Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Myyrä
Hyppyharjoitus oli ollut vaitonainen. Se johtui siitä, että Hopia-Eetu oli hypännyt Jussilla samaan aikaan, eikä hän oikein minusta pidä. Silti hän oli seurannut silmä kovana ja ilme kireänä jokaista liikettäni Biffen selässä, mutta ei ollut hymyillyt ystävällisesti nyt, kun ei ollut valmentajan ominaisuudessa. Mutta kyllä Biffe katseita kesti, kun ei Eetu kerran kehdannut meitä poiskaan lähettää. Hevoseni oli kasvattanut kesän aikana kunnollisen lihaskunnon ja hyppäsi oikein hienosti. Minusta en ollut niin varma. Ihan pari kertaa ratsastusta katsomaan ehtinyt Ritva-rouva oli nimittäin niin kauhean kiltti, että varmaan sanoisi joka tapauksessa hyvä hyvä. Siinä on kyllä hyvä ihminen ja hieno rouva.
Hypättyäni Biffellä 120-senttisen radan, siirryin syrjään ja ravailin, jotta Eetu ja hänen Jussinsa saivat hyppyvuoron. Minua alkoi hymyilyttää, kun tajusin itsekin seuraavani Eetun hyppäämistä yhtä tarkasti kuin Lehtoniemen Jesse tupakkatilannettaan, vaikka muka koetin ravata huomaamattomana reunoilla. Samanlaisia me olemme ainakin hevosasioissa Eetun kanssa: en ollut yhtään Eetua hienovaraisempi urkinnassa, enkä ollenkaan niin hyvä ihminen, etten urkkisi. Ja pakkohan sitä on vähän yrittää kalastella toisen treenisalaisuuksia. Otsonmäen kokoiseen kuntaan ei mahdu hirveän montaa kilpailevaa kenttäratsastajaa, joita edes voisi vakoilla. Ja Eetun oma vikahan tämä oli, kun ei ollut lähettänyt minua pois tieltään. Naurahdin ja pudistin sitten päätäni Eetulle, joka mulkaisi minua niin kuin olisin laukaissut pommin enkä vain nauranut ihan hiljaa.
Maneesista lähtö se kuitenkin vasta aikamoista oli.
”Sä valmis? Mä avaan ovea nyt. Eetu. Meni hyvin?” yritin tietenkin jutustella, niin kuin hyvä tapa vaati.
”Joo.”
”Kato miten hyvin piti näitä ensimmäisiä, näitä etujalkoja se Jussi. Oli parempi kun kesällä. Onko kisaan menossa?”
”Joo.”
”Biffe kans on sitte. Kato kun on hyvä poika: näin hyvin seuraa jo, vaikka ennen meni tuolla edessä — veti mua. Ritva, tai siis sun äiti sanoi, pitää laittaa vähemmän rautaa suuhun, tarkotti tämmöset omppukuolaimet.”
”Jaha.”
”Näin hyvin toimii. Tietää kaiken hevosista se äiti. Varmasti säkin sitte tiedät kaiken. Kun se on sun äiti kuitenkin. Kävit äitin luona koska? Viikolla?”
”En.”Yritin tarjota Biffen, Jussin ja Ritva-rouvan lisäksi keskustelunaiheeksi seuraavaksi säätä. Maahan oli satanut ihan ohut lumikerros, joka oli kylläkin jo kertaalleen sulanut ja jäätynyt rouskuvaksi kaikkialta muualta paitsi nurmikolta. Silloin vaalea koira juoksi meitä kohti ja pudotti Eetun jalalle myyränraadon. Se ei ollut kulkukoira, sen nyt näki, oli se niin pulska ja harjattu. Silti Eetun ilme muuttui vieläkin inhoavammaksi, kuin minun kanssani puhuessaan.
”Hyi saatanan helevetti!” Eetu tiivisti ajatuksensa, vaikka olin luullut hänen pitävän koirista.
”Älä nyt. On koira vaan. Tule, tse, mä katon onko sulla se riim — nar — avai — panta. Jos on numero siinä. Soitan sun isännälle, koira. Tule.”
”Nuoska se vain on — hyi sua! Hyi! Minkä toit! Kyllä soot kans! Paina tallihin siitä ja häpiä! Ihime homma kun pitää kaikkia kapisia viemärirottia lutkuttaa ihimisten jaloos!”Jussi oli säikähtänyt koiraa, kun sen isäntäkin käyttäytyi niin epärationaalisesti, vaikka kyseessä ei ollut ollut edes kulkukoira. Häntääkin se valkoinen otus heilutti, eikä näyttänyt yhtään rabies-tartuntaa kantavalta. Biffe ei ollut edes tainnut huomata koko elukkaa. Silitin sen kaulaa ja ajattelin ties monettako kertaa, että kyllä tällainen vähemmän välkky hevonen vain on paras hevonen. Se lähti seuraamaankin minua saman tien, kun otin askeleen eteenpäin, mutta Eetu ei lähtenytkään, vaikka koira juoksi jo sitä kutsuvaa naista ja tallia kohti.
”No? Tuukko?”
”Mihinkä? Ekkö soo menos kotias? Emmoo sua kaffille kutsumas”, Eetu sanoi suorastaan hämmentävän rauhalliseen sävyyn ottaen huomioon hänen koirapelkonsa ja sen seikan, että hän puhui juuri minulle.
”Okei okei. Heippa. Ota myyrä mukaan, saat paistin siitä.”
”Mee ny vain. Terve.”
”Se olikin vitsi.”Sen lyhyen keskustelun jälkeen tapahtui paljon ja äkkiä. Otin myyrän kouraani taluttaessani Biffen Jussin ja Eetun ohitse kohti kuljetuskoppia. Tarkoitukseni oli nakata raato Eetulle ja säästää häneltä yksi kumartuminen. Pitihän se nyt pois laittaa, kuollut elukka pihasta haisemasta. Normaali ihminen olisi silloin ojentanut kätensä ja ottanut kopin niin kuin olisin heittänyt vaikka kintaan. Myyrähän on pehmeä ja kevyt! Eetu päästi kuitenkin irti Jussin ohjista ja otti myyrästä molemmin käsin kopin niin kuin olisin heittänyt raakaa kananmunaa. Sitten hän laski sen nopeasti takaisin maahan sitä kuitenkaan pudottamatta: niin kuin se olisi voinut särkyä, mutta olisi ollut liian kuuma pideltäväksi käsissä. Päästyään myyrästä irvistävä Eetu peruutti monta askelta kuin pelkäävä hevonen ja sai Jussinkin hermostumaan niin, että se alkoi potkia. Kun hän sitten kurotteli ohjia omituisen kaukaa pitäen myyrään suhteetonta välimatkaa, Jussi potkaisi melkein Biffeä kylkeen. Samalla meitä kohti tuli se joku nainen, jolla on myös puoliverinen.
”Hei!” ärjäisin Jussille, mutta silti lähinnä Eetulle. Minua ja minun hevostani kohti ei potki kukaan. Ei edes sellainen hevonen, jonka isäntä näytti menevän suunniltaan jostain jyrsijästä. Jussi suoritti omituisen ravaavan etuosakäännöksen minusta poispäin ilmeisesti silkasta säikähdyksestä.
”Sinä rupia mun hevoosta torumahan!” Eetu murahti, tarttui viimeinkin Jussin ohjiin ja näytti siltä, että oli valmis nyrkkitappeluun, tai ainakin sylkäisemään kengilleni.
”Kuule, paksua puhetta sellaiselta joka just huusi mun koiralle”, se tallilta tullut nainen sanoi, ja taisi myös olla vihainen.Eetu rauhoittui heti sen naisen komennuksesta niin kuin Jussi minun. Silitin Biffen turpaa ja jäin seuraamaan, miten Eetu nieli mukisematta kaikki sen naisen torut ja lopulta kehotti, tai pikemminkin ehdotti, että koira pidettäisiin joko koirien tarhassa, kiinni narussa, tai opetettaisiin toimimaan Suomen lain mukaan hänen tontillaan. Sitä lausumaansa Eetu täsmensi, ja sen verran ymmärsin, että Suomessa metsästävät koirat eivät saa lain mukaan itse tappaa saaliitaan, vaikka Serbiassa kyllä saavat. Saatoin hyvin uskoa, että Suomessa oli sellainenkin hassu laki. Täällähän piti maksaa verotkin moneen kertaan niin että leipä maksoi monta euroa ja itse hankitun ja kerran verotetun pääoman tuottokin verotettiin uudelleen. Vaikka Eetu on kyllä itsekin niin hassu, että saattaa laista riippumattakin ajatella, että myyrilläkin on ihmismäiset tunteet. Tajusin, ettei hän ollut sitä koiraa pelännytkään, vaan kohdellut raatoa kuin vainajaa.
Ihmettelin sitä Eetun ja sen naisen sananvaihtoa. Eetu, joka osasi kyllä sanoa vastaan, antoi jonkun naisen sillä tavalla hyppiä silmilleen ja vain ikään kuin kierähti selälleen haukuttavaksi. Se nainenhan oli ensin antanut koiransa metsästää Eetun myyriä Eetun pihassa ilmeisesti laittomasti, ja sen jälkeen vielä nalkutti niin vähäpätöisestä asiasta kuin koiran aiheellinen toruminen. Eetun luimistelu, vaikeneminen, hyvittely ja nöyristely oli sitä luokkaa kuin hän olisi potkaissut sitä koiraa, eikä vain sanonut hyi. Koko tilanne näytti siltä kuin Eetu olisi kesken kaiken päättänytkin olleensa itse koko ajan väärässä. Se tuntui suorastaan pahalta. Tuo sama mieskö oli joskus osoittanut sellaista periksiantamattomuutta, että oli saanut puhuttua Hellon rikossyytteet nurin, vaikka se oli ollut oikeastaan mahdotonta? Mikä ihme hänen oli tullut?
”Et sä säännöistä välitä oikeasti”, sanoin Eetulle, kun se nainen oli juuri käännähtänyt lähteäkseen.
”Laista välitän.”
”Et välitä. Mitä sä myyristä sitten piittaisit.”
”Mitä sä sekoolet taas?”
”Hellon rakki saa juosta irti täällä. Suomessa vain metsästyskoira saa. Vain metsästyksessä. Etkä mitään sano, vaikka menee irti.”
”Se on aidatulla alueella. Paina ny vaikka kotias siitä mun silimiltä. Sun autos on tuala.”
”Et laista välittäny kun poliisille valehtelit Hellon takia.”Väärästä valasta sanoessani tiesin heti hänen ilmeestään menneeni liian pitkälle. Tuuppasin nopeasti kyynärpäälläni Biffeä kaulaan ja aloin perääntyä kämmenet Eetua kohti paljastettuina. En ollut enää ollenkaan varma siitä, että Eetun periaate olla ikinä lyömättä ketään pitäisi. Hän ottikin jo pari askelta minua kohti Jussia perässään vetäen ja niin lähelle myyränraatoa astuen, että oli jo kai unohtanut sen. Sitten hän pysähtyi monen metrin päähän minusta, ennen kuin edes ehti uhkaavan lähelle, irvisti ennemminkin itselleen kuin minulle ja lähti kohti tallia.
”Hellon takia ja Hellon takia. Sun on syy eikä sen. Mä olisin pannu sut menemähän itte kertomahan sinne laitokselle mitä sä teit, jos sinet olisi karaannu johonki venälääskylähän piilottelemahan”, hän vielä tokaisi mennessään minua sormellaan osoittaen.
”Mä olen serbi. En yhtään venäläinen.”
