Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Petojahti
”Minä sen arvasin heti ku se peto tänne tungettihin!” äyskäisin Noalle keittiön kynnyksellä, vielä oikeastaan eteisen puolella, ja aloin tähyillä vauhkona ympärilleni. ”Mitä säki siinä orotat?” kysyin Inarilta, kun Noan hirviökobra ei ollut välittömässä läheisyydessäni. ”Painu kotias, eksä kuullu jotta täälon myrkyllinen elukka vapaana? Eira kans heti pihalle! Perkelehen perkele!”
”Loimu ei oo myrkyllinen”, Noa väitti.
”Loimu!” puuskahdin. Kaikkea sitä nimettiinkin. Kaupunkilaiset! ”Mielikki pihalle kans ettei sitä pistetä! Jilla pihalle! Nelly pihalle!”
”Me voitas auttaa ettiin”, Inari mumisi puoliksi jo pöydän äärestä nousseena.
”Minen sun isälles selittele jotta mitä varten sinä sairaalas makaat! Mee jo tai mä justihin varmasti sut kannan pihalle!”
”Oikeesti. Se ei oo myrkyllinen. Ei se ees pure”, Noa sanoi taas, mutta loin häneen sellaisen katseen, että siitä olisi isompikin mies ymmärtänyt tukkia naamansa siitä tappajakäärmeestä.Kun muut lähtivät ulos — Helmipurot piti melkein oikeasti heittää — tartuin kumisaappaisiini ja löin ne pari kertaa senää vasten, että mahdollinen hirviö putoaisi niistä lattialle. Mitä minä sitten sille tekisin, sitä en tiennyt. Tuskin tappaisin ainakaan, tuskin pystyisin. Varmaan katsoisin, että se menisi lukkojen taakse, minne se kuuluikin. Sitten pitäisin Noalle sellaisen uhkaavin sormella osoitteluin korostetun saarnan, joka muillekin kakaramaisen huolimattomille ääliöille piti pitää, kun he vapauttivat ihmisasuntoihin sinne kuulumattomia petoja. Mutta eipä ollut kengissäni mitään muuta kuin pari kuivanutta lehtä tai muuta roskaa. Loin Noaan uuden vihaisen katseen, kun olin kuulevinani huvittuneen tuhahduksen.
Niin me aloimme etsiä. Noa kurkisteli kaiken maailman kaappeihin ja kenkiin sen näköisenä, kuin uskoisi löytävänsä niistä jonkin koiranpennun kaltaisen elukan, johon saattoi koskea, ja jota teki mieli silittää ja auttaa. Minä seisoin sohvalla ja painelin sohvatyynyjen raot esiin kumisaappaat jalassa, jotta se luikerteleva perkele purisi mielummin saappaaseen kuin sääreeni. Aika äkkiä sain aivan järkyttävän päänsäryn, kun jouduin olemaan niin varuillani, mutta enhän minä nyt voinut etsimättäkään jättää. En kestäisi, jos asunnossani olisi vapaana itse piru. Kiinnihän se piti saada ennen kuin rentoutuisin yhtään.
Niinpä me etsimme hiljaisuudessa, minä aina vihaisesti Noaa mulkaisten, kun uskalsin irrottaa katseeni kulloinkin tutkimastani piilopaikasta. Ja etsintä jatkui ikuisesta ikuiseen, ihan niin kuin helvetissä kärsimisellä on muutenkin tapana jatkua.
-
9.6.
Ei yksi ihminen voi kaikkea saada ^
Hengitä — sisään ja ulosSillä lailla jotta istuskeltaas yhres
Purin huultani ja nieleskelin. Olinko voinut ymmärtää oikein sen, mitä Nelly oli minulle sanonut? Puristin hänen kättään kovemmin. Laskin katseeni käsiimme ja ymmärsin saman tien löyhdyttää otettani. Nellyn iho on niin ohutta ja valkoista. Varmasti tulisi mustelmia, kun runnoin sillä tavalla karheilla kourillani. Peitin nopeasti hänen kämmenselkänsä vapaalla kädelläni ja katsoin häntä säikähtäneenä silmiin.
”Sattuuko?”
”Mitä!” hän parahti.
”Kätehen.”
”No ei todellakaa. Eetu!” Se tuli melkein toruvasti.
”Sinet halua musta erohon.”
”En.”
”Vain haluat muuttaa oikiahan tupahan?”
”No niin just.”Kyllä minä olin oikein kuullut ainakin alun. Mitä jos kuvittelin sen lopun? No en kai minä niin höperö vielä ollut. Olihan Nelly äsken sanonut, että… Välittää minusta — ja haluaa olla minun kanssani. Oli oli. Katsoin nopeasti ikkunasta ulos ja taivaalle tarkistaakseni, että olin hereillä. Unissa taivas näyttää aina maalatulta ja jotenkin vääränlaiselta. Mutta ihan normaalin kesänsiniseltä siellä näytti.
Päästämättä Nellystä irti nousin ylös ja siirryin kuskin tuolilta hänen viereensä sohvalle. Kun hän teki minulle tilaa, menin lähemmäs, ja kun hän väisti vielä lisää, seurasin edelleen. Painoin otsani hänen otsaansa vasten ja rutistin hetken silmiäni kiinni. Suutelin häntä asuntoauton hieman sameaa ikkunaa vasten. Minun Nellyni. Tunsin järjetöntä helpotusta. Se oli täsmälleen sama tunne kuin silloin, kun Hopiavuoren hevostalli täyttyi hevosista ja laskin, että minulla on varaa pitää se ja lyhentää lainaa siitä. Vaikka olisi kuinka Hello syömässä kaapit tyhjäksi. Tajusin, että äskeinen suruni ja hätäännyksenikin oli ollut sitä samaa, jota koin, kun seisoin isossa tallissa Jussin kanssa ihan kahdestaan, katselin tyhjiä karsinoita ja olin varma, että tässä tämä nyt olisi, tämä oli minun unelmani loppu ja kuolema.
”Kuule. Nelly”, mumisin parin suudelman lomasta, ja vetäydyin lopulta pois, jotta voisin nähdä hänet.
”Kuulen. Eetu.”
En meinannut saada pidäteltyä naurua edes ennen kuin sanoin sen. Se kuulosti niin hulvattomasti viisitoistakesäisten puheelta, mutta en malttanut sitä toisinkaan asetella. ”Alakaasikko seurustelemahan mun kans.”
”Mitä!”
”Nii. Sillä lailla jotta istuskeltaas iltoja yhres”, selitin vähän naurua pidätellen ja ympärilleni vilkaisten, ”nukuttaas joskus yhres”, nyökkäsin kohti asuntoauton sänkyä, ”ehkä käytääs johnaki ylioppilasjuhulis ja sellaasiski yhres”, lopetin ja nauroin vähän. -
Ei yksi ihminen voi kaikkea saadakaan
Nelly sanoi, että kylällä olisi kaksio vapaana. No niin oli joo. Monta. Jos halusi asua kerrostalossa, sai kyllä asua melkein ilmaiseksi Otsonmäen keskustassa. Jos rivitaloa havitteli, niin… No. Olihan niitä… Varmaan oli vesipatterillisiakin… Siistejä ja hyviä… Halvat vuokrat… Katsoin Nellyä surullisena. Mikään ei ole ikuista, ja tämä oli kai kohteliaampi tapa jättää minut ja tallini, kuin sanoa se suoraan. Mietin, olisiko minun pitänyt ottaa osaa tähän näytelmään, mutta en pystynyt. Kaikesta huolimatta halusin erota kunnolla. Vaikka eihän meillä mitään juttua olutkaan… Viime päivistä huolimatta…
Istuin asuntoauton kuskin penkille, joka oli käännetty ympäri kohti pöytää. Siirsin varovaisesti kannettavaa tietokonetta hieman ikkunaan päin, jotta sain nojauduttua käsivarsillani pöytää vasten. Kupersin toisen kämmeneni löysän nyrkkini ympärille ja katselin käsiäni keskittyneesti. Nyt piti osata erota niin kuin aikuinen. Ihan rauhassa vain, niin kuin Annikankin kanssa. Sanoa, että onnea tulevaan. En kadu hetkeäkään. Kivaa oli.
