[Sonja T.Valvoja]

Kirjoitettu Harrin näkökulmasta

Jos he ovat vain kohteliaita?
En ehtinyt juuri muuta kuin astua autosta ulos tallin parkkipaikalla kun ensimmäinen nosti kättään ja huikkasi hymyillen:
— Hi Harry! So nice to see you.

Ennen kuin ehdin edes talliin asti, olin tervehtinyt jo neljää muutakin kävijää. Kaikkien kanssa piti vaihtaa muutama sana ja tänään ei muutama sana riittänyt edes. Viikonloppuna oli olleet ne kisat ja olin pärjännyt melko kivasti siinä esteluokassa. Sen takia nyt sitten sateli onnitteluita, kommentteja ja kysymyksiä, joihin kaikkiin piti vastata.

Nancy kyseli minulta ajatuksia, josko aion jatkaa kilpailemista nyt kun alkuun olin päässyt. Samalla hän kallisti päänsä niin että vaaleat, tuuheat hiukset valuivat toiselle olkapäälle. Kun vastasin, että ehkä, voisihan se olla kivaa, hän väläytti täydellisen valkoisen hymyn ja sanoi uskovansa vakaasti minun pärjäävän jatkossakin. No kiva, ajattelin, mutta sanoin vain huolettomasti että maybe, we’ll see.

Tietenkin huomio imarteli! Ja aivan erityisesti kun he olivat lähes järjestään vähintään kymmenen vuotta nuorempia naisia. Mutta kun en osannut yhtään tulkita, että mistä tässä oli kyse, ihan vain peruskohteliaisuudesta, kenties? Voihan se hymyily ja muu kohteliaisuus ja huomio olla ihan tavallista täällä ja suomalainen mörökölli vain ei osaa suhtautua.

Vai oliko se kuitenkin kevyttä flirttailua? Enhän minä tallilla käyttänyt sormusta, turvallisuussyistä. Toki usein yritin ujuttaa sivulauseeseen maininnan Suomessa odottavasta fiancéestani. Vaan jo Sharonkin oli kertaalleen ihmetellyt ääneen, että minkälainen nainen päästi kihlattunsa kahdeksi vuodeksi toiselle mantereelle. Olin vastannut siihen kevyesti että sellainen, jolla oli omakin ura ja elämä. Sharon teki itsekin uraa, pitihän hänen ymmärtää!

Minun pitäisi puhua tästä jollekulle, sillä se vaivasi. Pulma oli vain se, että kenelle? En ollut vielä ehtinyt suuremmin tutustua täällä keneenkään, jolle voisi tällaisia yksityisiä asioita puhua jo tässä vaiheessa. Tallilla ei muita miehiä näkynyt, paitsi se Randy, mutta hän taisi olla jonkinlainen yleismies-Jantunen. Yleensä hänet näki lakaisemassa, siivoamassa karsinoita tai korjaamassa jotakin, oli se sitten tarhan aita, karsinan ovi, vesiputki tai tallin pieni Bobcat. Hevosen selästä en ollut koskaan häntä bongannut.

Mietin kovasti, jos voisin puhua Sonjalle tästä, mutta hylkäsin sen idean juuri kun Zoom-puhelu oli aukeamassa. Eihän Sonja vaikuttanut mustasukkaiselta, mutta kai hänkin voisi olla jos oikein ärsytettäisiin moisella. Niinpä hymyilin hänen videokuvalleen ja kerroin vain, että ajattelin käydä katsomassa vähän muitakin lähistön talleja, ihan vain uteliaisuuttani. En tiennyt paranisiko tilanne vaihtamalla, mutta ehkä sitä kannatti kokeilla.

[Sonja T.Valvoja]

Sonja + Mortti voisivat lähteä mukaan myös, joko yksilö- tai joukkuekisaan tai molempiin. Ei ole niin väliä kenen kanssa joukkueessa (paitsi jos Marshallin kanssa ollaan Team Pariisi 😀 ).
Pikkujouluihin Sonja tulee varmaan myös, seuraava päivä on kyllä työpäivä, mutta voi silti livetä pitkäksi…

[Sonja T.Valvoja]

Mä NIIN voin luvata, että tätä Pariisin reissua on päiväkirjat täynnä! 😀

Pariisin tiellä

— Olisiko nämä nyt hyviä? Santtu kysyi ja peruutti muutaman askeleen kauemmas Mortista.

Minäkin sihtailin Mortin harjaa, jossa oli jo viisi sievää sykeröä. Tasakokoisia, tasavälein, hyvin siistejä kaikkineen. Santtu oli niin tarkasti jakanut harjan osioihin ja piti huolen että letti tuli ihan keskelle, tarkisti vielä ennen sykerön tekoa, että letti oli varmasti oikean mitan päässä toisesta. Ja ehdottomasti hän oli halunnut opetella myös letin ompelemisen, kun olin mennyt sanomaan että ommellut letit ovat yleensä siistimpiä ja pysyvät paremmin.

— Juu, kyllä ne minusta näyttää oikein hyviltä, sanoin. — Kunhan jälki on tasaista. Ja kisoissa voit sit käyttää sitä letitysgeeliä.
— Entäs sit toi otsaharja?
— Mä yleensä teen siihen pätkän matkaa ranskalaista lettiä, sit letitän sen loppuun asti ja käännän sykerölle kans.

Näytin Santulle ranskalaisen letin teon ja sen jälkeen hän halusi purkaa sen kokeillakseen itse.
— Siitähän tuli hyvä, sanoin kun hän oli saanut senkin sykeröityä. — Sit ne letit pitää purkaa kans. Kuminauhat on helppoja, mutta jos ompelee, niin ne ompeleet täytyy saksilla katkoa. Siellä hoitopakissa on sakset. Yritä katkoa jouhia samalla mahdollisimman vähän.

Mortti seisoi käytävällä takastaan lepuuttaen. Tässä nämä mukamas niin hermoheikot täysiveriset taas nähtiin. Koska tallissa oli rauhallista, Mortin ei tarvinnut edes pitää ympäristöä silmällä.