”No serbit on varmahan aiva helevetin ylypiöötä susta. Toivotahan, jotta se Hopialinnan hevoosmaneesi tuloo pian valamihiksi. Heippa Milana.”
”Mä olen Milan…”
”Vai että sinä olisit mies? Hah.”Sen sanottuaan hän ei enää kääntynyt, mutta ei elehtinyt enää vihaisestikaan. Hänen ryhtinsä oli huono niin kuin kulkukoiralla, ja siitä tiesin, että hän oli menossa ottamaan lisää toruja vastaan. En tiennyt, ketä minun kävi eniten sääliksi: häntä, Helloa vai itseäni. Yritin ties monettako kertaa ajatella, että olin silloin lapsi, poikanen vasta, tyhmä. Se ei kuitenkaan auttanut rinnassa puristavaan oloon. Huokaisten lähdin kohti Hopealinnan maneesia, etten joutuisi kuulemaan, kuinka Hopiavuoren isäntää läksytettäisiin lisää.
-
Milanin ja Biffen valmennusteksti
-
Hopiavuoren Eetun estevalmennus 10.8.
Olin uskaltanut tehdä sen viimein. Siis ilmoittaa itseni Biffen kanssa ensimmäisiin kilpailuihin. Suuri koitoksemme sijoittui syyskuuhun, joten nyt piti ottaa kaikki irti viimeisistä treeneistä ennen tosipaikkaa. Hopia-Eetu piti sopivasti valmennuksen, ja sinne me tietenkin ilmoittauduimme.
Valmennuksen harjoitus oli kovin lyhyt, mutta haastava. Ajatuksena oli kiemurrella voltteja siksak-muodostelmaan
aseteltujen esteiden välissä. Kun Eetu avasi tehtävänsä meille ennen kuin pääsimme sitä suorittamaan ja kertoi sen tavoitteista, arvasin että minulla ja Biffellä olisi ongelmia edessämme. Laukanvaihdot, joita tuli suorittaa pienessä tilassa ja nopeasti, eivät olleet juurikaan parantuneet syksyn aikana. Sen sijaan uskoin esteelle suoristamisen menevän ihan hyvin, jos malttaisin vain pitää Biffen etenemisen tarpeeksi hitaana. Sehän oli loistava esteratsu: sen verran tyhmä, ettei ikinä kyseenalaistanut ratsastajan ohjeita. 
Kun Aava-niminen ratsastaja hevosineen suoritti rataa ennen minua ja Biffeä, katselin ennemminkin Eetua kuin häntä. Isäntä neuvoi ystävällisesti, elehti käsillään kuin pitelisi ohjia itsekin, ja muutenkin kuulosti ja näytti todella paljon äidiltään, jonka valmennuksissa ennen kävin. Ravailin hetken kaviouralla, kun Aava ja Eetu palaveerasivat kentän keskellä lyhyesti radan jälkeen. Uskalsin siirtyä suorittamaan rataa vasta käskystä. Sydän hakkasi tavallista nopeammin. Eivät minua Eetun tavanomaiset sirrisilmäisen inhoavat katseet haitanneet, mutta en halunnut muuhun kuin ratsastukseen liittyviä toruja kaikkien edessä.
Kun ohjasin Biffen kohti ensimmäistä estettä, jännitys muuttui peloksi ja käteni alkoivat hiota kuluneissa ratsastushanskoissa. Minusta tuntui kauheammalta kuin kilpailuissa. Kilpailuissa oli tärkeää tehdä parhaansa ja tavoitella voittoa mahdollisimman hyvällä suorituksella. Nyt tuntui kuin en yrittäisi ratsastaa mahdollisimman hyvin, vaan kuin yrittäisin vimmatusti todistaa jotain. Taitojani. Ylituomarille.
Purin hampaat tiukasti yhteen. Puolipidäte — no niin Biffe, seuraavalla askeleella ponnistetaan — ja ponnistus. Este oli metrin korkuinen. Olin hypännyt korkeampia Biffellä, mutta en näin pikkutarkkaa rataa. Alastulo oli hieman rysähtävä. Vika oli istunnassani, en kerta kaikkiaan pystynyt rentoutumaan. Voltin aikana yritin hengittää syvään ja vain istua, pitää takapuolen satulassa niin että vauhti pysyisi kohtuullisena. Puolipidäte, hyppy — hyvin meni, Biffe — olisipa ollut aikaa taputtaa sitä kaulalle — ja taas voltti aikaa rauhoittua. Kolmannella kerralla en vienyt Biffeä esteelle tarpeeksi suoraan. Olisi pitänyt tehdä isompi tai edes rauhallisempi voltti. Yli se kuitenkin meni, emmekä edes rysähtänyt alas. Vielä yksi, Biffe, ja sitten rauhoitutaan hetken aikaa.
Kun lyhyen radan jälkeen hidastin Biffen ravin kautta käyntiin, katsoin epävarmana sen niskaa. Vaikka rata oli mennyt ihan hyvin, nyt Eetu meidät haukkuisi. Hän huomauttaisi jokaisesta pikkuvirheestäkin, ihan vain huomauttamisen ilosta, ihan vain koska ei minusta tykännyt. Kaikki kuulisivat, ja niin minua pidettäisiin maailman huonoimpana ratsastajana. Miksi minä tulin..? Olisin voinut maksaa vähän enemmän bensoista ja ajaa Seinäjoelle tai Ylistaroon jonkun toisen valmennukseen!
”Sullon sellaanen lempiä tatsi siihen hevooseen”, Eetun ääni tavoitti tajuntani. Se oli lempeä ja ystävällinen. ”Estehille tuutta aiva hyvin ja rauhas. Tuas kolomannella oli joku moka, mutta sen sä varmahan tiäsikki. Yks homma mitä voisit kokeella, olis ihan jotta — katto tänne Milan — käsiä ku paat näin ekkä näin, niin heti saat rennomman istunnan. Nyt ne vähä rysähtelöö ne sun alastulot ja…”
Minulla oli vaikeuksia saada selvää siitä palautteesta. Äänensävystä kuulin, että kehut olivat ihan vilpittömiä, ja että kritiikki annettiin ihan positiivisessa hengessä. Pari kertaa uskalsin kysyä, mitä hän tarkoitti, mutta osan palautteesta oli vain annettava mennä ohi. Ihmisiä ärsytti, jos kyselin liikaa. Puhuessaan Eetu lepuutti kättään Biffen kaulalla, ellei elehtinyt sillä selityksensä mukana, ja muutenkin kohteli minua niin kuin ketä tahansa.
Tiesin, ettei meidän suhteessamme ollut tapahtunut mitään yhtäkkistä muutosta. Hopia-Eetun valmentaja- ja tallinomistajarooli oli vain vahvempi kuin viha minua kohtaan. Silti minusta tuntui paljon paremmalta lähteä yrittämään rataa uudelleen. Ei hän minulle valmennuksessa kostaisi.
-
Tämä onni riittää viikoksi
Minä, Jesse, Noa ja Eira lopetimme ratsastuksen Hopiavuoren kentällä samaan aikaan. Eira käsitteli Uunoa niin varovaisesti, että teki mieli mennä auttamaan: pitäisihän hänen isänsä tuollainen jättiläishevonen edes hoitaa, jos hän laittoi tyttärensä sillä ratsastamaan. Ei ollut lasten hommaa tuollainen ollenkaan, eikä naisten.
”Saatko sä sen talliin? Itte?” kysyin varmuuden vuoksi. Mistä sen tiesi, vaikka tätä Eiraa olisi pelottanut.
”Saan mä, tää on ihan kiltti”, hän vakuutti.
”Tämä ei aina!” kerroin ja taputin Biffen kaulaa. ”Vetää kun mä talutan. Tuhma heppa Biffe!”
”Ainaki se osaa kaikkee, vitsi Uuno ei osaa yhtää mitää! Mä haluaisin ratsastaa puoliverisellä…”
”Ai puoliverisellä. Sit Biffellä joskus sun täytyy. Biffe on tuhma vaan kun taluttaa, muute kiltti!”
”No ehkä mä voisin… Jos mulla on joskus aikaa…”Onhan nuoren ja sosiaalisen ihmisen elämä varmasti kiireistä. Nyökytin asiaankuuluvan vakavana, jo lähdössä viemään Biffeä traileria kohti. Oli jo ilta ja sää oli viilentynyt: sillä olisi ihan mukava kotimatka. Vaikka kuinka halusin Hopiavuoren sosiaaliseen ympäristöön päivälläkin, nyt hellejaksolla oli aina odotettava iltaa. En halunnut hevoseni läkähtyvän matkalla. Biffen kaltaisiahan ei paljoa ollut, ei ainakaan niin halvalla myynnissä kuin se aikoinaan. Suurin osa ratsuista oli liian fiksuja, ja tarpeeksi tyhmät ihan liian kalliita.
”Tuutteko kaffille?” Eira kysyi kuitenkin keskeyttäen matkani ennen kuin ehdin oikeasti liikahtaakaan kentän keskeltä.
”Muuten joo, mutta Eetu ei ehkä — tai siis–”
”Äh. Se on aina semmonen ääliö. Ei siitä tarvi välittää. Sitä paitsi me voidaan juoda ne kaffit terassilla–”
”Mitä?”
”Teras– tossa katoksessa! Jos sä et halua sisälle.”
”No ehkä hetken sitten. Vai mitä? Jesse?”
”Mitä?” Jesse havahtui toisella puolellani.
”Kahvia. Tämä Eira kutsui”, kerroin Jesselle, joka piteli Nassen ohjia.
”En mä–”
”Älä viitsi, hetkeksi mennään.”Jesse ei olisi tosiaankaan halunnut kahville. Hoidimme hevoset ja lastasimme ne odottamaan, ja hän olisi tahtonut jäädä mielummin vaikka autoon. Olin kuitenkin kurkkuani myöten täynnä sitä lapsenomaista kiukuttelua, jolla hän eristi minutkin muusta maailmasta. Suututti, ja minua suututtaa harvoin. Sitä en kuitenkaan Jesseen purkanut. Epäilin vieläkin, että hän oli kipeä, kun oli niin kalpea, ja sen lisäksi myös aistiyliherkkä tai jotain, kun niin vältteli ihmisiä. Olin todennut, ettei hän inhonnut minua sen enempää tai vähempää kuin muitakaan. Kun hän istui autoon pelkääjän paikalle, siirryin auton ja oven väliin, ettei hän saanut vedettyä sitä kiinni perässään.
”Piti sinne kahville”, sain sanottua ihan positiiviseen sävyyn. ”Eira pyysi meitä.”
”En mä halua, ja se pyysi sua”, Jesse simppaili.
”Sä hymyilet sille, niin se pyytää sua.”
Ei vastausta.
”Se Noa on siinä varmasti. Mä luulen.”
Ei vastausta. Turhautunut uloshengitys.
”Tule.”Jesse nykäisi kätensä pois, kun tartuin siihen ja aioin vetää, mutta nousi kuitenkin. En välittänyt, vaikka hän inhoaisi minua tämän jälkeen kahta kauheammin. Emme me nytkään olleet mitään yhteistä säveltä löytäneet, ja yhteiset ratsastusreissumme Hopiavuoren kentälle olivat lähinnä sietämistä, eivätkä nauttimista. En tiedä, miksi Jesse lopulta tuli sille — sille — terassille istumaan. Epäilen, että siksi, että hänen täytyi tietää, että olisin vaikka kantanut hänet sinne niin kuin potkivan ja kirkuvan uhmaikäisen, jos hän ei olisi itse kävellyt. En minä niin hyvä ollut ärsyyntymistäni peittämään, etteikö hän olisi sitä huomannut.