”No sehän on… Missäpäin soon?” kysyin, rykäisin kun ääneni oli omituisen kuuloinen, ja nostin katseeni Nellyn silmiin. Olisi itkettänyt.
”Siinä Otsonmäen siinä… Vanhan Meijerin vintis”, Nelly kertoi hyvin vakavan näköisenä.
”Soon kivan näkööstä paikkaa… Kävelymatka aiva kauppoohin…”Hetken katsoimme toisiamme ihan hiljaa ja vakavina. Sitten laskin taas katseeni. Irrottelin käteni toisistaan. Tartuin Nellyn käteen ja silitin hänen kämmenselkäänsä peukalollani.
”Kyllä mä ymmärrän, jotta sä haluat lähtiä”, sanoin hiljaa ja emmin sitten hetken ennen kuin jatkoin. En saisi nyt kuulostaa siltä, että kiristäisin Nellyä jäämään. Eihän meidän välillämme oikein mitään ollut. Hetken olin antanut itseni kuvitella muuta. Mutta olihan Nelly toki tehnyt selväksi, että olimme ystäviä, ja nukuimme välillä vierekkäin. Ei muuta. ”Varmahan hyvä jotta sä ny haluat mun jättää, kun myöhemmin tämolis ollu viälä kamalempaa. Vaikken minä nykkää sua millää päästääsi.” Yritin hymyillä. Ei siitä mitään tullut. Kaikki tuntui pahalta unelta.Elämä jatkuu. Minulla on Hopiavuoren hevostalli, eikä yksi ihminen voisi pyytää enempää osakseen. Vaan voi kun olisin saanut sinut pitää, Nelly. Miksi annoin itseni kuvitella, että joskus olisit minulle Hopiavuoren emäntä?
-
Voi veljet. Mietin, mitä Noa mahtaa sanoa, kun isäntä tulee hulluksi. Noa kun on niin letkeä tyyppi, mutta toisaalta, kuka tuollaista nyt ihan rauhassa katselisi..? Eetuhan ei varsinaisesti ole edes vihainen, vaan ihan kauhuissaan, ja yrittää raivoisasti pelastaa ensin muut ja sitten itsensä. Paitsi ei Noaa, koska itsehän hän Eetun mielestä olisi kuolemansa aiheuttanut ottamalla tuollaisen pedon riesakseen. 😀
Vaikka Eetu on raivona, musta on tavallaan aika harmi, että Noa kuvittelee sen tekevän jotain edes käärmeelle. Ei se tekisi. Silloin, kun se ei ole niin hädissään, kyllä se käsittää, että Loimukin on jonkun lemmikki. Samoin musta tuntuu pahalta, miten Eetu räyhää yläkerrassa Noalle. Siis mä en kirjoittanut tätä, ja mä en ole Eetu tai sä Noa, ja silti mulla on itselläni sellainen olo, että mun pitäisi tulla pyytämään anteeksi ja olla pahoillani. Mutta ainahan se on hyvän taiteen merkki, kun lukijassa herää tunteita. Ja mussa heräsi: mulle jäi tästä lopusta todella inhottava olo! 😀 Nyt yritän hioa tosiaan tekstiä, jossa Eetu olisi vähän nöyrä, mutta mulla on vaikeuksia. Yhä uudelleen mä tuun kirjoittaneeksi siihen ennemminkin itseni kuin Eetun!
Itseni takia mä taidan toivoa, ettei Noa nyt liikaa suuttunut, tai ala vihata tyhmää isäntää.
-
Aloitetaan lopusta, koska voiii vitsit mä tykkäsin siitä eniten. Miten hienosti saitkin kuvattua sitä, kuinka koko juttu eskaloituu! Yhden tiedonmurusen kun luovuttaa jollekulle, niin kuluu muutama sekunti ja kaikki tietää, ja sitten schaisse ja tuuletin kohtaavatkin jo. Tämän tarinan lopun mä näen niin elävänä. Eniten tuli keskityttyä Eetuun, koska se pelkää käärmeitä. 😀 Ja ai kuinka mulla olikin sitten hauskaa kirjoittaa se tämän jälkeen reagoimaan. On niiiin kivaa löytää välillä syy, jolla saa oman hahmonsa tekemään asioita ihan päin vastoin kuin yleensä.
Kaikkihan me taidettiin tietää, että lopulta Loimu karkaa, ja oikeastaan vähän odottaakin sitä jo. En ole hirveästi spekuloinut, miten mahdat sen toteuttaa, mutta ainakin mun odotukset täytit kyllä. Kun lukija tietää, mitä on odotettavissa, on vaikeampaa onnistua häntä viihdyttämään: yllättäminen on helpompaa. Mutta hei, nyt meni hyvin. Se johtuu siitä, että valitsit katseluvinkkelisi hyvin. Tällä kertaa oli tehokas ratkaisu jättää Noan varsinainen toiminta vähän sivuosaan ja keskittyä siihen, miten hän spekuloi käärmeen liikkeitä ja olinpaikkaa, ja vähän suunnittelee metsästävänsä sen salaa…
Onneksi liero ei päässyt keskuspölynimurin kanaviin! Sen jälkeen se olisi nimittäin ollut lopulta entinen liero! Muutenkin vanhoissa rintamamiestaloissa on pikkasen enemmän piilopaikkoja ja pakoreittejä kuin kerrostaloasunnossa, niin kuin Noakin sanoi. Ja kun kaikki luukut ovat auki yötä päivää, niin Loimu olisi voinut päätyä vaikka ulos asti.
Mua ei niin käärme haittaisi, muuten kuin että en haluaisi mun hurjien kahvipaketinkokoisten tappajakoirien olevan sen kanssa valvomatta, kun ne ärsyttäisivät sen oikeasti puolustautumaan. Mutta Eetu… Oi voi… 😀 Mun pitää vielä kirjoittaa sulle, miten se koettaa sovitella.
-
Voi Tideeee en olisi osannut aavistaa että hän ottaa tämän verran tosissaan Eiran ampumatouhut. Voi voi. Kun vain Tiitus ei olisi ollut Hellon kanssa ja täten Eiran mielestä jo menetetty tapaus, kyllä Eira olisi Tiitustakin varten ihan varmasti ammuskellut ohi. <3 Ja kyllä ainaki Hellon mielestä Tiitus on aivan varmasti vaikka minkälainen pyssyllä ampuva sankari. :DDD
Vitsit kun tarvisin Tiitusta näköjään jo suoraan suoneen kun olen niin koukussa. Enkä pelkästään siihen, miten se Hellon kanssa kuhertelee, vaikka meinaankin tietenkin kuolla joka kerta. Vaan ihan siihen, miten se vaikka Eirasta ajattelee, ja miten se, OMG, oikeesti menee leikkimään Eiran outoa opeta-mua-ampuun -leikkiä!! Ai että se on lempee, ja se on kiltti. Tiedostan, että mulle on nyt vaarassa käydä niin, että alan sääliä Tiitusta, kun olen itse rakastunut siihen. Etten enää uskalla heittää sen silmille vastoinkäymisiä, vaikka just niistä syntyy tarina... :DD
Mutta ehkä nyt edes hetken hengähdystauko... :DD Mä huomaan, että mä oon itse nimittäin oikeessa elämässä tosi tyytyväinen, kun tää pikku rakkaustarina on onnellisessa suvantovaiheessa. Kyllä mä kohta alan potkia draamaa esiin. Ihan kohta, ihan kohta... Ihan viis minsaa vielä... Me vielä hetki Hellon kaa nautitaan siitä miten Tiitus pitää Helloa kädestä kun ne ajaa hakeen tonnikalapitsaa...
-
Mitä meidän teinit. 😀 Noin vaan sopivat seurustelusta. 😀 Mä sain tästä lyhyestä jutusta aivan kauheasti hupia. Jotenkin se, että just nämä kaksi ovat lapsellisia, viihdyttää näköjään mua. Viimeksi hymyilin näille samalla lailla, kun ne olivat tosi salaisina Hopiavuoren tuvan portaikossa. Koska hei. Onhan se raskasta olla aina niin tosi aikuinen ja tosissaan ja vakavasti otettava.
