Eetu Hopiavuori

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tämä on Eetu Hopiavuoren päiväkirja. Saa kommentoida sekä lyhyesti että pitkästi.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mitä mietit?

Kun avaa Facebookin koneella, se kysyy ensimmäisenä: ”Mitä mietit?” Minulla on Facebook-kavereita, jotka tapaavat vastata siihen kysymykseen tosi usein ja erittäin suoraan. Yleensä he ovat vanhempaa väkeä. Itse en yleensä päivitä Facebookkiin mietteitäni sen paremmin kuin mitään muutakaan. Olen siellä lähinnä siksi, että siellä on Otsonmäen avoin puskaradio -ryhmä ja hevostavarakirppiksiä. Niin ja tietenin talliniksiryhmä.

Tänään olisin kuitenkin halunnut avautua jollekulle mietteistäni. En kuitenkaan Facebookkiin, mutta suoraan jollekin oikealle ihmiselle. Päässäni pyörii vaikka mitä.

Laitoin nettiin ilmoituksen, jolla etsin vuokralaisia talooni. Minun ei ole mitään järkeä asua yksin näin suuressa asunnossa. Ajattelin, että ehkä joku tarttuisi ilmoitukseen vaikka päästäkseen muutamaksi viikoksi pois putkiremontin alta tai jotain. Oletukseni oli, että tuskin kukaan tänne pysyvästi haluaa, koska onhan Otsonmäki aika syrjässä, ja täältä saa ihan kerrostalokaksionkin vain tuplasti kalliimmalla. Olin yllättynyt — iloisesti tietenkin — kun molemmista tarjoamistani huoneista on soiteltu, ja molemmilla yhteyttä ottaneilla on vieläpä omat hevoset. Jos asunto miellyttää heitä, saan paitsi kämppikset, myös talliin hienot hevoset vuokralle. Paremmin ei voisi miehelle käydä.

Tänä aamuna tallustelin kuitenkin tavalliseen tapaan ihan yksin makuuhuoneestani keittiöön boksereissani ja t-paidassani. Napsautin kahvinkeittimen päälle. Kello oli seitsemän: minulla oli ruhtinaalliset puoli tuntia aikaa syödä ja pukea ennen kuin menisin aloittamaan päivän hommat tallissa. Silloin käsitin, että minulla oli vain rajallinen määrä aamuja jäljellä keittää kahvia boksereissani ja t-paidassani. En kai voi tehdä niin enää, kun täällä asuu muitakin kuin minä? Ja nyt vessanpöntön kansikin pitää kai muistaa laittaa alas aina, jos tänne muuttaa taas naisihminen, eikö niin? Pitäisikö minun nyt siivota kaksi kuukautta sitten aloittamani 1500-palainen palapeli keittiön pöydältä, niin että siinä mahtuisi syömään? Olin sitä paitsi ajatellut ostaa uuden maton olohuoneeseen — nyt ehkä pitäisi odottaa kämppisteni muuttoa, jotta voisin kysyä, sopiiko se mustavalkoinen, ruudullinen karvamatto, jota olen ajatellut?

Kahvi oli jo tippunut, kun pudistelin päätäni hölmöille ajatuksilleni. Ryhdistäydy, Eetu Sulevi Hopiavuori. Ei siitä oikeasti ole kuin muutama kuukausi, kun asuit viimeksi muiden ihmisten kanssa yhdessä. Et sinä ole muuttunut kummalliseksi. Ihan rennosti nyt vain.

Kaadoin kaapista ottamaani valkoiseen kuppiin kahvia ja pihalla oli jo itse asiassa aika valoisaa. Haaveilin jo hevosista. Vain Jussi on minun omani, enkä ole tuntenut muita kauhean kauaa, mutta rakastin jo jokaista. Ne tekivät unelmastani totta, ja nyt minä menisin tarjoamaan niille parempaa aamupalaa kuin kukaan muu tilanisäntä on ikinä hevoselle tarjonnut.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Vapaailta

Tupa oli hiljainen. Vain pöydästä lähti ihmeellinen, humisevan natiseva ääni, kun vatkasin hermostuneesti jalkaani sen alla. Lopetin heti, kun tajusin sen. Hörppäsin kahvikupista. Katsoin ulos, mutta eipä keittiön ikkunasta mitään hevosia nähnyt. Poimin pöydältä Ilkka-lehden käteeni ja tuijotin sen etusivua. Taittelin lehden pois. Tartuin siihen uudestaan ja avasin. Taittelin taas. Otin sen käteeni ja läpsytin sillä pöytää. Jalka oli alkanut taas vatkata ja humisuttaa pöytää. Huokaisin ja yritin istua käsieni päällä. Yritin voittaa kahvikuppini tuijotuskilpailussa.

”Mä voin jäädä tänne, mee sä nyt vaikka sinne maastoon”, oli Nelly sanonut ja lähettänyt minut tieheni rehuhuoneesta hänen työvuoroaan häiritsemästä.
Mutta kuinka minä nyt voisin maastoon mennä? Mitä jos kotona vaikka sattuisi jotain? Mitä jos Pasi kaataisi taas bioroskiksen karkumatkallaan? Vain Hello, Eira ja minä taisimme osata nypätä sen pystyyn traktorilla, eivätkä Hello ja Eira olleet paikalla. Kyllä minun pitäisi kuitenkin mennä takaisin talliin ja tarkistaa, että Inkan naarmu ei ollut tulehtunut…

Ja silti en voinut mennä talliin. Nelly ajattelisi, että epäilen hänen osaamistaan. Tavoittelin jo puhelinta pöydän reunalta. Ajatuksenani oli, että soittaisin Hellolle ja pyytäisin hänet jollain verukkeella talliin. Sitten ei tarvitsisi kuin lämmittää ruokaa mikrossa ja avata vähän tuuletusräppänää, niin tuoksu houkuttelisi hänet paikalle ja kertomaan, oliko hevosilla nyt varmasti kaikki hyvin. Luovuin siitä ajatuksesta. En minä nyt ainakaan mitään kätyreitäni talliin lähettäisi.

Nousin ylös ja menin astiakaapille. Käänsin kaikki kahvikupit, joita on muuten meillä tosi monta, sillä tavalla, että kaikkien korva osoitti samalla tavalla oikealle niin kuin kaikissa kahviloissa. Mikä ihme siinä on, että tupa oli hiljainen aina kun kaipasin seuraa? Avasin jo lusikkalaatikonkin ja aioin järjestellä lusikat epämääräisestä kasamuodostelmasta sieväksi pinoksi. Rämäytin kuitenkin laatikon kiinni.

Ensimmäinen vapaailta sitten Hopiavuoren hevostallin avaamisen, ja mitä tekee Eetu Hopiavuori? Järjestelee lusikkalaatikkoa, eikä uskalla mennä omaan talliinsa vaikka haluaa.

Jätin puoliksi juodun kahvin pöydälle Vaasan Combon outletista lahjaksi saatuun kuppiinsa ja kiskoin tuulitakin niskaani. Ihan Jussia menisin katsomaan sinne. Oikeasti. Kysyisin Nellyltä, miten hän pärjää. En varmasti kyllä katsoisi sitä Inkan naarmuakaan siellä. Ehkä kysyisin. Tai no, varmasti tulisi kyllä kysyttyä. Menisin maastoon, tai edes kentälle ainakin.

[NellyValvoja]

Olipa hermostuttavaa lukea. Kivaa, mutta tunnelma vain välittyi niin hyvin. Tykkään kyllä todella kirjoitustyylistäsi. Vaikka oletkin kameleontti joka hyppää sisälle hahmon ajatuksiin ja tuottaa sieltä käsin tekstiä. Tarinasi ovat aina niin uskottavia, etten osaisi edes yhdistää sinun hahmojasi ellen tietäisi! Tosi hienosti 🙂 !

”Poimin pöydältä Ilkka-lehden käteeni ja tuijotin sen etusivua. Taittelin lehden pois. Tartuin siihen uudestaan ja avasin. Taittelin taas. Otin sen käteeni ja läpsytin sillä pöytää.”

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Millaista on olla oikeasti allerginen ja asuntoautossa

En nähnyt niitä, enkä edes kuullut niitä, mutta jo ennen kuin olin saanut kengät jaloistani, tiesin niiden olevan siellä. Tietenkin toivoin vain kuvittelevani, vaikka olin varma, etten kuvitellut. Nuha ei tule niin lyhyessä ajassa, muutamassa sekunnissa, eivätkä silmät ensin veresty nuhassa ja ala sitten turvota nopeasti umpeen. Eikä keuhkoihin satu ensimmäisenä päivänä, vaan vasta kun on yskinyt muutaman vuorokauden oikein kunnolla. Silti minä menin ja katsoin — ja saman tien toivoin, etten olisi katsonut. Kuka niitä pieniä piruja olisi voinut vastustaa? Ne olivat niin ihania, niin pörröisiä. En kauheasti kissoista ymmärrä, mutta niin pieniä pentuja Jilla leikitti, että ne olivat varmaan vasta silmänsä aukaisseet.

Pakenin saman tien ulos niin nopeasti kuin normaali ihminen olisi paennut sudenpentuja. Lähdin niin vikkelästi, että kengätkin jäivät oven sisäpuolelle, mutta onneksi taloa kiertävä terassi oli ihan kuiva ja lämmin, koska niin varhaisesta illasta oli kyse. Istahdin puutarhatuolille ja hengittelin suun kautta happea saadakseni. Oli parempi pitää silmät suosiolla kiinni ja odotella mielummin kuin tihrustaa vaivalloisesti luomien raoista. Keuhkojen puristus ja silmien pahin turvotus olisi ohitse ihan puolessa tunnissa, enkä minä ollut niihin ennenkään kuollut. Kutitus, nenän valuminen ja silmien kuivuminen loppuisi myös viimeistään parin päivän kuluttua.

Ovi aukeni. Oletin, että Hello tuli ulos perässäni, mutta kukaan ei tömistellytkään kantapäillään minua kohti terassilaudat natisten, vaan tassutteli paljon pehmeämmin. Niiskaisin ja ajattelin juuri kurkistaa, kuka oli tulossa, kun hän alkoi puhua. Tunnistin äänen, tottakai, koska olinhan kuullut sen jo monesti.
”Eetu?” Se oli Nelly. ”Mikä sun tuli?”
”Moon vähä allerginen kissoolle”, vastasin siihen tyynesti, vaikka samalla mietin, että mitähän nyt. Kissojen tulisi häipyä, se on selvä, mutta allergeenit asuisivat koko tuvassa vielä kauan kissaperheen muutettuakin. Rykäisin vähän limaa liikkeelle keuhkoistani ja avasin verestävät, mutta samaan aikaan kuivilta ja kuumilta tuntuvat silmäni.
”Ai vähä!” Nellyltä pääsi. ”Sä näytät siltä ku oisit tapellu grillijonos tai jotai.”
”Kiitti. Voisikko hakia mulle jotaki niistopaperia ja lääkkehiä? Siinon siinä maustekaapis lääkkehiä.”

Lääkkeet auttoivat nopeasti. Puolessa tunnissa oloni oli kuin tavallisella flunssatoipilaalla, paitsi että käsivarsia kutitti niin että kynsin ne punaisiksi. Silmiä en hinkannut, vaikka teki mieli. Sen kun istuin viltin alla ja mietin, että mitähän seuraavaksi. Se oli inhottava tunne, sillä jään aika harvoin neuvottomaksi. Nelly oli päivittänyt minulle kissojen tilanteen ennen kuin oli lähtenyt asuntoautoonsa.

Aikani tallille tuijotettuani ymmärsin lopulta taputella taskujani kunnes löysin puhelimen. Siinä oli vielä hieman virtaa jäljellä, joten avasin Internet-selaimen. Kissatalo taisi olla vanhentunut hakusana? Kokeilin hakea hakusanalla SESSY. Avasin Ohjeita-välilehden. Olisiko ”Löytynyt lemmikki” oikea linkki? Löysin Koiramäen majatalon puhelinnumeron. Puhelin tuuttasi monta kertaa, koska olihan ilta. Joka tuuttauksella minua alkoi suututtaa enemmän. Otsonmäellä oli aika tavallista pitää kissoja edelleen irti, vaikka varsinaiset kesäkissat olivatkin jo hyvin harvinaisia. Missähän kunnossa tuokin katti oli pentuineen? Kai se olisi voinut jäädä, jos olisin voinut olla sen kanssa samassa tilassa. Tai edes niiden ihmisten kanssa, jotka olivat olleet sen kanssa samassa tilassa ja tulivat sitten luokseni käymättä ensin suihkussa ja pesemättä kaikkia vaatteitaan. Kai kissaakin pelotti tehdä pennut vieraassa ympäristössä? Tavallaan toivoin, että se olisi ehtinyt kuolla ennen kuin tuotti Otsonmäelle vielä kolme uutta kattia, joita muutenkin oli jo löytöeläintalot ja tienposket pullollaan.

”Koiramäen majatalo”, kuului lopulta puhelimesta jonkun naisen ääni.
”Tässon Hopiavuoren Eetu.”

Kissat olisivat seuraavana aamupäivänä poissa. Ajattelin, ettei se tässä konkurssissa enää tuntuisi, vaikka ne levittäisivät pennunhilsettään talooni vielä puolisen vuorokautta. Joka tapauksessa en voisi mennä sinne vähään aikaan. Minun olisi palkattava joku siivoamaan alakerta kirjaimellisesti lattiasta kattoon, toivottava ettei kukaan kulkisi kissavaatteilla yläkertaan ja yritettävä nukkua siivouksen jälkeen yläkerran pienessä olkkarinurkassa viikko tai kaksi. Naksuttelin kieltäni mietteliäänä ja vatsani kurisi äkäisesti. Olisi ehkä pitänyt havahtua aikaisemmin lähtemään kauppaan. Sätin itseäni myös siitä, etten ollut kantanut mitään petivaatteita tallin vintille varmuuden vuoksi. Tallitupa ei ollut vielä liian hyvin lämpöeristetty. Ei siellä ilman peittoa, makuupussia tai toppatakkia nukuttu. No. Jollakulla olisi varmasti ylimääräinen peitto. Hellon luona ainakin, jos ei kenelläkään lähempänä asuvalla.

Vaikka oli ehkä vähän epätoivoista aloittaa peiton etsintä Nellyn luota, ajattelin kuitenkin tehdä niin. Se oli kuitenkin lähimpänä sijaisteva mahdollisuuteni. Koputin siis asuntoauton ovelle, ja kun vastausta ei kuulunut, koputin ikkunaan. Kun varvistin, näin siitä miten Nelly havahtui tietokoneensa äärestä.

”Mä katoin just Netflixii”, Nelly sanoi tervehdykseksi, ”tuliksä kattoon mun kaa romanttisia komedioita sylikkäin?”
Se oli niin yllättävä kysymys, etten oikein osannut vastata, vaikka tietenkin se oli vain vitsailua. Auoin hetken suutani ennen kuin sain sanottua mitään. ”Eiku — en mä mitää sittenkää”, päädyin sanomaan.
”Eetu. Mitä? Tuuksä sisään?”
”Emmä. Mä oikiastansa tulin kysymhän jotta onko sulla ylimääräästä peittoa? Mä en voi ny hakia mitää tuvasta.”
”Kyllä me Eetu saman peiton alle mahdutaan!” Nelly vakuutti niin vilpittömän näköisenä, että suuni taisi loksahtaa auki. Huomasin oikein ottavani pari askelta taaksepäinkin. Hyvä etten nostanut vielä käsiänikin torjuvasti eteeni kämmenet Nellyä kohti. Enhän minä nyt herran tähden voinut sellaista keskustelua asiakkaiden kanssa käydä edes vitsaillen. Enkä varsinkaan työntekijöiden.
”Se oli vitsi. On mulla peitto. Tuu sisälle.”
”Kiitti. Mut ehkä mä meen vaan tallitupahan nukkumhan jo…”
”No et sä kyllä siellä pölyssä ja kylmässä nuku.”

Tulin menneeksi sisään asuntoautoon. Tulin juoneeksi mehua muovikupista ja mutisseeksi monesti anteeksipyytelevään sävyyn, miten en kyllä sitten kissoja vihaa kaikesta huolimatta. Että toivon niille hyvää, vaikka täälläpäin löytökissalle harvoin käy hyvin. Tulin pyöritelleeksi muovikuppia käsissäni kauemmin kuin suunnittelin, ja pelanneeksi monta erää paskahousua pienen pöydän ääressä. Kaiken sen jälkeen jotenkin jäin vielä yöksi, eikä sitä pientä asuntoautoa ole tosiaankaan ollut suunniteltu sellaiselle parivaljakolle kuin minä ja Nelly. Onneksi hänellä oli se ylimääräinen peitto. Makasin kauan valveilla sen alla ja yritin mahtua aivan tosi pieneen tilaan sängynreunalle. Minun kokoiseni mies ei kuitenkaan hirveän pieneen tilaan mahdu, ja olin kyllä koko ajan ahdistuneen tietoinen siitä. Ja siitä, etten ikinä ollut aikuisiällä nukkunut kenenkään muun kuin Pihlajamäen Annikan vieressä. Vaikka olihan autossa huomattavasti lämpimämpi kuin tallituvassa olisi ollut. Nenän vuotaminenkin loppui, vaikka käsivarsia kutitti niin kuin minussa olisi ollut kirppuja.

[TiitusValvoja]

Voi Eetu-parkaa :/ Kuinkahan kauan hän joutuu olemaan evakossa, kerta on noin kamala allergia. Nelly oli kyllä niin samanlainen persoona kuin omissa tarinoissaan! Ja olipahan kyllä yö heillä.

[NoaYlläpitäjä]

Jos jotain arvostan, niin aidon raadollista kirjoitustaitoa. Kuka haluaa kuvata hahmoaan turvonneena, räkäisenä ja kaikin puolin melko epämiellyttävän näköisenä? Eikai kukaan, mutta joskus se on pakko, ja mielestäni se vaatii taitoa, että saa asian tuotua esille niin rehellisesti mutta silti lukijalle tarpeeksi, kuvaannollisesti noin paremman sanan puutteessa. Esimerkiksi tuo kuvaus grillikiskalla turpiin saaneen näköinen oli mielestäni loistava!

Ja valitsemasi vuorosanat Nellylle kuulostavat juuri siltä, mitä voisin Nellyn kuvitella sanovani. En olisi itse osannut tälläisiä sanoja valita, sillä toistaiseksi en tunne näitä hahmoja vielä tarpeeksi hyvin siihen, mutta sen verran mitä Nellyä tunnen uskon, että nää meni ihan nappiin!
Noa kyllä siivoaa myös asunnossa pyydettäessä, tuskin mitenkään perinpohjaisesti mutta yrittää hän voi! 😀

[NellyValvoja]

Ihan lempparitarina ikinä! Rehti, todellinen ja suorasanainen. En ikinä voisi kuvailla omia hahmojani noin ällöttäviksi varsinkaan ilman itseääliä 😀 .

Ja Nellyn hahmon vangitseminen onnistui toosi hyvin! En olis itsekkään osannut valita juuri noita laineja, mutta ne kuullostavat kyllä ihan Nellyltä 🙂 !

Hyvä sä!

Ja Nelly on tehnyt keikkahommana siivouksia ja varmasti tarjoutuu myös siivoomaa 🙂 .

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Millaista on olla irtolainen

Minun oli herättävä tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti, sillä Hellon luona mikään ei ollut niin kuin kotona. Makuuhuone oli isompi kuin minun, ja nukuin väärällä puolella sänkyä. Ikkunasta näkyi puiden ja pellon sijaan autotallin luolamaisten aukkojen rivistö. Autot olivat kaikki ihan uuden näköisiä. En voisi herätä sellaiseen näkyyn joka aamu. Masentuisihan siitä ihmisparka. Aamulla kuului nähdä yli peltojen, auringonnousuun asti, niin että tunsi olevansa oikeasti elossa.

Keittiössä kahvin keittäminenkin vei kauan. Kaikki oli aivan epäloogisissa paikoissa. Jääkaapissakin oli ihan vääriä asioita, ja omituisen merkkinen juusto maistui kummalliselta. Järsin jotenkin liian makeaa leipää ilman Ilkka-lehtä ja tunsin koti-ikävää. Tiesin sen kyllä helpottavan, kunhan pääsisin tallille asti. Suunnittelin pyytäväni Heliä maastoon, niin kuin oli ollut puhetta. Mutta vain jos olisin varma, että hän olisi jo oikeasti terve. Tallilla näkyisi päivän mittaan kyllä muitakin tuttuja naamoja. Aamusta siellä olisi hevosten lisäksi Camilla, mutta eiköhän sinne aika nopeasti alkaisi muitakin kerääntyä.

Niin kuin Nelly. Harjasin hampaitani ja tuijotin itseäni peilin kautta vieläkin punareunaisiin silmiin. Näytin jonkin verran spitaaliselta, ja oikein erityisen kovasti se korostui Hellon kitisevän kirkkaanvalkoisessa kylppärissä. Miten minä nyt olin sillä tavalla sinne asuntoautoon jäänyt nukkumaan? Ja mitä ihmettä se aamuinenkin oli ollut? Minkä takia Nellyn oli pitänyt vielä härnätä minua aamukahvilla kuistilla? Onneksi kukaan ei ollut nähnyt mitään. Pian koko Otsonmäki puhuisi siitä, että Hopiavuoressa työntekijät eivät olleet turvassa. Hevosilta ehkä, mutta eivät minulta. Syljin hammastahnaa Hellon upouuteen käsienpesualtaaseen, jossa oli kullanvärinen hana. Olisi pitänyt tulla suoraan tänne. Pyyhin naamani valkoiseen pyyhkeeseen. Se oli pehmoinen, paitsi siitä kohdasta, jossa oli Housen logo. Olisiko epäammattimaista vältellä Nellyä tahallaan kunnes kokisin kestäväni kunnialla härnäämistä?

Olohuoneessa oli melkein autiota. Isossa, vaaleassa, valoisassa huoneessa oli kaksi huonekalua: pieni kahden istuttava sohva, sekä yksi keittiön tuoli, jota Hello käytti ilmeisesti sohvapöytänä. Salimaisessa huoneessa se näytti todella kummalliselta. Pikkuruisen sohvan edessä lojui Hello, joka ei ollut herännyt edes pudottuaan jossain vaiheessa yötä lattialle. Hän oli vaatinut, että nukkuisin hänen sängyssään. Hello sai aina välillä sellaisia ritarillisuuskohtauksia. Jerusalem tuijotti minua varoittavasti pää isäntänsä niskan päällä. Juuri tällaisten hetkien takia olin illalla kärttänyt Hellolta, että miksei hän ostanut kunnollisia huonekaluja. Hello oli vain kohauttanut olkiaan ja sanonut, että mitäpä hän toisella sohvalla teki, kun mahtui Jerusalemin kanssa hyvin istumaan yhdellä. Sitä paitsi ihmisistä tulee kuulemma kummallisia, jos he haistavat, että jollakulla on rahaa. En ollut viitsinyt huomauttaa, että sen saattoi haistaa myös linnoitusmaisesta asunnosta itsestään, vaikka se olikin melkein tyhjä.

En herättänyt Helloa. Tunsin hänet. Jos hän saisi valita, hän jatkaisi uniaan mielummin siinä lattialla kuin heräisi tassutellakseen omaan sänkyynsä. Hiivin mahdollisimman hiljaa eteiseen, jossa Hello roikutti ainoaa, hihansuistaan hieman rispaantunutta kevättakkiaan minun takkini vieressä naulakossa. Kenkiäni jalkoihini työntäessäni päätin, ettei Nellyn välttely olisi epäammattimaista. Se olisi ainoastaan lapsellista. Voi kun pääsisin pian taas omaan kotiini ja saattaisin kävellä aamulla vain pihan poikki omaan talliin olemaan lapsellinen.

[NellyValvoja]

Ihana tarina! Osaat hienosti naamioida varakkuuden sanomatta sitä ääneen. Ja tykkäsin kovasti, kun kappaleet oli jaettu huoneittain. Erityismaininta Housen pyyhkeelle! Pehmeitä kuin vauvan pylly 😀 ! Nyt seuraa ensimmäinen kritiikkini ikinä. Kertojanäänestä paistoi vähän läpi Chain ääni, mutta se ei haitannut menoa.

Voi Eetu-raukka, miten hän nyt selviääkään kun Nelly asustelee pihalla ja on aina mukana?

…ja omituisen merkkinen juusto maistui kummalliselta. Järsin jotenkin liian makeaa leipää ilman Ilkka-lehtä ja tunsin koti-ikävää.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten  Nelly.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mikä on lopputulos, kun Nelly ja Eetu jakavat toisilleen Word-tiedoston ja kirjoittavat tarinan yhdessä? No tämä.

Hyvää yötä Nelly

Iltatalli oli jo tehty, enkä minä ollut enää evakossa Hellon luona. Olin muuttanut nukkumaan yläkertaan vielä kissanpölyä pakoon kaikesta Jillan siivouksesta huolimatta, mutta muuten kaikki oli palannut normaaliksi. Olisin pystynyt jo istumaan olohuoneessa, mutta en viitsinyt häiritä Noaa ja Jesseä. Heillä täytyi olla paljon puhuttavaa. Hello oli raahannut Jillan mukanaan kuulemma lintutorniin, eikä heitä näkynyt, vaikka aurinko oli jo laskemassa. Pitelin kahvikuppia käsissäni kuistilla, vaikka en varsinaisesti siitä enää juonutkaan. Se oli puolillaan, mutta kahvi oli kylmää jo. En loppujen lopuksi olisi tarvinnutkaan enää kolmatta kupillista.

Tallin ovi raottui. Valoa kajasti ulos ovenraosta. Tiesin jo sammuttaneeni tallin valot, mutta tottakai ne olivat nyt taas päällä, kun jollakulla oli ollut vielä asiaa talliin. Ulos astuva hahmo oli sironpuoleinen. Hän kurottui sammuttamaan valon ennen kuin sulki oven perässään ja väänsi sen lukkoon. Tiesin, että hän jätti avaimen oveen, vaikka en sitä hämärässä nähnytkään. Niinhän kaikki tekevät.

Ei ollut vaikeaa arvata, kuka tallista käveli minua kohti. Jilla oli Hellon kanssa, ja hänellä oli enemmän tukkaa kuin tällä hahmolla. Inari ei käynyt tähän aikaan, ja Eira olisi huutanut jo jotain juttuaan minut nähdessään. Helin polkkatukan erotti siluetistakin. Camilla oli lähtenyt kotiin jo tuntikausia sitten. Tämä oli Nelly. Nostin mustalle hahmolle kättäni, koska oletin hänen suuntaavan maneesin pihaan parkkeerattuun kotiinsa.

”Mitä sä täällä tähän aikaan teet?” Nelly kuitenkin kysyi.
”Kunhan kattelen”, vastasin, ja hän hölkkäsi kuistin pari rappua ylös, samalle tasolle kanssani.
”Eksä osaa enää nukkuu ilman mua?” hän virnisti.
Laskin saman tien katseeni kahvikuppiini. Poskia pisteli. Pitikin mennä silloin Nellyn luo yöksi.
”En kai”, mutisin välttelevästi ja yritin katsella muina miehinä tallille päin.
”Kyllä sä voit tonne taas tulla. Olis ihan mukavaa olla taas sun pikkulusik — hei älä viitti, vitsillähän mä vaan.”
”…joo.”

Laskin kahvikupin kuistin kaiteelle. Yöilma tuoksui jo ihan keväältä, vaikka pian lämpötila laskisi taas yöksi pakkasen puolelle.
”Kuule”, aloitin jo, mutta epäröin sitten kuitenkin.
”No?”
”Mennäänkö kävelylle?” ehdotin epävarmasti.
Odotin jotain vitsailevaa vastausta, mutten olisi oikeastaan kaivannut yhtään härnäämistä. Kello oli jo vaikka mitä, ja minun olisi pitänyt olla jo nukkumassa. Minua ei nukuttanut, ja olin itse asiassa vähän ahdistunut siitä. Kun Nelly vastasi vain ”no, mennään”, katsahdin häneen yllättyneenä. En kuitenkaan sanonut mitään: elehdin vain käsilläni, että hän voisi laskeutua portaat alas ensimmäisenä.

Niin me hetken kuluttua olimme jo vanhalla päätiellä. Kävelimme leveästi vierekkäin, kumpikin kädet takintaskuissa viileän ilman vuoksi. Kun liikuin, kaikki ahdistus nukkumisesta tuntui katoavan. Saatoimme lompsotella kaikessa rauhassa Jätinhautuumaan suuntaan tähtiä katsellen. Ainakin kilometrin verran taittui hiljaisuudessa. Se oli sellaista rauhallista hiljaisuutta. Jos olisi ollut kesä, olisimme kuunnelleet heinäsirkkoja, mutta vielä ei kuulunut edes sammakoiden ääntä. Lopulta Nelly rikkoi hiljaisuuden kysymällä, mitä mahdoin niin ankean oloisena tuumata. Niitä sanoja hän käytti: ankea ja tuumata.
”Mä vaan noita töitä”, vastasin välttelevästi, ja hiljaisuus jatkui.

Metsä synkkeni. Jo Hopiavuori sijaitsi reilusti kaava-alueen ulkopuolella, mutta Jätinhautuumaalla päin ei ollut enää kovin montaa taloa. Jätinhautuumaan tienviitan kohdalla ehdotin, että kääntyisimme jo takaisinpäin. Kuulin metsästä pikkueläinten rapistelua, mutta muuten oli hiljaista. Lopulta Nelly kuitenkin alkoi taas puhua miettivällä äänellään.

“Hei, Eetu muute. Miks sä otit noit kämppiksii noi paljo? Eiks sulla oo omaa kultaa?”
Se oli yllättävä kysymys, ja yllättävän vakavaan sävyyn lausuttu, niin kuin noin Nellyn sanomaksi. Pudistin päätäni ja koetin hymyillä. “Mullon noita hevoosia”, sanoin kevyttä sävyä tavoitellen. Ihan niin kuin en tarvitsisi ketään. Yritin välttyä vakavalta keskustelulta.
“Voi hönö, tarkotin kaksjalkasta naista”, Nelly tarkensi, vaikka se oli jo selvää. “Varmasti tollasella kollilla ois likkoja iha jonoks asti.”

Minä vain hymähdin. Olisin halunnut sanoa jotain sellaista, että ei kai nyt sentään: ei tässä mitään jonoja näkynyt muodostuvan. Sillä tavalla kepeästi. Ihan niin kuin puhuisin sellaisista asioista yhtenään. En ollut ajatellut Annikaa pitkään aikaan. Kyllä hän välillä kävi mielessäni, mutta olin aina sulkenut hänet mahdollisimman pian pois. Sillä kertaa en kuitenkaan voinut sanoa mitään, koska pelkäsin ääneni murtuvan. Minulla oli ihan järjetön ikävä. Katselin tiukasti eteenpäin ja yritin keräillä itseäni. Olisin säälittävä, jos alkaisin murentua siinä vanhojen asioiden tähden. Annikasta oli jo aikaa. Kummallisenahan minua pidettäisiin, jos vieläkin murenisin häntä ajatellessani

”Eetu?” Nelly sanoi vaativasti.
”Mulla oli toi Annika”, kuiskasin sitten purren hampaani tiukasti yhteen Annika-sanan kohdalla.
Nelly päästi kannustavan mm-äännähdyksen, ja jostain syystä, kai kummallisen lenkkiajankohdan takia, minä aloin kertoa. Kerroin Annikasta kesällä 2009. Vihreistä farkkushortseista, käyntimaastoista hiekkatiellä. Ensimmäisestä joulustamme, takapihalle istuttamastamme omenapuusta, Jussin kengityssessioista kaksin Annikan kanssa. Sormuksesta, jossa oli viisi timanttia, ja koirataulusta, joka meillä oli ollut olohuoneen seinällä. Sitten aloin takellella. Tarina olisi jatkunut sillä, miksi sama sormus oli nyt keittiössä mausteiden kanssa samalla hyllyllä, eikä Annikan sormessa, ja miten koirataulu oli otettu pois olohuoneen seinältä.

Rykäisin ja katsoin Nellyyn. Tämänkään takia minulla ei ollut hyvä olo nukkua sinun vieressäsi, ajattelin. Hän vastasi katseeseeni ihan suoraan, eikä minua hymyilyttänyt yhtään. Tunsin ihollani, että lämpötila oli jo pakkasen puolella, ja me jatkoimme kävelyä hiljaisuudessa.

“Tiiäthän sä että mä tarkotan ihan hyvää? Emmä ilkeyttäni kiusaa”, Nelly sanoi lopulta, kun olimme kävelleet hiljaisuudessa jo maneesin puolen parkkipaikalle asti. Hän työnsi käsiään syvemmälle taskuihinsa ja tuijotti itsepäisesti kengänkärkiään, vaikka kiersin seisomaan häntä vastapäätä. Yhtä itsepäisesti odotin, että hän katsoi taas minua, eikä minulla ollut enää niin murtunut olo.
”Tiärän tiärän”, vakuutin aavistuksen hymyillen ja kurotin puristamaan hänen olkapäätään. ”Hyvää yötä Nelly. Menhän nukkumhan. Solis huomenna aamutalli sullaki ku minen jaksa keskenäni näin vähillä unilla.”

Nappasin kahvikupin mukaani sisälle mennessäni. Jäätyisihän kahvi nyt yön aikana ja rikkoisi kupin aamulla sulaessaan.

[NellyValvoja]

Onko ihan kamalaa jos vaan kiljun kommentissa? Siis ilosta? Koska se on mun fiilikset nyt tän luettuani. Siispä ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!1! Aivan ihana, kaunis, herkkä, todentuntuinen jajajajjajaja vaikka mitä!

[NoaYlläpitäjä]

Jakakaapa niitä word tiedostoja uudelleenkin, kun tälläistä kaunista tekstiä siitä syntyy!

Mä oonkin jo hetken Eetua pohdiskellut. Se vaikuttaa sellaiselta perus suomalaiselta mieheltä, että turhiako sitä tunteilemaan. Mutta silti samalla Eetu hössöttää kun tulee vieraita, tarjoaa kotiaan yösijaksi, katsoo että kaikilla muilla on asiat hyvin tai vielä paremmin, ja sitten Eetu sulkeutuu. Se on helposti jo aijemmistakin tarinoista nähtävillä, että Eetu on hyvinkin herkkä ja tunteikas ihminen, jolla on monta puolta, kaikki yhtä aitoja mutta tulevat valitusti esille valitussa seurassa. Tässä tarinassa etenkin lukija pääsi viimein syvämmälle Eetun tunne elämään, ja onhan Eetu nyt aika reppana. Halata häntä pitäisi.

Musta oli ihan mielettömän hieno kohtaus, kun kerroit sormuksesta. Montako timanttia siinä oli ja missä se nyt sijaitsee kuvastaa, että se on esine jolla on paljon arvoa. Eetu takuulla valitsi sen harkitusti, pitkään pohtien mikä on ihanalle, rakkaalle Annikalle sopivin, eikä vieläkään raaski heittää sitä pois. Toisaalta miksi keittiössä? Eikö makuuhuoneen yöpöydän laatikko olisi paremmin? Keittiöstä sen voivat kaikki muutkin löytää, ja se tulee väkisin aina vastaan. Yöpöydän laatikossa se olisi yksityinen salaisuus jota katsella aina kun ikävä koittaa. Erittäin mielenkiintoinen valinta joka jäi ainakin mua kiehtomaan!