En ollut enää yhtään vihainen saadessani kahvikupin käteeni. Kahvi oli laihaa, niin kuin Suomessa on tapana, ja aika haaleaakin. Hörpin sitä mustana. Eihän sitä vastustamattoman maun takia juotukaan, vaan Suomessa se oli seurustelujuoma. Sen äärellä kuului kuluttaa tunteja — vaikka en aikonut Jesseä siihen terassille tunneiksi pakottaakaan. Se oli jo paljon, että hän istui siinä, aurinkotuolilla, tukka kypärän jäljiltä pystyssä ja suupielet kireinä kuin myrskyn merkki.
Ajattelin, että Jesselle on ihan hyvä edes kuulla ihmisääniä, enkä yrittänytkään ottaa häntä väkisin keskusteluun. Hulluksihan hän tallissa tulisi yksinään, kenellekään puhumatta. Vaikka eipä sekään oikeasti minulle kuulunut. Säälitti silti vähän. Aloin siis tarjota keskustelunaiheita Eiralle ja Noalle antaen Jessen asettua ja tasoittua kaikessa rauhassa. Tietenkin helpoin aihe oli hevoset: saatoin luottaa, että siinä meillä oli yhteinen kiinnostuksen kohde.
”Se on kuulemma hieno talli se teidän”, Eira sanoi silmät kirkkaina.
”No on. Iso talli”, myönsin heti. ”On kaikki Joonas-isäntä hienoksi laittanu. Biffe on niinku kuningas siellä!”
”Täällä on vähä tämmöstä…”
”Älä niin sano Eira, täällä on ihan muita vahvuuksia sitte! Onko kauan ratsastanu? Eira ja Noa?”
”Vasta joitain vuosia”, Noa sanoi.
”Mä kans…”
”Joitain? Mitä vuosia?” kysyin.
”Siis vasta vähän aikaa”, Eira tulkkasi.
”Joitain vuosia… Se karvanen hevonen sun oma?”
”Se on Flida, joo.”
”Varmaan kauhee homma niissä — jalka — niissä? Pitää pestä paljo?”
”No ei ne kyllä niin suuritöiset oo mitä luulis.”
”Silti, semmoset, noi, jalat, ja sitten on vielä valkonen, helposti on keltanen sitten.”
”Onneksi ei oo turvekuivitusta!”
”Mitä se on?”Yritin muistaa kaiken uuden tiedon. Tuli uusia sanoja, niin kuin joitain vuosia ja turvekuivitusta. Eiran iso hevonen ei ollut hänen isänsä, vaan hänellä oli sisko, ja hevonen oli heidän yhteisensä. Siskon nimi oli Inari, ja hän ratsasti Jussilla, joka oli Eetun hevonen. Noan Flidalla oli pieni vauva vatsassa, ja se oli vielä muutaman päivän laitumella yönsä ennen kuin pääsisi sisään. Eiralla oli tapana räpytellä silmiään paljon ja sipaista alinomaa hiuksiaan korvansa taakse. Noa joi teetä, eikä kahvia, ja antoi pienen koiran haistaa kuppiaan ja kiipeillä sylissään. Se oli sellainen häntää heiluttava koira, eikä yhtään muriseva, niin kuin meillä kotona oli ollut.
”Kaikki on taitavia”, vakuutin, kun kahvini oli melkein loppu ja puhe oli taas kääntynyt Hopealinnaan. ”On se Joonas, täälläkin ollu, hyvää huolta pitää kaikesta. Sitten on Saga-neiti, hirveän kiltti, hirveän hyvin tekee kaikki. Yks pieni tyttö, jolla on kaksi omaa hevosta. Ja sitte Jesse aina ratsastaa, tosi hyvä ratsas…”
Hiljenin hetkeksi kesken virkkeen. Vilkaisin Jesseä, jonka läsnäolon olin jo itse asiassa unohtanut höpöttäessäni tallin väestä. Mitähän hän muuten tallilla teki? En tosiaankaan tuntenut hänen työnkuvaansa. Rykäisin, laskin kupin pöydälle ja jatkoin, ihan niin kuin en olisi äsken puhunutkaan Jessestä niin kuin häntä ei olisikaan.
”Nii. Mutta mä luulen meidän täytyy mennä. Vai haluatko sä vielä jäädä? Jesse?”
”En”, Jesse ilmoitti värittömästi.
”Kiitos kahvista Eira. Mä tuun taas huomenna–”
”Voinko mä ratsastaa Biffellä sillon?”
”Mielellään ei vielä sillon kun mä hyppäisin sillä. Seuraavalla kertaa, käykö?”En puhunut Jesselle koko matkalla autoon. Pari kertaa vilkaisin häntä siltä varalta, että hän haluaisi joko vaihtaa hymyn tai sättiä minua kahville pakottamisesta, mutta hän ei tehnyt kumpaakaan. Aavistuksen katuvaisena käynnistin auton hiljaisuudessa. Ehkä olisi pitänyt viedä Jesse ensin tallille. Vaikka niinhän minä aina vein! Kyllä minä välillä sain jäädä ihan pieneksi hetkeksi kuuntelemaan ihmisääniä! Päätin olla tyytyväinen. Olin käynyt keskustelua elävien ihmisten kanssa. Hymyilin pahoitellen Jessen suuntaan, sillä minun oli ruuvattava radio ihan pykäkän verran kovemmalle, koska sieltä tuli High Hopes. Tunsin olevani tämänpäiväisen vuoksi onnellinen ainakin viikon.
-
Tavoite: ratsasta niin kuin Jesse
Biffe veti päätään alas ja hidasti kävelyään ilman lupaa. Annoin sen tehdä niin ja kurotin eteenpäin, jottei otteeni ohjista olisi hervonnut ja ohjat pudonneet sen pään ylitse maahan. Tiesin, mitä oli tulossa, eikä se olisi mikään dramaattinen pukkisarja pää etujalkojen välissä. Hevoseni pysähtyi, ravisteli itseään kuin koira ja polkaisi jalkaansa. Hopiavuoressa oli paarmoja, ja ne kävivät Biffen hermoille. Se ravisteli itseään vielä uudelleen ennen kuin nosti päänsä ja jatkoi pohjeapujeni muistutuksesta menoaan.
Vaikka Biffe oli aina välillä sellainen kuriton hölmö, ja vaikka se ei tarkoittanut mitään pahaa, vilkaisin kuitenkin varmuuden vuoksi muita. Tarkistin vain, ettei kukaan katsonut minua huvittuneena, tai ainakaan huolestuneena. Oikein karvaisella valkoisella hevosella ratsastava mies oli Noa, ja olin puristanut hänen kättään hevosen selästä niin kuin minulla ei olisi käytöstapoja lainkaan. Mutta hän itse oli sanonut, että älä suotta tule sieltä alas. En minä muuten olisi häntä niin muodollisesti tervehtinyt, mutta kun olin vähän niin kuin Jessen mukana taas, tai oikeastaan Jesse minun mukanani, ja Jesse oli alannut jutella tuolle miehelle. Normaalin ihmisen kanssa sellainen ei kai tarkoittaisi mitään, mutta kun Jesse ei juttele yleensä kenellekään, niin olin ajatellut kyseessä olevan Jessen veljen tai jotain. Yhtä läpinäkyvän valkoinenhan se mies ei ollut, mutta muuten samanvärinen kuitenkin. Mutta hän olikin ilmeisesti joku kaveri.
Noa ei katsonut minua ja Biffeä kummallisesti sen paremmin kuin Jessekään, kun he kuljeskelivat hevosineen pitkin kenttää. Sen sijaan minua katsoi ihan vielä Jesseäkin valkoisempi tyttö, Eira, joka ratsasti ilmeisesti isänsä hevosella. Hänen punainen rautiaansa oli ihan selvästi kyllä miesten eikä pikkutyttöjen hevonen. Hymyilin takaisin jotenkin pahoittelevasti, mutta aloin sitten työstää taas kunnollista ravia omassa nurkassani pääty-ympyrällä, tietenkin vähän välillä muita väistellen.
Minua ei haitannut, että kentällä oli aina välillä joku muukin, vaan päin vastoin. Biffelle teki hyvää mennä muiden kanssa. Sen pitäisi kuitenkin oppia pysymään rauhallisena vaikka missä ihmisvilinässä, ja ratsastaen se olikin jo oppinut jakamaan kenttänsä. Lisäksi alku- ja loppukäyntien ajan joku toinen ratsastaja halusi välillä jutella minulle. Olin huomaavinani, että Jesseäkin varottiin koko ajan vähemmän. Sen sijaan, että ihmiset olivat kaikonneet, he tuntuivat vain ohittavan koko Jessen hänelle nyökättyään ja ajautuvan sitten minun luokseni. Se sopi minulle, ja varmaan Jessellekin: hän halusi olla yksin ja rauhassa, ja minä muiden kanssa.
Biffe teki parhaansa, niin kuin aina. Kun tiivistin istuntaani, se romahti kuitenkin aina silloin tällöin ravista ihmeelliseen laahustukseen. Se oli varmasti minun syyni: Biffe oli herkempi ratsu kuin minä ratsastaja. Kun oikein keskityin istuntaani ja annoin pääty-ympyrän muuttua itsekseen enemmän tutisevaksi soikioksi kuin kauniiksi ympyräksi, istuin oikean määrän liikettä vastaan ja sain Biffen hidastamaan kauniisti. Sitten piti nostaa pohkeilla varsinkin sen takajalkojen kierroksia, pidättää vähän ohjilla ja istua oikein joustavasti, niin sen ravi muistutti jo oikein kauniisti lisättyä. Koululuokkien voitoista olimme varmasti vielä kaukana. Joka päivä kuitenkin edistyttiin. Hiirenaskelin, mutta joka tapauksessa. Suunta oli oikea, vaikka vauhti ei päätä huimannutkaan.
Kun estin Biffeä ohjalla kiihdyttämästä ja nostin laukan ympyrällä, sen askel oli ihan liian pitkä ja holtittoman tuntuinen. Meni kaksi kokonaista ympyrän kierrosta ennen kuin sain sekä sen muodon että askeleen lyhentymään. Vitsit, kun olisi ollut iso peili keintän reunalla, josta katsoa, miten se meni. Yritin keskittyä: tunnustella ja havainnoida. Taipua se saisi aavistuksen lisää. Se taisi olla jäykempi tällä tavalla oikeaan kuin vasempaan kierrokseen. Kumpi puoli siis kaipasi venyttelyä? Vasenko? Voi kun Biffe osaisi kertoa. Hyvältä se silti tuntui. Helppo koululuokka olisi ollut ihan mahdollinen jo. Mutta kokonaiset kenttäkisat minä halusin, enkä mitään koulukisoja…
Laskin raviin ja ratsastin Biffen suoraksi ja rennoksi. Kun päästin sen pitkälle ohjalle ja laskin käyntiin, tuntui kuin korvistani oltaisiin vedetty korvatulpat. Olin ollut äsken kahden Biffen kanssa, mutta nyt siellä oli taas Jesse juttelemassa Noan kanssa, ja Eira, joka kevensi tomerasti, mutta väärälle jalalle. Siirryin kaviouran sisäpuolelle kävelemään Biffen kanssa, jotta Eira pääsisi ohitse isänsä hevosella, ja mietin, kuinkahan pahasti olin juuri ollut muiden tiellä pelkkiä hevoseni askellajeja ihaillessani. Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt vihaiselta. Paitsi Jesse. Mutta se ei tarkoittanut yleensä mitään.