-
Aii voi meidän vauvoja kun ne on söpöjä. Mun mielestä näiden hillitty draama sopii näiden luonteisiin. Eetuhan on tosi jähmeä tyyppi, ja Nellykin, vaikka räiskähtelee välillä, tuntuu tekevän sen ennemminkin huumorimielessä kuin vakavista asioista. Sen sijaan, että nämä hyppisivät seinille, nämä vaihtavat muutamia katseita ja sanoja ja pysyvät päidensä sisällä, ja silti ehtii tapahtua vaikka mitä. Olenkohan lie sellaisesta draamasta edes ennen lukenut? Yleensä kaikki on kuin suurta teatteria. Siinäkään ei ole mitään vikaa, ja tykkään kirjoittaa ja lukea siitä, mutta ei ole tainnut tulla tällaista ennen vastaan! Ja mä aika paljon luen… On nämä kaverit aika spesiaaleja. 😀
Kaikesta suloisesta, mitä olet tähän kiroittanut, kaikista hienointa on minusta se, että Eetun nenä punoitti.
-
Voi ääääh en ikinä pääse tuohon tarkkuuteen, johon sinä pääset joka kerta. Siihen, että Facebook kuulostaa ihan oikealta Facebookilta, ja töidenkin etsiminen siltä niin kuin se nyt tapaa tapahtua! Menemättä kuitenkaan sellaiselle nysväämisen tasolle, että lukija tylsistyisi.
Mulla on sekava olo tästä tarinasta, ja lähinnä siksi, etten tiedä, mitä tässä käy. Nelly aloittaa puheensakin niin varovasti ja TOSI PELOTTAVASTI, että tiesin heti, mitkä muistot ja ajatusmallit Monsieur Eetussa kytkeytyvät päälle. Ai jai. Tämä on vähän niin kuin telkkarisarjojen viimeisten tuotantokausien jaksot. Jää niin ärsyttävästä kohtaa auki, että raivostuttaahan se, jos ei ole seuraavaa tuotantokautta vielä julkaistu.
Oikeasti taas, kun näen Nellyn ajatuksetkin ja tiedän hänen tilanteestaan Eetua enemmän, tilanne näyttäytyy ihan toisenlaisena. Vaikka Eetua ei haittaa, että Nelly asuu pihassa, ei se voi ikuisuusratkaisu olla. Ei siinä pysty talveaan viettämään, tai joutuu käyttämään älyttömät määrät kaasua ja sähköä: melkein tulisi halvemmaksikin joku Otsonmäen asunto. Eikä Nelly ainakaan vielä edes mistään erosta puhunut, niin kuin Eetu pelottavasta aloituksesta heti tietenkin luuli.
Ai vitsit. Äkkiä nyt lisää tarinaa ja loppuratkaisu mulle tai en voi nukkua!!!
-
Kiva pirteä heppatarina. 😀 Bell toimii kuin unelma. Olisivatpa kaikki hevoset tällaisia. 😀 Ihan kuin suoraan jostain heppakirjoista, joissa esitellään ihania unelmaheppoja. <3
Tykkään paitsi heppajutuista, myös siitä, miten olet viimeaikoina ottanut muita tallilaisia mukaan tarinoihisi. Jitta oli muistaakseni joskus taannoin vähän sitä mieltä, että Hopiavuoren tiiviiseen porukkaan voi olla vähän vaikea päästä mukaan. Nyt hän tuntuu olevan saman tien tiiviimpi osa porukkaa!
-
Okei, nyt sulla on havainnoitsija-Tiitus ja päähenkilö-Oona. Musta tämä on hyvä asetelma ja käytän sitä itse paljon, koska hahmot aina luulee kauheesti olevansa jotain, mutta ne ei ole. Helposti esim. tyyppi luulee olevansa sairaan kirjaviisas ja mielenkiintonen, ja oikeasti se onkin vaan ja ainoastaan kuiva ja ärsyttävä pätijä. 😀 Tai joku luulee olevansa hauska, ja on oikeesti lapsellinen. Ja se ei tuu esiin, koska kun kuvittelee olevansa oikeen hauska ja on oman tarinansa ainoa kertoja, kertoo jutut niinku ne olis hauskoja. Jos vielä haluaa hämmentää muuten lisää itseään näillä ajatuksilla, niin ajattelepa, ettei ihmiset OIKEASTI ole mitään. Ne vaan pitää itseään jonkinlaisina riippuen omasta ajattelutavastaan, niiden äiti pitää yhdenlaisena, paras kaveri toisenlaisena ja niin edelleen… Musta olisi rentouttavaa olla Oonan kanssa, koska mun ei tarvisi sanoa mitään. Vaikka Eira taas loukkaantuisi suu auki, kun Hänen Juttuja ei kuunneltaisi. 🙂 Pitäisin Oonaa hyvänä tyyppinä, Eira koppavana ääliönä.
…miten niin se näkyy, että vietän päiväni ihmisten laumakäytöstä liikaa miettien? 😀 Ihminen on kaikkein suloisin ja oudoin eläinlaji hei. Vitsit niillä on omituisia tapoja ajatella ja toimia.Vaikka on hyvä ja tärkeä juttu näyttää hahmoja melko neutraalisti muiden kuin niiden itsensä silmin, mua kiinnostaisi aivan hirveästi nähdä sun lisäävän tähän vielä joku kerta pienen twistin. Keikauta asetelma niin päin, että sun kertoja on edelleen sun päähenkilö, vaikka havainnoi toista. Eli siis että sun kertojan asenteet on suuremmassa, tai vähintään yhtä suuressa osassa kuin toisen tekemiset. Tässä Tiituksen hyväksyvä asenne näkyy kevyesti joo, mutta se on niin kuin laveeraus maalauksen taustalla ennen kuin aletaan oikeasti hommiin. Se näkyy sieltä ja peittää valkoisen, mutta siinä ei ole yksittäisiä yksityiskohtia, eli ajatuksia, joten se on nimen omaan taustaa eikä Tiitus ole päähenkilö. Kahdessa viimeisessä kappaleessa esiintyy pari yksittäistä siveltimenvetoa, horisontti. Piirrä puita tai aaltojakin jollain kerralla, niin tiedetään ollaanko maalla vai merellä, ja kun oikein innostut, koristele sinne sääilmiöitä ja valotuksia niin tutustutaan kertojaan ihan uusilla tavoilla, post-postmodernissa maailmassa kun eletään. 😀 Tässäkään tavassa, että kertoja vain havainnoi, ei siis ole kerrassaan mitään vikaa, ja niin kuin sanoin, itse teen tätä tosi tosi paljon. Tämä on paras tapa näyttää toinen hahmo sellaisena kuin hän on, ellei sitten halua ihan kaikkitietävää kertojaa käyttää, joka minusta yleensä menee vähän tylsän puolelle ilman kunnon twistiä. Lypsäisin sulta vain mielelläni vähän vielä vaikeempaa kirjotettavaa jonain päivänä, kun mietit, mitä tänään tekisit. 😀 Se kehittää samalla eteenpäin sun kunkin hahmon yksilöllistä tapaa havainnoida ympäristöään. (Esimerkkinä tästä se Tiituksen tarina, jossa Linnut Lauloi Ja Aurinko Paistoi: just Tiituksen mielentilassa näkisi asiat niin. Joskus Tiitukselle kehittyy ihan oma tapa nähdä neutraalistikin!)
