[Sonja T.Valvoja]

Tien päälle
Löin auton takaluukun kiinni kun kaikki matkalle otettavat tavarat oli saatu pakattua. Kiitin Santtua ja Eaa, jotka olivat auttaneet kantamisessa. Santtu oli vain osunut samaan aikaan paikalle kun olin roudannut ensimmäisiä pakaaseja ja kysynyt voisiko olla avuksi. Ea oli pölähtänyt paikalle myös. Santtu ja Ea olivat selkeästi ystävystyneet ja Ea oli tarjoutunut auttamaan myös. Eikä siinä kolmeen pekkaan kauaa nokka tuhissut kun kaikki tarvittava oli autossa.

Sitten oli Mortin vuoro. Tarkistin vielä viimeisen kerran että se oli asianmukaisesti varustettu ennen kuin talutin sen traileriin. Mortti tuli kiltisti rampille asti, mutta siinä sen piti aina vähän tarkistella, että mikäs tämä tällä kertaa on. Sen jälkeen se tuli kiltisti traileriin.

— No mihinkäs te ootta Mortin kanssa lähärössä? kuulin selkäni takaa kun nostin lastaussiltaa ylös. Tunnistin Jannan äänen ja vilkaistessani sivulle näinkin Jannan ja Rasmuksen. Jannan maha oli pyöristynyt jo sen verran, että sen huomasi talvivaatteidenkin alta.
— Lähdetään Mortin kanssa ensin Kangasalle ja sitten viikon päästä Edsvikiin kisoihin.
— Kangasalle? Sinne Simon tykö vai?
— Juu, mennään sinne viettämään intensiivivalmennusviikkoa. Tai ei se nyt ehkä niin intensiivinen ole, kun pitää kuitenkin jättää paukkuja kisojakin varten. Salierikin tulee mukaan, tekevät Anssin kanssa kisadebyyttinsä siellä helpossa A:ssa.
— Ai mutta soon hianoo notta nekin lähtee kisaamahan. Vissihin sujunnut sit hyvin niirenkin yhteiselo.
— Juu on. Vähän mua jännittää itseäni se, että miten Salieri käyttäytyy tällä kertaa, tunnustin. — Mutta onpahan nyt ainakin tuttu kaveri mukana, vaikkei siitä kyllä viimeksikään sanottavaa hyötyä ollut.

Janna mietti vähän aikaa ja muisti sitten.
— Niin ne kisat sillohon kun Harri oli vielä Suomessa.
— Jep, just ne, kun se riehui niin kuin sillä ei olisi käytöstapoja ollenkaan. Toisaalta Salieri on nyt ollut siellä Kangasalla ja siellä on enemmän elämää, vieraita hevosia ja kaiken maailman häppeninkiä, että jos se on vähitellen siedättynyt. En tiedä, jää nähtäväksi. Kyllä mä olen Anssia varoitellut vähän että voi tulla ylläreitä.

Tarkistin vielä kerran, että kaikki varmasti oli mukana. Käytin Axan vielä ojanpenkalla pissillä. Sillä oli oma paikkansa ja turvavyöt takapenkillä. Janna ja Rasmus toivottivat hyvää matkaa, kun istahdin autoon.

[Sonja T.Valvoja]

Eilen, perjantaina 12.3. tapahtunutta, pieni vastine Jumin tarinaan.

Kevätpäivä
Tulin tänään tallille heti aamupäivästä. Iltapäivällä olisi yksi asiakaspalaveri, jossa kestäisi tiedä miten kauan. Oli vähän sellainen asiakas ja sellainen palaveri. Tämä työajan tiputtaminen puoleen oli kyllä paras ideani tosi pitkään aikaan, ajattelin jälleen kerran. Se antoi niin paljon vapautta elämään ja kun sen vielä yhdisti etätöihin, joita saattoi tehdä käytännössä melkein mistä vain, niin se mahdollisti paljon asioita, esimerkiksi kilpailemisen ulkomailla. Lisäksi firma pärjäsi ihan hyvin tälläkin työpanoksella eikä oma taloutenikaan palkkatulon pudotuksesta paljon hetkahtanut, ei edes silloin kun Harri lähti. Niin että mikäs tässä, ratsastella auringossa ja kuunnella räystäiltä tipahtelevan veden tissahtelua.

Mortti oli ollut sen Hollannin-reissun jälkeen vähän kevyemmällä, mutta tänään suuntasin sen kanssa kentälle ja tarkoitus oli palautella mieliin työnteollisia juttuja. Tallilla ei ollut juuri ketään näin arkiaamuna, Eetu vain ja Camilla, työn touhussa kumpainenkin ja moikkasivat kun kuljin ohitse ja huikkasin itse hyvät huomenet.

Harjasin Mortin ulkona suulissa. Se oli aloittanut jo karvanlähdön, vaikka oikeasti sen talvikarva oli kyllä säälittävä yritys verrattuna moneen muuhun. Mutta vaikka karvaa ei paljon ollutkaan, sitä silti lähti pölisemällä. Ihmettelin taas kerran, että voiko sitä irtokarvaa jotenkin materialisoitua tyhjästä ja muistelin samalla Salieria, joka pölisi tuplasti pahemmin, mutta joka toisaalta kyllä muistuttikin talviturkkinsa kanssa villijakkia.

Hämmästyin hieman kun huomasin ulkokentällä ravailevan ratsukon. Himskatti, minä kun kuvittelin saavani pitää kentän ihan kokonaan itselläni. Tunnistin hevosen Rubiksi, joten kypärän alle puoliksi piiloutuneen ratsastajan voisi sitten olettaa olevan Jumi. Rubi oli nuorehko ori, tiemmä, joten se ei välttämättä sulattaisi seuraa kentällä, vaikka Mortti olikin ruuna, mutta voisihan sitä kysyä. Ei tällaisella ilmalla halunnut hapantua maneesissa.

— Hei, voisiko tulla kentälle kans vai haittaako se? kysyin Jumilta, kun hän kaarsi hevosensa lähemmäs. — Vai onko häiriöksi?
— Ei ollenkahan, tulkaa vaan. Rubi ei muista hevosista ole millänskään ja me ollahan joka tapauksessa lopettelemassa tässä pikapuolin.

Talutin siis Mortin kentälle ja nousin selkään.
— Se on niin hieno ilma tänään, etten halunnut mennä maneesiin, sanoin vähän ohimennen, kun en muutakaan keksinyt. Sää oli aina hyvä puheenaihe.

Jumi vastasi myöntävästi ja sanoi itsekin sen takia tulleensa ulkokentälle. Koska hän vaikutti tosiaan tekevän jo loppujäähdyttelyjä Rubinsa kanssa ja muutenkin tuntui ihan puhekykyiseltä ja -haluiselta, kysäisin hänen hevosestaan. Perusasiat tietysti tiesinkin jo, nelivuotiaaksi kääntyvä ori, irlantilaista sukujuurta oleva kenttälahjakkuus. He olivat kuulemma aloittelemassa kisauraansa pikkuhiljaa tänä vuonna. Minä puolestani kertoilin omista kisasuunnitelmistani Mortin kanssa: nyt seuraavana kiikarissa olisi Edsvikin kisat aprillipäivänä.

Jumi sai Rubinsa jäähdyteltyä ja jätti minut kentäälle kaksin Mortin kanssa. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että teki melkein mieli riisua takki jo pois.

[Sonja T.Valvoja]

Comber Cupin tuotokset

VaA
Eihän tämä voi olla tottakaan, ajattelin kun hyppäsin puutuneena alas hevosauton hytistä Comberin tallipihalla. Täällähän on ihan… kevät. Lämmintä. Vihreätäkin näkyy jo kovasti nurmikoilla vaikka puut ovat vielä lehdettömiä. Sen tiesin että Hollannin kuuluisaa tulppaanisesonkia saisi odottaa vielä muutaman viikon. Mutta silti! Aurinko! Vihreys! Lämpö! Pohjanmaan hankien keskeltä matkaan lähteneille tämä tuntui aivan yllätyslahjalta.

Kiirehdimme avaamaan ramppia, jotta saisimme hevosetkin ulos ihastelemaan tätä ihmettä. Mortti oli ollut tapansa mukaan järkevä matkustaja kaikin puolin. Ainahan se oli, mutta jotenkin minusta tuntui siltä, että se kuitenkin viihtyi paremmin tässä isommassa hevosautossa kuin trailerissa. Mistä lie sitten johtui, en tiedä. Merkittävästi enemmän tilaa ei tässä hevosautossa ollut, mutta ehkä kyyti oli tasaisempaa.

Kuten yleensä, Mortti seisahtui vähäksi aikaa pihalle katsomaan ympärilleen kun olin saanut sen autosta. Se selkeästi tsekkasi maisemat ja saattoi toisinaan hirnahtaakin kuin kertoakseen muille, että hei, täällä ollaan. Niin se teki nytkin. Kauempana olevista tarhoista nousi muutama pää ylös, mutta painuivat sitten takaisin heinäkasoilleen. Olivat kaiketi tottuneet itsestään meteliä pitäviin vieraisiin.

Talutin Mortin sille varattuun vieraskarsinaan. Täällä näytti olevan tosi asianmukaiset tilat vieraille hevosille, totesin hyvillä mielin. Riisuin sen kuljetusvarusteista, tarkistin sen joka puolelta ja mittasin lämmönkin. Kaikki näytti olevan hyvin. Se oli sentään mainiota, totesin itsekseni ja taputtelin ruunaa kaulalle.

Kun olin selvittänyt, missä hevosia voisi liikuttaa ja talutella, puin Mortille suitset ja napsautin juoksutusdeltan kiinni. En minä varsinaisesti juoksuttaisi sitä, mutta antaisin sen kuitenkin liikkua vapaammin kuin pelkän riimunnarun kanssa. Verryttelykentällä Mortti ottikin ilon irti ja kierähti ensimmäisenä hiekkaan pyöriskelemään. Katselin sitä hymyillen yrittäen samalla pitää huolen siitä, ettei se sotkeentuisi juoksutusliinaan. Mortti kihnutti itseään oikein nautinnollisesti molemmilta kyljiltä. Kun se vihdoin malttoi nousta jaloilleen, se ravisteli itseään niin voimallisesti, että minä jouduin vähän aikaa syljeskelemään hiekkaa suustani. Olisihan se pitänyt tietää jo.

