Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Pariisin tiellä, osa 4
Katselin autonikkunasta ohitse soljuvaa maisemaa samalla kun Marshall ajoi. Keli oli plussan puolella ja aurinko pilkisteli välillä pilvien raosta, mutta muuten maisema oli aika väritön. Peltoja oli paljon, metsää vähemmän ja sekin oli tätä keskieurooppalaista lehtimetsää. Kesällä tämä olisi ollut todella paljon kauniimpaa seutua.Puhelimen navi kehotti pysyä suoraan menevällä kaistalla. Olimme lähestymässä Kölniä ja Düsseldorfia, mutta ajaisimme niistä ohitse kohti Belgian rajaa. Voi Köln! Olin käynyt siellä kerran, vuosia vuosia sitten. Se oli jäänyt mieleen, hieno kaupunki. Nyt siellä olisi varmaan joulumarkkinat, mutta meillä oli kiire Pariisiin ja hevoset kyydissä, niin ei voinut suunnata sinne fiilistelemään. No, jokin toinen kerta sitten…
— Tarvitsisiko pitää toinen tauko vielä ennen kuin mennään Belgian puolelle? Marsh kysäisi.
— Kai sitä voisi, jos olet sitä mieltä, vastasin.Santtu ei sanonut erityisesti mitään, myönteli vain että hänelle käy miten vain.
— Jospa mä katon jonkun taukopaikan jostakin Aachenin nurkilta, sanoin ja aloin selata kännykkääni.Löysin sopivan ja tiedotin sinne olevan vielä kolmen vartin ajomatka. Saattoi siihen mennä vähän enemmänkin aikaa, koska hevosauton kanssa matkanteko ei ollut niin vauhdikasta kuin optimistinen Google Maps oletti. Samalla puhelimeen napsahti Whatsapp-viesti Anssilta. Hän kyseli mitä kuului ja missä olin menossa. Naputtelin takaisin, että hyväähän tänne, toistaiseksi kaikki oli sujunut ongelmitta ja tässä juuri köröteltiin kohti Aachenia ja Belgian rajaa. Sain takaisin päin Salierin kuulumisia ja lyhyen säätiedotuksen: kylmää on. Juttelimme siinä kaikkea muuta yleistä, Saksasta, matkustamisesta, hevosista, tulevista kisoista, mitä nyt ikinä tuleekaan mieleen.
Sitten Anssi kirjoitti jotakin pidemmän aikaa.
”Mun ei ehkä pitäis sanoa tätä, mutta mun on vähän ikävä sua”Teki mieli valittaa ääneen, mutten viitsinyt. Olisi kuitenkin pitänyt keksiä jokin selitys sille. Suljin hetkeksi silmäni ja hengitin tavallista syvempään. Ikävä? No, niin minunkin oli. Vaan kun oli olemassa monenlaista ikävää. Oli sitä missä kaivattiin vain toista ihmistä, josta nyt oli tullut tietyllä tapaa läheinen. Lisäksi saattoi olla ihan vain ikävä sitä fyysistäkin läheisyyttä. Ja sitten oli sitä ikävää, johon sekoittui haave, toive tai muu aikomus jostakin romanttisemmasta. Sitä ei kuitenkaan käynyt selvittäminen Whatsappissa, että mistä tässä oli nyt kyse. Pelkäsin jälkimmäistä, vaikka itse kyllä podin ensimmäistä ja toista laatua.
Mitä tähänkin nyt vastaisi? Jotain kuitenkin piti ja yritin muotoilla viestiä, mutta pyyhin ne kaikki pois:
”Toivottavasti se ei ole sellaista ikävää, että sä haluaisit jotakin pysyvämpää suhdetta”
”harmi juttu tietysti, mutta muistathan sä että tän ei pitäisi olla mitään vakavaa”
”Minunkin on vähän ikävä sua ja sun läheisyyttä”
”Et kai sä vaan ole jotenkin rakastunut? Niin just ei pitänyt käydä”Lopulta kirjoitin vain lohduttavasti:
”Kyllä me vielä nähdään :)”Lopun matkaa vihasin itseäni. Mikä ihmeen päänsilittäjä minun piti olla? Ja miksi nyt just kun piti yrittää keskittyä kisoihin?
-
Pariisin tiellä, osa 3 (kai)
— Enhän mä osannut edes kuvitella että se striimataan verkkoon suorana. Siis jumalauta aaargh!Harri nauroi tietokoneen ruudulla.
— No älä ny, sehän on hyvä. Mäkin näen sen sit vaikken paikan päälle pääsekään. Jääköhän siitä jotakin tallennetta mihkään vai pitäskö mun yrittää ottaa ainakin sun ratsastuksesta video jollaki… mikä screencapture-systeemi nyt vois toimia, en tiä.
