[SanttuOsallistuja]

7. Syyskuuta, lauantai
Poni jolla on puudelin nimi

Se tuntui ihan tavalliselta aamulta, vaikka sitä se ei ollutkaan. Nousin ylös kellon herättäessä kahdeksalta, pukeuduin ja päästin Kaapon ulos. Sitten keittiöön kaatamaan murot kulhoon ja Kaapolle ruoka kuppiin. Se saa kaksi kertaa päivässä ruuan, desin nappuloita jotka turvotetaan vedessä ja noin sentin siivun lihaseosta pötköstä, joita voi ostaa ihan ruokakauppojen eläinhyllyltä. Yleensä se saa myös raejuustoa ja raastettua kurkkua, vaikka en mä tiedä tarviiko se oikeasti niitä. Näyttää vaan kivemmalta kun ruuassa on vähän väriä. Sen jälkeen me lähdetään lenkille, kunhan ruoka on vähän laskenut, ja yleensä me mennään ainakin tunnin lenkki metsässä, missä Kaapo saa mennä vapaana.

Niin me tehtiin tänäkin aamuna, vaikka koko sen ajan vatsassa kihelmöi ja kurkku tuntui kuivalta. Jännitti. Jännitti hyvällä tavalla, ja huonolla tavalla. Vilkuilin rannekellosta ajan kulua vähän väliä, vaikka edellisestä kerrasta oli kulunut hädintuskin viittä minuuttia.

Aina siihen asti, kunnes äiti viimein tuli sanomaan, että nyt voidaan mennä.

Taivas oli harmaa ja jossain kaukana häämötti tummat sadepilvet. Sentään ei satanut. Vaikka ei sade kyllä olisi mun mielialaa voinut laskea enää siinäkään vaiheessa kun me käännyttiin tielle, joka vie Hopiavuoreen. Nielaisin. Radiojuontaja puhui jostain artistin haastattelusta, ja äiti vaihtoi kanavaa. Sitten auto pysähtyi.

Mä en tiedä mikä kohta oli kaikista paras. Se kun äiti vastasi puhelimeen ja pian sen jälkeen sanoi että isä olisi ihan pian perillä, vai se kun näin isän auton ja sen perässä olevan trailerin. Isä oli lähtenyt tosi aikaisin aamulla, ennenkuin oli edes valoisaa, sillä se oli sopinut hakevansa mun hevosen sen edellisestä kodista. Ja nyt se pääsisi ihan pian uuteen kotiinsa.
Ehkä parasta oli kuitenkin se, kun isä nousi autosta, käveli laskemaan trailerin lastaussillan ja mä näin mun oman hevosen.

Mua vastassa oli pyöreä, karvainen ja kullankeltainen takapuoli, jonka takaa kääntyi pian utelias, pystyssä oleva korvapari seuraamaan uuden tallin tapahtumia. Sydän muljahti rinnassa niin, että ajattelin sen tippuvan paikaltaan. Ei se ollut mikään hevonen, vaan poni.

Suloisin poni minkä olen ikinä nähnyt.

Teki mieli kihistä innosta, hypätä ilmaan tai halaamaan isää ja äitiä. En mä niin kuitenkaan tehnyt. Pihalle oli kerääntynyt kasa ihmisiä, ainakin Eetu ja Noa, ja jotain muitakin oli tullut katsomaan. Isä meni juttelemaan Eetulle ja kättelemään Noaa. Mä puristin riimunnarua niinkuin mun henki olisi sen varassa, ja kävelin traileriin.
”Heippa”, kuiskasin ihan hiljaa kultaiselle ponille. Sen karva oli kauttaaltaan pörröistä ja pehmeää, ja sen otsaharja oli niin tuuhea ettei ponin silmiä näkynyt ollenkaan sen alta. Ojensin käteni sen nuuhkittavaksi, ja poni painoi pehmeän turpansa mun sormia vasten. Se hengitti rauhallisesti ilmaa sisään, ja puhalsi sen lämpimänä ulos.

Mä en ollut ikinä ennen taluttanut hevosta ulos trailerista, mutta ei se kauhean vaikeaa ollut. Poni peruutti rauhassa varmin askelin tasaiselle maalle, ja jäi seisomaan mun vierelle. Se taisi katsella ympärilleen, sillä tavalla se päätään ja korviaan käänteli. Sitten se hörisi. Sillä tavalla matalalta, sieraimet väristen, ystävällisesti. Tekemättä itsestään mitään numeroa.
”Siis tuoko se nyt on?” äidin ääni kysyi takaa. Käännyin katsomaan ja näin hänen puhuvan isän kanssa. Isä näytti kummastuneelta.
”Eihän se ole yhtään sellainen kuin luvattiin!” äiti puuskahti nenä rytyssä. Isä veti syvään henkeä, kuten aina kun äiti on hankala. Eli usein.
”Ihan hyvä se on”, isä yritti puhua mahdollisimman hiljaa. Poni oli alkanut hamuta hupparini taskun reunaa. ”Kiltti ja tarpeeksi pieni, ei ainakaan käy pahasti ison otuksen kanssa jos jotain käy.”
”Se on hyvä”, ilmoitin ennenkuin äiti kerkesi jatkaa. Molemmat kääntyivät katsomaan. ”Tosi hyvä”, lisäsin hymyillen ja painoin käteni ponini kaulaa vasten rapsuttaakseni sitä.