— Me suunniteltiin Marshallin kanssa, että lähdetään perjantaina sinne ja sitten vasta sunnuntai-iltana tai ehkä maanantaina lähdettäisiin takaisin päin, puhelin Santulle käytännön asioita. — Marsh itse ei kisaa enää viikonloppuna, mutta hänen isänsä ratsastaa lauantain GP:ssä ja mahdollisesti sitten sunnuntaina finaalissa. Ja olisihan se finaali kiva katsoa muutenkin, harvoin sitä tulee noita huippuratsastajia livenä nähtyä. Mulla on luokat vaan tiistaina ja keskiviikkona, että jos sä haluat, niin mä voin ostaa sulle lentolipun esimerkiksi torstaiksi. Tai sitten sä voit olla kans koko ajan siellä, olen varannut hotellihuoneet jo koko viikoksi, mutta sen voi vielä muuttaa.
— Kyllä mä ehkä kans haluaisin nähdä ne kaikki kisat, Santtu sanoi ja alkoi purkaa viimeistä lettiä. — Kun kerran sinne asti lähtee.
— Siitä tulee kyllä puolentoista viikon reissu, sanoin. — Voitko sä olla koulusta niin pitkään pois?
— Kyllä pitäisi, oon kuitenkin tehnyt noita tehtäviä etukäteen eikä silloin ole koeviikkoa tai mitään.
— Okei, hyvä sitten jos niin. Mutta ei ole pakko olla koko reissua siellä, jos et halua tai voi.

Santtu kampasi leteiltä puretun harjan vielä siistiksi.
— Mä voin vielä varmistaa sen, mutta kyllä sen pitäisi olla ok. Haenko Mortille talliloimen?
— Joo hae vaan.

Katselin kun Santtu nosti loimen Mortin selkään, levitti sen ja kiinnitti kaikki soljet aivan niinkuin pitikin.

[Sonja T.Valvoja]

Koska nyt vaan oli pakko tähän tarttua…

Se Wi-Fin salasana
Katselin huolellisesti piilotettu hymy suupielessä keittiön pöydällä lojuvaa lappua.
— Niin kuka tän on keksinyt?
— No Eira varmaha, puuskahti Eetu. — Tai ainaki soon netis ko me muut ei päästä. Kattoo jotakin ihme sarjaa.

Kolmannen kerran Eetu huusi olohuoneen puolelle:
— Nyt kerrot sen salasanaan! Tai menöö netti kokonahan katki.
— Siinä on selvät ohjeet siinä lapussa, mikä se salasana on! Lue siitä! Ja jos sä kehtaat katkasta koko netin, ni sit MÄ alan huutaa kans ja sitä SÄ et halua kuulla. Plus että mä tartten nettiä koulutehtäviin ja mä varmasti kerron kaikille koulussa että Hopiavuoren Eetu haittaa mun koulunkäyntiä. Lisäks mä kerron Ailille ja Mannille ja sun äitilles!

— Tää on oikeasti ihan helppo, sanoin. — Toisen asteen yhtälö vaan. Onks sulla paperia ja kynää? Mä voin katsoa jos saan tän ratkottua.

Raapustelin yhtälöitä paperille. Se tuntui hankalalta niin monen vuoden jälkeen.
— Muistaako joku ulkoa toisen asteen yhtälön ratkaisukaavaa?

Kaikki pöydän ympärillä näyttivät siltä kuin puhuisin muinaispersiaa. Ymmärrän, harva sellaista lukion jälkeen muistikaan, vaikka lukioaikana se oli varmasti tullut suoraan selkärangasta. Ei sitä taidettu tarvita edes yliopiston matikankursseilla ja vaikka olisikin, niin niistäkin oli niin kauan aikaa. Santtu ei ollut paikalla eikä Eira reagoinut kysymykseen kuulokkeidensa takaa.

Ei muuta kuin googlettamaan, sillä kännykässä netti sentäs toimi jotenkin vaikka aika huono kenttä olikin. Mitäpä Wikipedia ei tietäisi? Piti kuitenkin vähän aikaa oikein katsoa sitä kaavaa: oliko se todella noin monimutkainen? Miinus B plus-miinus neliöjuuri B toiseen miinus neljä kertaa A kertaa C ja koko komeus jaettuna kaksi-A:lla. Tuijotin sitä vähän aikaa. Olenko minä joskus osannut tämmöisen hirvityksen ulkoa? Ja kun ei ole mitään laskinta tässä käsillä kuin kännykkä, niin joutuu laskemaan monen vaiheen kautta.

— Ei tää voi olla oikein. Tässä kaavassa on pakko olla jotakin vikaa, huokaisin kun olin saanut raavittua paperille lisää numeroita. — Mä sain tulokseksi 0,355 kilometriä tunnissa. Ei todellakaan ole mikään sadan metrin jarrutusmatka tämä nyt.
— Flikan ryäkäles! Soot antannut väärän ohojeen, kajautti Eetu.
— Et vaan osaa! Siinä kaavassa ei oo mitään vikaa.

Luin ohjetta uudestaan ja uudestaan. Miten tämä voi edes olla näin? Tulokseksi pitäisi tulla todennäköisesti jotakin paljon yli sadan kilometrin, todennäköisesti yli kahdensadankin, jos kaavalla oli mitään tekoa reaalimaailman kanssa.

Sitten minä tajusin sen. Voi tyhmä! Pitäisi lukea oikeasti huolella se tehtävänanto! Siinähän sanotaan suoraan että funktio antaa jarrutusmatkan suoraan metreissä, vaikka nopeus annetaankin kilometreinä tunnissa. Ei sitä jarrutusmatkaa tarvitse muuttaa enää kilometreiksi, niinkuin minä olin mennyt tekemään. No ilmankos! Kirjoitin koko homman alusta lähtien paperille, sillä ajatus pysyi paremmin koossa paperin avulla.