— En tiedä kyllä yhtään. Voisihan se olla hyvä, varmuuden vuoksi.
— Mä varasin jo omaan työkalenteriin sille kohtaa slotin, että oon varattu, tähän kohtaan ei sovi yhtään työpalaveria enkä oo tavoitettavissa, sori. Joks sä oot jakanu tota saittia muillekin?
— No totta kai. Hopiavuoressa tietysti tiedetään kun Marsh siitä meni mainitsemaankin alunperin. Äidille laitoin sen kans. Sekin uhkasi katsoa vaikka se mun luokka ratsastetaankin yöllä Australian aikaa. Kaverille tietysti kans ja sille Anssillekin kerroin. Otavalaiset aikoo panna pystyyn oikein kisastudion kuulemma, kunhan ei olisi jo sihijuomat jäissä.
— No mut onhan se tosi hieno juttu että starttaat kansainvälisissä kisoissa.
— Niin mut… No joo, onhan se tietty. Jännittää kyllä kamalasti.
— Me kaikki pidetään sulle peukkuja, Harri vakuutti. — Ja eihän pahemmin voi käydä kuin hullusti.
— Ei niin, mutta silti.
— Joo mä tiiän.— Mut hei, tosi hyvää matkaa sulle. Tai teille kaikille tietysti, Harri sanoi kun olimme lopettelemassa. — Niinku isä sanois, ni menkä hyvällä onnella.
— Joo, kiitti. Eiköhän se tästä.Suljin Zoomin ja tunsin itseni rauhallisemmaksi kuin aikoihin. Ei sen kai pitänyt ihme sinänsä olla, sillä sen oli jo silloin TT-cupin aikaankin huomannut, että Harri otti koppia aina kun minulla alkoi kierrokset nousta liiaksi. Näemmä Harrin rauhoittava vaikutus toimi netinkin välityksellä, ainakin jotenkin. Voi kunpa hän silti olisi voinut olla mukana!
-
Pariisin tiellä, osa 2
— Tiistain ja keskiviikon lähtölistat on muuten tulleet, tiedotin Marshallille tallinkäytävällä.
— Joo niin on. Ja muidenkin päivien listat myös. Miten sinulla on ne luokat?
— Tiistai ja keskiviikko, molempina päivän vika luokka ja molemmissa vielä aika loppupäässä.
— Okei. Katsoin jo että minä ratsastan Hakralla keskiviikon vaativassa A:ssa aika alkupäässä.Niin totta, eka kerta ikinä sekin että ratsastin oikeasti tallikaveria vastaan! Kilpailimme kumpikin keskiviikon International-luokassa. Olimme kyllä monta kertaa treenanneet kaksin Marshin kanssa ja katsoneet toinen toistemme ratsastusta, joten Marsh ei tuntunut niinkään kilpailevalta ratsastajalta vaan edelleen ihan tallikaverilta. En ehtinyt kuitenkaan sitä nimenomaista asiaa sen enempää ajatella, sillä minua jännitti jo ihan tarpeeksi se ensimmäinen vaativa A ikinä. Noin teoriassa ei pitäisi, koska olin valmistautunut niin hyvin kuin vain mahdollista, mutta näissä asioissa järki jäi aina toiseksi.
— Minulla onkin torstaina se suurempi urakka, kaikki kolme luokkaa, sanoi Marsh.
— Joo, niin katsoin! Ja yksi vielä vieraalla hevosellakin, päivittelin.
— Ei se vieras hevonen ole. Olen ratsastanut sillä kyllä aiemminkin.
— No niin mä kyllä arvelinkin. Mä kyllä ajattelin että jos kävisin torstaina Pariisissa, siis ihan keskustassa. Shoppailemassa ja muuta, kun mun urakkahan on ohitse…Tuvassa vedenkeitin napsahti ja nousin kaatamaan itselleni kuumaa vettä kuppiini. Noa ei ollut pöydän ääressä, mutta kysyin silti halusiko joku muukin teetä. Kaikilla oli kahvia, joten istahdin takaisin pöydän ääreen.
— Se on kahvinkulutus laskenut kolmanneksella sen jälkeen kun Harri lähti, Nelly naurahti. — Mitäs sille muuten kuuluu?
— Ihan hyvää. Se käy parikin kertaa viikossa ratsastustunneilla jos vain töiltään ehtii.
— No sehän on hienoa, ei pääse taidot rapistumaan reissussa! Oot kyllä koulinut siitä ihan kiitettävän hevosmiehen.
— Ei sitä paljon tarvinnut koulia, tuumasin. — Sitä olisi kuulemma jo lapsenakin kiinnostaneet hevoset, muttei se koskaan tullut lähteneeksi tallille.