Fifi oli sen nimi. Tai vaan kutsumanimi, mutta silti. Katselin miten Fifi kuopi etujalallaan sille valmiiksi laitetun karsinan puruja ja kellahti pian makuulle. Sen lyhyet jalat sätkivät ilmassa ponin hieroessa itseään pohjaa vasten ihan antaumuksella. Ei se ihan puudelilta näyttänyt, mutta musta Fifi oli tosi hyvä lempinimi.
”Minkälaisessa paikassa se asui ennen tätä?” kysyin isältä joka seisahtui vierelleni karsinan eteen.
”Sellaisessa aitauksessa, niitä oli vaikka kuinka paljon siellä. Kaikki ihan samannäköisiäkin”, isä nauroi ja taputti olkaani.
”Ai vaan ulkona?” vilkaisin häneen.
”Kai ne johonkin sisällekin pääsi, en minä oikein tiedä sen paremmin. Mutta sain siltä myyjältä paperit kyllä mukaan missä on jotain tietoja, ne on tuolla autossa.” Isä kai lähti hakemaan niitä, sillä jonnekin hän päätti lähteä. Sain taas rauhassa katsella miten ponini kömpi ylös ja ravisteli itseään.

Se näytti ihan tyytyväiseltä uudessa kodissaan.

[SanttuOsallistuja]

Perjantai, 6. Syyskuuta
Google, hevosen omistajan opas

Mä pidän haasteista. Musta on hauskaa kun on jotain, mitä ei tiedä, ja sen eteen joutuu vähän tekemään vaivaa. Siksi musta on koulussakin hauskaa kun tunneilla aloitetaan uusi aihe, mistä ei vielä tiedä oikeastaan mitään. Ehkä mä sitten olen jotenkin sen verran kunnianhimoinen.

Ehkä myös siksi hevosen saaminen ei kauhistuttanut mua enää niin paljoa sen jälkeen kun palasimme äidin kanssa kotiin tallilta. Mietin sitä, kun sain Kaapon. En mä silloinkaan tiennyt koirista mitään, ja hyvin pärjäsin. Tosin isällä oli joskus ollut nuorempana koira ja sekin osasi auttaa. Nyt ei olisi sitä tukea, mutta eihän se mahdotonta voi olla. Haastavaa vain.

Siispä mä käytin ne kolme päivää opiskeluun. Oikean, koulussa tapahtuvan opiskelun lisäksi mä ahmin itseni täyteen tietoa netistä ja kirjoista, mitkä lainasin koulun pienestä ja aika mitättömästä kirjastosta. Luin ja tein muistiinpanoja, ja luin lisää. Tein listan tavaroista jotka ostaa. Katselin videoita miten hevonen tulisi totuttaa uuteen kotiin ja luin artikkeleita ja tutkimuksia hevosten sairauksista ja miten ne tunnistaa. Katselin dokumentteja ruokinnasta ja varusteista, ja yritin olla ajattelematta, että olisipa mulla ollut aikaa opetella se kaikki vaikka kolmessa vuodessa kolmen päivän sijaan.

Perjantaina me lähdimme äidin kanssa Seinäjoelle ostamaan kaikki, mitä listasta löytyi. Sitä tavaraa oli paljon. Oli riimua ja narua, suolakiveä, harjaa, linimenttejä, suojia, harjalaukkua, satulahuopaa, kumitutit – joita ei oikeasti olisi tarvinnut mutta ne oli hienon väriset niin esitin ruksaavani ne listasta pois muiden tavaroiden tapaan. Niin ja tietysti valjasrasvaa, hevosshampoota, helosania, sekä säkeittäin ruokaa. Tai no, ihan ensin vain yksi säkki. Se kaikki oli jo tarpeeksi kallista ennestään, vaikka eihän se äitiä haitannut. Isän kortilla hän kaiken maksoi. Vasta kun auton takakontti oli ämpäreitä, pyyhkeitä, sieniä ja ensiapupakkaustakin myöten täynnä saatoin olla tyytyväinen ja sulkea vihon.

”Saatko ne yksin?” äiti kysyi nousematta autosta, raottamalla ikkunaa vain. Hän oli pyyntöni mukaan ajanut tallin pihaan jotta saisin kaikki tavarat vietyä valmiiksi ennen huomista, ja hevosen saapumista. Ennenkuin ehdin edes vastata äidin ääni kantautui jo normaalia kimeämpänä hänen puhuessa puhelimessa jonkun ystävättärensä kanssa. Lähdin siis kantamaan niitä itse.