Illalla hotellihuoneessa mietin suunnitelmia seuraavalle päivälle. Se ei ollut vielä kisapäivä, vaan olin varannut tähän yhden ylimääräisen välipäivän ennen ensimmäistä luokkaa. Tykkäsin tällaisesta mahdollisuudesta, että sain ratsastaa yön yli levänneen Mortin kevyesti kisaa edeltävänä päivänä ja vasta sitten joutuisimme tositoimiin. Torstaina olisi tosin luvassa “vain” vaativa B. Kuten Nelly oli sanonut, ajattelin vaativaa A:ta jo meidän pääluokkana ja tämä helpompi luokka toimi lähinnä vain verryttelynä sitä varten. En ratsastaisi torstaina siis vielä niinsanotusti täysiä, vaan otin sen enemmänkin kisatreeninä sekä itselleni että Mortille. Tällä kertaa kuitenkin osaisin olla toistamatta niitä samoja virheitä, mitä Pariisissa olin tehnyt. Ainakin toivoin niin!

Niin, se huominen. Yleensä ratsastin kisaa edeltävänä päivänä kevyesti kentällä, kävin läpi askellajit ja taivuttelin hieman sekä tarkistelin että Mortti oli kuulolla ja kaikin puolin kunnossa. Mutta täällä houkuttelivat joenrannan ja lähiseutujen ratsastusreitit. Jos siis poikkeaisin rutiineista ja lähtisin katselemaan vähän noita reittejä? Miksipä ei, voisin minä käydä läpi ne askellajit ratsupolullakin, varsinkin kun minulle oli erikseen neuvottu muutama sellainen reitti, jolla polun pohja oli erityisen hyvä, siis melkein kuin kentällä ratsastaisi. Lisäksi huomiseksikin oli luvattu poutaa ja aurinkoa eikä Morttikaan koskaan maastoilua pahakseen pannut.

Jotenkin jo pelkästään tämä saapuminen tänne Comberiin oli niin lupaava, että olin tosi luottavainen kisojenkin suhteen. Toisaalta tiedostin kyllä ihan hyvin sen, että pieleenkin saattoi mennä, vaikka olosuhteet olisivat miten hyvät tahansa. Mutta hei, en minä ollut mikään ammattiratsastaja, pelkkä harrastelija vain. Tietystihän sitä aina toivoisi hyvää tulosta ja voittaminen maistui kieltämättä makealta, mutta ilmankin pystyisi elämään.

vaB
Huolimatta siitä, että vielä eilen olin ollut niin tyyni ja rauhallinen, kisapäivän aamuna vatsassa tuntui lepattelevan perhosia. Tai niitä Nellyn mainostamia talitinttejä… Aamulla ei hotelliaamiaisella ollut oikein ruokahalua vaikka tiesin ihan hyvin, että tänään tarvitsisin kyllä energiaa. Mutta kun ei mennyt alas, niin ei mennyt alas, minkäs sille mahtaa. Onneksi hoitajan repussa oli mukana varaevästä, pähkinöitä, välipalapatukoita, juotavaa ja ja todellista hätätilannetta varten urheilujuomaa ja energiapatukoita.

Jännitys vähän helpottui, kun taluttelin Morttia vähän aamupäivällä. Luokkahan olisi vasta iltapäivällä, mutta halusin edes vähän simuloida sitä kuin olisimme kotona. Siellähän Mortti tarhaili lähes koko päivän ja se siis oli tottunut olemaan paljon ulkona. Taluttelu ei ihan sama asia ollut tietenkään kuin tarhailu, mutta ehkä sinne päin kuitenkin. Ja jos ihan totta puhun, halusin myös viettää vähän aikaa Mortin kanssa ihan kahdestaan, rapsutella sitä, jutella sille ja antaa sen omalla olemuksellaan rauhoitella minua. Se näytti niin hienolta kirkkaassa auringonpaisteessa, harja jo siististi sykeröitynä ja kaikin puolin moitteettoman puhtaana. Maailman komein Mortti!

Mutta silti ihan liian nopeasti se oma luokka ja oma lähtövuoro tulivat! Kyllä minulla edelleen vähän jalat tutisivat, kun hoitaja punttasi minua satulaan. Taas kerran mietin, että mitä ihmettä minä täällä oikein teen, mitä ihmettä varten olin taas lähtenyt kilpailemaan vaikka tiesin, että minua jännitti niin että olin oksentaa. Mortti ei parantanut tilannetta yhtään olemalla vähän turhankin vireä. Se steppaili ja tempoi kuolaimiaan, hirnui muille hevosille eikä malttanut oikein keskittyä minuun. Voi hyvä hemmetti, miten se nyt taas näin käyttäytyi?

Ja vaikka kuinka oli huono olo ja huonosti käyttäytyvä hevonen, piti silti mennä verryttelykentälle ja esittää olevansa ihan vakavasti otettava kouluratsukko. Kävin jälleen kerran mielessäni läpi ne samat asiat kuin Pariisissakin: voisikohan osallistumisensa vielä perua ja että voisikohan matkustaa ajassa taaksepäin ja kolkata itsensä tajuttomaksi juuri minuutti ennen sitä kun klikkasi kisaosallistumisensa menemään. Tiesin kyllä ihan hyvin, ettei ajassa voinut matkustaa taaksepäin ja osallistumisensa voisi kyllä perua, mutta miksi ihmeessä.

Mortti tanssahteli verryttelykentällä eikä tahtonut asettua oikein mitenkään.
— No ei ne tuomarit voi teitä ainakaan lennokkuuden puutteesta moittia, heitti kisahoitajani kentän aidalta.

Naurahdin tälle kommentille ja huikkasin myöntävän vastauksen takaisin.
— Mutta melkein kaikesta muusta ne voi kyllä moittia, lisäsin vielä.
— Se on taas sit heidän duuninsa.

Vaikka se oli niin mitätön hauskuutus, mitä hoitajan heitosta tuli, kai se ja sitä seurannut pieni naurunhyrähdys vaikuttivat vähän kuitenkin. En nimittäin ollut enää ihan niin hermostunut ja ilmeisesti se vaikutti myös satulan alle. Mortti alkoi vähitellen rentoutua, rauhoittua ja kuunnella. Olisihan se pitänyt tietää, että hevonen vaistosi kyllä ratsastajan jännityksen ja stressin. Mortti varsinkin oli juuri tällainen, se imi ihan täysimääräisesti minun tunnetilat. Mietin joskus, että olivatko kaikki täysiveriset tällaisia. En tosiaan tiennyt, sillä Morttihan oli minun ensimmäinen kosketukseni täysiverisiin. Pitäisi joskus ehkä kysyä Jannalta, että miten hänen Paahtiksensa luki ratsastajan tunteita.

Ihan täydellisesti se verryttely ei mennyt, mutta milloinpa sitä kaikki hevosten kanssa meni täydellisesti. Kuten Nelly oli joskus sanonut, valitettavasti kilpailuita ei voi tilata niille päiville, jolloin kaikki menee aivan putkeen. Muina päivinä on tehtävä sen päivän paras suoritus. Niine hyvineni ratsastin radalle pinkeän, mutta sentään jotenkin kuulolla olevan Mortin kanssa ja toivoin parasta. Tunnetila oli jotenkin samanlainen kuin Pariisissa joulukuussa, paitsi että tällä kertaa yrittäisin muistaa hengittää enkä ratsastaisi Simon sanojen mukaan käsijarru päällä.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on tapahtunut joskus vähän aikaisemmin jo, siinä viitataan Hallavan ystävänpäiväkisoihin.

Valmennussuunnitelmia
Nelly naureskeli sillä tavalla itseensä tyytyväiseen ja hieman ärsyttävään sävyyn, jos nyt viitsisi moisesta ärsyyntyä.
— Jaa että vaativa B sitten ihan vain kesken treenikauden verryttelykisana.
— No itsehän sitä ehdotit. Ja verryttelykisastahan se meni kun prosentit ja sijoitus oli mitä oli.
— Niin sanoin, totta kyllä juu. Enkä mä sillä. Lähinnä tuli mieleen mitä oli vuosi sitten, kun sua sai vetää ja työntää vaativaan B:hen eikä meinannut sittenkään onnistua. Meinaan niihin Storywoodin kisoihin.

Naurahdin jo itsekin kun muistelin sitä keskustelua.
— Näin vuoden jälkeen voin ehkä myöntää, että mä olin väärässä ja sä oikeassa.
— Niin, vuoden ja aika monen tosi hyvän tulokset jälkeen. Mistä tulikin mieleen, että mitäpäs Salierille kuuluu?
— Tulee kuulemma hyvin toimeen Anssin kanssa ja saa nähdä josko pian alkavat suunnata kisoihin kans. Ihan eivät vielä vaativaa B:tä suunnittele, mutta helppoa A:ta joka tapauksessa ja kunhan saavat kokoamisasteen paremmaksi, niin sitten sinne vaativaan. Että katsoo kesällä, jos pääsen kisaamaan joskus Anssia ja Salieria vastaan vaativassa B:ssä.
— Sun kannattaisi ehkä alkaa miettiä sitä vaativaa A:ta pääluokkanas, vaikka toki se B menee siinä sivussa kyllä.
— Totta kai joo, sanoin ja rapsuttelin Morttia harjantyvestä. Sillä oli tänään vapaapäivä, tosin kävisimme pienellä metsälenkillä ihan taluttaen vain. Nelly oli vain ehtinyt ensin juttelemaan.

