[Outi HalmeOsallistuja]

Onnea on puhtaat suitset

Olin huomannut Jussin uuden otsapannan heti. Forceful. Se kuulosti kovin mahtipontiselta, eikä oikein tuntunut sopivan sille hevoselle, johon olin alkanut tutustua. Jussi se minulle oli. Mutkaton, rauhallinen ja omalla tavallaan jääräpäinen – vähän kuin suomenhevonen puoliverisen vaatteissa. Otsapanta oli kaunis ja käsintehty, eikä se varmasti ollut ehtinyt käyttöön vielä kertaakaan. Sen takia olinkin kai huomannut, kuinka pölyiseltä Jussin suitset muuten näyttivät. Kuolaimet olivat kyllä huolella pestyt, mutta turparemmiin oli pinttynyt kuivunutta kuolaa. Se vaatisi enemmän hinkkaamista.

Irrottelin remmejä Jussin suitsista yksi kerrallaan. Merkitsin huolellisesti ruutupaperille, missä reiässä mikäkin solki oli ollut, vaikka painaumat nahkassa näkyivätkin selvästi. Tuskin koskaan unohtaisin sitä läksytystä, jonka sain, kun kasasin ensimmäisen hoitoponini suitset väärin ja seuraavalla ratsastustunnilla ne tippuivat ponin päästä. Poni kompastui ja ratsastaja lensi kuperkeikalla alas, mutta selvisi onneksi vain lievällä aivotärähdyksellä. Olisihan ratsastajankin pitänyt huomata, ettei suitsissa ollut kaikki kohdallaan, mutta minun vastuullani se suitsien kasaaminen oli ollut. Tapaturman jälkeen satulahuoneen seinään oli ilmestynyt iso lappu, jossa kiellettiin purkamasta suitsia osiin, ellei tiennyt mitä oli tekemässä. Se oli ollut kova kolahdus kaksitoistavuotiaan hevoshullun ylpeydelle.

Satulasaippua tuoksui. Siitä tuoksusta tuli aina mieleen päivä, jolloin olin juuri eronnut ensimmäisestä poikaystävästäni ja lintsasin siksi koulusta. Menin tietenkin tallille, kun en kotonakaan voinut olla. En edes muista, minkä tekosyyn olin keksinyt, mutta tallimestarille ei voinut valehdella. Ei hän minua koululle passittanut, mutta rangaistukseksi sain eteeni pinon suitsia, jotka roikkuivat ratsastuskoulun satulahuoneessa ylimmällä rivillä aivan katonrajassa. Ne olivat niitä varusteita, joita käytettiin vain hätätilanteessa ja silloin, kun hevoskerhossa opeteltiin varusteiden huoltoa. Jossain vaiheessa tallimestari istui seuraani korjaamaan vanhan satulan tikkauksia ja kuuntelemaan sydänsurujani. Vasta paljon myöhemmin tajusin, kuinka tarkkanäköinen hän oli ollut.

Kiersin valjasrasvapurnukan kannen auki ja mietin jälleen Jussia. Kun Eetu ratsasti sillä, se todellakin oli Forceful, eikä mikään tavallinen Jussi. Siksi kai ajatus Jussilla ratsastamisesta jännittikin niin paljon. En ollut koskaan ennen arastellut mitään hevosiin liittyvää, joten minulla ei ollut aavistustakaan, miten pääsisin siitä tunteesta yli. Eniten hävetti, kuinka olin luvannut Eetulle, että voisin tietenkin auttaa Jussin liikuttamisessa. Olinhan kuvitellut niin itsekin. Nyt ori seisoi kuitenkin kolmatta päivää putkeen tarhassa, kun itse keksin tekosyitä, jotka alkoivat olla lopussa. Eniten pelkäsin, että jos en kohta ryhdistäytyisi, ei minun tarvitsisi enää tulla takaisin Hopiavuoreen. Ensimmäistä kertaa muutettuani Otsonmäelle tunsin oloni edes vähän tervetulleeksi täällä.

Jos Jussi olisi vähän pienempi tai ihan vain vähän vähemmän hieno…

Ripustin puhtaat suitset takaisin paikoilleen ja sallin itselleni pienen tyytyväisen hymyn. Sentään olin saanut jotain aikaiseksi.

