[Outi HalmeOsallistuja]

Salaisuuksia
10.12.2019, seuraava aamupäivä kotiinpaluun jälkeen

“Miksei me voida mennä maastoon?” Hello kärtti jo kolmannen kerran ja kiemurteli tuolillaan kuin kolmevuotias, joka ei malta istua paikoillaan.
“Mulla ei edelleenkään oo hevosta”, vastasin kärsivällisesti. Pienestä pakkasesta huolimatta Jussi oli näyttinyt kerrankin nauttivan vapaapäivästään tyytyväisenä omassa tarhassaan tuttujen kavereiden kanssa Dressage Masters viikonlopun jälkeen. Olisipa isäntäkin malttanut käyttää vähän aikaa palautumiseen, mutta kuulemma Eetu oli herännyt jo kukonlaulun aikaan paiskimaan hommia.
“Ai eiks Jussi oo hevonen?” Hello tuhahti muka vitsikkäästi ja keikkui tuolillaan. Jostain syystä Hello vaikutti tänään jopa tavallista levottomammalta.
“Mä sanoin jo, et sillä on tänään vapaapäivä. Se on ansainnut sen”, lisäsin tehdäkseni selväksi, etten ollut perumassa sitä.
“Mutta kun mä haluun jutella!”
“Miks me ei jutella täällä?”
“No kun se on salaista. Ei siitä voi jutella täällä”, Hello vaikutti vähän vainoharhaiselta vikuillessaan ensin ovelle ja sitten portaikkoon. Ihan niin kuin Noa olisi muka ollut vielä hereillä.
“Lähetsä, jos sä saat Skotin?” Hello tuumasi hetken mietittyään.
“Ja säkö juokset sit perässä?” naurahdin.
“Ei kun mä otan Uunon!” mies sanoi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Tiesin, että Hello oli Helmipurojen perhetuttu, mutta ei kai toisten hevosta silti noin vain lainattu.

Luvallista tai ei, pian jo kipusimme hevosten selkään tallipihassa ja suuntasimme kohti reittiä, joka oli Hellon mukaan tarpeeksi syrjäinen. Annoin Hellon näyttää tietä ja toivoin, että mies todellakin tunsi maastot niin hyvin kuin väitti. Skotti tuntui jyhkeältä ja leveältä, kun istuin sen selässä ilman satulaa. Kuulmma sellaista ei tarvittu mihinkään, eikä Skotin satulavyökään juuri tällä hetkellä välttämättä mahtuisi kiinni.
“No niin, anna kuulua nyt. Mitä salaisuuksia sulla oikein on?” tivasin ja ratsastin Hellon vierelle, kun polku leveni niin, että kaksi ratsukkoa mahtui helposti rinnakkain. Skotti käytti tilaisuuttaan hyväkseen ja taivutti kaulaansa hamutakseen Hellon taskua. Uuno huiskaisi hännällään vain puoliksi tosissaan, eikä Skotti katsonut tarpeelliseksi reagoida siihen.
“Miten niin salaisuuksia… Ei mulla mitään salaisuuksia ole”, mies kiirehti vastaamaan näyttäen juuri siltä, että hänellä oli suuri salaisuus. Tuijotin Helloa pistävästi. Uuno ja Skotti talsivat leveää metsätietä eteenpäin tasatahtia todettuaan, että ne mahtuivat aivan hyvin kävelemään rinnakkain.

“Miten siellä Dressage Mastersissa meni?” Hellon yritys vaihtaa aihetta oli onnettoman läpinäkyvä.
“Bee sai kakkospalkinnon, Susi voitti Eetun karsintaluokassa prosentin tuhannesosalla ja Eetu tuli kolmanneks pääluokassa. Se oli paras suomalainen”, latelin kuulumiset, jotka oli käyty läpi jo edellesenä iltana.
“No joo, mut tapahtus siellä mitään kiinnostavaa?” Hello kohotteli kulmiaan odottaen selväsi juoruja.
“Ei yhtään mitään kiinnostavaa”, naurahdin. Ei ainkaan mitään sellaista, mistä olisi kannattanut kertoa Helloa.
“Entäs täällä?” esitin kysymyksen, jota Hello oli selvästi odottanut.

“Camillalla on uus mies!” Hellon hymy laimeni kuitenkin noppeasti, kun ilmoitus ei tehnytkään minuun suurta vaikutusta.
“Senkö takia se asuu nyt tallin vintillä?” utelin, sillä olin pannut merkille, että sinne oli ilmestynyt pari kassillista tavaroita. Vaatteiden perusteella ne olivat Camillan.
“No ei kai. Se varmaan vaan haluu olla vielä aikaisemmin aamutallissa”, mies puuskahti aivan kuin olisin tarttunut johonkin mitättömään epäolennaisuuteen. Jos Hello puhui totta, niin Camilla-parka oli ottanut sen taannoisen myöhästymisensä aivan liian raskaasti. Sitä paitsi kohta meillä ei olisi enää isäntää, eikä tallimestaria, jos kaksikko alkaisi kilpailemaan siitä, kumpi ehti enismmäisenä aamulla talliin.
“Eiks sua muka kiinnosta, kuka se mies on?” Hello jatkoi ilmeisesti mehukkaamman aiheen parissa.
“No kerro nyt sitten”, huokaisin.
“Jesse! Se oli täällä Camillan kanssa koko viikonlopun”
“Ai Noan kaveri Jesse? Eetuhan pyys sen tänne tekeen tallia”, naurahdin.
“Ei, kun Eetu pyys mua”, Hello vastasi aivan kuin se olisi todistanut, että Camillalla ja Jessellä oli varmasti suhde. Mietin, uskoiko Hello edes itse omiin juttuihinsa.

“Camillalla on selvästi joku tallipoikafantasia”, Hello jatkoi muina helloina hetken hiljaisuuden jäljeen.
“Anna olla jo”, murahdin, sillä koko juttu oli ihan älytön.
“No mut mieti nyt. Se on toinen jo…“
“Miten niin toinen?” Hello oli vihdoin saanut uteliaisuuteni heräämään.
“No se Susi! Inarin mukaan niillä on jotain juttua”, mies huokaisi taas aivan kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys.
“Oikeesti? Mistä lähtien?” epäonnistuin surkeasti esittämään välinpitämätöntä. Jostain syystä huomasin puristavani Skotin ohjia tarpettoman tiukasti nyrkeissäni.
“No varmaan ihan alusta alkaen. Onhan siitä jo ikuisuus”, Hello vastasi huolettomasti. Olipa Vanhaniemi ollut nopea liikkeissään. Toisaalta Hopiavuoreen oli tullut viimeaikoina niin paljon uutta väkeä, että Oskari tuntui kuuluvan jo vakiokalustukseen.

Hellon mieli tuntui liikkuvan samoja ratoja, sillä pian pörröpää jo höpisi uusista tulokkaista. Erityistä mielenkiintoa oli herättänyt nainen, jolla oli Muumihahmon nimi ja lännenhevonen sekä tietenkin se punatukkainen rastapää, joka puhui hevoselleen venäjää. Hellon jututu valuivat ohi korvien, sillä mieleni jumitti edelleen Oskarissa ja Camillassa. Yritin vältellä ajattelemasta sanaa mustasukkainen, sillä eihän se sopinut tähän tilanteeseen millään tavalla. Camilla ja Oskari olivat ihan vapaita tekemään, mitä halusivat, vaikka olivatkin työkavereita, eikä se edes minulle kuulunut. Se johtui vain siitä, että olin tajunnut Dressage Masterseissa verryttelyjä seuratessani, että kun Oskari hyppäsi alas hevosensa selästä, riisui kypäränsä ja pörrötti ruskeat hiuksensa takaisin sotkuun, mies muistutti yllättävän paljon sitä yhtä poikaa yläasteelta, jolla oli samanlainen tapa haroa hiuksiaan. Varmaan se oli Otsonmäen vika, että Oskari vaikutti edes etäisesti mielenkiintoiselta. Helsingissä en olisi varmasti edes huomannut miestä, joka oli kyllä ihan söpö ja sopivasti urheilullinen ja kiinnostunut samoista asioista…

“Ja nyt mulla on kotona kanoja”, Hellon lausahdus tunkeutui ajatuksiini.
“Kanoja?” toistin hölmistyneenä.
“Joo, mut niistä sä et saa kertoa kellekään. Et varsinkaan Eetulle. Etkä saa kertoa Milanille, että kerroin sulle. Ja oikeastaan älä mainitse Tiituksellekaan mitään. Se tietää kyllä kanoista, mutta sen mielestä mä en varmaan sais puhua niistä kenellekään, kun ne on vielä mun luona. Mun ei oikeastaan pitänyt ees kertoa niistä sulle”, Hello jatkoi höpötystään. Olin pudonnut kärryiltä jo aikoja sitten.
“Okei, sulla on kanoja ja mä en saa kertoa siitä kenellekään. Asia selvä”, kuittasin sisäistämättä edelleenkään asiaa kunnolla.
“Hyvä. Onks sulla Outi jotain joulusuunnitelmia?” mies hyppäsi taas uuteen aiheeseen kun kana-asia oli selvästi loppuun käsitelty. Kohautin olkiani ja mainitsin suunnitelmastani katsoa Netflixiä ja syödä suklaata yksin kotona. Hello ei ollut kai täysin tyytyväinen tähänkään vastaukseen, sillä loppumatkan sain kuunnella seikkaperäistä selostusta siitä, miten joulua vietettiin Ilvesten tapaan.

[Outi HalmeOsallistuja]

Aamuyö
Dressage Masters 8.12.

Makasin selälläni liikkumatta ja tuijotin pimeässä hotellihuoneen kattoa. En uskaltanut kääntää kylkeäni, sillä Eetun tuhina kuulosti siltä, että mies oli vihdoin nukahtanut. Oli outoa kuulla toisen tasainen hengitys ja tuntea kuinka patja oli painunut väärään suuntaan. Siitä oli pitkä aika, kun olin viimeksi nukkunut kenenkään kanssa samassa sängyssä. Tai edes samassa huoneessa. Tietenkin Eetu oli tarjoutunut nukkumaan lattialla – monta kertaa – mutta olisihan se ollut aivan typerää suostua. Kun tänne asti oltiin kuitenkin päästy, niin miksi riskeerata kaikki selkäjumiin tai niskasärkyyn.

Manasin taas kerran mielessäni Ritva Hopiavuorta, joka oli vastannut hotellivarauksesta, kun ajatus juolahti mieleeni. Mitä jos Ritva oli tehnyt sen tahallaan? Laittanut meidät Eetun kanssa samaan parisänkyyn aivan tarkoituksella. Todennäköisesti varaus oli vaan jäänyt niin viimetinkaan, ettei vapaita huoneita ollut enää montaa. Eikä siitä ainakaan olisi tullut mitään, jos Eetu ja hänen äitinsä olisi laitettu samaan hotellihuoneeseen koko viikonlopuksi. Mutta voisiko Ritvalla olla jotain Nellyä vastaan? Tuskin sentään…

Olikohan Eetu jo kertonut Nellylle nukkumajärjestyksestä? Pitäisikö siitä edes kertoa? Ei kai Nelly kovin mustasukkainen ollut. Totta kai hän ymmärtäisi tilanteen ja todennäköisesti kaiken lisäksi nauraisi makeasti päälle. Tuskin Nellystä tarvitsisi olla huolissaan. Olisinpa silti jakanut huoneen mieluummin vaikka Tiituksen kanssa. Tiituksella oli poikaystävä, eikä Tiitus omistanut tallia tai hoitohevostani. Toisaalta Hello olisi varmasti pitänyt tapausta suurena skandaalina. Ei sen takia, että hän olisi välttämättä ollut mustasukkainen, vaan ihan vain suuren skandaalin ilosta. Ehkä Tiitus sittenkin olisi ollut vielä huonompi vaihtoehto… Olikohan Oskari Susi sinkku?

Hengitin syvään nenän kautta ulos ja yritin saada ajatukseni pysymään paikoillaan. Tiesin, että herätyskellon soimiseen ei voinut olla enää montaa tuntia. Onneksi sentään minun ei tarvinnut olla huomenna radalla. Jos sä ne sykeröt teet, kun ei siitä varmaan mitään näin tärisevän käsin tuu, Eetu oli huokaissut, kun olimme vielä viimeiseksi puhuneet aamun aikataulusta. Se oli ensimmäinen kerta, kun mies oli ääneen sanonut jännittävänä, vaikka näkihän sen tietenkin kilometrien päähän. Ei Eetu kuitenkin ollut ainoa. Jos mies olisi katsellut ympärilleen hotellilla, hän olisi nähnyt ihan samanlaisia kalpeita naamoja, käsien vääntelyä ja hermostuneita askelia kaikkialla ympärillään.

Suljin silmäni. Enää ei tarvitsisi montaa tuntia jännittää.

[Outi HalmeOsallistuja]

Yllättävä tapaaminen
Dressage Masters 6.12.

En kyllä yhtään tiedä, mitä suunnitelmia Eetulla on ollut Dressage Mastersin varalle, joten toivottavasti tästä ei tuu kauheita ristiriitoja. Halusin kuitenkin vähän päästä kirjoittamaan siitä, vaikkei mulla ollutkaan sinne ketään sopivaa tyyppiä osallistumaan 😀

Eetu keinahteli kannoillaan, kun Ritva Hopiavuori selvitti Hotel Egilhardin respassa jotain tärkeää. Äitinsä seurassa Eetu vaikutti yhtäkkiä paljon nuoremmalta. Hän muistutti melkein teini-ikäistä, joka lymyili taustalla ja toivoi olevansa jossain ihan muualla. Äänekkäästi saksaa puhuva seurue kulki aulan poikki kohti ulko-ovia saaden Eetun ilmeen kiristymään entisestään. Mies vaikutti hetki hetkeltä enemmän siltä, että toivoi voivansa ajatuksen voimalla siirtää itsensä takaisin Hopiavuoreen.

