Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Aloin kokoamaan tammoja ykköslaitumelle, kakaroita kakkoslaitumelle ja urhoja kolmoselle. 🙂
-
Haeskelet tässä hyvin sitä samaa kahden päällekkäisen läpinäkyvän tarinan vaikutelmaa, jossa niin erinomaisesti onnistuit kun Noa oli kipeä ja näki unia kolarista. Aihe ei tietenkään tässä ole yhtä vaikuttava, mutta tekniikka kyllä on. Kuljettelet hyvin menneisyyden tapahtumia ja nykyhetkeä. Samoin sama runollisuus värittää tätä tekstiä. Just Noa on hyvä kertoja näihin runollisiin teksteihin. Tiedän yhden toisen kollin, jonka sanomana sadepisaroiden sinfonia olisi yksinomaan outoa, mutta tämän hahmon sanomana se on pelkästään hienoa. Noa nyt vaan on runollisempi ja rauhallisempi. Suurin onnistumisesi tässä tekstissä on siis fiilis, vaikka tämä on kokonaisuudessaan tosi hyvä ja aivan selvästi hiottu ja viimeistelty teksti. Joka tekstiään ei kukaa jaksa näin kiillottaa, kyllä mä sen ymmärrän, mutta laita vain tällä tavalla hioen ja koristellen silloin kun inspaa. Samalla kun nykerrät fiilistelyn kanssa, tulet nimittäin hioneeksi omaa kuvailutyyliäsi, joka kehittyy koko ajan harppauksin.
Mielikki ja Noa on ihania. Isi hoitaa Mielikkiä, ja välillä kylläkin Mielikki isiä. Koiralla on menneisyys, mutta et liikaa siinä kyllä vello. Siis tietenkin tämä teksti käsittelee menneisyyttä ja Mielikin kivistä elämän alkuakin, ja se on ihan okei, mutta melkein kaikissa muissa teksteissä Mielikki on ihan vaan koira. Oikeastikin, kun otetaan rescuekoira, ei se ole ensisijaisesti rescue, vaan ihan vain koira ja kaveri. Näistä tarinoista välittyy se. Aika moni sortuu siihen, että kaikki koirasta kertova on säälittelyä, ja koira on joka tarinassa vaan rescue. Sitä teemaakin saa ja pitää olla, mutta vaan tällä lailla välillä.
Mielikki-parka on niin kuin mun Nisu. Meni kauan ja vaati töitä, että siitä tuli normaali. Nyt se on: rakastaa lenkkejä, koirapuistoja, setiä, tätejä, kakaroita, sitä kun saa riivata mua suihkussa, saunassa ja kylpyammeessa… :DD Kaikista sen kokemista kauhuista muistuttaa enää ainoastaan se, että se heittää raukka kauhuissaan selälleen, pissaa alleen (tai oikeastaan päälleen) ja uikuttaa, kun mä otan rullasta jätesäkin. En halua edes ajatella, mitä sille on mahdettu tehdä, kun se vieläkin sen muistaa, vaikka se on ollut mun vauvana jo kuutisen vuotta. Mun käy sääliksi kaikkia maailman Mielikkejä.
-
Millä ihmeen standardeilla sä oikein arvioit omia tekstejäsi? :DD Ei tää oo mehh. Kiinnostavinta maailmassa on aina vain ihmisten välinen vuorovaikutus, ja täähän on just sitä. Mun mielestä saat kaikki ukkelisi nyt tottelemaan tosi hyvin tässä tarinassa. Muutenkin, vaikka tottakai aina joskus mokaat niin kuin ihan kaikki, sun teksteistä näkyy kiinnostus muiden hahmoja kohtaan. On aina näkynyt: siitä asti, kun olen niitä lukenut. Eniten mua heppa-aiheisissa teksteissä pänniikin aina just se, että muiden hahmot elehtivät sillä tavalla ja puhuvat sellaisia asioita, mitä ”kuka tahansa” voisi sanoa ja tehdä. Eli siis ei viitsitä tutustua toisten hahmoihin, ei jakseta yrittää. Toki on ihan OK keskittyä vaikka vain sitten niihin hevosiin, mutta mä luulen, että me ollaan hakeuduttu kaikki tänne just siitä syystä, että meitä kiinnostaa ne hahmot vielä enemmän. Ja hahmoissa sä olet kyllä ihan haka. Varsinkin nyt viimeaikoina, kun jotenkin ihan yhtäkkiä tunnut tiedostaneen, että hahmot ei ole oikeasti sellaisia, kuin ne itse luulevat olevansa! Tai että niiden esittelyteksti ei ole koko totuus. Meillä on oppimista sulta hahmojen persoonien tulkinnassa. Susta tulisi hyvä näytelmäkirjailija.
Mutta kun aina yksityiskohtien kanssa nyhrään niin… Hello ja sen kahvilusikka. Se on hauska tapahtumana joo, mutta ennen kaikkea se on hauska sanavalintojen takia. Kun Hello etsii jotain kättä pidempää — niin siis kättä pidempää mihin!! Ja päättää sitten käyttää lusikkaa ilmeisesti aseena. 😀 Ääliö se on. :DD
Toinen, mikä mun huomion heti kiinnitti, oli Jerusalem. Enhän ole sitä kauheasti esiin tuonut, mitä Hello esikoispojastaan ajattelee, mutta ihan oikein olet tulkinnut. Hello saa sanoa, että se on tyhmä koira, joka räksyttää jos ei komenna, eikä aina usko ennen kuin karjaisee, mutta eihän nyt herran tähden muut sellaisia saa puhua. Ja kun Nelly sanoo, että Jeppe on yhtä fiksu kuin isäntänsä, vähän jo hirvitti, että kirjoitat Hellosta tollon, joka ei tajua. Ei se kaikkea hienopiirteisiä juttuja aina tajuakaan, eikä viitsi edes tarttua aiheeseen aina kun sitä pidetään tyhmänä, mutta ei se kyllä idiootti ole.
Noa on myös tässä karvan verran kotiutuneempi kuin aiemmin! Kaikkein eniten tuot sitä esiin kappaleessa, jossa hän arvioi muiden tapaa puhua toisilleen. Ulkopuolisista sen tuntuisi oudolta: Noa ei ole ulkopuolinen, vaan tottunut sellaiseen.
Sitten kokeillaan tätä Reita-open Kielikoulua. (Älkää kauhistuko mua. Kysyin luvan saanko pitää Kielikoulua.) Istupa Noa nyt sinäkin vaan sinne omalle paikalle ja viittaa kun on kysyttävää, kun natsiope pitää monologia täällä luokan edessä. Tänään meillä on aiheena refleksiivipronominit joka ja mikä, ja nyt saat tästä sellaisen kielioppitunnin, että kun tämän sisäistät, yli puolet sun kaikista kielivirheistä vain katoaa. Eli, asia on näin yksinkertainen:
Joka -> viittaa edelliseen sanaan.
Mikä -> viittaa edelliseen lauseeseen.
(Tietenkin nämä myös taipuu ja taivutusmuodoilla on ihan sama merkitys. Joka -> jolle, josta, johon, jota jne jne jne.)
Mitään muuta eroa näillä ei tosiaankaan ole. Kun tarina on valmis, voit painaa ctrl+f ja etsiä kaikki jokat ja mikät ja katsoa, mihin ne viittaavat. Katsopa näitä. Painoin ctrl+f ja poimin tekstistäsi jokaisen joka-sanan. (Mutta en mikä-sanoja: et käytä niitä… :DD)
nukkuminen oli saanut selkäni vihoittelemaan, joka lisäsi entisestään raihnaista oloani. < -joka ei viittaa nyt mihinkään. Mikä-sana viittaisi nyt oikein edelliseen lauseeseen tässä. Eli siis Noan raihnaista oloa lisää se, että (koko lause->) huonossa paikassa nukkuminen on saanut selän vihoittelemaan.