Biffe huokaisi mennessään. Taputtelin sen kaulaa. Hyvä, täsmälleen sopivan tyhmä hevoseni. Siitä tulisi vaikka mitä. Seuraava tavoitteeni sen kanssa olisi ratsastaa niin kuin Jesse. Siis sillä tavalla, että joku kävelisi oman hevosensa kanssa vieressä sisäuralla, niin kuin Noa. Se olisi miellyttävin ja ihanin saavutus kaikista.
Jatkuu vieraiden spinnareissa
-
Varsanhuijausilta
Kentällä oli jo joku mies hevosvauvan kanssa, kun minä tulin Biffen kanssa. Laitoin silti trailerin kylkeen sidotun hevoseni valmiiksi. Ajattelin, että kyllä me sinne mahtuisimme samalle kentälle, ja jos emme, voisimme odotta kyllä vaikka siinä hiekkatiellä lämmittelyravit ravaten. En kuitenkaan pitänyt liiaksi kiirettä. Kaikki hopiavuorelaiset eivät halunneet minua millään samalle kentälle kanssaan. Biffe onneksi nautiskeli pitkästä rapsuttelu- ja harjailutuokiosta sopivan lämpimässä kesäillassa, vaikka harjaaminen kuljetuksen jäljiltä olikin aika turhaa puhdehommaa. Lopulta minun oli kuitenkin kiristettävä satulavyö. Se sai hevoseni havahtumaan. Sillä oli tapana olla kuin jyrä talutettaessa, mutta oli senkin viemiseen konstinsa. Annoin ohjien roikkua löysällä kunnes se temppuili, ja muutaman askeleen jälkeen se aina alkoikin yrittää edelleni. Silloin vedin ohjista alaspäin ja nostin kyynärpäätäni ylöspäin niin että se painui Biffen kurkkua vasten. Hevonen saattoi juosta pakoon kipua, vaikka se olisi sen suussa: siksi mitkään kovemmat kuolaimet eivät olleet kauhean järkevä vaihtoehto liian kovaa menevän tapauksen kanssa. Sen sijaan kun hevosen hengitys salpautui, se pysähtyi aina, ellei se ehtinyt panikoida tilanteen kestäessä liian kauan. Niin tämäkin hevonen pysähtyi heti. Annoin välittömästi sille enemmän tilaa liikkua. Kyllä minä Biffen vielä kasvattaisin, eikä siihen sen satuttamista tarvittu. Voimien mittelyssä hevonen voittaisi kuitenkin aina, ja voimakeinoin koulutettu räjähtäisi lopulta yllättäen käsiin. Se oli tullut nähtyä. Isällä oli aika erilainen tapa kouluttaa varsinkin isoja eläimiä kuin minulla.
Pysähdyimme aidan taakse tarkkailemaan kentän tapahtumia ja arvioimaan, voisimmeko mennä sisään. Nuorella miehellä ja vauvahevosella näytti olevan ongelmia. Vauva ei paljoa käsittelijäänsä kuunnellut. En tiedä, mitä nuo kaksi yrittivät kentällä tehdä pitkine liinoineen, kun koko touhu oli nykimistä ja taistelua. Pieni hevonen oli välillä kahdella jalalla, välillä peruutteli, ja vaikka se oli tosi pieni vielä, oli sillä jo paljon enemmän voimia kuin millään ihmisellä. Siitä näki, että se oli paremmin hoidettu ja ruokittu kuin Biffe, ja jalompaa sukuakin varmasti. Sen karva kiilsi ja se oli hyvässä lihassa. Vaikka minä olin tehnyt kaikkeni Biffen eteen jo jonkin aikaa, sen karva oli edelleen kiilloton, eikä sen olematon harja alkanut millään kasvaa. Kavioiden lohkeiluakin sai pelätä. Silitin hevoseni kaulaa. Sekin katseli kentällä taistelevaa paria. Myönsin itselleni, että olihan Biffekin jo paljon komeampi kuin aluksi. Vuoden tai parin päästä sillä olisi vaikka mitä lihaksia. Satulakin jouduttaisiin vaihtamaan varmasti, kun sen selkä kehittyisi. Vaikka se olisi kallis ostos, se olisi vain hyvä juttu. Selkärankansa varassa ratsastajaa kantava hevonen ei montaa hyppyä hyppisi ennen hajoamistaan. Biffe oli juuri löytämäisillään selkälihaksensa ja jaksoi jo liikkua hyvin lyhyitä aikoja kerrallaan. Sen heikko kohta oli laukanvaihto. Varmaan juuri siksi, että vaatimattoman lihaskunnon vuoksi sen kehonhallinta ei ollut vielä lähellekään samaa tasoa kuin vaikka Joonas Hopealinnan kiiltelevillä urheiluhevosilla. Silti Biffe pystyi jo laukanvaihtoihinkin kompuroimatta vaarallisen näköisesti, vaikka meillä ongelmia olikin.
”Sulla on hieno vauva”, sanoin sille miehelle, koska hän ei millään tuntunut huomaavan meitä.
”Ai — hei. Me voidaan lähteä jos te tuutte tähän”, hän vastasi säpsähdettyään ensin oikein kunnolla.
”Kyllä me mahdutaan”, vakuutin heti, ”tai voidaan me odottaa. Jos sulla on kesken. Toi. Toi mitä sä teet.”
”Mä yritin vaan juoksuttaa tätä, mutta ei tästä oikein tuu mitään…”
”Haluatko sä että mä autan? Mä voin?”
”Eei, ei sun tarvi!”
”Mä autan. Laitetaan Biffe tähän aitaan kiinni. Paikka siinä Biffe, odota ja katso kun тата käy hetken siinä kentässä.”Se mies katsoi liinassa rimpuilevaa hevosvauvaa eikä minua, kun kävelin hänen luokseen ja ojensin käteni. Hän epäröi ojentaa liinan minulle, enkä yhtään ihmetellyt sitä. Minähän voisin olla vaikka kuinka häijy ihminen, ja koulutusmetodini voisivat olla ihan kuinka raakoja tahansa. Olisin ollut ihan yhtä epäileväinen, jos minun olisi pitänyt ojentaa Biffen ohjat jollekulle toiselle. Mistä sen tiesi, millainen julma potkija hevoseni selkään oli nousemassa? Hymyilin nätisti. Minä en ole hevosenpotkija. Minä olen ihan kiltti.
”En mä tee sille pahaa”, vakuuttelin niin lempeästi kuin osasin, ”se vielä vauva sitä paitsi.”
”Okei…”
”Anna mulle — kiitos. Laitetaan piiska tähän maahan vielä. Kato sulla pitäisi olla pienempi kenttä tai isompi naru — sitten se ei voi vetää kun se ei pääse aitaa kauemmas–”Aloin jutella sille miehelle, mutta lopulta puhuinkin hevosvauvalle. Se perääntyi. Vetokilpailun sijaan annoin sen mennä kylki aitaa vasten. Höpötin hevoselle, miten kivaa olisi tehdä hommia näin komeassa säässä, ja kun kenttäkin oli näin hieno ja tyhjänä ihan sitä varten. Ei sen tarvitsisi kuin mennä eteenpäin käskystä ja pysähtyä toisesta. Ei sen kummempaa. Kyllä sinä osaat, hieno vauva.
Sen kanssa oli helppoa. Se ei halunnut joutua lähelleni. Kun otin yhden kriittisen askeleen sitä kohti, se astui eteenpäin päästäkseen kauemmas, ja silloin maiskutin sille. Kun pysyin lähempänä sen peräpäätä kuin etupäätä, se ei halunnut pakittaa eikä kääntyä. Minusta kaikkien eläinten koulutuksen salaisuus on se, että ne pitää ajaa onnistumaan niille luonnollisten käytösmallien ajamina, ja sitten ei tarvitse kuin kehua. Tälle hevoselle oli luonnollista pyrkiä minusta poispäin, mutta melko innottomasti, kunhan pysyin niin kaukana, ettei se kokenut minun olevan liian inhottava tai ainakaan uhkaava. Kun astuin poispäin ja annoin sille tilaa, sen luonnollinen reaktio oli pysähtyä ja kääntää päänsä pois minua vältelläkseen, kun en ollut enää sen mielestä liian lähellä. Silloinkaan ei tarvinnut kuin pöristää kieltään sille pidättävästi ja kehua, kun se muka totteli. Sillä tavalla se ehdollistuisi kahteen ääniapuunsa niin kuin koira istumiskäskyyn. Hevoselle juttelemisen lomassa sanoin sille miehellekin, että ihan näin voisi tehdä, niin ei tulisi vetokilpailua. Vauva ei voinut paeta kauemmas aidan läpi, se väisti herkästi ihmistä, ja kunhan ei vahingossa ohjannut sitä tekemään virheitä, sen itseluottamus vahvistui koko ajan kun käsittelijä kertoi sille sen toimivan ihan oikein.
”Hyvä tyttö!” kehuin hevosta, kun se käveli monta askelta. Sen korvat kääntyivät ensimmäisen kerran kunnolla minua kohti.
”Se on ori. Sen nimi on Bee.”
”Ai, se poika. Biffe on kans poika. Hyvä poika Bee!”
”Mulla se vaan vetää ja riehuu”, Been isäntä huokaisi. Hän näytti luovuttaneelta, kun katsoin häntä.
”Niin mullakin jos se voi”, sanoin heti. En minä ole hevoskuiskaaja. ”Se ei halua mun luo kato. Ei yhtää vielä. Mutta siksi mä oon näin kaukana. Mutta sä teet tätä nyt ja sitte se lopuksi haluaaki sun luo. Se tykkää olla hyvä poika, kato, se kuuntelee tännepäin.”Ojensin narun takaisin sille miehelle jo ennen kuin Bee oli kävellyt edes puolta kierrosta. Häntä Bee sieti tietenkin paljon paremmin kuin minua, joten hänen oli mentävä lähemmäs saadakseen hevosvauvansa kävelemään. Hän olisi tarvinnut paljon pienemmän aitauksen jo. Arvelin, ettei tuo vauva tarvitsisi kuin pari iltapäivää harjoittelua, niin se haluaisi tulla kohtikin pelkän välttämisen sijaan. Silloin sitä voisi helliä ja talutella, mutta vasta silloin juoksutukseen tarvittaisiin merkinantovälineitä, kuten piiskaa.
”Sullako on ollut paljon varsoja?” se mies kysyi ja mittaili minua katseellaan, enkä ymmärtänyt yhtään.
”Mitä?”
”Niin — säkö oot kouluttanu paljon? Varsoja?” hän kysyi uuselleen ja viittasi Been suuntaan. Ai! Varsoja — hevosvauvoja!
”Ei ikinä! Ei edes yhtä. Vaan Biffe tuolla. Mulla oli… Semmosia… Lehmän vauvoja?”
”Vasikoita! Minkä nimisiä ne oli?”
”Mä oon Milan.”