Seurue oli jo lähes ulko-ovella, kun eräs ääni kiinnitti huomioni. Se pauhasi jämäkkää saksaa vähän hassulla aksentilla ja paikkaili sanan sieltä ja toisen täältä englannilla tai ruotsilla.
“Isä?” lipsahti suustani, enkä edes huomannut kuinka Hopiavuoret käänsivät katseensa salamana ensin minuun ja siteen seurueeseen. Mies seurueen keskellä pysähtyi kuin seinään.
“Outi!” miehen hämmästys suli hymyyn, kun hänen katseensa kohtasi omani. Hänen vaaleat hiuksensa oli kammattu alkavan kaljun peitoksi ja mittatilauspuku, joka oli teetetty joskus aikaisemmin, kiristi nyt vatsanseudulta. Isä oli selvästi töissä.

Seurasi hetken hämminki, kun isä kiiruhti esittelemään minut seurueelleen. Hän ei tietenkään tiennyt, kuinka ruosteessa kielitaitoni tätä nykyä oli, mutta saksankielisistä esittelyistä sain selville, että jollain seurueesta oli jotain tekemistä Schwanhilde Arenan omistajien kanssa – tai sitten joku heistä omisti kilpailuhallin. Hymyilin ja kättelin ihmisiä isän hoitaessa puhumisen. Pian seurue jatkoi matkaansa ja isäni lupasi ottaa heidät kiinni aivan pian.

“Tota isä.. Tässä on Eetu Hopiavuori ja Ritva Hopiavuori.” Ritva kätteli isääni reippaasti ja Eetu seurasi säyseästi esimerkkiä.
“Petteri Halme, Outin isä. Tekö ootte sitä ratsuväkeä?” isä yritti kai jutella kepeästi, mutta onnistui kuulostamaan valitettavan arvostelevalta.
“Kyllä vain, itse olen valmentaja ja poikani Eetu kilpailee sunnuntaina. Outi tässä hoitaa Eetun hevosta”, Ritva ei jäänyt sanattomaksi, vaan teki arvojärjestyksemme harvinaisen selväksi, vaikkei isäni tainnut tajuta sitä.
“Vai että hevosenhoitaja”, isä tuumasi ja mittaili Eetua katseellaan. Eetu näytti silminnähden kiusaantuneelta. Isän puku taisi vähän hirvittää häntä.
“Kelepo hoitaja onki. Ei oltaas varmaan Jussin kanssa tänne lähretty, jos ei ois Outi osunu auttamahan”, Eetu sai kuitenkin urhoollisesti vastattua. Huomasin, kuinka Ritva mulkaisi minua aivan kuin olisin vienyt hänen ansionsa. Ritvahan Eetun saksanmaalle oli lopulta hoitanut. Siitä huolimatta hymyilin Eetulle pienesti.

“Kuules isäntä, joutaisiko se Outi pitämään isäukolleen seuraa iltapäiväksi? Kun ei meikäläinen näiden hevosten päälle ymmärrä, eikä olla tytön kanssa nähty pitkään aikaan”, inhosin sitä, kuinka häikäilemättömästi isä kehtasi vain kysyä. Seisoin niska jäykkänä ja yritin viestittää sanattomasti Eetulle, että hän vastaisi ei. Telepaattiset viestini eivät kuitenkaan menneet perille.
“Yhrellä hevosella tässä vaan ollaan matkassa, joten iliman muuta”, Eetu lupasi hövelisti ja tottahan se oli. Eetu oli tottunut pärjäämään yksin, joten hevosenhoitaja matkassa oli luksusta, jota hän ei vieläkään oikein osannut hyödyntää.
“Loistavaa! Meillä on kyllä aitiossa vielä tilaa, joten liittykää toki tekin seuraan kun ehditte”, isä säteili. Olin varma, ettei Eetu astuisi jalallakaan VIP-aitioon, ellei kyseessä olisi elämä tai kuolema.
“Soita vaan sit heti, jos tarviit jotain”, vannotin Eetua ennen kuin lähdin. Kävellessäni ulos hotellista isän vanavedessä toivoin, että olisin pukenut päälleni jotain muuta kuin tavalliset tallivaatteeni, joustavat farkut ja viininpunaisen villapaidan. VIP-aitiossa pukumiesten keskellä oloni oli auttamattoman alipukeutunut.

“Milloin sä oot Outi työpaikkaa vaihtanut?” isä aloitti kyselyn kursailematta. Istuin ikkunapöydässä shamppanjalasi edessäni ja katselin hajamielisesti areenalle, jossa oli alkamassa varsa-arvostelu. Mietin, kuinka pian olisi Tiituksen ja Been vuoro. Olisi mahtavaa nähdä kaksikko niin isolla areenalla.
“Ai miten niin?” hämmästyin isän kysymystä.
“Kun sä nyt noita hevoshommia teet. Eikös se groom ole se oikea nimitys?”
“Sitä samaa customer advocate hommaa mä edelleen teen”, painotin nimikettä, jota ei käytetty muualla kuin työsopimuksessani. Isän mielestä se kuulosti kuitenkin hienommalta kuin aspa tai tekninen tuki, “hevoshommat on vaan harrastus. Vähän niin kuin ennenkin.”
“Kai se Eetu sulle silti maksaa?” isä tietenkin ajatteli vain rahaa.
“Ei, mä teen sitä ihan huvin vuoks. Harrastuksena. Muistatko mitä ne on?” en edes yrittänyt peittää ärtymystäni.

Onneksi isä joutui seurustelemaan myös oikeiden asiakkaidensa kanssa, joten sain seurata varsa-arvostelua kaikessa rauhassa ainakin hetken. Pian viereeni istahti kuitenkin keski-eurooppalaisen näköinen nuorempi mies, joka yritti aloittaa keskustelua saksaksi. Pahoitellen vastasin kiireesti, etten oikeastaan puhunut saksaa. Se ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä miehen kapeat huulet kaartuivat hymyyn ja hän vaihtoi kielen ketterästi englanniksi.
“Paljon suomalaisia”, mies kommentoi lyhyesti. Hän näytti huomanneen, että olin aitiossa lähes ainoa, joka oikeasti seurasi tapahtumaa.
“Yllättävän paljon”, vastasin yhtä lyhyesti, mutta se ei miestä haitannut. Hän istui viereeni ja keskittyi sitten seuraamaan areenalla esiteltäviä hevosia. Silloin tällöin hän esitti teräviä huomioita hymyillen voitonriemuisesti aina, kun juontaja Roos van Dijk pani merkille saman asian.
“Onko siellä ketään tuttuja?” minulle suunnattu kysymys tuli yllätyksenä.
“Itse asiassa on. Bee… Siis Kallan Asbury. Tiitus Hellevaara esittää sen. Niiden pitäis varmaan olla vuorossa seuraavaksi”, vastasin ja osoitin valmistautuvaa hevosta. Tiitus ja Bee näyttivät kovin pieniltä niin suurella areenalla. En edes huomannut, kuinka jännittyneesti puristin shampanjalasia kädessäni.

“Franz! Kai tiedät, että se on tyttäreni”, isäni huudahti yllättäen saksaksi takaamme ja iski leikkisästi silmää miehelle, joka oli istunut vieressäni. Mies kompuroi ylös tuolista ja näytti hieman huolestuneelta.
“Anteeksi pomo”, mies mutisi hieman nolona.
“Ei, ei, vitsihän se vain oli. Tai siis kyllähän Outi on tyttäreni, mutta saa hänelle sentään puhua”, isä naureskeli ja istahti häikäilemättä vapautuneelle paikalle. Franz hymyili hieman väkinäisesti.
“Ja lisää juotavaakin saat tuoda”, isä jatkoi ja osoitti lähes tyhjää lasiani. Franz näytti huojentuneelta saadessaan syyn poistua ja liukeni paikalta baarin suuntaan, vaikka yritinkin huomauttaa, että minun pitäisi varmasti ihan pian lähteä takaisin tallialueelle. Kun Franz oli lähtenyt, mulkoilin isääni ärtyneenä, sillä äärimmäisen nolon tilanteen lisäksi olin missannut Been pisteet lähes kokonaan välikohtauksen takia.
“Se on mun assistentti”, isä huomautti aivan kuin kuvitellen, että olisin jäänyt haikailemaan Franzin perään.

Isän kanssa arvostelujen seuraaminen ei ollut yhtään niin mielenkiintoista. Isä kertoili sitä ja tätä nykyisestä asiakkaastaan, joka oli suuri ja vaikutusvaltainen, kuten ne kaikki. Yritin esittää kiinnostunutta samalla, kun seurasin areenan tapahtumia.
“Ja näin saatiin kolmevuotiaiden luokka päätökseen! Muistakaa myös, että upeasti esiintynyt Sinevan Caramilla on myynnissä, kuten muutama hevonen seuraavastakin luokasta Lisää tietoja löydätte myyntikatalogista, jota on saatavilla info-pisteestä”, juontajan ääni pauhasi kaiuttimista.

“Miksei sulla ole omaa hevosta?” isä kysyi kulmat kurtussa.
“Miks mulla olisi?”
“Eihän siinä oo mitään järkeä, että sä teet raskaan työn ja joku muu saa siitä hyödyn. Etkö sä haluais olla tuolla ratsastamassa”, isä osoitti areenalle.
“En mä vois omaa hevosta ottaa”, hymähdin ja mietin, kuinka absurdi koko ajatus oli. Enhän pystynyt sitoutumaan edes kuntosalijäsenyyteen.
“Jos se on rahasta kiinni, niin mä maksan kyllä”, isä vakavoitui, kuten aina, kun hän puhui rahasta.
“Ei se oo siitä kiinni”, tuhahdin, mutta en vaivautunut selittämään. Isän mielestä ei ollut mitään, mitä rahalla ei olisi voinut ratkaista.
“Mut sähän oot aina halunnut hevosen?” isä vaikutti aidosti hämmentyneeltä, aivan kuin olisi unohtanut, että siitä oli ainakin kymmenen vuotta. En minä silloinkaan ollut halunnut mitä tahansa hevosta, vaan entisen vuokrahevoseni Barbin, joka oli ollut muuttamassa pois. En tiedä, kuinka paljon isä oli siitä tarjonnut, mutta Erika ei ollut suostunut myymään.

Puhelin piippasi saapuneen viestin merkiksi.

“Mun täytyy nyt mennä. Eetu kaipaa tallilla. Nähdään taas”, ilmoitin isälle vilkaistuani puhelinta. Isä nousi ylös ja halasi kömpelösti. Lähdin, vaikkei viesti edes ollut Eetulta.

[Outi HalmeOsallistuja]

Ensimmäiset kilpailut
Outi – Jussi

Enpä olisi arvannut vielä pari viikkoa sitten, että minun ja Jussin ensimmäinen kilpailustartti tapahtuisi lännenratsastuskilpailuissa. Ei minua varsinaisesti jännittänyt, sillä en osannut asennoitua näihin kuitenkaan, kuten ihan oikeisiin kilpailuihin. Olihan paikkana Hopiavuoren tuttu ja turvallinen maneesi ja katsomonkin oli vallannut lähinnä tallin oma väki. Viimeaikoina Eetu oli treenannut Jussin kanssa harvinaisen tunnollisesti, joten olin ratsastanut orilla tavallista vähemmän. Nelly oli kuitenkin vakuuttanut, että pieni vaihtelu tekisi myös Jussille hyvää.

Heti alusta Jussi tuntui omalta, tutulta itseltään, kun se ylitti hieman teatraalisesti jalkojaan nostellen korotetun maapuomin. Sain muistuttaa muutamalla määrätietoisella pidätteellä Jussia siitä, ettei nyt oltu estekilpailuissa, vaan rata vaati ihan toisenlaista keskittymistä. Siinä vaiheessa olimme jo jotenkuten päätyneet sillan ja toisenkin maapuomin yli.

Seuraavaksi tuleva pujottelu oli Jussille helppoa. Kyllä orista huomasi, että kaikki jumppailu, jota sen kanssa oli tehty pitkin syksyä, oli tuottanut tulosta. Jussi ravasi rennosti, asettui helposti taivutuksen suuntaan ja venytti kylkeään läpi kaarteen. Olin etukäteen ajatellut myös pohkeenväistön – siis rapukävelyn – olevan helppo homma, mutta puomien välissä Jussi tuntui jännittyvän. Ristiaskeleet kyllä sujuivat, mutta samalla ori heilutteli päätään ylös alas hermostuneen oloisesti.

Oli virhearvio ajatella, että pieni eteenratsastus auttaisi oria taas rennommaksi. Pidempien raviaskelien sijasta Jussi nimittäin päätti ilmeisesti osoittaa kykynsä barrel racingin hengessä laukaten, vaikka tynnyreiden kierto ei ollut aivan yhtä sulavaa kuin mitä oli nähty aiemmin viikolla Kairovuon valmennuksessa. Yritin siirtää Jussia takaisin raviin, mutta se vastasi pidätteisiini lähinnä lyhentämällä laukkaa niin, että lopulta se tuntui pomppivan lähes paikallaan. Lyhyessä laukassa orin askeleet kuitenkin onnistuivat osumaan tynnyritehtävää seuranneiden maapuomien väliin.