Oli jo hämärää, mutta Hopiavuoren tallin ulkovalot valaisivat tarpeeksi että näin missä kulkea. Tallissa ei ollut sillä hetkellä ketään muuta paitsi hevoset karsinoissaan. Tuntui melkein varkaalta kulkea siellä yksin, kun kaikkialla oli hiljaista. Toisaalta se oli myös kivaa, sillä sain ihan rauhassa katsella ympärilleni. Varustehuoneessa oli kaappi, jossa ei ollut vielä nimikylttiä mutta se oli varattu mun käyttöön. Asettelin tavarat sinne siististi järjestykseen, ehkä vähän liiankin, sillä olin niin keskittynyt etten kuullut edes lähestyviä askeleita.
”No mä aattelinkin että täältä kuulu jotain ääniä”, viimekerralla mieleen jäänyt ääni sanoi. Rauhallisesta äänensävystä huolimatta säikähdin niin että juuri täyteen pakkaamani harjalaukku tipahti lattialle tömähtäen.
Noa nosti pahoittelevasti käsiään.
”Sori, ei pitäny yllättää. Tulin vaan laittamaan ovia lukkoon, Eetu on ihan varmasti tulossa kipeeksi mutta eihän se sitä ite myönnä. Lupasin että enköhän mä tästä tehtävästä itekseni selviä, niin olishan se ollut vähän noloo jos täällä oliskin joku ylimääränen kössimässä kamoja.”
Kuuntelin Noan selittämistä samalla kun nostin harjalaukun, sieltä tippuneen pölyharjan ja laitoin molemmat kaappiin.

”No, miltä tuntuu kun huomenna susta tulee hevosen omistaja?” Noa kysyi hymyillen nojautuessaan oven karmiin. Hän oli jäänyt seurakseni ja auttanut viimeistenkin tavaroiden kantamisessa, eikä äiti ollut tullut autosta edes tervehtimään, vaikka varmasti puhelultaan huomasi.
Päästin vihdoin raskaan huokauksen, jota olin koko päivän pidätellyt.
”En oikeestaan tiiä”, myönsin ja huomasin katselevani kaikkialle muualle paitsi Noaan. Häntä ei näyttänyt haittaavan, joten annoin itselleni luvan tuijotella kenkien kärkiä. ”Tai kun, tää ei oikeestaan ollut mun idea.”
”Joo, Niina sanoikin että se on yllätys. Jotenkin oletin silti että olisit ihan pärinöissä siitä.”
”Kyllä mä olenkin, kai, tavallaan. Kyllä musta on kivaa saada hevonen, mutta mä en tiedä oonko mä valmis siihen. Kun mä tiedän niin vähän niistä.”
”Hei”, Noa naurahti kevyesti ja siirtyi pois nojaamasta seinään. Sen jalkaproteesi piti narahduksen. ”Ei kukaan ikinä taida ihan täysin olla valmis, oli kyseessä mikä tahansa. Välillä on vaan pakko ottaa se askel reunan yli pimeeseen ja löytää tiensä perille sieltä.”

”Mikä on pahinta mitä sä luulet että voi tapahtua?” Noa kysyi ja veti varustehuoneen oven perässään kiinni. Pysähdyin tallin käytävälle ja odotin hetken, vaikka ei mun tarvinnut miettiä vastausta. Tiesin sen jo ihan hyvin.
”Että se ei tykkää musta, tai mä siitä”, vastasin. Noan kasvoille levisi hymy.
”Tiiätkö, mustakaan alunperin pitänyt tulla mitään hevosen omistajaa, se tapahtu ihan vahingon kautta. Jos ihan rehellisiä ollaan mä en edes pitänyt hevosista, enkä Flidastakaan. Siinä meni monta kuukautta ennenkun mä aloin pitämään siitä”, Noa kertoi kulkiessaan käytävää pitkin tammansa karsinalle. Vaaleanpunainen turpa oli vastassa ja mies siirsi kätensä karsinan kaltereiden välistä silittääkseen sitä.
”Ja nyt voin sanoo että Flida on yks mun elämän kolmesta parhaasta valinnasta mitä oon ikinä tehnyt. Sun pitää vaan antaa aikaa ja oppia yhteinen kieli sen hevosen kanssa, jos niin käy ettet ensin tykkääkään siitä”, hän jatkoi.
”Mitä ne kaks muuta on?” kysyin uteliaana. Noa hymähti hiljaa ja katseli kirjavaa hevosta hetken, ikäänkuin muistellen jotain.
”Mielikin hankkiminen on toinen, mutta ei se ole nyt se mun pointti, vaan se, että älä suotta murehdi sitä näin etukäteen. Kaikella on tapana järjestyä.”

Noan kanssa keskustelu sai mut ajattelemaan asioita vähän eri tavalla. Oli oikeastaan ihan lohdullista kuulla ettei mun tarvitse edes odottaa että kaikki menisi heti hyvin, ja että mulla olisi siellä auttajia useampiakin. Niin Noa ainakin lupasi, mutta en mä tiedä uskallanko kuitenkaan pyytää. Kun en halua vaivata.

Seinäkello jatkoi tikittämistään tunnista toiseen, enkä mä vaan löytänyt hyvää asentoa sängystä. Vatsassa oli ontto olo. Jännitti. Uni ei halunnut tulla, vaikka kuinka pidin silmiä kiinni ja olin liikkumatta. Edes Kaapon tasainen hengitys sängyn jalkopäässä ei saanut nukahtamaan, vaikka yleensä sitä kuunnellessa aina alkaa väsyttää. Aamuun ei olisi enää montaa tuntia.

Ihan pian musta tulisi hevosen omistaja.

