Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Taikajalustimet
Minulla oli aina vararemmejä joka lähtöön. Tietenkin oli! Minulla oli vararemmien vararemmien vararemmejäkin, koska puoli tallillista hevosia ja niiden ihmisiä luotti siihen, että pidin huolta heistäkin. Jussin kilpailupakkauksen alimmassa arkeologisessa segmentissä oli siis pakko olla useampi uusi jalustinhihna. Siellä niitä oli oltava, ja vieläpä sekä ruskeita että mustia, koska tottakai niitä oli siellä. Sitä kisakampekerrostumaa ei nimittäin koskaan otettu pois pakkauksista: se oli turvallinen pohjakerros kaikkea sälää, jonka päältä kotona kuorittiin kaksi kolmasosaa kerroksista pois ja pakattiin uudet tilalle. Sitä ei voinut kuoria, koska siellä oli kaikenlaista tärkeää. Niin kuin jalustinhihnoja.
Jussi seurasi kiinni sidottuna ja hyvin kiinnostuneena, kun kaivauduin läpi miltei kivettyneiden remmi-, roska- ja tarvikekerrosten. Osista olisi saanut koottua ainakin kahdet tyylikkäät suitset ja yhdet jämäpalasuitset. Alaturpahihnoja oli ainakin viisi, koska ne olivat niin käteviä kaikessa muussa käytössä kuin alaturparemmeinä. Ratsastushanskojakin oli, sekä parillisia että pelkästään vasemman käden irtonaisia, parinsa joskus vuosien varrella hukanneita. Kilon verran kaviokoukkuja, osa kokonaan käyttämättömiä, ja litroittain pölyä ja hiekkaa. Oli herran tähden jopa peräti kaksi pientä ompelusettiäkin, mutta ei yhtäkään, ei oikeasti yhden yhtä jalustinhihnaa.
”Ny tuli Jussi loppu”, ilmoitin hevoselleni ja työnsin sen uteliasta turpaa vähän kauemmas, koska muutenkin hikoilutti. Kansainväliset arvokisat olivat paras paikka elää ilman jalustinhihnaa. Kyllä. Kaikkein paras. Vielä upeamman tilanteestamme teki se, että monen huomio kiinnittyi Jussiin Power Jumpin jälkeen.
Jussi on kuitenkin maailman rauhallisin hevonen, tai ainakin maailman rauhallisin heti Skotin ja muiden sellaisten katatonisten hevosten jälkeen. Sitä ei melkein poikki hiutunut jalustinhihna huolettanut ollenkaan, eikä edes minun hermoiluni. Minun puolestani teki mieli soittaa meidän äidille, vaikka ei se olisikaan mitään auttanut. Tai edes Nellylle. Tai kenelle tahansa äidille paremman puutteessa. Äideillä on usein ratkaisu kaikkeen.
”Vartti aikaa ratkaasta tämä homma”, supatin Jussille ja yritin miettiä, vaikka sydän takoi ikävästi kylkiluita. ”Kestääskö se härpäkes yhyren luakan? Sen on ny pakko kestää. Mullei oo siihen yhtää mitää laittaa. Mutten minä pysty Jussi keskittymähän, jos mä pelekään koko aijjan jotta se katkiaa. Voi kun minen olisi huamannu sitä…”
”Mitä sä möliset?”
Pelastus ei tullut äidin muodossa. Se tuli Alexin hahmossa. Hänen luokkaansa oli vielä toista tuntia aikaa, eikä hän ollut vielä vaihtanut edes jättimäisiä college-housujaan ratsastushousuihn, eikä näköjään kammannut hiuksiaankaan. Minä olin hikisenä ja ahdistuneena kisavaatteissani silti epäsiistimpi kuin hän.
”Katto tätä”, sanoin ja nostin Jussin selässä nököttävästä satulasta sitä pientä nahkalärpäkettä, joka piilotti metalliosan, johon lähes katkennut jalustinhihna oli kiinnitetty. Mielessäni kävi, näkikö Alex edes niin ylös.
”No voi paska”, Alex kommentoi täysin huolettomalla äänellä.
”Mullei oo tuala varahihnaa.”
”Nii? Sitte?”
”Nii mitä että sitte! Ny se varmahan katkiaa kesken!”
”Voi jeesus oikeesti”, Alex puhahti, ”onneks mä en oo mies kun te ootte kaikki noin saatanan sakeita.”
”Hä?”Minä ja Jussi seurasimme hölmistyneinä vierekkäin, kunka Alex kyykistyi Tetriksen tavaroiden viereen. Niiden päällä köllötti Tetriksen satula — joka ei muuten tosiaankaan sovi Jussin selkään. Silti Alex ryhtyi ronkkimaan juuri sitä eikä mitään salaista jalustinhihnavarastoa. Kuului kliksautus ja narumaisen nuriseva ääni, ja sen jälkeen hän paiskasi jotain minua ja Jussia kohti. Molemmat hätkähdimme sitä, mutta eteemme putosivatkin vain jalustinhihnat jalustimineen päivineen.
”Vitun idiootit”, Alex huokaisi vielä lempeästi ja taputti Jussin kaulaa. ”Sä laitat ne Eetu takasin sitten. Mä meen tonne kattoon teitä Eiran kaa.”
”Joo — siis kiitos!”Vähän nolona kiinnitin Tetriksen satulasta otetut jalustimet hihnoineen Jussin satulaan ja kapusin selkään. Paniikissa ei aina ajattele selvästi, mutta olisihan minun pitänyt noin helppo asia ymmärtää ihan ilman apuakin.
Siinä kilpailussa kävi niin, että sijoituimme ja voitimme paljon sellaisia ratsastajia, joilla oli ihan puhtaat esteratsut. Luulenpa, että Alexin katkeamattoman sijoitusputken salaisuus ovatkin taikajalustimet.
***
Niagara Equestrian Festival
Eetu ja Jussi, 130 cm, 3/42 -
Pasi ny on…
”Kuule Janna”, sanoin nopeasti, kun koko kahvilla istunut kööri nousi pöydästä niin kuin jostain yhteisestä salaisesta merkistä.
”No?” Janna äännähti, mutta jatkoi penkin ylitse pois pöydästä kapuamista Eiran perässä.
”Orota vähä. Mullolis sellaanen asia.”
”Selevä…”
”Mitä pahaa sä oot tehny?” Hello kysyi jo melkein eteisestä. ”Saatkohan sä bannit tallille?”
”Mee ny vaikka orottamahan sitä kengittäjää Skotin kaas, sun tarvitte siinä retaata.”
”Taitaa Janna ollu tehny jotaki tosi pahaa kun Eetuki on noin vih–”Kiinni Hellon ja muiden takana heilahtava ulko-ovi katkaisi juttelun äänet melko tehokkaasti. Joo-o, tuota Nellyn olisi pitänyt olla katsomassa aina kun hän kyseli, että miksi Janna, miksei Hello, tai miksei vaikka molemmat. Hello oli jotenkin omituisella tavalla päässyt Nellyn suosioon heti Nellyn ensimmäisinä päivinä täällä silloin vuosia sitten, eikä tilanne ollut muuttunut, vaikka Hello kävi yhtä usein Nellyn kuin kaikkien muidenkin hermoille. Vähintään yhtä usein.
