[ReitaOsallistuja]

Iso ruusuke

Sen suitsissa oli iso ruusuke. Ei niihin ollut sellaista ennen ripustettukaan. Ruunaan Kypärä -kilpailuista se oli saanut varmaan kauneimman sinivalkoisen ruusukkeensa, ja senkin ruusukkeen hienous johtui vain kultauksesta, jota siinä ruusukkeessa oli enemmän kuin muissa. Nyt sen poskihihnasta roikkui erikoinen, suuri vaaleanpunaisen ja sinisen värinen ruusuke, ja vaikka siinä ei ollutkaan kultauksia, se oli häikäisevä. Uskomaton. Epätodellinen. En voinut muuta kuin pidellä sen suitsista kiinni ja tuijottaa.

Hevonen ruusukkeen takana oli sama vanha tamma kuin aina. Sillä oli vieläkin liian lyhyt kaula, harva kulunut harja ja omituinen toispuoleinen nenäpilkku. Se oli täsmälleen sama Pond, joka kulki vielä viime vuonna Riitan ratsastuskoululla alkeiskurssilaisten potkittavana ja paineltavana eikä ollut moksiskaan. Ei alkeiskurssilaisista, eikä Hannaby Hanami Weekistä. Pond, tavallinen tamma, räpytti silmäänsä, jota ei kokonaan ruusukkeen takaa näkynyt, eikä ihmetellyt edes tuijotustani.

Olisin halunnut ottaa kuvan Pondista Instaan, mutta sen sijaan vedinkin sen päästä suitset ruusukkeineen ja laitoin sen tavallisen, kulahtaneenvihreän riimun tilalle. Siihen se oli tyytyväisempi kuin suitsiin. Kuvan voisin laittaa, koska olihan maisema kirsikkapuineen upea. Ruusuke ei kuitenkaan voisi olla kuvassa. Muutenkin jo kuulemma puhuttiin, että Svartin Reita on koppava ja ilkeä. Svartin Reita näyttää nokkavalta, ylpeältä ja vihaiselta. Puolittain olin äärettömän ylpeä sekä Pondista että itsestäni. Toinen puoli minusta muisteli Dressage Mastersista saamaani kommenttia, joka ei koskenut suoritusta, vaan valintaani tuoda nippa nappa vaativan B:n tasoinen hevonen sellaiseen tarinaluokkaan.

Pond ja minä olimme saavuttaneet suuren voiton ja oloni oli epäuskoisen lisäksi kamala. Painoin kasvoni Pondin kaulaan ja tärisevät käteni myös. Sen kaula oli lämpöinen, mutta karva ei ollut vieläkään niin sileä kuin terveellä hevosella kuului olla. Pond hengitti rauhallisesti, sillä minun hiljainen ahdistukseni ei koskaan saanut sitä hermostumaan. Se odotti, että irtautuisin siitä. Se odottaisi vaikka tunnin. Sen jälkeen se hengittelisi rauhallisesti kämmeneeni, kun soittaisin kotiin vaimolle. Se antaisi minun rapsutella otsaansa ja vanuttaa otsahiuksiaan, kun Maija kertoisi rauhallisesti puhelimesta, ettei minulla ole mitään hätää, eikä minun tarvitse kokea huonoa oloa vanhoista tai tulevista asioista. Pond seisoisi rauhallisesti ja odottaisi, kunnes olisin itsekin hetken verran varma, että minullakin oli lupa olla onnellinen ja ylpeä, eikä se automaattisesti tehnyt minusta koppavaa ja ilkeää.

Jo kun irrottauduin Pondista, jo ennen kuin todella soitin Maijalle, olin hiljaa ylpeä siitä ja itsestäni. Suukotin sen turpaa niin että maiskahti, eikä se säikähtänyt. Sitten otin askeleen taaksepäin, nostin hienon suuren ruusukkeen sen tavanomaisen näköisen ruskean pään viereen ja avasin kännykkäni kameran. Voisin sentään lähettää kuvan Maijalle, Pondin omistajalle Riitalle ja ehkä jopa alati menestyksestämme kyselevälle Chaille, vaikka en Instaan laittaisikaan. Puhdas rata ja puhdas uusinta olivat edes sen arvoisia.

(Hannaby Hanami Week)

[ReitaOsallistuja]

Kolmas osakilpailu
(TT-finaalin tehtävä 2 täyttyy tällä samalla: 1204 sanaa.)

Se oli niin väsynyt se poika. Tavallisesti se hymyili ja nauroi, ja kouluradalle se jaksoikin vielä ratsastaa sellaisena. Sen silmät säihkyivät kun se ravasi Pondilla, ja Pond tavallaan muistutti vähän kilpahevosta sen pojan itsepäisesti tekemässä rumassa kampauksessaan. Minäkin huomasin hymyileväni katsellessani, vaikka minun piti pitää Ruskaa kiinni kädestä ettei hän karkaisi, ja mutista suupielestäni uhkauksia tasaisin väliajoin.

Hymyillen se poika ravasi myös pois kentältä. Se tiesi kyllä, että sen piti laskeutua Pondin selästä heti tultuaan kentältä, mutta jostain syystä se ei toiminut niin. Sen antoi Pondin kävellä minun luokseni, ja silloin Ruska karkasi. Pieni kuusivuotias tyttöni tömähti voimalla vasten Pondin etujalkoja ja halasi niitä. Onneksi Pond on kiltti eikä kaatunut, sillä Chailla ei ollut mitään mahdollisuuksia reagoida ajoissa.

Kun otin ohjista kiinni ja katsoin kunnolla sitä poikaa, sen posket olivat liian punaiset ja sen silmät kiilsivät.
”Eikö menny hyvin?” se kysyi, mutta sen hymy vipatti ja se ravisteli jalustimet jaloistaan.
”Se oli sun paras rata”, vahvistin. ”Nyt ei sijoituksellakaan ole väliä. Sä teit niin hyvin kun osasit ja vielä paremmin.”
”Voinko mä käydä vähä juomassa?”
”Mee ihmeessä.”

Ennen esteluokkaansa Chai kulki ihmisen luota toisen luo, kujersi, nauroi ja toimitti. Sillä tuntui olevan hauskaa. Jossain vaiheessa sen jännitys taas laantui ja se väsähti. Se vetäytyi Pondin karsinaan, ja kun sen oma lämmittelyvuoro lähestyi, se kiinnitti Pondin toiselta puolelta suuliin ja kyyhötti sen selässä saman näköisenä kuin kastelluilla kissoilla on tapana kyyhöttää puskanjuurissa.

Radalle se meni hymyillen, ja vaikka se puristi hampaita yhteen aina hymyillessään, näin miten sen huulet hieman nykivät. Hampaidensa takana se luetteli nimittäin itselleen tsemppilitanniaansa. Se pelkäsi hyppäämistä. Silti se hyppäsi hyvin taas kerran, eikä laskeutunut Pondin selästä kentän ulkopuolella, vaan antoi sen taas tulla minun luokseni parkkipaikalle. Tällä kertaa Ruska ei rynnännyt hevosen jalkoihin, kun osasin varautua ja uhkailin jo etukäteen kotiin viemisellä.

Chailla oli taas sama kiiluvasilmäinen rättiväsynyt ilme ja hengitystavasta päätellen hengenahdistusta.
”Pärjääksä?” kysyin siltä, ja toivoin että se pärjäisi, jotten joutuisi huolehtimaan siitä.
”Joo.” Luojan kiitos. ”Voisiksä vaan viedä mut suuliin varjoon?”
”Mene ite!”
”Na na, khun phi…”
”Mä vien jos sä et”, Ruska ilmoitti, ja se sai minut taluttamaan Pondia toisella kädellä ja Ruskaa toisella hyvin nopeasti.

Suulissa Chai laskeutui vapisevan näköisenä Pondin selästä ja vetäytyi itselleen epätyypillisesti pimeimpään nurkkaan istumaan kivijalalle. Se harmitti minua ihan tosi paljon. Olisin halunnut katsoa kisoja. Olisin oikeastaan halunnut tehdä mitä tahansa muuta kuin ahtautua johonkin pikku nurkkaan idiootin kanssa, sillä tyhmyys toden totta voi tarttua. Mitä minä olisin kuitenkaan voinut tehdä? Jättää sen pojan sinne yksin vai? Istuin vastentahtoisesti viereiselle seinälle, nurkan toiselle puolelle, etten joutuisi hengittämään ihan samaa ilmaa kuin se. Ruska heilutteli siinä hetken myös jalkojaan, mutta kyllästyi ja lähti tallin vintille leikkimään, kun Chai ei pelannut hänen kanssaan taputusleikkiä.

