Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Taikajalustimet
Minulla oli aina vararemmejä joka lähtöön. Tietenkin oli! Minulla oli vararemmien vararemmien vararemmejäkin, koska puoli tallillista hevosia ja niiden ihmisiä luotti siihen, että pidin huolta heistäkin. Jussin kilpailupakkauksen alimmassa arkeologisessa segmentissä oli siis pakko olla useampi uusi jalustinhihna. Siellä niitä oli oltava, ja vieläpä sekä ruskeita että mustia, koska tottakai niitä oli siellä. Sitä kisakampekerrostumaa ei nimittäin koskaan otettu pois pakkauksista: se oli turvallinen pohjakerros kaikkea sälää, jonka päältä kotona kuorittiin kaksi kolmasosaa kerroksista pois ja pakattiin uudet tilalle. Sitä ei voinut kuoria, koska siellä oli kaikenlaista tärkeää. Niin kuin jalustinhihnoja.
Jussi seurasi kiinni sidottuna ja hyvin kiinnostuneena, kun kaivauduin läpi miltei kivettyneiden remmi-, roska- ja tarvikekerrosten. Osista olisi saanut koottua ainakin kahdet tyylikkäät suitset ja yhdet jämäpalasuitset. Alaturpahihnoja oli ainakin viisi, koska ne olivat niin käteviä kaikessa muussa käytössä kuin alaturparemmeinä. Ratsastushanskojakin oli, sekä parillisia että pelkästään vasemman käden irtonaisia, parinsa joskus vuosien varrella hukanneita. Kilon verran kaviokoukkuja, osa kokonaan käyttämättömiä, ja litroittain pölyä ja hiekkaa. Oli herran tähden jopa peräti kaksi pientä ompelusettiäkin, mutta ei yhtäkään, ei oikeasti yhden yhtä jalustinhihnaa.
”Ny tuli Jussi loppu”, ilmoitin hevoselleni ja työnsin sen uteliasta turpaa vähän kauemmas, koska muutenkin hikoilutti. Kansainväliset arvokisat olivat paras paikka elää ilman jalustinhihnaa. Kyllä. Kaikkein paras. Vielä upeamman tilanteestamme teki se, että monen huomio kiinnittyi Jussiin Power Jumpin jälkeen.
Jussi on kuitenkin maailman rauhallisin hevonen, tai ainakin maailman rauhallisin heti Skotin ja muiden sellaisten katatonisten hevosten jälkeen. Sitä ei melkein poikki hiutunut jalustinhihna huolettanut ollenkaan, eikä edes minun hermoiluni. Minun puolestani teki mieli soittaa meidän äidille, vaikka ei se olisikaan mitään auttanut. Tai edes Nellylle. Tai kenelle tahansa äidille paremman puutteessa. Äideillä on usein ratkaisu kaikkeen.
”Vartti aikaa ratkaasta tämä homma”, supatin Jussille ja yritin miettiä, vaikka sydän takoi ikävästi kylkiluita. ”Kestääskö se härpäkes yhyren luakan? Sen on ny pakko kestää. Mullei oo siihen yhtää mitää laittaa. Mutten minä pysty Jussi keskittymähän, jos mä pelekään koko aijjan jotta se katkiaa. Voi kun minen olisi huamannu sitä…”
”Mitä sä möliset?”
Pelastus ei tullut äidin muodossa. Se tuli Alexin hahmossa. Hänen luokkaansa oli vielä toista tuntia aikaa, eikä hän ollut vielä vaihtanut edes jättimäisiä college-housujaan ratsastushousuihn, eikä näköjään kammannut hiuksiaankaan. Minä olin hikisenä ja ahdistuneena kisavaatteissani silti epäsiistimpi kuin hän.
”Katto tätä”, sanoin ja nostin Jussin selässä nököttävästä satulasta sitä pientä nahkalärpäkettä, joka piilotti metalliosan, johon lähes katkennut jalustinhihna oli kiinnitetty. Mielessäni kävi, näkikö Alex edes niin ylös.
”No voi paska”, Alex kommentoi täysin huolettomalla äänellä.
”Mullei oo tuala varahihnaa.”
”Nii? Sitte?”
”Nii mitä että sitte! Ny se varmahan katkiaa kesken!”
”Voi jeesus oikeesti”, Alex puhahti, ”onneks mä en oo mies kun te ootte kaikki noin saatanan sakeita.”
”Hä?”Minä ja Jussi seurasimme hölmistyneinä vierekkäin, kunka Alex kyykistyi Tetriksen tavaroiden viereen. Niiden päällä köllötti Tetriksen satula — joka ei muuten tosiaankaan sovi Jussin selkään. Silti Alex ryhtyi ronkkimaan juuri sitä eikä mitään salaista jalustinhihnavarastoa. Kuului kliksautus ja narumaisen nuriseva ääni, ja sen jälkeen hän paiskasi jotain minua ja Jussia kohti. Molemmat hätkähdimme sitä, mutta eteemme putosivatkin vain jalustinhihnat jalustimineen päivineen.
”Vitun idiootit”, Alex huokaisi vielä lempeästi ja taputti Jussin kaulaa. ”Sä laitat ne Eetu takasin sitten. Mä meen tonne kattoon teitä Eiran kaa.”
”Joo — siis kiitos!”Vähän nolona kiinnitin Tetriksen satulasta otetut jalustimet hihnoineen Jussin satulaan ja kapusin selkään. Paniikissa ei aina ajattele selvästi, mutta olisihan minun pitänyt noin helppo asia ymmärtää ihan ilman apuakin.
Siinä kilpailussa kävi niin, että sijoituimme ja voitimme paljon sellaisia ratsastajia, joilla oli ihan puhtaat esteratsut. Luulenpa, että Alexin katkeamattoman sijoitusputken salaisuus ovatkin taikajalustimet.
***
Niagara Equestrian Festival
Eetu ja Jussi, 130 cm, 3/42 -
Pasi ny on…
”Kuule Janna”, sanoin nopeasti, kun koko kahvilla istunut kööri nousi pöydästä niin kuin jostain yhteisestä salaisesta merkistä.
”No?” Janna äännähti, mutta jatkoi penkin ylitse pois pöydästä kapuamista Eiran perässä.
”Orota vähä. Mullolis sellaanen asia.”
”Selevä…”
”Mitä pahaa sä oot tehny?” Hello kysyi jo melkein eteisestä. ”Saatkohan sä bannit tallille?”