”Oonko mä oikiasti teheny jotaki?” Janna kysyi.
Repäisin katseeni loittonevista selistä pihassa. Jannan silmät olivat pelosta pyöreät.
”No et! Kun mullolis ajatus. Kun soot ainua toinen kellon lapsi…”
”Hellon ja sen venälääspoijjan lisäksi…”
”No Helloa ei voi laskia.”
”Helloa kyllä voi harvemmin laskia…”
”Niin.”Naurahdimme samalla tavalla. Tuhahtamalla nenän kautta. Janna yritti juoda jo valmiiksi tyhjästä kahvikupista kun minä join omastani, jossa oli vielä liru.
”Minä haluaasin jotta Juffe oppiis nuaresta olohon hevoosten kans”, pohjustin varovaisesti. ”Ei ny näin nuaresta tokikaa mutta ei siinä kauaa mee jotta se kävelöö tuala ja pysyys satulas. Ja Elli onki jo sen ikäänen jotta se menöö vaikka kuinka kovaa.”
”Niin on. Ja Pasi…”
”Niinpä, Pasi…”Janna pudisti päätään ja nousi kaatamaan kuppiinsa vielä pienen kahvitilkan. Hän ei tavannut juoda kahviaan mustana, mutta sitä oli kai liian vähän, että hän olisi viitsinyt lisätä maitoa. Hän hörppäsi ja istui takaisin alas katsoakseen minua kulmakarvat odottavasti kohotettuina.
”Ei tälloo niinku tuan mun poijjan takia kiirus, mutta mä ajattelin, jotta ookko sä ikinä meinannu Ellille ponia…”
”Oon mä”, Janna vastasi heti. ”Voi kun me haaveellaanki Rasmuksen ja flikan kaas ponista. Elli alakaas olla sen ikäänen. Meillon kummiskin tua Paahtisja koira ja mollahan kokopäivätöis kumpiki, niin kaikki aika vaan menöö… Ja Elli ei vielä vuasihin itte voi osallistua kunnolla. Jos molisin tiänny, että melekeen samahan aikahan tuloo hevoonen, koira ja flikka, en minä olisi sitä koiraa — vaikka kyllä soon siis mulle rakas!”
”Tietenki, tietenki.”
”Mutta mitäs sullon Eetu miäles sitte?”Rykäisin. Oli minun vuoroni hörpätä tyhjästä kahvikupista. Päästin koko Polle-mukin käsistäni, etten tekisi samaa enää uudelleen. Poimin sen sijaan pöydältä kaupan piparkakun, yhden harvoista Hellolta säästyneistä, ja pyörittelin sitä. Se oli sydämen mallinen.
”Eetu?”
”No kun munkin tekis miäli ponia poijjalle, mutta mullon jo kaas Jussi ja kaikki muut, ja ei sellaasen pitäminen suurimman osan aikaa turhanpanttinakaa oo kauhian hyvä irea. Juffe ei viälä viiren vuaren päästäkää rattasta niin palioa jotta sen rattastuksella liikutettaas ponia yksistänsä. Ja soon niin piäni — niinku Elliki — jottei niistä tiärä tykkääkö ne vaikka ens jouluna enää hevoosista ollenkaa. Ja Juffe ny ei viälä rattasta aikoohin mutta minen halua panna sitä minkää viarahan ponin selekhän, ja minen tunne ku Pasin ja Pasi ny on…”
”Nii on.”
”Minä ajattelin sellaasta eherottaa jotta otettaasko ylläpitoponi? Ei tulis niin kallihiksi, ei hukuttaas töihin sen kaas ja sitte olis usiee kakara kasvamas sille liian isooksi. Sitte jos ne viälä tykkääs hevoosista isoona niin näköö jotta tarvittooko ne enää isoja ponia ollekkaa ensimmääsen päälle, jos niitei kiinnostakkaa enää.”
”Siis yhteinen ylläpitohevoonen?”
”Poni. Joku aika piäni. Mutta ei niitä helevetinkoneita.”
”Siis shetlanninponeja?”
”Nii ei niitä. Noon niin sellaasia…”Oli Jannan vuoro katsoa ikkunasta ulos. Parkkipaikalle oli lipunut kaikessa hiljaisuudessa kengittäjän Volvo. Suulista pilkisti Skotin pää, ja sen vierellä seisoi Hello, joka selitti jotain niin kiihkeästi, että huitoi samalla käsillään vähän sinne tänne. Yhtäkkiä hän kääntyi ja vilkutti tiellepäin. Sieltä valui hitaasti Hellon oma Renault, joka parkkeerasi Volvon viereen. Tiesin kyllä, kuka sieltä nousisi, enkä välittänyt katsoa kauempaa.
”Ei se ny aiva huano irea oo”, Janna sanoi. ”Meirän pitää miättiä Rasmuksen kaas jotta mitä… Mutta onneksi täs ei oo mikää tulipalokiirus päättää mitää kun nua ipanat on tosiaan niin piäniä kumminkin. Ja olishan se ny kivaa, jottei aina Pasia… Kun Pasi ny on…”
”Niin on.” -
Kenttähevoonen ja hevoostallin isäntä
”Toi on vähä outoa ko sä meet puoliverisellä johonkin vaativaan B:hen ja mun pitäs olla kuitenki valmentaja. Niinko että eikö me tulla toimeen, enkö mä valmenna mun omaa miestä vai mikä juttu.”
Vaikka olin tuonut ruusukkeen tullessani ja vaikka kisamatkani oli sopinut Nellylle, emäntäni näytti harmistuneelta kun availin trailerin salpoja. Hymyilin hänelle hieman. Sisällä kuljetuskopissa ryskäsi Jussi, joka oli yleensä rauhallinen matkustaja, mutta joka oli reissannut viimeisten päivien aikana ihan liikaa. En voinut antaa sen odottaa.
”Sullon puami persuksis jotta älä potkaase”, varoitin hevostani kun se kuopi ja hermoili nähdessäni viimein sisään koppiin. Sen takapuoli aaltoili kun se olisi tahtonut ponnahtaa ilmaan suorilta jaloiltaan niin kovasti. Vaikka avasin puominkin, se ei silti ponnahtanut. Hyvä poika. En jäänyt taputtelemaan Jussia siitä huolimatta, sillä sen oli kiire. Kiersin vain trailerin etuovelle ja kiirehdin peruuttamaan Jussia.
”Sä meet ohi siitä”, Nelly sanoi jostain ulkoa kun Jussi melkein ravasi taaksepäin ramppia pitkin. Hevoseni värähti siihen malliin, että Nelly työnsi sitä oikein kunnolla sivullepäin. Sitten sen jalat olivat maassa. Nelly oli painautunut jo traileria vasten kun Jussi otti äärimmäisestä päästä pitelemässäni riimunarussa kiukkuisia raviaskeleita ympärilläni. Yksi sen jalkasuojista oli huonosti ja kerran se potkaisi oikein taaksepäin sen takia.