— Mitäs muuta sä olisit mieltä sellaisesta, että jos lähtisin jossain vaiheessa ens kuuta jonkinlaiselle intensiiviviikolle Simon luo? Sen kanssa on ollut vähän puhetta sellaisesta ja mä lupasin harkita, kysäisin Nellyltä vähän niinkuin ohimennen.
— Ilman muuta lähdet! Sä tiedät ihan yhtä hyvin kuin mäkin, että multa loppuu kohta osaaminen kesken teidän kanssa. Perusvalmennusta mä tietysti pystyn vetämään teille aina, mutta sitten kun tarttee jotakin piffejä ja paffeja alkaa treenata, niin… nada. Ja muutenkin, Simo on valmentanut ennen kuin mä synnyin. Otat vaan kaiken opin, mitä saat.

Tunsin oloni huojentuneeksi ja iloiseksikin, kun Nelly suhtautui tähän asiaan niin rempseästi ja realistisesti. Minä olin oppinut aikoinaan vähän pelkäämään valmentajia, kun voimistelussa he olivat niin reviiritietoisia. Tai ainakin se minun valmentajani oli ollut sellainen. Mikään ei ollut kauheampaa kuin se, että jos oma valmennettava kävi tai edes kuunteli jotakuta toista valmentajaa.
Tietenkin hän oli ihan mestaruustason voimistelija ja valmensi useampiakin menestyviä nuoria, mutta hänelle maailmassa oli yksi ainoa oikea tapa toimia, se hänen tapansa. Jos se ei kelvannut, sai kaikin mokomin poistua. Silloin teininä se oli tuntunut loogiselta eikä sitä tietysti uskaltanut kyseenalaistaakaan. Nyt se tuntui vähintäänkin väärältä.

[Sonja T.Valvoja]

(Kato kun pitää itsekin tämä nyt kirjoittaa, kun menin vähän lupaamaankin jo, mutta se teksti ei kirjoita itse itseään. Kumma juttu… Eli 8.2. tapahtunutta)

Virallinen tiedote
Keittiössä oli väkeä melkein ahtauteen asti, kun Eetu oli käynyt ihan asioikseen pyytämässä kaikkia kahveelle. Minä kaadoin itselleni juuri kiehunutta vettä teepussin päälle ja istahdin vielä vapaana olevalle tuolille. Jotakin oli tosiaan menossa kun oli oikein kakku pöydässä, mutta mitä ja kenellä?

Sitten Janna karaisi kurkkuaan paljonpuhuvasti:
— … mun ja Rasmuksen perhe tuloo kasvamahan alkusyksystä. En minä tiärä että onko joku jo arvannukki, mutta minoon tiänny lokakuusta asti ja tarvittin vaan vähän aikaa prosessoira koko asiaa…

Tämäpä vasta yllätys! En olisi osannut arvatakaan. Tai no, jotenkin sen olin huomannut, että Jannalla oli jotakin menossa, mutta tämmöinen vaihtoehto ei kyllä tullut mieleen. Ilmoitusta seuranneessa hälinässä sain päätettyä, että onnittelisin Jannaa. Jos hän kerran oli sen lokakuusta asti tiennyt ja sanoi tarvinneensa prosessointiaikaa uutisen jakamiseen, niin tästä voisi päätellä päätöksen olevan harkittu ja vauvan siis haluttu. Ehkä se vauva oli sitten hyvä uutinen ja onnittelun arvoinen asia, vaikka minulle vaistomaisesti ensimmäisenä tuli mieleen sanoa ”Otan osaa, oliko vahinko?” Mutta eihän sellaista voi mennä suustaan päästämään ulos.

Ei sillä, Janna olisi varmasti ihan hyvä äiti. Jo työ sosiaalialalla varmasti toi hänelle jonkinlaista tietoa, taitoa ja tunnetta siitä, miten pienen ihmisenalun kanssa pitää toimia. Ja muutenkin Janna oli sellainen, rauhallinen ja harkitseva, empaattinen. Mukava. Huolehtivainenkin. Hoiti hyvin Myssyään ja Paahtista ja oli näiden kanssa tervejärkinen, ei lähtenyt kaikkiin muotikohkauksiin mukaan. En minä tiennyt miten nämä vertautuvat äitiyteen, mutta ei se nyt ainakaan toivottomalta vaikuttanut näin ulkopuolisen silmin.

Sitä Rasmusta minä en niin tuntenut, mitä nyt muutamia kertoja tavannut tallilla ja jutellut jotakin yleistä. Hänkin vaikutti ihan tervejärkiseltä tapaukselta. Jannan puolesta saatoin vain toivoa, ettei tämä Rasmus osoittautuisi samanlaiseksi nilkiksi kuin eräs tuntemani perheenisä… Rasmuksen takia toivoin myös, että päätös oli todellakin ja aidosti yhteinen. Ettei sitten jossain vaiheessa alkaisi kaduttaa ja tulisi haettua piristystä lapsiperhearkeen jostain muualta. Lupasin itselleni pitää henkisesti peukkuja pystyssä Jannalle. Ja kai se piti nyt oikeasti sanoa ihan ääneenkin, että onneksi olkoon.

[Sonja T.Valvoja]

(kirjoitettu Harrin näkökulmasta)

Hyvää ystävänpäivää vain
Tämä homma oli alkanut arkipäiväistyä. Elämä oli asettunut uomiinsa täällä Torontossa, ilmeisesti kai Orionissakin ja meidän puhelumme alkoivat maailman tylsimmällä kuulumistenvaihdolla:
— No mitäs sinne kuuluu?
— Ei tänne mitään erikoista, sitä tavallista vain.

Eikä se sitten sen kummempia selityksiä tarvinnut. Minä tiesin mitä Orionissa oli ja Sonjakin oli nähnyt tätä Kanadan-elämää muutaman viikon ajan, joten mitään suurta uutta ei täälläkään ollut kerrottavana. Hevosista ja ratsastamisesta tietenkin juttelimme, mutta jos totta puhutaan, niin ei niistäkään ihan loputtomasti riitä juttua.

Pahin ikävä oli hellittänyt. Toki se edelleen kalvoi kun pysähtyi miettimään asiaa ja varsinkin illalla yksin nukkumaan mennessä. Se ei kuitenkaan päivisin juurikaan pulpahtanut mieleen kun oli kaikkea muuta: töitä, menoja, harrastuksia. Hyvähän se tietenkin oli, sillä ikävässä vellominen on kurjaa, jos se on se päällimmäinen asia ja tunne mielessä. Parempi siis näin. Ihminen on sopeutuvainen eläin.

Näitä kaikkia asioita pyörittelin mielessäni samalla kun mietin mennyttä viikonloppua. En tiennyt mikä oli syytä ja mikä seurausta ja mistä, mutta lauantai-ilta baarissa muutaman työkaverin kanssa oli johtanut täysimittaiseen katastrofiin. Minua hävetti niin että oksetti. Uskon nyt, että tällaisissa fiiliksissä kieriskelevä ihminen voi ihan helposti tehdä vaikka mitä harkitsemattomuuksia. Lähteä luostariin munkiksi sovittaakseen syntinsä. Antaa koko omaisuutensa hyväntekeväisyyteen korvatakseen edes jotakin jollekin. Lupaa tehdä täyskäännöksen elämässään, koska on niin paska ja paha ihminen. Kävelee junan alle tai kanavaan, jotta se häpeän tuska loppuisi.

Toivoin, että saisin tekoni jotenkin tekemättömäksi, mutta sitä taikatemppua ei ollut olemassa. Sen verran minulla sentään oli selkärankaa, että lähetin Peggylle viestin, että kiitos illasta, mutta en voi tavata enää toiste, hyvää loppuelämää ja anteeksi. Seuraavaksi minun pitäisi tunnustaa Sonjalle suudelleeni vierasta naista ja flirttailleeni muutenkin häpeämättömästi, ja kantaa ne seuraukset siitä. Pieni ääni kuitenkin kuiskutteli, että mitäpä jos et kertoisi, eihän se ollut kuin yksi ilta ja ihan vain baarissa, ei mitään jatkoja. Herrasmies olit, melkein ainakin. Ei Sonja sitä tiedä eikä saa mitenkään selville, jos nyt olet ihan hiljaa. Ja se mitä ei tiedä, ei siitä voi loukkaantua eikä sen takia erota…

[Sonja T.Valvoja]

(Nyt saa Outi ihan itse keksiä, että mitä hän tekee keskellä kirkasta päivää Hopiavuoressa!)

Jouluhiipparin paluu
Piti ihan kaksi kertaa vilkaista tallinpihassa kulkevaa hahmoa. Ettenkö nähnyt näkyjä? En! Se oli Outi! Niin pitkästä aikaa.

— Outi!

Outi näytti varovaisen ilahtuneelta ja pysähtyi.
— Moi, kiva törmätä suhunkin.
— No kuule sitä samaa.

Laskeskelin nopeasti päässäni että siitä oli vuoden verran kun Outi oli kadonnut mitään sanomatta. Siitä oli puhuttu useammin kuin kerran Hopiavuoren tuvassa, mutta oli jäänyt sitten muiden asioiden jalkoihin. Minulla oli siitä omia ajatuksiani, sillä olin saanut Outin puheista vähän sellaista käsitystä, että töitä ainakin oli paljon, ellei peräti liikaa, ja sitten tietysti niitä vanhoja murheita, joista Outi oli kerran avautunut minulle. Burn-out oli minun teoriani, saattoi toki olla vääräkin enkä minä ollut siitä kellekään puhunut, en faktana enkä juoruna. Tietysti olin huolissanikin niin että olin käynyt jossain vaiheessa Outin asunnolla vain todetakseni siellä asuvan jo uusien vuokralaisten.

Rupattelimme jotakin yleistä säästä ja muusta. Outi kertoisi asioistaan sitten kun tai jos näkisi sen tarpeelliseksi, turha minun oli kysellä henkilökohtaisia.
— Mitäs Salierille ja Mortille kuuluu? Outi kysäisi. — Mortin kanssa ainakin olit voittanut Pariisissa, näin jostain tuloslistasta ja meinasin pudota penkiltä.