”Mee ny vaikka orottamahan sitä kengittäjää Skotin kaas, sun tarvitte siinä retaata.”
”Taitaa Janna ollu tehny jotaki tosi pahaa kun Eetuki on noin vih–”Kiinni Hellon ja muiden takana heilahtava ulko-ovi katkaisi juttelun äänet melko tehokkaasti. Joo-o, tuota Nellyn olisi pitänyt olla katsomassa aina kun hän kyseli, että miksi Janna, miksei Hello, tai miksei vaikka molemmat. Hello oli jotenkin omituisella tavalla päässyt Nellyn suosioon heti Nellyn ensimmäisinä päivinä täällä silloin vuosia sitten, eikä tilanne ollut muuttunut, vaikka Hello kävi yhtä usein Nellyn kuin kaikkien muidenkin hermoille. Vähintään yhtä usein.
”Oonko mä oikiasti teheny jotaki?” Janna kysyi.
Repäisin katseeni loittonevista selistä pihassa. Jannan silmät olivat pelosta pyöreät.
”No et! Kun mullolis ajatus. Kun soot ainua toinen kellon lapsi…”
”Hellon ja sen venälääspoijjan lisäksi…”
”No Helloa ei voi laskia.”
”Helloa kyllä voi harvemmin laskia…”
”Niin.”Naurahdimme samalla tavalla. Tuhahtamalla nenän kautta. Janna yritti juoda jo valmiiksi tyhjästä kahvikupista kun minä join omastani, jossa oli vielä liru.
”Minä haluaasin jotta Juffe oppiis nuaresta olohon hevoosten kans”, pohjustin varovaisesti. ”Ei ny näin nuaresta tokikaa mutta ei siinä kauaa mee jotta se kävelöö tuala ja pysyys satulas. Ja Elli onki jo sen ikäänen jotta se menöö vaikka kuinka kovaa.”
”Niin on. Ja Pasi…”
”Niinpä, Pasi…”Janna pudisti päätään ja nousi kaatamaan kuppiinsa vielä pienen kahvitilkan. Hän ei tavannut juoda kahviaan mustana, mutta sitä oli kai liian vähän, että hän olisi viitsinyt lisätä maitoa. Hän hörppäsi ja istui takaisin alas katsoakseen minua kulmakarvat odottavasti kohotettuina.
”Ei tälloo niinku tuan mun poijjan takia kiirus, mutta mä ajattelin, jotta ookko sä ikinä meinannu Ellille ponia…”
”Oon mä”, Janna vastasi heti. ”Voi kun me haaveellaanki Rasmuksen ja flikan kaas ponista. Elli alakaas olla sen ikäänen. Meillon kummiskin tua Paahtisja koira ja mollahan kokopäivätöis kumpiki, niin kaikki aika vaan menöö… Ja Elli ei vielä vuasihin itte voi osallistua kunnolla. Jos molisin tiänny, että melekeen samahan aikahan tuloo hevoonen, koira ja flikka, en minä olisi sitä koiraa — vaikka kyllä soon siis mulle rakas!”
”Tietenki, tietenki.”
”Mutta mitäs sullon Eetu miäles sitte?”Rykäisin. Oli minun vuoroni hörpätä tyhjästä kahvikupista. Päästin koko Polle-mukin käsistäni, etten tekisi samaa enää uudelleen. Poimin sen sijaan pöydältä kaupan piparkakun, yhden harvoista Hellolta säästyneistä, ja pyörittelin sitä. Se oli sydämen mallinen.
”Eetu?”
”No kun munkin tekis miäli ponia poijjalle, mutta mullon jo kaas Jussi ja kaikki muut, ja ei sellaasen pitäminen suurimman osan aikaa turhanpanttinakaa oo kauhian hyvä irea. Juffe ei viälä viiren vuaren päästäkää rattasta niin palioa jotta sen rattastuksella liikutettaas ponia yksistänsä. Ja soon niin piäni — niinku Elliki — jottei niistä tiärä tykkääkö ne vaikka ens jouluna enää hevoosista ollenkaa. Ja Juffe ny ei viälä rattasta aikoohin mutta minen halua panna sitä minkää viarahan ponin selekhän, ja minen tunne ku Pasin ja Pasi ny on…”
”Nii on.”
”Minä ajattelin sellaasta eherottaa jotta otettaasko ylläpitoponi? Ei tulis niin kallihiksi, ei hukuttaas töihin sen kaas ja sitte olis usiee kakara kasvamas sille liian isooksi. Sitte jos ne viälä tykkääs hevoosista isoona niin näköö jotta tarvittooko ne enää isoja ponia ollekkaa ensimmääsen päälle, jos niitei kiinnostakkaa enää.”
”Siis yhteinen ylläpitohevoonen?”
”Poni. Joku aika piäni. Mutta ei niitä helevetinkoneita.”
”Siis shetlanninponeja?”
”Nii ei niitä. Noon niin sellaasia…”Oli Jannan vuoro katsoa ikkunasta ulos. Parkkipaikalle oli lipunut kaikessa hiljaisuudessa kengittäjän Volvo. Suulista pilkisti Skotin pää, ja sen vierellä seisoi Hello, joka selitti jotain niin kiihkeästi, että huitoi samalla käsillään vähän sinne tänne. Yhtäkkiä hän kääntyi ja vilkutti tiellepäin. Sieltä valui hitaasti Hellon oma Renault, joka parkkeerasi Volvon viereen. Tiesin kyllä, kuka sieltä nousisi, enkä välittänyt katsoa kauempaa.
”Ei se ny aiva huano irea oo”, Janna sanoi. ”Meirän pitää miättiä Rasmuksen kaas jotta mitä… Mutta onneksi täs ei oo mikää tulipalokiirus päättää mitää kun nua ipanat on tosiaan niin piäniä kumminkin. Ja olishan se ny kivaa, jottei aina Pasia… Kun Pasi ny on…”
”Niin on.” -
Kenttähevoonen ja hevoostallin isäntä
”Toi on vähä outoa ko sä meet puoliverisellä johonkin vaativaan B:hen ja mun pitäs olla kuitenki valmentaja. Niinko että eikö me tulla toimeen, enkö mä valmenna mun omaa miestä vai mikä juttu.”
Vaikka olin tuonut ruusukkeen tullessani ja vaikka kisamatkani oli sopinut Nellylle, emäntäni näytti harmistuneelta kun availin trailerin salpoja. Hymyilin hänelle hieman. Sisällä kuljetuskopissa ryskäsi Jussi, joka oli yleensä rauhallinen matkustaja, mutta joka oli reissannut viimeisten päivien aikana ihan liikaa. En voinut antaa sen odottaa.