[Outi HalmeOsallistuja]

Onneksi olen jo aikuinen

En tiedä kumpi säikähti enemmän, minä vai Eira, kun kiskaisin satulahuoneen oven auki. Eira ponkaisi pystyyn kaataen jakkaran, jolla oli kyhjöttänyt ja ampaisi ulos yhtä äkäisesti kuin säikähtänyt kissa. Ilmeisesti Eira oli taas – tai edelleen – huonolla tuulella. Kuulin tallin käytävältä oven kolahduksen ja epäilin, että Eira oli piiloutunut Uunon karsinaan. Päätin antaa Eiran olla piilossaan rauhassa. Tuskin hän ainakaan minua kaipasi kyselemään tyhmiä.

Jätin Jussin varusteet harjauspuomille ja lähdin hakemaan oria tarhasta. Kun ohitin kentän, arvelin tietäväni syyn Eiran harmistukselle. Se syy istui läsipäisen ponin selässä farkut jalassa tuijottaen kännykkäänsä.
“Vittu tää mesta on ihan paska”, tyttö marisi ponilleen, eikä varmaankaan tarkoittanut sitä minun kuultavaksi. Saatoin pyöräyttää silmiäni. Ponin selässä istuva blondi ei esittelyjä vaatinut. Vaikken ikinä missään käynytkään, olin minäkin kuullut lähikaupan kassalla Sannista, joka oli tullut pilaamaan Otsonmäen nuorison.
“Sähän kuulostat ihan Eiralta”, naurahdin ajattelemattomasti. Sannin ilmeestä päätellen en olisi voinut keksiä pahempaa loukkausta.
“Sori, en mä siis pahalla.. Sulla on nätti poni”, yritin.
“Voisitko nyt vittu vaan jatkaa matkaa”, Sanni sihisi pingottuneesti. Jouduin muistuttamaan itseäni, että olin aivan tarpeeksi vanha siihen, että voisin jättää tallin draamailevat teiniprinsessat huomiotta. Silti mietin, kuinka olisin voinut valita sanani paremmin.

Katselin hetken kuinka Jussi yritti keskittyneesti kurottaa turpaansa aidan ali pientareelle ylettyäkseen nyhtämään tuoretta ruohoa. Oli melkein sääli keskeyttää orin puuhat. Vilkaisin olkani yli ja varmistin, ettei ketään ollut näkyvissä aivan lähipiirissä ja vihelsin. Se ei kuulostanut ollenkaan Eetun vihellykseltä ja Jussikin taisi olla siitä samaa mieltä, sillä ori heilautti laiskasti korvaansa suuntaani, mutta ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Ei sillä, että olisin odottanutkaan sen toimivan. Noukin Jussin riimun ja narun ja raotin tarhan porttia niin, että mahduin sisälle. Kaivelin taskujani rapisevan karkkipaperin tai kauppakuitin toivossa. Lopulta jouduin tyytymään kohtalooni ja noutamaan Jussin tarhan perimmäisestä nurkasta. Sentään ori antoi helposti kiinni ja löntysti rennosti vierelläni, kun talutin sen ulos tarhasta. Taluttaessani Jussia kentän ohi Sannista ei näkynyt enää jälkeäkään.

Harjattavana ollessaan Jussi ei tarjonnut kovinkaan suurta jännitystä, joten oli helppoa vaipua omiin ajatuksiinsa. Mietin, kuinka edes Otsonmäen kaltaisessa paikassa ei päässyt pakoon Sanneja, joita olin yritellyt väistellä koko elämäni.
“Mielikki! Heti takaisin”, tiukka komento keskeytti ajatukseni ja hetkessä pieni kääpiöpinseri oli pyörimässä jaloissani häntä viuhtoen puolelta toiselle.
“Sori, ei se yleensä… Tai no mitä mä valehtelen. Se on vaan tosi innostunut uusista ihmisistä”, tummatukkainen mies naurahti. Kiinnitin ensin huomiota lävistyksiin ja loveen kulmakarvassa ja vasta sitten jalkaan. Jussi mulkoili Mielikkiä epäluuloisesti ja otti muutaman askeleen sivulle. Hätistin piiskahäntäistä pikkukoiraa kauemmaksi.