”No niin näitki. Johan nää on ollu varmaa vuoden jo!”, se sanoi, joka valehtelematta sai huomioni. < - sama homma. Noan huomion saa se koko edellisen lauseen sisältö. Sihen viittaa sana "mikä", ei joka. katseli pihalla sipsuttavaa Mielikkiä, joka näytti jo unohtaneen < - oikein! Mielikki on sana, johon joka viittaa, eli Mielikki näyttää unohtaneen. Tiitus puuttui peliin, joka sai Hellon laskemaan jo kohotettua kahvilusikkaa < - nyt Tiitus puuttuu peliin, ja peli on saanut Hellon laskemaan lusikkaa. Jos tähän laitetaan tilalle sana mikä, niin silloin Tiitus puuttuu peliin, ja peliin puuttuminen saa Hellon laskemaan lusikkaa. Taputin reittäni joka sai Mielikin huomion < - nyt reisi (viimeinen sana) saa Mielikin huomion. Jos tähän laitetaan mikä, reiden taputtaminen (eli edellinen lause) saa Mielikin huomion. Eetu laski kahvikuppinsa alas, joka oli kai ele että töihin pitäisi palata. < - joka viittaa sanaan alas. Mikä viittaisi siihen, että isäntä laskee kahvikuppinsa alas, ja se on nyt se ele, johon kokonaisuudessaan yrität viitata. Nellyn ja Eetun salasuhteesta, joka ei nyt kai enää ollut niin salainen < - oikein! Salasuhde ei ole salainen, kun joka viittaa salasuhteeseen (edelliseen sanaan). Kielikoulu vei nyt paljon palstatilaa, vaikka kyse on ihan pienestä jutusta. Iso tila johtuu tasan siitä, että otin kaikki esimerkit, jotka löysin. Ei siitä, että tarvitsisit pitkää saarnaa!itkää saarnaa! //e ope käytti liikaa kursiivia ja alkoi koko päiväkirja hajoilemaan. Pakko ottaa pois. Koettakaa saada selvää.-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten
Eetu Hopiavuori.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten
-
Musta tämä Hellon ja Tiituksen sankarijuttu on ollut alusta asti aika hauska. 😀 Hello kai oikeasti vähän haluaisi Tiituksesta suojaa mörköjen ja susien varalle, ja ehkä Tiitus vähän haluaisi Helloa niitä suojella. Kun taas tosielämässä mulla on vahva mielikuva siitä, että Hello taitaisi ennemminkin olla se, joka sumuttaisi susia ja täräyttäisi mörköjäkin nyrkillä silmien väliin. Ei se prinssiä oikeasti tarvi, sillä se pitää huolen itsestään sellaisissa tilanteissa tätä nykyä paremmin kuin kukaan. Ja silti se taitaa haluta prinssin. 😀 Ja sitten se yhtäkkiä ottaa paineita sellaisesta, että sen pitäisi laskea kaikki suojausmekanisminsa alas ja puhua tunteistaan. Kyllä se lopuksi siihenkin pystyy, mutta töitä on tehtävä. Mutta Tiitus ainakin toistaiseksi on vielä jaksanut katsella sitä, miten Hello yrittää pysyä jotenkin kasassa vitsailemalla.
Vitsit kun mä voisin lukea näistä poijjista vaan koko ajan. Vitsit kun voisin vaan kirjottaa näistä itse koko ajan. Vitsit kun voisin kirjottaa romaanin verran metatekstiä siitä, että Poolanmetsän maankaatopaikka on ihan oikeasti olemassa, vaikka Poolanmetsää tai koko Otsonmäkeä ei ole, ja että se on paitsi Hellon piilopaikka, myös tavallaan syntymäkoti, koska siellä sen olemus yhtenä varhaisaamuna syntyi. Vaikka kaikkein mieluiten näistä kaikista jutuista lukisin kuitenkin sun tarinaa. Tykkään kirjottaa, ja melkein ärsytti kun itse kuvittelin Hellon ja Tiituksen yön, etkä tehnyt sitä mun puolesta. 😀 Vaikka ehdinpähän varmistamaan, että Hello lyö jarrut pohjaan ja käyttäytyy nyt persoonalleen uskollisesti. Meistä oli jännää, kun Tide halusi katsoa meidän kanssa Pohjanmaan hienointa auringonnousua ja tuli vielä meille yöksi. :DD
-
Onhan siellä kuuma, huh! Hyvä, että flikat uskaltavat tulla tupaan juomaan välillä. Menehtyisihän sinne muuten. Uiminenkin kuulostaa kivalta idealta. Saavatkohan flikat jostain kuskin itselleen, kun ei Otsonmäen Jätinhautuumaan mutkasta ihan kävellen uimaan kuljeta? Vai saakohan Jitta suostuteltua Eiran pyöräilemään ja jaksaako kuunnella siitä syntyvää valitusta? 🙂 Vaikka eiköhän Eira ole hyvä ja aikaansaava kaveri tuollaisiin seikkailuihin. Uskoisi, että hän löytää helposti kuskin suuren suunsa avulla. Hän menee ja kysyy, eikä sen kummemmin orjaile.
-
O-re-sa-ma jättää tarinan jälleen kommentoimatta, osa tuhat. En tee tätä oikeesti tahallani. 🙂
Näiden kahden juttu liikkuu tässä iison askeleen eteenpäin. Mä oon tykännyt ajatuksena siitä, mitä näillä on tähän mennessä ollut, ja samalla mä olen suojellut kyllä mun hahmoakin. Pelkään tallin puolesta vähän niin kuin Eetu, ja mun on itsenikin kirjoittajana vaikeaa asettaa isäntä alttiiksi ihmissuhdesotkuille. Talli kuitenkin tarvii luotettavan ja vakaan isännän: miten muuten kukaan uskaltaisi sinne hevosiaan tuoda? Mutta lopultahan Nellyä oltaisiin kuitenkin kysytty tupaan yöksi. En osannut kyllä yhtään ennalta arvata, lähtisikö hän vai ei. Tämä on iso juttu Eetulle, mutta taitaa olla yhtä iso Nellyllekin. Koska Eihän Näiden Kahden Välillä Ole Mitään. 😀 Nyt Nellyn on vähän pakko myöntää edes itselleen, että kyllähän tässä vähäsen jotain on.
Eetuhan on vakaa heppu, joka on vaikea kirjoittaa menettämään itsehillintäänsä millään tavalla, vaikka sitten nauramalla. Tässä rappuskohdassa kuitenkin uskon sua, kun sä kerrot. Mun mielestä on niin hauska ajatus, miten isäntä hiiviskelee omassa talossaan muka tosi salaisena, ja varmasti just se ajatus saa nämäkin repeilemään. Muistatko, kun lapsena oli kiva suunnitella ja tehdä Suuria Seikkailuja omassa pihassa ja lähimetsissä? Silloin sitä leikki intiaania tai jotain. Luulisi, että näillä on tässä ihan sama olo. Mä olen vähän enemmän Eetun ikäluokkaa kuin vaikka Hellon, ja silti mäkin leikin välillä suuria seikkailuja. Ne ei enää vain ole intiaaniseikkailuja, vaan enemmän tällaisia. Ne on jänniä, ja samalla on huvittavaa ajatella olevansa kuitenkin ihan aikuinen ihminen luvallisissa puuhissa, ja silti hiippailevansa. Kivaa että isäntäkin pääsi seikkailemaan, vaikka se on miljoona kertaa vakavampi ja tasaisempi kuin joku minä. :DD Nellykin, vaikka soittaa suutaan, taitaa itsekseen ajatella kuin aikuinen, joten tämä oli hänellekin naurettavan suuri seikkailu. Näkeehän sen nyt jo epäröinnistäkin, että tässä on tosi kyseessä, mutta silti portaissa naurattaa.