— No hyvä että nyt sit. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
— Sitä harmittaa ihan hirveästi ettei se pääse tuonne Pariisiin mukaan.
— Ihan varmasti! -
Rutiinien rikkomista
Tapahtunut lauantaina— Jaa soletkin täällä? Et oo mennykään Tampereelle viikonlopuksi, Janna kommentoi nähdessään minut lauantaina Hopiavuoressa.
Oikeassahan hän oli sillä tavalla että olin jo pari kuukautta käynyt säännöllisesti Tampereella viikonloppuisin. Yleensä lähdin perjantaina alkuillasta tallilta palattuani ja tulin takaisin sunnuntaina niin, että ehdin vielä ihmisten aikaan tallilla käymään. Lauantain olin kokonaan pois. Mutta tänä viikonloppuna ei ollutkaan mitään syytä mennä Tampereelle. Kavereita en ehtisi nähdä, kun heillä oli pikkujouluja ja muuta menoa.
Ja Anssi oli sanonut, että hänellä on juuri tänä viikonloppuna myös kaikenlaista menoja perheen kesken, ettei ehdi minua tapaamaan. Ei kai siinä mitään, jos oli niin sitten oli. Olin silti vähän nyreä itsekseni, kun olin ehtinyt jo tottua siihen, että näimme kerran viikossa lauantai-iltana. Se oli hyvä rutiini ja nyt Anssi rikkoi sen.
Eihän Anssilla tietenkään ollut mitään velvollisuutta raivata minulle kalenteristaan aikaa. Siinä nyt vain oli se, että pari seuraavaa viikonloppua meni siellä Pariisissa, sitten olivat ne siirretyt itsenäisyyspäivän juhlat Kirkkonummella ja sitten olikin jo jouluviikko ja lento Kanadaan. Minä en näkisi Anssia kuin vasta joskus tammikuun puolivälissä! En minä sillä, että välttämättä tarvitsisikaan, mutta jollain tavoin se kuitenkin harmitti. Teki mieli panna viestiä takaisin, että pidä sitten tunkkisi, mutten minä nyt semmoista viitsi. Eihän se Anssin vika ole.
Paitsi jos Anssi valehtelee? Mitä perhemenoja muka ilta-aikaan olisi? Jos hänellä onkin joku toinen tai siis kolmas nainen kierroksessa? No, siinähän on, eihän sen pitäisi mikään ongelma minulle olla, mutta olisi siitä nyt sentään ollut kiva kuulla. Tietäisi mitä odottaa. No, mistä minä tämän nyt keksin? Olinko omistushaluinen, jopa mustasukkainen? Kielsin sen ehdottomasti, mutta olisin nyt vain halunnut tietää kun epätietoisuus oli sitä pahinta minulle.
Päätin olla ehdottomasti välittämättä koko asiasta ja tehdä sen sijaan jotakin tosi kivaa tänään. Harmi ettei täällä Seinäjoella ollut mitään kunnollista, mutta Ideaparkissa voisin käydä. Parhaassa tapauksessa saisin varattua ajan vaikka johonkin kasvohoitoon ja sitten voisin shoppailla jotakin. Illalla voisin lämmittää saunan ja paljun sitten kotona.
-
Ekoja kertoja
— Joko alkaa lennellä perhosia mahassa? kysäisi Nelly samalla kun istahti viereeni satulahuoneen penkille.
— Kyllä ne tässä kohtaa on jo jotakin isompaa kuin perhosia, totesin lakonisesti samalla kun tutkin ”Pakkaa nämä mukaan” -listaani, jolla oli pituutta jo kolmatta sivua.
— Talitinttejä?
— Suunnilleen, naurahdin.Lähtöön oli viikko ja jännitys alkoi toden teolla pyrkiä pintaan. Se oli eka kerta niin monessa asiassa! Eka kerta ulkomaille hevosen kanssa. Eka kerta vaativaan A:han. Eka kerta näin isot kisat. Eka kerta Euroopassa ison hevosauton ratissa, olin näet luvannut ajaa osan matkoista, ettei koko ajourakka lankeaisi Marshille. Saksan autobahnit olivat kyllä tuttuja, mutta hevosauton ja hevosten kanssa asia oli sekin asia ihan eri kuin jos alla oli hyvin kulkeva henkilöauto. Ja mitenköhän se Mortti… Simo oli kyllä tuonut sen itse aikanaan Saksasta ja sanoi sen suhtautuneen pidempäänkin matkustamiseen ihan kivasti, ei ollut mitään ongelmia ilmennyt.