Tunnelma oli ihan erityinen tässä myös. Vitsit, kun mäkin osaisin kertoa jostain noin hartaasti. Sulla on vaan niin omanlainen ote tähän kirjoittamiseen, varsinkin, kun jokaisen hahmon kertoja on selvästi erilainen! Väitän että me kaikki osattaisiin sanoa pelkän tekstin perusteella kuka hahmo on kyseessä. Jotain, mitä mun täytyy vielä vähän harjotella, mutta onneksi mulla on noin hyvä esimerkki opastamassa!

[AlvaOsallistuja]

Voi vitsit, miten ihana tarina! Tunnelma kohdillaan ja kuvailu just niin herkkää kuin vois olettaa tollaisessa hetkessä oikeasti olevan. Yksityiskohtia on kans tosi mukavasti tekstissä, itse syyllistyn usein siihen että yksityiskohdat jäävät unholaan..

[TiitusValvoja]

Aaawh, ihana!

[JittaOsallistuja]

Olipas tässä kaunis tarina!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tähän väliin kuuluu Nellyn spinnari Suu suuta vasten.

Huomenta Nelly

Piirtelin sormillani epämääräisiä kuvioita Nellyn käsivarteen. Kuulin hänen hengityksestään, että hänkin oli jo hereillä, vaikka olimmekin menneet niin myöhään nukkumaan. Herätys ei ollut vielä alkanut soida, mutta valon määrästä tiesin, ettei siihen enää kauaa olisi.

Olin herännyt nenä Nellyn niskassa, oikea käsivarsi hänen tyynynään ja vasen käsi hänen ympärillään. Ei ollut tullut sanottua mitään. Asuntoautossa oli aika viileää, mutta peitot olivat paksuja. Nellyn vyötärö oli kapea kuin keijukaisella. En ollut varma, olisinko saanut pitää hänestä kiinni sillä tavalla. Ihan niin kuin olisin tehnyt väärin Annikaa kohtaan nukkumalla Nellyn vieressä. Ihan niin kuin olisin tehnyt väärin Nellyä kohtaan pitelemällä häntä niin ja ajattelemalla Annikaa.

Kun herätys alkoi piipittämään kännykästä, hän veti terävästi henkeä. Kurotuin kohti kännykkääni hänen ylitseen ja sammutin herätyksen. Laskeuduin kuitenkin vielä ihan hetkeksi takaisin tyynylle.

Nelly venytti käsivarsiaan eteenpäin ja piti samalla nurisevaa haukotusääntä nenänsä kautta. Venyteltyään hän kääntyi: nitkutti itsensä kasvot minua kohti. Hän oli ihan ilmeetön, kun hän hipaisi sormillaan muutaman kerran poskeani, enkä minä uskaltanut liikahtaakaan. Sitten hän asetteli itsensä helpon näköisesti, suorastaan määrätietoisesti minua vasten. Päänsä leukani alle nenä kaulaani hipoen ja vielä nyökäytti muutaman kerran terävästi löytääkseen oikean asennon. Kämmenensä rintaani vasten, taitteli käsivartensa väliimme. Huokaisi tai haukotteli nenänsä kautta ja alkoi nypeltää etusormellaan ja peukalollaan solisluutani. Minun toinen käteni hakeutui hänen niskaansa ja toinen selkäänsä. Olinko kamala ihminen, jos en halunnutkaan muuta kuin vain olla hetken jonkun lähellä?

”Mun pitää aiva kohta nousta kaffinkeittohon jottei hevooset näje näläkää.”
”Joo. Mennään.”

Puristin silmiäni kiinni ja sätin itseäni ankarasti ajatuksissani. Nellyn hengitys kutitti kaulaani niin että meinasin tulla hulluksi. Samaan aikaan uumoilin miten kylillä pian puhuttaisiin, että käytin työntekijöitäni hyväkseni. Ei kenenkään kuulunut joutua olemaan sillä tavalla yksinäisyyteni lieventäjänä, kun en ollut varma, voisinko ikinä enää rakastaa ketään muuta kuin Annikaa. Voisiko minulla olla jonain päivänä uusi elämä?

[TiitusValvoja]

Voiko päivä ihanammin alkaa kuin Nellyn vierestä. Voi kun Eetu on niin tyypillinen itsensä. Kyllä ne hevoset olisi pärjännyt, vaikka hän olisi muutaman minuutin nauttinut läheisyydestä.

[NellyValvoja]

Mä en osaa sanoa tähän muuta kuin että omasta hahmostaan lukeminen on kyllä parasta 😀 .

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mitäs me yövieraat

Ravistelua. Olkapäästä. En halunnut herätä. Yritin hätistellä Helloa. Jos hän ei saisi itse ratkaistua ongelmaansa, se saisi odottaa aamuun. Hän ravisteli minua kuitenkin uudelleen, joten kohosin tyynyltäni käskeäkseni hänet ihan verbaalisesti tiehensä.

Huomasin tuijottavani Noaa suoraan silmiin puoli-istuvassa asennossa. Tuntui kuin jääkuutioita olisi putoillut vatsaani.

Katsoin Nellyä, jonka sängyssä istuin. Mietin, pystyisinkö lyömään itse itseäni nyrkillä naamaan, vai pitäisikö pyytää jotakuta toista hoitamaan se?

Ajattelin, että voi paska. Nyt minun elämäni on ohitse. Kuka tänne nyt enää hevosiaan halusi tuoda, kun isännästä ja hänen työntekijöistään aikaisi kulkea huhuja? Eikä Nellykään varmaan muutenkaan haluaisi, että koko maailma, tai siis Otsonmäki tietäisi minun nukkuneen täällä.

Sitten katsoin taas Noaa kunnes vaivuin takaisin tyynylle käsittämättömästi, sanattomasti nenän kauttani nuristen ja peittoa paremmin päälleni vetäen. Minun piti hengittää vähän, että heräsin, enkä kuolisi sydänkohtaukseen siinä paikassa. Sydän hakkasi säikähdyksestä, eikä pelkästään yhtäkkisen heräämisen takia.

”Onko hevooset kunnossa?” kysyin sitten kireästi, ja Nelly liikahti siihen malliin, että oli heräämässä, ellei jo suorastaan hereillä.
”Mitä? Ai. En mä tota tiiä.”
”No. Sitten sinet ookkaa mua ettimäs”, mumisin. Näin miten Nelly avasi silmänsä ja tajusin olevani vähän mustasukkainen. Se oli irrationaalista, ja vieläpä typerää. Minähän olin vain halunnut nukkua jonkun vieressä. En muuta, enhän? Vedin peiton korvani päälle ja yritin olla kurtistelematta kulmiani. Noa saisi kyllä luvan mennä ulos odottamaan, niin että minä mahtuisin edes vetämään paidan päälleni ja häipymään noiden kahden suunnitelmia häiritsemästä.

Ai vitsit, miten tyhmä minä olen.

[TiitusValvoja]

En taas osaa kirjoittaa mitään fiksua, niin sanon vain, että voi mustis-Eetua! Hän ja hänen hölmöt ajatukset siitä, että Noa juoruaisi koko Otsonmäelle hänestä ja Nellystä, tai että halusi muka vain nukkua jonkun vieressä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Työ on parasta lääkettä pettymykseen

Olin seisonut kuistilla vielä pitkään sen jälkeen, kun Nelly oli edellisenä iltana sulkenut asuntoautonsa oven perässään. Miljoona ajatusta ja tunnetta risteili päässäni. Sain siinä silloin seistessäni tarttuttua vasta muutamaan päälimmäiseen.

Ensimmäisenä taisi tulla hämmennys. Se kerta, kun Noa oli kävellyt asuntoautoon minun nukkuessani siellä Nellyn kanssa, oli ollut ainoa kerta, kun olimme puhuneet sanallakaan suhteestamme. Ja silloinkin minä olin puhunut. Oli ollut vaikeaa lähteä, ja vielä vaikeampaa sanoa, että en voi enää jatkaa tätä, ja olisi parempi lopettaa ennen kuin mitään oikeasti edes tapahtuisi. Nelly oli vaikuttanut ymmärtävän sen, vaikka ei ollut mitään sanonutkaan. Silloin siinä terassilla en pystynyt ymmärtämään, miksi hän oli juuri suudellut minua takatalven grilli-illan päätteeksi, vaikka tiesi nyt jo varmasti, etteivät meidän suunnitelmamme kohdanneet ollenkaan. Nelly halusi nukkua vierekkäin, jottei olisi yksin, eikä muuta. Minä taas tiesin, että jos lähtisin sellaiseen järjestelyyn, lopulta rakastuisin, ja se sattuisi, ja sen olin hänelle sanonut silloin. Miksi hän siis..?

Seuraavaksi vasta alkoi vihloa sydämestä. Olisin niin kauheasti halunnut kävellä hänen peräänsä, koputtaa hänen oveensa ja pyytää, että ole kiltti, nukutaan vielä yksi yö sillä tavalla vierekkäin, koska tarvitsisin sitä niin paljon. Saatoin ottaa askeleen kohti kuistin portaita, mutta en astunut edes ensimmäiselle rapulle. En minä voinut sinne mennä.

Kun olin hoippunut sisälle, siivonnut olohuoneen mekaanisesti ja vastannut kolme kertaa ”ai hä?” Noalle, joka kysyi jotain ja päässyt sitten omaan sänkyyni, olin miettinyt, miksen ollut vain mennyt. Mietin, suojelinko nyt liikaa itseäni. Oliko minulla niin raskas olo sen takia, että aiheutin sen itse itselleni? Mitä jos mitään pahaa ei tapahtuisi? Mitä jos minuun oikeasti sattuisi vain pelko eikä kipu itse?

Olin kuitenkin vain kierähtänyt toiselle kyljelleni ja yrittänyt unohtaa sellaisen piinaavan jossittelun. Olin ollut varma, että minun täytyy suojella itseäni. Olin nukuttanut itseni unelmoimalla. Jos minulla olisi vielä joskus Ann… Jos minulla olisi vielä joskus joku nainen, hänen tärkeimmät ominaisuutensa olisivat luotettavuus ja lempeys, ja siinä järjestyksessä. Ruskeista pitkistä hiuksistakaan ei olisi haittaa — mutta sellainen hän olisi, etten epäröisi jakaa hänen kanssaan ihan kaikkea, sydämiäme myöten. Tai ehkei tallia kuitenkaan… Ei, vaan tallinkin. Uskaltaisin jakaa tallinkin. Niin hyvä hän olisi, että edes tallin puolesta en pelkäisi. Mitä väsyneemmäksi olin käynyt, sitä sekavammaksi unelmointinikin oli käynyt. Välillä olin melkein kuin oikeasti taas Nellyn vieressä. Seuraavassa hetkessä taas Annikan vieressä sohvalla, kun hän sanoi, ettei Otsonmäki ole häntä varten. Sanoin, että valitettavasti minulle ei ole muuta kuin Otsonmäki… …ja nukahdin asuntoautoon…

Sitten koitti aamu. Heräsin ennen kuin herätys alkoi soida ja hetken mieni oli autuaan tyhjä. Kutsuin Jerusalemia, joka ei ollut paikalla, ja menin sitten hakemaan Mielikkiä ulos ja seurakseni. Se ei tosiaankaan olisi halunnut mennä pissalle, kun oli niin kylmä. Se ei myöskään halunnut kinkkua, jota pudottelin sen kuppiin, mutta hetken kuluttua kahvipöydässä se söi kädestäni samaa kinkkua. Ilmeisesti vika oli sen aterian esillepanossa. Nostin sen syliin aamupalakaveriksi, vaikka enhän minä nyt herranen aika niin sitä kehtaisi Noan aikana — se oppi kuulemma kerjäämään. Mutta kun se oli niin pieni ja nälkäisen näköinen. Eikä se kerjännyt. Se näykki juustoa suoraan leivän alareunasta ihan pyytämättä.

Ja silloin satuin vilkaisemaan ulos ja muistamaan muuan asuntoauton asukkaineen. Mielikki ryhdistäytyi heti sylissäni ja haukahti pienesti. Yritin silitellä sen rauhalliseksi. Suututti. Millä oikeudella Nelly suuteli minua kuistilla tehtyään ensin selväksi, että meistä ei ikinä tule mitään, ja tietäessään, etten minä siinä tapauksessa pysty tähän, koska se sattuu? Antaisi minun olla. En halunnut joutua sanomaan sitä hänelle ääneen. Että anna minun olla. Minulla on sydämessä haava ja se on kipeä ihan koko ajan ilman että nypit sitä.

Vihaisena olin sentään tarmoa täynnä. Saisin karsinat siivottua ennätystahdilla. Kiskoin paksun takin päälleni kuin panssarisuojuksen Nellyä vastaan. Piponkin laitoin, vaikka ei varmaan olisi tarvinnut. Aurinkolasitkin olisi tehnyt mieli laittaa, mutta enhän minä nyt ihan kahjo sentään ole.

Ja kun astuin ovesta ulos, asuntoauto oli siinä, ja siellä nukkui Nelly, enkä ollut enää yhtään vihainen. Suljin hetkeksi silmäni, painoin pääni ja hengittelin. Minun oli aika myöntää itselleni, että en minä ihastumassa ollut. Minä olin ihastunut, liian nopeasti, ja jos en sitä itsellenikään myöntäisi, se ei menisi koskaan ohitse. Ja sen täytyisi mennä ohitse, niin etten olisi surullinen joka kerta, kun Nelly ja Noa menisivät romanttisille tähtienkatselutreffeille. Koska minullahan on jo hevostalli, eikä ihmistä voida suuremmalla onnella siunata, kuin omalla hevostallila. Kiittämätönhän minä olisin, jos vaatisin lisää.

Sitten lähdin pihan poikki omaan hevostalliini. Työ on parasta lääkettä pettymykseen. Niin äiti tapasi sanoa, ja oli oikeassa. Minun pitäisi nyt vain pitää itseni tavalliseen tapaan kiireisenä, niin ei olisi aikaa turhanpäiväiselle haaveilulle, unelmoinnille ja surulle.

[NellyValvoja]

Rupesi ihan itseäkin jännittämään että mitä tästä tulee 😀 ! Ihana tarina johon ainakin itse samaistuin täysillä. Jahkailu kuuluu arkeen ja panssarisuojukset ei ikinä ole haitaksi 🙂 !

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Se paikka, mihnei ny ainakaa ikinä ketää oo

Jäädyin hetkeksi tallikäytävälle, kun Nelly tervehti minua ihan normaalisti. Räpäytin pari kertaa silmiäni ajatukset täysin pysähtyneinä, mutta lopulta sain vastattua tervehdykseen ja aavistuksen hymyynkin. Nelly käveli ohitse, ja minä katsoin hänen peräänsä. Liian kauan. Hän ohitti Mörrin tyhjän karsinan… Remuksen tyhjän karsinan… Oli sitten jo puolessavälissä Maken karsinaa…

”Nelly.”
”Hm?”

Kun hän kääntyi, hiukset hulmahtivat hänen selässään sillä tavalla, etten taas tiennyt mitä sanoa. Mitä se olikaan? Että ei mitään, sori? Tai että lähde ratsastamaan, tai että siellä olisi sitten kahvia kun kerkeät? Kävelin mahdollisimman määrätietoisesti hänen luokseen. Ei se liittynyt kahviin eikä hevosiin, tottahan minä sen muistin. Sitä paitsi hän näkyi olleen maastossa jo muiden kanssa. Nyökäytin hänelle päätäni ja toivoin, että hän sen perusteella ymmärtäisi ja haluaisi seurata minua. Kuulin hänen askeleet perässäni, kun kiipesin edellä taukotupaan. Olin laittanut sen mielestäni kivaksi, mutta eipä siellä kukaan ikinä ollut. Olisi pitänyt laittaa niillä rahoilla suoraan parempi aita koirille —

”Vau. Mä en edes tienny et tääl on tämmönen huone!”
”Niin kun kaikki tuloo tupahan kaffille kumminki. Emmä tienny mitä mä oikeen ajattelin…”

Emmin ovensuussa keittiötasojen puolella, kun Nelly käveli huoneen poikki ja katsoi ikkunasta. Vilkaisin portaisiin. Ei ketään. Ovi ei narissut yhtään, kun vedin sen kiinni. Ei tietenkään. Eivät käyttämättömät saranat miksikään kulu. Mietin, kuinkahan omituiselta mahdoin vaikuttaa, kun raahasin Nellyn yksin sellaiseen paikkaan. Istuin suurelle, käytetylle mutta siistin näköiselle sohvalle. Ilmeisesti Nelly kuuli vaatteideni kahahtavan sen tehdessäni tai jotain, koska hän kääntyi saman tien. Istui viereeni, enkä pystynyt katsomaan häntä. Sivusilmällä näin hänen kallistavan päätään mietteliään näköisenä, ja sitten hän pyyhkäisi etu- ja keskisormellaan hiuksia ohimoltani. Minun pitäisi käydä parturissa.

”Älä viitti.”
”Mitä? Eksä voi hillitä ittees kun mä kosken suhun vai–”
”Ei ku meirän on pakko puhua.”

Puhumisen sijaan tuijotin kuitenkin pitkään käsiäni. Juoksutin vasemman käden sormiani oikean käteni rystysillä. Havaitsin yhtäkkiä omituisen tarkasti, että minun käteni olivat niin kuivat, että sekä sormenpäät että rystyset olivat halkeilleet ja osa haavoista taisi olla tulehtunut. Kynsien allakin oli vähän likaa aiemman haansiivousoperaation jäljiltä. Tältä siis näytti, kun teki töitä käsillään oman tallinsa eteen. Ihan oman. Hienolta näytti. Joka halkeama. Vaikka vähän kirveli. Mutta ei käsiä kirvellyt, vaan ajatuksia.

”Tiäräkkö kun…”
”No?”
”Sinä yhtenä iltana kun oli sitä rilliä ja melekeen satoo lunta.”
”Niin?”

Kerrankin hän ei vitsaillut. Tunsin itseni rohkeaksi, melkein uhkarohkeaksi, nostaessani katseeni käsistäni ja katsoessani häntä vakavasti silmiin. Minä sitten todella menin ihastumaan sinuun. Muutenhan minä nauraisin kaikelle: grilli-illalle ja Noan tähtienkatselulle ja typeryydelleni. Mutta nyt minä en naura, vaan tarvitsen sinua. Sen pitää loppua, koska et sinä ole minua varten. Minulla on jo talli: olisi ollut liikaa pyydetty että sinä välittäisit minusta. Ihmisen pitää tyytyä siihen, mitä on osakseen saanut. Sitä on onnellisuus. Laskin katseeni uudelleen käsiini ennen kuin uskalsin puhua taas.

”Mun olis pitäny silloon aikaasemmin jo nukkua täälä. Kyllä mä sen kestän aiva hyvin, jotta sullon jotaki sen Mettärintehen kans, mutta sitä en, mitä tapahtuu silloon illalla kun rillattihin. Minoon niin yksinkertaanen jotta mä alakaan toivoa jotaki mitei voi olla jos sä niin teet.”

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Se paikka, mihnei ny ainakaa ikinä ketää oo osa 3, edelleen 9.5.

Tuijotin suoraan eteenpäin vaikka kuinka kauan. Edessämme oli hylly, hyllyllä heppavalokuvakansioitani, Ikean säilytyslaatikoita ja ties mitä sekalaista krääsää. Yksinäinen kahvikuppikin, joka oli varmasti ollut siinä vaikka kuinka kauan. Ettäkö Nellyllä ei ole mitään Noan — ettäkö Nellyllä ei ole mitään kenenkään kanssa? Minun tehtäväni olisi määritellä, mitä minun ja hänen välillään olisi.

Tunsin miten korvani punehtuivat, ja sen takia olisin halunnut yksinkertaisesti nousta ylös aina aution taukotuvan sohvalta ja rymistellä rappuset alas talliin mitään sanomatta ja taakseni katsomatta. Jo sen ajatuksen takia tunsin itseni aivan uskomattoman lapselliseksi. Ehdin miettiä, olinko kehittynyt ollenkaan ihmisenä siitä, kun olin peruskoulussa ja pelkäsin tyttöbasilleja. En tosiaankaan halunnut näyttää Nellylle, että sellaisen keskustelun käyminen… …ujostutti? Ainakin se sai sydämen hakkaamaan. Tunsin olevani tosi heikoilla jäillä. Jos liikahtaisin, tai jos sanoisin jotain väärää, kuolisin jäävedessä.

Samaan aikaan se tuntui mahdollisuudelta. Elin lyhyesti uudelleen sen hengästyttävän mutta silloin vielä viattoman suudelman, jonka vaihdoimme eräänä iltana asuntoautossa ennen kuin nukahdin. Liikahdin jo Nellyä kohti elääkseni sen uudelleen, mutta samalla hetkellä kun katseeni kohtasi hänen katseensa, aloin taas tuijottaa edessämme olevaa hyllyä. Tunsin itseni hiireksi, joka jähmettyy leikkimään kuollutta, jottei oikeasti kuolisi. En saanut enää liikahdettua, vaikka toisaalta olisin halunnut.

Lopulta minun oli pakko liikkua. Vaikka minua oli juuri tavallaan syytetty ilmeettömyydestä, pidin ilmeettömästä ulkokuoresta kiinni niin hyvin kuin pystyin. Katsoin Nellyn silmiin ja muistin, että hän tiesi, mitä ajattelin, siis niin hyvin kuin kukaan ulkopuolinen vain saattoi tietää. Annikaa, tietysti. Tai oikeastaan itseäni. Kestäisinkö minä enää läheistä ihmissuhdetta, vaikka haluaisin? Uskaltaisinko enää ikinä edes kokeilla, mitä jutusta tulisi jonkun naisen kanssa, kun saattaisimme taas huomata, että emme kuulu samaan tarinaan? Ja varsinkaan Nellyn kanssa. Mitä jos tallille kävisi jotain?

Rikoin pitkän hiljaisuuden selvittelemällä kurkkuani ennen kuin pystyin puhumaan. Aluksi hieman epäröiden sanoin kaiken suoraan. Kerroin, että pidän hänestä, mutta että pelkäsin edetä liian nopeasti yhtään mihinkään etenkin tallin, mutta myös itseni takia. Luimistellen kerroin myös siitä, että taisin olla mustasukkainen. Kun olin kuvitellut jotain hänen ja Noan välille, olin halunnut heti pois tilanteesta. Ei minusta olisi ikinä jakamaan häntä tai ketään kenenkään muun kanssa: haluaisin mielummin olla kokonaan yksin. Kerroin varovaisesti toivovani, että hänen hevosensa olisi ollut muualla: silloin en olisi epäröinyt. Tallin ilmapiirille ei kävisi mitään, vaikka me emme tulisikaan toimeen enää. Sen sanoessani kuitenkin hipaisin pikkurillilläni ja nimettömälläni hänen kämmenselkäänsä ja yritin näyttää mahdollisimman anteeksipyytävältä, jotta hän varmasti ymmärtäisi, etten halunnut hänen enää lähtevän hevosineen.

Sitten hengitin syvään ja katselin hänen kättään, joka lepäsi hänen polvillaan, koska en tosiaankaan uskaltanut tarttua siihen. Olin kuin pikkukakara.
”Niin jotta kyllä mä ymmärrän jotta sinet halua tälläästä”, sanoin lopulta tarkoittaen sekä itseäni että tilannettani. Kuka olisi halunnut? Jumiutua lapsellisen varovaiseen suhteeseen, jonka etenemisestä ei ollut minkäänlaisia takeita? Minusta Nelly ansaitsi edottomasti parempaa, enkä minä puolestani ansainnut tallin lisäksi enää yhtään enempää osakseni. Sanoin ilottomasti hymyillen, että tämän jutun nimi on Nelly ja Eetu, ja tarinan juoni taisi mennä niin, ettei Eetu kestänyt Nellyn vieressä nukkumista kuvittelematta, että jutun nimi olisi voinut olla Neetu.

Nousin istumaan suorempaan ja nojauduin jo varovaisesti Nellyä kohti, mutta osasin onneksi pysähtyä ajoissa. Tunsin tuhoavani omat mahdollisuuteni onneen ja olevani idiootti, ja samalla tunsin suojelevani tallia ja olevani aivan tosi fiksu. Minun teki mieleni sanoa, että unohda nyt koko jaaritukseni, mitä väliä parilla mahdollisesti särkyvällä sydämellä, ei nimetä mitään, ollaan vain, anna minun suudella sinua. Ja toisaalta mieleni teki sanoa vain sori, ja lähteä sitten suojelemaan tallia itseltäni. Tein maailman huonoimman kompromissin ja painoin hänen suupieleensä juuri sellaisen kokeilevan suukon, jollaisen yläasteen teinieetu olisi aivan hyvin voinut suorittaa. Sitten naurahdin sille vähän itsekin, ja sanoin sori. Tarkoitin sillä sekä sitä suukkoa että sitä, miten minulla ei ollut ainakaan vielä tarjottavanani muta kuin vierekkäin nukkumista.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Niin kuin hämähäkeillä on tapana

”Eetu! Onko Hello siinä?” Milan Mijatović kysyi leveäotsaisen mutta siroturpaisen hevosensa viereltä ja osoitti harjalla kohti minun taloani.
”En osaa kuule sanoa”, vastasin, ja kävelin mahdollisimman suoraan hänen ohitseen mennäkseni kahvinkeittoon. Kyllä minä tiesin, että Hello nukkui Jillan vieressä vintillä, mutta tarvitsiko sitä nyt kaiken maailman maneesinvuokraajapenikoille sanoa? Heti keittiöön päästyäni aloin mitata kahvia mittalusikalla suodatinpussiin päätäni pudistellen. Olin tietenkin selvittänyt Joonas Hopealinnan taustat ennen kuin olin luvannut yhtään mitään maneesia hänelle. Jos hän olisi ollut niitä Vaasan suunnan surkeita Hopealinnoja, en tosiaankaan olisi vuokrannut hänelle edes käytettyä tulitikkua, mutta hän oli niitä Hopealinnoja, jotka asuivat Kyrössä ja Seinäjoen ympäristössä. Kunnon väkeä. En olisi ikinä uskonut, että hänen mukanaan minun talliini raahautuisi vaikka minkälaista roskaväkeä. Kaadoin kahvinpurut suodatinpussista takaisin kahvipussiin ja aloitin koko kahvinkeiton alusta, sillä olin mennyt mittalusikallisten laskemisessa sekaisin.

Kun kahvi porisi, kuulostelin ääniä vintiltä. Narahdustakaan ei kuulunut, joten siellä ihan varmasti nukuttiin. Yritin olla murehtimatta siitä Lehtoniemen pojasta. Kyllä minä tiesin, ettei minun kuulunut huolehtia siitä, että hänelle olisi varmasti esimerkiksi sellaista aamupalaa, josta hän tykkäisi. Se oli Noan huoli. Silti vähän synkistelin sitä, että mitä jos hän ei nyt viihtynytkään. Olin nähnyt vain kerran häivähdyksenkään hymystä hänen kasvoillaan, ja se oli kadonnut heti. Silloinkin hän oli hymyillyt koiralle.

Vaelsin tyhjään olohuoneeseen etsimään seuraa. Edes Mielikki ei ollut alhaalla. Tarkistin vielä makuuhuoneestani, joko Jerusalem olisi siirtynyt vintistä nukkumaan sängylleni, mutta kun ei. Minun oli työnnettävä jalkani oransseihin crocseihin ja tassuteltava niissä hitsi vie Milanin ohitse tai kahviteltava ihan yksin. Valitsin tietenkin ensimmäisen. Yksin juotuna kahvi maistui myrkyltä, ellei se ollut sitten aamukahvia.

Milan Mijatović suitsi hevostaan minun portaideni edessä parkkipaikalla. Hänen leveäpäinen luuskansa oli kiinnitetty kuljetusauton kylkeen. Hänen äänestään kuuli, että hän hymyili, kun hän jutteli asuntoautonsa kynnyksellä istuvalle Nellylle. Rahisuttelin crocseillani soraa pitkin heidän luokseen.

”Huomenta”, sanoin Nellylle ja nyökkäsin uuden tervehdyksen Milanille, joka koetti hymyillä.
”Huomenta”, Nelly haukotteli, ja minun oli hymyiltävä aivan pakosta, kun hän venytteli niin kuin kissa.
”Otakko kaffia?” kysyin häneltä, ”mä justihin keitin.”
”Joo, oota, mä otan vaan kengät. Milan, tuuks kahville?”
”Milanin hevoonen varmahan kyllästyy orottamahan”, sanoin nopeasti lähinnä Milan Mijatovićille.
”Mitä?” hän kysyi hyväntuulisesti, kun ei taaskaan muka ymmärtänyt mitään.
”Että et tuu juomaan kahvia. Sullon kiire”, yritin sanoa hitaasti ja painokkaasti. Kyllähän tuon nyt pitäisi itsekin muistaa, ettei tarvinnut meille tukkia. Kuinkahan hän oli kehdannut ilmaantua edes maneesiini? Pysyisi nyt edes siellä sitten.

Milanin leuka nousi pystyyn. Hän katsoi minua hetken arvioivasti ja otti yhden pienen askeleen minua kohti. Teininä hän oli sen verran muita ikäisiään pidempi, että taisi vaikuttaa muista uhkaavalta nostaessaan päänsä tuolla tavalla, mutta minua oli ihan turha yrittää pelotella. Milan oli jäänyt vähän lyhyeksi sellaiseen, ja oli sitä paitsi ihan pikkupoika vielä muutenkin. Kohotin hänelle kulmiani. Lyö. Vanhojen aikojen muistoksi. Lyö ensin, riisikäsi, sillä nyt olisi todistajia näkemässä, että minä vain puolustauduin. Vai voisinko minä edes lyödä takaisin ketään, edes tuota..? Tuskin…

”Niin”, Milan Mijatović sanoi lopulta, vasta Nellyn hypähtäessä alas asuntoautostaan, ja hymyili minulle silmät sirrillään niin kuin hämähäkeillä on tapana.
”Niin”, minä toistin ja hymyilin hänelle sellaista hammashymyä, että se jopa tuntui epäluonnolliselta.
”Me tultiin vaan ratsastamaan”, Mijatović sanoi sitten ja otti viimein askeleen taaksepäin niin kuin hänen kuului.
”Ja me mennähän vain kaffille. Hauskaa ratsastusta.”

Annoin Nellyn nousta kuistin portaat ensimmäisinä. Aurinko tuntui polttavalta. Melkein tunsin miten pisamajoukkio pyrki kaikin voimin näkyviin ihoni alla. Pitäisi käydä etsimässä pitkähihainen paita ja harkita maneesinvuokraussopimuksen purkamista.

”Mikset sä halunnu et toi tulee kahville?” Nelly kysyi ovella kallistaen päätään huomaamattomasti hevosenkuljetusvaunua kohti.
”Se on kova sotkemahan ja minoon siivonnu sen sotkuja jo liikaa”, sanoin, enkä valehdellut, vaikka ei Milan Mijatović sotkenutkaan vaikkapa kaatamalla maitoa pitkin pöytää. Hänen sotkuistaan ei selviytynyt yhdellä rätinheilautuksella.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Nyt kyllä tuntuu että oon missanut jotain suurta ja ihmeellistä 😀 Ihan itteäkin alkoi jännittämään kun Eetu käyttäytyi noin vihamielisesti toista kohtaan. Näin niin kuin ainakin Helin (ja kieltämättä itsenikin) näkökulmasta Eetu on niin leppoisa ja ystävällinen kaikkia kohtaan. Sun tekstejä kyllä lukee aina tosi mielellään kun on niin taitavaa kerrontaa!

[TiitusValvoja]

Totta totisesti, nyt kyllä vaaditaan enemmän avaamista, miksi Eetu nyt näin kylmäkiskoinen on niin leppoisaa Milania kohtaan! Toki kaikki tietää, ettei erot ole helppoja kummallekaan osapuolelle, mutta tässä erossa on oltava jotain paljon ikävämpää, että Eetu on joutunut oikein siivoamaan Milanin jälkiä sen myötä. Voinkin vain harmitella Hellon puolesta, kuinka hajalla hän on mahtanut silloin olla..

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Karhunhalaus

Jilla oli ollut monta päivää yksin ja hiljaa, ja eilisiltana kaupassa käydessäni olin saanut tietää, miksi. Luostarin Erik, muutenkin ärsyttävä napero, oli kokenut asiakseen tulla kertomaan, miten minun hevostallini mahtoi olla heikoilla kantimilla, kun piti kaiken maailman hinttareita palkata hommiin, ja että hänellä oli kuvakin todisteena. En minä sitä vitsinyt sen enempää tarkastella: ihmeellistä keskenkasvuisten olematonta juoruilua se oli, mutta kun nyt kännykkä naaman eteen tuikattiin, niin kyllä minä Tiituksen ja Hellon siitä tunnistin. Se on se Luostarin Erik Juuson poikia, joten tottakai minä sanoin, että menehän nyt siitä, ihmisten silmiltä, tai sanon välittömästi isällesi, että kuljet kaupassa ihmisiä häiritsemässä. Jos olisin kehdannut, olisin sanonut, että mikäs se sinä sitten mahdat olla, kun noin rakkaudella säilytät kuvia suutelevista miehistä, mutta enhän minä nyt voinut. Onhan Luostarin Juuso kuitenkin hänen isänsä, ja ihan kunnon mies. Sitä paitsi pahimmassa tapauksessa poika voisi luulla, että hänessä on jotain vikaa, jos hän itsekin on sellainen kuin meidän Hello. Eerik-reppanahan on vasta viidentoista, ja hakenut muuten meille kesätöihin. No ihan hyvä että lähetti hakemuksensa. Onpahan sytykkeitä saunan pesään.

Kun me Matildan kanssa siis Jillan haimme maneesilta, jäin tahallani sinne ottamaan Ketkua kiinni. Tiesin, etteivät ne kyyneleet kokonaan järkytyksestä johtuneet, ja suoraan sanoen en halunnut sekaantua asiaan. Mutta kun väki sitten keittiössä sanoi Jillan menneen huoneeseensa ja vaikuttaneen väsyneeltä, päätin kiivetä vinttiin itsekin.

Vedin henkeä Jillan oven takana. Useasti. Olin jo koputtamassa oveen, kun Noa käveli ohi, ja laskin käteni. Seuraavallakaan kerralla, kun käteni nostin, en vielä saanut koputettua, mutta kolmannella kerralla sitten. Kun vastausta ei kuulunut, koputin varovaisesti etusormeni nivelkohdalla vielä uudelleen ja avasin oven raolleen.
”Jilla?” kutsuin epävarmasti. Mistä sen tietää, vaikka hän olisi vaatteita vaihtamassa tai jotain, eikä olisi kuullut koputustani.
”Eetu?” kuului sängyltä hieman tukahtuneesti.
Mielessäni kävi, että Hello oli siellä, ja nyt pitäisi sulkea ovi ja vähän nopeasti. Mutta sitten muistin, että Hello nyt viimeiseksi olisi siellä. Se ketku. Sen minä seuraavaksi etsisin isä-poika -keskusteluun.
”Saanksmä tulla sinne?” kysyin epävarmasti ovenraosta, ja kun varsinaista myöntävää tai kieltävää vastausta ei tullut, astuin sisään.

Kaihtimet olivat kiinni ja Jillan punaiset hiukset olivat levällään tyynyllä, jonka varassa hän päätään sängyllä lepuutti. Hiivin huoneeseen, menin ikkunalle ja avasin kaihtimet. Epäröin istua Jillan sängyn jalkopäähän. Se tuntui tosi tungettelevalta. Muuta istumapaikkaa ei kuitenkaan ollut, eikä hän käskenyt minua häipymään. Istuin siis alas. Käteni häälyi epävarmasti Jillan pohkeen yläpuolella. Pitikö nyt silittää säälivästi, vai pitää kätensä itsellään? Päädyin vetämään käteni pois ja nojaamaan kyynärpäillä polviini.