Ai niin, eihän Outi tiennyt näitä viimeisimpiä käänteitä.
— No Salieri ei ole enää täällä… aloitin ja kaduin heti kun näin Outin kasvoille nousevan ilmeen. — Ei ei, ei sille mitään ole sattunut. Mutta mä vuokrasin sen Lakkaman Simolle ja se on nyt Kangasalla yhden Simon valmennettavan ratsastettavana. Aikoo startata sillä jossain pikkukisoissa tässä kevään mittaan.
— Ai jaa, mä ehdin jo säikähtää, että onks sille sattunut jotakin. Milläs Harri nyt sitten ratsastaa? Vai loppuiko siltä kiinnostus?

Ai niin, eihän Outi sitäkään tiennyt.
— No ei loppunut, mutta Harri lähti syksyllä töihin Torontoon.

Outin ilme oli vähintäänkin äimistynyt.
— Mitä se siellä? Ja mitä teille… siis… onks…
— Se lähti sinne työkomennukselle, on siellä pari vuotta. Ja ei olla erottu, jos sitä meinaat. Mä olin just jouluna siellä käymässä. Niin ja on mulla sitten koirakin, aikuinen englanninspringeri, tuli mulle naapurista vähän niinkuin hoitoon kesäksi, mutta olen pitänyt sitä tässä nyt senkin jälkeen.
— Ja että koirakin. Onpas teille sattunut ja tapahtunut tässä vuoden mittaan! Mä muistan vain sen, kun Mortti tuli sulle ja Harri lomautettiin.
— No joo, onhan sitä sen jälkeen paljon tapahtunut. Välillä ihan huimaa itseäkin.

Jatkoimme rupattelua pääasiassa hevosista. Outi halusi tietää tarkalleen, että mikä oli ajanut minut kisaamaan ja sain selostaa kaiken siitä lähtien kun Harri oli halunnut kokeilla jonkin pikkuluokan kilpailemista Salierilla. Ujutin keskusteluun varovaisen kysymyksen siitä, mitä Outi nyt suunnitteli, kenties paluuta Hopiavuoreen.
— Niin, en tiedä oikein… Kun ei ole hoitohevosta enää ja Eetu ei varmaan Jussia anna uudestaan mulle hoidettavaksi.
— Mites tuo Mortti? En mä nyt sillä tavalla välttämättä sille tarvitse hoitajaa kun ei ole kuin yksi hevonen ja ratsastamaan et varmaan pääsisi kuin harvakseltaan, kun me nyt taas jatketaan valmentautumista. Mutta joskus olisi hyvä jos olisi olemassa hoitaja. Ja jos tässä nyt tulee kisamatkoja, niin siellä hoitaja olisi kyllä enemmän kuin tarpeen enkä mä varmaan aina Santtuakaan voi pyytää.
— Santtua?
— Niin, se oli mulla kisahoitajana Pariisissa. Se sai järjestettyä kouluasiansa silleen, että pystyi olemana puolitoista viikkoa reissussa ja sai vanhemmiltaan luvan lähteä. Se oli kyllä hyvä ja huolekas hoitaja, ei siinä, mutta onhan se vähän nuori. Mut ei tarvitse vielä vastata mitään, mieti rauhassa.

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä olisi oikeasti kuulunut vähän tuon edellisen spin-offin jälkeen heti, mutta kun en saanut kirjoitetuksi)

Hyvä päivä
Hyräilin pukiessani Mortille maastoiluvarusteita päälle. Tuntui pitkästä aikaa siltä, että kaikki oli hyvin, peräti loistavasti. Ulkona oli kiva keli, sellainen juuri sopiva pienelle tai vaikka vähän pidemmällekin maastolenkille. Pilvipouta, pikkupakkanen ja suhteellisen tuuleton sää suorastaan kutsuivat maneesin sijasta ulos.

Marsh ja Niklas tervehtivät tallinkäytävältä.
— No suahan nyt laulattaa, kommentoi Niklas.
— Hyvä päivä tänään, naurahdin takaisin.
— Sulla vai Mortilla vai molemmilla?
— No toivottavasti molemmilla, mutta ainakin mulla. Ollaan maastoon lähdössä, Eira tulee kans Cozminan kanssa. Lähdettekö tekin?
— Ei nyt ehkä tällä kertaa, just eilen olimme. Kiitoksia toki kutsusta.
— Toisella kertaa sitten.

Valkea tamma tanssahteli tallinpihassa teatraalisen näköisesti, mutta Eira ei edes hätääntynyt siitä.
— Se on usein talvella vähän tämmöinen. Kyllä se siitä rauhoittuu, mutta jos sä vaikka meet ekana.
— Joo, se käy.

Suuntasimme kohti vanhaa päätietä ja sen ylitse lumiseen metsään. Mortti ei sentään herennyt steppailemaan Cozminan tavoin, mutta tunsin silti selkään että sillä oli kanavoimatonta energiaa. Olikohan tämä nyt ihan fiksu ajatus lähteä maastoon heti? Jos olisi vaikka kentällä pitänyt verrytellä ensin ja kuulostella päivän fiilistä. No, myöhäistä se nyt oli, mennään siis eteenpäin, tuli mitä tuli.

Juttelimme niitä näitä Eiran kanssa. Yleensä Eira pommitti minua ratsastuskysymyksillä ja nytkin sain vastata muutamaan selvennyspyyntöön käyntityöskentelystä, mutta muutoin pysyttelimme lähinnä tallin puheenaiheissa. Morttikin alkoi rentoutua ja venyttää kaulaansa alaspäin ja vilkaistessani taakse, Cozmina oli tehnyt saman. Aurinkokin alkoi pilkistellä pilvien lomasta.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on nyt tätä off-topicia taas Hopiavuoren näkökulmasta, muttei voi mitään.

Saunailta
Krista kietoi pikku-Sofian kylpytakkiin ja avasi oven.
— No niin, meehän sinä siitä. Pyyrä että iskä antaa sulle mehua. Me jäärään vielä saunomaan mummun ja Sonjan kanssa.

Sofia vipelsi tottelevaisesti olohuoneen puolelle. Krista kurotti penkiltä lonkerotölkkinsä ja sihautti sen auki.
— En tierä teistä, mutta mä meen ulos vähän jäähyttelemään, Krista huoahti.

Pian me istuimme kaikki terassin penkillä juomat käsissä. Pakkanen oli napakka, mutta ilma oli tuuleton, joten liian kylmäksi se ei käynyt. Katselimme pelloille vaikka mitäpä sitä pimeässä olisi nähnyt. Sen jälkeen saunan lämpö tuntui aihan ihanalta.

— Heitänk mä löylyä? kysyi Riitta-täti.
— Älä, älä. Sulatellaan itteämme vähän aikaa.
— Voi pojat, ette uskokkaan miten makialta tuntuu olla saunassa taas, Riitta sanoi ja nojasi silmät kiinni seinään.
— Aivan varmasti. Mites se sun haavasi on parantunut?
— Eihän sitä paljo eres huamaa enää. No vähän saattaa kinnata jos kurottelee jotenkin sopivasti. Sanohinkin sille hoiturille, joka ne tikit nyppi, että ovat teheneet nättiä ompelujälkeä siällä leikkurissa.

Rupattelimme kolmisin kaikenlaista muutakin Riitan leikkauksesta ja kaikesta muusta, sellaisesta mitä ei lasten tai miesten korviin passannut päästää. Ja niinpä sitten Kristakin kysäisi minulta, että kenen se Mersun katumaasturi oli ollut, joka seisoi pari päivää pihallani. Niinpä tietenkin, olihan pihasta näköyhteys minun pihalleni ja ajotie Otavaan kulki minun pihanreunaa pitkin.

— Noh… Se oli yksi kaveri tuolta etelä-Suomesta, joka oli käymässä täällä pari päivää.
— Joku mies näkyi olevan.
— Joo, sanoin ja päätin olla rehellinen kun arvelin Riitan ja Kristan vähintäänkin epäilevän jotakin. — Yksi vanha lomaromanssi, jota vanha suola janottaa, muotoilin ja jätin sanomatta ettei se vanha suola välttämättä ollut ihan täysin yksipuolista.
— Ja sitäkö soli täällä paikkaalemassa kun Harri on poijes?
— Niinkin sen voisi sanoa, tunnustin. — Ja ettette sitten ens viikolla ihmettele, niin silloin on tulossa toinen auto kans päiväksi tai pariksi. Harmaa farkku-Avensis.

Riitta ja Krista olivat hetken ihan hiljaa, vain kiuas sihisi ja palavat puut pitivät porinaa.
— Mites sä nyt tuolla tavalla… Kun Harrihan kuitenkin on kuvioissa. Vai ootteko sopineet jotakin… tämmöstä?
— Oltaiskin, puuskahdin. — No. Tiiätte. Harri on kaksi vuotta pois. Mä jotenkin typeryyksissäni kuvittelin että pärjäisin tän ajan yksikseni, mutta ei siitä tule kyllä mitään.

Molemmat vaikenivat taas. He tiesivät kyllä minun syömisongelmistani ja että sen takia kävin Otavassa syömässä lähestulkoon päivittäin. Minulle ei sopinut yksinäisyys, olin saanut sitä lajia ihan tarpeeksi Jarnon kuoltua.
— Tämä toinen kyllä tietää mun tilanteen ja toisellekin pitäisi kertoa kun saan aikaiseksi. Meinaan että olen periaatteessa varattu ja toivottavasti vielä sittenkin kun Harri palaa takaisin. Etteivät kuvittele saavansa mitään sen enempää, selitin, mutta jätin mainitsematta mitään siitä, että Anssi oli naimisissa ja perheenisä.
— No, ei kait siinä… Onhan se tosi ymmärrettävää. En mä sua voi paheksumaankaan ruveta, Krista sanoi. — Ainoa vaan että mitä se Harri.
— Niinpä. En uskaltanut kertoa sille enkä edes kysyä kun en tiedä että miten se suhtautuisi johonkin avoimeen suhteeseen tai semmoiseen, nyt tän sen komennuksen aikana.
— Meinaat notta se ei sulattaisi moista? Vaikka eihän se tiätysti mikään heleppo asia oo selevittää.
— Sepä, sepä. Mä vähän pelkään, että se voisi olla sen verta mustasukkainen. Mun olisi helppo antaa sille lupa tämmöiseen, kun voisi melkein luottaa siihen että ne ylimääräiset jäisi sitten sinne Kanadaan, mutta mun tilanne on aika tavalla toinen.

