Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Ensikohtaaminen
”Et sitte syä tätä Pasi”, varoitin ennen kuin näytin ponille kyykkysiltäni Juffea, joka pötkötti käsivarsillani.
Pasi ei aikonutkaan syödä poikaani, vaan kumarsi katsomaan niin alas kuin suulin pieliin hakatut, sen riimuun kytketyt narut antoivat myöten. Sen korvat olivat pystyssä kuin vieterit, vaikka olihan se ennenkin vauvoja nähnyt. Se taisi tykätä. Mokoma vanhus oli löytänyt pehmeän sydämensä vasta tässä vaiheessa.
Juffe katseli siniset silmät ymmyrkäisinä, kun Pasin siro turpa lähestyi. Hän ei vielä hallinnut käsiään, vaan huitoi niillä heikosti kuin puoliksi halvaantunut. Ajattelin ylpeänä, että ei menisi kauaa ennen kuin hän pusertelisi tuotakin turpaa nyrkkeihinsä. Taitava poika.
Pasi haisteli hengittämällä oikein syvään. Sen huuli liikahti varovasti. Sitten se painoi turpansa hellästi Juffen otsaa vasten… Ja hypähti kauhuissaan taaksepäin niin pitkälle kuin pääsi.
Juffe nimittäin rääkäisi. Se ei ollut edes itkua, ei ihmisen ääni ollenkaan. Sellainen ääni kuului Jerusalemin kumisesta röhkivästä sikapossusta, kun sen päälle astui vahingossa oikein voimalla. Se oli ihan hirveä kiljahdus, jonka ei olisi pitänyt mahtua niin pieniin keuhkoihin kuin Juffella oli.
”Mikä sun herran tähären tuli?” kysyin hädissäni pojaltani. Jotenkin seisoin taas suorana, vaikka en muistanut nousseeni.
”MIKÄ TULI?” Alexin ääni huusi kun tallin ovi paukahti Pasin kauhuksi yhtäkkiä auki.
”Ota tua poni irti ennenku se repii ittensä!”
”Sano ny saatana onko sillä toukalla joku hätä!”
”En minä tiärä, mutta rauhoottele tua poni!”Vaikka Alex oli ensimmäinen, joka tuli, muitakin alkoi kerääntyä parin sekunnin viiveellä. Tarkastelin huolellisesti Juffen naamaa. Oliko Pasi pistänyt häntä silmään heinänkorrella? Mitään vauriota ei ollut. Pasi puolestaan oli Alexilla riimussa kentällä ja näytti käyvän kuumana.
”Mitä sä teit sille!” tiukkasi Nelly, joka oli ilmestynyt jostain vetämään käsivarttani niin, että ylsi painamaan naamansa melkein kiinni Juffen kasvoihin.
”En minä tiärä!”
”Mä sanoin sulle että sen ei tarvi vielä olla tallilla. Juffe tuu äitille. Äiti tappaa iskän myöhemmin.”
”Soli hereellä vaunuus niin minä ajattelin jotta näytän sille tuata ponia”, selitin ja luovutin Juffen äidilleen.
”Just!” Nelly kivahti, ja oli jatkamassa vielä, mutta nuuhki sitten ilmaa.
”Mitä?”
”Aa. Sillä oli vaan vatta kipee. Nonni, otapa iskä Juffe.”
”Justihin sanoot jotta sun pitääs tappaa mun.”
”Sen ehtii myöhemmin. Ota toi ja vaihda sen vaippa. Se ei ookaan kuolemassa niin mä meen nyt ihan oikeasti sinne ratsastamaan.Juffella oli punaiset posket ja kyyneliä silmissä, mutta hän nauroi jo, kun nostin hänet pystyasennossa ilmaan. Ponin katsominen ei ollut mennyt ihan niin kuin piti, mutta onneksi Juffe ei mitenkään lähtökohtaisesti ollut sittenkään pelännyt Pasia. Hevosmies tästä lapsesta tulisi, niin ettei sellainen ollut sopivaa. Pärisytin kikattavalle vauvalle huuliani ja lähdin lompsimaan hänen kanssaan vaipanvaihtoon.
”JOO EI MITÄÄ!” Alex huusi perääni. ”JÄTTÄKÄÄ TÄÄ PONI MULLE VAAN TÄHÄN, EI MULLA OLLU TOS MUUTA KU KAIKKI KESKEN!”
-
Nuori isäntä saa nimen
Kauan keskusteltiin siitä, saako lapsi nimensä kastejuhlassa vai nimijuhlassa. Riidellä ei tarvinnut, sillä sekä lapsen isä että äiti olivat tapakristittyjä. Ristiäiset nähtiin lähinnä perinteiden kunnioittamisena, mutta toisaalta ei ollenkaan välttämättömyytenä. Päätökseen taisikin vaikuttaa eniten lapsen isoäiti, joka kovasti toivoi, että lapsi saisi kastejuhlan.
Niin puettiin lapselle pitkä valkoinen mekko, jossa oli sininen rusetti. Esiin etsittiin myös kastemalja, jota oli käytetty lapen isän, sedän, vaarin ja isovaarin kastejuhlassa. Pappikin hätyytettiin paikalle eläkkeeltä: sama Aarni Rauha, joka oli kastanut isän ja sedänkin.
Kastejuhlassa lapsi osoitti, että hänellä oli terveet keuhkot. Onneksi pappi Rauhalle sellainen äänenkäyttö ei ollut uutta eikä ihmeellistä. Moni lapsi itki kastejuhlassaan, ja silti Rauhan ääni kuului itkun ylitse matalana ja kantavana tälläkin kertaa.
Niin kutsuttiin poika pyhässä kasteessa nimeltä Jumalan lapseksi. Juuso Simo Helemias sai nimensä.
”Hello, Hello”, kujersi kummisetä vastanimetylle miehen alulle, kun hänellä oli jo ihan oma nimi.
”Hello, se ei sitten missään tapauksessa oo Hello”, lapsen väsynyt äiti huomautti syödessään oikein isoa kimpaletta kakkua kummisedän ja lapsen vieressä sohvalla. ”Yks Hello riittää loppuiäksi…”
”Hello Juffe”, kummisetä vaihtoi lennossa. ”Haluakko Juffe käydä Ritva-mumman sylis, haluakko?”
”Se ei oo myöskään — tai no”, äiti huokaisi.
”Tuu Juffe mummalle”, lapsen isoäiti ehdotti ja ojensi käsiään.Lapselle vaihdettiin paita, joka oli painatettu muistuttamaan pienen pientä smokkia rusetteineen kaikkineen. Se yllään poika hymyili tyytyväisenä kaikille, kun kiersi sylistä syliin. Lapselle juteltiin ja häntä puhuteltiin. Juffe, Juffe, haluaako Juffe syliin, onko Juffella nälkä?
”Mä sanoin sulle, että siitä olis pitäny tehdä Aleksi”, lapsen äiti sanoi isälle, kun kastejuhlan väki raakkui Juffea.