[SanttuOsallistuja]

3. Syyskuuta, Tiistai
Kiitos on oikeasti taikasana

Äiti siirtyi istumaan ratin taakse ja veti oven kiinni niin että pamahti. Auton täytti voimakas, makea hajuveden tuoksu jollaista kaikki äitiä kolmekymmentä vuotta nuoremmat käyttävät. Raotin omalta puoleltani ikkunaa vähin äänin.
”Eikö olekin jännittävää?” äiti kysyi iloisen kuuloisena kaasuttaessaan uudesta kotipihasta pois jo ennenkuin ehdin laittaa turvavyön kiinni.
”Muttakun en mä ihan oikeasti tiedä hevosista yhtään mitään”, toistin jo kai kymmenennen kerran sen jälkeen kun palasin Kaapon kanssa lenkiltä kotiin. Äiti tuntui olevan siitä koko ajatuksesta paljon enemmän innoissaan kuin minä.
”Kylläpäs tiedät, olethan sinä fiksu poika. Ja ainahan sinä niitä kirjoja luet, eikö niissä muka kerrota?” äiti puuskahti ja pyöräytti silmiään niin että koko pää keinahti.
”Sitä paitsi”, hän jatkoi. ”Siellä on joku joka voi opettaa.”
”Kuka?” ihmettelin, sillä en tosiaan keksinyt ketään. Enhän mä ketään tuntenut sieltä, tai Otsonmäeltä, tai edes Seinäjoelta.
”Äiti soitteli muutaman puhelun, ja selvisi että sinun pikkuserkku on myös siellä! Kyllä maailma on vain pieni, eikö tosiaan? Kyllä vain.”
”Pikkuserkku? Enhän mä ole koskaan edes nähnyt ketään mun serkkua, saatika pikkuserkkua. Miten mä voin olettaa että kukaan ketä mä en ole tavannutkaan haluaa auttaa mua?”
”Tietysti haluaa, sinähän olet niin ihana!” äiti kurotti kädellään lääppäisemään hiuksiani. Hänen äänensävynsä ei vakuuttanut.

Seurasin äidin ilmettä hänen pysäyttäessä auton selvästi tallin pihaan. Muuten ilmeetön, mutta suu oli kiristynyt tiukaksi viivaksi. Niin kävi aina kun äiti oli tyytymätön.
”Hyi olkoon”, kuulin hänen puhahtavan heti oven auetessa. Olin yllättynyt että hän haistoi enää mitään kylvettyään hajuvedessään ennen lähtöä.
”Nii, mieti kun mä haisen aina sitten hevoselta kun tuun kotiin”, totesin noustessani autosta. Piha oli aika kivan näköinen, sellainen kotoisa maalaistalli.
”Käyt aina vaan pesulla ja laitat vaatteet pyykkiin”, äiti yritti kuulostaa siltä kuin se ei haittaisi.

Jostain kuului hirnahdus, ja vatsassani pomppasi.

Se kuului jostain tallin takaa, todennäköisesti tarhoista, mutta en silti voinut olla miettimättä että jos se olikin ollut minun hevoseni.
”No? Mennään nyt”, hoputin, vaikka yritin olla kuulostamatta siltä. Halusin nähdä millaisia hevosia siellä oikein oli. Äiti seurasi perässä kun lähdin kulkemaan tallin sivua pitkin, ja kuten olin arvannut, meitä vastassa oli tarhat täynnä hevosia. Niitä oli paljon enemmän kuin oletin.

Vaikka eihän hevosta voi kai vain ulkonäön perusteella valita en silti malttanut olla miettimättä mikä niistä oli minun. Siellä oli aika isoja ja hienojakin hevosia, varmaan jotain puoliverisiä. Ja valkoinen arabi, sen tunnistin pään muodosta. Ja täplikäs, jolla oli pitkät karvat jaloissa. Se oli aika hauskan näköinen. Silti arvaukseni ei ollut niistä mikään.
”Onko se toi?” kysyin äidiltä osoittaessani mustavalkoisen kirjavaa pientä hevosta, jolla oli vähän vaaleanpunaista turvassa ja siniset silmät.
Äidin ilme muuttui huvittuneeksi.
”Ei, ei se ole näistä mikään. Se tulee vasta viikonloppuna”, hän laski kätensä selälleni ja lähti työntämään mua takaisin tallia kohti.

Meitä ilmeisesti odotettiin, kun äiti meni talliin niin määrätietoisesti. Siellä hän kätteli vaaleahiuksista miestä joka puhui niin vahvalla murteella että ihan ensin en ymmärtänyt siitä oikein mitään. Mäkin kättelin, ja esittelin itseni, ja sitten äiti alkoi taas puhumaan. En tiedä mistä ne jäivät puhumaan, eikä mun oikeastaan tarvinnutkaan. Tiesin jo että äiti yrittää saada hinnasta alennusta, vaikka ei meillä rahasta ole pulaa. Sen kertoi äidin käsivarrella keikkuva liki tuhannen euroa maksanut käsilaukku, ja oikean käden ranteessa kuudensadan kultarengas. Äiti ei ole koskaan ollut myöskään sosiaalisesti kovinkaan taitava, ja vaikka hän väittää olevansa hyvinkin hienovarainen, no.. Kuulin vielä käytävän toiseen päähän miten hän kehuskeli, ääni ällöttävän imelänä, miten onnekas vaimo omistajalla täytyy olla, että hän olisi tyytyväinen jos olisi nainut samanlaisen miehen.

