[Sonja T.Valvoja]

Sunnuntaina 29.8. tapahtunutta, vähän keskeneräiseksi jäänyt kun en osannutkaan kirjoittaa oikein mitään loppua)

Karvainen terapeutti
— Tääl olis näitä karjalanpiirakoita, ne pitäs syyä pois, Harri sanoi jääkaapilta.
— Se Anssi muuten vaikutti ihan ookoolta tyypiltä, hän jatkoi ihan toista asiaa juuri henkeä vetämättä välissä.

Olimme juuri tulleet tallilta. Se Anssi, Salierin ehkä kenties mahdollinen tuleva ratsastaja oli käynyt tänään Hopiavuoressa tutustumassa Salieriin noin kotiolosuhteissa. Tosiasiassa sain pidätellä itseäni, etten pitänyt hänelle kolmannen asteen ristikuulustelua. Olin vieläkin kahden vaiheilla tai siis oikeastaan tein sen ”viimeisen” ja ”varman” päätöksen noin kolme kertaa vuorokaudessa.

— Joo, olihan se, myönsin auliisti, sillä Anssi vaikutti paitsi hyvältä tyypiltä noin muuten (mikä perustelu ja kriteeri se muka oli!) niin myös hyvältä ratsastajalta. Tietenkin kun oli Simon opettama hyvin pitkälle ja maailman hevosihmisistä Simo oli se, johon eniten luotin. Jos Salieri menisi siis Simolle ylläpitoon ja Simo antaisi sen ratsastettavaksi Anssille, niin mikään paha ei voisi uhata minun kultapojuani.

Mutta silti.

— Mä en vieläkään tiedä mitä mä teen, voihkaisin ääneen Harrille. — Kun niinkuin periaatteessa sen pitäisi olla ihan ok ja se olisi jopa peräti hyvä vaihtoehto antaa Salieri Anssin ja Simon hoteisiin. Lähes kaikki järkiseikat puhuu sen puolesta. Mutta sitten taas… ääh. Kun ei millään raaskisi.
— Mikä siinä enite kanittaa? kysyi Harri samalla kun laski pöydälle lautasellisen lämmitettyjä piirakoita.
— Tunnepuoli tietysti. Jotenkin mä en halua luopua Salierista, se on liian tärkeä. Mutta en mä halua luopua Mortistakaan! Vaikkei se ole ollut mulla vielä vuottakaan enkä mä tiedä että miksi. Mä en ymmärrä miten mä oon näin kiinnittynyt Morttiin näin nopeasti.
— Jos se Mortti vaa o sun hevonen, niinku Simo väitti.
— En tiedä. Ehkä. Niinkus tiedät, niin mä en oikein ole näiden tämmöisten henkimaailman asioiden ystävä, mutta ehkä Simo oli jollain tavalla oikeassa. En mäkään sitä oikein rationaalisesti pysty perustelemaan. Että siinä mielessä Salierista olisi helpompi luopua, kun se on tuommoinen ”kaikki käy” ja ”mä tykkään kaikista” -tyyppi. Mutta en mä oikeasti voi Salierista luopua.

— Onks täs nyt vaa se, että Salieri oli sulla kaikkien vaikeiden aikojen aikana? Niinku sä oot kertonut, et tallilla kävit kuitenki aina, vaikka sit kaveries kyydillä ja se oli tärkee juttu?

Avasin suuni vastatakseni kieltävästi tai myöntävästi tai jotakin, mutta napsautin sen taas kiinni. Jouduin ihan tosissani haromaan ajatuksia kasaan. Että miten se nyt noin muka voisi olla, aivan naurettava idea ja totta kai se on noin, sehän nyt on ihan selvää. En ollut ikinä oikeastaan ajatellut tätä, kun olin vain niin varmana julistanut, että Salieri ei sitten ainakaan lähde mihinkään ikinä.

Saakutin tarkkasilmäinen Harri.

— Niin, sanoin kun en muutakaan keksinyt. — Ehkä siinä voi olla jotakin sellaista takana. En ole kyllä rehellisesti sanoen miettinyt tuolta kannalta. Siis kyllähän Salieri oli tosi tärkeä juttu silloin mulle. Voi olla että mä sitten sen takia suhtaudun siihen niin tunteella. Mutta onhan se tärkeä mulle edelleen!

[Sonja T.Valvoja]

Vielä viikko
En vieläkään oikein ymmärtänyt mihin aika ja koko kesä oli mennyt. Siis ihan totta, vastahan oli vielä lumenjäänteet maassa ja Harrin kanssa pohdimme sitä Torontoa, mutta se oli silloin vielä kaukainen juttu, puoli vuotta tai ainakin useampi kuukausi. Nyt oltiin tässä, että Harrin aikainen aamulento lähtisi ensi perjantaina.

Ensi viikolla olisi hyvästelykierrosten aika. Hopiavuoressa pitäisi käydä ja ajattelin että voisin panna viestiä WA-ryhmään, että tulkaa kahville päivänä x ja ajankohtana y, tarjolla omenapiirakkaa. Tulisivat sitten ne, jotka ehtisivät ja halusivat. Keskiviikkoiltana Harrin vanhemmat olivat tulossa meille illalliselle. Se oli se viimeinen ilta, sillä meidän lähtö olisi jo torstaina. Menisimme yöksi lentokenttähotelliin niin ettei tarvinnut ajaa yöllä. Sieltä olisi Harrin helppo siirtyä hotellin tarjoamalla kuljetuksella kentälle.

Kesän aikana olin päässyt pääasiassa ylitse niistä salatuista hylätyksi tulemisen ja tietynlaisen vihankin tunteista. Oli niin helppo sanoa toiselle, että mene vain ja odottaa kuitenkin samalla että tämä tajuaisi olla menemättä. Harri oli tunnustanut myös, että kun hän oli sanonut että jää sinä tänne, oli hän samalla hiljaa toivonut että tulisin mukaan. Parisuhdetestit feilasivat molemmin päin, onneksi pystyimme nyt jo tunnustamisen lisäksi nauramaan sille. Siihen oli tarvittu pitkiä keskusteluja eri sortin ammattilaisten kanssa ja paljon omaa ajatustyötä, puhumattakaan nyt siitä että Harrinkin kanssa asia piti käydä läpi pitkällisesti.

Harri sanoi olevansa pahoillaan siitä, että minulla kuulemma oli se vaikeampi osa. Minä olin se, joka jäi vanhaan elämään yksikseni, joten minä varmaan tuntisin sen yksinäisyyden paljon selkeämpänä. Hän taas meni aivan uusiin kuvioihin, jolloin ei ehtinyt niin paljon ajatella sitä yksinäisyyttä kun oli niin paljon kaikkea muuta ja uutta. Minä näin asian toisin päin. Minä jatkoin vanhaa tuttua elämää, sitä joka minulla käytännössä oli ennen Harria vaikka muuten olikin vähän jo vaikea muistaa elämää ennen kuin tapasin hänet täällä. Harrin elämä meni taas todellakin uusiksi: uusi maa, uusi kaupunki, uusi asunto, uusi työprojekti. Siinä olisi nieleskelemistä vähäksi aikaa. En lopultakaan tiedä kummalla tässä vaikeampi osa on, mutta sen tiedän että ihan helppoa ei ole kummallakaan.

Kaiken tämän jälkeen teimme kenties vähemmän perinteisen ratkaisun, jonka järkevyyden tai järjettömyyden näkee vasta myöhemmin. Ostimme sormukset ja siten päätimme kihlautua ”virallisesti”. Häitä tosin ei ole suunnitelmissa ainakaan kolmeen vuoteen, sillä tässä menee nyt ensimmäiset kaksi vuotta nyt tuon Toronto-projektin kanssa ja sitten lupasimme katsoa ainakin vuoden, että miltä vaikuttaa paluu Suomeen, arkeen ja yhteen. Ehkä kauemminkin, mutta vähintään sen vuoden verran.

Juhlistaisimme ensi viikolla siis jäähyväisten lisäksi kihlajaisia.

[Sonja T.Valvoja]

(Mä nyt kirjoitin Marshin puuttumaan asioihin, joihin se ei ehkä puuttuisi. Sori. Ja minua harmittaa se, etten tajunnut tehdä Salierille ja Mortille yhteistä päiväkirjaa alunperin, kuten Hakralla ja Barnumilla on.)

Se on hyvä hevonen
Tervehdin Marshallia tallissa kun hän oli taluttamassa Barnumiaan karsinaan. Barnum muistutti ulkoisesti Salieria, mutta oli vähän matalampi ja aika paljon kevyempi. Olin huvikseni selvitellyt tietoja sen rodusta, koska en ollut aiemmin kuullutkaan sellaisesta kuin venäjänratsuhevonen. Sen historia oli mielenkiintoinen, tsaarinajan jalo ratsu, joka onnistuttiin elvyttämään vielä vaikka se olikin lähes kadonnut maailman melskeissä. Tunsin aina kunnioitusta pitkää historiaa kohtaan ja katselin mustaa oria ihaillen. Sekin oli onneksi jo hieman muuttanut käsitystään minusta tai ei ainakaan välittömästi liimannut korviaan niskaan jos tulin lähelle.