Musta tämä on ihana tarina just sen kannalta, miten vakava ja naurettava niin mutkattomasti kietoutuvat toisiinsa. 😀
-
Hyvä että julkaisit. 😀 Tämä on musta tosi hauska. Aihe ei ole kevyt, mutta teksti on!
Ihan hyvä, että Hopiavuoressa paljastuu juoruja, ja varsinkin kun tosi moni aina alkaa kierittää vyyhtejä auki samoista langanpäistä. Kaikki vain näkivät Otsonmäellä leviävän kuvan Tiituksesta ja Hellosta, ja nyt, kun Eetukin on Eiran takia vähän ilmeisesti luovuttanut salailun suhteen, moni alkaa näkemään merkkejä tästäkin suhteesta. Lisäksi Eetu näyttää järjestelmällisesti siltä, ettei häntä enää edes hirveästi haittaa, vaikka muut saisivat tietää.
Pidin tämän lopusta. Siinä on molempien äijien persoonat otettu huomioon, ja minusta se vielä vihjailee siitäkin, miten heillä on itse asiassa tosi pitkä yhteinen historia takanaan. Eetu on Helloa sen verran vanhempi, että yhdessä hiekkalaatikolla ei ole leikitty, mutta silti on paljon yhdessä koettu.
Samaten vielä alleviivaisin ne kohdat, kun Nelly sanoo Tiitusta Tideksi. Se kertonee siitä, että Hello, joka on tainnut ainoana niin tehdä, on jankuttanut aiiiiika paljon Tidestään Nellylle… :DD
Yksi kestosuosikkini kaikissa jutuissa on se, miten hahmosi elehtivät ja liikahtelevat. Aina tulee kehitettyä heikkouksiaan, mutta sinuna hioisin aina välillä inspiraation mukaan vahvuuksiakin. Tästä jutusta tulee ihan pienellä jalostamisella tavaramerkkisi. Katsesanat voisivat olla se juttu, jota kannattaa halutessaan kehittää. Kerrot paljon katseen suunnasta, ja se on aivan sairaan hyvä juttu. Meillä ihmisillä näkyy silmistä paljon enemmän valkuaista kuin muilla lajeilla nimen omaan siksi, että meidän lajillemme katseen suunta on niin tosi tosi oleellinen osa kommunikaatiota. Olet tarttunut tosi oleelliseen kommunikaatiovälineeseen, ja ehkä tätä nyt tällä hetkellä muutenkin tehokkaasti kehittäessäsi voisi olla hyödyllistä myös löytää pari ilmausta siihen, miten otetaan katsekontakti tai haetaan sitä.
Jossain vaiheessa tulet lukemaan kaiken maailman kirjoitusvinkkioppaita, ja niissä sanotaan, että pidä dialogi dialogina ja kuvailevat kappaleet kuvailevina, äläkä sekoita niitä. Se on monelle hyvä ohje, mutta älä sinä kuuntele sitä ohjetta varsinkaan näissä lyhyissä, dialogin varaan rakennetuissa jutuissasi!! Ai että kuinka paljon parempi tämä onkaan nyt, kun tiedän, miten kukakin puhuu, miten elehtii, ja ketä katsoo! Tee omalla tyylilläsi, juuri näin.
-
Noa, ne on Hellovaara. :DD Tidemias. :DD
Miljardi vuotta sitten sanoin jossain, että Tiitus olisi ihan Hellon tyyppiä. Tarkoitin sillä, että Hellon olisi helppo ihastua Tiitukseen monestakin syystä. Voi että kun joskus vielä pääsen ilmaisemaan tarinassa esim. sitä, että Helloa kiehtoo ihmiset, joilla on intohimo, vaikka se olisi sitten jefua kohtaan, josta Hello itse ei mitään ymmärrä. Samalla se ei kuitenkaan kauheasti jaksa keskustella syvällisiä sellaisten kanssa, joilla on sama intohimo kuin sillä, eli musiikki. Mutta nyt, mitä enemmän Tiituksen ajatuksia luen, sitä enemmän mä näen, että se olisi itse asiassa muutenkin niin tosi sopiva pari Hellolle, kuin vain niin, että Hellon olisi helppo ihastua. Hellon on helppo pitää sitä turvallisena ja vakaana, ja sitä se taitaa hakea, koska se on itse sellainen kaulapannassaan tempova ilotulitusraketti. Mä näen sitä Tiituksen turvallisuutta siinä, että kun se tietää, että Helloa ahdistaa eikä se oikein uskalla sanoa, se sanoo, ettet tule suihkuun. Ja vieläpä sillä tavalla kevyesti, että voin kuvitella Hellon voivan ottaa sellaisen kommentin ihan rauhassa vastaan. Jos se olisi alannut puhua syvällisiä siinä vaiheessa, voin kuvitella muan kansanmuusikon sulkeutuvan nurkkaansa haitarinsa seuraan ja häpeävän silmät päästään. Mutta samalla Hello uskaltaa jo vähän itsekin, vaikkakin välillä leikin varjolla. Vaikka silloin, kun se vitsailee siitä, miten ei saanut viimeksi keitettyä kahvia. Ei se taitaisi sanoa siitä muille mitään, ja jos joku sen yllättäisi sellaisessa tilassa, ei se edes vitsailisi siitä muille, jottei muistuttaisi muita heikkouksistaan. Mulle ajatus siitä, miten Hello hiljalleen avautuisi, on kiinnostava kirjoitettava. Kuvittelin, etten pääsisi piiiiitkiin aikoihin, jos ikinä, avaamaan sitä.
Samalla näen näiden polulla kiinnostavia ristiriitoja ja ongelmia. Mitenhän Tiituksen äiti tämän ottaisi? Jos hän on oikeasti niin paha, miten Tiitus uskaltaisi ikinä nähdä Hellon porukoita? Kyllästyykö Tiitus Hellon itsesuojeluvitseihin, ja jos kyllästyy ja ilmaisee sen, miten Hello sen ottaa, kun määrittelee itse itsensä niin, että hän on Intiaanipäällikkö Se Joka Vitsailee? Mitähän Tiitus tykkää siitä, kuinka veltto Hello oikeasti on: liekö hänestä yhtään juoksulenkkikaveriksi? Ja kaikkein suurimpana: kun nämä eivät oikeasti puhu toisilleen! Onko kyse siitä, että tässä ne ovat ollet jotenkin tavallaan yhdessä suurin piirtein kaksi päivää? Silti ne tuntuvat toisiaan ymmärtävän. Ainakin Tiitus, siis silloin kun keskittyy kuuntelemaan eikä epäilemään itseään. Niin kuin Hellon eteisessä.
Mä pidän yksityskohdista. Siitä, miten Tiitus näkee viestin, kun sen olisi vain kuitata, että viesti tuli. Siitä, miten Nelly ja Hello supisee, eikä vaan neutraalimmin juttele.
Pidän myös järjestelmällisyydestä. Hello on puhelimessa Helemias. Tiitus tarvii sokeria kahviin. Ja aina välillä Tiituksen ajatuksesta paistaa sellainen itsekritiikki, kuin että olisi ollut tyhmää sanoa olevansa herkkuperse, onneksi en ehtinyt sanoa.
Ja vanhoihin juttuihin viittaamisesta pidän, olivat ne sitten omia tai muiden. 😀 Tässä siis siitä, miten Hellolla oli kahvin kanssa vaikeuksia, ja aamun syleilyjankutuksesta.
