[Sonja T.Valvoja]

Kaikki se mikä puuttuu
Tallinkäytävää pitkin kävellessäni näin yhtäkkiä niin kirkkaasti kaiken sen mikä täältä puuttui. Tuossa olisi voinut olla pesukarsina, tuossa hoitopaikka, ehkä jopa infrapunalämmittimet katossa. Loimihuone erikseen tai ainakin kuivatushuone niille ja kaikelle muulle mikä aina kastui. Niin ja vaikka pesukone. Kunnon tallitupa ja muut sosiaalitilat niin ettei olisi tarvinnut tunkeilla toisten kotiin. Isompi varustehuone. Täysihoito. Pihalle toinen kenttä, isompi maneesi tai ainakin paremmat peilit sinne. Kävelytyskone voisi olla ja valaistu ratsastuspolku, ei sen tarvitsisi kovin pitkä olla edes.

Ei Eetu käsittäisi isomman varustehuoneen tarvetta, saati jotakin loimihuonetta, kun nykyiseenkin mahtui ihan hyvin. Ja mihin sellaiset edes sijoittaisi täällä? Kävelytyskoneen päälle ei kukaan ymmärtänyt mitään, paitsi ehkä Oskari on saattanut sellaisen nähdä. Toinen kenttä toisi tuplavaivan kunnossapitoon eikä yksi Eetu määräänsä enempää ehdi. Tosiasia oli se, että Hopiavuori oli vaatimaton paikka ja sellaisena pysyisikin.

Olihan täällä hyvä hoito hevosille, kiirehdin puolustamaan. Erinomainen heinä, kokopäivätarhaus, ja maneesi oli aina maneesi. Se oli enemmän kuin joissain paikoissa, mutta samalla vähemmän kuin joillain toisilla talleilla. Niin se oli: täällä hoidettiin hevonen kunnolla ja muusta ei sitten niin ollut väliä. Totta kai puitteiden vaatimattomuus näkyi myös hinnassa, joka oli niin halpa että olisi naurattanut, jos se ei olisi itkettänyt noin niin kuin Eetun puolesta. Ei se minulla ollut rahasta kiinni. Pystyisin ihan hyvin maksamaan kaksinkertaisesti tai kolminkertaisesti nykyisen tallivuokran verran, ei olisi kahden hevosen kanssa edes ongelmia vielä.

Se oli ihmiset ja tunnelma, mikä oli pitänyt minut Hopiavuoressa. Tämä oli kuin lintukoto, kiva talliporukka (noo, poikkeukset vahvistanevat säännön) ja tallille tuli aina mielellään. Paitsi nyt, kun kaikki olivat jähmettyneitä, surullisia, vaivautuneita tai muuten vain tolaltaan, ja tallilta halusi lähinnä vain mahdollisimman pian pois. Vaikka Eetu miten pyyteli ihmisiä tupaan taas vanhaan malliin, niin minä en voinut. Istua nyt pöydän ääressä ja näytellä että kaikki oli hyvin, juoda teetä valkoisesta mukista niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Leikittää Mielikkiä Nellyn kutomalla joulusukalla, joka muistutti ihan vauvantossua.

Kipusin termospulloni kanssa tallinvintille vain huomatakseni että se oli tyhjä ja pimeä. Noh, kaikki muut olivat sitten kai menneet sinne tupaan. Löysin itseni seisomasta pimenevällä tallinpihalla osaamatta astua kohti tupaa tai autoa. Ilmassa kieppui lumihiutaleita yhä tihenevinä pilvinä. Tiesin, että imin ihmisten tunnelmia liikaa itseeni, mutten voinut sille mitään. Olin kai sillä tavalla herkkä, vaikken olisi halunnut olla. Tietokoneet olivat helpompia kuin ihmiset, ja kaivinkoneet.

Auto napsautti lukituksen pois päältä juuri sopivasti kun ojensin käteni kohti kahvaa. Istahdin autoon, laskin termarin repsikanpaikalle ja kuuntelin miten moottori hyrähti hiljaisesti käyntiin. Minun pitäisi ravistella itseni tästä apatiasta ennen kuin lähtisin ajamaan, muuten törmäisin johonkin tai löytäisin itseni jostain… puolesta välistä matkalla Tampereelle varmaan. Valikoin Spotifysta ysäri-soittolistan ja väänsin äänen hieman liian kovalle.
— Voi paska, totesin autolleni, vaikka se oli hyvin syytön mihinkään.

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on vähän tämmöinen, joka piti vain rykäistä tulemaan. Ei kauhean sosiaalista vaan tämmöistä omien ajatusten selvittämistä ääneen sopivan uhrin läsnäollessa.)

