Pond

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Pond

Tämä aihe sisältää 30 vastaukset, 11 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Janna H 2 kuukautta, 1 viikko sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #5007 Vastaus

    Reita
    Osallistuja


    Line © Konikfryzyjski

    Pond — oikein sillä tavalla suomalaisittain — on tavallinen ruunikko puoliveritamma. Sen omistaa ratsastuskoulun Riitta, mutta se on hahmoilla ylläpidossa aina kausittain. Pond on ollut Hopiavuoressa jaksoja Reitalla, Chailla ja Noeulilla.

  • #5018 Vastaus

    Reita
    Osallistuja

    Pond muuttaa taas
    ja Chai on ärsyttävä kuten aina

    ”Vähän mua jännittää!” se poika papatti Hopiavuoren pihalla jo ennen kuin sain auton oven auki. Sen ääni kuului lohdullisen vaimeasti ikkunalasin läpi, mutta minun oli pakko avata ikkuna sen ihanasta eristämisvaikutuksesta huolimatta.
    ”No mikä sua ny jännittää”, ähkäisin noustessani autosta ja tunsin itseni satavuotiaaksi sen pikku tarmonpesän vierellä.
    ”Meillä on nyt melkein ku yhteinen hevonen!” se henkäisi ja tarrautui käsivarteeni kaksin käsin. Tietenkin ravistelin sen heti irti.
    ”Älä koske muhun enää ikinä. Eikä meillä tosiaankaan oo yhteistä hevosta!”
    ”Mä sanoinkin melkein”, Chai sanoi olkiaan kohauttaen ja hypähteli rasittavan holtittomaan tapaansa avaamaan kuljetusauton salpoja väärässä järjestyksessä. Löin tietenkin sitä sormille ja aloin avata salpoja itse.
    ”Kato. Nää pienet avataan ensin. Jos sä ymmärrät nyt puhetta, sä voit avata toiselta — Chai! Kuittaa!”
    ”Ymmärrän!”
    Kaikesta huolimatta en halunnut, että se litistyisi rampin alle pudottaessaan sen päälleen. Huokaisin ja nojasin selälläni ramppiin varmuuden vuoksi, kun se räpelsi toisella puolella. Ei minulla ollut sellaisia rahoja, että olisin voinut maksaa vahingonkorvauksia Kinnasen Ekulle tai sen äidille, jos se kuolisi minun vahtivuorollani.

    Olin kuljetellut Pondia miljoona kertaa. Kilpailimme paljon. Ei sillä nyt mitään fanijoukkoa ikinä ollut ollut, mutta aina välillä muutama pikkuipana kinusi valokuvia joillekin ihme virtuaalihevosille tai jotain jo ennen kuin sain hevosen kokonaan ulos trailerista. Se oli siis ihan tottunut Chain kaltaisiin äänekkäisiin fanityttöihin, joten peruutin sen turvallisesti trailerista sen pojan jatkuvaa papatusta oikeastaan edes kuuntelematta. Pihassa silitin Pondin melko kulmikasta päätä. Hätistin Chain yli-innokkaat kädet sen poskilta ja liu’utin omaa kämmentäni sen kaulaa vasten. Hätistin Chain yli-innokkaaat kädet sen lavalta ja koetin itse, olivatko sen lapa ja niska kunnossa. Hätistin Chain yli-innokkaat kädet sen selän päältä ja ärähdin, että pitäisi perkele vaikka narusta kiinni ja toimittaisi aidanseipään virkaa, kun ei muuta osannut kuin olla tiellä koko ajan. Ojensin narun Chain käteen ja kävin Pondin jalat läpi koko ajan sille saakelin pojalle paikallaan pysymisestä muistutellen. Pond oli ehdottomasti kunnossa, joten nyppäsin riimunarun sen pojan otteesta ja lähdin viemään lainahevostani suuliin. Pond oli sitä tyyppiä, joka jäykistyi. Se tarvitsi ensimmäisenä ratsastusta ja sitten vasta tarhan.

    ”Mäki olisin halunnu oppia koittaan onks heppa kunnossa”, Chai piipitti niin, että minun kävi sitä sääliksi. Taputin nopeasti sen olkapäätä mennessäni ja sanoin, että seuraavalla kerralla, kunhan hän ei hengittäisi kaikkea minun ilmaani ja heiluisi niin kauheasti. Sen sanominen oli virhe, sillä saman tien siihen poikaan iski taas puheripuli.

    ”Vähä siistiä ku mä en oo ikinä ratsastanu tämmöse — tai Mayaa ei lasketa kun se oli ihan eri asia — mitä sä luulet sattuuks vähemmän ku putoo tän selästä ku Minin — hei muute–”
    ”Hae autosta harjat”, keskeytin sen pojan päättömät höpinät, ja onneksi se päätti totella ja oli vieläpä nopea ja reipas.
    ”Muistaksä ku sä toit kerran mut sun kyytillä Hukkasuosta tänne viime vuonna–” se puhui jo harjasangon kanssa tullessaan.
    ”Muistan. Hae satula ja suitset autosta.”
    ”Mikä satula?”
    ”Se ainoa satula.”

    Jotain se poika oli oppinut Kinnasen kanssa. Harjasin näön vuoksi Pondin kylkeä saadakseni sen verenkierron vilkastumaan. Chai palasi satuloineen, mätkäytti kantamuksensa jonkin ihan kuin siihen tarkoitukseen suulin reunalle rakennetun puomin päälle ja tarttui — ei harjaan vaan — kaviokoukkuun. Se hevosia pelkäävä kikattaja. Seurasin kuinka se liu’utti kättään Pondin etujalkaa pitkin ja nosti sen kavion kyselemättä, eikä sen otteita olisi enää erottanut minkä tahansa taitavan ratsastuskoulun ipanan otteista. Huomasin hymyileväni sen selälle, joten järjestelin naamani nopeasti oikeaan järjestykseen ja otin sen pojan tuomat suitset.

    Pond oli nopeasti satuloitu ja suitsittu. Olin olevinani keskittyneempi satulavyön kanssa kuin oikeasti olinkaan, sillä kaikkea ihme porukkaa ramppasi tasaisesti suulissa. Niitä oli niin jumalattoman paljon, etten ikinä oppisi kaikkien nimiä naamoista puhumattakaan. Chai tuntui kuitenkin jostain ihme syystä tuntevan kaikki ja pitävän kaikista. Oli ihan siedettävää olla taustalla, kun hän ravisteli hartioista jotain pörröpäätä ja nauroi, tai kun hän halasi jotain ruskeahiuksista Kinnasen ikäistä naista ja nauroi, tai kun hän sanoi jollekin toiselle naiselle terveisiä Salierille ja nauroi, tai kun hän ihaili jonkun blondin läiskikästä ponia ja nauroi. ”Toi on Reita”, hän hoki aina välillä. ”Me ollaan oltu kavereita vaikka kuinka kauan”, se jatkoi, koska ilmeisesti sille ei ollut vielä kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen mennyt jakeluun, että minä en ollut millään muotoa mikään sen kaveri.

    Yritin hymyillä kaikille ja nyökytellä, mutta olisin kaivannut rauhaa. Oli ahdistavaa, kun joka puolella oli uusia naamoja, joille en osannut puhua. Huomasin kaipaavani Hukkasuolle. Sielläkin oli muutamia vuosia sitten ollut paljon ihmisiä, mutta se ei ollut haitannut, sillä olin tuntenut kaikki ja tiennyt paikat. Olisin siellä tälläkin hetkellä, jos Maya ei olisi — estin itseäni ajattelemasta sitä ajatusta loppuun. Täällä en tiennyt edes kahvipannun sijaintia, ja se oli ollut ainakin Hukkasuolla aika elintärkeä tieto. Ajattelin kaivaten jopa Keitaroa, vaikka sainkin kaikessa ahdistuksessa muistutettua itselleni, että itse asiassa minähän vasta kaksitoista tuntia sitten pelasin hänen kanssaan, ja parin tunnin päästä pelaisin taas. Mutta olihan se orpoa, kun tällä tallilla oli ihan eri tallimestari kuin Keitaro. Jos siis Otsonmäen maalaiskommunisteilla edes oli mitään nimettyä tallimestareita: silloin ei nimittäin ollut, kun minä asuin vielä Otsonmäellä…

    ”Onks tossa kenttä?” kysyin Chailta, kun hän irtaaantui viimein keskustelusta jonkun sellaisen kanssa, joka yritti taluttaa ihan tosi raskaana olevaa puoliveritammaa ohitsemme sisään. Kyllähän minä olin kentän nähnyt tullessamme, joten sen verran tiesin.
    ”Joo. Sä voit vaan mennä siihen”, se poika kertoi silmät loistaen ja oli jo viilettämässä ilmeisesti sisään talliin, mutta tartuin sen takinhihasta kiinni.
    ”Kaks asiaa–”, aloitin, mutta se keskeytti.
    ”Mitkä kaks?”
    ”Ensinnäkin, mistä sä tunnet kaikki? Ja toisekseen–”
    ”Mä olin täällä töissä.”
    ”Jaa. Toisekseen, mihin sä olet menossa?”
    ”Mä ajattelin käydä kattoos… Jos yks Eira olis… Sillä aikaa kun sä ratsastat?”
    ”Minä? Potta päähän ja kipi kipi kohti kenttää.”
    ”Ai saanks mä ratsastaa!”
    ”Voi kristus sun kanssas…”
    ”Älä lausu väärin her–”
    ”Chai.”
    ”Okei.”

    Kentällä meni ruunikolla joku nainen, jolla oli silmiinpistävän keveä ja miellyttävä ohjastuntuma ainakin Chaihin verrattuna.
    ”Outi!” Chai huusi hänelle.
    ”Chai?” se Outi vastasi, eikä selkeästi kyllä ollut Chain kanssa yhtä hyvissä väleissä kuin Chai kuvitteli olevansa hänen kanssaan.

    Chai tarttui Pondin ohjiin ja alkoi pälättää. Siinä tuli Outille selväksi varmasti kaikki ja ihan käsittämättömän nopeasti. Chai esitteli Pondin ja minut, ja minä nostin kättä ja nyökkäsin. Hän esitteli Tie Tähtiin -suunnitelmamme, ja minä nyökkäsin taas. Puhuessaan hän talutti Pondin keskelle kenttää kiinnittämättä siihen juurikaan huomiota. Onneksi se oli sellainen tamma, että se oli tottunut jo kaiken maailman taaperoihin ympärillään ja käyttäytyi tosi rauhallisesti. Se poika ei kuitenkaan noussut Pondin selkään. Sen sijaan se tarttui satulan etukaareen vasemmalla kädellään ja takakaareen oikeallaan ja katsoi minua vaativasti. Viitoin sille kädelläni, että nousisi vain satulaan, mutta ei se tehnyt elettäkään.

    ”No?” huusin sille lopulta kentän portilta.
    ”Punttaa mut ylös!” se huusi takaisin ja kehtasi vielä koukistaa vasemman jalkansakin törrölleen valmiiksi.
    ”Mitä sä nyt meinaat! En tasan punttaa!”
    ”En mä pääse muuten”, se väitti, vaikka oli todistettavasti päässyt parimetrisen Mininkin selkään vielä vuosi sitten.
    ”Pääseppähän.”
    ”No joo”, se myönsi, asetteli jalkansa jalustimeen ja nousi keveästi Pondin selkään. ”Nää jalustimet on liian pitkät”, se kertoi.
    ”No lyhennä.”
    ”En mä osaa. En mä kato osaa mitään.”
    ”Osaatpa!”

    Chai nauroi. Se ravisteli jalkansa jalustimista ja hinkutti toista jalustinhihnaa lyhemmäksi Pondin huokaistessa. Se meinasi liukua alas hevosen selästä ja tarrautui kauhuissaan satulaan. Tasapainon saavutettuaan se nauroi taas ja hoki olevansa idiootti. Siinä se oli ihan oikeassa. En ollut varma, puhuiko se Outille vai minulle, mutta ainakin Outi taisi heltyä sen höpötykselle ja kysyi tarvitseeko se apua. Onneksi se ymmärsi sentään sanoa, että ei tarvitse, vaan haluaa harjoitella itse. Olisin etukäteen veikannut, että se huolisi heti apua. Vielä pari vuotta sitten se tuntui rakastavan, jos kuka tahansa otti sen äidin tai isän roolin. Ehkä se oli kasvanut hieman.

    ”Reita”, Chai kailotti saatuaan jalustinhihnat säädettyä.
    ”No?”
    ”Tuu käveleen mun vierellä. Mä en ehkä osaa ratsastaa”, se sanoi, eikä nauranut. Sen suu oli sellaisena huulia pureksivana viivana, että sitä taisi sillä kertaa jännittää oikeasti, eikä edes millään hyvällä tavalla.
    ”Selvä”, huokaisin ja kävelin Pondin vierelle.

    Sen pojan ratsastuttaminen oli samanlaista kuin Ruskan ratsastuttaminen. Kävelin kädet villakangastakin taskuissa kaviouran viertä Pondin pään vierellä ja Pond, ammattimainen ratsastuskoulun hevonen kun oli, seurasi ennemminkin minua kuin Chain ohjeita. Sen ratsastaja oli kerrankin hyvin hiljaa, vaikka sille olisi ollut ominaista jatkaa tälle Outille huutelemista. Välillä kuulin, miten Chain hengitys tuhisi. En ollut muistanutkaan, että se poika piti niin raivostuttavaa ääntä silloin harvoin, kun oli muuten hiljaa ja hengitti nenänsä kautta. Vaikka olihan siitä jo vuoden verran, kun hänet viimeksi näin. Siinä ajassa kai unohtaa kaikki ärsyttävät asiat toisesta. Tai ainakin joitain ärsyttäviä asioita.

    ”Koska sä lähdit Hukkasuolta?” kysyin Chailta, jotta Pond saisi kulkea edes vähän rennomman ratsastajan kanssa.
    ”Vähän sun jälkeen”, se poika vastasi.
    ”Miksi?”
    ”Mä en voinu enää…” se aloitti, mutta sen ääni hiipui kesken kaiken.
    Vilkaisin sen silmiä. Se katsoi Pondin niskaa ja räpytteli ripsiään. Näin miten se nieleksi. Tiesin, mitä se ajatteli. Tai oikeastaan ketä.
    ”Ehkä sulle teki hyvää vähä vaihtaa maisemaa”, sanoin sille. Meinasin taputtaa sen säärtä, mutta muutin mieltäni ja taputinkin Pondin kaulaa.
    ”Niin kyllä teki”, se sanoi, ja sen kasvot kirkastuivat taas, eikä se enää istunut hevosen selässä niin kuin heinäseipään nielaissut.
    ”Ravaa tonne pitkän sivun loppuun nyt ja sitten meet ton lyhyen sivun käyntiä. Mä katon tosta kentän keskeltä.”
    ”En mä osaa.”
    ”Osaatpa. Pondi on ihan yhtä kiltti kun Maya oli.”
    ”Onks sun ikävä sitä? Mayaa?”
    ”On. Noni, ravaa jo.”

    Chain silmät laajenivat, kun Pond aloitti pomppivan ravinsa. Nopeasti ratsastaja pääsi kuitenkin rytmiin. Chai valitsi oikean kevennyksen ja näytti miltä tahansa tuntiratsastajalta Pondin selässä. Ohjastuntumakin pysyi koko ajan melko tasaisena, eivätkä pohkeet viuhtoneet edestakaisin. Chai osasi ratsastaa — ja ihmehän se olisi ollut, jos ei olisi osannut. Minä olin tehnyt parhaani Hukkasuolla, jotta Chaista tulisi joskus harrasteratsastaja, ja siitä ravista päätellen paljon oli ratsastettu vielä minun Hukkasuolta lähtemiseni jälkeenkin.

    ”Hyvä. Mee vaan uudestaan ravia tossa seuraavalla pitkällä sivulla taas.”
    ”Vähäks tää pom — tai siis en mä muistanu et Maya pomppii näin paljo!”
    ”Ei Maya pomppinukkaa.”
    ”Ai jaa! Oliks oikee kevennys silti?”
    ”Oli oli. Hyvin meni.”
    ”Mä oon hypännykki Ekun hevosella.”
    ”Joo mä huomaan et sä oot menny paljo. Mee silti nyt sitä ravia vaan se pitkä sivu.”

    Parin ravipätkän jälkeen sain siirtyä taas kentään ulkopuolelle. Pond oli hyvin Chain hallussa. Voltit olivat kananmunan muotoisia varsinkin ravissa ja taipuminen olematonta, mutta mitäpä pienistä. Uskoin, että kunhan Chai ja Pond totuttelisivat toisiinsa pari päivää, meno näyttäisi jo ihan erilaiselta. Katselin, kuinka se poika laukkasi lainahevosellani hoipertelevalla pääty-ympyrällä suhteellisen hallitusti ja tunsin omituista ylpeyttä. Kinnanenhan sen kanssa oli suurimman osan työstä tehnyt, mutta minä olin laittanut alulle tuon penikan ratsastusharrastuksen omin pikku kätösin. Olin löytänyt Chain Hukkasuon eräästä karsinasta surkeana kuin hylätyn kissanpennun, kun se oli nyyhkyttänyt Keitaronsa perään, ja nostanut sen hevosen selkään. Joka hetki sen pojan kanssa saattoi olla ärsyttävä, mutta sillä oli hyvä sydän, eikä se ansainnut olla surullinen. Tavallaan minulla oli ollut vähän ikäväkin sen idioottimaisia juttuja. En minä muuten olisi sille soittanut, vaan olisin kinunnut jonkun muun teinin Pondille ratsastajaksi cupin ajaksi.