”Sullon puami persuksis jotta älä potkaase”, varoitin hevostani kun se kuopi ja hermoili nähdessäni viimein sisään koppiin. Sen takapuoli aaltoili kun se olisi tahtonut ponnahtaa ilmaan suorilta jaloiltaan niin kovasti. Vaikka avasin puominkin, se ei silti ponnahtanut. Hyvä poika. En jäänyt taputtelemaan Jussia siitä huolimatta, sillä sen oli kiire. Kiersin vain trailerin etuovelle ja kiirehdin peruuttamaan Jussia.
”Sä meet ohi siitä”, Nelly sanoi jostain ulkoa kun Jussi melkein ravasi taaksepäin ramppia pitkin. Hevoseni värähti siihen malliin, että Nelly työnsi sitä oikein kunnolla sivullepäin. Sitten sen jalat olivat maassa. Nelly oli painautunut jo traileria vasten kun Jussi otti äärimmäisestä päästä pitelemässäni riimunarussa kiukkuisia raviaskeleita ympärilläni. Yksi sen jalkasuojista oli huonosti ja kerran se potkaisi oikein taaksepäin sen takia.
”Riittäskö jo hä Jussi? Mentääskö ulukoolemahan hetkeksi? Sinet pääse tarhahan ennenku nua suajat on pois.”
Ei Jussi ollut ennen ollut näin hermona kuljetuksessa, mutta ei se ollutkaan matkustellut näin usein ja näin kauas ikinä ennen. Se oli nyt oikeasti aikuinen. Viimeinkin. Se oli oikeasti kilpahevonenkin, mikä tuntui hassulta. Kesäinen Power Jump tuntui vieläkin unelta, mutta äskeinen Harmony Champions puolestaan todellisuudelta. Narun päässä pukittava hevonen tuntui ihan konkreettiselta faktalta. Sekin kuitenkin suostui hetkeksi suuliin seisomaan aikansa lihaksiaan venyteltyään. Otin silti suojat pois mahdollisimman nopeasti.
Sitten käveltiin tallipihan poikki haalle. Minulla oli emäntä vasemmalla puolellani ja koko kylän komein hevonen oikealla. Takanamme oli punainen tallirakennus, ihan minun omani. Kukaan ei voisi olla tyytyväisempi tai oikeammassa paikassa kuin me olimme.
”Mutta oikeesti vaativa B”, Nelly sanoi taas heti kun Jussi oli haassaan ja kiihdytti paraikaa villiin laukkaan.
”Menöö se aataki”, huomautin hevosta katsellen.
”No ei sekää oo mikää — ja ei se pärjää siinä.”
”Pärjääpä. Kenttärattastuskisoos päriää. Ei kenttähevoosen tarvi päriätä oikialle kouluhevooselle.”Vilkaisin Nellyä, jonka kurtistuneet kulmat olivat silinneet. Hän katseli nyt vuorostaan Jussia, joka melkein rysähti aitaan kauempana unohdettuaan jarruttaa ajoissa.
”Totta joo”, Nelly naurahti. Sitten hän tuuppasi minua olkapäällään ja lähti juoksemaan ennen kuin sanoi seuraavan asiansa. ”Ei hevostallin isäntäkää voi pärjätä sentään emännälle!”
”Varaaslähtö!”
”Ei ollu!” -
Ensikohtaaminen
”Et sitte syä tätä Pasi”, varoitin ennen kuin näytin ponille kyykkysiltäni Juffea, joka pötkötti käsivarsillani.
Pasi ei aikonutkaan syödä poikaani, vaan kumarsi katsomaan niin alas kuin suulin pieliin hakatut, sen riimuun kytketyt narut antoivat myöten. Sen korvat olivat pystyssä kuin vieterit, vaikka olihan se ennenkin vauvoja nähnyt. Se taisi tykätä. Mokoma vanhus oli löytänyt pehmeän sydämensä vasta tässä vaiheessa.
Juffe katseli siniset silmät ymmyrkäisinä, kun Pasin siro turpa lähestyi. Hän ei vielä hallinnut käsiään, vaan huitoi niillä heikosti kuin puoliksi halvaantunut. Ajattelin ylpeänä, että ei menisi kauaa ennen kuin hän pusertelisi tuotakin turpaa nyrkkeihinsä. Taitava poika.
Pasi haisteli hengittämällä oikein syvään. Sen huuli liikahti varovasti. Sitten se painoi turpansa hellästi Juffen otsaa vasten… Ja hypähti kauhuissaan taaksepäin niin pitkälle kuin pääsi.
Juffe nimittäin rääkäisi. Se ei ollut edes itkua, ei ihmisen ääni ollenkaan. Sellainen ääni kuului Jerusalemin kumisesta röhkivästä sikapossusta, kun sen päälle astui vahingossa oikein voimalla. Se oli ihan hirveä kiljahdus, jonka ei olisi pitänyt mahtua niin pieniin keuhkoihin kuin Juffella oli.
”Mikä sun herran tähären tuli?” kysyin hädissäni pojaltani. Jotenkin seisoin taas suorana, vaikka en muistanut nousseeni.
”MIKÄ TULI?” Alexin ääni huusi kun tallin ovi paukahti Pasin kauhuksi yhtäkkiä auki.
”Ota tua poni irti ennenku se repii ittensä!”
”Sano ny saatana onko sillä toukalla joku hätä!”
”En minä tiärä, mutta rauhoottele tua poni!”Vaikka Alex oli ensimmäinen, joka tuli, muitakin alkoi kerääntyä parin sekunnin viiveellä. Tarkastelin huolellisesti Juffen naamaa. Oliko Pasi pistänyt häntä silmään heinänkorrella? Mitään vauriota ei ollut. Pasi puolestaan oli Alexilla riimussa kentällä ja näytti käyvän kuumana.
”Mitä sä teit sille!” tiukkasi Nelly, joka oli ilmestynyt jostain vetämään käsivarttani niin, että ylsi painamaan naamansa melkein kiinni Juffen kasvoihin.
”En minä tiärä!”
”Mä sanoin sulle että sen ei tarvi vielä olla tallilla. Juffe tuu äitille. Äiti tappaa iskän myöhemmin.”
”Soli hereellä vaunuus niin minä ajattelin jotta näytän sille tuata ponia”, selitin ja luovutin Juffen äidilleen.