Syyllinen
Hengitys huurusi ilmassa, kun ratsastimme auringossa kimaltavien hankien keskellä. Olimme molemmat kaivaneet kaapista kaikki paksuimmat ratsastustamineet päälle ja kun sanon kaikki, tarkoitan todellakin kaikki. Olo oli topattu kuin Michelin-ukolla, silti pakkanen pääsi nipistelemään poskia. Maastolenkki ei vaikuttanut järkevän aikuisen valinnalta, mutta maisema oli kaunis.

— Toivottavasti ei tarvitse mistään syystä laskeutua satulasta, koska mä en pääse näissä kamppeissani varmasti enää takasin satulaan ilman jakkaraa, Heli naurahti.
— Toivottavasti tosiaan ei. Onhan Inkalla tilsakumit, ettei tartte kavioita putsata kesken matkan?
— On joo, vaikkei tää olekaan sitä pahinta tilsakeliä.

Jutustelimme kaikenlaista hevosista ja tallijutuista, mutta kuin yhteisestä sopimuksesta välttelimme puhumasta Nellystä tai Eetusta tai mistään heihin liittyvästä. Ei tehnyt mieli, sillä tallin tunnelma oli ihan tarpeeksi painostava ilmankin. En tiedä miten Heli asian koki ja ajatteli enkä tiennyt olisiko minun pitänyt kysyä vai nimenomaan olla kysymättä, ottaen huomioon historian. Itse en halunnut puhua enkä ajatella mitään, mutta Heli lähti sitten kuitenkin sille linjalle:

— Kuule, hän sanoi kun olimme ratsastaneet hetken aikaa hiljaa, — mitä sulle varsinaisesti kuuluu? Sä oot ollut jotenkin hiljainen ja vältellyt muita viime ajat. En mä tarkoita udella mut ajattelin vaan kysyä, että onko kaikki ok.

Yhtäältä minusta tuntui, että kunpa maa nielaisisi minut nyt just heti, niin ei tarvitsisi vastata. Toisaalta halusin ihan kuolettavan paljon avautua, kertoa Helille kaikki ja olla pieni ja surkea, edes hetken. Älytöntä, koska kävin edelleen terapiassa tai en minä tiennyt, että voiko sitä varsinaisesti terapiaksi sanoa, mutta joka tapauksessa psykologin juttusilla avautumassa ja saamassa tarpeen mukaan neuvoja, päänsilitystä tai perseelle potkimista. Ja Harri tiesi kaiken tai ainakin melkein kaiken. Että sälytäpä toki omat murheesi vielä viattoman Helin harteille! Varmasti hänellä oli omiaankin. Vaan itsepä kysyi.

— No, aloitin vähemmän vahvasti. — Eihän tässä nyt sillai mitään niin ihmeellistä ole, mut… No, sen verran varmaan olet kylän juoruja kuullut, että mun mummu kuoli marraskuussa ja se on nyt tainnut ottaa kovemmalle kuin olisi luullut.
— Joo kuulin siitä. Ja osanotot, jos en ole sanonut aiemmin, en varmaan, en ainakaan muista. Hän oli aika vanha?
— Joo, kiitti. Ja joo, olihan mummu päälle 90, että sillai ei varsinainen yllätys, mutta oli se silti vähän äkillinen. Meni aivoverenvuotoon vaikka oli ollut vielä edellisenä päivänä ihan terve itsensä.
— Aaa, aivan. Mä ajattelin, että jos hän olisi sairastanut pidemmänkin aikaa jotakin että hiipunut hiljaksiin pois. Tuommoinen on vähän yllättävä ja kyllähän se aina varmasti jonkinlainen shokki on.

Me olimme mummun kanssa jutelleet kuolemasta aika paljonkin, eritoten sen jälkeen kun isä ja Jarno olivat kuolleet. Mummu ei pelännyt kuolemaa, hän luotti siihen että se ei olisi paha asia ja toivottavasti ei tuskallinenkaan. Tiesin että mummu oli ihan valmis lähtemään, siitäkin oli ollut puhetta, joten en surrut mummua mummun itsensä takia. Mutta vaikka miten järkeilisi itselleen, että aihetta ei ollut surra eikä murehtia, niin suru ja ikävä eivät lähteneet silti mihinkään. Se kai sitten sai pinnan kireälle ja kaikenlaiset pikkuharmit eskaloitumaan maailmanlopuiksi.