Ainoa mistä minun ei tarvinnut kantaa huolta, oli varmaan Santtu. Huolimatta siitä että hän oli niin nuori ja kisajutuissa minuakin kokemattomampi luotin siihen että terve järki ja harkinta kompensoisivat riittävästi. Eikä tarvinnut pelätä sitäkään, että Santtu katoaisi jonnekin hurvittelemaan päästessään pois vanhempien valvonnasta. Sen sijaan Santtu halusi lähteä perjantain välipäivänä Pariisin keskustaan leikkimään turistia ja minä lupasin lähteä mukaan oppaaksi, kuitenkin aioin Pariisiin itsekin. Tunsin kaupunkia jonkin verran ja pitihän sentään Mona Lisa käydä katsomassa Louvressa.
— Onhan sulla listalla mukana myös ensiaputarvikkeita Mortille, jos tulee jotakin haavaa tai muuta? Nelly kysyi kun näytin hänelle listaani.
— Joo on ja Marsh sanoi ottavansa jotakin perusjuttuja mukaan että saa hätätilassa kengät pois tai paikoilleen.
— Hyvä! Kaikkeen ei voi koskaan varautua, mutta aina voi yrittää. Mutta lähdetkö tupaan kahville? Tai teelle sun tapauksessa siis.Matkalla tallin ja pihan läpi Nelly kutsui muitakin kahvittelemaan. Hän myös esitteli minut tallin uusimmalle hevosenomistajalle, Ealle. Luulin kyllä ensin kuulleeni nimen väärin. Hänen hevosensa olinkin nähnyt jo, sellainen vaalea sinisilmäinen issikka, suloinen kuin mikä. Santtukin oli puhunut innoissaan tästä uudesta tulokkaasta, kun se oli toinen issikka tallilla ja oli kuulemma jo hyvää pataa Fifin kanssa.
-
Kirjoitettu Harrin näkökulmasta
Jos he ovat vain kohteliaita?
En ehtinyt juuri muuta kuin astua autosta ulos tallin parkkipaikalla kun ensimmäinen nosti kättään ja huikkasi hymyillen:
— Hi Harry! So nice to see you.Ennen kuin ehdin edes talliin asti, olin tervehtinyt jo neljää muutakin kävijää. Kaikkien kanssa piti vaihtaa muutama sana ja tänään ei muutama sana riittänyt edes. Viikonloppuna oli olleet ne kisat ja olin pärjännyt melko kivasti siinä esteluokassa. Sen takia nyt sitten sateli onnitteluita, kommentteja ja kysymyksiä, joihin kaikkiin piti vastata.
Nancy kyseli minulta ajatuksia, josko aion jatkaa kilpailemista nyt kun alkuun olin päässyt. Samalla hän kallisti päänsä niin että vaaleat, tuuheat hiukset valuivat toiselle olkapäälle. Kun vastasin, että ehkä, voisihan se olla kivaa, hän väläytti täydellisen valkoisen hymyn ja sanoi uskovansa vakaasti minun pärjäävän jatkossakin. No kiva, ajattelin, mutta sanoin vain huolettomasti että maybe, we’ll see.
Tietenkin huomio imarteli! Ja aivan erityisesti kun he olivat lähes järjestään vähintään kymmenen vuotta nuorempia naisia. Mutta kun en osannut yhtään tulkita, että mistä tässä oli kyse, ihan vain peruskohteliaisuudesta, kenties? Voihan se hymyily ja muu kohteliaisuus ja huomio olla ihan tavallista täällä ja suomalainen mörökölli vain ei osaa suhtautua.
Vai oliko se kuitenkin kevyttä flirttailua? Enhän minä tallilla käyttänyt sormusta, turvallisuussyistä. Toki usein yritin ujuttaa sivulauseeseen maininnan Suomessa odottavasta fiancéestani. Vaan jo Sharonkin oli kertaalleen ihmetellyt ääneen, että minkälainen nainen päästi kihlattunsa kahdeksi vuodeksi toiselle mantereelle. Olin vastannut siihen kevyesti että sellainen, jolla oli omakin ura ja elämä. Sharon teki itsekin uraa, pitihän hänen ymmärtää!
Minun pitäisi puhua tästä jollekulle, sillä se vaivasi. Pulma oli vain se, että kenelle? En ollut vielä ehtinyt suuremmin tutustua täällä keneenkään, jolle voisi tällaisia yksityisiä asioita puhua jo tässä vaiheessa. Tallilla ei muita miehiä näkynyt, paitsi se Randy, mutta hän taisi olla jonkinlainen yleismies-Jantunen. Yleensä hänet näki lakaisemassa, siivoamassa karsinoita tai korjaamassa jotakin, oli se sitten tarhan aita, karsinan ovi, vesiputki tai tallin pieni Bobcat. Hevosen selästä en ollut koskaan häntä bongannut.