— Oletteko tulossa vai menossa? kysyin Marshilta.
— Anteeksi?
— Niin että oletko menossa ratsastamaan vai tulossa ratsastamasta?
— Menossa vasta. Hain juuri tämän tarhasta. Ajattelin mennä kentälle kokeilemaan vähän esteitä. Vai oletko sinä menossa kentälle?
— Ei, ajattelin mennä maneesiin treenailemaan ihan sileällä, kuten yleensäkin, kerroin ja jatkoin Mortin sukimista käytävällä.

Juttelimme niitä näitä siinä hevosia harjatessamme. Ilmeni, että Mortilla ja Barnumilla on kovastikin yhteistä: molemmat tykkäävät työnteosta ja pitkät lomat saavat ne happamiksi. Työnarkomaaneja, naurahti Marshall.

Menin sitten kertomaan Marshallille sen, etten tiennyt vielä mitä tekisin nyt syksyllä kun jäisin hevosten kanssa kahden. Vaapuin vieläkin kahden vaiheilla, pärjäisinkö vai enkö. Kerroin senkin, että Salierille olisi periaatteessa tiedossa ylläpito ja ratsastus talveksi ja ehkä ensi kesäksikin. Se pääsisi hyvään ja varmaan paikkaan. Marshallilla itsellään oli kaksi hevosta nyt, mutta hänellä oli myös Niklas ja muutenkin hänen lähtökohtansa oli erilainen. Mikäli olin oikein ymmärtänyt, hän oli ollut miltei jopa ammattiratsastaja, jolle kaksi hevosta oli silkkaa vapaa-aikaa. Minä olin puhdas harrastelija.

— Haluatko neuvon? Marshall kysyi kun olin purkanut koko aisan hänelle ja talutimme ratsuja ulos.
— Anna tulla, sanoin uteliaana.
— Jos sinulla on kerran Salierille hyvä ylläpito tiedossa, mihin uskallat sen antaa, niin anna toki. Ei sellaisia tarjouksia liian usein tule vastaan. Ja jos tämä ratsastaja on kerran mielestäsi hyvä ja ratsastaa sen Simon valmennuksessa, niin Salierihan kehittyisi siinä samalla. Se on hyvä hevonen. Siinä on kapasiteettia. Se on hyvä hevonen myös Harrille alkeisratsuksi, mutta Harri menee pois. Se on tärkeä hevonen sinulle, mutta siellä se olisi hyvässä hoidossa ja sinä voisit keskittyä täysillä Morttiin. Vaikka voisitte jatkaa kisauraanne.

Vihdoinkin! Moni oli vain niin kohtelias eikä sanonut omaa suoraa mielipidettään tilanteesta, vaikka sellainen olisikin. Kunhan hymistelivät, että tee toki niin kuin itsestä parhaalta tuntuu, vaikkei se ollut mikään ratkaisu. Lisäksi Marshall sanoi täsmälleen sen, minkä minä jo tiesin mutten halunnut tunnustaa itselleni.

— Kiitos, sanoin kun Marshall odotti selvästi jotakin vastausta. — Kiitos, ihan totta. Kiva että joku sanoo tuon ääneen. Sä olet oikeassa, tuo olisi ehkä se paras ratkaisu, mutta mun täytyy vähän silti vielä mutustella sitä. Mutta ehkä mä teen just noin.

Senhän sitten arvasi, että ratsastus meni ihan pieleen. En osannut keskittyä oikein mihinkään, kun perkasin läpi Salierin tilannetta. Ja sitten sen huomasi Morttikin, joka kävi kärttyisäksi. Hyvänlainen soppa tästäkin tuli sitten, mutta mikäpä ei maastolenkillä parantuisi, ajattelin. Ulkona piskotteli vähän vettä ja mietin josko pitäisi kaivaa jo ratsastusloimi, se kevyt ja vedenpitävä. Mortilla oli pintelitkin jalassa, ei kunnon suojat, niin että olimme aika kehnosti varustautuneet maastolenkkiä varten. Päätin kuitenkin, että ehkä selviäisimme yhdestä rauhallisesta maastoilusta ihan näinkin.

Kun palasimme tallille, olin tehnyt päätökseni ja aurinkokin paistoi taas. Marshall oli todellakin oikeassa enkä minä olisi todellakaan ensimmäinen tai ainoa hevosenomistaja, joka antoi hevosensa ylläpitoon ja vieraalle ratsastettavaksi. Herran tähden! Eihän kai kukaan olympiaratsastajistakaan itse omistanut kilpahevosiaan. Kyllä ne olivat muiden omistuksessa varsin usein. Mutta kyllä minä nyt vielä vähän tenttaisin Simoa siitä Anssista. Niin ja sehän oli luvannut tarvittaessa tulla tänne ratsastamaan Salieria, jos halusin. Ehkä pitäisi esittää kutsu…

Vaikka edelleen jokin tunne yritti huutaa väliin, että ei Salieria voi noin vain antaa pois.

[Sonja T.Valvoja]

Nokian insinööri
Purkasin Morttia kuljetusvarusteista ja olin vaihteeksi harvinaisen tyytyväinen siihen. Olimme käyneet Mortin kanssa Parkanossa Simon valmennuksessa. Minua oli aluksi hirvittänyt koko ajatus, sillä Mortti oli edelleen kesäterässä laidunlomansa jäljiltä. Mahaakin se oli vähän kerännyt, muttei niin paljon kuin olin pelännyt. Simo ei suostunut kuuntelemaan moisia tekosyitä vaan houkutteli mukaan. Ja hyvinhän se oli mennyt! Ihan ylpeä sain olla Mortista ja varmaan itsestänikin.

Ja Salieristakin, jota Harri juuri riisui viereisessä karsinassa. En oikein tiedä miksi olin mennyt kertomaan Simolle jossain vaiheessa Harrin komennuksesta ja siitä että minulla olisi kohta käsissä kaksi hevosta enkä tiennyt miten aika riitti. No, Simo ei olisi Simo, jos hänellä ei olisi tiedossa erästä valmennettavaansa, joka kaipaisi talveksi ja ehkä ensi kisakaudeksi jonkintasoista hevosta. Että jos haluaisin antaa Salierin vaikka vuokralle tai ylläpitoon, niin löytyisi kyllä hyvä tyyppi ja Salieri voisi tulla Simon tallille. Jos johonkin uskaltaisin Salierin antaa, niin Simolle, mutta silti… Että Salieri muka pois!

Lupasin kuitenkin miettiä asiaa ja lupasin vielä tämänkin päivän jälkeen, kun tämä potentiaalinen ratsastaja oli ollut Simon mukana ja päässyt tutustumaan Salieriin. Ihan hyvin se oli tuntunut menevän, koska tämä Anssi oli tuntunut mielistyvän ruunaan. Kukapa ei Salierista tykkäisi, oli Harri naurahtanut. Taisi olla oikeassa eikä tässä Anssissa itsessäkään ollut mitään vikaa. Hän oli arviolta minun ikäiseni mies, joka ratsasti tavoitteellisesti kyllä, muttei ollut mikään ammattilainen. Päinvastoin oikeastaan, siinä kun oli rupateltu vähän kaikkea muutakin, ilmeni että hänkin oli taustaltaan Nokian insinöörejä. Maailma on pieni vaikkemme me kyllä toisiamme tunteneet, sillä olimme olleet töissä eri aikoina ja eri yksiköissä, ja iso firmahan se parhaina vuosinaan oli.

Mutta ei se riittänyt että toinen oli Nokian insinööri! Tätä piti miettiä vielä. Minä oikeastaan kaipasin jotakuta, jolle puhua näitä hevosasioitani ja jonka kanssa voisin miettiä, että mikä lopulta olisi fiksuinta. Mutta kelle puhuisin? Hopiavuoressa oli vähän ikäni ja Harrin eristämä, ei täällä ollut ketään sellaista kun Nellyäkään ei ollut näkynyt. Kaverit eivät tienneet hevosista mitään, paitsi Helena vähän. Simo taas ei tiennyt minun elämästäni muuta kuin hevoset.

Joka toinen päivä olin varma siitä, että pärjäisin kyllä ihan hyvin kahden hevosen kanssa, mutta muina päivinä en ollut ihan niin varma. Tai ehkä pärjäisin, mutta koko hommaan tulisi paha työnteon maku ja rakkaasta harrastuksesta tulisi raskas velvollisuus. Toisinaan olin varma, etten ainakaan Salieria antaisi pois, vaikka löytäisin sille maailman parhaan kodin tai mitä ikinä. Mutten kyllä sitten halunnut luopua Mortistakaan! Mikä pahus siinä oli, että siihenkin oli ehtinyt niin jo kiintyä?

