[Sonja T.Valvoja]

(Yrittää tässä potkia tulppaa irti, jos taas saisi kirjoittamisen päästä kiinni. Tämä on tällainen Inarin viimeisimmän inspiroima, mutta oikeasti vain taas Sonjan päänsisuksen kaivelua)

Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut
Tuvassa oli hirveä huuto ja meteli. Melkein peruutin ovelta takaisin ulos pelkän äänenpaineen voimasta. Eteisessä sikin sokin lojuvat välikausihaalarit ja pienet saappaat paljastivat metelin aiheuttajan: Helmipuron kaksoset. En edes ymmärrä mitä ne täällä tekivät.

Hiippailin nopeasti keittiöön täyttämään vesipulloani ja moikkasin samalla yleisesti kaikkia keittiössä olevia. Luikin samaa tietä takaisin ulos eikä kukaan tuntunut huomaavan taktista vetäytymistäni koska pellavapäiset pikkutytöt kiinnostivat kaikkia enemmän. Hyvä niin, en minä halunnut joutua selittämään mitään. Istahdin terassituolille ottaen samalla siemauksen vesipullostani. Sisältä kuului metakka, mutta seinien armeliaasti vaimentamana.

Ulko-ovi kävi. Vilkaisin nopeasti tulijaa. Se oli Nelly, joka istahti penkille.
— Kuis sä tänne ulos tulit? hän kysäisi noin vain kysyäkseen.
— On niin hiki, valehtelin sujuvasti. — Tuolla sisällä oli niin kuuma.

Se ei ollut vale, sillä sisällä oli todellakin kuumaa ja tunkkaista, niin kuin nyt on kun on suuri määrä ihmisiä sisällä. Ja joku varmaan oli kokannut jotakin vastikään, koska keittiössä tuntui olevan aivan erityisen kuuma.

Nelly nyökkäili.
— Joo, se on heti kun on enempi porukkaa sisällä. Ja musta tuntuu ettei tuolla välttämättä ilmanvaihto toimi oikein hyvin. Tai mä en tiedä että onks sitä ylipäänsä, vanha talo ja kaikkea.

Ääntelin myöntävästi. Ei vanhojen talojen ilmanvaihto minun erikoisalaani ollut, joten mitäpä minä tuohon sanomaan. Sen tiesin, että syksyllä oli Hopiavuoressa tiivistetty ikkunoita ja ovia, mutta oliko nyt mennyt liiankin tiiviiksi sitten. Se kävi mielessä, mutten sanonut mitään.

Juttelimme siinä niitä näitä, kesän kisakalenteria, lomasuunnitelmia ja muuta sellaista yleistä. Sitten tuli se väistämätön kysymys:
— Mitäs Harrille kuuluu?

Teki mieli huokaista. Mitäpä sille, ihan hyvää kuulemma. Ratsastamassa oli käynyt säännöllisesti ja edistynytkin kivasti. Pitäisi tulla heinäkuussa Suomeen muutamaksi viikoksi. Juu, olihan se tosi kiva, totta kai.

Paitsi ettei ollut. Minua ärsytti jo etukäteen ihan suunnattomasti ajatus siitä, että Harri tulisi tänne häiritsemään minun elämääni ja olemaan siinä niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Olin löytänyt itsestäni taas uusia eikä niin imartelevia piirteitä: minä melkein vihasin Harria. Kun kerran lähti sinne Kanadaan niin pysyisi siellä sitten mukisematta. Minä olin tottunut tähän itsenäiseen elämääni.

Vaikka eihän se niin kivaa ollut, kun tunsin oloni yksinäiseksi aika ajoin. Vladimirin kanssa en ollut enää tekemisissä, mitä nyt joskus satunnaisesti tykkäilimme toistemme postauksista Facessa tai Instassa. Tiedän, että olin tehnyt hänelle vähän paskamaisen tempun jättämällä kertomatta tilanteestani. En jaksanut olla kovin pahoillani siitä kuitenkaan.
Anssille olin sanonut sen mitä aioinkin: pidä hyvä huoli Salierista ja nähdään kun tavataan, mutta siinä se. Anssi oli katsonut maahan eikä nostanut katsettaan, mutta sanonut ymmärtävänsä. En tiedä mitä hän varsinaisesti ymmärsi, koska minä en ymmärtänyt yhtään mitään. En minä sitä jäänyt kyselemään.

Minulla oli taas kaikenlaisia ajatuksia, että pitäisi repäistä jotakin. Haaveilin että pakkaisin Mortin ja Axan autoon ja lähtisin keski-Eurooppaan kesäksi, treenaamaan, kilpailemaan, elämään jonkun ihan toisen elämää. Olin melkein jo kysynyt yhdeltä uusmaalaiselta tallilta karsinapaikkaa kesäksi, mutta tajusin sitten että Vladimir asui samalla paikkakunnalla joten todellakaan ei. Kozloveille voisi varmaan mennä myös, Anice oli vähän puhunut siihen suuntaan. Se vain vaatisi viisumijumppaa ja mitä kaiken maailman papereita Mortille ja Axalle enkä nyt jaksanut semmoista.

Mitähän ihmettä sitä taas elämälleen tekisi?

[Sonja T.Valvoja]

Terveisiä Hannaby Hanami Weekiltä

Ruotsissa
Jos olisin ollut liikkeellä oman auton ja trailerin kanssa, olisin voinut lähteä kotimatkalle heti saatuani oman kisaurakkani päätökseen. Vaan koska minä ja Marshall olimme samalla hevosautolla, piti minun odottaa vähintään Marshallin luokat ja jäisimme taas ihan loppuun asti katsomaan miten muut Kozlovit pärjäsivät. Meillä oli hyviä toiveita siitä, että Grigori pärjäisi GP:ssä niin hyvin, että pääsisi vielä sunnuntain finaaliin jollain kolmesta ratsustaan. Minä ainakin pidin peukkuja hänelle ja Stanimirille. Niin ja kilpailihan Dmitrikin esteluokassa kahdella hevosella. Lauantai-iltana olisi myös se juhlagaala.

Mutta en minä valita, etten vielä päässyt kotiin! Hannabyssä oli kaikin tavoin tosi hienoa ja siellä oli jo ihan kesäistä. Aurinko paistoi lämpimästi, ruoho ja puut vihersivät ja nurmikkoalueet olivat täynnä keväisiä sipulikukkia. Ja se hanamikin saatiin: kirsikkapuut kukkivat juuri tänään kaikkein kauneimmillaan ja niitä kirsikkapuita oli istutettu oikein runsaasti pitkin linnan aluetta, ei vain kirsikkapuistoon. Paikat olivat muutenkin hyvin asialliset, joten kyllä täällä kelpasi hevostaan pitää muutaman ylimääräisen päivän.

Heilautin itseni korokkeelta Mortin satulaan kun olin ensin kiristänyt satulavyötä reiän verran. Anssi teki saman Salierin kanssa ja niin olimme valmiit kevyelle lenkille, sillä Hannabyn alue tarjosi hyvin kauniita ratsastusmaastoja. Salieri ja Anssi olivat nimittäin myös tulleet tänne kimppakyydillä ja joutuivat odottamaan sitä, että kaikki mukanaolijat saivat omat kisansa selvitettyä, vaikka omalta kohdalta kisat olivatkin jo ohitse. Ei Anssikaan siitä pahoillaan ollut vaikka Simo oli tarjoutunut hoitamaan Salierin kotiin, jos Anssi olisi halunnut lentää kotiin jo aikaisemmin.

— Voi miten ihania nämä on, huokaisin kun suuntasimme hevosten kanssa kirsikkapuistoon ja ratsastimme kukkivien puiden alle.
— Mä en ole koskaan ymmärtänyt oikein sitä japanilaisten kirsikankukka-innostusta, Anssi tunnusti, — mutta nyt mää taidan tajuta ainakin perusteet. Mä tosin luulin, että ne olisi valkokukkaisia eikä vaaleanpunaisia.
— On niitä valkokukkaisiakin kirsikkapuita. Mä luulen että ne vaaleanpunakukkaiset ovat enemmän koristekirsikoita ja sit ne jotka oikeasti tuottaa hedelmää, ovat valkokukkaisia. Eivätkä näin näyttäviä kukinnaltaan…

Lehtimetsän keskellä kulki niin leveä ratsupolku, että ratsastimme rinnakkain. Molemmat hevoset kulkivat kaulat pitkinä. Oli niin rauhallista, kuului vain kavioiden kopse ja satuloiden narina sekä tietenkin pikkulintujen taukoamaton liverrys. Kisapaikan kuulutukset olivat vain pientä, mitätöntä taustahälyä. Juttelimme niitä näitä ja tietenkin keskustelu meni kisoihin, jotka eivät tulosten valossa olleet menneet mitenkään hirvittävän hyvin.