Menen vielä siihen, että älä rakkaustarinateemoista murehdi. En tiedä, murehditko, mutta ainakin mulle tulee aina välillä sellainen olo, että täytyisi pakosti kirjoittaa hevosista. Mutta muhaha, nyt mulla onkin oma talli, jossa olen päättänyt kirjoittaa siitä, mistä haluan, eli nyt tästä. 😀 Ja mun kirjoitusmoti on lisääntynyt tarina tarinalta, kun olen jättänyt murehtimisen. Samoin joskus tuskailin sitä, että muut kyllästyy, mutta sekin on ihan turha huoli, jos sulla sattuu olemaan sama joskus. Sulla ainakin on sellainen yleisö, jolla on oikeesti levoton olo, kun tarina ei jatkukaan enää viimeisen osan jälkeen. Nimittäin mä. 😀 Ja muutkin ovat tätä kehuneet. Kaikkein tärkeintä on se, että sulla itselläsi olisi ihanaa kirjottaa, ja niin kuin Noa, niin mäkin olen näistä kauheasti lukevinani, että tätä tarinaa haluat nyt kertoa. Hopiavuori on kuitenkin vaan miljöö, ja sellainen alusta, jossa ihan ajan teitä suhtautumaan hevosiin ja ihmisiin eri päin kuin muilla talleilla. Tää ei ole tarina Beestä, jonka omistaa Tiitus, vaan tarina Tiituksesta, jolla on eka oma hevonen, jefuharkat ja joka laittaa lusikallisen sokeria kahviin.
Kaipaatko haasteen rakkaustarinan kirjoittamiseen? Julkaiset tekstin tai et, tämä on hyvä harjoitus. Koeta joskus kuvailla, miltä tunne tuntuu kehossa. Ei siis joka kerta, vaan joskus. Ruumiin tuntemat tunteet, kuten väsymys ja kipu, kannattaa oikeastaan aina vain todeta sanalla tai parilla. Mutta mielessä tapahtuneet tunteet kannattaa joskus kokeilla kuvailla sillä, miltä ne tuntuvat. 😀
-
Vai oikeastaan vielä asunto puuttuu, jotta uuden elämän rakentaminen voi alkaa. Noh, onneksi siinä Jessellä ei ole kovaa urakkaa, varsinkaan kun hänellä ei taida olla omia elukoita muuttamassa mukanaan. 🙂 Otsonmäen kaltaiset kuolevat paikat (eli oikeastaan kaikki lähikunnat paitsi Seinäjoki ja Vaasa) ovat muuttohäviökuntia, joissa on enemmän vuokra-asuntoja kuin vuokralaisia, ja meikäläisillä onkin etuoikeus ihan valita asunnoista minkä tahansa kriteerin perusteella, missä haluamme asua. Jessen tapaisen työssäkäyvän tyypin ottaisi kuka vain vuokralle, ja kaiken maailman kurjillekin löytyy kyllä ihan helposti asunto. Toivottavasti Jesse saa jostain energiaa etsiä, vaikka vähän uumoilen, että hän on saattanut tottua vähän kaupunkimaisempaan vuokratasoon ja siihen, että asuntoa on vaikea löytää… Silloin ehkä etsinnän aloittaminenkin on lannistavaa? Mulle ainakin oli, kun tänne muutin, ja olin tottunut opiskelijataloudessa asumaan Helsingissä! Siihen nähden on outoa elää open palkalla yksin täällä Otsonmäen lähellä oikeassa elämässä… :DD Kaupunkilaiset eivät uskoisi, jos kertoisin, paljonko mun asunnossa on neliöitä ja mitkä mun asumiskustannukset ovat kokonaisuudessaan… 😀 Mutta ehkä se on positiivinen yllätys. Isompi ongelma voi olla hiljaisuus ja yksinäisyys. Täällä ei tapahdu oikeastaan mitään, eikä täällä myöskään tapaa ketään ellei huoli kaveriksi työkavereita ja muita sellaisia, joita tulee vastaan…
Muihin viimeaikaisiin Jessen juttuihin nähden tästä puuttuu suoran negatiivinen asennoituminen asioihin, jonka olen nyt oppinut mieltämään Jesselle tyypilliseksi jutuksi. Ehkä hän on väsynyt, ehkä jännittynyt, tai ehkä vain salainen ilo työpaikan saamisesta on vienyt vähän terän kaikelta siltä ankeudelta. Ehkä Joonas ja Hopealinna eivät vain ärsytä Jesseä yhtä paljon kuin häntä ärsyttää olla Hopiavuoressa Noan kanssa? Tästä pystyt kehittämään Jesselle oman tavan olla ihan tyytyväinen. Ehkä se on latteaa tyytyväisyyttä? Sitä on aikaa viilata tarinan myötä. Epävarmuus tästä sen sijaan näkyy, ja sehän on ihan luonnollinen tunne, kun joutuu uuteen paikkaan tekemään uusia juttuja. Samoin Jessen negatiivisuus ja kyynisyys pääsee pilkahtamaan esiin lyhyessä kappaleessa, jossa hän kommentoi sitä, miten joutuu ajamaan traileria.
Koskematon tarkoittaa muuten sitä, että kirjaimellisesti ei oikeastaan ole koskettu. Siis käyttämätöntä: ihan uutta ja hväkuntoista. Haet pikemminkin jotain päinvastaista ilmausta ja tarkoitat, ettei karsinoihin ole koskettu remontin merkeissä vielä.
Mutta. Kiva, kun Jesse pääsee aloittamaan. Toivottavasti olet nyt löytänyt Hopealinnasta miljöön, jossa pystyt kertomaan sen tarinan, jonka haluat.
-
Kaksi kertaa on nostettu esiin se, miten Eetu potkaisee rengasta, ja ai miten hyvin kaikkea eleitä ja murteita kirjoitatkaan. Yksityiskohdista minäkin tässä ihan kaikkein eniten nautin! Siitä, miten huonot kärryt voisivat jättää Matildan Jätinhautuumaan perukoille. Miten on tomua säärissä, miten suoristetaan mattoa, pyyhitään murusia. Noa sanoo aina välillä, että tietää dialogin perusteella, kuka hahmo on. Minä tiedän sanavalintojen ja eleiden, etenkin noiden kahden viimeisen eleen perusteella.
Tavallaan kaipaan sitä, kun minulla itsellänikin oli vain yksi hahmo (ok, suurimmaksi osaksi en, mutta..). Kun kirjoitti vain yhden tekstejä, tuli hiottua yhtä juttua pidempään, ja siitä sai tietenkin tasokkaamman. Olen vähän kateellinen nyt hiotusta kielenkäytöstäsi. On kiintymys kahvinlipittämiseen, kaivetaa kaapeista kastinta, ja niin edelleen. Kaikkien pitäisi päästä lukemaan tällaista kieltä mahdollisimman paljon, koska vain sillä tavalla hyviä sanavalintoja, rakenteita ja muuta tarttuu osaksi omaa kieltä. Näitä ei oikein voi opetella kirjasta, eikä näitä voi opettaakaan.
Niin ihanasti tunnut ymmärtävän Eetun persoonaa ja ominaisia tapoja, että se on yhtä oma itsensä kuin Matildakin. Sanoisin, että tämä teksti on tyypillistä Eetua. Tyypillisempää, kuin mitä olen itse kirjoitellut viimeisimpiin juttuihin. 😀 Mun mielestä on aina tosi suuri kunnia, kun joku paneutuu mun hahmoihin. Mä olen niiden isä ja ne on mun lapsia, ja niiden liikutteluhan tarkoittaa mulle, että joku koke mun lapset hyvinä ja ihan mielenkiintoisinakin tyttöinä ja poikina. Ja siihen lisäksi saa vielä juhlia sitä, kuinka älyttömän hienosti tämä sulta oikeasti sujuu!