Harri taputteli Salieria kaulalle, kun oli saanut harjattua sen.
— Viedääks nää ulos vielä?
— Viedään vaan.
— Mennääks sit kahville? Se huoltiskahvi oli kauheeta.
— Mennään vaan, sanoin ja napsautin riimunnarun Mortin riimuun kiinni.

[Sonja T.Valvoja]

(Jannan tekstistä inspiroituneena)

Mitäs me jousiampujat
Istuin ähkäisten terassin tuolille. Se olisi sitten taas hevoset hoidettu tältä päivältä. Oli siinäkin duunia kerrakseen, kaksi hevosta. Harri oli taas jäänyt kotiin kun hänellä oli loma loppu ja työt vaativat tekijää.

— Mee juomaan, sanoin Axalle ja viittasin oven vieressä vakituisesti napottavaa vesikuppia päin. Kupilta kuului pari laiskaa lurpsaisua. Se vähän niinkuin vain mallin vuoksi kävi juomassa, kun kerran lupa tuli, mutta palasi sitten takaisin viereeni istumaan. Tänään ei ollut kuuma päivä eikä juuri mainittavan aurinkoinenkaan, joten ei Axallekaan ollut jano tullut. Automaattisesti nostin käteni silittelemään ja pyörittelemään sen päälaen ja niskan pehmeää turkkia. Axa siristi silmiiän ja näytti hymyilevän.

— Tuas sun koirassa on kyllä jotakin vikaa, Janna sanoi naurahtaen kun istui vastapäiselle tuolille vesipullonsa kanssa. — Mole ikänä nähnyt noin rauhallista spanielia, ne mitä mää tiärän konhoottaa koko ajan johki suuntaha eikä niiltä saa sen siunamahan rauhaa ykskää ihiminen.
— Tämä on tämmöinen, rauhallisempi painos. Taikka voi olla että tämä on vähän kans vieraskorea. Nyt kun se on alkanut tottua muhun ja meihin, niin se on kotona aktiivisempi ja enempi sosiaalinen ja kaikessa mukana.

Jannaa ei kiinnostanut kuitenkaan koirakeskustelu sen pidempään, vaan hän kysyi siitä ratsastusjousiammunnasta, että ajattelinko jatkaa. Olinhan vähän siihen suuntaan maininnut silloin Rositan opetusviikonlopun jälkeen.
— Kyllä mä ajattelin, että voisin jatkaa sitä vähän lisääkin, sanoin. — No, elikothan oli nyt kesälaitumella, joten ei ole niiden kanssa voinut nyt ampua, mutta tuolla seuran radalla olen käynyt treenailemassa tässä ilman hevosta. Ajattelin jo että voisi ostaa itselleenkin oman jousen.
— Mää ostin justihin, Janna paljasti. — Ja mollahan Paahtiksen kanssa käyty pari kertaa valamennuksesa, sain siältä vinkkiä jotta millaanen kannatti hommata.
— Älä, ihan totta? Millaisen ostit? Mistä? halusin tietää kaiken Jannan hankinnasta ja jos vielä saisi hyviä vinkkejäkin.

— Kummallas hevoosella sää meinaasit alakaa tota harrastaa vai molemmilla? Janna kysyi sitten.

Tosi hyvä kysymys! En ollutkaan pohtinut asiaa niin pitkälle.
— En kyllä tiedä, tunnustin kyhnäisten toista korvallistani. — Hyvinhän se näytti molempien kanssa sujuvan. Mortti olisi ehkä vähän nopeampi, tiedä sitten että onko siitä tässä vaiheessa enempi hyötyä vai haittaa. Jos pääsisi ihan korkealle tasolle ja kisaamaan, niin sitten nopeasta hevosesta olisi hyötyä, ehkä.
— Mää aattelin jotta voisi käyrä jokku kisat ampumaas, ihan vaan reenin vuaks ja näkisi jotta mitä se varsinaasesti on se laji.
— Otatko mut sit mukaan? naurahdin. — Mä en ehkä vielä uskalla kisaamaan itse, mutta katsomaan voisi tulla.
— No mikä nottei, ei tää ny viä varmaa oo, kunhan pohorin vasta.

[Sonja T.Valvoja]

Jouluun asti
Astelin kesälaitumen aidalle ja katselin laiduntavia hevosia. Hännät viuhuivat eikä mihinkään ollut kiire. Kaikki taisivat olla hieman nuupahtaneita helteiden takia vaikka Eetu otti kesälomailijat pahimpina päivinä talliin suojaan ja varjoon.

— Salieri! kutsuin ja musta pää pompahti heinikosta. — Tuu poika tänne!

Mortin houkuttelu ei tuottanut mainittavaa tulosta. Vaivautui se nyt sentään päätään vähän nostamaan, mutta totesi ettei kiinnosta. Salieri olikin tällainen mamman halinalle, kyllähän se tiedettiin.

Siinä Salieria rapsutellessa mietin, että mahtoiko juuri siitä johtua se, että Salieri ei oikein tuntunut kisahevoselta. Kyllähän se ihan pätevä ratsu oli ja kisahevosenkin siitä saisi hyvin vähällä vaivalla, mutta jotenkin… jotenkin… Se oli lemmikki, minun oma lemmikki, joka oli kantanut minut läpi vaikeiden aikojen. Kun Mortti tuli, niin se ei ollut heti semmoinen lemmikki ja niinpä sillä kilpakentille lähteminen tuntui jotenkin helpommalta ja luonnollisemmalta.

Tämä mainittu kilpahevonen heitti juuri piehtaroimaan. Se kihnutti muutaman kerran molemmat kyljet ja jäi jalat oikosenaan heinikkoon makuulle hetkeksi, ennen kuin nousi takaisin seisomaan ja ravisteli itseään voimallisesti. Salieri nautiskeli niskan rapsuttelusta silmät puoliummessa. Kärpäsiä ja paarmoja pörisi lähistöllä, mutta lienivätkö nekin helteiden hyydyttämiä kun eivät suuremmin härnänneet. Axa asettui makuulle aidanvierustan heinikköön.

Mietin tulevaa syksyä. Syyskuun alkuun oli enää puolitoista kuukautta aikaa. Mihin tämä aika oli mennyt? Vastahan se syyskuu oli puolen vuoden päässä. Huh sentään! Harrin asiat alkavat olla kunnossa, on jo asunto tiedossa, lentolippu varattuna, passi päivitettynä, aloituspäivämäärä tiedossa ja muut byrokratiat hoidossa niin pitkälle kuin niitä etukäteen pystyy hoitamaan. Sitähän meinaan riittääkin eikä voi muuta sanoa että onneksi työnantaja huolehtii suurimmasta osasta.

Vaan kuka huolehtisi minusta? Mitä minä esimerkiksi tekisin näille hevosille sillä en ollut varma ehtisinkö sitten lopultakaan ratsastaa kahta hevosta. Tietenkin minulla olisi nyt aikaa, kun tein vain puolikkaita työpäiviä ja ehkä parisuhteeltakin vapautuisi aikaa kun Harri olisi poissa. Ja olisi kiva, jos Salierillakin ratsastettaisiin tavoitteellisesti, olihan se hyvä hevonen. Pitäisiköhän sille jostakin hankkia ratsastajaa, vuokraajaa?

Kaiken lisäksi pyörittelin päässäni edelleen sitä ajatusta, että jos lähtisikin Torontoon, mutta se oli mahdotonta. Hevosten lisäksi minulla oli nyt Axa ennaltamääräämättömän ajan hoidossa. Ja ei se muutenkaan ollut hyvä ratkaisu, mutta silti se pyöri mielessä. Melkein varmaksi olin jo päättänyt sen, että talvella, kun hevosilla olisi lomaa muutenkin, lähtisin joksikin aikaa Harrin luo. Joulu Kanadassa, ei ehkä huono idea.

Pitäisi vain ensin jaksaa sinne jouluun asti.

Totta puhuakseni minua pelotti, masensi ja vitutti. Järjen tasolla ymmärsin kaiken, mutta tunteet harasivat vastaan. Ei tässä pitänyt loogisesti ajatellen olla mitään hätää. Oli olemassa täysin pätevät perustelut sille miksi Harri lähti ja miksi minä en. Ihan järkevää oli olettaa kahden aikuisen selviävän parisuhteensa kanssa parin vuoden erosta (siinä Harri oli oikeassa että se selkeä deadline oli hyvä asia: joskus oli tulossa päivä nimeltä 4.9.2023) vaikkei se herkkua ollutkaan. Mutta silti, silti! Miksi just Harri, miksi taas minä, jolta menee elämä uusiksi? En jaksaisi yhtä ainoata muutosta enää ikinä. Teki mieli polkea jalkaa ja kiukutella.