Ja sitten tämä Nellyn ja Eetun vauva! Se jos mikä oli epäreilua että kuolee ennen kuin ehtii edes syntyä. Minusta tuntui kuin olisin jotenkin syyllinen siihen, ihan kuin kaikki minun ympäriltäni kuolisi pois kun ensin meni isä ja Jarno, sitten mummu ja vauva. Lisäksi olin toivonut jossain vaiheessa, että Nelly ei olisi raskaana, koska se pilaisi kaiken tai ainakin minun elämäni ja veisi minulta valmentajan. Tätähän nyt hierottiin oikein suurella kädellä minun naamaan, nyt ei ollut vauvaa, nytkö oli hyvä sitten? Voi luojan tähden että tunsin itseni ilkeäksi, pahaksi ja kamalaksi, kertakaikkiaan kelvottomaksi ihmiseksi, vaikka samalla tajusin kyllä, että se oli aika inhimillistä. Terapeuttikin, ainoa jolle olin uskaltanut tunnustaa tämän, sanoi niin.

Melkein kerroin tämänkin Helille, mutta sain nielaistua sanat tarpeeksi ajoissa. Heli ei varmaan puhuisi minulle jos kertoisin. Pitäisi jonakin psykopaattina tai ties minä hulluna, koska ei kai kukaan toivo, että toinen ei saisi vauvaa. Ei varmaan edes Heli, edes tässäkään tapauksessa. Sen Heli sanoi ymmärtävänsä, että jotenkin tämä vauva-juttu nyt osui sitten niin samaan kasaan mummun kuoleman kanssa, että murehtimiseni sai siitä jonkinlaista lisäkierrettä. Se riittäköön paljastukseksi tällä kertaa.

— Niin ja sit Harri, sanoin vielä vaikka Hopiavuoren tallin katto häämötti jo puiden välistä. — Kun mä pelkään, että jos Harri saa tästä jotenkin päähänsä että sekin haluaa lapsia.
— Ni? Helin äänensävy oli ihmettelevä.
— No kun mä en… no siis mä en tiedä saanks mä lapsia, en ole koskaan yrittänyt. Ja mä oon vähän vanhakin, ekakertalaiseksi ainakin. Eikä mua nyt sillä tavalla välttämättä kiinnostais ehkä yrittääkään. Me puhuttiin tästä Harrin kanssa aiemmin ja se sanoi ettei häntä haittaa vaikkei lapsia olekaan, mut jos se tuleekin toisiin ajatuksiin. Kun meillä on tässä ollut naapurin kersat hoidossakin ja se on tykännyt niiden kanssa touhuta ja siitä varmaan kyllä tulis ihan erinomainen isä.
— Ehkä Harri sanoo jos se tämmöisiä miettii, Heli totesi hieman laimeasti, mutta tallinpiha oli jo ihan lähellä, niin ei tässä enempiin analyyseihin ollut enää aikaakaan. Minusta tuntui että polvista alaspäin oli kadonnut jo tunto vaikka olin yrittänyt liikutella jalkojani. Salierin mustassa harjassa oli kevyttä huurretta.

[Sonja T.Valvoja]

Perheidylli
Pihaan oli ilmestynyt lumiukko sillä aikaa kun olin tallilla. Sillä oli käpy nenänä, kaarnanpalasilmät, suu tehty oksista ja hiukset heinästä. Kädessä seisoi osmankäämin pötkö kuin paraskin lasermiekka. Ja kuraeteisessä oli vastassa hujanhajan kumppareita, haalareita ja märkiä hanskoja. Riisuin tallivaatteeni sinne sekaan.

— … melkein maahan asti. Niistä oli oikein mieluista saada pieni menninkäismuori joukkoonsa…
Harri istui sohvalla Sofia sylissään ja Lauri vieressään. Sofia oli tullut meille hoitoon täksi viikoksi kun kaikilla muilla paitsi Harrilla oli töitä ja menoja. Päiväkodissa oli liikkeellä flunssa, jota kukaan ei halunnut saada. Laurikin oli tullut tänne koulusta päästyään.

Harri keskeytti lukemisensa:
— Kattokaas kuka tuli. Ny mennään syömään, ruoka on just uunissa.

Lapset kitisivät vastaan: lukeminen oli vielä kesken, edes tämä luku loppuun, jooooko. Kallistivat päänsä ja levittivät hyväkkäät vielä silmänsä oikein suuriksi. Minä tiesin tämän tempun ja silti siihen murtui joka kerta. Harri ei ollut minkäänlainen poikkeus. Sanoin hymynkare suupielessä ettei minulla ole niin kiire syömään, etteikö yhtä lukua voisi lukea loppuun ennen sitä.

— Sinä yönä nukuttiin Karoliinamuorin kolossa sikeästi ja tyytyväisinä, Harri luki ja sulki kirjan päättäväisesti. — Ja nyt kipin kapin käsipyykille ja syömään.