”Kerro”, komensin, ja mieleeni palasi elävästi, mitä kävi, kun viimeksi komensin häntä sillä sannalla. Silloin hän purskahti itkuun ja valahti veteläksi Mayani karsinan pohjalle ja halusi kuolla. Ja turhan takia. Tällä kertaa tilanne ei onneksi näyttänyt yhtä kamalalta. Silloin viimeksi Chai oli ollut kalpea jo kuukausia.
”Mä en tiedä miksi mä edes kisaan”, Chai kuiskasi päätään käsiensä välissä pidellen.
”Aha? No mä kerron. Voittaakses.”
”En mä koskaan voita. En mä koskaan pärjää.”
”Sä sait viime osakilpailusta ruusukkeen, ääliö. Ja mitä väliä saatko tästä, kun kaikki kuitenki näki miten paljo sä oot oppinu.”
”Vaikka mä opin kuinka paljo, en mä ikinä pysty–”
”Ihme levyä sä pyörität itelles päässäs.”
”Nii. En mä voi sille mitää.”
”Voitpa.”
”Mitä?”
”Sano sille turpa kii.”

Chai nosti päänsä ja hymyili vaisusti. Sitten sitä alkoi naurattaa. Se ei jaksanut hohottaa ja hihittää niin kuin tavallisesti, mutta sen hartiat hytkyivät.

”Sä varmaan sanotki äänille sun päässä turpa kii”, hän nauroi.
”Mä en kuule ääniä”, täsmensin.
”Nii mut ajatuksille.”
”No totta helvetissä sanon, jos ne ei sano mitää järkevää.”

Chai noukki viereltään yksinäisen suan ja pyöritteli sitä käsissään hymyillen. Hän näytti lepäävän hetken, ei niinkään murehtivan. Sitten hän laski harjan siihen, mistä oli sen ottanutkin, ja nousi ylös hartioitaan pyöritellen. Pond odotti sidottuna suulin takareunan oviaukon toiseen puoleen ja Chai ilmoitti jäävänsä sen luokse kunnes viimeiset muutamat ratsastajat olisivat valmiita. Hän kielsi minua ilmoittamasta mitään muita väliaikatietoja kuin että pääsisikö hän uusintaan vai ei.

Chai pääsi uusintaan, mutta ei tuntunut väsyvän siinä niin kuin muissa koitoksissa. Hän laskeutui alas Pondin selästä heti saatuaan omaa tilaa ja eteni sitten puolijuoksua minun luokseni kauemmas kentästä.
”Vitsit”, Chai sanoi, mutta näytti siltä, ettei hän pystynyt hengittämään kuin sisäänpäin, ja siksi sanoma loppui siihen.
”Nii-i”, vastasin. ”Se oli hyvä. Mee hakeen mehua. Vielä ehtii.”
”Ei mun oo jano.”
”Hae sitte mulle.”

Chai nauroi. Se katsoi minua liian pitkään silmiin, niin kuin sillä oli tapana katsoa kaikkia, enkä pystynyt niin pitkään katsekontaktiin. Se ei sitä haitannut, vaan se ojensi ohjat minulle ja juoksi tupaan. Silitin Pondin poskia ja tunsin ylpeyttä. Hevosesta. Ja no, siitä pojastakin, vaikka se oli maailman ärsyttävin tyyppi. Sillä oli kuitenkin hyvä sydän, ja sehän oli tärkeämpää kuin päänsä kiinni pitäminen.

Chai muuttui ilmeettömäksi kun kuuli tulokset. Se oli voittanut koululuokkansa ja sijoittunut esteluokassaan. Vilkuilin sitä niin kuin olisin sen isä, kun se päjötti Pondin selässä vierelläni. Sitten minun piti päästää Pondin ohjasta irti ja katsella, miten Chai ratsasti hidasta käyntiä kentälle suurisilmäisenä kuin mikä. Se otti sinivalkoisen ruusukkeen vastaan hymyttömänä ja katseli sitä niin kuin itse katselin joskus yliopiston tutkintotodistustani, ja tiesin täsmälleen mitä se mietti. Se oli ollut ratsastuksesta yhtä varma kuin minä yliopistosta: että ei meidän taustoillamme voi edes aloittaa sellaista, saati sitten lopettaa kunnialla. Chain vierellä kentällä olivat Marshall, OOuti ja Agnes, koko remmi hopiavuorelaisia, eikä Chai pystynyt hymyilemään kenellekään heistä. Sitten pitikin jo poistua kentältä. Annoin sen pojan olla yksin kentän laidalla Pondin selässä ruusukettaan tuijottamassa, kun muita palkintoja jaettiin. Pond ei menisi minnekään, vaikka Chai oli täysin omissa maailmoissaan levitellessään ruusukkeeensa nauhoja ja silittäessään sen pinnan ihan likaiseksi mustilla sormillaan. Hän katseli sitä niin kauan, että hänelle tuli kiire työntää se taskuunsa ennen koululuokan palkintojenjakoa, ja siltikin se pilkotti hänen taskustaan hänen ratsastaessaan uudelleen kentälle.

Sinivalkoinen ruusuke ojennettiin jollekulle ulkonöstä päätellen hallavalaiselle, ja sininen jollekulle tuntemattomalle, jota vastaan en ollut tainnut ainakaan itse koskaan kilpailla. Kun Chai ja Pond saivat valkoisen ruusukkeen, Chai puristi suunsa tiukaksi viivaksi. Sitten kun ruusukkeet oli jo ojennettu ja se hallavalainen käveli jo poispäin kentältä, se purskahti itkuun ja puristi molempia nyrkkejään ja valkoista ruusukettaan naamaansa vasten.

Kävelin sitä vastaan siltä varalta, että se pitäisi hakea kentältä pois, mutta pääsi se kuitenkin itse. Se luisti pois Pondin selästä yhtä velttona kuin Ruska ja ilmiselvästi oli varma, että ottaisin siitä kopin niin kuin Ruskastakin. No otinhan minä, kun en voinut antaa sen maahankaan tömähtää, ja se ketale ottikin minusta kuristusotteen ja alkoi hinkata itkuista naamaansa hartiaani. Hirveän harmissani taputin sen selkää, koska en voinut tuupata sitä poiskaan, vaikka se löyhkäsi Axelta ja mansikalta ja hengitti ihan kaiken saatavilla olevan ilman.

”Mä sain kaks ruusuketta”, se hönki, ja mistä vetoa niin sen nenässä oli räkää.
”Joo niin sait, hyvin meni”, sanoin ja taputin sen kypärää, joka oli sen päässä. ”Arvaa mitä muuta sä saat?”
”No?”
”Selkääs niin että soi, jos sä et päästä musta heti irti.”

Se kikatti, mutta päästi voipuneesti irti ja lähti Pondin kanssa tallia kohti. Sen huolettomasta olemuksesta näki, että se oli raivostuttavan varma, ettei saisi kuitenkaan selkäänsä. Ennen finaalia sen tärkein oppi tulisikin olemaan, että jos se tulisi vielä kerran kahta metriä lähemmäs minua, se olisi vainaa.

[ReitaOsallistuja]

Ennen kuin se poika suvaitsi tulla estetreeneihinsä
700 sanaa

En ollut koskaan puhunut hänelle. Tiesin, että hänen nimensä oli Sonja. Hän harjasi mustaa hevostaan suulin parkkipaikan puoleisella aukolla, kun tulin Pondin kanssa tallipihan puoleisesta aukosta sisään ja seisahduin siihen. Olin tietenkin itsekin aikonut mennä juuri sille parkkipaikan puoleiselle aukolle harjaamaan, koska siihen paistoi aurinko, eikä siihen tuullut niin kovasti, mutta en minä siksi seisahtunut, vaan koska en tiennyt mitä tehdä.

Vedin henkeä aikeinani sanoa hei. Sonja ei ollut huomannut minua. Hengitin kuitenkin kaiken happeni ulos. Oli kyllä varmaan aika outoa sanoa hei niin kaukaa. Mitä jos hän ei kuulisi? Sanoisinko uudestaan? Mitä jos hän kuulisi ensimmäisen hein, ei ehtisi reagoida, ja sanoisin sitten uudestaan turhan takia? Oli se kyllä aika outoa ainakin vain seistä siinä hevosen kanssa sanomatta hei. Jotain pitäisi sanoa. Oliko se hei nyt se sopiva sana? Olisiko moi liian tuttavallinen? Ja entä sen jälkeen? Tiesin, kuka hän oli, ja hän varmasti tiesi minun nimeni. Pitäisikö minun silti esittäytyä, kun emme olleet kunnolla tavanneet?

Päädyin sanomaan moi ja miettimään ties kuinka monetta kertaa, miten tällainen kuin minä oli ikinä päätynyt opettajaksi, kun ei osannut puhua ihmisille.

Sonja kääntyi heti ja hymyili asiallisen ystävällisesti. Hän sanoi hei. Kiirehdin jatkamaan niin nopeasti, että taisin keskeyttää hänet kesken ensimmäisen tavun, kun hän oli sanomassa jotain.
”Me ollaan kyllä ohimennen nähty, mutta mä oon Reita”, yritin kertoa normaalia ihmistä leikkien ja sydämeni hakkasi. Napsautin Pondin nopeasti toiselta puolelta suulin oviaukkoon kiinni ennen kuin ojensin käteni ja lähdin häntä kohti.
”Niin ollaan taidettu”, Sonja sanoi, ”Sonja.”