Pekka on kohtalo! 😀 Elämä heittää sen Matildan eteen niin monta kertaa, että se lopulta saa mahdollisuuden. 😀
-
Ah-dis-ta-va ajatus, ettei oma äiti tunne oikein lastaan. Se on mulle niin supervieras ajatus, vaikka olenhan mä sitä nähnyt. Justiinsahan yhden mun parhaan kaverinkin äiti oli höpötellyt, että olisi aina toivonut, että musta ja tästä mun kaverista tulee pari, ja oli vielä sanonut, että eihän sitä koskaan tiiä. Kuinka se voi olla tajuamatta just sellaisia asioita, kuin että mä taidan olla pikkasen väärää sukupuolta sen puolisoksi? Mä en voi kuvitella, miten ahdistavaa olisi, jos mun äiti ei tuntisi mua, ja en uskaltaisi oikaista sen käsityksiä. Tai jos se ei hyväksyisi mua. Mutta se tietää tasan millainen runoilija, romantikko ja kukkienhaistelija mä olen, ja mä oon silti, tai oikeastaan sen takia, sen mielestä just hyvä. Ja voin aina soittaa sille, kun en osaa tai tiedä tai ymmärrä jotakin, ja se selvittää ja auttaa, vaikka mä olen ihan aikuinen, vakavasti otettava ihminen jo. :DD Mutta Tiituksen tuntienhan tämä voi olla taas sitä, että Tiituksen oman pään sisällä oleva maailma onkin erilainen kuin ihan oikea maailma. Mitä jos se vain luulee, että se pääsisi helpommalla? Mitä jos se joskus veisi poikaystävän äidille näytille, ja äiti sanoisi vaan että voi kun on kiva tavata meidän Tiituksen mies? Tiituksesta kun ei ihan tiedä, murehtiiko se turhaan vai ei. Mutta ehkä joskus, jonain päivänä, tarina kertoo.
Mä en tiedä, onko tämä Tiden seksuaalinen suuntautuminen melko uusi tieto Sakulle, vai onko se kuitenkin vaan hermostunut. On niitä ihmisiä, jotka käsittelevät tällaiset uudet paljastukset vähän niistä vitsailemalla, ja sitten unohtavat kun (paremman sanan puutteessa) ensijärkytys on ohi. Sitten on niitä Sakuja, joita tämä kuitenkin vähän hermostuttaisi, ja ne sen takia vitsailisivat pidempään. Kummin vaan: Tiitusta ei vissiin kauheasti haittaa, enkä mä saa tästä ollenkaan sellaista kuvaa, että Saku tarkoittaisi yhtään mitään pahaa. Sillä nyt vain on tuollainen tyyli yrittää tukea kaveria, kun vakava keskustelu tai joku sellainen tuntuisi siitä vieraalta. :DD Vaikka osasi se olla vakavakin, tai ainakin vakavampi. Silloin kun se sanoi, että tietää keneen Tide on silmänsä iskenyt: nimittäin siihen, joka soittaa didgeridoota.
Vähän löisin vetoa sen puolesta, että itsekin googlasit ananasemojia. :DD Voi voi. Mitähän Hello sillä nyt meinaa? Musta on oikein erityisen ominaista Tiitukselle miettiä tuollaisia. Koska Hellohan on niin järjestelmällinen, hillitty ja asiallinen, että kaikilla sen jutuilla on joku tarkoitus. Eiku mitä? :DD
Se oli mun mielestä tämän tarinan paras kohta. Ihan vain se idea siitä, että just Tiitus olisi kaikista maailman hahmoista se, joka googlaisi, mitä ananasemoji tarkoittaa ja ottaisi siitä kierroksia. -
Katso mua kuinka olen huolimaton. Taas multa on jäänyt teksti väliin, ja eilen sain ihan palautettakin siitä kun en kommentoi kaikkea järjestelmällisesti! Kyllä mä yritän, enkä tahallani jätä kommentoimatta: joskus näköjään vain lipsuu! Onneks Nelly on kommentoinut tähän, ettet jäänyt ihan ilman. 😀
Tämä oli mun mielestä niin jän-nit-tä-vä, koska olen niin tosi koukussa ja tosi rakastunut. 😀 Sitten kun hakkasin näppäimistöä takaisinpäin, mun teki niin tosi kauheesti vieläkin nakata sitä palloa sulle, eikä, heh, tehdä koria niin kuin Noa sanoi Hellon päiväkirjassa. :DD Varmaan siksi mä tästä tykkään kirjoitellakin, kun se on mulle niin jumalattoman vaikeaa.
Tiitus on niin tosi paljon viehkeämpi tyyppi kuin Hello, vaikka noh, eihän siihen paljoa kyllä vaadita. Se raukka edes yritti vihjailla jotain koirajuttujaan, ja mä tajusin ne, mutta Hellolta ne meni yli hilseen, koska se oli muutenkin jo tosi seinille hyppivässä mielentilassa. Ja lopulta Tiitus uskaltaa sitten oikeasti avata suunsa, vähän vähemmän sulavasti niin kuin sen persoonaan sopii, ja mun teki mieli kuolla, enkä osannut sanoa mitä Hello tekee ennen kuin aloin kirjottaa. 😀
Mä en siis ole vieläkään kyllästynyt kaikkeen tähän Tiituksen empimiseen, lukemaan kuinka se Hellon näkee, epävarmuuteen, jossitteluun, kaikkeen… Mutta silti, aina kun Tiitus on rohkea ja tekee tällaisia uskonloikkia syvään päähän, niin kuin se itse sanoi, mä olen niiiiiin ylpeä siitä. Sen takia joo, että toinen ihminen ylipäätään uskaltaa, mutta enemmän siksi, että mä taidan olla justiinsa samanlainen murehtija kuin se ja vähän ajatella, että jos Tiitus uskaltaa, niin mäkin voin. Munlaiset ihmiset tarvii tarinoita Tideistä, jotka ei oikeastaan uskalla, mutta silti tekee vaan.
-
…mä ehdin nopeasti kännykällä silmäistä niitä aamujuttujakin, ja olin että jes. Mun on pitänyt eilisestä asti heittää sulle vaikea kirjoitushaaste nimittäin. Kirjoita Oonasta niin, että Oona käyttäytyy itselleen ominaisella tavalla, mutta niin, että Tiitus on kertoja, ja läpi tekstin huokuu se, miten Tiitus suhtautuu Oonaan ja Oonan juttuihin. Tai jos ei Oonasta, niin jostain toisesta hahmosta, jonka käytöksestä sulla on tasan tarkkaan varma tunne, että tiedät, missä tilanteessa se voisi toteuttaa ominaisimpia käytösmallejaan. 🙂
Bee on niin söpö, kun se on niin tomera sekä tekstissä että kuvassa. Eihän ketään nyt huvita sadekuuroissa värjötellä, varsinkaan prinssejä. 😀
Siitä se värittely lähtee! Hyvä on pohja jo, ja värittämisen kanssa on ihan sama juttu kuin kirjoittamisenkin kanssa, että koko ajan vain kehittyy kun alkaa tehdä. Seuraava homma taitaisi olla lisätä varovasti vähän valoa karvaan! Tällä on nyt söpöt silmät, ja niistä tämän ilme suurimmaksi osaksi muodostuukin!
-
Niin — mikäs tuollaisessa pikkukaverissa olisi vikana. Sehän voisi vaikka olla Mielikin tarhakaveri, kun ne ovat varmaan eniten samaa kokoa. 😀 Siinähän se takapihan pitäisi siistinä, eikä varmaan tuhoaisi kavioillaan nurmikkoa ja kitusillaan marjapuskia, niin kuin Make ja kumppanit, vaikka pieniä nekin ovat. 😀 Sitä voisi viedä koirien kanssa lenkille ja pitää saunassa jos talli täyttyisi, koska taskukokoahan se on.