Lapset tottelivat kiltisti kun olivat saaneet tahtonsa läpi ja vilistivät vessaan. Sofia tarvitsi vielä vähän apua pesemisessä, joten menimme perässä. Ja pesimme tietenkin kädet myös itse, täytyihän meidän näyttää hyvää esimerkkiä.

Ruokailussa kesti minusta ihan liian kauan, sillä minulla oli kahdenkeskistä asiaa Harrille. Kun kaikki vihdoin saivat syötyä, hätistelin Sofian leikkeihinsä ja Laurin tekemään läksyjään.
— Onks sulla mitään tietoa, mitä Nellylle on tapahtunut? sipisin Harrille hiljaa, niin etteivät lapset kuulisi.
— Mitä? Ei. Sähän siä tallilla kävit. Mitä sitte on sattunu?
— Mä en oikein tiedä, en kehdannut kysyä suoraan keltään. Mutta Eetun ja Nellyn vauvalle on ehkä käynyt jotakin.

Hieman kiivaampi uloshengitys, katse harhaili jonnekin alemmas ja käsi hamuili tiskipöydän reunaa. Niitä ei olisi edes huomannut, jos ei olisi tiennyt niitä melkein odottaa.

— Ootsä varma? Harri nosti taas katseensa.
— En, ravistin päätäni, — mutta… kaikki ei ole kunnossa. Nelly makaa olohuoneen sohvalla, mä ymmärsin että se olisi ehkä operoitu jotenkin. Eetu tekee tallissa töitä kuin sekapäinen. Ja molempien äidit on siellä, Ritva ja sit Nellyn äiti.
— Olisko Nelly saanut keskenmenon?
— Se ei ole tässä vaiheessa enää keskenmeno, se oli niin pitkällä se raskaus. Sitä mä vaan että jos se vauva olisi syntynyt keskosena ja olisi tehohoidossa, niin Nelly ja Eetu olis varmasti siellä sairaalassa, ei kotona.

Harri katsoi minua silmiin ja haki varmistusta vaihtoehdolle.
— Ei voi olla totta…

[Sonja T.Valvoja]

Alkeiskurssilainen ja puskaratsastaja
— Mistä mä Mortille ratsastajan taion?
— En minä tiedä, kysy joltain, puuskahdin ja keräsin voimia ollakseni huutamatta. — Oskarilta vaikka.
— Se ei oo viä palannu joulureissultaan.
— No Eira sit. Ratsasta sä Mortilla ja anna Salieri Eiralle. Menkää vaikka maastoon.
— Mä en kyl uskalla lähteä Mortin kans maastoon. Ja eiks sen liikuntaa pitäny lisätä?
— Voi perkele… Hautasin kasvot käsiini. Kaikki kaatui taas niskaan.

— Tuu nyt säkin tallille, kai ne työt oottaa sen verta kun ennenki on oottaneet. Tekis sulle hyvää saada vähä raitista ilmaa. Harrin ääni oli suostutteleva, vaikka tiesin että hän oli oikeassa. Neljännen kerran nielaisin kielen päälle ryömivän alkukantaisen halun huutaa.

Lähtiessä lykkäsin auton avaimet Harrin kouraan sanomatta mitään. Tässä mielentilassa ajaisin varmaan jonkun yli. Ei Harrikaan uskaltanut ihmetellä ääneen vaikka yleensä ajoin itse. Matkalla Hopiavuoreen soi vain autoradio ja lumisen maiseman tuijottelu sai kierrokset vähän laskemaan.

Tarhan portilla en voinut olla jo hymyilemättä kun Salieri ja Mortti nujusivat keskenään. Ne kai kuvittelivat olevansa nuoria oreja, kun tarjoilivat toisilleen etujalkaa ja puolivillaisesti hyppivät pystyyn yrittäen vähän niinkuin napata toista, muttei sitten kuitenkaan vakavissaan ainakaan. Salieri pyörähti ympäri heti kun kutsuin niitä, Mortti mietiskeli vähän aikaa, mutta päätti sekin tulla. Loputkin kaikesta harmistuksesta haihtui sitä mukaa kun suin Salieria. (Muistin Nellyn opetukset hevosten pakan sekoittamisesta ja rutiinien rikkomisesta, joten Harri sai tänään sukia Mortin, vaikka minä sen ratsastaisinkin. Mortti oli vähän ihmeissään, Salieri oli tyytyväinen, koska syötin sille salaa banaania vaikkei yleensä ollut tapana ennen ratsastusta.)