”Meillä on jo yks sellaanenki”, tuumasi isä hymyillen, käsivarsi äidin ympärillä, ja katsoi, miten Eira ojensi Juffen Alexille.
”Ainakin Hellolle olis pitäny sanoa että sen on Jusemias Agamemnon Taehyun Hopiavuori, niin se sanois sitä Juusoksi…”
”Olispa tullu miälehen…”Niin vauvasta tuli Juffe Hopiavuori, Hopiavuoren hevostallin pikkuisäntä.
-
Olokohon vaikka Ruplanttis
Menkää ny herranjumala johonki muualle, ajattelin kauhuissani ja tuijotin kiinteästi Jussin kaulaa muka sukien sitä, vaikka se olisi ollut jo aikaa sitten valmis. Jotenkin piti tappaa aikaa ja näyttää mahdollisimman kiireiseltä. Komia Dressage oli aivan hanittoman kokoinen tapahtuma Tervajoelle, ja tietenkin siellä pörräsi kaiken maailman toimittajia. Minulla ei ollut niille muuta näytettävää kuin sijoitusruusukkeista viimeisin, mutta kun ne olivat mankuneet Power Jump -kommenttia jo niin tosi kauan, että iskisivät pian kimppuuni, jos havaitsisivat tilaisuutensa koittaneen.
”Soon Jussi ny sillä lailla, jotta sinoot aiva justihin eläkeläänen”, mutisin hevoselle, joka ei kuunnellut, vaan tyhjensi heinäverkkoaan, joka killui rekan kyljessä sen naaman edessä. ”Minen halua peliätä kisoos. Menöö ruusukkeet sivu suun kun pitää vaharata vain jotta pysyy piilos.”
”Sanoitsä Jussi?” yksi niistä lehtiakoista kysyi silloin terävästi ja teki äkkipysähdyksen Jussin takapuolen taakse.
”Tuu pois hevoosen takaa”, kehotin. ”Soon kiltti muttei sitä koskaan tiärä mitä ne säikähtelöö.”
”Ootsä Eetu Hopiavuori?” nainen kysyi. Hän oli minua kymmenisen vuotta nuorempi. Tummat hiukset olivat kireällä nutturalla, joka tuntui korostavan melkein inarimaista vesikraananenää.
”En”, väitin.
”Oot sä. Ja tää on Forceful.”
”Tämon Jussi joo mutta minoon toi totaniin Leevi.”
”Leevi..?”
”Hopiavuori. Hopiavuoren Eetun velii.”Seurasi arvioiva sirrisilmäinen katse. Tuskin tiesivät, tai ainakaan uskoivat, että minulla edes oli veli. Toisaalta jos tuo yksi edes uskoisi, hän jättäisi minut rauhaan. Tuskin kukaan oli huomannut minua ja Jussia ennen tätä missään kilpailuissa, joten kukaan ei olisi ainakaan huomannut, ettei Leevi missään hevoskilpailuissa käynyt.
”Hopiavuoren Eetun veli”, se lehtinainen toisti hitaasti, mutta otti sitten taas vauhtia ja sipaisi muutaman karanneen suortuvan korvansa taakse. ”Kierrätkös sä, Leevi, usein velipojan kanssa hevoskilpailuita.”
”Joskus joo. Minen niin hevoosista ymmärrä enkä tiärä. Sun on varmahan turha kysellä multa mitää. Mullolis täs hommia tämän kaas…”
”Tiedätsä missä se Eetu sitten menee?”
”En, mutta soon aiva pöyröö. Se osaa mihinkää sun juttuuhis vastata. Etti joku toinen.”Yritin kääntyä tosi keskittyneen näköisenä taas sutimaan ihan puhdasta hevosta. Toivottavasti ei ollut hevosihmisiä tuo toimittaja. Hevosihminen näkisi välittömästi, että ei tässä ollut mitään harjattavaa.
Kun toimittaja huokaisi, kuvittelin jo päässeeni pälkähästä. Eiköhän silloin saapunut muuan Alex Tetriksineen ja oikein Eetua kailottaen.
”Eetu hei! Arvaa kuka tuolla on! Eetu siellä on Rosita Degerlund!”
Toimittajan silmät syttyivät taas.
”Eetu meni ihimisiihin”, sähisin hampaideni lomasta niin varoittavasti, että se oli varmaan jo uhkaavaa, ja suin puhdasta hevosenkaulaa niin kuin riivattu.
Alex oli ihan vähän liian kauan hiljaa. ”Ai samperi. Sä näytät oikeesti ihan siltä.”
”Kai nyt kun minoon sen velii”, tokaisin ja toivoin, että Alex muisti veljeni.
”No, Leevi sitte. Tuolla on Rosita Degerlund!”Toimittaja käännähti kannoillaan. Huokaisin oikein syvään ja nojauduin Jussin pään viereen rekan kylkeen. Luojan kiitos! Jussi pyyhkäisi huulillaan olkapäätäni ja ryhtyi katselemaan, oliko Tetris aikeissa lähestyä ja millä mielin.
”Olokohon vaikka Ruplanttis niin minen tuanne näkyvihin mee”, ilmoitin Alexille, kun ketään ei ollut kuuloetäisyydellä.
”Menisit vaan autoon istumaan”, Alex ehdotti.
”Minen mee ennenku Jussi pääsöö. Voikko kattoa onko ne muut hiturit pian lähtövalamihia?”
”Jes söör. Vahdi sä sitte tätä, Leevi-poju.”
”Lopeta sitte heti alakuhunsa.”
”Joo, heti kun mä oon eka kertonu kaikille mitä just tapahtui.”Alex lähti kovin tyytyväisenä heti kun Tetris oli sidottu turvavälin päähän Jussista. Minäkin olin tyytyväisempi: nyt oli hevonen molemmin puolin piilottamassa minut. Onneksi rekassakaan ei lukenut mitään Hopiavuoren hevostallia, kun se ei ollut oma.
-
Suomen Eetu Hopiavuori ja Forceful!
Kun rata alkoi, Eetu Hopiavuori ei enää kuullut mitään. Niin kävi aina, joten tämäkään kerta ei huolestuttanut. Jussi oli voimakas hevonen, tuttu hevonen, ja Eetu tiesi, että se tarvi kiihdytykseen vain pari suurta harppausta. Kun ratsastaja antoi hevoselle enemmän tilaa liikkua, se ampaisikin matkaan niin kuin jussiraitaiseen satulahuopaan puettu tykinkuula. Ei tarvinnut kantaa huolta, heilahtaisiko sen ensimmäisen esteen ylitse leikiten. Sen jälkeen sitä piti kuitenkin hillitä hieman. Seuraavalle esteelle oli matkaa, ja Jussi yrittäisi taatusti päästä sinnekin kahdella jättimäisellä askeleella. Siihen piti mahtua enemmän askelia tai ponnistus lähtisi pakostakin kaukaa. Eetun piti pidätellä sitä. Hän istui tiiviimmin satulaan, muistutti polvillaan ja lopulta ohjillakaan, mutta Jussi ei kuunnellut ja Eetu veti hätäjarrusta. Se oli rikki. Loikkia tuli kaksi. Jussi sinkoutui ilmaan kaikella sillä hirvittävällä voimalla, joka siinä piili. Hetken jo näytti siltä, että se ylittäisi esteen.