    • #5237 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Olipa jännittävä matka tämä!! Tiedänhän mä Reitan, paljon siitä ja Pondista oon lukenut, mutta ihan uutta oli tässä kyllä kaikki. Tulin lukeen näitä tarinoita että sisäistäisin paremmin näitä hahmoja, siis Chaita ja Reitaa, ja vitsit että tää oli oikeesti hyvä aloitustarina. Molempien hahmojen persoona on tuotu esille selkeesti, vähän ehkä kärjistettynäkin, joka on ihan hyvä. Liian monimutkainen tai vääränlainen minäkuva tekee hahmosta vaikeesti, hmmm, lähestyttävän tai toistettavan, niinkuin mä Jessen kanssa opin… 😀 Mutta tästä saa pääpiirteet irti hyvin ja helposti. Chai on se puhelias ja vähän hölmö vähän tarkoituksellakin, ja Reita se tyyppi joka pyöräyttelee silmiään ja murahtelee vaan, vaikka samalla sillä on oikeesti se hyvä sydän.

      Olipa hyvä veto ottaa Pond Chain kanssa TT skabaan mukaan. Uskon että sulla on ihan omat motiivit ja juonenkäänteet jo mielessä, mutta mulle näin autuaan tietämättömänä tästä on luvassa vaan tarinaketju jonka päähenkilöt on suoraan kun jostain (hyvästä) saippuasarjasta mitä vois vaan kattoo ikuisuuden kyllästymättä. 😀

  • #5048 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Vieras hevonen

    Illalla oli alkanut sataa. Se oli tehnyt minusta levottoman. Ukki ja Ekku olivat jutelleet levollisesti tupakeittiön pirtinpöydän ääressä, mutta minä olin kaivannut yhtäkkiä pois. Ekku, joka aina tuntuu aistivan mielentilani, oli ojentanut minulle ukin auton avaimia ja sanonut hymyillen, että näytin kaipaavan ajelua.

    Tähän olin siis tullut, enkä käsitä miksi juuri kaikista paikoista tähän. Sadepisarat olivat jo kastelleet hiukseni ja valuivat laiskasti kasvoillani ja niskassani. Tuijotin ruskeaa tammaa, joka ei ollut Maya, ja yritin käsittää viimeaikojen tapahtumia.

    Tuo hevonen oli viimevuotinen Tie Tähtiin -estetähti. Viime vuonna minä en ollut vilkaissutkaan sitä, vaikka olin käynyt sen kanssa samalla tallilla päivittäin. Olin katsonut ihan toista samassa luokassa kilpailevaa hevosta, ruskeanvalkoista, Cuba-nimistä, tai oikeastaan sen ratsastajaa. Vuosi sitten olin jäänyt tallille tuon hevosen lähtiessä kilpailemaan, ja suurin hevossaavutukseni oli ollut paljon rauhallisempien tammojen taluttaminen hakaan kuolematta. Reita oli kilpaillut tuon kanssa metrin luokissa silloin, kun minä olin opetellut pysymään hevosen selässä putoamatta edes käynnissä. Ja nyt, vaivaista vuotta myöhemmin, minun pitäisi muka pystyä samanlaisiin stuntteihin.

    Käänsin katseeni hevosesta ja tähyilin ympärilleni. Yhtäkkiä kaipasin taas seuraa, mutta kukapa siellä sateessa olisi seissyt. Suurin osa hevosistakin oli sisällä. Tiesin, että tuvassa kahviteltaisiin, mutta en ollut varma, saisinko mennä sinne enää. Kaipasin kotiin, Markuksen kämppikseksi taas. Kaipasin maidon vaahdottamista teatterin kahvilassa jonkun tilaamaa lattea varten, ja erityisesti viimeisekseni jääneesssä Yksi lensi yli käenpesän -näytelmässä näyttelemistä. Kaikkea tuttua. Minulla oli ollut entistä elämääni ikävä vain harvoin, mutta nyt ikävöin sitä kovemmin kuin koskaan. Se oli Reitan syytä, ja Pondin syytä se oli, Tie Tähtiin -cupin syytä ja tämän kauhean sään syytä.

    Ojensin ruskealle tammalle käteni. Se kurotti minua kohti hakansa portin ylitse ja vesi valui sen turpaa pitkin. Se hamuili huulillaan kättäni ja antoi minun sitten silittää poskeaan. Sen karva oli aika karkeaa. Painoin suukon sen märälle turvalle. Kyllä minä itseni tunsin. Ainahan minä muutoksista hermoilin ja jännitin kaikkea. Oksentaisin varmasti ennen ensimmäistä osakilpailua, mutta oksensin minä aina ennen jokaista roolianikin teatterilla. Tottahan minä osasin rakastaa sellaisiakin asioita, joita pelkäsin. Niin kuin teatteria. Ja hevosia. Ja ehkä sitä kilpailemistakin. Kyllä tämä tästä.

    TT: 335 sanaa

  • #5210 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    1. Sopivan kokoinen koira

    2. Nipisteltävän hellyyttävä

    Yritin näyttää kauhean asiantuntevalta Pondin selässä. Olin ollut maastossa sentään aiemminkin, mutta joka kerta Ekun kanssa. Onneksi Pond oli aika kiltti, eikä yrittänyt lähteä juoksemaan omin päin tai mitään. Sen lyhyt ja ohut harja nousi välillä tuulen takia pystyyn ja minä yritin vastustaa kiusausta kurottua silittämään sitä suoraksi. Olin salaa tosi ylpeä, että olin saanut luvan mennä maastoon ihan ilman valvontaa.

    Tai siis olihan Noa mukana. Hän käveli rauhallisesti minun ja Pondin vierellä. Välillä hän seisahtui kädet paksunnäköisen takkinsa taskuissa odottamaan Mielikkiä, joka teki tarpeitaan Jätinmetsän polun reunaan. Pond pysähtyi silloin automaattisesti myös niin kuin olisi ollut Noalla talutuksessa. Yritin olla ottamatta nokkiini ja näyttää silltä, että pysäytin sen itse. Kai se taluttajan seuraaminen oli vahvasti Pondilla selkärangassa: olihan se ratsastuskoulun hevonen.

    Noa vihelteli välillä sekalaisia lyhyitä sävelmiä. Osa oli mainoksien tunnuslauluja tai jotain, mutta osa oli niin kuin linnunääntä. Osa oli tarkoitettu vain Mielikille. Katselin häntä salaa siihen asti, kunnes jäin kolmatta kertaa kiinni siitä.

    ”Mitä?” hän naurahti, kun käänsin silloin nopeasti katseeni pois ja tunsin punastuvani. Kuka ääliö nyt tuijotteli ihmisiä viheltämässä?
    ”Ei mitää…”
    ”Mistä päin Espoota sä asuit sillon ku asuit?” hän kysyi neutraalisti niin kuin en olisi koskaan häntä tuijottanutkaan.
    ”Leppävaaras…” mumisin Pondin harjalle ja painelin poskiani viileällä kämmenselälläni.
    ”Mun mutsi asuu Kantsus”, Noa sanoi siihen.
    ”Mä kävin siellä teatterikerhossa”, sanoin ennen kuin ehdin purra kieleeni. En halunnut ensinnäkään puhua kotiasioistani, ja toisekseen Nitthan Chai Paithoonbuathongin Lapsuusmuistelmat eivät olleet kiinnostava puheenaihe muutenkaan.
    ”Ai! Siinä asemallako? Siin torilla? Missä on kirjastot ja ärrät ja koomarketti ja nää?”
    ”Joo…”
    ”Mieti, mäki olin siin aika paljo. Ihan varmasti ollaan satuttu siihen samaanki aikaan joskus. On maailma pieni. Mielikki, laita pois se ja tuu!”
    ”Nii…”

    Olin varma, etten ollut koskaan sattunut Kannelmäen torille Noan kanssa samaan aikaan. Siirsin ohjat oikeaan käteeni ja olin pyyhkivinäni vasemmalla silmiäni, jotta saatoin vilkaista häntä. Kyllä minä muistaisin hänet. Hän oli kaunis. Noalla oli pieni nenä, suora otsa ja nipisteltävän hellyyttävä leukalinja ja —

    Otin ohjista kiinni molemmilla käsillä, siirsin välittömästi katseeni eteenpäin ja istuin satulaan ryhdikkäämmin. Pond huiskaisi hännällään äkillisen tunnelmanmuutoksen takia, mutta en saanut edes säikähdettyä että se pillastuisi ja pudottaisi minut ja kuolisin. Kyllä minun piti se jo tietää, ja tiesinkin, että miehet eivät ole kauniita, eivät ikinä. Miehet ovat vain miehiä.

    • #5213 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Ihmiset on siitä tosi erikoisia, että aina kun ne pitää jotain söpönä niin tekee mieli puristaa. Siksi kai, kun ihmisten aivoissa on samassa paikassa se, joka rekisteröi kun joku on ältsin södee, ja se joka kertoo kun kiukuttaa. Mutta siis miks! Miks tällänen rakastan ja vihaan tunnemaailma on tungettu samaan paikkaan, ilmankos kaikki pienet lapset aina ottaa tosi lujaa kiinni kun ne ei vielä tajua että se sattuu.

      Mutta siis… Hellyyttävä leukalinja. Siis mikä….? :DD Enpä oo ennen sellasta kuullut, mutta miksipä ei! Kauniiksi mäkin voin kyllä virkkoa, ne on ne ruotsalaisen geenit jotka suomipoikaa kaunistaa.
      Katsotaan, osaanko heittää tähän jotain vastapalloa. Ehkä mä osaan, mutta jos en niin tiedä että tykkäsin! Ja nyt on taas paljon aivotyöskentelyä tulevaa ajatellen. 😀

  • #5274 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 1
    Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 2
    Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 3

    Pond to the rescue!

    En ollut koskaan ennen ollut yksin maastossa hevosen kanssa. En edes taluttaen sitä, niin kuin silloin tein. Jännitti ihan hirveästi, ja kun minua jännittää, minun tekisi aina mieli hyppiä, nouseskella varpailleni ja venytellä käsiäni. Ramppikuumeessa ihan oksettaa, mutta onneksi maastoon yksin meneminen ei tuntunut ihan yhtä kauhealta.

    Onneksi minulla oli kuitenkin mukanani ihan vain Pond, eikä vaikka Kein… Eikä vaikka yhden tyypin sellaista laihaa hevosta, sellaista ahaltekeä. Pond katsoi minua ihan luottavaisena, kun otin sen tarhastaan. Sidoin sen aitaan ja nostin sen kaviot yksi kerrallaan, koska Reita aina sanoo, että yhtä juttua hän ei anna anteeksi, ja se on kiven kävelyttäminen huolimattomuuden takia hevosen kavioon niin että se alkaa ontua. Mutta ei Pondin kavioissa ollut mitään, ei edes lumipaakkuja, vaikka olin varmuuden vuoksi ottanut kaviokoukunkin suulista taskuuni.

    ”Ole sitte kiltti mulle phi Pond”, mutisin hevoselle anelevasti, kun irrotin sen aidasta.

    Alkumatkasta puristin narua tiukasti mustissa villalapasissani ja vilkuilin Pondia levottomana. Tuntui vähäsen vaikealta hengittääkin. Eniten pelkäsin kai, että se yhtäkkiä pillastuisi ja juoksisi päälleni, vaikka ei se ikinä olekaan niin tehnyt. Melkein yhtä paljon pelkäsin, että se joko liukastuisi tai pääsisi minulta karkuun. En voinut käsittää, miten niin iso eläin kuitenkin vain käveli rauhallisesti vierelläni ihan niin kuin hyvin koulutettu koira, vaikka se varmasti tiesi jo, etten minä osaa mitään.

    Kun ohitimme tarhat, uskalsin suoristaa selkäni. Työnsin käteni taskuihin, koska niitä paleli lapasista huolimatta. Roikutin riimunarua käsipuolestani ihan niin kuin olin nähnyt Reitan tekevän. Pond seurasi minua pää matalalla ja katseli ympärilleen. Olisi voinut luulla, että se oli utelias uutta paikkaa kohtaan, mutta enhän minä sellaista voi tietää. Ainakin se taisi tykätä kävelystä, koska sen korvat olivat pystyssä ja se näytti silmistään sellaiselta kuin se hymyilisi.

    ”Kyllä sä oot ihan kiltti heppa phi Pond”, kehuin Pondia, joka pyöräytti korvansa hetkeksi minun suuntaani.
    Se ei kuitenkaan vastannut mitään.
    ”Mutta jos mulla olis joskus oma hevonen, niin se vois olla vähä pienempi.”
    Pond ei sanonut siihenkään mitään. Se vain vastasi lyhyesti katseeseeni tarpoessaan vierelläni. Päättelin, ettei se ole juttutuulella, mutta että se tykkäsi kuunnella.

    Koska Pond oli selvästi kuuntelija, ja koska hiljaisuus tuntui yksinäiseltä ja oli erityisen syvää lumen takia, päätin alkaa kertoa sille tarinoita.

    ”Ai Pond, kuulepa tätä”, pyysin. ”Mä kerron sulle sadun ettet sä tylsisty. Se menee näin. Kauan sitten — siis niin kauan sitten että tiikerit poltti sillon vielä tupakkaa piipussa — kaukaisessa maassa — siis semmosessa missä oli aina kesä — eli prinsessa.”

    Kaikki Meesangin suvun tarinat alkoivat niin. Kaukaisesta maasta, jossa oli aina kesä. Äiti kertoi ne tarinat paljon paremmin ensin minulle ja sitten pikkusiskolleni. Osasin ne suurimmaksi osaksi ulkoa. Ensimmäinen — se, jota kerroin Pondille — kertoi kaukaisen maan prinsessasta, jonka lohikäärme vei luolaansa, ja jonka oli sitten paettava sieltä niin kauas, ettei lohikäärme löytäisi häntä enää koskaan. Kun minä olin ollut pieni, viimeinen tarina oli kertonut prinsessan pojasta, jonka nimi oli Aurinko, ja joka pelasi jalkapalloa, tykkäsi uida, ja joka seikkaili suuren mustan koiran kanssa lumisessa kaupungissa nimeltään Haapajoki. Nyt, kun tarinoita kerrottiin pikkusiskolleni, ne jatkuivat vielä pidemmälle. Prinsessalla oli niissä toinenkin poika, Kyyhky, ja pikkusiskoni inhosi tätä uutta hahmoa.

    Olin päässyt prinsessan tarinassa siihen vaiheeseen, kun hän alkoi juuri tulla toimeen uudessa valtakunnassaan, kun Pond yllättäen jäykistyi ja nosti päänsä ylös. Nyhdin heti kädet taskuistani, joiden suuaukot olivat ihan liian kapeat sellaiseen, ja puristin riimunarua ihan niin kuin olisin muka jaksanut pidellä Pondia, jos se päättäisi karata. Se oli pelottava pää ylhäällä seistessään, koska niin tosi suuri se oli. En olisi millään uskaltanut kääntää siitä katsettani, mutta pakkohan minun oli.

    Polulla oli Flida. Sen tunsi heti, koska muita saman värisiä hevosia Hopiavuoressa ei ole. Eikä niin paksujakaan, paitsi ehkä Skotti, mutta se onkin ruskea. Flidaa nojasi kukapa muukaan kuin Noa — jolla oli — jolla ei ollut — apua — jalkaproteesiaan! En voinut estää itseäni ravistelemasta käsiäni ja sitten päätänikin niin kuin koira. Olin hinkkaavinani nenääni takin hihaan, jottei Noa näkisi kun irvistin. Minun teki mieleni vinkua ja ulista niin kuin potkittu koira, mutta tiesin, että minun oli ryhdistäydyttävä.

    ”Noa?”
    ”Chai”, Noa tervehti ja hymyili sillä väärällä tavalla, jolla Reita aina hymyili vieraille ja pikkusiskoni Yen äidille.

    Yritin kysyä, mitä ihmettä oli tapahtunut, mutta en saattanut sanoa sitä ääneen. Pond kavahteli tahattomia vilunväristyksiäni, mutta en pystynyt edes säikkymään sen reaktiota. Noalla ei ole toista säärtä ollenkaan, ja se oli tarpeeksi kamala ajatus jo sinänsä. Mutta kun siinä ei ollut proteesiakaan ja housunpultin reuna lepatti tuulessa, olin varma, etten kestäisi sitä. Noa virnisti vielä menneensä ”vähä palasiks”, niin kuin tilanne ei olisi aivan uskomattoman kamala. En osannut muuta kuin tuijottaa Noaa silmiin silmät selällään ja kuvitella kerta toisensa jälkeen, miten hänen sääriluunsa oli katkaistu sahalla sairaalassa, ja millainen ääni siitä oli täytynyt kuulua, ja — ja —

    Minulla ei ollut edes mukkanani kännykkää, jolla soittaa apua. Noan huulet olivat kalpeat. Oli ajatus hänen jalantyngästään mielestäni kuinka absurdi ja vatsaan sattuva tahansa, minun tulisi saada hänet pois siitä viimasta. Ja minä tiesin täsmälleen, kuinka.