Siihen loppuivat kaikki ulkoa oppimani vuorosanat. Ai että miten vihasin jokaista kertaa, kun tapasin jonkun uuden. Vihasin aina syksyjäkin, kun työt alkasivat taas ja lukiossa odotti kaksi tai kolme luokallista ihan vieraita naamoja, enkä tiennyt, millaisia nämä uudet olivat ja miten heitä tuli opettaa. Koko ensimmäinen jakso meni aina tutustumisessa. Ja siinä, että opiskelijat eivät enää pelänneet minua. Olin kuulemma vihaisen näköinen. Sitä ajatellessani yritin heti näyttää ystävälliseltä, vaikka en ihan tiennytkään, miten ystävälliseltä kuului näyttää.

Olin kiitollinen, kun hiljaisuus ei venynyt, vaikka jokainen nanosekunti aina minusta pitkältä tuntuikin.
”Treeneihinkö menossa?” Sonja kysyi, ja ihmettelin kovasti, miten hän pystyikin kuulostamaan niin normaalilta ja rauhalliselta.
”Mm. Tai Chai on”, vastasin yrittäen olla liiaksi katselematta muualle, vaikka epäonnistuinkin katsekontakteissa aina. Rukoilin, että Sonja liikahtaisi hevostaan kohti ja antaisi sillä merkin, että nyt oli oikea aika minunkin palata Pondin päähän suulia.
”Sillä menee kuulemma hyvin niissä TT-kisoissa”, Sonja sanoi samaan luonnottoman luonnollisen kuuloiseen rupatteluäänensävyyn ja vastasi äänettömiin rukouksiini ottaessaan askeleen takaisin hevosensa suuntaan.
”Niin no…” Minäkin peräännyin Pondia kohti. Mietin pääni puhki. Kuulostaisinko leuhkalta, jos sanoisin joo? Omistin kuitenkin Pondin. Vai kuulostaisinko siltä, että vähättelin Chaita, jos sanoisin jotain muuta? Vaikka se poika oli ärsyttävä, en minä sitä muille haukkuisi. Hyvä poika se silti oli, vaikka kävikin ihan koko ajan hermoilleni. Päädyin sanomaan joo.
”Meinaatteko koulua treenata?” Sonja yritti sitkeästi pitää keskustelua yllä.
”Esteitä.”

Silloin pääsin Pondin vierelle. Kiinnitin sen toiseltakin puolelta suulin aukkoon. Kun olin kauempana Sonjasta, harja kädessäni ja tein käsilläni muuta, minulla oli heti miljoona kertaa parempi olo. Hartiani, joita en ollut huomannut jännittäväni, rentoutuivat.

”Se on epävarma hyppääjä vielä. Vaikka se ei ole edes mitenkään huono”, sain sanottua, eikä se tuntunut pahalta.
”Ai Pond?”
”Ei kun se poi — Chai. Mutta se on menny niin vähän vasta”, sanoin melkein puolustelevasti Pondin selälle, jota harjasin.
”Ai. Ratsastuskoulultako se löytyi..?”
”Joo, se on ollu siellä aika kauan… Ei kun sä tarkotit Chaita. Se hoiti mun hevosta joskus.”
”Sulla on sitten omakin hevonen?”
”Tavallaan”, sanoin ajatellen Mayaa, joka oli hevosten taivaassa, ja Miniä, joka oli Riitalla ylläpitoa vastaan ratsastuskoulussa, koska en halunnut ajatella Mayaa. ”Onks tää sun oma?”
”Salieri, on. Jonkun aikaa tää on mulla ollut.”

Se oli pinnallista keskustelua, mutta ei se haitannut. Kunhan ei tullut hiljaista, kaikki oli hyvin. Olin tyytyväinen, kun Pond oli aika siisti hevonen: se oli nopeasti harjattu ja satuloitu. Olin ajatellut odottaa Chaita — se oli myöhässä — mutta en uskaltanut jäädä keskustelemaan pidemmäksi aikaa. Ajattelin, että voisin nostaa Chain töppöjalkojen mukaan mitatut jalustimet Pondin kaulalle ja ravata hevosen valmiiksi lämpöiseksi. Se poika saisi sitten ryhtyä suoraan hyppäämään, eikä ehtisi niin paljon jännittää ja pulputtaa. Olin kuullut Lehtovaaran osakilpailun esteradan kuvailunkin jo noin seitsemäntoista kertaa, joten olisi varmaan ihan hyvä, että sillä ipanalla olisi kiire ratsastaa tosissaan heti alusta asti. Sillä tavalla säästyisin kahdeksanneltatoista kuvaukselta.

[ReitaOsallistuja]

Kuinka stalkkaan IG-käyttäjää nitttchai
547 sanaa

Se poika ei ollut lähettänyt minulle viestejä kotiin, vaikka sillä oli sen elämän toiset kisat, enkä ollut lähtenyt sen mukaan. Olin pitänyt puhelimessa äänet päällä, tarkistellut muutaman kerran WhatsAppia ja jopa koettanut kerran soittaa Maijan puhelimeen, jotta puhelimeni varmasti toimi. Mitä myöhemmäksi kello tikitti, sitä hermostuneemmaksi tulin, mutta minulla ei ollut aikomustakaan soittaa tai laittaa viestiä. Se poika luulisi muutoin pian, että jotenkin halusin olla sen kanssa tiiviimmin yhteyksissä. Silti jännitin sen puolesta.

Kello tuli seitsemän. Ruska halusi, että leikkisin hänen kanssaan barbeilla olohuoneen lattialla. Hänen barbinsa valmistautuivat sirkusesitykseen. Ruskan suosikkibarbi, jonka hän sanoi muistuttavan äitiään, oli miekannielijä ja osasi ilmeisesti myös lentää hieman. Oletin tietenkin, että minun barbini kouluttaisi hevosia, mutta Ruska ilmoitti, ettei se käy. Hevosten pitäminen sirkuksessa on eläinrääkkäystä, eikä sellaisia hänen sirkuksessaan sitten ole, ja hänen minulle ojentamansa barbi oli sitä paitsi kuulemma balleriina.

Kello tuli kahdeksan. Ei viestiä. Sirkusesitys oli ohitse. Barbit nukkuivat takan edessä vierekkäin. Vain ActionMan oli hereillä, koska se oli kuulemma sirkustirehtööri ja viimeisteli seuraavan päivän esitystä. Maija oli ojentanut Ronjankin minulle, ja hän nukkui polvitaipeessani koiran kanssa.

Kello tuli vartin ylitse. Barbit heräsivät seuraavaan päivään, ja minun omani oli vieläkin balleriina. Ehdotin, että se voisi ajaa vaikka moottoripyörällä sellaisessa pienessä häkissä, mutta Ruskalle ei käynyt, koska nurin päin käännetty sukkalaatikko oli kuulemma huono moottoripyörähäkki. Ilmoitin, että barbini menee pakolliseen sirkuskoulutukseen vähäksi aikaa ja nousin se kädessäni ja Ronja toisessa tavoittelemaan taas puhelintani. Ei viestiä.

Puolelta, kun barbit pakkasivat sirkustaan ActionManin autoon, en voinut kuin hymyillä. Osaksi se johtui siitä, kuinka ActionManin autosta tuli mieleen pellekupla, kun sinne pinottiin toistakymmentä sirkustaiteilijabarbia. Osaksi se johtui kuitenkin siitä, että tiesin tasan tarkasti, kuinka kisoissa oli käynyt. Chain oli täytynyt onnistua esteluokassaan erinomaisesti. Jos kisat olisivat menneet penkin alle, hän olisi jo ehdottomasti soittanut ja pyydellyt anteeksi aitoa itkua äänessään, ihan niin kuin olisin muka ollut vihainen, tai ihan niin kuin jotkut ratsastuskoulun kisat oikeasti olisivat niin tosi vakava juttu, että niiden takia tarvitsisi itkeä.

Ruska sanoi, ettei minua enää tarvittu barbien muuttamisessa, koska olin kuulemma pyllyousu enkä puhunut tarpeeksi barbimaisella äänellä. Siirryin siis sohvalle kera kännykän ja Ronjan — siinä on muuten helppo vauva, ei yhtään niin kuin isosiskonsa oli — ja tarkastin vielä viestit. Kun niitä ei ollut, alennuin huokaisten etsimään Instasta seuraajistani Chain, jota minulla ei ollut aikomustakaan seurata.