Eetu Hopiavuoren hevonen ei laskeutunut Power Jumpin radan toisen esteen tuolle puolen. Se ei onneksi myöskään rymähtänyt päin estettä. Eetu puristi satulaa kaksin käsin, kun hevosen liito jatkui ja jatkui. Se kohosi yhä korkeammalle ja korkeammalle. Sen isäntä näki sen selästä koko tallialueen ja katseli jalat vetelinä, kuinka ihmiset muuttuivat muurahaiksiksi ja sitten koko tallipiha nuppineulanpääksi. Eetu näki Hopiavuoren hevostallille asti ja tunsi heti olevansa kotonaan, vaikka lensi hevosensa kanssa niin korkealla, että erotti maapallon todella olevan pyöreä…
Kaikki oli painotonta ja pimeää. Niin ihanan keveää. Sitten Jussi alkoi pudota. Eetu ei halunnut menettää hevostaan, ei näin eikä ikinä millään tavalla, mutta mitä yksi ihminen voi tehdä, kun maan vetovoima alkaa yhtäkkiä vaikuttaa niin kamalan korkealla? Isäntä veti satulasta ja yritti saada Jussin vaihtia jarrutettua omilla voimillaan, mutta niin raskas oli hevosen ruumis, ettei mitään ollut tehtävissä. Eetu tiesi sen, mutta kiskoi voimiensa takaa.
”Iivninkiä”, toivotti Hello, kun hyppäsi pommilla Eetu Hopiavuoren sänkyyn kello puoli kolme iltapäivällä.
Isännän silmät räpsähtivät kauhusta selälleen ja hän ryhtyi hätääntyneenä kauhomaan jotain kädensijaa. Tulilinjalle osui peitto- ja tyynymöykkyjä, patjasta vetämisen voimasta irtoava lakana ja Ilveksen Hellon hartia ja takapuoli. Sitten Eetu rauhoittui ja läpsäytti molemmat kämmenet kasvoilleen niin että kyynärpäät törröttivät ilmassa.
Hello nauroi epävarmasti. Mikähän tuonkin nyt tuli.
”Mä näjin unta, jotta…” Eetu aloitti käsiinsä mokeltaen ja avautui sitten lautamaiseksi, jäykäksi meritähdeksi sängylleen. ”Mitä sinä muuten teet mun sängys keskellä yätä?”
”Yötä?” Hello virnisti. ”Kulta mä asun täällä. Sä taidat olla edelleen sekasin matkasta. Mä tulin, rakas just vaan takas vessasta.”Eetu mulkaisi Helloa ja sulki sitten silmänsä. Jaa. Hän näki edelleen jotain painajaista. Kyllä hän oli jo sen verran hereillä, että hän ymmärsi, ettei lentäviä hevosia ole olemassakaan. Ei ainakaan paremmin lentäviä kuin Jussi. Ja että Hello Ilves ei asunut hänen kotonaan eikä ollut hänen kultansa.
Uni jatkui itsepäisesti. Eetu tunsi, miten Hello laskeutui rennosti Nellyn tyynylle. Eetu väisti, kun petitoveri nyki peittoa ja halusi sen itsellen isännän takapuolen alta. Jostain kuului kotoisaa jutteluakin, riitelyä jopa. Joo, tuo oli Eira, ja Eira ei halunnut puolukkahilloa, mutta silti tuo toinen, Alex, oli laittanut kuulemma hänen lautaselleen puolukkahilloa ja nyt kaikki oli pilalla.
Mutta eikä! Eetu tosiaan oli hereillä!
Kun oivallus iski, isäntä ponnahti istuvaan asentoon niin kuin olisi ollut vieteriukko ja joku olisi avannut hänen laatikkonsa.
”Hello!” Eetu parkaisi.
”Hä?”
”Miksi sä oot siinä? Missä Nelly on?”
”Aivan! Kun mä tulin tähän kysymään, että mitä sä teet sillä viidellätoista donalla.”
”Millä viirellätoista?”
”Niillä voittorahoilla. Power Jumpista. Koska mulla on ehdotus. Nostetaan ne ja kaikki muutkin sun rahat käteisenä ja kieriskellään nii–”
”Mee ny siitä sitte jo”, Eetu keskeytti ja päästi Hellon putoamaan tumpsahtaen lattialle kiivetessään tämän ylitse.
”Tartte olla noin vhanen.”
”Paljo kello on?”
”Melkeen kolme. Sitä varten mä tulin herättään sut. Ruoka on valmis.”
”KOLOME! Hello! Hevooset! Camilla! Heinät! Vattasolomu!”
”Rauhotu!” Hello käski kun Eetun silmät alkoivat pullistua päästä. Hän väänsi isännän jalasta niin kovasti, että isäntäparka kaatui takaisin sängylle.
”Lopeta ny kun hevooset on siälä nälijissänsä!”
”Luuleksä oikeesti että me annetaan niiden kuolla nälkään jos sä yhden kerran nukut kunnolla? Camilla on ollu siellä aamusta ja Nelly soitti Oskarin heti kun se heräs.”
”Eikä heräättäny mua”, Eetu päivitteli selkeästi loukkaantuneena.
”Joo, ei todella herättäny sua kun sä ekan kerran elämässäs pidit silmiä kiinni vielä kello puoli seiskan jälkeen.”
”Tuu ny pois siältä laattialta eres.”
”Paa sä jotkut vaatteet päälle ja tuu syömään”, Hello ähkäisi kun nousi lattialta. ”Tai mielellään älä”, hän hymyili ja sai Eetun kiskomaan peiton leukaansa asti, vaikka isännällä toki oli yllään sekä iänikuiset pehmoisiksi kuluneet pyjamahousunsa että virttynyt t-paitansa.Eetulla meni hetki rauhoittumiseen, mutta pian hän laahusti paljain jaloin keittiöön. Nelly hymyili nopeasti Mustikka sylissään. Eetu ei ollut vielä ehtinyt suihkuun asti, mutta kävi silti suukottamassa ensin Nellyn päälakea ja sitten lapsensa poskea.
”Nukuikko vähä hyvin?” Alex kysyi pöydän äärestä osoittaen Eetua haarukkaan seivästetyllä perunanpalalla.
”Ota perunoota”, Nelly sanoi hiljaa.
”Eetu, eiks niin että mä voin mennä tänään Jussilla?” Eira kysyi niin kovaa, että Eetun unisia korvia vihlaisi.