”Riittäskö jo hä Jussi? Mentääskö ulukoolemahan hetkeksi? Sinet pääse tarhahan ennenku nua suajat on pois.”
Ei Jussi ollut ennen ollut näin hermona kuljetuksessa, mutta ei se ollutkaan matkustellut näin usein ja näin kauas ikinä ennen. Se oli nyt oikeasti aikuinen. Viimeinkin. Se oli oikeasti kilpahevonenkin, mikä tuntui hassulta. Kesäinen Power Jump tuntui vieläkin unelta, mutta äskeinen Harmony Champions puolestaan todellisuudelta. Narun päässä pukittava hevonen tuntui ihan konkreettiselta faktalta. Sekin kuitenkin suostui hetkeksi suuliin seisomaan aikansa lihaksiaan venyteltyään. Otin silti suojat pois mahdollisimman nopeasti.
Sitten käveltiin tallipihan poikki haalle. Minulla oli emäntä vasemmalla puolellani ja koko kylän komein hevonen oikealla. Takanamme oli punainen tallirakennus, ihan minun omani. Kukaan ei voisi olla tyytyväisempi tai oikeammassa paikassa kuin me olimme.
”Mutta oikeesti vaativa B”, Nelly sanoi taas heti kun Jussi oli haassaan ja kiihdytti paraikaa villiin laukkaan.
”Menöö se aataki”, huomautin hevosta katsellen.
”No ei sekää oo mikää — ja ei se pärjää siinä.”
”Pärjääpä. Kenttärattastuskisoos päriää. Ei kenttähevoosen tarvi päriätä oikialle kouluhevooselle.”Vilkaisin Nellyä, jonka kurtistuneet kulmat olivat silinneet. Hän katseli nyt vuorostaan Jussia, joka melkein rysähti aitaan kauempana unohdettuaan jarruttaa ajoissa.
”Totta joo”, Nelly naurahti. Sitten hän tuuppasi minua olkapäällään ja lähti juoksemaan ennen kuin sanoi seuraavan asiansa. ”Ei hevostallin isäntäkää voi pärjätä sentään emännälle!”
”Varaaslähtö!”
”Ei ollu!” -
Ensikohtaaminen
”Et sitte syä tätä Pasi”, varoitin ennen kuin näytin ponille kyykkysiltäni Juffea, joka pötkötti käsivarsillani.
Pasi ei aikonutkaan syödä poikaani, vaan kumarsi katsomaan niin alas kuin suulin pieliin hakatut, sen riimuun kytketyt narut antoivat myöten. Sen korvat olivat pystyssä kuin vieterit, vaikka olihan se ennenkin vauvoja nähnyt. Se taisi tykätä. Mokoma vanhus oli löytänyt pehmeän sydämensä vasta tässä vaiheessa.
Juffe katseli siniset silmät ymmyrkäisinä, kun Pasin siro turpa lähestyi. Hän ei vielä hallinnut käsiään, vaan huitoi niillä heikosti kuin puoliksi halvaantunut. Ajattelin ylpeänä, että ei menisi kauaa ennen kuin hän pusertelisi tuotakin turpaa nyrkkeihinsä. Taitava poika.
Pasi haisteli hengittämällä oikein syvään. Sen huuli liikahti varovasti. Sitten se painoi turpansa hellästi Juffen otsaa vasten… Ja hypähti kauhuissaan taaksepäin niin pitkälle kuin pääsi.
Juffe nimittäin rääkäisi. Se ei ollut edes itkua, ei ihmisen ääni ollenkaan. Sellainen ääni kuului Jerusalemin kumisesta röhkivästä sikapossusta, kun sen päälle astui vahingossa oikein voimalla. Se oli ihan hirveä kiljahdus, jonka ei olisi pitänyt mahtua niin pieniin keuhkoihin kuin Juffella oli.
”Mikä sun herran tähären tuli?” kysyin hädissäni pojaltani. Jotenkin seisoin taas suorana, vaikka en muistanut nousseeni.
”MIKÄ TULI?” Alexin ääni huusi kun tallin ovi paukahti Pasin kauhuksi yhtäkkiä auki.
”Ota tua poni irti ennenku se repii ittensä!”
”Sano ny saatana onko sillä toukalla joku hätä!”
”En minä tiärä, mutta rauhoottele tua poni!”Vaikka Alex oli ensimmäinen, joka tuli, muitakin alkoi kerääntyä parin sekunnin viiveellä. Tarkastelin huolellisesti Juffen naamaa. Oliko Pasi pistänyt häntä silmään heinänkorrella? Mitään vauriota ei ollut. Pasi puolestaan oli Alexilla riimussa kentällä ja näytti käyvän kuumana.
”Mitä sä teit sille!” tiukkasi Nelly, joka oli ilmestynyt jostain vetämään käsivarttani niin, että ylsi painamaan naamansa melkein kiinni Juffen kasvoihin.
”En minä tiärä!”
”Mä sanoin sulle että sen ei tarvi vielä olla tallilla. Juffe tuu äitille. Äiti tappaa iskän myöhemmin.”
”Soli hereellä vaunuus niin minä ajattelin jotta näytän sille tuata ponia”, selitin ja luovutin Juffen äidilleen.
”Just!” Nelly kivahti, ja oli jatkamassa vielä, mutta nuuhki sitten ilmaa.
”Mitä?”
”Aa. Sillä oli vaan vatta kipee. Nonni, otapa iskä Juffe.”
”Justihin sanoot jotta sun pitääs tappaa mun.”
”Sen ehtii myöhemmin. Ota toi ja vaihda sen vaippa. Se ei ookaan kuolemassa niin mä meen nyt ihan oikeasti sinne ratsastamaan.Juffella oli punaiset posket ja kyyneliä silmissä, mutta hän nauroi jo, kun nostin hänet pystyasennossa ilmaan. Ponin katsominen ei ollut mennyt ihan niin kuin piti, mutta onneksi Juffe ei mitenkään lähtökohtaisesti ollut sittenkään pelännyt Pasia. Hevosmies tästä lapsesta tulisi, niin ettei sellainen ollut sopivaa. Pärisytin kikattavalle vauvalle huuliani ja lähdin lompsimaan hänen kanssaan vaipanvaihtoon.
”JOO EI MITÄÄ!” Alex huusi perääni. ”JÄTTÄKÄÄ TÄÄ PONI MULLE VAAN TÄHÄN, EI MULLA OLLU TOS MUUTA KU KAIKKI KESKEN!”
-
Nuori isäntä saa nimen
Kauan keskusteltiin siitä, saako lapsi nimensä kastejuhlassa vai nimijuhlassa. Riidellä ei tarvinnut, sillä sekä lapsen isä että äiti olivat tapakristittyjä. Ristiäiset nähtiin lähinnä perinteiden kunnioittamisena, mutta toisaalta ei ollenkaan välttämättömyytenä. Päätökseen taisikin vaikuttaa eniten lapsen isoäiti, joka kovasti toivoi, että lapsi saisi kastejuhlan.