Käyttäjän nitttchai viimeisin kuva oli sokerisesta pullasta. Sitä piteli käsi, joka ei tosiaankaan ollut Chain, koska se oli paljon vaaleampi ja jonkun naisen. Kuvan alla oli teksti, että voitonpulla. Kun tekstin avasi, se jatkui, että tai no, sijoituksen pulla. Kun rullasin Chain feediä peukalolla vähän alemmas, seuraavassa kuvassa oli minun ylläpitohevoseni, minun Pondini, ruma reppana, sininen ruusuke harjassaan. Jos olisin pidellyt kahvikuppia, olisin varmasti pudottanut sen yllätyksestä, mutta Ronjaa en koskaan pitelisi niin huolettomasti.

Soitin heti sille pojalle. Se kihersi ja nauroi kuplivasti, ja minä onnittelin sitä. Se hoki, etteihän hän toki mitään osaa, mutta Pond oli ratsastuskoulun hevonen, joten se osasi kaikki. Käskin sen pitää nokkansa kiinni aina, kun sen teki mieli hokea, ettei se osaa mitään, koska kyllähän se nyt jo aika paljon osaa. Vaikka olisin minä siitä ylpeä ollut silloinkin, jos se ei olisi ikinä saanut mitään ruusukkeita, vaan olisi vieläkin itkenyt salaa Hukkasuon karsinoissa, että siitä ei tule ikinä mitään, ja se joutuu helvettiin Keitaron takia. Se oli hyvä poika. Aivan uskomattoman rasittava, mutta silti tosi hyvä poika.

[ReitaOsallistuja]

Kuinka me mentiin tallille ja Ronjakin piti ottaa
Ruska kertoo

Kun äiti siivoaa, me mennään iskän kanssa tallille, kun iskä pyörii aina jaloissa. Yleensä meillä iskä kuitenkin siivoaa. Se johtuu varmaan siitä, että äiti ei ikinä pyöri jaloissa. Mutta viime talvena me ei olla kauheasti menty tallille. Iskä sanoo, että se johtuu siitä, että Ronja syntyi eikä ole aikaa, mutta koska iskällä on kuitenkin aikaa pelata ampumapeliä pleikkarilla sekä Ronjan kanssa että ilman, niin oikeasti se taitaa johtua kylläkin siitä, että meidän Maya-heppa meni taivaan kotiin. Mutta nyt me ollaan menty taas aika usein tallille, vaikka se ei olekaan sama talli kuin ennen.

Tallilla minä tykkäisin eniten apinalinnasta, mutta iskä ei anna kiipeillä siinä. Kuulemma varusteet tippuu seiniltä ja hevoset pelkää, kun kiipeää suulissa, mutta iskä ei tajua miten hirveän hyvä minä olen kiipeämään. Kun olin pieni, ajattelinkin, että minusta tulee Tarzan, mutta sitten ei tullutkaan kun nyt olen iso ja minusta tulee ratsastuskoulun täti.

Tänään kun äiti rupesi siivoamaan, iskä sanoi, että lähdetääs Ruska ratsastamaan. Ja se sanoi, että hae kypärä, eli että minä saan ratsastaa eikä pelkkä Chai aina. Laitoin sitten haalarinkin päälle itse, enkä edes sanonut että paita jäi huonosti alle, mutta sitten iskä laittoikin Ronjan koppaan sen näköisenä kuin se voisi tulla mukaan. Sanoin tietenkin iskälle, ettei Ronjaa voi viedä talliin, kun se on niin pieni. Iskä sanoi, ettei minua voi muka haitata, että Ronja on mukana, kun se nukkuu. Iskä ei käsitä, että Ronja on ihan sairaan tylsä. Iskä puhuu sille niin kuin se ei tajuaisi mitään, vaikka siitä on jo vaikka kuinka kauan kun se syntyi. Tai sitten se ei oikeasti edes tajua mitään, joten miksi sille pitää edes puhua? Se ei muutenkaan vastaa, eikä se leiki, nauraa vaan ilman hampaita, kun sille näyttää sen keltaista palloa. Ja painaa paljon. Pidin sitä kerran sylissä, mutta enää en saa pitää.

Mutta joka tapauksessa Ronjan mukaan tuleminen ärsytti ihan tosi kovaa! Iskä vain meni ovelle ja sanoi, että jos et Ruska nouse lattialta ja lopeta välioven potkimista, et pääse tallille, vaan omaan huoneeseen pois äitin jaloista. Minä sanoin, että hyvä, koska iskä on pyllyhousu, ja voin sitten leikkiä parpeilla. Mutta silloin iskä oli sen näköinen, että oikeasti joudun jäädä kotiin enkä leikisti vain, niin sitten minä menin autoon ja pääsin etupenkille. Olisin halunnut ottaa meidän toisen koiran mukaan tallille, mutta iskä sanoi vain että ei sitä kukaan siellä vahdi, lopeta huutaminen, ja peruutti pois pihasta.

Äiti antaa joskus minun pelata peliä puhelimella kun me mennään Seinäjoelle. Iskä ei ikinä anna. En sitten pyytänytkään. Sen sijaan leikin minun ja iskän leikkiä. Siinä minä katselen sivuikkunasta, ja kun huudan HIRVI, iskä jarruttaa ja sanoo sitten sellaisen sanan, jota ei saisi sanoa. Minä kerran sanoin sille, että se on ruma sana, mutta se sanoi, että eipä ole. Mutta kuitenkin kun minä sanoin sen kotona, äiti käski mennä pesemään suun saippualla. Vaikka en kyllä pessyt oikeasti. Pesin vähäsen toista meidän koiraa käsisuihkulla, mutta sitten se karkasi vessasta ja iskä hieroi taas naamaansa kahdella kädellä, niin kuin sillä on tapana, ja laittoi vessan maton kuivumaan ja hinkkasi meidän koiraa koirapyyheliinalla.

Mutta me ei menty Seinäjoelle, vaan me mentiin tallille, ja meiltä on tallille aika lyhyt. Ajetaan vain vähän matkaa: sen kohdan ohi, jossa asuu valkoinen poni tien vieressä, ja lehmien ohi, ja sen keltaisen talon ohi, jonka kohdalla pitää aina pidättää hengitystä, ja sitten käännytään, ajetaan vielä toisten lehmien ohi, ja sitten ollaan perillä.

Siellä uudella tallilla en kauheasti vielä tunne ketään. Yksi Emilia ei käy siellä, vaan jäi vanhaan paikkaan. Emilia on poliisi, mutta minusta ei tulekaan poliisia, koska iskä sanoo että ratsupoliiseja kasvaa vain Helsingissä, ja se on kaukana äitistä ja iskästä. Mutta yksi Marshall tuli meidän kanssa tällekin tallille. Marshall on se, jolla on parta, ja joka ei ikinä leiki minun kanssa silti. Niin ja Chai tuli myös meidän kanssa uudelle tallille, ja se kyllä leikkii aina minun kanssa! Joskus istun sen hartioilla ja pidän sen otsasta kiinni kun se kävelee, ja iskä hieroo naamaansa kahdella kädellä. Chai kertoo satuja, kysyy kaikkia kuulumisia ja kerran se laittoi minulle raapimakynnen sormeen. Kaksi kertaa se on saanut tulla meille leikkimään kun iskän ja äitin on pitänyt olla samaan aikaan poissa. Iskä sanoo, että Chai tarvii itse lapsenvahdin, mutta silloin äiti aina irvistää, ravistaa iskää ja sanoo, että niin tarvii muuten iskäkin. Mutta sitten ne nauraa molemmat, koska ei ne oikeasti tappele, jos iskä on muistanut viedä roskikset eikä ole vaan jättänyt niitä ovenpieleen lojumaan niin kuin pulitalossa, vaikka en minä tiedäkään, mikä se sellainen pulitalo on.

Muita jotka siellä tallilla käy, on Outi, joka sanoi, että minulla on prinsessatukka. Minä toivon välillä että äitilläkin olisi prinsessatukka niin kuin minulla ja Outilla, mutta äitillä on lyhyempi tukka kuin iskällä. Sitten siellä käy Nelly, ja minä menin kerran sen syliin istumaan kun se pyysi, ja kun ei ollut muualla tilaa silloin ja halusin mehua. Sitten on yksi Sonja, joka kerran kaatoi minulle mehua kuppiin. Niin ja yksi Noa, josta huomasin viime kerralla että sillä on vain yksi jalka, mutta ei se haittaa, kun kyllä saa pitää vain yhtä jalkaa jos haluaa. Meidän iskällä ei kasva jonkun takia toisella puolella ripset kunnolla ja se on kuitenkin paljon kummallisempaa, kun äiti on kuitenkin sanonut, että pojillakin on ripset, vaikka piirretyissä ei kyllä ole kuin vain tytöillä. Sitten siellä tallilla käy Agnes ja Camilla ja yksi Tiitus jolla on sama nimi kuin yhdellä toisella Tiituksella, mutta niitä ei lasketa, kun näin ne vain nopeasti tänään ja ne olivat kiinnostuneita lähinnä Ronjasta, joka vain nauroi ja sitten nukkui.