”Mä sanoin sulle jo että se on vapaalla”, Camilla kielsi.
”Et sä siitä päätä kun Eetu.”
”Kaada Oskarille maitoa”, Hello käski ja osoitti Alexia, joka ei huomannut Oskarin tyhjää lasia.
”En mä oo mikään vauva.”
”Et sä silti sitä maitoa kuppiin saa ilman mua tai Camillaa.”
”Otaksä Oskari tätä juustoo jos mä leikkaan?”
”Eetu hä? Mä menisin vaan maastoon? Käyntiä ja vähä ravia?”
”Camilla just sanoi sulle että ei käy, etsä kuuntele sitä?”
”Sä oot paska! Hiljaa! Mä en puhu sulle enkä Camillalle kun tolle.”
”Voisko se Janna kusta vähän nopeemmin kun mun kusirakko puhkeaa kohta?”
”Alex rakas kun saunassakin on vessa.”
”Hei Hello muuten–”Vaikka kello oli melkein kolme ja isäntä sen takia tosi hukassa, hän kaivoi kattilasta perunoita lautaselleen ja toisesta kastiketta päälle. Jos ei huolta hevosista otettu lukuun, hän oli tyytyväinen ronkkiessaan pöydästä Eiran ja Camillan päiden ylitse puolukkahilloa ja maitopurkin. Itse hän ei mahtunut enää pöydän ääreen, mutta hypähti tasolle istumaan ja ryhtyi syömään. Reissussa oli ollut vain pahoja ruokia, joiden nimiä Eetu ei osannut edes sanoa, niin että oikea ruoka maistui oikein erityisen hyvältä.
-
Jussi: hevoonen, häjy ja legenda
Meirät pohojalaaset muistetahan jussipairoosta, helavöistä ja meirän lekenroosta: Isoontaloon Antista ja Rannanjärvestä. Vaikka niistä kaharesta hepusta ja Häjyystä on jo niin hirviästi aikaa, ettei niiren aikalaasia hengis oo, ei meille oo uusia lekenroja tullu. Ei ennen kun ny.
Minen niin mitää oo, tavallinen hevoosmiäs, mutta mullon hevoonen, jolla kelepaa rattastaa. Mun Jussi on sellaanen ori, jotta sitä kelepaa viärä maailmalle asti. Siinon poka mitä esitellä ja näyttää. Sillon hiano kantakirianimikin, sellaanen Forsefulli. Ei meilloo ollu pitäjäs niin kovaa hevoosta ikänä, eikoo kellää muullakaa, ei ainakaa Eri-Aaronin jäläkehen. Soli sitä paitti ravihevoonen, notta sen erinomaasuus mitatahan aiva eri lailla kun meirän Jussin.
Maailmallon sellaasia suurhevoosia muitaki, vaikkei niin pohojalaasilla ookkaa. Miisankien Perry Panohvi on niistä kuumin nimi. Se voitti Poverihypyt viime vuanna, mutta ehän sitä tarvitte kellekkää hevoosihmiselle eres sanua. Soli mones ukaasis se nimi ja turpafärkki, vaikkei ny sentää aiva ollukkaa meirän paikallisleheres, Ilikka-Pohojalaases. Siinon ollu vain Jussi.
Ny on kumminki tämä vuasi eikä erellinen. Moomma tullu Jussin kaas hakemahan finaalipaikan pohojalaasille, koska pohojalaasille se kuuluu. Soon hyvä jotta meiton kumminki muitaki pohojalaasia fölijys, mutta noon kyllä tullu aiva pöyrööksi. Minä kattoon ainakin Suren Oskaria pitkähän: kuinka sekin pani hevoosellensa vaalianpunaasta kanttia filttihin ja tällinkiihin kun noon ny teemafärit, mutta me ei torellakaa Jussin kaas pantu. Vaikka oltaas täälä Enklantis, moomma silti pohojalaasia. Jussi panoo jussirairallisen satulahuapansa niinku aina kansaanvälisiis, ja siinä mihinä kolleekoosta Käkihariu pani vaalianpunaasen trasun rintataskuhun ja Asplundin mäläkki sinikeltaasen, minä paan mun helapinssini. On mulla Iliveksen airot perintöhelakki vyätääsillä, muttei se ny niin ulospäin näjy. Soon mua ittiä varte. Aiva ku kantaas mukanansa palaa muiren pohojalaasten lekenrojen henkiä: sitä piäntä hyvää osaa, mikoli Rannanjärves ja Isoos-Antis ja muis häjyys, vaikkei niis palio hyvää ollukkaa. Vaikka en minä niin niiren henkiä varmahan tarvisi. Onhan mulla Jussi.
Ny saa Miisankien Dokhas pitää kypärästänsä kii, kun me häjyt tuumma. Pohojalaaset tuloo näyttämähän mallia. Heleppoko soon nuan kimmoosalla kentällä hypätä, ja nuan komioja estehiä – vesiestekin on kun meirän viimekuus kalastamat lohet. Moomma hariootellu melekehen rapapellos, kesät talavet lumipyrypakkaases kummakki, ja hypänny pelekästänsä ylämäkehen molemmat suunnat, jotta täältä pesöö ja huuhtelooki. Mullon Jussi: hevoonen, häjy ja pohojalaanen lekenra.
Power Jump 2024 tulokset: Eetu & Jussi tarinaluokassa 1/14!
Bonus: Hopiavuoren Eetu häpeää silmät päästään After Ridella…
-
Mulla on ruma tapa ymmärtää ihmisiä luokittelemalla ne eri tilanteissa eri lokeroihin. Sonja on esimerkiksi järki-ihmisten lokerossa, ei tunneihmisten. Tämän tarinan jännityskuvaus sopii niin kivasti siihen lokeroon, että mulle tulee hyvä mieli, kun kerrankin jokin sopii tilaansa saumatta. 😀 Mun lokeromielessä järki-ihminen nimittäin toteaa, että voi jeevens että jännittää. Tunneihminen keskittyisi kuvaamaan kolmen kappaleen verran fyysisiä tuntemuksiaan ja sitten kahdeksan lisää laukkaavia ajatuksiaan, ja johtopäätös olisi, että voi jeevens sitä jännittää. Sonjalla on sitä kuvailua pari lausetta kolmannessa kappaleessa.
Toinen mun ruma tapa on se, että heti kun mä saan jonkin keksityn ihmisen mahtumaan lootaansa, mä haluan ottaa sen sieltä pois. Mitähän Sonja sanoo esimerkiksi silloin, kun lääkäri kysyy, kuinka voit? Sanooko se, että mulla on nielutulehdus, että saisko testin että katotaan onko se streptokokin tekemä vai jonkin muun? Vai sanooko se, että mulla on kurkku tosi kipeä, ja mulla on vähän niinku köhää ja nuhaakin? Sonja on taitava sanoittamaan ja tunnistamaan tuntemuksiaan, niin tarviiko sen koskaan kuvailla niitä?