”Just!” Nelly kivahti, ja oli jatkamassa vielä, mutta nuuhki sitten ilmaa.
”Mitä?”
”Aa. Sillä oli vaan vatta kipee. Nonni, otapa iskä Juffe.”
”Justihin sanoot jotta sun pitääs tappaa mun.”
”Sen ehtii myöhemmin. Ota toi ja vaihda sen vaippa. Se ei ookaan kuolemassa niin mä meen nyt ihan oikeasti sinne ratsastamaan.Juffella oli punaiset posket ja kyyneliä silmissä, mutta hän nauroi jo, kun nostin hänet pystyasennossa ilmaan. Ponin katsominen ei ollut mennyt ihan niin kuin piti, mutta onneksi Juffe ei mitenkään lähtökohtaisesti ollut sittenkään pelännyt Pasia. Hevosmies tästä lapsesta tulisi, niin ettei sellainen ollut sopivaa. Pärisytin kikattavalle vauvalle huuliani ja lähdin lompsimaan hänen kanssaan vaipanvaihtoon.
”JOO EI MITÄÄ!” Alex huusi perääni. ”JÄTTÄKÄÄ TÄÄ PONI MULLE VAAN TÄHÄN, EI MULLA OLLU TOS MUUTA KU KAIKKI KESKEN!”
-
On hevosihmiset vaan hulluja. Päivästä toiseen ne jaksaa rakastaa monisatakiloisia itsetuhoisia eläimiä, jotka voi tulla vaikka päälle kun säikähtävät, ja jotka kyllä saaliseläimenä kiitettävän usein säikähtelevätkin. Mä en keksi kovin montaa yhtä vaarallista asiaa, jotka olisivat paitsi laillisia, myös siviileille ihan noin vain sallittuja. Silti niistä hevosista vain tykkää, kun ne eivät ole ilkeitä tai muutenkaan tahallaan tee mitään. Surre alkaa olla jo iso, mutta kun pienenä reppanana vauvana sitä vain tässäkin tekstissä pidän. Vauvaa pelottaa: mitä se voi muuta tehdä kuin pelätä silloin? Onneksi se lohduttaa, että pääsee Helin turvaan, vaikka tarkkailua ei voi sielläkään lopettaa.
Vaan olisipa vuorokaudessa loputtomasti tunteja kaikille. Haluaisin itse Helin elämän: sillä on samanlainen työ, samanlaiset koirakuviot ja Inka voisi olla se hevonen, jota nyt etsin. Mua pelottaa kuitenkin kaikkein eniten se, mitä Helille tapahtuu. Mitä jos mulla ei ole tarpeeksi aikaa jollekin kaikkein tärkeimmälle? Mitä jos joskus sadan vuoden päästä laitan tuota nuorempaa koiraa taivaan kotiin ajatellen, että mä vietin sen kanssa niin tosi vähän aikaa ja sillä oli kurja elämä oottamassa mua? Helillä on ratkaisu hellittämään paineita: sellainen ratsastaja, jonka hän on saanut itse muovata sellaiseksi kuin kuuluu. Vitsi kun kävisi yhtä hyvä mäihä sitten joskus, jos ajaudun samaan tilanteeseen! Eira nyt varmaan on ihan onnesta ympyriäinen. Se on ollut jumissa Biffen kanssa, ja ennalta-arvattavasti se touhu on mennyt surkeasti.
-
Mä ymmärrän vielä Eiraa, koska muistan, millaista oli asua kotona. Vaikka meininki olisi reiluakin, aina on enemmän tai vähemmän toisen armoilla, vaikka olisi ehtinyt täyttää kahdeksantoistakin. Kun minun leipääni syöt, minun laulujani laulat, ja Eiraa vielä kaikki muutkin pitävät kakarana ja soveltavat lasten sääntöjä.
Heli kohtelee Eiraa reilusti, mutta siinä missä muutkin, enemmän niin kuin lasta kuin aikuista. 😀 Mä luulen, että hahmoilla on sama kuin mulla, että on vaikeaa ajatella, että pieni ja vinkuva Eira kasvaisi ikinä aikuiseksi. Samalla se itse saa usein tukea sille, että sen pitää olla vinkuva. Heliltä se ei saa: kitiseminen ei vaikuta yhtään siihen, kuinka nopeasti tai hitaasti (tai ollenkaan) se saa haluamansa. Kun on itse tekemisissä nuorten kanssa työkseen, ihailen eniten sitä, miten Eiran mikä tahansa käytös ei saa Helissä aikaan näkyvää reaktiota. Saisipa oltua sillä lailla aina töissä. Silloin harvoin kun joku on ärsyttävä, sen käytös varmaan palautuisi sallituksi niin kuin Eirankin, kun vastassa olisi tiukka ja kaikille reilu raja ilman sen suurempia tunteita. Mä luulen, että Eiran ja nuorison on tosi helppo luottaa Heliin ja uskoa mitä se sanoo, koska sen rajat ja määräykset ei siirtyile. Samalla mä uskon, että minkä tahansa eläimen olisi helppo olla Helin kanssa! Ainakin kaikki mun tuntemat eläimet haluaa vain ymmärrettävät ohjeet siitä, mitä kuuluu ja mitä ei saa tehdä, ja tietysti halipusuja. 😀 Toisessa elämässä Heli olisi ehkä ollut se tarunhohtoinen hevoskuiskaaja.
-
Toi on kauhea olo, kun näkee työtä (tai vakavaa harrastusta) joka paikassa! Mäkin rakastan suomen kieltä kyllä, mutta olisi upeaa joskus vaikka lukea sanomalehti näkemättä, millaista sotkua se lehden teksti oikeasti on. Sitten kun vielä tietää, ettei kukaan normaali ihminen näe sitä sellaisena, vaan vika on omissa silmissä. Joel näkee, miten kauhea läävä Hopiavuoren tupa oikeasti on, mutta niin kauan kun on siivottu ja sillä lailla, kovin moni muu ei taida onneksi nähdä. Toisaalta, niin kuin Joel huomaa, ei sisustuslehtiasunto ole kuitenkan kaikkien ajatuksissa ideaali koti.