Mutta sitten me haettiin Pond, koska se on se meidän hevonen nyt kun Maya on hevosten taivaassa ja Mini on yhden Riitan luona töissä.

Ajatuksenvirta jatkuu myöhemmin Pondin päiväkirjassa.

[ReitaOsallistuja]

:DD Nyt on valmennus täynnä, niin kokeillaan mitä tästä tulee! Saattaa olla, että pohjatarinassani on hakemista, mutta seuraavalla kerralla osaan paremmin. Tämä on mun eka näin hullu kokeiluni.

*

Ennen valmennusta
Reita kertoo

Minun teki mieli kuoria iho irti naamastani. Ruska oli töissä, ja hän oli hyvin tärkeä. Näin ratsastuskoulun opettajan, Riitan, olemuksen hänessä, kun hän tönötti keskellä maneesia neljän suuren hevosen ja niiden ratsastajien edessä kädet lanteillaan ja pienestä koostaan huolimatta erittäin vakuuttavana. Vaikka kyllä minua hirvittikin, kun niin pieni napero oli niin monen hevosen keskellä, ja kaikki paitsi Pond olivat minulle vieraita. En ollut ennättänyt tehdä Hopiavuoren väelle selväksi, ettei Ruskan valmentajaunelmia olisi tarvinnut ruokkia niin kovasti.

”Sit otetaan paikallaolijat!” Ruska määräsi, ja kuulosti sillä kertaa ihan tomeralta kerhotädiltään, jonka nimi oli Ella, ja joka oli pitänyt joskus minullekin kuusivuotiskerhoa.
”Säkö et voi vaan laskea meitä..?” Fedora kysyi.
”Osaako se laskea?” Outi kysyi hyvin hiljaa ja katsoi minua. Pudistin salaa päätäni.
”Älkää nyt kun valmentajaa pitää totella!” Chai sanoi Pondin selästä, hevosrivin reunalta hyvin vakavasti.
Ruskan sivuprofiili oikein valaistui, kun hän hymyili.

Ruskalla oli käsissään neljä post it -lappua, eli viralliset ilmoittautumiskaavakkeet, joita hän ei kuitenkaan osannut lukea. Olimme ihailleet niitä monesti kotona ja autossa, ja Ruska oli yrittänyt opetella kaikkien ratsastajien koko nimet ulkoa. Hevosten kohdalla hän oli luovuttanut. Silti vain Chain nimi taisi sujua kokonaisuudessaan, koska Ruska oli kuitenkin tekemisissä niin Chain pikkusiskon kuin äidinkin kanssa, ja nimi oli käynyt tutuksi. Niin ja tietenkin Outin nimi, koska se kuulosti Ruskan korvissa varmasti tutulta.

”Šaai!” Ruska aloitti nimenhuudon ja katsoi Chaita, jonka nimen tapasi ääntää samalla tavalla kuin Chain pikkusisko, eli ihan eri tavalla kuin Chai itse.
Chai ei kuitenkaan ilmoittanut olevansa paikalla.
”Eiku… Nitthan Dwngtawan Paithoonbuathong!”
”Paikalla”, Chai vastasi hyvin vakavana ihan kuin muille malliksi, ja minua hymyilytti. Ainakin se poika oli hyvä olemaan lasten kanssa.
”Marshall… Toi totanoin… Iskä! Mitä täs lukee?”
Ruska viipotti tuomaan virallisten ilmoittautumiskaavakkeiden pinon minulle. ”Ark-” ehdin aloittaa.
”Arkady Koz… Toi niin Kozlov!”
Ruska vilkuili Marshallia. Tottahan hän tämän muisti. Suoraan hän ei kuitenkaan voinut Marshallia katsoa, koska ilmeisesti Oikeassa Valmennuksessa valmennettava ilmoittaa itse paikallaolonsa, eikä valmentajan arvolle kai sitten sovi tuntea valmennettaviaan.
”Paikalla”, Marshall sanoi yhtä vakavasti kuin Chai, ja Ruska hyppi tasajalkaa ja tuuletti hieman.
”Outi Halme!”
”Paikalla.”
”Iskä…”
”Fedora-”
”Fedora! Sergei…jjevna…”
”Niinku se sun sedän ravihevonen”, kuiskasin Ruskan suuntaan yrittämättäkään olla niin etteivät muut kuulisi.
”Orlov!”
”Melkein! Orlova. Paikalla!”
Ruska kikatti ihastuneena.

***
***

Valmennuksen pohjatarina
Ruska kertoo

Riitta, siis yksi ratsastuskoulun täti joka tietää kylläkin kaiken hevosista, on sanonut, että heppa lämmitellään kunnolla ennen kun saa ratsastaa, niin minä sanoin siinä minun valmennuksessa, että pitää kävellä rinkiä niin että on ohjat pitkinä. Ne käveli kaikki hyvin. Varsinkin se Arlekin käveli tosi hyvin koska se on kuitenkin söpöin poni, ja minä sanoin Marshallille siitä.

Aina kun mennään alkukäyntejä ratsastuskoulussa, Riitta tapaa muistuttaa meitä kaikista tärkeistä jutuista, niin kuin että heppaa ei saa vetää ohjista, niin minäkin sitten muistutin, vaikka ei kukaan tainnut vetää. Ja ettei saa potkia hevosta, kun sitten niiden kylkiin ottaa kipeää. Riitta sanoo, että jos ei potkimatta osaa ratsastaa, niin sitten ei tarvi ratsastaa yhtään, ja Riitta tietää kuitenkin kaiken niin niin se asia sitten on.

Ei me jaksettu mennä kauaa niitä alkukäyntejä, kun iskä tuli siihen häiritsemään ja sanoi, että valmennuksessa yleensä osallistujat on jo lämmitelleet hevoset etukäteen, niin että voin suoraan mennä asiaan. Minä sanoin iskälle, ettei sekaannu minun asioihini, kun olen kuitenkin jo iso, ja sanoin että sitten mennään kevyttä ravia pitkät sivut. Katsoin, että kaikilla oli oikea kevennys, koska se on ihan maailman tärkein asia kun ravaa. Vaikka en ollut kyllä varma Marshallista, kerta se kevensi niin vähän vain. Outista ja Jussista, ei kun Forcefulista, oli helppo katsoa, kun Jussi näytti siltä että se pomppii vähäsen samalla lailla kuin meidän Pond. Mutta minä sanoin kyllä Outille, että se meni tosi hyvin, vaikka joskus voi olla vaikea mennä sitä ravia jos heppa pomppii kovaa. Ja näytin peukkua.

Sitten me harjoiteltiin että piti tulla lävistäjä ihan suoraan ja heppa ei saa heilua. Aina tunnilla Riitta katsoo meitä silloin suoraan edestäpäin ja kumartuu vähän, vaikka en minä tiedä miksi se muka näkee sillä lailla paremmin. Minäkin kuitenkin kumarruin vähäsen ja katsoin edestäpäin, koska niin kuuluu tehdä. Sanoin Fedoralle ettei naura, koska suoraan meneminenkin on tärkeä asia. Chaille, ei kun siis Nitthanille, en sanonut, koska se nauraa aina muutenkin. Outista en oikein tiedä, mutta ainakin Marshall osasi edes vähän käyttäytyä niin kuin oikeassa valmennuksessa kuuluukin ja meni ihan vakavan näköisenä. Sillä on vähäsen partaa niin kuin iskälläkin, joten tykkään siitä. Muilla ei ollut partaa.

Sitten oikeassa valmennuksessa kuuluu myös tehdä vähäsen voltteja. Minä sanoin, että joka sivun keskelle tehdään, mutta siinä meni käynnissä niin kauan aikaa, ettei kukaan ihminen olisi kyllä jaksanut odottaa. Niin sitten sanoin että ravissa pitää mennä, vaikka se saattoikin olla liian vaikeaa Fedoralle, kun se sen heppa oli niin ohut että sen selästä varmaan tippuu helposti. Mutta ei se sitten ollutkaan liian vaikea, vaan Fedorakin meni ravia vaikka minä sanoin että se voi kävelläkin jos pelottaa olla niin ohkaisen hevosen selässä. Näin että se nauroi muka salaa, mutta kai se nauroi siksi etteivät muut olisi tietäneet, että sitä jännittää. Chaikin on sanonut, että joskus sitä naurattaa kun jännittää.

Riitta sanoo aina, että ulko-ohjalla pitää myödätä. Sanoin sen Outille, koska se kuuluu kerta sanoa, ja jos ei Outi vielä tiennyt sitä. Silloin Chai huusi, että nii Outi, myötää kun valmentaja sanoo. Niin minä laitoin sen sitten jäähylle hetkeksi kentän keskelle, kun se ei osaa kerta olla. Niin Riittakin tekee, jos minä ravaan ilman lupaa, vaikka en minä kyllä enää kauhean usein ilman lupaa ravaa. Vain jos on tosi kiire.