-
Noni, nyt käydään taas siellä hirveässä pimeässä paikassa, jonka kuvaamista ja näkemistä rakastan ihan sairaasti. Kaikki ihmiset esittää, ettei niillä ole ilkeitä ajatuksia, ja tasan varmasti on, en voi olla ainoa. Ei saisi ajatella, että Oskari on jotenkin huonompi koska se on vammainen, sehän on ihan kauhea ajatus, ja tasan sitä silti ajatellaan. Kaikki tietää, että muita ei pidä ainoastaan suvaita, vaan ihan hyväksyä, ja silti noi thaikut tulee ja vie ihmisten ruusukkeet kisoista ja puolukat metsistä. Mulle on peruskoulussa opetettu, että ne ajatukset on pahoja, ja sitä varten niitä ei saa olla. Onneksi mulle opetettiin kotona, että niitä on kaikilla joistain sellaisista asioista, jotka pitäisi hyväksyä, mutta tärkeintä on, ettei toimi niiden mukaan. Silti mä en vieläkään ole nähnyt niitä ajatuksia tarpeeksi taiteessa ja viihteessä! Jos niitä on esimerkiksi kirjoissa, niin tasan ei hyviksillä ole, vaan pelkistetyillä ja yksiulotteisilla pahiksilla. Harry Potterin Ron Weasley on itse asiassa ainoa hyvisesimerkki, jonka yhtäkkiä muistan ajatelleen pahoja ajatuksia: sehän oli vertauskuvallisesti rasisti. Tosin sekin sitten lakkasi olemasta sellainen.
Sonjalla on rumia ajatuksia, mutta lukija ei pysty ajattelemaan, että Sonjassa olisi jokin vika, vaikka ei olisi edes yhtä oudon kiinnostunut ihmisen rumista puolista kuin mä. Sonja nimittäin yrittää suitsia niitä ajatuksiaan ja ymmärtää, mistä ne tulevat. Lisää sympatiapisteitä siirretään Sonjan puolelle vielä sillä, että hevonen ei ole hänelle vieläkään pelkkä väline, vaan niitä pitää paijata. Kuinka hevosia paijaava ja ajatuksiaan analysoiva tyyppi voisikaan olla millään lailla paha, ajatteli sitten mitä tykkäsi? 😀 Ihmiset ei ole mustavalkoisia, mutta jotkut hahmot on. Sonja ei ole.
-
Nyt on kyllä ollut niin paljon kaikkia ihania kisoja, että tottahan se tarkoittaa, että kilpailevien ratsukoiden päikyt täyttyvät kisakamasta kunnes kaikki tärkein on kerrottu.
Janna kertoo tässä, miten Ellin kisat jännittää sitä eniten. Hehe, niin muakin: pidin Solgården Slottissa eniten peukkuja Ellille, enkä millekään aikuisista hahmoista. 😀 Nyt on kuitenkin Ellin knsainvälinen kisaura korkattu. :DDD
-
Tiiättekö kuinka jotkut (mä) rentoutuu sillä, että ne katsoo uudelleen lempisarjaansa aina joskus? Kaikki jaksot on nähty, ja silti se on sairaan hyvä. Jannan ja Paahtiksen viime aikojen kisajutuista (tästä ja myöhemmistä) mulle on tullut se sama rauhoittava olo. Tämä tarina muistuttaa niin niitä, joita luin ja tein ihan hulluna niinä vuosina, kun olin tässä harrastuksessa aktiivisempi kuin koskaan. Niissä oli oleellista kuvata kisoja tarkasti. Kerronnan tahti pysyi vakiona. Mitään kohtaa ei nopeutettu, ei varsinaisesti ollut takaumiakaan, ja pysyttiin konkreettisessa. Nyt ollaan kaikki vanhempia, kokeneempia kirjoittajia ja halutaan twistiä, joten tietenkin myös tämä teksti rikkoo tätä konkreettista tasaista kronologiaa esimerkiksi siinä kohdassa, kun Janna pohtii äitiyttään alkupuolella. Muuten ollaan kuitenkin siinä rauhoittavassa, tasaisessa kerronnassa, jota aina joskus kaipaan rauhoittuakseni.
Kivointa tässä tekstissä on kuitenkin se, että Janna reagoi voittoonsa. Usein kisojen jälkeen, tuli sitten voitto tai tappio, Janna on todennut sen yhdessä virkkeessä ja jatkanut sitten eteenpäin. Nyt saadaan ihan ehta reaktio tulokseen! 😀 Rasmuksen reaktio on nyt tietenkin vielä innostuneempi, koska Jannan persoona nyt vain on sellainen, että niitä reaktioita ei tule ja tämä on oikeastaan eka. 😀
-
Mä kommentoin viimeksi Sonjan sairauslomajuttuun siitä, että tavallisesti pitäisi ymmärtää varmaan olla pahoillaan, jos lisääntymiskyky lähtee. Mietin tässä, että miksei Sonja sano, mitä tehdään. Mun ykkösarvaus on, että se on yksityisasia, mutta kertoohan Sonja jotain tarkempia tietoja, eikä ole vain että no niin kunhan meen leikkaukseen, piste. Sitä en epäile hetkeäkään, että tämä olisi muka Sonjalle jotenkin arka asia juuri nyt. (Sitä en tiedä, tuleeko myöhemmin pohdintaa elämän lopullisuudesta, kun ei ole eikä todella tule lapsia: mulle pelotellaan nimittäin yhä, että vielä alan miettiä tuollaisia asioita kun en kerran rupea tekemään niitä perillisiä.) Toinen uskottava teoria onkin, että mitä jos Sonja ajattelee Nellyä: sitä, kuinka tuskan takana Nellyn oli saada lapsi. Mä oon huomannut oikeassa maailmassa, että jos jollakin on vaikeuksia saada lapsia, se jotenkin loukkaantuu siitä, että se, joka voisi saada lapsia, ei niitä hommaa tai pilaa mahdollisuutensa. Ihan niin kuin se jotenkin auttaisi lapsettomuuteen, että muut tekee lapsia, joita ei halua.
Eiran nykytilanne hämmentää kyllä muakin siinä missä Eetua. Justhan se oli ihan tosi rasittava kakara! Sitten arpaonni alkoi suosia sitä ja sen oli pakko kasvaa ja vähäsen vinkiää. Nyt se on kaikkien (paitsi Eetun) mielestä suurimmaksi osaksi ihan vakavasti otettava täysivaltainen henkilö.
-
OisPA sellainen tilanne, että kun puolisokin kiinnostuisi hevosista, vois vaan hommata toisen. Tai no: ehkä voisikin, jos hevonen asuisi siinä oikeassa tallissa, joka on Hopiavuoren hevostallin esikuva. Siellä ehkä rahat riittäisivät. Ajalliset resurssit on sitten eri… 😀 Joo, oon vähän kateellinen siitä, että näillä on edes mahdollista suunnitella sellaista!