No, minä sentään sain sijoituksen vaativasta B:stä, jossa olin kahdeksas, juuri muutaman kymmenyksen edellä Marshallia. Anssi ja Salieri olivat sijalla 16, mutta prosenttitulos oli ihan hyvä siihen nähden, että kyseessä oli ratsukon ensimmäinen vaativa B. Lisäksi maanantain luokka oli muutenkin tosi korkeatasoinen ja tuomaroinnin taso tiukka, niin että tyytyväinen sai olla tuloksiinsa kumpainenkin.

Minun vaativa A:ni meni sitten ihan puihin eikä minulla ollut sille selitystä, muuta kuin että Mortilla oli tosi huono päivä. Ei, ei vain sujunut sitten yhtään! Muistin edelleen Nellyn lausahduksen siitä, että kisoja ei voi tilata niille hyville päiville, muina päivinä on tehtävä se mikä silloin on paras suoritus. No, tiistaina se paras oli viimeinen sija ja 57 %, ei voi mitään.

Tänään nämä minun 57 prosentin ratsu tuntui olevan oikeinkin hyvällä tuulella, mutta toisaalta niin olin minäkin, ratsastamassa tässä kaikessa rauhassa pitkin hiekkatietä. Juuri nyt tällä hetkellä minä en jaksanut miettiä edes näitä mieskuvioitani yhtään, vaikka yksi asianomainen ratsasti vieressä. Tänään oli lomapäivä ja kaikilla kivaa.

• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 8 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Linkin lisäys

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on tapahtunut joskus viime viikolla ja on edelleen keskeneräinen, kun en ole saanut kirjoitettua tätä mihinkään loppuun.)

Kozloveilla, osa 3
Minä olin vetäytynyt kirjastosta vierashuoneeseen puhumaan Harrin kanssa. Anice pyysi sanomaan terveisiä ja minä mietin ensin että miksi, mutta muistin sitten että olivathan he tavanneet Harrin kerran silloin joskus… joskus kauan sitten kun kävivät Marshallin luona ja Hopiavuoressa sitten samalla. Marshilla oli silloin Arlekin, minulla vain Salieri eikä Harri ollut vielä hevosen selkään kiivennyt. Olipahan vain osunut minun kanssa tallille samaan aikaan kun Grigori ja Anice olivat käymässä. En olisi muistanutkaan.

Kerroin innoissani päivän tapahtumia, sillä olin taas ratsastanut useammankin hevosen. Lisäksi Anice oli pannut minut ja Mortin tänään tosissaan lujille, mutta se oli hyvä tunti! Harri kuunteli ja kyseli ja tuntui olevan iloinen siitä, että minulla oli kivaa. Sitten menin sanomaan ääneen ajatukseni siitä, että täällä oli muutenkin kiva olla, ei vain hevosten takia vaan myös seuran vuoksi.

— Mä kun kuvittelin että sä olet introvertti, naurahti Harri kun kerroin yhteisistä aamupaloista, lounaista ja iltahetkistä kirjastossa.
— Niin mäkin! Mutta ilmeisesti en ole, ainakaan ihan koko aikaa. Musta vaan jotenkin on tuntunut, että en kaipaa yksinäisyyttä nyt yhtään. Ja Anice nyt on sellainen, että se saa toisen tuntemaan olonsa tervetulleeksi vaikka mä tälleen tunkeudun heidän perheen kotiin ja arkeen. Tai ehkä se vaan on sitä venäläistä vieraanvaraisuutta.
— Tai sit sä oot vaan ollut liikaa liian yksin, arveli Harri, nyt jo vakavampana.
— … niin… En tiedä, ehkä, kiertelin vaikka tiesin oikein hyvin että niin oli.
— Musta meinaan tuntuu että itellä on vähän sitä ongelmaa. Joinain päivinä vaan tuntuu että paras idea olis marssia pomon toimistoon ja sanoo että tää oli täs, mä lähen seuraavalla lennolla Suomeen, pakatkaa mun tavarat ja lähettäkää peräs, moido.
— Et kai sä nyt semmoista oikeasti mene tekemään?
— No en, kyllä nää työt pitää mut täällä, en mä niitä halua jättää keskenkää. Mutku… Kyl sä tiiät. Yksinäistä täälläki tuppaa olemaan kun ehti taas jo tottua siihen, että asuu toisen kans.
— Niinpä.

Seurasi masentunut hiljaisuus, kun kumpikin varmaan mietti että mitä tälle tilanteelle voisi edes tehdä. Ei mitään, kyllä me sen olimme tienneet jo etukäteen. Vaikka se ehkä pääsi yllättämään että tämä näinkin koville otti.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on vähän tällainen kuiva kuvailu, mutta parempaakaan ei nyt irtoa. Ja olen ottanut joitain taiteellisia vapauksia mm. Kozlovien perheen suhteen, toivottavasti ihan kauheasti ei mennyt metsään.

Kozloveilla, osa 2
Pudottauduin satulasta ja ja tuntui siltä, että jalat tärisivät. No, se tekee ihan hyvää vain tällaiselle lusmulle, ja olinhan juuri ratsastanut päivän neljännen hevosen. Se oli myös viimeinen tälle päivälle. Luojan kiitos, huomasin ajattelevani, vaikka tämäkin tunti oli oikein hyödyllinen ja antoisa.

Tänne Kozloveille tuleminen on kyllä osoittautunut hyväksi tempuksi. Anice oli oivallinen valmentaja ja Grigori myös, vaikka Anice minulle enimmät treenit piti. Muutaman päivän jälkeen ei tietysti voi sanoa, että olisimme menneet Mortin kanssa mitenkään selkeästi eteenpäin, mutta kyllä minä silti väitän jotakin edistystä tapahtuneen. En osaa oikein analysoida että mitä se on, koska vähän kaikenlaisia asioita olemme käyneet läpi: apujen huomaamattomuutta, keveyttä, istuntaa, reagointia, eteenpäinpyrkimystä, siirtymisiä… Ei tässä juuri kisojen alla mitään suuria muutoksia olla tehty, mutta ehkä ne on ne pikkuasiat, joista yksi ja toinen on parantunut vähäsen ja kokonaissumma tuntuu sitten jotenkin.

Mutta minä kyllä olen joutunut, tai päässyt, tietenkin, sellaiseen höykytykseen ettei toista! Olen joka päivä ratsastanut useampia hevosia, erityyppisiä, eritasoisia, erilaisia treenejä. Minusta tuntuu että olen oppinut ihan hirveästi kaikenlaista. Se on tietysti hyvä ja sen takia minä tänne tulinkin. Ratsastamisen lisäksi olen luuhannut talleilla muutenkin imemässä kaikkea mahdollista tietoa hevosten käsittelystä, hoidosta ja tallinpidosta.

Ja pääsinhän minä lopulta Stanimirinkin satulaan. Olen todella iloinen siitä, sillä Stanimirilla ja Grigorilla on heilläkin menossa kisoihin valmistautuminen ja pelkäsin, että tällainen Grigoriin verrattuna toistaitoinen räpeltäjä satulassa sotkisi ratsukon pasmat. Mutta ei kuulemma yhden tunnin ratsastuksella vielä oria saada pois raiteiltaan ja Grigori oli koko ajan tietysti katsomassa ja kertomassa mitä pitää tehdä ja miten.

Ei se Stanimir mikään enkeli ollut enkä minä sitä kuvitellutkaan. Sain ensin tutustua siihen maasta käsin ja sain pari kertaa väistellä hampaita. Grigorin läsnäolo kuitenkin sai oriin pidättäytymään suuremmilta sikailuilta. Itse katselin sivusta kun Grigori käsitteli oria ja näillä kahdella tuntuu olevan aivan erityinen suhde. Tietysti, Grigori on varsasta asti Stanimiria käsitellyt, hoitanut ja ratsastanut.

Grigori tuli kertoneeksi yhteisestä taipaleestaan Stanimirin kanssa enemmän kuin olisin voinut muuten jäyhänhiljaiselta isännältä odottaa. Sain kuulla muutamien tuttavien vihjanneen, ettei orloveista ratsuiksi ollut ja Grigori oli päättänyt todistaa väitteen kertakaikkiaan vääräksi.
— And now you’re riding Grand Prix with him? totesin huvittuneena.
— Da, sanoi Grigori lakonisesti, mutta veti suupieltään hymyyn myös. Pidin minä toki Anicestakin, kovasti, mutta pidin myös Grigorin kuivasta ja vain satunnaisesti pilkahtelevasta huumorista.

Ratsuna Stanimir on melko lailla haastava enkä minä siitä saanut mitään kovin kummoista ulos. En toki odottanutkaan, koska olihan Marsh minua varoittanut, että se ei ollut mikään kakunpalanen. Joitain ihan hyviä pätkiä kyllä onnistuin ratsastamaan ja olin niistä itsekseni hyvin tyytyväinen. Tunne oli vähän sama kuin sen kanadalaisen lusitano-oriin kanssa: herra ja hidalgo suostui suvaitsemaan minua satulassaan ja tekemään edes jotakin. Tosin Rojaparaiso oli kyllä aika helppo tapaus Stanimiriin verrattuna, myönnän.