Mulla on kaksi lempiasiaa tässä tarinassa. Toinen on se, miten vihjaat useassa kohdassa mitään suoraan sanomatta, että Nelly tuntee Eetun vähän paremmin kuin muut. Erottaa äänensävyt ja ilmeet ja kaiken vähän paremmin. Vihjaat näiden yhteiseen salaisuuteen, jonka ne luulevat varmaan ihan tosissaan säilyttäneensä ihan semihyvin.
Toinen on se, miten päiväkahvit ovat Nellyn lempparit, koska toisin kuin aamukahvilla, päiväkahvilla ei tee mieli heittää toisia kupilla :DD
Saattoi olla pieni ongelma Eetulle, että häntä noin tomerasti vain päätetään pakkoauttaa tallihommissa. 😀 Kaikki pitää muka tehdä itse!
-
Voi että. Mä näen tässä viimeisessä kappaleessa sen ilmeisesti aika yleisen ajatuksen siitä, että ero, tai oikeastaan siitä toipuminen, on joku kilpailu. Se jotenkin voittaa, joka on ekana jaloillaan. Se on lopullinen voittaja, jolla on ekana uusi kumppani, varsinkin jos se muistaa päivittää siitä Tosi Onnellisia Kuvia Instaan ja Facebookkiin. Hitsi. Ei ole totta se. Eikä ole totta sekään, ettei Hellossa tunnu mikään. Ei ehkä tunnu sydänsuru just samalla tavalla kuin Jillalla, mutta syyllisyyshän sen jouhikorun saa hiertämään. Se on vauhdikas ja vähän koiranpentumaisen kömpelö kaveri, vaan ei mikään sydäntensärkijä. :/ Mutta mitäpä Jilla siitä tietäisi, kun Hello kokee, ettei saa nyt häiritä Jillaa läsnäolollaan yhtään!
Toivon vähän, ettei Jilla uppoa enää syvemmälle. Parisuhteen löytäminen ja rakkaus taitaa olla hänen pääprioriteettejaan nyt, ja siksi kai Hellonkin kanssa niin lujaa mentiin. Mä toivon vilpittömästi Jillalle jotain sellaista kollia kainaloon, joka haluaisi just ja nimen omaan Jillan, eikä tykkäisi hänen petollisista parhaista kavereistaan, tai, heh, pelkästään toisista miehistä. Jillalla on vain käynyt tosi huono tuuri miesten kanssa. Eihän se nyt mitenkään voi loputtomasti jatkua! Ne oli vain harjoituspoikakavereita ne! Jossain on se oikea.
-
Noa kommentoi perheaihetta niin kuin minäkin olisin kommentoinut, joten keskityn itse siksi sivuasioihin. Haluaisin nostaa esiin isäntien jutut. Niistä ei ole paljoa puhetta muiden kuin Jaken tarinoissa, vaikka isäntähän Eetukin on! Jaken tarinoissa on jo pari kertaa aiemminkin, mutta varsinkin tässä, kuvattu miten isäntäpiiri Otsonmäellä pyöriikään. Tehdään omia hommia, ostetaan kananmunia naapurin isännältä ja rasvaista lehmänmaitoa toiselta. Ja sitten kun tulee ruotsinlaivareissu, niin sen kummemmin ihmettelemättä mennään tekemään iltanavettaa, koska eihän siinä muuta voi. Mentävä on, jotta saa sitten kanala-apua, kun tulee itse vaikka kipeäksi tai on jokin pakollinen reissu. Voi luottaa siihen, että naapurin isäntä hoitaa asiat kunnolla, koska naapurin isännän on luotettava, että sinä hoidat sitten vastavuoroisesti hänen asioitaan. Tässä on jotain samaa hellyyttävää kuin siinä, miten bussikuskit ja rekkakuskit tapaavat aina tervehtiä toisiaan tiellä. 😀 Sillä lailla, että tässä me nyt körötellään, kyllä tämä tästä. 🙂
Sofissa Jakella on kyllä työmaata. Näyttää olevan aika voimakastahtoinen tyttö se. Voi kun Jake saisi autettua sitä niin, että se alkaisi ohjata energiansa vielä vähän enemmän oikeaan suuntaan. Siitä tulisi vaikka mitä hienoa.
-
Ai miten kaikkien hahmot saa syvyyttä sitä mukaa, kun niistä kirjottelee.
Vitsit sun kuvailua. Ei tarvitse sanoa kaikkia, mutta aina jotain pientä ekstraa silti. Ihan niin kuin tuo hyttynen alussa. Sillä ei oikeasti ole mitään roolia, mutta kun se heti alussa listittiin siitä huolimatta, se jo herätti mussa sen fiiliksen, että tämä oikeasti tapahtuu. Ihan nekin, jotka saa leipänsä fiktiosta, unohtaa lisätä muutaman hyttysen, jotka saa mut uskomaan näihin juttuihin. Leffoista ja sarjoistakin ne unohdetaan. 😀 Hahmolle pitää antaa aina välillä jotain rekvisiittaakin!
Tykkään myös dialogista, jonka rakensit, ja miten nätisti otat senkin huomioon mitä tällä salailevalla kaksikolla on meneillään. 😀 Sen verran mitä Nellyä itse tunnen, olet musta saanut hänen juttelutyylistään ja persoonastaan tosi hienosti kiinni. Ja voi vitsit kun joku Matildan vakuuttaisi, ettei hän ole mikään tylsä seinäruusu. Osaahan hän vitsailla tuosta noin vain ja olla sosiaalinen, vaikka ei varsinaisesti tungekaan kaikkein vilkkaimpiin menoihin. Musta on hauska tehdä täällä myös arvioita siitä, että monen hahmo kuvittelee itse olevansa jonkinlainen, mutta ei oikeasti edes ole! Niinhän meillä oikeillakin ihmisillä on itsestämme välillä tosi vääränlaisia käsityksiä, ja yleensä jotenkin negatiivisia. 😀
Uskaltaisipa Matilda pyytää vähän lisää possea mukaansa lavalle silloin illalla. Vähän epäilen, että tokkopa uskaltaa, mutta olisihan sinne eri asia mennä seurassa varmuuden vuoksi. Ei niin jännittäisi, mitä se Pekka mahtaa tehdä. Ja jos oikeasti se tekisikin tuollaisen tempun, niin olisi porukassa helpompi sitten esittää, ettei kyllä tunnu missään.
Hoen vielä viimeiseksi taas sitä, että oi kun musta tuntuu kivalta, jos mun hahmosta poimitaan esiin jotain sellaista, niinku murre tai siniset crocsit, jotka on vaan sen. <3
-
Voi että Tiitus, miksi sä kuvittelet että kaikki katoaa suurin piirtein kun räpäytät silmiä? 🙁 Se on tosi harmi, mutta tarinaa se tietenkin pitää paremmin yllä kuin täysillä heittäytyminen. Ja ainakin mä saattaisin olla samanlainen kuin Tiitus, etten heti uskaltaisi luottaa uuteen tilanteeseen. Mullakin vaatisi varmasti aikaa, että rentoutuisin niin, että uskaltaisin sanoa ääneen, mitä oikeastaan milloinkin haluaisin. Tämä on varmaan yksi syy, miksi mä olen niin tosi koukussa näiden juttuun: kaikki on niin jumalattoman vaikeaa, niin kuin se mun maailmassa onkin. Jos ihan kaikki vaan sujuis, taivas aukeais ja enkelit alkais soittaa harppua ja mitä lie tuubia niillä nyt onkaan, se olisi mulle nääh. Mutta kun molemmat pojat ovat salaa epävarmoja, musta on miljoona kertaa ihanampaa, kun niillä aina välillä sujuu. Kunhan välillä sujuu. 😀 Niin kuin eilen. Vaikka Jerusalem näköjään pisti oikein tahallaan kapuloita rattaisiin. 😀 Se taitaa olla maailman mustasukkaisin henkilö, tai ainakin musta alkaa näyttää siltä. 😀
Sitähän hoetaan joka romaanissa, joka novellissa, joka runossa, että kun oikein ihastuu, niin aurinko paistaa ja linnut laulaa. Siis nimen omaan noilla sanoilla. 😀 Musta se on kuitenkin klisee vain ja ainoastaan, jos sen asettelee noin. Muhun ainakin vetoaa se, miten 6.6. merkinnän kolmannessa kappaleessa kerrot sen. Tai siis joo se on miljöökuvausta ja saatan taas olla outo ja yliromanttinen, mutta sen mä siitä tulkitsen, että kaikki nyt vaan näyttää ihanalta.