”Ei kun ne lehmän vauvat. Mutta mä oon Tiitus”
”Ai! Ei ollu nimiä. Niistä tuli paisti. Mutta ne meni narussa. Niinku koira! Hei saanko mä Biffen nyt ottaa?”Jäin lopulta kentälle kuitenkin kahden Bifen kanssa. Kun ravasimme lämmittelyraveja pitkin ohjin, en kaivannut ollenkaan omaa varsaa, vaikka kaikki eläinvauvat ovat söpöjä. Varsojen kanssa oli edettävä niin hitaasti, oli osattava niin paljon enemmän kuin minä osasin. Oli helpompaa aloittaa puolivälistä: valmiiksi koulutetulla, treeniä vailla olevalla hevosella, joka oli sopivan tyhmä. Niin kuin Biffellä. Taputin sen kaulaa oikein kunnolla ennen kuin keräsin ohjat. Voi kuinka minulle olikin hyvä hevonen osunut. Kova tekemään töitä, meidän Biffe, eikä turhia kysele. Aloin hitaasti kokoamaan sitä, jotta saisin sen tekemään kunnolla töitä sen puolituntisen, joka meidän oli tarkoitus kentällä viettää. Olisipa lähialueella pian sopivat kilpailut, niin pääsisimme koettamaan onneamme. Minulla ei ollut aavistustakaan, toimisiko Biffe paremmin vai huonommin kilpailuiden paineessa, ja että kuinka kovasti jännittäisin itse niin pitkän tauon jälkeen. Olisi kiva selvittää vastaukset niihin arvoituksiin. Mutta ensin saisimme kyllä hoitaa sen laukanvaihdoista edes täsmällisiä, jos sulava oli vielä liian kaukainen tavoite. Oli ikävää ryhtyä kokoamaan ja motivoimaan hevosta uudelleen kesken esteradan epäonnistuneen laukanvaihdon takia. Minun pitäisi nyt vain huijata Biffe onnistumaan monta kertaa vahingossa. Ja niin kuin varsojenkin kanssa, sitten ei tarvitsisi kuin kehua. Ja se oppisi nopeammin kuin jaloinkaan varsa, koska se oli aikuinen ja maailman paras.
-
Oona ja toistakymmentä hevosta
Jesse ei ollut sanonut sanaakaan koko matkalla Hopealinnasta Hopiavuoreen. Olin pitänyt katseeni tiessä itsekin, ja vilkaissut ulos Jessen puolen ikkunasta vain kun oli ollut pakko. Sillä tavalla meidän kuului matkustaa. Olin yrittänyt ensimmäisillä kerroilla pitää yllä ihan monologiakin, koska Jesse ei halunnut puhua, mutta kun hän suhtautui siihenkin niin vihamielisesti, automatkoista oli tullut oikeasti inhottavia ja haudanhiljaisia. Miksei hän mennyt yksin, jos inhosi minua niin kovasti? Varmaan luuli venäläiseksi. Varmasti luuli! Nostin satulan Biffen selkään trailerin kulmalla ja kiristin sen satulavyön. Toisaalta. Luulkoon mitä luulee. Tuskin hän minuun sen kivemmin enää suhtautuisi, vaikka olisin marsilainen.
Lähdin taluttamaan Biffeä kentälle mitään Jesselle sanomatta, pelkän mykän kohteliaan hymyn hänelle suunnattuani, ja ilahduin kun vieressämme olevan asuntoauton takana oli toinenkin traileri, jonka viereltä joku nainen hevosineen lähti samaan aikaan kenttää kohti. Ajauduin kuin automaattisesti koko ajan lähemmäs häntä, sillä hän haki katsekontaktia minuun. Ensin vain hymyilin ja nyökkäsin, mutta sitten tein oikein mutkan kävelläkseni yhtä matkaa keskusteluetäisyydellä, kun hän tervehti minua ääneen.
”Milan Mijatović”, esittäydyin tervehdykseen vastattuani. Olin tavannut tämän naisen kyllä ennenkin ohimennen, mutta sanaakaan emme olleet vaihtaneet. Vaihdoin riimunarun oikeasta kädestä vasempaan, jotta pystyin ojentamaan oikean käteni.
”Mijan mikä — no mä oon Oona. Tuosta lähitallilta. Mä vuokraan tuota kenttää ja maneesia kans — hei niin usein mä oon teidätkin nähnyt tossa maneesissa, että niin tekin, eikö niin? Tämä on Kyösti tämä hevonen, mä tämän ratsastan ja sitten käyn laitumella katsomassa, kun siellä on vielä kaks–”
”Mä en ymmärrä”, keskeytin varovaisesti, hymyillen tietysti.
”Ai mä puhun taas liikaa! Kuule sano vaan jos mä puhun liikaa!”
”Aika nopeesti vaan mulle! Se Kyösti”, osoitin hänen hevostaan, ”ja tekin käytte ratsastuksessa kentässä ja maneesissa. Mä en tiedä mikä on laitumella.”
”Siis mulla on kaks hevosta kesälaitumella täällä.”
”Mä en tiedä mitä se on. Tää on Biffe. Mulla on vaan yksi hevonen. Vaan Biffe.”
”Se on hieno!”
”Kato nyt ne on kaverit. Biffe ja Kyösti. Se on toi, poika?”
”Ori.”
”Joo, Biffe on kans.”
”Entä kuka on toi sun kaveri? Toi tuolla?”
”Se Jesse. Hyvä ratsastamaan. On töissä tallissa. Hevoset tykkää siitä. Tuu kenttään meidän kanssa.”Nousin keskellä kenttää Biffen satulaan. Tänään olisi ohjelmassa jonkin verran ravailua ja kaiken maailman taivuttelua, mutta laukanvaihtoja meidän olisi oikeasti tarkoitus työstää. En mennyt kuin kierroksen verran käyntiä kumpaankin suuntaan, ja senkin oikeastaan Jessen takia. Kun lämmittelyravin nostaisin, haluaisin siinä myös pysytellä, eikä ollut hirveän kohteliasta ravata rinkiä kun toinen vasta nousi hevosensa selkään. Odottelin siis käynnissä niin kauan, että Jesse pääsi kapuamaan Varjon selkään. Ajattelin taas kerran, että Joonaksen pitäisi kyllä antaa työntekijöilleen tarpeeksi sairaslomaa. Jesse oli kalpea, niin kuin aina. Ei tuon värisellä voisi olla voimaa ja kuntoa ratsastaa tarpeeksi hyvin kovin pitkään, jos hän ei saisi levätä itseään kuntoon. Pyörtyisi vielä, enkä minä tietäisi mitä tehdä.
Hopealinnan hiljaisuuden jälkeen kaipasin niin kauheasti puheseuraa, että kun Oonakin alkoi ravata, lyhensin Biffen askelta niin että sain sen pysymään sisäradalla Kyöstin tahdissa.
”Se on se suomenhevonen, eikö ole?” yritin aloittaa keskustelua turvallisesta aiheesta.
”Joo. Mulla on monta suomenhevosta.”
”Kuinka monta?”
”Toistakymmentä!”
”Se on monta! Sulla on oma talli sitte kans, eikö ole?”
”Mulla on Pöystilän tila. Kuulostaa aika suurelta ja hienolta — mutta pieni talli! Siellä on vaan omia hevosia. Ei oo maneesia, ei hienouksia, mutta onneksi tähän on lyhyt matka ratsastamaan. Ja on täällä tuttujakin sitten, niitä näkee samalla. Tai no, Tiituksen mä tunnen vaan, mutta kyllä mä nimeltä muitakin — Hello oli kerran reissussa mukana — mutta no, paremmin mä täällä tutustun uusiinkin ihmisiin kuin jos olisin kotona hevosten kanssa vaan!”Se puheenvuoro alkoi olla taas niin monimutkainen, pitkä ja nopea, etten ymmärtänyt kaikkea. Sen verran käsitin, että puhe oli taas maneesinvuokrauksesta, ja vähän ystävistä. Siihen olisi periaatteessa ollut sopivaa vastata, että ihmisiä tavatakseni minäkin täällä kävin. Mutta olin hiljaa, hymyilin vähän ja sanoin kokeilevani muutamia laukanvaihtoja, jos sopii. Jesseltä en kysynyt. Joskus olin yrittänyt, ja hänen katseensa suunta oli kertonut, ettei häntä sopinut häiritä sellaisilla asioilla.
Laukanvaihdot eivät ole Biffelle tosiaankaan vahvinta alaa, mutta eivät ole minullekaan. Sen joutui ikään kuin kokoamaan alusta joka kerran. Kun yritti saada aikaan laukanvaihdon, saikin pienen kompuroinnin aina ensin: vähän niin kuin olisi painanut autossa huonosti kytkintä ja vaihde olisi rusahtanut hieman. Uskoin, että kompurointi loppuisi, jos vain harjoittelisin ja harjoittelisin. Tehokkainta olisi tietenkin ollut pyytää joku taitavampi ratsastamaan Biffellä muutaman kerran, ja lainata itse harjoitteluunsa taitavampaa hevosta. Mutta ei se käynyt päinsä. Ainoat ratsastajat, joiden kanssa olisin ollut edes teoriassa puheväleissä, olivat Jesse ja Joonas, enkä kyllä kehdannut pyytää mitään kummaltakaan. Ei auttanut kuin yrittää ja kuulostella valmentajien perään.
Biffe väsyi harjoituksissa yhtä nopeasti kuin minäkin, koska ne olivat meille molemmille vaativia. Pian ravasimme taas, tällä kertaa pitkin ohjin. Se oli sellaista rentoa ravia, jossa annoin Biffen vain mennä ja oikoa koipiaan. Sen jälkeen se siirtyi mielellään käyntiin, tasasi hengitystään ja kopsutteli eteenpäin tasaisesti ja rauhallisesti kuin juna. Minä rapsuttelin sen niskaa ja tunsin itseni tyytyväiseksi huonoista laukanvaihdoista huolimatta. Biffe oli kaikesta huolimatta oikein hyvä hevonen, oikein sopivan tyhmä: siinä oli potentiaalia. En välittänyt siitä, että muilla oli vielä oikea treeni kesken, ja että olimme ratsastaneet vasta noin puoli tuntia. Ei minua haitannut odotella. Kiertelisin kenttää Biffen kanssa ja pysyisin poissa tieltä niin kauan, että meille tulisi sopiva rako poistua.
Tuuli heilutti pihakoivujen lehtiä ja aurinko sai ne välkähtelemään. Olin tyytyväinen saatuani muutaman laukanvaihdon kohdilleen Biffen kanssa, ja saatuani muutaman ystävällisen sanankin, vaikken niistä jokaista ymmärtänytkään. Eläisin niillä taas muutaman päivän. Painoin mieleeni, että ratsastajan nimi oli Oona, ja että ratsun nimi oli Kyösti. Seuraavaksi osaisin kyllä kysyä, että mitä Kyöstille kuuluu, jos mukana olisikin jokin toinen niistä hevosista, joita Oonan mukaan oli toistakymmentä, mitä se sitten tarkoittikaan.
Olin kiitollinen jo parista lyhyestä ja pinnallisesta keskustelusta. En odottanut ollenkaan, että saisin vielä lisää juttuseuraa. Tämä Oona kuitenkin kutsui minua siirryttyään lopulta käyntiin. Tai hän sanoi Mijan ja katsoi minua, mutta ainakin ymmärsin sen kutsuna ja hoputin Biffen kävelemään vielä hetkeksi Kyöstin vierelle. En olisi voinut olla paljoa tyytyväisempi. En, vaikka Biffe olisikin yhtäkkiä oppinut laukanvaihdot täydellisesti ja osannut opettaa ne minullekin. Kerrankin joku jutteli.