“Joko sä olet kuullut siitä teemapäivästä? Tuo äitisi tallille tai jotain. Kenet sä aiot tuoda?” pakollisten esittäytymisten jälkeen Noa vaihtoi aihetta, ennen kuin hiljaista hetkeä ehti syntyä. Mielikki hyöri nyt Noan jaloissa ja oli ilmeisesti tarpeeksi turvallisen etäisyyden päästä Jussista, sillä orikin vaikutti taas rennommalta.
“Tuskin mä osallistun. Mun perhe asuu niin kaukana, eikä niitä varmaankaan kiinnosta”, selittelin, vaikka tiesin, että äitini olisi hypännyt autoon sillä samalla sekunnilla, jos olisin vain pyytänyt. En vain halunnut häntä tänne hössöttämään turhasta.
“Voithan sä tuoda jonkun kaverikin. Ei sen tarvi olla perhettä”, Noa muistutti ja yritti hymyillä kannustavasti.
“Mulla on töitä silloin”, käytin lempitekosyyni ja toivoin, että asia olisi sillä selvä.
“Ai koko viikonlopun?”
“Aina”, naurahdin, enkä oikeastaan valehdellut. Töitä kyllä riitti niin paljon kuin niitä vain jaksoi tehdä ja silloinkin, kun ei olisi jaksanut.

[Outi HalmeOsallistuja]

Jostain se on aloitettava

Puhelimeni soi juuri kun pysäköin autoani tallin parkkipaikalle maneesin eteen. “Mä soitan myöhemmin! Oon just menossa katsomaan yhtä hevosta”, ilmoitin hätäisesti ja suljin puhelimen jäämättä odottamaan äitini vastausta. Olihan se kiva, että hän kyseli kuulumisia, mutta olin jo myöhässä, enkä todellakaan halunnut antaa ensivaikutelmaa myöhästelijänä. Vilkaisin nopeasti kuvajaistani peruutuspeilistä ja sipaisin hiussuortuvan korvan taakse. Nopeasti kuitenkin siirsin sen takaisin paikalleen ja pöyhin hiuksiani, vaikkei sillä niin vaikutusta ollutkaan. Hengitin vielä kerran syvään ennen kuin nousin ulos autosta. Jännitti aivan kuin olisi ollut työhaastatteluun menossa.

“Voinko mä auttaa jotenkin?”, tummahiuksinen nuorimies pysäytti mönkijän kohdalleni ja katsoi minua kysyvästi. Taisin näyttää vähän eksyneeltä ihmetellessäni siinä tallin pihalla.
“Osaatko sanoa, mistä mä löytäisin Eetun?” kysyin ja yritin kuulostaa reippaalta.
“Tuolla se on lakaisemassa suulia.”
Mies huiskaisi kädellään tallirakennukseen päin ja jatkoi sitten matkaansa pidemmittä puheitta. Suuli? Ei aavistustakaan, mistä mies puhui. Rivakat harjanvedot kuitenkin kaikuivat tallirakennukselta, joten päätin suunnistaa ääntä kohti.
“Moikka, sä olet varmaan Eetu? Sori kun mä oon vähän myöhässä. Mä oon siis Outi”, huikkasin katoksen laidalta. Kello oli jo seitsemää yli. Lakaisu taukosi hetkeksi.
“Ai onkos se kello jo niin palajon. Mä en sitä Jussia ehtinyt vielä sisälle hakea. Tervetuloo nyt sitten Hopiavuoreen”, mies tuli luokseni ja ojensi kätensä nahkeaan, mutta jämäkkään kädenpuristukseen, “kattele hetki ympärilles niin mennähän sit yhressä hakemahan Jussia.”

Kun mies jatkoi lakaisuhommiaan, hiippailin sisälle talliin ollakseni pois tieltä. Tallissa oli hiljaista, sillä sen asukkaat nauttivat ulkona tuoreesta heinästä ja auringonpaisteesta. Hengitin syvään tallin tuoksua, joka oli niin tuttu, vaikka paikka olikin vieras. Etenin karsinarivistöä eteenpäin lukien nimikylttejä yksi kerrallaan. Uuno, Bee, Skotti, Hera, Ketku… Mietin, miltä tallin asukkaat näyttäisivät. Uuno olisi sata varmasti suomenhevonen, Herasta tuli mieleen kimo arabi ja Ketku taas toi mieleen kujeilevan shetlanninponin. Lopulta pääsin Jussin karsinalle. Se oli vasta siivottu, eikä paljastanut mitään asukkaastaan.