Mietin kovasti, jos voisin puhua Sonjalle tästä, mutta hylkäsin sen idean juuri kun Zoom-puhelu oli aukeamassa. Eihän Sonja vaikuttanut mustasukkaiselta, mutta kai hänkin voisi olla jos oikein ärsytettäisiin moisella. Niinpä hymyilin hänen videokuvalleen ja kerroin vain, että ajattelin käydä katsomassa vähän muitakin lähistön talleja, ihan vain uteliaisuuttani. En tiennyt paranisiko tilanne vaihtamalla, mutta ehkä sitä kannatti kokeilla.
-
Sonja + Mortti voisivat lähteä mukaan myös, joko yksilö- tai joukkuekisaan tai molempiin. Ei ole niin väliä kenen kanssa joukkueessa (paitsi jos Marshallin kanssa ollaan Team Pariisi 😀 ).
Pikkujouluihin Sonja tulee varmaan myös, seuraava päivä on kyllä työpäivä, mutta voi silti livetä pitkäksi… -
Mä NIIN voin luvata, että tätä Pariisin reissua on päiväkirjat täynnä! 😀
Pariisin tiellä
— Olisiko nämä nyt hyviä? Santtu kysyi ja peruutti muutaman askeleen kauemmas Mortista.
Minäkin sihtailin Mortin harjaa, jossa oli jo viisi sievää sykeröä. Tasakokoisia, tasavälein, hyvin siistejä kaikkineen. Santtu oli niin tarkasti jakanut harjan osioihin ja piti huolen että letti tuli ihan keskelle, tarkisti vielä ennen sykerön tekoa, että letti oli varmasti oikean mitan päässä toisesta. Ja ehdottomasti hän oli halunnut opetella myös letin ompelemisen, kun olin mennyt sanomaan että ommellut letit ovat yleensä siistimpiä ja pysyvät paremmin.
— Juu, kyllä ne minusta näyttää oikein hyviltä, sanoin. — Kunhan jälki on tasaista. Ja kisoissa voit sit käyttää sitä letitysgeeliä.
— Entäs sit toi otsaharja?
— Mä yleensä teen siihen pätkän matkaa ranskalaista lettiä, sit letitän sen loppuun asti ja käännän sykerölle kans.Näytin Santulle ranskalaisen letin teon ja sen jälkeen hän halusi purkaa sen kokeillakseen itse.
— Siitähän tuli hyvä, sanoin kun hän oli saanut senkin sykeröityä. — Sit ne letit pitää purkaa kans. Kuminauhat on helppoja, mutta jos ompelee, niin ne ompeleet täytyy saksilla katkoa. Siellä hoitopakissa on sakset. Yritä katkoa jouhia samalla mahdollisimman vähän.Mortti seisoi käytävällä takastaan lepuuttaen. Tässä nämä mukamas niin hermoheikot täysiveriset taas nähtiin. Koska tallissa oli rauhallista, Mortin ei tarvinnut edes pitää ympäristöä silmällä.
— Me suunniteltiin Marshallin kanssa, että lähdetään perjantaina sinne ja sitten vasta sunnuntai-iltana tai ehkä maanantaina lähdettäisiin takaisin päin, puhelin Santulle käytännön asioita. — Marsh itse ei kisaa enää viikonloppuna, mutta hänen isänsä ratsastaa lauantain GP:ssä ja mahdollisesti sitten sunnuntaina finaalissa. Ja olisihan se finaali kiva katsoa muutenkin, harvoin sitä tulee noita huippuratsastajia livenä nähtyä. Mulla on luokat vaan tiistaina ja keskiviikkona, että jos sä haluat, niin mä voin ostaa sulle lentolipun esimerkiksi torstaiksi. Tai sitten sä voit olla kans koko ajan siellä, olen varannut hotellihuoneet jo koko viikoksi, mutta sen voi vielä muuttaa.
— Kyllä mä ehkä kans haluaisin nähdä ne kaikki kisat, Santtu sanoi ja alkoi purkaa viimeistä lettiä. — Kun kerran sinne asti lähtee.
— Siitä tulee kyllä puolentoista viikon reissu, sanoin. — Voitko sä olla koulusta niin pitkään pois?
— Kyllä pitäisi, oon kuitenkin tehnyt noita tehtäviä etukäteen eikä silloin ole koeviikkoa tai mitään.
— Okei, hyvä sitten jos niin. Mutta ei ole pakko olla koko reissua siellä, jos et halua tai voi.Santtu kampasi leteiltä puretun harjan vielä siistiksi.
— Mä voin vielä varmistaa sen, mutta kyllä sen pitäisi olla ok. Haenko Mortille talliloimen?