Mun kateudesta viis, niin ihanaa, että Janna palaa kunnolla satulaan itsekin. Elli on tätä varmaan lykännyt, kun viehän lapsi paljon aikaa vanhemmiltaan! Ihan pienenä sitä ei edes niin vain jätellä kenenkään hoiteisiin, jos ei ole itsellä vahvaa tukiverkkoa ja vaikka mummoja jonossa odottamassa, että kuka saa pikkuprinsessan minäkin viikonloppuna. Siitä Jannaa ei voi syyttää ainakaan, että sillä olisi äitiaivot, eli vähän utuinen pää sen jäljiltä, että on joutunut olemaan kotona lapsen takia enemmän. Eiei, kun sillä on kaikkia kivan ja järkevän kuuloisia suunnitelmia ja menoja Paahtiksenkin varalle!
-
Viimeinen pätkä, niin kuin muutkin, on varovainen, mutta se on toiveikas! Siinä on kase kisoissa ja tunnustetaan se, että just nyt menee itse asiassa aika hyvin. Mä toivon kovasti Minjalle ja Liljalle menestystä. On hassua kannustaa toista, vaikka tietää, että ensinnäkin toinen on keksitty ja toisekseen tulokset arvotaan… 😀 Ehkä se on vaan sitä eläytymistä. Minja tarvisi menestystä tähän väliin!
Mun huoli on tässä se, että mitä jos Jussi menestyy ja Minja kääntää sen niin, että Jussi on vaan hyvä ja Minja on vaan huono. Jos olisin Minjan tilanteessa itse, mun päällä olisi vaarana tehdä tuollainen päätelmä. On helppoa unohtaa, että kisoissa voittaa se, joka on sinä päivänä parhaassa vireessä: ei se, joka on jotenkin absoluuttisesti mitattuna parhaista parhain kaikista.
Minja joutuu kyllä tekemään aikamoista salapoliisityötä ja livahtelu-urheilua, kun saa välteltyä väkeä näin tiheähahmoisessa miljöössä! :DD Lainaiskohan se mulle supervoimaansa, että saisin olla vaikka yhden kokonaisen päivän joskus yksin? :DD
-
Joel vei jalat suustani. Elli on niin reipas! Se on tietenkin ollut tallilla jo kauan ennen kuin edes muistaa mitään, niin tietenkin se on siellä niin kuin kotonaan. Jos siellä on joku uusi, miksei nyt pieni ihminen, joka melkein asuu tässä paikassa, uskaltaisi mennä tenttaamaan, että kukas se sinä olet. <3 Lapset vielä sanookin tuossa iässä, mitä ne ajattelee, eikä sen kummemmin mieti. Elli on ihan mun lemppari kyllä! 😀
-
MULLA OLI LAPSENA IHAN TUON NÄKÖINEN PEHMOPONI! Se oli siis naamastaan saman mallinen ja melkein saman värinenkin. Kun näin tämän kuvan Brunosta, mulle oli ihan turha sanoa, että se olisi muka ollut tuhma saapuessaan. No eikä ollut! Valheita! Se oli kullanmuru. Tasan harasi vastaan ja puhisi vain siksi, että joku (Pasi) näytti sille keskisormea haasta. Mun on äkkiä kehitettävä hahmoista joku, joka jakaisi mun tunteeni Brunoa kohtaan ja voisi puserrella sitä mun puolesta!
-
Mä ymmärrän, että suurelle osalle (suurimmalle osalle??) naisista kohdunpoisto olisi katastrofi, jos ei ole lapsia vielä tehtynä. Senkin jälkeen ilmeisesti koetaan (moni kokee??) kohdun poistamisen jotenkin vähentävän naiseutta, vaikka sitä ei ehkä sanottaisikaan kuin parhaalle ystävälle tai ehkä vain itselle. Sonjasta en ajatellut tätä hetkeäkään. On ollut äärimmäisen selvää, että se ei lapsia halua, ja varsinkin tässä tilanteessa leikkaukseen pääseminen täytyy olla pelkkä helpotus ja hyvä asia. Oikeassa elämässä harmi vain tosi harvoin nämä asiat kohtaavat: lisääntymiskyvyttömyys ja se, ettei halua lapsia. Silloin kun kohtaavat, mä ajattelen sitä jotenkin kaksinkertaisen hyvänä asiana. Jos maailmassa on oltava tietty määrä lisääntymiskyvyttömiä, niin ihanaa, että yksi lapsia haluava vähemmän kärsii lapsettomuudesta ja yksi, joka ei lapsia halua, ei niitä missään tapauksessa joudu saamaan.
Jos Sonja olisi mun oikean elämän kaveri ja tulisi sanomaan, että tällainen on tehty, en osaisi oikein sanoa siihen mitään. Kerran yksi työkaveri tuli, ja olin että ai jaa, no voih. Onneksi, ONNEKSI, sekin oli ihminen, joka ei enää lapsia halua, eikä koe naiseutensa riippuvan kohdustaan. Muuten olisin voinut loukata sitä tosi kovaa vahingossa… 😀
Mutta oottakaapa vaan, kun vihjaistaan Eiralle, että sitä on ylipäätään ajateltu. Se ei koskaan lopeta kertomasta, kuinka Vain Se On Tarpeeks Hyvä Tähän… …eikä varmaan hevin lakkaa pilaamasta Sonjan toipumisakaa ihme pommituksellakaan Aaveen joka karvan värähdyksestä valitettavasti…
-
Aina kun joku käsittelee urheilua uskottavasti, ajattelen kuulantyöntöä ja palaan johonkin vuosien taa. Vaikka laji on eri, mun ajatus kulkee saman matkan kuin Sonjan: ulkoisesta ärsykkeestä sisällepäin ja muistoihin. Kaikki lukijat lukevat tekstin omien kokemustensa läpi, ja mä lisään tähän itsestäni tiettyä haikeutta. Sitä tässä on kuitenkin omasta takaakin, ja sehän ne mun ajatukset sille taajuudelle virittää. Tässä ei itketä lapsuuden tai harrastuksen perään, mutta ollaan siinä vaiheessa, että ihania muistoja on jäänyt. On ihanaa päästä tähän vaiheeseen.
Erityisesti tykkään tarinan keskivaiheesta, jossa muisto ja nykyhetki sekoittuvat. Magnesiumsotkuun zoomataan lähelle ja sitten se jo melkein tuntuukin omissa käsissä. Tosi hyvä siirtymä!