    ”No niin”, sanoin toettuani, vaikka minua pyörrytti hieman. ”Sä meet Pondin selkään — ei mitää hätää se on tosi kiltti — se on ratsastuskoulun hevonen –”
    ”Mä sen selkään?”
    ”Joo joo, kato mä punt… Mä punttaan sua”, takeltelin ja yritin olla ajattelematta, mistä jalasta. ”Sitte me mennään, koska Pondi on ihan kiltti ja mä pidän sitä kiinni.”

    Noa vaati suostuttelua. Lopulta peruutin ja asettelin Pondin hänen eteensä, koska hän ei olisi tahtonut sen selkään. Vedin syvään henkeä ja yritin olla ajattelematta katkenneita luita ja irtojalkoja, kun Noa lopulta suostui tarttumaan Pondin harjaan. Sitten minun ei tarvinnutkaan enää yrittää. Noa tuoksui keväältä, männyiltä, joutsenten paluulta ja sateelta, kaikelta hyvältä, ja sen takia minun teki äkisti mieli hukuttautua puolen kilometrin päässä minua odottavaan luomanojaan. En kuitenkaan olisi uskaltanut, koska itsemurhan tekevät ainakin joutuvat Helvettiin.

    Kun Noa oli Pondin selässä, kumarruin noukkimaan Flidan riimunarua pitkään ja huolellisesti. Minusta tuntui että lumi olisi sulanut, jos olisin voinut haudata pääni siihen. Miksei Flidaa ollut voinut nojailla joku muu? Joku sellainen, jolla ei ollut tapana hymyillä itsekseen ja sormeilla ajatuksissaan poskipäitään niin, että se herätti takuulla kaikkien huomion.

    ”Ai’Pond!” toruin, kun Pond otti pieniä sivuaskelia. ”Mä just kehuin kuinka kiltti sä olet.”
    ”Se vaan hakee tasapainoa”, Noa sanoi leuka jäykkänä niin, että luomanoja vaikutti taas hyvältä vaihtoehdolta.
    ”Ei se sitte enää heilu kun me kävellään. Kyllä se on ihan kiltti–”
    ”Hei odota — mun jalka.”

    Eikä! Maassa lojui lasikuitusilppua. Rintaani puristi ja ranteitani, polviani ja nilkkojani pisteli ja kuumotti, kun ajattelin, että minun pitäisi kantaa irtopaloja tallille asti. Kyllä minä tiesin, että se oli vain kasa roskaa, lasikuitua ja ruuveja ja niin edelleen, mutta silti en saanut tartutuksi siihen.

    ”Tai oikeestaan. Sulla on jo kumminki kaks hevosta siinä. Niin ehkä se voi odottaa tossa sivussa.”

    Luojan kiitos! Hymyilin nopeasti Noalle, jolla oli ihan tahallaan siniset silmät, ja lähdin taluttamaan kahta tammaa kotiin. Olin ylpeä Pondista, joka selkeästi oli maailman paras pelastushevonen, mutta samalla kurkkuani kuristi kaikki muu — tai no, se miten Noa oli tuoksunut puna-apilalta ja pääskynlaululta. Vakuuttelin itselleni, että kyllä tästä selvittäisiin. Yhteistyöni Pondin kanssa oli määräaikaista, ja sitten en olisi enää Hopiavuoren hevostallilla harhailevine ajatuksineni. Matka tallille kesti kuitenkin ikuisesti, ja koko matkan niskaani pisteli.

    • #5285 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Arvaa pelottiko mua ihan sikana kirjoittaa tota tarinaa :DD En tiedä mistä se johtuu mutta oon huomannut, että mä arastelen nykyään tosi paljon uusien hahmojen kirjoittamista, varsinkin kun ne on tarinassa enemmän osana kuin vaan ”moi”n verran. Jännitti silleen, että siksi mulla kesti julkaista ekan tarinan jälkeen noi kaksi muuta osaa! Sit kun mä mietin että miksi jännittää. No, varmaan se että astunko nyt sun varpaille, kirjoitanko ihan väärin, vaikka ootkin sanonu että ristiriitoja tulee ja mieluummin niin että hahmoja käytetään kuin että oltaisiin vaan omissa nurkissa. Muttakun!! Enhän mä Chaista tiedä mitään, meninkö liian pitkälle, oliko ihan out of character, kääk!!

      Vähän hirvitti lukea tätäkin, mutta onneksi jännäsin turhaan! En ees aatellu että heittäisit mitään vastapalloa, mutta musta on aina kiva nähdä näitä sama kohtaus toisen hahmon näkökulmasta- tarinoita. Kiva, kun jaksoit ja ehdit! Ehkä uskallan napsia Chaita tarinoihin jatkossain; ei se varmaan ihan hirveän epäuskottava itselleen ollut.

      Erityisesti mua on kiinnostanut heti ekasta maininnasta saakka että miksi Chai on niin vaikea Noan tekojalan kanssa. Tai tarkemmin ilmeisesti jalan puuttumisen kanssa. Mitähän omia traumoja hänellä on, kun ajatukset menevät sairaalassa sahattuihin luihin… 😀 Mutta se on ihan mielenkiintoista! Vaikka mua kyllä aika usein hävettääkin tuoda esille tuollaisia asioita mun hahmoista, siis niinkuin Noan jalan puuttuminen. Se tuntuu tavallaan huomion keräilyltä, ja vaikka tiedostan ettei siinä pitäis olla mitään väärää, sehän vaan on osa sitä hahmoo ja tottakai herättää ainakin välillä huomioo! Mutta se on vuosia sitten opittu tapa kun mulle hoettiin jo ennenkuin edes rupesin kirjottaan että kukaan ei ikinä halua olla tekemisissä minkään Mary Suen tai huomiohuorahahmon kanssa. Tähän mennessä Noan jalkaa on kuitattu parilla sanalla, maksimissaan kahdella lauseella; joka on ihan ok sekin, mutta oli silti hauska lukea hyvin erilainen näkökulma siihen!

    • #5287 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kommentoin nyt kommenttia. :DD Hulluiksihan me täällä ollaan tultu kun toistuvasti niin tehdään. Mutta leikitään nyt hei joukolla sivistyneitä ja keskustellaan kirjallisuudesta.

      Noan jalka on ollut musta tosi vähän esillä. Se on herättänyt ihan hirveän vähän tunteita ja huomiota. Mä olen miettinyt sitä enemmän kuin mun hahmot, vaikka en ole ollut henkilökohtaisesti Noan kanssa tekemisissä, kun eri ulottuvuuksissa ollaan olemassa. Olen oppinut tietenkin Hyvän Käytöksen Oppaasta sen minkä muutkin lapset: ei saa tuijottaa, ei saa huomautella, ei saa liiaksi huomioida jos toisella on joku vamma. Mutta silti jos henkilöllä on näkyvä vamma… …mä ajattelen sitä! Tietenkin kun tutustun, siitä tulee luonnollinen osa, mutta varsinkin aluksi mä ajattelen sitä. Jotenkin kuvittelen, että olen huono ihminen, kun edes ajattelen.

      Koska muiden hahmot ei ole huomioineet Noan jalkaa, en ole jotenkin halunnut kirjoittaa omia hahmojakaan huomioimaan sitä. Musta on tuntunut, että samalla jotenkin tulisin itse kaapista ulos sellaisena, joka ihan sitten varmasti kiinnittäisi huomiota noin suureen poikkeamaan aluksi. Nyt kuitenkin tunnustan: mä kiinnittäisin sen jalkaan melkein yhtä paljon huomiota kun Chai, vaikka tietenkin yrittäisin näyttää siltä etten kiinnitä (ja niin yrittää Chaikin). Musta on ihan hirveän törkeää ja loukkaavaa, että Chaita ällöttää Noan jalka, mutta samalla… …minkä se sille voi? Ei se kuitenkaan anna sen vaikuttaa siihen, miten se Noaa kohtelee.

      Jos Noa ajattelisi itse jalkaansa näinkin pitkän aikaa sen menettämisen jälkeen joka tarinassa, se olisi musta outoa. Jos hän ajattelee sitä kun se oirii tavalla tai toisella, se on normaalia. Kun se vinkuu (tai varsinkin nyt kun se hajoaa), tottakai se on aika päällimmäisenä mielessä. Mullakin on oikeassa elämässä vammani, mutta koska ne on olleet jo vuosia, en mä ajattele niitä ellei niistä ole just sillä hetkellä mulle akuuttia vaivaa, tai ellei mun mieleen nouse syystä tai toisesta katkeruutta kun en ole terve. Musta Noa toimii just niin — niin kuin ihminen. Takaan, että kirjoitan itse omat hahmot miljoona kertaa ärsyttävämmin esittelemään Niitä Juttujaan, joista kulloinkin haluan kertoa. Mulla on ihme tarve saada ihmiset vaikka aprikoimaan, miksi Oskari yskii ja miksi sen henkeä ahdistaa ennen kuin kerron, vaikka se onkin vain sivujuoni sen hommissa.

      On olemassa ärsyttävää minkä tahansa ominaisuuden korostamista. Aluksi, kun esittelee hahmoa sosiaalisessa kirjoittamisessa, sitä on kai vähäsen pakkokin tehdä, että joku maneeri tulee selväksi esimerkiksi. Oikeasti-oikeasti musta (täysin mun henkilökohtainen mielipide) ärsyttävää on vain se, jos jonkun hahmon koko persoona on jokin sen ominaisuus. (Hehe, Chai on luiskahtanut jo ainakin kerran sellaiseksi, ja takaan että luiskahtaa vielä joskus, jotta saan sen tarinan päätökseen — ellen sitten löydä semmoista kanssakirjoittajaa, joka antaa mun kertoa tarpeeksi hitaasti, niin että sen elämään mahtuu muutakin.) Noa ei kuitenkaan ole mikään jalka! 😀 Se ei ole edes se tyyppi, jolla on se jalka. Koska se on ennen kaikkea ihme kasvi-isi ja zen-mies ja partaansa hymyilijä, ei kyllä yhtään ärsytä vaikkaa sen seuraavat kolmekymmentä tarinaa kertoisivat jalasta, koska olet kirjoittanut tähän nyt syyn kertoa siitä.

      *

      Mutta rentoutukaa, Noa ja muu miehistö. Mun hahmot imee ihan mielellään ominaisuuksia muilta kirjoittajilta, ja jos en pidä niiden uusista ominaisuuksista, osaan ihan varmasti kirjoittaa ne pois. Olenhan jumala kirjoittaja, ja niin on kaikki muutkin täällä.

  • #5406 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Pyöreä Pond
    360 sanaa

    ”Ai sinulla on täällä kesken…”

    Hidastin Pondin käyntiin ennen kuin uskalsin kääntää katseeni sivuun. Maneesin ovelta tulvi valoa, ja siinä valossa seisoi Marshall, vakavana niin kuin aina, hevosensa käsipuolessaan. Tartuin oikealla kädelläni satulaan ja huomasin nostavani vasemman kämmenen pystysuorana suurin piirtein nenäni korkeudelle kömpelöön yksikätseen waihin ennen kuin ehdin estää itseäni olemasta taas kummallinen. Jokin Marshallin olemuksessa sai minut aina hermostumaan samalla tavalla kuin äidin ollessa lähellä, ja äidin läsnäolo tarkoitti wai-tervehdyksiä, puhutteluliitteitä ja vierasta, käsittämätöntä kieltä, josta en kirjoitettuna tunnistanut edes kirjaimia.

    ”Eiku kyllä sä tänne mahdut, ja hei, mä voin mennä kyllä muutenki pois tieltä — kun enhän mä mitään edes osaa — kunhan vähän koitin että jos mä saisin tän meneen silleen pyöreemmin…”

    Marshall hymyili ihan vähän ja nyökkäsi. Suljin suuni, käänsin katseeni eteenpäin taas ja nostin uuden laukan. En aikonut jäädä murehtimaan outouttani: Marshallin täytyi tietää jo muutenkin, että minussa oli jotain vikaa.

    Kun käänsin Pondin pääty-ympyrälle, tunsin istuvani sen satulassa niin kuin minut olisi liimattu siihen. Ajattelin esteratsastusta, joka tuntui minusta vuoristoradalta. Joskus laukkaaminenkin oli tuntunut. Jos tunsin olevani nyt jo koukussa siihen huimaan tunteeseen, jota olin pelännyt, tarvitsisinko tulevaisuudessa aina vain kovempia aineita — aina vain korkeampia esteitä? Entä sitten, jos joskus osallistuisin Tie Tähtiin -kilpailuissa expert-luokkaan? Mitä sen jälkeen oli enää olemassa? Sitäkö varten kenttäratsastus oli keksitty, että joillekin ei enää riittänyt mikään?

    ”Chai”, Marshall sanoi viereltäni, ja vaikka hänen äänensä oli hiljainen, hätkähdin.
    ”Khun phi”, inahdin täsmälleen niin kuin olisin inahtanut äidillekin osoitukseksi siitä, että kuuntelin.
    ”Laske kädet alas. Sitten ei tarvitse kuin pidättää sitä vähän edestä, ja se on jo pyöreämpi.”

    Marshall katsoi minua hieman kulmiensa alta. Hymyilin ja nyökkäsin, ja rapsutin poskeani, sillä olin taas erehtymäisilläni tekemään jonkin omituisen eleen. Kuinkahan kauan minulla menisi tottua siihen, että Marshallkaan ei turhia naureskellut, eikä vaihdellut sävelkorkeutta puhuessaan? Siihenkin oli mennyt vuosi, etten tulkinnut Reitan ilmettä enää automaattisesti vihamielisenä.

    Kun laskin käteni alemmas ja pidätin Pondia edestä, se pyöristi niskaansa. Kun vielä ajoin sitä pohkeilla hieman eteenpäin, se oli pyöreä koko hevonen. Ainakin ravissa. Vielä kun saisin sen pysymään laukassakin sellaisena. Odotin, että vastakkaisessa päässä ravaava Marshall katsoi minua ja Pondia, ja nostin sitten nyrkkini ilmaan tuuletukseksi. Hän näytti peukkua, eikä tuntunut sillä hetkellä ollenkaan uhkaavalta.

  • #5602 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Pond, juokale
    (518 sanaa)

    Olin yrittänyt houkutella Pondia haasta vaikka kuinka kauan, mutta sillä kertaa se ei halunnut millään tulla. Enni, Tiituksen hevonen, olisi tullut kyllä, mutta Pond vain seisoi tarhaan viimeisimpänä muuttaneen, minulle tuntemattoman hevosen vierellä kauempana ja hiuski hännällään laiskasti ihan niin kuin ei olisi ymmärtänyt, että olin sitä hakemassa. Rutistin sen vihreää riimua rintaani vasten ja tunsin hätäännyksen koko ajan kasvavan rinnassani. Reita oli varta vasten sanonut, että minun pitäisi olla valmiina. Että hänellä oli tasan kuusikymmentä minuuttia aikaa minulle, aikaa tuhlattavaksi, niin kuin hän sanoi, joten minun olisi sopivaa istua tiukasti hevosen selässä hänen tullessaan. Reita ei ollut ikinä vaarallisen oloinen, mutta… Toisaalta en ollut ikinä oikeasti suututtanut häntä… Hänellä oli sellainen ankara katsekin… Hän hymyili harvoin muutenkin…

    ”Ai’Pond, tuu nyt”, yritin maanitella vielä epätoivoisesti käsi pitkällä, mutta Pond ei hievahtanutkaan. Olin yrittänyt jo kutsumista, lepertämistä ja jopa kissittämistä, mutta se ei aikonut tulla.

    Kello tikitti… Vaikka rannekelloni ei pitänyt ääntä sen enempää kuin puhelimenikaan, olin kuulevinani sen… Mitähän Reita tekisi suuttuneena? Jos hän vain ilmoittaisi, ettei enää lainannut hevostaan minulle kilpailuihin, ja ettei aikonut enää valmentaa minua, se olisi tavallaan helpotus: pääsisimpä kauas kaikista oikeistakin ongelmistani samalla. Mutta mitä jos Reita olikin sellainen, kuin selän takana puhuttiin? Ei hän minua varmaan läpsisi, mutta entä jos Pond saisi selkään? Entä jos hän huutaisi minulle niin kovaa, että alkaisin itkeä niin kuin pikkulapsi? Tunsin jo hätäännyksen kyyneleiden kohoavan pistelevästi silmiini.

    ”Chai”, kuului värittömän neutraalisti takaani tallilta päin ja ihokarvani nousivat saman tien pystyyn. Liian myöhäistä.
    ”Se ei tuu ulos khun phi anteeksi anteeksi mä yritin jo kaikkea mutta mä en saa sitä–” aloin luetella yhteen pötköön jo käännähtäessäni Reitaa kohti.