Kävimme toistamiseen terassilla jäähyllä ja vielä kerran löylyissä ja pohdimme tätä tilannetta. Tuntui jotenkin huojentavalta jakaa asia jonkun kanssa, koska vaikka omatunto sinänsä ei soimannutkaan, salaisuuden pitäminen painoi jollain tavoin silti. Minä olin näiden salaisuuksieni kanssa kuin orava, säilöin niitä eri paikkoihin. Helena tiesi Anssista jotakin. Anssi ei tiennyt Vladimirista eikä Adrianista (senkin minä menin kertomaan nyt, vaikkei sillä väliä ollutkaan sillä tavalla), Vladimir ei tiennyt mistään mitään eikä Harri, tietenkään. Ja sen minä tiesin, että Kristalta ja Riitalta ei asiat kulkeutuisi eteenpäin, ei edes Otavan miesväelle. Harvoin sitä saunasta yhtä helpottuneena lähtee pois.

[Sonja T.Valvoja]

Stone of the weasel
Kultasepästä tuli mieleen pieni, vanha, menninkäisen kaltainen partainen olento. Sen sijaan tämä kultaseppä oli… no, kaunis. Voiko miehestä sanoa edes niin? Katselin koruvitriinien sijaan pöydän ääreen istunutta kultaseppää, joka puolestaan tutki tuomaani kiveä. Hänellä oli kauniit sormet, pitkät ja jäntevät. Ja sivuprofiili oli hienopiirteinen, totesin kun hän kääntyi selaamaan sivupöydällä olevaa kirjaa. Muuten kasvoissa oli jotakin melkein jopa feminiinistä.

Olin ensin vienyt Kanadasta tuomani kiven johonkin random-koruliikkeeseen, että jos siihen voitaisiin kiinnittää koukku tai muu, jotta saisin sen kaulaketjuun riipukseksi. Kysyttäessä en osannut vastata mitä kiveä se oli. Kultaseppä oli tutkinut kiveä vähän aikaa ja sanonut, ettei hän uskalla lähteä tähän mitään poraamaan, että se vaikuttaa jotenkin hauraalta ja voisi lohjeta tai pahimmassa tapauksessa hajota kokonaan. Korukiviin erikoistunut kultaseppä voisi osata ja ennen kaikkea uskaltaa tehdä sille jotakin.

Muistin erään korusepän Mustion tienoilta, jolla oli suuri valikoima erilaisia kivikoruja ja joka tuntui tietävänkin niistä jotakin. Olimme käyneet Harrin kanssa hänen liikkeessään pari vuotta sitten kun lomailimme tällä suunnalla. Kaivoin yhteystiedot, lähetin viestiä jossa kerroin kivestä ja kysyin voisinko tuoda kiven näytille vaikka. Se sopi ja nyt olin kivineni täällä.

Kultaseppä oli hyvin perusteellinen. Hän punnitsi kiveä kädessään, käänteli, siveli, tutki luupilla, raaputti varovasti ja selaili sitten paksua kirjaa, jossa ilmeisesti oli esitelty maailman korukiviä.

— Niin mistä tämä on peräisin?
— Kanadasta, vastasin. — Ainakin olettaisin niin.

Mies ei vastannut mitään, nipisti vain huuliaan yhteen, selasi kirjastaan esiin hakemiston, etsi sieltä jotakin ja pläräsi sivuja löytääkseen etsimänsä, mitä se sitten olikin. Sitten hän taas luki ja tutki ja luki.

— Taitaa olla howliittia. Värjäämätön ja epätavallinen kuviointi. Howliittia käytetään korukivenä vaikka se on melko hauras. Tämä kivi vaikuttaa jotenkin vielä tavanomaista huokoisemmalta. Mä sanoisinkin että poraamisen sijasta tekisin mieluummin tälle kehyksen, josta sen voisi ripustaa sitten ketjuun.
— Se kuulostaa ihan hyvältä.
— Voisin myös kiillottaa pintaa. Varsinaisesti en taida uskaltaa hiota tätä, mutta kevyt kiillotus ei pitäisi olla ongelma. Se voisi tuoda vielä paremmin tätä kuviointia esille, koska tässä on hyvin kaunis kuvio. Tämä on valmiiksi jo hyvin sileä pinnaltaan, muttei vaikuta oikein kuitenkaan hiotulta. Onko tämä luonnosta löytynyt?

Kerroin saaneeni kiven kanadalaiselta alkuperäiskansan shamaanilta. Muistin toki mainita etten varsinaisesti uskonut tällaisiin asioihin, mutta kivi oli kaunis. Että mistä sen tietää, jos vaikka olisikin alunperin luonnosta kerätty. Olisi pitänyt kysyä kivestä tarkemmin, mutta enpähän tuota silloin tajunnut.

Sovimme hänen tekevän niin, kiillottavan kiven ja valmistavan sille kehyksen. Hän ilmoittelisi kun työ on valmis. Ennen lähtöä ostin liikkeestä kahdet korvakorut, koska en osannut päättää kummat oli kauniimmat. Toisissa roikkui violetinsävyinen hiottu kivi ja toiset olivat läpikuultavan vaaleanpunaiset kukat, nekin kivestä tehdyt.

Myöhemmin tutkin mitä internet osasi kertoa howliitista. Mikään siinä ei viitannut kärppään tai lumikkoon, paitsi ehkä mustavalkoinen väritys. Sen kerrotaan olevan hyvin rauhoittava kivi ja karkoittavan unettomuutta. Sitä minä vain, että minun ongelmani on syöminen, ei niinkään nukkuminen. Kiistän kyllä, että uskoisin mihinkään tällaiseen, mutta eipä siitä varmasti haittaakaan olisi.

[Sonja T.Valvoja]

kirjoitettu Anssin näkökulmasta ja todellakin koronattomassa maailmassa

Perinteinen perjantai
Huokaisin samalla kun otin kuulokkeet pois korvilta. Päivän ja viikon viimeinen palaveri oli takana. Korkea aikakin kyllä, ei sen puoleen. Vilkaisin kelloa. Puolen tunnin kuluttua voisi lopettaa ja lähteä tallille. Ehdin tässä vielä käydä mailit läpi ja merkitä viikon tunnit.

Katselin silti vähän aikaa työhuoneen ikkunasta ulos ja mietin muita kuin työasioita. Huomenna olisi Simon valmennustunti, joten tänään ratsastaisin kevyemmin, vain askellajit läpi ja vähän taivutteluja. Kunhan saisimme Salierin kanssa vähän vielä lisää varmuutta ja parempaa yhteistyötä, alkaisi olla aika katsella ensimmäisiä kisoja.

Ja sitten kun tulisin tallilta, pitäisi valmistautua lähtemään illaksi kaupungille. Johannalle olin pohjustanut asiaa jo sanomalla että oli työporukan illanvietto ensin ja sitten saisi nähdä jos Jykä oli maisemissa, että jos lähtisimme vähän vielä iltaa istumaan. Jykä oli kaverini, joka oli jo kauan toiminut tekosyynäni ja selityksenäni: jos meni myöhään, olin Jykän kanssa baarissa, jos en tullut yöksi kotiin, punkkasin Jykän luona. Jykän sinänsä olemattoman naisystävän vielä olemattomampi koira selitti myös ne Axan valkoiset karvat, joita vaatteista aina silloin tällöin löytyi.

Emme olleet Sonjan kanssa nähneet niin pitkään aikaan muuten kuin lyhyesti ja ihan korrektisti vain. Viime viikolla Sonja oli käynyt tallilla Salieria katsomassa ja ennen joulua kävin hakemassa nopeasti lahjat. Oli jo vähän ikävä. Suljin silmät ja kuvittelin miten Sonja avaisi oven, nätiksi laittautuneena, kuten yleensä. En tiedä mitä hän sanoisi, mutta varmaankin kietoisi kätensä kaulaani ja antaisi suukon, juuri sellaisen kiusoittelevan kevyen. Riisuisin takin ja kengät eteiseen ja heittäisin samalla niskastani pois kaikki velvollisuudet ja arjen. Katsoisin samalla kun Sonja keinuisi olohuoneen puolelle. Hänellä oli aina korkeat korot ja korvissa joko pienet timantit tai helmet.

Minä kyselisin häneltä siitä Pariisin matkasta. Perusjutut tiesin tietysti jo, mutta halusin kuulla mitä kaikkea muuta hän oli siellä tehnyt ja millaiset vaikutelmat hänelle siitä jäi. Hevosista puhuisimme tietenkin ja töistäkin. Saa sitten nähdä puhuisimmeko joulusta tai Kanadasta. Emme ehkä. Yleensä välttelimme tiettyjä puheenaiheita: lapsia, Harria ja Johannaa, vaikka tiesimme kyllä näistä yhtä ja toista. Joskus vain oli kiva unohtaa kaikki elämän realiteetit. Pakotie, niinhän Sonja oli sanonut.

Eteisestä alkoi kuulua kolinaa ja möykkää.
— Ei kun nyt otetaan ensin kengät pois, Johanna kuului selittävän parkuvalle Venlalle. Nuorimmainen ei ottanut siitä onkeensa vaan huuto vain yltyi.