— 244 kilometriä tunnissa ja risat, ilmoitin lopulta. Se ainakin tuntui arkijärjellä ihan realistiselta nopeudelta, sillä satasen jarrutusmatka oli tosi pitkä. — Sen saatte sitten miettiä itse, että miten ja missä muodossa se toimii salasanana. Mun tarttee lähteä nimittäin nyt, lupasin mennä syömään serkun tykö.
— Toi on kyllä ihan epäreilua panna Sonja laskemaan se, kun se on dippainssi eikä edes käytä nettiä, kuului sohvannurkasta kapinallinen mutina.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on tämmöinen aivokuolaklimppi, joka olisi kaivannut editointia, tiivistämistä tai ehkä deleteä, mutta ajattelinpa tunkea sen tänne silti.

Vuoden tilinpäätös
Vaikken ollutkaan erityisesti juhlinut synttäreitäni, se sai silti minut ajattelemaan mennyttä vuotta niinkuin aina. Se olisi taas vuoden tilinpäätöksen vuoro.

Vuosi sitten kaikki oli ollut niin hienosti. Harri oli juuri muuttanut virallisestikin Orioniin. Olin juuri käynyt katsomassa ja kokeilemassa Morttia. Mummu oli vielä elossa. Töitä oli molemmilla ja olin juuri sopinut työajan puolituksesta ja päässyt eroon niistä projektimanagerin vastuista. Nellykin oli tukevasti raskaana.

Herran pieksut mitä kaikkea sen jälkeen oli tapahtunut! Huimasi ajatellakin.

Ensin mummu oli kuollut, noin vain yllättäen. Mummua olin kaivannut ja kaipasin vieläkin, vaikka nyt olin jo jollain tavoin tottunut siihen. Ei enää tullut käännettyä autonnokkaa automaattina palvelutalon pihaan. Joskus vain mummun kaltainen juttukaveri olisi kyllä tarpeen. Mummu oli luonnollisesti oman aikakautensa tuote, mutta hänellä oli runsain määrin tervettä järkeä, käytännöllisyyttä ja tiettyä terävyyttä, jotka eivät koskaan menneet muodista pois.

Mummun syytä, tai ansiota, oli lopulta sekin että ostin Mortin. Muistan varmaan ikuisesti mummun lausahduksen: ”Helepommin siitä hevosesta eroon pääsöö ku mukuloosta, jos karuttamahan alakaa.” Hymyilin sille vieläkin, mutta paha tuohon oli vastaankaan sanoa. Tekisi mieli sanoa, että mummun perintörahoilla ostin Mortin, mutta totuuden nimissä siihen mennessä ei oltu ehditty vielä tehdä perunkirjoitusta eikä perinnönjakoa.

Mortti oli osoittautunut kyllä ihan nappiostokseksi. Miten se olikin niin helppo? Se ei ollut ollut minulla vielä vuottakaan kunnolla ja silti minusta tuntui kuin se olisi ollut ikuisesti. Ehkä Simo tosiaan tiesi mitä teki kun sitä minulle tarjosi, en minä sitä muuten osaa selittää. Ja kohta olisi edessä debyytti vaativassa A:ssa ulkomailla! En vuosi sitten olisi uskonut. Mutta se oli ehdottomasti positiivinen asia, myönsin sen.

Sitten tuli Harrin lomautus. Se ei lopulta ollut mikään järjettömän kamala asia, vaikka se Harria jonkin aikaa kaivelikin. Talouden päälle se ei käynyt eikä se meidän elämää uhannut mitenkään. Ja lopulta koko lomautus-asia hautautui sen Kanada-keissin alle, niin että ei sitä oikein edes muistanut enää. Minä muistin sen, että minulla oli kolme kuukautta lounas valmiina pöydässä joka päivä. Sitä melkein kaipasi varsinkin nykytilanteessa.

Joulu oli periaatteessa kiva, mutta minä surin mummua ja olin äreä ja kärttyisä. Muistan vieläkin sen tunteen, kun jossain selkärangan tienoilla on vieterimäinen olo, jonka haluaisi purkaa riehumalla silmittömästi, muttei voinut ja vieteri jännittyi ja jännittyi lisää. Jokainen pikkuasia oli suhteeton vastoinkäyminen, lattialle pudonneen kirjan halusi repiä atomeiksi ja viskata jonnekin maatakiertävälle radalle. Töiden tekeminen helpotti tai ainakin sain muuta ajateltavaa toviksi.

Ai niin ja jonnekin vuodenvaihteen tienoille osui vielä Nellyn ja Eetun vauvan kuolema. Eihän se minuun sillä tavalla liittynyt, mutta liittyi kuitenkin. Tunsin jotakin epämääräistä syyllisyyttä. Olinhan minä toivonut ettei Nelly olisi raskaana lainkaan, koska se sotki minun elämääni. Siinäpä hieno keitos! Jonkin aikaa Hopiavuoressa ei tehnyt mieli edes käydä, mutta pakkohan se oli kun oli hevoset siellä. Silloin minä mietin tosissani sitä, että siirtäisin hevoset jonnekin muualle. Onneksi en koskaan saanut aikaiseksi niin paljon.

Lopulta tuo koko solmu lähti aukeamaan siitä yhdestä raivokohtauksesta, joka muuttui itkuksi. En muista enää mikä pikkuasia se sillä kertaa oli, mutta se katkaisi vieterin aivan kokonaan. Siinä rytäkässä hajosi posliinia ja puhelin, ei tietysti ihme jos sen heittää täydellä voimalla leivinuunin kylkeen. Harri luuli varmasti, ja ihan oikeutetusti, että olin seonnut kokonaan. Siltä se itsestäkin tuntui, mutta siitä se lähti helpottamaan. Sain sinä iltana kerrottua Harrille jo paljon ja loput purkasin terapeutilleni. Joskus painekattilan vain täytyy räjähtää ja itsepä sen uuden puhelimen jouduin ostamaan.