-
Milan Mijatović
Biffen omistaja, Hopealinna.Milanista saa avoimen ja seesteisen kuvan. Hän osaa hymyillä, katsoa silmiin, kätellä ja kysyä kuulumisia. Kun hän kysyy, hän myös kuuntelee, ja tapaa palata kuulemaansa seuraavalla keskustelukerralla. Joskus keskustelu katkeaa, kun Milan kysyy, mitä toinen mahtoi juuri sanoa. Hän on taitava puhumaan ja ymmärtämään suomea, mutta jos sanasto tai aihe eivät ole niitä arkisimpia, hän tarvitsee vähän apua. Hän ei auta koskaan englanniksi, vaan yrittää selittää ja kuvailla. Hän yrittää olla kaikille kiva ja kiltti, mutta jos joku siitä huolimatta ärähtää hänelle tai muutoin kohtelee häntä pahasti, hän pahoittaa heti mielensä ja yleensä perääntyy hiljaa. Vain harvoin Milan puolustaa itseään, vaikka osaisi kyllä. Hän tapaa hakeutua seuraan herkästi, mutta myös luovuttaa ystävyyden hieromisen nopeasti jos kaveri ei innostu.
Vaikka keskustelun alkuun pääseminen Milanin kanssa on helppoa, ja vaikka hänen seurassaan on helppoa tuntea olevansa jotenkin erityinen, siihen se sitten jää. Milan ei kerro paljoakaan perheestään, menneisyydestään, suunnitelmistaan — oikeastaan mistään henkilökohtaisesta ennen kuin kokee voivansa aivan varmasti luottaa toiseen. Hän teeskentelee, ettei ymmärrä kysymystä, tai jotain melko pinnallista vastattuaan johdattelee keskustelun taitavasti taas keskustelukumppaniinsa. Osittain sen takia Milanilla ei ole oikeita ystäviä Otsonmäellä. Kun hän vietti vaihto-oppilasvuottaan, hänellä oli. Hello Ilves sanoo, että nykyään Milan on ihan erilainen kuin ennen. Hopiavuoren Eetu sanoo, että Milan on ihan samanlainen kuin ennen, eli läpimätä.
Hevoshistoria
Milanin ensimmäinen oma hevonen on Biffe. Milan pitää hevostaan tyhmänä, mutta samalla tyhmyyttä hyvänä ominaisuutena hevoselle. Tyhmyys ei ole Milanista hevosen arvoa laskeva tekijä. Hänellä on ollut ennen vuokrahevosia, ja on hauska sattuma, että ne kaikki ovat olleet kimoja tammoja. Milan on ratsastanut viisitoistavuotiaasta, ja aktiivisen valmentautumisen ja hyvien hevosten avulla kehittynyt nopeasti. Hän on kenttäratsastaja.
Milanin ihmissuhteet
Milan tuntee vaihto-oppilasvuodeltaan ne otsonmäkeläiset, jotka ovat suurin piirtein samaa ikäluokkaa hänen kanssaan. Hänellä oli paljon ystäviä Otsonmäellä, mutta nyt vain moikkaustuttuja. Milanin omien sanojen mukaan Hello oli erityinen ystävä. Enää Hello ei puhu Milanille vapaaehtoisesti.
Eetu Hopiavuori ei siedä Milania, mutta kun häneltä kysyy miksi, hän vain huokailee, murahtelee, tuhahtelee ja kurtistelee kulmiaan. Milanin käytös vihjaa, että Eetu olisi hänestä vähän pelottava.
Ritva Hopiavuori, Eetun äiti, oli lyhyen aikaa Milanin valmentaja. Milan puhuu hänestä aina kauniisti. Kun Ritva tulee kaupassa vastaan, Milan tervehtii ja Ritva katsoo määrätietoisesti pois.
Manni Ilveksen, Hellon isän ilmaantuminen paikalle saa Milanin aina kalpenemaan ja katoamaan paikalta.
Biffe asuu tällä hetkellä Hopealinnassa. Milanin mielestä Joonas Hopealinna on ahkera ja taitava, mutta työntekijöillen töykeä. Hopealinnan vanha isäntä ja varsinkin emäntä ovat Milanin mielestä mahtavia tyyppejä. Milan on tavannut Hopealinnan Jessen ja todennut, ettei Jesse taida sietää häntä silmissään.Nippelitiedot
– Milan asuu Ilmajoella rivitalokaksiossa, johon on löytänyt Facebook-kirppareilta melko samanpariset huonekalut
– Milanin lemmikit ovat Biffe ja Vasilije. Vasilije on laiton kilpikonna. Milan on täysin tietoinen asiasta. Vasilije on rakastettu ja onnellinen lemmikki, mutta eipä Milan ole niin tyhmä että lörpöttelisi siitä liiaksi tuntemattomille. Kunhan mainitsee joskus omistavansa Vasilije-kilpikonnan.
– Milan ei näytä käyvän töissä opiskelujensa ohella. Siihen nähden hänellä on hämmentävän kivannäköinen harmaa Volvo.
– Milan pelkää ukkosta ja raketteja
– Milanilla ei ole hevosten ohella muita harrastuksia. Kotona ollessaan hän lukee uudestaan ja uudestaan kolmea serbinkielistä kirjaansa, opiskelee ja odottaa päivien kulumista
– Milanilla on jatkuva koti-ikävä. Sokeakin sen näkee. Kukaan ei ole saanut häntä vielä puhumaan siitä. Kysyttäessä Milan sanoo, että hänen perheeseensä kuuluu äiti, isä ja Maria, eikä muka ymmärrä lisäkysymyksiä millään.
– Milanin lempiväri on sininen, lempikukka voikukka, lempiruoka hänen itse tekemänsä kanakastike ja toteemieläin kuulemma Vasilije
– Milania luullaan aina venäläiseksi. Se ei miellytä häntä. Hän on liian valkoinen serbiksi ja vaalentaa hiuksiaankin. Milan on noin 185 cm pitkä ja omasta mielestään riittävän hyvässä kunnossa kun kerran pystyy ratsastamaan hyviä ratoja. Milan on 22 vuotta vanha (s. 1996). -
Biffen myymällä tästä pääsisi
Ainoa Hopealinnalainen, jonka kanssa tulen edes vähän toimeen niin kuin normaali ihminen, on Annastiina-rouva. Hän tykkää laittaa kukkia ja perunamaata. Joonaksen pitäisi auttaa äitiään kantamaan multasäkkejä ja isoja kastelukannuja, koska se on miesten työtä, mutta Joonas ei ehdi. Hänellä on kiire tallissa, ja vaikka minä en mitään sano, tiedän kyllä miksi. Hän ei ole nimittäin yhtä hyvä työnantaja kuin on isäntä: on niin nuori vielä ja kokematon, että hän vielä opettelee. Hän tapaa puhua rumasti sille uudelle naiselle, joka näyttää paljon minun maanmieheltäni, mutta onkin yhtä pohjoismainen kuin Joonas itse peilinvärisine silmineen. Minä kannoin sitten multasäkit ja vedet, koska jonkun täytyy, ja vanhemman isännän ei pitäisi tehdä enää sellaista. Mutta ei siitä ole vaivaa.
Annastiina-rouva kertoi, että tämä uusi nainen, Saga, on hyvä tyttö. Sen takia uskalsin ensimmäisen kerran Sagaa puhutellakin. Ajattelin ensin, että annan olla rauhassa. Toinen uusi työntekijä, Jesse, on nimittäin niin epäystävällinen, että kun katsoin hänen touhujaan ja Joonaksen töykeyttä Sagaa kohtaan, ajattelin kaikkien olevan tässä ihmeellisessä tallissa sellaisia. Joonas ei kuitenkaan ole koskaan sanonut minulle pahasti. En silti oikein haluaisi enää kysyä häneltä mitään, koska hän ei osaa kohdella naisia tai työntekijöitään kunnioittavasti. Hän katsoo Sagaa niin rumasti, että varmasti katsoisi minuakin, jos vaikka kysyisin jotain tyhmää. Kysyn aina mielummin vanhalta isännältä, jos on aivan pakko. Vaikka olen pettynyt nuoreen isäntään, en sanoisi sitä Annastiina-rouvalle. Joonas on hänen poikansa. Omasta pojasta kuuluu kuulla vain hyviä asioita. Aina kun Annastiina-rouva kysyy Joonaksesta, minä kerron hyviä asioita. Hän on kova tekemään töitä. Pitää huolen hevosista. Talli on niin siisti ja hienoksi laitettu, että kelpaisi kuninkaan hevosille. Myös Jesseä yritän kehua rouvalle kysyttäessä, mutta se on vaikeampaa. Yleensä saan sanottua vain, että hän tekee kiltisti niin kuin Joonas käskee. Kun rouva kysyi, mitä mieltä itse olen hänestä, teeskentelin etten ymmärtänyt häntä ja kysyin, saisinko kastella perunamaan rouvan puolesta.
Yhä useammin kuitenkin välttelen tallia. Ilmapiiri on yhä ikävämpi siellä sekä Joonaksen että Jessen takia. Yhä useammin ajamme Biffen kanssa Hopiavuoreen: nykyään joka päivä. Jesse tulee joskus mukaan. En enää yritä puhua hänelle. Toivon aina, ettei hän tulisi. Hopiavuoressa moni hymyilee minulle ja vaihtaa mielellään sanasen, mutta ei silloin, kun Jesse tulee. Hän katsoo muita niin rumasti ja jättää koppavasti vastaamatta tervehdyksiinkin, ettei kukaan oikein halua enää minunkaan lähelleni, jos hän on siinä. Ratsastan aina tavallista huonommin, kun hän on mukana. Se johtuu siitä, ettei huvita enää.
Joskus, kun en pääse Hopiavuoreen, pakenen tallin yhä ahdistavampaa tunnelmaa Annastiina-rouvan kanssa juttelemalla. Aiheet ovat kepeitä ja vähäpätöisiä, mutta sentään joku vaivautuu juttelemaan minulle, ja jo siitä tulee parempi mieli. Vaikka rouva on kyllä tarkkanäköinen. Pari kertaa hän on kysynyt sellaisia asioita, kuin että missä Milanin perhe, missä Milanin ystävät? Miksi Milan näyttää tänään niin surulliselta? Kun vastasin niihin kysymyksiin jotain pidättyväistä ja sopivaa, hän ymmärsi senkin, etten kehtaa vaivata rouvaa sellaisilla huolilla, kun rouvalla on varmasti omiakin aivan tarpeeksi. Utelemisen sijaan hän ojensi minulle kaikilla niillä kerroilla vesipullon ja sanoi, että Milanin täytyy juoda kaiken puutarhahomman jälkeen, ettei tule paha olo.
Kun olen kotona, odotan yksin, että ilta ja yö kuluisivat. Minulla on puhelin aina käden ulottuvilla, ja välillä availen sitä kuin tarkistaakseni, olisiko joku soittanut minulle. Olen tallentanut sinne kuitenkin vain kahdeksan yhteystietoa, ja niistäkin neljä liittyy Biffeen. En laske päiviä siihen, että opintoni olisivat valmiit ja voisin mennä kotiin, koska päiviä on ihan liikaa. Joskus laitan kuitenkin siistimmät vaatteet ja lähden Seinäjoen yöelämään. Se ei muuta arkea miksikään, mutta sentään tytöt flirttailevat minulle ja pidän siitä. Kunhan en puhu liikaa. Koska silloin minua luullaan ilmeisesti venäläiseksi ja tytöille tulee kiire jutella jollekulle toiselle. Minulla oli ennen ystäviä Otsonmäellä, mutta kun Hopiavuoren Eetu sai tietää mitä tein, hän varmisti, ettei olisi enää. Jos hän kertoo joskus Hellolle, mitä minä tein, minä kerron siinä tapauksessa heti, mitä Eetu teki. Sitten Hello tulisi minun kanssani Hopealinnaan Eetusta päästäkseen ja hymyilisi minulle, eikä edes Jesse pystyisi olemaan enää tuollainen sadepilvi, kun Hello paistaa aina kuin aurinko. Vaan pystyisiköhän edes Hello antamaan anteeksi, jos kuulisi?