— Kyllä me siitä selvitään, eikös niin, mutisin Salierille, mutta tarkoitin sanoa sen itselleni. Ehkä Salieri oli samaa mieltä. Taputin sitä vielä kaulalle, pyysin Axan mukaani ja lähdin kohti Hopiavuoren tupaa. Siellä sentään ei mikään ikinä muuttuisi, onneksi. Paitsi että Niklas ja Marsh olivat pois. Eikä Nellyn auto ollut pihassa. Mutta Eetu oli tai ainakin joku.

[Sonja T.Valvoja]

Ihan kivaa
Ajelin taas kerran kohti jousiammuntarataa. Paikallinen seura järjesti kesän kunniaksi vapaita harjoituksia ja tutustumisammuntoja, ja minä olin saanut innoituksen sieltä ratsastusjousiammunnasta. Olin menossa nyt jo kolmatta kertaa treenailemaan jousen kanssa. En minä mikään Suomen olympiakomitean nouseva toivo ollut, mutta ihan kelvollisesti ammuin kuitenkin ja tekniikkakin alkoi sujua.

Tampereenreissuilla kävin ampumassa sinne vastikään avattulla kaupallisella pistooliradalla. Se oli mielestäni oivallinen konsepti: rahalla pääsi ampumaan, sai aseet, patruunat ja opastuksen talon puolesta. Ei tarvinnut tuntea ketään aseenomistajaa, joka olisi suostuvainen lähtemään radalle ja lainaamaan asettaan. No, olisihan noilla ampumaseuroilla varmasti harjoitusammuntoja, joihin voisi hyvin tulla ilman omaa asetta, mutta minä olin vähän huono tällaisessa tuppautumisessa. Se oli helpompaa maksaa selvällä rahalla eikä silloin tuntenut jäävänsä kiitollisuudenvelkaa kellekään.

Se mitä en ymmärtänyt oli Harri. Olin saanut raahattua hänet kerran sinne pistooliradalle tutustumisammuntaan. Oli kuulemma ihan kivaa ollut. Samaa hän sanoi siitä ratsastusjousiammunnasta. Että ihan kivaa. Minä en uskonut sitä, sillä hän oli ampuessaan vaikuttanut tosi innokkaalta niin että ”ihan kiva” tuntui vähän alimitoitetulta reaktiolta. Kyllä minä tiesin, sillä olin kokenut ihmisten tarkkailija! Harrilla oli ollut enemmän kuin ihan kivaa sekä jousella että pistoolilla ampuessa.

Mutta sitten jälkikäteen lamppu sammui. Se oli ollut ”ihan kivaa” ja toistamiseen en saanut millään keinoin houkuteltua häntä sen paremmin ampumaradalle kuin jousen varteenkaan. Ei minä sillä, ettenkö voisi ja haluaisi mennä yksikseni ampumaan, mutta kun… Harri oli tykännyt molemmista. Ihan varmasti oli tykännyt eikä hän sitä oikeastaan kieltänytkään, mutta silti ei. Ei niin ei. Ihmetytti se vähemmälläkin.

En jaksa uskoa siihen, että Harri potisi jotakin alemmuuskompleksia, siis että siksi ei kehtaisi tulla mukaan kun minä ammuin paremmin, että olin nainen hyvinkin miehisenä pidetyssä lajissa. Sellainen ajatusmaailma ei oikein sopinut Harrille. Päinvastoin oikeastaan. Hän on aina herkkä rikkomaan erilaisia laatikoita ja sivusta annettuja rooleja omalla vaivihkaisella tavallaan. Ainoastaan vanhemmilleen hän brassaili häpeämättä miten hänen naisystävänsä kävi ampumassa, vaihtoi renkaat, ajoi lumet.

Tsäp.
Nuoli osui taulun ulkopuolelle. Vedin harmistuneena henkeä. Pitäisi yrittää keskittyä nyt tähän eikä ajatella syntyjä syviä. Se oli ihan Harrin oma asia mitä teki ja miksi. Vaikka kyllä se vähän oudoksutti…

Tsäp.
Seuraava ohi. Nyt, Sonja, ryhdistäydy!

[Sonja T.Valvoja]

Loma-Mortti
Olisi joskus hauska päästä Mortin pään sisälle, tietää mitä se oikein miettii ja ennen kaikkea mitä se on mieltä minusta.

Koko kevään se on ollut vähän etäinen. Kiltti ja ystävällinen kyllä, muttei samanlainen seurankipeä nallekarhu kuin Salieri. En murehtinut sitä sen enempää, sillä totta kai omistaja, ympäristö, rutiinit ja kaikki olivat uutta ja varmasti kesti kovahermoisemmallakin hevosella aikansa sopeutua. Siihen nähden tämä kevät on mennyt varsin kivasti ja erityisesti nuo kaikki kisat, joissa Mortti on suorittanut niin tunnontarkasti ja muutenkin ollut hienosti.

Olen lukenut jostain teorian, jonka mukaan hevonen jatkaa niin sanotusti vanhoilla säädöillä pari, kolme kuukautta omistajanvaihdoksen jälkeen, mutta alkaa sen jälkeen sitten hakea uusia rajoja ja alkaa taisteluvaihe uuden omistajan kanssa. No, ei meillä kyllä vain! Tai ehkä vähän, mutta ei niin paljon että olisi ollut merkitystä mihinkään. Parempi tietysti olla julistamatta vielä mitään, sillä voihan se iskeä vaikkei vielä olekaan sitä tehnyt.

No, joka tapauksessa nyt tämä minun hyvinkin liikemiesmäisesti käyttäytynyt ruunani tulee hakemaan rapsutuksia kun se on lomalla! Vähän melkein jo tarhassa tuuppivat Salierin kanssa toisiaan että kumpi pääsee mamman rapsutettavaksi. Salieri on tullut aina huomiota hakemaan, Mortti ei niinkään ellei nyt ihan erityisesti houkuttele. Jako on aina ollut sellainen, että Mortti on se kisaratsu ja Salieri harrastehevonen, joskin aika kovan tason sellainen, ja se jako on tosiaan tullut käyttäytymisen ja persoonan perusteella.

Nyt en tiedä mitä pitäisi ajatella. Tunteeko Mortti olonsa hylätyksi kun en ratsastakaan sillä joka päivä? Jos sille normaalisti riittää työnteko ja siihen liittyvä hoivaaminen huomioksi ja nyt kun sitä ei ole, se kaipaa rapsutuksia. Tykkääkö se nyt kumminkin siitä että sitä on pesty ja puunattu ja letitetty ja nypitty kisoja varten, ratsastuksen lisäksi? Miten se selviää kolmen viikon kesälaitumesta, jos minä lähden Harrin kanssa reissuun?

Rapsuttelin molempia hevosia tarhan aidalla, onhan minulla sentään kaksi kättä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja joka puolelta kuului tallin ääniä, kavioiden kopsetta, hirnahtelua ja hörinää, puhetta kun ihmiset juttelivat toisilleen.

[Sonja T.Valvoja]

Pien jatkopätkä Nellyn tuoreimpaan, yritetään nyt kaivamalla kaivaa Eetun reaktiota 😀

Eetun tarkkailua
Tuvan keittiössä oli uudet verhot. Ihan nätit ne oli kun niissä oli kukkasia, vaikkakin vähän mitäänsanomattoman näköiset kaikessa pastellisessa vaaleudessaan. Kehaisin niitä silti, vaikken minä ymmärtänyt mikä vika niissä edellisissä oli ollut.

Istahdimme pöytään Harrin kanssa samalla kun Eetu puuhaili kahvinkeittimen kanssa. Nelly istahti vastapäätä. Hän oli selkeästi tohkeissaan jostakin eikä mennyt kuin tovi kun syykin selvisi:
— Ettehän te halua valmennuksia heinäkuun alussa? Eikös Salieri ja Mortti mene laitumelle?
— Joo, tarkoitus olisi että olisivat nyt muutaman viikon laitumella ainakin. Mä tilasin muuten huomiselle kengittäjän, ottaa molemmilta kengät pois.
— Okei, hyvä tietää. Vaikka olisihan Marshallkin voinut.
— Joo, tiedän mutta kun en tiennyt että miten kauan se on siellä Venäjällä. Joko se on palannut sieltä?

Marshallista ei kukaan tuntunut tietävän oikein mitään eikä Niklaksestakaan. Se oli hieman outoa kun molemmat puuttuivat tallilta ja heidän hevosensa myös.

Kun puhe laantui, muistin Nellyn aloittaman asian:
— Mitäs sulla on heinäkuun alussa sitten, jos saa kysellä?
— Mä lähden Norjaan, tuomaroin siellä yhdet koulukisat, Nellyn äänessä soinnahti ilmiselvä innostus.
— Älä, ihan totta?
— Joo joo. Siellä on Sommersolverv. Lofooteilla. Olen sillä viikonlopun yli.