Sitten kun kyllästyin niihin voltteihin, niin sanoin että laukatkaa vaikka, ja päästin Chain jäähyltä kokeilemaan osaako se olla. Outi kuitenkin kysyi että mitä laukataan, niin laitoin sen sitten Chain tilalle jäähylle, koska tietenkin pitkät sivut, eihän muuta edes voi laukata. Vaikka en minä sitä jäähyllä kauhean kauaa pitänyt, kerta se ei ollut ratsastanut liian lähelle toista tai muuten ollut ääliöpää.

Sitten en enää jaksanut valmentaa, niin annoin kaikille palautetta.

Chaille sanoin, että saa luvan opetella käyttäytymään, jos aikoo vielä tulla valmennukseen, mutta että se osasi mennä oikeaa kevennystä ihan tosi hienosti.

Marshallille sanoin, että tykkään siitä kerta sillä on parta niin kuin iskällä, ja että ennen kisoja sen pitäisi kyllä oppia keventämään enemmän, että tuomarit näkee, että sillä on varmasti oikea kevennys. Koska se on tärkeää. Ja sanoin että tosi hyvin Arlekin uskoi kun se käski, ettei yhtään tarvi pelätä sitten kisoissa.

Outille sanoin, että satulasta voi pitää kiinni jos pelottaa laukata, kun Jussi on kuitenkin tosi iso hevonen, mutta että kuitenkin se hyvin meni se laukkaaminen. Ja sitten sanoin että sillä on tosi hyvä ohjasote, koska Riitta sanoo niin välillä yhdelle Maijulle, joka näyttää vähäsen samalta kuin Outi.

Fedoralle sanoin, että vaikka sillä on sellainen ihan pikkuinen hevonen, niin kyllä silläkin voi päästä tosi lujaa kun painaa vain pohkeilla kylkiä vielä toisenkin kerran kun se ravaa. Kerroin sille, että minäkin ratsastin ratsastuskoulussa yhdellä ponilla, joka oli pienempi kuin muut, ja silti pääsin sillä kyllä tosi lujaa muiden ohi. Muistutin että sitten kisoissa viimeistään pitää mennä täysillä, että varmasti on tehnyt kouluratsastusradan kaikkein nopeiten ja voittaa.

Iskältä kysyin, saanko nyt mennä juomaan sitä mehua, ja jonkun takia iskä hieroi molemmilla kämmenillä naamaansa ja vinkui, että johan sä vartin jaksoitkin valmentaa niitä. Äitikin aina sanoo että iskä vinkuu. Onneksi Chai sentään käsitti huutaa, että kiitos rouva valmentaja, ja minä muistutin sitä, että olen myös prinsessa kylläkin.

[ReitaOsallistuja]

Pond muuttaa taas
ja Chai on ärsyttävä kuten aina

”Vähän mua jännittää!” se poika papatti Hopiavuoren pihalla jo ennen kuin sain auton oven auki. Sen ääni kuului lohdullisen vaimeasti ikkunalasin läpi, mutta minun oli pakko avata ikkuna sen ihanasta eristämisvaikutuksesta huolimatta.
”No mikä sua ny jännittää”, ähkäisin noustessani autosta ja tunsin itseni satavuotiaaksi sen pikku tarmonpesän vierellä.
”Meillä on nyt melkein ku yhteinen hevonen!” se henkäisi ja tarrautui käsivarteeni kaksin käsin. Tietenkin ravistelin sen heti irti.
”Älä koske muhun enää ikinä. Eikä meillä tosiaankaan oo yhteistä hevosta!”
”Mä sanoinkin melkein”, Chai sanoi olkiaan kohauttaen ja hypähteli rasittavan holtittomaan tapaansa avaamaan kuljetusauton salpoja väärässä järjestyksessä. Löin tietenkin sitä sormille ja aloin avata salpoja itse.
”Kato. Nää pienet avataan ensin. Jos sä ymmärrät nyt puhetta, sä voit avata toiselta — Chai! Kuittaa!”
”Ymmärrän!”
Kaikesta huolimatta en halunnut, että se litistyisi rampin alle pudottaessaan sen päälleen. Huokaisin ja nojasin selälläni ramppiin varmuuden vuoksi, kun se räpelsi toisella puolella. Ei minulla ollut sellaisia rahoja, että olisin voinut maksaa vahingonkorvauksia Kinnasen Ekulle tai sen äidille, jos se kuolisi minun vahtivuorollani.

Olin kuljetellut Pondia miljoona kertaa. Kilpailimme paljon. Ei sillä nyt mitään fanijoukkoa ikinä ollut ollut, mutta aina välillä muutama pikkuipana kinusi valokuvia joillekin ihme virtuaalihevosille tai jotain jo ennen kuin sain hevosen kokonaan ulos trailerista. Se oli siis ihan tottunut Chain kaltaisiin äänekkäisiin fanityttöihin, joten peruutin sen turvallisesti trailerista sen pojan jatkuvaa papatusta oikeastaan edes kuuntelematta. Pihassa silitin Pondin melko kulmikasta päätä. Hätistin Chain yli-innokkaat kädet sen poskilta ja liu’utin omaa kämmentäni sen kaulaa vasten. Hätistin Chain yli-innokkaaat kädet sen lavalta ja koetin itse, olivatko sen lapa ja niska kunnossa. Hätistin Chain yli-innokkaat kädet sen selän päältä ja ärähdin, että pitäisi perkele vaikka narusta kiinni ja toimittaisi aidanseipään virkaa, kun ei muuta osannut kuin olla tiellä koko ajan. Ojensin narun Chain käteen ja kävin Pondin jalat läpi koko ajan sille saakelin pojalle paikallaan pysymisestä muistutellen. Pond oli ehdottomasti kunnossa, joten nyppäsin riimunarun sen pojan otteesta ja lähdin viemään lainahevostani suuliin. Pond oli sitä tyyppiä, joka jäykistyi. Se tarvitsi ensimmäisenä ratsastusta ja sitten vasta tarhan.

”Mäki olisin halunnu oppia koittaan onks heppa kunnossa”, Chai piipitti niin, että minun kävi sitä sääliksi. Taputin nopeasti sen olkapäätä mennessäni ja sanoin, että seuraavalla kerralla, kunhan hän ei hengittäisi kaikkea minun ilmaani ja heiluisi niin kauheasti. Sen sanominen oli virhe, sillä saman tien siihen poikaan iski taas puheripuli.

”Vähä siistiä ku mä en oo ikinä ratsastanu tämmöse — tai Mayaa ei lasketa kun se oli ihan eri asia — mitä sä luulet sattuuks vähemmän ku putoo tän selästä ku Minin — hei muute–”
”Hae autosta harjat”, keskeytin sen pojan päättömät höpinät, ja onneksi se päätti totella ja oli vieläpä nopea ja reipas.
”Muistaksä ku sä toit kerran mut sun kyytillä Hukkasuosta tänne viime vuonna–” se puhui jo harjasangon kanssa tullessaan.
”Muistan. Hae satula ja suitset autosta.”
”Mikä satula?”
”Se ainoa satula.”

Jotain se poika oli oppinut Kinnasen kanssa. Harjasin näön vuoksi Pondin kylkeä saadakseni sen verenkierron vilkastumaan. Chai palasi satuloineen, mätkäytti kantamuksensa jonkin ihan kuin siihen tarkoitukseen suulin reunalle rakennetun puomin päälle ja tarttui — ei harjaan vaan — kaviokoukkuun. Se hevosia pelkäävä kikattaja. Seurasin kuinka se liu’utti kättään Pondin etujalkaa pitkin ja nosti sen kavion kyselemättä, eikä sen otteita olisi enää erottanut minkä tahansa taitavan ratsastuskoulun ipanan otteista. Huomasin hymyileväni sen selälle, joten järjestelin naamani nopeasti oikeaan järjestykseen ja otin sen pojan tuomat suitset.

Pond oli nopeasti satuloitu ja suitsittu. Olin olevinani keskittyneempi satulavyön kanssa kuin oikeasti olinkaan, sillä kaikkea ihme porukkaa ramppasi tasaisesti suulissa. Niitä oli niin jumalattoman paljon, etten ikinä oppisi kaikkien nimiä naamoista puhumattakaan. Chai tuntui kuitenkin jostain ihme syystä tuntevan kaikki ja pitävän kaikista. Oli ihan siedettävää olla taustalla, kun hän ravisteli hartioista jotain pörröpäätä ja nauroi, tai kun hän halasi jotain ruskeahiuksista Kinnasen ikäistä naista ja nauroi, tai kun hän sanoi jollekin toiselle naiselle terveisiä Salierille ja nauroi, tai kun hän ihaili jonkun blondin läiskikästä ponia ja nauroi. ”Toi on Reita”, hän hoki aina välillä. ”Me ollaan oltu kavereita vaikka kuinka kauan”, se jatkoi, koska ilmeisesti sille ei ollut vielä kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen mennyt jakeluun, että minä en ollut millään muotoa mikään sen kaveri.