[Sonja T.Valvoja]

Paluu arkeen
Mortti on todellinen työnarkomaani, sillä se vaikutti niin tyytyväiseltä kun taas aloittelimme treenaamista. Kyllähän se lomastakin oli selvinnut kun oli saanut roikkua tarhassa paitsi silloin jos oli huono keli, ja lähes joka päivä oli sen kanssa kuitenkin tehty jotakin pientä. Jos ei muuta niin taluttelulenkki metsäpoluille tai maneesissa jokin pieni puomiharjoitus. Silti se odotti minua karsinassaan suunnilleen suu auki, että nyt se rautakasa hampaisiin niin päästään töihin. Minun teoriani edelleen on se, että Mortti nauttii suunnattomasti huomiosta, mutta sen pitää olla oikeanlaista: ratsastusta, harjaamista, satulointia, pesua ja muuta nysväämistä. Sehän oli ollut siellä Pariisissakin kovin tyytyväisen oloinen, kun vähintään Santtu oli lähes koko ajan lähistöllä touhuammassa jotakin.

Vähän jäykäksi se oli loman aikana päässyt ja ensimmäiseksi pitäisi yrittää parantaa taas suoruutta, irtonaisuutta ja tasapainoa. Sehän tietää kaikenlaista yleishyödyllistä jumppaa, siirtymisiä, kaarteita, taivutuksia ja sen sellaisia. Näissähän on parasta se, että niitä pystyy tekemään tarvittaessa maastossakin, vaikka maastoiluun kyllä liittyy olennaisesti pitkä ja matala muoto, mutta vaihtelu tunnetusti virkistää.

Tänään ratsastin kuitenkin maneesissa, sillä aukeilta pelloilta pyyhkivä tuuli oli hyytävä, vaikka pakkasasteita ei ollut tuskaksi asti. Heitin loimen satulan päälle ennen kuin lähdimme maneesista ja kiersimme tarhojen ympäri pienen jäähdyttelylenkin.

Treeni oli mennyt tänään tosi hyvin ja olin hirveän tyytyväinen Morttiin. Sekin tuntui olevan hyvällä tuulella. Hyvä ratsastus sai aina aikaan sen, että tuntui muutenkin siltä kuin voisi valloittaa maailman vasemmalla kädellä. Ihme sitten jos on hymy herkässä.
— Oot sä kyllä maailman paras, höpöttelin Mortille kun harjasin sitä tallissa. Mortin toinen korva oli koko ajan kääntyneenä suunnilleen minun suuntaan, se kuunteli mitä sille juttelin eikä se muutenkaan enää päivystänyt samalla tavalla pää pystyssä kuin silloin minulle tullessaan. Kyllä se toki rekisteröi tallinkäytävän tapahtumat, mutta eivät ne sillä tavalla kiinnostaneet erityisesti.

Tallinkäytävällä alkoikin olla tavanomainen iltapäivän vilske, kun niin moni tuli tallille heti töistä tai koulusta päästyään. Alma talutti juuri Agitaansa ulos ja mietin, että jotenkin siitä tuli ohimenevästi mieleen Salieri, iso ja musta kun oli, vaikka hyvin erinäköinen kyllä muuten. Salieria kyllä oli välillä ikävä, vaikka viime viikolla olin käynyt katsomassa sitä. Toisekseen Agitasta tuli mieleen Pariisin kisat, koska Grigorilla oli ollut siellä ainakin yhdessä luokassa ratsastettavanaan toinen kladrub. Se tosin oli kimo ja ori, mutta yhtä kaikki komea ja kyömypäinen. Pitäisi joskus kysellä Almalta vähän tarkemmin tuosta Agitasta…

[Sonja T.Valvoja]

Mä oletan ettei Nellyllä ole mitään vuosipäivätraumaa.

Taas kotona
Huomasin miten Hopiavuoren keittiön verhot heilahtivat kun ajoin pihaan ja pysäköin autoni. Niinpä en ehtinyt juuri muuta kuin astua autosta ulos kun Nelly huuteli jo ulko-ovella että sisälle sieltä heti ensimmäisenä. Olisin kyllä mennyt ilman kutsuakin, sillä tietenkin minulla oli tuliaisia tältäkin reissulta.

Potkin eteisessä kengät jalastani ja riisuin takkiani. Tuttuun tapaan Mielikki tuli tervehtimään ja haisteli tarkkaan läpi tuliaiskassin sekä perässäni tulleen Axan, jota ei ollut tietysti nähnyt moneen viikkoon. — Ei ole valitettavasti sulle mitään tuliaisia, nämä on kaikki ihmisille vain, juttelin innokkaalle Mielikille.

Keittiössä ei ollutkaan ketään muita kuin Nelly, ei edes Noa ollut näkyvillä, mutta toisaalta Mielikki oli tullut yläkerrasta, niin että jos Noa oli huoneessaan. Ojensin kassin Nellylle, joka kurkisti sinne heti.
— Voi että! Sä olet kaikkia herkkuja tuonut. Hyvä, niille onkin aina menekkiä! Mitäs tää… vaahterasiirappikarkkeja, hän luki puoliääneen ja laski paketin pöydälle. — Vaahterasiirappitoffeeta. Toisenlaisia vaahterasiirappikarkkeja. Vaahterasiirappikeksejä. Teetä. Hei, tässä ei ole vaahterasiirappia.

Nauroin.
— Joo, harmi etten löytänyt vaahterasiirappiteetä. Tuo vaahterasiirappi tuntuu olevan Kanadassa ”the thing” ja harvemmin noita Suomesta löytyy.
— Ihan totta. Kiitos kovasti, Nelly sanoi ja siirsi osan keittiön kaappiin. — Tarttee panna osa piiloon, ettei näitä kaikkia syödä kerralla. Mites reissu muuten meni?
— Hyvinhän se, oli tosi kivaa. Kävin ratsastamassakin siellä, ostin muutaman irtotunnin.
— Älä! Millaisessa paikassa? Hyppäsitsä?
— En, ne oli ihan koulutunteja. Harri on löytänyt semmoisen kouluratsastukseen keskittyneen tallin ja on nyt käynyt siellä, niin se vei mutkin sinne. Mutta ai jestas mä sain upean hevosen ekalle tunnille, hehkutin sillä se lusitano-ori oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.
— No millaisen?
— Se oli lusitano-ori, koulutettu jonnekin interiin asti, joten se osasi piaffit ja passaget ja kaikki. Se oli ihan unelmankevyt ratsastaa, ei tarvinnut muuta kuin vähän ajatella niin se jo teki. Ja sieltä tuli ihan pelkillä vatsalihaksilla sarjavaihdot ja piruetit ja tosiaan kokeiltiin vähän jotakin passagen tapaistakin sen kanssa.

Nelly huokaisi ihastuksissaan.
— Ai että, kuulostaa tosi upealta.
— Se oli muutenkin mahtava hevonen ratsastaa, ihan toisentyyppinen tietysti kuin Mortti tai Salierikaan. Tosi korkea askel, kokosi helposti ja tuntui että ihan järjettömän voimakas sillä tavalla… En mä osaa selittää. Jos pitäisi automaailmasta verrata, niin se ei ollut mikään formula ykkönen vaan ennemmin joku Rolls Royce isolla koneella, että voimaa löytyy vaikkei ole mikään rallivehje. Mä en ole koskaan aiemmin lusitanoilla tai sentyyppisillä ratsastanut, joten en tiedä, että onko ne kaikki tuollaisia vai oliko tämä vain vai onko se treenin tulosta tai jotakin.
— En mäkään mikään barokkiasiantuntija ole, mutta ne on aika usein just tuollaisia, voimakkaita mutta herkkiä. Niistä saa paljon ulos jos osaa ratsastaa oikein.
— Mutta mites täällä joulu meni?
— Ihan kaikessa rauhassa. Valkoinen jouluhan täällä oli ja joulunpyhinä oli ihan pakkastakin, joku 15 astetta ja sitten viima kun kävi tuolta pelloilta, niin tuntui ihan tosissaan kylmältä, Nelly kertoi. — Käytiin aattoaamuna joulumaastossa, varmaan näitkin niitä maisemakuvia mitä tuonne Whatsappiin on ladattu, jos olet seuraillut.
— Juu, näin kyllä niitä. Torontossa ei just jouluna ollut lunta, siellä oli suunnilleen nollassa. Tai itse asiassa kyllä jouluksi se tipahti vähän pakkasen puolelle, ettei nyt sentään ihan vesikeli.

Juttelimme vielä jotakin yleistä Kanadasta ja Harrin kuulumisista ja joulusta ja sen semmoisesta, mutta kieltäydyin tällä kertaa teekupillisesta. Sillä tärkein oli vielä tapaamatta: Mortti.

[Sonja T.Valvoja]

Leaving Canada
Lentokoneen sisävalot oli himmennetty ja ympäriltä kuului lähinnä koneen humina. Lähes kaikki olivat hiljentyneet. Minäkin voisin lyhyesti torkahtaa, niin en sitten olisi Suomeen saavuttuani aivan kuolemanväsynyt. Mutta vaikka istuin oli säädetty puolimakaavaan asentoon, huovan olin vetänyt leukaan asti ja kääntänyt istumapaikkani valot pois, ei unta silti vain kuulunut.

Oli ollut ihana kolmiviikkoinen tämä. Kauheinta oli se kun piti lähteä, vaikka toisaalta oli jo vähän ikävä Morttia ja muita ja sitä normaalia, tavallista arkea. Mutta silti: olisinpa voinut olla kauemmin. Tai olisinpa voinut jäädä sinne kokonaan. Tai olisipa Harri tullut mukanani takaisin kotiin. Huokaisin jälleen kerran, mutta päätin ajatella jotakin kivempaa, kuten vaikkapa tätä lomaa ja mitä siitä oli erityisesti jäänyt mieleen.

Muistin miten en halunnut lähteä turvatarkastukseen, koska se tiesi sitä, että minun piti irrottaa otteeni Harrin kädestä. Koska ei securityssä ei ollut ruuhkaa, Harri jäi katsomaan kauemmas kun purkasin tavarani hihnalle ja kävelin metallinpaljastimen läpi. Hän nosti vielä kätensä minulle kun lähdin eteenpäin etsimään lähtöporttiani. Minä vilkutin takaisin.