Onneksi isä ei ollut kuulemassa. Vaikka ei hänkään olisi uskonut, ei äiti minkään maajussin kanssa asuisi päivääkään.

Mulla ei ole paljoa mihin verrata, mutta siihenkin vähään nähden se paikka näytti ihan hienolta. Karsinoiden ovissa oli nimikylttejä, osa oli ihan viimeisen päälle askarreltu ja osassa oli useampi lappu ohjeistamassa ruokintaa ja loimitusta varten. Osassa oli vain hevosen nimi ja omistajan puhelinnumero. Niissä joiden ovissa ei ollut mitään ei myöskään tainnut asua ketään.

Vatsassa kouraisi taas.

Ajatella, että viikonloppuna joku niistä karsinoista saisi uuden asukkaan, ja oveen tulisi mun nimi omistajan kohdalle.

Kavioiden kopse herätti mut ajatuksistani. Talliin oli ilmestynyt se kirjava tupsujalka kaiketi omistajansa kanssa. Väistin kiireesti tieltä pois, mutta ei kai olisi tarvinnut, sillä hevosta taluttava mies naurahti.
”Kyllä me mahdutaan”, hän lupasi ja kulki hevosineen ohitse.
”Mepä ei ollakaan vielä tavattu. Noa, ja Flida”, hän jatkoi puhumista kävellessään ja viittoi vapaalla kädellään ensin itseään ja sitten hevosta.
En tosin katsonut hänen kättään, vaan jalkaa. Tai oikeastaan.. Sen puuttumista.
”Sillä ei oo vieläkään nimee”, hän, Noa, totesi hymyillen muhun vilkaistessaan, ja päästi hevosen, Flidan, karsinaan.
”Aa”, kuulin miten tyhmä äännähdys pääsi suustani, ja tunsin miten poskia alkoi kuumottaa. ”Eikun, en mä mitenkään pahalla, tai siis-..”
Noa keskeytti mut ennenkun kerkesin jatkaa änkyttämistä.
”Relaa, ei se mitään. Mutta oikeesti, kuka sä oot? Eihän se käy jos Hopiavuoressa käy joku jota mä en tunne.” Noan ääni oli ihan hyväntuulinen ja hän hymyili.
”Santtu”, köhähdin edelleen nolona ja pidin huolen, että katsoin kaikkialle muualle paitsi siihen puuttuvaan jalkaan, jolla ei ollut nimeä. Noan ilme kirkastui, ihankuin hän olisi äkkiä muistanut jotain.
”Jasså!” hän nyökkäsi, veti karsinan oven kiinni ja käveli luokseni. ”Mä puhuinkin sun äidin kanssa puhelimessa, onko Niina täällä?”

Ja niin mä tutustuin ihan ensimmäisen kerran mun pikkuserkkuun, jolta puuttuu jalka, jolla on rastat ja oma hevonen, ja jonka nähdessään äidin nenä meni kurttuun. Ei se mitään sanonut, mutta näin että äiti oli odottanut ihan jotain muuta kuin, no, sellaista hippiä. Mua se ei haitannut. Noa jutteli hetken omistajan, Eetun, kanssa ja lupasi esitellä meille paikkoja. Eetulla oli kai kiire jonnekin, ja Noa nauroi että niin on aina, kunhan Eetu oli ensin toivottanut meidät ainakin sata kertaa tervetulleiksi ja pahoitellut ettei voinut jäädä. Jos multa kysytään, niin se varmasti ainakin halusi äitiä pakoon.

Noa kierrätti meidät tallin ympäri, tarhoilta kentälle ja maneesiin, ja takaisin talliin. Äiti ainakin oli tyytyväinen että siellä oli maneesi, sen mukaan se ei tuntunut ihan niin junttilalta kuin ilman. Vaikka en mä ymmärrä miksi se välittää, kun ei se kuitenkaan ikinä tule siellä enää käymään. Eikä mua haittaisi ratsastaa aina ulkona. Noaa ei tuntunut haittaavan äidin kommentit, se vaan hymyili ja nyökkäsi. Isä tekee samaa kun äiti on ikävällä tuulella. Hymyilee ja nyökkäilee, niinkuin kuuntelisi vaikkei oikeasti kuuntelekaan. Muutamaan muuhunkin tallilaiseen me törmättiin, ja Noa esitteli meidät. Yhdenkään nimeä mä en muista, mutta ehkä se ei haittaa.