Mutta on täällä Kozloveilla muutenkin ollut hyvä olla. Se oli hyvä valinta tulla asumaan heidän vierashuoneeseensa, vaikka huoneita olisi ollut tarjolla myös tallin yläkerrassa ja siellä olisi saanut olla enemmän omine nokkineen ja rauhassa. Yksinäisyys oli kuitenkin tällä hetkellä se viimeinen asia mitä kaipasin ja solahdin hyvin kivuttomasti osaksi Kozlovien arkea. Suurin syy siihen tietysti on Anice, joka ilmeisesti on tottunut majoittamaan kotonaan sukulaisia ja muita tuttavia enemmänkin.

Iltatallin jälkeen perheellä oli tapana istua kirjastossa yhdessä tekemässä niitä näitä, lukemassa, pelaamassa, katsomassa televisiota ja Anicella oli taas käsissään jokin tekopuolessa oleva riimu. Minä liityin seuraan ja aloin selailla venäjänkielisiä hevoslehtiä, joista katselin pääasiassa kuvia, mutta aloin ahdistella muita kääntämään sanoja ja lauseita. Lopulta Grigori luki niitä artikkeleita minulle ensin ääneen venäjäksi ja käänsi ja selitti. Sonjan ja Grigorin iltasatutuokio, letkautti Anice, joka muutenkin puuttui usein keskusteluun. Niin että kunhan minä täältä palaan, niin venäjänkielen taitoni on ainakin parantunut huomattavasti.

[Sonja T.Valvoja]

Pieni vastine Marshallin tuoreimpaan

Kozloveilla
Hämärä oli laskeutunut jo maisemaan, mutta tallinpihan kirkkaat valot toivottivat meidät tervetulleiksi, kuten myös vastassa olleet Anice ja Grigori. Lämpimät tervehdykset saivat minut tuntemaan itseni kauan kaivatuksi vieraaksi. Epäilemättä Marshall olisi osannut näyttää minulle vierastallin paikat, mutta nyt hän sai rauhassa purkaa Hakran tavaroineen kun Anice otti minut ja Mortin siipiensä suojaan.

Suoraan sanoen häikäistyin Kozlovien vierastallista. Se oli niin… hieno. Epäilemättä joko uusi tai ainakin tosi hyvin pidetty, tilava, siisti ja, voisiko sanoa, ylellinen. En tiedä mistä se johtui mutta sen vain näki heti, että täällä ei ole käytetty halvimpia materiaaleja kun tätä on rakennettu. Oli Hopiavuorikin hyvin pidetty, tilavakin ja aina viimeistä nurkkaa myöten puhtaaksi nuoltu, mutta ei sitä silti voinut sanoa ylelliseksi. Tunsin jälleen kerran jonkinlaista pientä kateutta, vaikka muistutin itseäni siitä, että Hopiavuoressa hevosensa asuttaminen ei maksanut juuri mitään ja minulle tärkeät asiat olivat kunnossa. Mortti ei kaivannut solariumia, tilavia varustehuoneita, vesiboksia eikä kalliin näköisiä karsinaelementtejä, se olin vain minä.

Kun olin saanut Mortin hoidettua matkan jäljiltä ja heinät sen eteen, jäin vielä rapsuttelemaan sitä karsinaan. Se oli hyvä poika, rento matkustaja eikä säpsynyt vieraitakaan paikkoja. Maltoin vihdoin jättää sen rauhaansa kun lähdimme kohti Kozlovien kotitaloa, jossa minulle puolestaan oli varattuna vierashuone.

[Sonja T.Valvoja]

(Ja tämä todellakin tapahtuu siinä rinnakkaistodellisuudessa, jossa mitään hyökkäystä Ukrainaan ei ole tapahtunut.)

Maa polttaa jalkojen alla
Minä olin taas pakkailuhommissa. Tällä kertaa matka vain suuntautuisi itärajan taakse, Kozlovien luokse ja mukana olisi Marsh hevosineen. Sieltä lähtisimme sitten Ruotsiin Hanami Weekille. Minua ei juurikaan enää jännittänyt matkustaminen Mortin kanssa eikä oikeastaan ne kisatkaan etukäteen. Kyllä minä toki juuri ennen omaa ratsastusvuoroani tutisisin kuin haavanlehti, mutta se oli sitten sen ajan murhe. Kerta kerralta se jännitys muuttui siedettävämmäksi. Kai tässä alkoi jonkinlainen kisarutiini karttua.

Ja teki oikeastaan hyvää päästä vähäksi aikaa pois näistä tutuista ympyröistä. Ei Hopiavuoressa vikaa, mutta muuten tuntui siltä, että olin pahasti solmussa muiden asioiden kanssa. Olin vihdoin ja viimein saanut kakaistua Vladimirille, etten ollut oikeasti sinkku eikä hänen kannattaisi elätellä mitään toiveita sen kummemmasta suhteesta. Ei hän sitä herrasmiehenä ääneen sanonut, mutta huomasin kyllä ilmankin, että hän pahastui siitä.

Vladimir lähetteli viestejä myöhemmin pariinkin otteeseen, joissa kertoi tosissaan rakastuneensa minuun ja toivoneensa… no, jotakin, tulevaisuutta yhdessä. En sitten tiedä oliko hän tosissaan vai yrittikö saada minut vain tuntemaan syyllisyyttä. Ei olisi tarvinnut, omatunto nalkutti kyllä jo muutenkin, mutta en minä sitä tietysti Vladimirille mennyt sanomaan.

Eikä Anssikaan oikein jaksanut enää kiinnostaa sillä tavalla. Jännitys, odotus ja se kihelmöinti oli kadonnut. Kai se oli vain arkipäiväistymistä, mutta Anssin kanssa olin tietyllä tapaa sidottu yhteen Salierin kautta. Nytkin Anssi oli tulossa Salierin kanssa Ruotsiin ja kilpailisimme ensimmäistä kertaa toisiamme vastaan vaativassa B:ssä. Tietenkin voisin sanoa, että pidä Salierista hyvä huoli ja nähdään kun tavataan, mutta mitään intiimimpää ei enää. Paitsi ehkä joskus, eihän Anssissa mitään vikaa sinänsä ollut.

Harri sitten! Soittelimme edelleen pari kertaa viikossa videopuheluita, mutta ei kummankaan elämässä ja arjessa tapahtunut kovin kummoisia raportoimisen arvoisia asioita. Tunteistakaan ei jaksanut jauhaa, koska ne olivat sitä samaa: ikävä on, mutta kyllä tässä selvitään, ei se ikävä ole päällimmäisenä mielessä aina.

Eli joo, parempi todellakin lähteä vähäksi aikaa miettimään pelkästään omaa ratsastustaan ja jättää nämä mieshuolet taakse. Muutenkin olin innoissani, sillä Anice oli luvannut että saisin ratsastaa heidän hevosillaan niin että pääsisin kokeilemaan erityyppisiä hevosia ja sellaisiakin juttuja, mitä emme Mortin kanssa vielä osanneet. Voi, jospa uskaltaisi toivoa pääsevänsä edes kerran sen upean Stanimirin selkään, vaikka Marshall olikin sanonut ettei se ole ratsuna sieltä helpoimmasta päästä.

[Sonja T.Valvoja]

Koska Sonja tuli ilmoittautuneeksi nyt sitten sinne Hannaby Hanami Weekille, niin tietysti pitää ottaa kaikki irti Ruotsin-matkasta. Tarjollahan on kisojen lisäksi myös cocktail-tilaisuus ja iltajuhla, pukukoodeina tumma puku ja juhlapuku. Niinpä sitä täytyy istahtaa netin ääreen ja lähteä…