Olin kuullut tästä tapahtumasta kyllä, kolmipäiväiset suuret kisat, tarjolla kaikki lajit. En ollut sen tarkemmin sitä kuitenkaan tutkinut kun olin todennut sen osuvan hevosten laidunloman ajalle. Ei siis tarvinnut itse edes miettiä osallistuvansa.

— Kuulostaa tosi hienolta, Harri kommentoi. — Mitä koululuokkii siel on tarjol?
— Helposta C:stä vaativaan A:han kaikki. Olisi ollut teillekin sopivat luokat tarjolla, Nelly sanoi silmää iskien, ihan kuin olisi lukenut minun ajatukset.
— Onks lainata keppihevosia, kun oikeat on laitumella, naurahdin.

Nelly selitti innoissaan kisoista, tuomaroinnista ja kaikesta. Me olimme Harrin kanssa innoissamme, sillä olihan se nyt hieno juttu että meidän Nelly lähtee tuomaroimaan oikein kansainvälisiä kisoja ulkomaille. Ei siinä sinänsä mitään niin ihmeellistä ollut, olimmehan mekin reissanneet töiden takia ulkomailla ja Harri oli taas lähdössä peräti pidemmäksi aikaa, mutta silti… Olihan se nyt hienoa!

Jannan pää kurkisti eteisestä ja kysyi että onko kahvia, olisi tarvetta jollekin piristeelle. Olimme juuri puhumassa Lofooteista ja jotta Jannakin olisi kärryillä asiasta, hänkin sai kuulla miten Hopiavuoren emäntä oli kutsuttu ulkomaille asti tuomariksi. Janna oli innoissaan tästä uutisesta.

Puheenporina pöydän ympärillä kiihtyi vain enkä heti huomannut että Eetulla oli aika vähän sanottavaa mistään. Hän vai joi kahviaan ja pyöritteli tyhjää kuppia edessään. Hämmästyin tätä: eikö Eetu ole innoissaan siitä, että avovaimonsa halutaan Norjaan asti tuomariksi? Eikö hän tajua että ammatillisesti tämä on Nellylle varmasti tosi hieno tilaisuus, joka tekee hänen nimeään tunnetummaksi Pohjanmaan ulkopuolellakin? Herran jumala, se on vain viikonloppu, muutama päivä. Ei kahta vuotta, niin kuin meillä. Mietin kuumeisesti pitäisikö mainita muutamalla sanalla se Harrin Toronton-komennus. Ei siksi, että haluaisin jotenkin sulan omaan hattuuni vaan siksi, että muistaisi ihmiset tai ainakin Eetu että yksi viikonloppu on aika vähäinen asia ja työura taas hyvin tärkeä, jonka puolesta pitää tehdä uhrauksia.

En tiennyt, joten istuin vain pöydässä ja annoin Harrin hoitaa puhumisen samalla kun minä tarkkailin vaivihkaa Eetua.

[Sonja T.Valvoja]

Harri: Toinen ensimmäinen kosketus jousiammuntaan
Ei helkkari että taas vaihteeksi hävetti. Sonja ampui kuin mikäkin ammattilainen. Joo, kyllä, olihan se sanonut että oli kokeillut joitain kertoja ampua jonkun tuttunsa metsästysjousella, kuulemma ihan eri asia kuin tämä kilpajousi. Joo, niinpä vissiin! Sonjan napsautteli nuolia hyvällä tarkkuudella tauluun ja totaalihudit olivat satunnaisia. Itsellä ei mennyt yhtään niin kauniisti ja tuli kyllä mieleen että kaikesta huolimatta tässä oli ihan täysi mahdollisuus osua vaikka Nellyyn.

— Hyvä, nyt on hyvä! Rosita huudahti kun ammuin jälleen ohitse taulusta. — Meinaan nyt alkaa tuo tekniikka näyttää siltä miltä pitääkin, hän tarkensi.

Toisella puolella Eira ampui nuolensa Sonjaakin paremmin eikä se ollut edes eka kerta. Kivat seistä tässä kahden mestariampujan välissä.

Sonja: Ei kyl pysty
— En mä kyl pysty, voihkaisin Mortin selässä kun seuraavana vuorossa oli ampua tauluun ravista tai laukasta.

Paikaltaan ampuminen Mortin selästä oli mennyt ihan hyvin. Eihän se hevosen selässä istuminen muuttanut asioita kovinkaan paljon. Käynnistäkin se oli vielä onnistunut vaikka hommassa oli melkoinen säheltämisen maku. Mutta miten ihmeessä pysyä selässä laukassa JA nokittaa JA vetää JA tähdätä tauluun JA ampua sitten vielä? Ei ei ei, kyllä tämä oli ihan mahdoton tehtävä.

Niin vain edeltä meni Nelly, Harri ja Eira. Ei ollut yhtään mahdotonta. Kukaan ei pudonnut selästä eikä saanut nuolta silmäänsä ja sokeutunut. Kaikki saivat ammuttua ne kaksi nuolta suunnilleen tauluja kohti, joten en kai minä nyt niin paljon huonompi voinut olla.

— Ja sitten Sonja ja Mortti, kuulutti Rosita.

Apua.
Nostin rauhallisen laukan kuten Rosita oli neuvonut ja lähdin suorittamaan rataa. Tyhjensin muut ajatukset päästä ja ajattelin vain hevosta, jousta ja taulua ja osuin ekaan. Hihkaisin innoissani ja toinen nuoli menikin sitten ohitse maalista enkä ajatellut tarpeeksi nopeasti että olisin nokittanut vielä kolmannen, rata loppui kesken. Mutta osuma, osuma!

— Sähän tulet sitten huomenna treenaamaan enemmänkin, eiks je, Rosita sanoi pilke silmäkulmassa.

[Sonja T.Valvoja]

Salaseura
— No mikä se tää on? Noa äimisteli samalla kun nappasi uteliaan Mielikin syliinsä, ettei tämä olisi suuna päänä rynnännyt vierasta koiraa kohti.
— Axa, se on meillä nyt hoidossa ainakin kesän yli, kerroin. Tiesin että saisin kertoa saman tarinan varmasti vielä monta kertaa. — Saa päästää mun puolesta tervehtimään, paitsi jos Mielikki on kovin raivokas reviiriään puolustamaan.
— Ai Mielikkikö muka, ei se tajuu reviiristä mitään, Noa sanoi ja laski mustan superpallonsa maahan. Mielikki kirmasi Axan luo ja nopeiden nuuhkutteluseremonioiden jälkeen se alkoi haastaa toista leikkiin. Axa oli vähän varovainen.

Olin ottanut Axan mukaan tallille selvittääkseni että mitä se oli mieltä hevosista. Minulla kangasteli mielessä Nuoska ja se miten se kulki Inkan vierellä kuin valkoinen varjo. Saisi samalla lenkityksenkin hoidettua. Axa oli kyllä niin riistaviettinen ettei sitä voinut pitää irti, mutta mitenköhän jos se olisi hihnassa, flexissä vaikka… No, ei Axa ainakaan hevosia ajanut eikä se ollut oikeastaan edes suuremmin kiinnostunut niistä, liian isoa riistaksi kai.

Kun tallilla oli neljäs koirasta kyselijä tullut vastaan, naurahdin jo että pitäisi kai tehdä virallinen tiedotus: ”Kyllä, Sonjalla on koira. Se on aikuinen englanninspringerinarttu ja on ainakin kesän ajan hoidossa. Kiltti.” Kun istahdin Hopiavuoren terassille ja otin huikan juomapullostani, ympärille kerääntyi koiranomistajien lauma, Noa Mielikkinsä kanssa, Janna jonka Krem ei ollut nyt mukana ja Hello, joka olisi halunnut tutustua paremmin Axaan mutta Axa ei ollut sillä tavalla sosiaalinen. Markus aina sanoi että siinä on vinttikoiran luonne spanielin kropassa. Se oli vaivaton kotikoirana, siksi oli ollut helppoa suostua ottamaan Axa hoitoon.

— No siis Axa tuli sen takia meille kun tän tytär astutettiin ja johtavana narttuna tämä ei voinut nyt sitten ollenkaan hyväksyä sitä, kerroin taustoja. — Härkki jatkuvasti sitä Sania, niin serkku kysyi että voisinko mä ottaa tämän kontolleni ainakin siiheksi asti, että pennut syntyy, rauhoitetaan toisen odotusaika.