”Miten sä jaksat? Jilla?”
Ei vastausta.
”Okei. Soli tyhymä kysymys. Näjenhän mä jottet aiva hyvin.”
Tukahtunut myöntävä mm-ääni.
”Kuule…” aloitin, ja sitten en osannutkaan jatkaa. Olin aikonut ilmaista, että tiesin, mitä Hello oli tehnyt, mutta enhän minä voinut vain tokaista, että näin kuvan jossa Jillan poikaystävä imuutteli Hellevaaran kanssa. Sen sijaan nousin suorempaan istumaan ja laskin käteni Jillan pohkeen päälle, niin kuin olin aiemmin aikonut, ja silitin vähän. Toivoin, että se kertoisi, että tässä minä olisin, jos voisin auttaa.

Silloin Jillan hartiat nytkähtivät ja hän alkoi itkeä. Hätääntyneenä aloin hokea sekalaisia tyynnyttelyjä. Että älähän nyt, olehan nyt, ja niin edelleen. Ei tässä ole hätää, kyllä tämä tästä iloksi muuttuu, ja muuta sellaista, mihin kukaan ei usko. Kirosin, että olin kiivennyt vinttiin, ja samalla sitä, etten ollut tajunnut kiivetä aikaisemmin. Lopulta, ihan yllättäen ja nopealla liikkeellä, Jilla nousi, heilautti jalkansa sängyn reunan ylitse, kiepautti käsivartensa niskaani ja puristi minut kuristusotteeseen niin etten yllätykseltäni ja hätäännykseltäni saanut heti henkeä.

Kun t-paitani hartiaosa alkoi kastua kyynelistä, ymmärsin käännähtää sen verran, että sain puristettua Jillan karhunhalaukseen, ja voi miten minua säälitti ja suretti. Voi pientä. Jilla-raukka, minä ajattelin. Niin nuori vielä, ja tällä tavalla siipeensä jo saanut. Hän puristi niskaani ja hartioitani kouristuksenomaisesti, ja minä yritin halata yhtä tiukasti takaisin. Olin tosi ärtynyt Helloon, vaikka olin itse puristanut Helloa hengettömäksi Annikan lähtiessä niin kuin Jilla minua nyt. En kuitenkaan sanonut mitään niin pliisua, kuin että tiedän, miltä sinusta tuntuu. Olin vain ihan hiljaa, koska se oli kai parasta, mitä saatoin tehdä. Olla paikalla.

[NellyValvoja]

Eetu tuntuu olevan niinkuin jokaisen kylän pienen pojan setä tai jonkinlainen isähahmo, joka tietää kyllä vanhemmat ja soittaa jos tarvis. Tää Eetu on kiva Eetu!
Tää myös tuo Eetusta tosi hienosti uusia puolia esiin. Ihana Leijonaemo, joka ottaa halaa!

Ja ihan vaan tiedoksi, jään odottamaan tätä Isä-Poika keskustelua.

[JakeBBOsallistuja]

Tässä melkein toivoo että minullakin olisi Eetun kaltainen ystävä. On se Jilla hyvissä käsissä <3

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Kun on selekäki kipiä

Koska lie olin viimeksi nukkunut omassa sängyssäni? Kun Hopiavuoren hevostalli hiljeni, seurasin taas kerran Nellyä kohti asuntoautoa. Hän veti minua kädestä perässään, niin kuin hänellä usein oli tapana, ja minä seurasin kiltisti, niin kuin aina. Oli vielä valoisaa, vaikka kello oli aina suurin piirtein saman verran, kun menimme kohti asuntoautoa. Tämä oli alkanut, kun iltaisin oli ollut vielä hämärää, ja pimeydessä oli ollut turvallista kulkea käsikkäin. Kukapa meitä olisi nähnyt? Vaan nyt, kun auringonvaloa riitti myöhään, olisi tarvittu vain yksi vilkaisu väärästä ikkunasta ja meidät olisi nähty. Olisiko se lie tarkoittanut, että päiväni olisivat olleet luetut, vai mitä?

Kompuroin hieman soralla ja toinen sininen crocs-sandaali luiskahti jalastani.
”Orota — orota”, naurahdin ja päästin Nellyn kädestä irti.
”Mitä?” hän hymähti hyväntuulisesti.
”Kenkä putos”, vastasin ja astuin sukkasillani varpaillani sen yhden askeleen, joka tarvittiin, että pääsin takaisin kenkäni luokse.

Nelly ei sanonut mitään, mutta hymyili, kun sandaali taas jalassani käänsin katseeni taas häneen. Vastasin hymyyn ja ojensin käteni. Sen sijaan, että hän olisi kävellyt minun luokseni, hän ojensi omansa ja heilutteli sormiaan sillä tavalla, että se oli kutsu kävellä takaisin ja ottaa häntä kädestä kiinni. Kävelinkin. Sen sijaan, että olisin tarttunut häntä kädestä, puristinkin hänet vyötäröltä itseäni vasten, nostin vähän ilmaan ja pyöräytin kerran ympäri. Suutelin häntä, siveästi toki kun tallin pihassa oltiin, kun tunsin hänen kätensä harovan niskahiuksiani.

”Sä oot rohkeella päällä”, hän naurahti vilkaisten merkitsevästi kohti taloa.
”Eira soon pitäny kumminki huolen jotta…”
”Jotta?”
”Kuule…”
”No?”
”Minoon siivonnu koko tallin ja ruokkinu kaikki tänään yksinäni. Mullon selekä vähä kipiä.”

Nelly katsoi minua kulmat kurtussa lyhyen hetken ja alkoi sitten kiemurrella päästäkseen otteestani. Päästin heti irti. Yritin hapuilla vielä hänen kättään, mutta hän asetteli käsivartensa nopeasti puuskaan.

”Okei”, hän sanoi melko terävästi ja hyvin vakavana. ”Sun pitää päästä omaan sänkyyn nukkuu, eiks nii?”
”Nii.”
”Selvä. No. Hyvää yötä.”

Niine hyvineen hän lähti loittonemaan. Toljotin hetken suu auki hänen reaktiostaan kummastuneena, mutta kun sain taas aivoni toimimaan, läpsäytin itseäni kämmenellä otsaan ja juoksin hänet nopeasti kiinni.

”Ei ku, ei ku, orota ny!”
”No mitä?”
”Mä tarkootin jotta säki tulisit. Tulisikko? Älä oo vihaanen, tuu ny. Mennähän tupahan.”

[TiitusValvoja]

Voiku mie jo pelästyin, että se oli nyt siinä! Tai mistäs sitä tietää, ehkä se onkin. Eihän se oo, eihän Nelly? Tottakai hän lähtee kiltisti, vaikkakin ehkä vastahakoisesti Eetun kanssa tupaan ja vintille oikeeseen sänkyyn yöks, eikö niin? Kyllä se Masa pärjää, saa iso poika valvoa yksin koko yön vaikka!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

1. Kun on selekäki kipiä ^
2. Mutta kun

3. Ihanin uni aikoihin

Nelly nukkui selkä minuun päin. Oli kuuma. Silitin hänen käsivarttaan, joka lepäsi peiton päällä. Ihan vain sormenpäilläni. Olkapäästä kyynärpäähän. Ja takaisin. Siirsin varovaisesti hiussuortuvan hänen kaulaltaan muiden joukkoon hänen niskaansa. Silitin varovasti ohimoa sormieni ulkopinnalla. Aioin suukottaa olkapäätä, mutta sitten hän liikahti ja pelkäsin herättäneeni hänet, joten kierähdin nopeasti selälleni. Sen sijaan, että hän olisi herännyt, hän rullasikin sängyn poikki viereeni ja asetteli itse itsensä syvässä unessa kainalooni. Vapaata kättänikin hän osasi tavoitella ympärilleen, vaikka nukkui. Minun oli rutistettava häntä silläkin uhalla, että hän heräisi, eikä haitannut yhtään, että oli kuuma.

”Mmitänyh?” hän kuiskasi käheästi: oli sittenkin herännyt.
”Ei mitää”, kuiskasin takaisin, ”nuku.”
Hän hengitti kerran syvään nenänsä kautta ja nyökäytti päänsä parempaan asentoon.

Suljin silmäni ja painoin leukani hänen päälakeaan vasten. Hiukset kutittivat vähän. Mietin, että voiko tosiaan käydä niin, että yksi ihminen saa kaiken. Kerjäisinkö verta nenästäni, jos vain olisin onnellinen?

Kun nukahdin, näin unta, että minulla oli maailman hienoin 25-karsinainen hevostalli, ihan samanlainen kuin kaikissa unelmissani, ja että makoilin pitkän työpäivän tehtyäni oman punaisen tupani makuuhuoneessa, unta odottaen, ja silitin nukkuvan Nellyn käsivartta sormenpäilläni. Se oli ihanin uneni aikoihin.

[NellyValvoja]

Oi Eetu, kyllä sitä saa olla onnellinen! Voi kun tuli hyvä mieli tästä. Mun ehdoton lempikohta oli nopea käännähdys selälle ja rutistus. Voi kun sulan!

Varmaan luen tätä liikaa Nellynä, mutta ei mennä siihen nyt. Oikein tuli tosi hyvä mieli tästä.

Huomasin ajattelevani, että mites Annika. Eetu on siis selvästi jo erosta päässyt yli, mutta vertaileekohan hän Nellyä ja Annikaa? Varmaan tässäkin on taustalla se, että luen liikaa Nellyn silmin, mutta siltikään me ei nyt mennä siihen.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

9.6.

Ei yksi ihminen voi kaikkea saadakaan

Nelly sanoi, että kylällä olisi kaksio vapaana. No niin oli joo. Monta. Jos halusi asua kerrostalossa, sai kyllä asua melkein ilmaiseksi Otsonmäen keskustassa. Jos rivitaloa havitteli, niin… No. Olihan niitä… Varmaan oli vesipatterillisiakin… Siistejä ja hyviä… Halvat vuokrat… Katsoin Nellyä surullisena. Mikään ei ole ikuista, ja tämä oli kai kohteliaampi tapa jättää minut ja tallini, kuin sanoa se suoraan. Mietin, olisiko minun pitänyt ottaa osaa tähän näytelmään, mutta en pystynyt. Kaikesta huolimatta halusin erota kunnolla. Vaikka eihän meillä mitään juttua olutkaan… Viime päivistä huolimatta…

Istuin asuntoauton kuskin penkille, joka oli käännetty ympäri kohti pöytää. Siirsin varovaisesti kannettavaa tietokonetta hieman ikkunaan päin, jotta sain nojauduttua käsivarsillani pöytää vasten. Kupersin toisen kämmeneni löysän nyrkkini ympärille ja katselin käsiäni keskittyneesti. Nyt piti osata erota niin kuin aikuinen. Ihan rauhassa vain, niin kuin Annikankin kanssa. Sanoa, että onnea tulevaan. En kadu hetkeäkään. Kivaa oli.

”No sehän on… Missäpäin soon?” kysyin, rykäisin kun ääneni oli omituisen kuuloinen, ja nostin katseeni Nellyn silmiin. Olisi itkettänyt.
”Siinä Otsonmäen siinä… Vanhan Meijerin vintis”, Nelly kertoi hyvin vakavan näköisenä.
”Soon kivan näkööstä paikkaa… Kävelymatka aiva kauppoohin…”

Hetken katsoimme toisiamme ihan hiljaa ja vakavina. Sitten laskin taas katseeni. Irrottelin käteni toisistaan. Tartuin Nellyn käteen ja silitin hänen kämmenselkäänsä peukalollani.
”Kyllä mä ymmärrän, jotta sä haluat lähtiä”, sanoin hiljaa ja emmin sitten hetken ennen kuin jatkoin. En saisi nyt kuulostaa siltä, että kiristäisin Nellyä jäämään. Eihän meidän välillämme oikein mitään ollut. Hetken olin antanut itseni kuvitella muuta. Mutta olihan Nelly toki tehnyt selväksi, että olimme ystäviä, ja nukuimme välillä vierekkäin. Ei muuta. ”Varmahan hyvä jotta sä ny haluat mun jättää, kun myöhemmin tämolis ollu viälä kamalempaa. Vaikken minä nykkää sua millää päästääsi.” Yritin hymyillä. Ei siitä mitään tullut. Kaikki tuntui pahalta unelta.

Elämä jatkuu. Minulla on Hopiavuoren hevostalli, eikä yksi ihminen voisi pyytää enempää osakseen. Vaan voi kun olisin saanut sinut pitää, Nelly. Miksi annoin itseni kuvitella, että joskus olisit minulle Hopiavuoren emäntä?

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

9.6.
Ei yksi ihminen voi kaikkea saada ^
Hengitä — sisään ja ulos

Sillä lailla jotta istuskeltaas yhres

Purin huultani ja nieleskelin. Olinko voinut ymmärtää oikein sen, mitä Nelly oli minulle sanonut? Puristin hänen kättään kovemmin. Laskin katseeni käsiimme ja ymmärsin saman tien löyhdyttää otettani. Nellyn iho on niin ohutta ja valkoista. Varmasti tulisi mustelmia, kun runnoin sillä tavalla karheilla kourillani. Peitin nopeasti hänen kämmenselkänsä vapaalla kädelläni ja katsoin häntä säikähtäneenä silmiin.
”Sattuuko?”
”Mitä!” hän parahti.
”Kätehen.”
”No ei todellakaa. Eetu!” Se tuli melkein toruvasti.
”Sinet halua musta erohon.”
”En.”
”Vain haluat muuttaa oikiahan tupahan?”
”No niin just.”

Kyllä minä olin oikein kuullut ainakin alun. Mitä jos kuvittelin sen lopun? No en kai minä niin höperö vielä ollut. Olihan Nelly äsken sanonut, että… Välittää minusta — ja haluaa olla minun kanssani. Oli oli. Katsoin nopeasti ikkunasta ulos ja taivaalle tarkistaakseni, että olin hereillä. Unissa taivas näyttää aina maalatulta ja jotenkin vääränlaiselta. Mutta ihan normaalin kesänsiniseltä siellä näytti.

Päästämättä Nellystä irti nousin ylös ja siirryin kuskin tuolilta hänen viereensä sohvalle. Kun hän teki minulle tilaa, menin lähemmäs, ja kun hän väisti vielä lisää, seurasin edelleen. Painoin otsani hänen otsaansa vasten ja rutistin hetken silmiäni kiinni. Suutelin häntä asuntoauton hieman sameaa ikkunaa vasten. Minun Nellyni. Tunsin järjetöntä helpotusta. Se oli täsmälleen sama tunne kuin silloin, kun Hopiavuoren hevostalli täyttyi hevosista ja laskin, että minulla on varaa pitää se ja lyhentää lainaa siitä. Vaikka olisi kuinka Hello syömässä kaapit tyhjäksi. Tajusin, että äskeinen suruni ja hätäännyksenikin oli ollut sitä samaa, jota koin, kun seisoin isossa tallissa Jussin kanssa ihan kahdestaan, katselin tyhjiä karsinoita ja olin varma, että tässä tämä nyt olisi, tämä oli minun unelmani loppu ja kuolema.

”Kuule. Nelly”, mumisin parin suudelman lomasta, ja vetäydyin lopulta pois, jotta voisin nähdä hänet.
”Kuulen. Eetu.”
En meinannut saada pidäteltyä naurua edes ennen kuin sanoin sen. Se kuulosti niin hulvattomasti viisitoistakesäisten puheelta, mutta en malttanut sitä toisinkaan asetella. ”Alakaasikko seurustelemahan mun kans.”
”Mitä!”
”Nii. Sillä lailla jotta istuskeltaas iltoja yhres”, selitin vähän naurua pidätellen ja ympärilleni vilkaisten, ”nukuttaas joskus yhres”, nyökkäsin kohti asuntoauton sänkyä, ”ehkä käytääs johnaki ylioppilasjuhulis ja sellaasiski yhres”, lopetin ja nauroin vähän.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Liero kateissa

Petojahti

”Minä sen arvasin heti ku se peto tänne tungettihin!” äyskäisin Noalle keittiön kynnyksellä, vielä oikeastaan eteisen puolella, ja aloin tähyillä vauhkona ympärilleni. ”Mitä säki siinä orotat?” kysyin Inarilta, kun Noan hirviökobra ei ollut välittömässä läheisyydessäni. ”Painu kotias, eksä kuullu jotta täälon myrkyllinen elukka vapaana? Eira kans heti pihalle! Perkelehen perkele!”
”Loimu ei oo myrkyllinen”, Noa väitti.
”Loimu!” puuskahdin. Kaikkea sitä nimettiinkin. Kaupunkilaiset! ”Mielikki pihalle kans ettei sitä pistetä! Jilla pihalle! Nelly pihalle!”
”Me voitas auttaa ettiin”, Inari mumisi puoliksi jo pöydän äärestä nousseena.
”Minen sun isälles selittele jotta mitä varten sinä sairaalas makaat! Mee jo tai mä justihin varmasti sut kannan pihalle!”
”Oikeesti. Se ei oo myrkyllinen. Ei se ees pure”, Noa sanoi taas, mutta loin häneen sellaisen katseen, että siitä olisi isompikin mies ymmärtänyt tukkia naamansa siitä tappajakäärmeestä.

Kun muut lähtivät ulos — Helmipurot piti melkein oikeasti heittää — tartuin kumisaappaisiini ja löin ne pari kertaa senää vasten, että mahdollinen hirviö putoaisi niistä lattialle. Mitä minä sitten sille tekisin, sitä en tiennyt. Tuskin tappaisin ainakaan, tuskin pystyisin. Varmaan katsoisin, että se menisi lukkojen taakse, minne se kuuluikin. Sitten pitäisin Noalle sellaisen uhkaavin sormella osoitteluin korostetun saarnan, joka muillekin kakaramaisen huolimattomille ääliöille piti pitää, kun he vapauttivat ihmisasuntoihin sinne kuulumattomia petoja. Mutta eipä ollut kengissäni mitään muuta kuin pari kuivanutta lehtä tai muuta roskaa. Loin Noaan uuden vihaisen katseen, kun olin kuulevinani huvittuneen tuhahduksen.

Niin me aloimme etsiä. Noa kurkisteli kaiken maailman kaappeihin ja kenkiin sen näköisenä, kuin uskoisi löytävänsä niistä jonkin koiranpennun kaltaisen elukan, johon saattoi koskea, ja jota teki mieli silittää ja auttaa. Minä seisoin sohvalla ja painelin sohvatyynyjen raot esiin kumisaappaat jalassa, jotta se luikerteleva perkele purisi mielummin saappaaseen kuin sääreeni. Aika äkkiä sain aivan järkyttävän päänsäryn, kun jouduin olemaan niin varuillani, mutta enhän minä nyt voinut etsimättäkään jättää. En kestäisi, jos asunnossani olisi vapaana itse piru. Kiinnihän se piti saada ennen kuin rentoutuisin yhtään.

Niinpä me etsimme hiljaisuudessa, minä aina vihaisesti Noaa mulkaisten, kun uskalsin irrottaa katseeni kulloinkin tutkimastani piilopaikasta. Ja etsintä jatkui ikuisesta ikuiseen, ihan niin kuin helvetissä kärsimisellä on muutenkin tapana jatkua.

[NellyValvoja]

:DDD Tää on oikeesti huvittava ja Parasta luettavaa ikinä. Tiedän, että Eetu on aidosti vihainen, mutta silti en voi olla nauramatta. Ihan mun lempijuttu :DDD

[NoaYlläpitäjä]

Mua nauratti tätä lukiessa ihan mielettömästi :DD Se, miten Eetu ihmettelee käärmeen nimeämistä, Mielikin pihalle käskemistä ettei sitä pistetä (MILLÄ EETU?? MILLÄ?? :DDD), Eetun vihaisia mulkoiluja ja kumisaappaiden paukutusta seinään. Tää oli aivan mainio! Arvelin jo alunperin etten osais Eetua tälläsenä kirjoittaa, jonka takia tarinan jätinkin siihen mihin jätin, ja oikeassapa olin.

Sen verran tota omaa jatkotarinaani avaten (kun kirjotin sen taas keskellä yötä ja epäilemättä siinä on kohtia jotka olis kaivannu enemmän selittämistä), vaikka Noa ehdottomasti huvittuikin Eetun käytöksestä, niin mustapa tuntuu että se enemmän yllättyi Eetun käytöksestä. Vielä toistaseks ei Noalle oo tullu vastaan ihmistä joka sais tollasen slaagin viljakäärmeen takia, eikä se osannut sitä odottaa. Varsinkin kun Eetu on muuten niin tyyni. Eikä Noalle kukaan oo tainnu sanoa kunnolla pahasti sen jälkeen, kun se päätyi katkaisuhoitoon laitokseen. Vaikka eihän Eetu oikeasti pahasti sanonutkaan! Mutta ihan äärettömän hauska ja mielenkiintoinen puoli tuli tässä tarinassa esiin Eetusta, jota näin lukijana voisin kyllä kattella lisääkin. 😀

Mun olisi ehkä pitänyt jäädä odottamaan vielä sitä Eetun jatkotarinaa sille, muttakun näin niin hyvän rakosen kirjottaa Nellyn tarinaan jatkoa ja kun mulla kerrankin oli aikaa kirjottaa näin ”päivällä” niin tartuin siihen. En kyllä jaksa uskoa että siinä olisi mitään sellaista, minkä takia ne Noan puolesta ei enää olis kavereita, jonka takia uskalsin kanssa tossa uudessa tarinassa siitä mainita.. 😀

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

27.7.2019 (Heli)

1200 sikaa
”Huomenta”, Hopiavuoren hevostallin yövieras toivotti keittiön ruokasalin puoleisesta oviaukosta ja katseeni hakeutui häneen.
”Huomenta”, vastasin Helille. ”Tuu ottamahan aamupalaa. Tänään on viiliee kun eileen, mutta kuuma siälon viäläki.”

Aamutalli oli ollut nopea tehdä vielä sunnuntaina, koska hevoset viettivät viimeistä laidunpäiväänsä ja siivottavana oli ihan muutama karsina. Ei siinä muuta hommaa sitten ollutkaan, kuin viedä ruuat autolla laitumille ja päästää tallissa olevat hevoset ulos. Olin tuvassa kahvinkeitossa niin aikaisin, että Heli oli vasta herännyt sohvalta, kun kaadoin itselleni toista, myöhäisempää kupillista aamukahvia. Hölskytin pannua sen merkiksi, että kahvia oli vielä vaikka kuinka, ja avasin valmiiksi kuppeja sisältävän kaapin oven ja lusikkalaatikon. Vietyäni oman kuppini pöydälle etsin jääkaapista voita, kinkkua, juustoa ja tomaattia Jillan paistamien sämpylöyden kaveriksi. Minulla ei ollut nälkä, sillä olinhan vasta puoli seitsemän aikoihin syönyt aamupalaa, mutta tein kuitenkin itselleni sämpylän puoliskan. Noin niin kuin malliksi ja seuraksi. Samalla höpöttelin tavanomaisesta aamusta tallilla, varsinkin Inkasta tietenkin. Se oli ihan terveenä ja tyytyväisenä, syönyt hienosti kaikki, juonut hyvin.

Vasta kun haukkasin sämpylääni, kahviaan tuijotteleva ja sitä sekoitteleva Heli alkoi puhua. Tai oikeastaan mutista ikään kuin keskeltä lausetta.
”…kun mä tänne tällä tavalla tuppaudun…”
”Kuule. Kyllä tänne voi tulla”, sanoin painokkaasti, kun olin saanut nielaistua suuni tyhjäksi.
”Olisin mä nyt kotonakin…”
”Sä tarvittit seuraa. Ja ooppahan ny valamihina täälä. Mä tarvitten apua kun mä meen kastelemahan ne tyähevooset.”
Heli ei millään halunnut nostaa katsettaan, vaikka eihän siinä Seinäjoen reissussa nyt mitään ollut: siinä ääressähän se oli, ihan lyhyt reissu.
”Vaikka ei ne kasva silti”, jatkoin Heliä katsellen.
”Mitkä?” hän kysyi ja katsoi vihdoin minua, vaikka olikin hyvin vakava yhä.
”Skotti ja Uuno. Vaikka kuinka kasteloo, niin ei ne kasva”, toistin vitsin ja pidättelin hymyä kunnes Heli hyväksyi vitsini pienellä hymyllä ja alkoi hörppiä kahviaan.

Siitä ei puhuttu koko aamupalan aikana, siitä edellisöisestä. Heli ei ollut ollenkaan juttutuulella, ja ymmärsihän sen. Sen sijaan, että olisin jatkanut höpöttämistä, vilkaisinkin perjantaisten lehtien etusivuja. Nurmon sikalapalo oli ollut koko viikon suurin uutinen, ja se olikin ollut värisyttävä tarina tällaisen pikkutilallisen näkökulmasta. Tuhatkaksisataa sikaa oli palanut. Olin tietenkin miettinyt sen jälkeen paljon sitä, että mitä jos hevostalli syttyisi tuleen. Yritin olla murehtimatta, mutta aina kun joku puhui aiheesta, tai kun silmäni osuivat uutisotsikkoon, melkein näin hevostallin tulessa. Minun oli pakko vilkaista ikkunasta ulos…

”Tarvikko? Eetu?”
Räpäytin pari kertaa silmiäni palatakseni maan pinnalle. ”Mitä?”
”Apua nyt siellä tallissa?”
”Ai. Ei siellä mitää akuuttia oo. Mee vaan suihkuhun tai jotaki jos sä haluat esti. Siälon saunan siälä ylälooras hantuukia ja sellaasia.”
”Saaksä ne yksin sitten kuitenkin kasteltua?”
”Mikkä?”
”Ne hevoset.”
”Nii no, Uunon periaattees mutta se toinen luuloo aina jotta se yritetähän hukuttaa kun se näköö vettä…”

Kun Heli oli saanut aamupalansa syötyä ja olin korjannut ruuat pois pöydältä, lähdimme kuitenkin yhdessä talliin kastelemaan työhevosia, vaikka ne eivät siitä kasvaisikaan. Karistin viimeisetkin sikala-ajatukset mielestäni. Helin edellisilta oli ollut kurja, ja nyt hänen aamustaan piti tehdä kiva, vaikka hän joutuikin lähtemään minun kanssani hevosenkasteluhommiin. Ajattelin, että parempi sekin kuitenkin olisi, kuin yksin istuskelu. Usuttaisin hänet sitten tupaan viilentymään ja lepäämään, kun muut heräisivät ja alkaisivat valua paikalle. Ainakin minun murheisiini, kuten tallipalohuoliin, auttoi vain työnteko ja ihmisseura.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Ritva kertoo

Tyttövauva

Eetu on aina ollut hiljainen, Hannaakin hiljaisempi, ja tullut verratuksi Leeviin ja Millaan varsinkin sen vuoksi. Varsinkin Leevihän on ihan tosi eläväinen ja ilmeikäs! Jos persoonallisuuden väriteorioihin uskoisi, Leevi olisi keltainen ja Eetu tosi sinivihreä. Siksi moni pitikin Leeviä aina jotenkin parempana, mutta minäpä olen sanonut alusta saakka, että Eetukin on ihan yhtä hyvä poika. Hänen vahvuuksiinsa ei ehkä kuulu puhua luontevasti isolle porukalle tai huvittaa vieraitaan illallisilla sulavin sanankääntein, mutta ei Eetu tyhmä ole silti. Hän on kunnon kaveri, niin Ilveksen Mannikin sanoo, ja sitä hän ei sano monista. Helmipuron Tapiokin on sanonut ihan kylillä asti, että kyllä Eiran ja Inarin voi yksin tallille päästää, koska kyllä Eetu niiden perään katsoo. Ja joka tietää Tapion, tietää senkin, ettei hän päästä tyttöjään ylipäätään yhtään mihinkään. Mutta Eetun suhteen hän on ihan oikeassa. Eetu on tavattoman säntillinen, luotettava ja reilu kaveri, joka ei tavoittele valtaa sen paremmin kuin omaa etuaankaan. Tärkeintä Eetulle on nykyään talli, ja näkeehän sen nyt. Voi mitä työtuntimääriä se poika tekee, ja kyllä onkin muuten hyvin hoidettu ja tasainen kenttä aina vastassa, kun piipahdan tallilla. Kaikki on tip top, niin kuin Eetulla on aina ollut tapana laittaa tärkeimpien asioiden suhteen.

Käyn vain harvoin täällä, Eetun kotona. Piha on ihan vain soran takia sen verran epätasainen, että joudun käyttämään rollaattoria, niin en viitsi usein tulla jalkoihin pyörimään. Ja kuistillekin on niin monta porrasta, etten minä niitä tämän lonkan kanssa itse pääse, vaan aina pitää olla joku auttamassa ja rollaattoria nostelemassa, ja siihen menee aikaa. Eikä Eetulla oikeasti ole aikaa, vaikka hän muuta esittääkin tullessani.

Onneksi hänellä on siellä muitakin kunnollisia ihmisiä. Tällä kertaa, kun ajelin taksilla tallille, en nähnyt nimittäin Eetua missään. Meidän Hello ja Eira säntäsivät kuitenkin kilpaa minua auttamaan, ja melkein jouduin meidän Eiralle tiukasti sanomaan, kun ei hän meinannut uskoa, ettei jaksa minua Hellon kanssa nostaa. Hello sentään uskoi komentoa niin kuin kuuluu ja haki tuvasta sen loppukesästä tapaamani Metsärinteen Alman pojan. Ja hyvä kun haki, koska enhän minä olisi muuten muistanut sille sanoa kyläkaupan Juuson terveisiä, että avajaiskuvista oli ollut keväällä paljon apua jossain somemainonnassa tai jossain.

Mutta ai kuinka minä tykkään siitä värikkäästä räsymatosta, jonka Eetu on pannut eteiseen. Siellä ei ole ikkunoita tai liiaksi valoakaan, mutta se räsymatto auttaa kyllä paljon asiaa. Vaan keittiö se vasta hyvin onkin laitettu: kyllä huomaa, että taas asuu kunnollinen nainen talossa. On se vähän harmi, etten minä taida saada siitä Jillasta miniää. Olin ajatellut kastiketta tehdä, kun nyt kerran tulin, mutta siellä olikin jo ruoka syötynä ja astianpesukonekin päällä. Vaikka kyllä minä sitä Eetuakin vielä puhuttelisin. Kyllä nykyaikaisen miehen pitää omat lihapullansa osata paistaa eikä muilla teetättää. Vaikka onpahan Eetulla niin paljon hommia kaikkien hevosten kanssa, että mikroruualla se kai elelisi ilman naisia.

Jotain uusia siellä oli sitten kesän, ja haastoin minä sellaista Sonjaa kortinpeluuseen, mutta ei se ruvennut, kun piti kotiinkin ehtiä vielä. En minä sitten sen enempää painostanut. Tuon ikäisellä nyt on kuitenkin mies ja lapset varmaan odottamassa, niin pitäähän sitä mennä. Haluaisin minä, että Eetullakin olisi lapsia, mutta saa nyt nähdä. On sillä Eetulla jo tavallaan uusi emäntäkin, mutta ei se ole siitä minulle mitään sanonut, kunhan itse kuulin ja käsitin. En minä viitsi sitten sen enempää kysellä. Vaikka kyllä minä tiedän, että se on Eetulle kova paikka, kun ei ole omia lapsia. Milla on onneksi minulle lapsenlapsia jo tehnyt, ja onhan minulla tietenkin meidän Eira korvikkeena nykyään ainakin kerran viikossa. Eiran otti koville, kun Amalia kuoli, näkeehän sen. Se tapasi käydä Amalian luona melkein joka päivä. Aina kun minä menin sinne kylään, Eirakin oli siellä. Nyt Eira käy meillä, kun ei Amaliaa ole.

Yksi, joka ei toivottavasti lapsia edes halua, on Hello. Silläkin vierailulla se parkkeerasi itsensä koiransa kanssa minun vierelleni, ja samalla kun rapsutin koiraa, olisin voinut rapsuttaa Helloa. Kun se oli pieni, rapsutinkin, mutta ei nyt aikuista miestä enää voi. Toista niin hyväsydämistä en ole tavannut, kuin Hello on — paitsi ehkä Mannin — mutta toisaalta en toista yhtä leväperäistäkään. Hello unohtaisi lapsensa sitteriin viikon lomalle lähtiessään ja muistaisi vasta takaisin tullessaan. Ja samalla Hello on Millan lasten lemppari-ihminen.

Kun Eetu tuli tupaan naama rapaisena mutta kädet pestyinä, ei hän kauheasti näyttänyt yllättyvän siitä, että olin pöydän ääressä odottamassa. Ruunaan Kypärästä hän halusi toimittaa, koska kyllähän aikuisetkin lapset haluavat äidille kertoa saavutuksensa. Siitä hän pääsi kuitenkin aloittamaan meidän Milanista, jonka nimeen aina vain lisäsi sukunimen, vaikka ollaanhan tässä nyt jo monta vuotta tunnettu. Eetulla on ikävä tapa tahallaan haastaa riitaa meidän Milanin kanssa, vaikka Milan on hyvä poika myös, eikä ole mitään pahaa kenellekään tehnyt. En tiedä, johtuuko se hevosista vai mistä. Meidän Eetu voi nimittäin hyvinkin jäädä ratsastustaidoissa kakkoseksi, koska inhimillistää hevostaan vähän liikaa. Hyvin niitä pitää kohdella ja tovereinaan pitää, en minä muuta väitäkään, mutta komentoakin saisi olla. Sitä paitsi Milanilla on nyt parempi hevonen kuin Eetulla, ja siitäkin Eetu voi olla kateellinen, vaikka ei muuten kateellinen ihminen olekaan. Meidän Eetun hevonen, Jussi, ajattelee liikaa itsenäisesti voidakseen olla erinomainen kilpahevonen. Vähän tyhmänpuoleinen hevonen on paras ratsu, vaikka Eetu kuinka muuta väittää.

Sanoin kyllä, että en minä rupea meidän Milanin treenisalaisuuksia Eetulle kertomaan, ihan niin kuin en kerro Eetun asioista Milanillekaan, vaikka ei se poika edes kysy ikinä. Sen minä myönsin, että olen pari kertaa katsomassa käynyt siellä Hopealinnan kentällä ja vähän vinkkejä antanut, ja että Eetun on turha valittaa itse vinkkien puutteesta, kun ei ikinä kuitenkaan saanut auttaa. Vaikka vakuutin minä, että kyllä äiti auttaa silti. Jos Eetu haluaa, niin vaikka heti voidaan mennä. Meinasi kuitenkin, että ei tarvitse ja halusi vain tietää, meinaako Milan mennä sisäkisoihin. Sanoin että ehkä joihinkin pieniin. Vaikka tietenkin meinaa. Mutta enpä minä Eetunkaan suunnitelmia muille juoruaisi.

Vasta lähdön päässä muistin, mitä olin tullut asioikseni toimittamaan. Meidän Eetusta on nyt tullut paappa, ja minusta isomummo, ja siitä tulin häntä onnittelemaan. Sellaisista uutisista hänen ilmeensä kirkastui heti, koska Jussista kantavalla tammalla on ollut vaikka mitä ongelmia. Koko ajan on pelätty, ettei mitään varsaa tulekaan. Nimeä ja sukupuolta Eetu tietenkin kyseli, ja minä kerroin, että tammahan sieltä tuli. Joku Nuclear Pegasus. Olimme yhtä mieltä siitä, että nimi ei ollut hirveän hyvä. Minusta se olisi saanut olla suomenkielinen, vaikka onhan Jussillakin ihan ulkomaankielinen nimi. Olimme kuitenkin yhtä mieltä siitä, ettei sen nimi kuitenkaan meille kuulunut, ja että onneksi tuli lopulta terve tyttövauva.