Mekko-ostoksille
— Liian lyhyt.
— Tylsä.
— Kiva kukkakuosi, mutta muuten tylsä.
— Oiii, mikä ihanuus! Vitsit että on liian lyhyt juhlapuvuksi, mutta jos menisi siellä cocktail-tilaisuudessa vaikka sinne mulla kyllä periaatteessa on mekko jo olemassa mutta mutta… Vähän on tyyris kyllä, mutta pakko avata se tohon omaan tabiinsa talteen.
— Ai hitsi mikä bling-bling. Ihan kuin diskopallo. Tietysti siellä sanottiin, että saa vetää överiksikin, mutta kun sitä mekkoa pitäisi voida käyttää joskus myöhemminkin, niin ehkä ei.
— Kiva väri, mutta kun on tuo halter-neck.
— Porno.
— Mikä piru se tuo on?!
— Ihan kuin joku 60-luvun hippi-boheemiviitta.
— Oih, ihana bling-bling. Ai saakeli minkähintainen! No, de la Rentaa, tietysti.
— Olispas kiva malli, mutta toi musta väri on vähän tylsä. Se on kumminkin kevättä, niin voisi olla jotakin muuta. Vaikka saisihan sen tietysti asustettua värikkäämmäksi…
— Liian avonainen se tämäkin on.
— Ihan muodoton.
— Muuten kiva, mutta miksi tuon halkion täytyy ylettyä melkein lantiolle asti? Instant vilautus-vaara.
— Tääkin on aika kiva, mutta vähän… no… tylsänlainen. Perinteinen.
— Uhhuh! Ihana, ihana, IHANA! Voi vitsit, miten ihana. Musta kyllä juu ja vähän kallis, mutta aivan upea. Tarttee nyt vielä harkita, mutta upea.
— No huh huh…
— Voi miten ihana kukkaprintti, mutta vitsit kun on noin avonainen selästäkin.
— Jessica Rabbit.
— Liian lyhyt ja muutenkin outo.
— Oi kuin hieno, mutta ihan liian kallis kyllä. Jaha ja taas näemmä de la Renta. Mulla se on kallis maku, näemmä.
— Tästä tulee liiaksi häämekkovibat.
— Mummokolttu tuo on.
— No onpas siinä kerrakseen hörhelöä. Ja vielä vaaleanpunainen. Nätti kyllä sinänsä, mutta ei.
— Voi mikä ihana väri! Muuten kyllä vähän tylsä.
— Tuommoiset hihat, kääk.
— Vitsit tämä olisi varmaan tosi paljon helpompaa, jos edes itse tietäisi mitä haluaa…

[Sonja T.Valvoja]

Tien päälle
Löin auton takaluukun kiinni kun kaikki matkalle otettavat tavarat oli saatu pakattua. Kiitin Santtua ja Eaa, jotka olivat auttaneet kantamisessa. Santtu oli vain osunut samaan aikaan paikalle kun olin roudannut ensimmäisiä pakaaseja ja kysynyt voisiko olla avuksi. Ea oli pölähtänyt paikalle myös. Santtu ja Ea olivat selkeästi ystävystyneet ja Ea oli tarjoutunut auttamaan myös. Eikä siinä kolmeen pekkaan kauaa nokka tuhissut kun kaikki tarvittava oli autossa.

Sitten oli Mortin vuoro. Tarkistin vielä viimeisen kerran että se oli asianmukaisesti varustettu ennen kuin talutin sen traileriin. Mortti tuli kiltisti rampille asti, mutta siinä sen piti aina vähän tarkistella, että mikäs tämä tällä kertaa on. Sen jälkeen se tuli kiltisti traileriin.

— No mihinkäs te ootta Mortin kanssa lähärössä? kuulin selkäni takaa kun nostin lastaussiltaa ylös. Tunnistin Jannan äänen ja vilkaistessani sivulle näinkin Jannan ja Rasmuksen. Jannan maha oli pyöristynyt jo sen verran, että sen huomasi talvivaatteidenkin alta.
— Lähdetään Mortin kanssa ensin Kangasalle ja sitten viikon päästä Edsvikiin kisoihin.
— Kangasalle? Sinne Simon tykö vai?
— Juu, mennään sinne viettämään intensiivivalmennusviikkoa. Tai ei se nyt ehkä niin intensiivinen ole, kun pitää kuitenkin jättää paukkuja kisojakin varten. Salierikin tulee mukaan, tekevät Anssin kanssa kisadebyyttinsä siellä helpossa A:ssa.
— Ai mutta soon hianoo notta nekin lähtee kisaamahan. Vissihin sujunnut sit hyvin niirenkin yhteiselo.
— Juu on. Vähän mua jännittää itseäni se, että miten Salieri käyttäytyy tällä kertaa, tunnustin. — Mutta onpahan nyt ainakin tuttu kaveri mukana, vaikkei siitä kyllä viimeksikään sanottavaa hyötyä ollut.

Janna mietti vähän aikaa ja muisti sitten.
— Niin ne kisat sillohon kun Harri oli vielä Suomessa.
— Jep, just ne, kun se riehui niin kuin sillä ei olisi käytöstapoja ollenkaan. Toisaalta Salieri on nyt ollut siellä Kangasalla ja siellä on enemmän elämää, vieraita hevosia ja kaiken maailman häppeninkiä, että jos se on vähitellen siedättynyt. En tiedä, jää nähtäväksi. Kyllä mä olen Anssia varoitellut vähän että voi tulla ylläreitä.

Tarkistin vielä kerran, että kaikki varmasti oli mukana. Käytin Axan vielä ojanpenkalla pissillä. Sillä oli oma paikkansa ja turvavyöt takapenkillä. Janna ja Rasmus toivottivat hyvää matkaa, kun istahdin autoon.

[Sonja T.Valvoja]

Eilen, perjantaina 12.3. tapahtunutta, pieni vastine Jumin tarinaan.

Kevätpäivä
Tulin tänään tallille heti aamupäivästä. Iltapäivällä olisi yksi asiakaspalaveri, jossa kestäisi tiedä miten kauan. Oli vähän sellainen asiakas ja sellainen palaveri. Tämä työajan tiputtaminen puoleen oli kyllä paras ideani tosi pitkään aikaan, ajattelin jälleen kerran. Se antoi niin paljon vapautta elämään ja kun sen vielä yhdisti etätöihin, joita saattoi tehdä käytännössä melkein mistä vain, niin se mahdollisti paljon asioita, esimerkiksi kilpailemisen ulkomailla. Lisäksi firma pärjäsi ihan hyvin tälläkin työpanoksella eikä oma taloutenikaan palkkatulon pudotuksesta paljon hetkahtanut, ei edes silloin kun Harri lähti. Niin että mikäs tässä, ratsastella auringossa ja kuunnella räystäiltä tipahtelevan veden tissahtelua.

Mortti oli ollut sen Hollannin-reissun jälkeen vähän kevyemmällä, mutta tänään suuntasin sen kanssa kentälle ja tarkoitus oli palautella mieliin työnteollisia juttuja. Tallilla ei ollut juuri ketään näin arkiaamuna, Eetu vain ja Camilla, työn touhussa kumpainenkin ja moikkasivat kun kuljin ohitse ja huikkasin itse hyvät huomenet.

Harjasin Mortin ulkona suulissa. Se oli aloittanut jo karvanlähdön, vaikka oikeasti sen talvikarva oli kyllä säälittävä yritys verrattuna moneen muuhun. Mutta vaikka karvaa ei paljon ollutkaan, sitä silti lähti pölisemällä. Ihmettelin taas kerran, että voiko sitä irtokarvaa jotenkin materialisoitua tyhjästä ja muistelin samalla Salieria, joka pölisi tuplasti pahemmin, mutta joka toisaalta kyllä muistuttikin talviturkkinsa kanssa villijakkia.

Hämmästyin hieman kun huomasin ulkokentällä ravailevan ratsukon. Himskatti, minä kun kuvittelin saavani pitää kentän ihan kokonaan itselläni. Tunnistin hevosen Rubiksi, joten kypärän alle puoliksi piiloutuneen ratsastajan voisi sitten olettaa olevan Jumi. Rubi oli nuorehko ori, tiemmä, joten se ei välttämättä sulattaisi seuraa kentällä, vaikka Mortti olikin ruuna, mutta voisihan sitä kysyä. Ei tällaisella ilmalla halunnut hapantua maneesissa.

— Hei, voisiko tulla kentälle kans vai haittaako se? kysyin Jumilta, kun hän kaarsi hevosensa lähemmäs. — Vai onko häiriöksi?
— Ei ollenkahan, tulkaa vaan. Rubi ei muista hevosista ole millänskään ja me ollahan joka tapauksessa lopettelemassa tässä pikapuolin.

Talutin siis Mortin kentälle ja nousin selkään.
— Se on niin hieno ilma tänään, etten halunnut mennä maneesiin, sanoin vähän ohimennen, kun en muutakaan keksinyt. Sää oli aina hyvä puheenaihe.

Jumi vastasi myöntävästi ja sanoi itsekin sen takia tulleensa ulkokentälle. Koska hän vaikutti tosiaan tekevän jo loppujäähdyttelyjä Rubinsa kanssa ja muutenkin tuntui ihan puhekykyiseltä ja -haluiselta, kysäisin hänen hevosestaan. Perusasiat tietysti tiesinkin jo, nelivuotiaaksi kääntyvä ori, irlantilaista sukujuurta oleva kenttälahjakkuus. He olivat kuulemma aloittelemassa kisauraansa pikkuhiljaa tänä vuonna. Minä puolestani kertoilin omista kisasuunnitelmistani Mortin kanssa: nyt seuraavana kiikarissa olisi Edsvikin kisat aprillipäivänä.

Jumi sai Rubinsa jäähdyteltyä ja jätti minut kentäälle kaksin Mortin kanssa. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että teki melkein mieli riisua takki jo pois.