…joo kyllä, mä olen oikeassa maailmassa se ihme tyyppi, jolle piti selittää ja näyttää ja havainnollistaa varmaan kaksi tuntia yhden kerran, mitä ihminen tarkalleen ottaen näkee, jos se on värisokee, koska yks mun hahmo sattuu olemaan, vaikka kukaan ei kai vielä edes tiedä sitä. Kiitos, ex-appiukko. Samantyyppistä vääntöä käydään välillä nykyäänkin yhden kanssa, jolla on asperger. Eikä siihen tarvita edes mitään erityistä, että mua kiinnostaa, tuoksuuko leikattu nurmikko sun mielestä samalta kun mun. :DDHaluaisin nähdä Oonaakin mahdollisimman pian Hopiavuoren maneesilla. Mulla on epäilys, että mulla on parikin leikkikaveria, joiden tarinoille Oonan tapainen tyyppi tekisi hyvää, mutta vielä en voi olla varma. Oonan omaa persoonaahan ei olla vielä nähty kuin tässä ja Oonan omassa tarinassa. Kun hän vieraili aiemmin, suurin osa Oonan jutuista keskittyi hänen hevostensa persooniin, ja Oona itse ei vielä ole päässyt kauheasti juoksemaan tukka putkella vapaana omine mielipiteineen. 🙂
-
Haeskelet tässä hyvin sitä samaa kahden päällekkäisen läpinäkyvän tarinan vaikutelmaa, jossa niin erinomaisesti onnistuit kun Noa oli kipeä ja näki unia kolarista. Aihe ei tietenkään tässä ole yhtä vaikuttava, mutta tekniikka kyllä on. Kuljettelet hyvin menneisyyden tapahtumia ja nykyhetkeä. Samoin sama runollisuus värittää tätä tekstiä. Just Noa on hyvä kertoja näihin runollisiin teksteihin. Tiedän yhden toisen kollin, jonka sanomana sadepisaroiden sinfonia olisi yksinomaan outoa, mutta tämän hahmon sanomana se on pelkästään hienoa. Noa nyt vaan on runollisempi ja rauhallisempi. Suurin onnistumisesi tässä tekstissä on siis fiilis, vaikka tämä on kokonaisuudessaan tosi hyvä ja aivan selvästi hiottu ja viimeistelty teksti. Joka tekstiään ei kukaa jaksa näin kiillottaa, kyllä mä sen ymmärrän, mutta laita vain tällä tavalla hioen ja koristellen silloin kun inspaa. Samalla kun nykerrät fiilistelyn kanssa, tulet nimittäin hioneeksi omaa kuvailutyyliäsi, joka kehittyy koko ajan harppauksin.
Mielikki ja Noa on ihania. Isi hoitaa Mielikkiä, ja välillä kylläkin Mielikki isiä. Koiralla on menneisyys, mutta et liikaa siinä kyllä vello. Siis tietenkin tämä teksti käsittelee menneisyyttä ja Mielikin kivistä elämän alkuakin, ja se on ihan okei, mutta melkein kaikissa muissa teksteissä Mielikki on ihan vaan koira. Oikeastikin, kun otetaan rescuekoira, ei se ole ensisijaisesti rescue, vaan ihan vain koira ja kaveri. Näistä tarinoista välittyy se. Aika moni sortuu siihen, että kaikki koirasta kertova on säälittelyä, ja koira on joka tarinassa vaan rescue. Sitä teemaakin saa ja pitää olla, mutta vaan tällä lailla välillä.
Mielikki-parka on niin kuin mun Nisu. Meni kauan ja vaati töitä, että siitä tuli normaali. Nyt se on: rakastaa lenkkejä, koirapuistoja, setiä, tätejä, kakaroita, sitä kun saa riivata mua suihkussa, saunassa ja kylpyammeessa… :DD Kaikista sen kokemista kauhuista muistuttaa enää ainoastaan se, että se heittää raukka kauhuissaan selälleen, pissaa alleen (tai oikeastaan päälleen) ja uikuttaa, kun mä otan rullasta jätesäkin. En halua edes ajatella, mitä sille on mahdettu tehdä, kun se vieläkin sen muistaa, vaikka se on ollut mun vauvana jo kuutisen vuotta. Mun käy sääliksi kaikkia maailman Mielikkejä.
-
Millä ihmeen standardeilla sä oikein arvioit omia tekstejäsi? :DD Ei tää oo mehh. Kiinnostavinta maailmassa on aina vain ihmisten välinen vuorovaikutus, ja täähän on just sitä. Mun mielestä saat kaikki ukkelisi nyt tottelemaan tosi hyvin tässä tarinassa. Muutenkin, vaikka tottakai aina joskus mokaat niin kuin ihan kaikki, sun teksteistä näkyy kiinnostus muiden hahmoja kohtaan. On aina näkynyt: siitä asti, kun olen niitä lukenut. Eniten mua heppa-aiheisissa teksteissä pänniikin aina just se, että muiden hahmot elehtivät sillä tavalla ja puhuvat sellaisia asioita, mitä ”kuka tahansa” voisi sanoa ja tehdä. Eli siis ei viitsitä tutustua toisten hahmoihin, ei jakseta yrittää. Toki on ihan OK keskittyä vaikka vain sitten niihin hevosiin, mutta mä luulen, että me ollaan hakeuduttu kaikki tänne just siitä syystä, että meitä kiinnostaa ne hahmot vielä enemmän. Ja hahmoissa sä olet kyllä ihan haka. Varsinkin nyt viimeaikoina, kun jotenkin ihan yhtäkkiä tunnut tiedostaneen, että hahmot ei ole oikeasti sellaisia, kuin ne itse luulevat olevansa! Tai että niiden esittelyteksti ei ole koko totuus. Meillä on oppimista sulta hahmojen persoonien tulkinnassa. Susta tulisi hyvä näytelmäkirjailija.
Mutta kun aina yksityiskohtien kanssa nyhrään niin… Hello ja sen kahvilusikka. Se on hauska tapahtumana joo, mutta ennen kaikkea se on hauska sanavalintojen takia. Kun Hello etsii jotain kättä pidempää — niin siis kättä pidempää mihin!! Ja päättää sitten käyttää lusikkaa ilmeisesti aseena. 😀 Ääliö se on. :DD
Toinen, mikä mun huomion heti kiinnitti, oli Jerusalem. Enhän ole sitä kauheasti esiin tuonut, mitä Hello esikoispojastaan ajattelee, mutta ihan oikein olet tulkinnut. Hello saa sanoa, että se on tyhmä koira, joka räksyttää jos ei komenna, eikä aina usko ennen kuin karjaisee, mutta eihän nyt herran tähden muut sellaisia saa puhua. Ja kun Nelly sanoo, että Jeppe on yhtä fiksu kuin isäntänsä, vähän jo hirvitti, että kirjoitat Hellosta tollon, joka ei tajua. Ei se kaikkea hienopiirteisiä juttuja aina tajuakaan, eikä viitsi edes tarttua aiheeseen aina kun sitä pidetään tyhmänä, mutta ei se kyllä idiootti ole.
Noa on myös tässä karvan verran kotiutuneempi kuin aiemmin! Kaikkein eniten tuot sitä esiin kappaleessa, jossa hän arvioi muiden tapaa puhua toisilleen. Ulkopuolisista sen tuntuisi oudolta: Noa ei ole ulkopuolinen, vaan tottunut sellaiseen.
Sitten kokeillaan tätä Reita-open Kielikoulua. (Älkää kauhistuko mua. Kysyin luvan saanko pitää Kielikoulua.) Istupa Noa nyt sinäkin vaan sinne omalle paikalle ja viittaa kun on kysyttävää, kun natsiope pitää monologia täällä luokan edessä. Tänään meillä on aiheena refleksiivipronominit joka ja mikä, ja nyt saat tästä sellaisen kielioppitunnin, että kun tämän sisäistät, yli puolet sun kaikista kielivirheistä vain katoaa. Eli, asia on näin yksinkertainen:
Joka -> viittaa edelliseen sanaan.
Mikä -> viittaa edelliseen lauseeseen.
(Tietenkin nämä myös taipuu ja taivutusmuodoilla on ihan sama merkitys. Joka -> jolle, josta, johon, jota jne jne jne.)
Mitään muuta eroa näillä ei tosiaankaan ole. Kun tarina on valmis, voit painaa ctrl+f ja etsiä kaikki jokat ja mikät ja katsoa, mihin ne viittaavat. Katsopa näitä. Painoin ctrl+f ja poimin tekstistäsi jokaisen joka-sanan. (Mutta en mikä-sanoja: et käytä niitä… :DD)
nukkuminen oli saanut selkäni vihoittelemaan, joka lisäsi entisestään raihnaista oloani. < -joka ei viittaa nyt mihinkään. Mikä-sana viittaisi nyt oikein edelliseen lauseeseen tässä. Eli siis Noan raihnaista oloa lisää se, että (koko lause->) huonossa paikassa nukkuminen on saanut selän vihoittelemaan.