Minä en sillä tavalla pystynyt keskittymään omaan ratsastukseeni, kun ratsastin Harrin kanssa yhtä aikaa. Kerroin Harrille kyllä, mitä hän kunakin kertana voisi Salierin kanssa tehdä ja hän teki kyllä ihan ohjeiden mukaan. Mutta vaikken olisikaan puuttunut ratsastamiseen muuten, Harri kysyi kuitenkin silloin tällöin neuvoa ja mielipidettä. Mietin itsekseni, että pitäisiköhän pyytää Nelly opettamaan Harriakin. Tai kun Nelly jäisi äitiyslomalle, niin joku toinen valmentaja, joku sellainen joka voisi tulla Hopiavuoreen valmentamaan. Vaan kuka tulisi opettamaan alkeiskurssilaista ja puskaratsastajaa? No, kai jostain joku rahanahne löytyisi…

Mutta ei sen väliä! Mortti tuntui tänään aivan erityisen hyvältä ratsastaa, en tiedä miksi, en osannut analysoida sitä ja ei se kai niin välttämätöntä ole aina tietääkään kaikkea joka kerta. Se tallille lähteminen oli hyvä idea. Oli todella tyytyväinen Morttiin, itseeni ja koko maailmaan kun loppujäähdyttelyjen jälkeen laskeuduin satulasta. Olin tyytyväinen myös Harriin ja Salieriinkin, sillä Harrin ratsastus ja hevosenkäsittely ei mitenkään kavaltanut sitä, että hän oli ratsastanut vasta reilun puoli vuotta. Sen se kai tekee kun ratsastaa niinkuin usein kuin Harri tätä nykyä.

— Tuutsä tupaan kans? Harri kysyi kun oli saanut Salierin hoidettua ja varusteet paikoilleen. — Mä kävisin kahveella.
— Senkun, mä järkkäilen vähän noita kaappeja.
— Tulisit ny säkin, ehtii ne kaapit myöhemminki.
— En mä nyt, mene sä vaan.

Tällä kertaa pidin pääni ja lähetin Harrin itsekseen tupaan. Selittäköön mitä selittää kun minä en tullut myös. Niklas minut löysi satulahuoneesta Mortin satulaa kuuraamasta.
— Ai moi, sä piileskelet täällä.
— En mä mitään piileskele, naurahdin. — Tää satula kaipasi vain putsaamista ja tarttee ehtiä töihinkin vielä tänään.
— Jaa, säkö nyt sit kumminkin olet töissä nämä välipäivät? Niklas sanoi miettivästi. — Etkös sä sanonut pitäväsi vapaata…
— No joo, mut tuli vähän muutoksia suunnitelmiin, sanoin kuin ohimennen. Olin käynyt tästä keskustelun sekä esimieheni että Harrin kanssa, koska mitään suunnitelmienmuutoksia ei oikeasti ollut. Minä vain kaipasin töitä vaikka samalla tiesin, että se ei nyt ehkä ollut se paras temppu tässä vaiheessa. Mutta ajattelin mieluummin töitä kuin sitä.

[Sonja T.Valvoja]

Huudan, potkin ja rikon tavaroita
Sain tonkia varustekaappia tovin, ennen kuin löysin mittanauhan. Ei sitä Salierin kanssa juuri tarvinnut, mutta Mortin satulavyö oli mennyt mielestäni tiukemmalle kun se minulle tuli ja mielenrauhan takia piti nyt sitten tarkistaa.

Harri tuli tietenkin uteliaana katsomaan, mitä puuhasin.
— Mittaan tän rungonympärystä, sanoin. — Mittasin sen silloin kun Mortti mulle tuli. Täytyy nyt katsoa, että onko se lihonut kun satulavyö ei tainnut mennä enää samaan reikään kiinni kuin aiemmin.
— Pitääks hevoset mitata kans säännöllisesti?
— Hyvähän se olisi, mutta mä olen vähän ollut lepsu. Kun Salieria ei tartte, mä näen yleensä että mikä on tilanne. Viimeistään satulavyöstä, jos ei muuten.

Mitan lukema sen kertoi: Mortti oli tosiaan lihonut, ei mitenkään järjettömästi mutta sen verran kuitenkin ettei sitä mittavirheen piikkiin voinut panna. Olin uuden edessä. Salierin painoa ei koskaan tarvinnut vahtia, sillä se ei helposti lihonut vaikka olisi syönyt mitä. Kesälaitumella se oli saanut kerättyä vähän massaa ympärilleen. Se oli ollut lähinnä vain hyvä juttu minusta. Ei se liian lihava ollut silloinkaan ja nyt se kasvatti lähinnä vain talvikarvaansa. Mutta Mortti oli näemmä toista maata.