[Sonja T.Valvoja]

Comber Cupin tuotokset

VaA
Eihän tämä voi olla tottakaan, ajattelin kun hyppäsin puutuneena alas hevosauton hytistä Comberin tallipihalla. Täällähän on ihan… kevät. Lämmintä. Vihreätäkin näkyy jo kovasti nurmikoilla vaikka puut ovat vielä lehdettömiä. Sen tiesin että Hollannin kuuluisaa tulppaanisesonkia saisi odottaa vielä muutaman viikon. Mutta silti! Aurinko! Vihreys! Lämpö! Pohjanmaan hankien keskeltä matkaan lähteneille tämä tuntui aivan yllätyslahjalta.

Kiirehdimme avaamaan ramppia, jotta saisimme hevosetkin ulos ihastelemaan tätä ihmettä. Mortti oli ollut tapansa mukaan järkevä matkustaja kaikin puolin. Ainahan se oli, mutta jotenkin minusta tuntui siltä, että se kuitenkin viihtyi paremmin tässä isommassa hevosautossa kuin trailerissa. Mistä lie sitten johtui, en tiedä. Merkittävästi enemmän tilaa ei tässä hevosautossa ollut, mutta ehkä kyyti oli tasaisempaa.

Kuten yleensä, Mortti seisahtui vähäksi aikaa pihalle katsomaan ympärilleen kun olin saanut sen autosta. Se selkeästi tsekkasi maisemat ja saattoi toisinaan hirnahtaakin kuin kertoakseen muille, että hei, täällä ollaan. Niin se teki nytkin. Kauempana olevista tarhoista nousi muutama pää ylös, mutta painuivat sitten takaisin heinäkasoilleen. Olivat kaiketi tottuneet itsestään meteliä pitäviin vieraisiin.

Talutin Mortin sille varattuun vieraskarsinaan. Täällä näytti olevan tosi asianmukaiset tilat vieraille hevosille, totesin hyvillä mielin. Riisuin sen kuljetusvarusteista, tarkistin sen joka puolelta ja mittasin lämmönkin. Kaikki näytti olevan hyvin. Se oli sentään mainiota, totesin itsekseni ja taputtelin ruunaa kaulalle.

Kun olin selvittänyt, missä hevosia voisi liikuttaa ja talutella, puin Mortille suitset ja napsautin juoksutusdeltan kiinni. En minä varsinaisesti juoksuttaisi sitä, mutta antaisin sen kuitenkin liikkua vapaammin kuin pelkän riimunnarun kanssa. Verryttelykentällä Mortti ottikin ilon irti ja kierähti ensimmäisenä hiekkaan pyöriskelemään. Katselin sitä hymyillen yrittäen samalla pitää huolen siitä, ettei se sotkeentuisi juoksutusliinaan. Mortti kihnutti itseään oikein nautinnollisesti molemmilta kyljiltä. Kun se vihdoin malttoi nousta jaloilleen, se ravisteli itseään niin voimallisesti, että minä jouduin vähän aikaa syljeskelemään hiekkaa suustani. Olisihan se pitänyt tietää jo.

Illalla hotellihuoneessa mietin suunnitelmia seuraavalle päivälle. Se ei ollut vielä kisapäivä, vaan olin varannut tähän yhden ylimääräisen välipäivän ennen ensimmäistä luokkaa. Tykkäsin tällaisesta mahdollisuudesta, että sain ratsastaa yön yli levänneen Mortin kevyesti kisaa edeltävänä päivänä ja vasta sitten joutuisimme tositoimiin. Torstaina olisi tosin luvassa “vain” vaativa B. Kuten Nelly oli sanonut, ajattelin vaativaa A:ta jo meidän pääluokkana ja tämä helpompi luokka toimi lähinnä vain verryttelynä sitä varten. En ratsastaisi torstaina siis vielä niinsanotusti täysiä, vaan otin sen enemmänkin kisatreeninä sekä itselleni että Mortille. Tällä kertaa kuitenkin osaisin olla toistamatta niitä samoja virheitä, mitä Pariisissa olin tehnyt. Ainakin toivoin niin!

Niin, se huominen. Yleensä ratsastin kisaa edeltävänä päivänä kevyesti kentällä, kävin läpi askellajit ja taivuttelin hieman sekä tarkistelin että Mortti oli kuulolla ja kaikin puolin kunnossa. Mutta täällä houkuttelivat joenrannan ja lähiseutujen ratsastusreitit. Jos siis poikkeaisin rutiineista ja lähtisin katselemaan vähän noita reittejä? Miksipä ei, voisin minä käydä läpi ne askellajit ratsupolullakin, varsinkin kun minulle oli erikseen neuvottu muutama sellainen reitti, jolla polun pohja oli erityisen hyvä, siis melkein kuin kentällä ratsastaisi. Lisäksi huomiseksikin oli luvattu poutaa ja aurinkoa eikä Morttikaan koskaan maastoilua pahakseen pannut.

Jotenkin jo pelkästään tämä saapuminen tänne Comberiin oli niin lupaava, että olin tosi luottavainen kisojenkin suhteen. Toisaalta tiedostin kyllä ihan hyvin sen, että pieleenkin saattoi mennä, vaikka olosuhteet olisivat miten hyvät tahansa. Mutta hei, en minä ollut mikään ammattiratsastaja, pelkkä harrastelija vain. Tietystihän sitä aina toivoisi hyvää tulosta ja voittaminen maistui kieltämättä makealta, mutta ilmankin pystyisi elämään.

vaB
Huolimatta siitä, että vielä eilen olin ollut niin tyyni ja rauhallinen, kisapäivän aamuna vatsassa tuntui lepattelevan perhosia. Tai niitä Nellyn mainostamia talitinttejä… Aamulla ei hotelliaamiaisella ollut oikein ruokahalua vaikka tiesin ihan hyvin, että tänään tarvitsisin kyllä energiaa. Mutta kun ei mennyt alas, niin ei mennyt alas, minkäs sille mahtaa. Onneksi hoitajan repussa oli mukana varaevästä, pähkinöitä, välipalapatukoita, juotavaa ja ja todellista hätätilannetta varten urheilujuomaa ja energiapatukoita.

Jännitys vähän helpottui, kun taluttelin Morttia vähän aamupäivällä. Luokkahan olisi vasta iltapäivällä, mutta halusin edes vähän simuloida sitä kuin olisimme kotona. Siellähän Mortti tarhaili lähes koko päivän ja se siis oli tottunut olemaan paljon ulkona. Taluttelu ei ihan sama asia ollut tietenkään kuin tarhailu, mutta ehkä sinne päin kuitenkin. Ja jos ihan totta puhun, halusin myös viettää vähän aikaa Mortin kanssa ihan kahdestaan, rapsutella sitä, jutella sille ja antaa sen omalla olemuksellaan rauhoitella minua. Se näytti niin hienolta kirkkaassa auringonpaisteessa, harja jo siististi sykeröitynä ja kaikin puolin moitteettoman puhtaana. Maailman komein Mortti!

Mutta silti ihan liian nopeasti se oma luokka ja oma lähtövuoro tulivat! Kyllä minulla edelleen vähän jalat tutisivat, kun hoitaja punttasi minua satulaan. Taas kerran mietin, että mitä ihmettä minä täällä oikein teen, mitä ihmettä varten olin taas lähtenyt kilpailemaan vaikka tiesin, että minua jännitti niin että olin oksentaa. Mortti ei parantanut tilannetta yhtään olemalla vähän turhankin vireä. Se steppaili ja tempoi kuolaimiaan, hirnui muille hevosille eikä malttanut oikein keskittyä minuun. Voi hyvä hemmetti, miten se nyt taas näin käyttäytyi?

Ja vaikka kuinka oli huono olo ja huonosti käyttäytyvä hevonen, piti silti mennä verryttelykentälle ja esittää olevansa ihan vakavasti otettava kouluratsukko. Kävin jälleen kerran mielessäni läpi ne samat asiat kuin Pariisissakin: voisikohan osallistumisensa vielä perua ja että voisikohan matkustaa ajassa taaksepäin ja kolkata itsensä tajuttomaksi juuri minuutti ennen sitä kun klikkasi kisaosallistumisensa menemään. Tiesin kyllä ihan hyvin, ettei ajassa voinut matkustaa taaksepäin ja osallistumisensa voisi kyllä perua, mutta miksi ihmeessä.

Mortti tanssahteli verryttelykentällä eikä tahtonut asettua oikein mitenkään.
— No ei ne tuomarit voi teitä ainakaan lennokkuuden puutteesta moittia, heitti kisahoitajani kentän aidalta.

Naurahdin tälle kommentille ja huikkasin myöntävän vastauksen takaisin.
— Mutta melkein kaikesta muusta ne voi kyllä moittia, lisäsin vielä.
— Se on taas sit heidän duuninsa.