”No niin näitki. Johan nää on ollu varmaa vuoden jo!”, se sanoi, joka valehtelematta sai huomioni. < - sama homma. Noan huomion saa se koko edellisen lauseen sisältö. Sihen viittaa sana "mikä", ei joka. katseli pihalla sipsuttavaa Mielikkiä, joka näytti jo unohtaneen < - oikein! Mielikki on sana, johon joka viittaa, eli Mielikki näyttää unohtaneen. Tiitus puuttui peliin, joka sai Hellon laskemaan jo kohotettua kahvilusikkaa < - nyt Tiitus puuttuu peliin, ja peli on saanut Hellon laskemaan lusikkaa. Jos tähän laitetaan tilalle sana mikä, niin silloin Tiitus puuttuu peliin, ja peliin puuttuminen saa Hellon laskemaan lusikkaa. Taputin reittäni joka sai Mielikin huomion < - nyt reisi (viimeinen sana) saa Mielikin huomion. Jos tähän laitetaan mikä, reiden taputtaminen (eli edellinen lause) saa Mielikin huomion. Eetu laski kahvikuppinsa alas, joka oli kai ele että töihin pitäisi palata. < - joka viittaa sanaan alas. Mikä viittaisi siihen, että isäntä laskee kahvikuppinsa alas, ja se on nyt se ele, johon kokonaisuudessaan yrität viitata. Nellyn ja Eetun salasuhteesta, joka ei nyt kai enää ollut niin salainen < - oikein! Salasuhde ei ole salainen, kun joka viittaa salasuhteeseen (edelliseen sanaan). Kielikoulu vei nyt paljon palstatilaa, vaikka kyse on ihan pienestä jutusta. Iso tila johtuu tasan siitä, että otin kaikki esimerkit, jotka löysin. Ei siitä, että tarvitsisit pitkää saarnaa!itkää saarnaa! //e ope käytti liikaa kursiivia ja alkoi koko päiväkirja hajoilemaan. Pakko ottaa pois. Koettakaa saada selvää.-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 8 kuukautta sitten
Eetu Hopiavuori.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 8 kuukautta sitten
-
Musta tämä Hellon ja Tiituksen sankarijuttu on ollut alusta asti aika hauska. 😀 Hello kai oikeasti vähän haluaisi Tiituksesta suojaa mörköjen ja susien varalle, ja ehkä Tiitus vähän haluaisi Helloa niitä suojella. Kun taas tosielämässä mulla on vahva mielikuva siitä, että Hello taitaisi ennemminkin olla se, joka sumuttaisi susia ja täräyttäisi mörköjäkin nyrkillä silmien väliin. Ei se prinssiä oikeasti tarvi, sillä se pitää huolen itsestään sellaisissa tilanteissa tätä nykyä paremmin kuin kukaan. Ja silti se taitaa haluta prinssin. 😀 Ja sitten se yhtäkkiä ottaa paineita sellaisesta, että sen pitäisi laskea kaikki suojausmekanisminsa alas ja puhua tunteistaan. Kyllä se lopuksi siihenkin pystyy, mutta töitä on tehtävä. Mutta Tiitus ainakin toistaiseksi on vielä jaksanut katsella sitä, miten Hello yrittää pysyä jotenkin kasassa vitsailemalla.
Vitsit kun mä voisin lukea näistä poijjista vaan koko ajan. Vitsit kun voisin vaan kirjottaa näistä itse koko ajan. Vitsit kun voisin kirjottaa romaanin verran metatekstiä siitä, että Poolanmetsän maankaatopaikka on ihan oikeasti olemassa, vaikka Poolanmetsää tai koko Otsonmäkeä ei ole, ja että se on paitsi Hellon piilopaikka, myös tavallaan syntymäkoti, koska siellä sen olemus yhtenä varhaisaamuna syntyi. Vaikka kaikkein mieluiten näistä kaikista jutuista lukisin kuitenkin sun tarinaa. Tykkään kirjottaa, ja melkein ärsytti kun itse kuvittelin Hellon ja Tiituksen yön, etkä tehnyt sitä mun puolesta. 😀 Vaikka ehdinpähän varmistamaan, että Hello lyö jarrut pohjaan ja käyttäytyy nyt persoonalleen uskollisesti. Meistä oli jännää, kun Tide halusi katsoa meidän kanssa Pohjanmaan hienointa auringonnousua ja tuli vielä meille yöksi. :DD
-
Onhan siellä kuuma, huh! Hyvä, että flikat uskaltavat tulla tupaan juomaan välillä. Menehtyisihän sinne muuten. Uiminenkin kuulostaa kivalta idealta. Saavatkohan flikat jostain kuskin itselleen, kun ei Otsonmäen Jätinhautuumaan mutkasta ihan kävellen uimaan kuljeta? Vai saakohan Jitta suostuteltua Eiran pyöräilemään ja jaksaako kuunnella siitä syntyvää valitusta? 🙂 Vaikka eiköhän Eira ole hyvä ja aikaansaava kaveri tuollaisiin seikkailuihin. Uskoisi, että hän löytää helposti kuskin suuren suunsa avulla. Hän menee ja kysyy, eikä sen kummemmin orjaile.
-
O-re-sa-ma jättää tarinan jälleen kommentoimatta, osa tuhat. En tee tätä oikeesti tahallani. 🙂
Näiden kahden juttu liikkuu tässä iison askeleen eteenpäin. Mä oon tykännyt ajatuksena siitä, mitä näillä on tähän mennessä ollut, ja samalla mä olen suojellut kyllä mun hahmoakin. Pelkään tallin puolesta vähän niin kuin Eetu, ja mun on itsenikin kirjoittajana vaikeaa asettaa isäntä alttiiksi ihmissuhdesotkuille. Talli kuitenkin tarvii luotettavan ja vakaan isännän: miten muuten kukaan uskaltaisi sinne hevosiaan tuoda? Mutta lopultahan Nellyä oltaisiin kuitenkin kysytty tupaan yöksi. En osannut kyllä yhtään ennalta arvata, lähtisikö hän vai ei. Tämä on iso juttu Eetulle, mutta taitaa olla yhtä iso Nellyllekin. Koska Eihän Näiden Kahden Välillä Ole Mitään. 😀 Nyt Nellyn on vähän pakko myöntää edes itselleen, että kyllähän tässä vähäsen jotain on.
Eetuhan on vakaa heppu, joka on vaikea kirjoittaa menettämään itsehillintäänsä millään tavalla, vaikka sitten nauramalla. Tässä rappuskohdassa kuitenkin uskon sua, kun sä kerrot. Mun mielestä on niin hauska ajatus, miten isäntä hiiviskelee omassa talossaan muka tosi salaisena, ja varmasti just se ajatus saa nämäkin repeilemään. Muistatko, kun lapsena oli kiva suunnitella ja tehdä Suuria Seikkailuja omassa pihassa ja lähimetsissä? Silloin sitä leikki intiaania tai jotain. Luulisi, että näillä on tässä ihan sama olo. Mä olen vähän enemmän Eetun ikäluokkaa kuin vaikka Hellon, ja silti mäkin leikin välillä suuria seikkailuja. Ne ei enää vain ole intiaaniseikkailuja, vaan enemmän tällaisia. Ne on jänniä, ja samalla on huvittavaa ajatella olevansa kuitenkin ihan aikuinen ihminen luvallisissa puuhissa, ja silti hiippailevansa. Kivaa että isäntäkin pääsi seikkailemaan, vaikka se on miljoona kertaa vakavampi ja tasaisempi kuin joku minä. :DD Nellykin, vaikka soittaa suutaan, taitaa itsekseen ajatella kuin aikuinen, joten tämä oli hänellekin naurettavan suuri seikkailu. Näkeehän sen nyt jo epäröinnistäkin, että tässä on tosi kyseessä, mutta silti portaissa naurattaa.
Musta tämä on ihana tarina just sen kannalta, miten vakava ja naurettava niin mutkattomasti kietoutuvat toisiinsa. 😀
-
Hyvä että julkaisit. 😀 Tämä on musta tosi hauska. Aihe ei ole kevyt, mutta teksti on!
Ihan hyvä, että Hopiavuoressa paljastuu juoruja, ja varsinkin kun tosi moni aina alkaa kierittää vyyhtejä auki samoista langanpäistä. Kaikki vain näkivät Otsonmäellä leviävän kuvan Tiituksesta ja Hellosta, ja nyt, kun Eetukin on Eiran takia vähän ilmeisesti luovuttanut salailun suhteen, moni alkaa näkemään merkkejä tästäkin suhteesta. Lisäksi Eetu näyttää järjestelmällisesti siltä, ettei häntä enää edes hirveästi haittaa, vaikka muut saisivat tietää.