Tein muutamia nopeita muutoksia ruokintaohjeisiin. Väkirehuista voisi nipistää vähäsen ja vaihtaa johonkin vähäenergisempään. Heinänsyöttöön en menisi koskemaan ainakaan nyt ensimmäisenä. Salieri ja Mortti tarhattiin yhdessä ja Salierilla ainakin pitää olla vapaa heinä tarhassa, niin että Mortin heinänsyöntiä oli paha mennä rajoittamaan. Lisäksi uskoin lujasti siihen, että heinä hevosen tiellä pitää. Tosin eipä minulla ennen ollutkaan helposti lihovaa hevosta.

Sitten liikutusta voisi lisätä järkevissä määrin. Tai ei niinkään lisätä, mutta tehostaa nykyistä. Ehkä se tällä hoituisi ja jos ei, pitäisi kysellä joltain asiantuntijalta enemmän neuvoja. Mortti oli tarkastettu perusteellisesti ostettaessa eikä silloin ainakaan löytynyt mitään indikaatiota mistään, mikä tämän voisi aiheuttaa.

Mutta minua harmitti silti vielä kotonakin. Olin kelvoton hevosenomistaja, aivan täysin paska. Miksen ollut tajunnut, että se satulavyö oli kinnannut vähän jo aiemmin? Mitä minun nyt pitäisi tehdä? Myydä se? Selkeästikään en osannut mitään. Päästää nyt hevonen tuolla tavalla lihomaan. Selkärangassa kihisi ärsytys, teki mieli huutaa ja kiljua ja potkia ympäriinsä ja rikkoa tavaroita.

Ja samalla ärsytti se ärsytyskin: oliko tässä nyt oikeasti tällainen katastrofi käsillä? No ei! Luonnollisesti se ärsytti vielä vähän enemmän. Vastoin tapojani äyskin Harrillekin, mutta hän oli vain kuin olisi vetänyt rauhoittavia. Jos sanoisin meneväni takapihalle hyppimään tasajalkaa, luultavasti Harri sanoisi vain ”Aha” niin kuin se olisi normaali tapa aikuisen ihmisen toimia. Eikä se Harrin vika ollut edes, pitäisi pyytää anteeksi mutta se ei suostunut tulemaan suusta ulos. Paha minä. Ilkeä minä. Tyhmä minä.

[Sonja T.Valvoja]

(Menen nyt hävyttömästi sotkemaan näitä kaikkia asioita keskenään ja keksimään omiani, mutta tuli nyt vain halu kirjoittaa tällainen teksti.)
Kirjoitettu Harrin vinkkelistä

Syli, olkapää tai kuunteleva korva
Hiippailin vaivihkaa työhuoneen ovelle. Sonja luki joitakin papereita otsa keskittyneessä kurtussa.
— Hei, sori et häiritsen, mut voisinks mä lainata Audia pariks tunniks?
— Toki, en mä sitä tarvi. Mihis sä olet menossa?
— Nelly pyysi Whatsappissa apua. Sen piti kauppaan mennä Camillan kyydis mutta Camin autossa on jotaki vikaa, ni se ei voikaa ny sit. Mä lupasit sit lähtee. Ja mä en tiä et starttaaks toi Mini kans kun ei sillä ei oo aikoihi ajettu.
— Juu, ilman muuta, Sonja sanoi ja uppoutui taas papereihinsa.

— Ihanaa kun teillä on näin korkea auto, Nelly sanoi kun vääntäytyi ähkäisten etupenkille. — Ei tartte köntätä mihinkään maanpinnan tasolle mistä ei pääsisi ilman vinssiä ylös. Ja kiitos tosi paljon että lähdit kuskiksi.
— Ei kuule mitää, kiva et voin olla avuks. Mulla on täs ny hyvin aikaa.

— Niin, Sonja kertoi että sä olet joutunut lomautetuksi, Nelly muotoili varovasti pienen hiljaisuuden jälkeen.
— Joo, nii on tosiaan, sanoin mahdollisimman aurinkoisesti yrittääkseni hälventää Nellyn äänestä kuultavaa huolta.
— Miltäs se on vaikuttanut?
— No oliha se aluks tietysti melkonen shokki, myönsin Nellylle, koska Sonja oli ilmiselvästi puhunut asiasta vaikka oli sanonut ettei puhu. Ymmärsihän sen, että jollekin piti puhua kuitenkin. Ja muut tallilla eivät tienneet asiasta selkeästikään mitään, niin että lörpöttelystä ei ketään voinut syyttää. — Vaikkei se periaattees kyl mikään yllätys ollu. Nyt oon alkanu melkein tykätä siitä ajatuksesta, että oon tän talven ny sit vapaalla.
— Niin, jos ei ole taloudellisesta tilanteesta huolta, niin onhan se melkoista luksusta. Oliko se peräti 3 kuukautta?
— Joo ja kyl se näyttäs siltä että työt jatkuu maaliskuulla. Jos ei jatku, ni sitte tarttee kyl ruveta kattelemaan uutta duunia, koska sit ei nykysellä työnantajalla mee todellakaan hyvin. Mut se on sen ajan murhe.
— Toivottavasti keväällä tämä korona-tilannekin olisi parempi jo sitten.
— Niinpä, toivotaan!