    Reita hymyilee vain harvoin. Hänen tavallinen ilmeensä on läheltä katsottuna neutraalihko ja alakuloinen, vaikka ensialkuun tulkitsin sen vihaiseksi. Siltä hän näytti nytkin. Hän oli työntänyt kätensä hevosenkarvattoman villakangastakin taskuihin ja vetänyt mustan piponkin päähänsä, vaikka enää ei ollut edes lunta kuin ojan reunoilla. Hän oli seisahtunut muutaman askeleen päähän valkoisine karvakauluksisine talvilenkkareineen, joita ei ikinä käyttänyt tallilla. Hän ei tosiaankaan ollut jäämässä tuhlaamaan aikaansa kuin tunniksi minun ja Tie Tähtiin -kisojen takia tänään.

    ”Maanitteliksä sitä?” Reita katkaisi selitykseni.
    ”Joo mut en mä varmaan osannu sit ku–”
    ”Kyllä sä varmaan osasit. Mä kysyn vaan sen takia että mä yritän ensin kiltisti, jos sä et oo vielä yrittäny”, Reita sanoi hiljaa ja yhtenäisellä sävelkorkeudella niin kuin Dahlstenin Markus konsanaan ollessaan surullinen.

    Hän käveli varovaisesti aidalle viereeni, parin metrin raon päähän tietenkin, ja katsoi tarkasti ettei liannut kenkiään.
    ”Pond!” Reita äyskähti hakaan kaikki neljä ulkonevaa kulmahammasta paljastettuna, ja Pondin korvat käännähtivät häntä kohti niin kuin niissä olisi ollut jouset. ”Tänne!”

    Pond käännähti laiskasti tarhakaverinsa vierestä ja lähti lontimaan Reitaa kohti. Sen meno oli hidasta. Seurasin sitä silmät pyöreinä. Miksi se uskoi heti? Reitalle ei kuitenkaan riittänyt sellainen tottelevaisuus.
    ”Hopi hopi!” Reita komensi vaativasti, ja silloin Pond nosti päänsä ylös ja ravasi viimeiset muutamat askeleet.
    ”En mä ymmärrä miten se nyt tuli enkä mä muka saanu sitä millään”, yritin mutista hädissäni puettaessani Pondille riimua vapisevin käsin.
    ”Sä oot niin kovin kiltti”, Reita sanoi sellaisella äänellä, että se kuulosti kehulta, ja lähti kädet taskuissa tallille päin meitä odottamatta. Ilmeisesti minulla olisi vielä vähän ratsastusaikaa.

    • #5609 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Miten humoristinen pätkä! Chai kuulostaa kuin pelkäävänsä Reitaa kuollakseen. Tai mitä juoruja hän sitten onkaan kuullut. Itse odotin, että tuleeko pätkässä jokin jännittävä, pelottava kohta. Onko Reitassa jotain puolia, mitä emme hänestä tiedä? Mutta ei. Kukaan ei selkäänsä saanut. Ja Reitan kommentti: Sä oot niin kovin kiltti.

      Miten sää osaat kirjoittaa niin monesta hahmosta niin monella eri tavalla? Ihailen suunnattomasti. Minä olen juurtunut kirjoittamaan paljon ajatuksista ja aina samalla tavalla. Hopiavuoressa olen yrittänyt revitellä hahmoilla siinä vielä onnistumatta. Tarkoituksenani oli/on kirjoittaa Hilmallakin enemmän, mutta jotenkin en ole saanut hänen persoonaansa koottua. Gunnar on ollut sen puolesta helppo, koska hän on kuin Camillan vastakohta.

  • #5659 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Varustehuolto Chain tapaan
    (364 sanaa)

    Kisoissa pitää olla hienona. Siksi otin Pondin satulasta satulavyön, jalustimet ja jalustinhihnat irti. Pesin ne kaikki satulasaippualla niin että vaahtosi kunnolla. Varmana ei jäänyt mitään likaa mihinkään. Kiinnitin satulavyön takaisin satulaan ja se oli helppoa. Jalustinhihnat eivät kuitenkaan suostuneet menemään enää paikoilleen, joten kiinnitin ne yhteen ja nostin satulan päälle. Ajattelin, että Reita voisi ne sitten laittaa: ei kai siinä kauaa menisi.

    Sitten kannoin Pondin satulahuovat autoon. Ajattelin pestä ne kotona. Varsinkin valkoinen huopa, jota Reita halusi käytettävän kisoissa, oli nuhruisen näköinen. Otin silti mukaan myös punaisen kotona käytettävän huovan ja tummansinisen, vaikka niissä ei lika niin näy. Ajattelin, että samallapa ne menevät.

    Kisat ja Outin ratsastaman Jussin kiiltävät varusteet mielessäni kurotin ottamaan Pondin suitset naulasta satulahuoneeseen palattuani. Istahdin lattialle niiden kanssa ja nytkytin ohjat irti niistä, koska sen verran osaisin laittaa takaisin paikoilleen. Ohjat oli nopeasti pesty kunnon vaahdolla, ja jätin ne lattialle kuivumaan. Ajattelin, että otan vielä kuolaimetkin pois, niin ettei niihin mene satulasaippuaa, koska se varmasti maistuu pahalle. Kyllä minä kuolaimet osaisin poskiremmeihin kiinnittää. Kaksi samanlaista rengastahan niissä oli, ja kaksi rautapalikkaa välissä: ei kai sillä ollut väliä, miten päin ne suitsissa olivat.

    Kuolaimet irrotettuani kävin uudelleen suitsien kimppuun. Hinkkasin poskihihnoja ja ajattelin, että kyllä minä nekin osaan takaisin laittaa: paksumpaan solkeen vain kiinni ylhäältä. Irrotin ne siis, koska ei niitä saanut puhtaiksi kiinninnäisinä, vaikka kuinka vaahdotti. Ne puhdistettuani katsoin taas loppusuitsia. Eihän niissä ollut enää kuin niskahihna ja otsapanta. Irrotin ne toisistaan ja pesin. Muiden hevosten suitsissa oli vielä turparemmikin, mutta Reita hoki, että jos hevonen aukoo suutaan, pitää hoitaa syytä eikä seurausta, mitä se sitten tarkoittikaan.

    Lopulta minulla oli edessäni kuolainten lisäksi joitakin — tarkalleen viisi — erilaista osaa. Tunnistin ne kaikki. Tiesin tarkasti, että kaksi samanlaista olivat poskihihnat, pitkät olivat ohjat, ja niin edelleen. En vain osannut koota niitä. Ajattelin, että ei kai se niin vakavaa ole, ja nostelin osat Pondin harjasankoon. Sitten lähdin kotiin.

    Seuraavana päivänä Reita oli niin vihainen, että löi Pondin satulaa satulahuoneessa ja piti outoa murisevaa ääntä. Ilmeisesti satulasaippuaa ei saa vaahdottaa ja jättää sitten suitsiin ja satulaan, tai ne kuivuvat hilseileviksi. Ja punaista satulahuopaa ei saa pestä yhdessä valkoisen kanssa. Ei meistä tullut kovin hienoa ja kililtävää ratsukkoa siis kotikisoihin, mutta Reita oli melko pelottava.

  • #5740 Vastaus

    Reita
    Osallistuja

    Kolmas osakilpailu
    (TT-finaalin tehtävä 2 täyttyy tällä samalla: 1204 sanaa.)

    Se oli niin väsynyt se poika. Tavallisesti se hymyili ja nauroi, ja kouluradalle se jaksoikin vielä ratsastaa sellaisena. Sen silmät säihkyivät kun se ravasi Pondilla, ja Pond tavallaan muistutti vähän kilpahevosta sen pojan itsepäisesti tekemässä rumassa kampauksessaan. Minäkin huomasin hymyileväni katsellessani, vaikka minun piti pitää Ruskaa kiinni kädestä ettei hän karkaisi, ja mutista suupielestäni uhkauksia tasaisin väliajoin.

    Hymyillen se poika ravasi myös pois kentältä. Se tiesi kyllä, että sen piti laskeutua Pondin selästä heti tultuaan kentältä, mutta jostain syystä se ei toiminut niin. Sen antoi Pondin kävellä minun luokseni, ja silloin Ruska karkasi. Pieni kuusivuotias tyttöni tömähti voimalla vasten Pondin etujalkoja ja halasi niitä. Onneksi Pond on kiltti eikä kaatunut, sillä Chailla ei ollut mitään mahdollisuuksia reagoida ajoissa.

    Kun otin ohjista kiinni ja katsoin kunnolla sitä poikaa, sen posket olivat liian punaiset ja sen silmät kiilsivät.
    ”Eikö menny hyvin?” se kysyi, mutta sen hymy vipatti ja se ravisteli jalustimet jaloistaan.
    ”Se oli sun paras rata”, vahvistin. ”Nyt ei sijoituksellakaan ole väliä. Sä teit niin hyvin kun osasit ja vielä paremmin.”
    ”Voinko mä käydä vähä juomassa?”
    ”Mee ihmeessä.”

    Ennen esteluokkaansa Chai kulki ihmisen luota toisen luo, kujersi, nauroi ja toimitti. Sillä tuntui olevan hauskaa. Jossain vaiheessa sen jännitys taas laantui ja se väsähti. Se vetäytyi Pondin karsinaan, ja kun sen oma lämmittelyvuoro lähestyi, se kiinnitti Pondin toiselta puolelta suuliin ja kyyhötti sen selässä saman näköisenä kuin kastelluilla kissoilla on tapana kyyhöttää puskanjuurissa.

    Radalle se meni hymyillen, ja vaikka se puristi hampaita yhteen aina hymyillessään, näin miten sen huulet hieman nykivät. Hampaidensa takana se luetteli nimittäin itselleen tsemppilitanniaansa. Se pelkäsi hyppäämistä. Silti se hyppäsi hyvin taas kerran, eikä laskeutunut Pondin selästä kentän ulkopuolella, vaan antoi sen taas tulla minun luokseni parkkipaikalle. Tällä kertaa Ruska ei rynnännyt hevosen jalkoihin, kun osasin varautua ja uhkailin jo etukäteen kotiin viemisellä.

    Chailla oli taas sama kiiluvasilmäinen rättiväsynyt ilme ja hengitystavasta päätellen hengenahdistusta.
    ”Pärjääksä?” kysyin siltä, ja toivoin että se pärjäisi, jotten joutuisi huolehtimaan siitä.
    ”Joo.” Luojan kiitos. ”Voisiksä vaan viedä mut suuliin varjoon?”
    ”Mene ite!”
    ”Na na, khun phi…”
    ”Mä vien jos sä et”, Ruska ilmoitti, ja se sai minut taluttamaan Pondia toisella kädellä ja Ruskaa toisella hyvin nopeasti.

    Suulissa Chai laskeutui vapisevan näköisenä Pondin selästä ja vetäytyi itselleen epätyypillisesti pimeimpään nurkkaan istumaan kivijalalle. Se harmitti minua ihan tosi paljon. Olisin halunnut katsoa kisoja. Olisin oikeastaan halunnut tehdä mitä tahansa muuta kuin ahtautua johonkin pikku nurkkaan idiootin kanssa, sillä tyhmyys toden totta voi tarttua. Mitä minä olisin kuitenkaan voinut tehdä? Jättää sen pojan sinne yksin vai? Istuin vastentahtoisesti viereiselle seinälle, nurkan toiselle puolelle, etten joutuisi hengittämään ihan samaa ilmaa kuin se. Ruska heilutteli siinä hetken myös jalkojaan, mutta kyllästyi ja lähti tallin vintille leikkimään, kun Chai ei pelannut hänen kanssaan taputusleikkiä.

    ”Kerro”, komensin, ja mieleeni palasi elävästi, mitä kävi, kun viimeksi komensin häntä sillä sannalla. Silloin hän purskahti itkuun ja valahti veteläksi Mayani karsinan pohjalle ja halusi kuolla. Ja turhan takia. Tällä kertaa tilanne ei onneksi näyttänyt yhtä kamalalta. Silloin viimeksi Chai oli ollut kalpea jo kuukausia.
    ”Mä en tiedä miksi mä edes kisaan”, Chai kuiskasi päätään käsiensä välissä pidellen.
    ”Aha? No mä kerron. Voittaakses.”
    ”En mä koskaan voita. En mä koskaan pärjää.”
    ”Sä sait viime osakilpailusta ruusukkeen, ääliö. Ja mitä väliä saatko tästä, kun kaikki kuitenki näki miten paljo sä oot oppinu.”
    ”Vaikka mä opin kuinka paljo, en mä ikinä pysty–”
    ”Ihme levyä sä pyörität itelles päässäs.”
    ”Nii. En mä voi sille mitää.”
    ”Voitpa.”
    ”Mitä?”
    ”Sano sille turpa kii.”

    Chai nosti päänsä ja hymyili vaisusti. Sitten sitä alkoi naurattaa. Se ei jaksanut hohottaa ja hihittää niin kuin tavallisesti, mutta sen hartiat hytkyivät.

    ”Sä varmaan sanotki äänille sun päässä turpa kii”, hän nauroi.
    ”Mä en kuule ääniä”, täsmensin.
    ”Nii mut ajatuksille.”
    ”No totta helvetissä sanon, jos ne ei sano mitää järkevää.”

    Chai noukki viereltään yksinäisen suan ja pyöritteli sitä käsissään hymyillen. Hän näytti lepäävän hetken, ei niinkään murehtivan. Sitten hän laski harjan siihen, mistä oli sen ottanutkin, ja nousi ylös hartioitaan pyöritellen. Pond odotti sidottuna suulin takareunan oviaukon toiseen puoleen ja Chai ilmoitti jäävänsä sen luokse kunnes viimeiset muutamat ratsastajat olisivat valmiita. Hän kielsi minua ilmoittamasta mitään muita väliaikatietoja kuin että pääsisikö hän uusintaan vai ei.

    Chai pääsi uusintaan, mutta ei tuntunut väsyvän siinä niin kuin muissa koitoksissa. Hän laskeutui alas Pondin selästä heti saatuaan omaa tilaa ja eteni sitten puolijuoksua minun luokseni kauemmas kentästä.
    ”Vitsit”, Chai sanoi, mutta näytti siltä, ettei hän pystynyt hengittämään kuin sisäänpäin, ja siksi sanoma loppui siihen.
    ”Nii-i”, vastasin. ”Se oli hyvä. Mee hakeen mehua. Vielä ehtii.”
    ”Ei mun oo jano.”
    ”Hae sitte mulle.”

    Chai nauroi. Se katsoi minua liian pitkään silmiin, niin kuin sillä oli tapana katsoa kaikkia, enkä pystynyt niin pitkään katsekontaktiin. Se ei sitä haitannut, vaan se ojensi ohjat minulle ja juoksi tupaan. Silitin Pondin poskia ja tunsin ylpeyttä. Hevosesta. Ja no, siitä pojastakin, vaikka se oli maailman ärsyttävin tyyppi. Sillä oli kuitenkin hyvä sydän, ja sehän oli tärkeämpää kuin päänsä kiinni pitäminen.

    Chai muuttui ilmeettömäksi kun kuuli tulokset. Se oli voittanut koululuokkansa ja sijoittunut esteluokassaan. Vilkuilin sitä niin kuin olisin sen isä, kun se päjötti Pondin selässä vierelläni. Sitten minun piti päästää Pondin ohjasta irti ja katsella, miten Chai ratsasti hidasta käyntiä kentälle suurisilmäisenä kuin mikä. Se otti sinivalkoisen ruusukkeen vastaan hymyttömänä ja katseli sitä niin kuin itse katselin joskus yliopiston tutkintotodistustani, ja tiesin täsmälleen mitä se mietti. Se oli ollut ratsastuksesta yhtä varma kuin minä yliopistosta: että ei meidän taustoillamme voi edes aloittaa sellaista, saati sitten lopettaa kunnialla. Chain vierellä kentällä olivat Marshall, OOuti ja Agnes, koko remmi hopiavuorelaisia, eikä Chai pystynyt hymyilemään kenellekään heistä. Sitten pitikin jo poistua kentältä. Annoin sen pojan olla yksin kentän laidalla Pondin selässä ruusukettaan tuijottamassa, kun muita palkintoja jaettiin. Pond ei menisi minnekään, vaikka Chai oli täysin omissa maailmoissaan levitellessään ruusukkeeensa nauhoja ja silittäessään sen pinnan ihan likaiseksi mustilla sormillaan. Hän katseli sitä niin kauan, että hänelle tuli kiire työntää se taskuunsa ennen koululuokan palkintojenjakoa, ja siltikin se pilkotti hänen taskustaan hänen ratsastaessaan uudelleen kentälle.

    Sinivalkoinen ruusuke ojennettiin jollekulle ulkonöstä päätellen hallavalaiselle, ja sininen jollekulle tuntemattomalle, jota vastaan en ollut tainnut ainakaan itse koskaan kilpailla. Kun Chai ja Pond saivat valkoisen ruusukkeen, Chai puristi suunsa tiukaksi viivaksi. Sitten kun ruusukkeet oli jo ojennettu ja se hallavalainen käveli jo poispäin kentältä, se purskahti itkuun ja puristi molempia nyrkkejään ja valkoista ruusukettaan naamaansa vasten.