”Musta sä Santtu olet tosi hyvä lisä meille”, Noa sanoi lopulta kun jäimme tallin ovelle. ”Täällä on pari sun ikäistä tyttöä joille ei tekis yhtään pahaa sun seura.”
En ollut ihan varma siitä, mutta nyökkäsin silti. Tytöt ei yleensä turhia puhu mulle, saatika halua viettää aikaansa mun kanssa. Yleensä niitä kiinnostaa vaan Kaapo.
”Kai täällä saa olla koiria mukana?” tajusin kysyä ennenkuin äiti ehti lähteä autoa kohti.
”Tottakai, mulla on myös oma koira täällä. Se on tuolla tuvassa, voisitte tulla tervehtimään? Siellä on varmasti kahviakin”, Noa nyökkäsi tallia vastapäätä olevaa rakennusta kohti. Vilkaisin äitiin joka vilkaisi kelloonsa. Ja pudisti päätään.
”Nyt ei ehditä”, hän nosti katseensa Noaan ja pusersi väkinäisen hymyn. ”Ehkä ensikerralla.”
”Ehkä”, Noa myönsi. ”Me nähdään sitten viikonloppuna.”
”Joo”, vastasin ja hymyilinkin vähän. Onneksi Noa tuntui kivalta, niin ei jännittäisi yhtään niin paljoa alkaa käymään tallilla.

Äiti käynnisti auton ja lähti ajamaan takaisin kotiin.
”Hei äiti”, aloitin varovasti. ”Kiitos.”
Äidin kasvoilla ollut tiukkuus hälveni ja hänen suupielensä kääntyi ylöspäin.
”Ole hyvä.”

[SanttuOsallistuja]

Äidin kullannuppu

Mua ei oikeastaan haittaa muuttaa. Äiti tekee siitä aina ison numeron, mutta ei sillä oikeasti ole väliä. Sitten varmaan olisi, jos olisi kavereita jotka jäisi jälkeen. Me ollaan muutettu aika usein, yleensä isän työn perässä. Nyt äiti kuitenkin päätti että me muutetaan. Taas. Se halusi jonnekin rauhallisempaan ja pienempään kaupunkiin, kun Turussakaan se ei viihtynyt. Mä luulin että me muutettaisiin vaikka Jyväskylään, tai Lahteen, mutta äiti tosiaan tarkoitti sitä mitä sanoi tällä kertaa. Otsonmäki oli tosiaan pieni paikka, ja rauhallinen. Vaikka oikeasti äiti taisi vaan haluta vaihtaa maisemaa ja aloittaa jossain uudessa paikassa, kun sillä todettiin neljä kuukautta sitten työuupumus. Isä oli ensin muuttoa vastaan, koska sillä oli TYKSissä hyvä työpaikka kirurgisella puolella, mutta se sai kumminkin töitä Seinäjoen keskussairaalasta. Isä on tosi hyvä työssään, sillä on paljon diplomeita työpaikkansa toimiston seinillä. Sen takia äitikin siihen rakastui. Ei siis siksi että se on hyvä kirurgi, vaan koska sillä on paljon rahaa.

Kaapon karvainen häntä innostui rummuttamaan rintakehääni vasten parantaessani asentoa sängyllä. Se makasi pää jalkojeni vieressä, puoliksi sängyllä ja puoliksi päälläni, ja silti se onnistui valtaamaan yhdelle ihmiselle tarkoitetusta sängystä yli puolet. Hajamielisesti ryhdyin rapsuttamaan sen takajalkaa, ja häntä jatkoi onnellista rummuttamistaan. Äiti ei ikinä tykkää siitä että Kaapo on sängyllä, mutta mä olen päättänyt että sillä on lupa olla siinä mun huoneessa. Yöllä se ei kyllä saisi nukkua mun huoneessa, mutta mä yleensä päästän sen sinne salaa sitten kun äiti jo nukkuu. Isää se ei haittaa, isä kun tykkää Kaaposta.