Vaan tulisipa Eetulle vielä omakin tyttövauva. Kyllä se sen hyvin kasvattaisi ja hoitaisi, jopa Millaa paremmin, uskoisin. Se panisi sen nimeksi varmaan Maria, tai ainakin se olisi aina halunnut että meidän kaikkien elukoiden nimi olisi Maria, koska sen mielestä se on maailman hienoin nimi. Mutta en minä mitään mistään tyttövauvoista sanonut. Loukkaantuisi pian.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Täältä tullaan, Dressage Masters!

Pitelin päätäni ja istuksin sängyn reunalla. Teki mieli kirota. Tunsin pistelyä ihollani, kun tuskanhiki puski esiin. Lattialla oli kasa papereita, joita olin siihen paiskinut Tärkeiden Paperien Arkistosta, eli makuuhuoneen nurkan Ikean kirjahyllyn mustasta kangaslaatikosta. Voi, kyllä siellä papereita oli, ja voi Luoja mikä määrä. Oikeita papereita ei vain ollut.

Hetken istuttuani ja äänettömästi raivostuttuani marssin keittiöön. Katsoin nurkkakaappiin, jossa oli toinen paperikätkö. Jotain lainapapereita siellä oli ja käteispiiloni, joiden päälle joku oli nostanut pienen korillisen pullaa ilmeisesti piiloon. Mutta ei oikeita papereita. Kahvinkeittimen alapuolella ylimmässä vetolaatikossakin oli vain vanhoja maksettuja laskuja: ei ollenkaan oikeita papereita.

En kerta kaikkiaan tiennyt, mitä tehdä. Toimin siis niin kuin jokainen mies samassa tilanteessa. Soitin äidille.

”Hopiavuori.”
”Terve. Soon Eetu.”
”Eetu! Mites soot jaksellu!”
”Ihan hyvin — kuule. Nyt on tyhymä kysymys kun sinet täälä asu, mutta tiätääsikkö mitenkää mihinon… Tai no… Ei mitää.”
”Sinoot passia kattelemas, ekkö ookki?”
”No joo!”
”Soon mulla täälä. Ja Jussinki paperit.”
”Mitä ne siälä teköö!”
”Hello toi. Kiitä poka onneas, jotton! Voit vaikka kattua niin iliman meitä sinet pääsisi enää mihinkää tressake masterssiihin!”
”Mistä sä tiesit…?”
”Minoon sun äitis.”

Kaadoin itselleni kahvia ja istahdin ihan rauhassa keittiön pöydän ääreen. Tosi hyvä juttu, että olin palkannut sen Suden penikan. Ajattelin, että laittaisin hänelle sittenkin työvuoron. Jos Camilla katsoisi hänen peräänsä ja Nelly auttaisi, ehkä he selviytyisivät viikonlopusta ilman minua. Ja olivathan Noa ja Jillakin tässä saatavilla…

Juotuani kahvit ihan kaikessa rauhassa lähdin talliin susijahtiin. Onneksi Oskari on huono piiloutuja. Hänet näki heti ovelta: hän oli lakaisemassa tallin käytävää niin pilkuntarkasti, että ihmettelin hetken, mitä hän oikein aikoi. Syödä lattialta, kenties? Siistiä piti olla, eikä heinänkorsia saanut lojua missään, mutta ei sentään tarvinnut mennä liiallisuuksiin!

”Oskari.”
”No?”
”Ny viikonloppuna. Tulisikko kumminki tekemähän tallit? Koko päiviksi?”
”Muuten joo, mut…”

Verenkiertoni taisi loppua siihen, kun Oskari sanoi aikovansa viikonloppuna ”yhteen juttuun”, joka osoittautui Dressage Masterseiksi. Lamaantuneena toivotin onnea kisaan ja päätin mennä vaikka Jussin luona piipahtamaan ennen kuin soittaisin taas äidille ja sanoisin, etten minä mihinkään Dressage Masterseihin ollut kyllä sittenkään lähdössä.

Muuan Hello Ilves sattui olemaan ykköstarhalla ja tarkemmin katsottuna näytti ottavan vuorotellen Skotin kanssa pieniä haukkuja pullasta. Pulla näytti epäilyttävästi samalta kuin ne, jotka olivat olleet piilossa nurkkakaapissa. Jussin luo kävelemisen sijaan vaihdoinkin lennossa suunnitelmaani ja hiivin Hellon taakse tarttuakseni häntä hartioista ja ravistaakseni kunnolla. Säikäytys toimi ylitse kaikkien odotusten ja pulla putosi hankeen. Hetken sydänalaansa karvaiseen lapaseen tungetulla kädellään puristettuaan Hello päätti ilmeisesti sen kuitenkin olevan yhä syömäkelpoinen, sillä hän poimi sen ja puhalsi pakkaslumen siitä pois.

”Pysyyskö sulla yhren viikonlopun talikko käres? Mitä veikkaat?”
”Aa.. Nyt sä oot sitte menossa sinne ulkomaille…”
”Älä sinä siitä hualehri. Tuukko töihin?”
”Riippuu. Kuin kylmä tallissa on aamulla?”
”Mit — mistä minä — jotaki viitisentoista olisko?”
”Plussaa vai miinusta?”
”Plussaa! Tietenki!”
”Jaa… Silti liian kylmää. Mä sanoisin että mä sovellun sitten parhaiten iltavuoroihin.”
”Ei Camilla ehri yksi siivota–”
”Kyllä niitä voi puolen päivän maiski siivota. Mä en tosiaankaan aio pakastua aamulla täällä. Pyydä Inaria.”
”Inaria?”
”Joo. Sillä on ne semmoset vaaleet hiukset. Suunnilleen tämän mittaset. Tällänen nenä.”
”Kyllä mä ny–”
”Jos Inari tai joku tulee Camillan kanssa aamuun, niin mä voin tulla joskus ysiltä.”
”Selvä. Kiitos.”
”Mä nukun sit teillä.”
”Joo.”
”Jerusalem nukkuu teillä kans.”
”Joo, käy.”
”Nellyn vieres. Kun sä kato laukkaat vaan ulkomailla.”
”Joo. Eiku mitä? Et tietenkää nuku.”

Hellon luota harhailin taas kohti tallia. Päätin mennä koluamaan rehuhuoneen läpi. Piti katsoa, että kaikkea oli varmasti tarpeeksi ja ylikin. Mietin, pitäisikö minun soittaa vielä Hopealinnan Joonaksellekin siltä varalta, että talli palaisi: majoittaisikohan hän sitten hevoset? Tsunamia tuskin tulisi näillä pituuspiireillä, mutta mitä jos koko konkkaronkka vaikka lukitsisi vahingossa itsensä ulos ja hevoset sisään? Joo. Kyllä. Minun pitäisi lähteä heti Seinäjoelle. Hakisin vähän erikoisrehuja, teettäisin avaimista vielä muutaman kopion, ostaisin pari sankoa jos ne vaikka rikkoisivat ruokasangot täällä ilman valvontaa, ja pitäisiköhän niitä varten asentaa vaikka jokin sellainen Verisure, jota radiossa aina mainostettiin? Ainakin joku piti vielä nakittaa Helloa vahtimaan. Päätin soittaa matkalla joka tapauksessa Hopealinnaan. Ehkä en vielä kyselisi hevosille evakkopaikkaa, mutta eikös siellä se joku krätyinen apupoika ollut: kai se nyt viikonlopuksi lainaan liikenisi, tai ainakin sieltä tunnettaisiin joku toimintakykyinen ja luotettava.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Dressage Mastersien lauantai-ilta

”Outi annakko sitä sipsipussia…”

Minun ja Jussin luokka ratsastettaisiin vasta huomenna. Silti olin ihan romuna henkisesti ja fyysisesti nyt jo. Makasin selälläni Tiituksen hotellihuoneen sängyllä, poikittain jalkopäässä, ja minusta tuntui, ettei minulla ollut enää edes pulssia. Kun kihnutin pääni uuteen asentoon, niin että saatoin katsoa kohti sängyn pääpuolta, näin Tiituksen retkottavan toisessa päädyssä samassa asennossa. Silloin sipsipussi mätkähti kuitenkin kasvojeni viereen näköesteeksi ja minun oli kömmittävä ähkien kylkiasentoon saadakseni muutaman sipsin tongittua pussista suuhuni. Päiväpeitolle varisi pieniä murusia.

”Kakkospalkinto”, Tiitus kuului huokaavan pussin toisella puolella. ”Beelle…”
”Sehän on aivan hyvä”, sanoi Outin ääni jostain yläpuoleltani.

Otin vielä hyppysellisen murentunutta sipsirouhetta pussista ja käännyin takaisin selälleni. Mitenhän meillä menisi huomenna Jussin kanssa? Muut olivat vaikka minkä sortin ammattilaisia… Sitten olimme minä ja Jussi… Miltähän tuntuisi sijoittua viimeiseksi… Outi pettyisi… Ei kun äiti… Ei kun sittenkin Outi… Niin kovan vaivan hän oli nähnyt Jussin kanssa… Olin katsonut tallialueen näytöltä, miten Milan sijoittui luokassaan… Sekin tulisi nauramaan minulle…

Kuuluttaja sanoi nimeni oikein. Yleensä se sanotaan väärin. Hopeavuori. Kisoissa olen jostain syystä Hopeavuori. Nyt olin Hopiavuori. Se oli hyvä merkki. Jussin nimi oli helppo sanoa, siis se mukamas-nimi, joka se oli kisoissa. Sitten oli aika mennä. Outi oli siellä ja hänellä oli kädessään samanlainen ruutuvihko kuin junnujen jääkiekkovalmentaja Osmolla silloin, kun minä olin kaksitoista ja pelasin vielä. Ja Osmo huusi vihkoa heristäen, että pysy saatana siellä etukentällä äläkä puutu puolustuksen, Hopiavuori!! Ja Outi huusi, että niin, minähän sanoin, pysy etukentällä! Ja silloin minulla olikin hokkarit jalassa, enkä saanut puhuttua, vaikka hokkareilla ei saa ratsastaa kilpaa, vaan saappailla ja kannuksilla —

”Hä? Eetu? Kuulikko?”

Avasin silmät. Outin naama oli sekunnin verran sumea, mutta terävöityi sitten.

”Mitä?”
”Että mee ny nukkumaan. Omaan huoneeseen.”
”Joo…”

Hieroin ensin nenää ja sitten koko naamaa ennen kuin lähdin tukka pystyssä Outin perässä kohti omaa huonetta säyseänä kuin Nuoska. Jaksoin sanoa vielä kaksi kertaa, että taitetaan petauspatja kahtia ja laitetaan lattialle minulle, niin Outi voisi nukkua ihan rauhassa leveässä parisängyssä, mutta molemmilla kerroilla Outi vain huokaisi nenänsä kautta.

[Outi HalmeOsallistuja]

Voi Eetu parkaa! Onneksi pian on Dressage Masters ohi ja päästään kaikki takaisin tuttuun arkeen. Helppoahan Tiituksella on, kun sen jännitävä osuus on jo ohi. Tää oli jotenkin tosi ihana hetki ja tuntui niin kotoisalta, vaikka porukka onkin hotellissa Saksassa eikä Hopiavuoren tuvassa. Oon myös tietenkin tosi iloinen siitä, ettei mun tarina ihan metsään mennyt. Jossain puolessa välissä aloin ajattelemaan mahdollisuutta, että ei Eetu mihinkään hotelliin kehtaa mennä, vaan hän on päättänyt nukkua tyyliin Jussin karsinassa 😀

Oon jotenkin pitänyt Eetua aina hirveän paljon vanhempana kuin Outia, mutta eihän näillä nyt oikeasti ihan niin paljoa ikäeroa ole ja jotenkin nyt vasta tajusin sen. Eetu on kuitenkin niin aikuinen ja vastuullinen ja huolehtii kaikesta, kun Outi vieläkin ettii suuntaa sille, mitä haluaisi tehdä. Tässä tarinassa Eetu vaikutti tavallista nuoremmalta syödessään sipsejä ja loikoessaan sängyn jalkopäässä. Ehkä ulkomailla vastuu ei paina ihan niin paljon kuitenkaan, kun on muutakin mielessä.

Mun oli myös ihan pakko vielä vähän tarttua tohon vikaan kappaleeseen…

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Meitä ei kuolema erota

Minulla oli pehmeä tyyny ja nenä Nellyn niskassa, kun mietin, mihinköhän meidän tarinamme pian loppuisi. Oli mahdottomuus, että yksi ihminen saisi kaiken haluamansa. Se ei voinut olla terveellistä, ja siksi kai en ollutkaan kuullut niin koskaan käyvän. Minulla oli jo talli, minun suurin unelmani, joten muuta ei olisi luvassa. Silitin Nellyn ksivartta ja pidin silti silmiä kiinni. Tästä naisesta ei tietenkään tulisi minun vaimoani tai minun lasteni äitiä, mutta en voisi päästää hänestä suosiolla irtikään. Halusin pitää hänet niin kauan kuin voin, vaikka meitä ei erotakaan kuolema, vaan jokin muu.

Kun puristin Nellyä lähemmäs itseäni, tajusin, ettei hän ollutkaan vielä nukahtanut.

”Eetu…”
”Mm?”

Tuuli oli herännyt öisin viimeaikoina. Se ujelsi savupiipussa ja kolisutteli kattoa niin, että alas asti kuului. En ollut koskaan kysynyt, olivatko yläkerrassa nukkuvat Jilla ja Noa hyväunisia. Minusta tuulen rämisyttely ja laulu oli kotoisaa, kun sisällä oli lämmin ja hevoset tallissa turvassa.

”Meidän pitäis puhua yhdestä asiasta.”

Nelly kuulosti raukealta, mutta tunsin hänen käsivartensa ja hartiansa jännittyvän. Jos asia olisi oikeasti ollut kuolemanvakava, hän ei olisi ottanut sitä puheeksi sillä tavalla sylissäni. Toisaalta jos se olisi ihan mitätön, se olisi voinut odottaa aamuun. Nelly tahtoi yleensä keskustella niin, että sai pidettyä katsekontaktia yllä.

”Tunnustakkoo sä ny, jotta sä petit mua meirän uuren tallipoijjan kanssa?” mumisin hänen niskaansa hymyillen.
”Mitä?” Nelly naurahti ja hänen hartiansa rentoutui halauksessani.
”Eira sanoo jotta soon nähäny teirät”, kerroin huvittuneena. Eira oli ollut raivoissaan.
”Voi video, kiinni jäin”, Nelly huokaisi ja oli taas hiljaa.

Nyin hänet parempaan asentoon käsivarteni päälle ja kiemurtelin kunnes sain peittoa vähän alemmas, ettei minun tulisi kuuma. Kun sain toisen käsivarteni peiton päälle, haroin hänen hiuksiaan ja viimeinkin tunsin, että minua nukutti. Ajattelin sumeasti, etteii se haittaa juuri nyt, vaikka tämä joskus päättyykin. Kun tämä päättyisi, se tapahtuisi reilusti ja kunniallisesti. Nelly sanoisi, ettei halua minua enää ja lähtisi. Minä surisin ja sitten toipuisin, mutta seuraavalla kerralla en ryhtyisi tähän enää uudelleen. Ensin nauttisin tästä hetkestä niin kauan kuin sitä kestäisi, sillä tämä ei tietenkään oikeasti loppuisi minkään tallipojan suutelemiseen suulissa. Kaiken muun paitsi sen ja kuoleman tietenkin kestäisin.

Vasta kun olin itse nukahtamaisillani Nellyn tasaiseen nukkuvan hengitykseen, muistin, että hänellä oli todella ollut jotain asiaa. Etsin hänen kätensä käteeni. Hän kertoisi huomenna, jos se olisi muistamisen arvoista.

[CamillaValvoja]

Eetu on niin rakastettava, järkevä, tasapainoinen ja omalla tavallaan vitsikäs. Eetu ei ikinä hikoile ainakaan Hopiavuoressa. Mikään ongelma ei ole ikinä niin suuri ongelma. Ainakin Eetun piirteisiin ei kuulu paljastaa sitä muille. Eetu on hyväsydäminen, mikä on paljastunut esimerkiksi Pasin tai kaikkien hopiavuorelaisten. Olen ehkä asiaa nostanut joskus Camillan huolena tarinoissa, että miten isäntä jaksaa, koska se on ensin tila, hevoset, hopiavuorelaisten ja kaikki muut ennen kuin isäntä itse. Vaikka soittaisi keskellä yötä Kuopiosta hädissään Eetulle, hän tulisi eikä nurisisi asiasta.

Eetun tasaisuus ja järkevyys tekevät hänestä välillä itselle vaikean persoonan kirjoittaa. Eetu ei tekisi mitään holtitonta tai sitten asiassa olisi sydän takana eikä asiaa voisi kyseenalaistaa. Vaikka Eetu antaisi muille kaikkensa, hän ei usko itse voivansa saada kaikkea. Jos Eetu menisi joskus oma perse edellä, se olisi valtava shokki hopiavuori laisille, mutta en tiedä, voisiko olla jopa hyvällä tavalla. Eihän kukaan käytä isäntää hyväksi, mutta hän ei osaa pyytää ikinä mitään takaisin.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

On aika keskustella vakavasti

Missä on sokeri? Kiersin kauppaa hermostuneena. Miksei se ole maustehyllyllä? Kärryssä oli jo kaikki muu. Kahvi oli ollut taas tarjouksessa. Sitä meni, voi että sitä meni. Maitoakin oli monta litraa, ja sitten oli keksejä, jotka piilotettaisiin Hellolta. Viidestä kanapaketista keittäisi kyllä tälle iltaa ruuan kaikille. Mutta ilman sokeria ei ollut kotiin palaamista, enkä löytänyt pussia maustehyllyltä tai murohyllyltä. Sokerilava on ihan hirveän iso. Kyllä sen pitäisi näkyä yhtä kaukaa kuin kahvilavankin. Sokeri on mauste! Miksei se voi olla maustehyllyn vieressä?

Oli kuuma. Kuljin kolmatta kertaa samojen hyllyjen välissä. Poimin kärryyn vielä toiveikkaana pullollisen soijakastiketta. Tekisiköhän Jilla joku päivä taas soijassa paistettuja nuudeleita, jos pyytäisin kauniisti..?

Yleensä kävin tätä nykyä kaupassa Nellyn kanssa, ja silloin kaikki tavarat aina sokeria ja kananmunia myöten löytyivät niin tosi helposti. Viime päivinä oli kuitenkin ollut sellaista, että en ollut halunnut pyytää Nellyä kauppaan. Minun piti ajatella, mutta en pystynyt, koska en löytänyt sokeria. Poimin riisinuudelipaketin hyllyltä ja yritin tavata sen kyljestä, voisiko Hello syödä sitä. Hello ei saa syödä vehnää. Välillä hän syö silti ja makaa seuraavan päivän sängyssä, koska ilmeisesti se tekee hänet kipeäksi. Teksti oli kuitenkin ihan hirveän pientä ja kirjaimet tuntuivat vaihtavan paikkaa. Laitoin paketin takaisin hyllyyn ja kaivoin puhelimen taskustani. Ajattelin sekavasti, että olin harhaillut kaupassa ainakin kaksikymmentä minuuttia…

Nelly oli laittanut minulle viestin. Jotain, että onko Noalta ja Jillalta kysytty. Mitä? Mitä kysytty? Irvistin puhelimelle ja nojasin kyynärvarsiani ostoskärryyn. Vaikka olin säätänyt tekstin isoimmalle mahdolliselle fonttikoolle, ei siitä meinannut silti saada hirveän hyvin tolkkua. Puhelimen näytöltä lukeminen oli ärsyttävämpää kuin paperilta lukeminen. Niskalihakseni kiristyivät. Pian tulisi päänsärky. Päättelin, että viesti liittyi asumisjärjestelyihin. Näpytin vastauksen.

E oleku så nuutwnki nukkunu meillä jo tätåennemki joka yö

Päätin, että viestini kaipasi vielä tarkennusta, joten jatkoin toisessa viestissä:
Mä puhuniile pian

Lisäksi laitoin vielä kolmannen:
En läydä sokeri

Nelly oli sellainen, että harvemmin hän oli kaukana kännykästään. Odotin siis vastausta puhelin kädessä. Pian näytölle ilmestyikin uusi viesti.

Se on siellä missä on jauhot

Niinpä tietenkin. En naputellut enää uutta vastausta, vaan työnsin puhelimen liian kuuman takkini taskuun, jossa olivat jo auton avaimet ja kintaat. Kun etsin oikeasta hyllystä, iso sokerilava näkyi jo kaukaa. Otin saman tien kaksi pakettia. Sitten sain mennä kassalle.

Kun ajelin kotiinpäin, päätin, että minä puhuisin Nellylle viimeistään tällä viikolla, heti kun tulisi tilaisuus. Sanoisin suoraan, että vaikka haluankin hänet elämääni ja kotiini, pelkään samalla jakaa kaiken hänen kanssaan. Meidän pitäisi käydä joskus se keskustelu kuitenkin, ja se olisi parempi käydä ennen kuin meillä olisi yhteinen juustohöylä. Olisin mies, iso poika, ja uskaltaisin kysyä, mitä hän elämässään tavoittelee. Ensin vain odottaisin, että tupa olisi kerrankin tyhjä. Jos keskustelu päättyisi huonosti, en haluaisi ketään todistamaan sitä, miten pienestä minun maailmani romahti.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Su 9.2.2020
Riitänkmä sulle?

Nelly siivosi karsinoita. Se ei varsinaisesti ollut hänen hommansa, mutta aina välillä hän auttoi. Tuijotin satulahuoneen ovelta puolittain Jussin karsinaan vedettyjä kottikärryjä, joihin pirahti aina välillä puruja. Muuta Nellystä ei näkynyt, paitsi aina välillä kalterien lomasta vilahdus ruskeita hiuksia.

Minun teki mieli palata takaisin satulahuoneeseen, vaikka ei minulla ollut enää mitään asiaa siellä. Olin jo sekoitellut leseet turpoamaan päiväruokaa varten. Tiesin, että tupa oli tyhjänä — ehkä nyt Noa nukkui yläkerrassa, mutta ei se sen tyhjemmäksi ikinä tulisi. Sellaisia tilaisuuksia oli harvoin, ja meidän piti puhua.

En vain tiennyt, miten aloittaisin. Teki mieli mennä harjoittelemaan satulahuoneeseen. Voisin sanoa vain Nelly ja saada hänen huomionsa, ja sitten pyytää häntä tupaan. Sanoa, että meidän pitäisi puhua. Mutta se kuulostaisi niin vakavalta! Vaikka vakavaa tämä taisi ollakin. Jos kuitenkin sanoisin kulta..? Ei, en minä ikinä muutenkaan sanonut. Sitten hän ainakin luulisi, että nyt on jokin pielessä. Mutta niinhän olikin! Entä jos kysyisin vain, että mentäisiinkö kahville? Ei, silloin hän saattaisi ihan hyvin todeta, että siivoaisi ensin karsinat loppuun, ja sillä aikaa tupa täyttyisi kuitenkin kaikista muista. Ei tästä tulisi yhtään mitään…

”Nelly”, päädyin sanomaan ja kävelemään karsinan luokse.
Nelly katsoi minua hämärästä karsinasta silmät suurina ja varovaisina niin kuin kulkukissalla.
”No?”
”Mullolis yks asia, josta mä haluaasin puhua”, sanoin hiljaa ja puristelin vasemmalla kädelläni oikean käteni sormia.
”Mä huomaan. Hetikö?”
”Miälellänsä. Tuvas ei olis ketää.”
”Selvä. Ehdinks mä tyhjätä nää kottikärryt?”
”No joo. Mä meen laittamahan kaffin tippumahan.”

En ehtinyt laittaa kahvinkeitintä päälle ennen kuin Nelly oli jo keittiössä minun kanssani. Kuulin miten hän istui penkille pöydän ääreen. Viivyttelin tahallani kahvinpurujen mittaamisen kanssa: sain kulutettua siihen ainakin tuplasti aikaa tavalliseen hätäiseen mittaustahtiini verrattuna. Sydän tuntui hakkaavan sillä tavalla kurkussani, etten meinannut saada edes nieltyä. Minun oli otettava hanasta lasi vettä, juotava se ja otettava vielä uusi ennen kuin pystyin istumaan pöydän ääreen Nellyä vastapäätä.

Nelly ei sanonut mitään. Hän nojasi kyynärpäillään pöytään ja piti käsiään löyhästi nyrkissä, toista toisen ympärillä, pöytää vasten. Hänen kyntensä olivat lyhyet ja kovin kapeat, ja hänen sormensakin olivat sirot. Rystyset erottuivat, mutta eivät törröttäneet niin kuin minun käsissäni, jotka empivät pöytää vasten edessäni. Hengästytti. Pöydällä oli hieman leivänmuruja aamupalastani. Minun oli juotava taas vettä. Nellyn kädet liikahtivat ja sormet punoutuivat ristiin, vieläkin löyhästi. Yritin rentouttaa ajatuksen voimalla vastahakoisia vatsalihaksiani, jotta saisin happea. Selkääkin alkoi särkeä.

”Eetu”, Nelly sanoi lopulta.
”Mitä?”
Hänen suupielensä osoittivat hieman alaspäin.
”Sä voit sanoo sen.”
”Minkä?”
”En mä tiedä. Sen sun asian. Sä voit sanoo mulle ihan mitä vaan.”

Pudistin päätäni ja laskin katseeni taas Nellyn käsiin. Epäröin hetken, mutta lopulta otin niistä kiinni. Ne olivat niin pienet, että vaikka hänen sormensa olivat vieläkin ristissä, molemmat kädet mahtuivat minun kämmenieni väliin piiloon. Hänen ihonsa oli kylmempi kuin minun. Silitin hänen peukaloitaan omillani.

”Eetu. Ei tässä oo mitää hätää.”
”Mä haluan asua sun kans.”
”Mutta?”
”Mutta…”

Nellyn sormet hivuttautuivat pois ristiasennosta käsieni sisällä. Hän veti toisen kätensä vapaaksi, enkä minä estänyt. Hänen viileät sormensa silittivät rystysiäni. Se vihloi. Käteni olivat olleet kuivat ja kamalat jo pitkään. Pakotin itseni katsomaan vihdoinkin kunnolla Nellyn silmiin.

”Haluakko sä oikiasti jäärä tänne Nelly?”
”Mitä sä tarkotat?”
”Sitä jottei musta tuu sulle ikinä sellaasta miästä joka ajeloo kisareissuus ja muis konhottehis. Tuosson tuos pihas talli ja täs on tupa, ja mä haluan olla näis.”
”Okei?”
”Riitänkmä sulle tällääsenä kauemmin kun yhyren kevättalaven?”
”Senkö takia sä oot ollu nii outo monta päivää ko sä mietit tommosia?”
”No joo. Mua peljättää jotta menöö lusikat jakohon ennen pitkää, jos sinet taharo kumminkaa tälläästä. Ooksä varma jotta minä kelepaan sulle? Ja tämä elämä?”

[Sonja T.Valvoja]

Tuommoiseen kohtaan jätit sitten kesken! Ymmärrän toki miksi, silti tässä pureskelee kynsiään että mitä nyt sitten seuraavaksi, mitä Nelly vastaa.
Mutta olen tosi iloinen, että Eetu sai vihdoin kakaistua ulos murheensa ja kysyttyä asiaa. Olisin melkein lyönyt vetoa ettei se onnistu. Pakeneminen on niin paljon helpompaa kuin puhuminen. Ja eihän tämäkään helppoa ollut, Eetun hermostuneisuus on niin käsinkosketeltavaa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Lautanen tyhjäksi

Ruskeakastike näytti oudolta. Se oli vähän kalpeaa, sen pinnalla oli sentin rasvakerros ja rasvakerroksen alla, kastikkeen pinnassa, oli mustaa hilettä. Vilkaisin ympärilleni. Ei kai Jilla näkisi, jos sekoittaisin sitä vähän ja tutkisin tarkemmin..? Pöydän ääressä olivat vain Noa, Hello, Eira ja Nelly. Uskalsin sekoittaa. Tuoksu oli normaali. Kastike oli juoksevaa. Kauhaisin sitä perunien päälle ja istuin pöydän reunaan selkä inhottavan käytävämäisen eteisen ovelle päin Eiran viereen, Helloa vastapäätä. Eiran toisella puolella ikkunan vieressä istuva Nelly oli omituisen hiljainen. Häntä vastapäätä Hellon vieressä istuva Noa nyt oli aina melko hiljainen. Painoin haarukalla perunan muusiksi ja nostelin kaksi haarukallista kitaani ennen kuin maistoin mitään.

”Hyi rist–”

Joku potkaisi minua sääreen niin kovasti, että siitä jäisi kyllä jälki. Kohotin katseeni. Kumpi kehtasikaan — Noa vai Hello? Hellon ilme paljasti hänet, ja ilmeisesti se oli tarkoituskin. Hän tuijotti minua kiinteästi, suu tiukkana viivana ja silmät tavallistakin suurempina.

”Eira on oppinu tekeen kastiketta”, Hello sanoi kireästi ja niin kovasti epätasaisia hampaitaan yhteen purren, että hänen poskilihaksensa pullistuivat. Se saattoi olla uhkaus tai varoitus, tai ehkä hän yritti olla yökkimättä.
”Noni. Soon hyvä juttu”, sanoin siihen, vaikka suuni pyrki mutristumaan väkisin.
”Aina sama juttu”, Eira alkoi valittaa ja osoitti haarukkaan keihästämällään perunalla ensin Helloa ja sitten minua. ”Heti ku ei Jilla tee ruokaa nii sanotaan että maistuu ihan paskalta!”
”Kukaa ei oo sanonu että tää on pahaa”, Hello vakuutteli Eiralle.
”Ei nii mut kyl mä nään”, Eira marisi.
”Mä otan ainaki vielä lisää”, Hello sanoi, ja vaikka hänen ilmeensä olikin kauhistunut, siihen Eira näytti tyytyvän.

Pöydässä oli hämmentävän hiljaista. Näin sivusilmällä Eiran ohitse miten Nelly sotki ainoan perunansa pitkin lautasta, mikä oli hänelle kovin epätyypillistä käytöstä. Noa näytti hengittävän vain ulospäin aina ruoka suussa. Minullakin oli vaikeuksia saada syötyä. Perunat olivat kyllä pehmeitä, mutta kastike oli samaan aikaan sekä raakaa että palanutta. Se maistui siltä kuin joku olisi paistanut banaania pohjaan pölyssä ja piimässä. Yritin lipittää maitoa joka suupalan jälkeen ja sain kaataa sitä lisää yhtenään. Että pitikin ottaa niin paljon kastiketta.

Hello sen sijaan nieli ruokansa samaa mielipuolista vauhtia kuin aina. Vain hänen hiljaisuutensa ja pari kertaa hartioita hytisyttävät kylmät väreet kertoivat, että hän inhosi sitä. Normaali ihminen olisi lopettanut moisen kidutuksen yhdestä lautasellisesta selviydyttyään, mutta Hello nousi kuin nousikin hakemaan lisää, eikä mitään puolikasta perunaa ja kastiketippaa, vaan ihan täyden satsin. Eira hymyili tyytyväisenä ja minä vaihdoin Noan kanssa hiljaisen ja ilmeettömän mutta hyvin merkityksellisen katseen, kun Hello irvisti salaa kastikekattilalle ja piti nyrkkiä suunsa edessä kävellessään takaisin pöytään. Istuttuaan hän kuitenkin paineli perunansa tohjoksi ja söi urhoollisesti ja pikavauhtia.

Eira nousi pöydästä ensimmäisenä.

”Käskenkö mä muita syömään?” hän kysyi. Ei ilmoittanut, että ”mä käsken muut syömään”, niin kuin tavallisesti. Kyllä hän tiesi, että ruoka oli syömäkelvotonta, vaikka Hello yritti kovasti muuta hänelle uskotella.
”Iliman muuta!” Hello hymyili pöydän toiselta puolelta ja sai Eiran kasvot kirkastumaan.
”Kiitti Eira kun teit safkaa”, Noa sanoi hiljaa, mutta ei nostanut katsettaan lautaselta.

Kalpea Nelly nousi pöydästä kun Eira lähti eteiseen. Hän osoitti Helloa sormellaan hyvin terävästi. Se merkitsi selkeästi jotain, mutta en heti keksinyt mitä.
”Mä pyydän jos Eira lähtis mun seuraks maastoon ko totanoin… Mun pitää… Totuttaa Cozmina, öö, tuuleen. Ja se tarvii jonkun rauhallisen hevosen mukaan”, Nelly sanoi uskottavan neutraalisti, mutta osoitti sitten uudelleen Helloa ja viittasi vielä kohti kastikekattilaa. Hello nyökkäsi.

Ovi sulkeutui Nellyn ja Eiran perässä.

”Hyi vitsi mä en oo ikinä maistanu mitään näin pahaa”, Hello kuiskasi kiihkeästi ja litisti sitten Noan tosi pieneksi ja ohueksi seinään ja itsensä rakoon noustessaan häntä vasten katsomaan ikkunasta ilmeisesti Nellyä ja Eiraa.
”Koita ny”, Noa äännähti, mutta Hello läpsäytti häntä takaraivoon häneen edes katsomatta ja edelleen kaula pitkällä ulos tuijottaen.
”Hyi jeesus oikeesti”, Hello mutisi vielä ikkunalle.

Ilmeisesti hän odotti, että Eira oli tarpeeksi kaukana tuvasta eikä todennäköisesti enää palaisi. Hän hytisytti hartioitaan vielä kerran ja säntäsi sitten kastikekattilan kimppuun niin että Noa sai lopulta irrottautua seinästä. Hän tarttui kattilaan kaksin käsin ja lähti kiidättämään sitä pois. Hänen askeleensa tömisivät kohti vessaa. Kuului lotinaa ja vessan vetämisen ääni. Sitten Hello palasi yhtä tarmokkaasti, paiskasi tyhjän kattilan tiskialtaaseen ja laski siihen kuumaa vettä.

”Onks meillä mitää muuta ruokaa jos kerran tänne tulee oikeita ihmisiä syömään?” Hello kysyi ja katsoi Noaa.
”Mitä sä mua katot?” Noa kysyi puolustelevasti.
”Siks kun oikeesti mä tiedän että jääkaapis on jotain sun kanoja.”
”Mä ajattelin tehä niist tortillaa illalla…”
”Et sä voi varata mitään tortillakanoja kun ihmiset näkee nälkää!”
”Sä soit just kaks lautasellista tätä gurmeeta.”
”Mä tarkotankin muita ihmisiä.”
”No ota nyt sit ne kanat. Rosvo. Sä syöt aina kaikkien ruuat.”
”Vieläkään ne ei oo mulle, senki saituri.”

Nostin nopeasti Ilkka-Pohjalaisen eteeni, vaikka normaali ihminen lukeekin niin isoa sanomalehtä pitäen sitä pöytää vasten. Nauratti, vaikka olin juuri joutunut syömään pahuuden makuista ruokaa ja muut saisivat ilmeisesti Hellon luovasti kokkaamaa kanaruokaa. Noa huokaisi vielä menetettyjen kanojensa vuoksi, mutta Hello alkoi laulaa osin itse uudelleen sanoittamaansa kappaletta Mummo kanasensa pannulle ajoi kokatessaan, ja kuului hyppyyttävän kananpaloja paistinpannussa tahdissa, kun laulussa kanaset ne hyppeli.