Niin puettiin lapselle pitkä valkoinen mekko, jossa oli sininen rusetti. Esiin etsittiin myös kastemalja, jota oli käytetty lapen isän, sedän, vaarin ja isovaarin kastejuhlassa. Pappikin hätyytettiin paikalle eläkkeeltä: sama Aarni Rauha, joka oli kastanut isän ja sedänkin.
Kastejuhlassa lapsi osoitti, että hänellä oli terveet keuhkot. Onneksi pappi Rauhalle sellainen äänenkäyttö ei ollut uutta eikä ihmeellistä. Moni lapsi itki kastejuhlassaan, ja silti Rauhan ääni kuului itkun ylitse matalana ja kantavana tälläkin kertaa.
Niin kutsuttiin poika pyhässä kasteessa nimeltä Jumalan lapseksi. Juuso Simo Helemias sai nimensä.
”Hello, Hello”, kujersi kummisetä vastanimetylle miehen alulle, kun hänellä oli jo ihan oma nimi.
”Hello, se ei sitten missään tapauksessa oo Hello”, lapsen väsynyt äiti huomautti syödessään oikein isoa kimpaletta kakkua kummisedän ja lapsen vieressä sohvalla. ”Yks Hello riittää loppuiäksi…”
”Hello Juffe”, kummisetä vaihtoi lennossa. ”Haluakko Juffe käydä Ritva-mumman sylis, haluakko?”
”Se ei oo myöskään — tai no”, äiti huokaisi.
”Tuu Juffe mummalle”, lapsen isoäiti ehdotti ja ojensi käsiään.Lapselle vaihdettiin paita, joka oli painatettu muistuttamaan pienen pientä smokkia rusetteineen kaikkineen. Se yllään poika hymyili tyytyväisenä kaikille, kun kiersi sylistä syliin. Lapselle juteltiin ja häntä puhuteltiin. Juffe, Juffe, haluaako Juffe syliin, onko Juffella nälkä?
”Mä sanoin sulle, että siitä olis pitäny tehdä Aleksi”, lapsen äiti sanoi isälle, kun kastejuhlan väki raakkui Juffea.
”Meillä on jo yks sellaanenki”, tuumasi isä hymyillen, käsivarsi äidin ympärillä, ja katsoi, miten Eira ojensi Juffen Alexille.
”Ainakin Hellolle olis pitäny sanoa että sen on Jusemias Agamemnon Taehyun Hopiavuori, niin se sanois sitä Juusoksi…”
”Olispa tullu miälehen…”Niin vauvasta tuli Juffe Hopiavuori, Hopiavuoren hevostallin pikkuisäntä.
-
Olokohon vaikka Ruplanttis
Menkää ny herranjumala johonki muualle, ajattelin kauhuissani ja tuijotin kiinteästi Jussin kaulaa muka sukien sitä, vaikka se olisi ollut jo aikaa sitten valmis. Jotenkin piti tappaa aikaa ja näyttää mahdollisimman kiireiseltä. Komia Dressage oli aivan hanittoman kokoinen tapahtuma Tervajoelle, ja tietenkin siellä pörräsi kaiken maailman toimittajia. Minulla ei ollut niille muuta näytettävää kuin sijoitusruusukkeista viimeisin, mutta kun ne olivat mankuneet Power Jump -kommenttia jo niin tosi kauan, että iskisivät pian kimppuuni, jos havaitsisivat tilaisuutensa koittaneen.
”Soon Jussi ny sillä lailla, jotta sinoot aiva justihin eläkeläänen”, mutisin hevoselle, joka ei kuunnellut, vaan tyhjensi heinäverkkoaan, joka killui rekan kyljessä sen naaman edessä. ”Minen halua peliätä kisoos. Menöö ruusukkeet sivu suun kun pitää vaharata vain jotta pysyy piilos.”
”Sanoitsä Jussi?” yksi niistä lehtiakoista kysyi silloin terävästi ja teki äkkipysähdyksen Jussin takapuolen taakse.
”Tuu pois hevoosen takaa”, kehotin. ”Soon kiltti muttei sitä koskaan tiärä mitä ne säikähtelöö.”
”Ootsä Eetu Hopiavuori?” nainen kysyi. Hän oli minua kymmenisen vuotta nuorempi. Tummat hiukset olivat kireällä nutturalla, joka tuntui korostavan melkein inarimaista vesikraananenää.
”En”, väitin.
”Oot sä. Ja tää on Forceful.”
”Tämon Jussi joo mutta minoon toi totaniin Leevi.”
”Leevi..?”
”Hopiavuori. Hopiavuoren Eetun velii.”Seurasi arvioiva sirrisilmäinen katse. Tuskin tiesivät, tai ainakaan uskoivat, että minulla edes oli veli. Toisaalta jos tuo yksi edes uskoisi, hän jättäisi minut rauhaan. Tuskin kukaan oli huomannut minua ja Jussia ennen tätä missään kilpailuissa, joten kukaan ei olisi ainakaan huomannut, ettei Leevi missään hevoskilpailuissa käynyt.
”Hopiavuoren Eetun veli”, se lehtinainen toisti hitaasti, mutta otti sitten taas vauhtia ja sipaisi muutaman karanneen suortuvan korvansa taakse. ”Kierrätkös sä, Leevi, usein velipojan kanssa hevoskilpailuita.”
”Joskus joo. Minen niin hevoosista ymmärrä enkä tiärä. Sun on varmahan turha kysellä multa mitää. Mullolis täs hommia tämän kaas…”
”Tiedätsä missä se Eetu sitten menee?”
”En, mutta soon aiva pöyröö. Se osaa mihinkää sun juttuuhis vastata. Etti joku toinen.”Yritin kääntyä tosi keskittyneen näköisenä taas sutimaan ihan puhdasta hevosta. Toivottavasti ei ollut hevosihmisiä tuo toimittaja. Hevosihminen näkisi välittömästi, että ei tässä ollut mitään harjattavaa.
Kun toimittaja huokaisi, kuvittelin jo päässeeni pälkähästä. Eiköhän silloin saapunut muuan Alex Tetriksineen ja oikein Eetua kailottaen.
”Eetu hei! Arvaa kuka tuolla on! Eetu siellä on Rosita Degerlund!”
Toimittajan silmät syttyivät taas.
”Eetu meni ihimisiihin”, sähisin hampaideni lomasta niin varoittavasti, että se oli varmaan jo uhkaavaa, ja suin puhdasta hevosenkaulaa niin kuin riivattu.
Alex oli ihan vähän liian kauan hiljaa. ”Ai samperi. Sä näytät oikeesti ihan siltä.”
”Kai nyt kun minoon sen velii”, tokaisin ja toivoin, että Alex muisti veljeni.
”No, Leevi sitte. Tuolla on Rosita Degerlund!”Toimittaja käännähti kannoillaan. Huokaisin oikein syvään ja nojauduin Jussin pään viereen rekan kylkeen. Luojan kiitos! Jussi pyyhkäisi huulillaan olkapäätäni ja ryhtyi katselemaan, oliko Tetris aikeissa lähestyä ja millä mielin.
”Olokohon vaikka Ruplanttis niin minen tuanne näkyvihin mee”, ilmoitin Alexille, kun ketään ei ollut kuuloetäisyydellä.