-
Samastuttavaa levottomuutta! Ei tarvita mitään isoa katastrofia, niin on sellaisia asioita, joita tekee mieli paeta. Pakoonhan Sonja on nimittäin tässä pyrkimässä, vaikka varsinaisesti kukaan ei edes tiedä, mitä on tapahtunut. Ihan kaikille pakoon lähteminen ei ole oikea vaihtoehto, mutta Sonjan työt ja rahatilanne mahdollistavat toden totta lähtemisen sinne sun tänne. Olisipa sama tilanne! 😀 Maasta lähteminen ihastuksen takia vaikuttaa toisaalta tosi dramaattiselta ratkaisulta, mutta hei, senkin ratkaisun pohtimista ja tekemistä helpottaa se, ettei kukaan saa tietää, miksi Sonja lähtisi. Sehän on mennyt ennenkin: kukaan ei pitäisi mahdottomana, että se menisi taas. Korkeintaan kadehtisivat, niin kuin minäkin, että tuolla on mahdollisuus mennä!
-
Nyt onnistut kuvaamaan sitä, miten mielletään uudet ihmiset, kun niitä ei vielä tunne (ainakin mä miellän just näin). Kaikkea edes ulkonäöstä ei näe ensimmäisillä kerroilla. Mulla ei ole edes aavistusta mun omien kavereiden silmien väreistä, paitsi yhden, koska ollaan keskusteltu siitä erikseen kerran. Ja mä olen tuntenut ne parhaassa tapauksessa Herran vuodesta 1997! Se, mikä näkyy ekana, on ihan pari hallitsevaa ominaisuutta: tolla on melkein afro, toi ei koskaan puhu, tolla on kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti suuri suu. Ei sen tarvi edes liittyä ulkonäköön, vaan se voi olla joku juttu olemisessa, puhetavassa, missä vaan. Ja nimet: kuka niitä voi muistaa, kun niitä tulee jotain 17 biljoonaa kerralla ja vieläpä niin sekavasti kuin Joelille taannoin.
Mäpä luulen, että Joel saisi Eiralta anteeksi sen, kun ”se ei kuuntele” Eiran hevosselostusta ja sen, että se luulee Eiran nimen olevan Inari. Sen sijaan se saattaa olla anteeksiantamaton rikos, ettei Joelilla ole puoliveristä. Joelina olisin toki helpottunut, kun tunnen meidän Eiran jo. Olisi ihan tosi raskasta olla se Eiran unelmien prinssi. Sen sijaan mulla on vakaa usko siihen, että Joelille on paljon kavereita ja kaikkea, kunhan ne lopettavat juoruilun tuolla suulinpielessä. Se on uskottava veto, että Hello on jopa helpottunut, kun hänen näkökulmastaan kerrankin paikalle tulee normaali kaveri: sellainen, joka ei säntää ympäri maan ruusukkeenkiilto silmissään.
Toivottavasti me saadaan kehitettyä joku mahdollisimman pian Joelin ja Brunon kanssa maastoon, kun Bruno tulee. Toi yksi ei näyttänyt yhtään tajuavan, että sitä vähän niin kuin kysyttiin. 😀 Ei kyllä yllätä… 😀
-
Tämä on tarina, jota varten on tehty aivan valtavasti taustatutkimusta. Välillä mietin, että ollaan me kirjoittajat mielipuolia. Me voidaan tutkia tuntikausia jotain ihan itselle vierasta teoriaa, että voidaan kirjoittaa siitä, tai jopa väijyä suurennuslasi ojossa ihan keksittyä kisakutsua, että voidaan kirjoittaa uskottavasti kilpailusta, jota ei koskaan tapahtunut. 😀 Kun taustatyötä jaksaa kuitenkin tehdä jotain tarinaa varten, se tarina erottuukin tällä tavalla heti edukseen. Minjan tarinat (ja artikkelit) on ne jutut, joiden avulla mä itse pystyin parhaiten eläytymään sellaiseen ajatukseen, että Power Jump tapahtui ihan oikeasti!
Myös Minjan ammatin suhteen on tehty hirveä työ, kun olet selvittänyt, miten toimittaja toimii. Hehe, mä tein joskus itse niitä hommia opiskelun ohella, mutta enpä osaisi silti kirjoittaa luontevasti toimittajan työpäivästä tapahtumassa. Mä nielen tämän tarinan luonnehdinnan toimittajan työstä ihan mukisematta!
Taustatyöstä nousee siis pipa korkialle päästä, mutta arvaapa, mitä yhteisöllisestä kirjoittamisesta kiinnostunut lukija pitää vieläkin korkeammassa arvossa? No sitä, kun tarinassa liikkuu kaikkia virtuaalimaailmassa olemassa olevia heeboja. Oli ihanaa, että linkitit tarinan myös Discordiin: olisi ollut tosi harmi, jos muilta hahmoistaan (ja muiden tutuista hahmoista) kiinnostuneilta olisi mennyt tää ohi. Mitä oman tarinan ulkopuolella oleviin hahmoihin tulee, niiden mukaan ottamisessa sä olet kyllä mun esikuva!
Ainoa pieni homma, joka mua häiritsee, on mystinen Inka. En muista, että tällaista hahmoa olisi kuvattu aiemmin, vaikka joitain Minjan sivuhenkilöitä onkin nimetty aiemmin. Voin olla väärässä, enkä vain just nyt yhdistä Inkaa kehenkään, jos hänestä onkin vaikka puhuttu vain harvoin. Mulla on nimittäin niin huono nimipää, että multa kestää kokonaisen lukuvuoden oppia kaikki lukion uusien ykkösten nimet, vaikka näen niiden naamoja joka päivä…
-
Tämä toimii tosi hyvin!! Tykkään tietenkin sun pitkistä jutuista, mutta lyhyiden kirjoittaminen on vaativa taito. Miten puristaa pieneen tilaan ihan kokonainen asia: siinä on opettelemista. Tässä on kuitenkin tosi pienessä tilassa ja tosi vaivattoman ja kauniin tuntuisesti käsitelty monta teemaa.
1. Minjan epävarmuus ratsastajana on jatkunut järjestelmällisesti pidemmän aikaa. Tämä sopii edellisiin teemoihin hänen epäröintinsä kautta.
2. Tässä kuitenkin herää uusi, hyvin varovainen toivo. Vielä yritetään! Pelottaa, vähän tavallaan kaduttaakin, mutta silti mennään. Tää teema saa mut ihailemaan Minjaa. Oli hyvä, että luin tarinan uudelleen just tänään, kun kaipaan itse elämässäni voimia yrittää, vaikka tuntuu vaikealta.
3. Tarina etenee loogisella tavalla. Jos tämä olisi romaani, lukija tietäisi varmasti, että nyt alkaa uusi asia, joka kertoo Minjan itsetunnon kasvamisesta ja itsensä (ja kisojen) voittamisesta. Virtuaalimaailmassa tähän harmi kyllä vaikuttaa arpaonnikin, joten nyt ei voikaan sanoa yhtä varmasti, että tästä vaihtuu Minjan ajatusten sävy. 😀 Se käy kuitenkin selväksi, että osaat kirjoittaa siirtymiä luontevasti. -
Nelly on kova sanomaan ja pitämään jöötä, mutta ihanaa, ettei siitä ole tehty täällä omin päin mitään mustasukkaista valmentajatyrannia. Se oli niin kovin avoin ja positiivinenkin hahmo silloin 2019 kun tuli, ja on edelleen, vaikka jäi ilman kirjoittajaa.