[NoaYlläpitäjä]

Ai vitsi miten mä kaipasin just jotain tällästä :DD

Musta on oikeesti aika ihanaa, että jengi istuu pöydässä ja syö väkipakolla pahaa ruokaa, ihan vaan että meidän Eira ei pahastu. Ja se, että vaikka Eira näkee ettei se oo mitään hyvää, niin silti tuntuu olevan ihan tyytyväinen! Tässä, mun mielestä, nähdään että Eira on kuitenkin aika herkkä sielu. Hän arvostaa että muut yrittävät ja ajattelevat hänen tunteita.

Nauroin ihan ääneen kun luin tätä, että kiitos siitä! Naurua ei oo turhan paljon mun elämässä ollu viimeaikoina, mut onneks nyt alkaa suruaika helpottaa vaikka pappakoiraa onkin edelleen ikävä.

En tiiä pitäskö mun käydä Helloa sääliks vai nauraa sille, kun se yrittää niin kovasti olla Eiralle mieliksi ja hakee lisääkin. :DD Tosin ymmärrän hyvin, miks syödä nopeesti kun on pahaa. Ei kerkee liikaa maisteleen kun vaan laittaa suuhun ja nielee! Hyvä taktiikka.

Jos saan, käytän tähän mun kuukausipisteen pihattotehtävää varten, ihan vaan koska tää nauratti ja musta on ihan mahtavaa, miten jostain näin arkisista jutuista voi tehdä oikeasti hyviä, ihan juonellisiakin tarinoita!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

1. Jaakko, Jimi, Jaakob
2. Yhtiövastikepäivä
3. Hello ja pissatikut

Vessassasuukottelijat

”Mikähän..?” Outi kysyi silmät suurina, mutta ei yhtä suurina kuin Nellyllä äsken keittiöst näkyvässä eteisen kaistaleessa.
”Ne on varmahan vain särkeny jotaki”, sanoin rauhallisempana kuin olin, sillä en itsekään uskonut arvaukseeni. ”Hello oli tuan näkööneen silloon kun se meirän Hupin uurna halakes keväällä.”
”Niin varmaan…”
”Vaan mitäpä Janna sä suunnittelet illaksi?”

Minusta täytyi nähdä, etten kuunnellut kauhean hyvin. Etsin sivusilmällä merkkiä keittiöstä jostain Hellon ja Nellyn tempauksesta, mutta en löytänyt mitään. Nellyllä ei ollut ollut ovenraossa sellaista syyllistä ilmettä. Jos olisi ollut, olisin voinut olla huoletta. Kyllä aikuinen ihminen osaa itse siivota sotkunsa. Sen uurna-asiankin hoitivat hienosti. Nyt meidän Hupi on takapihalla, niin kuin sen olisi koko ajan pitänytkin olla, ja sen haudan merkkinä on omenapuun taimi. Nellyn tämänpäiväinen ilme ei sopinut yhteen edes hautarauhan rikkomisen kanssa: ei vaikka hän olisi pudottanut Hupin sijaan minun äitini, joka kylläkin onneksi oli hyvissä voimissaan vielä. Sitä paitsi enkö ollut kuullutkin saunan oven sulkeutuvan..? Kuinka kauan he olivatkaan jo olleet siellä ja millä kokoonpanolla..?

”Kuulkaa”, sanoin lopulta keittiössä oleville ja nousin ylös. ”Mun pitää… Mullon tuas yks juttu jonka mä muistin.”

Kahvi jäi kuppiin, kun kävelin olohuoneen poikki saunaa kohti. Ovi oli lukossa. Tiesin koettamattakin. Lukosta näkyi pala punaista, eikä valkoista. Varattu. Koputin oveen kädet omituisesti hioten. Hävittivätköhän Nelly ja Hello ruumista vessassa? Ainakin se selittäisi Nellyn ilmeen. Ja sen, ettei Jillaa ollut näkynyt aikoihin.

”Onko kaikki hyvin?” kysyin ovelta tavoitellen hieman huolettomampaa nuottia, kuin miltä minusta tuntui.
”On on, mä tuun ihan pian.”

Kuulin supatusta. Sen täytyi olla Hello. Kulmani kurtistuivat ihan itsestään. Vaikka tulin nopeasti järkiini, minun on myönnettävä hetken miettineeni, mitä Hello ylipäätään teki minun tyttöystäväni kanssa samassa vessassa ja kenen luvalla. Onneksi se oli vain hetkellinen ajatus. Hello oli vain Hello: maailman lojaalein ihminen. Ja kehen tässä maailmassa sitten olisi voinut luottaa, jos ei omaan tyttöystäväänsä?

Päätin lähteä pois, sillä oikeastaan Nellyn ja Hellon väliset asiat eivät minulle edes kuuluneet, kun Nellyn mukaan mitään hätää ei kuitenkaan ollut. Silloin ovi kuitenkin aukesi ja Hellon pörröinen, hymyilevä pää puski raosta ulos.

”Me vaan ku Nellystä tulee Nikki Tutorials kaks kun se eläköityy valmentamisesta, niin sitä varten”, Hello sopotti ja hymyili silmät säkenöiden.
”Sinet reppana oo oppinu valehtelemahan”, huomautin.

Vessassa tapahtui siis jotain sellaista, jota minä en saanut tietää. Muuten Hello ei olisi edes yrittänyt valehdella. Sen täytyi olla jotain vakavaa, sillä Hello pystyi kuittaamaan mitä noloimmatkin, mitä typerimmätkin asiat pelkällä vitsillä ja tuntui opettaneen Nellynkin samanlaiseksi. Minun oli yritettävä nähdä Hellon ylitse vessaan, mutta hän veti ovea enemmän kiinni ja virnisti syyllisenä. Hänen ilmeensä minua huolestutti vielä enemmän kuin Nellyn. Hellolla harvoin oli tarvetta salailla mitään.

”Mitä te nyt oikiasti teettä?” kysyin häneltä.
”Me vaan–”
”Päästä mut sinne.”
”En päästä! Koska — koska — koska me suukotellaan täällä salaa ja me ei haluta sua mukaan!”

Katsoin Helloa tuimasti. En suukottelun takia. Se ei ollut tosiaankaan totta. Ehkä katsoin ennemminkin sen takia, että viimeinen valhe oli sellainen, että mitä hänen selkänsä takana tapahtuikaan, sen täytyi olla vielä kauheampaa. Nostin kuitenkin käteni pystyyn ja peruutin muutaman askeleen. Oli selvää, että mitä tahansa tapahtuikaan, oli äärimmäisen tärkeää, etten minä saanut tietää siitä. Hello hymyili pahoittelevasti, pudisti hitaasti päätään ja veti oven kiinni. Kuului pieni kirahdus, kun lukko muuttui taas valkoisesta punaiseksi.

Rinnassani kaihersi jokin sellainen, etten voinut ajatellakaan keittiöön palaamista ja kahvini juomista. Sen sijaan lähdin suoraan eteistä kohti. Hello ja Nelly olivat ihan aikuisia ja selviytyisivät kyllä. Jos minua tarvittaisiin, he osaisivat kyllä etsiä minut. Jos minun pitäisi tietää jotain, kuulisin siitä ennemmin tai myöhemmin.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Alkurapukauden ohjeita

Pureskelin keltaisen lyijykynän päätä kirjoituspöydäksi hieman liian korkean ruokapöydän ääressä ruokasalissa ja tunsin olevani taas koululainen. Olin aina vihannut koulua. Alusta asti. En ollut meinannut millään oppia lukemaan, ja kun lopulta olin oppinut muuntamaan kirjoitetun tekstin ääneen puhutuksi, minun oli ollut vaikeaa ymmärtää siitä mitään. Vieläkin lukeminen oli niin vaikeaa, että välttelin sitä ja vein vähänkin pidemmät ja virallisen näköiset kirjeetkin Hellolle, jotta hän kertoisi, mistä niissä on kyse. Nyt kuitenkin luin. Sisulla. Tavasin hitaasti ja yhä uudelleen samoja tekstikappaleita kannettavan tietokoneen näytöltä ymmärtääkseni niistä edes jotain. Ne kuitenkin vilisivät pitkiä ja merkityksettömiä sanoja. Kirjaimet sekoittuivat keskenään ja vaihtoivat paikkaa. Rivit aaltoilivat ja hyppelehtivät. Turhautti, mutta sen sijaan että olisin hakannut nyrkeillä pöytää ja potkinut sen kumoon niin kuin yläasteella, raavin vain kihelmöivää niskaani ja jatkoin lukemista. Kuvatekstit olivat kaikkein hankalimpia, sillä vaikka ymmärsin jotain kuvista, tekstit eivät tuntuneet liittyvän niihin ollenkaan.

Millalla oli ollut vauvoja, jotka nyt olivat jo isoja lapsia. Olin pitänyt heitä sylissä heti synnytyslaitoksella. Osasin varoa, ettei vauva taita niskojaan. Minulla oli oman käden kokemusta siitä, miten vaippa vaihdetaan. Siihen se sitten jäi. Olin valvonut öitä surren salaa Nellyn tekemää aborttia, mutta kun hän oli päivällä ilmoittanut, ettei teekään sitä, olin alkanut opiskella. Olin aloittanut kirjaston sivuista, mutta en ollut osannut etsiä vauvakirjoja, joten olin päättänyt delegoida sen työn Hellolle, joka kuitenkin tiesi jo kaikesta kaiken, Nellyn kanssa kun paljon liikkui. Olin siirtynyt Googleen ja yrittänyt selvittää, mitä kaikkia lääkärissä käymisiä alkuraskauteen liittyi. Välillä huomasin lukevani vahingossa koirien raskaudesta niin, että en huomannut sitä monen tekstikappaleen aikaan käsittämättömien virkkeiden takia.

Looginen ratkaisu olisi ollut soittaa äidille. Äidillä on ollut vauvoja: minä, Leevi ja Milla. Äiti on hoitanut muidenkin vauvoja. En kuitenkaan halunnut loppujen lopuksi kertoa äidille vielä, koska sen verran minäkin ymmärsin, että tässä vaiheessa raskaus voisi helposti keskeytyä. Sitä paitsi Nelly ei ollut iloinen vauvasta, vaan niin ahdistunut ja peloissaan, että itki öisin. Senkään takia en halunnut soittaa äidille. Itse en osannut päättää, olinko surullisempi Nellyn takia vai siksi, että pelkäsin jääväni vauvan kanssa kahden. Kyllä minä varmasti vauvan kanssa selviytyisin, kun olisi pakko. Tekisin kovemmin töitä ja yrittäisin löytää sille hyvän hoitajan kotiin. Jos kaikki menisi hyvin, minusta tulisi isä. Se oli niin hienoa, että selviäisin kaikesta, mitä sellainen rooli toi mukanaan. Ajatus Nellyn menettämisestä kuristi kurkkuani ja huomasin, että olin taas lukenut samaa sanaa uudelleen ja uudelleen ymmärtämättä sitä. Alkioruskan oireita. Alkurikkauden oikeita. Alkurapukauden ohjeita. Alkuraskauden oireita!

Tietenkin sattui, että Nelly jutteli ajatuksistaan mieluummin ja enemmän Hellon kanssa kuin minun. Yritin ajatella, että oli pääasia, että hän jutteli edes jollekulle, mutta toisaalta olisin halunnut häätää Hellon kotiinsa. Tuntui, että hän ja Jerusalem olivat muuttaneet sohvallemme. Hello oli tuonut mukanaan jopa jättirepullisen vaatteitaan ja nuhjuisen suosikkikitaransa. Kun hän istui iltaisin Nellyn vierellä sohvalla toinen käsi kitaransa kaulalla niin kuin aina, kummankaan katse ei sanonut minulle, että mene pois. Silti koin, ettei minua kaivattu tai tarvittu olohuoneessa ja aloin maleksia tallissa yhä myöhempään. Satulat, suitset ja muut värkit eivät ole olleet milloinkaan yhtä kauniissa järjestyksessä, vaikka Oskari järjestikin aina yhteiset tavarat luonnottoman suoriin riveihin.

Huomasin päässeeni tekstissä taas kappaleen eteenpäin ymmärtämättä mitään lukemastani. Hieroin molemmilla käsilläni silmiäni ja painoin tietokoneen läppän kiinni. Pitäisi keksiä jokin toinen tapa. Mistä minunlaiseni, joilla oli vain hämärä käsitys raskaudesta ja vauvoista, saivat tietonsa, kun eivät voineet kysyä keneltäkään, eivätkä pystyneet lukemaan itse vaikka kuinka yrittivät?

[NellyValvoja]

Mulla on vähä ristiriitaiset tunteet nyt. Oikean analyysin sijaan siis seuraa kertomu Le Minun tunteista, ole hyvä.

Toisaalta mä säälin Eetua. Raukka ei osaa lukea ja selkeesti ärsyyntyy yrittämisestä kun turhautuu niin kovin. Oikeasti siis säälin, niinkuin pieniä lapsia säälitään kun ei pysy pystyssä. Sillai pehmeesti.

Mutta samaan aikaan Eetu on yks parhaista Supersankareista joita tiedän. Vaikka hän ei osaa lukea, hän ihan oikeasti yrittää ja yrittää ja yrittää. Asia on niin tärkeä, että vaikka välillä lukee koirien raskaudesta, ei se haittaa. Eetu on niiiiiin ihana kun puskee vaan eteenpäin!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

En autohittaa kenenkään hahmoa näin pahasti, vaan tarina on koordinoitu Nellyn kanssa ja hyväksytetty ennen julkaisemista. 😀

Ennen virallisia raskausuutisia

Mitähän se minun poikani touhusi huoneessaan? Itkuhälyttimestä kuului omituista hönkäilyä ja piipitystä. En olisi millään viitsinyt nousta. Jos hän ei kunnolla itkisi, nukahtaisikohan hän itsekseen? Jos hän jokelteli sittenkin unissaan? Illalla oli mennyt myöhälle. Nelly nukkuisi aamun, joten voisinkohan herättää hänet katsomaan vauvaa..? Ei, sitten poika oppisi, ettei isi rakasta, ja Nelly luulisi, että joutuisi tekemään kaiken yksin. Pakko oli nousta. Kierähdin vielä halaamaan nukkuvaa Nellyä.

Paitsi että ei Nelly nukkunut, vaan yritti itkeä mahdollisimman hiljaa, eikä minulla ollut mitään itkuhälytintä pojasta puhumattakaan. Ulkona oli pimeää, eli en ollut voinut nukkua ihan loputtoman kauaa vielä. Tallin edustan liiketunnistinvalo oli mustana.

”Nelly…” yritin mumista parhaani mukaan Nellyn selälle, mutta en saanut selviä äänteitä tuotettua.
”Ei täs mitää”, Nelly vastasi kirkkaammin ja tukkoisemmin. ”Mee vaan kulta takas nukkuun.”

Miten houkutteleva tarjous se olikaan sinä yönä. Miten ihanaa olisi painaa päänsä takaisin tyynyyn ja murehtia vasta aamulla. Me molemmat kuitenkin tiesimme, ettei kukaan normaali ihminen niin tekisi. Kampesin siis Nellyä olkapäästä sen verran, että hän suostui kääntymään. Hän painoi märät kasvonsa kaulaani vasten.

”Haluakko sä puhua siitä?”
”En.”

Ihan hyvä. Tiesin, mitä Nelly itki: hän oli alusta asti itkenyt sitä aina välillä. En osannut lohduttaa häntä, enkä aivan edes ymmärtänyt häntä. Vauvahan oli maailman paras uutinen. Oma lapsi oli pelottavin asia, jonka saatoin kuvitella kaikkine vaikeuksineen ja vastuineen, mutta samalla tiesin, ettei maailmassa ollut mitään parempaa. Minun onneani ei varjostanut kuin Nelly suruineen. Pelkäsin, että hän päätyisi kuitenkin aborttiin, enkä uskaltanut edes puhua asiasta. Pelotti, että vauva kuolisi — ja pelotti, että puhuisin hänet tekemään jotain sellaista, mitä hän ei halunnut tehdä. Toisaalta olin myös varma siitä, että kun vauva syntyisi, Nelly lopulta lähtisi. Tonttini ja peltojeni rajojen sisäpuoli saattoi olla minulle koko maailma, mutta Nelly halusi varmasti jotain isompaa ja hienompaa. Edes Otsonmäen, Etelä-Pohjanmaan tai Suomen rajat eivät olleet Nellyn koko maailma, ja vauva sitoi vanhempansa ainakin jollain tavalla kotiin ja ikuisiksi ajoiksi itseensä, vähän toisiinsakin. Sisälläni viilsi aina, kun ajattelin, miten Nellystä oli kamala eikä ihana ajatus, että minä ja hän olisimme ikuisesti pienen pojan vanhemmat.

”Mä vaan tiiän ettei musta oo äidiksi”, Nelly pihisi todella korkealla ja hysteerisellä nuotilla kuiskaten, vaikka oli juuri sanonut, ettei halunnut puhua asiasta. Tunsin miten sydämeni murtui vähän lisää, mutta silitin hänen käsivarttaan.
”Miksei?”
”Mä en oo koskaan pitäny edes vauvaa sylissä!” Nelly pihisi aina vain kauhistuneempana.
”No, sei oo mikää ongelma. Tiäräthän sä sen.”
”Mä en jaksa hoitaa sitä, mä en pysty hoitaan sitä, mä en muista ruokkii sitä, mä väsyn, talvet on muutenki vaikeita, mitä jos mä pudotan sen? Mitä jos mä laitan vahingossa suolaa sen silmiin??”
”Rauhootu. Me hoiretahan sitä yhyres. Äitee tuloo varmahan sekaantumahan asiahan heti kun sille sanoo. Tuaa sulle jotaki tyrnimehua aiva silimät kiiluen jotta saat jotaki elintärkiää vitamiinia. Varmahan me väsytähänki siihen, mutta eikö kaikki vanhemmat? Se kuitenki kasvaa koko aijan, emmäkä me yksin oo eres keskenämmä sen kans.”
”Mä unohdan sen varmaan yöks vahingos ulos vaunuihin ja se kuolee…”
”Sitte mä tuan sen sisälle. En mä anna sen vaunuuhin kualla.”
”Säki unohdat…”
”Sitte se huutaa kovaa jotta mua että jätä! Se on sun poikas kumminki. Sillon varmahan tervehet keuhkot.”

Nelly naurahti ja niiskutti. Hän huojutti itseään sen merkiksi, että minun kuului tuudittaa häntä, sillä hän oli jo rauhoittunut sen verran, että voisi jatkaa murehtimistaan nukuttuaan ensin. Ajattelin, että keskustelu oli jo ohitse. Tuuditin Nellyä ja annoin silmieni painua kiinni… Nellykin rentoutui… Olin jo melkein unessa, kun tunsin hänen jäseniensä jäykistyvän uudelleen.

”Eetu”, Nelly kuiskasi yhtä kimeästi kuin aluksi.
”Mhh?”
”Mitä jos se on oikeesti poika?”
”Mitä sitte?”
”Mitä jos se on niinku sä ja Leevi? Äitis sano et teillä ei ollu katos lamppuja moneen vuoteen ku te pelasitte ne alas? Mä en osaa leikkiä poikien leikkejä. Eetu mä kasvatan kieroon sen lapsen!”
”Sinet osaa leikkiä poikaan kans? Vaikka tootta oikeen ryskööhenkiä Hellon kaas?”
”No niin no joo…”
”Ja noli muute Milla ja Leevi kekkä pelas ne lamput alaha. Yhtä lailla ne flikakki osaa kun poijjat. Tämäki varmahan pelaa lamput katosta joskus, mutta sitte ollahan iliman lamppua niin kauan jotta mä eherin hakia halapahallista uuren. Jos se pelaa lamput katosta niin päästähänpä muutaman vuaren päästä kattomahan kuinka sen joukkue voittaa lentopallopeliä Härmää vastahan. Helloki tuloo ja taputtamisen sijaan se hakkaa kuule sankoa kannustukseksi niin lujaa jotta sitä sun pitää enemmän peliätä kun lamppuja.”

Nelly nauroi taas, mutta alkoi sitten itkeä uudelleen voipuneesti. Nousin toisen kyynärpääni varaan, jotta pystyin pyyhkimään hänen kasvojaan. Millä saisin vakuutettua hänelle, että huolista kauheinkin pieneni edes hieman, jos nukkuisi ja söisi kunnolla? Yhtäkkiä Nelly otti minusta sellaisen kuristusotteen, että pelkäsin litistäväni vauvankin kuoliaaksi, vaikka ei se ollut vielä juuri minkään kokoinen.

”Mitä jos sä lähet?” Nelly ulvaisi niin että kiitin mielessäni onneamme, että Noa nukkui yleensä sikeästi. ”Mä en pärjää oikeesti yksin sen kanssa, mä en voi olla yyhooäiti tän ikäsenä! Tai ikinä! Niin pienelle!”
”Mihin? Pois? Mihinkä mä ny menisin? Minkä tähären?”
”Mä en pysty kasvattaan mitään lasta yksin Eetu!”
”Hei, katto ny mua. Oikiasti. Luulekko sä aiva torella jotta molisin johonki menos? Jättääsin teirät?”
”Meidät…”

Nelly hellitti otettaan sen verran, että pääsin siirtymään hänen päältään hänen vierelleen. Minua ei nukuttanut enää yhtään, mutta Nelly näpersi taas rauhallisempana t-paitani hihansuuta. Silittelin hänen selkäänsä ja tuijottelin kattoon. Nelly oli peloissaan. Kun ihminen pelkäsi, hän mietti mahdottomuuksiakin. Ei Nelly oikeasti ajatellut, että minä olisin sellainen, joka lähtee. Eihän..?

Nelly haukotteli. Hän asetteli käsivarteni kuin tyynyn paremmin päänsä alle. Sitten hän tarttui t-paitaani kaksin käsin ja pyyhki naamansa siihen niin että hänen nenästään tai silmistään kuului natinaa. Hän hengitti syvään. Aikoi selvästi nukahtaa.

”Nelly?”
”No?”
”Emmä lähäre mihinkää.”
”Joo kyl mä oikeesti sen tiiän.”
”Ekkä sä oikiasti paa sualaa vauvan silimihin.”
”Mä näin unta et mä laitoin.”
”Mitä sitte tapahtu?”
”Mä aloin itkeen. En mä tiiä miks mä laitoin suolaa sen silmiin. Mut jotenki mä olin laittanu. Ja sit mä pelkäsin et se kuolee. Enkä mä sit kestäny et mun olis pitäny elää ilman sitä. Se oli ihan avuton ja mä tein sille sellasta vaikka oikeesti mä halusin vaan suojella sitä. Sit kun mä heräsin niin mä aloin miettii kaikkee et mä en osaa hoitaa sitä mut mä en pärjää ilman sitä sit enää ja mitä jos — hei, onko meillä kuinka paljo maitoo?”
”Siis — mitä? Maitua? Lehemänmaitua?”
”Nii.”
”No en kyllä yhtäkkiä tiärä.”
”Mä haluan tehdä pannukakkuja aamulla ja kertoo kaikille silleen virallisesti et meille tulee vauva. Et jos ei oo maitoo niin se ei hirveen hyvin onnistu. Niin voisitko herättää mut hakeen maitoo aamulla, jos siellä ei oo?”

Puristin suuni viivaksi ja silmät kiinni. Meille tulee vauva.

”Kerrotahan päivällä ennemmin”, sain kuiskattua ja tunsin miten Nelly hymyili, vaikka niiskuttikin vielä vähän.

[NellyValvoja]

Ihana, ihana intiimi hetki yön pimeinä tunteina. Tästä tarinasta oikein hehkuu se Neetu, joksi minä heidät kuvittelen 😀 !

[CamillaValvoja]

Ennenkin ollaan saatu lukea Nellystä ja Eetusta, ja kuinka ällösöpöjä he ovat yhdessä. Mutta tämä teksti oli suloinen ja symppis. Tästä voi tuntea kunnolla Eetun isällisyyden, mitä hän jakaa kaikille, mutta tässä vielä voimakkaammin. Minun on ehkä vaikea kuvitella Nellyä hermostuneena, joita viime tarinoissa on tullut ilmi. Tottakai vauva ja tulevaisuus jännittävät, ja mitä voikaan ikinä tapahtua!

Mutta niin kuin Nelly sanoi: Neetu ♥️

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Suolapähkinät

Luntahan oli luvattu. Harvoin seuraavan päivän sääennustus petti niin pahasti, että sää ei ollut ollenkaan sitä, mitä luvattiin. Katselin pimeää hankea makuuhuoneen ikkunasta. Se oli kaunis ja koskematon, ja lunta oli ikkunan nurkissakin niin vahvalti, että sitä oli täytynyt sataa yön aikana ainakin kymmenen senttiä kerralla. Kylmältä ei kuitenkaan näyttänyt. Jos oikein katsoin, taivas oli pilvessä. Tavoittelin kaapista ylleni collegehousut katse yhä ikkunassa. Paidan otin tuolin selkänojalta. Puolipitoisten vaatteiden tuoli oli Nellyn tuoma. Ennen minun vaatteeni olivat olleet joko puhtaina kaapissa, ylläni tai saunan eteisessä joko menossa pesuun tai tulossa sieltä.

Paljon muutakin uusia ajatuksia ja tavaroita oli Nelly tuonut mukanaan. Ikkunan vieressä seinällä oli nyt Nellynkin vanhempien hääkuva, mutta siitä ei saanut liikaa kysellä. Sängylle oli ilmestynyt koko ajan enemmän sellaisiakin tyynyjä, joilla ei saanut nukkua, mutta jotka jostain syystä ladottiin aina päiväpeiton päälle Nellyn herättyä. En tiennyt mihin niitä tarvittiin, enkä ainakaan tohtinut kysyä. Nelly itse nukkui sängyllä kissamaiseksi palloksi käpertyneenä. Hänen päällään oli paitsi meidän tuplatäkkimme, myös kaapista haettu yhden hengen paksu peitto. Se oli ilmaantunut kaksi yötä sitten ja sen käyttötarkoituksen käsitin kyllä. Kun Nelly tuli illalla nukkumaan, heräsin aina siihen, kun hän työnsi hyytävät varpaansa polvitaipeisiini ja sormet vasten selkääni.

Vain äärimmäisen harvoin olisin tahtonut jäädä nukkumaan, kun täytyi herätä. Nyt ei ollut kuitenkaan yksi sellaisista aamuista, vaan tavallinen, hieno aamu, vaikka minua väsyttikin kovempaa kuin koskaan. Tassuttelin villasukilla keittiöön ja laitoin valmiiksi ladatun kahvipannun päälle. Sukat olivat Inarin tekemät. Nellyn tekemiä käytin vain illalla tuvassa, koska ne eivät ihan pysyneet jaloissa, vaan tapasivat rullautua kenkien sisällä. Sitä paitsi kai ne kestäisivät pidempään nukkautumatta ja kulumatta, jos en hikoilisi niihin tallilla.

Kun avasin jääkaapin, tuttua rapinaa kuului katosta. Se ei ollut rotta, vaikka olin joskus luullut niin. Ehdin latoa pöytään leivät ja päälliset ja avata kinkkupaketin. Kun heitin yhden siivun, Mielikki oli jo valmiina. Se osasi ottaa herkkunsa kiinni ilmasta. Laitoin sen kuppiin kourallisen nappuloita, vaikka ei se niitä koskaan syönyt. Se tuli vain viereeni istumaan penkille ja katseli kuinka tein leipää ja nousin hakemaan kahvin. Sitten minä söin aamupalaa ja Mielikki lisää kinkkua. Aina kun kahvi oli juotu, olimme sen kanssa valmiita töihin.

Mielikille oli pitänyt jo kahtena aamuna laittaa haalaripuku. Noa oli sanonut. Se oli monimutkainen puettava, eikä asiaa yhtään helpottanut se, miten vastahakoinen Mielikki oli. Lopulta jätin tänäänkin haalarin takalahkeet roikkumaan, enkä edes yrittänyt saada Mielikin takajalkoja niihin. Puin itsekin pälleni tarpeeksi kevyesti tallihommia ajatellen ja sitten me menimme aamuhommiin. Mielikki kynsi uutterasti lunta ja teki kovalla vaivalla polkua kohti päätallin ovea. Minä tulin perässä. Se ei pysähtynyt kuin kerran pissalle keskelle pihaa ja jatkoi heti ahkerasti. Tallin oven auettua se osasi kipittää suoraan ja ylpeästi varustehuoneelle auttamaan rehujen teossa. Minun sen sijaan piti räpytellä silmiäni, jotka pyrkivät ihan sumenemaan. Haukotutti ja ruumiini tuntui painavalta.

Olin saanut ruuat melkein tehtyä kun Camilla kuului tulevan talliin. Tuuppasin ovea jalallani ja huikkasin huomenta kertoakseni, että täällä oltiin.
”Huomenta”, kuului Camillan vastaus ennen kuin ovi aukesi taas. ”Jaaha, sä oot tullu taas apuun”, hän sanoi sitten Mielikille hellemmin.
”Soon kauhian hyvä polokuja avaamahan.”
”Joo. Onneksi tuli vaihdettua talvirenkaat. Onko nämä valmiita?”
”Siitä päästä on.”

Camilla ei kauempaa höpöttänyt, vaan tarttui sankoihin. Mielikki katsoi häntä tutisten hänen peräänsä, mutta jäi kuitenkin lopulta istumaan nurkkaan. Tykkäsin laittaa Camillalle aamuvuoroja. Hevoset oli hoidettu nopeammin ulos kahdestaan, mutta Camillalla ei ollut tarve jutella taukoamatta heti aamusta. Hänelle ei myöskään tarvinnut erikseen kertoa, mitä piti tehdä. Oskaria välttelin laittamasta aamuun kahdestaan kanssani. Oli kuin hän tarvitsisi vieläkin luvan tai kehotuksen, jotta uskaltaisi tehdä rutiinihommiakaan.

Kun hevoset oli ruokittu, toisesta päästä sai alkaa viemään niitä jo ulos. Otin Mielikin kanssa päätallista matkaan Salierin ja kävimme sitten Jussin tallin kautta hakemassa Jussin. Ulkona Mielikki pääsi takaisin polunraivaushommiin. Taisin olla ihan tosi väsynyt, kun sen uuttera meno sai ihan silmäni kirvelemään. Toinen niin kovasti yritti. Takaisinpäin minun oli pakko kantaa se, kun kävi niin sääliksi. Se kuitenkin pyristeli koko matkan ja oli valmis ryhtymään uudelleen hommiin taluttaessani Pasia ja Skottia. Onneksi se oli mukana. Se yritti aurata tietä ihan oikealle haalle, mutta minä olin kääntymässä takaisin Jussin ja Salierin suuntaan. Olisinkohan työntänyt kaikki hevoset samaan hakaan ilman Mielikkiä? Pudistin päätäni, seurasin uskollista apulaistani, josta näkyi vain häntä ja yritin ryhdistäytyä. Kylmän ilman luulisi herättäneen minut jo, mutta ei.

Kun Inka, Surre ja Cozminakin olivat ulkona, nostin Mielikin taas hangesta.
”Solis kaffitauko”, kerroin ja minulta pääsi haukotus.
”Nyt jo?” Camilla ihmetteli. ”Susikin tulee vasta puolen tunnin päästä.”
”Siivothan karsinoota vasta kun tullahan. Mullon jotenki kauhia väsy.”

Haimme Mielikin kanssa postin ennen kuin kopistelimme takaisin tupaan. Tuntui kuin keittäisin ensimmäistä aamukahvia uudelleen. Aiemmin koetun tunne oli vahva ja pääni sumuinen. Annoin Mielikillekin uudelleen kinkkua, vaikka Noa oli erikseen kieltänyt. Muistin sen vasta kun se oli nielaissut jo. Sen vatsa meni kuulemma löysälle, jos syötin sille puoli pakettia päivässä. Silmäilin Ilkka-Pohjalaista kun kahvi keittyi, mutta ilmeisesti olin ollut liian kauan paikoillani, kun yhtäkkiä Camilla laski minullekin kahvikupin keskelle lehteäni. Hän katsoi minua pitkään, kun kiitin. Minä katselin ulkona hyvin hitaasti valkenevaa aamua ja mietin, että pitäisi laittaa ulos jo valoja, kun oli kerran luntakin.

Olin mennyt nukkumaan ihan liian myöhään. Tai tavalliseen aikaanhan minä olin sänkyyn mennyt, mutta yllättäen ähkivä ja kiukkuinen Nelly olikin seurannut minua jo silloin. Hän oli huokaillut ja heittelehtinyt, enkä ollut saanut unta. Yhtäkkiä hän oli ilmoittanut, että hänen täytyy saada suolapähkinöitä heti, tai hän kuolee. Kaapissa ei ollut ollut, kun olin kiltisti noussut katsomaan. Se oli Nellyn mukaan tarkoittanut sitä, että niitä pitäisi hakea. Ei haitannut, vaikka Otsonmäen kaupat menivät yhdeksältä kiinni joka ainoa. Nelly tarvitsi suolapähkinöitä nyt heti. Niin minä olin ajellut yöllä Seinäjoen ABC:lle ja Nelly oli vielä soittanut matkalta, että pitää tuoda myös raejuustoa sekä jos vain on, niin tummempaa muumilimsaa.

”Eetu?”
”Ai mitä?”
Camilla katsoi minua taas pitkään ennen kuin puhui.
”Niin että… Mä kysyin että pitäiskö toi piha aurata ennen kun siihen tulee autoja?”
”Joo…”
Camilla oli hiljaa vähän liian kauan ennen kuin jatkoi: ”niin auraatko sä vai mä?”
”Minä voin aurata. Laitetahan ensi aura kii raktorihin ja sitte paan sen kauhan lantaa varte.”

Oli ollut ärsyttävää ajella yöllä. Vielä enemmän oli hermostuttanut, kun Nelly oli ollut sikeässä unessa palatessani suolapähkinöiden, raejuuston ja limsan kanssa. Olin työntänyt koko satsin jääkaappiin pusseineen päivineen ja kaatunut sänkyyn. Silloin Nelly oli kuitenkin herännyt, eikä reissu ollut tuntunut enää yhtään turhalta ja raivostuttavalta, kun hän oli hakenut pähkinöitä sänkyyn, rouskutellut niitä ja halunnut puhua pinnasängyn ostamisesta valmiiksi jo hyvissä ajoin.

”Vai kuinka? Eetu?”
”Mitä? Mä en aiva kuunnellu.”
”Joo mä huomaan. Kuule… Ootkohan sä ihan kunnossa?”

Kun Camilla kysyi, hymy levisi kasvoilleni. Väsytti, mutta vain siksi, että olin saanut hankittua lapseni äidille suolapähkinöitä keskellä yötä Otsonmäelle, vaikka kaupat olivat kiinni. Pian saisin mennä pihaa auraamaan ja sitten karsinoita siivoamaan ja väkeäkin alkaisi tulla. Mielikkikin oli polkuja tehnyt ihan minua varten, vaikka oli sellainen parin kilon pala, että hukkui hankeen. Voiko ihmisellä asiat enää paremmin olla?

”Minoon paremmas kunnos kun koskaan.”

[NoaYlläpitäjä]

Voi vitsit, miten hyvä mieli tästä tuli.
Ihana, rauhallinen ja arkinen, ja jotenkin tää saa mut fiilistelemään Joulua, sitten kun se taas koittaa. Koska joulu Hopiavuoren tuvassa ja tallissa on ehkä paras ikinä. Mä muuten voisin kaivata tällekin vuodelle jotain joulukalenteria, vaikka sitten eri tavalla toteutettuna kun viime vuonna mutta kumminkin! Joku sellanen olis hirmu kiva.