”Menisit vaan autoon istumaan”, Alex ehdotti.
”Minen mee ennenku Jussi pääsöö. Voikko kattoa onko ne muut hiturit pian lähtövalamihia?”
”Jes söör. Vahdi sä sitte tätä, Leevi-poju.”
”Lopeta sitte heti alakuhunsa.”
”Joo, heti kun mä oon eka kertonu kaikille mitä just tapahtui.”Alex lähti kovin tyytyväisenä heti kun Tetris oli sidottu turvavälin päähän Jussista. Minäkin olin tyytyväisempi: nyt oli hevonen molemmin puolin piilottamassa minut. Onneksi rekassakaan ei lukenut mitään Hopiavuoren hevostallia, kun se ei ollut oma.
-
Tervetuloa, Petra!
Yksityisomistaja Janna jo tarjosikin Petralle Paahtista ja sitoutui kommentoimaan siitä hevosesta kerrottuja hoitotarinoita. Paahtiksen lisäksi Petralle voisivat sopia hevossivulla näytillä olevista hevosista Jussi, Kissi ja Tetris. Ehkä Petra voisi kiinnostua jopa Pasista tai Typystä, mutta luulenpa, että Skotti on Petralle liian hidas mölli. 😀Jos Petra on sattumalta töissä juuri Kontiolassa, hänellähän voi olla vaikka kuinka monta tuttua jo valmiina tallilla! Helin lisäksi Hello, Milan, Oskari ja Alex eivät ole nimittäin vieraita näkyjä Kontiolassa, vaikkei heitä ihan jokailtaisina naamoina voikaan pitää.
Voit luoda Petralle esittelyn hahmoalueelle yksityishevosten omistajiin, sillä ylimääräisen selaamisen ja klikkailun välttämiseksi hevosenhoitajilla ei ole ihan ikiomaa aihetta.
-
Elli on niin paras! Kattokaa nyt miten ylpeä se on kun se on laittanut äitille ruokaa (ja iskäkin on vähän auttanut, mutta vaan vähän)!
Ei ole mikään salaisuus, etten ole kiinnostunut oikeista lapsista, vaikka virtuaaliset onkin kivoja. Siksi en ole perillä niiden kasvusta ja kehityksestäkään. Taidan siis viimeisien joukossa (TÄNÄÄN!) tajuta, että meille on näytetty järjestelmällisesti vaikka kuinka kauan aikaa, että Ellillä on ehkä liian lyhyt kielijänne tai muu isompi tai pienempi (toivottavasti pienempi) juttu, joka vaikeuttaa sen puhumista. Niin kuin Janna tarinassa ajattelee, Elli on kaksivuotias jo, mutta teeke lähinnä sellaisia äänteitä, joissa kieli ei liiku. Lapset tietenkin kehittyy eri aikaan (ja mun yksinkertaistus on, että osa kävelee varhain ja liikkuu hyvin, ja osa taas puhuu tosi varhain erinomaisesti, mutta ei yleensä molempia samaan aikaan). Elli on ollut tosi hyvä liikkumaan ja muutenkin ihan erilainen kuin mä ja suurin osa mun sukulaislapsista. Esim. mä puhuin aivan täysin vuoden vanhana, mutta mulla kesti paljon keskivertovauvaa kauemmin kävellä. Elli voi olla sitä toista porukkaa, mutta nyt vasta ekaa kertaa käsitän edes ajatella sitä sen kielijännettä. Varmaan ei Jannakaan ajattele sitä! Hänen ystäväpiirissään ei montaa pikkulasta ole, joten tuskin on kireitä kielijänteitäkään, ja Jannalla ei ole tukiverkkoa esimerkiksi vanhemmistaan ja isovanhemmistaan kertomassa, että kakaralla voi olla muuten sitä ja tätä. Mistä äidit muka yhtäkkiä voisivat oppia kaikenlaista, jos ei ole ketään kertomassa? Sitä paitsi oman lauman mukelon mokellukseen tottuu aina niin, että sitä osaa tulkita erinomaisesti silloinkin, vaikka muut eivät käsittäisi sen pälpätyksestä paljoakaan. 😀
Mutta joo. Tässä sen taas näkee, miten lukijan oma kokemuspiiri vaikutaa aina tekstiin, vaikka kirjoittaja yrittäisi viestittää mitä ja kuinka hyvin tahansa! :DD
-
Pystyn niin kuvittelemaan sen malttamattoman olon, kun on parista päivästä kiinni, koska saa palata tekemään omaa juttuaan. Sonjaa olisi pitänyt lääkärin pelotella paaaaaljon kovempaa pitääkseen hänet pois satulasta, jos se olisi ollut niin päivän päälle tarkkaa!
Joka tarinasta luen jotain hahmojen luonteista ja muusta sellaisesta: joskus enemmän, joskus vähemmän. Sonjasta on vain harvoin kerrottu, miten hän rikkoo mun ankarina pitämiä sääntöjä. Sellaisia kertoja ovat tämän lääkärin määräysten vastaan toimimisen lisäksi monet Sonjan miesjutut ja se yksi mun mieleen jäänyt kerta vuosia sitten, kun Sonja oli ilkeä Sannille! En mä nyt sitä miksikään gangsteriksi lue sellaisella gangsteri-enkeli -janalla, mutta muistan taas, että Sonjan mielestä ihan kaikkia sääntöjä ei tarvitse itse noudattaa. Ainakaan silloin ei tarvitse, jos siitä ei joko ole seurauksia tai jos siitä ei jää kiinni oikeille henkilöille. Eikös me kaikki kuitenkin olla sillä lailla edes vähän epärehellisiä? 😀
-
Tiedän kahdenlaisia salilla ramppaajia: niitä, jotka käyvät salilla salilla käymisen takia ja niitä, jotka käyvät salilla voidakseen tehdä jotain toista juttua paremmin. No, selväksi tulee, että Sonja kuuluu jälkimmäiseen kastiin.
Olen tosi iloinen, että Sonja toipuu voimalla operaatiostaan! Sillä jäi Aave-projekti niin kesken kuitenkin, ja Sonja on niin määrätietoinen, että hänen ratsastushommiaan on kiva seurata. Samalla oppii kirjoittamaan itsekin hevosista aina vähän lisää, kun Sonja palaa lopulta kertomaan valmennuksista!
-
Mulla on ruma tapa ymmärtää ihmisiä luokittelemalla ne eri tilanteissa eri lokeroihin. Sonja on esimerkiksi järki-ihmisten lokerossa, ei tunneihmisten. Tämän tarinan jännityskuvaus sopii niin kivasti siihen lokeroon, että mulle tulee hyvä mieli, kun kerrankin jokin sopii tilaansa saumatta. 😀 Mun lokeromielessä järki-ihminen nimittäin toteaa, että voi jeevens että jännittää. Tunneihminen keskittyisi kuvaamaan kolmen kappaleen verran fyysisiä tuntemuksiaan ja sitten kahdeksan lisää laukkaavia ajatuksiaan, ja johtopäätös olisi, että voi jeevens sitä jännittää. Sonjalla on sitä kuvailua pari lausetta kolmannessa kappaleessa.