Yritin hymyillä kaikille ja nyökytellä, mutta olisin kaivannut rauhaa. Oli ahdistavaa, kun joka puolella oli uusia naamoja, joille en osannut puhua. Huomasin kaipaavani Hukkasuolle. Sielläkin oli muutamia vuosia sitten ollut paljon ihmisiä, mutta se ei ollut haitannut, sillä olin tuntenut kaikki ja tiennyt paikat. Olisin siellä tälläkin hetkellä, jos Maya ei olisi — estin itseäni ajattelemasta sitä ajatusta loppuun. Täällä en tiennyt edes kahvipannun sijaintia, ja se oli ollut ainakin Hukkasuolla aika elintärkeä tieto. Ajattelin kaivaten jopa Keitaroa, vaikka sainkin kaikessa ahdistuksessa muistutettua itselleni, että itse asiassa minähän vasta kaksitoista tuntia sitten pelasin hänen kanssaan, ja parin tunnin päästä pelaisin taas. Mutta olihan se orpoa, kun tällä tallilla oli ihan eri tallimestari kuin Keitaro. Jos siis Otsonmäen maalaiskommunisteilla edes oli mitään nimettyä tallimestareita: silloin ei nimittäin ollut, kun minä asuin vielä Otsonmäellä…

”Onks tossa kenttä?” kysyin Chailta, kun hän irtaaantui viimein keskustelusta jonkun sellaisen kanssa, joka yritti taluttaa ihan tosi raskaana olevaa puoliveritammaa ohitsemme sisään. Kyllähän minä olin kentän nähnyt tullessamme, joten sen verran tiesin.
”Joo. Sä voit vaan mennä siihen”, se poika kertoi silmät loistaen ja oli jo viilettämässä ilmeisesti sisään talliin, mutta tartuin sen takinhihasta kiinni.
”Kaks asiaa–”, aloitin, mutta se keskeytti.
”Mitkä kaks?”
”Ensinnäkin, mistä sä tunnet kaikki? Ja toisekseen–”
”Mä olin täällä töissä.”
”Jaa. Toisekseen, mihin sä olet menossa?”
”Mä ajattelin käydä kattoos… Jos yks Eira olis… Sillä aikaa kun sä ratsastat?”
”Minä? Potta päähän ja kipi kipi kohti kenttää.”
”Ai saanks mä ratsastaa!”
”Voi kristus sun kanssas…”
”Älä lausu väärin her–”
”Chai.”
”Okei.”

Kentällä meni ruunikolla joku nainen, jolla oli silmiinpistävän keveä ja miellyttävä ohjastuntuma ainakin Chaihin verrattuna.
”Outi!” Chai huusi hänelle.
”Chai?” se Outi vastasi, eikä selkeästi kyllä ollut Chain kanssa yhtä hyvissä väleissä kuin Chai kuvitteli olevansa hänen kanssaan.

Chai tarttui Pondin ohjiin ja alkoi pälättää. Siinä tuli Outille selväksi varmasti kaikki ja ihan käsittämättömän nopeasti. Chai esitteli Pondin ja minut, ja minä nostin kättä ja nyökkäsin. Hän esitteli Tie Tähtiin -suunnitelmamme, ja minä nyökkäsin taas. Puhuessaan hän talutti Pondin keskelle kenttää kiinnittämättä siihen juurikaan huomiota. Onneksi se oli sellainen tamma, että se oli tottunut jo kaiken maailman taaperoihin ympärillään ja käyttäytyi tosi rauhallisesti. Se poika ei kuitenkaan noussut Pondin selkään. Sen sijaan se tarttui satulan etukaareen vasemmalla kädellään ja takakaareen oikeallaan ja katsoi minua vaativasti. Viitoin sille kädelläni, että nousisi vain satulaan, mutta ei se tehnyt elettäkään.

”No?” huusin sille lopulta kentän portilta.
”Punttaa mut ylös!” se huusi takaisin ja kehtasi vielä koukistaa vasemman jalkansakin törrölleen valmiiksi.
”Mitä sä nyt meinaat! En tasan punttaa!”
”En mä pääse muuten”, se väitti, vaikka oli todistettavasti päässyt parimetrisen Mininkin selkään vielä vuosi sitten.
”Pääseppähän.”
”No joo”, se myönsi, asetteli jalkansa jalustimeen ja nousi keveästi Pondin selkään. ”Nää jalustimet on liian pitkät”, se kertoi.
”No lyhennä.”
”En mä osaa. En mä kato osaa mitään.”
”Osaatpa!”

Chai nauroi. Se ravisteli jalkansa jalustimista ja hinkutti toista jalustinhihnaa lyhemmäksi Pondin huokaistessa. Se meinasi liukua alas hevosen selästä ja tarrautui kauhuissaan satulaan. Tasapainon saavutettuaan se nauroi taas ja hoki olevansa idiootti. Siinä se oli ihan oikeassa. En ollut varma, puhuiko se Outille vai minulle, mutta ainakin Outi taisi heltyä sen höpötykselle ja kysyi tarvitseeko se apua. Onneksi se ymmärsi sentään sanoa, että ei tarvitse, vaan haluaa harjoitella itse. Olisin etukäteen veikannut, että se huolisi heti apua. Vielä pari vuotta sitten se tuntui rakastavan, jos kuka tahansa otti sen äidin tai isän roolin. Ehkä se oli kasvanut hieman.

”Reita”, Chai kailotti saatuaan jalustinhihnat säädettyä.
”No?”
”Tuu käveleen mun vierellä. Mä en ehkä osaa ratsastaa”, se sanoi, eikä nauranut. Sen suu oli sellaisena huulia pureksivana viivana, että sitä taisi sillä kertaa jännittää oikeasti, eikä edes millään hyvällä tavalla.
”Selvä”, huokaisin ja kävelin Pondin vierelle.

Sen pojan ratsastuttaminen oli samanlaista kuin Ruskan ratsastuttaminen. Kävelin kädet villakangastakin taskuissa kaviouran viertä Pondin pään vierellä ja Pond, ammattimainen ratsastuskoulun hevonen kun oli, seurasi ennemminkin minua kuin Chain ohjeita. Sen ratsastaja oli kerrankin hyvin hiljaa, vaikka sille olisi ollut ominaista jatkaa tälle Outille huutelemista. Välillä kuulin, miten Chain hengitys tuhisi. En ollut muistanutkaan, että se poika piti niin raivostuttavaa ääntä silloin harvoin, kun oli muuten hiljaa ja hengitti nenänsä kautta. Vaikka olihan siitä jo vuoden verran, kun hänet viimeksi näin. Siinä ajassa kai unohtaa kaikki ärsyttävät asiat toisesta. Tai ainakin joitain ärsyttäviä asioita.

”Koska sä lähdit Hukkasuolta?” kysyin Chailta, jotta Pond saisi kulkea edes vähän rennomman ratsastajan kanssa.
”Vähän sun jälkeen”, se poika vastasi.
”Miksi?”
”Mä en voinu enää…” se aloitti, mutta sen ääni hiipui kesken kaiken.
Vilkaisin sen silmiä. Se katsoi Pondin niskaa ja räpytteli ripsiään. Näin miten se nieleksi. Tiesin, mitä se ajatteli. Tai oikeastaan ketä.
”Ehkä sulle teki hyvää vähä vaihtaa maisemaa”, sanoin sille. Meinasin taputtaa sen säärtä, mutta muutin mieltäni ja taputinkin Pondin kaulaa.
”Niin kyllä teki”, se sanoi, ja sen kasvot kirkastuivat taas, eikä se enää istunut hevosen selässä niin kuin heinäseipään nielaissut.
”Ravaa tonne pitkän sivun loppuun nyt ja sitten meet ton lyhyen sivun käyntiä. Mä katon tosta kentän keskeltä.”
”En mä osaa.”
”Osaatpa. Pondi on ihan yhtä kiltti kun Maya oli.”
”Onks sun ikävä sitä? Mayaa?”
”On. Noni, ravaa jo.”

Chain silmät laajenivat, kun Pond aloitti pomppivan ravinsa. Nopeasti ratsastaja pääsi kuitenkin rytmiin. Chai valitsi oikean kevennyksen ja näytti miltä tahansa tuntiratsastajalta Pondin selässä. Ohjastuntumakin pysyi koko ajan melko tasaisena, eivätkä pohkeet viuhtoneet edestakaisin. Chai osasi ratsastaa — ja ihmehän se olisi ollut, jos ei olisi osannut. Minä olin tehnyt parhaani Hukkasuolla, jotta Chaista tulisi joskus harrasteratsastaja, ja siitä ravista päätellen paljon oli ratsastettu vielä minun Hukkasuolta lähtemiseni jälkeenkin.