Tulin sitten avomielisyyksissäni kertoneeksi Nellylle myös sen, että minua oli alkanut vähän hävettää oma käytökseni. Nelly oli tarpeeksi tuttu molemmille, että kertominen tuntui sinänsä luontevalta, mutta kuitenkin sopivan verran ulkopuolinen.

Olin ollut todella paska avomies, sanoin, vaikka en minä tietenkään voinut mitään sille, että lomautus oli aluksi tuntunut tosi pahalta. Mutta herran pieksut, Sonjan mummu oli kuollut vastikään ja Sonja olisi tarvinnut… jotakin apua, tukea, läsnäoloa, sylin, olkapään tai kuuntelevan korvan. Ja minä en ollut oikein pystynyt siihen ja nyt se hävetti.

Mummun kuolema vaivasi Sonjaa, vaikka hän sen kiistikin. Mitä muuta se voi olla, kun toinen herää aamuyöstä ja unohtaa syömisen? Varsinkin kun aikanaan kertoi oireilleen juuri samalla tavalla isänsä ja puolisonsa kuolemien jälkeen? En tiedä miksi Sonja ei sitä tunnustanut, eikö hän ollut huomannut itse vai eikö vain halunnut myöntää sitä minulle. Jälkimmäinen mahdollisuus pisteli omaatuntoa, sillä hän saattaisi hyvin ajatella ettei halua sälyttää minun harteilleni omia ongelmiaan, kun minulla oli omiakin. Hah! Joskus teki ihan hyvää panna ne omat ongelmansa jonkinlaiseen perspektiiviin.

Nelly sanoi ymmärtävänsä ajatukseni, mutta myös Sonjan tilanteen. Molemmilla oli vähän huono hetki nyt, joskus näitä vain sattui yhtäaikaa. Todennäköisesti mitään täysin korjaamatonta ei ollut vielä tapahtunut, hän lisäsi. Toivoin samaa.

Siinä välissä olimme ehtineet kaupalle asti. Nelly otti ostoskärryt, joita minä tarjouduin työntämään, mutta sain kiellon. Kuulemma helpotti kävelyä ja toimi oivallisena tukena. Sen sijaan sain noukkia tavaroita kärryihin ohjeiden mukaan ja kantaa kassit autoon. Nellyn kiitokset Hopiavuoren tuvassa olivat sydämelliset, mutta sanoin että pyytäisi apua jatkossakin milloin sitä vain tarvitsi. Siitä tuli aina niin hyvä mieli. Starttasin auton tallin pihasta ja suuntasin kohti Orionia. Jos se Sonja ei ollut vielä syönyt mitään, niin kuin ei varmaan ollutkaan, tekisin lounasta hänelle.

[Sonja T.Valvoja]

Murusia 1
— Etkö sä muka tiennyt, että Niklas ja Marshall on pari? kysyin samalla kun heitin hupparini nojatuolin selkämykselle.
— En. Ei ne juur sitä esille tuo.
— No eeei, mutta kyllä sen on huomannut vaikkei ne sitä nyt kuulutettaisikaan ääneen.
— Emmä vaan. Kun ne kerran on sanoneet olevansa kämppiksiä, niin mä oon aatellut että ne nyt sit on vaan kämppiksii enkä sen enempää vaivannu päätäni sillä.
— Onhan se niinkin.

— Onks tuolla tallilla sit muitaki pariskuntia, jotka ei kulje rakastuneesti käsi kädessä niinku me?
— No Hello ja Tide, jos et ole sitä tiennyt, vastasin. Eivät hekään pahemmin sitä alleviivanneet, mutta olin varma siitä asiasta kyllä myös. — Mut se on jo vanhempi kuvio.
— Täh?! Ei voi olla.
— Miten niin ei?
— No en mä tiiä, Harri mutisi vaisusti. — Kai se sit voi olla…

[Sonja T.Valvoja]

Nyttynen
Harri oli kahvinhimossaan houkutellut minutkin Hopiavuoren tupaan. Ehdimme juuri astella keittiön ovelle kun jalkoihin pyörähti pieni mustanpuhuva naskalihammas. Minä vajosin välittömästä lattialle istumaan ja pentu kiipesi innoissaan syliini. Harri katsoi koiranpentua kaipaavasti, mutta kahvipannu vei sillä kertaa voiton.