Toinen mun ruma tapa on se, että heti kun mä saan jonkin keksityn ihmisen mahtumaan lootaansa, mä haluan ottaa sen sieltä pois. Mitähän Sonja sanoo esimerkiksi silloin, kun lääkäri kysyy, kuinka voit? Sanooko se, että mulla on nielutulehdus, että saisko testin että katotaan onko se streptokokin tekemä vai jonkin muun? Vai sanooko se, että mulla on kurkku tosi kipeä, ja mulla on vähän niinku köhää ja nuhaakin? Sonja on taitava sanoittamaan ja tunnistamaan tuntemuksiaan, niin tarviiko sen koskaan kuvailla niitä?
-
Noni, nyt käydään taas siellä hirveässä pimeässä paikassa, jonka kuvaamista ja näkemistä rakastan ihan sairaasti. Kaikki ihmiset esittää, ettei niillä ole ilkeitä ajatuksia, ja tasan varmasti on, en voi olla ainoa. Ei saisi ajatella, että Oskari on jotenkin huonompi koska se on vammainen, sehän on ihan kauhea ajatus, ja tasan sitä silti ajatellaan. Kaikki tietää, että muita ei pidä ainoastaan suvaita, vaan ihan hyväksyä, ja silti noi thaikut tulee ja vie ihmisten ruusukkeet kisoista ja puolukat metsistä. Mulle on peruskoulussa opetettu, että ne ajatukset on pahoja, ja sitä varten niitä ei saa olla. Onneksi mulle opetettiin kotona, että niitä on kaikilla joistain sellaisista asioista, jotka pitäisi hyväksyä, mutta tärkeintä on, ettei toimi niiden mukaan. Silti mä en vieläkään ole nähnyt niitä ajatuksia tarpeeksi taiteessa ja viihteessä! Jos niitä on esimerkiksi kirjoissa, niin tasan ei hyviksillä ole, vaan pelkistetyillä ja yksiulotteisilla pahiksilla. Harry Potterin Ron Weasley on itse asiassa ainoa hyvisesimerkki, jonka yhtäkkiä muistan ajatelleen pahoja ajatuksia: sehän oli vertauskuvallisesti rasisti. Tosin sekin sitten lakkasi olemasta sellainen.
Sonjalla on rumia ajatuksia, mutta lukija ei pysty ajattelemaan, että Sonjassa olisi jokin vika, vaikka ei olisi edes yhtä oudon kiinnostunut ihmisen rumista puolista kuin mä. Sonja nimittäin yrittää suitsia niitä ajatuksiaan ja ymmärtää, mistä ne tulevat. Lisää sympatiapisteitä siirretään Sonjan puolelle vielä sillä, että hevonen ei ole hänelle vieläkään pelkkä väline, vaan niitä pitää paijata. Kuinka hevosia paijaava ja ajatuksiaan analysoiva tyyppi voisikaan olla millään lailla paha, ajatteli sitten mitä tykkäsi? 😀 Ihmiset ei ole mustavalkoisia, mutta jotkut hahmot on. Sonja ei ole.
-
Nyt on kyllä ollut niin paljon kaikkia ihania kisoja, että tottahan se tarkoittaa, että kilpailevien ratsukoiden päikyt täyttyvät kisakamasta kunnes kaikki tärkein on kerrottu.
Janna kertoo tässä, miten Ellin kisat jännittää sitä eniten. Hehe, niin muakin: pidin Solgården Slottissa eniten peukkuja Ellille, enkä millekään aikuisista hahmoista. 😀 Nyt on kuitenkin Ellin knsainvälinen kisaura korkattu. :DDD
-
Tiiättekö kuinka jotkut (mä) rentoutuu sillä, että ne katsoo uudelleen lempisarjaansa aina joskus? Kaikki jaksot on nähty, ja silti se on sairaan hyvä. Jannan ja Paahtiksen viime aikojen kisajutuista (tästä ja myöhemmistä) mulle on tullut se sama rauhoittava olo. Tämä tarina muistuttaa niin niitä, joita luin ja tein ihan hulluna niinä vuosina, kun olin tässä harrastuksessa aktiivisempi kuin koskaan. Niissä oli oleellista kuvata kisoja tarkasti. Kerronnan tahti pysyi vakiona. Mitään kohtaa ei nopeutettu, ei varsinaisesti ollut takaumiakaan, ja pysyttiin konkreettisessa. Nyt ollaan kaikki vanhempia, kokeneempia kirjoittajia ja halutaan twistiä, joten tietenkin myös tämä teksti rikkoo tätä konkreettista tasaista kronologiaa esimerkiksi siinä kohdassa, kun Janna pohtii äitiyttään alkupuolella. Muuten ollaan kuitenkin siinä rauhoittavassa, tasaisessa kerronnassa, jota aina joskus kaipaan rauhoittuakseni.
Kivointa tässä tekstissä on kuitenkin se, että Janna reagoi voittoonsa. Usein kisojen jälkeen, tuli sitten voitto tai tappio, Janna on todennut sen yhdessä virkkeessä ja jatkanut sitten eteenpäin. Nyt saadaan ihan ehta reaktio tulokseen! 😀 Rasmuksen reaktio on nyt tietenkin vielä innostuneempi, koska Jannan persoona nyt vain on sellainen, että niitä reaktioita ei tule ja tämä on oikeastaan eka. 😀
-
Mä kommentoin viimeksi Sonjan sairauslomajuttuun siitä, että tavallisesti pitäisi ymmärtää varmaan olla pahoillaan, jos lisääntymiskyky lähtee. Mietin tässä, että miksei Sonja sano, mitä tehdään. Mun ykkösarvaus on, että se on yksityisasia, mutta kertoohan Sonja jotain tarkempia tietoja, eikä ole vain että no niin kunhan meen leikkaukseen, piste. Sitä en epäile hetkeäkään, että tämä olisi muka Sonjalle jotenkin arka asia juuri nyt. (Sitä en tiedä, tuleeko myöhemmin pohdintaa elämän lopullisuudesta, kun ei ole eikä todella tule lapsia: mulle pelotellaan nimittäin yhä, että vielä alan miettiä tuollaisia asioita kun en kerran rupea tekemään niitä perillisiä.) Toinen uskottava teoria onkin, että mitä jos Sonja ajattelee Nellyä: sitä, kuinka tuskan takana Nellyn oli saada lapsi. Mä oon huomannut oikeassa maailmassa, että jos jollakin on vaikeuksia saada lapsia, se jotenkin loukkaantuu siitä, että se, joka voisi saada lapsia, ei niitä hommaa tai pilaa mahdollisuutensa. Ihan niin kuin se jotenkin auttaisi lapsettomuuteen, että muut tekee lapsia, joita ei halua.
Eiran nykytilanne hämmentää kyllä muakin siinä missä Eetua. Justhan se oli ihan tosi rasittava kakara! Sitten arpaonni alkoi suosia sitä ja sen oli pakko kasvaa ja vähäsen vinkiää. Nyt se on kaikkien (paitsi Eetun) mielestä suurimmaksi osaksi ihan vakavasti otettava täysivaltainen henkilö.