    Kävelin sitä vastaan siltä varalta, että se pitäisi hakea kentältä pois, mutta pääsi se kuitenkin itse. Se luisti pois Pondin selästä yhtä velttona kuin Ruska ja ilmiselvästi oli varma, että ottaisin siitä kopin niin kuin Ruskastakin. No otinhan minä, kun en voinut antaa sen maahankaan tömähtää, ja se ketale ottikin minusta kuristusotteen ja alkoi hinkata itkuista naamaansa hartiaani. Hirveän harmissani taputin sen selkää, koska en voinut tuupata sitä poiskaan, vaikka se löyhkäsi Axelta ja mansikalta ja hengitti ihan kaiken saatavilla olevan ilman.

    ”Mä sain kaks ruusuketta”, se hönki, ja mistä vetoa niin sen nenässä oli räkää.
    ”Joo niin sait, hyvin meni”, sanoin ja taputin sen kypärää, joka oli sen päässä. ”Arvaa mitä muuta sä saat?”
    ”No?”
    ”Selkääs niin että soi, jos sä et päästä musta heti irti.”

    Se kikatti, mutta päästi voipuneesti irti ja lähti Pondin kanssa tallia kohti. Sen huolettomasta olemuksesta näki, että se oli raivostuttavan varma, ettei saisi kuitenkaan selkäänsä. Ennen finaalia sen tärkein oppi tulisikin olemaan, että jos se tulisi vielä kerran kahta metriä lähemmäs minua, se olisi vainaa.

    • #5750 Vastaus

      Alice
      Osallistuja

      Siis… 😍 En tiedä mitä ihailisi tässä tekstissä eniten. Sun hahmot on aina niin monitasoisia, samaistuttavia ja yksinkertaisesti vaan upeita. Ja tyyli kirjoittaa niin soljuvan sujuvaa, että sitä lukis ihan äärettömän pitkästi!

      Ei mulla oo mitään järkevää sanottavaa, niinku ei oikein koskaan kommenteissa, mutta joskus on vaan pakko kommentoida jos tulee hirmu hyvä mieli! 😁 Toivottavasti kukaan et (tai ylipäätään kukaan muukaan teistä) tykkää kyttyrää siitä.

    • #5751 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Komppaan Alicea tässä: todella mahtava teksti ja Chai varsinkin on mahtava hahmo, Reita myös. Chaita lukiessa tulee aina mieleen, että ei voi olla tuollaista ja jos onkin, niin miten siitä voi kirjoittaa noin hyvin (jos nyt ei itse satu olemaan pilkulleen samanlainen). Reitaan sen sijaan pystyy oikein hyvin samaistumaan sen suhteessa Chaihin ja nuo sen letkautukset ja ajatukset on saaneet useammin kuin kerran hymyilemään. Niinkuin tässäkin: ”Arvaa mitä muuta sä saat?” ”Selkääs niin että soi, jos sä et päästä musta heti irti.”

      Olen miettinyt Sonjan suhdetta Chaihin (jota siis ei ole, ainakaan toistaiseksi, Sonja odottaa että rauhanhäiritsijä poistuisi tallilta…). Chai on sellainen hahmo, jota Sonja kammoksuu niin paljon että kiipeäisi varmasti puuhun pois tieltä. Toisaalta Sonja ei koskaan varmasti sanoisi sille samalla tavalla kuin Reita, vaikka ehkä mielessään ajattelisi niin, koska, no, sellaista nyt vain ei sanota toiselle ihmiselle.

  • #5811 Vastaus

    Reita
    Osallistuja

    Iso ruusuke

    Sen suitsissa oli iso ruusuke. Ei niihin ollut sellaista ennen ripustettukaan. Ruunaan Kypärä -kilpailuista se oli saanut varmaan kauneimman sinivalkoisen ruusukkeensa, ja senkin ruusukkeen hienous johtui vain kultauksesta, jota siinä ruusukkeessa oli enemmän kuin muissa. Nyt sen poskihihnasta roikkui erikoinen, suuri vaaleanpunaisen ja sinisen värinen ruusuke, ja vaikka siinä ei ollutkaan kultauksia, se oli häikäisevä. Uskomaton. Epätodellinen. En voinut muuta kuin pidellä sen suitsista kiinni ja tuijottaa.

    Hevonen ruusukkeen takana oli sama vanha tamma kuin aina. Sillä oli vieläkin liian lyhyt kaula, harva kulunut harja ja omituinen toispuoleinen nenäpilkku. Se oli täsmälleen sama Pond, joka kulki vielä viime vuonna Riitan ratsastuskoululla alkeiskurssilaisten potkittavana ja paineltavana eikä ollut moksiskaan. Ei alkeiskurssilaisista, eikä Hannaby Hanami Weekistä. Pond, tavallinen tamma, räpytti silmäänsä, jota ei kokonaan ruusukkeen takaa näkynyt, eikä ihmetellyt edes tuijotustani.

    Olisin halunnut ottaa kuvan Pondista Instaan, mutta sen sijaan vedinkin sen päästä suitset ruusukkeineen ja laitoin sen tavallisen, kulahtaneenvihreän riimun tilalle. Siihen se oli tyytyväisempi kuin suitsiin. Kuvan voisin laittaa, koska olihan maisema kirsikkapuineen upea. Ruusuke ei kuitenkaan voisi olla kuvassa. Muutenkin jo kuulemma puhuttiin, että Svartin Reita on koppava ja ilkeä. Svartin Reita näyttää nokkavalta, ylpeältä ja vihaiselta. Puolittain olin äärettömän ylpeä sekä Pondista että itsestäni. Toinen puoli minusta muisteli Dressage Mastersista saamaani kommenttia, joka ei koskenut suoritusta, vaan valintaani tuoda nippa nappa vaativan B:n tasoinen hevonen sellaiseen tarinaluokkaan.

    Pond ja minä olimme saavuttaneet suuren voiton ja oloni oli epäuskoisen lisäksi kamala. Painoin kasvoni Pondin kaulaan ja tärisevät käteni myös. Sen kaula oli lämpöinen, mutta karva ei ollut vieläkään niin sileä kuin terveellä hevosella kuului olla. Pond hengitti rauhallisesti, sillä minun hiljainen ahdistukseni ei koskaan saanut sitä hermostumaan. Se odotti, että irtautuisin siitä. Se odottaisi vaikka tunnin. Sen jälkeen se hengittelisi rauhallisesti kämmeneeni, kun soittaisin kotiin vaimolle. Se antaisi minun rapsutella otsaansa ja vanuttaa otsahiuksiaan, kun Maija kertoisi rauhallisesti puhelimesta, ettei minulla ole mitään hätää, eikä minun tarvitse kokea huonoa oloa vanhoista tai tulevista asioista. Pond seisoisi rauhallisesti ja odottaisi, kunnes olisin itsekin hetken verran varma, että minullakin oli lupa olla onnellinen ja ylpeä, eikä se automaattisesti tehnyt minusta koppavaa ja ilkeää.

    Jo kun irrottauduin Pondista, jo ennen kuin todella soitin Maijalle, olin hiljaa ylpeä siitä ja itsestäni. Suukotin sen turpaa niin että maiskahti, eikä se säikähtänyt. Sitten otin askeleen taaksepäin, nostin hienon suuren ruusukkeen sen tavanomaisen näköisen ruskean pään viereen ja avasin kännykkäni kameran. Voisin sentään lähettää kuvan Maijalle, Pondin omistajalle Riitalle ja ehkä jopa alati menestyksestämme kyselevälle Chaille, vaikka en Instaan laittaisikaan. Puhdas rata ja puhdas uusinta olivat edes sen arvoisia.


    (Hannaby Hanami Week)

  • #5824 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Taivaaseen asti
    Yen kertoo. TT tehtävä 19b, 702 sanaa.

    Kun Chai asui vielä minun, äidin ja isän kanssa kotona, tykkäsin leikkiä hänen kanssaan heppojen estekisoja. Minulla oli vain yksi barbi, ja se ratsasti molemmilla hevosillani vuoron perään. Minä leikin valkoisella hevosella, jonka phi oli ostanut minulle kirpparilta omalla rahalla. Se oli ihana. Kun sitä ravisti, siitä kuului helinää. Nukuin sen kanssa ja sen nimi oli Bella. Chai leikki sitten sellaisella karvaisella ruskealla hepalla, jonka Joulupukki toi. Sillä ei ollut nimeä.

    Yhtenä päivänä, kun minä tulin kerhosta, äiti oli siivonnut minun ja Chain huoneen. Menin Chain sänkyyn itkemään, enkä ikinä kysynyt, missä hepat ja barbi olivat. Pupupehmoleluni oli tallella, ja aloin nukkua sen kanssa. Sen nimi oli Buppha. Olisin halunnut isona koululaisena mennä ratsastuskouluun, mutta ajattelin etten minä koskaan pääse, kun ei saanut olla edes leluhevosia. Sitten yksi kerta iskä sanoi, että nyt mennään, ja sitten minä pääsin, vaikka olin vielä pieni.

    Nyt Chai ratsastaa kilpaa ja minä sain nähdä oikean kilpahevosen. Ratsastuskoulukaverit eivät olekaan varmana sellaista nähneet. Se oli maailman hienoin hevonen. Se oli niin suuri ja iso, ettei sen selkään pääse muuten kuin tikapuilla. Se oli taivaaseen asti ja sen nimi on Pond. Se on Ruskan iskän hevonen, ja minä tykkään Ruskan iskästä, vaikka Ruskasta minä tykkään enemmän. Ruska tykkää halata, mutta sen iskä ei, mutta se keksiikin aina kaikkia kivoja leikkejä.

    Tänään minä ja Ruska olimme sirkusprinsessoja. Ruskalla oli oikeiden prinsessojen muovinen kruunu mukana tallilla, ja minä sain pitää sitä. Sitten Ruskan iskä kysyi, haluanko minä ratsastaa, ja tietenkin halusin, mutta ilman kypärää ei saa. Se kruunu meni sitten rikki, kun Ruska yritti laittaa sen minun kypäräni päälle. Se itketti minua, mutta sitten Ruskan iskä nosti minut, pyyhki poskiani ja painoi peukalolla otsaani niin että minua alkoi naurattaa. Hän sanoi että uusia oikeiden prinsessojen kruunuja saa kruunukaupasta, ja että sirkusprinsessojen ei tarvitse itkeä. Sitten hän nosti minut oikean kilpahevosen selkään, ihan mielettömän korkealle, ja Chai piti sen ohjista kiinni. Ruska tuli istumaan minun taakseni ja olisi halunnut mennä ravia, mutta minä en halunnut niin isolla hevosella, joten menimme vain melkein kolme rinkiä käyntiä ja minua ei itkettänyt enää yhtään.

    Sitten me katsottiin vähän aikaa kun Chai ratsasti ja Ruskan iskä vahti sitä. Nojasimme leukojamme tokaylimpään aitapuomiin, ja Ruskan iskä huusi aina välillä että päät pois kentän puolelta ettei tule vahinkoa. Minä istuin sitten maahan katsomaan, mutta Ruska ei uskonut ennen kuin sanoin että kannattaa. Koska Pond on ihan sairaan iso. Ja kun istui maassa, se näytti vielä isommalta. Chain pää osui taivaaseen, ja sitten Chai hyppäsi Pondilla yhtä ihan tosi isoa estettä, siis tosi isoa. Sekin oli taivaaseen asti, enemmän taivaaseen asti kuin Sellon vieressä oleva tosi iso kerrostalo, ihan äärettömyyteen asti. Ruska sanoi ettei Pond ole kyllä niin iso kuin hänen poninsa Mini, joka on ainakin sata metriä. Sen täytyy olla tosi iso, kun Pond oli ainakin kymmenentoista metriä. Kerroin Ruskalle siitä, miten me leikimme Chain kanssa hepoilla estehyppykisoja kun minä olin vielä pieni, ja Ruska sanoi että hänellä on ainakin ylimonta, ainakin näin monta heppaa, ja että minä voin vaikka saada niistä kaksi kun minulla ei ole enää yhtään. Koska pelkällä yhdellä ei voi oikein leikkiä mitään. Mutta en minä silti voi niitä heppoja ottaa. Ainakin meidän äiti suuttuisi, jos minä antaisin jonkun lelun pois. Vaikka Ruskalla on kyllä ihan erilainen äiti. Ruskan äiti pelaa jalkapalloa, pitää jalkoja olkkarin pöydällä ja lukee satuja hassuilla äänillä, vaikka äitien ei kuulu tehdä niin. Kerhotädit vain lukevat satuja.

    Kun Chai oli ratsastanut, me olisimme saaneet taas ratsastaa, mutta en minä oikein halunnut. Pond oli kuitenkin niin iso, että vähäsen pelotti. Chai sanoi, ettei se haittaa, ja että kun minä kasvan isoksi, Pond näyttää pienemmältä. Ruska ratsasti siis yksin ja meni raviakin, ja minä sain olla Chain sylissä, kun hän kertoi, miltä tuntui hypätä isoja taivaaseen asti olevia esteitä Pondilla. Pidin Chaita kaulasta kiinni, katselin Ruskaa ja olisin halunnut olla Ruska. En minä ollut kateellinen siitä, että hänellä oli ihan oikea kilpahevonen, vaan siitä, että hän sai olla joka päivä Chain kanssa, ja että Ruskan äiti luki satuja hassuilla äänillä, ja siitä, että Ruskan iskä vei joka päivä tallille ja sanoi meitä molempia prinsessoiksi. En tiennyt kumpi oli kivempaa: se, että äiti sanoi, että saisin mennä katsomaan Chain oikeita heppakilpailuja, vai se, että sain mennä Ruskan luo yökylään kolmatta kertaa ikinä.

    • #5968 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Reita taitaa olla aika täydellinen iskä. Vieläpä aika suomalaiseen kuvaan sopiva iskä, vähän juro ja sellainen ettei tunteista puhuta, mutta ihan varmasti muuten leikkii tyttärensä kanssa vaaleanpunaisilla muoviastioilla teekutsuja ja kutsuu prinsessaksi. Ruska on ihan sata varmasti ainakin koko virtuaalimaailman rakastetuin lapsi.

      Yenin ja Chain lapsuus on ollut ihan erilaista, ja oonkin pohdiskellut että tuleeko se äidin kulttuurista, vai onko hän muuten vain vähän vanhoollinen ja napakka nainen? Oli miten oli, näkeehän sen selvästi miten paljon se vaikuttaa molempia lapsia ajatellen. Voi, kun Yen saisi elää tovin Ruskan perheessä, tai edes Chain kanssa jossain muualla, ja leikkiä ihan rauhassa juuri niin monella lelulla kuin haluaa.

  • #5884 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Ei kukaan voisi pitää minua uhkana

    Minun oli painettava käteni rintaani vasten ja tarkistettava, vieläkö sydämeni löi, kun kaikista maailman hevosista violetti Tie Tähtiin -ruusuke pujotettiin juuri Pondin suitsiin. Löi se. Tiheästi. En osannut muuta kuin nojata kämmenilläni satulan etukaareen ja tuijottaa violettia ruusukkeen kulmaa, joka ihan vähän pilkotti Pondin niskan ja posken reunalta minun näkyviini, kun istuin satulassa. Se oli sanoinkuvaamattoman hienoa. En ollut koskaan voittanut mitään. Tai no, jalkapallossa olin tietenkin, mutta se oli vähän eri asia — meillä oli ollut ihan käsittämättömän hyvä joukkue vielä Hukkasuolla asuessani… Mutta että minä ja Pondkin olisimme voineet voittaa, sitä en olisi ikinä uskonut. Pond. Minun kanssani. Pond.

    Pond huojahti hieman vaihtaessaan painoa jalalta toiselle ja se havahdutti minut, kun pelkäsin putoavani satulasta. Tamma ei suinkaan lähtenyt liikkeelle yllättäen, mutta tarrauduin jo kouristuksenomaisesti satulaan ja tokenin ruusuketranssistani. Nielaisin ja rintaani alkoi puristaa, vaikka palkintojenjako oli vielä kesken ja minun olisi pitänyt hymyillä niin kuin voittaja. En voinut olla ajattelematta, että mitähän seuraavaksi tapahtuisi.

    Olin kilpaillut Jesseä, Marshallia, Outia, Tiitusta ja Agnesia vastaan. Kaikki olivat harjoitelleet kovasti. Taitotasoruusuketta heistä oli havitellut myös Jesse. Vaistomaisesti aloin etsiä häntä katseellani ihmisten seasta, mutta en löytänyt. Hänen täytyi olla vihainen. Hän varmasti oli vihainen. Jesse ei muutenkaan ollut mikään ilopilleri, ja vaikka olimme tulleet toimeen, tästä eteenpäin saisin varoa häntä. Olisin halunnut edes nähdä hänen vihaisen ilmeensä varmistukseksi, mutta en löytänyt häntä muiden joukosta.