360-asteen käännös tapahtui jossain ravin ja laukan sekaisessa askellajissa. Ei siitä tyylipisteitä herunut, mutta sillä hetkellä halusin vain suorittaa radan loppuun mahdollisimman nopeasti. Kun viimeinen korotettu puomi lähestyi, nousin suosiolla satulasta kevyeen istuntaan ja annoin Jussin hoitaa puomin omalla tyylillään ja muutaman pukin höystämänä. “Jiihaa!” kuulin jonkun huikkaavan katsomosta, kun käänsin kuumuneen Jussin ympyrälle radan jälkeen.

“Soon tainnu kyllästyä meirän koulureenehin. Hyppäämähän ois pitänyt päästä”, Eetu tokaisi suorituksen jälkeen vakavalla naamalla, mutten voinut olla huomaamatta kuinka hänen suupielensä hieman nyki. Ainakin jollakulla oli tänään ollut hauskaa.

[Outi HalmeOsallistuja]

Se kuuluisa Susi

Oli lauantai-iltapäivä ja Jussi seisoi tavalliseen tapaan tallikäytävällä harjattavana. Ori oli taas norkoillut tarhan portilla odottamassa surkean näköisenä, eikä ollut todellakaan pistänyt pahitteeksi, että hain sen sisälle jo aikaisemmin. Kyllä Jussi oli selvästi yrittänyt jonkinlaista talvikarvaa kasvattaa, mutta ei se ollut mitään verrattuna vaikkapa Skotin tai Uunon tuuheaan turkkiin ja jopa korviaan myöden loimitettu Inka oli varmasti pörröisempi kuin Jussi-parka.

Tallilla oli hiljaista ja Jussikin lähes torkkui harjattavana ollessaan. Niinpä hätkähdin, kun yhtäkkiä Jussi nosti päänsä ja käänsi korvansa tarkkaavaisesti oven suuntaan. Pian sisälle hiippaili mies, joka haroi tummanruskeita hiuksiaan hieman hämmentyneen näköisenä huomattuaan meidät.
“Sä taidat olla se kuuluisa Susi”, totesin tunnistettuani uuden tallityöntekijän, jonka olin nähnyt aiemmin kulkemassa Camillan kannoilla varjon lailla.
“Ei kun mun isä on… Siis se kuuluisa. Mä oon Oskari”, mies mutisi enemmän kengänkärjilleen kuin minulle. Muistin Eetun maininneen jotain siitä toisesta Sudesta.
“Mä vaan tarkoitin, että täällä meillä kuuluisa. Kaikkihan susta puhuu”, korjasin ja tajusin saman tien, että olisin voinut jättää sen sanomatta. Oskari näytti ahdistuneelta.
“Siis kaikki puhuu siitä, että kun nyt saatiin uus tallityöntekijä. Ei mistään sen ihmeellisemmästä. Mun nimi on muuten Outi”, yritin harhauttaa, kun tajusin, ettei selittely auttanut.
“Mä oon Oskari”, mies toisti ja liikahti ikään kuin olisi aikonut kätellä, mutta huomasi sitten, että käteni olivat täynnä piikkisukaa ja pölyharjaa. Hän haroi uudestaan tummanruskeita hiuksiaan hieman vaivaantuneena.

“Sulla on kuulemma hevonenkin täällä?” tartuin aiheeseen, josta oli yleensä helppo jutella. Sitä paitsi halusin todella tietää lisää siitä uudesta tummasta puoliverisestä, joka oli ilmestynyt tallille pari päivää aikaisemmin ja pörhistellyt näyttävänä tarhassaan. Noa oli tietenkin ehtinyt jo kuittailla siitä, kuinka oli nähnyt minut notkumassa tarhan luona. Rastapään mukaan olin kuolannut.
“Joo, sen nimi on Ukko. Sä kai oot nähnyt sen? Se on vähän sellanen esiintyjä. Varsinkin nyt kun ollaan uudessa paikassa niin se käyttäytyy… paljon. Toivottavasti se kuitenkin kotiutuisi kohta”, Oskari koki selvästi tarvetta selittää.
“Vai Ukko… Mun mielestä Ukko kuulosta ihan suomenhevoselta”, virnistin ja yritin vähän keventää tunnelmaa.
“Niin kuulostaa Jussikin”, Oskari iski takaisin ja puhui nyt ensimmäistä kertaa minulle, eikä rapaisille kengilleen tai tallin seinille. Naurahdin ja totesin, ettei minulla hoitajana ollut vaikutusvaltaa nimiasioihin.
“Mikä tän oikee nimi sit on?”
“Forceful”
“Aika hieno nimi. Ukko on Google Me”
“Osuva”, naurahdin ja mietin taas komeaa hevosta, joka ei todellakaan ollut jäänyt huomaamatta, “vähän tollanen moderni etsä tiedä kuka mä oon -nimi.”
Oskarinkin kasvoilla häivähti hymy.

“Joko te ootte valmiita?” Nelly ilmestyi huhuilemaan päätallin puolelta.
“Joo ihan kohta”, vastasin ja aloin kiireellä asettelemaan satulaa Jussin selkään.
“Ai moi Oskari! Ootko säkin tänään töissä?” Nelly kyseli hyväntuulisena huomattuaan uuden tallityöntekijän.
“Ei, kun mä tulin vaan kattomaan Ukkoa. Se on kai se Tiitus tänään…” mies mutisi lauseensa loppuun.
“Joo, niinhän se Tide on”, Nelly hymyili ja oli jo puolessa matkassa takaisin ulos.
“Mä ootan maneesissa. Laita sille Jussille muuten suojat kans vielä. Siellä on pari puomia odottamassa”, nainen huikkasi vielä mennessään.

“Mä erehdyin sanomaan Nellylle, etten tiedä, mitä tekisin tänään Jussin kanssa. Se vaikutti vähän liian innostuneelta, kun se lupas, että se voi pitää meille tunnin. Kuulemma se haluu testata jotain etukäteen ennen kuin se suunnittelee jonkun radan, mutta mulla ei oo aavistustakaan mistä se puhu”, selitin Oskarille.
“Mä voin auttaa, jos sulla on kiire”, mies mutisi ja nappasi suojat Jussin harjakorista. Miehen ilmeestä näki, että hän ajatteli olevansa syypää siihen, että Nelly oli tullut hoputtamaan. Jos hän olisi tuntenut Nellyn paremmin, hän olisi tiennyt, ettei ollut syytä huolestua.
“Ei täs mikään hätä oo”, vakuutin, mutta Oskari oli jo tarttunut toimeen. Lämmitin käsissäni Jussin kuolaimia ja katselin, kuinka näppärästi mies asetteli ensimmäisen suojan paikalleen, kinnitti tottuneesti tarranauhat ja siirtyi turhia empimättä seuraavan jalan kimppuun. Arkuudesta ja epävarmuudesta ei ollut siinä hetkessä tietoakaan.

Maneesissa meitä odotti näky, joka toi ensimmäisenä mieleen leikkitunnit, joita ratsastuskoululla oli pidetty aina kauden päätteeksi. Nelly oli rakentanut maneesiin puomeista jotain erehdyttävästi labyrintin näköistä ja toiselle pitkälle sivulle oli asetettu kartioita, joita oli todennäköisesti tarkoitus pujotella.
“Mihin mä oikeen lupauduin?” voihkaisin, kun yritin ottaa selvää tehtävistä samalla, kun Jussi sai kävellä maneesia ympäri pitkin ohin.
“No sähän tiedät, että tulee se lännenratsastusviikko…” Nelly aloitti. Nyökkäsin.
“Ja sä kai oot kuullut, että sinne tulee ne trail-kisat”, nainen jatkoi ja nyökkäsin uudestaan.
“Sit sä varmaan tiedät vielä senkin, että mä tuomaroin ne ja mä kans suunnittelen sen radan”, Nelly johdatteli ja odotti, että lamppu syttyisi päässäni.
“Onks tää se rata?” kysyin epäluuloisena. Olin ajatellut, että voisi olla hauskaa osallistua Jussin kanssa, jos se vain sopisi Eetulle. Nyt mietin, saisinko edes osallistua koko kilpailuihin, jos toimisin tuomarin koekaniinina.
“Älä huoli, se rata on kyllä yllätys. Mut täs on pari tehtävää, joita mä haluun et sä testaat. Mun pitää nähdä, kuinka tollainen, joka ei osaa mitään, pärjää”, nainen selitti.
“Kiitos vaan kovasti”, irvistin, mutta Nelly vain nauroi alkaessaan selostamaan, mitä meidän piti ensimmäisenä tehdä.

[Outi HalmeOsallistuja]

Tallikäytävän uutistoimisto

“Noh, jokos oot kuullut uutiset?”, Tiitus huikkasi astuttuaan sisään talliin. Olin kiinnittänyt Jussin käytävälle harjattavaksi, sillä suulissa oli jo liian kylmä meille molemmille.
“Luulisin, että en”, naurahdin hetken mietittyäni, sillä minulla ei ollut aavistustakaan, mitä Tiitus tarkoitti. Ehkä pihattotyömaalla oli sattunut taas jotain tai sitten se oli jotain siihen suureen lännenratsastustapahtumaan liittyvää. Tai ehkä Tiitus vain irnosisesti halusi taas mainita siitä, kuinka Hello voitti Noan Halloween-tapahtuman pukuratsastuskilpailussa. Piñataksi pukautuminen oli ollut jotain, mitä vain Hello oli voinut keksiä, mutta miehen voitonriemu alkoi jo pikkuhiljaa käydä vanhaksi.

“Se on nyt Finest sitten”, Tiitus ilmoitti ja selvästi oletti minun ymmärtävän.
“Että mitä oli?” kysyin hämmentyneenä.
“Siis Jussi. Finest. Eetu kerto eilen.”
“Ahaa, hyvä homma”,vastasin ja taputin hajamielisesti orin kaulaa ennen kuin vaihdoin pehmeämpään harjaan jalkoja varten.
“Se on näyttelyarvonimi”, mies täsmensi, kun en selvästikään ollut tarjonnut oikeanlaista reaktiota. Nyökkäsin ja kehuin Jussia vielä lisää, vaikken koskaan ollut kauheasti näyttelyiden päälle ymmärtänyt. Ei Tiituskaan päältäpäin siltä vaikuttanut, että hevosnäyttelyt kuuluivat hänen harrastuksiinsa, joten oli jopa vähän liikuttavaa, kuinka innoissaan hän Been ruusukkeista oli. Niinpä päätin kohteliaisuudesta kysyä muutaman lisäkysymyksen samalla, kun jatkoin Jussin sukimista. Tiituksen silmät syttyivät, kun hän sai puhua Beestä ja niistä asioista, mistä hän oli ylpeä.

“Tiedätsä sen Dressage Mastersin, joka järjestetään Saksassa. Mun täti ehdotti, että voisin viedä Been sinne näytille. En mä tietenkään oo vielä mitään lyönyt lukkoon, mut olishan se hienoa kuulla ihan ammattilaisen mielipide ja kaikkea…” Tiitus vaikeni ja miehen ilmeestä huomasi, että hän oli puhunut enemmän kuin oli aikonut. Olin ylipäänsä yllättynyt siitä, että mies oli jäänyt juttelemaan niin pitkäksi aikaa. Ehkä olimme moikanneet toisiamme aamun lenkkipolulla tarpeeksi monta kertaa tai sitten se oli joku pariskuntajuttu. Ehkä Hello, joka oli päättänyt määrätietoisesti alkaa kaverikseni, oli pakottanut myös Tiituksen juttelemaan minulle mukavia aina silloiin tällöin.
“Joo, se kuulostaa kyllä mielettömältä tapahtumalta! Hurjaa jos sä ja Bee sinne pääsette. Olis itekin upeeta nähdä ne kaikki huiput, jotka siellä kilpailee”, huokaisin haaveilevasti.
“No mut kai sä lähet Jussin kisahoitajaks, jos Eetukin lähtee. Sellaista mä eilen kuulin Hopiavuoren Ritvalta”, Tiitus vastasi.
“Entä mitä mieltä Eetu ite oli?” kysyin epäileväisesti. En tiennyt Hopiavuoren Ritvasta paljoakaan, mutta sen olin osannut rivien välistä lukea, ettei Eetu ja äitinsä aina olleet täysin samaa mieltä asioista.
“Ei se vielä mitään sanonut, mutta mä toivon, että se lähtis. Olis mukavampi matkustaa porukalla”, Tiitus huokaisi vilpittömästi. Mietin, oliko Tiitus ollut ikinä kisareissulla Eetun kanssa.

Kun Jussi käveli ympäri maneesia pitkin ohjin, annoin ajatusteni harhailla siihen, millaista se olisi lähteä ulkomaille kilpailuihin. Jussin kanssa tuskin tulisi ongelmia, mutta Eetun pärjääminen mietitytti minua enemmän. Matka Ruunaankosken tilallekin oli tuntunut loputtoman pitkältä murehtivan tallinomistajan kanssa, vaikka lopulta kilpailuissa oli mennyt hyvin. Hymyilin edelleen joka kerta, kun näin Jussin karsinan oveen naulatun vähän jo pölystä harmaantuneen ruusukkeen. Ehkä matka menisi hyvin, jos Nelly lähtisi mukaan ja huolehtisi siitä, että Eetu muistaisi huoliltaan syödä ja nukkua.