-
OisPA sellainen tilanne, että kun puolisokin kiinnostuisi hevosista, vois vaan hommata toisen. Tai no: ehkä voisikin, jos hevonen asuisi siinä oikeassa tallissa, joka on Hopiavuoren hevostallin esikuva. Siellä ehkä rahat riittäisivät. Ajalliset resurssit on sitten eri… 😀 Joo, oon vähän kateellinen siitä, että näillä on edes mahdollista suunnitella sellaista!
Mun kateudesta viis, niin ihanaa, että Janna palaa kunnolla satulaan itsekin. Elli on tätä varmaan lykännyt, kun viehän lapsi paljon aikaa vanhemmiltaan! Ihan pienenä sitä ei edes niin vain jätellä kenenkään hoiteisiin, jos ei ole itsellä vahvaa tukiverkkoa ja vaikka mummoja jonossa odottamassa, että kuka saa pikkuprinsessan minäkin viikonloppuna. Siitä Jannaa ei voi syyttää ainakaan, että sillä olisi äitiaivot, eli vähän utuinen pää sen jäljiltä, että on joutunut olemaan kotona lapsen takia enemmän. Eiei, kun sillä on kaikkia kivan ja järkevän kuuloisia suunnitelmia ja menoja Paahtiksenkin varalle!
-
Viimeinen pätkä, niin kuin muutkin, on varovainen, mutta se on toiveikas! Siinä on kase kisoissa ja tunnustetaan se, että just nyt menee itse asiassa aika hyvin. Mä toivon kovasti Minjalle ja Liljalle menestystä. On hassua kannustaa toista, vaikka tietää, että ensinnäkin toinen on keksitty ja toisekseen tulokset arvotaan… 😀 Ehkä se on vaan sitä eläytymistä. Minja tarvisi menestystä tähän väliin!
Mun huoli on tässä se, että mitä jos Jussi menestyy ja Minja kääntää sen niin, että Jussi on vaan hyvä ja Minja on vaan huono. Jos olisin Minjan tilanteessa itse, mun päällä olisi vaarana tehdä tuollainen päätelmä. On helppoa unohtaa, että kisoissa voittaa se, joka on sinä päivänä parhaassa vireessä: ei se, joka on jotenkin absoluuttisesti mitattuna parhaista parhain kaikista.
Minja joutuu kyllä tekemään aikamoista salapoliisityötä ja livahtelu-urheilua, kun saa välteltyä väkeä näin tiheähahmoisessa miljöössä! :DD Lainaiskohan se mulle supervoimaansa, että saisin olla vaikka yhden kokonaisen päivän joskus yksin? :DD
-
Joel vei jalat suustani. Elli on niin reipas! Se on tietenkin ollut tallilla jo kauan ennen kuin edes muistaa mitään, niin tietenkin se on siellä niin kuin kotonaan. Jos siellä on joku uusi, miksei nyt pieni ihminen, joka melkein asuu tässä paikassa, uskaltaisi mennä tenttaamaan, että kukas se sinä olet. <3 Lapset vielä sanookin tuossa iässä, mitä ne ajattelee, eikä sen kummemmin mieti. Elli on ihan mun lemppari kyllä! 😀
-
MULLA OLI LAPSENA IHAN TUON NÄKÖINEN PEHMOPONI! Se oli siis naamastaan saman mallinen ja melkein saman värinenkin. Kun näin tämän kuvan Brunosta, mulle oli ihan turha sanoa, että se olisi muka ollut tuhma saapuessaan. No eikä ollut! Valheita! Se oli kullanmuru. Tasan harasi vastaan ja puhisi vain siksi, että joku (Pasi) näytti sille keskisormea haasta. Mun on äkkiä kehitettävä hahmoista joku, joka jakaisi mun tunteeni Brunoa kohtaan ja voisi puserrella sitä mun puolesta!
-
Mä ymmärrän, että suurelle osalle (suurimmalle osalle??) naisista kohdunpoisto olisi katastrofi, jos ei ole lapsia vielä tehtynä. Senkin jälkeen ilmeisesti koetaan (moni kokee??) kohdun poistamisen jotenkin vähentävän naiseutta, vaikka sitä ei ehkä sanottaisikaan kuin parhaalle ystävälle tai ehkä vain itselle. Sonjasta en ajatellut tätä hetkeäkään. On ollut äärimmäisen selvää, että se ei lapsia halua, ja varsinkin tässä tilanteessa leikkaukseen pääseminen täytyy olla pelkkä helpotus ja hyvä asia. Oikeassa elämässä harmi vain tosi harvoin nämä asiat kohtaavat: lisääntymiskyvyttömyys ja se, ettei halua lapsia. Silloin kun kohtaavat, mä ajattelen sitä jotenkin kaksinkertaisen hyvänä asiana. Jos maailmassa on oltava tietty määrä lisääntymiskyvyttömiä, niin ihanaa, että yksi lapsia haluava vähemmän kärsii lapsettomuudesta ja yksi, joka ei lapsia halua, ei niitä missään tapauksessa joudu saamaan.
Jos Sonja olisi mun oikean elämän kaveri ja tulisi sanomaan, että tällainen on tehty, en osaisi oikein sanoa siihen mitään. Kerran yksi työkaveri tuli, ja olin että ai jaa, no voih. Onneksi, ONNEKSI, sekin oli ihminen, joka ei enää lapsia halua, eikä koe naiseutensa riippuvan kohdustaan. Muuten olisin voinut loukata sitä tosi kovaa vahingossa… 😀
Mutta oottakaapa vaan, kun vihjaistaan Eiralle, että sitä on ylipäätään ajateltu. Se ei koskaan lopeta kertomasta, kuinka Vain Se On Tarpeeks Hyvä Tähän… …eikä varmaan hevin lakkaa pilaamasta Sonjan toipumisakaa ihme pommituksellakaan Aaveen joka karvan värähdyksestä valitettavasti…
-
Aina kun joku käsittelee urheilua uskottavasti, ajattelen kuulantyöntöä ja palaan johonkin vuosien taa. Vaikka laji on eri, mun ajatus kulkee saman matkan kuin Sonjan: ulkoisesta ärsykkeestä sisällepäin ja muistoihin. Kaikki lukijat lukevat tekstin omien kokemustensa läpi, ja mä lisään tähän itsestäni tiettyä haikeutta. Sitä tässä on kuitenkin omasta takaakin, ja sehän ne mun ajatukset sille taajuudelle virittää. Tässä ei itketä lapsuuden tai harrastuksen perään, mutta ollaan siinä vaiheessa, että ihania muistoja on jäänyt. On ihanaa päästä tähän vaiheeseen.
Erityisesti tykkään tarinan keskivaiheesta, jossa muisto ja nykyhetki sekoittuvat. Magnesiumsotkuun zoomataan lähelle ja sitten se jo melkein tuntuukin omissa käsissä. Tosi hyvä siirtymä!