Joelin yksinäisyys oikein korostuu, kun ei Brunokaan ollut sitä niin hepansilmät kyynelissä kaivannut. 🙁 Ja yksinäistähän se on, asua yksin ilman perhettä ja lemmikeitä, jos kaverien kanssa tulee oltua liian harvoin. Surullisin ja mielenkiintoisin kohta tässä on mulle se, kun Camilla on tutustunut Brunoon töiden vuoksi nyt näin hyvin, että hänen on jeesittävä, että Bruno saadaan liikahtamaan. Onneksi Joel ei ole ylimielinen, vaikka harmittaa. Pelottaa, että mä olisin, kun suututtaisi liikaa, että oma lemmikki toimii paremmin toisen kanssa, vaikka ei suuttua saisikaan.
-
Aaaaaa Sonjalla on kyllä niin ilmiömäinen tuuri (taito) että melkein ärsyttää! :DD Jos mä olisin oikeassa elämässä ollut Sonjan asemassa, olisin soittanut ensin äitille, sitten siskolle, sitten mommalle, sitten viidelle parhaalle kaverille ja sitten uudestaan äitille ennen kuin olisin siirtynyt after rideille leijumaan. (Ai siksikö mulla ei ole kavereita, eiku!) Sonjalla on pää vähäsen kylmempänä, ote analyyttisempana, ja jo saman vuorokauden puolella se esimerkiksi näkee, millaisella erolla se ja Aave voittivat. Mä sanoisin tästä, että se oli se Sonjan leikkaus: se olisi saanut kurottua pidemmän kaulan prosenteissa, jos operaatiosta ei olisi niin tosi lyhyttä aikaa. Vitsit miten hieno homma kuitenkin!!
-
Mä jotenkin olin etukäteen varma, että nämä olisivat kisat sekä Sonjan että kirjoittajan mieleen. Oon itse vasta yrittämässä kömpiä pois uupumuksen kuplasta ja kommentoin kaikkea jälkijunassa, mutta Sim Prixin aikaan odotin, että kertoisit näistä vielä viisi tarinaa lisää. Toisaalta valinta Sauberille kolkkasi ainakin mun tarinankerronnan Alexin osalta, kun otin selvää, ettei se todennäköisesti ole meidän tyyppien mikään tallisuosikki numero yksi.
Vielä näin monen vuoden jälkeenkin muhun vetoaa ne hetket, kun Sonjalle käy joku inhimillinen, pienenpuoleinen ja melko merkityksetön kömmähdys. Se on niin inhimillistä. Nyt se on ostanut vääränlaisen riimun, joka ei ihan sovikaan. Ei se kovaa harmita, kun ei ole mikään kallis tai peruuttamaton juttu, mutta silti jotenkin koen helliä tunteita Sonjan pienistä uppista-hetkistä. Tämä tarina kertoo mulle myös siitä, miten tärkeää on, että Aave näyttää hyvältä. Ellei juhlia, after rideja jne lasketa, Sonja ei oikeastaan kommentoi omia vaatteitaan, ja sitäkin harvemmin hän nostaa esiin toisten tyylin. Se luo mulle sellaisen vaikutelman, ettei omalla tyylillä ole niin kauheasti väliä, kunhan nyt on siisti ja asiallinen. Aaveen varusteista on kerrottu kuitenkin enemmän, ja nyt ollaan niin pienissä nyansseissa, kuin että riimu on vain jotenkin vääränlainen. Se on vain toisen hepan riimu. Kuvittelen sen kauhean tyttömäiseksi, kun se kerran näyttää Cozminan riimulta. :DD
-
Janna raukka kun se luulee, että se on tehnyt jotain pahaa… Ei sillä: mäkin luulisin. Onhan se nyt outoa, että Hopiavuoressa, jossa kaikkien nokat ovat kaikkien asioissa, joku haluaa puhua toiselle kahden kesken. Eihän se voi tietää mitään muuta kuin huonoja uutisia, eihän?
Nyt äkkiä ponia etsimään!! 😀 Elli selvästi kuitenkin tykkää hepoista. Juffestahan kukaan ei vielä tiedä, mikä sen oma juttu isona poikana on, vaikka Eetu jo kovasti yrittää pakottaa senkin hevosihmiseksi. Mun suunnitelma juuri nyt on, ettei Juffesta koskaan tule poniratsastajaa, ja saadaan laittaa Eetu yrittämään turhaan ja jättää Ellille siinä rytäkässä oikeasti oma pony.
-
Tässä on taas yksi esimerkkitarina siitä, miksi haluaisin päästä Hopiavuoren hevostalliin. Siellä tapahtuu niin paljon, siellä on niin paljon tyyppejä ja siellä on kauheinakin päivinä jotenkin ihanaa.
Tästä tarinasta nousee esiin kaksi juttua, joita haluan kommentoida pidemmin. Toinen on noin pienen vauvan kuvaaminen. Juffe ei osaa vielä mitään, mutta silti se on ihan tosi aktiivinen tyyppi tässä. Olen tosi kateellinen. En oikeassa elämässä halua olla lasten kanssa, joten en tiedä, mitä ne tekevät, vaikka mulla on sukulaislapsia tietenkin. Se, miten tämä vauva syö kauhaa ja yrittää kontata, on niin tosi luontevaa, että itkettää (ainakin osaksi siitä kateudesta). Kauhan hakaamisen äänikään ei ärsytä mielikuvana, vaan on jotenkin tosi kodikasta ja suloista. Oikeassa elämässä nyppäisin kauhan siltä kakaralta pois, kun en kestäisi ääntä, ja nyt olen vain että voi kun kivasti keksitty: sillä on kauha siellä. Nyt kun ei tarvinnut itse keksiä tuota yksityiskohtaa, muistan senkin, että niinhän ne pienet ihmiset on viritetty, että parhaat lelut ovat sellaisia, jotka eivät ole leluja oikeastaan. Kaukosäädinkin taitaa olla kaikkien suosikki.
Toinen esiin nostamista huutava juttu on se, että tarina on tosi täynnä hahmoja, eikä hajoa palasiksi! Monen henkilön pyörittäminen luontevasti näin pienessä tilassa on tosi vaativa juttu ja teet senkin tosi luontevasti. Kaikki puhuvat ja puuhaavat just sellaisia asioita, joita voisin kuvitellakin niiden tekevän. Hämmästyttävintä on, miten kaikki sivuhenkilösikin puhuvat ihan omilla nuoteillaan. Se sen mun kaipuuni Hopiavuoreen herättää: nämä hetket, kun kaikki mulle rakkaat hahmot tuntuvat oikeilta ihmisiltä ja menevät ja ryskäävät niin kuin omassa kodissaan.
-
Tervetuloa, Petra!