Alkukäyntien jälkeen riisuin selästä käsin oman toppatakkini ja Jussin talliloimen ja heitin ne katsomon laidalle. Ainakin onnettoman talvikarvansa puolesta Jussi sopisi paljon paremmin Keski-Euroopan radoille kuin tänne kylmään pohjolaan. Enkä minäkään varsinaisesti tätä kylmää ja pimeää rakastanut, mutta ei siitä kehdannut valittaakaan. Nyt oli vasta marraskuun alku ja pahempaa oli vielä luvassa. Ennen kuin kylmä ehti hiipiä takaisin lihaksiin, keräsin ohjat tuntumalle ja ohjasin Jussin uralle. Aloin ratsastamaan aktiivisia ravisiirtymisiä Dressage Mastersin häilyessä mieleni perukoilla. Jos vaikka Eetu sittenkin päättäisi lähteä…

[Outi HalmeOsallistuja]

Rakas päiväkirja…

Avasin kirjanmerkeistä Sonjan blogin, jonka linkin hän oli laittanut minulle, kun olin kysellyt kuulumisia samalla, kun olin kertonut, miten Salierin kanssa oli tänään sujunut. Sonja oli sanonut, että blogin kautta voisi helpommin lukea koko tarinan. Viimeisimmän postauksen luettuani olin sitä mieltä, että Sonja oli kyllä hullu, kun oli suostunut menemään niihin kaivoksiin. Minua sinne ei olisi saanut edes kirveellä uhaten. Suljettuani blogin mietin, tiesiköhän kukaan muu tallilaisista vielä siitä. Ainakin Jilla vaikutti kiinnostuneelta matkustelusta ja Nelly oli kysellyt Sonjan kuulumisia ihan muuten vaan, joten ajattelin, ettei Sonja varmaan pahastuisi, jos kertoisin blogista heillekin.

Myöhemmin teekupin ääressä aloin miettiä, millaista olisi itse kirjoittaa blogia. Matkailustahan tietenkin sai kirjoitettua vaikka mitä mielenkiintoista tai siitä, jos oli jokin asia, josta tiesi oikein paljon. Pari kaveriani oli joskus aikanaan pitäneet lifestyleblogeja, joita en ollut koskaan jaksanut kunnolla lukea. Jos minulla olisi ollut blogi, olisi minunkin elämästäni varmaan ollut aika tylsää lukea.

Tänäänkin olin aloittanut aamuni juoksulenkillä, vaikka ulkona oli ollut vain pari astetta lämmintä ja yöllä oli varmaan jo käyty pakkasen puolella. Luulin olleeni ainoa hullu, joka juoksi Kyrönjoen vartta siihen aikaan aamulla, mutta yllättäen Tiitus oli tullut lenkillä vastaan. Ehkä meitä oli siis kaksi hullua. Lenkin jälkeen olin syönyt aamupalaksi tuorepuuroa, koska olin käynyt edellisenä päivänä kaupassa ja jaksanut kerrankin panostaa. Siitä olisi voinut ottaa jopa kuvan blogiin.

Aamupalan jälkeen olin tehnyt töitä, mikä ei tietenkään ollut tippaakaan kiinnostavaa. Myös Kati oli soittanut ja kertonut, kuinka lapset olivat taas kipeänä, kuten joka ikinen syksy. Kuulemma äiti oli ollut hoitoapuna. Siskoni huomautti, kuinka äidin mielestä en pitänyt tarpeeksi yhteyttä. Hän kysyi, kuinka kauan vielä olisin täällä, eikä meinannut vastata mitään, kun kerroin, että olin saanut sovittua vuokranantajani kanssa jatkoajasta. Saisin asua tässä samassa asunnossa ainakin ensi kevääseen. Lopulta Kati pyysi, että tulisin edes jouluksi kotiin. Isäkin oli luvannut tulla Saksasta, mutta sitä en uskoisi ennen kuin näkisin.

Iltapäiväni kului tallilla tavalliseen tapaan. Eetu oli pitkästä aikaa hypännyt Jussilla, joten olin istunut maneesissa katselemassa sillä verukkeella, että lupasin olla puominnostaja, vaikkei siihen olisikaan ollut tarvetta. Sen jälkeen olin mennyt Salierin kanssa kentällä, kunnes sadekuuro oli yllättänyt ja olimme joutuneet pakenemaan maneesiin. Ruuna oli ollut kultainen, kuten aina. Tänään myös Flida oli ollut aivan käsittämättömän kurainen. Tamman vatsa oli niin iso, että Noalla oli ollut varmasti melkein kaksinkertainen pinta-ala puunattavana. Ei käynyt kateeksi. Keittiössä Hello jaksoi edelleen kertoa siitä, kuinka oli harrastanut ihan oikeaa kouluratsastusta Kosto-Maijalla. Nelly ei enää jaksanut laskea, kuinka monta nimeä Hello oli hänen hevoselleen ehtinyt antaa. Jeppe oli selvästi oppinut, että minut sai taklata rapsutusten toivossa ja Mielikki vaikutti vähän mustasukkaiselta, kun ei enää saanutkaan jakamatonta huomiotani (tai pullaani).

Tallilta tultuani olin heittänyt pyykit koneeseen ja tehnyt töitä, kunnes pyykkikone ilmoitti olevansa valmis. Ripustettuani märät vaatteet kuivumaan pyykkitelineelle työhuoneen nurkkaan, olin viimeistellyt vielä yhden tiketin ja sulkenut läppärin. Sisälläkin tuntui viileältä, joten päätin keittää teetä. En vieläkään tiennyt, pystyisinkö säätämään pattereita itse vai oliko se huoltoyhtiön hommaa. Kun tee oli valmista, käperryin sohvan nurkkaan viltin alle. Sohvapöydällä lojuvan kirjan sijasta tartuin kännyykkääni ja tässä sitä nyt oltiin, miettimässä umpitylsää mielikuvitusblogipostausta.

[Outi HalmeOsallistuja]

Maastoretki Hellon (ja Nellyn) tyyliin

“Kai sä huomasit, että se on väärä hevonen”, Noa irvaili huomattuaan minut Salierin karsinassa, vaikka tietenkin hän tiesi, että hoidin ruunaa Sonjan loman ajan.
“Ihan oikealta hevoselta tää mun mielestä vaikuttaa”, tokaisin takaisin rastapäälle, joka naurahti vastaukselleni. Asettelin talliloimea paremmin Salierin selkään. Olin tehnyt ruunan kanssa tänään ihan perustreeniä: siirtymisiä, taivutuksia ja muuta jumppailua, mutta hiki siinä oli tullut kummallekin.
“En mä tiiä.. Musta ne näyttää kaikki vähän samalta”, Noa jatkoi ja kurtisti kulmiaan muka mietteliäänä.
“Ei todellakaan näytä! Ensinnäkin Jussi ja Salieri on ihan eri väriset ja kyllähän sen nyt muutenkin näkee-”
“Hei rauhoitu, en mä oikeesti tarvi mitään luentoa!”, Noa toppuutteli, “ootsä Outi huomannut, että sulla on selkeesti tyyppi?”
“Joo, tumma ja komea. Tälläsen mä voisin ottaa itellekin”, iskin silmää ja taputin Salierin kaulaa. Miksi kukaan valitsisi traktorin, jos voisi saada urheiluauton, mietin, mutten sanonut ajatustani ääneen. Noa taisi kuitenkin aavistaa ajatukseni, sillä mies jatkoi päätänsä pudistellen matkaansa Flidan karsinalle. Nappasin Salierin karsinan ulkopuolelta pakasterasiasta banaaninpätkän, joka oli jo ehtinyt tummumaan. Ruuna ei kuitenkaan turhia nirsoillut.

Salierin jälkeen oli Jussin vuoro. Kahden hevosen kanssa riitti tekemistä, mutta oli mukavaa tuntea olonsa hyödylliseksi.
“Joko sä oot valmis?” Hello ilmestyi suuliin Skotti perässään niin yllättäen, että säpsähdin.
“Joo ihan kohta”, vastasin ja aloin sukimaan ripeästi Jussin selkää ja jalkoja puhtaaksi. Hetken podin huonoa omaatuntoa siitä, kuinka paljon perusteellisemman käsittelyn Salieri oli saanut, mutta päätin sitten syyttää siitä Helloa ja hänen arvaamattomia aikatauluja.
“Nellykin tulee ihan just niin voidaan lähteä”, mies raportoi ja melkein samalla hetkellä nainen taluttikin kimon tammansa meidän luoksemme.
“Meetsä ilman satulaa?” Nelly näytti yllättyneeltä.
“En todellakaan, mä en vaan ehtinyt vielä hakee sitä. Herranjestas, tuskin mä pysyisin kyydissä”, vastasin. Ehkä sitten, kun ilman jalustimia meneminen Jussin kanssa sujuisi tarpeeksi hyvin, uskaltaisin yrittää, mutta se aika ei todellakaan ollut vielä.
“Mitä iloa on hevosesta, jos sillä ei voi mennä ees ilman satulaa…” Hello jupisi. Arvelin, että hän oli enemmän traktorimiehiä.

Lopulta Jussikin oli satuloitu ja pääsimme lähtemään kohti Jätinkissankiveä, kuten Hello oli kovasti mainostanut. Nelly ei ainakaan vaikuttanut pistäneen pahakseen sitä, kuinka Hello oli kutsunut minutkin mukaan maastoretkelle. Kai hän oli tottunut Helloon. Itse en vielä oikein tiennyt, mitä ajatella.
“No… miten sulla ja herra tallinomistajalla menee?” Hello kysyi Nellyltä yllättäen. Tuntui kuin olisin salakuunnellut henkilökohtaista keskustelua, mutta Helloa tai Nellyä läsnäoloni ei häirinnyt.
“Ihan kivasti. Eetustakin on taas tullut ihminen, kun se ei enää oo niin kipeenä”, Nelly naurahti. Oli outoa kuulla, kuinka Nelly puhui hänen ja Eetun arjesta, vaikka olin minäkin huomannut, ettei lepäily neljän seinän sisällä todellakaan sopinut Eetulle. Nyt kun mies oli päässyt taas puuhailemaan tavalliseen tahtiin, hän vaikutti selvästi vähemmän stressaantuneelta ja kärttyiseltä.
“Mites Tide?” Nelly esitti puolestaan kysymyksen Hellolle.
“Ei osaa päättää kiduttaako se mieluummin mua vai Jeppeä. Voitko kuvitella, että mä oon joutunut lenkille ja Jeppe suihkuun?”
“Mä en voi kuvitella, kumpi on traagisempi kohtalo”, Nelly yritti tavoitella ääneensä myötätuntoa.

“No Outi, onkos sulla mitään sutinaa?” Hello käänsi huomionsa minuun, kun oli saanut kerrottua juttunsa loppuun.
“Ei, ei yhtikäs mitään”, pudistin päätäni. Se oli yksi parhaita puolia Otsonmäellä asumisessa.
“Älä sano, ettei sua muka kukaan jäänyt kaipaamaan siel Espoossa?”
“Hello, sä et voi sanoo noin”
“Sanoin jo, joten Outi voi ihan hyvin vastata”
“Mun edellinen juttu oli sellainen sekasotku, että se oli oikeestaan osasyy siihen, miks päädyin tänne”, hymähdin. En oikein mielelläni puhunut siitä. Nelly huomasi sen, mutta Hello ei.
“Anna olla Hello!” Nelly komensi, kun mies avasi suunsa kysyäkseen lisää. Yllättäen Hello totteli.

Tunsin oloni huojentuneeksi, kun Nelly ehdotti, että voisimme mennä vähän reippaammin. Cozmina ravasi jonon kärjessä. Hämärtyvässä illassa tamma näytti hohtavan valkoiselta. Jussi hölkötti rennosti Cozminan perässä rauhalliseen tahtiin. Vilkaisin taakseni ja näin kuinka Hello oli jäänyt kauemmaksi ja yritti hoputtaa Skottia pysymään Cozminan ja Jussin perässä. Kun olimme ravanneet pienen mäen päälle, Nelly hidasti käyntiin ja seurasin Jussin kanssa naisen esimerkkiä. Pian Hellokin oli kuronut syntyneen välimatkan takaisin umpeen.

“Entäs Noa?”
“Mitä Noasta?” esitin, etten ymmärtänyt Hellon kysymystä. Ilmeisesti reippaampi ravipätkä oli antanut Hellolle vain lisää aikaa miettiä kiusallisia kysymyksiä.
“Niin että olisko Noasta poikaystäväks?” mies tarkensi.
“Onks sun ihan pakko kiusata Outia”, Nelly ärähti pörröpäälle, “ja mikä pakkomielle sulla on yrittää parittaa kaikkia tallilaisia?”
“No onhan se hauskaa. Viimeks mä koitin ehdottaa Nellylle, et Helistä ja Kevinistä tulis hyvä pari”, Hello selitti virnuillen. En tiennyt, oliko Helillä ja Kevinillä muuta yhteistä kuin se, että molemmat olivat hevosenomistajia, mutta ilmeisesti se riitti Hellolle kriteeriksi hyvästä parista.
“Hei, mites Kevin? Oisko se parempi kuin Noa? Ei se oo vielä varattu Helille”, Hello innostui.
“Mä oon puhunut Kevinille ehkä kerran, joten paha sanoo”, irvistin. Siinä mielessä Noa kyllä voittaisi Kevinin, mutta katsoin paremmaksi jättää tämän tiedon itselleni, jotte Hello innostuisi enempää.
“Hello, luulis että kaikista ihmisestä sä nimenomaan tietäisit, ettet voi olettaa, et Outi haluu just poikaystävän”, Nelly huomautti.
“Totta, hyvä pointti! Outi, haluutsä tyttö- vai poikaystävän?” Hello esitti kysymyksen aivan kuin olisi kysynyt, juonko kahvini mustana vai maidolla. Nelly pyöräytti silmiään.
“Tällä hetkellä mulle kelpais ihan vaan ystävät”, naurahdin, vaikka ajattelin, että se taisi kuulostaa vähän säälittävältä.
“No, se on helppo homma! Nytkin sulla on niitä jo tässä kaks”, Hello tokaisi ja Nellykin hymyili nyökytellen.