Ja ihan yhtä puolueettomana kun aina ennenkin, tarinat joissa Mielikki esiintyy on niin mun suosikkeja. Kuvitelkaa, miten tyhjältä Hopiavuori ilman Mielikkiä tuntuis! Ihan outo ajatus se sellainen.
Mutta siitäkin huolimatta että tässä on Mielikki, kyllä mun suosikki on tarinan loppu. Ehdin jo huolestua, että nyt on Eetulla työuupumus tai jotain muuta vaivaa, mutta sitten mäkin pystyin hymyileen ja huokaiseen helpottuneena, että ei onneksi kuitenkaan. Hopiavuori voi edelleen hyvin.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Maailma muuttuu

Kun löysin laatikosta pitkään etsimäni purkinavaajan, huomasin ananaspurkin kannessa tutun avausmekanismin. Se oli ihan samanlainen kuin tonnikalapurkeissa ja oikeastaan ihan kaikissa metallipurkeissa nykyään. Sellainen, joka näyttää samalta kuin juomatölkkien mekanismi.

Laskin kovalla tohinalla etsimäni purkinavaajan pois. Olin tainnut syödä ananaksia purkista viimeksi yhdeksänkymmentäluvulla. Silloin Pirkan ananasrengastölkeissä ei suinkaan ollut mekanismia. Ei ollut muuten ollut tonnikalatölkeissäkään. En ollut tainnut käyttää purkinavaajaa vuosiin. En ollut tainnut edes nähdä koko vempelettä pitkään aikaan.

Vedin ananaspurkista kannen auki ja heitin roskiin. Poimin laatikosta haarukan ja vein makuuhuoneeseen. Nellyn käsi kohosi velton oloisena peiton alta, mutta en antanut makeaa, liemistä ruokaa hänelle ennen kuin hän oli könynnyt itsensä vaivalloiseen puolipystyyn kylkiasentoon. Hän huokaisi minulle hyvät työpäivät silmät ristissä ja ainakin neljä ananaspalaa suussaan.

Siihen asti olin ollut yksinomaan onnellinen. Meille oli tulossa vauva. Minusta tulisi isä. Minä saisin opettaa sille kaiken, ja Nelly kuulustelisi läksyt. Kenkiä pukiessani pyörittelin kuitenkin ihan erilaista ajatusta. Mitä minä muka lapsista ymmärsin? Hyvä kun osasin ananaspurkin avata. Minä en lukenut uutisia koskaan kokonaan, enkä tutkinut sitä Facebookkiakaan, josta kuulemma sai myös uutisia. Kirjoitin niin huonosti, että kun Nelly meni kauppaan minun kauppalistani kanssa, hän soitti aina vähintään kerran ja kysyi, mitä listassa lukee. Olin nuori vielä, mutta ihan varmasti pudonnut jo näin varhaisessa vaiheessa kelkasta. Millä minä osaisin opettaa toiselle yhtään mitään? Saati kasvattaa kokonaisen ihmisen niin, ettei hän käyttäytyisi niin kuin ne susien kasvattamat neljällä raajalla kulkevat lapset?

Nellyllä oli jo iso vatsa, eikä enää ollut vaihtoehtoa. Aamun pimeydessä töihin lampsiessani ajattelin järkyttyneenä, että minusta tulisi isä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Parin tunnin koti-ilta

Nelly oli oikein varannut aikaa vakavalle keskustelulle. Sellainen varaaminen ja etukäteen suunnittelu oli pakollista meillä, kun aamuvarhaisesta iltamyöhälle tuvassa oli joku. Yölläkin meillä oli Noa, joka hiippaili aina välillä juomavedenhakumatkalle keittiöön. Me myös elimme hieman eri tahtiin Nellyn kanssa. Kun heräsin, paikalla ei ollut ketään ja hänkin nukkui. Kun hän meni nukkumaan, oli rauhallinen hetki, mutta minä nukuin jo.

Muille oli sanottu, että meillä oli koti-ilta. Siitä oli seurannut pyöristyneitä silmiä. Ikinä ei ollut Hopiavuoren tuvan ovi heilahtanut aiemmin kiinni kenenkään edestä. Nelly kuitenkin hoiti homman kotiin vihjailemalla useita päiviä etukäteen, että kyse oli vauvasta. Lopulta jopa närkästynyt Eira, joka olisi muka halunnut täsmälleen tänä iltana kylään, oli tajunnut, että kyse oli oikeasti vain puolestatoista tai parista tunnista ihan meidän omaa ja yksityistä aikaamme. Hän suostui viettämään sen ajan tallilla, jonne olin hälyyttänyt turhan päiten täysvalmiuden, koska en itse päässyt hätiin.

Kun valittava Eira lopulta suostui lähtemään ovenraosta Nellyn tyynnyttelemänä, tupa oli outo ja kummallinen. Oli kuin ilmakin olisi kylmennyt, kun ei ollut niin montaa ihmisruumista sitä lämmittämässä ruumiinlämmöllään ja hengityksellään. En ollut tiennyt, että olohuoneen kellosta lähti hento tikitys. Nelly vispasi maitoa vimmatusti kattilassa valmistautuen keskusteluumme ja minä en meinannut osata istua sohvalla oikein päin siinä yksinäisyydessä. Mitähän Nellyllä oli mielessään?

Juuri kun olin nousemassa kävelläkseni makuuhuoneeseen ja katsoakseni ikkunasta että tallilla oli kaikki hyvin, Nelly tuli keittiöstä. Hänellä oli kummassakin kädessään kaakaokuppi, kainalossaan vihko ja läjä paperia ja poikittain huuliensa raossa muutama mustekynä. Etukäteen olin saattanut vain arvailla, mitä hänellä oli mielessään, enkä ollut keksinyt montaa vaihtoehtoa. Nellyhän tykkäsi, kun kävi väkeä: miksi hän meille omaa aikaa tarvitsi? Nyt, kun hänellä oli vihko, paperia, kyniä ja kaakaota, keksin vielä vähemmän vaihtoehtoja tämän ajan käyttämiseksi. Itse asiassa välineet sulkivat pois kaikki arvaukseni. Paitsi sen, että jos Nelly halusi naimisiin. Mutta ei kai avioehtojakaan hoidettu kaakaokupillisen ääressä Otsonmäen Osuuspankin kynällä ja ruttuisella kopiopaperilla? Ja ei kai Nelly sentään niin kylmän asiallinen olisi? Ei, ei tämä sitä ollut. Ehkä katsoisimme vauvan nimiä..?

”Ystäväiseni”, Nelly sanoi tiukasti laskettuaan kantamuksensa ja syljettyään kynät suustaan. ”Me olemme matkalla perikatoon.”
”Perikatohon?”
”Kyllä. Katsos, poikaseni. Me emme ole vielä perikadossa, mutta en tahdo joutuakaan sinne, joten on tehtävä muutoksia”, Nelly sanoi virallisesti. Sitten hän kurtisti yhtäkkiä koko kasvojaan ja painoi kätensä vatsalleen.

Hetken kuluttua Nelly rentoutui, istui ja tarttui papereihin. Hän levitteli niitä olohuoneen pöydälle jonkinlaiseen tarkkaan järjestykseen. Kun hän puhui, sävy ei enää onneksi ollut sama kamalan virallinen, vaan ihan normaali.

”Nää on tallin menoja”, Nelly sanoi naputtaen isointa paperipinoa kynällään.
”Hevooset ja etelän pualen pellot maksaa nua”, sanoin heti. Meille ei mitään huonoa halpaa heinää tilattaisi, jos Nelly aikoisi laittaa meidät säästökuurille.
”Älä nyt häslää! Niinko mä olin sanomassa, hevoset ja etelän pellot maksaa nää”, Nelly toisti minun sanani. ”Tässä on Jussinki kaikki kilpajututki. Mutta mä en oo edes hirveen tarkkaan kattonu mitä tässä on, koska noh…”
”Mitä?” kysyin. Oliko talli niin huonolla tolalla hänen mielestään?
”No… Ko sä pillastut siitä. Ja ei se mitää, ei se mitää, mä ymmärsin heti alus et se on sun vauva se tallikin.”

Katsoin tallin paperipinoa, koska en uskaltanut katsoa Nellyä. Hän silitti nopeasti käsivarttani. Mielessäni kävi, että minun pitäisi päästää hänet tallinkin asioihin, mutta hätistin sen ajatuksen pois. Nelly vaikutti ihan tyytyväiseltä, kun oli saanut laittaa Inarin virkkaamaan kalalangasta olohuoneeseen uuden koristeverhon, ja kun päätti, mitä kaupasta ostetaan, koska vapaita pidetään ja muuta sellaista arkista. Hän ei erityisesti hinkunut tallin puikkoihin. Lisäksi hän oli oikeassa siinä, että tallin minä pitäisin hinnalla millä hyvänsä, vaikka sitten joutuisin nukkumaan siellä. Se oli komein talli koko Otsonmäellä ja siellä oli komeimmat hevoset koko Etelä-Pohjanmaalla — koko läntisessä Suomessa.

”Nämä on talon kuluja”, Nelly keskeytti haaveiluni naputtamalla seuraavaa pinoa. ”Mä laitoin noi lainanlyhennykset nyt tähän enkä talliin, vaikka periaattees se on puoliksi. Tää on se kasa, johon mä palaan kuule vielä. Tälle kasalle tehdään remontti.”
”Selevä”, myönsin auliisti. Kaikki kävisi; jäihän talli rauhaan.
”Tää papru on mun laskelma siitä, mitä menee kauppaan.”
”Mihin kauppahan?”
”Ruakakauppaha — ruokakauppaan! …mun pitää päästä ihmisten ilmoille ennenko mä alan puhua pohjanmaata… Ruokakauppaan. Ja bensa on tässä. Tätäki katotaan.”
”Mä tarvin sitä parempaa kinkkua”, sanoin heti hätäisesti. ”Mä en halua syärä sitä limaasta halapaa kinkkua.”
”Älä nyt huolestu. Sä saat sitä parempaa kinkkua. Tässä pinossa on sit kaikkee sekalaista. Niinku harrastuksia. Niinko näät, tässä ei oo kauheesti mitää. Eksä oikeesti oo ostanu yhtää uutta vaatetta edes tänä vuonna?”
”Ostin mä vyän ennen niitä Inarin juhulia…”
”Ne oli viime vuonna!”
”Ai… No emminä oo ny tarvinnu. Tallishan menöö samat.”
”Noh… Tähän vihkoon mä oon sit laskenu meidän tulot. Siinä mä puutun nyt vähä talliinki. Sanoisin et alotetaan siitä, nii se on sit alta pois. Eetu, sun täytyy nostaa karsinavuokraa.”
”Ei käy!”
”Kato nyt tätä. Mä kävin läpi kaikki Otsonmäen, Ilmajoen, Ylistaron ja Seinäjoen tallit. Täällä saa karsinapaikan vaan yhdesta tallista halvemmalla, ja se on niiden Poolanmetsän Ylitalojen talli!”
”Se mätä parakki siälä? Viäläko siälon hevoonen?”
”On. Mieti sitä. Jos sä pyydät saman vuokraa ko ne, ei kukaa tuu edes kattoon tätä karsinapaikkaa ko ne ajattelee et siinä on jotaki vialla.”

Ristin käsivarteni puuskaan. Tästä ei tarvitsisi keskustella enempää. Äiti oli pyytänyt saman verran karsinasta kotona (”Se asuu aiva mettäs”, Nelly sanoi) ja talli oli ollut melko samanlainen, pienempi vain (”Sillä ei oo maneesia!”). Hevosia oli hoidettu samalla tavalla ”Sun äitilles tää oli sivutulo, Eetu!”). Miksi minä muka pyytäisin yhtään enempää rahaa? (”Ihan jo siksiki et rahan arvo on pikkasen muuttunu siitä ko sä olit lapsi!”)

Jotenkin päädyimme kompromissiin. Hello laittaisi päivittämäänsä karsinanvuokrailmoitukseen viisi hassua kymppiä korkeamman hinnan (Nelly oli toivonut sataaviittäkymppiä). Lisäksi asiasta keskusteltaisiin oman väen kanssa. Varoitin, että kenenkään vuokraa ei oltu sitten oikeasti nostamassa. Nelly pyöräytti silmiään, mutta rentoutui sohvan selkänojaa vasten. Ilmeisesti vaikein osuus oli ohitse.

Seuraava keskustelu olikin helppo. Se koski ruokaa ja bensaa. Nelly ilmoitti kyllästyneensä siihen, että joku, eli minä, ostin kanaa aina kauheat määrät kun oli tarjous. Sitä meni meillä paljon, mutta mätäni myös kaappiin, jos pääsin kanatarjouksiin käsiksi. Lisäksi meille ostettiin muutamia tiettyjä vakioruokia, joita kukaan ei oikeastaan halunnut syödä, ja se saisi loppua. Vilkaisin salaa ostettuja kahvimääriä, mutta ne Nelly ohitti niin kuin kahvia olisi mennyt kaksi eikä kaksikymmentäyksi pakettia viime kuussa. Kahvinkeitto kuului työnkuvaan ja kahvi vähän niin kuin karsinavuokraan.

Annoin Nellyn hallinnoida talon kuluja mutisematta vastaan. Kellarin kattilaan löytyisi kuulemma tuhat kertaa halvempia pellettejä ja niitä hän oli ottanut jo vapauden tilata. Vakuutukset olivat kalliit, mutta tallin ja hevosvakuutusten kanssa oikeastaan edullisimmat mahdolliset. Sähköstä ei puhuttu. Vesi laskettiin tallin vedeksi, koska siellä sitä meni moninkertaisesti enemmän. Netflix päätettiin laittaa pois, koska vain Hello katsoi sitä. Nelly päätti ottaa tilalle Disney plussan kuukaudeksi kokeiluun. Netin hän päätti irtisanoa. Kuulemma puhelimen netit riittäisivät jaettuina, kun tietokone kuitenkin avattiin meillä vain laskujen maksuun, tiedonhakuun ja tallin ja Nellyn valmennusten hoitamiseen hyvin harvoin ja lyhyesti. Ihmettelin, miten sen puhelimen netin sinne tietokoneeseen saa, mutta en viitsinyt kysyä.

Lopulta palasimme vielä tuloihin. Nelly pohti, kuinka kauan voisi vielä valmentaa, ja että eikö kannattaisi laittaa osaan pelloista sokerijuurikasta, mutta mitään dramaattista tuloissa ei ollut. Sitten Nelly alkoi kuitenkin nieleskellä.
”Lisäks on tää vuokralaisasia”, hän ilmoitti lopulta.
”Mikä?”
”Sähän sanoit et Noan asiat on kaikki hoidos mut Jilla…”
”Mitä siitä?”
”Mä kävin kattoos. Melkeen vuoden velat on rästissä. Monen kuukauden karsinapaikastaki. Sä maksoit sen hevosenki kuljetuksen sinne eläinsuojelun sijaiskotiin ja puolen vuoden vuolutkin ennen sitä. Kaikesta korot päälle! Ei se saa niitä ikinä maksettua.”
”Ei me ny mitää korkoja…”
”Kyllä me nyt ihan viivästyskorko otetaan.”
”Ei me Noaltakaa–”
”Noa oli aivan eri asia. Eikö se sopinu etukäteen? Älä nyt yhtään tuhahtele: kyllä se on joka kerta sopinu.”

Nelly lateli tiukasti, mitä Jillan vuokrille tehtäisiin. Vastustin heikosti, kun hän halusi Jillalle häädön. Mitä haittaa siitä nyt olisi, jos vähän tavaroita oli käyttämättömässä huoneessa? Lämmityskulut siitä menisi muutenkin. Voisivat olla siellä ihan rauhassa ja Jilla sitten hakea. Nelly ei kuitenkaan lopettanut häätöön. Hän oli laskenut seitsemän prosentin viivästyskoron kaikille ynnäämilleen maksamattomille vuokrille ja ojensi minulle paperin. Minun oli nielaistava nähdessäni sen.

”Tällä rahallahan me maksettaas vaikka…” mumisin.
”Niinpä”, Nelly sanoi terävästi. ”Mutta turha unelmoida et sä saat ton koko rahan. Se menee ulosottoon ja kappas, Jillan tulot on mistä vetoo niin pienet, et se maksaa tätä vuosia ja sit lopulta saa kuitenki loppuosan anteeks. Ellei se sit oo hankkiutunu tahallaan varattomaks. Sit sä et saa ruplan ruplaa. Sitä paitsi jos tästä käräjöidään, nii kattoohan tuomarit et sä oot vähä hassu… Kun et hakenu häätöä ajoissa…”
”Sille tuloo maksuhäiriömerkintä.”
”Kuule. Jos jättää laskut maksamatta, niin siinä käy.”

Rahasummasta viis. Taitoin paperin ja ojensin sen Nellylle. Kielsin puhumasta enää ulosotosta. Ei kai nyt kenellekään maksuhäiriömerkintöjä huvikseen haettaisi. Kyllä kaikki vielä hoituisi.

Nelly kasasi paperinsa ja ilmoitti, että tässä asiassa hän ei joustaisi. Kuulemma oikeudellinen neuvonantajani, eli siis oikeasti Hello, tukisi Nellyä hänen päätöksessään. Sitä paitsi Nelly halusi Jillan huoneesta vauvan huoneen. Siinä vaiheessa päätin luovuttaa ainakin häätöasiassa, mutta en vauvan huoneen vuoksi, sillä tietenkin vauva nukkuisi meidän kanssamme. Luovutin Hellon takia. Jos Hello oli oikeasti ja höröttämättä sitä mieltä, että tämä olisi välttämätöntä, silloin tämä olisi. Nelly suukotti poskeani ja lähti viemään paperikasaansa, kyniään ja kahta kylmennyttä, koskematonta kaakaokupillistaan takaisin keittiöön.

”Meillä on vielä kakskyt minsaa jäljellä koti-iltaa”, hän huhuili mennessään. ”Ajatteleksä mitä mä ajattelen?”
”Joo. Mä hajen imurin.”
”Vitsi mä oon oottanu et siinä sohvalla ei oo kenenkään takapuolia, niin saadaan imuroida noista raoistakin!”

[Sonja T.Valvoja]

Arvostan tässä ihan suunnattomasti tuota Nellyn tapaa toimia. Vaikkei tämä olekaan Nellyn kirjoittama teksti mutta voisin hyvin kuvitella tapahtuvaksi juuri noin. Tarkat summat paperille ja sitten ynnäämään että miten talous makaa. Toivottavasti Eetu osaa arvostaa sitä myös, vaikka Nelly tökkiikin herkkiä asioita. Mutta uskon kyllä että Eetu on tyytyväinen kun tarkemmin miettii asiaa: konkurssi ei uhkaa ja joku kertoi hänelle selkeät stepit siitä mitä pitää tehdä. Ja sitähän tuo loppukin alleviivasi, haetaan yksissä tuumin imuri ja imuroidaan sohva (nauratti kyllä tämä loppu”huipennus”) yhdessä eikä kumpikaan jää märehtimään asioita. Ja eihän Nelly tökkinyt mitään OIKEASTI Eetulle tärkeätä, kahvinkulutusta tai tallia. Erinomainen peliliike Nellyltä.

Kommentoit joskus minulle, että ilahdut siitä kun teksteissä ravistellaan konservatiivisia sukupuolirooleja. Kiitos samoin, näen sen tässä. Nelly on tässä se looginen, taloudellisesti ajatteleva osapuoli, joka ei pelkää olla ikävä ihminen (Jillan häätö ja ulosotto); Eetu taas pehmeämpi, ei halua olla hankala eikä varsinkaan aiheuttaa toisille ongelmia ja pahaa mieltä.

[NellyValvoja]

Nellyn todella pitää päästä ihmisten ilmoille!!1 :DDD Pelottavaa tämmönen pohjanmaalaistuminen hei.

Tätä tarinaa mä rakastan. Tässä molemmat hahmot on tosi uskollisia omille toimilleen (niinkuin aina sun tarinoissa) ja varsinkin ehdottomasti Eetu. Kiltti, rakas Eetu, joka ei halua maksuhäiriömerkintöjä tai muutakaan ikävää – kuten muistutuslaskuja. Mutta silti ihan vähän realisti, et summan nähdessään herää todellisuuteen. Vaikkei silti tahdo ikävää kenellekään, Eetu pikkuhiljaa alkaa tajuamaan että mikä meininki.

[MarshallOsallistuja]

Tässä on niin monta eri asiaa mistä tykkään. Se miten aitoina kumpikin hahmo tulee esille, Nellyn tapa tuoda tuo asia esille niin selvästi että jopa mä oisin ymmärtäny ja juurikin tuo Sonjan mainitsema konservatiivisten sukupuoliroolien ravistelu.
Ehkä kaikkein parasta on vielä se, että pystyn niin selkeästi nähdä tuon koko tilanteen päässäni että melkein kuin kattois sarjaa netflixistä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Hellon ja Milanin juttu oli tarkoitus kirjoittaa kokonaan takaumin, mutta minkäs teet?

Loppu (1/5)
Hänestä pidetään huolta (2/5)
+++++ Ihmiskunnan roskaa — sattumalta sopiva viriketarina
Rakki (3/5)

Ei olisi Honkasesta uskonut, että sillä tavalla meni hunningolle, hyvä poika, että pitäisi huumeita piilossa Poolassa. Vaikka sitähän se enteili kai jo Poolasta tuvan ostaminenkin. Kaikkihan sen tiesivät, ettei Poolaan menty, vaan jouduttiin. Olisi pitänyt koko Poolanmetsän antaa mennä Tervajoen mukana Seinäjokeen kun kuntaliitoksia tehtiin. Ison osa sinne menikin, ja sanoisin vielä, että parempi osa: saha ja kaikki. Saivat ne Huitunkin samassa liitoksessa, ja meille jäi Poolanmetsän kurjat, alueeen koko asuttu osa. Pelkkiä kuluja Poolasta ja poolalaisista oli kunnalle. Ei siellä montaa yhteiskunnan tuottavaa jäsentä tainnut olla. Erikoisen näköistä sakkiakin olivat…

Nelly katkaisi synkät mietteeni. ”Vieläkö sä valvot?” hän kysyi unisena sängyn seinää lähinnä olevalta puoliskolta.
”Minä vain havahruun tuas hetki aikaa sitte”, vastasin totuudenmukaisesti.
”Sitä Ukkoako sä mietit?”
”Mit — ai, en! Ei sen mikää oo. Vähä vain koittaa jotta kumpi määrää, se vai Oskari. Ei soo mulle enää mitää teheny.”
”Mitäs sä sitten?” Nelly kysyi ja ryki noustessaan kyynärpäidensä varaan.
”No… Jotta ihan Otsonmäelläkin on nuata huumeeta…”
”Niin…” Nelly huokaisi ja katsoi minua sitten merkitsevästi. ”Mutta ei oo eka kerta. Eikä valitettavasti vika.”
”Ei oo ei…”
”Koetapa nukkua.”
”Ei mua viälä nukuta.”
”No mee sit hakeen mulle fetajuustoa, näkkileipä ja banaani.”

Nousin sängystä ja tassuttelin paljain jaloin olohuoneen poikki. Sohvalla näkyi jokin muoto mustuuden keskellä. Oli käytävä tarkistamassa, ettei Noa ollut nukahtanut ja vääntäisi selkäänsä mutkalle. Muoto oli kuitenkin Noaa suurempi. Läheltä katsoen se oli osaksi takkiin kääriytynyttä Helloa, joka nukkui molemmat kädet yhteen liitettyinä poskensa alla ja osittain hänen jalkojansa lämmittävää Jerusalemia. Toivottavasti nuokin olivat ymmärtäneet ottaa edes iltapalaa kaapista. Tokkopa kukaan oli ymmärtänyt mitään tarjota.

Näkkileipää liesituulettimen valossa voidellessani palasin hetkeksi äidin keittiöön. Olin ollut samoissa puuhissa, kun Milan, se rotta, oli istunut tuon meidän pirtinpöytämme ääressä, joka silloin oli sijainnut äidin luona. Hän oli ollut itkuinen ja surkea, mokoma ketale. Sävähtänyt painaessani voiveitsen takaisin Voimariinipurkkiin. Kiiruhtanut penkki kolisten honteloille jaloilleen ja suojannut käsillään päätään lähestyessäni häntä. Ihan niin kuin minä muka koiraa löisin.

”Anna mun sanoa sille edes hei, anna mun keksiä sille edes joku selitys miksi mä lähden, anna mun käydä siellä yhden kerran”, koira oli ulissut loputtomasti typerällä englannillaan ja ollut koko ajan tarttumaisillaan huppariini niin että olin toistuvasti paljastanut sille hampaani.

Jos se käsiä tärisyttävä, aneluäänen melkein falsettiin nostava, loputtomia kyyneliä melkein aikuisen ihmisen poskille valuttava hätä olisi ollut ihmisen tai edes inhimillisen olennon, kesyeläimen, villieläimen edes, pakkohan sitä olisi ollut sääliä. Mikään inhimillinen ei kuitenkaan pystynyt sellaisiin tekoihin, joita edessäni seissyt rotta oli likaisine tassuineen suorittanut empimättä.

Ajattelin aina, että huumeet olisi voinut antaa anteeksi. Milan oli aina toimintakykyinen: en usko hänen käyttäneen itse. Ja mitä sitten, vaikka olisi käyttänyt, jos olisi tehnyt sitä vain itse? Hän olisi tuhonnut itsensä, ja hänen elämällään oli yhtä suuri arvo ja merkitys kuin kirpun elämällä.

Huomasin voitelevani yhtä näkkileipää ihan liian pitkään siinä vaiheessa, kun Hello kuului yskivän sohvalla olohuoneen puolella.
”En mä halua”, hän sanoi epäselvästi unissaan. ”Anna se toinen…”
Laitoin kiireesti voin pois ja otin tilalle Nellyn kuvottavat liemessään uivat fetakuutiot ja pienen lautasen niille. Ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon hän niitä halusi syödä, mutta nostelin niitä reilusti lautaselle. Kaupastahan niitä lisää sai.

Vai oli Otsonmäellä taas huumeita. Jos oli huumeita, oli myös luihuja tyyppejä niin kuin Milan. Olikohan hän tämänkin takana? Ihmettelen vieläkin, miten annoin lopulta periksi hänen anelulleen silloin kauan sitten. Olin kai nuori ja tyhmä itsekin. Jos kuulisin tänään, mitä hän yritti tehdä Hellolle, en päästäisi häntä kertomaan keksittyä selitystään Ilveksen taloon ja jättämään hyvästejään. Sen sijaan Hellon säästäisin vieläkin hänen typeryydestään huolimatta silläkin uhalla, että tällä kertaa todella saisin rikosrekisterin ja H-merkinnän. Ei se ollut Hellon tyhmyyden syytä. Jos joku on sekaantunut huumeisiin, häneen ei voi enää luottaa.

Nappasin banaanin pöydältä, laskin näkkärin fetalautaselle ja olin valmis. Melkein unohdin laittaa loput fetakuutiot takaisin jääkaappiin. Muistin kuitenkin ennen kuin pääsin montaakaan askelta eteenpäin. Teki mieli herättää Hello sohvalta johonkin mukavampaan paikkaan nukkumaan, mutta meillä ei ollut enää ylimääräistä sänkyä. Vein siis Nellylle hänen omituisen yöpalansa, kaivoin makuuhuoneen yläkaapista tyynyn ja kävin tukasta täysin tajutonta Helloa nostaen työntämässä sen hänen päänsä alle. Sitten palasin näkkileivänmuruista risahtelevaan sänkyyni ja tunsin, miten uni alkoi saman tien tulla. Kyllä tästä selviydyttäisiin. Ennenkin on selviydytty.

[NellyValvoja]

Voi Eetu pieni. Mun käy sääliks toista, kun ensin on pitkät päivät tallissa töissä ja vielä joutuu yötämyöden hakemaan millon Seinäjoen ABC:ltä jotain keksiä ja milloin yöpalaa 😀 . Vaikka Eetu taitaa tykätä vaan hyvää.

Milan! Voi Milan! NYT mä ymmärrän, että miksi Eetu vihaa Milania! Nyt se on sanoitettu, vaikkakaan ei vielä täysin yksityiskohtaisesti, mutta suurpiirteisesti ainakin. Mä en yhtään ihmettele, ettei Milan käy tuvassa. Niin lämminhenkinen kuin Eetu onkin, hän ei rottia ja rakkeja katsele. Ja silti, jollain ihmeen tapaan samaan aikaan se lämminhenkisyys ja rakkaus mitä Eetu on täynnä näkyy myös Milania kohtaan. Vaikka enää ei päästäisi hyvästejä jättämään. Eetu on aivan ihana ja periaatteiden ja perinteiden hahmo.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Sirkkeli ja naulapyssy
Se päivä kun musta tuli apupoika
Luonnoksia
20.12.2020
21.12.2020

Eetu Epäreilu

”Soon se Eira ny puhunu läpiä Niklaksenki päähän”, ähkäisin vajotessani sängylle Nellyn viereen.
”Eira?” Nelly kysyi pimeydessä täysin hereillä. ”Mitä se on nyt tehny?”
”Siitä heinäloorasta se aina vain… Mihinä on mun tyyny?”
”Ai sori. Tässä. Mä luin tätä Alman vauvalehtee tän varassa. Etkö sä jo päättäny et ne laatikot on hyvä idea? Maksaa itsensä oikeastaan heti takasin? Pari sataa se halus ideastaan, sit värkit päälle, ja Eira voi ne tehdäkin yheksällä eurolla tunti?”
”Joo mutta…”

Otin Nellyltä tyynyn. Se oli painunut omituisen malliseksi. Hän oli kai taas maannut koko kehollaan sen päällä. Hieroin sitä patjaa vasten niin, että se muuttui taas neliskanttiseksi. Sitten potkin peittoa, jotta sain sen paremmin jaloilleni.

”Mustei soo aiva oikeen jotta Eira ja Niklas jakaas sen rahan tasan. Niklas on kumminki ne loorat keksiny. Ja sitte tänään se tuli mulle sanomahan, jotta Eira noon piirtäny. Eira on pannu sen puhumahan mulle. Tiäräthän sä ny kuinka se saa nua oikiastansa kaikki tekemähän ihan mitä haluaa, kun se huutaa tarpeheksi lujaa? Niklas on varmahan helepommin pelijäteltävis kun Tiitus, ja Tiituksenkin se Eira sai silloon kesällä ottamahan syyt niskoollensa niistä isoosta kuapista kentäs. Eikä mun varmahan tarvitte eres mainita kaikkia sitä minkä se flikka saa Hellon tekemähän huutamalla vaikka minen meinaa saara sitä eres yhtä pullaa ittelleni jättämähän kun minä huuran…”

Kun silmäni olivat tottuneet hämärään, näin Nellyn hyvin. Ikkunalla himmeänä loistavan joulutähden valo sai hänen silmänsä kiiltämään. Ne katsoivat minua tarkasti. Katse kulki silmästäni toiseen.

”Kyllähän mä tiedän millanen Eira on”, Nelly sanoi sitten hiljaa.
”Niin justihin. Mitä meinaat jos otettaaski vähä kallihimmalla valamihit automaatit jostaki tukus–”
”Mä kyllä kuitenkin uskon että Eira on ihan hyvin voinu piirtää ne automaatit”, Nelly sanoi puheeni päälle. ”Mä en ymmärrä mikset sä voi uskoa sitä mitenkää.”
”Ei soo voinu piirtää niitä”, haukottelin.
”Miksei?” Nellyn ääni oli yhtäkkiä hyvin terävä.
”No miäti ny.”
”Ai koska se on tyttö?” Nelly melkein tiuskaisi.
”Ei kun–”
”Sä kohtelet nimittäin Inariaki epäreilusti. Mua sä et uskalla. Vai sikskö sä et usko sitä ko sä pidät sitä tyhmänä?”
”Ei kun–”
”Vai sen takia että–”
”Ei kun soon seittämäntoista!” kiirehdin sanomaan kovempaan ääneen. ”Ja sei kyllä oo kiinnostunu kauhiasti mistää rakentamisesta ja suunnittelusta. Soon kiinnostunu kynsiensä maalaamisesta ja kolliista. Eihän se ny osaa varsinkaa mitää sähköhommia suunnitella tuan vertaa. Se osaa maalata naamaansa ja räpytellä ripsiänsä.”

Nelly ei sanonut mitään pitkään aikaan. Hän makasi niin aloillaan, että kuvittelin keskustelun olevan siinä. Hengitin syvään valmiina nukahtamaan ja suljin silmäni. Silloin peitto lensi kertanykäyksellä yltäni.

”Eira vaihto umpion sun autoon”, Nelly tiuskaisi. ”Ellet muista. Ja kuka olikaa se, joka sen koiranluun vaihtoi viime katsastuksen jälkeen?”
”Manni.”
”Eira. Mannin pajalla. Kuka tyhjää keittiön hajulukon kympillä kun sä kaadat sinne riisiä? Ai nii Eira. Kyllä sun pitää tietää et jos joku osaa räpytellä ripsiä, se ei tarkota etteikö se osais mitää muuta. Ripsiänihän mäkin räpyttelen. Saakeli… Miten sä voit pitää meitä jotenki tyhminä tai kädettöminä? Eira voi aivan hyvin osata piirtää yhden idioottilaatikon.”
”Emmä ny sitä sano…”
”Sun äänensävy sanoo”, Nelly ärähti ja alkoi ponkia ylitseni sängystä vaivalloisesti.
”Mihin sä ny..?”
”Mä nukun sohvalla.”
”Hello on siälä.”
”Ihan sama! Mä räpyttelen vaikka näitä ripsiä niin kauan et se suostuu häipyyn.”

Katselin hämmentyneenä Nellyn perään, enkä oikein uskaltanut liikkua, vaikka hän oli laahannut peiton mukanaan. Mistä hän nyt oli kimmastunut? Eirastahan oli ollut puhe. Ei Nellystä. Samassa Nelly kuitenkin tömisi kantapääaskelineen takaisin lasiruutuisesta makuuhuoneen ovesta ja paiskasi minua tyynyllään.

”Oikeestaan asia on niin et mä oon raskaana ja sä nukut sohvalla”, Nelly ilmoitti.

En uskaltanut olla tottelematta. Varovaisin liikkein otin tyynyni ja tassutin sitä puristaen Nellyä kohti. Ojensin käteni kohti peittoa, mutta hän nykäisi sen kauemmas, rehasi sen mukanaan ohitseni ja heittäytyi sitten karmaisevan kirskunnan säestämänä sänkyyn.

”Älä kuule kuvittele et sä tän saat”, hän vain puhahti mennessään peittoa heristäen.
”Mut — mut Hello on sälä”, sanoin epätoivoisesti.
”Olkoon vaan. Rakenna teille vaikka kerrossänky. Rakentamisen ihmemies.”

Pelkkä tyyny kainalossani lähdin huokaisten. Puhelimen näytön valo valaisi Hellon kasvot sohvalla.

”Ryppyjä rakkaudessa?” Hello virnisti.
”Ei ole. Mee johonki siitä. Mun pitää ny nukkua. Aamulla on talli.”
”Mä olin tässä eka”, Hello ilmoitti.
”Mä meen sitte tuahon lyhyemmälle osalle. Käskekkö sen koiran pois siitä?”
”Se oli siinä eka kans.”
”Soon koira! Mitä te muutenkaa teettä mun taloos harva se yä? Jerusalem, alaha siitä!”