Kaapo onkin mun ainoa oikea kaveri. Silloin kun kaverikirjat oli vielä koulussa juttu, jos joku olisi ikinä halunnut että mä täytän sieltä sivun, siihen olisi tullut ”Santtu, poika jonka paras ja ainoa kaveri on koira”. Mulla ei ikinä ollut sellaista kirjaa, äiti ei suostunut ostamaan. Se taisi tietää että se jäisi tyhjäksi. On mulla puhelimessa pari numeroa aikaisemmista kouluista tallennettuna, mutta en mä niihin ole ikinä mitään viestiä laittanut. Eikä niistäkään ole mitään tullut. Siksi mua ei haittaa muuttaa, koska mun kaveri tulee jokatapauksessa mukana. Sitä paitsi, mikä olisi hauskempaa kuin etsiä ja tutkia kaikki uuden kodin lähistön metsäpolut?
”Lähetäänkö ulos?” kysyin Kaapolta ja työnsin itseni istumaan käsieni avulla. Kultainennoutaja oli hetkessä hypännyt alas ja juossut ovelle häntä heiluen. Napsautin pannan Kaapon kaulaan, sillä se ei tarvitse sitä muuten kuin lenkeillä. Se on niin kiltti ettei se lähde pihasta edes vieraassa paikassa. Pantaan kiinnitin hihnan ja ehdin jo avata oven, ennenkuin äidin ääni pysäytti meidät.
”Odota Santtu. Kyllä me isän kanssa tiedettiin että taas muuttaminen ottaisi sinulla koville”, äiti aloitti. Hän kuulosti siltä kuin hän puhuisi viisivuotiaan lapsen kanssa, joka on juuri hukannut suosikkilelunsa. ”Onhan se ihan epäreilua pakottaa lapsi sopeutumaan uuteen ympäristöön näin nopeasti!”
”Ei oikeastaan. Ei mua haittaa”, otin askeleen kynnyksen ulkopuolelle. Kaapo olisi halunnut mennä jo, ja jos ihan totta puhutaan mäkään en olisi halunnut kuunnella äidin olen-niin-pahoillani-vaikken-oikeasti-olekaan- monologia.
”Niin, niin. Kyllä minä ymmärrän, kaikki kaverit ja tuttu koulu, mutta älä huoli, kyllä sinäkin varmasti täällä viihdyt.”
”Jep. Voidaanko me Kaapon kanssa nyt mennä?”
”Siksipä äiti hankki pikkuisen yllätyksen kullannupulleen”, äiti ilmoitti ylpeän kuuloisena. Mua alkoi väkisin huolettaa.
”Ai?” kysyin vähän empien. Kaapo oli kuusi vuotta sitten lahja äidiltä sen jälkeen, kun me ensimmäisen kerran muutettiin. Sen jälkeen se oli uusi polkupyörä ja sitten tietokone. Tietysti musta oli ihan kivaa saada uusia tavaroita, mutta vaan kun niille oli oikeasti tarvetta. Vaikka Kaapo oli, ja on edelleen, paras lahja jonka olen ikinä saanut, sitä en vaihtaisi mihinkään.
”Mm-m, kun sinähän pidät niistä hevosista, eikö vaan?” äidin hymy levisi. Punatut huulet kiristyivät ja silmäkulmiin kerääntyi pari ryppyä.
”Joo”, olin mä ratsastustunneilla käynyt satunnaisesti parin vuoden ajan. Sen verran, mitä isä ja äiti ehtivät kuljettaa kiireiltään. Ilmeeni kirkastui. ”Saanko mä alottaa käymään tunneilla uudelleen?”
”Melkein, mutta vaan vielä parempaa. Äiti osti sinulle oman hevosen!”

Ehkä mä olen kiittämätön, tai vähän outo. Tai no, aika paljonkin outo, mutta ehkä sitten kiittämätön. Tuijotin äitiä silmät pyöreinä ainakin minuutin, ja Kaapo tuijotti mua ihan yhtä odottavana. Se halusi jo lenkille.
”Hevosen?” toistin vähitellen, edelleen epäuskon vallassa.
”Joo, eikä olekin hienoa! Äiti vaan haluaa että nuppu on onnellinen”, äiti lähestyi kädet levällään. Otin vaistomaisesti askeleen taaksepäin ja naurahdin hermostuneesti.
”Mutta enhän mä tiedä mitään hevosen omistamisesta, tai hevosista muutenkaan!”
”Voi nuppu, äiti on huolehtinut kaikesta. Lähdetään illalla katsomaan sitä tallia, niin äiti kertoo sitten enemmän.”

Kaapoa ei varmasti haitannut vaikka lenkkimme venyi vähän sen iltaruuan yli. Siitä oli mukavaa saada haistella kaikkia uusia mielenkiintoisia hajuja. Jostain oli mennyt rusakko, toisaalta varmaan kettu. Ehkä peurakin. Se sai rauhassa mennä omaan tahtiinsa kuono tiukasti maassa kiinni, autuaan tietämättömänä siitä hätätilasta johon aivoni olin käynnistänyt. Ajatus toisensa perään sinkoili puolelta toiselle, ja jos en tietäisi paremmin väittäisin korvistani nousevan savua. Äiti oli ostanut hevosen. Mua varten. Kun mä osaan hädintuskin nostaa laukkaa kun ratsastan. Enhän mä tiedä mitään hevosten ruokinnasta tai sairauksista tai varusteista tai.. Mistään.

Ajatukseni katkaisi taskussani värisemään alkanut puhelin. Äiti soittaa.
”Moi”, vastasin ja vedin Kaapon mukaani.
”Missä viivyt? Meidän pitää lähteä jo”, äidin ääni kuului kaukaisena ja staattisena, josta päättelin hänellä olevan kaiuttimen päällä.
”Joo. Me ollaan tulossa”, lupasin ja laskin puhelimen takaisin taskuun.
”Tuu, mennään kotiin Kaapo”, vedin koiran mukaani ja lähdin kulkemaan kävelytietä pitkin takaisin. ”Äidille on ihan turha sanoo ei.”

[SanttuOsallistuja]

Santtu Aarnipuro
s. 2003, 173cm
omistaa islanninhevosruuna Fifin

Ulkonäkö
Santulla on lämpimän, suklaisen ruskeat hiukset ja vihreät silmät. Poika on vaaleaihoinen ja hänen kasvojaan koristaa kevyet pisamat. Pörröisiä kutrejaan hän ei ole koskaan onnistunut taltuttamaan, niillä tuntuu olevan aivan oma tahto. Ne pilkistävät pipon tai lippiksen reunojen alta ja ylttävät pojan korvien alapuolelle. Ruumiinrakenteeltaan Santtua kuvaa kaiketi parhaiten perusterve. Hän on ikäisekseen melko keskimääräisessä mitassa, ja täyttää ihannepainon vaatimukset. Kovin lihaksikas tai harteikas poika ei ole, sillä hän ei ole koskaan ollut urheilullista tyyppiä, muttei häntä ihan hinteläksikään voi kutsua. Nuori mies pitää mukavista vaatteista, ja useimmiten hän hautautuu huppariin ja kollareihin, joiden värimaailma vaihtelee mustasta ruskeaan ja maastonvihreään.