[Outi HalmeOsallistuja]

Mielikki vai Jerusalem?

“Ootsä nähnyt Inaria tänään?” Noa kysyi huolestuneen näköisenä.
“Joo, tuolla se oli satulahuoneessa ja näytti siivoavan Uunon kaappia”, vastasin kasvoillani kysyvä ilme.
“Se oli jotenkin outo eilen… Tai on sillä selvästi ollut joku jo pidemmän aikaa”, Noa huokaisi, “eikä suostu ainakaan mulle puhumaan.”
Kuulin Noan äänestä turhautuneen sävyn.
“Mitä sä meinaat tehdä tänään Salierin kanssa?” rastapään puheenaiheen vaihto yllätti minut.
“Sonja sanoi, että Salierilla vois olla tänään kevyempi päivä. Mä ajattelin, et ois kiva lähteä kävelemään maastoon Jätinmetsään päin. Sonja ainakin sano, että Salierin pitäs olla ihan maastovarma yksinkin”, vastasin Noan kysymykseen. Jos jäisin sille tielle, niin nyt ainakin Noa tietäisi, mistä etsiä.
“Entä Jussi?”
“Miks ihmeessä sua yhtäkkiä kiinnostaa, mun suunnitelmat näin tarkkaan,” naurahdin, “en mä oo viel päättänyt. Varmaan mennään pyörimään taas maneesiin.”
Noa näytti hetken aikaa mietteliäältä, kunnes väläytti ovelan hymyn.

“Hei Inari, oisko sulla aikaa lähteä mun kanssa maastoon? Sonja sano, että Salierin pitäis kyllä olla ihan maastovarma, mut ois silti kiva saada kaveri mukaan”, olin löytänyt Inarin satulahuoneesta, kuten olin odottanutkin.
“Sori, Eira on just ratsastamassa Uuunolla. Ehkä joku toinen kerta…” Inari vastasi vältellen katsettani.
“Mä itseasiassa ajattelin, että sä voisit tulla Jussilla.”
“Emmätiiä…”
“Mä pyydän tätä puhtaasti itsekkäistä syistä”, vakuutin, “mun ei tarvis sit liikuttaa Jussia erikseen, kun ei se Eetukaan ihan ratsastuskunnossa vielä oo.”
Noa oli sanonut, että Inari oli kiltti, eikä kieltäytyisi jos pyytäisin hänen apuaan. Siinä hän oli ollut oikeassa.

Inari ratsasti edellä Jussilla ja minä seurasin perässä Salierin kanssa kohti Jätinmetsää. Ilma tuoksui sateiselta, kun hevoset kävelivät rennosti eteenpäin leveällä metsäpolulla. Välillä Inari osoitti polunhaaraa ja kertoi minne se vei. Yritin kuunnella keskittyneesti, vaikka tiesin, etten tulisi tunnistamaan yhtäkään niistä enää seuraavalla kerralla. Inari kuulosti siltä, että oli samoillut Uunon kanssa näissä metsissä paljon.

“Millainen se Salieri on?” Inari kysyi, kun olimme tulleet hiljaiselle hiekkatielle, jolla mahtui ratsastamaan hyvin rinnakkain. Jussi ja Salieri tallustivat eteenpäin samaan tahtiin ja toisistaan piittaamatta.
“Tosi kiva. Aika samantyyppinen kuin Jussi”,
“Onks silläkin kamala ravi?”
“Ei, se ei oo ihan yhtä paha. Tällä on oikeestaan tosi kivat liikkeet istua.”
Inarin kanssa oli aina ollut helppoa jutella hevosista ja ratsastuksesta.
“Jos sun pitäs valita, niin kumman sä ottaisit mielummin, Jussin vai Salierin?” Inarin virnisti. Hänen ilmeestään näki, ettei hän ollut vakavissaan.
“Ehkä Jussin… Mua epäilyttää hevoset jotka syö banaaneja”, virnistin hetken mietittyäni, “entä sä, Jussi vai Uuno?”
“Uuno tietty. Se on kuitenkin mun… tai siis meidän, vaikka onhan se vähän vaatimaton. Koulu vai esteet?”
“Ennen mä oisin vastannut saman tien, et koulu, mut Jussin kans on ollut kiva hypätä. Saaks valita molemmat?”
Inari pudisti päätään.
“Kyl ehkä sit edelleen koulu. Kumman sä valitset?”
“Puskailun”, Inari tokaisi, “ei musta olis kilpailemaan.”
“Ei toikaan kelpaa vastaukseks, jos mä en saa valita molempia”, naurahdin.
“Koulu sit, kun en mä oo niin kauheesti hypännytkään”, Inari tuumasi.
“Nyt mä keksin vaikeen! Mielikki vai Jerusalem?”
Oli mukavaa nähdä Inarin hymyilevän.

“Miks sä oikein päädyit Otsonmäelle?” Inari kysyi, kun viimeinenkin mieleen tullut kumman kaa -kysymys oli kysytty ja hiljaisuus oli laskeutunut hetkeksi välillemme. Ratsastimme jo takaisin Hopiavuoreen päin.
“Vahingossa”, naurahdin, mutta Inari ei näyttänyt tyytyväiseltä vastaukseeni. Niinpä kerroin isovahempieni kesämökistä, joka oli sijainnut jossain täällä lähellä, ja niistä mukavista kesämuistoista, joita minulla Otsonmäeltä oli.
“Mut siis miks sä halusit muuttaa?” tyttö tarkensi kysymystään kuuneltuaan puolivillaisen selitykseni. Varovainen ilme Inarin kasvoilla kertoi siitä, että tyttö tasapainoili sen rajalla, oliko kysymys ollut liian henkilökohtainen.
“Musta tuntui, että kaikki meni ihan päin helvettiä ja mä olin vaan jumissa siellä”, vastasin kaunistelematta. Varsinkin sen jälkeen, kun olin jättänyt opintoni kesken, elämä tuntui pysähtyneen paikoilleen. Muut valmistuivat, panostivat uraansa ja perustivat perheen, kun itse elin samaa arkea päivästä toiseen. Lopulta tuntui, ettei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin vaihtaa maisemaa.
“Mustakin tuntuu samalta”, Inari henkäisi lähes äänettömästi. Mietin pitkään, mitä vastaisin, sillä mieleeni tuli vain niitä samoja latteuksia, joita olin itse kyllästynyt kuuntelemaan ja jotka olivat aina tuntuneet vähätteleviltä tai liian holhoavilta.
“Sit sun pitää tehdä jotain uutta”, sain lopulta sanottua, vaikka sekin kuulosti ontolta itsestäänselvyydeltä.

“Mitä sä opiskelit?” Inari kysyi uteliaana hetken hiljaisuuden jälkeen.
“Kauppiksessa. Mä luulin, että se oli mun juttu, mut ei se ollutkaan. Mä luovutin parin vuoden jälkeen”, kohautin olkiani.
“Mikä sun juttu sit on?”
“En mä oo keksinyt sitä vieläkään. Joskus mä luulen, että mä keksin, mut sit mä huomaan, et mä olin taas väärässä.”
“Mut kai sulla on joku suunnitelma?”
“Kai mä vaan venaan faijan perintörahoja ja yritän etsiä itseäni sillä aikaa”, hymähdin, “mutsi ainakin sanoo niin.”
“Etsä sit pelkää et sä jäät jumiin Otsonmäelle? Jos sulla ei oo siis mitään suunnitelmaa.”
“Tottakai pelkään”, vastasin rehellisesti, “mut samalla mä tiedän, miten helppoa on vaan lähteä. Oonhan mä tehnyt sen jo kerran.”
Inari vaikutti mietteliäältä, mutta ei sanonut enää enempää.

“Miten meni? Kertoks se mitään?” Noa ilmestyi luokseni, kun kylmäsin Salierin jalkoja.
“Se sano, että se ottais mielummin Jerusalemin kuin Mielikin. Mä olin eri mieltä”, vastasin täysin vakavalla naamalla.
“Eikun mä tarkoitin… Siis mitä? Mun pitää kyllä puhua pari valittua sanaa sen Helmipuron kanssa”, Noa irvisti.
“Älä oo sille liian ankara”, huokaisin, “sillä on vaan paljon mietittävää”.
“Niinku mitä?” Noa kärtti uteliaasti.
“Kuule Metsärinne, mä en oo mikään juoruilija”, tokaisin ja käänsin huomioni takaisin Salieriin. Noa puhisi jotain, mutta jätti minut sitten rauhaan. Tiesin kyllä, että rastapää tarkoitti vain hyvää, mutta Inari saisi jutella hänelle ihan itse. Ei ollut minun paikkani kertoa Inarin asioista Noalle.

[Outi HalmeOsallistuja]

Tuttu ja turvallinen Jussi

Eetu oli edelleen flunssan kourissa, eikä ihme, sillä tallinomistaja ei todellakaan malttanut levätä tarpeeksi. Vaikka koko Hopiavuori tuntui vahtivan, ettei mies rehkisi liikaa, niin silti hän onnistui livahtamaan hommiin vähän väliä.
“Tahron mä tallissa olla, kun on uusia hevoosia ja kaikkea. Muuten pitävät ihan kelevottomana tallinomistajana”, Eetu oli puolustautunut tarkistaessaan karsinaa, jonka Tiitus oli jo laittanut valmiiksi uusimmalle tulokkaalle. Viimeisimpänä olin nähnyt Eetun marssimassa alatarhoille päin ja höpisemässä puhelimeen jotain sähköistä ja vesistä.
“Nyt takaisin tupaan siitä vai käynkö hakemassa Nellyn”, olin uhkaillut, kun mies oli lopettanut puhelunsa. Se oli toiminut ainakin hetken.

Ulkona alkoi jo olla viileää, mutta laitoin edelleen Jussin mieluiten valmiiksi suulissa. Eetukin teki aina niin, joten ori oli tottunut siihen. Karsinassa se pyöriskeli enemmän ja halusi häärätä mukana. Suulissa ori sen sijaan seisoi kuuliaisesti paikallaan. Ei sitä välttämättä tarvinnut pistää edes kiinni, ainakaan Eetun mielestä, mutta ihan niin paljon en vieläkään oriin luottanut.

“Älä yritä”, naurahdin Jussille, kun huomasin kuinka se kurottautui hamuamaan riimunnarua, joka oli sidottu vetosolmulla harjauspuomiin. Tartuin lempeästi orin turpaan ja siirsin sen pois pahanteosta. Ori painoi päänsä syliini ja odotti rapsutuksia. Hellyin ja rapsutin otsan tähteä, josta irtosi lyhyttä valkeaa karvaa. Naurahtaen mietin, oliko Jussi Eetun kanssa yhtä hellyydenkipeä vai olinko vain itse liian helppo nakki. Ainakin ori tiesi tasan tarkkaan, millä keinoin sai yhden ylimääräisen rapsutuksen ja kuivan leivänkannikan takkini taskusta.

“Hei Outi, kiitos vielä kun autat sen Salierin kanssa”, Sonja huikkasi parkkipaikalta, kun talutin Jussia maneesille. Aamupäiväni tallilla oli kulunut tutustuen Salieriin. Olin odottanut Sonjalta vähintään nipullista kirjallisia ohjeita, kuten Heli olisi varmasti tehnyt, mutta Sonja oli vakuuttanut, että pärjäisin kyllä maalaisjärjellä ja turhia hössöttämättä. Aamupäivän aikana olin muutenkin huomannut, että Salierin omistaja vaikutti paljon rennommalta kuin olin etukäteen olettanut.
“Ei mitään, mielelläni mä autan. Nauti lomasta!” vastasin hymyillen.
“Kiitos, kyllä musta tuntuukin, että oon vähän loman tarpeessa”, Sonja huokaisi, “mut saa mulle soittaa tai laittaa viestiä ihan mihin aikaan vaan, jos tulee jotain. Ja olis kiva, jos laittaisit vähän kuulumisia.”
“Mä laitan kyllä”, lupasin. Jussi kuopi maata selvästi vihjaillen, että parkkipaikalla nököttäminen sai riittää..
“Ja muista vielä tuoda Salierille banaania. Se on sen lempiherkku”, Sonja huolehti istuessaan autonsa etupenkille.
“Muistan muistan”, vakuutin virnistäen, “banaanimonsteri saa kyllä päivittäisen annoksensa.”

Maneesissa nousin Jussin selkään tottuneesti ja annoin sen lähteä kävelemään pitkin ohjin uralle. Nostin jalustimet ristiin satulan eteen ja venytin kantapäitäni korostetusti kohti maata Jussin käynnin keinuttaessa eteenpäin. Tänään olin päättänyt keskittyä istuntaani. Jussi venytti kaulaansa kävellessään reippaasti eteenpäin. Sitä ei tarvinnut patistella alkukäyntien aikana toisin kuin Salieria. Tai ehkä vain osasin vaatia Jussilta enemmän heti alusta alkaen. Nautin siitä, että sain olla maneesissa yksin. Nykyään se alkoi olla harvinaista herkkua, kun Hopiavuoressa oli taas talli täynnä ja syyssateet tekivät kentästä vähemmän houkuttelevan vaihtoehdon.