“Valamista on!”, Eetun ääni kajahti tallin ovelta. Kiiruhdin takaisin miehen luo ja kipitin perässä, kun mies harppoi tottuneesti kohti tarhoja. Tummanruunikko ori oli helppo tunnistaa tarhasta, vaikka pölyisenä ja heinänkorsia maasta hamutessaan se vaikutti hieman vaatimattomammalta kuin miten Eetu oli hevostaan puhelimessa kuvaillut.
“Sen kaveri Onni onkin nyt laitumella”, Eetu totesi ja vislasi. Ruunikko hevonen lähti löntystämään rauhallisesti tarhan portille päin. Mies taputti hevosen kaulaa, sujautti riimun orin päähän ja napsautti narun kiinni.
“Sitten mennähän”, Eetu lykkäsi Jussin narun käteeni. Ori tallusti vierelläni rauhallisesti ja Eetu kehui, kuinka Jussi oli niin järkevä ja mukava käsitellä, tuskin minullakaan sen kanssa mitään ongelmia tulisi.

“Se vartoo kyllä siinä hetken”, Eetu vakuutti, kun hieman epäröiden jätin Jussin seisomaan suuliin ja seurasin miestä sisälle talliin ja varustehuoneeseen.
“Mä voin auttaa”, nappasin Eetun nenän edestä Jussin harjat, joita mies tavoitteli varsin vaikean näköisesti. Hän oli jo kasannut syliinsä Jussin suitset ja satulan, enkä halunnut roikkua mukana aivan tyhjänpanttina. Eetu kiitteli avusta, kun suuntasimme takaisin Jussin luo. Ori nuokkui harjauspuomin luona, eikä näyttänyt olevan moksiskaan siitä, että joutui odottelemaan tovin. Kun Eetu rapsutti tähteä Jussin otsassa, miehen kasvoille levisi tyytyväinen hymy. Jostain syystä tunsin oloni epämukavaksi, aivan kuin olisin keskeyttänyt kahdenkeskeisen hetken, kun nappasin harjan harjakorista ja ryhdyin toimeen. Yhteistuumin laitoimme Jussin kuntoon ja samalla Eetu kertoili Hopiavuoren tallin arjesta. En voinut olla hymyilemättä miehen leveälle murteelle, joka kuulosti niin erikoiselta omiin korviini.

Nojasin kentän aitaan ja katselin, kuinka Eetu siirsi Jussin raviin. Miehen ilme oli keskittynyt ja Jussi näytti puhkuvan energiaa kiitäessään eteenpäin kentän pitkää sivua. Kierros kierrokselta orin askel piteni ja olemus muttui rennommaksi. Mitä pidempään Eetu hevosensa kanssa työskenteli, sen saumattomammin yhteistyö sujui, ja sen tyytyväisemmältä Jussi näytti.

“Kuka sä oot?” viereeni ilmestynyt vaalea tyttö tenttasi saaden minut hätkähtämään.
“Mä oon Outi. Aloitin just Jussin hoitajana”, vastasin hieman häkeltyneenä.
“No sehän tästä vielä puuttui”, tyttö pyöräytti silmiään.
“Eira, käyttäydy!” vaalean tytön seurassa ollut vanhempi tyttö ärähti. Olisin voinut lyödä vetoa, että kaksikko oli sisaruksia keskenään.
“Mä oon Inari. Me ei kyllä olla nähty aikaisemmin. Mä oon silloin tällöin ratsastanut Jussilla, kun Eetulla on kiireitä”, tyttö vilkaisi Eiraa, joka tuhahti närkästyneenä, “ja toi on valitettavasti mun pikkusisko Eira.”
“Inari on Eetun lellikki! Kyllä tällä tallilla olis muitakin jotka vois Jussin kanssa auttaa”, Eira ilmoitti niin kuuluvasti, että se varmasti kantautui myös Eetun korviin ennen kuin lähti mielenosoituksellisesti marssimaan kohti tallia.
“Eira on välillä vähän noh.. Eira. Sitä ei kannata ottaa henkilökohtaisesti. Me omistetaan Uuno. Jos sulla on mitään kysyttävää – ”
“EETU! Tuolla on vähän tilanne päällä”, sama tummatukkainen nuorimies, jonka olin tavannut jo aiemmin kaahasi mönkijällä kentän luo keskeyttäen Inarin ja huitoi suuntaan, josta oli tullut.

“Inari?” Eetu vilkaisi kentän laidalla seisovaa tyttöä.
“Joo joo, alatarhat päästä päähän. Mee vaan”, Inari otti Jussin ohjat ja painoi Eetun kypärän päähänsä. Vähän isohan se oli, mutta ajoi asiansa. Pian Inari istui Jussin selässä ja Eetu mönkijän kyydissä.
“Se oli Tiitus. Se tekee viikonloppua täällä. Haluutko kävellä meidän kanssa?” Inari kysyi. Kävelin mielelläni Inarin ja Jussin vierellä, sillä en tiennyt, mitä muutakaan olisin sillä aikaa tehnyt.