    Sen sijaan katseeni osui Marshalliin, joka istui vähän matkan päässä Arlekinin selässä ryhdikkäämpänä kuin minä Pondin selässä. Hän hymyili minulle nopeasti sininen ruusuke hevosensa suitsissa. Olin nähnyt samanlaisen ruusukkeen Pondin karsinan ovessa Hukkasuolla viime vuonna. Sain hymyiltyä hänelle takaisin, sillä silloisen ruusukkeen kunniapaikasta päättelin, että Marshallin ja Arlekinin ruusuke kertoi suuresta voitosta. Sitten ryhdyin taas haravoimaan sekalaista ihmisjoukkoa katseellani löytääkseni Jessen, tai edes Outin… Agnesin… Tiituksen… Kaikki, joiden paikan olin vienyt…

    Lupa lähteä kentältä ja luisua alas Pondin selästä oli kuin palkinto, vaikka tätä nykyä viihdyinkin lainaratsuni satulassa hyvin. En nostanut Pondin jalustimia ylös, vaan lähdin vetämään hämmentynyttä hevosta perässäni kohti kuljetusautoa muita odottamatta. Ainakin Jesse olisi todennäköisimmin siellä. Jos olisin itse ansainnut tämän violetin ruusukkeen ja joku tyhmä idiootti olisi vienyt sen ansiotta, olisin ollut varmaan itsekin kuljetusvaunun luona odottamassa pääseväni kotiin.

    Pond hörisi, kun lähestyimme autoa ja vaunua. Se harvoin tervehti ihmisiä hörinällä, joten siitä ei voinut päätellä mitään. Ehkä se hörisi vaunulle, koska se sai aina syödä kuljetuksen aikana, ja levätäkin se varmasti pystyi siellä rankan päivän jälkeen. Ramppi oli vielä ylhäällä, sen näin, mutta minä vain etsin Jesseä, joka selkeästi ei ollut paikalla.

    Sidoin Pondin vaunun kylkeen aikeinani jättää se siihen ja mennä etsimään Jesseä, mutta tulin heti järkiini. Ei kuulostanut kauhean turvalliselta ratkaisulta hylätä hevosta yksin autojen väliin. Rapsutin sen kaulaa anteeksipyytävästi, vaikka se ei voinutkaan tietää, mitä typeryyksiä olin juuri ollut tekemäisilläni. Nostin viimeinkin sen kyljillä heiluneet jalustimet ylös ja avasin satulavyön. Mitä nopeammin saisin sen lastattua, sitä nopeammin pääsisin etsimään Jesseäkin, vaikka en minä kyllä yksin edes osaisi hevosta lastata.

    Nostin satulan maahan, kun sille ei mitään muutakaan kätevää paikkaa ollut. Sitten avasin suitsien hihnat, eikä Pond piitannut mitään. Se viittoili korvillaan ympäriinsä. Kun tartuin niskahihnaan aikeinani vetää suitset pois sen päästä ja tuikata nopeasti riimu tilalle, tulin silittäneeksi ruusuketta kämmensyrjälläni.

    Kerran lapsena olin silittänyt perhosta. Sen siipi oli tuntunut melkein samalta, joskin vielä hienostuneemmalta. En ollut ymmärtänyt, ettei perhonen voinut lentää enää, jos sen siipiin koski. Anna, yksi seurakunnan kerhon mukavimmista tytöistä, oli suuttunut ihan hirveästi ja yrittänyt lyödä minua rangaistukseksi. Hän oli kuitenkin osunut käsivarrellani istuvaan perhoseen ja liiskannut sen. Olin sanonut häntä murhaajaksi. Nyt pelkäsin, että estäisin Jesseäkin lentämästä enää, kun olin iskenyt likaiset näppini ruusukkeeseen, joka ei minulle voinut kuulua. Tartuin sen perhosmaiseen reunaan, nyppäsin irti suitsista ja työnsin taskuuni. Minusta tuntui samalta kuin silloin kerran, kun olin kolmen vanhana varastanut Pokemon-korttipakkauksen kaupasta ja äiti oli sanonut minun olevan kriminaali.

    Sydämeni tuntui muljahtelevan, kun kuulin tuttuja askelia Pondin toiselta puolelta. Joka askeleella kuului kaksi rahahdusta, kun kävelijän kantapää pyyhkäisi kevyesti hiekkaa hänen liikuttaessaan jalkaansa. Tartuin Pondin suitsien poskihihnaan jotain tukea maailmassa saadakseni, mutta suitsetkin olivat jo auki…

    ”Onnea, tähtiratsukko”, Jesse sanoi hiljaisella ja tasaisella äänellään.

    Kurkistin häntä Pondin kaulan alta. Hän sipaisi hevosen kaulaa toiselta puolelta sen lyhyen ja kuluneen harjan alta. Katuvaisena kumarruin ja astuin hevosen kaulan alta esiin, hänen puolelleen. En ihan uskaltanut katsoa häntä silmiin, vaan katsoin sen sijaan vasempaan kenkään ja purin huultani.

    ”Mitä?” Jesse kysyi ihan vähän naurahtaen samalla, sillä tavalla että piti kuunnella äärimmäisen tarkasti havaitakseen naurahduksen. ”Onko jotain sattunu?” hän kysyi vielä hiljempaa, kun en saanut vastattua mitään, ja näin ratsastussaappaista miten hän vaihtoi painonsa kantapäiltä päkiöille.

    Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja pakottauduin katsomaan häntä.

    Jesse näytti samalta kuin aina; ehkä hieman pyöreäsilmäisemmältä ja poskistaan jännittyneemmältä.

    ”Anteeksi”, sain kakistettua, ja jostain syystä ojensin käsiäni hieman häntä kohti. Odotinko hänen laittavan minut käsirautoihin vai mitä?

    ”Mistä?”
    ”Kun…”
    ”Chai? Varjo — missä Varjo on? Mitä tapahtui?”

    Jesse tarttui valonnopeudella kuljetusvaunun takaseinää paikallaan pitäviin lukkoihin, vaikka hänen kätensä olivat alkaneet täristä.

    ”Siellä se on!” sanoin nopeasti ja tartuin hänen salpoja kiskoviin käsiinsä estääkseni häntä turhaan aukomasta lukkoja hätääntyneenä. Hän veti kätensä saman tien pois, ja ne olivat kylmät niin kuin vampyyrillä. ”Jos sä jätit sen sinne, siellä se on.”
    ”Miksi sä sitten säikäytit mut? Miksi sä oot noin kummallinen?”
    ”Mä vahingossa vein — ne antoi mulle — mä en tiedä miten, mutta mulla on… Jesse mulla on se violetti ruusuke”, kerroin, ja tunnustus oli niin kamala, että minun piti peittää suuni molemmin käsin jo puhuessani. Jopa Pond valpastui ja nosti päänsä ylös. Jokainen ihokarvani nousi pystyyn.

    Jesse katsoi minua kulmat kurtussa, silmät sirrillään ja suu hieman auki hyvän aikaa ennen kuin puhui taas.

    ”Okei?”

    Tunsin naamani vääntäytyvän samaan asentoon kuin hänen. Pond kuului rauhoittuvan avonaiset suitset päässään.

    ”Se sun ruusuke”, täydensin. Miksei hän ymmärtänyt.
    ”Mun ruusuke?”

    Mietin, pitäisikö minun kaivella ruusuke taskustani, mutta se tuntui yhtä kamalalta ajatukselta kuin riisuutua alasti. Onneksi silloin ymmärrys rentoutti Jessen kasvot.

    ”Aaa! Kuule. Ne teettää joka vuosi uudet ruusukkeet. Mun oma on jossain kotona.”
    ”En mä sitä…”
    ”Okei? No annapa mulle vähän enemmän kontekstia tälle jutulle.”

    Käännyin Pondin puoleen, koska en voinut millään katsoa Jesseä puhuessani. Ryhdyin vaihtamaan sen suitsia vihdoinkin riimuun samaan aikaan kun puhuin. Jostain syystä Jessen käsi lennähti Pondin harjaan juuri silloin, kun vedin suitset sen päästä ja tarjosin riimua sille tilalle. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään koko aikana kun puhuin.

    Kerroin katuvaisena, että olin ilmeisesti voittanut rankingin Pondin kanssa, vaikka olinkin kaikkein huonoin ratsastaja. Olimme varmaan voittaneet Pondin takia, koska Pond on kuitenkin oikea ratsastuskoulun hevonen, joten se osaa mennä minunlaisteni kanssa vaikka kuinka hienosti. Sopotin, miten Marshall, Outi, Tiitus ja Agnes olivat kaikki menneet paremmin kuin minä, niin kuin tietenkin Jessekin, mutta jonkin virheen takia minulla oli nyt tämä palkinto. Ja vaikka olisikin niin, että olisin sen ansainnut, en olisi tahallani vienyt sitä.

    Puhuttuani katsoin Jesseä, joka oli kuin olikin vihainen aina kohotettua leukaa ja kiristyneitä suupieliä myöten. En uskaltanut katsella häntä kauaa, mutta jäin kuitenkin seisomaan kasvot häntä kohti. Nojasin Pondin lapaan varmuuden vuoksi, etten lyyhistyisi niin kuin pikkukakara tai muuta typerää, kun hän haluaisi haukkua minua.

    ”Sun pitää ihan totta saada itsevarmuutta”, Jesse tiuskaisi.
    ”Niin…”
    ”Hymyileviä voittajia ihmiset haluaa nähdä, eikä mitään huokailevia. Sä muistutat mua ihan viime vuonna kun mä — kun yks toinen mun tuttu voitti jotain täs skabas ja hajoili kans tolleen.”
    ”Ai–”
    ”Eli lopeta toi. Pääset paljo vähemmällä. Kukaa ei oo vihainen. Sulla meni hyvin.”
    ”Ai?”
    ”Joo.”

    Pyörittelin Pondin riimunarua käsissäni ja hymyilin vähän Jessen saappaille. Tarkastaisin kyllä ranking-pisteet ennen kuin uskoisin mihinkään voittoon, mutta enää minun ei tehnyt mieli suorittaa seppukua kuljetusvaunun takana. Jesse kääntyi ympäri kengät rahahtaen ja oli jo lähdössä pois.

    ”Jesse?”
    ”No?”
    ”Mihin sä meet?”
    ”Röökille.”
    ”Mä en osaa lastata hevosta itte…”
    ”Noi voi auttaa. Mä käyn.”

    Jessen hutaisemalla osoittamasta suunnasta minua, Pondia ja kuljetusautoa lähestyivät Marshall ja Agnes, sekä Arlekin ja Lex, joiden jalustimet oli nostettu kauniisti ylös.

    ”Chai!” Agnes huudahti ja kiristi tahtinsa pikakävelyksi, millä sai Marshallinkin kiiruhtamaan. ”Me ajateltiin että mihin sä menit!”
    ”Mä vaan…” mumisin, mutta Agnesin repliikki ei ollutkaan ollut kysymys.
    ”Koska me saatiin — tadaa!”

    Marshall ojensi minua kohti melko pientä pokaalia hymyillen leveästi. Hän puristi sitä jalan kohdasta nyrkistään, enkä nähnyt lukea laattaa.

    ”Mikä tää on?”
    ”Me voitimme joukkuekilpailun”, Marshall kertoi.
    ”Vau! Tosi hyvin tehty! Onnea!”
    ”Chai… Siis säkin oot meidän tiimissä”, Agnes sanoi vakavana, mutta alkoi sitten nauraa.
    Silloin en voinut muuta kuin hymyillä, eikä minua ahdistanut yhtään. Ei kukaan voisi pitää minua uhkana, vaikka voittaisin ratsastuskouluhevosten Olympialaiset, kun olin kuitenkin näin tyhmä. Unohtaisin varmaan kuitenkin, mitä maata edes edustin.

    • #5893 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Voihan Chai. Myytäsköhän jossaki itsevarmuutta, koska se tarvis sitä roppakaupalla lisää jostaki. Hyvät rehelliset suoritukset tehny ja ansainnu voittonsa siinä misä kuka tahansa joka tekee töitä kisaamisen eteen!

    • #5969 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Tää oli musta tosi hyvä veto jo silloin kun ekan kerran tän luin. Jesse on kuitenkin tyyppi, jonka voisi ajatella olevan vihainen tai katkera, ja mikäs sen kammottavampaa Chain kaltaiselle, joka tuntuu anteeksipyytelevän pelkkää olemassaoloaan. Se musta on jännä, että ei mulle tuu kokoaika sellaista oloa Chaista! Vaan jotenkin sille napsahtaa sellainen vaihde päälle, jossa se luulee olevansa ihan pienen pieni ja siltikin aina muiden tiellä. Onhan se vähän reppana.

      Meinasin sanoa, että sille voisi tavallaan tehdä hyvää hengailla Jessen kanssa enemmän. Olisi sitten joku, joka sanoisi suoraan että kerää nyt ittes ja lopeta se ininä, mutta sitten tajusin että sillä on jo sellainen. Reita on varmasti Jesseäkin parempi siinä, vaikka aika paksun kallon läpi pitää tiensä jaksaa porata että Chai oikeasti sisäistää sen ettei se ole niin huono kuin se ajattelee.

      Taisi Chai kuitenkin osata siitä hetken nauttiakin, vaikka itseään tyhmäksi haukkuukin loppuun saakka. Poika parka, se on kyllä sellainen jos oikeassa elämässä näkisin, niin tekisi mieli silittää päätä ja sitten lyödä tuolilla keskelle kasvoja, kun tuolla tavalla itse itseään alistaa :DD Krääh, kyllä jokaisen pitää itseään osata puolustaa!! No mutta kumminkin, moni muu ainakin on Chaista ylpeä. Toivottavasti hän muistelee vielä kuukausien päästä koko kisasarjaa hyvällä ja lopulta uskoo siihen, että hän suoritti ihan itse hyvin.

  • #9783 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Pond

    Se oli juuri sellainen kuin muistinkin. Vähän luiskakaulainen, vähän lapsen piirtämän näköinen hevonen, jonka hentoinen harja ei ollut vieläkään suostunut kasvamaan kunnolliseksi, vaan heilui hennossa tuulessa eptasaisina tuppoina. Olisin tunnistanut sen vaikka kaikkien maailman hevosten seurasta jos en muuten niin äänestä. Se hirnui römeästi niin kuin olisi nauranut, ja ravasi portille vastaan Otsonmäen ratsastuskoulun Riittaa.

    Paitsi että se ravasikin minua vastaan!

    Sanotaan, että norsut eivät ikinä unohda, mutta eivät kai hevosetkaan. En ollut tavannut Pondia pariin vuoteen, mutta silti se laski ruumiinsa kokoon nähden kovin pikkuruisen turpansa käsiini ja päästi hörinän, joka oli yhtä matalan karkea kuin sen hirnuntakin. Painoin otsani sen otsaa vasten ja suljin silmäni. Pondin tuoksu oli muuttunut. Siitä puuttui se salmiakkimainen kirpeys. Muuten se oli samanlainen leveine otsineen ja olemattomine otsalla törröttävine jouhineen, jotka pistelivät päänahkaani hiusteni läpi.

    Jälleennäkemisen lämpö nosti silmiini kyyneliä, mutta oli silmieni kosteudessa haikeuttakin. Minä saisin taas olla Pondin kanssa, vaikka en uskonut, että niin enää kävisi. Sanoisin sille kuitenkin hyvästit taas syksyllä. Olin sanonut sille hyvästit liian monta kertaa. Yritin kuitenkin kiinnittää huomioni sen lämpöiseen hengitykseen, kun se puhalteli ilmaa kämmeniini hievahtamattakaan paikaltaan. Se oli siinä nyt. Se tulisi minun ja autoon etupihalle kytketyn kuljetuskopin vierellä odottavan Eetun mukaan, ja se oli Noellen ansiota. Kai?

    Olin ensin luullut, että äiti oli tarkoittanut Flidaa, kun oli puhunut hevosesta, jolla olin ratsastanut ja jonka omisti minun kaverini. Noelle, jonka nimen äiti ääsi nykyään hassusti (No’ul, niin että u-ääni oli jotain u:n, y:n ja ö:n väliltä: sellaista äännettä ei ollut thain tai suomen kielessä) kuulemma harrasti ratsastusta, ja äitiemme mielestä me tutustuisimme parhaiten kesällä meille molemmille tutussa puuhassa. Kun olin yrittänyt kertoa, ettei Noa varmasti anna hevostaan meille kesäksi, äiti oli melkein hermostunut. ”Ei knhun Noa!” hän oli ärähtänyt thaiksi, mutta olin kuullut vain äidin käyttämän kohteliaan liitteen. ”Kun se toinen poika. Se, joka vaalentaa hiuksia. Ja on opettaja!”

    Vaikka kuvaus oli ollut kummallinen ja kummallisessa järjestyksessä, oikeat ajatukset olivat heti kytkeytyneet päälle aivoissani. Puhe oli Pondista, pikku-Pondista! En ollut uskonut, että se liikenisi minun ja Noellen käyttöön — mutta tässä sitä oltiin.

    Otsonmäen ratsastuskoulun eläköitynyt omistaja Riitta, jolla oli tiukka harmaa nuttura, ojensi minulle vihreän salmiakkiriimunarun, jonka kiinnitin Pondin kuluneeseen harmaaseen riimuun. Hieman lyhytkaulainen hevonen painoi turpansa niskaani kävellessään perässäni. Oikeastaan sen olisi pitänyt purra minua, sillä ei voi olla, että yksi ihminen saa niin paljon onnea niin pienellä hinnalla. Minulla oli Noa, minulla oli Pond, minulla oli teatteri — ja kaikesta oli hintana vain Noelle, joka minun piti ottaa luokseni koko kesäksi.