Siitä se kuitenkin lähti parempaan suuntaan ja kun helmikuussa aloimme pohtia niitä Storywoodin kisoja, olin jo ihan ihan hyvässä henkisessä kunnossa. Niistä Storywoodin kisoista sitten alkoikin kuluneen vuoden ehkä vahvin jakso, vaikka samalla piti miettiä sitä Kanada-keissiä. Lähdin Storywoodiin aivan takki auki, ihan vain testaamaan miten Mortti käyttäytyy kisoissa ja muuten vain katsomaan että mitä saadaan aikaan. Kakkossija ja hienot prosentit olivat positiivinen isku vasten kasvoja: miten tässä näin kävi?

Sitten tuli TT-cup, johon lähdin vähän häntä koipien välissä, mutta huomattavasti tavoitteellisemmin kuitenkin kuin Storywoodin kisoihin. Rankkahan se kisarupeama oli matkoineen, treeneineen kaikkineen, mutta tulostakin tuli. Se Storywoodin menestys ei ollutkaan pelkkä vahinko. Sen jälkeen aloin miettiä ihan tosissani, että olisiko meistä kahdesta oikeasti jopa kisaratsukoksi. Päätös lähteä Paris SIM Dressage Weekille oli lopulta aika helppo. Nyt jännitti, mutta oikeastaan hyvällä tavalla. Mitään ei ollut enää jäljellä siitä pahoinvointia aiheuttaneesta panikoinnista, minkä muistin teini-iän voimistelukisoista.

Kesä oli hankala. Periaatteessa oli ihan kivaa, kun hevoset olivat laitumella ja me kaksi lomalla. Mutta kun siihen sekoittui koko ajan se tieto siitä, että Harrin lähtö lähestyi. Kävimme juttelemassa useammallekin asiantuntijalle sekä yhdessä että erikseen siitä tilanteesta. Vaikeaahan se oli ja harvoin näistä selviytyi ilman kyyneleitä, mutta väitän sen kuitenkin auttaneen. Ehkä siksi jotenkin oletin, että minun elämäni jatkuisi ihan samanlaisena, vaikka ilman Harria. En osannut arvata mitä kaikkea tulisi kuitenkin eteen.

Sitten oli tietysti Salieri ja siitä luopuminen. Se ei ollut helppoa, vaikka tiedostin kuitenkin sen olevan paras ratkaisu. Siltä se tällä hetkellä näyttikin, Salierin kannalta ainakin. Olin käynyt sitä katsomassa muutamia kertoja ja se vaikutti tyytyväiseltä elämäänsä ja kaikkeen. Minun ei tarvinnut murehtia.

Mutta sitten samassa paketissa tuli Anssi. Suljin silmäni kun pääsin tähän asti. Olin pitänyt rehellisyyttä tärkeänä asiana parisuhteissa ja nyt oltiin tässä, että olin itse kaikkea muuta kuin rehellinen Harrille. Se vaivasi, mutten halunnut suurin surminkaan eroon Anssista. Tietysti puolustelin itseäni itselleni. Että tämä oli vain tilapäinen seksisuhde, ei mitään romanttista. Että olin muuten liiankin yksinäinen. Että kaipasin fyysistä läheisyyttä. Ja koska Anssi oli varattu itsekin ja tiesi tilanteen, hän ei alkaisi esittää mitään toiveita mistään pysyvämmästä suhteesta. Hyvänlainen soppa tämäkin enkä tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Tai tiesin, heivata Anssi mäkeen ja lopettaa tämä sekoilu, mutta kun en halunnut, se siinä oli ongelmana. En minä Harristakaan halunnut luopua, Harri oli täydellinen, mutta Torontossa.

Ja nyt vielä tämä syömisasia. Onneksi tunnistin oireet tällä kertaa itse ja osasin tehdä asialle jotakin. Nähtäväksi jää miten hyvin pystyn noudattelemaan omia päätöksiäni, mutta oli minulla nyt ulkopuolinen vahtikin. Markus oli toivottanut minut tervetulleeksi Otavan ruokapöytään joka päivä kello 18. Lapsiperheessä kuitenkin tehtiin ruokaa ja syötiin säännöllisesti, niin samalla ruokkisi yhden serkkutytön. Ja tiesin jo, että jos minua ei näkynyt pöydässä kello 18.05, soi puhelin ja minulla olisi parasta olla hyvä selitys. Minua pelotti kyllä edelleen, jos rehellinen olin, mutta olin samalla varovaisen toiveikas. Ehkä tämä tästä.

[Sonja T.Valvoja]

Tässä nyt oli ollut tätä kaikkea
Mylläsin vaatehuonettani läpi etsien sopivia vaatteita viikonlopun industrial-festareille. Siitä tuntui olevan ainakin puolitoista ikuisuutta, kun viimeksi oli ollut tilaisuus käyttää näitäkin vaatteita. Sovittelin erilaisia kokonaisuuksia. Musta nahkainen minihame ja tummanvioletti kauluspaita, toimii. Musta olkaimeton toppi, sen päälle musta pitsibolero, mustat suorat housut, mustat korkokengät. Nuo reisipituiset korkosaappaat menisivät sen minihameen kanssa kyllä, ei tarvitsisi niin varoa sukkahousujakaan. Vai pitäisikö erottua joukosta ja pukeutua tuohon hopeiseen minimekkoon? Jalkaan sitten maiharit, niin ei ole liian bilehile. Ja entäs sitten tuo selästä avoin toppi! Milloin minä viimeksi tätäkään olin käyttänyt? Pitsiboleron seurana olisi kyllä hyvä. Tämä oli sen genren keikka että paljasta ihoa ei tarvinnut suuremmin vältellä ja jos vanhat merkit paikkaansa pitivät, ei siellä kylmäkään ehtisi tulla.