— Joo hae vaan.Katselin kun Santtu nosti loimen Mortin selkään, levitti sen ja kiinnitti kaikki soljet aivan niinkuin pitikin.
-
Tämä on hyvä päivitys, kertoo tiiviisti mitä kotona on tapahtunut. Ja ai että miten minä hyrisen täällä itsekseni kun tunnistan tuon Aamun isän: aina on olemassa niitä tyyppejä, jotka ei vain osaa ottaa rauhassa ja jotka suorastaan kärsii sohvalla makaamisesta. Miten paljon tämä on kasvatusta, miten paljon persoonaa, mutta niin vain on. Kauhean hyvä kuitenkin kotirauhan kannalta että puurtaja pääsi takaisin töihinsä.
-
Kiitos, tämä oli aivan ihana lisäys! <3
-
Ei minuakaan se luettelomaisuus haittaa tässä. Tai itse asiassa en oikeastaan pidä tätä luettelomaisena vaan tässä on läjä hyvin lyhyitä tarinoita. Ne ovat tosi tiiviitä, mutta silti jokaisessa on vähän oma tunnelmansa ja omat asiansa. Olen joskus tehnyt vähän vastaavaa itsekin kun on ollut paljon pieniä ideanpoikasia, mutta mistään ei ole sitten lähtenyt isompi tarina eli kokonaan itsenäinen teksti purkautumaan.
Mutta vaikka tarinat ovat tosi lyhyitä, niin niissä kerrotaan tosi paljon kaikenlaista! Se miten Ea näkee varsinkin äitinsä ja miten tämä jättää vastaamatta, miten Ea ei kehtaa ottaa paljoa ruokaa kun eivät muutkaan. Tunnollinen tyttö, jääkuningatarmainen Eira, tölttiautomaatti Gæs ja varmaan ainakin miljoona muuta asiaa myös.
-
Joo ei todellakaan mitään anteeksipyyntöjä siitä että kirjoitat Chaista ja Noasta! Se on tällä hetkellä herttaisinta ja parasta mitä täällä on menossa ja jos sä/te lopettaisitte siitä kirjoittamisen, niin kuka sen tekisi, kysyn vaan?!
Olen Aamun kanssa samaa mieltä että tämä on suloinen tarina. En varmaan ensimmäinen sellainen, siinä mielessä ei kauheasti mitään uutta, mutta onpahan kuitenkin. Minun mielestäni tuo dialogi on aivan loistavaa, arkista, ihan tuommoista perusjuttelua (tai ei nyt ihan ”perus”, mutta kuitenkin) ja samalla kuulen päässäni sen ihan just niinkuin se ja koko tilanne menee. Tai ainakin minun mielessäni menee. Tunnelma on tosi leppoisa mutta samalla siellä taustalla on se tietty kutina. -
”Jos mä oisin yhtään homompi ko mitä oon, mä varmaan oksentasin sateenkaaria ja paskoisin glitteriä.”
Tämä on taas näitä onelinereita, jotka voi keksiä ja sanoa vain Niklas! Se on todella hienoa, että Niklas rohkenee sanoa suoraan sen mitä ajattelee, harmi vain ettei siitä tunnu olevan paljon apua. Paljon vaikeampaa ovat ne vaivihkaiset vihjailut, joissa ei varsinaisesti sanota sitä mitä halutaan sanoa, mutta annetaan pikkuisen vähän niinkuin ymmärtää, että jospa nyt kuitenkin olisit edes pikkuisen hetero. Niihin on vaikea sanoa suoraan mitään.Mutta eniten minun mieltäni tässä lämmittää Marshall. Toinen soittaa kello kolme aamuyöllä, kesken unien, että tulisitko hakemaan, neljän tunnin ajomatka. Mitä sanoo Marsh? Ei kysy, että miksi ja onks pakko ja voisko oottaa aamuun. Se sanoo heti että okei joo, mä puen ja keitän kahvia ja tuun.
-
Ihana, ihana kuva! Gæs on kyllä hemaiseva tamma.
Ja tekstikin on tosi herttainen, vaikka siinä taas viitataan noihin Santun perheoloihin, jotka periaatteessa kai ovat ihan ok, mutta sitten taas kumminkin tulee mieleen että se on vain pelkkää kulissia. Että oikeasti Santtu kaipaisi aikuisen läsnäoloa. Äiti on nyppinyt minua jo pidemmän aikaa ja paljon töitä tekevä isä ei siihen pysty sen enempää. -
Aaargh, voi ei! Nyt ollaan taas sellaisissa aihepiireissä, että minun sympatiani ovat 10000% Niklaksen puolella. Ymmärrän hyvin että tekisi mieli polttaa ketjussa pari askia ja kenties lisäksi vetää helikopterikännit ihan vain pelkästä ketutuksesta. Tekisin niin varmaan itsekin ja voin kertoa että myös Sonja.