-
Minä olen niin hemmoteltu, etten osaa edes tyytyä osaani
Täällähän minä olla halusin. Kokosin Biffen askelta. Se ei ollut paras hevonen, jolla olin ratsastanut, eikä Hopiavuoren kenttä ollut paras, jolla olin hypännyt. Silti kummatkin olivat oikein hyviä. Ei meillä kotona ollut ikinä näin hienoa, eikä tällaisia hevosia. En ollut edes unelmoinut mistään tällaisesta ennen kuin isä vei meidät ensimmäisen kerran syksyksi Venäjälle…
Ratsastin mielummin tihkusateessa kuin menin maneesiin. Hello Ilves oli pujahtanut sinne työhevosen kanssa — sellaisia olin nähnyt kotonakin. Söpöjä ja kilttejä kuin mitkä, mutta ei niillä kyllä hypätty. Hän oli minun mielestäni kyllä nähnyt minut ja Biffen. ”Hello, Hello”, olin koettanut sanoa, ja ojentanut käsivarteni Biffeä vielä riimunarusta pidellen, mutta Hello oli vain mennyt. Ei ollut sanonut mitään. Ei edes mutissut enää Здраво. Ajattelin ensin, että Hopia-Eetun oli täytynyt kertoa Hellolle, että minä… Mutta oliko Hello sitten muuttunut niin kovasti, että olisi tuolla tavalla säilyttänyt ilmeettömän katseensa, jos muka tiesi, että..? Koska ainakin nuorempana Hellon naamasta näki kaiken. En kuitenkaan ajatellut mennä ottamaan selvää. Biffen satuloituani jäin mielummin tihkusateeseen.
Hopiavuoressa olisin viihtynyt, Hellon arvoituksesta huolimatta. Biffellä vielä ympäri esteiden laukatessani harmittelin, että tämän tallin piti olla juuri Hopia-Eetun. Pidin ihmisistä. Pidin siitä, miten täällä kaikki tapasivat vain kiivetä taloon kuin kotiinsa. Eetulla täytyi olla paljon ystäviä. Yleensä kaikki olivat iloisia. Naisetkin uskalsivat nauraa. Koko ajan oli vilinää. Hopealinnassa puolestaan oli hiljaista, vaikka puoli tallia olikin remontoitu niin kliinisen siistiksi, etten melkein uskaltanut enää koskea mihinkään. Kenttää oli kunnostettu. Hopiavuoreen lähdettiin siis yhä harvemmin, eikä nuori isäntä ollut ollenkaan niin supliikki seuramies, että olisi yksinään riittänyt minulle puhekaveriksi. Vanha isäntäkin oli vähäsanainen. Kotonakin piti olla yksin. Kaipasin seuraa tallilla. Miksei Joonas Hopealinna ollut vielä saanut maksavia asiakkaita niin kuin Hopia-Eetu, vaikka oli paljon parempi ratsastaja, omisti paljon suuremman ja varmasti Suomen komeamman tallin, paljon kalliimpia hevosia ja paljon enemmän, ja oli rakennuttamassa varmasti hienompaa maneesiakin kuin täällä? Miksi hienoksi remontoidussa tallissa oman hevosen hirnunta kaikui tyhjistä seinistä? Miksi minustakin tuntui, että meidän oli Biffen kanssa aika lähteä, vaikka varmasti ajan kanssa karsinat täyttyisivät ja seuraa ehkä olisi? Vaikka lopulta oppisin olemaan pelkäämättä kuninkaan hevosille sopivan näköiseksi remontoitua vanhaa navettaa? Sentään Hopealinnaan oli muuttanut jonkun pikkutytön poni. Se tyttö tapasi hymyillä minulle. Niin kuin kuuluu, olin kysynyt hänen isältään, saiko hänen tyttärensä ajaa välillä minun kanssani Hopiavuoreen. Pikkutyttö sentään jutteli paljon. Nyt hänen isänsä piti minusta. Olin antanut puhelinnumeroni, sanonut käsipäivää ja kysyttäessä vakuuttanut, etten suinkaan ole venäläinen.
Olisin halunnut tänne, Hopiavuoreen, mutta ei se ollut mahdollista. Pääsin maneesiinkiin vain siksi, ettei Hopia-Eetu ollut tajunnut minun tulevan Hopealinnan nuoren isännän kylkiäisenä hänen tiloihinsa. Olin jo oppinut viestimään hänelle elekielellä samalla tavalla kuin meidän äiti ja Maria isälle. Pää alas, katse sivuun, puhu vain kun puhutellaan, älä tee minkäänlaisia ilmeitä, pidä käsien kämmenpuoli näkyvissä ja niin edelleen. Se tuntui rauhoittavan Eetun mieltä, mutta suututtavan minua. Biffekin, vaikka nöyrä oli, alkoi temppuilla. Kun oli pidettävä teatteria yllä Hopia-Eetulle niin kuin katurakki, hevosenikin kuvitteli minun olevan oikeastikin sellainen. Mutta silti, silti se ylpeytensä nieleminenkin voitti yksin olemisen. Silti täällä oli parempi olla, kuin koko ajan yksin. Eetu kuitenkin harvemmin edes kulki läheltäni. Sen sijaan moni muu hymyili minulle, ja joskus sain sanoa päivää. Kysyä kuulumisia. Varsinkin nyt kesälomalla ne olivat päiväni huippuhetkiä, ja Hopiavuoressa jonkun tervehtiminen saattoi olla ainoa kommunikointihetkeni toisen ihmisen kanssa moneen päivään…
Mutta Biffe minulla sentään on. Ohjasin sen esteelle. Se oli pieni este: metrin korkuinen. ”Metrin este”, joku blondi nutturapäinen pikkutyttö oli korjannut, kun oli halunnut minua auttaa radan rakentamisessa, ja olin sanonut että tee mulle pelkkä metri jeste. Kuten sanottua, olin hypännyt paremmillakin hevosilla. Biffeä piti auttaa ihan kauheasti, mutta kun sen vei itsepäisesti tarpeeksi lähelle ja oikein komensi sitä irrottamaan kavionsa maasta, kyllä se sitten aina tottelikin. Välkymmillä hevosilla oli paha tapa keksiä omia mielipiteitä. Biffellä harvemmin. Jo ensimmäisen esteen jälkeen silitin hellästi sen kaulaa ennen kuin kiinnitin katseeni seuraavaan. Hieno hevonen. Lojaali. Useimmiten teki niin kuin käskettiin, ja taisi tykätäkin minusta. Ainakin minä tykkäsin siitä. Ohjasin sen seuraavalle esteelle, eikä sen kulku ollut ihan luotisuoraa ja vakaata. Minun pitäisi harjoitella vielä paljon, jotta se menisi kuin olisi todellista tasoaan parempi. Liian hyvälle olin oppinut, liian hemmoteltu, liian vähällä päässyt: haittasin sen menoa ennemmin kuin autoin. Ohjasin sen tarpeeksi lähelle estettä, ja taas se hyppäsi. Toisen metrin esteen. Ei metri jeste. Laskeuduttuaan se käänsi korvansa minua kohti. Vasta juuri ennen seuraavaa ponnistusta ne sojottivat taas eteenpäin, kohti estettä.
Lopetin ennen kuin Biffe väsyi liikaa. Se ei ollut samanlainen urheiluhevonen kuin monet muut. Sillä piti mennä vielä aika rauhassa, vaikka koko ajanhan se kehittyi. Ravistelin jalkani jalustimista, nosti jalustimet ristiin Biffen kaulalle ja venyttelin jalkojani. Tihkusade oli loppunut, mutta aurinko ei vielä paistanut. Ilma oli hiostava. Varmasti hyvä ilma kasvien kasvaa. Aioin etsiä sen esteitä kanssani koonneen pikkutytön vielä ennen lähtöäni, vaikka Hopia-Eetun ilmeistä päätellen en ollutkaan tervetullut sisään talliin. Se tyttö oli nostanut monta puomia, ja avusta piti aina kiittää kahteen kertaan. Biffe pudisteli päätään oikein kunnolla saadakseen kutittelevana niskassaan juoksevat vesipisarat kimpustaan. Olisipa tämä talli jonkun muun. Puhuisipa joku minulle. Pitäisipä Hopia-Eetu suunsa kiinni. Saisinpa käydä edes tässä kentällä joka päivä.
-
Kun nuori isäntä aikoo ulkomaille
”Siihen asti?” ihmettelin yllättyneenä ja ihailevanakin.
”Niin. Pari päivää. Viikonloppuun asti”, Joonas vastasi ja näytti sormillaan. Pari tarkoittaa ilmeisesti kahta sormea, tai heiluvaa kolmea sormea. Pudistin hänelle päätäni. Ei edes turhauttanut: ainahan tämä oli tätä.
”Ei kun Kanadaan, siihen asti?”
”Ai! Joo, sinne asti.”
”Sinne”, toistin itsekseni. Sinne asti. Kanadaan. Sinne. Viikonloppuun asti. Siihen asti. Siihen. Sinne. Joonas on menossa sinne Kanadaan asti. Siihen viikonloppuun asti. Siellä on ratsastuskilpailut.Biffe taisi tykätä olla siinä tallikäytävällä harjattavana. Varsinkin nyt, kun ratsastus oli jo takanapäin. Kyllä se jonkin verran rajoitti elämää, kun hevosen kotitallilla ei ollut kunnollista kenttää, eikä tällaisten kosteiden ilmojen varalle maneesia. Mutta hienompi kenttä täällä sentään oli kuin kotona. Siitä saisi vielä ihan hyvän, kun sitä joskus laitettaisiin. Kyllä siinä sitten kelpaisi mennä. Ja vaikka kenttää ei koskaan tulisikaan, ei minun kelvannut valittaa! Voi veljet, mitä maastoja Hopealinnan ympäristössä olikaan. Maasto oli kauttaaltaan niin tasaista, että jos polku tai tie vain oli tarpeeksi leveä, mihin tahansa saattoi edetä ripeässä laukassa. Ja kun laukkasi metsän kupeesta tarpeeksi kauan aikaa, niin uskokaa tai älkää, saapui Taivaaseen. Taivaassa on peltoa melkein silmänkantamattomiin ja kaikki on tasaista kuin pannukakku. Paikoin näkee horisontin kuin merellä olisi, ja paikoin muutama kaukainen villimänty peittää sen. En voi koskaan ratsastaa niiden peltojen ohi pysähtymättä hetkeksi. Iltaisin kaikki siellä on niin oranssia, ettei todeksi uskoisi. Olen varma, että kun me käymme siellä tarpeeksi usein katselemassa, minun ja Biffen tylsänruskeista silmistäkin tulee lopuksi kultaiset sen valon takia. En usko, että Joonas on itse löytänyt sitä paikkaa. Jos olisi, hän hymyilisi enemmän. Se ainakin on varmaa, etteivät ne voi olla Hopealinnan peltoja. Jos joku omistaa jotain niin kaunista, hän ei voisi pysyä poissa sen ääreltä. Kuka tahansa ne pellot omistaakin, olen kiitollinen suomalaisesta erittäin erikoisesta laista nimeltään jokamiehenoikeus. Se tarkoittaa sitä, että kun pysyttelen tiellä enkä aiheuta häiriötä, saan ratsastaa katselemaan niitä peltoja vaikka kuinka usein.