Yksityisomistaja Janna jo tarjosikin Petralle Paahtista ja sitoutui kommentoimaan siitä hevosesta kerrottuja hoitotarinoita. Paahtiksen lisäksi Petralle voisivat sopia hevossivulla näytillä olevista hevosista Jussi, Kissi ja Tetris. Ehkä Petra voisi kiinnostua jopa Pasista tai Typystä, mutta luulenpa, että Skotti on Petralle liian hidas mölli. 😀Jos Petra on sattumalta töissä juuri Kontiolassa, hänellähän voi olla vaikka kuinka monta tuttua jo valmiina tallilla! Helin lisäksi Hello, Milan, Oskari ja Alex eivät ole nimittäin vieraita näkyjä Kontiolassa, vaikkei heitä ihan jokailtaisina naamoina voikaan pitää.
Voit luoda Petralle esittelyn hahmoalueelle yksityishevosten omistajiin, sillä ylimääräisen selaamisen ja klikkailun välttämiseksi hevosenhoitajilla ei ole ihan ikiomaa aihetta.
-
Elli on niin paras! Kattokaa nyt miten ylpeä se on kun se on laittanut äitille ruokaa (ja iskäkin on vähän auttanut, mutta vaan vähän)!
Ei ole mikään salaisuus, etten ole kiinnostunut oikeista lapsista, vaikka virtuaaliset onkin kivoja. Siksi en ole perillä niiden kasvusta ja kehityksestäkään. Taidan siis viimeisien joukossa (TÄNÄÄN!) tajuta, että meille on näytetty järjestelmällisesti vaikka kuinka kauan aikaa, että Ellillä on ehkä liian lyhyt kielijänne tai muu isompi tai pienempi (toivottavasti pienempi) juttu, joka vaikeuttaa sen puhumista. Niin kuin Janna tarinassa ajattelee, Elli on kaksivuotias jo, mutta teeke lähinnä sellaisia äänteitä, joissa kieli ei liiku. Lapset tietenkin kehittyy eri aikaan (ja mun yksinkertaistus on, että osa kävelee varhain ja liikkuu hyvin, ja osa taas puhuu tosi varhain erinomaisesti, mutta ei yleensä molempia samaan aikaan). Elli on ollut tosi hyvä liikkumaan ja muutenkin ihan erilainen kuin mä ja suurin osa mun sukulaislapsista. Esim. mä puhuin aivan täysin vuoden vanhana, mutta mulla kesti paljon keskivertovauvaa kauemmin kävellä. Elli voi olla sitä toista porukkaa, mutta nyt vasta ekaa kertaa käsitän edes ajatella sitä sen kielijännettä. Varmaan ei Jannakaan ajattele sitä! Hänen ystäväpiirissään ei montaa pikkulasta ole, joten tuskin on kireitä kielijänteitäkään, ja Jannalla ei ole tukiverkkoa esimerkiksi vanhemmistaan ja isovanhemmistaan kertomassa, että kakaralla voi olla muuten sitä ja tätä. Mistä äidit muka yhtäkkiä voisivat oppia kaikenlaista, jos ei ole ketään kertomassa? Sitä paitsi oman lauman mukelon mokellukseen tottuu aina niin, että sitä osaa tulkita erinomaisesti silloinkin, vaikka muut eivät käsittäisi sen pälpätyksestä paljoakaan. 😀
Mutta joo. Tässä sen taas näkee, miten lukijan oma kokemuspiiri vaikutaa aina tekstiin, vaikka kirjoittaja yrittäisi viestittää mitä ja kuinka hyvin tahansa! :DD
-
Pystyn niin kuvittelemaan sen malttamattoman olon, kun on parista päivästä kiinni, koska saa palata tekemään omaa juttuaan. Sonjaa olisi pitänyt lääkärin pelotella paaaaaljon kovempaa pitääkseen hänet pois satulasta, jos se olisi ollut niin päivän päälle tarkkaa!
Joka tarinasta luen jotain hahmojen luonteista ja muusta sellaisesta: joskus enemmän, joskus vähemmän. Sonjasta on vain harvoin kerrottu, miten hän rikkoo mun ankarina pitämiä sääntöjä. Sellaisia kertoja ovat tämän lääkärin määräysten vastaan toimimisen lisäksi monet Sonjan miesjutut ja se yksi mun mieleen jäänyt kerta vuosia sitten, kun Sonja oli ilkeä Sannille! En mä nyt sitä miksikään gangsteriksi lue sellaisella gangsteri-enkeli -janalla, mutta muistan taas, että Sonjan mielestä ihan kaikkia sääntöjä ei tarvitse itse noudattaa. Ainakaan silloin ei tarvitse, jos siitä ei joko ole seurauksia tai jos siitä ei jää kiinni oikeille henkilöille. Eikös me kaikki kuitenkin olla sillä lailla edes vähän epärehellisiä? 😀
-
Tiedän kahdenlaisia salilla ramppaajia: niitä, jotka käyvät salilla salilla käymisen takia ja niitä, jotka käyvät salilla voidakseen tehdä jotain toista juttua paremmin. No, selväksi tulee, että Sonja kuuluu jälkimmäiseen kastiin.
Olen tosi iloinen, että Sonja toipuu voimalla operaatiostaan! Sillä jäi Aave-projekti niin kesken kuitenkin, ja Sonja on niin määrätietoinen, että hänen ratsastushommiaan on kiva seurata. Samalla oppii kirjoittamaan itsekin hevosista aina vähän lisää, kun Sonja palaa lopulta kertomaan valmennuksista!
-
Mulla on ruma tapa ymmärtää ihmisiä luokittelemalla ne eri tilanteissa eri lokeroihin. Sonja on esimerkiksi järki-ihmisten lokerossa, ei tunneihmisten. Tämän tarinan jännityskuvaus sopii niin kivasti siihen lokeroon, että mulle tulee hyvä mieli, kun kerrankin jokin sopii tilaansa saumatta. 😀 Mun lokeromielessä järki-ihminen nimittäin toteaa, että voi jeevens että jännittää. Tunneihminen keskittyisi kuvaamaan kolmen kappaleen verran fyysisiä tuntemuksiaan ja sitten kahdeksan lisää laukkaavia ajatuksiaan, ja johtopäätös olisi, että voi jeevens sitä jännittää. Sonjalla on sitä kuvailua pari lausetta kolmannessa kappaleessa.