Pääpiirteet
– Epäsosiaalinen, nörtihtävä nuori miehenalku
– Paras kaveri koiransa Kaapo, ihmiskavereita ei elämänsä aikana ole onnistunut hankkimaan
– Kirjaviisas, sosiaalisesti mahdottoman kömpelö
– Pidetään usein outona, yrittää vaikuttaa välinpitämättömältä sen suhteen, muttei onnistu siinä
– Ratsastuskokemus pääasiassa satunnaisilta ratsastuskoulujen tunneilta

Luonne tarkemmin
Santtu viihtyy parhaiten itsekseen. Poika on aina ollut hiljaisempaa sorttia, eikä hän ole sosiaalisesti lahjakas. Ystävien tekeminen on vaikeaa, eikä Santtu pidä itseään mitenkään erikoisena. Hän pitää videopeleistä, kirjoista ja taiteesta, ja tietysti eläimistä. Santun parhaat ystävät ovatkin olleet aina nelijalkaisia pojan lyhyen elämän aikana. Siitä huolimatta Santtu yrittää olla aina ystävällinen ja kyllä hän keskusteluun kykenee, kunhan joku toinen sen ensin aloittaa. Hän ei koe olevansa ujo tai varovainen (mutta on silti), hän vain harvoin kiinnostuu ihmisseurasta. Jotkut voisivat pitää tätä outona luonteenpiirteenä, mutta Santtua ei haittaa (haittaapas).

Kunhan Santun lähelle pääsee ja poika ymmärtää, ettei toisten ihmisten kanssa oleminen olekaan niin hankalaa, hänestä tulee esille nörtihtävä hömppä joka nauraa lähestulkoon kaikelle ja uskaltautuu mitä uhkarohkeampiin tyhmyyksiin. Onpa hän menneisyydessään onnistunut käden ja jalan toinen toisensa perään murtamaan hypittyään talon katoilta ja vaikka mistä yllyttämisen uhrina. Tylsää seuraa Santtu siis tosiaan ei ole, kunhan pojan oppii kunnolla tuntemaan.

Syvempi katsaus elämään
Santtu asuu vanhempiensa omakotitalossa ainoana lapsena. Santun isä Markus on lääkäri ja Niina-äiti pankkiiri kunhan sairaslomaltaan palaa töihin, joten pojan vanhemmat ovat aina patistaneet poikaansa pärjäämään koulussa erinomaisen hyvin. Santtu onkin hyvä koulussa, ja hän tuo kotiin aina kiitettäviä papereita. Poika käy tällä hetkellä Murronmaan lukiota yleislinjalla, ja sen jälkeen hän suunnittelee lähtevänsä lukemaan itseään eläinlääkäriksi. Todellisuudessa Santtua kiinnostaisi ryhtyä kirjailijaksi, mutta hän tietää sen olevan jo poissuljettu vaihtoehto vanhemmiltaan kysyessä. Santun paras ystävä jo parin vuoden ajan on ollut 3-vuotias kultainennoutaja Kaapo, joka on pojan uskollinen seuralainen niin kotona kuin tallissakin.

Perhe Aarnipuro muutti Otsonmäelle vuoden 2019 kesällä Markuksen siirtyessä töihin Seinäjoen keskussairaalaan. Santtu joutui siis aloittamaan uudessa koulussa, mutta eipä pojalla ollut kavereita joita jäädä kaipaamaan entuudestaan.

Pojan ratsastusharrastus alkoi vasta hänen ollessa 11 vuotias. Santtu on käynyt ratsastuskoulussa tunneilla aina silloin kun kiireiset vanhemmat häntä kerkesivät autolla sinne kuljettamaan. Yhden kerran Santtu oli kesällä hevosleirillä pojan ollessa 13. Mitään vakaata pohjaa tai taitotasoa Santulla ei siis ole, ja hän on edelleen vielä aika varovainen hevosten kanssa. Siinä missä Santun vanhemmat tottakai olettavat pojan pyrkivän kisakentille Santtu sen sijaan nauttii hevosten kanssa olemisesta ja hauskanpidosta, sillä tallilla oleminen on hänelle tapa rentoutua ja unohtaa muu maailma. Tasoltaan Santtu ei siis ole hääppöinen ja hänellä on vielä paljon opittavaa.

(Santtu hevosineen olivat aikaisemmin Kaajapurojen tallilla, mutta hahmo ja sen tarina ei ottanut niin hyvin tuulta alleen siellä kuin toivoin, joten kaksikko siirtyivät Hopiavuoreen puhtaalta pöydältä, eikä aikaisempia tarinallisia tapahtumia kummankaan elämässä ole tähän mennessä tapahtunut. Fifille piirrettyjä kuvia tullaan käyttämään uudelleen uusien tarinoiden yhteydessä niiden piirtäjän laiskuuden vuoksi.)

[Julkaisija]

Viestit