Biffe asusteli kauimmaisessa käytössä olevassa tarhassa. Toisaalta se oli hyvä ja rauhallinen paikka, mutta senpäiväisessä lutakossa olisin marssinut mielummin vähän lyhyemmän matkan. Pidin riimunarua orin turvan ympärillä, enkä siltikään tuntelut olevani millään tapaa niskan päällä. Vanhempi isäntä oli tarhoilla katselemassa Marttia. Hymyilin ja nyökkäsin mennessäni ohitse. Hän on vanha hevosmies ja varmasti kaikki temput nähnyt. Minulla oli ihan todellisia ongelmia saada Biffe menemään edes kohtuullisen rauhallisesti haan portista. Vanha isäntä muistutti kovasti minun isääni, mutta silti en kehdannut kysyä apua. Maksoin siitä, että joku katsoi, että Biffellä on puhdas karsina, ruokaa edessään ja vettä saatavilla. Että joku huolehtii rehu- ja purutilauksista puolestani ja herää viemään hevoseni ulos ettei minun tarvitsisi. Se oli aika paljon pienellä vuokrarahalla. Koulutusvinkit eivät siihen kuulu.
”Isäntä”, tervehdin vanhaa isäntää nyökkäämällä. Minusta oli vieläkin outoa, ettei Suomessa herroiteltu oikeastaan ketään. En todellakaan saanut sanottua terve Eino tai muuta sellaista tuttavallista.
Vanha isäntä ynähti jotain sanatonta vastaukseksi.
”Joonas menee Kanadaan.”
”Niin. Älä murehdi sitä.”
”En mä murehdi”, korjasin heti, ”vaan mä autan. Aamutallilla.”
”Kyllä meillä on väkiä aamutallissa”, kuului rauhallinen vastaus.
”Joonas aina siivoaa. Nyt mä.”
”Höpö höpö.”
”Mitä?”
”Että höpö höpö. Että siis ei tarvi siivota.”Nojailin hetken Biffen sekä Riiviön ja Heran hakojen liitoskohtaa selälläni. Pidin seuraa vanhalle isännälle, joka nojasi samalla tavalla Martin haan aitaa. Olisin mieluusti siirtynyt hänen puolelleen tarhoja, mutta tiesin jo ennestään, ettei isäntä pitänyt siitä, vaan siirtyisi sitten itse kauemmas. Olin oppinut jo vaihto-oppilasaikoinani, että vika ei ollut minussa. Suomalaiset eivät vain tahdo olla kosketusetäisyydellä toisistaan. Isännästä olin oppinut jo senkin, ettei hän halunnut paljoa jutella. Siitä en tiennyt, tykkäsikö hän vai ei, kun jäin höpöttelemään hänelle. Pidin huolta, että puhuin aina tiukasti hevosasioista ja kuulumisinanikin kerroin oikeastaan Biffen kuulumisia.
Kun olin kertonut Biffen kengittäjänvaihtosuunnitelmista putoilevien kenkien vuoksi, ja muista sellaisista oikeista asioista, käännyin vielä suukottamaan uteliaana takanani häilyvää hevostani ennen kuin lähdin. Vielä kävellessäni hyvästelin vanhan isännän nyökkäämällä. En ottaisi enää puheeksi Joonaksen lähtöä, mutta aamutalliin minä tulisin. Hopealinnassa on monta hevosta, ja vanha isäntä sekä emäntä ovat jo ansainneet vähän rauhallisemman elämäntahdin. Ehkä minä sen jälkeen kehtaisin jopa puhua ongelmistani Biffen ryntäilyn kanssa. Se olisi palvelus palveluksesta. Minä siivoaisin kun Joonas olisi poissa, ja sitten isäntä ehkä jakaisi minulle niksin tai pari.
-
Maneesissa suojassa takatalvelta
”Jos kelpaa. Vaikka kyllä mä kentän tähän kunnostan”, oli Hopealinnan nuori isäntä päättänyt puheensa.
”No kelpaahan!” olin vakuutellut ja miettinyt taas kerran, oliko nyt kyse suomalaisten tarpeesta vähätellä itseään ja omaisuuttaan, vai oliko vika taas minussa. Vihoissaan joku aina tiuskaisi, että olin kultalusikka suussa syntynyt snobi. Ja saatoin jollain mittapuulla ollakin. Mutta en sellaisella mittapuulla, että hevoseni olisi tarvinnut solariumin, uittoaltaan ja kullanväriset karsinanpielet. ”Mikäs tässä, kodikas talli”, oli vakuuttanut vilpittömästi, ja jo muutaman päivän päästä olin tuonut hevoseni.Biffe ei ollut älykkäin ratsu, sen minä tiesin. Se ei ollut kauneinkaan. Kenttäratsun ei kuitenkaan tarvinnut olla kaunis, ja liika älykkyyskin on huono ominaisuus hevoselle. Liian fiksu hevonen tajuaa, ettei sen oikeasti tarvitsisi totella tällaisia heikompia eläimiä, kuin me. Vaikka osasi Biffekin vaatia. Rapsutuksia nimittäin. Painoin sen pehmoisen sieraimen pieleen suukon, irrotin siltä riimunarun riimusta ja ohjasin kävelemään kuljetuskoppiin. Sen touhu jäi puolitiehen, kun se pysähtyi rampille ihailemaan jotain. Muistutin sitä kävelemään heilauttamalla riimunarua kevyesti sen peräpäähän. Huitaisin sitä pehmeimmällä keskiosalla. En halunnut säikäyttää sitä. Silti se säpsähti hieman ennen kuin jatkoi itsensä lastaamista. Ei se sentään suuttunut minulle.
Olimme me Hopiavuoressa olleet kerran aikaisemminkin Biffen kanssa. Useamminkin olisi pitänyt päästä treenaamaan, mutta kun aina oli jokin mutta. Tämän hetken mutta puhui maailman huonointa serbiaa. Niin huonoa, ettei selvää meinannut saada parhaalla tahdollaankaan. Olin ymmärtänyt kyllä, että tuo Hopiavuori oli hänen aluettaan, eikä meitä Biffen kanssa varsinaisesti kaivattu sinne. Tilan isännälle maneesin vuokraaminen kuitenkin kävi, joten surkeaa serbiaa puhuvalla Helemias Ilveksellä ei ollut loppujen lopuksi valtaa häätää meitä minnekään. Vaikka olin minä uutta tallipaikkaakin jo ehtinyt ajatella. Sellaista, joka olisi ehkä hieman kauempana Otsonmäestä ja Helemias Ilveksestä kuin Hopealinna, ja jossa olisi mahdollisuus käyttää toista maneesia kuin Hopiavuoren… Mutta sitten olin tullut lopulta vasta eilispäivänä toisiin aatoksiin. Biffe tykkäsi asua Hopealinnassa. Se oli kotiutunut, oli ihan rento karsinassaan, ja tuntui rakastavan erityisesti vanhempaa isäntää. Ja erityisesti häneen minäkin olin mieltynyt, koska Biffekin oli.
Biffe jaksoi odottaa melko rauhassa nuoren isännän hevosen lastaamista. Martti oli komeampi hevonen. Vaan en minä Biffeä siihenkään vaihtaisi, ajattelin, kun se kiukutteli melko vaisusti sen nuoren isännän lastatessa sitä. Äänestä päätellen se ei arvostanut Biffen seuraa trailerissaan yhtään sen enempää kuin sinne joutumista ylipäätään. Tiesin niiden kuitenkin pärjäävän. Biffe kääntäisi varmasti päänsä poispäin vain ja välttelisi konfliktia.
Kun hevoset ja traileri olivat valmiita, poimin avaimet auton katolta. Olin automaattisesti menossa ajamaan, mutta puhkesin hymyyn ja ojensin avaimet pois Hopealinnan isännän katsoessa niitä kulmat aavistuksen kurtussa. Tottakai. Auto oli hänen. Avaimien tavoitteleminen oli ollut jotenkin automaattista. Ojensin avainnipun oitis hänelle.
”Mä yleensä ajan”, sanoin vähän pahoittelevasti etupenkille kiertäessäni, ”ja yleensä vieläpä ei tutulla, öö, vieraalla autolla. Voitko laittaa päälle sun kännykkä? Voidaan katsoa hevosia sitte.”Menomatkan jaarittelimme kimoista hevosista. En osannut olla hiljaa sen verran tuntemattomassa seurassa, ja onneksi tämä Joonaskin osasi rupatella enemmän kuin moni moni muu. Saatoin kertoa jo toista kertaa, että olin tutustunut Suomeen kauan sitten vaihto-oppilaana ja vuokrannut silloinkin kimoa hevosta, mutta se oli niin lyhyt juttu, että sen saattoi kertoa uudestaan. Sitä en varmasti ollut kertonut, että kotonakin kaksi vuokrahevostani olivat sattuneet olemaan kimoja.
”Niin että, ikinä en ole silti vielä keksiny, miten pidät sen valkosena. Kun siitä tulee keltanen, tai sit toi harmaa tulee, niin aika helposti.”Biffe odotti. Martti otettiin ensin ulos. Se ei nimittäin jaksanut odottaa. Kun Martti oli päässyt ulos, Biffelle täytyi avata puomi ja sitten naksuttaa kieltään. Minun piti pitää kämmentäni sen takapuolta vasten, jotta se uskalsi tulla rennosti ulos. Ehkä se oli joskus pudonnut rampilta? En harjannut sitä enää uudestaan kovin perinpohjaisesti ennen satulointia. Sen kun pyyhkäisin mahdollisen irtolian sen selästä. Sen satula oli uusi. Epäilin, että edellinen ei ollut sille enää aivan sopva, vaikka olikin ihan riittävän hyvässä kunnossa. Se oli kai sovitellut sen itselleen aika nuorena, ja nyt kun se oli ihan ison hevosen mitoissa, se ei ollut enää hyvä. Satulat ovat kalliita, mutta kalliimpaa on tuhota hyvän hevosen selkä kitsastelemalla satulan suhteen.
Vastahakoisesti myönnän, että pidin toiveikkaana tallipihaa silmällä ihan siihen asti, kunnes talutimme hevoset maneesiin. Tavallaan toivoin, että joku tervehtisi minua aivan hirveän huonolla serbian kielellä. Helemias Ilves on harvoja tuttavia, joita minulla on enää täälläpäin jäljellä. Liian pettynyt en kuitenkaan saattanut olla, kun niin ei käynyt. Ratsastamaanhan olin pääasiassa tullut, ja ai kuinka hyvin Hopiavuoren maneesi asiansa ajoikin takatalven tullessa. Vielä Biffen selkään noustessanikin pidin kuitenkin maneesin ovea silmällä. Saatoin toivoa, että sieltä kuuluisi hiljainen Здраво Милан, jonka L-äänne äännettäisiin liian terävänä ja vastaavasti R-äänne aivan liian löysänä. Vaan enpä ollut pettynyt Joonas Hopealinnan seuraankaan. Inhottavinta on ratsastaa yksin. Kaksin ratsastaminen menettelee, ja kolmistaan ja neljästään alkaa olemaan jo kivaa.
Mutta hommiin oli ryhdyttävä. Ei sitä joka kerta maneesiin päässyt. Pitäisi ottaa nyt kaikki irti sellaisesta luksuksesta. Tavoitekin sille ratsastuskerralle oli yksinkertainen ja selkeä, ja sen saavuttamisesi toivoin hieman Joonaksen apua.
”Voisitko katsoa Joonas, ravaako suoraan nyt? Onko suora sun mielestä? Viimeksi oli vino koko aika, mä yritin vaikka mitä.”