Pidin tämän lopusta. Siinä on molempien äijien persoonat otettu huomioon, ja minusta se vielä vihjailee siitäkin, miten heillä on itse asiassa tosi pitkä yhteinen historia takanaan. Eetu on Helloa sen verran vanhempi, että yhdessä hiekkalaatikolla ei ole leikitty, mutta silti on paljon yhdessä koettu.
Samaten vielä alleviivaisin ne kohdat, kun Nelly sanoo Tiitusta Tideksi. Se kertonee siitä, että Hello, joka on tainnut ainoana niin tehdä, on jankuttanut aiiiiika paljon Tidestään Nellylle… :DD
Yksi kestosuosikkini kaikissa jutuissa on se, miten hahmosi elehtivät ja liikahtelevat. Aina tulee kehitettyä heikkouksiaan, mutta sinuna hioisin aina välillä inspiraation mukaan vahvuuksiakin. Tästä jutusta tulee ihan pienellä jalostamisella tavaramerkkisi. Katsesanat voisivat olla se juttu, jota kannattaa halutessaan kehittää. Kerrot paljon katseen suunnasta, ja se on aivan sairaan hyvä juttu. Meillä ihmisillä näkyy silmistä paljon enemmän valkuaista kuin muilla lajeilla nimen omaan siksi, että meidän lajillemme katseen suunta on niin tosi tosi oleellinen osa kommunikaatiota. Olet tarttunut tosi oleelliseen kommunikaatiovälineeseen, ja ehkä tätä nyt tällä hetkellä muutenkin tehokkaasti kehittäessäsi voisi olla hyödyllistä myös löytää pari ilmausta siihen, miten otetaan katsekontakti tai haetaan sitä.
Jossain vaiheessa tulet lukemaan kaiken maailman kirjoitusvinkkioppaita, ja niissä sanotaan, että pidä dialogi dialogina ja kuvailevat kappaleet kuvailevina, äläkä sekoita niitä. Se on monelle hyvä ohje, mutta älä sinä kuuntele sitä ohjetta varsinkaan näissä lyhyissä, dialogin varaan rakennetuissa jutuissasi!! Ai että kuinka paljon parempi tämä onkaan nyt, kun tiedän, miten kukakin puhuu, miten elehtii, ja ketä katsoo! Tee omalla tyylilläsi, juuri näin.
-
Noa, ne on Hellovaara. :DD Tidemias. :DD
Miljardi vuotta sitten sanoin jossain, että Tiitus olisi ihan Hellon tyyppiä. Tarkoitin sillä, että Hellon olisi helppo ihastua Tiitukseen monestakin syystä. Voi että kun joskus vielä pääsen ilmaisemaan tarinassa esim. sitä, että Helloa kiehtoo ihmiset, joilla on intohimo, vaikka se olisi sitten jefua kohtaan, josta Hello itse ei mitään ymmärrä. Samalla se ei kuitenkaan kauheasti jaksa keskustella syvällisiä sellaisten kanssa, joilla on sama intohimo kuin sillä, eli musiikki. Mutta nyt, mitä enemmän Tiituksen ajatuksia luen, sitä enemmän mä näen, että se olisi itse asiassa muutenkin niin tosi sopiva pari Hellolle, kuin vain niin, että Hellon olisi helppo ihastua. Hellon on helppo pitää sitä turvallisena ja vakaana, ja sitä se taitaa hakea, koska se on itse sellainen kaulapannassaan tempova ilotulitusraketti. Mä näen sitä Tiituksen turvallisuutta siinä, että kun se tietää, että Helloa ahdistaa eikä se oikein uskalla sanoa, se sanoo, ettet tule suihkuun. Ja vieläpä sillä tavalla kevyesti, että voin kuvitella Hellon voivan ottaa sellaisen kommentin ihan rauhassa vastaan. Jos se olisi alannut puhua syvällisiä siinä vaiheessa, voin kuvitella muan kansanmuusikon sulkeutuvan nurkkaansa haitarinsa seuraan ja häpeävän silmät päästään. Mutta samalla Hello uskaltaa jo vähän itsekin, vaikkakin välillä leikin varjolla. Vaikka silloin, kun se vitsailee siitä, miten ei saanut viimeksi keitettyä kahvia. Ei se taitaisi sanoa siitä muille mitään, ja jos joku sen yllättäisi sellaisessa tilassa, ei se edes vitsailisi siitä muille, jottei muistuttaisi muita heikkouksistaan. Mulle ajatus siitä, miten Hello hiljalleen avautuisi, on kiinnostava kirjoitettava. Kuvittelin, etten pääsisi piiiiitkiin aikoihin, jos ikinä, avaamaan sitä.
Samalla näen näiden polulla kiinnostavia ristiriitoja ja ongelmia. Mitenhän Tiituksen äiti tämän ottaisi? Jos hän on oikeasti niin paha, miten Tiitus uskaltaisi ikinä nähdä Hellon porukoita? Kyllästyykö Tiitus Hellon itsesuojeluvitseihin, ja jos kyllästyy ja ilmaisee sen, miten Hello sen ottaa, kun määrittelee itse itsensä niin, että hän on Intiaanipäällikkö Se Joka Vitsailee? Mitähän Tiitus tykkää siitä, kuinka veltto Hello oikeasti on: liekö hänestä yhtään juoksulenkkikaveriksi? Ja kaikkein suurimpana: kun nämä eivät oikeasti puhu toisilleen! Onko kyse siitä, että tässä ne ovat ollet jotenkin tavallaan yhdessä suurin piirtein kaksi päivää? Silti ne tuntuvat toisiaan ymmärtävän. Ainakin Tiitus, siis silloin kun keskittyy kuuntelemaan eikä epäilemään itseään. Niin kuin Hellon eteisessä.
Mä pidän yksityskohdista. Siitä, miten Tiitus näkee viestin, kun sen olisi vain kuitata, että viesti tuli. Siitä, miten Nelly ja Hello supisee, eikä vaan neutraalimmin juttele.
Pidän myös järjestelmällisyydestä. Hello on puhelimessa Helemias. Tiitus tarvii sokeria kahviin. Ja aina välillä Tiituksen ajatuksesta paistaa sellainen itsekritiikki, kuin että olisi ollut tyhmää sanoa olevansa herkkuperse, onneksi en ehtinyt sanoa.
Ja vanhoihin juttuihin viittaamisesta pidän, olivat ne sitten omia tai muiden. 😀 Tässä siis siitä, miten Hellolla oli kahvin kanssa vaikeuksia, ja aamun syleilyjankutuksesta.
Menen vielä siihen, että älä rakkaustarinateemoista murehdi. En tiedä, murehditko, mutta ainakin mulle tulee aina välillä sellainen olo, että täytyisi pakosti kirjoittaa hevosista. Mutta muhaha, nyt mulla onkin oma talli, jossa olen päättänyt kirjoittaa siitä, mistä haluan, eli nyt tästä. 😀 Ja mun kirjoitusmoti on lisääntynyt tarina tarinalta, kun olen jättänyt murehtimisen. Samoin joskus tuskailin sitä, että muut kyllästyy, mutta sekin on ihan turha huoli, jos sulla sattuu olemaan sama joskus. Sulla ainakin on sellainen yleisö, jolla on oikeesti levoton olo, kun tarina ei jatkukaan enää viimeisen osan jälkeen. Nimittäin mä. 😀 Ja muutkin ovat tätä kehuneet. Kaikkein tärkeintä on se, että sulla itselläsi olisi ihanaa kirjottaa, ja niin kuin Noa, niin mäkin olen näistä kauheasti lukevinani, että tätä tarinaa haluat nyt kertoa. Hopiavuori on kuitenkin vaan miljöö, ja sellainen alusta, jossa ihan ajan teitä suhtautumaan hevosiin ja ihmisiin eri päin kuin muilla talleilla. Tää ei ole tarina Beestä, jonka omistaa Tiitus, vaan tarina Tiituksesta, jolla on eka oma hevonen, jefuharkat ja joka laittaa lusikallisen sokeria kahviin.