Viime viikolla olimme lounaalla muutaman Harrin kollegan kanssa. Harrillahan ei ollut lomaa koko aikaa vaan hän oli tehnyt viime viikon jo töitä. Eräänä päivänä sovimme menevämme lounaalle lähelle keskustaa ja mukaan tuli muutama työkaveri, kuulemma uteliaita tutustumaan minuun. Minulle se sopi, koska utelias minäkin olin tapaamaan ainakin joitain niistä ihmisistä, joiden kanssa Harri teki töitä. Se olikin tosi kiva lounas. Minulle sopivat nämä amerikkalaiset, jotka osaavat small talkin niin että puhetta riittää eikä ketään hylätä keskustelun ulkopuolelle, mutta liian henkilökohtaisiin ei mennä.

Sitten oli se Manitoulin Islandin reissu. Harri oli bongannut paikan vähän vahingossa, mutta sitä oli kovasti kehuttu eikä turhaan. Se oli hieno paikka ja kokemus kaikkinensa. Opin kaikenlaista uutta tämän seudun alkuperäiskansasta ja luonnosta. Ei se silti ollut mikään sisäoppilaitos vaan ihan puhdasverinen lomakohde, jossa oli länsimaisen turistin helppo viihtyä. Minusta on hienoa, että he pyörittivät tällaista. Voipahan sanoa kokeneensa jotakin edes vähän erilaista eikä tullut kökittyä pelkästään Torontossa. Mutta se shamaani, se oli kyllä kumma.

Ja se Davenhillin talli ja ratsastustunnit siellä ja varsinkin Rojaparaiso. En mitenkään voinut estää itseäni hymyilemästä kuin idiootti. Kouluvalmennukseen keskittyvä Davenhill oli Harrin uusin löytö talliksi ja minäkin sain irtotunteja välipäivinä. Ja sen Rojaparaison ratsuksi…! Herran pieksut, mikä hevonen! Aivan mieletön. Harmi etten saanut sitä ratsuksi kuin kerran. Todella hyviä ja pitkälle koulutettuja ne muutkin opetusratsut olivat, mutta Roja oli ihan toisesta maailmasta.

Joulusta tuli mieleen ennen kaikkea tunnelma. Olimme niin rauhassa ja vain toisiimme keskittyneet. Ei tarvinnut lähteä yhtään mihinkään eikä tavata kenenkään sukua ja perhettä eikä säätää mitään. Mihinkään kovin suurimuotoisiin joulukoristeluihin Harri ei ollut ryhtynyt, mitä nyt jotakin pientä, jolla pääsi tunnelmaan. Minulle olisi oikeastaan riittänyt takkatuli ja joulutähti. Ruuat olivat kaikki valmiina ostettuja, olimme vielä aatonaattona kiertäneet paikallista joulutoria etsien sieltä niitä kaikkein jännimpiä jouluherkkuja. Ja kyllä ne olivatkin hyviä. Saunaa jäin vähän kaipaamaan, mutta ehtiihän sitä.

Ei. Kyllä kaikkein paras muisto oli se kun pitkästä lennosta ja huonosta nukkumisesta ryytyneenä astelin saapuvien aulaan ja näin Harrin, joka veti minut syliinsä ja piti siinä pienen ikuisuuden. Siinä ei tarvittu edes sanoja, kyllä me tiesimme ne muutenkin.

[Sonja T.Valvoja]

Voi ei, mustasukkaisuusdraamaa!
Pystyn niin hyvin eläytymään Niklaksen ajatusmaailmaan (vaikken itse ole juurikaan mustasukkainen). Miten Ísak onkin niin paljon parempi ihminen kuin hän, hyppää korkeampia esteitä ja Barnumkin sitä tottelee! Kamalinta kaikesta: Marshall menee vielä puntaamaan Ísakin selkään vaikka se olisi ihan hyvin päässyt itsekin. Ja vaikka miten yrittää itselleen tolkuttaa, että tälle kaikelle on ihan järkevät selitykset, niin jostain mustasta aukosta putkahtelee niitä ajatuksia, ettei kelpaa ja Marsh varmaan vaihtaa kohta kihlat Ísakin kanssa.

Onnea on Hello, joka osuu suuliin just sopivasti. Pelastava ritari valkealla ratsullaan ja minä väitän, että haistan tässä pienenpientä kostonhimoa Niklakselta: ”Pidä sinä vaan omaa kivaa sen Ísakisi kanssa, minä lähden Hellon kanssa vähän ajelulle. Saat olla itse vaihteeksi huolissasi, nii kerta.” Todennäköisesti Marsh ei huomaa mitään, mutta en tiedä onko sillä väliäkään. Toivottavasti Niken mieli siitä kuitenkin vähän paranee.

[Sonja T.Valvoja]

Kiva kuulla Jumista ja Rubistakin vaihteeksi!

[Sonja T.Valvoja]

Siis voi taivas miten ihanan tunnelmallinen teksti! Siinä nyt ensimmäinen ajatus tästä tekstistä, täytyy miettiä hetki että mitä muuta sanoisi. Mutta joka tapauksessa tosi hyvin kirjoitettu. Älä kysy että miten ja miksi hyvin kirjoitettu, sitä en osaa analysoida sen tarkemmin.
Sinänsähän tämä on kovin arkinen eikä tässä mitään suunnattoman tärkeätä tai ihmeellistä tapahdu. Sellaistahan arkielämä on: pitkiä koulupäiviä, läksyjä, etääntyviä kavereita, väsymystä ja onneksi myös maastolenkkejä, hevosia ja muuta kivaa. Eikä sitä jokaisessa tekstissä tarvitse kauheasti kaikkea tapahtuakaan, nämä tämmöiset tunnelmavälipalat ovat ihania.

[Sonja T.Valvoja]

Olen tässä jo toista päivää miettinyt että mitä tästä sanoisin tai oikeastaan ajattelisin edes itse! Yhtäältä tämä teksti on tosi herttainen ja hyvin eamainen, positiivinen. Toisaalta se on todella naiivi ja tulee vähän sellainen tunne, että joo, vain teini voi kirjoittaa ja kuvitella tuollaista. Ettei se maailma ole aina pelkkää ponitallia, kuten sanonta meni. (En muuten tuntenut tuota saksalaista sanontaa entuudestaan, että aina sitä oppii uuttakin näemmä.)

Mutta sitten taas toisaalta… Ealla on vankka pointti! Ei se elämä negatiivisuudella paremmaksi tule. Optimisti ei ehkä elä pidempään kuin pessimisti, mutta optimistia saattaa v*tuttaa vähemmän. Paha vain, että negatiivisuutta on ainakin Suomessa pidetty tosi pitkään ns. järkevänä ja optimistit ovat niitä taivaanrannan maalareita ja turhan haihattelijoita. Ja se tulee esille just näissä sananlaskuissa: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön” ”Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”. No hemmetti, onpahan se kuusenkurkottelija edes yrittänyt jotakin sillä aikaa kun se ikipessimisti pysyy vain siellä katajassaan ja ihmettelee kun pistelee.
Niitä negistelijöitä on maailma jo pullollaan ja on tosi positiivista nähdä tämmöinen Ea, joka ainakin yrittää pysytellä siitä joukosta pois. Ei se elämä varmasti pelkkää auringonpaistetta aina ole eikä sitä kukaan fiksu varmasti odotakaan. Ei Eakaan, tulihan se tuossa jo ilmi että kuuma kaakao on täydellisyyttä vaikka varpaita palelee.

Paljastan salaisuuden: Sonja on vähän samankaltainen myös. Se näkee elämän pääpiirteissään positiivisena ja mielenkiintoisena ja ainakin yrittää huomata niitä pieniä onnenhitusia maailmassa. Kyllähän sekin murehtii aina kaikenlaista, mutta murehtiminen ei ole se elämän pääsisältö kuitenkaan. Tietysti Sonjan tausta on tosi erilainen. Ensinnäkin hänen elämänsä on taloudellisesti turvattu, mikä tuo tiettyä huolettomuutta (sanovat ettei raha tuo onnea, mutta ei ne rahahuoletkaan sitä tuo, sanon minä). Toisekseen hänellä on historiassaan isoja menetyksiä ja niiden jälkeen muutaman vuoden istunnot psykologin kanssa, niin hän on nähnyt sen pohjan ja oppinut nauttimaan kaikesta siitä, mikä pitää hänet pois sieltä pohjalta.

[Sonja T.Valvoja]

Tulihan se sieltä! Vähäsen olen odotellutkin jo, että milloin, miten ja missä Janna paljastaa uutisensa koko talliporukalle. Ja tässä on niin helppo koukku lopussa muiden kirjoittajien tarttua, että olisi häpeällistä jättää se käyttämättä. Eli joo: jossakin välissä tarttee tähän tahkota jotakin jatkopätkää Sonjan näkökulmasta. Ja koska minulla on jo jotakin ideanpoikasia hautomossa, niin en tässä nyt kerro kaikkia ajatuksiani vaan säästän niitä siihen.

[Sonja T.Valvoja]

Gaah, miten tämä on jäänyt kommentoimatta, kun on niin ihana teksti?
Ensinnäkin: Reijasta sain siinä valmennustekstissä jo hyvin lämpimän kuvan. Tämä jatkaa ihan samoilla linjoilla. Kiva myös, että Ealla on tuollainen Reija, joka luottaa niinkin paljon, että pyytää töihin tuuraamaan kun muut ovat sairaana. No, Eaahan voisi melkein kuvailla luotettavuuden perikuvaksi tai ainakin sellaisen käsityksen olen vähän saanut, vaikka onkin erilainen kuin Santtu, toinen teini-ikäinen luotettavuuden perikuva.