Ilman jalustimia Jussin ravissa ei auttanut kuin yrittää istua ja rentoutua. Jos jäin puristamaan reisillä, meinasin horjahtaa heti seuraavassa kaarteessa alas. Jussin pahamaineiseen raviin verrattuna Salierin askel oli tuntunut pehmeämmältä ja ravin rytmiin oli ollut helpompi mukautua. Heti, kun olimme alkaneet kunnolla töihin, oli Salieri keskittynyt Sonjan sijasta minuun. Siinä suhteessa Salieri ja Jussi olivat varsin samanlaisia. Salierikin nautti selvästi työskentelystä ja reagoi apuihini yhtä kevyesti kuin Jussi. Sonja oli hymyillyt hyväksyvästi, kun kokeillut Salierin kanssa niin pohkeenväistöjä kuin lisäyksiäkin. Tiesin, että olin todella onnekas, kun sain ratsastaa sellaisilla hevosilla kuin Jussi ja Salieri.

Kun oli aika nostaa laukka, Jussi hyökkäsi laukannostoon niin että jouduin tarttumaan satulan etukaaresta pitääkseni tasapainoni. Sonja oli sanonut Salierin olevan joskus vähän teatraalinen. Sekin kuulosti tutulta. Jussin kanssa ensimmäinen laukannosto oli aina vaikein. Kun ori oli saanut purkaa höyryjään pari kierrosta keskiympyrällä, seuraavat siirtymiset sujuivat paljon tasaisemmin ja laukkakin pysyi paremmin hallinnassa. Siihen verrattuna Salierin pikkupukki laukannostossa ei ollut tuntunut juuri miltään. Ei Jussin vauhdikas laukkakaan minua haitannut. Olin ollut aina sitä mieltä, että hevosen sai olla mieluummin liian reipas kuin eteenpäin puskettava. Ei ratsastuskoulussakaan koskaan ollut harmittanut roikkua kyydissä pukkilaukkaa vipeltävän ponin selässä tai rauhoitella helposti kuumuvaa puoliveristä, mutta kun tunnille oli osunut se laiska suomenhevonen, jota kukaan ei saanut liikkumaan eteenpäin, olin ollut valmis lähtemään kotiin saman tien.

Olin juuri laskeutunut Jussin selästä, kun maneesin ovelta kuului viheltelyä. Otin Jussin ohjista paremman otteen, kun ovi aukesi.
“Sopiiko tulla? Siellä sataa taas”, Tiitus tiedusteli kohteliaasti.
“Tuu vaan, mä oon ihan just valmis”, vastasin ja mies talutti Been sisälle. Nuori ori katseli ympärilleen korvat hörössä.
“Tää on ihan niinku ei ois koskaan maneesia nähnytkään”, Tiitus pyöräytti silmiään, kun Bee säpsähti maneesin oven sulkeutumista. Nuori ori tuijotteli erityisesti maneesin katsomoa ja puhisi, kun Tiitus yritti houkutella sitä eteenpäin. Jussikin terästäytyi tarkkailemaan Beetä.
“Sellaista se nuoren hevosen elämä taitaa olla”, naurahdin, vaikkei minulla juurikaan ollut kokemusta nuorten hevosten koulutuksesta. Ihailin sitä, kuinka rauhallisesti ja kärsivällisesti Tiitus käsitteli hevostaan. Hän näytti siltä, että tiesi, mitä oli tekemässä.
“Joskus mä vaan toivoisin, että tää olis jo aikuinen. Tollanen niinku Jussi”, mies puuskahti.
“Kyllä siitä varmasti tulee ihan yhtä hyvä kuin Jussistakin”, hymyilin kannustavasti ja taputin ratsuni kaulaa. Jäin taluttelemaan Jussia maneesiin siihen asti, että Bee vähän rentoutui.

“Kyllä me nyt pärjätään, mut kiitos. Bee näköjään tänään tarvi vähän enemmän henkistä tukea”, Tiitus hymyili kun oli saanut Been talutettua onnistuneesti katsomon ohi muutaman kerran ja kävelemään sitten liinan päässä ympyrällä. Miehen olemuksesta kuitenkin näki, että hän halusi mieluiten olla kahdestaan Been kanssa. Ymmärsin sen kyllä. Itsekin pystyin ratsastamaan paljon rennommin, kun kukaan ei ollut katsomassa. Jätin Tiituksen ja Been keskenään maneesiin ja talutin Jussin tihkusateessa puolijuoksua takaisin tallille.

[Outi HalmeOsallistuja]

Olisiko niin paha alkaa Otsonmäkeläiseksi?

Istuin keittiön pöydän ääressä ja sekoittelin hajamielisesti lusikalla teetä, joka oli jäähtynyt jo haaleaksi. Vesipisarat hakkasivat ikkunaan suljettujen verhojen takana. Vaikka syksy tuntuikin aina yhtä haikealta, olin aina pitänyt siitä jollain tavalla. Syksy tuntui ajalta, jolloin elämän sai ainakin hetkeksi järjestykseen kesän kaaoksen jälkeen. Pienenä se oli liittynyt koulun alkuun ja siihen, kuinka aina päätin, että tämä olisi se vuosi, kun yrittäisin enemmän, tekisin läksyni tunnollisemmin ja alottaisin kokeisiin lukemisen ajoissa. Myöhemmin siitä oli tullut aika, kun olin päättänyt pitää taukoa juhlinnasta rankan festarikauden jälkeen, hankkia salikortin ja alkaa dieetille. Yleensä intoni oli kuitenkin laantunut aina viimeistään syyskuun loppuun mennessä.

Vilkaisin puhelintani jälleen kerran turhaan. Olin yrittänyt soittaa vuokranantajalleni ja lähettänyt sitten tekstiviestin perään. Kello oli jo yli puolenyön, joten vastauksen odottaminen tuntui turhalta, mutten silti malttanut antaa puhelimen olla rauhassa pöydällä. Kyllä kai Otsonmäeltä toisenkin kämpän löytäisi helposti, jos vuokranantajani ei pystyisi jatkamaan sopimusta. Tai jos ei löytäisi, niin ehkä Eetun talossa olisi väliaikaisesti joku komero, jonne voisin muuttaa siksi aikaa, että löytäisin katon pääni päälle. Torppasin ajatuksen kuitenkin saman tien. Minusta ei todellakaan olisi sellaiseen kommuunielämään, vaan tulisin hulluksi, kun en koskaan tietäisi, kuka istuisi keittiössä tai marssisi ovesta sisään. Olin asunut opiskeluaikana kaksi kuukautta soluasunnossa, kunnes olin saanut siitä tarpeekseni. Onneksi isä oli löytänyt suhteillaan mukavan vuokrayksiön Niittykummmusta, jonne olin päässyt muuttamaan tarpeeksi pian.

“Ootsä ihan tosissas nyt jäämässä sinne?” Sande oli kuulostanut aidosti järkyttyneeltä kun olimme jutelleet aiemmin päivällä puhelimessa.
“Varmaan, jos vaan on kämppä vielä lokakuun jälkeen”, vastasin ja suljin silmäni odottaessani parhaan ystäväni reaktiota.
“Mä en tajuu sua! Tiätsä mä olin ihan varma, että toi on vaan joku tollanen sun vaihe ja se menee ohi. Siis kaikki sun elämä on täällä”, Sanden ääni oli pingottunut. Olin tiennyt jo etukäteen, ettei hän ilahtuisi uutisista.
“Totta kai mulla on myös ikävä sitä ja teitä kaikkia”, valehtelin sujuvasti. Välillä toki toivoin, että Sande ja muut olisivat lähempänä, mutta sen jälkeen, kun olin lähtenyt Espoosta, en ollut kertaakaan harkinnut palaavani sinne.
“No mut miks sä et sit vaan tuu takas?”
“Sä pidät mua varmaan ihan idioottina, mutta mä jotenkin viihdyn täällä. Mulla on kiva kämppä, joka muuten maksaa varmaan puolet vähemmän kuin se sun koirankopin kokoinen yksiö ja tääl on no… jotenkin vähemmän stressaavaa ja hektistä. Ja onhan sit tääl kans Jussi”, listasin asioita.
“Uuu, onks sulla joku mies? Se selittää paljon”, Sande myhäili ärsyttävästi.
“Joo sellanen tumma ja lihaksikas”, hymähdin sarkastisesti takaisin, “etkö sä idiootti oo kuunnellu mua yhtään. Jussi on hevonen. Mä oon sanonut sen ainakin sata kertaa!”

“Anyway, kai sä sentään muistat et mulla on lokakuussa synttärit. Kai sä sillon ees tuut?” Sande vaihtoi puheenaihetta. Olin yllättänyt siitä, kuinka kauan olin saanut puhua omista asioistani.
“Mä yritän, mut…”
“Ei! Sulla ei oo töitä silloin. Sä laitat sen nyt viimeistään sun kalenteriin, etkä suostu ottamaan mitään paskavuoroa siihen”, Sande tunsi minut ihan liian hyvin.
“No totta kai mä tuun”, yritin sanoa kepeästi aivan kuin olisin vitsaillut aikaisemmin, “mun vaan keksiä missä oon yötä. Ei oikein huvita mennä mutsille.”
“Sä voit tulla mun luo! Kyl tänne mahtuu”, kuulin Sanden äänestä innostuksen.
“Ei pahalla, mut sun kämppä on melkeen pienempi kuin mun eteinen. Ehkä mä meen vaan hotelliin”, naurahdin. Sen jälkeen sainkin kuunnella pitkän tovin suunnitelmia siitä, ketä kutsuttaisiin, minne mentäisiin ja millaisen asuvalikoiman Sande oli jo nyt hamstrannut vaatekaappiinsa odottamaan suurta päivää.

Puhelun jälkeen olin entistä varmempi siitä, että en halunnut sittenkään lähteä Otsonmäeltä, vaikka Sande olisikin ehkä toivonut päinvastaista. Täällä ei tarvinnut olla jatkuvasti sosiaalinen, harrastaa small-talkia tai verkostoitua sellaisten ihmisten kanssa, joista ei välittänyt pätkääkään. Täällä sain viettää hyvällä omalla tunnolla koti-iltoja käpertyneenä sohvalle Netflixiä katsellen ja tehdä töitä juuri silloin kuin huvitti ilman sosiaalisia paineita näyttäytyä kaikissa kissanristiäisissä. Täällä kehtasin käydä ruokakaupassa tallivaatteet päällä, mutta meikit sipaisin naamaan edelleen tottumuksesta, vaikkei sitäkään olisi tarvinnut tehdä. Täällä ihmiset vaikuttivat siltä, että tunsivat naapurinsa ja välittivät aidosti toisistaan, vaikka toisinaan se saattoikin tuntua kyttäämiseltä. Tuskin Sande olisi ymmärtänyt Otsonmäen viehätystä, vaikka olisinkin selittänyt hänelle kaiken tämän.

[Outi HalmeOsallistuja]

Tervetuloa porukkaan! 🙂 Aina on hauska päästä lukemaan uusien hahmojen tarinoita ja Nadja kyllä vaikuttaa mielenkiintoiselta tyypiltä taustansa takia. Outi voi myös aika hyvin samaistua muuttofiiliksiin ja ajatuksiin Otsonmäestä, vaikka muuttofirman palkkaamisen ja isomman kämpän ansiosta pääsikin itse varsinaisessa laatikoiden kantelussa helpolta. On kuitenkin mielenkiintoista nähdä, miten Nadja alkaa kotiutumaan ja toisaalta tämän sosiaaliset piirit Seinäjoella on kuitenkin vielä lähellä.

Tarina tempaisi heti mukaansa ja jotenkin tuo miten Nadja suhtautu potentiaaliseen varvasmurtumaan loi kyllä heti tietynlaisen mielikuvan siitä, että tämä ei vähästä hätkähdä, vaan taitaa olla luonteeltaan sellaista selviytyjätyyppiä. Niinpä se olikin mun mielestä aika hauska idea, eikä onneksi ihan liian graafisesti kuvailtu 😀

Vaikka Nadja onkin esitelty introverttina tyyppinä, johon ei ole välttämättä helppo tutustua, niin toivottavasti tämä pääsee kuitenkin mukaan tallin porukkaan. Luulen tosin, että se on enemmän Nadjasta itsestä kuin (yli)ystävällisistä ja ehkä vähän uteliaistakin Hopiavuorilaisista kiinni.

[Outi HalmeOsallistuja]

Mulle Marshall ei ole ennestään tuttu hahmo, mutta on ollut kiva päästä tutustumaan siihen sun aktiivisen tarinoinnin myötä. Näin ensivaikutelmaltaan Marshall vaikuttaa olevan rauhallisen määrätietoinen tyyppi, joka ei ei liikaa murehdi, mitä hänestä ajatellaan, vaikkei varmasti kukaan voi olla täysin immuuni sille vastaanotolle, jonka Marshall on Otsonmäellä saanut. Toivottavasti mies jaksaa sietää sitä ja uskoa, että kyllä se siitä, kunhan ihmiset vain ehtivät tutustua häneen. Ehkä myös ne positiiviset asiat leviävät nopeasti pienellä paikkakunnalla, vaikka toisaalta Marshall on varmasti sellaisessa tilanteessa, ettei hänellä ole varaa pieneenkään virheeseen.

Mun mielestä olit kirjoittanut tuon kohtaamisen äidin ja lapsen kanssa tosi hienosti. Siitä käy ilmi se Otsonmäkeläisten ennakkoluuloisuus. Tietenkään lasta ei haittaa Marshallin aksentti, vaan se on äiti joka käyttäytyy varautuneesti. Toisaalta kun selviää, ettei Marshall olekaan niitä venäläisiä, niin äidinkin asenne vähän lievenee. Outille Marshallin aksentilla tai taustalla ei ole niin väliä, sillä Outi ei ole Otsonmäkeläinen, eikä siten omaa samoja ennakkoluuloja. Toisaalta Marshallin erakkomaiselta ja vähän jurolta vaikuttava luonne ovat ehkä sellaisia asioita, joiden takia Outi ei ensimmäisenä ole tutustumassa rastapäähän.