Kaipaatko haasteen rakkaustarinan kirjoittamiseen? Julkaiset tekstin tai et, tämä on hyvä harjoitus. Koeta joskus kuvailla, miltä tunne tuntuu kehossa. Ei siis joka kerta, vaan joskus. Ruumiin tuntemat tunteet, kuten väsymys ja kipu, kannattaa oikeastaan aina vain todeta sanalla tai parilla. Mutta mielessä tapahtuneet tunteet kannattaa joskus kokeilla kuvailla sillä, miltä ne tuntuvat. 😀
-
Vai oikeastaan vielä asunto puuttuu, jotta uuden elämän rakentaminen voi alkaa. Noh, onneksi siinä Jessellä ei ole kovaa urakkaa, varsinkaan kun hänellä ei taida olla omia elukoita muuttamassa mukanaan. 🙂 Otsonmäen kaltaiset kuolevat paikat (eli oikeastaan kaikki lähikunnat paitsi Seinäjoki ja Vaasa) ovat muuttohäviökuntia, joissa on enemmän vuokra-asuntoja kuin vuokralaisia, ja meikäläisillä onkin etuoikeus ihan valita asunnoista minkä tahansa kriteerin perusteella, missä haluamme asua. Jessen tapaisen työssäkäyvän tyypin ottaisi kuka vain vuokralle, ja kaiken maailman kurjillekin löytyy kyllä ihan helposti asunto. Toivottavasti Jesse saa jostain energiaa etsiä, vaikka vähän uumoilen, että hän on saattanut tottua vähän kaupunkimaisempaan vuokratasoon ja siihen, että asuntoa on vaikea löytää… Silloin ehkä etsinnän aloittaminenkin on lannistavaa? Mulle ainakin oli, kun tänne muutin, ja olin tottunut opiskelijataloudessa asumaan Helsingissä! Siihen nähden on outoa elää open palkalla yksin täällä Otsonmäen lähellä oikeassa elämässä… :DD Kaupunkilaiset eivät uskoisi, jos kertoisin, paljonko mun asunnossa on neliöitä ja mitkä mun asumiskustannukset ovat kokonaisuudessaan… 😀 Mutta ehkä se on positiivinen yllätys. Isompi ongelma voi olla hiljaisuus ja yksinäisyys. Täällä ei tapahdu oikeastaan mitään, eikä täällä myöskään tapaa ketään ellei huoli kaveriksi työkavereita ja muita sellaisia, joita tulee vastaan…
Muihin viimeaikaisiin Jessen juttuihin nähden tästä puuttuu suoran negatiivinen asennoituminen asioihin, jonka olen nyt oppinut mieltämään Jesselle tyypilliseksi jutuksi. Ehkä hän on väsynyt, ehkä jännittynyt, tai ehkä vain salainen ilo työpaikan saamisesta on vienyt vähän terän kaikelta siltä ankeudelta. Ehkä Joonas ja Hopealinna eivät vain ärsytä Jesseä yhtä paljon kuin häntä ärsyttää olla Hopiavuoressa Noan kanssa? Tästä pystyt kehittämään Jesselle oman tavan olla ihan tyytyväinen. Ehkä se on latteaa tyytyväisyyttä? Sitä on aikaa viilata tarinan myötä. Epävarmuus tästä sen sijaan näkyy, ja sehän on ihan luonnollinen tunne, kun joutuu uuteen paikkaan tekemään uusia juttuja. Samoin Jessen negatiivisuus ja kyynisyys pääsee pilkahtamaan esiin lyhyessä kappaleessa, jossa hän kommentoi sitä, miten joutuu ajamaan traileria.
Koskematon tarkoittaa muuten sitä, että kirjaimellisesti ei oikeastaan ole koskettu. Siis käyttämätöntä: ihan uutta ja hväkuntoista. Haet pikemminkin jotain päinvastaista ilmausta ja tarkoitat, ettei karsinoihin ole koskettu remontin merkeissä vielä.
Mutta. Kiva, kun Jesse pääsee aloittamaan. Toivottavasti olet nyt löytänyt Hopealinnasta miljöön, jossa pystyt kertomaan sen tarinan, jonka haluat.
-
Kaksi kertaa on nostettu esiin se, miten Eetu potkaisee rengasta, ja ai miten hyvin kaikkea eleitä ja murteita kirjoitatkaan. Yksityiskohdista minäkin tässä ihan kaikkein eniten nautin! Siitä, miten huonot kärryt voisivat jättää Matildan Jätinhautuumaan perukoille. Miten on tomua säärissä, miten suoristetaan mattoa, pyyhitään murusia. Noa sanoo aina välillä, että tietää dialogin perusteella, kuka hahmo on. Minä tiedän sanavalintojen ja eleiden, etenkin noiden kahden viimeisen eleen perusteella.
Tavallaan kaipaan sitä, kun minulla itsellänikin oli vain yksi hahmo (ok, suurimmaksi osaksi en, mutta..). Kun kirjoitti vain yhden tekstejä, tuli hiottua yhtä juttua pidempään, ja siitä sai tietenkin tasokkaamman. Olen vähän kateellinen nyt hiotusta kielenkäytöstäsi. On kiintymys kahvinlipittämiseen, kaivetaa kaapeista kastinta, ja niin edelleen. Kaikkien pitäisi päästä lukemaan tällaista kieltä mahdollisimman paljon, koska vain sillä tavalla hyviä sanavalintoja, rakenteita ja muuta tarttuu osaksi omaa kieltä. Näitä ei oikein voi opetella kirjasta, eikä näitä voi opettaakaan.
Niin ihanasti tunnut ymmärtävän Eetun persoonaa ja ominaisia tapoja, että se on yhtä oma itsensä kuin Matildakin. Sanoisin, että tämä teksti on tyypillistä Eetua. Tyypillisempää, kuin mitä olen itse kirjoitellut viimeisimpiin juttuihin. 😀 Mun mielestä on aina tosi suuri kunnia, kun joku paneutuu mun hahmoihin. Mä olen niiden isä ja ne on mun lapsia, ja niiden liikutteluhan tarkoittaa mulle, että joku koke mun lapset hyvinä ja ihan mielenkiintoisinakin tyttöinä ja poikina. Ja siihen lisäksi saa vielä juhlia sitä, kuinka älyttömän hienosti tämä sulta oikeasti sujuu!
Pekka on kohtalo! 😀 Elämä heittää sen Matildan eteen niin monta kertaa, että se lopulta saa mahdollisuuden. 😀
-
Ah-dis-ta-va ajatus, ettei oma äiti tunne oikein lastaan. Se on mulle niin supervieras ajatus, vaikka olenhan mä sitä nähnyt. Justiinsahan yhden mun parhaan kaverinkin äiti oli höpötellyt, että olisi aina toivonut, että musta ja tästä mun kaverista tulee pari, ja oli vielä sanonut, että eihän sitä koskaan tiiä. Kuinka se voi olla tajuamatta just sellaisia asioita, kuin että mä taidan olla pikkasen väärää sukupuolta sen puolisoksi? Mä en voi kuvitella, miten ahdistavaa olisi, jos mun äiti ei tuntisi mua, ja en uskaltaisi oikaista sen käsityksiä. Tai jos se ei hyväksyisi mua. Mutta se tietää tasan millainen runoilija, romantikko ja kukkienhaistelija mä olen, ja mä oon silti, tai oikeastaan sen takia, sen mielestä just hyvä. Ja voin aina soittaa sille, kun en osaa tai tiedä tai ymmärrä jotakin, ja se selvittää ja auttaa, vaikka mä olen ihan aikuinen, vakavasti otettava ihminen jo. :DD Mutta Tiituksen tuntienhan tämä voi olla taas sitä, että Tiituksen oman pään sisällä oleva maailma onkin erilainen kuin ihan oikea maailma. Mitä jos se vain luulee, että se pääsisi helpommalla? Mitä jos se joskus veisi poikaystävän äidille näytille, ja äiti sanoisi vaan että voi kun on kiva tavata meidän Tiituksen mies? Tiituksesta kun ei ihan tiedä, murehtiiko se turhaan vai ei. Mutta ehkä joskus, jonain päivänä, tarina kertoo.