    • #9788 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Painoin otsani sen otsaa vasten ja suljin silmäni.

      ja

      Yritin kuitenkin kiinnittää huomioni sen lämpöiseen hengitykseen, kun se puhalteli ilmaa kämmeniini hievahtamattakaan paikaltaan. Se oli siinä nyt.

      Kiitos kun muistutit, miten pysähdytään elämään hetkessä hevosen kanssa. Tarvitsin näköjään juuri tätä tarinaa tänään.

    • #9789 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Miten parasta onkaan kohdata hevonen parin vuodenkin tauon jälkeen! Ja mikä parempaa hevonen, johon on mennyt kiintymään, muistaa vielä ihmisen. Tarina on ihanan pysähtynyt ja hetkeen liikuttunut.

      Aikoinaan Pondin ja Chain tarinaa seuranneena ihanaa, että ne ovat löytäneet toistensa luo.

  • #9921 Vastaus

    Noeul
    Osallistuja

    Ihastunut: niin kuin rakastunut, mutta ihastunut

    ”Onko toi tyttö ihastunut p’Chaihin vai nong Noeuliin?” kysyin Chailta Pondin kaulan alta.

    Oli taas niitä omituisia kylmiä päiviä. Hetken oli ollut ihan normaali lämpötila, kolmekymmentäkaksi astetta, mutta se oli kestänyt vain pari päivää, eikä Chai ollut halunnut tehdä niinä päivinä paljoa mitään. Nyt asteita oli taas enää vain kaksikymmentäkuusi, joten olin vetänyt pitkähihaisen paidan varmuuden vuoksi päälle. Chai sen sijaan oli pukeutunut yhä virttyneeseen t-paitaan, jonka kaulusta hän alkoi nyprätä hämmentyneenä heti, kun kysyin.

    ”Hä?” hän äännähti niin kuin olin huomannut suomalaisten äännähtävän silloin, kun suusta kuului normaalisti ”au?” tai ”huh?”
    ”Toi tyttö”, toistin nitkauttaen päätäni ihan vähän taaksepäin samalla kun kaivoin muististani tytön nimeä. Nimi oli kokonaan vieras sana, mutta löysin sen lopulta. ”Eira”, sanoin ihan hiljaa.

    Chai vilkaisi Eiraa silmäkulmastaan ihan selkeän näkyvästi, mutta näytti edelleen hämmentyneeltä kulmiaan kurtistellessaan ja poskeaan purressaan. Okei. Hän ei muistanut sanoja. Muutenhan kysymys oli helppo. Jompaa kumpaa meistä Eira vilkuili, vaikka oli katselevinaan puhelintaan portailla. Hiusten pyörittely sormen ympärille ei myöskään mennyt ihan luonnollisella tavalla, eikä kukaan asetellut sääriään noin tavattoman huolellisesti epämukavaan asentoon, ellei halunnut näyttää joko niitä tai noita epäkäytännöllisiä narukenkiään ja vaaleanpunaisiksi maalattuja varpaankynsiään. Jos Eira tapasi tehdä tuota Chaita varten, kyllähän Chai sen tietäisi.

    Käänsin huolellisesti selkäni Eiralle. ”Ihastunut”, sanoin selkeästi ja muodostin peukaloistani ja etusormistani sydämen rintani eteen piiloon Eiralta ja kaikilta muiltakin. ”Niin kuin rakastunut”, kerroin, koska sen sanan Chai osasi, ”mutta ei, kun ihastunut.”
    ”Aaa…” Chain suusta tuli, ja se tarkoitti samaa kuin jos joku olisi sanonut ”chaaai.”
    ”Niin että onko toi tyttö ihastunut Chaihin? Vai Noeuliin?”

    Chain katse kävi Eirassa. Hänen korvansa muuttuivat ihan palaneen punaiseksi. Sen jälkeen hän näytti hakevan silmilleen jotain kiintopistettä maneesin ovilta, tallipihan puolella häämöttäviltä tarhoilta, tyhjältä kentältä ja Pondin harjapakista, mutta lopulta hän päätyi kuitenkin piiloutumaan hevosen taakse ja harjaamaan sitä hyvin tarmokkaasti.
    ”Ei se mitään ole ihaantunut suhun eikä varsinkaan muhun”, Chai mumisi. Tuntui vähän lyönniltä vasten kasvoja, kun keskustelukumppani käytti minä ja sinä -sanoja siinä yhteydessä, eikä puhunut molemmista meistä nimillä kolmannessa persoonassa. Piti yrittää muistaa, että Chai oli ulkomaalainen, eikä yleensä tahallaan yrittänyt kuulostaa vihaiselta tai loukkaavalta.
    ”Ihastunut. Ja on se. Jos se ei ole ennen elehtinyt tuolla lailla, kai se on sitten nong Noeuliin ihastunut eikä Chaihin. Tai on tässä sekin mahdollisuus, että se näkee tuolla tallin nurkalla tai talon reunalla vielä jonkun muun, jota varten se tekee tota. Ei se ainakaan ota kuvia someen.”

    Koska Chai ei ollut enää juttutuulella, siirryin Pondin vastakkaiselle puolelle sitä kaulalta samalla silittäen ja ryhdyin itsekin harjauspuuhiin. Suomalaiset olivat tosi tarkkoja hevosistaan. Niitä harjattiin, vaikka ne eivät olisi olleet likaisiakaan, niin kuin mekin harjasimme nyt. Se oli aika hyvä juttu, kunhan siihen tottuisi. Kaiken maailman haavat, kyhmyrät ja ties mitkä pahuuden alut erottuisivat nopeasti, kun hevosta käytiin läpi joka päivä. Ihmiset tapasivat käydä tallilla muutenkin useammin. Moni näistäkin ihmisistä täällä saattoi tulla tallille ja rapsutella ja harjailla hevostaan, vaikka ei edes aikonut ratsastaa sillä. Eetu, isäntä, kävi henkilökohtaisesti tutkimassa jokaisen hevosen jalat laitumellakin joka ainoa päivä ja käytti siihen ihan valtavasti aikaa. Samoin koirien pito oli erilaista. Tallilla juoksi monta koiraa, ja jokainen oli tervetullut sisälle. Kun koira kirmasi jonkun jalkoihin, sitä ei potkaistu syrjemmälle, eikä edes jätetty huomiotta, vaan sille leperreltiin, sitä silitettiin ja pienimmät jopa nostettiin syliin. Ne saivat nuolla ihmisten kasvoja ja käsiä ja niille jaettiin suukkoja ja herkkupaloja, vaikka ne eivät olisi olleet edes omia koiria. Vapaana lönköttäviä kissojakin olin nähnyt joidenkin silittävän kyykkysillään maneesin vierellä. Kai tämä maa oli niin kylmä, että niissäkään ei ollut tauteja. Pulskiakin ne kissat olivat, ja jokaisella oli ollut molemmat silmät auki ja tallella, ja turkkikin komeana jäljellä. Suomi vaikutti eäinten paratiisilta.

    Entäs lasten kasvattaminen sitten! Eniten olin nähnyt Elliä, joka kävi tallilla, mutta olin nähnyt lapsia kaupassa ja kirkollakin. Näkemäni perusteella lapset saivat juosta aika lailla vapaina. Kun Elli oli kaivanut maasta leppäkertun, hänen äitinsä oli vain katsonut sitä ja nyökytellyt tyttärelleen jotain. Elliä oli kielletty vetämästä Hellon koiria hännästä, mutta ei möyrimästä niiden kanssa kukkapenkissä. Ketään ei näyttänyt huolestuttavan, kun Elli kiipesi kauhealla vaivalla takapihan pienille kiville, ja kun koirat pukkasivat hänet vahingossa alas, vilkaistiin vain, alkaisiko hän itkeä vai ei. Jos ei alkanut, kiipeäminen jatkui, ja jos itku alkoi, lapsi kävi äitinsä sylissä. Keskustassa puolestaan vilisi eri-ikäisiä lapsia: alle viisitoistakesäisiä kaveriporukoissa — jopa alle kymmenkesäisiä pyöräilemässä ihan ilman vanhempia! Pienet lapset leikkivät yksin ja ryhmissä rivitalojen, koulujen ja puiston pihassa keinuissa, eikä heille ilmeisesti tapahtunut mitään pahaa. Kun olin kysynyt asiasta, Chai oli ihmetellyt silmät ymmyrkäisinä, että mitä muuta pahaa heille edes voisi sattua, kuin että joku saa haavan polveen. Oli se Suomi sitten ihmeellinen maa.

    ”Toi on muutenkin aika epäkohteliasta”, Chai sanoi, kun olin jo todella syvällä mietteissäni.
    ”Mikä?”
    ”Sanoa tolleen. Että joku on ihamustunut muka suhun.”
    ”Ihastunut”, sanoin taas kerran huolellisesti. ”Eikä ole epäkohteliasta.”
    ”Pahempaa, mä tarkoitan”, Chai yritti, ja näytti kädellä niin kuin olisi näyttänyt jonkun tosi pitkän pituutta.
    ”Rumaa?” ehdotin. ”Ilkeää? Julmaa? Tyhmää? Törkeää?”
    ”Tosi ilkeää”, Chai valitsi.
    ”Ilkeää olisi, jos nong menisi härnäämään tota tyttöä siitä tai jotenkin huijaisi sitä.”
    ”Miten sä voit vaan tolleen — sanoa yhtäkkiä –”
    ”Tokaista? Todeta? Ilmottaa? Töksäyttää?”
    ”En mä tiedä noita sanoja! Miten voi vaan olla niin varma itsestään, että olettaa heti, että toinen on i-has-tu-nut.”
    ”Ihastunut, hyvä! Ei sitä heti voi olettaa, mutta katso nyt tota. No niin ja nyt se hymyilee kun katsoin sinne. Tulisikohan se juttelemaan meille?”

    Vastasin Eiran hymyyn ja vilkutin. Eira vilkutti takaisin ja nousi portailta.

    ”Miksi sä kutsuit sen tänne!” Chai panikoi ja ryhtyi räpeltämään suitsia kädet täristen.
    ”Miksi siitä pitää hermostua? Sehän on ihan kiva tyttö.”
    ”No kun sä sait mut ajattelemaan että mitä jos se on ihastunut!”
    ”Mitä sitten? Noa on Chain phaeng”, naurahdin ja pörrötin Chain hiuksia, kun hän vaihteen vuoksi kalpeni.
    ”Mitä!”
    ”Noa on–”
    ”Mistä sä sen tiedät?”

    Nauru kupli väkisin ylöspäin rinnastani. Tukahdutin sen mahdollisimman nopeasti, koska se Eirakin oli jo ihan selkäni takana. Pondkin huokaisi Chain hassuuden takia.

    ”Katson silmällä, kun vaihdatte niitä tosi salaisia katseita, jotka kaikki näkee”, hymyilin Chaille ennen kuin pyörähdin ympäri valmiina vaihtamaan englantiin Eiraa varten.

  • #9938 Vastaus

    Noeul
    Osallistuja

    Bumblebee: ihan niin kuin englanniksikin

    Minjan kanssa oli uusi koira. En ollut koskaan nähnyt sellaista. Toisaalta en ollut koskaan nähnyt sellaisiakaan, kuin Jerusalem ja Lallero olivat — täällä oli paljon isoja koiria — mutta tämä oli ihan toisenlainen kuin ne kaksi. Tämä oli paljon pienempi ja jotenkin pörröisempi, vaikka niillä kahdella muullakin oli paljon karvaa. Todennäköisesti tämäkin olisi kiltti, mikä tuntui olevan täälläpäin ihan tavallista jopa isoille koirille.

    Hoputin Pondin ottamaan muutaman raviaskeleen, jotta ennättäisin ratsastaa tarhoille ennen kuin Minja saisi valkoisen hevosensa houkuteltua portille. Sinne tohti mennä, koska ei Pond ollut ainakaan Jerusalemia ja Lalleroa pelännyt, vaikka Lallero välillä haukkuikin. Tämä uusi koira keskeytti heinikon nuuskimisen ojassa ja katseli meitä, kun hölkkäsimme sitä ja sen emäntää kiinni. En oikein osannut tervehtiä koiria hevosen selästä, joten hymyilin sille, vaikka se ei osannutkaan hymyillä takaisin.

    ”Minja, päivää”, tervehdin hidastettuani käyntiin viimeisiksi metreiksi.
    ”Hei?” Minja vastasi kysyvästi ja työnsi poninhännältä karanneita hiuksiaan korvansa taakse.

    Suomalaiset olivat hieman kummallisia. Kun tervehdin ketä tahansa, he näyttivät aina odottavan, että tarvitsisin jotain heiltä. Olin kuullut huhuja, etteivät suomalaiset turhaan rupatelleet, mutta se ei ollut totta, enkä ollut uskonutkaan siihen. Ainakin täällä tallilla ihmiset puhuivat usein keskenään sen näköisesti kuin rupattelisivat ihan niitä näitä. Minulle ei puhuttu, ja kai se johtui siitä, että olin vasta tullut ja kukaan ei tahtonut millään puhua englantia.

    ”Kaunis koira”, sanoin ja osoitin ojan reunalla jalkaa nostavaa eläintä. ”Tulin kysymään, saako silittää.”
    ”Siitä vaan!”

    Tämäkään suomalainen ei ollut puhetuulella. Päästin silti jalkani jalustimista ja heilautin oikean Pondin selän ylitse. Tamma hörisi hiljaa Liljalle, joka oli tullut katsomaan sitä aidalle. Nostin Pondin ohjat aidan puomille, mutta en sitonut niitä kiinni. Niin Chaikin sen kanssa teki, kun kaivoi kiveä kengästään tai jotain koppakuoriaista pusikosta katsottavakseen. Kyykistyin vähän matkan päähän koiran eteen ja ojensin käteni. Niin näköjään isoille koirille tehtiin, kun niitä ei voinut ottaa vain syliinsä.

    ”Ööm… Koira? Tule? Kis-kis?”
    ”Se on Iikka”, Minja sanoi yhtäkkiä ja kuulosti huvittuneelta. Suomalaisilla oli hauska aksentti. Se hymyilytti minuakin.
    ”Iika, tule kis-kis!”
    ”Iikka.”
    ”Iikka.”

    Iikka pompsahti heinikosta vasta, kun Minja sanoi sille jotain suomeksi. Se kävi kiertämässä emäntänsä jalkojen ympäri vähän niin kuin kissat tekevät ja lönkötti sitten vasta kieli pitkällä minun luokseni. Sen karva tuntui aika karhealta, mutta sillä oli pehmeämpää ja lyhyempää karvaa korvissa. Kun sen rintaa silitti, se läähätti ja näytti siltä kuin se osaisi sittenkin hymyillä.

    ”Onko sulla koiraa? Tai lemmikkiä siis?” Minja kysyi hetken hiljaisuuden kuluttua.

    Katsoin koirasta naiseen ja takaisin. Se oli ensimmäinen kerta, kun joku yritti jutella minulle täällä, ellei Chaita laskettu. Minjan silmistä heijastui taivas, kun hän katseli omituisen litteän näköiseen peltohorisonttiin.

    ”Mulla on kaksi kissaa”, kerroin. ”Ne on kylläkin kotona.”
    ”Ai jaa? Minkä nimisiä?”

    Jostain syystä olin nimennyt kissani niin kuin ihmiset nimetään. Se oli tuntunut hauskalta idealta silloin joskus. Kissoilla oli siis omat etunimet ja minun sukunimeni niin kuin ne olisivat olleet lapsiani, ja sen lisäksi, niin kuin kaikilla ihmisilläkin, niillä oli kutsumanimi. Jos ne olisivat olleet lapsia, niiden passeissa ei olisi lukenut kutsumanimeä ollenkaan, ihan niin kuin minunkaan passissani ei lukenut Noeul. Suomalaiset kuitenkin kutsuivat toisiaan etunimillä, mikä oli omituista, joten mietin, millä nimillä kissoja kutsuisin Minjan aikana. Päädyin kuitenkin valitsemaan kissojen kutsumanimet niin kuin olisin esitellyt lapsenikin.

    ”Bumblebee ja Kratae.”
    ”Bijumbilbii — ja — ” Minja yritti toistaa häkeltyneenä.
    ”Anteeksi. Se on siis Bumblebee, ihan niin kuin englanniksikin, mutta me sanotaan se kotona aika eri lailla…”
    ”Bumblebee siis. Ja mikä se toinen oli?”
    ”Kratae.”
    ”Karatöö”, Minja yritti parhaansa, ja tunsin outoa liikutusta.
    ”Sitten mulla oli vuokraponi… Suai.”
    ”Erikoisia nimiä.”
    ”Niinku Iikkakin.”
    ”Sulle on varmaan vaikeaa muistaa kaikkien nimet. Siis jos ne on vieraita sanoja sulle kaikki.”

    Niinhän se olikin, mutta siihen olin varautunut. Nojauduin hetkeksi Pondin kaulaan ja otin sen ohjanperät taas käsiini. Onneksi Pondin nimi oli tuttu sana. Minun oli vain kauhean vaikeaa mieltää Pond tammaksi. Kotona Pond oli pojan nimi.