Voi Tide kun sä oot ihana 😀
-
Mitä enemmän luen uutta Jesseä, sitä enemmän tunteita tämä hahmo mussa herättää, eikä ne kyllä ole kaikki positiivisia. (Taas: muista että vaikka mä en tykkää tästä klopista ihmisenä, se ei tarkoita etten tykkää siitä hahmona, tykkää sen tarinoista ja tykkää susta ihmisenä tai kirjottajana.)
Mun oikea aikuinen minäni säälittelee sitä, kun se on varavaihtoehto kaikkeen. Mun lapsellinen, kakaraksi jäänyt minäni pitää sitä etäisesti siistinä: jos olisin vaikka 12-vuotias, Jesse olisi mun mielestä varmaan tosi cool. Sen käytös välillä hämmentää mua, vaikkakaan ei just tässä tarinassa. Ja nyt, sen lisäksi että ärsyttää kun se on varavaihtoehto, ärsyttää se miten se luovutti, vaikka oli kuinka aihetta. Sentään se sai esitettyä puhelimessa normaalia ja oloihinsa nähden itse asiassa aika reipasta, ja lopussahan sen ajatukset piristyivät musta silminnähden. Ja miksikäs ei: se sai juuri töitä ja maisemanvaihdoksen, jota se ilmeisesti koki aiempien juttujen perusteella kaipaavansa.
Jos mä olisin itse Hopiavuoressa ja tämä alkaisi kulkea siellä maneesilla, todennäköisesti alkaisin nopeasti pelätä sitä. 😀 Ei siitä olisi tietenkään mulle mitään oikeaa uhkaa, mutta en ehkä kestäisi miten se saisi ihan vain ilmeillään ja äänensävyillään mut ajattelemaan ihan koko ajan, että mä oon jotenkin huono ja tein tai sanoin jotain typerää. 😀
-
Ei. Hyi sua.
Nyt auto, jossa tätä Jessehommaa kuskataan, kääntyy joo risteyksestä oikeaan suuntaan, mutta onnistut vieläkin ärsyttämään ja ahdistamaan mua. Siis sehän kertoo vaan taitavasta juonen rakentamisesta, että saat tähän yllätyksiä, koska harvoinpa niitä saa rakennettua näihin juttuihin oikeasti. Ja se, miten mua ärsyttää, kertoo taitavasta kirjoittamisesta ja suunnittelusta. Tämä ei siis ole mitään piilotettua kritiikkiä!!
En ole varma, miksi mua ärsyttää, mutta tiedän, mikä. Se, että Jesse on aina viimeinen vaihtoehto. Ehkä olisin vain niin kovasti suonut sille, että se vaikka palkataan siltä istumalta, sillä tavalla että joo sä olet ehdottomasti se, jota me etsitään. Tuntuu, että se on aina vaan joka paikkaan jotenkin varasijalla, ja sen täytyy itsekin tietää se. Joo joo: voisi auttaa sen tilannetta, jos se ottaisi itseään niskasta kiinni ja hymyilisi, mutta milläpä hymyilet, kun elämässä käy ihan koko ajan näin? Että kelpaa vaan siksi, ettei parempiakaan ole? Se ei ole reilua. Voi olla, että mua ärsyttää niin paljon siksi, että mulla itselläni on aika usein samanlainen olo: että mä oon vain paras huonoista vaihtoehdoista. Mutta samalla mä tiedän, että se olo on kyllä ihan mun päässä. Me tarvittaisiin tarinoita sellaisista päähenkilöistä, jotka saattaa kokea itsensä jotenkin huonoina, mutta jotka ei muiden silmissä olekaan.
Kun mua vietiin tähän kiertotietä, kun Jesse ei Pasin päiväkirjassa saanutkaan soittoa ja lähti kotiin, olin jo valmis uskomaan ihan oikeasti, että tähän tulee joku Riina-hahmo. Siinä vaiheessa, kun ”myöhemmin” muuttui seuraavaksi päiväksi, vasta aloin uumoilla, että nyt juksaat.
Vitsit mä toivon, että Jesse tulee ja näyttää, ettei se ole mikään luuseri, vaikka se ei mitään seurapiirikäytöstapoja osoitakaan. Vaikka sanoin, että pidä sen piikit pystyssä vaan, niin samalla toivon, että se vielä vuosien saatossa kasvaa tuosta Isoksi Pojaksi.
-
Aii mikä söpö, toinen kuvittelee ilmeestä päätellen olevansa kova ku prätkäjätkä kun on mustat lasit ja kaikkea, ja ihan näyttää pikku prinsessalta. 😀 Voi Mielikki kun pahastuisi, jos tietäisi että mä nauran sille kun se on raukka niin hölmö 😀
-
Ei vitsi. Olen miljoona kertaa jo kehunut Noan ääntä sinulle, mutta nyt siinä on se Aikuisen Ihmisen pohjavire. Se ei tule sanavalinnoista tällä kertaa, vaan tavasta reflektoida alussa vähän omaa toimintaansa ja sitten siitä, millä sanankäänteillä Noa lähestyy Jillaa.
Näen myös luonteen kehittymistä ja selväpiirteistymistä taas entiseen nähden. Olet esitellyt meille alusta asti Noan rentona äijänä, joka ei nosta herkästi kierroksia. Samalla olet antanut ymmärtää, ettei hänen sisällään liiku kauheasti hienojakoisia tunteita. Hän on ollut perusreilu ja jäykästi rahtusen empaattinenkin (esim. Eiraa kohtaan kun Jesse viimeksi kävi), mutta nyt hänen tunteissaan on paljon tarkempia sävyjä. Olisi outoa, jos Noa niitä itse erittelisi yhtäkkiä tietoisesti, mutta lukija näkee ne hänen hymystään, joka ei ole vain ”vino hymy” enää. Noa juonii: on ihan tietoisesti vähän ovela saadakseen Jillan paremmalle tuulelle. Noassa on ollut tarkkapiirteisiä tunteita ennen oikeastaan vain Mielikin kanssa ja Kahdessa Suuressa Onnistumistarinassasi. Edes Flidan varsan pohtiminen ei ole kirjoitettu näin hyvin, vaikka sellainenkin epäröinti teki hahmosta aidon tuntuisen.
Mun mielestä on ihanaa lukea kun Noa on niin kiltti ja välitön nyt tässä. Semmonen kaverihan me kaikki tarvittaisiin. Ehkä turha päällekäyvä utelu voisi olla Jillasta inhottavaa, mutta Noan rauhallisuus ja sen ympärille luomasi rentoutunut tunnelma toimii niin tosi ihanasti. Tämä on niitä tarinoita, joiden aikana tuntee hengittävänsä itse sisäänpäin, niin kuin olisi unohtanut hengittää kunnolla jo pidemmän aikaa.