”Hyvä. Mee vaan uudestaan ravia tossa seuraavalla pitkällä sivulla taas.”
”Vähäks tää pom — tai siis en mä muistanu et Maya pomppii näin paljo!”
”Ei Maya pomppinukkaa.”
”Ai jaa! Oliks oikee kevennys silti?”
”Oli oli. Hyvin meni.”
”Mä oon hypännykki Ekun hevosella.”
”Joo mä huomaan et sä oot menny paljo. Mee silti nyt sitä ravia vaan se pitkä sivu.”

Parin ravipätkän jälkeen sain siirtyä taas kentään ulkopuolelle. Pond oli hyvin Chain hallussa. Voltit olivat kananmunan muotoisia varsinkin ravissa ja taipuminen olematonta, mutta mitäpä pienistä. Uskoin, että kunhan Chai ja Pond totuttelisivat toisiinsa pari päivää, meno näyttäisi jo ihan erilaiselta. Katselin, kuinka se poika laukkasi lainahevosellani hoipertelevalla pääty-ympyrällä suhteellisen hallitusti ja tunsin omituista ylpeyttä. Kinnanenhan sen kanssa oli suurimman osan työstä tehnyt, mutta minä olin laittanut alulle tuon penikan ratsastusharrastuksen omin pikku kätösin. Olin löytänyt Chain Hukkasuon eräästä karsinasta surkeana kuin hylätyn kissanpennun, kun se oli nyyhkyttänyt Keitaronsa perään, ja nostanut sen hevosen selkään. Joka hetki sen pojan kanssa saattoi olla ärsyttävä, mutta sillä oli hyvä sydän, eikä se ansainnut olla surullinen. Tavallaan minulla oli ollut vähän ikäväkin sen idioottimaisia juttuja. En minä muuten olisi sille soittanut, vaan olisin kinunnut jonkun muun teinin Pondille ratsastajaksi cupin ajaksi.

[ReitaOsallistuja]

Tarina ajalta 1 eKr (ennen Koronaa)
Reita viittaa Nitthan Chai Paithoonbuathongiin järjestelmällisesti ilmaisulla ”se poika” ja Ekku Kinnaseen ilmaisulla ”Kinnanen”.

Ei kun mä ajattelin sua, Chai

Mitenhän hemmetissä olin päätynyt sen nassikan kanssa saman falafelin äärelle? Sen posket pullottivat niin kuin hamsterilla, kun se poimi falafelpyörykän lautaseltaan paljain käsin Isonkylän Pizza-Kebab Celebin vaatimattomassa loosissa ja dippasi sen ketsuppiin ennen kuin työnsi sen kitaansa toisen samanlaisen seuraksi. Se pureskeli nautinnollisesti, nielaisi mahtavasti ja nosti sitten kokiskupin huulilleen kaksin käsin niin kuin lapsi. Tuijotin sen juomista ruokaani koskematta. Minun teki mieli tarttua servettiin ja pyyhkiä sen suu ihan niin kuin se ei olisi melkein aikuinen mies, vaan minun viisivuotias tyttäreni Ruska. Kinnanen sen vierellä pureskeli ranskalaisia ja pyöritteli hiussuortuvaansa sormensa ympärille ihan niin kuin ei olisi istunut sikaihmisen vieressä tai seurustellut sellaisen kanssa.

”Oi… Hyvää”, sikaihminen huokaisi ja hymyili minulle. Sillä oli pienet vampyyrinhampaat, hieman salaattia tarrautuneena toiseen niistä, ja Kinnanen katsoi sitä silti hellästi. Minun teki mieli perua koko typerä Tie Tähtiin -ideani jo hyvissä ajoin, jo ennen kuin sanoisin mitään sille pojalle. Pudistin päätäni ja tartuin haarukkaan. Ruokani jäähtyisi.

”Kiva nähdä sua pitkästä aikaa”, se poika vakuutteli minulle tomerasti nyökytellen. ”Mitä oot tehny?”
”Töitä.”
”Jaa! Kivaa. Sähän tykkäät töistä. Mä ja Ekku ollaan — tai hei — arvaa, musta tulee kengittäjä. Joo! Kuka olis arvannu et musta tulee — mut miten Ruska voi?”
”Hyvin.”
”Ja Maija?”
”Hyvin.”
”Mini?”
”Hyvin — lopeta nyt toi räpättäminen jo!”

Siinä pojassa oli jotain todella ärsyttävää vielä kaiken tämän ajan jälkeenkin. Kun ärähdin sille, se muuttui heti vakavaksi ja räpytteli neuvottomana silmiään. Huomasin Kinnasen laskevan kätensä sen reidelle pöydän alla ja taputtavan sitä. Silloin sen kasvoille levisi taas hymy ja se kallisti minulle päätään niin kuin meidän koirat tapaavat tehdä.

”Miks sä halusit nähdä meidät?” se poika kysyi ihan niin kuin en olisi sille koskaan ärähtänytkään.
”Mulla oli asiaa sulle”, huokaisin vastahakoisesti. Pakko kai minun oli ehdotukseni kertoa.
”Mitä asiaa? Ai mulle? Siis mulle! Vau!”
”Keskity Chai. Tie Tähtiin -cup. Muistakko?”
”Mä muistan”, Kinnanen sanoi ja osoitti minua hillitysti haarukalla. ”Me osallistuttiin Osiriksen kanssa. Sä menit sillä Suentaipaleen Riitan hevosella, mikä sen nimi nyt olikaan, Pondilla. Etkö sä voittanu?”
”Joo voitin esteosuuden. Mutta musta tuntui jo sillon että mä oon jotain kolkyt vuotta liian vanha siihen kisaan”, kerroin Kinnaselle ystävällisesti. ”Mutta Pond, joka on nyt by the way taas mun ylläpitohevonen–”
”Sä oot kakskytseittämän. Mut onnea ylläpitohevosesta!” se poika, se Chai huudahti, ja mulkaisin sitä.
”– ja mä en vaan jaksa enää kilpailla kun siellä ei oikeen oo mun ikäisiä. Niin mä ajattelin–”
”Sä ajattelit et Ekku voi kilpailla!” se poika innostui ja melkein lähti lentoon istuimeltaan. ”Ekku on tosi hyvä: se vois vaikka voittaa. Se on sikahyvä varsinkin kouluratsastuksessa mut osaa se este–”
”En mä Ekkua ajatellu”, keskeytin sen pojan ja vilkaisin Kinnasta. ”Vaan sua Chai.”
”..mua?”
”Se on ratsastuskoulukilpailu. Pond on ratsastuskoulun hevonen. Sä osaat jo hyvin kaikkea.”
”En mä oikeestaan osaa mitään”, se poika piipitti rasittavan huolestuneen näköisenä.
”Osaatpa. Mä ainakin opetin sulle joskus vuosi sitten tarpeeksi”, väitin ja join lisää kokista.
”Se vois olla Chai hyvä idea”, Kinnanen nyökytteli katse Celebin rasvaisessa katossa.
”Emmä nyt tiedä…”
”Mä sanoisin että susta ja Pondista tulis ihan hyvä tiimi”, Kinnanen sanoi sille pojalle hymyillen ja vähän sen olkapäätä omalla olkapäällään pukaten.
”Ja Reitasta”, se poika huudahti, taas virtaa täynnä, ja minun teki mieli heittää sitä falafel-pullalla täysillä naamaan.

Niin siinä sitten kävi, että ajellessani Kyrönjoen vartta Tervajoella Ylistaroa ja kotia kohti, otin puhelun Hopiavuoren Eetulle Suentaipaleen Riitan ja no, koko muun maailmankin suosittelemana. Ja vähän ehkä siksikin, että olinhan juossut hänen kanssaan samoissa metsissä inkkarileikkejä leikkimässä parikymmentä vuotta sitten. Hopiavuoren hevostalli voisi olla sopiva sijoituspaikka Pondille Tie Tähtiin -cupin ajaksi. Olihan minun nopeampi ajaa Ylistarosta sinne Pondin luo kuin Laihialle sitä katsomaan, ja Kinnanen ja se poikakin asuivat Otsonmäen Ievannevalla, eli ihan Hopiavuoren Eetun tallin lähellä. Vuokrakin oli alhaisempi kuin Riitan ratsastuskoululla.

Ajelin kotiin jonkun sellaisen idiootin perässä, jonka autonromulla ei päässyt edes kahdeksaakymppiä. Ajattelin, että tämä oli nyt Reitan ja Pondin toinen tie tähtiin, joskin nyt olisin katsomossa. Onneksi. Chain pyytäminen ratsastajaksi saattoi olla virhe, mutta toisaalta olihan hän lempeä ja ystävällinen, vaikka olikin ihan sairaan ärsyttävä. Ensi vuonna tyttäreni Ruska olisi jumalan kiitos tarpeeksi vanha, että voisi sääntöjen mukaan osallistua ensimmäistä kertaa, niin ettei minun tarvitsisi kestää Buathongin poikaa kuin tämän yhden kevään verran. Kyllä minä sen verran kestäisin päästäkseni tavallaan vähän mukaan Tie Tähtiin -cuppiin.

[Julkaisija]

Viestit