Koirat! Niistä se vasta juttua riittääkin. Että ottaisinko syntyvästä pentueesta pennun itselleni? No en tiennyt, vähänhän Markus oli sellaistakin ehdotellut enkä minä ihan täysin sitä ideaa tyrmännyt. Axasta minun piti ihan juurta jaksain selostaa metsästämiset, käyttövaliot ja kaikki eikä kukaan terassin pöydän ääressä istujista näyttänyt siltä, että kyllästyttäisi. Olinko minä nyt päässyt johonkin koiraomistajien erityiskerhoon, johon parin hevosen omistaminen ei vielä riittänyt?

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 10 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: typo

[Sonja T.Valvoja]

Elämää TT:n jälkeen
Nukuin tänä aamuna myöhemmälle ihan tarkoituksella. Eilinen kisapäivä vei mehut ja ryytymyksen viimeisteli myöhäinen kotiinpaluu. Kello oli ollut jo yli yhdeksän kun pääsimme edes Hopiavuoreen. Tavaroiden purkamisessa ja Mortin hoitamisessa meni niin paljon aikaa, että lähetin Harrin hakemaan Runoista pizzat ennen kuin se menisi kiinni.

Olin väsynyt ja nälkäinen kun viimein pääsimme kotiin Orioniin. Silti pizza ei tahtonut oikein maistua eikä uni tulla. Päätäkin oli yrittänyt särkeä vähäsen eikä se ollut edes selkeä migreeni vaan jotakin epämääräistä. Jomotus jahnasi niskassa ja takaraivolla tai oikeastaan se puristi vähän joka puolella tai en oikein edes tiennyt. Taistelin pari palaa pizzaa kurkusta alas ja reilun määrän vissyä, sillä ei ollut mitenkään sanottua etteikö ryytymisen ja päänsäryn syynä voisi olla alhainen verensokeri, nälkä, nestehukka tai auringonpistos, tai kenties kaikki nämä. Kisapäivät olivat aina vähän tällaisia, vaikka olinkin päässyt aivan pahimmasta panikoinnista eroon.

Istuin aamulla pitkään sängynreunalla ja päätä särki vähän vieläkin. Tältäkö se TT-cupin jälkeinen elämä näytti ja tuntui? Tyhjältä, kivuliaalta ja sekavalta. Nämä reilu pari kuukautta oli mennyt ihan kokonaan TT-cupiin. Koko ajan oli jotakin siihen liittyvää: valmentaudu, valmistaudu, matkusta, kilpaile, matkusta, lepää ja taas kierros alusta. Työt olivat kärsineet vaikka miten yritin pysytellä kartalla. Kaikki muutkin asiat olivat retuperällä. Orionin pihanurmikko ylettyisi polviin asti ellei Markus olisi leikannut sitä ihan pyytämättä. Milloinkohan siivooja oli käynyt viimeksi? En muistanut, Harri ehkä muistaisi. Makuuhuoneessa oli epämääräisiä vaatekasoja siellä täällä.

Nyt takki on tyhjä, ihan todella tyhjä. En tiedä edes nousisinko ylös vai oikaisisinko vielä vähäksi aikaa sängylle. Oskari oli viime viikolla maininnut olkiaan kohauttaen Seppele cupin, jonka ensimmäinen osakilpailu olisi viikon kuluttua. Että se sopisi aikataulullisesti siihen mitä olin ääneen Oskarille pohtinut kesälomista, laitumista ja muusta. Niinhän se sopisi, myönsin Oskarin olevan oikeassa, mutten vieläkään osaa sanoa juuta tai jaata siihen. Järkevä ajattelu ei tunnu nyt onnistuvan.

Vieläkö sitä pakkaisi tavarat ja trailerin kerran ennen kesälomaa? Jaksaisiko sitä oikeasti tämän puristuksen jälkeen vielä kerran viimeistellä Mortin, lähteä kisareissulle ja ratsastaa luokkansa niin hyvin kuin pystyi ja osasi? Kyllä se vähän houkutti, kieltämättä. Mutta houkuttiko tarpeeksi? Sitä tässä nyt ehtisi muutaman päivän vielä miettiä.

Nousin ähkäisten ylös ja tassuttelin avaamaan ikkunaverhot. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Tänään minä menisin Salierin kanssa maastoon.

[Sonja T.Valvoja]

034: Saako hurrata?
— Sonja! kuulin naisen äänen huikkaavan takaani juuri kun olin ottamassa kisapaidan suojana ollutta ohutta takkia pois. Jähmetyin sekunnin murto-osaksi, sillä kuvittelin kuulevani jo harhoja. Samalla käännyin ympäri niin vinhasti että saatoin kuulla saappaidenkannan melkein kirskahtavan hiekalla: kuka kumma huusi minun nimeä ihan Helenan äänellä?

Helena! Se oikeasti oli Helena ja mukanaan hänellä oli Kimmo ja Tuomo. Ei voi olla totta! Ilahduin niin että ryntäsin heidän luokseen ja kun en muuta keksinyt, kaappasin Helenan sellaiseen karhunhalaukseen, että hyvä kun en kylkiluita katkonut. Siitä oli niin kauan kun olin viimeksi nähnyt Helenan vaikka TG:ssä juttelimme harva se päivä.

— Ei ole totta, ei voi olla totta, hoin samalla. — Mitä te hullut täällä oikein teette?
— Me tultiin katsomaan sun kisoja, tietenkin.

Halasin samalla vimmalla miehetkin. Heitäkin oli ollut ikävä. Kimmo rutisti kovaa takaisin, Tuomo oli vähän varovaisempi, kun ei ollut ihan niin tottunut tällaiseen.

— Voi teidän kanssa, Tampereeltahan on pahuksen pitkä matka, kuin te nyt näin lähditte tänne asti?
— No muutaman tunnin matka, mitä meillä tässä kauniina kesäsunnuntaina olisi muutakaan tekemistä.
— Aateltiin järjestää sulle yllätys.
— Niin ja pitäähän sitä koestaa Kimmon uusi auto, kun se sen meni päivittämään niinkus tiedät.
— Eikä me olla nähty tätä Morttia vielä livenä ollenkaan.

Vilkaisin kelloa ja totesin että Mortin esittelyn jälkeen minun pitäisi alkaa valmistautua omaa luokkaani varten. Kaverit nyökyttelivät, tokihan he sen ymmärsivät että minä olin täällä kisaamassa. He lupasivat mennä katsomoon pitämään minulle peukkuja ja katsomaan aiempien luokkien ratoja.

— Saako hurrata?
— Saa mutta vasta sitten kun rata on loppu. Sen aikana olette hiirenhiljaa, varmuuden vuoksi.
— Totta kai!
— Saako heiluttaa isoa kannustuslakanaa?
— Voi luoja, ei kai teillä nyt semmosta ole? katsoin heitä epäuskoisena.
— No ei kyllä ookaan, harmi sinänsä.
— Mutta tsemppiä sulle kisoihin!
— Tuutte sitten tänne tallialueelle kun mä selviän tosta kisastani, kun ei teitä turhan usein muutenkaan näe.

Olin niin iloinen kavereiden näkemisestä, että kaikki kisajännitys ja kaikki muut pikkumurheet unohtuivat siinä. Hymyilin kuin jakoavain vielä ratsastaessani radalle.

[Sonja T.Valvoja]

033: Ei mitään Lapin kairaa
Minä kyllä edelleen vähän naureskellen puistelen päätäni sille Kuusamon osakilpailulle. Oikeasti: ihminen on todella niin hullu että lähtee yksien kisojen takia ajamaan puolen Suomen halki! Että mikä järki ja kun sen tiesi jo TT-cupiin osallistuessaan että kilometrejä kertyy kisakokemuksen lisäksi. Mutta en minä valita, sillä jos pidinkin kaikkein eniten siitä viimeisestä osakilpailusta ja Ahvenanmaasta, niin kyllä tämä Kuusamo on ehdottomasti se toiseksi paras.

Eikä siinä pitkässä matkassakaan mitään vikaa ollut sinänsä. Minä nimittäin pidän ajamisesta, vaikka se onkin hevosen ja trailerin kanssa vähän enemmän ennakointia ja ajatusta vaativaa. Kuusamoon sentään pääsi ihan vain ajamalla, toisin kuin tällä Ahvenanmaan reissulla oli kaikenlaisia jännitystekijöitä liittyen lauttamatkoihin, lastauksiin, purkuihin ja sen semmoiseen.

Kuusamossa oli kiva kiertää silloin lauantaina vähän nurkkia ja leikkiä perusturistia. Kävimme katsomassa erään luontokuvanäyttelyn mutta suurin osa ajasta meni ihan siihen että ajelimme ja pysähtelimme katselemaan maisemia. Niissä maisemissa oli jotakin erilaista verrattuna eteläisempään Suomeen, vaikkei tämä vielä varsinaisesti ollut mitään jylhää Lapin kairaa. Ei havumetsässä, mäissä, pelloissa ja järvissä mitään niin kovin eksoottista ole suomalaiselle, mutta jotenkin se maisema oli silti karumpi kuin Pohjanmaalla.