Kuten sanottu, Marshall vaikuttaa myös todella oman tiensä kulkijalta, kuka nyt muuten lähtisi vieraaseen maastoon ensikertaa aivan yksin, kun maastoseuran saamiseen riittäisi vain pieni vihjaus lähes kenelle tahansa. Toisaalta Hopiavuoren maastoreitit tuntuvat olevan sen verran kovassa käytössä, että tuskin eksyminen oikeasti olisi todellinen riski, vaikka Outin suuntavaistolla kyllä mahdollista. Arlekin vaikuttaa mukavan leppoistalta maastoseuralta, joten senkään puolesta ei ole huolta. Mun mielestä kuvailet muutenkin aivan ihanasti Arlekinin luonnetta ja sille on jo muodostunut selkeä persoona mun mielessä. Varsinkin, kun Marshall vertailee kahta hevostaan, niin ne luonteenpiirteet joihin ainakin mies itse kiinnittää eniten huomiota tulee selväksi. Samalla oppii tuntemaan myös sitä hevosta, josta Marshall luopui.

Ja vielä lopuksi, toi kuva on todella upea! Siitä huokuu ihana talvinen tunnelma. Olispa täällä etelässäkin edes vähän lunta, eikä vaan vesisadetta…

[Outi HalmeOsallistuja]

Mä oon oikeassa elämässä juuri tällainen todo-listojen rustaaja, joten mun mielestä tää oli tosi hauska ja ihanan erilainen päivitys. Samalla tää kyllä onnistui triggeröimään kunnon joulustressin, koska tänä vuonna on ollut niin kiire, että en oo edes ehtinyt vielä kunnolla omia listoja miettimään. Onneksi sentään ruokapuolesta vastaa vanhemmat, joiden luokse lähden joulua viettämään, niin ei toivottavasti ihan yhtä pitkää listaa tule kuin Sonjalla 😀

Vaikka sinänsä tälläinen todo-lista on aika yksinkertainen, eikä erityisen kuvaileva, niin tästähän paljastuu itseasiassa todella paljon kaikenlaista. Ensinnäkin näyttää tosiaan siltä, että Sonja on ruokavastuussa. Toisaalta ruokien ja koristelusuunnitelmien perusteella on helppo kuvitella, että Sonja viettää ainakin äitinsä kanssa varsin perinteistä joulua. Ehkä paikalle on tulossa muitakin vieraita? Ilmeisesti myös Sonjan työpaikalla luotetaan ainakin jossain määrin naisen organisointitaitoihin, sillä myös toimistoon liittyviä asioita löytyy listalta. Sonja on myös ilmeisen hyvin kotiutunut Otsonmäelle, kun listalta löytyy muistamiset myös naapureille. Näin pk-seudulla kerrostalossa vuokrakämpässä asuvalle kuulostaa tuollainen aika vieraalta, kun meillä ei suurin osa naapureista edes moikkaa toisiaan 😀 Ehkä se on myös enemmän Otsonmäen kaltaisen pikkupaikkakunnan juttuja..

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 11 kuukautta sitten  Outi Halme.

[Outi HalmeOsallistuja]

Fifi on muodostunut mun mielessä ainakin jo ihan mahtava ponipersoona ja siitä on aina hauska lukea 😀 Mutta olisi kyllä varmasti hirveä herätys, jos joku soittaisi että hevonen tai ylipäänsä lemmikki on karannut. Itselläkin varmasti alkaisi uhkakuvat vilisemään silmissä, mutta onneksi lopulta Santtu selvisi säikähdyksellä. Onneksi karkaaminen todellisuudessa oli vähän vähemmän dramaattinen ja ihanan realistinen. Fifi vaikuttaa kyllä aika kelmiltä ponilta, jolla on jekkuja takataskussa.

Vaikka tarina keskittyykin Fifin karkureissuun, niin kyllä siitä huomaa sen, kuinka Santtu on jo kasvanut hevosenomistajana. Hän käsittelee poniaan jo paljon luontevammin kuin aikaisemmin, eikä vaikuta jännittävän sitä oikeastaan enää ollenkaan talutellessaan. Toki se nolottaa, että poni aiheuttaa ylimääräistä vaivaa, mutta siitäkin Santtu saa juteltua Eetun kanssa. Ehkä Santtu on huomannut, että tallilta tosiaan saa hyviä neuvoja tarvittaessa.

[Outi HalmeOsallistuja]

Voi Eetu parkaa! Onneksi pian on Dressage Masters ohi ja päästään kaikki takaisin tuttuun arkeen. Helppoahan Tiituksella on, kun sen jännitävä osuus on jo ohi. Tää oli jotenkin tosi ihana hetki ja tuntui niin kotoisalta, vaikka porukka onkin hotellissa Saksassa eikä Hopiavuoren tuvassa. Oon myös tietenkin tosi iloinen siitä, ettei mun tarina ihan metsään mennyt. Jossain puolessa välissä aloin ajattelemaan mahdollisuutta, että ei Eetu mihinkään hotelliin kehtaa mennä, vaan hän on päättänyt nukkua tyyliin Jussin karsinassa 😀

Oon jotenkin pitänyt Eetua aina hirveän paljon vanhempana kuin Outia, mutta eihän näillä nyt oikeasti ihan niin paljoa ikäeroa ole ja jotenkin nyt vasta tajusin sen. Eetu on kuitenkin niin aikuinen ja vastuullinen ja huolehtii kaikesta, kun Outi vieläkin ettii suuntaa sille, mitä haluaisi tehdä. Tässä tarinassa Eetu vaikutti tavallista nuoremmalta syödessään sipsejä ja loikoessaan sängyn jalkopäässä. Ehkä ulkomailla vastuu ei paina ihan niin paljon kuitenkaan, kun on muutakin mielessä.

Mun oli myös ihan pakko vielä vähän tarttua tohon vikaan kappaleeseen…

[Outi HalmeOsallistuja]

“Ei sitä saa maalata mustaks!”
“Hello, me sovittiin, että niistä saa tehä just sellasia kuin haluaa”, Nelly muistutti tuimana.
“Niin, mut ei musta oo mikään joulun väri”, Hello mutristeli.
“Mä en oo varsinaisesti mikään jouluihminen”, puolustauduin. Hello itse oli puoliksi väkisin istuttanut minut pöydän ääreen ja lykännyt pensselin käteeni. Miehen mieliksi lupasin kuitenkin lisätä palloon vähän väriä.

Valitettavasti valkoiset raidat eivät tainneet olla Hellon mielestä tarpeeksi, sillä mies uhkasi ripustaa koristeeni Hopiavuoren kuuseen niin, että eräs Jerusalem Ilves saattaisi aivan vahingossa saada sen hampaisiinsa.

Täysikokoinen joulupallo

[Outi HalmeOsallistuja]

Apua, minkälaiset pikkujoulut meillä onkaan ollut 😀 Oli pakko päästä kirjoittamaan, vaikkei mulla vieläkään ihan oikeasti aikaa ollut (saatoin vähän uhrata työaikaakin)

Rusetti

“Voinks mä käydä vaihtanassa vaatteet jossain?” supatin Jillalle, joka oli nostanut juuri höyryävän glögikattilan pois liedeltä. Olin tupsahtanut pikkujouluvalmisteluiden keskelle suoraan tallista, tummansiniset ratsastushousut edelleen jalassa ja Jussin kuolalla höystetty villapaita päälläni. Onneksi sentään autossa oli ollut vaihtovaatteita.
“Lainaa vaan mun huonetta! Mä tuun näyttämään missä se on. Ehkä sieltä löytyy vähän terästystä glögiin, jos ei kerrota Eetulle mitään”, punatukkainen nainen iski silmää.
Niinpä odotin, että Jilla sai glögin kaadettua termariin ja seurasin sitten nuorempaa naista yläkertaan.
“Tossa on Noan huone, siellä on käärme. Ja toi on Eetun. Mun huone on täällä”, Jilla johdatti minua käytävää pitkin ja avasi oven minulle. Livahdin sisään ja aloin vaihtamaan vaaatteita samalla, kun Jilla alkoi penkoa pienen työpöydän laatikoita mutisten jotain taskumatista.

Juuri kun kiskoin kuolaista villapaitaa pääni yli, kuulin kuinka huoneen oveen koputettiin ja ennen kuin kumpikaan meistä ehti vastata mitään, ovi aukesi narahtaen. Refleksinomaisesti käänsin selkäni oven suuntaan, etten paljastelisi liikoja, jos tulija vaikka olisikin Eeetu.
“Eetu käsi tulla kysymään – MIKÄ HITSI TOI ON?” Eiran äänestä ei voinut erehtyä.
“Ai mikä? Ai toi vai? Outi, onks sulla tatuointi?” kuulin Jillan hämmästelevän.
Onneksi olin edelleen puolitiessä villapaidan sisällä, joten kumpikaan ei nähnyt minun punastuvan. Kyllä, se oli tatuointi, jonka olemassaolon nykyään useimmiten unohdin, sillä se oli alaselässä, enkä nähnyt sitä itse. Lähipiirini oli niin tottunut siihen, etten ollut enää aikoihin kuullut siitä väsyneitä kuittailuja. Niinpä en ollut muistanut olla varovainen.
“On se tatuointi”, vahvistin nolosti mutisten villapaidan uumenista.
“Mitä sen on tarkoitus esittää?” Jilla tiedusteli varovasti. Pystyin tuntemaan kaksikon tuijotuksen alaselälläni.
“Mun mielestä se näyttää ihan.. öö.. no niinku käyttämättömältä koirankakkapussilta. Silleen kun se on sidottu hihnaan kiinni”, Eira tuumaili hetken arvioinnin jälkeen. Jilla tyrskähti ja sen jälkeen kaksikko repesi hervottomaan nauruun.
Villapaidasta vapauduttuani, kiskoin valkoisen topin nopeasti alaspäin ja nappasin sängyltä tummansinisen paitapuseron.
“Se on rusetti”, sain lopulta sanottua, kun Jillan ja Eiran kikatus taukosi hetkeksi.

Valitettavasti juuri Eira oli osunut tapauksen todistajaksi, sillä olin hädin tuskin ehtinyt saanut paidan napitettua loppuun, kun Eira jo viiletti portaita alas.
“Inari! Arvaa mitä? Outilla on koirankakkapussi tatuoituna alaselkään!”
“Käyttämätön!” karjuin perään ja yritin juosta Eiraa kiinni. Villasukkien alla jyrkät portaat muuttuivat liukumäeksi, joten päädyin likumaan portaita alas pikkujouluvieraiden keskelle.
“Siis se on oikeesti rusetti”, käytin hyväkseni syvän hiljaisuuden joka oli langennut alakertaan koko hässäkän seurauksena. Hello oli ensimmäinen joka purskahti nauramaan. Onneksi sentään Jillan tarjoama glögi oli erinomaista.

[Outi HalmeOsallistuja]

1. Miltä maailma näyttää juuri herättyäsi?
Kun ensimmäisen kerran herätyskello soi, möngin vain syvemmälle peiton alle, joten sanoisin, että pimeältä. Parin torkutuksen jälkeen alkaa kuitenkin näyttää jo valoisammalta, kun herätyslamppu pikkuhiljaa valaisee huonetta enemmän.

2. Oletko enemmän aamu- vai yöihminen?
Sanoisin, että aamupäivä ihminen. En nauti erityisen aikaisista herätyksistä, mutta koen silti olevani tehokkaimmillani aamupäivällä, ennen lounasaikaa.

3. Mikä on suosikkivuodenaikasi?
Kesä! Silloin on lämmintä ja valoisaa ja aurinkoista. Ihmisetkin ovat yleensä paremmalla tuulella!

4. Millainen rooli musiikilla on elämässäsi?
Ei erityisen suuri. Kuuntelen musiikkia lähinnä treenatessani, joten Spotifyn on vallannut lähinnä tasaista jumputusta sisältävät top-listat. En edes osaa nimetä varsinaista lempibändiä tai artistia, mutta salainen paheeni on suomiräp. Tosin sekin kelpaa treenimusiikiksi vallan mainiosti.

5. Kuinka monta tuntia päivästä vietät sosiaalisen media parissa?
Enemmän kuin kehtaan myöntää. Useimmiten selailen Instagramia silloin, kun sattuu olemaan joutilas hetki. Varsinkin kotona iltaisin uppoudun aivan liian pitkäksi kännykän syövereihin, vaikka pitäisi tehdä jotain muuta.

6. Mikä saa sinut rentoutumaan?
Urheilu ja varsinkin juokseminen! Myös tallilla puuhastellessa on helppoa unohtaa muut murheet.

7. Kerro yksi asia, jota et voi sietää.
Vanhempiani, varsinkin kun tulee puheeksi tulevaisuudensuunnitelmat tai se, missä kaikessa siskoni on menestynyt minua paremmin.

8. Mitä pelkäät: hämähäkkejä, pimeää, neuloja vai korkeita paikkoja?
En varsinaisesti mitään, sillä olen pohjimmiltani aikamoinen yllytyshullu ja siedän epämukavuutta hammastapurren varsin pitkälle. Tai ehkä sitä, etten olisi enää vapaa tekemään oman mieleni mukaan asioita. Kai sitä jonkinlaiseksi sitoutumiskammoksi voi siis sanoa.