Jotenkin tässä tekstissä on vielä NIIN hyvin kuvattu nuo äidit ja tädit vihjailemassa, että vooooi kun se Niklas nyt tulisi järkiinsä ja löytäisi kunnon tytön ja tekisi lapsia. Minulta putoaa hiukset päästä pelkästä ärsytyksestä! Onneksi Niklas osaa kuitata edes tuohon perheväkivaltaepäilyyn, mutta noihin lapsenlapsi-haaveisiin on vaikea sanoa mitään, kun vastapuoli vain vihjailee eikä sillä tavalla sano suoraan, mutta antaa kuitenkin ymmärtää silleen vähän. Ikävät, kierot muorit!Tosiasiassa minulla oli Sonjaan liittyen samankaltainen ajatusrepale olemassa, se vielä hakee muotoaan, mutta tästä sai hyvää lisäpotkua asian edistämiseen. Ehkä vielä joskus.
-
Sonja ainakin jatkaa!
-
Voin kertoa sen verran että Sonjasta taatusti saa seuraa. Se on kuitenkin vähän yksinäinen tällä hetkellä. Kaljaanhan tuo ei koske, mutta kait jotakin muutakin saa.
-
Tervetuloa minunkin puolesta! Ja tässähän meillä on täydellinen tarina aloitukseksi täällä: siinä kerrotaan lyhyesti ja ytimekkäästi Ean ja Gæsin historia sekä samalla vähän jotakin Easta ja hänen perheestään, ihan tuosta noin vain tuollai vähän huomaamattomasti. Ja jotenkin luonnollista että suunnilleen heti ensimmäisenä törmää Santtuun, tallin toiseen issikanomistajaan. Jos osaisin piirtää, niin Gæsista ja Fifistä saisi kyllä niin satuhevoskuvia, toinen voikko, toinen tuplavoikko ja sitten vielä yksi täplikäs Flida sinne joukkoon. Mikä karvakasojen kavalkadi!
-
Siis toi loppu!! En tiedä mikä siinä on mutta minulta repeää verisuoni päästä kun pidättelen täällä naurua, koska olisi hieman vaikea selittää puolisolle, että mitä varten sain hysteerisen naurukohtauksen. Voi Chai 😀
Muutahan en osaa nyt kommentoidakaan tähän, tuo loppu räjäytti pajatson. -
Voi Chai! Siinäpä vasta hahmo. Sonja inhoaa tai karttaa tai oikeastaan melkein pelkää sitä suurimman osan ajasta, minun käy suurimman osan ajasta sääliksi. Ja ilman muuta saa kirjoittaa tätä Noa-kuviota, koska uskon puhuvani aika monen muunkin puolesta kun sanon että sitä tässä odotetaankin! Ainakin minulle tämä Chai-Noa -juttu on ollut yksi hillittömimmistä juonenkäänteistä täällä ja joka kerta kun luen uutta tekstiä, pelkään ihan tosissani että no nyt se Chai ottaa ne tavaransa ja lähtee sanomatta heippoja kellekään.
Ja ehdit näemmä lähettää tuon seuraavankin jo sitten, sanonpa sitten sanasen siitäkin tässä. Onneksi Chailla on tämä tämmöinen Jari.
-
Aww.
Awww.
Awwwwwwwww!
Kirjoitit sitten sen mitä minä uhkasin jo tuolla toisaalla. Kiitos, hieno pätkä tämä kaikkinensa. Onneksi Marshallilla on todellakin tämä talliperhe, yksikseen jos joutuisi hautomaan näitä kotona, niin johan siinä muutamassa päivässä kaatuisivat seinät päälle. Ja onneksi tallilta löytyy näitä järjenpuhujia, jotka toivottavasti saavat Marshallin unohtamaan ne ilkeän Tuulan puheet.Mutta voi että nauratti ihan tuo kuvailu Niklaksen olosta (”krapulainen pesukarhu” ailuaja!) ja tuo Marshin toteamus siitä, että jos ei olisi olleet molemmat kädet enemmän tai vähemmän varattuja, niin olisi saanut puhelimen otsalohkoonsa kun meni mainitsemaan kisojen väliinjättämisestä. Ei niin pahaa paikkaa ettei siihen edes jotakin hauskaa keksisi.
-
No niin. Koska Camillakin jo kommentoi, niin kai minunkin pitää.