“Jussi on kyllä tosi kiva, mutta sen ravi on ihan hirveä. Mä en vaan tajua, miten siellä pystyy istumaan. Eetu kyllä koittaa neuvoa, mutta helppohan sen on sanoa. Sen kanssa Jussi menee niin hyvin”, Inari pohti, kun kävelimme tarhojen viertä.
“Sen ravi näyttää kyllä isolta”, myötäilin. Olin iloinen siitä, että Inari piti yllä keskustelua. Otsonmäelle muutettuani olin jutellut säännöllisesti lähinnä lähikaupan kassan kanssa (“Päivää”, “Kiitos”, “Ei tule muuta tälläkään kertaa”), joten tuntui oudolta tavata yhtäkkiä niin monia uusia ihmisiä.
“Säkin varmaan jossain vaiheessa pääset ratsastamaan Jussilla?” Inari tenttasi.
“Jotain sellaista se Eetu mainitsi. Kunhan tässä nyt eka tutustutaan puolin ja toisin. Mä en oo ollut hevosen selässä melkeen kymmeneen vuoteen”, tunnustin Inarille hieman vaivaantuneena.
“Kai tää on vähän niin kuin pyörällä ajo, ettei sitä ihan kokonaan voi unohtaa” tyttö virnisti, vaikka tuskin hänellä juuri olikaan kokemusta yhtä pitkistä ratsastustauoista.

“Kehtaanko mä nyt jättää tän vaan sulle?” Inari varmisti napattuaan satulan Jussin selästä.
“Sitä vartenhan mä täällä oon”, vakuuttelin hymyillen.
“Kiitos! Mä nyt kuitenkin vien nää varusteet. Jos Eetu kysyy, niin sen kypärä löytyy tuvasta”, tyttö sanoi ennen kuin lähti. Jussi seisoi harjauspuomin luona, eikä tuntunut juuri hetkahtavan ympärillään tapahtuvaa hälinää. Tässä sitä nyt oltiin, vihdoinkin kahdestaan. Oli helpompaa kaivaa harjakorista harja ja alkaa sukia orin tummanruskeaa karvaa, kun Eetu ei ollut paikalla. Vaikka mies olikin vaikuttanut mukavalta, oli minusta silti tuntunut siltä, että olin jollain tavalla arvioitavana, kun laitoimme Jussia yhdessä kuntoon. Tietenkin ymmärsin sen, sillä olihan kyseessä miehen oma hevonen ja olin itse Hopiavuoressa ja oikeastaan koko Otsonmäellä aivan vieras ihminen. Harjasin Jussia pitkin rauhallisen vedoin ja suljin silmäni. Hetken aikaa pystyin kuvitella, että Jussin tilalla seisoisi kimo puoliverinen, ja että aivan kohta kuulisin tutun äänen, joka kysyisi haluanko kyydin kotiin vai meinasinko jäädä tallille haaveilemaan koko yöksi. Muisto sai minut hymyilemään. Silittelin Jussin kaulaa ja toivoin, että ehkä jonain päivänä ori tuntuisi yhtä tutulta ja Hopiavuori yhtä kotoisalta.

Mönkijän ääni havahdutti minut ajatuksistani. Ilmeisesti Tiitus ja Eetu olivat palanneet.
“Laitumen lanka oli katkennu ja siellä yks varsa juoksenteli naapurin pellolla. Mutta nyt on rauha maassa”, Eetu huikkasi pihalta, “jos viet sen Jussin sinne tarhaan, niin keitetähän tuolla tuvassa kahveet.”

[Outi HalmeOsallistuja]

Outi Halme
Jussin hoitaja

Outi Halme on 25-vuotias entinen Espoolainen, joka muuutti Otsonmäkeen pakoon hektistä elämää ja halvempien vuokrien toivossa. Muutto maaseudulle sai myös hevoskärpäsen puraisemaan uudelleen monen vuoden tauon jälkeen. Aikanaan harrastus loppui silloisen vuokrahevosen muutettua toiselle paikkakunnalle, mutta ennen sitä Outi viihtyi tallilla päivät pitkät ja himoitsi päästä kilpailemaan kouluradoille ihan tosissaan. Outi asuu yksin vuokralla kerrostalo kolmiossa lähellä Otsomäen paloasemaa ja tekee etätöitä amerikkalaisen IT-yrityksen teknisessä tuessa, jossa työajat ovat varsin joustava käsite.