On kyllä hyvin menny valmennus: kyllä kelepaa lähteä edustamaan. Jo paljon vettä on virrannut Nurmonjoessa sitten Hopiavuoren alun, mutta mun mielipide ei ole muuttunut ratsastustarinoista. Edelleen mulle saa myytyä treeniä kaikkein parhaiten niin, että erotan hahmon persoonan ja hyvällä säkällä saan lukea jopa hahmojen vuorovaikutuksesta. Edelleenkään en ole opiskellut kouluratsastusta niin paljoa, että osaisin kirjoittaa tällä tarkkuudella treenistä, ja edelleen ihailen sitä ja salaa otan raskaasti mallia laatishevosten päiväkirjoihin… :DD Ja edelleenkään ei tunnu toistolta, vaikka tietenkin hevosihmiset tekee hevostensa kanssa samoja asioita. Täällä on niin hyviä tarinankertojia, että sama sisältö osataan kertoa vaikka kuinka monella eri tavalla!
-
Oli kivaa, että Pasi sai Jessestä hetkeksi oman rakkaan rapsuttajan! Vanha poni varmasti osasi arvostaa yhteisiä hetkiä ja saamaansa rakkautta. <3 Kiitos Jesse ja ihanaa jatkoa. Toivottavasti Jesse palaa jotain reittiä hevosten pariin joko täällä tai ihan kokonaan muualla, sillä hänestä kasvaisi varmasti lempeä hevosmies isona. 😀 Eirakin varmasti muistaa Jessen vielä pitkän, pitkän aikaa. 😀
-
No ny o. 😀 Hopiavuoren kirjoittajat ovat jonkin aikaa keskittyneet muihin juttuihin kuin mun lempipaikkaan, tupaan. Sen myötä olen tainnut itsekin vähän unohtaa, miksi rakastan tupaa ja miten hauskaa on lukea ja kirjoittaa hahmoista ihan vaan yhdessä pienessä tilassa ilman, että ne tekivät mitään. Tuntuu kuin tämä tarina olisi muistutus siitä, mitä alun perin itse puuhastelin täällä ja mitä oikeasti haluan puuhastella yhä. Tästä tulee sellainen lämmin olo niin kuin näkisi vanhoja ystäviä pitkästä aikaa — vaikka nämä ovat Joelille ihan uutta sakkia!
Eniten tykkäsin dialogista. :DDD Sen hetken toimivuus johtuu siitä, että uusi ihminen pakottaa lukijankin katsomaan tuttuja hahmoja ikään kuin ensimmäisen kerran taas. Lisäksi tämä on ihan sai-raan harvinainen tapa nähdä hahmot. Kuka muka tuo uuden hahmon talliin ja pystyy heti kirjoittamaan noin valtavan määrän kaikkia muita hahmoja rysähtämään sisään? No ei kukaan — paitsi jos sattuu tuntemaan ne hahmot, vaikka oma hahmo ei tunnekaan. Koska virtuaalimaailmassa samoissa hahmoissa roikutaan (mäkin rakastun omiini niin, etten ole pystynyt luopumaan edes Oskarista vieläkään), tällaisia tarinoita ei valitettavasti pääse kirjoittamaan eikä lukemaan niin kuin ikinä!
Toisaalta tutustuminen koetaan tylsänä kirjoitettavana. Olisit voinut tehdä sen ratkaisun, että Joel vain pikakelaa tutustumisen yhdessä lauseessa ja on heti osa porukkaa. Mä varmaan sortuisin tekemään niin varsinkin hahmolla, jota olen jo käyttänyt muualla. Ne tutustumiset on jo kirjoitettu edellisessä paikassa, joten ei enää, pliis! Onneksi et päätynyt siihen. Vaikka jotkut (mä…) voi kokea ne tylsiksi kirjoitettaviksi, ne ei todellakaan ole tylsää luettavaa. Tää on nyt sellainen miljöön, hahmon ja kirjoittajan kombo, että en taida päästä lukemaan tällaista enää ikinä tämän jälkeen. 😀
-
Kun päästiin katsomaan Kimmoa tuolla lomalla, mä odotan, että se ja Sonja joskus päätyy yhteen. Tietenkin odotan, koska onhan se nyt tosi ihana: voisin ottaa itselle sen niin kuin Harrinkin sillon joskus. Toisaalta uumoilen, ettei ne välttämättä päädy. Ei ainakaan, jos Kimmosta ei löydy jotain vikaa. Sonjan tarinan perusteella en usko, että haluat niin helppoa ratkaisua ja sen myötä luopua Sonjan miesjuttujen kirjoittamisesta. Onnellissa lopuissahan ei ole kerrottavaa enää pidemmälle.
Tässä tarinassa päähuomio on kisoissa. Jos olisin pohjalainen hevosenomistaja, vertailisin ja suunnittelisin niitä niin kuin Sonjakin. Mua jopa harmittaisi, että olisi niin paljon kisoja. Miksei ne ole levinneet pidemmälle ajalle? Kaikkeen ei oikeassa elämässä ehdi. Miksi nyt pitää valita ja ennen sai kaivaa kisoja kivien alta suurennuslasi kourassa? Entä jos myöhemminkään ei ole niitä? Virtuaaliharrastajana mä olen ihan huumassa VRL:n tauosta, vaikka se pelotti mua etukäteen. Se on vauhdittanut näitä spesiaalimpien kisojen ilmestymistä ja nämä tuntuu musta paluulta meidän kaikkien pitkäaikaisten harrastajien juurille parikymmentä vuotta taaksepäin. Siihen ihanaan aikaan, kun leikittiin heppaa ja jokainen harvinainen kilpailu oli Tapaus. En malta siis millään ottaa itse tätä samaa realistista otetta. Olen taas Time Bender Man ja vien hahmot kaikkeen mahdolliseen, koska kerrankin on mihin viedä. <3
Aaveen ja Sonjan kannalta kuulostaa hyvältä, että PSG on karsiutunut tällä kertaa (kun itsekkäästi mietin, mitä mun hevoset menee). En tiedä, vaatiko tämä kuinka kovia kompromisseja, ja kuinka pahalta tuntuu nostaa Aaveen tasoa nyt kenties tämän takia. Lukijasta ei ainakaan yhtään tunnu, että tämä olisi jotain aivoakrobatiaa. Näyttää siltä kuin Aaveen kilpailutason noston aika nyt alkaisi vain olla ja tässä olisi kaivattu kimmoke. Vitsi miten on hienoa, jos Aaveella ja Sonjalla vielä menee upeasti niin kuin tähänkin asti!
-
Jes! 😀 Tervetuloa takaisin. Tiedät jo, miten homma toimii. Joelin on varmasti melko helppo kivana tyyppinä solahtaa sisään Hopiavuoren hevostallille. 😀