Se hopeinen mekko tuntui väljältä päällä. Itse asiassa kaikki nämä vanhat vaatteet tuntuivat löysähköiltä. Se sai minut kaivamaan vaa’an kätköistään ja vaa’an lukema sai minut kiroilemaan. Ei minun tarvinnut sitä erikseen laskea, kun tiesin jo ihan muutenkin painoindeksin huitelevan siellä alipainon rajoilla. Kurkkua alkoi kuristaa ihan puhdaspiirteinen pelko.

Ei tätä. Ei taas tätä.

Kyllä minä sen tiesin, jos halusin oikeasti olla rehellinen itselleni, mutta itsepetos on petoksen lajeista viehkein. Syöminen oli taas ollut vähän sitä sun tätä. Koskaan en tuntenut itseäni nälkäiseksi eikä ruokahaluakaan juuri ollut noin yleisesti. Ei siis kai ihme jos syöminen sitten pääsi unohtumaan ja silloin kun sen muisti, ei oikein tehnyt mieli. Tässä nyt oli ollut tätä kaikkea. Parempiakin aikoja oli nähty, jos toki paljon huonompiakin.

Mahaakin kuristi, mutta sekään ei ollut nälkä vaan jokin pahoinvointi. No sehän tästä puuttuisikin, että alkaisin vielä oksentaa. Istuin sängynreunalle ja nojasin pään käsiini. Mieleen tulvahteli muistikuvia jostain kolmen vuoden takaa. Suru, synkkyys, viha ja sitten oli se kun energiat olivat ihan täysin lopussa. Kaikki liittyi kaikkeen, mutta kyllä siihen energisyyteen vaikutti ihan varmasti myös syömiset. Minä en halunnut sitä enää ikinä ja silti oltiin taas tässä.

Tiesin ihan hyvin milloin se oli alkanut: silloin kun Harri lähti. Yksikseen oli niin helppo jättää ateria tai pari välistä, kun oli muutakin tekemistä. Eikä varsinkaan ollut ketään kyselemässä, että olisiko nälkä ja mitä syötäisiin, parhaimmillaan pyytämässä valmiiseen pöytään. En minä mitään vakipanoa tarvinnut vaan huushollerskan.

Miten minä voin edes sinne Ranskaan lähteä tällaisessa kunnossa? Eihän minulla riitä voimat ja jaksaminen edes sinne asti pääsemiseen, saati sitten kilpailemiseen kunnolla. Eikä valmentautumiseen eikä valmistautumiseen eikä pyhä Sylvi yhtään mihinkään. Muistin vielä ne kerrat kun Salierin selkään nouseminen oli samanlainen suoritus kuin Mount Everestille kiipeäminen ja sinne päästyä huimasi hetken aikaa. Ja minä niin ehdin jo innostua siitä Ranskasta. Siellä kyllä söisin ihan kaiken.

Kaivoin kännykän taskusta käteen varmana siitä, että sieltä löytyisi apu. Mutta kuka? Kelle voisin soittaa tai edes lähettää viestiä, että auta? Harri oli töissä, äiti nukkui jo, Anssille en todellakaan kertoisi, kaverit olivat Tampereella kaikki, Markus ei… Ei kun tietenkin. Hyppäsin pystyyn ja ryntäsin alakertaan samalla huutaen Axaa mukaani. Äkkiä ulkovaatteet päälle ja puolijuoksua tihkusateen läpi Otavaan. Painoin ovikelloa pikaistuksissani kaksi kertaa ja huokasin päästä varpaisiin asti kun Markus avasi oven.
— Kuule, onks sulla hetki aikaa jutella? Mulla on maailma ja kaikki kaatumassa taas niskaan.
— Totta kai sulle aina on. Tuu periämmälle.

[Sonja T.Valvoja]

Maailma kutsuu
— Siis torellakin kannattaa lähtiä jos vaan kokee notta on jotakin saumaa! Janna hihkaisi innoissaan kun kyselin häneltä kokemuksia Paris SIM Eventing Weekiltä. Nyt nimittäin olisi tarjolla koulukisat samassa paikassa ja minulla kävi mielessä, että mitä jos…

— Ainakin noissa kenttäkisoossa se expo-alue oli kyllä ihan hanitoon. Siällä oli kaikkee maharollista ja palijo semmoostakin mitä ei olis osannu ikuna kuvitellakaan. Ja tosi erukkaita tarjouksia. Että autoon tilaa ja luattokortille kunnolla katetta, et karu.

Seuraavana uhrina oli Nelly.
— No kyllähän sä sen tiedät, ettei ne vaihtosarjat ole mikään ongelma Mortin kanssa, vaikka sä muuta yritätkin väittää. Eikä se puolipiruettikaan. Kova paikkahan se on tehdä debyyttinsä vaativassa A:ssa, mutta ei se sitä muuta mihinkään, ettettekö olisi ihan valmiit siihen. Ja olisihan se varmasti hyvää kokemusta teille.
— Ja ehdottomasti kannattaa kyllä ratsastaa kaksi luokkaa, kun kerran on sopivat. Se tiistain vaativa B toimii hyvänä harjoituksena sit seuraavan päivän luokkaan, niin olette sitten kunnolla iskussa sitä varten. Eikä se nyt ole mitenkään järkevää laittautua täältä asti Pariisiin yhden luokan takia.

Seuraavaksi yhytin Marshallin, jolla oli kokemusta hevosten kuljettamisesta pitkin Eurooppaa. Tai ainakin hänen isällään luulisi olevan ja kai Marsh nyt jotakin tiesi myös.
— Ei Euroopassa ole mitään niin kovin kummallista. Yleensä se temppu on saada ne hevoset ja kalusto EU-rajojen sisäpuolelle Venäjältä. Suomesta ei ongelma. Finnlines ainakin on hyvä laivayhtiö, joka kuljettaa Saksaan. Baltian läpi ei missään tapauksessa kannata ajaa.