Outi on järjestelmällinen ja tunnollinnen suorittaja, mutta muilta ihmisiltä hän ei missään nimessä odota samanlaista säntillisyyttä kuin itseltään. Jos naisen jäljiltä loimet eivät ole huolellisesti viikattu tai harjakori siististi järjestyksessä, voi olla syytä huolestua. Outi on hieman oman tiensä kulkija, joka yrittää pysyä kaukana draamasta ja konflikteista. Ärsyyntymisen huomaa lähinnä siitä, että naisen kasvoille ilmestyy iloinen asiakaspalveluhymy, joka on tarttunut pysyvästi työvuosista kaupan kassalla. Outi tulee kyllä hyvin juttuun muiden ihmisten kanssa, mutta on enemmän kuuntelija kuin hölöttäjä.

Ulkonäöltään Outi on pitkänhuiskea ja urheilullinen brunette, jonka hiukset ulottuvat suunnilleen olkapäille asti. Nainen harvoin lähtee minnekään ilman kevyttä meikkiä ja tallillakin hän näyttää siistiltä ja huolitellulta. Outin vakiovaatteisiin kuuluu hyvin istuvat tummansiniset farkut ja yksivärinen t-paita tai pitkähihainen.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 3 kuukautta sitten  Outi Halme.
• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 3 kuukautta sitten  Outi Halme. Syy: lisää kuva

[Outi HalmeOsallistuja]

Vau! Olet osannut ottaa palautteen todella hyvin vastaan ja paransit tekstiäsi mielestäni hyvin onnistuneesti. Kesäpäivän tunnelma välittyi ihanasti ja oli hauska päästä tutustumaan Hermaniin paremmin tekstin pienten yksityiskohtien kautta.

Mun mielestä hienointa tässä tekstissä kuitenkin on, että vaikka lisäsitkin kuvailua ja pidensit tekstiä, niin silti teksti on ihan selvästi Hermanin. Se mutkattomuus ja suoraviivaisuus, joka tuntuu olevan osa Hermanin persoona pysyi, vaikka kirjoittajana pysähdyitkin tunnelmoimaan enemmän. Mun mielestä oli myös positiivinen yllätys, kuinka kohtelias nuorimies Herman on, kun hän esimerkiksi huikkaa lähtiessään kiitokset jätskikiskan myyjälle, eikä vain häivy paikalta.

[Outi HalmeOsallistuja]

Mulle Jilla on vielä aika vieras hahmo, enkä ole hänen tekstejä aikaisemmin lukenut. Tämä tarina oli kepeä, lomatunnelmaa huokuva seikkailu, joka vielä kruunattiin ihanalla lomaromanssilla ja sitä lukiessa tuli tosi hyvälle mielelle. Tarinassa tuli myös esille Australian ja Otsonmäen väliset kulttuurierot ja se teki jotenkin tarinasta hyvin uskottavan.

Sitten innostuin lukemaan Jillan vanhempia päiväkirjamerkintöjä. Niiden kautta tätä tarinaa alkoikin katsoa aika erilaisilla laseilla. Jilla selvästi kaipasi irtiottoa arjesta ja vaikuttaa siltä, että se oli hyvä ja toimiva päätös!

(Ja inspiroiduin tuosta Jussin otsapannasta niin, että oma tarinani meni osittain uusiksi sen ansiosta :D)

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten  Outi Halme.
• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten  Outi Halme.

[Outi HalmeOsallistuja]

Mä salaa toivoinkin, että saisin lukea jonkun kirjoittamana vähän tarkemmin laitumen tapahtumista, joten oon tosi iloinen, että tartuit tähän 🙂 Uutena on jännittävää kirjoittaa toisten hahmoista ja keksiä mitään tapahtumia, niin on tosi kiva päästä lukemaan myös toisen hahmon näkökulma. Musta oli myös tosi hauska yksityiskohta, miten olit napannut Sebastianin mukaan tarinaan ilmeisesti hänen Laidunfiiliksiä tarinan pohjalta.

Oon samaa mieltä, että tästä karkaustarinasta tuli mukavan arkinen ja realistinen ja silti sitä oli oikein viihdyttävää lukea!

(No, en näköjään saanut tätä tolleen vastaukseksi tarinan alle…)

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten  Outi Halme.

[Julkaisija]

Viestit