Maatessani pienen sohvan ihan liian lyhyellä divaaniosalla tuijottelin kaihtimettomasta ikkunasta mustaa yötä ja mietin, miten ihmeessä olinkaan siihen päätynyt. Pääsisinkö takaisin sänkyyn ostamalla Niklaksen ja Eiran piirustukset? Voisinko päästä takaisin, jos saisin Niklakselta selityksen sille, miksi hän oli päättänyt suojella Eiraa? Oli kai mahdotonta, että meidän Eira piirtäisi itse mitään sellaista..? Eira ei ole kauhean välkky, vaikka muuten onkin hyvä tyttö tätä valehtelua lukuun ottamatta. Eira saattoi osata ampua hirven, mutta ei kai siihen suurta suunnitelmallisuutta vaadittu? Hän saattoi osata vaihtaa sulakkeen, mutta niin kai kaikki, ja siihenhän se sitten jäikin? Heinäautomaatti vaati kuitenkin kekseliäisyyttä ja idean piirtäminen varmaankin tarkkaa laskemista ja miettimistä…

Vedin reikäisen, isoäidinneliöistä virkatun koristepeitteen paremmin ylleni ja suljin silmäni. Huomenna sanoisin Eiralle, että ostan ne piirustukset. Ei sillä väliä, kenen ne ovat. Mikä velvollisuus minulla oli Eiraa kasvattaa rehelliseksi aikuiseksi, kun oli omakin vauva tulossa kasvatettavaksi? Sitten saisin mennä omaan sänkyyni yöksi. Hellon puolestaan muistaisin nakata ulos viimeistään iltayhdeksältä siltä varalta, että Nelly haluaisi minun tekevän vielä muutakin ennen kuin tulisi lupa palata sänkyyn.

[Sonja T.Valvoja]

”Oikeestaan asia on niin et mä oon raskaana ja sä nukut sohvalla”
Luojan tähden, hyvä Nelly! Nyt ei irtoa muuta kommenttia kyllä, tämä on ollut omalla tavallaan riemastuttava jatkokertomus.

[NellyValvoja]

Ensin olin vihainen Nellyn kanssa ja melkein heitin Eetua tyynyllä.

Sitten tajusin, että ihan oikeasti Eetu ei vaan ymmärrä. Hän ei käsitä, mitä tekee ja ajattelee ja toimii väärin. Hän ei vain tajua, että naiset tekevät muutakin kuin räpsyttelevät silmiään.

Niin olin taas vihainen. Jopa vihaisempi kuin ensin. Mutta mikä on mun mielestä jännää, en ollu vihainen niinkuin veriviholliselle ollaan. Olen vihainen, että en tiedä miten päin ravistelisin Eetua. Pitäisikö ottaa jaloista kiinni ja ravistella pää alaspäin, jos jokin kolahtaisi paikalleen? Vaiko hartioista ja huitoa holtittomasti joka suuntaan samalla kun huutaa aaaa-ääntä.

Ehkä on kuitenkin kyse vähän turhautumisestakin. Miten voikaan olla noin epäreilu? Vielä ihmiselle, joka auttaa ihan melkein joka päivä. Heräää Eetu 😀 !

[MarshallOsallistuja]

Voihan Eetu! Itellä vähän samat ajatukset mitä Nellyllä, että miten päin Eetua oikein ravistelis. Kun se ei vaan oikeasti käsitä että niin mitä se ajattelee/tekee väärin. Ja Niklas kun niiin ehti ajatella että joo, kyllä Eetu nyt ymmärsi että mistä asiassa oikein olikaan kyse. Mutta oi ja voi, kuin väärässä se onkaan.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Jokin on vialla 1/4
Jokin on vialla 2/4

Se oli ihan tavallinen ilta. Väsytti kamalasti, sillä Nelly oli nukkunut levottomasti edellisyön, mutta tiesin pääseväni pian omaan sänkyyni. Siksi jaksoin sekoitella rehuja sinnikkäästi, vaikka yksin tallivuorossa oleminen ei ollutkaan minusta mitään herkkua. Noin vain, Mortin ja Salierin astiat vetivät yhteensä mitallisen kauraa — Mortille vähemmän, Salierille enemmän — niin se oli. Inkan ja Surren ohjeet piti muistaa tarkistaa lapulta, vaikka muiden ei. Cozminaa taisin ruokkia jo yhtä suurpiirteisin mitoin kuin Jussia, mutta sitä ei kerrottaisi Nellylle…

Kauranjyviä levisi lattiaa pitkin, kun joku avasikin oven tyhjästä tallista päin kovalla rämähdyksellä. Nelly nojasi ovenkarmia sen näköisenä kuin kaatuisi kohta. Hänellä oli niin kalpeat kasvot, ettei huulia enää erottanut muusta ihosta. Kauramitta putosi rämähtäen jyvien perään ja kieri kalisten jonnekin ruokintapöydän alle.

”Jokin on vialla. Vie mut Seinäjoelle.”

Sinullako? Vien, vien sinut heti Seinäjoelle. Vai onko vauvalla jokin vialla? En vie sinua Seinäjoelle. Ambulanssi saa ajaa paljon lujempaa kuin minä.

”Tuu tuahon istumahan, mä soitan ampulanssin.”
”Ei. Ei ne tälläsen takii tuu. Vie mut nyt Seinäjoelle.”

Mortti katsoi minua nurkkakarsinasta edellisen oven kalterien lomasta. Sen ruoka puurouttui ja mössöytyi varustehuoneessa syömäkelvottomaksi. Minulla oli Nellyn yleensä voimakas käsivarsi heikosti niskani takana, kun kannoin häntä hevosenhajuiseen tallitakkiini käärittynä autoon. Toinen Nellyn jalassa ollut tohveli, minun tohvelini, putosi hankeen kun Nellyn jalka potkaisi refleksin- tai kouristuksenomaisesti, enkä löytänyt sitä heti. En jäänyt etsimään. Kun Nelly ei vääntelehtinyt, hän silitteli vatsaansa hermostunein liikkein ja niiskutti. Jokin todella oli vialla.

Seinäjoen välillä oli vain kaksi liikennekameraa, vaikka koko matka olisi tullut ajaa talvella kahdeksaakymppiä. Autoja liikkui vähän. Tie oli suolattu. Nopeusmittari näytti satakymmenen, mutta se huijasi kymmenen kilometriä tunnissa. En muistanut mihin suuntaan. Nellyn pää lepäsi niskatukea vasten, eikä kukaan nalkuttanut minulle liian kovasta vauhdista. Kerran hän tarttui oikeaan käsivarteeni ja puristi kynsillään niin, että iho repesi jokaisen kynnen alla. Se ei johtunut liian kovasta vauhdista. Ajoin Auneksen liittymässä Lidlin kohdalla punaisia päin, koska ketään ei kulkenut Jouppiin tai sieltä pois. Taisin unohtaa nakata parkkikiekon tuulilasille sairaalan pihassa. Se oli täynnä autoja niin kuin aina. Olin joutunut jättämään omani todella kauas. Onneksi aulassa oli rullatuoli, koska en olisi jaksanut kantaa Nellyä enää kauaa.

Päivystyksen odotustilassa itki lapsia. Aikuisilla oli hiljainen, lasittunut katse. Nelly ei ollut ainoa nainen, joka itki. Toisella oli pieni vauva, joka huusi ja huusi. Sen pienet tumppuihin työnnetyt kädet heiluivat, kun sen koko vartalo kouristeli kiukun- tai kivunpuuskassa. Nelly pyydettiin lääkärille ennen sitä vauvaa. Jokin oli vialla. Auta kolaripaikalla ensin niitä, jotka ovat aivan hiljaa, äläkä niitä, jotka pitävät kovinta ääntä. Jossain ala-asteen kirjassa oli lukenut niin. Vieressä oli ollut kuva rattia vasten makaavasta naisesta. Jossain muussa kappaleessa oli kerrottu siitä, miten vauvat tulevat. Samalla tavalla piirretty nainen oli kaatunut ja kaatunut sivulla maata kohti kompastuttuaan. Lapsivesi suojaa sikiötä kolhuilta. Nelly tunnusteli pyörätuolissaan vatsaansa, mutta ei kevyesti taputellen niin kuin aina. Hän oli käpertynyt sen ympärille niin kuin minä olin käpertynyt painajaisissani jo monta kertaa saman vauvan ympärille ylivoimaisen vaaran uhatessa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Jokin on vialla 1/4
Jokin on vialla 2/4
Jokin on vialla 3/4

Jokin on vialla 4/4

Hevosilla ei ollut ruokaa. Olin hylännyt ne jo tunteja sitten. Nellyn silmät räpsyivät sairaalapedissä auki yhä uudelleen rauhoittavista lääkkeistä huolimatta. En piitannut hevosten nälästä niin paljoa kuin olisin tahtonut. Silti niille olisi tehtävä jotain ennen aamua. Puhelimeni ei meinannut totella. Nelly tuijotti kattoa. Noa vastasi paksulla äänellä.

”Me jouruttihin lähtemähän Nellyn kaas päivystyksehen. Hevoosten ruaat on menny pilalle pöyrillä.”
”Jees. Mä meen jo.”
Ei kyselyitä. Puhelin sammui kokonaan. Taisin puristaa sitä juuri väärän napin kohdalta.

Nelly niisti taas. Kumarruin hänen sänkyään kohti ja hautasin kasvoni hänen peittonsa päällä lojuvaan siniseen huopaan. Nelly, vaikka ei reagoinut enää oikein mihinkään, silitti hiuksiani. Tunsin, että olin ollut oikeassa. Minun lapseni oli ollut poika. Olisinpa saanut olla hänen isänsä. Niin monesti olin kuvitellut, miten pieni ja lämpöinen hän olisi, kun saisin hänet syliini. Olisin antanut pois Nellyn ja tallinkin, jos olisin saanut edes kerran laskea, miten hänellä olisi ollut kymmenen pientä sormea ja kymmenen pientä varvasta: jos hän olisi nukkunut edes yhdet unet käsivarrellani ja tehnyt minusta isän.

[MarshallOsallistuja]

Mä kieltäydyn uskomasta mitään lopullista päätöstä tälle asialle, ennen kuin se sanotaan ihan suoraan. Koska mä oon oottanu Nellyn ja Eetun lasta melkeen enemmän mitä oikean ihmislapsen syntymistä lähipiirissä (siihen saattaa toki vaikuttaa se että pelkään vauvoja mutta silti!)

[Sonja T.Valvoja]

Joo ei, kieltäydyn kans uskomasta nyt yhtään mitään. Torjuntareaktio.

[NoaYlläpitäjä]

En ollut varma mihin osaan kommentoida, mutta tämä viimeinen tuntuu sopivimmalta.

Tepä pommin päätitte tipauttaa. Mun oli oikeasti pakko ottaa useampi päivä tämän prosessointiin, ennenkuin pystyin kommentoimaan. Mä nimittäin luin Nellyn kirjoittaman ensimmäisen osan aamulla just heränneenä, ja muistan että ihan rehellinen ensimmäinen reaktioni oli ”ei, ei ei”. Vaikka vielä ensimmäisessä osassa ei mitään varmaksi sanottukaan, se enteili niin pahaa tunnelmaa ettei siitä vaan voinut erehtyä. Aika hirveä tapa aloittaa uusi vuosi, tiedättehän? 😀 Kuten moni muukin, niin minä myös odotin tätä vauvaa oikeasti innoissani!

Ensijärkytyksen jälkeen kuitenkin aloin miettimään, että tämä tuntuu kuitenkin siltä loogiselta ratkaisulta. Tarinaa ajatellen siis, vauvahan on ihan hirveän iso vastuu ja sitoo hahmoja paikalleen pitkäksi aikaa. Ja, no, ainakin ajatuksen tasolla tuntuisi vielä raaemmalta hankkiutua traagisesti taapero ikäisestä lapsesta eroon, kuin lapsesta joka ei ole vielä ehtinyt syntyäkään. En tiedä, oliko tämä alkuperäinen ajatuksenne, vai tuliko vasta näin myöhemmin mieleen, mutta luulen että se oli ”oikea” ratkaisu. Niin hassulta kun se kuulostaakin, mutta yritän selittää!

Eetu haluaa lapsen. Nelly ei välttämättä niin paljoa, mutta oli silti ajatuksessa mukana. Nellyn hahmo muuttui raskauden aikana pehmeäksi ja mammamaisemmaksi, kuten ymmärtääkseni usein oikeassakin elämässä tapahtuu. Nellyn hahmo olisi myös pakotettu muuttumaan raskauden jälkeen äitiydessä, ja hahmo olisi ollut sidottu tähän toiseen hahmoon pitkän aikaa. En tiedä Nellystä, mutta minusta se kuulostaa pelottavalta ajatukselta. Se vie omanlaisensa vapauden pois, joten en ollenkaan ihmettele tälläistä päätöstä tähän hetkeen. Eetukin olisi joutunut muuttumaan, joustamaan enemmän, mutta luulen ettei ihan niin radikaalisti. Sen sijaan uskon, että kaikesta huolimatta Eetu on se, johon tämä kolahtaa lujempaa. Nellyhän on jo jaloillaan ja näyttää ulkopuolisen silmiin jaksavan ihan hyvin, siellähän hän menee tallissa ja äitikin on maisemissa. Eetun on pakko jaksaa ja tehdä, vaikka luulen ettei hän oikeasti jaksaisikaan tai haluaisi juuri nyt. Eetu halusi olla isä, ja olin jopa vähän yllättynyt että hän olisi valmis luopumaan tallista ja Nellystä jos saisi lapsensa. Sillä uskallan väittää, että Eetu miettii tätä vielä vuoden päästä. Ehkä haavat umpeutuvat, mutta jokainen menetyksen vuosipäivä repii ne varmasti taas auki. Sellainenhan Eetu tuntuu muutenkin olevan, että hän jää helposti miettimään menneitä, kun Nelly puurtaa eteenpäin. Vaikka toki luulen, että Nellyllä se on eräänlainen ”coping mechanism”, eikä hän vain ole valmis kohtaamaan niitä ajatuksiaan ja käsittelemään niitä. Eetu kohtaa ne, muttei käsittele.

Aika näyttää, tuleeko Hopiavuoreen vielä kuitenkin joskus taapero. Nyt kun sellaiseen ehdittiin jo varautua, niin mulla ainakin on koko tarinassa nyt sellainen pikkuisen kokoinen kolo, jonka toivon vielä joskus täyttyvän. Sellaista jäin nyt kaipaamaan, mutta näen niin paljon potentiaalia moneen muuhun juonenkäänteeseen joka alkaa juurikin tästä etten osaa olla ihan suunnattoman harmissani enää.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Kaksi lyhyttä pitkälle hiomatonta erillistä juttua.

1.

Hello oli jo ovella, kun avasin sen. Hänen oli täytynyt katsella meitä ikkunassa. Olin osannut odottaa sitä. Se, mitä en odottanut, oli hänen käytöksensä eteisessä. Hän katseli meitä, minua ja Nellyä, vuoron perään. Kerrankin hän oli ihan hiljaa ja ihan hymyttä. Hänen silmänsä kiilsivät, vaikka ainahan ne vähän kosteat näyttivät olevan, ja minun oli väistettävä hänen katsettaan. Sitten ihan yhtäkkiä hän astui lähemmäs meitä kahta, kuroi umpeen sen muutenkin jo eppämiellyttävän lyhyen matkan välillämme ja puristi toisen käsivartensa minun ja toisen Nellyn hartioiden ympärille.

Pääni kolahti Hellon päätä vasten. Olisi luullut kiharapilven toimivan iskunvaimentimena, mutta ei sen niin ollut. Kuulin pienen moiskahduksen korvani juuressa ja heti perään toisen, jonka myös tunsin poskellani ensimmäisen osuttua ilmeisesti Nellyyn. Taputin nopeasti Hellon selkää ja halusin pois. Hän haroi omituisella tavalla hiskahiuksiani. Siitä oli monta vuotta, kun olin viimeksi halannut Helloa. Silloinkin vastentahtoisesti ja kömpelösti. Hän oli epämiellyttävän lämmin.

Kun pyristelin lopulta vapaaksi, huomasin, ettei Nelly taistellut Helloa vastaan. Hello kietoi minusta vapautuneen kätensä avovaimoni ympärille toisen seuraksi ja hän upotti kasvonsa Hellon hartiaa ja kaulaa vasten. Vanhimman olemassa olevan ystäväni katse oli avoin ja säälivä, kun hän kohdisti sen minuun Nellyn ylitse. Tuntui hyvältä idealta jättää Nelly hänen halaukseensa.

Tyhjään keittiöön päästyäni tartuin kahvipannuun ja vein sen tiskialtaalle. Vesi suhisi pannuun hanasta. Sen läpi kuulin, miten Hello talutti Nellyä kohti olohuonetta mutisten koko ajan myötätuntoisen kuuloisesti, vaikka sanat eivät erottuneetkaan. Taittelin suodatinpussin paikoilleen, mittasin siiheen kahvia ja napsautin keittimen päälle. Sitten lähdin itsekin kohti olohuonetta. Tyhjä keittiö oli liian aavemainen.

Ruokasalin ovensuusta näki olohuoneen sohvalle. Sillä makasi Nelly, joka oli kapaloitu tiukasti punaiseen, karvaiseen vilttiin. Hän makasi koko sohvan pituudelta selällään ja piti silmiään kiinni. Lattialla hänen edessään oli risti-istunnassa Hello. Hän oli vääntäytynyt vaikeaan asentoon, jotta oli saanut painettua otsansa Nellyn poskea vasten ja laskettua käsivartensa hänen ympärilleen omituiseen halaukseen. Nellyn kasvot lepäsivät Hellon kiharoiden keskellä ja minä käännyin takaisin keittiöön. Kyllä Hellosta oli aina jaettavaksi riittänyt, ja Nelly taisi tarvita hänen kummallista läsnäoloaan yhtä kipeästi kuin minä hänen sekavaa, ajatukset harhauttavaa höpötystään.

**

2.

Äiti soitti heti keskiviikkoaamuna. Hän harvoin soittaa. Enemmän hänen tyylistään olisi ollut laittaa joku hänen aikuisista hoitolapsistaan tuomaan hänet pihaan. Äiti tietää, että minä harvoin ehdin höpötellä puhelimessa. Silläkin kertaa olin parhaillaan siivoamassa karsinaa, joten minun oli asetettava talikko nojaamaan itseäni ja vedettävä nahkasormikkaat kädestäni pystyäkseni vastaamaan puhelimeen.

”Miten sinä voit?” äiti kysyi tavanomaisten tervehdysten jälkeen myötätuntoisesti.
”Hyvin. Minoon siivuamas karsinoota”, vastasin talikko kylkeäni vasten nojaten.
”Miten sinä oikiasti voit? Ookko sinä syäny? Jaksakko eres keittää? Minä voin laittaa Allun tai Inarin –”
”On mulla täälä ruakaa”, sanoin puhelimeen ennen kuin äiti ehti ottaa lisää vauhtia. Omatkin silmäni räpsähtivät, kun kuulin ääneni tahattoman tylyn sävyn.
”Minä juttelin Maaritin kans puhelimes. Siinon tomera ihminen. Me ajattelimma, että jos Maarit tulis vähäksi aikaa auttamahan teitä sinne. Minäkin tuun, mutta vain päiviksi kun mustei oo kun ruaanlaittohon tämän jalaan kans.”
Kurtistin kulmiani puhelimelle. ”Kuka Maarit?” kysyin. Nimi ei yhdistynyt kehenkään ihmiseen aivoissani. Ala-asteen opettajani oli ollut ehkä Maarit. En tuntenut ketään, jonka nimi olisi Maarit.
”Nellyn äitee”, äiti sanoi varovasti, vähän niin kuin hullulle on tapana sanoa, ja silloin vasta muistin. Maaritista oli ollut puhetta niin äärimmäisen harvoin. Nelly ei tykännyt puhua äidistään.
”Jaaha”, tuumasin.

Pidin ihmisistä. Oli ihanaa, kun tupa oli täynnä väkeä. Silti olisin tahtonut olla yksin juuri nyt. Välttelin omaa väkeäkin ja yritin selviytyä ilman kahvia saadakseni olla rauhassa sääliviltä katseilta ja myötätuntoisilta kuulumiskyselyiltä. Ei tässä olisi mitään yövieraita kaivattu. Nelly kuitenkin oli ilmiselvästi kaivannut äitiään, kun hänet oli kutsuttu. Eipä siihen voinut mies mitään sanoa, jos emäntä tahtoi äitinsä. Enkä sanoisi, vaikka voisinkin. Minun äitiäni ei kuitenkaan olisi tarvittu juuri tähän hätään pakkaa sekoittamaan ja kyselemään. Vaan voiko mies muka sanoa varsinkaan omalle äidilleen ei?

”Mmhm”, äiti myönteli. ”Minä teen kanakeittoa. Tuan sitä sitte tänä iltana sitä.”
”Kiitos”, pakotin itseni sanomaan, vaikka teki mieli sanoa, että älä tuo.
Äiti oli hetken hiljaa ennen kuin puhui taas.
”Eetu…”
”No?”
”Te voitta yrittää uurestansa.”
”Mhm.”
”Tootta nuaria tervehiä ihimisiä. Älä murehri ikuusesti. Sullon aikaa. Muistakko niin Millallakin meni kesken ensimmäänen yritys.”
”Joo. Minen halua puhua siitä.”
”Minä tuan sitä soppaa illalla. Ja tuan apuvoimia tallihin jos sinet vaikka saa nukuttua hyvin.”
“Joo. Älä tua.”
“Kattotahan sitä sitte.”

Lopetin puhelun. Tartuin talikkoon ja laskin sen nojaamaan karsinan seinää vasten oman kylkeni sijaan. . Sitten liu’uin sen vierelle istumaan. No niin, tässä sitä oltiin. Ratsuväki oli hälytetty. Äiti tulisi muka asiakseen keittoa tuomaan, mutta kyllä minä äidin tunsin. Hän raahaisi mukanaan pakettiautollisen ruokia, ja lohduksi vielä keon villasukkia ja vilttejä, sillä ne ilmeisesti poistivat hänen mielestään surun kuin surun. Pahimmassa tapauksessa hänellä saattaisi olla kokonainen Ilveksistä, Helmipuroista ja Hirvijärvistä koottu armeija mukanaan yhden Jokikannaksen lisäksi. Äiti ottaisi talon haltuun, vaikka muuta väittäisi. Maarit aseenkantajanaan hän väijyisi minua ja Nellyä keittoineen, piiraineen ja patoineen, ja ellei Maaritista olisi hevosia käsittelemään, äiti hälyyttäisi jalkaväkensä tekemään minun töitäni. Kun äiti paistaisi, pesisi ja pyykkäisi omin lupineen, enkä pääsisi talliinkaan pakoon, minulla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin kohdata omat ajatukseni. Enkä minä halunnut ajatella, en puhua, en käsitellä koko asiaa. Minä halusin vain, että poika olisi terve ja syntyisi joskus kesemmällä niin kuin piti. Mistä sen tiesi, tulisiko ikinä toista mahdollisuutta, niin kuin äiti näytti uskovan.

[NellyValvoja]

Nää on molemmat aivan ihania ja rakastan kumpaakin. Herkkiä, kauniita ja samalla niiin rosoisia koskettavalla tavalla. Hiomattomia, phyh, aivan loistaviapas!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Minä päätän mitä hevoosia minä pirän

”Tuata nuan…” yskäisin astuessani tuvan keittiöön.

Näin, miten Nelly vilkaisi rapaisia käsiäni ja mustia kynnenalusiani. Katsahdin vaistomaisesti tiskialtaaseen päin, mutta kukaan ei ollut lisännyt sen reunalle saippuaa. Peremmälle ei olisi tulemista muutoin kuin vessan käsienpesualtaan kautta. Nellyn ansiosta kukaan muukaan ei kosketellut enää likaisilla käsillä seinäpapereita ja kaapinovia. Kaikki muut käänsivät katseensa minuun, eivätkä välittäneet likaisista käsistäni.

”Niin tua Ukko…” aloitin.

Camilla suoristi ryhtiään. Hän oli varmasti kuullut jo: asuihan hän Oskarin kanssa. Nellyn leuka nousi pystyyn ja silmät siristyivät. Sonja ja Inari kohottivat kohteliaasti kulmiaan identtisellä pienellä eleellä. Eira alkoi säteillä hämmentävästi.

”Pääseekse jo kilpaileen? Ukko?” Eira kysyi silmät melkein kuuluisten kilpahevosten kuvia heijastellen.
”Ei”, vastasin vakavana.
”Uu vau, pääseekse johki uuteen laatuarvosteluun? Hei mä tiedän, sille tuodaan tammoja.”
”Ei, mut–”
”Eira”, Noa sanoi lempeästi Eiran ja ikkunan välistä penkiltä, kun Inari jo näytti keräävän happea toruakseen. Eira sulki suunsa näyttämättä kovinkaan happamalta, kun Noa hipaisi hänen olkapäätään. Ilmeisesti Noa oli taas päässyt piireihin — tai mitä Eiran ikäiset nyt sanoivatkaan.

”Oskari on nyt sitä miältä jotta pysyttä Ukosta erossa vähä aikaa kaikki. Kokonansa. Myäs sä Camilla. Soon takimmaases haas ny yksin. Olis hyvä jos että menisi sinne taputtelemahan. Eira varsinkaa sinä.”

Taisin puhua eniten Camillalle. Hän käänsi katseensa viistosti kohti lattiaa ja keittiön räsymattoa, eikä sanonut mitään. Eira veti henkeä ja oli jo sanomassa jotain, mutta antoikin katseensa kiertää muissa. Hänenkin katseensa lukittui Camillaan.

”Saaks Tiitus sitte muka yksin hoitaa sitä?” Eira kysyi omituista närkästystä äänessään. Camilla kohtasi katseeni sen kuullessaan.
”Ei eres Tiitus kuulemma.”
”Oskari on kyl aika pihi jos se yksin meinaa–”
”Minä hoiran sen Ukon ny”, sanoin painokkaasti.
”Kävikö sen kanssa jotain?” Sonja kysyi ja lisäsi lähes olemattoman tauon jälkeen: ”Taas?”
”Ei ihimeempiä”, vastasin totuudenmukaisesti. ”Se jotaki konhotti tuas kentällä toissaehtoona ja heitti ympäri –”
”Ai kauhee”, Inari henkäisi puheeni päälle.
”– Milan sillä meni”, pakotin nimen suustani, ”tiärä sitte jotta mitä se kloppi sen kaas… Tai jotta mikä sen tuli. Oskari vain on varovaanen…”
”Mites Milan?” Noa kysyi. Siristin hänelle silmiäni.
”Ei varmahan retaja täälä vähään aikahan. Pikku murtuma.”
Inari peitti vaivihkaa suunsa.
”Soon aiva kunnos”, sanoin Inarille. ”Niinku Ukkoki”, lisäsin kaikille, ”Oskari vain… No. Pysykää ny vain pois sen tyätä. Näin on kuulemma laki.”

Niin oli Ukko tuomittu jatkamaan eristystään, josta se oli jo välillä ollut vapautumaisillaan. Illalla talutin sen sisään talliin ja tunsin itseni uupuneeksi. Ukko-parka lompsotti perässäni ja kokeili muutaman kerran vielä rajojaan kuten nuoren terveen orin kuuluukin: viskeli päätään ja oli pontevasti ryntäävinään. Karsinassaan se oli surullinen näky. Sentään se vaati äänekkäästi ruokaansa ja yritti tyrkkiä minua kipoltaan, kun kaadoin sinne itse lupaukseni mukaan ruokaa päästämättä Camillaa töihinsä. Varotoimet olivat turhia. Ukko pysyi aisoissa, kun tuuppasin sitä sangolla naamaan. Se yritti protestoida muka puremalla, mutta eihän se tosissaan ollut, kun antoi minun niin helposti tarttua riimuunsa ja työntää kitansa kauemmas käsivarrestani. Se oli hieno hevonen, melkein niin kuin Jussi, mutta olin kuullut jo Oskarin murtuneesta äänestä puhelimessa, mikä sen kohtalo olisi.

Tallin ja iltapuuhieni jälkeen kömmin sänkyyn. Nellyllä oli jokin paksu kirja kesken, mutta hän laski sen saman tien nurin päin syliinsä, kun pääsin peiton alle. Olimme käyneet jo Ukon tapauksen läpi heti tapahtumapäivänä, mutta silti siitä riitti puhuttavaa. Siinä sängylläkin ensimmäinen hänen ääneen lausumansa ajatus koski Ukkoa.

”Tiedäks yhtää mitä se Oskari meinaa sen Ukon kans?”
”Tiärän. Sei oo sanonu sitä mutta…”
”Sekö meinaa..?”
”Kuule. Mitä sanoosit jos ostaasimma sen pois?”
”Ei.”
”Älä ny — kuule ny! Ei meirän tarvisi siitä montaa tuhatta maksaa. Minä sanoosin jotta Oskari tyytyys piänehen hintahan jos se hevoonen sais elää ja olla tuas pihas. Ei se palioa söis. Tuas se menis samas mihinä –”
”Ooksä oikeesti hullu?”
”En..?”
”Luuleksä tosissas et sulla on lupa tappaa ittes sen kans? Aiva oikeesti oot niin tyhmä et luulet et se olis millää lailla hyvä idea? Noin vaan ehdotat aiva niinko olis selvää et mä sanon et jooooooo: mee vaan Eetu ja tapa ittes! Kuule ko me ei olla edes naimisis nii ei mulla oo mitää tarvetta saada sua hengiltä. Me ei mitää hulluja hevosia–”
”Mitä sä ny?”

Nousin patjalta kyynärpäideni varaan. Nelly ei ollut sanonut Ukosta juuri mitään. Olin kuvitellut meidän olevan samaa mieltä koko tapauksesta. Nyt kun puhuin Ukon pelastamisesta, minua tuijottikin vihainen Nelly leuka kireänä ja etumaiset hampaat paljastettuina. Hetken tuijotettuaan hän tuuppasi minua olkapäästä ja paiskautui sitten makaamaan kyljelleen selkä mielenosoituksellisesti minua kohti. Kun yritin hipaista häntä, hän vetäytyi aivan seinään kiinni ja veti peiton paremmin korvilleen.

”Hyvää yätä sitte”, sanoin ja kurotin valon pois päältä.
”Mhm”, Nelly äännähti tiukasti.
Hetken oli hiljaista.
”Sinet kyllä päätä mitä hevoosia minä pirän”, mutisin lopulta, koska asiaa ei voinut jättää käsittelemättä koko yöksi vaikka valot olivatkin jo poissa.

Nelly veti terävästi henkeä ja kääntyi salamannopeasti kasvot minuun päin. Hän ei potkaissut minua, vaan ennemminkin asetti hyytävät jäävarpaansa kylkeeni ja puski minut sängystä ponnistaen selällään seinää vasten. En ehtinyt muuta tehdä kuin haroa mitä tahansa tukipilaria ympäriltäni, ja harmikseni asia johon tartuin, oli oma tyynyni. Selkään sattui, kun putosin lattialle Nellyn sukkien keskelle.

”Tän mä ainaki päätän!” Nelly ilmoitti. ”Mee muualle kuorsaamaan niin kauan ko oot syyntakeettomas tilassa!”

[CamillaValvoja]

Voi Eetu! Me tiedetään Pasin tarina ja me tiedetään, kuinka paljon Eetu rakastaa jokaista tallin asukkia, mutta silti tämä tarina tarina kertoo siitä vielä enemmän. Tarinassa nousee myös esille, kuinka kömpelösti Eetu välittää kaikista tallin ihmisistäkin, ja on itse valmis hoitamaan Ukkoa. Mikä sitä sitten vaivaakaan. Hän ei vain halua, että muut satuttavat itseään. Uskon myös, että Eetu haluaa olla enemmän Ukon seurassa. Jos vain keksisi, mikä oria vaivaa.

Ja se, kuinka yksittäinen hahmo voi luottaa Eetuun. Susi pyysi Eetulta asiaa, ja Eetu pitää siitä myös kiinni. Se, kuinka järkähtämätön Eetu on päättämissään asioissa. Minä vain kiroan mielessäni, että pirun pohjalainen. Tarina vain sitoo yhteen kaikki vivahdukset, mitä olemme Eetusta saaneet, ja antaa jopa enemmän.

[NoaYlläpitäjä]

Vitsit, millaisen ristiriidan sä ootkaan nyt mun pään sisällä aiheuttanut. Huhhuh.

Eetun ajatus Ukon pelastamisesta on jalo. Ja me kaikki tiedetään että Eetu välittää jokaisesta hevosesta. Mutta mun on jotenkin hirveän vaikea uskoa, että Eetu, joka on muuten niin tarkka turvallisuudesta, melkein neuroottinen, kuvittelisi ostavansa muiden silmissä hulluksi leimatun hevosen. Olkoonkin, että se on sillä tavalla normaali nuori ori, millaisia niiden ainakin Eetun mielestä kuuluukin olla. Meneekö yhden hevosen pelastaminen todella sen edelle, että joku voi oikeasti loukata itsensä? Luottaako Eetu että vaikkapa Eira malttaa pitää näppinsä erossa Ukosta, jos ei anna edes oikean kätensä Camillan siihen koskea?
Tavallaan voisin uskoa, että menee. Vaikka Eetu onkin looginen, on hänelläkin välillä hetkensä joissa muut voivat miettiä, että onkos isäntä nyt aivan varma. Ja mäpä vähän luulen, ettei Eetu ota Ukon ongelmia ihan tosissaan. Hänestä meinaan lähtee sellainen fiilis, että jos se minun hevoseni olisi, niin kyllä minä siltä luulot pois ottaisin. Vaikka hän pehmeä hevosten käsittelijä onkin, niin silti, kyllä siellä taustalla sellainen hyvin perinteinen hevosten käsittelijä on ihan yhtälailla. Kerran kun komentaa kunnolla ei enää tarvitse komentaa, ja sitä rataa.

Oikeassa elämässä mulla olisi asia jos toinenkin sanottavaa Ukosta, mutta koska se ei ole tässä nyt sillä tavalla relevantti, niin en sano. Aikamoista, jos Eetu sen meinaa tosiaan itselleen lunastaa, ja nähdä kaiken vaivan sen eteen kun muut eivät saa siihen koskea. Samalla tietysti pistää huolestuttamaan, että miten Eetun käy, kun Milanillekin kävi jo hassusti. Jospa Nelly olisi kuitenkin tarpeeksi kärkäs tässä asiassa eikä vaan anna Eetun Ukkoa ostaa, se voisi olla kaikkia ajatellen paras ratkaisu… 😀 Jännää nähdä, miten tämä tarina lopulta sitten päättyy!! Pelonsekaisin tunnelmin odotan jatkoa.

[Sonja T.Valvoja]

Voi Eetu! Toisaalta se on tässä taas niin jämpti, että kun Ukkoa ei käsittele kuin hän ja Oskari, niin sittenhän niin ei tehdä. Taustalta kuuluu, että tämä on Oskarin pyyntö ja toive, mutta jos kyse olisi Eetusta, niin luulen että ukaasi olisi ihan sama: muut pois oriin luota. Myös Camilla ja sillä hyvä.

Mutta sitten taas tuo, että pitäisikö ostaa Ukko, voi luoja! Meidän pieni pehmo-Eetu haluaa pelastaa kaikki hevoset itselleen. Tosin tulin kyllä ajatelleeksi, että onko Eetulle tässä Ukkoa enemmän kyse Milanista? Että Ukko pitää pelastaa lopetustuomiolta, kun eihän se nyt telonut kuin Milanin ja Milan on paha? Että Ukko nyt kärsii turhan päiten, koska Milan on paha? Ettei se Ukon vika ollut, vaan Milanin?