Siinä sitä sitten oltiin, että pitäisikö tässä lähteä Ranskaan nyt seuraavaksi. Ei kukaan ainakaan sanonut ettei kannata ja liian vaikeata ja ihan turhaa. Oikeastaan aloin jopa pitää ideasta, ei niinkään kisojen takia, vaikka nekin varmasti olisivat hienot, vaan Ranskan takia. Jos kilpailee kahtena päivänä siellä ja sitten vaikka pitää pari päivää lomaa muuten vain, niin saattaisi ehtiä käymään Pariisissakin.

Mutta mistä minä kisahoitajan noidun? Tämä kuulostaa ihan sellaiselta reissulta että olisi hyvä olla joku toinen mukana, joku joka huolehtisi hevosesta kun minä huolehdin kaikesta muusta. Hitsi että Harri on pois, häntä olisi nyt todellakin tarvittu. Lähtisiköhän joku Hopiavuoresta, pohdin itsekseni, mutten keksinyt oikein ketään jolta viitsisi edes kysyä. Useimmat eivät pääsisi viikoksi reissuun töiden ja muiden takia, vaikka minä luonnollisesti maksaisin kaikki kustannukset.

[Sonja T.Valvoja]

Sonja ainakin jatkaa!

[Sonja T.Valvoja]

Voin kertoa sen verran että Sonjasta taatusti saa seuraa. Se on kuitenkin vähän yksinäinen tällä hetkellä. Kaljaanhan tuo ei koske, mutta kait jotakin muutakin saa.

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa minunkin puolesta! Ja tässähän meillä on täydellinen tarina aloitukseksi täällä: siinä kerrotaan lyhyesti ja ytimekkäästi Ean ja Gæsin historia sekä samalla vähän jotakin Easta ja hänen perheestään, ihan tuosta noin vain tuollai vähän huomaamattomasti. Ja jotenkin luonnollista että suunnilleen heti ensimmäisenä törmää Santtuun, tallin toiseen issikanomistajaan. Jos osaisin piirtää, niin Gæsista ja Fifistä saisi kyllä niin satuhevoskuvia, toinen voikko, toinen tuplavoikko ja sitten vielä yksi täplikäs Flida sinne joukkoon. Mikä karvakasojen kavalkadi!

[Sonja T.Valvoja]

Siis toi loppu!! En tiedä mikä siinä on mutta minulta repeää verisuoni päästä kun pidättelen täällä naurua, koska olisi hieman vaikea selittää puolisolle, että mitä varten sain hysteerisen naurukohtauksen. Voi Chai 😀
Muutahan en osaa nyt kommentoidakaan tähän, tuo loppu räjäytti pajatson.

[Sonja T.Valvoja]

Voi Chai! Siinäpä vasta hahmo. Sonja inhoaa tai karttaa tai oikeastaan melkein pelkää sitä suurimman osan ajasta, minun käy suurimman osan ajasta sääliksi. Ja ilman muuta saa kirjoittaa tätä Noa-kuviota, koska uskon puhuvani aika monen muunkin puolesta kun sanon että sitä tässä odotetaankin! Ainakin minulle tämä Chai-Noa -juttu on ollut yksi hillittömimmistä juonenkäänteistä täällä ja joka kerta kun luen uutta tekstiä, pelkään ihan tosissani että no nyt se Chai ottaa ne tavaransa ja lähtee sanomatta heippoja kellekään.

Ja ehdit näemmä lähettää tuon seuraavankin jo sitten, sanonpa sitten sanasen siitäkin tässä. Onneksi Chailla on tämä tämmöinen Jari.

[Sonja T.Valvoja]

Aww.
Awww.
Awwwwwwwww!
Kirjoitit sitten sen mitä minä uhkasin jo tuolla toisaalla. Kiitos, hieno pätkä tämä kaikkinensa. Onneksi Marshallilla on todellakin tämä talliperhe, yksikseen jos joutuisi hautomaan näitä kotona, niin johan siinä muutamassa päivässä kaatuisivat seinät päälle. Ja onneksi tallilta löytyy näitä järjenpuhujia, jotka toivottavasti saavat Marshallin unohtamaan ne ilkeän Tuulan puheet.

Mutta voi että nauratti ihan tuo kuvailu Niklaksen olosta (”krapulainen pesukarhu” ailuaja!) ja tuo Marshin toteamus siitä, että jos ei olisi olleet molemmat kädet enemmän tai vähemmän varattuja, niin olisi saanut puhelimen otsalohkoonsa kun meni mainitsemaan kisojen väliinjättämisestä. Ei niin pahaa paikkaa ettei siihen edes jotakin hauskaa keksisi.

[Sonja T.Valvoja]

No niin. Koska Camillakin jo kommentoi, niin kai minunkin pitää.
Ensinnäkin komppaan Camillaa: olen tismalleen samaa mieltä tuosta kirjoitustavasta ja siitä että se todellakin on kiva ja pidän siitä. En osaa sinänsä analysoida ainakaan nyt heti, että mikä siinä niin hyvää on, mutta minä en olekaan mikään kirjallisuuskriitikko.

Tämä teksti kuitenkin oli jäädä kommentoimatta siksi, että minulle jäi tästä nihkeä tunne käteen. Tuo isän karjaisu oli kuin isku vasten kasvoja Aamulle mutta myös lukijalle. Miten tyly ihminen voi olla? Miksi? Ei siihen tarvita mitään selvännäkijää tietääkseen, että aivan satavarmasti tytär on ollut huolissaan isästään ja on iloinen kun tämä on päässyt kotiin ja… släp. Tuosta noin vain, ilman mitään varoitusta, ilman mitään järjellistä syytä. Aamun ajatukset ja tunteet tämän jälkeen on kuvattu niin hyvin, että ne tuntee melkein itsekin tätä lukiessaan. Että oma vika, miksi menin, miksi sanoin, miksi olen edes olemassa. Ei olisi pitänyt.
Tuo loppu sitten. Se nyt sentään vähän parantaa tilannetta ja toisaalta tosi sympaattinenkin ja mieltä lämmittävä, mutta ei siltikään. Minusta Aamu olisi ansainnut selityksen. Anteeksipyyntö on toki hyvä alku, mutta se on vain yksi sana. Ei se hävitä niitä tunteita, mitä Aamu on käynyt läpi.