-
Samastuttavaa levottomuutta! Ei tarvita mitään isoa katastrofia, niin on sellaisia asioita, joita tekee mieli paeta. Pakoonhan Sonja on nimittäin tässä pyrkimässä, vaikka varsinaisesti kukaan ei edes tiedä, mitä on tapahtunut. Ihan kaikille pakoon lähteminen ei ole oikea vaihtoehto, mutta Sonjan työt ja rahatilanne mahdollistavat toden totta lähtemisen sinne sun tänne. Olisipa sama tilanne! 😀 Maasta lähteminen ihastuksen takia vaikuttaa toisaalta tosi dramaattiselta ratkaisulta, mutta hei, senkin ratkaisun pohtimista ja tekemistä helpottaa se, ettei kukaan saa tietää, miksi Sonja lähtisi. Sehän on mennyt ennenkin: kukaan ei pitäisi mahdottomana, että se menisi taas. Korkeintaan kadehtisivat, niin kuin minäkin, että tuolla on mahdollisuus mennä!
-
Nyt onnistut kuvaamaan sitä, miten mielletään uudet ihmiset, kun niitä ei vielä tunne (ainakin mä miellän just näin). Kaikkea edes ulkonäöstä ei näe ensimmäisillä kerroilla. Mulla ei ole edes aavistusta mun omien kavereiden silmien väreistä, paitsi yhden, koska ollaan keskusteltu siitä erikseen kerran. Ja mä olen tuntenut ne parhaassa tapauksessa Herran vuodesta 1997! Se, mikä näkyy ekana, on ihan pari hallitsevaa ominaisuutta: tolla on melkein afro, toi ei koskaan puhu, tolla on kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti suuri suu. Ei sen tarvi edes liittyä ulkonäköön, vaan se voi olla joku juttu olemisessa, puhetavassa, missä vaan. Ja nimet: kuka niitä voi muistaa, kun niitä tulee jotain 17 biljoonaa kerralla ja vieläpä niin sekavasti kuin Joelille taannoin.
Mäpä luulen, että Joel saisi Eiralta anteeksi sen, kun ”se ei kuuntele” Eiran hevosselostusta ja sen, että se luulee Eiran nimen olevan Inari. Sen sijaan se saattaa olla anteeksiantamaton rikos, ettei Joelilla ole puoliveristä. Joelina olisin toki helpottunut, kun tunnen meidän Eiran jo. Olisi ihan tosi raskasta olla se Eiran unelmien prinssi. Sen sijaan mulla on vakaa usko siihen, että Joelille on paljon kavereita ja kaikkea, kunhan ne lopettavat juoruilun tuolla suulinpielessä. Se on uskottava veto, että Hello on jopa helpottunut, kun hänen näkökulmastaan kerrankin paikalle tulee normaali kaveri: sellainen, joka ei säntää ympäri maan ruusukkeenkiilto silmissään.
Toivottavasti me saadaan kehitettyä joku mahdollisimman pian Joelin ja Brunon kanssa maastoon, kun Bruno tulee. Toi yksi ei näyttänyt yhtään tajuavan, että sitä vähän niin kuin kysyttiin. 😀 Ei kyllä yllätä… 😀
-
Tämä on tarina, jota varten on tehty aivan valtavasti taustatutkimusta. Välillä mietin, että ollaan me kirjoittajat mielipuolia. Me voidaan tutkia tuntikausia jotain ihan itselle vierasta teoriaa, että voidaan kirjoittaa siitä, tai jopa väijyä suurennuslasi ojossa ihan keksittyä kisakutsua, että voidaan kirjoittaa uskottavasti kilpailusta, jota ei koskaan tapahtunut. 😀 Kun taustatyötä jaksaa kuitenkin tehdä jotain tarinaa varten, se tarina erottuukin tällä tavalla heti edukseen. Minjan tarinat (ja artikkelit) on ne jutut, joiden avulla mä itse pystyin parhaiten eläytymään sellaiseen ajatukseen, että Power Jump tapahtui ihan oikeasti!
Myös Minjan ammatin suhteen on tehty hirveä työ, kun olet selvittänyt, miten toimittaja toimii. Hehe, mä tein joskus itse niitä hommia opiskelun ohella, mutta enpä osaisi silti kirjoittaa luontevasti toimittajan työpäivästä tapahtumassa. Mä nielen tämän tarinan luonnehdinnan toimittajan työstä ihan mukisematta!
Taustatyöstä nousee siis pipa korkialle päästä, mutta arvaapa, mitä yhteisöllisestä kirjoittamisesta kiinnostunut lukija pitää vieläkin korkeammassa arvossa? No sitä, kun tarinassa liikkuu kaikkia virtuaalimaailmassa olemassa olevia heeboja. Oli ihanaa, että linkitit tarinan myös Discordiin: olisi ollut tosi harmi, jos muilta hahmoistaan (ja muiden tutuista hahmoista) kiinnostuneilta olisi mennyt tää ohi. Mitä oman tarinan ulkopuolella oleviin hahmoihin tulee, niiden mukaan ottamisessa sä olet kyllä mun esikuva!
Ainoa pieni homma, joka mua häiritsee, on mystinen Inka. En muista, että tällaista hahmoa olisi kuvattu aiemmin, vaikka joitain Minjan sivuhenkilöitä onkin nimetty aiemmin. Voin olla väärässä, enkä vain just nyt yhdistä Inkaa kehenkään, jos hänestä onkin vaikka puhuttu vain harvoin. Mulla on nimittäin niin huono nimipää, että multa kestää kokonaisen lukuvuoden oppia kaikki lukion uusien ykkösten nimet, vaikka näen niiden naamoja joka päivä…
-
Tämä toimii tosi hyvin!! Tykkään tietenkin sun pitkistä jutuista, mutta lyhyiden kirjoittaminen on vaativa taito. Miten puristaa pieneen tilaan ihan kokonainen asia: siinä on opettelemista. Tässä on kuitenkin tosi pienessä tilassa ja tosi vaivattoman ja kauniin tuntuisesti käsitelty monta teemaa.
1. Minjan epävarmuus ratsastajana on jatkunut järjestelmällisesti pidemmän aikaa. Tämä sopii edellisiin teemoihin hänen epäröintinsä kautta.
2. Tässä kuitenkin herää uusi, hyvin varovainen toivo. Vielä yritetään! Pelottaa, vähän tavallaan kaduttaakin, mutta silti mennään. Tää teema saa mut ihailemaan Minjaa. Oli hyvä, että luin tarinan uudelleen just tänään, kun kaipaan itse elämässäni voimia yrittää, vaikka tuntuu vaikealta.
3. Tarina etenee loogisella tavalla. Jos tämä olisi romaani, lukija tietäisi varmasti, että nyt alkaa uusi asia, joka kertoo Minjan itsetunnon kasvamisesta ja itsensä (ja kisojen) voittamisesta. Virtuaalimaailmassa tähän harmi kyllä vaikuttaa arpaonnikin, joten nyt ei voikaan sanoa yhtä varmasti, että tästä vaihtuu Minjan ajatusten sävy. 😀 Se käy kuitenkin selväksi, että osaat kirjoittaa siirtymiä luontevasti.