Toinen mun ruma tapa on se, että heti kun mä saan jonkin keksityn ihmisen mahtumaan lootaansa, mä haluan ottaa sen sieltä pois. Mitähän Sonja sanoo esimerkiksi silloin, kun lääkäri kysyy, kuinka voit? Sanooko se, että mulla on nielutulehdus, että saisko testin että katotaan onko se streptokokin tekemä vai jonkin muun? Vai sanooko se, että mulla on kurkku tosi kipeä, ja mulla on vähän niinku köhää ja nuhaakin? Sonja on taitava sanoittamaan ja tunnistamaan tuntemuksiaan, niin tarviiko sen koskaan kuvailla niitä?
-
Noni, nyt käydään taas siellä hirveässä pimeässä paikassa, jonka kuvaamista ja näkemistä rakastan ihan sairaasti. Kaikki ihmiset esittää, ettei niillä ole ilkeitä ajatuksia, ja tasan varmasti on, en voi olla ainoa. Ei saisi ajatella, että Oskari on jotenkin huonompi koska se on vammainen, sehän on ihan kauhea ajatus, ja tasan sitä silti ajatellaan. Kaikki tietää, että muita ei pidä ainoastaan suvaita, vaan ihan hyväksyä, ja silti noi thaikut tulee ja vie ihmisten ruusukkeet kisoista ja puolukat metsistä. Mulle on peruskoulussa opetettu, että ne ajatukset on pahoja, ja sitä varten niitä ei saa olla. Onneksi mulle opetettiin kotona, että niitä on kaikilla joistain sellaisista asioista, jotka pitäisi hyväksyä, mutta tärkeintä on, ettei toimi niiden mukaan. Silti mä en vieläkään ole nähnyt niitä ajatuksia tarpeeksi taiteessa ja viihteessä! Jos niitä on esimerkiksi kirjoissa, niin tasan ei hyviksillä ole, vaan pelkistetyillä ja yksiulotteisilla pahiksilla. Harry Potterin Ron Weasley on itse asiassa ainoa hyvisesimerkki, jonka yhtäkkiä muistan ajatelleen pahoja ajatuksia: sehän oli vertauskuvallisesti rasisti. Tosin sekin sitten lakkasi olemasta sellainen.
Sonjalla on rumia ajatuksia, mutta lukija ei pysty ajattelemaan, että Sonjassa olisi jokin vika, vaikka ei olisi edes yhtä oudon kiinnostunut ihmisen rumista puolista kuin mä. Sonja nimittäin yrittää suitsia niitä ajatuksiaan ja ymmärtää, mistä ne tulevat. Lisää sympatiapisteitä siirretään Sonjan puolelle vielä sillä, että hevonen ei ole hänelle vieläkään pelkkä väline, vaan niitä pitää paijata. Kuinka hevosia paijaava ja ajatuksiaan analysoiva tyyppi voisikaan olla millään lailla paha, ajatteli sitten mitä tykkäsi? 😀 Ihmiset ei ole mustavalkoisia, mutta jotkut hahmot on. Sonja ei ole.
-
Nyt on kyllä ollut niin paljon kaikkia ihania kisoja, että tottahan se tarkoittaa, että kilpailevien ratsukoiden päikyt täyttyvät kisakamasta kunnes kaikki tärkein on kerrottu.
Janna kertoo tässä, miten Ellin kisat jännittää sitä eniten. Hehe, niin muakin: pidin Solgården Slottissa eniten peukkuja Ellille, enkä millekään aikuisista hahmoista. 😀 Nyt on kuitenkin Ellin knsainvälinen kisaura korkattu. :DDD
-
Tiiättekö kuinka jotkut (mä) rentoutuu sillä, että ne katsoo uudelleen lempisarjaansa aina joskus? Kaikki jaksot on nähty, ja silti se on sairaan hyvä. Jannan ja Paahtiksen viime aikojen kisajutuista (tästä ja myöhemmistä) mulle on tullut se sama rauhoittava olo. Tämä tarina muistuttaa niin niitä, joita luin ja tein ihan hulluna niinä vuosina, kun olin tässä harrastuksessa aktiivisempi kuin koskaan. Niissä oli oleellista kuvata kisoja tarkasti. Kerronnan tahti pysyi vakiona. Mitään kohtaa ei nopeutettu, ei varsinaisesti ollut takaumiakaan, ja pysyttiin konkreettisessa. Nyt ollaan kaikki vanhempia, kokeneempia kirjoittajia ja halutaan twistiä, joten tietenkin myös tämä teksti rikkoo tätä konkreettista tasaista kronologiaa esimerkiksi siinä kohdassa, kun Janna pohtii äitiyttään alkupuolella. Muuten ollaan kuitenkin siinä rauhoittavassa, tasaisessa kerronnassa, jota aina joskus kaipaan rauhoittuakseni.
Kivointa tässä tekstissä on kuitenkin se, että Janna reagoi voittoonsa. Usein kisojen jälkeen, tuli sitten voitto tai tappio, Janna on todennut sen yhdessä virkkeessä ja jatkanut sitten eteenpäin. Nyt saadaan ihan ehta reaktio tulokseen! 😀 Rasmuksen reaktio on nyt tietenkin vielä innostuneempi, koska Jannan persoona nyt vain on sellainen, että niitä reaktioita ei tule ja tämä on oikeastaan eka. 😀
-
Mä kommentoin viimeksi Sonjan sairauslomajuttuun siitä, että tavallisesti pitäisi ymmärtää varmaan olla pahoillaan, jos lisääntymiskyky lähtee. Mietin tässä, että miksei Sonja sano, mitä tehdään. Mun ykkösarvaus on, että se on yksityisasia, mutta kertoohan Sonja jotain tarkempia tietoja, eikä ole vain että no niin kunhan meen leikkaukseen, piste. Sitä en epäile hetkeäkään, että tämä olisi muka Sonjalle jotenkin arka asia juuri nyt. (Sitä en tiedä, tuleeko myöhemmin pohdintaa elämän lopullisuudesta, kun ei ole eikä todella tule lapsia: mulle pelotellaan nimittäin yhä, että vielä alan miettiä tuollaisia asioita kun en kerran rupea tekemään niitä perillisiä.) Toinen uskottava teoria onkin, että mitä jos Sonja ajattelee Nellyä: sitä, kuinka tuskan takana Nellyn oli saada lapsi. Mä oon huomannut oikeassa maailmassa, että jos jollakin on vaikeuksia saada lapsia, se jotenkin loukkaantuu siitä, että se, joka voisi saada lapsia, ei niitä hommaa tai pilaa mahdollisuutensa. Ihan niin kuin se jotenkin auttaisi lapsettomuuteen, että muut tekee lapsia, joita ei halua.