    ”Välillä unohtuu jonkun nimi”, myönsin Minjalle ja hymyilin. ”Mä yritän kyllä muistaa kuitenkin. Olitko sä hakemassa Lilyä vai tuomassa sitä tarhaan?”
    ”Lili”, Minja naurahti. ”Hakemassa mä sitä olin. Tuuhan Lilja tänne.”

    En noussut enää Pondin selkään. Löyhdytin sen satulavyötä, kun Minja päästi kimonsa haasta, ja sovitin sitten askeleeni Minjan askelten tahtiin. Iikka syöksähteli ojasta ja pusikosta toiseen varmaankin heinäsirkkojen perässä, mutta kaksi suloista tammaa kävelivät nätisti kumpikin omalla ojanreunallaan jutellessamme kissoista, koirista ja tietenkin kaikkien suomalaisten lempikysymyksestä, eli viihdyinkö saunassa.

  • #10129 Vastaus

    Noeul
    Osallistuja

    En tiennyt, oliko epäkohteliaampaa korjata vai olla korjaamatta, kun Eira halusi huomioni.
    ”Noel”, hän kutsui, niin kuin melkein kaikki muutkin.

    ”No-ul”, olisin korjannut kaikkia, jos he olisivat olisivat olleet thaita, ja asia olisi sillä selvä. Nyt päädyin kuitenkin olemaan taas korjaamatta. Tunnistinhan nimeni noinkin. ”Mitä, Eira?” sanoin sen sijaan ja käännyin Pondin harjanjuurta tutkimasta.

    Eiralla oli vaaleanpunainen tuulitakki yllään ja valkoinen pieni hevonen käsipuolessaan. Olin huomannut alusta asti, että hän vaihteli painoaan jalalta toiselle, räpytteli ripsiään ja kohenteli vaatteitaan ja hiuksiaan, kun olin paikalla. Niin hän teki nytkin. Miten tytölle sanotaan häntä nolaamatta ja loukkaamatta, että minulla ei saa olla tyttöystävää?

    ”Läheks maastoon?” Eira kysyi ja räpäytti ripsiään kolmesti kutsuvasti.
    ”Voin lähteä”, nyökkäsin vastaukseksi, vaikka se oli tyhmää. Vaikka olisin saanut seurustella, en olisi halunnut olla Eiran kanssa.
    Eira-parka henkäisi saman tien jännittyneenä, mutta yritti urheasti peittää sen rapsuttamalla nenänpieltään kädet täristen.
    ”Kuka se hevonen on?” kysyin vielä ainakin ystävällisyyttä tavoitellen ennen kuin kääntyisin jatkamaan Pondin harjaamista.
    ”Cozmina”, Eira sanoi hieman liian kimeällä äänellä. ”Tää on Nellyn hevonen, mut mä saan ratsastaa tällä.”

    Tallipihan puolella oli se kolmen kopla: Oskari, Ilona ja Alex. Eira tuhahteli, kun sanoin heille, että menemme maastoon ja meillä on kännykät. Yritin sanoa, että menemme Pihlajamäelle, mutta se oli ihan hirvittävän vaikea sana. Sitä paitsi Eira oli eri mieltä.
    ”Ei me mihkää paskaan Pihlajamäelle mennä”, hän sanoi minulle, ja tiuskaisi sitten jotain suomeksi koplalle. Kaikki sen jäsenet nyökyttivät samaan tahtiin niin, että hetken oli helppo uskoa todellisuuden olevan pelkkä Matrix tai videopeli.

    Vaikka Pond ei ollut mikään Suai, Pohjanmaan maisemille ja luonnolle ei ollut haastajaa kotonapäin. Ilma tuoksui raikkaammalta kuin meillä koskaan, ja kun olin tottunut tähän ainaiseen viileyteen, oli helppo hengittää. Hevosen käyntiaskel oli vakaa ja keinahteleva, eikä ratsuni reagoinut kuin korviaan kääntämällä pihattoaitauksella meitä tervehtiviin lajitovereihinsa. Joka puolella ympärillämme oli vain tyhjyys ja lakeudet, ja vierellämme ratsasti Eira valkealla pikku hevosellaan. Oli turvallista, levollista. Rauhallista. Äänetöntä. Sellaista kuin ei ikinä kotona. Melkein kuin en olisi edes olemassa. Kukaan ei vahtinut minua, eikä halunnut minusta mitään — paitsi ehkä Eira, mutta se oli pientä se.

    ”Ravataan”, Eira sanoi sellaisella äänellä, että se oli päätös eikä kysymys.
    ”Okei.”

    Vaikka vauhti kasvoi, maisemat vaihtuivat verkkaan. Pelloilla osa viljasta oli kaatunut. Eetu sanoi, että loppukesä oli ollut liian märkä. Osa pelloista näytti onneksi voivan hyvin, ja niiden välissä ravasi Pond, joka oli suloinen aivan eri tavalla kuin Suai. Rapsutin salaa sen harjanjuurta aina silloin tällöin, eikä se väsynyt hölkkäämään toisin kuin Suai. Se kuljetti minua suoraan ja luotettavasti Eiran ja Cozminan kavionjäljissä kunnes pellot loppuivat ja metsä alkoi. Silloin hidastimme käyntiin ja minä taputin ratsuni kaulaa. Hyvä tyttö, Pond. Kiitos kyydistä taas tälläkin kertaa.

    Pohjanmaan maisemat olivat kahdenlaisia, mutta silti loputtoman lohdullisia. Pelloilla tuuli oli puhaltanut takinkauluksista sisään, mutta metsässä se tyyntyi täysin. Keltainen muuttui vihreäksi ja havupuiden oksat raapivat kasvoja, kun ratsastin tahallani liian läheltä tunteakseni ne. Niissä oli sellainen tuoksu, jota en ollut haistanut koskaan missään muualla, ja koska oli satanut, niistä jäi seitinohuita vesirantuja poskiin.

    Polulla Pondin kavioista ei kuulunut enää samaa jumputusta ja rousketta kuin peltotiellä. Silti metsässä oli äänekkäämpää. Suai olisi pelännyt, kun isoja pulskia lintuja räpytti kirkuen lentoon pusikosta, mutta Pond vain hätkähti ja rauhoittui saman tien. Se katsoi polun yli pinkovia rusakoita yhtä kiinnostuneena kuin minä.

    ”Jäädään hetkeks tähän”, Eira päätti yhtäkkiä ja liukui jo samalla hetkellä alas Cozminan satulasta.
    ”Okei. Mikä paikka tää on?”
    ”Jätinkissankivi.”

    Jäin satulaan, mutta Eira käveli muutamankymmenen askeleen päähän isolle kivelle. Cozmina odotteli ohjat puunoksalla, eikä Pondkaan tehnyt muuta kuin vaihtoi painonsa takajalalta toiselle. Silittelin sen kaulaa ja katselin oravaa, joka viiletti kuusenoksalta toiselle. Eira kaiveli jotain kiven reunalla kauempana.

    ”Hitsi”, Eira mutisi hetken päästä, ja sen sanan osasin, vaikka se oli suomea.
    ”No?”
    ”Mä ajattelin et me oltas voitu kattoa susia. Täällä on sudenpentuja, mut nyt ne on kai lähteny tai ne ei oo sitten kotona justiinsa.”
    ”Au? Susia! Eira, lähdetään takaisin –”
    ”Ei kun siis mä tarkotin kettuja! Siis kettuja!”

    Eira kikatti. Olin oppinut jo hänen naurunsa. Se oli normaalistikin aika korkea, mutta sellainen estoton räkätys. Tuo kikatus oli esitys minua varten. Naurahdin mukana.

    ”Kai me sit mennään”, Eira päätti ja kapusi ketterästi hevosensa kyytiin.
    ”Selvä homma.”

    Silitin taas Pondia. Polku oli niin kapea, että ei ollut turvallista ratsastaa vierekkäin, joten seurasimme Eiraa ja Cozminaa ja hengittelimme molemmat syvään. Olisi ollut kiva nähdä kettuja, mutta olihan täällä kaikkea muutakin. Kaikkea sellaista, mitä ei ollut missään muualla. Kotiinpaluuni lähestyi vääjäämättä, eikä minulla ollut siellä muuta kuin velvollisuuksia. En odottanut mitään muuta, kuin että näkisin äidin, isän, kissat ja Suain. Olisinpa voinut siirtää heidät kaikki tänne.

    ”Noel”, Eira äänsi taas väärin, kun polku leveni ja ratsastin hänen vierelleen.
    ”Mitä, Eira?”
    ”Onko sulla tyttöystävä?”

    Hymyilin katkerasti itsekseni ja Eira taisi sekoittaa sen ystävälliseen hymyyn, koska hän vastasi siihen omallaan. Tietäisitpä, Eira, mitä minulla on ja miksi, mutta tyttöystävää minulla ei ole.

    ”Ei mulla ole”, vastasin lyhyesti.
    ”Ai!” Eira ilahtui, mutta kiirehdin puhumaan lisää, ettei hän jatkaisi.
    ”Tässä mahtuu laukkaamaan. Mennäänkö?”

  • #10516 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Luopumista

    Pond ei ollut minun, vaan ratsastuskoulun Riitan hevonen. Silti minusta tuntui kuin se olisi katsellut minua kuin omaa isäntäänsä, kun tarjosin sille kuolaimia. Sillä kesti aina hetki, kun kuolaimet koskettivat sen pehmeitä huulia: ensin se väräytteli tuntokarvojaan, sitten hamusi kuolaimia laiskasti ja viimein suostui ottamaan ne itse. Koskaan ei ollut niin kiire, että se olisi ärsyttänyt, eikä varsinkaan nyt. Nyt kun Noeul ei enää tarvinnut Pondia, minulla ei ollut yksinkertaisesti rahaa pitää sitä.

    Hengitin syvään sen ajatuksen päälle, jotta jaksoin jatkaa suitsimista. Koska olin kerännyt jonkin verran rahaa tekemällä Noankin työvuoroja, olisin voinut pitkittää yhteistä aikaamme vielä yhdellä tai ehkä kahdellakin kuukaudella. Kun päätös Pondin lähdöstä oli jo kuitenkin tehty, se olisi ollut tosi surullista aikaa. Siksi olin päättänyt ilmoittaa Pondin Tulip Carnivalille. Se olisi viimeinen yhteinen juttumme.

    En ollut ikinä unelmoinut sellaisista isoista kilpailuista. En ollut uskaltanut, koska enhän ollut oikea ratsastaja. Nyt lähteminen tuntui kuitenkin mahdolliselta ja jopa tärkeältä. Kukaan toinen hevonen ei veisi minua sinne asti, enkä edes uskaltaisi yrittää hypätä niin korkeita esteitä muilla kuin Pondilla. Pond oli Pond: sen kanssa olin turvassa. Ei se ollut mikään ratsu, sellainen irrallinen osa ihmisestä, vaan me olimme kavereita.

    Silitin kaverini kaulaa. Se oli ihan vähän liian lyhyt. Aina kun Pond söi heinää maasta, sen piti asetella etujalat hieman haralleen. Siitä sen erotti ihan kaikista muista kaukaakin. Ja tuosta hassusta päämerkistä, lisäsin ajatuksissani ja tökkäsin sitä hellästi etusormellani sen nenänpielen valkoiseen kohtaan ennen kuin siirryin nostamaan satulaa sen selkään. Ihme, ettei sen merkki ollut jo kulunut pois, kun niin moni muukin tökki sitä siihen.

    Koska piti treenata Tulip Carnevalille, ei auttanut pehmoilla liikaa. Jos ajattelisin vain Pondin lähtöä, ratsastamisesta ei tulisi taaskaan mitään. Sitä varten nielaisin päättäväisesti, kun satulavyö oli kiinni, mutta ei se saanut ihan kaikkea kuristavan pahaa oloa laskeutumaan kurkusta takaisin vatsaan, jossa oli sen koti. Ennen kuin lähdin taluttamaan Pondia maneesille, jossa korkeat esteet jo odottivat, kiersin käsivarteni sen lyhyen kaulan ympärille. Ihan hetkeksi vain. Ja sitten toiseksi hetkeksi. Ja sitten vielä vähäksi aikaa. Pondin karva muuttui kostean tahmeaksi ja tiesin, että sitä tarttuisi taas poskiini. Oli päästettävä irti, hinkattava naama takinhihaan mahdollisimman karvattomaksi ja lähdettävä harjoittelemaan. Olisin täällä kuitenkin iltaan asti, jotta saisin viettää kaverini kanssa vielä mahdollisimman monta ihan tavallistakin hetkeä.

  • #10571 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Pond on poissa

    Kurkua kuristi sanoa Pondille taas hyvästi. Olin lohduttautunut ajatuksella, että ei se kauas menisi. Sehän olisi Riitalla, tuossa noin, ratsastuskoululla. Aina kun minulla olisi ylimääräistä rahaa, voisin varata ratsastustunnin sillä. Sen voimalla olin jaksanut olla reipas siihen asti, että minun oli oikeasti sanottava hyvästit.

    Riitan poika Elias haki Pondin, mutta sain taluttaa sen itse hänen traileriinsa. Tuntui kuin olisin lähettämässä hevosta teuraaksi, vaikka yritin muistuttaa itselleni, ettei se niin ollut. Silitin sen poskia viimeistä kertaa ainakin kymmenen kertaa ja sanoin sille joka kerta hyvästit hiljaisella äänellä. Välillä painoin otsani sen otsaa vasten. Se tuoksui heinältä ja sen karva pisteli.

    ”Mä tuun kattoon sua. Viimestään kesällä tuun.”
    ”Mä yritän saada sen verran rahaa jostain, että sä voisit tulla tänne hetkeksi taas talvella kun leirikesä on ohi…”
    ”Muista että mä tykkään susta ihan kauheesti.”
    ”Sulla varmaan ratsastaa siellä tosi monta kivaa ihmistä.”
    ”Me nähdään vielä. Ja ihan kohta jopa.

    Lopulta astuin ulos kuljetusvaunun etuovesta. Minun oli revittävä katseeni Pondin silmästä, joka katseli minua levollisesti takaisin. Valoa vasten siitä näki oman kuvajaisensa. Purin huuliani, etteivät ne vapisisi ja yritin rauhoittaa itseni hengittämällä syvään. No niin. Pond ei mene kauas. Näen sen jo kesällä taas. Näen sen vaikka heti huomenna, jos menen ajamaan pyörällä Riitan ratsastuskoulun ohitse. Ei ole mitään hätää.

    ”Äiti myis sen mielellään sulle”, tuumasi Elias myötätuntoisesti autonsa konepelliltä, josta seurasi kamppailuani.
    ”Mulla ei oo”, sain sanottua, mutta viimeinen sana ei tullut millään. Mulla ei oo rahaa.
    ”Joo, ymmärrän. Tolla Pondilla on kuitenkin hintaa jo, ja varsinkin se ylläpito…”
    ”Niin. Mutta onneksi se ei silleen mene kauas”, sanoin hieman helpommin.

    Riitan poika ei sanonut mitään. Parissa sekunnissa tunsin hiljaisuuden liian pitkäksi ja nostin katseeni pölyisistä kengänkärjistäni häneen. Eliaksen silmät olivat säälivästi sirrillään melkein valkoisten hiusten alla.

    ”Kukaan ei oo kertonu sulle?” hän kysyi vähän irvistäen. Hampaat olivat valkoiset ja vähän sikin sokin suussa.
    ”Mitä?” kysyin sydän yhtäkkiä kivuliaan kovaa hakaten.
    ”Pond lähtee Britteihin.”

    Pond ei ollut koskaan ollut minun hevoseni. Silti jo vuosia polkumme olivat risteilleet. En ymmärrä, miten sain pidettyä itseni koossa sen aikaa, että Pond oli poissa. Vaikka elämässäni oli paljon muutakin ihanaa kuin Pond, sillä hetkellä maailma tuntui kuitenkin pohjattoman tyhjältä. En mennytkään takaisin talliin, niin kuin olin aikonut, vaan lähdin kävelemään kotiin takatalventuntuisessa viimassa, joka sai silmät vuotamaan leukaan asti. Vannoin, että enää yhtäkään kertaa en välittäisi toisen ihmisen hevosesta.

    • #10572 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Mä en oikein tiedä mikä olisi paras tapa kuvata tätä tarinaa. Tässä on jotain kaunista ja herkkää, mutta myös melankolista ja raastavaa. Vaikka Pond ei oo välttämättä ollut aina samalla tavalla tapetilla kuin joku muu hevosista, on sen tarinalla ollut aina oma merkityksensä ”ihmistensä” tarinoissa.

      Nyt kun Pond on – vaikkakin vain hetkellisesti – lähdössä toiseen kotiin ja uusiin käsiin, musta tuntuu että siltikään Pondin tarina ei oo välttämättä tässä. Tai siis eihän se ihan samalla tavalla jatku kuin silloin kun jos muuttoa ei tapahtuisi, mutta varmasti tämä tarjoaa oman väylän hahmojen tarinan kehitykseen.

      Mielenkiinnolla jään seuraamaan niin Pondin kuin muidenkin jatkoa ja sitä mitä se tuo tullessaan.

Vastaa aiheeseen: Pond
Tietosi: