[Sonja T.Valvoja]

025: Mustasukkaisuutta
Ilta oli jo pitkällä kun kisahärdelli rauhoittui Kuukkelin pihalla. Toisaalta iltaa ja valoa riitti myöhälle, niin että kun isäntä sanoi vähän ennen yhdeksää, että rantasauna olisi lämmin, ei kukaan sanonut, että kohtahan sitä tulee jo pimeä. Porukkaa oli jäänyt vähänlaisesti paikalle, useimmat olivat pakanneet autonsa ja trailerinsa heti kisasuorituksensa jälkeen ja suunnanneet kohti kotia. Muutamat jäivät vielä alkuviikon vaellukselle, mutta me taisimme olla Harrin kanssa ainoita, jotka lähtisivät kotiin huomenna aamusta.

Lauantainakin oli saunottu ja paljuiltu, mutta nyt kun kisat olivat ohitse, kaikki olivat rentoutuneita ihan eri tavalla. Porukassa käytiin läpi päivän tapahtumia ja kunkin kisasuorituksia, hevosia ja kommelluksia tosi hyvässä hengessä. Kukaan ei kai halunnut olla ilkeä edes poissaolevia kohtaan.

Joukkoon mahtui muutama hiljaisempikin kaveri, samanlainen kuin minä, joka mielelläni vetäydyin porukasta vähän sivuun tarkkailemaan tilannetta. Harri sen sijaan oli kuin kotonaan keskustelussa, vaikka oli selvästi muita vanhempi. Eikä hän aina ymmärtänyt kaikkea, mutta se oli vain plussapuoli oikeastaan hänen kannaltaan, sillä kukapa ei halunnut selittää asioita ja olla pätevä.

Minua alkoi ramaista vaikka muiden ilta tuntui olevan vielä täydessä vauhdissa. Sanoin lähteväni mökkiin ja vetäytyväni vähitellen yöpuulle. Odotin vähän että Harrikin olisi lähtenyt, mutta hän oli niin keskustelussa kiinni, että sanoi tulevansa vasta vähän myöhemmin. Ei kai siinä mitään erikoista, mutta tunsin oloni jotenkin tyhjäksi astellessani mökkipolkua pitkin. Ei Harri minua mitenkään hylännyt ja saihan hän toki jäädä juttelemaan muiden kanssa, mutta silti…

Olinko minä mustankipeä? Näemmä olin. Oliko siihen syytä? Enpä nyt oikein usko, vaikka porukassa oli kyllä useampiakin nuoria naisia, kuten hevosporukoissa yleensä. Mitä jos Harri ei tulekaan yöksi meidän mökkiin vaan päätyy jonnekin muualle? Ei kai nyt hyvänen aika sentään, vaikka teoriassa tilaisuus tietenkin olisi. Annoin epävarmuuden ja ikävien mielikuvien loiskahdella mielessä hetken aikaa, mutta sysäsin sitten moiset ajatukset syrjään. Ei mörköä pidä pelätä ennen kuin se on porstuassa kolistelemassa, sanoi Harri niin usein.

Olin silti jollain tapaa tosi iloinen, kun Harri tuli nukkumaan puolisen tuntia minun jälkeeni. En ollut ehtinyt vielä edes nukahtaa vaan luin sängyssä kirjaa kun kuulin oven käyvän ja sitten Harri raottikin jo makuuhuoneen ovea tarkistaakseen nukuinko jo.

[Sonja T.Valvoja]

024: Kisapäivän kuulumiset
Valehtelisin jos väittäisin etten olisi pettynyt edes hieman. Kolmossija oli kuitenkin kolmossija ja prosentitkin ihan hyvät, 70 ja osia päälle. Mutta silti se oli vain kolmossija eikä sen parempi ja tulostaso suorastaan romahti edellisen osakilpailut 79 prosenttiin verrattuna. Kuulin korvissani Nellyn ja monen muun huutavan, että 70 % vaB:stä oli tosi hyvin silti. Niinhän se oli, kyllä minä sen tiesin, mutta silti suussa maistui pieni pettymys.

Tiesin jo heti radalta ulos ratsastaessani, että tällä kertaa ei mennyt ihan niin hyvin kuin viimeksi. Rata oli sinänsä ihan hyvä, mutta viimekertaiseen verrattuna ehkä hieman ponneton, en tiedä miksi. Ja sitten parissa laukanvaihdoissa tuli rikkoja, juuri siinä lävistäjällä kun piti vaihtaa laukka kolme kertaa. Valmistelin ensimmäisen vaihdon huonosti ja se meni miten meni, joten seuraavaan vaihtoon tulimme huonotuulisina, kuten Simo sanoisi. Olisi ehkä pitänyt lykätä sitä vaihtoa vielä muutama askel eteenpäin kun tässä ei ole niin kauhean tarkkaa se vaihdon paikka tai väliin tulevat askeleet, mutta jälkiviisaus on aina niin helppoa eikä muuta asioita miksikään.

Viimeistä vaihtoa ymmärsin sitten jo lykätä aivan viimeisille metreille ja se sujuikin jo ihan kivasti. Vahinko oli silti jo tapahtunut ja kun meidän kompastuskivemme eli kertoimellinen lisätty käynti ei mennyt ihan niin hyvin kuin elokuvissa, ei prosenttien taso ollut mikään yllätys. No, hyvä näinkin, ei tuota nyt ihan totaalisena epäonnistumisena voi pitää missään tapauksessa.

Muuten hopiavuorelaisten suoritukset olivat varsin kelvollisia. Koululuokat eivät olleet menneet ihan niin hyvin kuin olisi voinut toivoa, Nikke oli oman luokkansa neljäs ja Janna viides, mutta prosentteihinsa kumpikin oli kuulemma ihan tyytyväinen, mitä ehdin heidän kanssaan jutella. Esteluokat ehdin katsoa läpi. Niklas ratsasti tuplanollan ja toiseksi nopein aika toi toisen sijan. Se oli aivan mahtava juttu sillä minä en vieläkään ymmärrä että miten Niklas saa Arlekin kääntymään niin nopeasti. Tällä kertaa myös Janna pääsi uusintaan ratsastettuaan puhtaan perusradan, mutta uusinnassa tuli yksi puomi alas ja tuloksena neljäs sija.

[Sonja T.Valvoja]

023: Perillä Kuusamossa
Kuusamo kohteli meitä kauniisti. Vaikka metsänpohjalla oli vielä paikoin lunta ja joissain järvissä jäätä, ajokeli oli ihan kesäinen, sula ja kuiva. Hyvä niin, sillä me etelänvetelät olimme lähteneet reissuun kesärenkailla! Johan Pohjanmaalla oli vaihdettu renkaat kuukausi sitten. Mielessä kyllä kävi että jos pitäisi kuitenkin vaihtaa Kuusamoa varten nastat vielä alle, mutta tutkittuani sääennusteita ja kelikameroita päätin antaa olla.

Kun perjantai-iltana pääsimme perille Kuukkeliin, isäntäpariskunta oli pihalla ottamassa meitä vastaan kuin kauan kaivattuja ystäviä. Mortti sai asiaankuuluvat kehut uljaudestaan heti tallinpihalla kun otin sen trailerista alas. Ja mikä ettei, sehän seisoi kuin tulenkarvainen pronssipatsas pihalla siristellen silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa. Isäntä tuli heti näyttämään tallin ja valmiiksi laitetun karsinan ja kertoi muista tärkeistä järjestelyistä.

Emäntä lähti pöytää kattamaan, sillä hänellä oli ruoka jo valmiina, pitkämatkalaiset ovat kuulemma aina nälkäisiä. Totta puhuen me olimmekin, mutta olin ajatellut, että kokkaisimme omat sapuskamme omassa mökissämme. Niistähän löytyi täysinvarusteltu keittiö kaikista emmekä me halunneet tunkeilla toisten kotiin. Mutta olisimme vaikuttaneet perin epäkohteliailta, jos olisimme kieltäytyneet.

Pöydässä oli riistakäristystä ja perunamuussia. Irvistin itsekseni, sillä riistakäristys ei kuulunut lainkaan suosikkiruokiini. Yllätys oli siis vähintään kohtuullinen, kun se olikin todella hyvää, oikeasti jopa niin hyvää, että otin ahneuksissani santsiannoksen. Kehuin ruokaa emännälle ja hän tuumi, että eipä hyvään riistakäristykseen tarvita muuta kuin suojaa ja riistalihaa, jälkimmäinen oli kuulemma paikallista. Minä mietin hiljaa mielessäni, että kumpikohan oli unohtunut niistä Hermian lounasravintoloiden riistakärityksistä, koska se oli oikeasti ihan kamalaa.

Tilalla oli hiljaista eikä autojen määrästä huolimatta maisemissa näkynyt juuri muita ihmisiä. Isäntäväki kertoi että useimmat olivat vaelluksella ja palaisivat tänä iltana. Huomenna vasta alkaisi saapua enemmän varsinaista kisaporukkaa, siis niitä jotka eivät olleet vaeltamassa etukäteen. Kun katselin maisemia ympärilläni, se hevosvaellus alkoi yhtäkkiä kiinnostaa. Mutta ei, emme me voisi jäädä tällä kertaa.

Kun Mortti oli saanut iltaruokansa ja hoidettu muutenkin yöpuulle, ja me katsastaneet oman mökkimme, lähdimme rantasaunalle rentoutumaan. Järveen ei ollut menemistä kuin urheimmilla, sillä isännän sanojen mukaan jäät olivat lähteneet kokonaan vasta eilen. Harri kävi silti, hirveän huudon kera. Oli kuulemma totisesti kylmää! Paljussa oli parempi ja tein nopean periaatepäätöksen hankkia itsellekin palju takapihalle mahdollisimman nopeasti, sillä oli oikein ihanaa lillutella itseään lämpimässä vedessä.

Saunalle alkoi myöhemmin tulla muitakin, tuttuja naamoja aiemmista osakilpailuista. He olivat kotiutuneet vaellukselta, hoitaneet hevosensa, syöneet ja nyt oli saunan vuoro. Oli kuulemma ollut hieno reissu, upeat maisemat ja kaikilla kivaa. Kun illalla upottauduimme muhkeiden peittojen ja tyynyjen sekaan kelohonkamökissä ja kiedoin itseni tiukaksi toukaksi Harrin kainaloon, ajattelin että asiat voisivat olla tosi paljon huonomminkin.

[Sonja T.Valvoja]

022: Suuntana Kuusamo
Minulla oli edelleen se muistilistani, jota orjallisesti noudatin kisojen alla. Perjantaiaamu tarkoitti sitä, että auto oli tankattu, öljyt oli tsekattu, samoin kuin rengaspaineet. Traileri oli jo kiinni auton perässä ja senkin tekniikka oli käyty läpi. Trailerikamera oli paikoillaan, navigaattoriin oli tallennettu jo kisapaikan osoite, mutta ajoreitti löytyi myös paperiversiona, ihan vain varmuuden vuoksi.

Minua ei pahemmin edes jännittänyt kun kotipihassa nakkasin viimeiset laukut autonperään, starttasin ja käänsin nokan kohti Hopiavuorta. Siellä odotteli ruokittu Mortti. Harri harjasi sen ja puki suojat sillä aikaa kun minä kannoin viimeiset varusteet vielä autoon, täytin heinäverkot ja tutkin muistilistaani. Kyllä, kaiken tarvittavan pitäisi olla mukana. Loimitin Mortin kevyesti, vaikka päivästä näytti tulevan lämmin.

Tallilla pyörivästä porukasta jokainen vuorollaan kävi toivottamassa onnea ja hyvää matkaa. Näin sivupeilistä Eetun vielä nostavan tallinovelta kättään, kun kaarsin yhdistelmäni pois Hopiavuoren pihasta.

Olen sen sanonut aiemminkin, että pidän matkalla olemisesta ja myös ajamisesta. Se rauhoittaa jollain tavalla, ehkä siksi että ajaessa ei voi oikein ajatella muita asioita kovinkaan syvällisesti vaan keskittyä pääasiassa liikenteeseen. Musiikki soi hiljaisena taustalla ja juttelimme Harrin kanssa niitä näitä. Aurinko paistoi, tie oli hyvä, Mortti rauhallinen ja muuta liikennettä vähän, niin mikäs tässä oli ajella. Minä ihan todella nautin olostani ja tästä hetkestä.

Ouluun nurkille pääsimme iltapäivästä. Pidimme pidemmän ruokatauon, tosin se ei ollut mitään sen kummempaa kuin noutosafkat Hesburgerista, jotka söimme trailerin etuovella. Mortti sai lisää heinää ja juotimme sen.

— Muutama tunti vielä, jätkä, toivottavasti jaksat, mutisin Mortille lohduttavasti, vaikka se ei tuntunut olevan moksiskaan matkustamisesta ja pitkästä matkasta.

Sitten taas tien päälle ja auton nokka kohti koillista. Mitä kauemmas Oulusta ja rannikosta pääsimme, sitä enemmän alkoi olla mäkiä. Olin kiitollinen, että autosta löytyi vääntöä sen verran ettei meno hyytynyt edes trailerin kanssa. Jossain Pudasjärven ja Taivalkosken välisellä korpitaipaleella iski se epäusko, että kenen mielestä tässäkään reissussa oli yhtään mitään järkeä. Lähteä nyt ajamaan satoja kilometrejä yksien hevoskisojen takia. Se määrä aikaa ja bensaa mitä tähänkin kului, se oli sulaa hulluutta!

Olin ollut iloinen jo siitä, kun näin ensimmäisen “Kuusamo 97”-kyltin, mutta silti olo oli jotenkin epätodellinen ja hyvin, hyvin helpottunut kun kaarsimme alkuillasta Kuukkelin pihalle.

[Sonja T.Valvoja]

021: Kotimaanmatkailua
— Otetaas nyt lopuksi vielä niin että tulet pitkän sivun eka keskilaukassa, ennen kulmaa kokoat, lyhyt sivu kootussa laukassa ja pitkän sivun alussa lisättyä. Ja sit ennen kulmaa taas keskilaukkaan. Yritä tehdä ne siirtymät tarkalleen noiden kirjainten kohdalla ja yritä saada niistä selkeät.

Minusta tuntui että hytkyin Mortin selässä kuin perunasäkki tai ainakin olisin halunnut tehdä niin, mutta pakko se oli koota vielä kerran kroppansa, ajatuksensa ja itsensä, ja yrittää. Olin ratsastanut ensin Salierin. Nelly tuli sitäkin vahtimaan ja pani meidät koville. Sen jälkeen luovutin Salierin Harrin huollettavaksi ja sain käsiini valmiiksi satuloidun Mortin ja ei kun sama meno jatkui vain. Ei Suomen Puolustusvoimat tiedä millaisen kapiaisen menettävät Nellyssä.

Kun eri laukkojen erot olivat Nellyn mielestä tarpeeksi selkeät, saimme luvan lopettaa. Nelly tuli vielä erikseen taputtelemaan Morttia kun jalkauduin satulasta.

— Nonni, se olisi sitten tältä kerralta tässä. Huomenna taluttelet sen siellä Kuusamossa jos suinkin ehdit ja lauantaina kevyt ratsastus ja sunnuntaina normaaliin tapaan verryttelyt ja jäähdyttelyt. Kyllä sä tämän jo tiedätkin. Mä en voi tehdä muuta kuin toivottaa hyvää matkaa ja onnea. Me pidetään Salierista hyvä huoli kyllä.
— Kiitos, eiköhän se tästä, nyökkäsin Nellylle. — Jännittää taas kovasti, mutta se ei ole enää sellaista täyspaniikkia kuin aiemmin. Olen ehkä jopa toimintakykyinen vaikka jännittäisikin.
— Se alkaa vähitellen rutiini karttua. Mähän sanoin, että kyllä se siitä. Mitäs muuta te meinaatte siellä Kuusamossa tehdä? Teillä on kuitenkin vähän vapaa-aikaakin siellä, ei kaikki aika Morttiin mene.
— En tiedä vielä. Mulla on muutama kirja mukana, jos ehtisi vähän lukea ja rentoutua. Ainakin se mökki näytti tosi viihtyisältä. Jos kelit suosii niin varmaan ulkoillaankin, siellä oli jotakin ulkoilureittejä kuulemma lähistöllä. Ja Harri on katsellut että mitä siellä olisi paikallisia nähtävyyksiä. Ainakin siellä oli joku luontokuvanäyttely. Ja kyllähän se ajomatka sinne käy varmaan jo ihan nähtävyyksien katselusta, mä en ole ikinä käynyt Kuusamossa ja noin pohjoisessa muutenkin tosi vähän. Oulussa tuli käytyä Nokia-vuosina joitain kertoja, mutta siinäpä se oikeastaan sitten on.

Nelly nauroi sydämellisesti.
— No nämä kisareissuthan käyvät melkein kotimaanmatkailusta sitten! Harmi ettei itse voi tulla mukaan, olisi kyllä kiva pitää kans muutaman päivän tauko ja katsella yhdet kisat läpi ja uusia maisemia.

[Sonja T.Valvoja]

020: Paikkakunnan lehtijulkkis
Kaikkeen sitä joutuukin tämän kisasarjan takia. Maanantaina soitti toimittaja paikallislehdestä, oli saanut jostakin vihjeen, että Otsonmäessä asui huippuratsukko. Olisi kiva jos tällaiselta saisi haastattelun sanomalehteen. Olin tukehtua Pepsiini ja jouduin jo heti puhelimessa korjaamaan sitä huippuratsukko-oletusta. Toimittaja kysyi valokuvausmahdollisuuttakin ja lupasin selvittää Eetun kanssa, josko tämä haluaa markilleen toimittajia kameroiden kanssa heilumaan. Tai tässä tapauksessa vain yhtä toimittajaa.

Eetua ei ollut vaikea suostutella. Minusta tuntui että hän oli salaa hieman ylpeä siitä, että juuri hänen tallillaan majaileva ratsukko pärjäsi näinkin kivasti. Eetumaiseen tapaansa hän ei sitä juuri ääneen huudellut, mutta jostakin vain tuli silloin tällöin sellainen tunne. Tietenkin se saattoi johtua myös Nellystä, sillä Nellyhän oli suorastaan repeämisen partaalla ollut meidän menestymisen takia ja toki Eetu näki, mikä hänen avovaimoaan ilahdutti.

Nuori naistoimittaja saapui minuutilleen sovittuna aikana. Minua ilahdutti se, että hän tiesi ratsastuksesta perusasiat, niin ettei minun tarvinnut ensimmäisenä selittää mitä on kouluratsastus (“Joo, siinä ei hypitä esteitä eikä sillä ole mitään tekemistä ravienkaan kanssa…”). Kouluratsastusluokkiinkin hän oli perehtynyt sen verran ettei tarvinnut sitäkään kertoa, ettei tässä nyt olympialaisiin olla ilmoittautumassa seuraavaksi. Sen sijaan hän kyseli ihan fiksuja minusta ja Mortista ja kisoista, ja huomasin kälättäväni kuin puheripulinen papukaija.

— Niin ymmärsinkö oikein, että tämä sun kisahevoses on vasta syksyllä tullut sulle? toimittaja poimi mielenkiintoisen yksityiskohdan sepustuksestani.
— Joo, kyllä, marraskuun lopulla sen varsinaisesti ostin, olin käynyt katsomassa sitä Kangasalla pari kertaa sitä ennen, kokeilemassa ja silleen.
— Sehän on aika lyhyt aika sitten, puoli vuotta, mitä te olette sitten tehneet yhteistyötä. Sujuu ilmeisesti varsin hyvin kun tällaisia kisatuloksia tulee jo kuitenkin?
— No, ei tässä kai muuta voi sanoa kuin että joo, hyvinhän tämä on alkanut. En todellakaan tiedä että miten näin on käynyt. Olihan Mortti toki niinsanotusti valmis hevonen tälle tasolle kun se mulle tuli, mutta… Ehkä meillä vain on synkannut yhteen erityisen hyvin. Tämän myyjä, Lakkaman Simo meinaan, kokenut hevosmies, sanoi heti alusta lähtien että olisi ihan mun hevonen tämä. Ja totta kai siihen vaikuttaa osiltaan sekin että on valmentaja omassa pihassa käytännössä, ei olla päästy taantumaan Mortin kanssa vaan ollaan oltu paljon Nellyn valvovan silmän alla.
— Match made in heaven, niinkuin jotkut sanovat?
— Ehkä, en tiedä. Aika näyttänee.
— No niin hei, kiitos tästä haastattelusta, toimittaja sanoi ja katkaisi nauhoituksen. — Ja nuo kuvatkin näyttäisivät onnistuneen oikein kivasti. Mä lähetän tekstin sulle luettavaksi kun saan sen kirjoitettua, kuten lupasin. Ja mä toivotan onnea sinne Kuusamon-reissulle, toivottavasti hyvien suoritusten putki jatkuu.

[Sonja T.Valvoja]

019: Matkasuunnitelmia
— Se tarttee ottaa maanantai vapaaksi, sanoin Harrille samalla kun tutkiskelin reittiä Otsonmäeltä Kuusamoon. — Ei me varmaan sinne jäädä vaellukselle?
— Joo ei, vaikka voisha se olla iha hieno semmone vaellus. Mut ehkä tosiaan joku toinen kerta.
— Nyt tietysti olisi hyvä kun siellä ei ole mitään lentäviä elukoita. Mutta en mä oikein osaa nyt miettiä tuommoista vaellusta kun tässä on nämä kisatkin tulossa. On taas kyllä paikan keksineet, Kuusamossa asti!
— Mites pitkä matka sinne on?

Käänsin näyttöä niin että Harri näki Google Mapsin reitin.
— Päälle 500 kilsaa. Melkein 7 tunnin ajo eikä tuossa ole edes huomioitu sitä että ajaa trailerin kanssa, mikä hidastaa matkaa vielä enemmän. Ja sit tauot päälle. Eka tästä rannikkoa pitkin Ouluun ja Oulusta sit koilliseen koko maan halki tuonne lähelle itärajaa.
— Huh huh. Voi vitsi kun mulla ei oo sopivaa korttia et voisin ajaa ees osan matkaa.
— Ei se siitä ajamisesta niin ole kiinni, kyllä mä ajaa jaksan. Pitkä matka se silti on.
— Mitenköhän Janna ja Niklas meinaa sinne mennä? Harri kysyi.
— En tiedä tai siis tuossa tallilla yksi päivä jotakin juteltiin, niillä ei olleet vielä ihan selvillä suunnitelmat sen suhteen. Mä ajattelin että mun traikkuun tietysti mahtuisi kaksi hevosta, mutta sitten pitäisi sopia tarkkaan meno- ja paluupäivät.

Minä olin miettinyt tätä paljon, sillä ihan riskien minimoimiseksi en halunnut lähteä ajamaan kovin aikaisin aamulla tai kovin myöhään illalla. Olin nähnyt tarpeeksi hirviä liikenteessä elämäni varrella ja vaikken itse ollut koskaan osunut, kerta se olisi ensimmäinenkin. Hirvikolari trailerin kanssa oli painajainen jo pelkkänä ajatuksena. Ja muutenkin, mieluummin ajoin virkeänä ja ilman suurta kiirettä tai minkäänlaista painetta siitä, että olisi kiva olla kotona vähän aikaisemmin. Siksi olin varannut sekä meille että Mortille majoituksen kahdeksi yöksi. Lauantaina ajaisimme Kuusamoon, sunnuntaina olisi kisat ja maanantaina vasta palaisimme takaisin kotiin.

Sitten syttyi yhtäkkiä idealamppunen päässä.
— Paitsi että me molemmathan ollaan perjantaina vapaalla joka tapauksessa! Mitä jos me lähdettäisiin perjantaina jo sinne? Jos saa pidennettyä karsinan ja mökin vuokra-aikaa? Torstaina mulla on vielä tunti Nellyn kanssa, mutta sit olis lauantaina mahdollista viimeistellä kunnolla Mortti siellä ja se ehtisi levätä vähän enemmän matkan jälkeen.
— No mut hei, mennään vaan, Harri kuulosti ilahtuneelta. — Pieni katko arkeen meilleki, sitähä vois pitää jo melkee viikonloppulomana tai jotai, jos ei olis niitä kisoja. Ja kun se mökki näytti niin kivalta ja se ympäristö muutenkin. Pääsis saunaankin sielä ja lillumaan järvessä.
— Lillumaan järvessä! Hei, se on Kuusamo, siellä on varmaan vielä jäät, pilkille saatat päästä. Mutta paljuhan siellä piti olla kuitenkin, eiköhän se aja saman asian. Mäpä taidan soittaa sinne heti ja kysyä että onnistuuko jos tullaankin jo perjantaina…

[Sonja T.Valvoja]

018: Ei mikään puskaratsastaja?
Voi veljet, nämä TT-osakilpailut seurasivat ihan liian nopeasti toisiaan. Edellisistä oli kulunut nyt viikko, seuraavat olisivat viikon päästä. Puolivälissä mennään siis. Tämä viikko oli mennyt aivan liian nopeasti ja kokemuksesta tiesin, että ensi viikko menisi vielä nopeammin. En ehtisi edes silmää räpäyttää kun olisi jo perjantai.

Kulunut viikko oli mennyt ratsastuksen suhteen toisella tavalla kuin alunperin piti, sillä Mortti teloi jalkansa heti maanantaina. Eipä se muuta ollut kuin pikkuinen pintahaava, mutta vaikka miten huolella sen hoidinkin, jalka oli vähän lämmin ja pehmeäkin. Muutaman päivän sairasloma pelkällä rauhallisella taluttelulla ja tarhauksella oli saanut jalan nyt kuntoon ja eilen olin jo ratsastanut sillä.

Pelkäsin etukäteen kaikenlaista. Enimmäkseen pelkäsin sitä että muutaman päivän lepuuttelu nousisi Mortille päähän ja se käyttäytyisi kuin hännän alla olisi palava kaktus. Tai että se olisi unohtanut kaiken ja muuttunut hankalaksi ratsastaa. Onneksi olin väärässä, Mortti oli kyllä superherkkä ja todella menohaluinen, muttei hallitsematon. Olihan se vähän vaikeata, kun piti olla niin kauhean varovainen pohkeiden kanssa, mutta tämä ei nyt ollut eka kerta kun se oli tällainen. Tiesin kyllä, että tällaisena päivänä en saisi Mortista irti sitä parasta. Nelly kuitenkin lohdutti, että joskus vain on näitä päiviä ja silloin pitää ratsastaa sen päivän paras suoritus, koska valitettavasti kisoja ei voi tilata niille päiville, kun sattuu olemaan hyvä päivä.

— Kuule, sun pitäisi luopua tuosta puskaratsastaja-termistä kokonaan, Nelly sanoi tunnin jälkeen tallissa.
— Niin mutta…
— Sä et ole yhtään puskaratsastaja, piste. Puskaratsastajat ei käy tunneilla eikä ne halua kehittyä itse eteenpäin tai kehittää hevostaankaan eikä ne analysoi itseään ja hevostaan. Ne vaan haluaa ratsastella.
— No mutta kun en mä nyt oikeastaan tähtää mitenkään erityisen tavoitteellisesti kilpakentillekään. Tämä TT-Cup oli ihan vahinko. Ja sä vielä kannustit ilmoittautumaan siihen.
— Kyllä, juuri näin, enkä mä tarkoita, että sun pitäisi olla jotenkin erityisen tavoitteellinen kilparatsastaja. Mutta sä olet tavoitteellinen ratsastaja etkä ollenkaan mikään puskailija.

Nellyllä oli ollut aina taito lyödä minulle jauhot suuhun tavalla tai toisella, vaikka oli niin paljon nuorempi. Tyydyin siis vain nyökkäämään ja mutisemaan jotakin myöntelevää. Hiljaa itsekseni jouduin myöntämään, että Nelly saattoi olla oikeassa, jälleen kerran.

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 6 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: typot

[Sonja T.Valvoja]

017: Luulo ei ole tiedon väärti
Tänään minä olin iloinen upouudesta softshell-varustuksestani. Takki ja housut pitivät tuulta, kosteutta, ne olivat mukavat päällä eivätkä kahisseet. Sopivasti vain lämpimiä kerroksia alle, niin selviän sen kanssa oikein hyvin taas yhdestä Pohjanmaan takatalvesta. Tänään oli maastolenkin vuoro, mutta taivaalta rätki räntää, joka kylläkin muuttuisi vedeksi lämpötilan vähän noustessa vielä. Jannan naamalta paistoi lievä vastenmielisyys säätä kohtaan kun lähdimme pihasta kohti Jätinmontun polkuja.

Puhe kääntyi TT-cupiin, tietenkin. Se nyt oli päivän polttava puheenaihe:

— No joo, ei se ihan täydellinen suoritus ollut, vastasin kun Janna kysyi mielipidettäni omasta kisasuorituksestani. — Sellainen perushyvä tai ehkä pikkuisen parempi mutta jos oikein olisi hyvä päivä ja kaikki toimisi niin kuin elokuvissa, niin voitaisiin vielä ehkä parantaa sieltä täältä jotakin pikkujuttuja.
— Se tuntuu musta jotenkin lohrulliselta, jos itse tiätää mistä vois viälä viilata. Moon käynny läpi miälessäni sitä meirän esterataa ja miättinyt jotta mitä tekisin toisella tavalla, ettei se puami olis puronnut ja mä en keksi. Soli hyvä rata ja mä en tiärä millä molisin saanut Paahtiksen nykäsemään sen takajalkansa paremmin, nottei solis osunnu siihen puamiin, Janna puisteli päätään, muttei vaikuttanut enää harmistuneelta sen yhden puomin takia.
— Kuule, se oli mun mielestä kans tosi hyvä rata, vaikken mä nyt mikään esteratsastaja olekaan. Ehkä se on joskus vain huonoa onnea, ei mitään muuta. Ja mua harmittaa ettette päässeet uusintaan, koska Paahtis olisi varmasti pärjännyt siellä hyvin. Se rata oli lyhyempi ja helpompi, vähemmän syheröinen kuin se perusrata. Paahtis olisi päässyt käyttämään enempi nopeuttaan.
— En mäkään kans keksi muuta syytä kuin huano tuuri tällä kertaa. Ehkä sitäkin voi joskus syyttää.

— Ootko muuten huamannut jotta meillä taitaa olla TT-cupin ainoa täysveriset? Janna kysyi.
— No mä olen vähän katsellut että eivät ole ainakaan muiden hevosten nimien perään merkinneet niitä. On siellä yksi arabiristeytys kyllä. Mutta sä et tiedä miten mulla on ollut ennakkoluuloja täysiverisiä kohtaan.
— Ai miten niin? Janna oli hämmästynyt.
— Jotenkin vaan on vuosia ollut sellainen mielikuva, että ne on kaikki jotenkin seinähulluja eikä oikein sovi kisaratsuiksi. No arabi ehkä johonkin pikkuluokkiin, mutta enkut ja anglot… nou nou. Mähän sanoin Simolle heti että ei, kun se soitteli Mortista ja sanoi sitten että se on angloarabi. Ei ei, mä en meinannut mennä edes katsomaan sitä.

Janna pärskähti epäuskoisesti.
— Ja niin hyvin kun sää ja Mortti sovitte yhtehen!
— Sanopa sitä, niin… Isä sanoi aina, että luulo ei ole tiedon väärti, ennakkoluulo varsinkaan.
— Eroaako Mortti sit sun miälestä jotenkin vaikka Salierista?
— En mä osaa oikein sanoa… Tai siis eroaa, tietysti, mutta en tiedä että onko ne ihan vain yksilöstä johtuvia eroja tai historiasta tai koulutuksesta tai jostain. Kun eihän kaikki puoliverisetkään ole samanlaisia keskenään. Onhan Mortti tietyllä tapaa herkempi ja voisi sanoa että kuumempi, mutta myös pelottomampi.

[Sonja T.Valvoja]

016: 4.5. Dagen efter

Kisojen jälkeisenä maanantaina oli krapulaa muistuttava olotila, vaikken todellakaan ollut koskenut viinaan. Kuoharilasilliset olisivat tietysti olleet ihan paikallaan huikeiden prosenttien kunniaksi, mutta todellisuudessa kotiinpääsy venyi taas sen verran myöhään, että hädin tuskin jaksoin illalla raahautua sänkyyn. Ei siinä paljon samppanjaa siemailla. Jos joku pitää tätä hevosenomistajan ja kilpailijan elämää jotenkin glamöröösinä, hän ei tiedä mistä puhuu!

Joka tapauksessa maanantaiaamuna heräsin säikähtämällä puhelimen herätykseen. Ainoa vaihtoehto oli torkuttaa seuraavat kolme varttia, sillä en ollut saada mitenkään tiirikoitua silmiäni auki. Väsytti ihan hulluna. Eikä siinä vielä kaikki: pää tuntui vähän höttöiseltä, sellaiselta että yksikin väärä liike tai muu virhe laukaisisi päänsäryn, ja koko kroppa oli jäykkä. Että jos olisinkin päässyt sängystä ylös, matka olisi tyssännyt viimeistään portaisiin.

Minun teki mieli ilmoittaa töihin että olen linjoilla vasta iltapäivällä, mutta muistin sitten sen palaverin, joka alkaisi kymmeneltä ja jossa minun pitäisi joka tapauksessa olla paikalla. Ja tallille piti joka tapauksessa mennä iltapäivällä, Salieri tarvitsi liikutusta ja Mortti huomiota. Ei siis auta, noustava on.

Siinä sängynreunalla istuessa mietin eilistä päivää ja sitä, että mikä siinä niin rankkaa mukamas oli. Ei sinänsä mikään, mutta kyllähän ratsastus urheilusta käy ja kilpailemisen ja kaiken muun jännittäminen viimeistelee sitten tämän seuraavan päivän olon. Ryytyneestä olosta huolimatta hymyilin ihan väkisin kun ajattelin eilisen tulosta. Ihan miltä tahansa tänään tuntuikin, niin se oli kaikki 79 %:n arvoista!

Raahauduin vessaan ja sieltä päästyäni alakertaan aamupalalle. Harri nosti katseen tabletistaan ja naurahti:
— Kylläpä sä näytät väsyneeltä. Onks kaikki ok?
— Äh joo, joku kisakrapula tai jotain, mutisin. — Ei sulla olisi ylimääräistä kahvia keitettynä? Ottaisin mielelläni mukillisen.
— On tos toinen kupillinen vielä pannussa, mä voin keittää itelleni lisää. Taitaa olla paha kisakrapula sit jos sä vapaaehtoisesti haluut kahvia.
— Jos se kahvi vähän piristäisi, että tästä saisi itsensä jotenkin käyntiin.

Harri kaatoi mutteripannusta minulle isoon kuppiin kahvia ja jätti melko reilun maitovaran. Lusikoin reilusti sokeria sekaan, sillä en pitänyt kahvista yleisesti. Tänään oli kuitenkin hätätapaus käsillä. Epätoivoiset ajat ajavat epätoivoisiin tekoihin.

[Sonja T.Valvoja]

015: Cheerleaderit
Tällä kertaa minä pystyin jotenkin paremmin olemaan jossain muuallakin kuin vain omissa ajatuksissani kisojen ajan, jopa ennen omaa luokkaani. Niinpä olin katsomossa jännäämässä Niklaksen ja Janna esteluokkia. Koululuokkien tulokset saatiin tietoon jo ennen kuin vaativa B edes alkoi. Kolmas ja neljäs sija ruusukkeineen olivat hyviä saavutuksia ja ratsastin itse radalle tosi iloisena heidän puolestaan.

Harmi ettei esteillä mennyt ihan niin hyvin. Tai no, Niklas pääsi uusintaan ja ratsasti neljänneksi yhdellä pudotuksella. Minua välillä ihan pelotti, että miten Niklas saa ratsunsa kääntymään esteradalla, sillä minusta Arlek muistutti vähän sarvikuonoa: vauhti kiihtyi hitaasti, mutta sitten kun kiihtyi, niin mentiin kovaa, ryminällä ja melko suoraan. Tämä taktiikka ei ihan purrut uusinnassa, mutta neljäs sija on silti neljäs sija. Hurrasimme Harrin kanssa radalta poistuvalle Niklakselle.

Jannan kohtaloksi koitui yksi inhoittava puomi, joka putosi perusradalla, vaikka hän muuten ratsasti minusta oikein hyvin. Harmitti oikein hänen puolestaan, sillä Paahtikselle nopeatempoinen mutta melko suoraviivainen uusintarata olisi sopinut minusta hyvin. Hurrasimme toki Jannallekin, joka nieleskeli pettymystään poistuessaan areemalta.

Oma kolmossijani oli sinänsä tietenkin huonompi kuin viime osakilpailun toinen sija, mutta lohdutusta antoivat ennätysprosentit. Prosenttien valossa meidän suorittamisemme on ollut vahvan nousujohteista: Storywoodsista 71% ja risat, ekasta osakilpailusta vähän päälle 73% ja nyt 79,286%! Olin valehtelematta pyörtyä kun näin prosentit eikä muuten haittaa tippaakaan, että sijoitus tosiaan oli “vasta” kolmas. Jos prosentit olisivat alkaneet 8:lla, olisi varmaan Parkanon terveyskeskuksen päivystykseen saapunut yksi hengenahdistuspotilas.

Lisäksi tiesin, etteivät ne prosentit ihan turhasta tulleet, sillä sunnuntaina oli hyvä päivä. Se tarkoittaa sitä, että Mortti oli oma itsensä. Niinkuin se nyt yleensä on, en ole vielä törmännyt sen kanssa ihan täydelliseen katastrofipäivään. Vähäsen tietysti on pelko persiissä että jonain päivänä sellainen sattuu kohdalle ja että se päivä on juurikin jokin kisapäivä… Sitä odotellessa!

Koska tämä toinen osakilpailu oli niin lähellä, oli Hopiavuoresta enemmänkin yleisöä paikalla. Santtu ja Eira olivat jo aikoja sitten kauniisti kysyneet, että voisivatko he kenties tulla minun kyydissä, jos autoon suinkin mahtui. Lupasin toki, sillä takapenkkihän oli ihan tyhjä. He olisivat luvanneet hoitaa Mortinkin palkkioksi, mutta Harri ei antanut heidän hyppiä reviirilleen vaan patisti katsomoon.

Minä en todellakaan tiedä missä välissä ja mistä Eira oli kaivanut ison lakanan, jossa luki suurin kirjaimin “Hopiavuori voittaa!”. Se oli varmaan ollut tungettuna hänen reppuunsa menomatkalla eikä hän maininnut sitä sanallakaan. Niin että se oli jonkinlainen yllätys kun näin lakanan katsomossa ratsastaessani Mortilla areenalle. Harmi ettei sitä voittoa nyt tullut, mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä että neljä ruusuketta oli komea saalis ja varsinkin minun prosentit olivat yhden sortin voitto joka tapauksessa.

[Sonja T.Valvoja]

014: Huippuvalmentaja Tähdistö?

Nostelin juuri Mortin varusteita paikoilleen Niklas tuli varustehuononeeseen. Niklaksen liikkumisesta tuli aina mieleen sana “kirmaaminen”, vaikkei hän nyt mitenkään muistuttanut varsaa tai muutakaan pitkäjalkaista, iloista eläintä. Tällä kerralla olin huomaavivani otsalla huolestuneen kurtun.
— Moi Sonja, hei kuule, onko sulla vähän aikaa nyt tässä?
— Onhan mulla, tarvitko jotakin apua vai mitä?
— No, apua joo, jonkinlaista, Niklas kyhnytti korvallistaan. — Kato ku se Marsh on poijes Arieksen kans, niin voisitsä tulla kattoon kun mä ratsastan?

Näytin varmaan pöllämystyneeltä enkä hämmästykseltäni saanut heti sanottua mitään, niin Nikke tarkensi:
— Mä, tota, varmaan tarvittais Arlekin kans vähän jotakin apua tai silleen. Jonkun kattomaan kun mää ratsastan sillä, kun ei tästä tunnu oikein yksin tulevan kauheesti mitään ja pitäs treenata sitä TT-cupia varten.
— No siis voinhan mä tulla katsomaan, mutta en mä mikään valmentaja ole…
— Joo joo, et tietenkään, mutta varmaan nyt sentäs jotakin perusasioita osaat kattoo, ettei mulla oo olkapäät korvissa tai jotain. Ja enemmän varmaha se, että mää tiärän jotta joku kattoo enkä pääse lipsumaan.

Tunnistin tämän niin hyvin omista ajatuksistani, muistin sen kerran kun Santtu oli halunnut tulla katsomaan minun ja Mortin käyntitreenejä ja sitten pitikin ratsastaa ihan oikeasti tosissaan. Lupauduin siis yleisöksi Niklakselle.

— Onko teillä jotakin erityisiä ongelmia mihin vois kiinnittää huomiota? kysyin kun astelimme Niklaksen ja Arlekinin kanssa kohti maneesia.
— No olkapäät nyt ainakin, mää jännitän hartioita. Nii ja sit jään helposti vetämään ohjasta ja välillä on käret liika korkeella ja semmosta kaikkee. Ja Arlek tykkää jyrätä välillä tai sit olla flegmaattinen. Soon vähän ittepäinen. Että jos sulla on jotaki vinkkiä tämmösiin niin anna tulla.
— No katotaan.

Kyllähän minä näin kaikki viat heti, mutta muistutin itseäni siitä että Niklas ja Arlekin eivät kisaa TT:ssä vaativaa B:tä vaan helppoa C:tä. Ei tarvitse olla muodossa, ei tarvitse koota ja muutenkin riittää hyvin pitkälle se, ettei hevonen nyt ihan tähtiä katsele. No, sitä Arlekin ei tehnyt, mutta muuten meno ei näyttänyt kovin harmoniselta minun silmääni. Ehkä voisin neuvoa sen ihan perus-pysähdysharjoituksen, joka oli itsellä ainakin sellainen pomminvarma juttu saada hevonen paremmin kuulolle.

— Onhan puolipidäte tuttu? varmistin Niklakselta ensin.
— On joo!
— No sitten kuunteles vähän aikaa. Tee eka puolipidäte, millä sä kerrot Arlekille, että kohta tapahtuu jotakin. Sit pysäytä se ja kun se on pysähtynyt, päästä ohjat ihan löysiksi. Arlek ei saa lähteä liikkeelle. Jos se lähtee, voi olla että lähtee, älä vedä ohjista vaan pysäytä se nätisti uudestaan ja sit taas ohjat löysälle. Tätä niin kauan kuin se tajuaa jäädä odottamaan sun pohjeapuja. Sit kun se tekee sen ja jää paikoilleen vaikka ohjat on löysällä, taputa sitä kaulalle heti.

Arvasin oikein, sillä Niklas sai pysäyttää ratsuaan useamman kerran ennen kuin se malttoi jäädä paikoilleen. Ohjeistin sitten pitämään ohjat edelleen löysinä, mutta antamaan pohjeavut eteenpäin. Se meni minusta varsin hyvin jo heti ekalla kerralla. Siitä innostuneena ratsastutin Niklaksella muutamia muitakin harjoituksia, joista koin itselleni olevan apua, mutta jotka arvioin silti tarpeeksi helpoiksi tälle tasolle. Ja väliin piti muistutella käsistä ja katseesta ja olkapäistä, muttei lainkaan niin paljon kuin olin saanut Niklaksen puheista käsityksen. Ihan hyvin tämä ratsasti.

— Sää olit ihan turhan vaatimaton, Niklas sanoi iloisena kun ratsasti loppukäyntejä. — Susta tulis ihan hyvä ratsastuksenopettaja.
— No kiva jos oli jotakin apua, kuittasin asian, mutta olin ihan tyytyväinen itseeni ja tietyllä tapaa myös Niklakseen ja Arlekiin, tiimikavereitahan me olimme kuitenkin.

[Sonja T.Valvoja]

013: Sinkkuelämän kaipuu
Kakkossijan ja hyvien prosenttien aiheuttama euforia kesti muutaman päivän, kunnes Mortti pudotti minut maanpinnalle noin kuvaannollisesti, ei kirjaimellisesti, onneksi. Hetkellisesti kuvioihin tuli itseruoskinta: en osaa mitään ja sijoitus oli vahinko, tästä mennään vain alaspäin ja kaikki huomaavat viimeistään seuraavissa osakilpailuissa etten osaa ratsastaa ja että minulla on liian hyvä hevonen, jonka vain pilaan. Onneksi nämä hetket eivät kestä kauaa, koska niissä vellominen on helvetillistä. Sitten tuli varovainen itsevarmuus, että kyllä minä seuraavissakin kisoissa ratsastan niin hyvin kuin vain osaan ja katsotaan sitten mihin asti se riittää. Se sijoitushan ei ole niin tärkeä, koska se riippuu osittain siitä, miten hyvin tai huonosti muilla menee.

Se mitä en osannut tunneskaalasta ennakoida oli kateus. Se ei edes kohdistunut hevosiin tai ratsastustaitoon tai mihinkään tällaiseen tavalliseen vaan illanviettoon! TT-osallistujia oli kyselty mukaan läheiseen baariin istumaan iltaa kisapäivän jälkeen. Olin kieltäytynyt kohteliaasti ja selittänyt että hevoselle ei ollut tallipaikkaa varattu kuin edelliseksi yöksi ja meillä oli pitkä ajomatka Pohjanmaalle. Ja muutenkaan ajatus ei oikein istunut kuvaan. Minä olin kuitenkin liki nelikymppinen leski, jolla oli jo uusi avomies mukana hevosenhoitajana. Ei tämmöiset lähde kisapäivän jälkeen baariin pitämään hauskaa.

Vaikka minä olisin kyllä oikeasti halunnut lähteä. Olisin lisäksi halunnut olla vapaa ja vähintään 10 vuotta nuorempi, niin että jos sieltä olisi löytynyt jotakin kiinnostavaa, olisin katsoa mihin asiat johtivat ilman sen kummempia rajoitteita. En tiedä mistä tällainen ajatus edes tuli! Enkö minä ollut muka tyytyväinen elämääni ja Harriin? Totta kai olin, parempaa miestä sai hakemalla hakea. Enkä minä oikeasti kaivannut edes sitä että olisin parikymppinen taas, koska olin senikäisenä niin pihalla elämästä ja maailmasta niinkuin vain parikymppinen voi olla.

Mitä se sitten oli, se pienenpieni haikeus, jos ei kerran miehenvaihtosuunnitelmia tai kadotetun nuoruuden kaipuuta? En tiennyt ja vaikka miten mietin, en löytänyt syytä. Ehkä se oli jotakin jännityksen hakemista, sitä että voisi flirttailla ja katsoa miten toinen vastaa ja mihin se johtaa, vapaus suostua tai kieltäytyä ihan vain hetken mielijohteesta. Siitä oli niin kauan, niin kauan… Tapasin Jarnon 2008 eikä minulla sen jälkeen ole ollut muita kuin Harri. Niin ja Kimmo, mutta se nyt on eri asia kokonaan.

Oliko Harri siis virhe? Olisiko minun pitänyt alkaa vakiintuneen parisuhteen sijaan alkaa viettää villiä sinkkuelämää? Ei kai nyt sentään, kun Harri oli niin täydellinen. Ja lähdössä syksyllä Kanadaan. Se oli koko ajan kuitenkin takaraivossa vaikka tämä TT-cup oli päällimmäisenä ajatuksissa. Mitä tapahtuisi syksyllä?

[Sonja T.Valvoja]

012: Valmentajan kommentit
— Tiätsä Nelly, vaikeinta tässä vaativassa B:ssä on tämä sen ohjelman pituus, sanoin, kun aloimme Nellyn kanssa katsoa läpi meidän ensimmäisen osakilpailun ratavideoita. — Mä olisin aivan valmis lopettamaan jo ennen tuota laukkaohjelmaa ja siinä kohtaa ollaan vasta puolivälissä.
— Juu, mitä pidemmälle mennään, niin sen pidemmiksi nämä ohjelmat muuttuu. Ja sittenhän kun tämäkin ratsastetaan pitkällä radalla, niin se on eri asia kuin lyhyt. Se on kumminkin 20 metriä lyhyempi eli vähemmän ratsastettavaa ihan noin niinkuin jo metreissä.

— Toi teidän pysähdys oli ookoo. Ei ihan tasan, mutta malttoi seistä kuitenkin paikallaan. Etkä säkään lähtenyt korjaamaan.
— Joo en. Tunsin kyllä että ihan ei olla nyt neljä tasan, mutta en sit uskaltanut lähteä korjaamaan sitä.
— Se on aina riski, että se korjaaminen päättyy toisella tapaa epäsymmetriseen asentoon ja sitten lähtee enemmän pisteitä. Tuo oli hyvä valinta.
— Nuo kootut ravit tuntui tässä alussa menevän vähän heikommin kuin yleensä, olisi ehkä pitänyt koota enemmän mutta jotenkin Mortti tuntui siltä, etten halunnut. En tiedä mikä siinä oli varsinaisesti, mutta oli vain sellainen fiilis.
— Siihen kannattaa luottaa, Nelly nyökytteli. — Joskus on parempi ratsastaa heikommat pisteet mutta nätti suoritus kuin ottaa riski että tulee isompia rettelöitä.
— Tilannehan parani sitten kun ratsastin nuo kulmat hyvin ja taivutukset, Mortti ikäänkuin jotenkin… pehmeni, mä en osaa oikein selittää, mutta se muuttui paremmaksi.

— No sitten toi pysähdys ja peruutus, ne meni kyllä ihan miten sattuu. Mä en valmistellut tarpeeksi niitä tai jotakin, en oikein tiedä itsekään.
— Ei nuo nyt katastrofaalisen huonoja olleet, ainakaan tän videon perusteella. Liikkui se nyt taaksepäin. Ja sitten taas näemmä korjaantui noissa taivutuksissa.
— Joo, tietyllä tapaa mä kyllä tykkään tästä ohjelmasta kun noita taivutuksia on noin paljon, niissä ainakin Mortin saa kivasti taas koottua, avuille ja kuulolle. Sitten tuli toi käyntiohjelma, no… Ei mennyt vahvasti, ei.
— Kuule paremmin kuin mitä mä oon nähnyt teidän joskus menevän kotona. Tuo on ehkä teille sellainen hyvä suoritus, teidän tarttee tehdä ne pisteenne muissa osioissa.
— Laukkaohjelma meni sit paremmin. Mä tykkään siitäkin, että tässä ei tartte vaihtaa laukkaa just tasan tietyssä pisteessä vaan jossakin välissä.
— Ihan kuin se sulle ja teille olisi joku ongelma… Näyttää tosi hyvältä nuo vaihdoit ainakin tässä videolla. Ja tuli vissiin just niinkuin pitikin.
— Joo, kyllähän ne toimi, myönsin.
— Mortin kanssa tämä toimii paremmin kuin Salierin, eiks vaan?
— No joo.
— Kerropas nyt sitten, että oliko nuo teidän pisteet ja prosentit sun mielestä ihan kohdillaan?
— Kyllä kai, sanoin vähän epävarmana. — Olihan tuo nyt ehjä ja rikkeetön suoritus.
— Ei kuule, ei ne pisteet siitä tule. Ne tulee kokoamisasteesta. Vaativassa B:ssä ei ole oikeastaan mitään vaativaa, jos kokoamisaste on kunnossa. Sen takia monen mielestä siirtyminen helpoista luokista vaativiin on niin kauhea hyppäys, kun helpoissa luokissa selviää vielä kokoamatta ja ilman että hevonen on rehellisesti pohkeen edessä ja sillä on omaa eteenpäinpyrkimystä. Mutta tämähän ei ole ollut sulle eikä Mortille ongelma, olkoonkin että Mortti tuli ehkä Simolta suoraan valmiina, mutta kyllä säkin osaat sitä ratsastaa. Tämän takia mä sanoin ennen niitä Storywoodsin kisoja että sut naurettaisiin ulos helposta A:sta.

[Sonja T.Valvoja]

010 & 011: Simo
Itse Simo Lakkama oli raahannut korkea-arvoisen persoonansa jälleen kerran Hopiavuoreen, tosin tälläkin kertaa hän oli ohikulkumatkalla ja saimme sen varjolla valmennustunnin. Harmi että Janna ja Niklas eivät ehtineet tänään mukaan, mutta tarkoitus oli pyytää Simo valmentamaan koko joukkuetta joskus toiste, paremmalla ajalla. Tämähän oli sovittu todella lyhyellä varoajalla, kun Simo vasta eilen soitteli minulle, että hei, hän on liikkeellä tässä suunnassa, kiinnostaisiko valmennustunti ja sopiiko aikatauluun. No, minulle onneksi sopi.

Janna ainakin oli vähän ihmeissään kun puhuin hän kanssaan tästä. Että miten itse Lakkaman Simo minulle soittelee ihan kuin se olisi aivan tavallinen ja arkipäiväinen asia ja tarjoutuu vielä noin vain tulemaan valmentamaankin. Yritin selittää riviväleissä Jannalle, että Simo oli todellakin sellainen jalat maassa -tyyppi, joka tällaista teki eikä siinä ollut edes mitään ihmeellistä.

Lisäksi Simon pää oli kuin arkistolaitoksen tietokanta: hän muisti aivan kaiken, jokaisen myymänsä, ostamansa tai kouluttamansa hevosen, jokaisen ostajan, myyjän, valmennettavansa, toiset valmentajat ja heidän ratsukkonsa. Hän saattoi hyvinkin muistella myyneensä keväällä 2003 Pakkulan Katrille sen yhden oriin, San Shelmerdin, hannoverisukuinen, San Sahalinista. Juu, se oli semmoinen isokokoinen ruunikko, Katri kilpaili sillä yhden kauden, mutta sitten se ori jouduttiin lopettamaan tapaturman takia. Oli kyllä iso menetys, sitä valmisteltiin just oripäiville ja olisi varmaan mennyt läpi ihan hyvillä pisteillä… Niin ettei se ollut mikään ihme, että Simo muisti minut hyvinkin, koska olihan minulla kaksi Simon kautta Suomeen tullutta hevosta ja olin käynyt hänen valmennuksissaankin.

– Noni, sehä meni torella hianosti, ei ne rosentit kyä turhaan tulleet, Simo sanoi tunnin lopuksi ja taputti Morttia kaulalle. – Ens vuanna te kisaatte jo vaativaa A:ta, sa mun sanoneen.

Ensimmäinen ajatukseni oli kiistää jyrkästi moiset ajatukset, mutta Simo ei ollut sellainen tyyppi, jolle teki mieli väittää vastaankaan kovin pontevasti.

– No katotaan nyt, mutisin hämilläni. – Kunhan selvittäisiin nyt eka tästä TT-cupista.
– Arvatenkin sullon nyv viä tuplasti enempi paineita ku eka kerta meni näi hyvi? Että pitää toristaa kaikille ettei se olluv vahinko?
– Vähän joo, tosin sä olit oikeassa siinä että Mortti on tosi hyvä hevonen. Että sen suhteen ei ole kyllä murhetta, se on kiinni enimmäkseen musta.
– Joo, älä suurta murhetta siitä kanna. Kisat menee aina niinkö ne menee, aina ei vaa osu kohralleen, parhaimmillakaa. Teiltä tiätty puuttuu kisarutiinia, mutta tässähä seki karttuu.

Tavanomaisten kahvittelujen jälkeen lähdimme Simon kanssa yhtä matkaa parkkipaikalle ja siellä hän vielä pysähtyi juttelemaan.

– Kuule, mun tarttee sanoo että rehellisesti en olis uskonnu että te lährette Mortin kans kisakentille näin noileesti. Ja tommossel tulostasolla heti. Eihä täs nyt oo ku kahret kisat alla vasta, mut vahvaa suarittamista teillä on täälä kotonaki. Pirä sää Mortista kiinne ja toisella kärellä tuasta Jokikannaksesta ni teil o taivas auki.

Mutisin jotakin etäisesti myöntelevää, mutta Simo jatkoi vielä:

– Meinaa tuas Mortis o ainesta vaikka keepeesen asti. Kus sää oot tuammone analysoiva rautakanki-insinööri niikö sää aina ittees mainostat ja nys sulla on hyvä ja just sulle passeli hevone ja viä valmentaja omas pihas, ni siino sellane yhristelmä että oksap pois. Mortin askellajit ei ehkä oo nil laarukkaat ku pualiverisil monasti, mut ne on kelvolliset kumminki ja sit kun niitä tarttee hioo, ni se o sitä perusratsastusta mitä mää aina mainostan. Mää en tiärä josko tua Jokikannas o ihan keepee-tason valmentaja, mut vaikkei oliskaa ni se pitää kummiski hualen tästä teirän arkielämäst ja sit ne temppuopit voi käyrä hakeem muualta. Mut älä ny viä ylpisty, taso kerrallaa ja ny tää TT vaa putkeen mahrollisimma hyvi.

En osannut vieläkään sanoa mitään erityistä, olin niin hämmentynyt. Ettäkö minä ja Mortti ja GP? Ei kyllä ikinä, kaikki passaget ja piaffit, huh huh! Mietin jos Simo vain puhui lämpimikseen, mutta hän ei ollut varsinaisesti paskanpuhujan maineessa. Oli hän ollut oikeassa siinäkin, että Mortti oli ihan minun hevonen. Ja Nelly sitten. No, oli hän virallinen valmentaja toki, mutta kun minä vain halusin ylläpitää ratsastustaitoani, en minä siksi Nellyn ohjauksessa ratsastanut että kisakentille niin tekisi mieli. En minä ollut kilparatsastaja. Minä olin puskaratsastaja, jolla vain sattui olemaan varaa ostaa hyvä hevonen tai pari ja maksaa tunneista.

Silti Simon puheet pyörivät päässä vielä illallakin enkä saanut unta. Voisiko Simo olla oikeassa? Kyllähän hän toki oli nähnyt hevosia ja ratsastajia ja ratsukoita enemmän kuin moni muu, joten ehkä hänellä oli jotakin perää sanomisissaan. Minä vain en ollut koskaan ajatellut että olisi mahdollista edes sanoa GP:tä ääneen. Tämä vaativa B:kin tuntui jo tosi mahtavalta saavutukselta ja oli aivan varmasti se yläraja mihin minä ikinä kykenisin. Ja nyt sitten tulee arvostettu valkku sanomaan, että hei, sussa ja sun hevosessa vois olla potentiaalia GP-luokkiin asti. Vähemmästäkin menee yöunet.

[Sonja T.Valvoja]

009: 21.4.21, Perusratsastusta, perusratsastusta
Kun kolmatta päivää leijuu pilvissä, voi olla aika varma että se pudotus tulee väistämättä kohta ja että se tekee kipeää. Niin kävi nytkin. Tänään piti taas alkaa liikuttaa Morttia tavoitteellisemmin, kun se oli ollut nyt kisojen jälkeen vähän kevyemmällä. No, osoittautui että minulla on tänään ihan ehta aasi. Tai ehkä se vain olin minä, keskittyminen juoksi jossakin pitkin tienpientareita eikä ollut läsnä lainkaan.

Mikään ei mennyt oikein niinkuin piti, en vain saanut itse kiinni siitä, mikä ja missä mätti. Mortilla oli virtaa, mutta se ei kanavoitunut minkäänlaiseen järkevään vaan kaikki meni enemmän tai vähemmän riitelyksi. Minun istuinluuni olivat kateissa, olkapäät korvissa ja kädet vispasivat kuin yleiskone tai ainakin tuntui siltä. Kaipasin niin Nellyä tai ihan ketä tahansa kentän laidalle huutamaan ohjeita.

Pysäytin Mortin ja jätin ohjat löysälle. Mortti tiesi jo ettei se ollut kehotus mennä eteenpäin, pohkeesta vasta. Suljin silmäni vaikka se ei ehkä ulkokentällä ollut paras mahdollinen idea ja hengitin muutaman kerran rauhallisesti laskien. Korjasin asentoani, niin että ainakin kuvittelin istuvani satulassa suorassa ja hyvässä tasapainossa. Rentona mutta kuitenkin jämäkkänä, olkapäät alhaalla, kädet pystyssä, katse korvien välissä. Mortti liikahti hiljaa. Kun avasin silmäni, se ei ollut tehnyt muuta kuin laskenut vähän kaulaa. Lie jos sekin rentoutui tai ainakin tylsistyi.

Pyysin Morttia eteenpäin, mutta yritin keskittyä pitämään oman pakettini kunnossa. Perusratsastusta, perusratsastusta, sanoisi Simo ja olisi varmasti oikeassa. Kuulin korvissani elävästi Simon tamperelais-R:n kuin hän olisi ollut vieressä. Ennen kulmaa keräsin ohjat hyvin kevyelle tuntumalle ja pysäytin Mortin kulmaan Kyran oppien mukaisesti. Vanha kunnon kulmaharjoitus ei pettänyt ikinä, mutta Mortti tiesi tämän jo eikä suuremmin edes hämmästynyt. Pitäisi itsekin aina jaksaa muistaa ratsastaa ne kulmat kunnolla joka kerta.

Loppuratsastus meni samalla tavoin, ihan perusjuttuja hioen eikä Mortti tuntunut läheskään niin mahdottomalta ratsulta kuin aluksi. Kyllä se tästä taas lutviintuisi, sillä hevosessahan ei ollut vikaa. Mortin työmoraali oli vertaansa vailla vaikkei se varsinaisesti mikään helppo ratsastettava ollut, mutta tulimme toimeen kuitenkin. Ja sen hermorakenne oli teräsbetonia.

– Alkoihan se sujua, kuulin äänen sivulta kun ratsastin kentältä pois. Tiitus! Missä kolossa Tide oli ollut minua vakoilemassa ja miten kauan?
– Häh, oletko sä kauankin katsellut meitä? naurahdin.
– No aina silloin tällöin sivusilmällä. Nyt loppuajasta Mortti liikkui tosi kivasti, vaikka aluksi oli näyttänyt vähän huonolta. Taisit huomata sen itsekin.
– Joo, alkuratsastus meni kyllä ihan vihkoon, piti sitten ihan keskittymällä keskittyä niin alkoi sujua paremmin. Vissiin kai nousi se ruusuke liiaksi päähän.
– Ne taitaa sen tehdä aika herkästi itse kullekin, ei mitään outoa siinä…

[Sonja T.Valvoja]

Kirjoitettu Harrin näkökulmasta

Talvipörrön päivä
Siinä oli aina jotakin todella liikuttavaa kun hevonen tuli korvat hörössä tarhan portille kun kutsuin sitä. Se tykkäsi minustakin niin paljon, että vapaaehtoisesti jätti ulkoilun sikseen. Rapsuttelin sitä leukapielestä samalla kun napsautin riimunnarun kiinni.
— Mennääs sit, jätkä. Mennäänkin maastoon tänää, Marsh tulee mukaan sen Arieksensa kans.

Talutin Salierin suuliin, jonne olin kantanut jo harjapakin ja varusteet maastoilua varten. Tykkäsin harjata hevosen aina ulkona, ainakin jos sää suosi kuten tänään. Aurinko paistoi lämpimästi, mutta tuuli oli vielä sen verran vilpoinen, että Salierilla oli ollut loimi tarhassa. Herran pieksut, että ruunasta lähti karvaa! Loimen sisäpuoli oli aivan hevosenkarvassa ja parin harjanvedon jälkeen harjakin oli tukossa. Vaihdoin siihen karvakiveen, kuten Sonja oli neuvonut. Katselin kun tuuli tarttui karvahattaroihin ja pyöritti niitä pitkin pihaa. Siitä saisivat linnut hyvää pesäpehmikettä. Pikkulinnut tirskuttivat metsänreunassa kuin viimeistä päivää.

Sonja oli niin kiireinen Mortin ja kisatreenin kanssa, ettei hän ehtinyt juurikaan kiinnittää Salieriin muuta huomiota kuin todeta, että ruuna oli tallessa. Eipä siinä, se sopi minulle kyllä hyvin. Nelly piti minulle kaksi kertaa viikossa tunnin, sään ja mielihalujen mukaan kävin maastoilemassa ja toisinaan ratsastin ihan itsekseni. Yleensä Nelly antoi minulle jotakin treenattavaa ja vinkkejä siitä, miten kannattaisi mitäkin asiaa tehdä. Useimpia asioita pystyi treenaamaan metsäpoluillakin.

Vitsit että Salieriakin tulisi ikävä siellä Torontossa. Olin luvannut lähteä sinne syyskuussa vaikka tietysti sen voisi vielä peruakin, jos tarve tulisi. Joinain päivinä olin melkein valmis lähettämään pomolle sähköpostia, että ei, unohtakaa koko juttu, en mene. Mutta sitten siinä oli aina se kiinnostava osuus: se projekti, iso asiakas, vastuut, esimiesasema. Kai niitä Suomestakin löytyisi mutta ei nyt just ainakaan omalta työnantajalta. Kaipasin jo etukäteen sekä Sonjaa että Salieria ja totta puhuen vähän kyllä kammottikin ihan uuteen maahan muuttaminen.

Salieri kuopaisi etukaviollaan suulin lattiaa ja näin että Marshall oli jo taluttamassa Ariesta pihalle. Kiinnitin vielä viimeisen suojan takaseen, painoin kypärän päähäni ja tarkistin että varusteet olivat kaikin puolin paikoillaan. Aurinkolasit vielä niin mekin olisimme valmiit lähtemään. Arieksen karva kiilteli moitteettoman sileänä auringossa kun taas Salierilla oli vielä jäljellä talvipörröä, vaikka olin hartiavoimin tehnyt töitä harjatessani sitä.

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 7 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: typo

[Sonja T.Valvoja]

(vaikka tämä on TT-tarina, tämä on oikeasti kirjoitettu Hopiavuoren tallipäiväkirjaa varten)

Kakkukahvit
Nelly pomppasi kuin vieterinukke keittiönpöydän äärestä halaamaan minua kun astuimme Harrin kanssa oviaukkoon.
– Aivan sairaasti onnea! Tosi mahtava juttu!

Varmuuden vuoksi Nelly halasi vielä Harriakin. Muut pöydässä istujat olivat yhtä hymyä myös ja onnitteluita sateli. Laskin sinisen palkintoruusukkeen pöydälle kaikkien ihailtavaksi. Ruusukkeen lisäksi olin saanut jättimäisen kukkakimpun ja satulahuovan. Kukat olivat kotona ja se satulahuopa komeili Mortin kaapissa enkä melkein uskaltanut edes koskea siihen. Se oli aivan puhtaanvalkoinen ja siinä oli kapeat kullanväriset kanttaukset. Ehkä käyttäisin sitä seuraavissa TT-kisoissa. Ehkä siitä tulisi minun ja Mortin The kisahuopa.

Olin aamulla hakenut Seinäjoen keskustan kahvilasta myös täytekakun, sillä tottahan tällainen kisatulos vaati kakkukahvit. Nelly keitti emännän ottein tuoretta kahvia ja alkoi kiidättää kakkulautasia ja lusikoita pöytään.

– Me lihotaan kaikki ihan bontsoiksi, jos sä ja Mortti jatkatte tota rataa, Noa kommentoi pöydän päästä.
– Noo, jos sovitaan että sijoituksista tuodaan sit jatkossa vaan keksipaketti ja kakku vaan jos voitetaan, virnistin. – Saatte elää sitten kyllä pelkillä kekseillä, siellä nimittäin kisaa Myllyojan Eedi, joka starttaa noin muuten ratsullaan jo pyhää Yrjöä. Että sitä on paha mennä tällaisen puskaratsastajan päihittämään kyllä.
– Onko sulla videota siitä sun radasta? Eira halusi tietää ja Santtu nyökytteli vieressä. – Olisi tosi siistiä nähdä se rata.
– Joo, kyllä mulla on. Harri otti videota ja sit mulla on toinenkin video, mikä on otettu vähän toiselta puolelta katsomosta, sanoin. Se oli totta, sillä se oli Vladimirin kuvaama video. Eihän Hopiavuoren väki tuntenut Vovaa ja hyvä niin. Palkintojenjaon jälkeen Vova oli käynyt onnittelemassa ja kertoi samalla videoineensa minun suorituksen, että jos hyvinkin sattuisin haluamaan videon ratsastuksestani. Olin kiittänyt häntä, sillä olihan se aina mielenkiintoista nähdä sama ratsastus vähän eri kulmista. Niinhän tuomaritkin näkivät.
– Hei, me voitais katsoa ne tuolta tuvan telkusta kaikki yhdessä! Pitää oikein kisakatsomo vähän jälkikäteen.
– No, ehkä ne joskus voisi katsoa, sanoin vähän hämilläni ja nolona. En ollut oikein tottunut siihen, että olin kaiken huomion keskipisteenä Hopiavuoren kahvipöydässä.

[Sonja T.Valvoja]

007: 19.4.21, Tosi paljon onnea
En taaskaan muistanut jälkeenpäin radastani juuri mitään. Sen tiesin että se oli mennyt pääpiirteissään ihan hyvin, mutta joissain kohdissa oli ollut parantamista ja pari pientä virhettäkin taisi osua matkalle. En huolestunut asiasta sinänsä, sillä muisti kyllä palailisi kun katsoisin kisasuoritustani jälkikäteen videolta ja pystyisin analysoimaan yksityiskohtia. Se on vain se hetki juuri radan jälkeen, kun mieli on aivan tyhjä. Harri oli ollut sisääntulossa odottamassa loimen kanssa kuin paraskin ammattilainen.

Jännitimme yhdessä palkintojen jakoa, sillä mikä tahansa oli mahdollista. Voittoa en kyllä odottanut, sillä tiesin että Myllyojan Eedi oli edellisenä päivänä startannut PSG:ssä. Vaativa B oli hänelle ja ratsulleen varmaan pelkkä kevyt iltaverryttely. Eedi voittikin, vähemmän yllättävästi, mutta kun kakkossijalle kuulutettiin Sonja Tähdistö ratsullaan Mortalis, en ollut uskoa korviani. Harri kaappasi minut sellaiseen karhunhalaukseen, että olin tukehtua, mutta punttasi minut sitten selkään ja niin ratsastin taputtavan yleisön edessä hakemaan kakkosruusukettani.

Siis minä, Otsonmäen puskista TT-cupissa vaativan B:n kakkossijalle. Palkintojenjaossa en osannut vielä ajatella mitään muuta kuin ettei tämä voi olla totta. Tuntui kuin sydän löisi hitaasti mutta erityisen voimakkaasti. Hädin tuskin pystyin kiitoksen änkyttämään kun sain palkintoni.

Nauru ja kyyneleet tulivat vasta myöhemmin Mortin karsinassa. Ihmiset käytävältä huikkailivat onnitteluita, Janna, Niklas ja Marshall olivat oikein halanneet ja puhelin… no, se oli Harrin taskussa äänettömällä, mutta viestejä ja puheluita oli tullut useampia ja arvasin mihin ne kaikki liittyivät.

– Tosi paljon onnea, kajahti jälleen käytävältä, kun Harri harjasi varusteista riisuttua Morttia ja minä taputtelin ruunaa ja sekoilin omiani. Onnittelija oli Vladimir ja hänen vieressään pikku-Sonja. Olin niin iloinen etten muistanut olla hämilläni ja aavistuksen varuillani, kuten yleensä Vladimirin tavatessani.

– Kiitos, sanoin ihan yksinkertaisesti ja hymyilin niin että naama oli ratketa. Vova jäi vähäksi aikaa juttelemaan, kyselemään Mortista ja kisoista. Päivän nolo hetki tuli, kun pikku-Sonja kysyi varovasti voisiko hän ottaa selfien minun kanssani, sitä olisi kuulemma hienoa näyttää tallikavereille ja vielä jos saisi vastasuitun Mortinkin kuvaan. Lupauduin toki ja Sonjan silmät loistivat kuin olisin oikeasti suurempikin julkkis. Voi tyttöpieni, kun tietäisit mitä isäsi on aikoinaan tehnyt…

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 7 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Linkin lisäys

[Sonja T.Valvoja]

006: 16.4.21, Vähän muita parempi ihminen
Tämän päivän työnteosta ei ollut tullut kyllä yhtään mitään. Ajatukset pyörivät vain sunnuntain kisoissa. Yritin muistaa hengittää, mutta silti tuntui siltä että jännitys ja hermostus vain kasvoivat tunti tunnilta. Onneksi minulla oli se muistilista, koska muuten unohtaisin puolet tehtävistä asioista ja loputkin tulisi tehtyä väärin tai väärään aikaan.

Tämän päivän lista oli tyhjä. Auto ja traileri olivat kunnossa. Kisavaatteet oli sovitettu ja tarkistettu, että olivat kaikin puolin kunnossa ja puhtaat. Satula ja suitset oli puunattu, loimet, suojat, riimut ja kaikki varavarusteet olivat kunnossa myös, osa jo pakattukin. Mortti oli nypitty ja huomenna olisi sen vuoro joutua pesulle. Huomenna iltapuolesta ajaisimme kisapaikalle jo. Olin varannut Mortille karsinan yhdeksi yöksi ja meille hotellihuoneen, niin ettei tarvinnut sunnuntaiaamuna ajaa kauheassa paniikissa pitkää matkaa. Harri olisi varmaan kiitollinen hotellin aamiaisesta, mutta itse tuskin saisin mitään alas kisapäivän aamuna.

Iltapäivällä ollut viimeistelytreeni Nellyn ohjauksessa. Huokasin kun mietin sitä, sillä hommat eivät olleet menneet yhtään putkeen. Mortti oli vähän turhan herkällä tuulella ja kaikissa jutuissa oli vähän säätämisen makua. Ratsastus ei sujunut yhtä jouhevasti ja itsestäänselvästi kuin parhaina päivinä. Apujen kanssa piti olla supervarovainen, mutta sitten taas kärsi liikkeiden laatu kun olisi pitänyt pystyä vaikuttamaan kuitenkin vähän enemmän hevoseen.

Nelly oli ihanan kannustava kaikesta huolimatta, ei yhtään samanlainen kuin teiniaikojen telinevoimisteluvalmentaja. Nelly tiesi että me pystyisimme Mortin kanssa parempaan ja hän tiesi minunkin tietävän tämän, joten mitäpä sitä seikkaa suotta alleviivaamaan. Hän keskittyi lähinnä vain niihin positiivisiin asioihin ja siihen, että lopulta aina saimme jonkinlaisen onnistumisen. Ehkä sen takia en ollut tunnin jälkeen valmis kaivautumaan maakuoppaan ja häpeämään loppuelämääni siellä. Vaikka treeni olisi voinut mennä paremminkin, ei tässä vielä täysimittainen katastrofi ollut käsillä. Ja Mortti tuntui tyytyväiseltä koko ajan. Nelly sanoikin, että tunnin tarkoituksena on olla käymättä Mortin hermoille.

Harri oli tyyni kuin kesäilta Saimaalla. Tietenkin Harrilla oli helpompi rooli hevosenhoitajana, mutta oli hyvä että oli joku rauhallinen tukena. Olisin pannut Harrin mieluusti ajamaankin, mutta hänellä ei ollut soveliasta korttia eikä kokemusta hevostrailerin kanssa ajamisesta. Toisaalta se saattoi olla ihan hyväkin, sillä autolla ajaminen oli useimmiten rauhoittavaa minulle, siinä piti keskittyä siihen ajamiseen ja liikenteeseen eikä ehtinyt miettiä syntyjä syviä.

Vielä minä kerran jaksoin laiskasti ihmetellä, että minkä ihmeen takia minä tähän lähdin. Myöhäistä se sinänsä oli, kun huomenna olisi lähtö eikä sille mitään voinut edes tässä vaiheessa. En ehkä halunnutkaan voida, sillä oli jokin juttu, joka minua sitten kuitenkin veti kisakentille. Jonkinlainen menestymisen tai näyttämisen halu, se sama mikä minut oli teini-ikäisenäkin ajanut kilpailemaan voimistelussa. Että jos pärjäisin, olisin vähän muita parempi ihminen ja kaikki tai edes jotkut olisivat minun kavereita… Ravistin päätäni. Olipa tosi terveitä nämä ajatuskuviot silloin nuorena.

[Sonja T.Valvoja]

Sonja taitaa skipata, ihan oman mielenterveytensä takia 😀

[Sonja T.Valvoja]

(En saa Helloa kuulostamaan Hellolta, mutta yrittäkää kestää.)

Pelastava ritari punaisella ratsullaan
Päiväsaikaan tallilla oli suhteellisen rauhallista, vain minä ja Harri sukimassa hevosiamme ratsastuksen jälkeen. Eetu oli kenttää lanaamassa ja Camilla puuhasi jotakin Jussin käytävällä. Nellystä ei ollut havaintoa.

Ja sitten paukkasi Hello tallinovista sisään.
— Onks Herman täällä? hän kysyi minulta kun olin ensimmäinen ihminen, jonka ovelta näki.
— Ei ole näkynyt.
— Entä Eira?
— Ei sitäkään.
— No pahus, Hello tuhahti ja mietti hetken. — Ymmärrättekö te jotakin autoista ja niiden valoista?

Hän katsoi odottavasti minua ja Harria.
— Siis ajovaloista vai mistä? kysyin.
— Ei kun niistä, jotka palaa kojelaudassa. Minkä ei pitäisi palaa, mutta palavat kuitenkin.

Siis ehkä jokin vikavalo, päättelin. Sanoin että voin tulla katsomaan, sittenhän sen näkee mitä niistä ymmärrän. Harri ei tehnyt elettäkään lähteäkseen mukaan vaan jatkoi Salierin harjaamista. Astelimme Hellon kanssa parkkipaikan suuntaan.

— Mä yritin katsoa, jos ne on taas ne sulakkeet, Hello kertoi. — Mutta mä en löytänyt niitä vaikka ne pitäisi olla jossain siellä ratin alla. Eira ne viimeksikin korjasi. Tai ei korjannut mutta sanoi että pitää ostaa sulake ja sitten se vaihtoikin sen. Mutta sitä ei saa kertoa kellekään.

Ehdimme autolle asti ennen kuin ehdin kysyä että miksi ihmeessä. Hello käynnisti auton, joka kuulosti kyllä ihan normaalilta ja pyysi minua katsomaan kojelaudan merkkivaloja.
— Moottorin vikavalo ja akun vikavalo, totesin heti. — Onko nämä kuinka kauan palaneet?
— Toinen syttyi eka, nyt aamulla kun kävin Seinäjoella. Ihan vaan ajaessa kuului sellainen kolaus auton alta ja sitten toinen syttyi. Nyt tänne tallille tullessa syttyi toinen.
— Kumpi oli eka?

Hello pohti vähän aikaa.
— Varmaan toi, hän sanoi ja osoitti akun kuvaa.
— Okei, sammuta moottori niin vilkaistaan konepellin alle.
— Ei niitä sulakkeita?
— Ei taida olla nyt sulakevika.

Enhän minä mikään autoasentaja ole ja omiin autoihini en koske sen enempää kuin että lisään lasinpesunestettä. Annan merkkihuollon hoitaa loput ja onneksi ne hoitavatkin. Mutta kyllä minä sentään puuttuvan laturinhihnan tunnistan. Hellon autoparka ei saanut sähköä eikä ollut mikään yllätys että se akkuvalo paloi.

— Sulta on jäänyt akkulaturin hihna matkan varrelle, kerroin diagnoosini. — Se oli varmaan se kolaus minkä kuulit, jos kerran se valo syttyi sitten heti sen jälkeen.
— No niin teki. Mutta entä se toinen valo? Onko tästä joku moottorinhihnakin pudonnut?
— Ei, siinä tapauksessa moottori olisi leikannut kiinni välittömästi. Voi olla että se moottorin vikavalo liittyy siihen akkuun. Joissain malleissa ainakin jos kaasuläpän säätöön ei tule tarpeeksi virtaa, niin se antaa vikakoodin. Onko sulla OBD-lukijaa?

Näin Hellon ilmeestä ettei soittanut minkäänlaisia kelloja.
— Onko sulla akkulaturia?

Hello ravisti päätään. Mietin vähän aikaa vaihtoehtoja. Minulla on akkulaturi kyllä ja osaan käyttää sitä, mutta vain traktorin akun kanssa. Eroaako auton akku siitä kovinkin paljon? En tiedä, ei ehkä. Kävin listaa läpi päässäni että keltä voisin varmistaa. Kimmo, Tuomo, Markus, Risto. Hamuilin jo kännykkää taskustani. Niin, voisi Eetukin tietää ja häneltäkin voisi löytyä laturi, niin ettei tarvitsisi edes hakea Orionista.

— Mutta isällä varmaan on, Hello sanoi. — Ja se varmaan osaa vaihtaa uuden hihnankin.

Nyökkäsin helpottuneena, sieltä tuli hyvä ratkaisu. Sen verran mitä tunsin Ilveksen Mannia maineelta, niin eiköhän hän saisi poikansa auton kuntoon. En ollut yhtään varma siitäkään, oliko laturinhihnan vaihto sellainen homma, jonka pystyi tekemään helposti itse autoon. Ehkä, mutta Manni varmasti tiesi. Enää pitäisi saada Hellon auto nilkutettua Ilvesten pihaan ja sanoin sen Hellolle.

— Onko tämä bensa- vai diesel-kone? kysyin Hellolta.
— Kyllä siinä polttoainetta on tarpeeksi tankissa että kotiin pääsee.
— En mä sillä mutta onko se bensa vai diesel? Vaikuttaa ehkä vähän jatkosuunnitelmiin.
— Ai jaa, diesel tämä on.
— No hyvä. Sitten sä varmaan voit ajaa teille kotiin, vaikka siinä ne valot palaakin. Eihän tästä montaa kilometriä ole? Varmuuden vuoksi ota kaikki lisälaitteet pois päältä, radio, ilmastointi, lämmitys, mitä näitä nyt on.
— Okei, Hello kuittasi helpottuneen kuuloisena. — Mä vien sen illemmalla sitten kun lähden tallilta.

Olin varma, että seuraavaan päivään mennessä Hello olisi julistanut kaikille, millainen sankari ja ammattimainen autonasentaja minä olin. Yllättäen kukaan ei ainakaan sanonut mitään, vaikka yleensä Hopiavuoden keittiönpöydän ääressä kyllä kaikki tapahtuneet asiat käytiin läpi. Kysäisin vaivihkaa toista pullaa syövältä Hellolta, että mitäs sille autolle kuului. Hello vastasi aivan normaalisti että isä laittaa sen kuntoon heti kun saa hihnan ja jätti asian käsittelyn siihen. Todella kummallista, sillä Hellon tapana oli tehdä suurta draamaa pienemmistäkin asioista.

[Sonja T.Valvoja]

Sonjan tuotokset so far.

001: Puhelu Australiaan

002: 4.4.21, Huippu-urheilija?
TT-cupiin valmistautuminen oli nostanut nämä päivittäiset ratsastukset ja muun hevosenhoidon ihan toiselle tasolle. Olin todella kiitollinen siitä, että tein vain puolta päivää töissä. Aamupäivät käytin töiden tekemiseen, iltapäivät ja illat menivät hevosten ja ratsastuksen parissa tavalla tai toisella. Harri oli yleensä tallilla mukana, jos suinkin vain töiltään ehti. Tietenkin, hän ratsasti edelleen Salierilla.

Tätäkin tärkeämpää oli se, että hän yleensä videoi minun ratsastukseni, vaikkei olisi edes Nellyn valmennus. Minulla oli harkinnassa, että ostaisin sellaisen automaattisesti liikettä tai hahmoa träkkäävän jalustan kännykälle tai kameralle, jotta en tarvitsisi aina jotakuta toista kuvaamaan.

Niin, illat menivät usein sitten tuijottaessa ja analysoidessa sitä päivän ratsastusvideota ja miettiessä, että mikä meni hyvin ja mikä ei niinkään. Se oli itse asiassa hyvin opettavaista nähdä omaa ratsastustaan videolta, sillä aiemmin olin kuvauttanut itseäni vain aivan satunnaisesti ja silloinkin yleensä vain jossakin erikoistilanteessa.

Tänään oli ollut Nellyn valmennus, jossa keskityimme taas kerran ihan perusasioihin, suoruuteen, eteenpäinpyrkimykseen (mutta kiirehtimättä!), keveyteen, apuihin vastaamiseen ja sen sellaiseen. Mortti ei ollut mikään kauhean yksiviivainen ratsastettava, sillä oli vähän niitä omia mielipiteitään eikä se antanut mitään anteeksi. Salierin kanssa pärjäsi paljon helpommin sellaisella sinnepäin olevalla ratsastuksella.

Huomasin taas miettiväni, että pitäisikö kuitenkin vaihtaa Salieri ratsuksi. Siinä tapauksessa Harri joutuisi jättämään ratsastamista vähemmälle, koska Mortti ei ollut oikein sopiva Harrin ratsuksi. Ja en mitenkään ehtisi valmistella Salieria vaativaan B:hen. Tietenkin voisin vaihtaa luokaksi helpon A:n, mutta epäröin sitä siltikin. Ehkä pitäisi luottaa itseensä ja Morttiin. Ne Storywoodin hyvät prosentit ja omasta mielestänikin ihan onnistunut suoritus valoivat uskoa kyllä.

Tuijotin videota ja yritin nähdä miten meidän meno muuttui kun muutin jotakin Nellyn ohjeiden mukaan. Ei se aina niin selkeätä ollut, muutokset olivat pieniä eikä niitä nähnyt videolta samalla tapaa kuin Nelly ne näki. Onneksi jotakin sentään näin videoltakin ja toisinaan hidastukset auttoivat.

Loppuilta meni sitten erilaistan jumppapallo-harjoitusten parissa. Kyllä! Tähän oli tultu. Minulla oli ratsastuksen tukiliikuntaan erikoistunut personal trainer, jonka kanssa treenattiin erityisesti keskivartalon lihaksia. Tässä todellakin tunsi itsensä joksikin huippu-urheilijaksi. Vielä puuttui jokin treenaus-tehokkaaksi viritelty ruokavalio, mutta siihen vetäisin kyllä itse rajan. Ei se TT nyt koko elämä saanut olla…

003: 5.4.21, Kateuden aihe
– Kyl mä selviin Mortin kans näistä loppujutuista. Mee sä vaan vaikka tupaan teelle, Harri sanoi ja nyki Mortin ohjia vaativasti käsistäni.

– Niin mutta…

– Kato kuule ku jos mun tarttee olla sun hevosenhoitaja siä kisois niin olis varmaan ihan hyvä, jos mä osaisin käsitellä sitä mun hoitohevostakin.

– Niin mutta…

– Juu juu, mee ny vaan.

Periaatteessa Harrilla oli kyllä ihan hyvä pointti, mutta olihan hän nyt Morttia käsitellyt ja hoitanut ennemminkin. Ei ollut mitenkään vieras hevonen, vaikka tietenkin vieraampi kuin Salieri. Jaa-a, mahtoikohan Harrillakin olla jotakin pientä jännityksentynkää ilmassa sen TT-cupin suhteen? Katselin kun hän talutti Mortin talliin ja ajattelin itse totella komentoa ja mennä tosiaan juomaan kupillisen.

– Mites ratsastus sujui? Nelly vaati heti saada tietää, vaikkei tänään ollut varsinainen valmennuspäivä.

– Ihan ok. Musta tuntuu että aletaan Mortin kanssa paremmin olla samalla kartalla sen käynnin suhteen. Kikkailin tänään vähän taivutustenkin kanssa, lähinnä semmoista herkistelyä eikä mitään kovin rankkaa kuitenkaan, niinkuin ohje oli.

– Juu, mutta muista nyt sitten huomenna pitää oikeasti ihan kokonaan vapaapäivä Mortilla. Voisit itse asiassa ratsastaa Salierilla vaihteen vuoksi. Se tekisi sulle hyvää verestää vähän vanhoja asioita sen selässä. Mä voisin tulla vähän kattomaan teidän perään.

– Jaa, no, kyllähän se sopii. Sillä olikin tänään vapaapäivä.

– Salierista tulikin mieleen, että mihin sä olet Harrin hukannut? Musta tuntuu että näin sen tallilla kyllä, Nelly sanoi.

– Se vaati saada hoitaa Mortin ratsastuksen jälkeen, naurahdin. – Väitti että hänen pitää tutustua Morttiin kunnolla ennen kuin voi lähteä kisahoitajaksi.

– No mutta onhan se Morttia hoitanut, vaikka harvemmin ratsastaa sillä.

– Niin on, mutta vähemmässä määrin kuitenkin. Mä kyllä epäilen, että Harria taitaa vastuutehtävä jännittää.

– Mites se sun kisajännityksesi? Nelly kysyi kun näki tilaisuutensa tulleen ja keittiössä ei ollut ketään muita juuri nyt.

– No… Hallinnassa nyt vielä toistaiseksi. Siellä Storywoodissa ei ehtinyt hirveästi ajatella asiaa kun se Salieri tänttäröi ja suurin huoli oli siitä ja Harrista. Se radan ratsastaminen meni vähän niinkuin siinä sivussa. Mutta noin muuten mä juttelin yhden ammattilaisen kanssa näistä jutuista ja sain siltä vähän neuvoja, että miten voisi pärjätä.

En mennyt Nellylle sanomaan, että tämä ammattilainen oli se psykologi, jonka luona olin käynyt purkamassa huoliani jo yli 3 vuotta. Isän ja Jarnon kuoleman aiheuttama välitön katastrofi alkoi olla… No, miten sen nyt sanoisi, ei minä heitä ja heidän kuolemaansa ikinä unohtaisi, tietenkään, mutta se ei ollut mielessä enää jatkuvasti ja suru ei ollut enää niin hallitseva. Mummun kuoleman aiheuttama suru oli saanut minut lähinnä epäsosiaaliseksi ja kärttyisäksi, mutta sekin alkoi tasaantua. Ainakin minusta tuntui siltä nyt.

Eihän tämä terapeutti mikään urheilupsykologi ollut, mutta jotakin perusjuttuja osasi siltäkin puolelta neuvoa ja jännittäminen oli jännittämistä, oli syy nyt sitten mikä tahansa. Ja olihan keinovalikoimassa niitä vanhoja tuttuja juttujakin, kuten esimerkiksi se, että sitä jännittämistä ei kannattanut yrittää paeta. Se oli tunne, vain tunne ja se oli parempi hyväksyä kuin yrittää tapella vastaan.

Olin minä miettinyt muutakin, esimerkiksi sitä, että silloin lapsena kun ratsastusta aloittelin, kilpaileminen oli jotakin todella harvinaista ja sitä tekivät vain ne, jotka tiesivät kaiken ja osasivat kaiken. Tankkasin läpi kirjaston hevoskirjoja eikä niissä puhuttu mitään kilpailemisesta tai jos mainittiinkin jotakin, muistettiin aina mainita että se oli vain kokeneille ja muutenkin kauhean vaikeata, ei ei, älä edes haaveile. Vähän sama juttu kuin hevosen omistaminen: varattu vain äärikokeneille. Sitten kun talliltakin joku sattui kilpailemaan, se oli aina kauhea haloo ja kateuden ja ihailun aihe. Maailma oli muuttunut siitä ja minäkin, mutta edelleen kai yritin vältellä sitä että joku olisi kenties kateellinen minulle.

004: 6.4.21, Hankintalista
Mortti seisoi tarhan portilla ja sen koko olemus mökötti. Se oli kääntänyt takapuolensa tuulen suuntaan, joten tuuli riepotteli sen loimen helmoja ja rätki räntää isoina rätteinä loimen päälle. Jos elämä olisi sarjakuvaa, Mortin pään päällä olisi varmaan ajatuskupla: “Voi luoja, ota minut pois täältä”. Myönnän kyllä itsekin, että tämän päivän keli oli mahdollisimman vastenmielinen. Erityisesti tänään olin kiitollinen Hopiavuoren maneesista, sillä vaikka välillä pilkkasinkin sitä mielessäni pieneksi ja alkeelliseksi, se tarjosi kuitenkin suojan sateelta ja tuulelta.

– Soon trampannut koko päivän tuas portin piäles niin tyrniän näköösenä, jotta mä aattelin ottaa sen ny iltapäivästä aijemmin sisähän, Eetu sanoi ohimennessään. – Eikä Mortti ole ainua, joka on tänään ollu harvinaasen huanoolla tuulella, ei tässä kelissä viihry ihiminenkään ulukoona yhtään sen enempää kö on tarvis.

– Ja sitten on tämä toinen ryhmä, jota ei räntä ja viima paljon haittaa, totesin kun katselin Salieria, joka näytti ihan tyytyväiseltä elämäänsä kuten yleensäkin.

– Juu, sitä mä en ymmärrä jotta mitä vasten soon tuan loimen värkännyt tualla tavalla vinohon. No, sää olit sisähän näitä ottamassa kuitenkin, niin jos sää viät tuan päivänsätehes ja mää tuan Salierin.

Mortti vaikutti suorastaan helpottuneelta päästessään lämpimään talliin ja saadessaan kuivan talliloimen päälleen. Rapsuttelin sitä vähän lavan kohdilta ja totesin taas, ettei Mortti ymmärtänyt juuri mitään talvikarvasta. Oli se nyt vähän pörröinen ollut talvella, mutta se ei ollut mitään moneen muuhun verrattuna. Ja nyt kun aurinko oli alkanut paistaa, Mortti oli aloittanut karvanlähdön välittömästi. Itse asiassa irtokarva oli pölissyt maaliskuun alusta lähtien ja nyt sen turkki oli niin ohut ja sileä, että minusta se oli jo ihan täysin kesäkarvassa.

Turkista ajatus vaelsi siihen TT-cupiin. Ei sinänsä ihme, ei se koskaan ollut kovin kaukana ajatuksistani. Kaivoin taskusta puhelimeni ja avasin sinne tekemäni listan kaikista asioista, joita piti muistaa ennen kisoja. Lisäsin siihen kaksi uutta kohtaa:

– Nypi harja.
– Siisti häntä, korvat, vuohiset + mahd. muut.

Se muistilista alkoi olla hävyttömän pitkä, koska siinä oli kaikki, mikä vähänkään saattoi liittyä TT-cupiin sinänsä tai ensimmäiseen osakilpailuun. Ja kun sanon kaikki, tarkoitan todellakin kaikki. Olin merkinnyt siihen esimerkiksi sen, että ennen reissua pitää tarkistaa autosta öljyt ja rengaspaineet ja lisätä tuulilasinpesunestettä. Traileri piti tarkistaa myös eikä tekisi pahaa, jos vetelisin sen painepesurilla sisältä ja ulkoa. Minä itse haaveilin taas kerran uudesta kisatakista, sillä olin saanut päähäni että tummanvihreä näytti tosi hyvältä kirkkaan punaruskeaa karvaa vasten, niin että sen värinen kisatakki pitäisi nyt saada. Uudet ratsastushousut tarvitsisin myös, varalle, jos ei muuta.

005: 11.4.21, Kaikki täysiveriset on hermoraunioita?
Tuijotin kännykän kalenteria. Ensi sunnuntaina, viikon päästä, silloin olisi eka osakilpailu. Mihin minä olin mennyt oikein työntämään pääni? Vaativa B! Se yksi hyvä suoritus kouluradalla, sekö minut nyt sai uskomaan itseeni niin paljon, että kuvittelin pärjääväni TT-cupissakin? Tämmöinen sunnuntairatsastelija naurettaisiin sieltä ulos. Tyhmä-tyhmä-tyhmä. Hullu-hullu-hullu.

Enkä minä voisi tätä edes valittaa Harrille, koska Harri sanoisi vain että kyllä se siitä eikä siihen kuole ja että menet tekemään sinne parhaasi, koska muuhunkaan ei pysty. Hän olisi oikeasssa, luulisin ainakin, mutta juuri tällä hetkellä se ei lohduttanut pätkän vertaa. Tiesin, että tämä menisi ohitse, mutta eipä sekään lohduttanut just nyt.

Miksei Nelly mennyt toppuuttelemaan edes, sanonut etten ollut vielä valmis vaativaan B:hen ja että Morttikin oli liian tuore ratsu minulle ajatellen tällaista pitkää kilpailusarjaa? Ymmärsin kyllä, että tokihan menestys TT-cupissa nostaisi myös valmentajaa näkyville, mutta kyllä se toimi toisinkin päin. Jos mokaisin oikein kunnolla siellä ja pärjäisin huonosti, Nelly saisi hävetä silmät päästään.

Olin mennyt tekemään sen, mitä koskaan ei varmaan saisi tehdä: katsomaan keitä vastaan kilpailisin, googlaamaan heidän nimiään, hevosiaan ja kisatuloksiaan. Olin ihan varma että minut hakattaisiin mennen tullen. Siellä oli niin hienoja hevosia, että yksi Mortti kalpenisi niiden rinnalla. Ei auttaisi vaikka se kuinka olisi tulenpunainen täysiverinen.

Sekin vielä, tottahan sitä katsottaisiin nenänvartta pitkin tai ainakin vähän kummeksuen, kun se oli täysiverinen siellä kaikkien puoliveristen joukossa. Olisin katsonut itsekin vielä puoli vuotta sitten! Ihmisillä oli niin ennakkoluuloja täysiverisiä kohtaan ja olin itse tästä todella hyvä esimerkki. Ja voi luoja jos Mortti saisi jonkin samanlaisen sätkykohtauksen kuin Salieri! Hullunahan sitä pidettäisiin. Onneksi Mortti oli ainakin toistaiseksi osoittautunut aivan järkähtämättömäksi tapaukseksi, mutta niinhän minä Salieristakin luulin.

Vedin henkeä ja keskityin vähän aikaa hengittämiseen. Se paransi oloa. Minun pitäisi nyt rauhoittua, että saisin nukuttua illalla ja pääsisin huomenna ratsastamaan ilman univelkaa. Huomenna asiat olisivat taas paremmin ja jaksaisin luottaa itseeni. Nämä tällaiset hetket piti vaan yrittää jaksaa elää läpi, koska ei niitä päässyt pakoonkaan. Jos nyt kokoaisin itseni ja menisin alakertaan Harrin kainaloon rapsutettavaksi, niin ehkä se siitä helpottuisi. Harri-parka, ei hänkään kai ollut tottunut näkemään minua tällaisena hermokimppuna ja yksien kisojen takia.

[Sonja T.Valvoja]

Voi Niklas ja sen epäilykset! Se on niin peri-inhimillistä, että epäilee itseään, ettei kelpaakaan, että oikeasti on ihan sysipaska ratsastaja, vävy, hevosenhoitaja, en osaa varmaan kävelläkään tai hengittää edes oikein. Ja kun oikeastaan haluaisi vain ilmoittaa että ei, me ei tulla niihin kilpailuihin ens viikonloppuna eikä ikinä, sori siitä, haluan muhia omassa huonommuudessani. Minulla on sattumoisin työn alla tässä samanlainen valituspurkaus TT-tarinoiden jatkeeksi.

Parasta tässä tekstissä olivat (jälleen kerran) nuo yksityiskohdat ja termit: nakertaa kuin majava puhelintolppaa, päätäkin kutittaa, karvavalas.

[Sonja T.Valvoja]

Tämmä on jotenkin niin hirveän… no, liikuttava. Eira on niin Eira, mutta ei niin vihainen ja ärhäkkä kuin yleensä. Se johtuu selkeästi Mannista ja varmaan Ailistakin, heidän kanssaan ei tarvitse puolustaa itseään niin kovin kuin muuten. Ihanaa että Eiralla (ja Inarilla) on tällaiset Ilvekset, joiden luona voi olla toisella tapaa kuin kotona. Se on kiva nähdä tätäkin puolta Eirasta ja noita kaikkia pikku-yksityiskohtia, jotka alleviivaa sitä että Ilveksillä on niin erilaista ja vapaampaa.

Tietenkin myös erityisplussa siitä, että takerruit tuohon Hellon autojuttuun, jota minä olen ollut poistamassa jo monta kertaa kun se ei vain sovi. Oli siinä ideakin, mutten saanut sitä oikein tuotua esille.

[Julkaisija]

Viestit