Eiran nykytilanne hämmentää kyllä muakin siinä missä Eetua. Justhan se oli ihan tosi rasittava kakara! Sitten arpaonni alkoi suosia sitä ja sen oli pakko kasvaa ja vähäsen vinkiää. Nyt se on kaikkien (paitsi Eetun) mielestä suurimmaksi osaksi ihan vakavasti otettava täysivaltainen henkilö.
-
OisPA sellainen tilanne, että kun puolisokin kiinnostuisi hevosista, vois vaan hommata toisen. Tai no: ehkä voisikin, jos hevonen asuisi siinä oikeassa tallissa, joka on Hopiavuoren hevostallin esikuva. Siellä ehkä rahat riittäisivät. Ajalliset resurssit on sitten eri… 😀 Joo, oon vähän kateellinen siitä, että näillä on edes mahdollista suunnitella sellaista!
Mun kateudesta viis, niin ihanaa, että Janna palaa kunnolla satulaan itsekin. Elli on tätä varmaan lykännyt, kun viehän lapsi paljon aikaa vanhemmiltaan! Ihan pienenä sitä ei edes niin vain jätellä kenenkään hoiteisiin, jos ei ole itsellä vahvaa tukiverkkoa ja vaikka mummoja jonossa odottamassa, että kuka saa pikkuprinsessan minäkin viikonloppuna. Siitä Jannaa ei voi syyttää ainakaan, että sillä olisi äitiaivot, eli vähän utuinen pää sen jäljiltä, että on joutunut olemaan kotona lapsen takia enemmän. Eiei, kun sillä on kaikkia kivan ja järkevän kuuloisia suunnitelmia ja menoja Paahtiksenkin varalle!
-
Viimeinen pätkä, niin kuin muutkin, on varovainen, mutta se on toiveikas! Siinä on kase kisoissa ja tunnustetaan se, että just nyt menee itse asiassa aika hyvin. Mä toivon kovasti Minjalle ja Liljalle menestystä. On hassua kannustaa toista, vaikka tietää, että ensinnäkin toinen on keksitty ja toisekseen tulokset arvotaan… 😀 Ehkä se on vaan sitä eläytymistä. Minja tarvisi menestystä tähän väliin!
Mun huoli on tässä se, että mitä jos Jussi menestyy ja Minja kääntää sen niin, että Jussi on vaan hyvä ja Minja on vaan huono. Jos olisin Minjan tilanteessa itse, mun päällä olisi vaarana tehdä tuollainen päätelmä. On helppoa unohtaa, että kisoissa voittaa se, joka on sinä päivänä parhaassa vireessä: ei se, joka on jotenkin absoluuttisesti mitattuna parhaista parhain kaikista.
Minja joutuu kyllä tekemään aikamoista salapoliisityötä ja livahtelu-urheilua, kun saa välteltyä väkeä näin tiheähahmoisessa miljöössä! :DD Lainaiskohan se mulle supervoimaansa, että saisin olla vaikka yhden kokonaisen päivän joskus yksin? :DD
-
Joel vei jalat suustani. Elli on niin reipas! Se on tietenkin ollut tallilla jo kauan ennen kuin edes muistaa mitään, niin tietenkin se on siellä niin kuin kotonaan. Jos siellä on joku uusi, miksei nyt pieni ihminen, joka melkein asuu tässä paikassa, uskaltaisi mennä tenttaamaan, että kukas se sinä olet. <3 Lapset vielä sanookin tuossa iässä, mitä ne ajattelee, eikä sen kummemmin mieti. Elli on ihan mun lemppari kyllä! 😀
-
MULLA OLI LAPSENA IHAN TUON NÄKÖINEN PEHMOPONI! Se oli siis naamastaan saman mallinen ja melkein saman värinenkin. Kun näin tämän kuvan Brunosta, mulle oli ihan turha sanoa, että se olisi muka ollut tuhma saapuessaan. No eikä ollut! Valheita! Se oli kullanmuru. Tasan harasi vastaan ja puhisi vain siksi, että joku (Pasi) näytti sille keskisormea haasta. Mun on äkkiä kehitettävä hahmoista joku, joka jakaisi mun tunteeni Brunoa kohtaan ja voisi puserrella sitä mun puolesta!
-
Mä ymmärrän, että suurelle osalle (suurimmalle osalle??) naisista kohdunpoisto olisi katastrofi, jos ei ole lapsia vielä tehtynä. Senkin jälkeen ilmeisesti koetaan (moni kokee??) kohdun poistamisen jotenkin vähentävän naiseutta, vaikka sitä ei ehkä sanottaisikaan kuin parhaalle ystävälle tai ehkä vain itselle. Sonjasta en ajatellut tätä hetkeäkään. On ollut äärimmäisen selvää, että se ei lapsia halua, ja varsinkin tässä tilanteessa leikkaukseen pääseminen täytyy olla pelkkä helpotus ja hyvä asia. Oikeassa elämässä harmi vain tosi harvoin nämä asiat kohtaavat: lisääntymiskyvyttömyys ja se, ettei halua lapsia. Silloin kun kohtaavat, mä ajattelen sitä jotenkin kaksinkertaisen hyvänä asiana. Jos maailmassa on oltava tietty määrä lisääntymiskyvyttömiä, niin ihanaa, että yksi lapsia haluava vähemmän kärsii lapsettomuudesta ja yksi, joka ei lapsia halua, ei niitä missään tapauksessa joudu saamaan.
Jos Sonja olisi mun oikean elämän kaveri ja tulisi sanomaan, että tällainen on tehty, en osaisi oikein sanoa siihen mitään. Kerran yksi työkaveri tuli, ja olin että ai jaa, no voih. Onneksi, ONNEKSI, sekin oli ihminen, joka ei enää lapsia halua, eikä koe naiseutensa riippuvan kohdustaan. Muuten olisin voinut loukata sitä tosi kovaa vahingossa… 😀
Mutta oottakaapa vaan, kun vihjaistaan Eiralle, että sitä on ylipäätään ajateltu. Se ei koskaan lopeta kertomasta, kuinka Vain Se On Tarpeeks Hyvä Tähän… …eikä varmaan hevin lakkaa pilaamasta Sonjan toipumisakaa ihme pommituksellakaan Aaveen joka karvan värähdyksestä valitettavasti…