Ensinnäkin komppaan Camillaa: olen tismalleen samaa mieltä tuosta kirjoitustavasta ja siitä että se todellakin on kiva ja pidän siitä. En osaa sinänsä analysoida ainakaan nyt heti, että mikä siinä niin hyvää on, mutta minä en olekaan mikään kirjallisuuskriitikko.Tämä teksti kuitenkin oli jäädä kommentoimatta siksi, että minulle jäi tästä nihkeä tunne käteen. Tuo isän karjaisu oli kuin isku vasten kasvoja Aamulle mutta myös lukijalle. Miten tyly ihminen voi olla? Miksi? Ei siihen tarvita mitään selvännäkijää tietääkseen, että aivan satavarmasti tytär on ollut huolissaan isästään ja on iloinen kun tämä on päässyt kotiin ja… släp. Tuosta noin vain, ilman mitään varoitusta, ilman mitään järjellistä syytä. Aamun ajatukset ja tunteet tämän jälkeen on kuvattu niin hyvin, että ne tuntee melkein itsekin tätä lukiessaan. Että oma vika, miksi menin, miksi sanoin, miksi olen edes olemassa. Ei olisi pitänyt.
Tuo loppu sitten. Se nyt sentään vähän parantaa tilannetta ja toisaalta tosi sympaattinenkin ja mieltä lämmittävä, mutta ei siltikään. Minusta Aamu olisi ansainnut selityksen. Anteeksipyyntö on toki hyvä alku, mutta se on vain yksi sana. Ei se hävitä niitä tunteita, mitä Aamu on käynyt läpi.Niin että tämä on hyvin kirjoitettu, loistava, kamala teksti. Mutta taisinhan jo Polinan päiväkirjaan mainita Eetun kirjoittajan taannoin sanoneen, että hyvä taide saa aikaan tunteita, vaikka sitten niitä että nyt pitää mennä tiskaamaan jotakin. Ja se on muuten ihan totta.
-
Gaah! Mitä kauheata? Missä Niklas on ja kuka on tämä hevosia pelkäävä ja päsmäröivä Tuula, joka ei päästä Niklasta puhelimeen? Niklaksen äitikö, joka yrittää vieroittaa Niklaksen hevosista ja samalla Marshallista? ”Pidetään tämä meidän välisenä, ei sotketa Niklasta tähän.” Kas kun ei sanonut, ettei tartte enää soitella Niklakselle ikinä, koska Niklas ei ole homo ja vaikka olisikin, niin ei sen ainakaan venäläisen kanssa tartte seurustella. Semmoisia ajatuksia tässä nyt ekana, saa sitten nähdä kuinka paljon olen hakoteillä.
Lohdullista tietää että Niklas on elossa. Käsi siteessä, miten lie naamalle sitten käynyt, sitä tässä ei kerrottu. Enemmän tämän tekstin perusteella käy sääliksi Marshallia, joka on yksin katumuksensa kanssa. Onneksi on talli ja talliperhe. Nyt tekisi mieli kirjoittaa Sonja halaamaan Marshallia ja kertomaan sille, ettei Barnum hullu ole ja että sohvaltakin voi pudota ja taittaa niskansa.
-
Pakko nyt kommentoida teidän kommentteja, mutta kiitos ihan hirveästi! Minun ongelmat tämän tekstin kanssa ovat ne, että se on pahuksen pitkä (2 sivua eikä ihan riitäkään) ja vähän tuollaista mekaanisen oloista kuvailua vain. Sen takia sille olisi pitänyt tehdä… jotakin, minun mielestäni ainakin. Mutta kun just tällä hetkellä nappa ei riittänyt just tämän tekstin hinkkaamiseen, niin ajattelin että antaa mennä. Täällä spinnareissa on jo ennestäänkin noita kaikenmoisia vuodatuksia, niin että siellähän se menee samassa läjässä niiden kanssa. Ja sitten te tykkäätte siitä! Olette ihania.
Ideahan oli tosiaan se mitä Alma tuossa jo sanoikin, että kun tänne on nyt viime aikoina tullut uutta porukkaa, niin olisi jokin kokoelmateos nimeltä ”Sonjan elämä ja viimeaikaiset teot”. Lisäksi ajankohta oli tosiaan sopiva nyt, olen pari vuotta sitten kirjoittanut samankaltaisesta aiheesta blogin puolelle ja päätin kaivaa idean jatkokäyttöön.
-
Tätä olenkin vähän odottanut! Agita on niin hieno hevonen, että siihen on pakko tarttua jotenkin ihan jo pelkästään siksi, että se erottuu Hopiavuoren kaltaisessa puokki-suokki-issikka-painotteisessa tallissa kuin piikkisika lammaslaumasta. Tietysti täällä on noita muhkumpia, Uuno, Skotti ja Flidakin, mutta ne ovat taas sitten ihan eri asia kuin tällainen kladrub. Että tervetuloa messiin vain!