Niin että tämä on hyvin kirjoitettu, loistava, kamala teksti. Mutta taisinhan jo Polinan päiväkirjaan mainita Eetun kirjoittajan taannoin sanoneen, että hyvä taide saa aikaan tunteita, vaikka sitten niitä että nyt pitää mennä tiskaamaan jotakin. Ja se on muuten ihan totta.

[Sonja T.Valvoja]

Gaah! Mitä kauheata? Missä Niklas on ja kuka on tämä hevosia pelkäävä ja päsmäröivä Tuula, joka ei päästä Niklasta puhelimeen? Niklaksen äitikö, joka yrittää vieroittaa Niklaksen hevosista ja samalla Marshallista? ”Pidetään tämä meidän välisenä, ei sotketa Niklasta tähän.” Kas kun ei sanonut, ettei tartte enää soitella Niklakselle ikinä, koska Niklas ei ole homo ja vaikka olisikin, niin ei sen ainakaan venäläisen kanssa tartte seurustella. Semmoisia ajatuksia tässä nyt ekana, saa sitten nähdä kuinka paljon olen hakoteillä.

Lohdullista tietää että Niklas on elossa. Käsi siteessä, miten lie naamalle sitten käynyt, sitä tässä ei kerrottu. Enemmän tämän tekstin perusteella käy sääliksi Marshallia, joka on yksin katumuksensa kanssa. Onneksi on talli ja talliperhe. Nyt tekisi mieli kirjoittaa Sonja halaamaan Marshallia ja kertomaan sille, ettei Barnum hullu ole ja että sohvaltakin voi pudota ja taittaa niskansa.

[Sonja T.Valvoja]

Pakko nyt kommentoida teidän kommentteja, mutta kiitos ihan hirveästi! Minun ongelmat tämän tekstin kanssa ovat ne, että se on pahuksen pitkä (2 sivua eikä ihan riitäkään) ja vähän tuollaista mekaanisen oloista kuvailua vain. Sen takia sille olisi pitänyt tehdä… jotakin, minun mielestäni ainakin. Mutta kun just tällä hetkellä nappa ei riittänyt just tämän tekstin hinkkaamiseen, niin ajattelin että antaa mennä. Täällä spinnareissa on jo ennestäänkin noita kaikenmoisia vuodatuksia, niin että siellähän se menee samassa läjässä niiden kanssa. Ja sitten te tykkäätte siitä! Olette ihania.

Ideahan oli tosiaan se mitä Alma tuossa jo sanoikin, että kun tänne on nyt viime aikoina tullut uutta porukkaa, niin olisi jokin kokoelmateos nimeltä ”Sonjan elämä ja viimeaikaiset teot”. Lisäksi ajankohta oli tosiaan sopiva nyt, olen pari vuotta sitten kirjoittanut samankaltaisesta aiheesta blogin puolelle ja päätin kaivaa idean jatkokäyttöön.

[Sonja T.Valvoja]

Tätä olenkin vähän odottanut! Agita on niin hieno hevonen, että siihen on pakko tarttua jotenkin ihan jo pelkästään siksi, että se erottuu Hopiavuoren kaltaisessa puokki-suokki-issikka-painotteisessa tallissa kuin piikkisika lammaslaumasta. Tietysti täällä on noita muhkumpia, Uuno, Skotti ja Flidakin, mutta ne ovat taas sitten ihan eri asia kuin tällainen kladrub. Että tervetuloa messiin vain!

[Sonja T.Valvoja]

Kattos kun Inarikin osaa olla kateellinen ja katkera! Ne onkin vähän uusia piirteitä nyt, ainakin minulle. Olen pitänyt Inaria niin kilttinä ja kesynä, että se suo kaikille kaiken hyvän paitsi ehkä itselleen. Ja samalla tunnistaa sen että se on väärin ja pitäisi osata olla iloinen toisen puolesta. Melkein jännittävintä onkin pohtia, että mitä Inari tekisi jos saisi kerrankin päättää? Haluaisiko itselleen Cozmina II:n, haluaisiko Cozminan niin että se olisi Eiralta pois vai riittäisikö ihan vain se, että Eiralta otettaisiin Cozmina pois? Ehkä vähän kaikkia, mutta ei Inari niin pitkälle mieti, nytkin olisi riittänyt se, että Eira olisi pudonnut koska käyttäytyi typerästi. Ah, ihana käytöspoliisi-Inari.

Tämä kommentti on nyt tosi paljon ohi aiheen, mutta Inarin pään sisälle oli kiva päästä kurkkaamaan tällaisessa asiassa. Eikä mitään muuta järkevää minulta sitten irtoakaan.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä kertoo tosi paljon taas Jannasta ja hänen tilanteestaan. Ja se on kiva, koska Jannalle tuntuu kuuluvan hyvää, aamupahoinvoinnista huolimatta! Tosi hienoa, että hän on todellakin lähtenyt selvittämään päänsisäisiä asioitaan asiantuntijan avulla. Jannan elämä on ollut kaikkea muuta kuin helppoa ja se väistämättä näkyy. Onhan se näkynyt ennemminkin, vaikkei Janna siitä tallilla todellakaan huutele – kaikkea muuta! – mutta äitiys nostaa ihan varmasti pintaan kaikenlaista vanhaa kuonaa sieltä aivojen kätköistä. Hyvä ettei tätä tarvitse käsitellä yksin, Janna on fiksu siinä asiassa.

Ja ihanasti olet ottanut mukaan noita uusia tulokkaita tähän tekstiin! Siitä se lähtee, uusien naamojen sopeutuminen Hopiavuoreen.