Vaikka se oli niin mitätön hauskuutus, mitä hoitajan heitosta tuli, kai se ja sitä seurannut pieni naurunhyrähdys vaikuttivat vähän kuitenkin. En nimittäin ollut enää ihan niin hermostunut ja ilmeisesti se vaikutti myös satulan alle. Mortti alkoi vähitellen rentoutua, rauhoittua ja kuunnella. Olisihan se pitänyt tietää, että hevonen vaistosi kyllä ratsastajan jännityksen ja stressin. Mortti varsinkin oli juuri tällainen, se imi ihan täysimääräisesti minun tunnetilat. Mietin joskus, että olivatko kaikki täysiveriset tällaisia. En tosiaan tiennyt, sillä Morttihan oli minun ensimmäinen kosketukseni täysiverisiin. Pitäisi joskus ehkä kysyä Jannalta, että miten hänen Paahtiksensa luki ratsastajan tunteita.

Ihan täydellisesti se verryttely ei mennyt, mutta milloinpa sitä kaikki hevosten kanssa meni täydellisesti. Kuten Nelly oli joskus sanonut, valitettavasti kilpailuita ei voi tilata niille päiville, jolloin kaikki menee aivan putkeen. Muina päivinä on tehtävä sen päivän paras suoritus. Niine hyvineni ratsastin radalle pinkeän, mutta sentään jotenkin kuulolla olevan Mortin kanssa ja toivoin parasta. Tunnetila oli jotenkin samanlainen kuin Pariisissa joulukuussa, paitsi että tällä kertaa yrittäisin muistaa hengittää enkä ratsastaisi Simon sanojen mukaan käsijarru päällä.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on tapahtunut joskus vähän aikaisemmin jo, siinä viitataan Hallavan ystävänpäiväkisoihin.

Valmennussuunnitelmia
Nelly naureskeli sillä tavalla itseensä tyytyväiseen ja hieman ärsyttävään sävyyn, jos nyt viitsisi moisesta ärsyyntyä.
— Jaa että vaativa B sitten ihan vain kesken treenikauden verryttelykisana.
— No itsehän sitä ehdotit. Ja verryttelykisastahan se meni kun prosentit ja sijoitus oli mitä oli.
— Niin sanoin, totta kyllä juu. Enkä mä sillä. Lähinnä tuli mieleen mitä oli vuosi sitten, kun sua sai vetää ja työntää vaativaan B:hen eikä meinannut sittenkään onnistua. Meinaan niihin Storywoodin kisoihin.

Naurahdin jo itsekin kun muistelin sitä keskustelua.
— Näin vuoden jälkeen voin ehkä myöntää, että mä olin väärässä ja sä oikeassa.
— Niin, vuoden ja aika monen tosi hyvän tulokset jälkeen. Mistä tulikin mieleen, että mitäpäs Salierille kuuluu?
— Tulee kuulemma hyvin toimeen Anssin kanssa ja saa nähdä josko pian alkavat suunnata kisoihin kans. Ihan eivät vielä vaativaa B:tä suunnittele, mutta helppoa A:ta joka tapauksessa ja kunhan saavat kokoamisasteen paremmaksi, niin sitten sinne vaativaan. Että katsoo kesällä, jos pääsen kisaamaan joskus Anssia ja Salieria vastaan vaativassa B:ssä.
— Sun kannattaisi ehkä alkaa miettiä sitä vaativaa A:ta pääluokkanas, vaikka toki se B menee siinä sivussa kyllä.
— Totta kai joo, sanoin ja rapsuttelin Morttia harjantyvestä. Sillä oli tänään vapaapäivä, tosin kävisimme pienellä metsälenkillä ihan taluttaen vain. Nelly oli vain ehtinyt ensin juttelemaan.

— Mitäs muuta sä olisit mieltä sellaisesta, että jos lähtisin jossain vaiheessa ens kuuta jonkinlaiselle intensiiviviikolle Simon luo? Sen kanssa on ollut vähän puhetta sellaisesta ja mä lupasin harkita, kysäisin Nellyltä vähän niinkuin ohimennen.
— Ilman muuta lähdet! Sä tiedät ihan yhtä hyvin kuin mäkin, että multa loppuu kohta osaaminen kesken teidän kanssa. Perusvalmennusta mä tietysti pystyn vetämään teille aina, mutta sitten kun tarttee jotakin piffejä ja paffeja alkaa treenata, niin… nada. Ja muutenkin, Simo on valmentanut ennen kuin mä synnyin. Otat vaan kaiken opin, mitä saat.

Tunsin oloni huojentuneeksi ja iloiseksikin, kun Nelly suhtautui tähän asiaan niin rempseästi ja realistisesti. Minä olin oppinut aikoinaan vähän pelkäämään valmentajia, kun voimistelussa he olivat niin reviiritietoisia. Tai ainakin se minun valmentajani oli ollut sellainen. Mikään ei ollut kauheampaa kuin se, että jos oma valmennettava kävi tai edes kuunteli jotakuta toista valmentajaa.
Tietenkin hän oli ihan mestaruustason voimistelija ja valmensi useampiakin menestyviä nuoria, mutta hänelle maailmassa oli yksi ainoa oikea tapa toimia, se hänen tapansa. Jos se ei kelvannut, sai kaikin mokomin poistua. Silloin teininä se oli tuntunut loogiselta eikä sitä tietysti uskaltanut kyseenalaistaakaan. Nyt se tuntui vähintäänkin väärältä.

[Sonja T.Valvoja]

(Kato kun pitää itsekin tämä nyt kirjoittaa, kun menin vähän lupaamaankin jo, mutta se teksti ei kirjoita itse itseään. Kumma juttu… Eli 8.2. tapahtunutta)

Virallinen tiedote
Keittiössä oli väkeä melkein ahtauteen asti, kun Eetu oli käynyt ihan asioikseen pyytämässä kaikkia kahveelle. Minä kaadoin itselleni juuri kiehunutta vettä teepussin päälle ja istahdin vielä vapaana olevalle tuolille. Jotakin oli tosiaan menossa kun oli oikein kakku pöydässä, mutta mitä ja kenellä?

Sitten Janna karaisi kurkkuaan paljonpuhuvasti:
— … mun ja Rasmuksen perhe tuloo kasvamahan alkusyksystä. En minä tiärä että onko joku jo arvannukki, mutta minoon tiänny lokakuusta asti ja tarvittin vaan vähän aikaa prosessoira koko asiaa…

Tämäpä vasta yllätys! En olisi osannut arvatakaan. Tai no, jotenkin sen olin huomannut, että Jannalla oli jotakin menossa, mutta tämmöinen vaihtoehto ei kyllä tullut mieleen. Ilmoitusta seuranneessa hälinässä sain päätettyä, että onnittelisin Jannaa. Jos hän kerran oli sen lokakuusta asti tiennyt ja sanoi tarvinneensa prosessointiaikaa uutisen jakamiseen, niin tästä voisi päätellä päätöksen olevan harkittu ja vauvan siis haluttu. Ehkä se vauva oli sitten hyvä uutinen ja onnittelun arvoinen asia, vaikka minulle vaistomaisesti ensimmäisenä tuli mieleen sanoa ”Otan osaa, oliko vahinko?” Mutta eihän sellaista voi mennä suustaan päästämään ulos.

Ei sillä, Janna olisi varmasti ihan hyvä äiti. Jo työ sosiaalialalla varmasti toi hänelle jonkinlaista tietoa, taitoa ja tunnetta siitä, miten pienen ihmisenalun kanssa pitää toimia. Ja muutenkin Janna oli sellainen, rauhallinen ja harkitseva, empaattinen. Mukava. Huolehtivainenkin. Hoiti hyvin Myssyään ja Paahtista ja oli näiden kanssa tervejärkinen, ei lähtenyt kaikkiin muotikohkauksiin mukaan. En minä tiennyt miten nämä vertautuvat äitiyteen, mutta ei se nyt ainakaan toivottomalta vaikuttanut näin ulkopuolisen silmin.

Sitä Rasmusta minä en niin tuntenut, mitä nyt muutamia kertoja tavannut tallilla ja jutellut jotakin yleistä. Hänkin vaikutti ihan tervejärkiseltä tapaukselta. Jannan puolesta saatoin vain toivoa, ettei tämä Rasmus osoittautuisi samanlaiseksi nilkiksi kuin eräs tuntemani perheenisä… Rasmuksen takia toivoin myös, että päätös oli todellakin ja aidosti yhteinen. Ettei sitten jossain vaiheessa alkaisi kaduttaa ja tulisi haettua piristystä lapsiperhearkeen jostain muualta. Lupasin itselleni pitää henkisesti peukkuja pystyssä Jannalle. Ja kai se piti nyt oikeasti sanoa ihan ääneenkin, että onneksi olkoon.

[Sonja T.Valvoja]

(kirjoitettu Harrin näkökulmasta)

Hyvää ystävänpäivää vain
Tämä homma oli alkanut arkipäiväistyä. Elämä oli asettunut uomiinsa täällä Torontossa, ilmeisesti kai Orionissakin ja meidän puhelumme alkoivat maailman tylsimmällä kuulumistenvaihdolla:
— No mitäs sinne kuuluu?
— Ei tänne mitään erikoista, sitä tavallista vain.