Pisteet myös Kuukkelille, kisajärjestäjien paikanvalinta oli osunut kyllä ihan nappiin. Isäntäpariskunta oli niin sympaattinen ja puitteet muutenkin kunnossa. Kiva siellä oli hevostaan pitää ja kisata. Kiva siellä oli olla itsekin. Meidän mökki ainakin oli viihtyisä ja tunnelmallinen. Se rantasauna ansaitsee erityismaininnan, sillä siellä oli aivan unelmanpehmeät löylyt. Ja palju! Ei sinne järveen kuitenkaan ollut menemistä, sen verran jäätävää se vesi oli, mutta eipähän tarvinnutkaan kun sai lillutella paljussa.

Mortista minä en tiedä mitä tuo mahtoi olla mieltä Kuusamosta. Ei se ainakaan protestoinut, mutta toisaalta ei se ole vielä mieltään osoittanut muusta kuin huonosta ratsastuksesta tai säästä. Nythän keli täytti vaativammankin elukan vaatimukset eikä ratsastuskaan huonosti mennyt. Minä olin pelännyt sitä pitkää ajomatkaa, mutta Simo oli puhelimessa lohduttanut, että Mortti on tottunut matkaaja, tuskin on moksiskaan yhdestä Kuusamonreissusta. Ja eihän tuo ollut. Luojalle kiitos ruunista, joilla ei ole turhan paljon omia (vahvoja) mielipiteitä.

[Sonja T.Valvoja]

032: Taikauskoa?
Osuipa somessa vastaan linkki ekan TT-osakilpailun kuviin. Siellä oli näemmä ollut joku ihan ammattilainen tai ainakin hyvä harrastaja kuvaamassa ja hän oli pyörinyt monipuolisesti yleisön joukossa, verryttelyalueella, tallissa ja tietenkin myös kisakentän laidalla. Kuvista välittyi kisojen sähköinen tunnelma kotisohvallekin.

Löysin itseni ja Mortin useammastakin kuin yhdestä kuvasta ja sehän oli kaikkein mielenkiintoisinta, tietenkin. Kylläpä me näytimme ammattimaisilta! Kaikki oli tiptop, varusteet suorassa, karvat ojennuksessa, saappaista ja kavioista olisi itseään peilaillut. Mistään ei varsinaisesti arvannut, että kyseessä oli vasta oikeastaan toiset kisat meille kummallekin. No, olinhan minä pari pikkukisaa kilpaillut Salierilla aiemmin, mutta silloinkin vain omalla tallilla ja panokset, kilpakumppanit ja valmistautuminen niihin olivat aivan toista luokkaa.

Se mikä kuvista ei näkynyt, oli minun jännitykseni. Silloin kyllä pyöri koiperhosia mahassa. En ollut aamulla oikein pystynyt syömään hotellilla aamupalaa, ei vain ollut vastaanottoa. Harri, tuo kultainen otus, oli varannut mukaan juotavaa, pähkinöitä ja energiapatukoita siltä varalta, että minä tarvitsisin mitään kisapaikalla. Ekakertalainenhan Harri oli hevosenhoitajana kisoissa, mutta terve järki ja ennakointi näemmä pärjäävät kokemukselle. Niitä energiapatukoita oli tarvittu päivän mittaan.

Tuo ensimmäinen oli ollut kaikista osakilpailuista se, jossa oli eniten meininkiä paikan päällä. Tietenkin se johtui siitä, että kyseessä oli iso kisaviikonloppu, ei pelkkä TT-cup. Hevosia, ihmisiä ja häslinkiä oli paljon joka puolella vaikka kaikki olikin hyvin järjestetty. Minua se oli hermostuttanut kaiken muun lisäksi, mutta Mortti onneksi oli järkähtämätön kuin kivi. Sitä ei hetkauttanut kyllä mikään ja minä sentään olin pitänyt täysiverisiä oletusarvoisesti kajahtaneina hermokimppuina. Hävetti vähäsen vieläkin. Mortti oli lunastanut kaikki lupaukset joita Simo oli ruunasta antanut ja aimo tukun muitakin.

Olihan siitä ekasta osakilpailusta jäänyt ihan kouriintuntuviakin muistoja: sininen ruusuke varustekaapin oveen ja valkoinen satulahuopa, joka oli saanut sittemmin kunnian olla meidän kisahuopa muissa osakilpailuissa. En minä myönnä olevani taikauskoinen, mutta taidan kuitenkin olla vähän, sillä pesin huovan nyt finaalia varten, vaikka kaapissa olisi toinen valkoinen kisahuopa, puhdas ja valmis käyttöön. Se saa jatkossakin toimittaa varahuovan virkaa kisareissuilla.

[Sonja T.Valvoja]

031: Ett kaffe, en kopp te och två kanelbullar, tack
Herran pieksut, että pumppu oli jättää useamman lyönnin välistä kun palkintojenjaossa kuulutettiin ensimmäiseksi Sonja Tähdistö ratsullaan Mortalis, vaativan B:n voittaja prosenteilla 79,286. Ei tämä voi olla totta, ei vain voi, hoin itselleni samalla kun Mortin suitsiin kiinnitettiin sinivalkoinen ruusuke ja sain kukkakimpun, loimen ja kirjekuoren, jossa oli lahjakortti naapurisaaren hotelliin muutamaksi yöksi. Harri korjasi tavarapalkinnot syliinsä kun minä lähdin kunniakierrokselle. Kerran elämässä sekin, koulukisojen kunniakierros! En vielä siinäkään vaiheessa osannut ajatella muuta kuin että eihän tämä näin voi mennä ja silti meni.

Ei sillä, kyllähän me olimme hyvän radan tehneet. Tosi hyvän, itse asiassa. Mortti oli hyvä ratsastaa jo heti verryttelystä alkaen, joten ratsastin kisakentälle hyvillä mielin. Ja menihän se kyllä aika nappiin. Ne vaikeat lisätyt käynnitkin sujuivat tosi kivasti ottaen huomioon, että se ei todellakaan ole meidän bravuurimme. Videota katsoessa Nelly kehui sitä aivan erikseen. Ei siitä ehkä ikinä meidän parasta liikettä tule, mutta jos ne peruspisteet saa hilattua sieltä viiden pisteen korvilta seiskan pintaan, niin se on meille ihan hyvä ja varsinainen työvoitto.

Noin muutenkin Ahvenanmaa tarjoili parastaan. Saarien pilkkoma merimaisema oli huikean kaunis ja täällä elettiin jo ihan täyttä kesää, kun Otsonmäessä voitaisiin puhua vasta loppukeväästä. Ruoka oli hyvää, ihmiset kohteliaita ja vieraanvaraisia ja ruotsin kieli hiveli korvaa. Täällä Ahvenanmaalla nuotti oli erilainen kuin äidin puhuma rantaruotsi, kuten hän itse kotikielensä määritteli.

Harri meni mykäksi ruotsinkielen kanssa. Hän oli kyllä sanonut jo etukäteen, että AMK:n parista pakollisesta ruotsinkurssista oli jo kauan ja ei hän silloinkaan kuulemma siinä aineessa juuri loistanut. Niin että ruotsi ei oletusarvoisesti oikein suju. Kyllä hän ymmärtää aika paljon kirjoitettua kieltä ja puhuttuakin jonkin verran, mutta ruotsin puhuminen itse olisi aika mahdotonta. Minä sain siis hoitaa puhumisen, koska Harrista irtosi vain “Tack så mycket” soveliaissa tilanteissa.

Moni muukin tuttu kilpailija oli selkeästi hieman hiljaisella tuulella ruotsinkielisten joukossa, kulkivat vähän sillä tavalla häntä koipien välissä. Voin onneksi todeta, että minulle se ei ollut minkäänlainen ongelma, vaikka se aksentti nyt vähän erilainen olikin. Olipahan edes yksi asia vähemmän jännitettävänä. En minä sitä ole koskaan sillä tavalla ajatellut, mutta oikeastihan kasvoin kersana aika kaksikieliseksi kun äiti puhui minulle aina ruotsia kun teimme jotakin kahdestaan, muuten sitten suomea.

[Sonja T.Valvoja]

Lauantai
Sonja ja Mortti
Harri ja Salieri

[Sonja T.Valvoja]

(Jannan suuhun on nyt pantu ihan omia sanoja, toivottavasti ei mene kauhean mäkeen.)

030: Juttutuokiolla

Istahdin huokaisten terassinportaalle Jannan viereen. Siihen paistoi sopivasti aurinko ja oli lämmintä, vaikka edellinen sadekuuro oli päättynyt vasta hetki sitten. Sadepisarat kiiltelivät vielä ruohonkorsissa.