Ja tietenkin mainitsit myös Santun. Ehdottomasti Santtu pitäisi raahata Daluriin ja Reija sitten opettamaan Hopiavuoren issikkaratsukoita. Siitä olisi kiva lukea, sillä Reijan kaltainen valmentaja toimisi varmasti tosi hyvin Santun kanssakin. Tosin minähän en ole varma, miten vankkumaton issikkapoika Santtu on. Totta, hänellä on issikka itsellään, mutta senhän osti hänen äitinsä, muistaakseni pahemmin Santtua konsultoimatta. Fifi on varmasti erinomainen ensimmäinen ikioma hevonen ja Santtu varmasti tiedostaa tämän itsekin. Vaan tulipa mieleen, että kun siellä Pariisissa Santtukin tuli nähneeksi näitä silkosäärisiä, hevoskokoisia kouluratsuja ja pääsi itse hoitamaan niistä parasta (köh köh…), niin alkaako mieli kutkutella siihen suuntaan, että jospa jossain vaiheessa sitä voisi semmoista itsekin kun eivät ne nyt ihan mahdottomia ole. No, hypin nyt toisten tonteilla, elkää ampuko!

Takaisin tähän tekstiin siis. Tässä on ihana tunnelma. No, sitä tietenkin alleviivataan tekstissä muutamin paikoin, mutta se välittyy myös muualta, siitä kun Ea hoitaa Lukkaa ja jää pyörittelemään takkuja auki ja kun kaksi maailman suloisinta silmäparia tapittaa karsinoistaan.

[Sonja T.Valvoja]

Jotenkin osasin ennakoida Niklaksen suhtautumisen tähän tilanteeseen. Niklas on sillä tavalla kiitollinen persoona, että se ei jäänyt märehtimään sitä, että Janna ei heti kertonut hänelle ja että Marsh tiesi eikä kertonut hänelle. Joku toinen ottaisi tällaisista asioista nokkiinsa, koska parisuhteessa ei saa olla salaisuuksia (väitteen lähde: Adolf Huuhaa – 100 tyhmintä parisuhdesääntöä). Joka tapauksessa nauraa hörähdin kyllä tuolle Niklaksen innostukselle, se on jotenkin niin käsinkosketeltavaa ja erinomaisesti kuvattu. ”Pieni vaikutuksille altis ihmisotus”!

Mainitsen vain lyhyesti sen, että kiva kuulla Niklaksen toipuneen tärskystään niin että suunnittelee jo jotakin hevospuolen koulutusta hankkivansa. Se mikä enemmän kiinnitti huomiota on tuo Niklaksen ja Marshallin välinen dynamiikka. Onhan se aiemminkin näkynyt, mutten ole osannut sitä oikein pukea sanoiksi, saati analysoida, mutta tästä se lähti jotenkin aukeamaan.
Nimittäin minusta ainakin tässä on tosi selkeästi kyseessä ”vastakohdat täydentävät toisiaan” -tilanne. Niklas on härvä, Marsh rauhallinen. Marsh toimii järjen äänenä ja rauhoittaa tilannetta. Mikä sitten on Niklaksen vaikutus Marshalliin, se ei ole ehkä niinkään selkeästi näkyvä asia, mutta voisin veikata, että Niklas tuo melkoisen määrän eloa Marshin arkeen. Joillekin Marshin asema kävisi raskaaksi, olla nyt aina se järkevä osapuoli ja Niklas voisi käydä pahasti hermoille, mutta ei Marsh. En ole koskaan bongannut mitään sellaisia sävyjä Marshin ajatuksista, en ainakaan muista.
Marshin osassa olevalle voisi tulla myös helposti houkutus suhtautua alentuvasti toiseen, vähän siten kuin lapseen tai teiniin, viihdyttävä hahmo mutta ei ihan täysivaltainen aikuinen. No mitäpä tekee Marsh? Sanoo tässäkin, että jaa hevoskoulua pohdit. No minullahan ei ole kantaa suuntaan eikä toiseen, mutta voin jeesata ja jos et semmoiseen lähdekään, niin ei se mitään. Tee itse päätös, kuten aikuiset tekee, tiedän että pystyt siihen. Ai että mä rakastan Marshallia kyllä!

[Sonja T.Valvoja]

No on tuossakin tapa kertoa olevansa raskaana ja samaan kasaan kysyä kummiksi 😀 Tosi hauska, nauroin sisäisesti Niklaksen perinjuurin äimistyneelle ilmeelle, mutta samalla tämä on jotenkin hyvin… jannamainen. Samankaltaista on ilmennyt silloin kun Janna on voittanut jotakin tai hävinnyt jotakin Paahtiksen kanssa ja suhtautuu kumpaan tahansa hyvin olkiaan kohauttaen: ”Näin nyt pääsi käymään.”
Tässä on jotakin vähän samaa. Raskaus on iso asia Jannalle, mutta hän kertoo siitä Niklakselle vähän tällä tavalla siinä sivussa, vähäsen huumorinkin varjolla. Ero on tosi iso siihen nähden, miten Janna kertoi asiasta Marshille ja Nellylle, mutta nämä kaksi ovatkin niitä, joille asia kerrotaan oikeasti, koska heidän reaktioillaan on väliä. Niklaksen kohdalla se ei ole niin tärkeä ja vakava asia, joten se kerrotaan Nikelle toisella tavalla. Saa nähdä turvautuuko Janna samankaltaiseen taktiikkaan kertoessaan muillekin tallilaisille. Tekisi mieli sanoa että ehkäpä hyvinkin, mutta ei, en minä halua spekuloida asioilla, jotka eivät minulle kuulu.

Mutta että joo. Moottoriturpa, jos ei Marshall vähän tasapainota. Kyllä 😀 Marsh ja Nikke ovat kyllä varmasti tosi hyvä valinta kummisediksi, toivottavasti suostuvat!

[Sonja T.Valvoja]

Voi masis-Helloa! Tässähän oli taas vaikka ja mitä, suurimmaksi osaksi herätti taas kasan kysymyksiä pääni sisälle. Sitä on sorruttu Milaniin ja kuviteltu Milanille ja Oskarille suhde (Mistä ihmeestä Hello tämän on saanut päähänsä? Siitä että Oskari ratsasti Biffeä jossain vaiheessa?), joten nyt ei saa nähdä Oskaria sitten, koska sitten… niin mitä? Voisi jäädä kiinni? Mistä?

Ja mitä varten Milanilla on edelleen väliä? Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, Milan oli joku muutaman vuoden takainen heila(ntapainen), joka sotki Hellon johonkin epäilyttävään, jonka takia Eetu Milania niin vihaa. Mutta sen jälkeen on ollut ainakin Tide, joten onko tässä jotakin samaa kuin Sonjan Vladimirissa, että vanha suola kaivelee ja vähän ehkä janottaakin, syistä joita ei edes itse tiedä tai halua tunnustaa? Vai onko Hello vain sellainen, joka emotionaalisesti roikkuu kiinni kaikissa exissään hamaan loppuun asti? Melkein veikkaisin… molempia.

Sitten nämä bändikaverit. Kiinnitin huomiota siihen, että varsinkin tämä Janne tuntuu tietävän kaiken Hellon kuulumisista, Tidet, Milanit, kaikki, joten nämä ovat ilmeisesti hyvinkin läheisiä ystäviä Hellolle. No, se on hyvä. Hellosta on vähän jäänyt sellainen vaikutelma, että kaikki tuntevat Hellon, mutta kukaan ei tiedä mitä Hellolle kuuluu. Porukan viihdyttäjä, jota kukaan ei ota koskaan tosissaan, koska se ei ole koskaan tosissaan, paitsi silloin kun on, mutta kukaan ei ota silloinkaan tosissaan. Tietänette ihmistyypin.

Musiikki toimii kuitenkin pakotienä, kitara rauhoittaa ja minä toivon, että edes keikan ajaksi Hello unohtaisi murheensa eikä keikka mene pieleen. Uskon ja kuvittelen, että musiikilla on sellainen vaikutus Helloon.

Tämän jälkeen tekisi mieli kirjoittaa Sonja paukauttamaan Hellolle päin näköä, että hei kuule, painaaks sua joku. Ei Hello tallillakaan jaksa aina pitää kulisseja ja maskia pystyssä, aina välillä on teksteistä tai ainakin riviväleistä nähnyt niiden rakoilevan, joten olisi suht luonnollista, että ihmiskyylä-Sonja huomaisi jotakin. Ongelmana vain on se, etten tiedä mitä Hello sanoisi. Koska Sonja ja Hello eivät ole erityisen läheisissä väleissä, Hello voisi todeta että ei tässä mitään, heko-heko, apina-Hello on ihan täydessä vedossa. Toinen ääripää olisi se, että romahtaisi Sonjan syliin itkien ja vuodattaisi kaiken pahan olonsa tälle. En usko tähän jälkimmäiseen skenaarioon, mutta ehkä se voisi olla jotakin näiden väliltä. Tai sitten tuo ensimmäinen arvaus, koska tokkopa Hello haluaa oikeasti avautua puolituntemattomalle. Ja juu, en kirjoita semmoista, koska en osaa.

[Sonja T.Valvoja]

Voi, Arlek! Kiva kuulla siitäkin pitkästä aikaa ja kiva myös, että Niklakselle löytyi Arlekin kaltainen turvaratsu, jonka selkään nouseminen ei varmasti pelota. Muutenkin kiva teksti tai oikeastaan kokoelma tekstejä, kun on useammalta eri päivältä erilaisia tunnelmia. Ja minä tunnistan oikein, oikein hyvin tuon kieliongelman: vieraat kielet voivat olla rasittavia ja varmasti alkaa sattua päähän jossain vaiheessa, kun tarpeeksi sekavaa on.

[Sonja T.Valvoja]

Haha! Just kyllä niin Eiran tyylistä ottaa tiimin ohjat omiin käsiin ja todeta, että mehän voitetaan noi ikäloput 😀 Maanantaiaamuisin ei yleensä paljon naurata noin muuten, mutta tämä sai senkin ihmeen aikaiseksi, joten pisteet kotiin siitä.
Muutenkin hyvä ja ennen kaikkea kiva teksti, josta välittyy lukijalle tosi paljon kaikenlaista sekä Easta että Gæsista ja molempien tavasta suhtautua tilanteisiin.

[Julkaisija]

Viestit