Toivon nyt kaikesta sydämestäni, että Nelly ja Oskari pitävät päänsä, Ukko saa mennä eikä sitä Eetulle myydä. Uskon että Oskaria houkuttaisi, siirtäisi sen vaikean päätöksen pois omilta harteilta, mutta toivon silti Oskarin olevan sen verran jämpti, ettei Ukkoa laita kiertoon. Onhan se? (edit: vastaan tähän nyt itse. Ei ole. Oskari pitää itseään kelvottomana ihmisenä kaikin tavoin, joten hän on tietenkin kelvoton hevosenomistaja ja ratsastaja, kuka tahansa on parempi kuin hän. Se pahus voi mennäkin myymään oriin Eetulle…)

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta sitten  Sonja T..

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Äiteet apuun

Ruokailuhuoneen pöydällä oli Nellyn papereita. Nekin tuntuivat viileiltä otsaani vasten, koska niitä oli niin ohuelti siinä. Kello tikitti. Pianon edessä oleva kapea penkki narahti ja rapisi, kun Jerusalem kuului hyppäävän siihen Hellon vierelle. Oman sydämeni syke kuului voimakkaana kunnes Hello alkoi yhtäkkiä laulaa.

Miksi Nellyn paperien piti olla pitkin pöytää? Kuka tahansa saattoi lukea ne. Mitä jos koko tallin väki saisi tietää, että Nelly oli todella lyönyt Helloa? Tai että Nelly oli päästään sairas ja kävi terapiassa niin kuin oikeat hullut. Kuka haluaisi pitää hevostaan enää Hopiavuoren hevostallissa, kun kaikki kuulisivat, että isäntä antaa mielenvikaisen naisen liikkua alueella ilman valvontaa? Ja kun meillä kävi lapsiakin…

Toisaalta olisi hirveää pyytää Nelly lähtemään. Vai olisiko? En osannut päättää, pelkäsinkö minä enemmän Nellyä vai Nellyn menettämistä. Olisi sekin näky, jos oma emäntä löisi minua. En tohtinut sanoa mitään edes siitä, kun Nelly oli jo kahdesti homehduttanut vahingossa pyykit pesukoneeseen. Mitä jos hän saisi jonkun hulluuskohtauksen? Alkaisi riehua moottorisahan kanssa? Niin kai hullut toimivat.

Hellon soitto loppui. Hän hymyili Jerusalemille, pörrötti sen niskaa ja suikkasi suukon sen kirsun päähän. Jerusalem aivasti. Hellon murjottamisen ja öiset pianonsoittosessiotkin vielä kestäisi, mutta meillä alkoi olla liikaa väkeä tuvassa — liikaa ahdistavaa väkeä!

Nousin kurkistamaan olohuoneeseen. Siellä Eira katseli televisiosta jotain sarjaa, jossa oli vihreisiin ja punaisiin pukeutuneita tyyppejä pelaamassa jotain joukkuepeliä. Jotain kiinalaisia niin kuin se Chai. Se Chai vielä oli aika harmiton, vaikka norkoilikin meillä paljon: hän laittoi tiskinsä koneeseen niin kuin muutkin, eikä pyörinyt jaloissa. Mutta tuo Eira…

Pari tuntiako siitä oli, kun Eira oli pamahtanut ovelle vaatimattoman muuttokuormansa kanssa? Siitä hetkestä asti olin tuntenut, miten en kestäisi enää. Eiran äänekkyys ja jaloissa pyöriminen eivät olleet ongelman kipeintä ydintä, vaan Helmipuron Tapio, Eiran isä. Eira oli karkumatkalla kotoa ja Tapio oli pelottava mies. Jos ilmoittaisin Tapiolle, että hänen tyttärensä oli minulla, ties miten Eiran kävisi. Jos en ilmoittaisi, ties miten minun kävisi. Ei ollut ketään, keneltä kysyä neuvoa. Paitsi että oli!

”Hello.”
”Mitä rakas?”

Mikä tuota Helloa oikein vaivaa?

”Voisinko minä soittaa sun puhelimellas?”
”Joo, täs.”
”En minä tuallaasia osaa käyttää. Paa se soittamahan sun äiteelles.”
”Äitille?”
”Nii.”
”Soita omalle äitilles!”
”En minä ny sille soita. Minä tartten poliisivoimia teirän kans.”

[Sonja T.Valvoja]

Onneksi Sonja ei tiedä näitä Eetun ajatuksia, koska sitten se ei enää pitäisi Eetusta. Nyt se olen vain minä joka vihaa Eetua. Tai siitä vihaamisesta nyt niin tiedä, mutta tekisi mieli kuitenkin todeta sille suureen ääneen että pölijä. Että hullu Nelly, kun käy terapeutilla eikä ottanut ihan tuosta noin vain annettuna lapsensa kohtukuolemaa, no just niin. Ja voi jos joku muu saa tietää, menee tallin maine ja kaikki. Tunnistan kyllä tämän ihmistyypin ja ne ovat juuri niitä, joiden takia MT-ongelmista täytyy pitää ääntä, etteivät ne ole harvinaisia eivätkä tee niistä kärsivästä ihmisestä auttamatta huonoa. Toisaalta Eetu varmasti tuntee Otsonmäen, niin pelko sinänsä voi olla aiheellinen, pienet paikkakunnat eivät välttämättä ole niin armollisia. Eli vaikka Eetu tuntuu kohtuuttomalta, niin ei se välttämättä ole sen kohtuuttomampi kuin moni muukaan.

Sitä kyllä jään odottamaan, että mitä ihmettä tuosta lopusta seuraa, kun Eetu haluaa soittaa Hellon puhelimella Hellon äidille…

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Äiteet apuun 2

”Hellu!” Aili Ilves vastasi, kun soitin hänelle Hellon puhelimesta. ”Onpa ihanaa kun soitit, kuule, me isin kanssa mietittiin että tänään jos tulisit niin iskä vaihtais sulle talvirenkaat. Minä voin tehdä juustokakkua samalla, ja soitan Allullee kans, että–”
”Soon Hopiavuoren Eetu terve”, sanoin lopulta Ailin puhetulvan päälle, sillä se ei ottanut loppuakseen.
”Ai se on Eetu!” Aili sanoi ihan nolostumatta ja iloisena niin kuin olisi ilahtunut minun soitostani yhtä paljon kuin poikansakin. ”Hyvä kun soitit pitkästä aikaa! Arvaapa mitä. Me olimme sitä sun äitiäs kuskissa eilen siellä Seinäjoella, ja kävimme Sopurahassa samalla. Ostettiin sieltä semmonen valoporo. Mitä luulet, tykkäiskö sun äiskä valoporosta joululahjaksi?”

Vaikka meillä oli tilanne päällä Eiran ja pian varmaan Helmipuron isännänkin kanssa, ja vaikka terassilla oli viileää olla puhelimessa, minua hymyilytti.
”Ai sellaanen valakoonen valoporo?” kysyin varmuuden vuoksi.
”Joo, tiedäkkö sinä niitä?”
”Joo. Sillon muistaakseni lämpöösen färiset ne kaikki pihavalot.”
”Niin tämäkin on lämpösen värinen. Oli niitä sinertäviäkin siellä.”
”Sitte se varmahan tykkääs. Jos se on lämpöösen färinen.”

Aili pulputti vielä hetken valoporosta, mutta pysähtyi sitten lopulta kysymään, miksi soittelin. En minä nimittäin kovin usein Ilveksen emännälle soitellut rupatellakseni jouluvaloista. Kerroin lyhyesti, että Eira katsoi sohvallani Netflixiä (Aili kysyi, oliko se se video-ohjelma) ja miksi Eira ylipäätään edes oli meillä (sen jälkeen Aili ei kysynyt enää mitään).

”Jotta minä miätiin… Mitä seuraamuksia minä saan jos minä pirän sen täälä? Vai pitääkö mun panna Hello viämähän se kotiansa kun se lähtöö?”

Aili oli hiljaa vielä hetken sen jälkeen, kun lopetin puhelun. Nojasin terassin kaiteeseen ja minun oli jo kylmä.

”Mä oon poliisi enkä tuomari”, Aili sanoi hyvin vakavalla äänellä.
”Keltä minä sitte kysyysin…”
”Ei kun hyvä kun soitit. Selvis sekin miksi meidän Inari tuli kotia niin ihmeellisenä eikä edes lihamureketta ottanu vaikka se on yleensä niin hyvä syömään. Joo. Kuule. Kuuntelepa nyt niin minä kerron mitä tehdään ja järjestän.”

Tunsin taas olevani lapsi, kun Aili jutteli minulle niin lohduttavalla ja nauravalla äänellä. Olin kerran kaatunut polveni pyörälläni Ilveksen tuvan edessä niin että Aili oli nähnyt. Hän oli tuonut minulle Mikki Hiiri -laastarin ja sanonut, että se on taikalaastari. Kun sen laittaa haavan päälle, ei satu enää yhtään. Ei ollut sattunut. Sitten Aili oli vienyt minut moottoripyörällään kotiin. Äiti oli tuhahdellut, kun Aili oli laittanut lapsen niin vaarallisen menopelin kyytiin. Nykyään Aili oli itsekin äidin kanssa samaa mieltä moottoripyöristä.

”Saako se Eira jäädä teille vai laitetaanko isk — Manni hakemaan se tänne?”
”Kyllä se tuas voi nukkua.”
”Hyvä. Pidät sen nyt siellä sitte. Eiköhän se Tapio muutamassa päivässä lepy niin että sen voi päästää kotiin. Mutta missään kylillä sen ei tarvi olla yötä, tuon ikäisen.”
”Mitä jos tulevat hakemahan sitä kovalla rytäkällä…”
”Eivät tule. Minä soitan Tapiolle, älä sinä sitä murehdi. Kattot vaan, että se syö siellä jotain, ja ettei se liikaa murehdi. Vaikka ei se semmonen olekaan, että turhia murehtii.”
”Millä sinä Tapion meinaat käskiä täältä pois pysymähän?”
”Samalla lailla kun kaikki miehet suostutellaan tekemään asioita”, Aili nauroi niin iloisesti kuin minun olisi pitänyt ymmärtää hänen vitsinsä. ”Tiukalla komennolla”, hän sitten jatkoi niin jyrkällä äänellä, että ihan hätkähdin. ”Se on se Tapio, mitenhän minä kiltisti sanoisin, voimakastahtoinen noiden tyttöjen suhteen. Melkein mieluummin Tapiolta itseltään sitten kysyn, minkä takia Eira lähti kotoa, kun että kuulustellaan niitä tyttöjä nytte.”
”Niin…”
”Onko sulla vielä paha mieli?”

Räpyttelin hölmönä silmiäni. No ei kyllä ollut paha mieli. Ennemminkin tuntui oudolta, että Aili kyseli minun pahasta mielestäni, vaikka olin soittanut Eiran pahan mielen takia.

”No ei kylloo.”
”No hyvä! Mene sinä rauhassa nukkumaan. Ei tässä kuinkaan käy. Tai no, viittikkö ensin sanoa sille Hellulle että tulis kotia huomenna niin iskä vaihtais sille talvirenkaat autoon?”
”Minä sanon.”
”Tuu sinäki huomenna. Minä teen juustokakkua ja soitan sille Allulle kans, että tulee kotia. Ota Eira mukaan niin ruokin sen kunnolla — sinä varmaan keittiöön ehdi kun on niitä heppoja ja kaikkea hommaa. Vai Nellykö teillä ruokaa tekee?”
”Nel — ei — välillä teköö.”

Minun oli pakko siirtyä terassilta kamalaan käytävämäiseen eteiseen puhumaan, koska sormista lähti tunto. En ollut ymmärtänyt, että Hellon äidin kanssa soitellessa vierähti tovi jos toinenkin. Toisaalta mikäs siinä oli puhellessa. Eiran isä ei hyökkäisi kimppuuni ainakaan tänä iltana, koska kukaan ei ollut hurjempi kuin Hellon naurava, pyykkäävä, kokkaava ja kolme kertaa vuodessa olohuoneen verhoja vaihtava lempeä pullantuoksuinen poliisiäiti. Ei edes Tapio Helmipuro.

[Sonja T.Valvoja]

No nyt se sitten selvisi, mitä tuon edellisen tekstin jälkeen pähkäilin. Eli kun on tiukka paikka ja oma äitee ei osaa auttaa, soitetaan vielä korkeammalle taholle: Hellon poliisiäidille. Jotenkin en ole mukamas tiennyt että Aili on poliisi, mutta nyt kun tulin miettineeksi, niin onhan se joskus vilahtanut jossain, aivan ohimennen vähintään. Aili on jäänyt vähän vieraammaksi hahmoksi minulle kuin Manni, jotenkin minulla oli enemmän juurikin tuo lopussa mainittu mielikuva nauravasta, pyykkäävästä pullantuoksuisesta perheenäidistä, mutta eipä se näemmä koko kuva ole. Tietenkään ei, mutta salaa vähän nyt aplodeeraan Ailille kuitenkin. Onnelliset Helmipuron tytöt, kun heillä on sentään Ilveksen pariskunta olemassa. Eikä se Eetuakaan varmasti haittaa, että saa välillä mikkihiirilaastarin polveensa vaikka aikuinen onkin.

Ja ai että: ”Samalla lailla kun kaikki miehet suostutellaan tekemään asioita. Tiukalla komennolla.” Way to go, Aili!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Lapsi

”Jos yritettääs uurellensa?”

Oli loppiainen. Sen takia olin pakannut jo pois joulutähden, joka oli roikkunut makuuhuoneemme ikkunassa. Silti hain sitä katseellani. Ikkunaverhojen raosta killitti kuitenkin vain tallin päädyssä olevan valon kaukainen kajastus.

Nelly hengitti syvään. Patja painui, kun hän kierähti selältään kyljelleen. Hän ujutti kätensä peiton alla käsivarteni alle ja painoi kasvonsa niskaani. Hetkeen hän ei sanonut mitään. Tiesin, että hän tiesi täsmälleen, mistä puhuin, vaikka aloitustani ei ollut pohjustettu mitenkään.

”En mä tiedä oonksmä valmis siihen. En mä tiedä oonksmä ikinä valmis siihen enää. Mitä jos taas käy jotain… Mä en tiedä pystynkö mä enää toista kertaa… Käsitteleen sitä…”

Silitin Nellyn kättä. Se oli viileä. Ymmärsin häntä hyvin. Meidän pienen lapsemme menettäminen oli ollut hirveintä, mitä minulle oli tapahtunut: hirveintä, mitä kenellekään voi tapahtua. Nelly oli ottanut sen vieläkin raskaammin. Lapsella oli ollut jo oma huonekin, Jillan vanha, josta Nelly oli halunnut maalata keltaisen. Se lisäisi varmaan lapsenkin onnellisuutta, hän oli tuuminut. Oli mennyt näin kauan, että huone oli vain huone, eikä muistutus siitä, mitä meillä ei ollut. Välillä se muistutti siitä silti. Nyt, kun Marshall nukkui siellä, se oli vain ylimääräinen huone.

”Sä oot aiva oikias”, myönsin Nellylle, vaikka se sattui. Raskaus ei aina päättynyt onnellisesti lapsen syntymään ja perhe-elämään. Vaikka minä haluaisin lasta kuinka kovasti tahansa, en voinut vaatia Nellyä ottamaan uutta riskiä. Kukaan ei voisi luvata, että se olisi tällä kertaa erilaista.

Mutta että Hopiavuoren hevostallilla ei koskaan leikkisi minun omaa poikaani tai tyttöäni? Ei ikinä? En koskaan istuisi vanhempainilloissa Otsonmäen ala-asteella? Enkö tosiaan milloinkaan virittäisi keinua puuhun, jonka olin jo muutama vuosi sitten katsonut valmiiksi? Entä sitten, kun olisin vanha? Me olisimme täällä, vain me kaksi, minä ja Nelly. Ei lastenlapsia. Ei aikuisia lapsia, jotka soittaisivat vielä isoinakin minulle, että iskä, miten kattolamppu vaihdettiinkaan. Iskä, voitko vahtia meidän kaksosia? Iskä, laita kaffi päälle, me ollaan melkein tienpäässä.

Nelly niiskaisi. Kerran. Sitten toisen kerran ja monta kertaa.

”Ei meirän tarvi enää puhua siitä”, mumisin sovittelevasti.
”Kyllä mä haluan lapsia”, Nelly sanoi ääni falsetissa. ”Mä en vaan oikeesti tiedä, miten mä uskallan…”

Käännyin ympäri niin, että näin Nellyn. Minun olisi kai kuulunut pyyhkiä hänen kyyneleensä, mutta hän teki sen itse tavalliseen topakkaan tyyliinsä. Olisin halunnut lohduttaa häntä jotenkin, mutta samalla hänen sanansa saivat toivoni taas heräämään.

”Yhyres me täs oomma”, muistutin Nellyä.
”Nii…”
”Minä vain varmahan sen tähären, kun se Elli…”
”Joo. Kyl mä oon huomannu. Mä varmaan haluaisin jutella jonku kans, että — oliks se mun syy. Teinks mä jotain väärin. Vai mitä sille tapahtui.”
”Sitten sun pitää päästä juttelemahan jollekin. Vaikka minä luulen, jotta se vain tapahtui. Jottei sille mitää syytä ollu.”

[Ilona EronenOsallistuja]

Olipas kaunis ja riipaiseva teksti samaan aikaan. Sai kyllä palan kurkkuun, vaikkei mulla silleen oikeasti ole mitään kosketusta tähän aiheeseen, muuta kuin lukemani ja kuulemani ja aika etäisesti sivusta seuraamani. Tää on taas niin hyvin kirjoitettu, että jotenkin sitä vain pystyy kuvittelemaan itsensä tuonne hämärään huoneeseen hetkeksi, vaikka aihe olisi kuinka kaukainen. Tämän tekstin perusteella olen kai ollut ihan oikeilla linjoilla kuitenkin siinä, millaista se elämä voi olla tuollaisen tapahtuman jälkeen. Tai ainakin olen ajatellut sen vastaavanlaiseksi synkkyydeksi, kuin miten säkin oot sen kirjoittanut. Ei kai tuollaisessa oikein voi olla traumatisoitumattakaan. Tai mistä minä tiedän.

Nelly on kyllä kova mimmi.

[MarshallOsallistuja]

Tuun tänne vain toistelemaan Ilonan sanoja, koska tää on ihan älyttömän hyvin kirjotettu. Tietyllä tavalla todella voimakas ja herkkä hetki.
Tätä lukiessa pystyin hyvin kuvitteleen itteni nurkan sivustaseuraajaksi. Tai kärpäseksi kattoon.

[Sonja T.Valvoja]

Toistan samaa kuin muutkin että tosi hyvin kirjoitettu, tosin se nyt ei ole mikään uutinen varsinaisesti.
Sanonpa vain, että olen vähän odotellut tätä jossain kohdin tapahtuvaksi tai jotain aiheeseen liittyvää tai tai tai…

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Jokikannaksen hevostalli

”Kun Niklas ja Marshall…”

Aloin puhua ennen kuin olin ajatellut loppuun asti, miten asia olisi kannattanut esittää. Nelly makasi vierelläni sängyllä hiukset tutulla nutturalla ja katseli minua. Hän oli kyljellään, molemmat kädet päänsä ja tyynynsä alla.

”Mm?” hän ynähti.
”Unohra”, mutisin.

Olisi parempi ottaa asia esiin päiväsaikaan ja mielellään järkevämmillä sanoilla. En olisi varmaan itsekään innostunut, jos minulle olisi puhuttu sellaisesta asiasta noin. Ihan niin kuin tässä olisi kyseessä joku kilpailu, tai vähintäänkin vertailu.

”Eiko sano vaan”, Nelly kehotti lempeästi. Kuului kahinaa, kun toinen hänen käsistään ilmestyi tyynyn alta ja silitti sitten käsivarttani peiton päältä.
”No… Sä voit sanoa ei, mutta…”
”Ei kuule mitään hätää. Mä aivan varmasti sanon ei, jos sulla on joku typerä ajatus.”

Hymyilin. Niin Nellykin. Metsästin hänen kätensä omaani ja suukotin sitä ennen kuin vein sen poskeni alle.

”Eiko kyllä sä voit sanoa mulle mitä vaan oikeasti”, Nelly sanoi hiljaa ja vakavoitui.

Niin voisinkin. Yleensä meillä meni tosi hyvin. Se oli ihanaa, rauhallista arkea. Joskus riitelimme, joskus varsinkin Nelly huusi tosi lujaa. Ikinä, ikinä ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, että kun Nelly lähti ovet paukkuen, hän ei olisi taas illalla tuossa vieressä. Kaikki asiat sovittiin. Kaikesta päästiin yli. Oltiin samaa mieltä ja oltiin eri mieltä. Tällainen hetki oli ainoa oikea hetki.

”Ettei me voitaasi… Yrittää uurestansa? Sitä vauvaa? Minä tiärän, jotta siiton ollu puhetta ja sinoot sanonu ei, mutta minä ajattelin jotta voitaasko nyt puhua siitä…”

Nelly jäykistyi. Tästä keskustelusta emme olleet ikinä päässeet mihinkään ratkaisuun, emme edes etenemään yhtä askelta mihinkään suuntaan. Nytkin hän nousi istumaan ja peruutti niin kauan, että pystyi nojaamaan selkäänsä sängynpäätyä vasten. Sitten hän paukautti pöytälampun päälle.

”Ai että ko Niklas ja Marshall hommaa vauvan niin sunkin pitää saada? Eetu! Ei lapsi oo mikään marsu, et säki tarvit ko naapurillakin on!”
”En minä ny sitä tarkoottanu”, yritin sanoa sovittelevasti.
”Mitä sä sitten puhut jostain Nikestä ja Marshista? Miten ne tähän liittyy?”
”No siksi minen olisi halunnu sittenkää puhua tästä, kun menin sanomahan heti, jotta nekin…”

Nellyn hengityksestä aina kuuli, kuinka vihainen hän oli. Hänen nenänsä meni sitä enemmän tukkoon, mitä enemmän hänen verenpaineensa nousi. Hengityksen tahtikin aina kiihtyi. Nyt Nelly oli vain keskivertovihainen. Hengitys oli samanlaista kuin silloin, kun Alexin tupakanpuruja oli pitkin keittiön pöytää, tai kun Hello ja Eira nahistelivat kuin kakarat. Oltiin vielä kaukana sellaisesta hengityksestä, jonka aiheutti kävely Nellyn karvamatolla kengät jalassa, tai vaikka se, kun Hello härnäsi Oskaria liikaa. Oli vielä siis melko turvallista edetä.

”Mä en Eetu kestä enää toista kertaa jos käy samalla lailla kun viimeksi”, Nelly ilmoitti, niin kuin oli ilmoittanut ennenkin.
”Mekö ei ikänä sitten..?”
”En mä nyt sanois et ei ikinä.”
”Mutta jos aina voi käyrä huanosti kans…”

Nelly oli hetken hiljaa. Hengitys alkoi kulkea ilman vihaista tuhinaa. Hän irrotteli käsivartensa tiukasta puuskasta ja silitti hiuksiani. Suljin silmät. Näinkin oli hyvä. Jotain puuttui, puuttuisi aina, mutta myös näin oli hyvä. Minulla oli niin paljon enemmän kuin olin uskaltanut unelmoida. Pelkkä talli olisi riittänyt, pelkkä talli oli hyvä. Yhdelle ihmiselle ei anneta liikaa onnea.

”Mulla on ehtoja”, Nelly sanoi tiukasti ja tukisti minua sen verran, että avasin silmäni uudelleen.
”No?”
”Mä en rupee tekeen-tekeen mitään vauvaa. Mä suostun siihen, että me ei aktiivisesti enää yritetä olla saamatta vauvaa.”
”Okei.”
”Toisekseen, mun vauva ei saa alkua sellasessa hullujen kämpässä, jossa on yhä mun miehen eksän valitsema sohvaryhmä.”
”Selevä.”
”Kolmanneksi mä en mee kertaakaan yksin lääkäreille. Sinä tulet mukaan. Joka kerta. Mä en halua kuulla yhtäkään kertaa että on muka joku juttu tallilla.”
”Niinhän mä viimeksikin –” aloitin, mutta sulin suuni, kun Nelly mulkaisi pahasti. ”Okei.”
”Sit neljänneks mua risoo ko tää on Hopiavuoren tupa ja Hopiavuoren hevostalli. Mä en oo mikään siitosnarttu joka synnyttää Hopiavuoren klaanilaisia Hopiavuoren sukuun! Missä on Jokikannas? Miten olis Jokikannaksen talli ja vauva Jokikannas?”

Räpytin silmiäni muutaman kerran. Minun tallini. Minun unelmani. Sen piti olla Hopiavuoren hevostalli. Ihan alusta asti sopimus oli ollut sellainen, että Nelly ei sekaantunut tallin asioihin, enkä minä laittanut hanttiin, kun hän halusi sisustaa ja remontoida tuvassa. Tuntui kamalalta ajatukselta, että jatkossa tässä pihassa olisi Jokikannaksen hevostalli. Ja entä minun poikani? Minun poikani — siis minun lapseni olisi nimeltään Jokikannas, eikä Hopiavuori?

Samaan aikaan kun päätös tuntui kipeältä, se tuntui niin helpolta, että sain tehtyä sen saman tien. Mitä väliä, jos minun lapseni olisi Jokikannas? Hän oli kuitenkin minun lapseni ihan yhtä paljon kuin silloinkin, jos hän olisi Hopiavuori. Ja talli — talli olisi ihan samanlainen, vaikka se olisi Jokikannaksen hevostalli.

Nyökkäsin.
”Selevä.”

Nelly purskahti nauruun.

”No se oli vitsi”, hän nauroi. ”Mut ihanaa et sä olisit antanu mulle vaikka hevostallin.”
”En olis helepolla”, mutisin nolona, kun Nelly luisui takaisin makuuasentoon ja painoi pienen suukon poskelleni.
”En mä ikinä veis sulta tallia.”
”Kai mä sen tiärän, mutta jotenkin mä vain…”
”Säikähdit.”
”Niin.”
”Jep. Mutta oikeesti, niin mä haluan uuden sohvan joka tapauksessa, ja sit toinen oikee ehto on, että sä et kerro tästä kenellekään. Mä en halua että noi kaikki alkaa kuvitteleen päässään meidän seksielämää.”
”Ai jotta ei Hellollekaan saa sanoa, eikä Leeville?” varmistin.
”No Hellolle voi, ja veljelleskin ehkä, mutta äitilles et! Mä en jaksa kuunnella sitä vihjailua, miten sä olisit saanu paremmankin ko mä.”
”En olisi”, vakuutin saman tien.
”Et nii, mut äitis mielestä”, Nelly sanoi nenäkkäästi.
”No minen sano sille sitte.”
”Et, ja jos sanot, niin mä oon takas pillereillä ennenko ehit sanoa päivähoitopaikka.”

Nellyn sai harvoin puristettua rintaansa vasten, ja sitäkin harvemmin häntä sai pidettyä siinä paikoillaan muutamaa sekuntia kauempaa. Nyt hän kuitenkin antoi kieräyttää itsensä oikeaan asentoon, eikä ryhtynyt puuskimaan, että on liian kuuma, vaikka painoin poskeni hänen nutturansa viereen. Peiton hän potki saman tien pois jaloiltaan, mutta pysyi muuten paikoillaan ainakin siihen asti, että nukahdin. Niin minulla oli yhtäkkiä kaikki, mitä kukaan ihminen on koskaan kaivannut.

Sori sori, mä en yhtään muistanut, että mun viime teksti käsitteli samaa asiaa täällä. Mutta mun oli pakko kuitenkin julkaista tämä nyt, että nämä hahmot pääsee eteenpäin. Muuten olisin kirjoitellut tuohon väliin kaikkea muuta.

[Ilona EronenOsallistuja]

Joskus kun mun tarvitsee olla oikeassa elämässä assertiivinen, mä kuvittelen hetken olevani Nelly: miten Nelly asettelisi nyt sanansa, mutta vain ilman kirosanoja? Joskus ihan pelkkä se mielikuva auttaa. Se on sellainen kunnon emäntä: jämäkkä, mutta reilu. Ilman sitä moni asia olisi varmaan aika retuperällä.

Ihana lukea rauhassa kirjoitettua tekstiä, jossa Eetu ja Nelly ovat ansaitussa pääroolissa. Monesti tuntuu, että ne jäävät taustalle nuorempien ja äänekkäämpien paasatessa päälle. No joo, en nyt osaa näihin vauvajuttuihin kommentoida sen enempää, mutta kiva että näilläkin on vielä joku selkeä juonikuvio ja tulevaisuuden suunnitelmia!

”No… Sä voit sanoa ei, mutta…”
”Ei kuule mitään hätää. Mä aivan varmasti sanon ei, jos sulla on joku typerä ajatus.”

Nokkelaa. :DD

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Nelly saapui keittiöön säteillen. Hymy oli niin onnellinen, että huomasin saman tien hymyileväni itsekin. Emäntäni piteli jotain selkänsä takana, mutta en keksinyt, mikä merkkipäivä nyt oli. En kai ollut unohtanut jotain seurustelun vuosipäivää? Kaupat olivat jo kiinni. Ei, en ollut unohtanut mitään. Ei myöskään ollut kenenkään syntymäpäivä. Ei edes minun.

”Mitä emäntä?” kysyin lähemmäs keltaisissa villasukissaan hiipivältä Nellyltä. ”Otakko kaffia viälä?”

Samassa Nellyn hupparin etutasku ryhtyi soittamaan sen yhden Nellyn rakastaman Netflix-sarjan tunnusmusiikkia. Hänen kasvonsa venähtivät ärtymyksen ilmeeseen.

”Oota ny vähä”, hän mutisi ja onki puhelimensa toiseen käteensä. Hän vilkaisi näyttöä niin nopeasti, että siinä ajassa en olisi itse pystynyt lukemaan yhtään mitään. ”Siis hä? Inari soittaa. Ei se ikinä mulle soita. Oota siinä, mä vastaan nopee tähän.”

Nellyllä oli saman tien puhelin korvallaan ja hän lateli jo tervehdyksiä uudelleen hymyssä suin.

”Selevä”, tuumasin, mutta Nelly huiski kädellään minut hiljaiseksi. Hän vakavvoitui nopeasti.
”Rauhotu nyt ensin”, hän komensi Inaria painokkaasti ja pikakäveli sitten olohuoneen puolelle. Se, mitä hän oli käsissään pidellyt aiemmin selkänsä takana, oli kadonnut. Ilmeisesti se mahtui hänen hupparinsa taskuun siinä missä puhelinkin.

Olisin kuullut, mitä Nelly sanoi puhelimeen, jos olisin kuunnellut. Itse asiassa kuulin kuuntelemattakin. Nousin kahvini äärestä ja väänsin veden valumaan tiskialtaaseen, jotta olisi jotain ääntä peittämässä puhetta, joka ei selvästikään minulle kuulunut. Nelly puhui yleensä puhelimeen edessäni ihan kaikessa rauhassa. Pesin tiskialtaan, mutta puhelu jatkui. Väänsin astianpesukoneen päälle, vaikka se oli vasta hieman yli puolillaan. Se auttoi.

Nelly oli käskenyt odottaa, ja jotain kertomisen arvoista hänellä olikin. Vaikka puhelu venyi, päätin odottaa. Iltatalli oli tehty, eikä minulla ollut kiire enää muualle kuin nukkumaan. Istuin kylmenneen kahvini eteen. Sekoittelin. Selasin Ilkka-Pohjalaisen, jonka olin lukenut jo kahdesti. Katsoin työpaikkailmoituksetkin. Kaikki kaksi. Vein kupin tiskiin. Istuin alas uudelleen. Nousin taas ja pyyhin vakstuukin puhtaaksi. Avasin jääkaapin ja etsiskelin sieltä likaa ja vanhaksi mennyttä ruokaa pois siivottavaksi, mutta kumpaakaan ei ollut. Ryhdyin taas lukemaan Ilkka-Pohjalaista.

Ratsastin parhaillani Jussilla vanhan Hopiavuoren pikkuruisella, hakanakin toimivalla kentällä, kun Nelly seuraavan kerran yritti puhua kanssani. Ymmärsin melkein heti, että se oli unta. Nelly oli kuitenkin todellinen, mutta hänen aiempi onnellinen hymynsä oli poissa. En tiennyt, mitä kysyisin ensimmäisenä.

”Mitä Inari tiäsi?” sanoin käheästi ja rykäisin.
”Sulla on mustetta poskessa”, Nelly vastasi.
”Hä?”
”Ei kun oikeesti sulla on. Inari taas sano että… Noh.”

Hermostuneisuus kutittii niskaani inhottavasti. Raavin sen pois ja yritin hinkata poskeani puhtaaksi. Sitten Nelly sanoi jotain niin iloista ja niin murheellista, etten tiennyt enää, miten olisi kuulunut reagoida.

”Tää nyt vähän vesittää mun ilmotuksen, mut Inari on raskaana eikä uskalla sanoa sen äidille. Ja sit mäkin, tai siis mekin saadaan vauva. Äläkä innostu! Turha ruveta kehtoja ostelemaan tällä kertaa näin varhain. Tiedä vaikka menis kesken taas.”

Sitten Nelly hymyili, mutta vain hetken. Minäkään en pystynyt ajatella omaa poikaani niin kauaa kuin olisin halunnut. Inarilla olisi varmasti hirveän rankkaa hankkiutua eroon omasta raskaudestaan.

[Sonja T.Valvoja]

Dodii! Mä olen vähän odotellutkin, että milloin tulee jotakin viittausta tähän Eetun ja Nellyn perhetilanteeseen. Koska jotakin viittausta on pakko tulla, ei siitä niin tavattoman kauaa ole kun Eetu ja Nelly asiasta puhuivat. Se nyt sentään on iloinen uutinen ja tällä kertaa Sonjakin saattaa olla jopa sitä mieltä, vaikka viimeksi ei ollutkaan suoranaisen iloinen. Ellin myötä Sonjakin on huomannut, ettei lapsi ole maailmanloppu (ainakaan kaikille, vaikka hänelle kyllä olisi).

Mutta Inari, Inari! Tämä oli yllätys kyllä, että telkkä on pöntössä sielläkin ja jännä nähdä mitä tästä kuviosta tulee. Jos minun pitäisi lyödä vetoa jonkin vaihtoehdon puolesta, niin veikkaisin Inarin olevan niin konservatiivi, ettei abortti tule kuuloonkaan tai jos abortin teettääkin, tulee hän sitä suremaan ja kenties katumaankin. Mutta en halua oikeastaan spekuloida tällä, koska Inari on yllättänyt aiemminkin ja Inari on edelleen välillä vähän mysteeri.
Paitsi mysteeri, Inari on minulle ollut aina vähän myös jonkinlainen… epäonnistuja. En tiedä oikein miksi, se ettei pääse oikeustieteelliseen ei ole minusta varsinainen epäonnistuminen, tietäen ettei se ole mitenkään helppoa. Eikä sekään ole epäonnistujan merkki, että lähti lukemaan sosiaalialaa (tai mikä se nyt oli, mitä Inari lähti opiskelemaan) AMK:ssa, vaikka sosiaaliala ei olisi oma valinta. Mutta toisaalta Inarin omia ajatuksia olemme lukeneet aika paljonkin tässä vuosien mittaan ja Inari pitää itse itseään epäonnistujana, niin että kai sitä sitten sen takia minäkin pidän. Eikä tämä raskaaksi tuleminen paranna tilannetta yhtään ja oletan, että Inari tuntee itsensä entistä suuremmaksi epäonnistujaksi.

[Julkaisija]

Viestit