Juttelimme Jannan kanssa niitä näitä. Kerroin että Harri oli taas kerran jäänyt kotiin, koska hänellä oli ihan tavallinen työpäivä tänään. Minulla ja Mortilla oli ollut viimeinen valmennustunti ennen viikonlopun kisoja ja sen jälkeen olin ratsastanut Salierin. Olin lähtenyt Salierin kanssa maastoilemaan yksin pitkästä aikaa. Siitä tulivat mieleen ne maastolenkit kun olin vasta tullut Hopiavuoreen, aikana ennen Morttia, jo ennen Harriakin. Siitä oli kohta kaksi vuotta. Mihin tämä aika oikein meni?

— Miltäs tua TT-cup on vaikuttannu noin yleesesti? Janna kysäisi. — Sähän et vissihin oo kauhiasti kilipaallut aijemmin, ni miltäs nyt sitten tämmöönen sarja oikeen on tuntunnu?

Mietin vähän aikaa, koska minulla ei ollut suoraan sanoa mitään yhtä selkeätä vastausta. Se oli tuntunut vähän kaikelta.
— No, onhan tämä ollut aika rankka monellakin tavalla. Kisat kahden viikon välein ja pitkät kisamatkat kun täytyy suunnitella reitit ja majoitukset ja aikataulut ja kaikki. Se vie yllättävän paljon aivokapasiteettia. Ja sitten kaikki valmennukset, Nelly ei ole todellakaan päästänyt meitä helpolla. Tuntuu välillä näin loppua kohden että alkaa itseltä kunto pettää, ei jaksaisi enää.
— Mites Mortin kunto?
— Siinä ei tunnu olevan mitään vikaa. Kyllähän se oli ihan hyvässä kunnossa kun mä sen ostin, se oli ollut Simolla puolisen vuotta ja sitä ennen sit kans valmennuksessa. Se tuntuu vaan viihtyvän kun on paljon töitä.
— Meinahakko jatkaa kilipaalemista tän jälkehen? Nyt kun on alkuhun päästy?
— Kyllä mä sitä mietin tässä joskus, mutta täytyy nyt katsoa. Tai siis joo, kyllä mä varmaan kilpailen ainakin silloin tällöin jatkossakin nyt kun huomasin ettei se olekaan maailman kauhein asia ja mulla on Nelly tukena.

Olin vähällä jatkaa, että myös Harri on tukena, mutta muistin sitten että kohta ei olisikaan.

— Mitäs sä meinaat tuon Paahtiksen kanssa tehdä? Oletko tehnyt jo päätöksiä siitä varsottamisesta? kysyin vastavuoroisesti.
— Miätinnässä on viälä, mutta mulla saattaisi olla tiarossa ehkä yksi joka olisi siitä varsasta kiinnostunutkin. Paahtis on kuitenkin ihan hyvä hevonen, kapasiteettia on kyllä ja luannehan on hyvä. Siitä ja jostakin pualiverioriista saisi varmaan ihan pätevän kenttähevosen.

Nyökkäilin myöntävästi, täysiverisethän olivat perinteisesti kenttäeksperttejä tai ainakin niin olin oppinut aikoinaan. Ja sitten oli tämä minun Morttini, joka suoritti erittäin pätevästi koulukentillä ja josta Simokin oli lausunut kiittäviä arvioita.

[Sonja T.Valvoja]

Tässä taas viitataan Oskarin menneisyyteen, lapsuuteenkin ja siihen, että Oskari ei halua olla missään tekemisissä sen asian kanssa. Tai kenenkään, joka tietää hänestä… niin mitä? Kirjoitin jo aiemmin että minulla on teoria asiasta, tämä teksti sopisi siihen kyllä, mutten vielä taida uskaltaa paljastaa arveluitani asian tiimoilta.
Siksipä tämä teksti jäi kaivelemaan kovasti vaikka mitään kauhean erikoistahan tässä ei tapahdu. Sitä tavallista talliarkea vain. Minä en ole vieläkään tottunut noihin uusiin hevosiin kyllä.

[Sonja T.Valvoja]

Nelly olisi kyllä ehkä vähän ansainnut sen, että Hello alkaa imuroida klo 7.30. En oikein tiedä, mitä mieltä olen Nellystä nyt (tekstiä en aio arvioida, se on ihan timanttia taas kerran) kun toisaalta ymmärrän oikein hyvin ja toisaalta sitten taas Nelly tuntuu vähän kohtuuttomalta. En ole ihan varma tästä Nellyn ja Hellon välisestä ystävyydestä, että onko se todella niin tiivis että se kestää mm. sen että Nelly hyökkäsi Hellon kimppuun. Hellolla olisi omiakin ongelmia, meinaan se, että Tide on lähtenyt. Tietäänkö Nelly tästä? Ei olla kerrottu että tietäisi, mutta olisiko Nelly tullut Hellon luo yöksi jos olisi arvellut Tiituksen olevan siellä.

Ystävyys on vaikea asia. Parhaimmillaan se kestää tosi paljon, mutta jos jotakin, niin sen pitää olla vastavuoroista. En ole nyt ihan varma, että miten se vastavuoroisuus toimii nyt tai koskaan.

[Sonja T.Valvoja]

Jotenkin minun käy eniten sääliksi nyt Tideä tässä tekstissä. Sen pitäisi muuttua ihan noin vain itsekseen, oma-aloitteisesti ilman että kukaan kertoo että pitäisi olla erilainen. Tidestä pitäisi nyt vain yhtäkkiä tulla Hellon unelmapuoliso ihan kaikin tavoin. Toisaalta Hello kuulostaa kohtuuttomalta, vaatia nyt tämmöistä toiselta ilman että viitsii sanoa sitä edes ääneen. Mutta sitten taas, eihän Hello sinänsä kohtuuttomia vaadi.

Mehän emme tiedä mikä Tiituksen syy on, miksei hän tule Hellon vanhempien luo tai mihinkään. Jotenkin en usko, että se lopulta olisi se, että hän häpeäisi Helloa. Todennäköisempänä pitäisin ehkä sitä, että hän häpeää itseään. Kenties hän on kasvanut vähän samanlaisessa ympäristössä kuin Chai, jossa homous on paha-paha synti. Tai sitten kyse ei ole edes homoudesta, vaan ihan siitä että Tide on lopulta ihmisarka ja introvertti. Tämmöistä kuvaa ei kyllä äkkiä ole saanut, mutta introvertit ovat hyviä näyttelemään silloin kun on pakko olla sosiaalinen.

[Sonja T.Valvoja]

Aijaijai, mitä Eetu nyt saakaan niskoilleen! Ja vielä ilmeisesti Olavi Suden ja äitinsä siunaamana… Eihän se raasu osaa sanoa ”ei” ja tällä hetkellä taitaa olla sekä tallissa että pankkitilillä tilaa ainakin yhdelle hevoselle ja sen tuomille tuloille. Raha ei tunnetusti haise, ei edes serbialainen euro. Voi Eetuparka.

Sen sijaan tuo Oskarin mystinen salaisuus ennen vuotta 2011 jäi kaivelemaan. Minulla on teoria, mutta nähtäväksi jää, että lienenkö sen kanssa ihan hakoteillä.

[Sonja T.Valvoja]

Oi ei ei ei. Ei ei eieieiei. Marshall ei lähde mihinkään tai jos lähteekin niin palaa ainakin takaisin. Sen voi vielä sulattaa, että Aries lähtee ja ehkä Arlekin myös, mutta Venäjältähän tulee takaisin SEKÄ Marshall ETTÄ uusi hevonen tai pari.

[Sonja T.Valvoja]

No huh huh. Marshallia kompaten, tuli kans Hellon viimeisimmästä tekstistä sellainen fiilis, että tuosta tulee ruumiita. Ei kaukana näemmä ollut se arvio.
Nelly on levoton, se on tullut selväksi tässä muutamien viimeisimpien kirjoitusten aikana, mutta toisaalta se ei ole yllätys. Uskon ja epäilen, että se lapsen menettäminen vuodenvaihteessa kalvaa vielä. Tietenkin se kalvaa, vaikkei Nelly sitä tunnu miettivän. On vain p*ska olo eikä tiedä mistä se johtuu. Sitten se ilmenee erilaisin tavoin ja kun vastaparina on Eetu (joka ei ymmärrä todennäköisesti mitään) ja Hello (joka ei toisella tavalla ymmärrä todennäköisesti mitään) niin eipä käy kateeksi. Jään jännityksellä odottamaan että mitä tässä vielä tapahtuu, kaartaako seuraavaksi Hopiavuoren pihaan poliisi, ambulanssi vai ruumisauto…

[Sonja T.Valvoja]

Olen Camillan kanssa samassa kerhossa, sillä termi ”petollinen poikaystävä” on vilahtanut joskus muinoin Inarin yhteydessä. Nytkö se saapui sitten maisemiin?

[Julkaisija]

Viestit