Eikä se sitten sen kummempia selityksiä tarvinnut. Minä tiesin mitä Orionissa oli ja Sonjakin oli nähnyt tätä Kanadan-elämää muutaman viikon ajan, joten mitään suurta uutta ei täälläkään ollut kerrottavana. Hevosista ja ratsastamisesta tietenkin juttelimme, mutta jos totta puhutaan, niin ei niistäkään ihan loputtomasti riitä juttua.

Pahin ikävä oli hellittänyt. Toki se edelleen kalvoi kun pysähtyi miettimään asiaa ja varsinkin illalla yksin nukkumaan mennessä. Se ei kuitenkaan päivisin juurikaan pulpahtanut mieleen kun oli kaikkea muuta: töitä, menoja, harrastuksia. Hyvähän se tietenkin oli, sillä ikävässä vellominen on kurjaa, jos se on se päällimmäinen asia ja tunne mielessä. Parempi siis näin. Ihminen on sopeutuvainen eläin.

Näitä kaikkia asioita pyörittelin mielessäni samalla kun mietin mennyttä viikonloppua. En tiennyt mikä oli syytä ja mikä seurausta ja mistä, mutta lauantai-ilta baarissa muutaman työkaverin kanssa oli johtanut täysimittaiseen katastrofiin. Minua hävetti niin että oksetti. Uskon nyt, että tällaisissa fiiliksissä kieriskelevä ihminen voi ihan helposti tehdä vaikka mitä harkitsemattomuuksia. Lähteä luostariin munkiksi sovittaakseen syntinsä. Antaa koko omaisuutensa hyväntekeväisyyteen korvatakseen edes jotakin jollekin. Lupaa tehdä täyskäännöksen elämässään, koska on niin paska ja paha ihminen. Kävelee junan alle tai kanavaan, jotta se häpeän tuska loppuisi.

Toivoin, että saisin tekoni jotenkin tekemättömäksi, mutta sitä taikatemppua ei ollut olemassa. Sen verran minulla sentään oli selkärankaa, että lähetin Peggylle viestin, että kiitos illasta, mutta en voi tavata enää toiste, hyvää loppuelämää ja anteeksi. Seuraavaksi minun pitäisi tunnustaa Sonjalle suudelleeni vierasta naista ja flirttailleeni muutenkin häpeämättömästi, ja kantaa ne seuraukset siitä. Pieni ääni kuitenkin kuiskutteli, että mitäpä jos et kertoisi, eihän se ollut kuin yksi ilta ja ihan vain baarissa, ei mitään jatkoja. Herrasmies olit, melkein ainakin. Ei Sonja sitä tiedä eikä saa mitenkään selville, jos nyt olet ihan hiljaa. Ja se mitä ei tiedä, ei siitä voi loukkaantua eikä sen takia erota…

[Sonja T.Valvoja]

”Niin kuin meitä kumpaakaan ei hiertäisi mikään”
Just näin! Ah, nuo ihanat kulissit.

Nellyn kitkeryyden ymmärtää ja se on selvä asia se, kun takana on oma järkyttävä menetys. (Voi että, tässä välissä sitä toivoo ettei Nellyn kirjoittaja olisi lähtenyt vaan olisi täällä tuomassa Nellyn näkökulmaa asiaan. Sitä kaipaisin.) Inarin tilanne ei ole niin päivänselvä tai ei oikeastaan selvä oikein mitenkään. Eihän Inarilla ole mitään varsinaista syytä olla surullinen, katkera tai muuten vain purra hampaita yhteen. Paitsi tietenkin se oma huonommuuden tunne, se että Eira on taas kerran parempi, tällä kertaa nyt sitten kaksosten kanssa leikkimisessä. Nekin tykkää enemmän Eirasta kuin Inarista. Eikä sitä kukaan tajua, Nellyn tilanteen tajuavat kaikki tai tajuaisivat, jos jaksaisivat ajatella niin pitkälle.

[Sonja T.Valvoja]

Voi teinit! Ai että ne on ihania 😀 Ja vaikka omista teinivuosista on niin paljon aikaa, etten viitsi edes kertoa (vinkki: ei silloin mitään kännyköitä tai snapchateja ollut), niin tunnistan tämän tilanteen silti. Onnistuneet treffit ja vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa leijailu, jota on pakko kavereille hehkuttaa ja mielipiteiden kyselyt ja nauruhepulit ja ei nyt ainakaan liian nopeasti saa vastata toisen viesteihin ettei se vain kuvittele epätoivoiseksi. Nauratti tämä ihan, koska se on niin tuttua.

Mutta tässä taas hiplataan näitä vauvanvaatteita enkä minä vieläkään ymmärrä että mitä niin ihmeen ihanaa on vauvanvaatteissa.

[Sonja T.Valvoja]

Näitä sukupuolirooleja ja niiden rikkomista on käsitelty täällä aiemminkin (en ole itsekään syytön siihen), mutta tuntuu että tässä taas kaivetaan sitä suota oikein isolla lapiolla. Ymmärrän sillä tavalla kyllä Oskarin hämmennyksen, onhan Suomessa hyvin sukupuolittunut työelämä. Toisaalta se lokerointi ottaa aina vähän pannuun. Oskari sentään saa nielaistua enimmät kommentit, mutta kyllähän sen vieressä istuja vaistoaa, että nyt tuli pienimuotoinen ylläri. Ja Alex on takuulla tällaiseen törmännyt noin miljoona kertaa aiemminkin, olen ihan varma siitä!

Mutta jos unohdetaan ne roolit ja epätyypilliset ammatinvalinnat, niin tästä paistaa tosi hyvin läpi se, että siinä istuu kaksi lapsuudenystävää, vaikka onkin ollut vuosia välissä ettei olla oltu yhteyksissä. Tietenkin sitä alleviivataan noissa dialogeissa, kun muistellaan sitä aikaa kun toinen oli just oppinut puhumaan ja toinen haaveili jalkapalloilijan urasta, mutta jotenkin se tulee ilmi muutenkin. En osaa oikein analysoida että mistä se johtuu.

[Sonja T.Valvoja]

Olet ollut tuottelias tämän itänaapurin reissun kanssa, että vaihteeksi minua hävettää kun en ole saanut kirjoitettua mitään omasta puolestani. Onneksi on aikaa kun vasta päästiin sinne Venäjän puolelle, yritän ryhdistäytyä omasta puolestani! Ja ainahan se lämmittää sielua kun olet selkeästi lukenut tekstejäni ja napannut sieltä niitä koukkuja, joita sinne olen asetellut, niin kuin nyt tuo Stanimir.

[Sonja T.Valvoja]

Se on kyllä ihan totta, että parempi kun kirjoittaa edes jotakin ja jättää nämä minun rutinat omaan arvoonsa!

[Sonja T.Valvoja]

Onpas kiva kuulla Jannan ja Paahtiksenkin kuulumisia! Olenkin välillä pohtinut että mitä Paahtiksen ja Jannan arki on alkanut sujua jälkimmäisen kasvattaessa mahaanssa. Onneksi Paahtiksella on kuitenkin liikuttajia omasta takaa. Tietysti nyt sitten vasta tulee mieleen, että kyllähän Sonjakin olisi voinut tarjoutua auttamaan liikuttamisessa ainakin silloin tällöin. Totta kyllä, Sonjalla on Mortti ja tehovalmennus päällä, mutta jos joskus tulee sellainen tapaus, että kukaan muu ei pääse liikuttamaan, niin kyllä Sonja voi sillä ratsastaa sileällä.

Minä en ole mikään (kaunokirjallisten) tekstien ammattilainen, mutta haluaisin kuitenkin yhteen asiaan kiinnittää huomiota: nimittäin sanojen toistoon. Tässä tekstissä toistuu sana ”tamma” niin monta kertaa, että se alkaa pistää silmään. Itse asiassa Paahtikseen viitataan nimellä 7 kertaa ja termillä ”tamma” peräti 16 kertaa. Viimeisen kappaleen ensimmäisessä virkkeessä on ”tamma” kolmeen kertaan. Pronominia ”se” et taida käyttää Paahtiksesta kertaakaan.
Itse asiassa nyt kun mietin, niin taidat useinkin viitata hahmoihinkin nimen lisäksi jollain substantiivilla ja pronomineja käytät niukasti. Tässäkin tekstissä viittaat Marshalliin ainakin kerran termillä ”mies”. Se ei mielestäni ole mikään ongelma, vaikka itse käyttäisin pronomineja rohkeammin. Toki pronominien ja pitkien, monimutkaisten lauseiden kanssa vaanii se vaara, että pronominilla onnistuu viittaamaan jotenkin hassusti väärään asiaan ja tällöin substantiivien käyttö auttaa yleensä hahmottamaan, että kenestä/mistä on kyse.