[Sonja T.Valvoja]

En tiedä jos lohduttaa yhtään, mutta varmaan kaikki lukevat joskus tehtävänannon niin huonosti/väärin, että ihan hävettää kun tajuaa, etteihän tää ollut yhtään sitä mitä haluttiin. Minähän en siis tietenkään ikinä, köh… Mutta viis siitä, kuva on kiva! Ja onhan siellä se yllätysvierailijakin, joten tehtävänantoon menee. Rima ehkä täräjää, mutta ei hipaisusta ole ennenkään laskettu! Ja jollekin ne vikatkin sijat täytyy aina antaa vaikkei millään haluaisi.

Eikä tekstissäkään mitään vikaa ole, kiva pieni keskustelunpätkä, joka kertoo olennaiset.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on ihan käsinkosketeltavan realistista, sitä eläimenomistajan, minkä tahansa eläimenomistajan ylitulkintaa. ”Yksi turpakarva on vinossa toiseen suuntaan. Onkohan sillä kaikki kunnossa? Jos se on joku hermosto-oire?” Lievää liioittelua ja onhan Polinalla tiettävästi noita nivelongelmia, niin että ei Aamu mitenkään ylireagoi. Masentaahan se toki kun toinen on potentiaalisesti kipeä tai ainakin jäykkä eikä oikein tiedä että mitä pitäisi tehdä ja kaikki on lopulta oma vika vaikkei oikeasti olisikaan, ainakaan kaikki. Ilman tuota lopun höpsöttelyä tästä tekstistä jäisi masentunut fiilis lukijalle.
Toim. huom. ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos tekstistä jää masentunut fiilis. Kuten Eetun kirjoittaja erääseen tekstiini kommentoi taannoin: hyvä taide herättää tunteita, vaikka ne olisivat sellaisia, että nyt täytyy mennä tiskaamaan. Mutta onhan se positiiviseen sävyyn päättyvä teksti tietenkin kiva aina, en käy kieltämään.

[Sonja T.Valvoja]

Oi voi. Oi voi voi.
Ensimmäiseksi on sanottava, että tehokas aloitus tässä tekstissä. Eka rivi sai sydämen lennähtämään ainakin tämän lukijan kurkkuun.
Aamun isään emme ole vielä päässeet erityisesti tutustumaan ja sekin vähä, mitä tuossa edellisessä tekstissä tuli ilmi, ei välttämättä antanut mitään järjettömän positiivista mielikuvaa. Mutta isä on silti isä ja tietenkin tämä saa Aamun ja koko perheen elämän perusteet järkkymään, vaikka isä lopulta toipuisikin. Jäin itse miettimään ja spekuloimaan, että mitä sille lypsykarjalle ja tilanpidolle tapahtuu, kun isäntä joutuu sairaalaan ennaltamääräämättömäksi ajaksi. Minulla on tästä ennakkoaavistus, että mihin suuntaan Aamun perheen tarina tästä menee, mutta en nyt puhu siitä sen enempää, koska se voi ihan yhtä hyvin olla vääräkin.

Lopun rukous oli suhteellisen mielenkiintoinen veto, sellainen joka ei minulle olisi pälkähtänyt päähänkään. Mutta miten inhimillistä! Kun ei muuta voi, turvaudutaan yliluonnolliseen.

Jään kyllä odottamaan tälle jatkoa, että miten käy.

[Sonja T.Valvoja]

No nyt se sitten selvisi, mitä tuon edellisen tekstin jälkeen pähkäilin. Eli kun on tiukka paikka ja oma äitee ei osaa auttaa, soitetaan vielä korkeammalle taholle: Hellon poliisiäidille. Jotenkin en ole mukamas tiennyt että Aili on poliisi, mutta nyt kun tulin miettineeksi, niin onhan se joskus vilahtanut jossain, aivan ohimennen vähintään. Aili on jäänyt vähän vieraammaksi hahmoksi minulle kuin Manni, jotenkin minulla oli enemmän juurikin tuo lopussa mainittu mielikuva nauravasta, pyykkäävästä pullantuoksuisesta perheenäidistä, mutta eipä se näemmä koko kuva ole. Tietenkään ei, mutta salaa vähän nyt aplodeeraan Ailille kuitenkin. Onnelliset Helmipuron tytöt, kun heillä on sentään Ilveksen pariskunta olemassa. Eikä se Eetuakaan varmasti haittaa, että saa välillä mikkihiirilaastarin polveensa vaikka aikuinen onkin.

Ja ai että: ”Samalla lailla kun kaikki miehet suostutellaan tekemään asioita. Tiukalla komennolla.” Way to go, Aili!

[Sonja T.Valvoja]

Nämä Santun tekstit on jokaikinen kerta jotenkin niin… ihania. Ei varmaan ole eka kerta kun sanon tämän, mutta menköön nyt silti. En osaa ihan tarkkaan analysoida mikä niistä niin ihania tekee, mutta jos nyt yritän niin ainakin se miten Santtu näkee Fifin. Santtu rakastaa Fifiä ihan oikeasti ja hänellä on huono omatunto, kun Fifillä ei asiat ole hyvin. Lisääksi hän on ylpeä Fifistä ja heidän saavutuksistaan, vaikka moni ehkä ajattelisi, että nämä nyt ovat ihan vaatimattomia juttuja. Santtu ei kuitenkaan ajattele niin vaan tunnistaa sen, että tämmöiset pienet edistysaskeleet ovat oikeasti ihan merkittäviä. Santtu on kyllä vanhin teini-ikäinen, mitä tiedän 😀

Ja ettäkö mukaan Pariisiin? No totta kai, vaikken kyllä tullut ajatelleeksi että Santtu olisi ensimmäinen uhri pyydettäväksi mukaan. Erinomainen veto ja tarjous, kiitos siitä!

[Sonja T.Valvoja]

Sonja pysyy kaukana kaikista isä-aiheisista tapahtumista eikä ole tulossa edes noihin perus-kisaluokkiin.

[Julkaisija]

Viestit