Lopetat tämän hyvin, turhia jaarittelematta. Nyt on taas se hetki, että älkää tehkö niinku minä teen, tehkää niinku minä sanon. 😀 Yleensä ei kannata jaaritella.
-
Onko teillä koskaan ollut peruskoulun kuvistunneilla värien teoriaa? Kun maalaa talvea, käyttää kylmiä sävyjä, mutta talvesta tulee kylmempi ja kylmistä sävyistä vielä hyytävämpiä, kun joukkoon laittaa ihan vähän lämmintä. Sama pätee tunteiden kuvailussa tämän kaltaisissa jatkotarinoissa. Suru tuntuu surullisemmalta ja epätoivo epätoivoisemmalta, kun väliin annetaan hengähdystauko ja jokin onnellinen hetki. Se on hyvä niksi tarinan kuljettamiseen. Ja heh, maalaamiseen. Aiheesi tälle tarinalle on siis hyvä, niin kuin otsikkosikin — vaikka Jilla ei ehkä kokenutkaan ihmepiristymistä! 🙂
Tämän tekstin toisessa kappaleessa toistuu taas ympäristön kuvailu, jota viimeksikin kehuin! Se on erityisen hienosti kuvailtu kappale. Tuollainen on minullekin Otsonmäen kesämaisema.
Ihanaa, kun jatkoit vielä Noan tarinasta eteenpäin. Myötäät kauniisti hänen kirjoittamiaan juttuja, mutta tuot myös paljon omaasi mukaan. Niinhän pitääkin: jokainen osaa kirjoittaa referaatin, mutta tarinointi vaatii enemmän ja on kivempaa luettavaa. 🙂
Joka teksti on edellistä parempi, ja tämä ja edellinen jo aivan tosi upeita! Vaikka Jilla kärsii, ja on inhottavaa lukea niin kiltin ja ihanan tyypin surusta, tämä Hellon jutun päättyminen on tehnyt sinulle todella hyvää kirjoittajana. Jillan surun kautta olet päässyt aivan uudelle tasolle tosi nopeasti.
-
Mä olen samaa mieltä Nellyn kanssa siitä, että olet kehittynyt kirjoittajana paljon. Osoitan sinulle ihan sormella muutaman asian, jotka sinulla menee nyt tosi hyvin!
Kehittymisesi huomaa ihan ensimmäisenä siinä, miten maltat pysähtyä. Ihan alussa tarinoitasi leimasi hieman hätäisyys, joka on nyt poissa. Asioiden ei tarvitse edetä koko aikaa kauheaa vauhtia, vaan välillä voi viipyillä ja fiilistellä ihan kaikessa rauhassa. Aina ei edes tarvitse tapahtua kauheasti mitään uutta, eikä yhteen tarinaan ole pakko mahduttaa kaikkia päivän tai edes yhden aihepiirin tapahtumia. Niistä riittää juttua kyllä useammaksikin kerraksi, kun ottaa tällä tavalla ihan rauhassa.
Rauhoittuminen on automaattisesti parantanut tunnelmakuvaustasi. Jillan keittiössähän on aina ollut lämmin tunnelma, joka ei suinkaan johdu kuumana hohkaavasta liedestä, vaan Jillan persoonasta. Nyt tunnelma yltää keittiön ja Jillan persoonan ulkopuolelle. Maltat kertoa, missä Jilla on, koska, ja mitä pöydällä on, vaikka esimerkiksi heppalehti ei näyttele tässä sen suurempaa roolia. Tässä tarinassa on tosi paljon sellaista, mitä voi käsin kosketella, ja juuri ne asiat tekevät uskottavan ympäristön. Ei tietenkään joka asiaa tarvitse kuvailla erikseen. 😀 Suunta, johon kuljet ympäristön suhteen, on ihan oikea.
Vielä yksi asia, joka nousee esiin, on se, miten annat tilaa Jillan ajatuksille jo useammassa tarinassa, mutta varsinkin tässä. Jilla-hahmo on toki osannut ajatella ennenkin, ja jopa haaveilla ja suunnitellakin hieman, mutta nyt hän tekee sitä paljon syvällisemmin. Taas: tarkoituksenmukaista ei ole, että jokainen hahmo uppoaa vain päänsä sisälle, en tarkoita sitä. Mutta ajattelemaan pysähtyminen on hyvä juttu tarinoissa aina välillä. Ajattelu on muutenkin vaikeaa kuvailla tekstissä. Teksti koostuu sanoista, ja ajatuksista vain murto-osa koostuu mistään ihmispuhetta muistuttavastakaan. Hyvin olet kuitenkin saanut Jillan ajattelemaan nyt!
-
Tiitus taitaa olla saanut kunnolla siipeensä entisensä kanssa. Voisin säälitellä sitä taas, mutta siltä kannalta kommentoin sulle ihan vasta. Sanon siis vain lyhyesti, että mä säälin Tiitusta, haluaisin hoitaa itse siitä terveen tai paiskata Hellon sen naamalle ja sanoa että halaa tota, se auttaa.
Mutta jos Tiitus pelkää, niin niin pelkää Hellokin, ja sen sä olet havainnut ja tuot esiin, vaikka ei Tiitus sitä tiedäkään. Ja sillä on, voi jessus, tosi rasittava tapa peitellä pelkojaan. Tiitukselle se avautui, mutta sekunniksi vaan, kun koki ettei se sitten kuitenkaan ihan kelpaa. Hellokin on niin nuori ja vihreä vielä: se ei ole oppinut, ettei kukaan ikinä tykkää siitä, mitä ihmiset esittää, ja että joku aina tykkää siitä, mitä ihminen oikeasti on.
Mä olen niin kamalan kiintynyt tähän näiden solmuun, että mun sydän hakkaa aina samaan tahtiin kun Hellon. 😀
Musta tuntuu, että sinä tiedät, kuka Hello on, ja tunnet sen jo aika hyvin. Paremmin kuin Tiitus. Yleensä mä olen omituisen kiinnostunut siitä, millaisina muut näkee mun hahmot, eli miten oon onnistunut kirjottamaan ne itse sellaisiksi kuin haluan. Nyt mä olen aika monta tarinaa ollut paaaaaljon kiinnostuneempi siitä, että millasena Tiitus näkee Hellon. Hello sujuu sulta, ja vaikka se tietenkin kertoo enimmäkseen sun muuntautumiskyvystä ja kirjoittajanlahjoista, se kertoo mulle vähäsen myös siitä, että mä olen onnistunut kirjottamaan sen itsekin.
Mutta arvaa, mitä muuta tästä huomasin. Sen lisäksi, että Tiitus on joutunut kestämään paljon Helloa, niin niin olet sinäkin. Sen kirjottaminen menee ihan just niin kuin se olisi sun — ja sunhan koko maailma onkin sillon, kun kirjotat. Tätä mä tarkoitin joskus sillä, että ota kiinni ukkeleista ja muista nippeleistä vaan ja anna niiden elää, koska kun sä kirjoitat, sä olet oikeasti kaikkivoipa ja kaikkien hahmojen täytyy tehdä ja toimia just niinku sä sanot. Siinä on toki vallan lisäksi vastuutakin, kun on muiden hahmoja, mutta ei sitä kannata miettiä. Tää on vaan elämää, ja vain me jotka kirjotetaan, saadaan leikkiä jumalia. 🙂 Meillä kuitenkin on valta vaikka sitten kelata aikaa takasin, jos me oikeasti mokattaisiin! Nyt sä olet löytämässä sen viisasten kiven, jolla sä saat tehtyä kaiken muunkin kun Tiituksen oikeasti niin eläväksi, että ihan viimesetkin meistä uskoo, kun sä kerrot.