Mutta palatakseni tuohon viimeiseen kappaleeseen, kirjoittaisin sen itse vaikkapa näin:
”Paahtis hölkkäsi rauhallisesti ympyrällä ja sainkin nauttia sen liikkumisesta samalla kun pidin huolen (siitä), että tamma liikkuisi kunnolla. Kuitenkaan tänään sen ei tarvinnut liikkua kovinkaan rankasti joten vain lyhyt juoksutus sai riittää, ennen kuin siirsin sen laukasta raviin ja siitä käyntiin sekä lopulta pysähdyksiin, ennen kuin lähdimme suuntaamaan kohti suulia jotta sain hoidettua Paahtiksen takaisin tarhaansa.”

Tunnustan kyllä, että itsellä eksyy teksteihin toistoa usein varsinkin silloin kun kirjoittaa pienessä kiireessä eikä lue tekstiään ajatuksella läpi. Kirjoittaessa sitä ei huomaa mutta sitten kun valmista lukee läpi, minä ainakin bongaan toiston tosi helposti, useimmiten jopa omista teksteistäni. Lisäksi minä olen likipitäen allerginen sanojen toistolle ja yritän vältellä sitä jopa dialogeissa, vaikka muuten pyrinkin aika puhekielimäiseen dialogiin. Että minä voin olla nyt kyllä vähän epäreilu tästä huomauttaessani…

[Sonja T.Valvoja]

Voi ei, mustasukkaisuusdraamaa!
Pystyn niin hyvin eläytymään Niklaksen ajatusmaailmaan (vaikken itse ole juurikaan mustasukkainen). Miten Ísak onkin niin paljon parempi ihminen kuin hän, hyppää korkeampia esteitä ja Barnumkin sitä tottelee! Kamalinta kaikesta: Marshall menee vielä puntaamaan Ísakin selkään vaikka se olisi ihan hyvin päässyt itsekin. Ja vaikka miten yrittää itselleen tolkuttaa, että tälle kaikelle on ihan järkevät selitykset, niin jostain mustasta aukosta putkahtelee niitä ajatuksia, ettei kelpaa ja Marsh varmaan vaihtaa kohta kihlat Ísakin kanssa.

Onnea on Hello, joka osuu suuliin just sopivasti. Pelastava ritari valkealla ratsullaan ja minä väitän, että haistan tässä pienenpientä kostonhimoa Niklakselta: ”Pidä sinä vaan omaa kivaa sen Ísakisi kanssa, minä lähden Hellon kanssa vähän ajelulle. Saat olla itse vaihteeksi huolissasi, nii kerta.” Todennäköisesti Marsh ei huomaa mitään, mutta en tiedä onko sillä väliäkään. Toivottavasti Niken mieli siitä kuitenkin vähän paranee.

[Sonja T.Valvoja]

Kiva kuulla Jumista ja Rubistakin vaihteeksi!

[Sonja T.Valvoja]

Siis voi taivas miten ihanan tunnelmallinen teksti! Siinä nyt ensimmäinen ajatus tästä tekstistä, täytyy miettiä hetki että mitä muuta sanoisi. Mutta joka tapauksessa tosi hyvin kirjoitettu. Älä kysy että miten ja miksi hyvin kirjoitettu, sitä en osaa analysoida sen tarkemmin.
Sinänsähän tämä on kovin arkinen eikä tässä mitään suunnattoman tärkeätä tai ihmeellistä tapahdu. Sellaistahan arkielämä on: pitkiä koulupäiviä, läksyjä, etääntyviä kavereita, väsymystä ja onneksi myös maastolenkkejä, hevosia ja muuta kivaa. Eikä sitä jokaisessa tekstissä tarvitse kauheasti kaikkea tapahtuakaan, nämä tämmöiset tunnelmavälipalat ovat ihania.

[Sonja T.Valvoja]

Olen tässä jo toista päivää miettinyt että mitä tästä sanoisin tai oikeastaan ajattelisin edes itse! Yhtäältä tämä teksti on tosi herttainen ja hyvin eamainen, positiivinen. Toisaalta se on todella naiivi ja tulee vähän sellainen tunne, että joo, vain teini voi kirjoittaa ja kuvitella tuollaista. Ettei se maailma ole aina pelkkää ponitallia, kuten sanonta meni. (En muuten tuntenut tuota saksalaista sanontaa entuudestaan, että aina sitä oppii uuttakin näemmä.)

Mutta sitten taas toisaalta… Ealla on vankka pointti! Ei se elämä negatiivisuudella paremmaksi tule. Optimisti ei ehkä elä pidempään kuin pessimisti, mutta optimistia saattaa v*tuttaa vähemmän. Paha vain, että negatiivisuutta on ainakin Suomessa pidetty tosi pitkään ns. järkevänä ja optimistit ovat niitä taivaanrannan maalareita ja turhan haihattelijoita. Ja se tulee esille just näissä sananlaskuissa: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön” ”Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”. No hemmetti, onpahan se kuusenkurkottelija edes yrittänyt jotakin sillä aikaa kun se ikipessimisti pysyy vain siellä katajassaan ja ihmettelee kun pistelee.
Niitä negistelijöitä on maailma jo pullollaan ja on tosi positiivista nähdä tämmöinen Ea, joka ainakin yrittää pysytellä siitä joukosta pois. Ei se elämä varmasti pelkkää auringonpaistetta aina ole eikä sitä kukaan fiksu varmasti odotakaan. Ei Eakaan, tulihan se tuossa jo ilmi että kuuma kaakao on täydellisyyttä vaikka varpaita palelee.

Paljastan salaisuuden: Sonja on vähän samankaltainen myös. Se näkee elämän pääpiirteissään positiivisena ja mielenkiintoisena ja ainakin yrittää huomata niitä pieniä onnenhitusia maailmassa. Kyllähän sekin murehtii aina kaikenlaista, mutta murehtiminen ei ole se elämän pääsisältö kuitenkaan. Tietysti Sonjan tausta on tosi erilainen. Ensinnäkin hänen elämänsä on taloudellisesti turvattu, mikä tuo tiettyä huolettomuutta (sanovat ettei raha tuo onnea, mutta ei ne rahahuoletkaan sitä tuo, sanon minä). Toisekseen hänellä on historiassaan isoja menetyksiä ja niiden jälkeen muutaman vuoden istunnot psykologin kanssa, niin hän on nähnyt sen pohjan ja oppinut nauttimaan kaikesta siitä, mikä pitää hänet pois sieltä pohjalta.

[Sonja T.Valvoja]

Tulihan se sieltä! Vähäsen olen odotellutkin jo, että milloin, miten ja missä Janna paljastaa uutisensa koko talliporukalle. Ja tässä on niin helppo koukku lopussa muiden kirjoittajien tarttua, että olisi häpeällistä jättää se käyttämättä. Eli joo: jossakin välissä tarttee tähän tahkota jotakin jatkopätkää Sonjan näkökulmasta. Ja koska minulla on jo jotakin ideanpoikasia hautomossa, niin en tässä nyt kerro kaikkia ajatuksiani vaan säästän niitä siihen.

[Sonja T.Valvoja]

Gaah, miten tämä on jäänyt kommentoimatta, kun on niin ihana teksti?
Ensinnäkin: Reijasta sain siinä valmennustekstissä jo hyvin lämpimän kuvan. Tämä jatkaa ihan samoilla linjoilla. Kiva myös, että Ealla on tuollainen Reija, joka luottaa niinkin paljon, että pyytää töihin tuuraamaan kun muut ovat sairaana. No, Eaahan voisi melkein kuvailla luotettavuuden perikuvaksi tai ainakin sellaisen käsityksen olen vähän saanut, vaikka onkin erilainen kuin Santtu, toinen teini-ikäinen luotettavuuden perikuva.

Ja tietenkin mainitsit myös Santun. Ehdottomasti Santtu pitäisi raahata Daluriin ja Reija sitten opettamaan Hopiavuoren issikkaratsukoita. Siitä olisi kiva lukea, sillä Reijan kaltainen valmentaja toimisi varmasti tosi hyvin Santun kanssakin. Tosin minähän en ole varma, miten vankkumaton issikkapoika Santtu on. Totta, hänellä on issikka itsellään, mutta senhän osti hänen äitinsä, muistaakseni pahemmin Santtua konsultoimatta. Fifi on varmasti erinomainen ensimmäinen ikioma hevonen ja Santtu varmasti tiedostaa tämän itsekin. Vaan tulipa mieleen, että kun siellä Pariisissa Santtukin tuli nähneeksi näitä silkosäärisiä, hevoskokoisia kouluratsuja ja pääsi itse hoitamaan niistä parasta (köh köh…), niin alkaako mieli kutkutella siihen suuntaan, että jospa jossain vaiheessa sitä voisi semmoista itsekin kun eivät ne nyt ihan mahdottomia ole. No, hypin nyt toisten tonteilla, elkää ampuko!

Takaisin tähän tekstiin siis. Tässä on ihana tunnelma. No, sitä tietenkin alleviivataan tekstissä muutamin paikoin, mutta se välittyy myös muualta, siitä kun Ea hoitaa Lukkaa ja jää pyörittelemään takkuja auki ja kun kaksi maailman suloisinta silmäparia tapittaa karsinoistaan.

[Julkaisija]

Viestit