Mä en tiedä, onko tämä Tiden seksuaalinen suuntautuminen melko uusi tieto Sakulle, vai onko se kuitenkin vaan hermostunut. On niitä ihmisiä, jotka käsittelevät tällaiset uudet paljastukset vähän niistä vitsailemalla, ja sitten unohtavat kun (paremman sanan puutteessa) ensijärkytys on ohi. Sitten on niitä Sakuja, joita tämä kuitenkin vähän hermostuttaisi, ja ne sen takia vitsailisivat pidempään. Kummin vaan: Tiitusta ei vissiin kauheasti haittaa, enkä mä saa tästä ollenkaan sellaista kuvaa, että Saku tarkoittaisi yhtään mitään pahaa. Sillä nyt vain on tuollainen tyyli yrittää tukea kaveria, kun vakava keskustelu tai joku sellainen tuntuisi siitä vieraalta. :DD Vaikka osasi se olla vakavakin, tai ainakin vakavampi. Silloin kun se sanoi, että tietää keneen Tide on silmänsä iskenyt: nimittäin siihen, joka soittaa didgeridoota.
Vähän löisin vetoa sen puolesta, että itsekin googlasit ananasemojia. :DD Voi voi. Mitähän Hello sillä nyt meinaa? Musta on oikein erityisen ominaista Tiitukselle miettiä tuollaisia. Koska Hellohan on niin järjestelmällinen, hillitty ja asiallinen, että kaikilla sen jutuilla on joku tarkoitus. Eiku mitä? :DD
Se oli mun mielestä tämän tarinan paras kohta. Ihan vain se idea siitä, että just Tiitus olisi kaikista maailman hahmoista se, joka googlaisi, mitä ananasemoji tarkoittaa ja ottaisi siitä kierroksia. -
Katso mua kuinka olen huolimaton. Taas multa on jäänyt teksti väliin, ja eilen sain ihan palautettakin siitä kun en kommentoi kaikkea järjestelmällisesti! Kyllä mä yritän, enkä tahallani jätä kommentoimatta: joskus näköjään vain lipsuu! Onneks Nelly on kommentoinut tähän, ettet jäänyt ihan ilman. 😀
Tämä oli mun mielestä niin jän-nit-tä-vä, koska olen niin tosi koukussa ja tosi rakastunut. 😀 Sitten kun hakkasin näppäimistöä takaisinpäin, mun teki niin tosi kauheesti vieläkin nakata sitä palloa sulle, eikä, heh, tehdä koria niin kuin Noa sanoi Hellon päiväkirjassa. :DD Varmaan siksi mä tästä tykkään kirjoitellakin, kun se on mulle niin jumalattoman vaikeaa.
Tiitus on niin tosi paljon viehkeämpi tyyppi kuin Hello, vaikka noh, eihän siihen paljoa kyllä vaadita. Se raukka edes yritti vihjailla jotain koirajuttujaan, ja mä tajusin ne, mutta Hellolta ne meni yli hilseen, koska se oli muutenkin jo tosi seinille hyppivässä mielentilassa. Ja lopulta Tiitus uskaltaa sitten oikeasti avata suunsa, vähän vähemmän sulavasti niin kuin sen persoonaan sopii, ja mun teki mieli kuolla, enkä osannut sanoa mitä Hello tekee ennen kuin aloin kirjottaa. 😀
Mä en siis ole vieläkään kyllästynyt kaikkeen tähän Tiituksen empimiseen, lukemaan kuinka se Hellon näkee, epävarmuuteen, jossitteluun, kaikkeen… Mutta silti, aina kun Tiitus on rohkea ja tekee tällaisia uskonloikkia syvään päähän, niin kuin se itse sanoi, mä olen niiiiiin ylpeä siitä. Sen takia joo, että toinen ihminen ylipäätään uskaltaa, mutta enemmän siksi, että mä taidan olla justiinsa samanlainen murehtija kuin se ja vähän ajatella, että jos Tiitus uskaltaa, niin mäkin voin. Munlaiset ihmiset tarvii tarinoita Tideistä, jotka ei oikeastaan uskalla, mutta silti tekee vaan.
-
…mä ehdin nopeasti kännykällä silmäistä niitä aamujuttujakin, ja olin että jes. Mun on pitänyt eilisestä asti heittää sulle vaikea kirjoitushaaste nimittäin. Kirjoita Oonasta niin, että Oona käyttäytyy itselleen ominaisella tavalla, mutta niin, että Tiitus on kertoja, ja läpi tekstin huokuu se, miten Tiitus suhtautuu Oonaan ja Oonan juttuihin. Tai jos ei Oonasta, niin jostain toisesta hahmosta, jonka käytöksestä sulla on tasan tarkkaan varma tunne, että tiedät, missä tilanteessa se voisi toteuttaa ominaisimpia käytösmallejaan. 🙂
Bee on niin söpö, kun se on niin tomera sekä tekstissä että kuvassa. Eihän ketään nyt huvita sadekuuroissa värjötellä, varsinkaan prinssejä. 😀
Siitä se värittely lähtee! Hyvä on pohja jo, ja värittämisen kanssa on ihan sama juttu kuin kirjoittamisenkin kanssa, että koko ajan vain kehittyy kun alkaa tehdä. Seuraava homma taitaisi olla lisätä varovasti vähän valoa karvaan! Tällä on nyt söpöt silmät, ja niistä tämän ilme suurimmaksi osaksi muodostuukin!
-
Niin — mikäs tuollaisessa pikkukaverissa olisi vikana. Sehän voisi vaikka olla Mielikin tarhakaveri, kun ne ovat varmaan eniten samaa kokoa. 😀 Siinähän se takapihan pitäisi siistinä, eikä varmaan tuhoaisi kavioillaan nurmikkoa ja kitusillaan marjapuskia, niin kuin Make ja kumppanit, vaikka pieniä nekin ovat. 😀 Sitä voisi viedä koirien kanssa lenkille ja pitää saunassa jos talli täyttyisi, koska taskukokoahan se on.
Mulla on kaksi lempiasiaa tässä tarinassa. Toinen on se, miten vihjaat useassa kohdassa mitään suoraan sanomatta, että Nelly tuntee Eetun vähän paremmin kuin muut. Erottaa äänensävyt ja ilmeet ja kaiken vähän paremmin. Vihjaat näiden yhteiseen salaisuuteen, jonka ne luulevat varmaan ihan tosissaan säilyttäneensä ihan semihyvin.
Toinen on se, miten päiväkahvit ovat Nellyn lempparit, koska toisin kuin aamukahvilla, päiväkahvilla ei tee mieli heittää toisia kupilla :DD
Saattoi olla pieni ongelma Eetulle, että häntä noin tomerasti vain päätetään pakkoauttaa tallihommissa. 😀 Kaikki pitää muka tehdä itse!
-
Voi että. Mä näen tässä viimeisessä kappaleessa sen ilmeisesti aika yleisen ajatuksen siitä, että ero, tai oikeastaan siitä toipuminen, on joku kilpailu. Se jotenkin voittaa, joka on ekana jaloillaan. Se on lopullinen voittaja, jolla on ekana uusi kumppani, varsinkin jos se muistaa päivittää siitä Tosi Onnellisia Kuvia Instaan ja Facebookkiin. Hitsi. Ei ole totta se. Eikä ole totta sekään, ettei Hellossa tunnu mikään. Ei ehkä tunnu sydänsuru just samalla tavalla kuin Jillalla, mutta syyllisyyshän sen jouhikorun saa hiertämään. Se on vauhdikas ja vähän koiranpentumaisen kömpelö kaveri, vaan ei mikään sydäntensärkijä. :/ Mutta mitäpä Jilla siitä tietäisi, kun Hello kokee, ettei saa nyt häiritä Jillaa läsnäolollaan yhtään!
Toivon vähän, ettei Jilla uppoa enää syvemmälle. Parisuhteen löytäminen ja rakkaus taitaa olla hänen pääprioriteettejaan nyt, ja siksi kai Hellonkin kanssa niin lujaa mentiin. Mä toivon vilpittömästi Jillalle jotain sellaista kollia kainaloon, joka haluaisi just ja nimen omaan Jillan, eikä tykkäisi hänen petollisista parhaista kavereistaan, tai, heh, pelkästään toisista miehistä. Jillalla on vain käynyt tosi huono tuuri miesten kanssa. Eihän se nyt mitenkään voi loputtomasti jatkua! Ne oli vain harjoituspoikakavereita ne! Jossain on se oikea.