9. Mikä on suosikkijouluruokasi?
Suklaa

10. Osaatko luetella aakkoset oikein ulkomuistista?
Osaan, vaikka nyt aloin epäillä sitä, kun sitä tällä tavalla kysyttiin.

11. Pidätkö saunomisesta?
En erityisemmin. Joskus, varsinkin erityisen kylminä päivinä on ihanaa päästä lämmittelemään, mutta silloinkin viihdyin saunassa maksimissaan kymmenen minuuttia. Ei siis ihme, etten ole juurikaan vuokra-asuntoni saunaa lämmittänyt.

12. Pidätkö enemmän lahjojen antamisesta vai saamisesta?
Saamisesta, koska olen ihan surkea keksimään yleensä lahjoja kenellekään. Siksi yleensä lahjonkin ihmisiä niillä perinteisillä konvehtirasioilla tai leffalipuilla.

13. Aiotko tehdä uudenvuodenlupauksia?
Otsonmäelle muuton jälkeen ei taida olla tarvetta julistautua erikseen tipattomalle tammikuulle, joten ehkä pitää keksiä jotain uutta.

14. Kuuluuko ananas pitsaan?
Ehdottomasti! Olen sellainen makeahiiri, että mieluiten kaikissa ruuissa saisi olla jotain makeaa. Niinpä ananas on aivan ehdoton täyte pitsassa.

15. Miten vietät joulusi?
Äiti on kutsunut minut Espooseen, mutta en ole vieläkään päättänyt, mitä teen. Ehkä jään Otsonmäelle, haen kaupasta joulukonvehteja jokaista sorttia ja katson hömppäleffoja Netflixistä.

[Outi HalmeOsallistuja]

Sonjalla on kyllä ihana työ, kun se joustaa siten, että tallilla voi käydä päivällä. Näin syksyisin ei oo ihan liikaa niitä aurinkoisia ja kauniita päiviä, joten on tosi masentavaa viettää ne neljän seinän sisällä toimistossa, kun kuitenkin on jo pimeetä sitten kun lähtee kotiin. Ja eiköhän Sonja oo oikeassa, että kyllä tuollainen kiva tauko oikeasti vain parantaa työtehoa 🙂

Mielenkiintoista myös, kuinka Sonja suhtautuu uuteen tallityöntekijään vähän epäluuloisesti ja vähän vaikuttaa siltä, että suurin huoli on se, että Sonja joutuu taas tutustumaan uuteen ihmiseen. Kun Oskari sitten osoittautuu hiljaisemman puoleiseksi, on hauska huomata kuinka Sonja on oikeastaan huojentunut. Se taas kertoo myös siitä, millainen tyyppi Sonjakin on.

Oli myös hauskaa lukea siitä, miten Sonja vähän treenaa trail-kisaan, vaikka onkin ollut vahvasti sitä mieltä, ettei hänestä ole kipailemaan. Ehkä tuollaiset leikkimielisemmät kilpailut ei kuitenkaan tunnu niin vakavalta. Mielenkiintoista nähdä, uskaltaako Sonja startata ja jos uskaltaa, niin tuntuuko sen jälkeen, että muihinkin kilpailuihin olisi helpompi osallistua.

Ja täytyy vielä mainita, että Outi on otettu huomiosta 🙂 Niin kauan kuin Salierilla ei ole omaa hoitajaa, niin Outi voi kyllä autella mielellään sen minkä kerkeää, vaikka Jussin kanssa välillä onkin kädet täynnä.

[Outi HalmeOsallistuja]

<3

Mä en oikein osaa sanoa tähän mitään järkevää, mutta kaiken tän stressin ja kiireen keskellä tulin tästä tarinasta tosi hyvälle mielelle ja vähän liikutuin. Vaikka se onkin vaan mielukuvitushahmo, josta toinen mielikuvitushahmo puhuu tosi ihanasti, niin silti kyllä siitä on silti ihan maailman parasta lukea! Nyt vaan jännitetään, miten Eetu ja Jussi pärjäsi kisoissa 🙂

Ja olihan tässä myös mielenkiintoinen maininta taas Eetun äidistä ja yhdessä ton edellisen tarinan kanssa taas vähän annettiin tiedonmuruja siitä, mitä Milanin ja Eetun välillä on tapahtunut. Tää kiinnostaa mua niin paljon, että innostun aina kun aihetta sivutaan ihan vähänkin. Ehkä koko totuus joskus selviää, mutta toisaalta tää, että aihetta sivutaan vaan silloin tällöin ja ohimennen onkin tosi kiehtovaa ja pitää mielenkiinnon yllä.

Musta olis ihanaa kirjoittaa nyt kisareissusta omakin tarina, mut katsotaan ehdinkö millään… Onneks taas ens viikon jälkeen pitäis vähän helpottaa kiireiden kanssa niin, että ehtii muutakin kuin nopeasti bussissa selailla, mitä on tapahtunut, että pysyy edes vähän kärryillä!

[Outi HalmeOsallistuja]

Sä olet selvästi perehtynyt tätä matkapäiväkirjaa varten ihan huikean paljon yksityiskohtiin ja suunnitellut tarkasti ja vaikka se tekeekin tekstistä tosi uskottavaa, niin ei se kovin paljoa liity Hopiavuoren tarinaan. Lisäksi sä olet selvästi tosi tuottelias kirjottaja ja mä oon jo melkein tottunut siihen Sonjalta tulee tarina joka päivä. Niinpä mä näkisin, että Eetun huoli tässä on se, että sä kirjoitat vaikka kuinka paljon, mutta se ei oikein anna mitään meille muille Hopiavuorilaisille ja kuten Eetu sanoi, niin sitten niitä on vaikeaa kommentoida ja vähemmän jännittävää lukea.

Koska sä itekin myönnät, että yhteisöllinen kirjoittaminen on sulle vielä haaste, niin mä ajattelin, että pari konkreettista vinkkiä voisi auttaa. Esimerkiksi ennen Sonjan matkaa sekä Noa että minä heitettiin sulle jo pallot, joilla saisi näitä matkatarinoita linkitettyä Hopiavuoreen. Noalle Sonja lupasi, että lähettäisi postikortin, joten ihan vaan maininta, että esimerkiksi akvaarion myymälässä Sonja mietti, löytyisikö sieltä sopivaa korttia olisi tavallaan pitänyt Sonjan samassa universumissa. Outi taas on luvannut lähettää Salierin kuulumisia tekstarilla joka päivä, joten se on myös tosi hyvä linkki Hopiavuoren arkeen (enkä sano tätä siks, että tietenkin musta, kuten kaikista muistakin on ihanaa, kun oma hahmo huomioidaan). Sen lisäks Sonja vaikuttaa siltä, että se ikävöi Salieria, joten se voisi esimerkiksi kysyä Eetulta, miten tallilla menee, ihan vain varmuuden vuoksi.

Näin kanssakirjoittajan kannalta näissä tarinoissa hankalinta on se, ettei me voida reagoida Sonjan tekemisiin, koska me ei tallilla tiedetä, mitä Sonja siellä jenkeissä puuhaa. Niinpä jos tällaisen matkatarinan jakaa moneen osaan, olisi tosi hyvä kertoa, mitä muut tallilaiset reissusta myös tietävät oli se sitten kuulumisten vaihdon, postikortin tai vaikka Facebook-päivityksen perusteella. Jos Sonja olisi esimerkiksi kertonut pitävänsä matkasta blogia, voisi muut tallilaiset seurata näitä päivityksiä sitä kautta ja sitten juoruilla tallilla 😀 Voisit jopa keksiä, kuinka esimerkiksi Nelly tai Jilla on kommentoinut viimeisintä matkapäivitystä tai kuinka ainakin kymmenen tallilaista kävi tykkäämässä, kun postasit yhteiskuvan akvaariolta Kimmon kanssa Mä olen ainakin huomannut, että sä osaat myös mukauttaa tarinoitas, jos joku Sonjan kanssa leikkii. Nyt sun pitäis vaan astua vielä vähän kauemmas mukavuusalueelta ja itsekin aktiivisemmin tehdä aloitteita toisten hahmojen suuntaan.

Ja mitä tulee muiden hahmoilla leikkimiseen, niin totta kai se on aina pelottavaa. Se on kuitenkin osa sitä yhteisöllistä kirjoittamista, että jokaisella on lupa vähän rakentaa toistensa hahmoja myös sen oman tulkinnan kautta ja mun mielestä se on ainakin sairaan siistiä lukea, kuinka joku toinen on sen oman hahmon nähnyt. Ja hei, jos menee pieleen, niin sitten hahmon omistaja voi vaan jättää ristiriidan huomiotta tai mikä hauskempaa, keksiä tavan selittää se.

Musta olis tosi sääli, jos Sonja katoais Hopiavuoresta varsinkin, kun mä nään, että sulla on paljon potentiaalia myös yhdessä kirjoittamisen parissa. Mä toivon, että sä uskallat kokeilla entistä rohkeammin ja että sä huomaat myös sitten jossain vaiheessa saavasi siitä jotain myös takaisin, kun Sonja on tiiviimpänä osana muidenkin tarinaa.

[Outi HalmeOsallistuja]

Ai vitsit kun oli kiva tarina! Ja hyvä idea kertoa kerralla koko viikosta. Siinä oikein korostui kuinka rauhallisesti Santtu alkoi tutustumaan poniinsa ja kuinka se itsevarmuus siitä jo vähän lähti kasvamaan.

Oli myös ihanaa, kuinka Santtu kohtasi muita Hopeavuorelaisia ihan ohimennen ja tosi arkisesti. Vaikka ne kohtaamiset olikin vaan lyhyitä niin jokainen hahmo oli kyllä helposti tunnistettavissa ja ikään kuin elementissään. Oli myös hauska huomata kuinka Santtu huomioi ihmisiä niiden eläinten kautta sen sijaan että olisi esimerkiksi huomioinut erityisesti ulkonäköä.

Tästä tarinasta myös huokuu se kuinka kiltti, ajattelevainen ja tunnollinen Santtu vaikuttaa olevan. Lisäksi se, kuinka Santtu on myös valmis ottamaan apua vastaan, kertoo tietynlaista kypsyydestä. Joku toinen olisi voinut samassa tilanteessa itsepäisesti koittaa vaan pärjätä yksin. En Malta odottaa, miten Fifin ja Santun suhde lähtee kehittymään. Tän tarinan perusteella kuitenkin vaikuttaa siltä että Fifi on aika hyvä poni opettamaan Santulle, millaista on olla hevosenomistaja 😉

[Outi HalmeOsallistuja]

Toivoinkin, että Outi saisi Sonjalta jotain hoito-ohjeita loman ajalle, mutta tosi kiva, kun sä kirjoitit tästä ihan kokonaisen tarinan! Olin miettinyt itsekin, että kirjoittaisin saman tyyppisen tarinan, mutta onneksi sä ehdit eka, sillä tää vastasi moneen kysymykseen, mitä olisin joutunut muuten arvaamaan.

Musta on myös tosi kiva, että sain tällaisen tilaisuuden vähän päästä kontaktiin Sonjan kanssa. Niin kuin Eetu jossain kommentissa oli maininnut, niin vaikuttaa siltä, että sulla on tosi selkeät suunnitelmat Sonjan varalle ja on tuntunut vähän hankalalta miettiä, miten Sonjan saisi napattua mukaan omiin tarinoihin. Nyt Outi sai tosi luonnollisen tavan tutustua Sonjaan ja uskon, että se tekee jatkossakin Sonjasta kirjoittamisen helpommaksi 🙂

Ootan kyllä innolla, että Outi pääsee tutustumaan Salieriin paremmin vielä itsekseen.

[Outi HalmeOsallistuja]

Kiva saada Arielkin mukaan Hopiavuoren tarinaan! 🙂

Mulla on jotenkin tosi ristiriitainen olo, kun luen tällaista lapsihahmon kertomaa tarinaa. Jotenkin se lapsellisuus häiritsee ja tuntuu jopa vähän liioitellulta, mutta toisaalta taas se lapsellisuus kuuluu siihen lapsihahmoon. Luulen, että se on osittain ihan vain tottumuskysymys. Harvoin virtuaalihevosten parissa tulee vastaan teinejä nuorempia hahmoja, joten siksi lapsikertojaan suhtatutuminen tuntuu ehkä vähän hankalalta. Toisaalta en myöskään itse ole ollut kovinkaan paljon tekemisissä pienten tai isompienkaan lasten kanssa, joten mulle on tosi vaikeaa arvioida, onko se lapsi nyt ikäänsä nähden liian lapsellinen vai liian vähän lapsellinen ja mikä olisi realistista. Niinpä mä luulen, että vika on enemmän mun henkilökohtaisessa suhtautumisessa kuin itse tekstissä.

Sitten, kun onnistuin muistuttamaan itseäni siitä, että Ariel on viisivuotias ja ne lapsellisuudet kuuluu asiaan, niin onhan tää tarina aivan todella hurmaava ja suloinen. Maken lisäksi tää tarina esittelee mun mielestä ytimekkäästi myös muuten, millaista Arielin elämä on. Siihen kuuluu matkustelua, äidin lisäksi myös hoitaja ja kavereita, jotka myös tykkäävät poneista. Arielista myös välittyy heti todella eläinrakas, reipas ja välitön kuva.

Oli myös ihanaa lukea, miten Eetu suhtautuu Arieliin. Ei Eetu ainakaan kovasti näytä lapsia vierastavan, joten olisipa hauska lukea, mitä Nelly tuumailee tästä kohtaamisesta. Lisäksi Eetu on varmasti sellainen tallinomistaja, joka osaa lempeästi neuvoa Arielia paremmaksi poninomistajaksi.

[Julkaisija]

Viestit