— No mitä Nyttynen, pieni hiiviö. Pthyh, älä sentäs nuole naamaa. Sä olet ihan villitty, lässytin villille väkkärälle, joka ei tiennyt miten päin olisi kieppunut ja kieppui sitten varmuuden vuoksi joka suuntaan.

Janna katsoi pentuaan hymyillen kuin äiti lapselleen. Hän kaivoi taskustaan pienen lelun, jonka heitti minulle.
— Tosson purulelu jottei sun tartte sormias sille syättää.
— Kiitti, sanoin ja tarjosin lelua Myssylle. Se alkoi näkertää leluaan ja rauhoittui samalla. Kauaa ei mennyt kun pentu torkahti syliini lelu suupielestä roikkuen. Silityksen lopettaminen sai aikaan pienen närkästyneen narinan, joten katsoin parhaaksi jatkaa. Taisi olla vähän väsynyt kaveri, olin nähnyt sen peuhaavan ulkona.

— Jaha, soon tainnut riakkua ittensä väsyksiin, Janna huomasi.
— Joo, näemmä. Sammui kuin saunalyhty, mutta auta armias jos lopettaa rapsuttelun, niin saa pahaa silmää.
— Sää jourut istumaan siinä jonkin tovin.
— Ei kuule haittaa… sanoin ja katselin hymyillen nukkuvaa pikkukoiraa sylissäni.

[Sonja T.Valvoja]

Dodii! TÄTÄ en olisi nähnyt tulevaksi. Piti ihan tavata pari kertaa sana sanalta, että luinko varmasti oikein. Nellyn reaktio on yllättävä, mutta samalla todella ymmärrettävä ja inhimillinen. Järjettömän surun keskellä yksi ihan pieni ärsytys saattaa napsauttaa sen kamelinselän poikki. En vain jotenkin osannut ajatella, että ikinä Hopiavuoressa näin kävisi tai ylipäänsä, no, missään. Tunnistan itse nuo Nellyn moodit tosi hyvin, joko sitä haluaa hautautua sängynalusen viimeiseen peränurkkaan tai sitten ei tarvitse kuin hiusharjan pudota lattialle, niin haluaa repiä sen atomeiksi ja viskata kiertoradalle. Jep jep, en minä siis mutta kaverit…

Piti jo aiempaan Nellyn tekstiin kommentoida, että haluan todellakin nähdä miten Nelly selviää tästä vai selviääkö lainkaan. Ja Eetu, vaikka tässä ei nyt Eetusta olekaan kyse. Ja nyt sitten osiltaan myös Janna, jonka tilanteelle Nelly on ihan sokea, mutta sellaista se on. Janna varmaan vetäytyy entistä tukevammin kuoreensa.

[Sonja T.Valvoja]

Iiih, toistan itseäni, mutta ihana Marshall! Nämä on aina jollain tavoin niin kivoja tekstejä, kun katsotaan jotakin tilannetta ensin toisen näkökulmasta ja sitten toinen kirjoittaa oman näkökulmansa. Siinä pääsee hirveän hyvin perille siitä, millaisia eroja ja samankaltaisuuksia hahmoilla ja tutustuu niihin taas vähän paremmin. Mitään järkevää kommenttiahan ei nyt irtoa, mutta jos jotakin pitää sanoa niin kaikin puolin hyvin eteenpäin soljuva vastine Jannan tekstiin.

[Sonja T.Valvoja]

First things first: oi että, ihana Marshall tuossa lopussa! Tiedän ettei tämä ole Marshallin itsensä kirjoittama ja että on otettu taiteellisia vapauksia toisen hahmon suhteen, mutta niin me kaikki ja toivon todella että Marshallin kirjoittajankin mielestä juttu toimii, koska onhan se nyt ihana. Itse en jotenkin osaisi Marshia kuvitella tämmöiseen tilanteeseen, kyselemään toiselta ja halaamaan. Minulla on Marshallista vähän jäykkä mielikuva, voi johtua kielenkäytöstäkin ihan se. Niklaksen olisin ottanut itse ennemmin tähän tilanteeseen, mutta toisaalta Niklas on taas vähän… no, härvä. Ei se huomaisi enkä tiedä osaisiko toimia jos joutuisi yllättäen lohduttajan asemaan. Mutta sitten kun mietin tätä tarkemmin, niin ei se niin hassulta loppuviimeksi vaikutakaan, että juuri Marshall huomaa että jotakin on vialla ja lohduttaa. Kyllä se on lopulta uskottava, onhan tällaisesta ollut ainakin jotakin vihjeitä siellä täällä, vaikka Marsh ehkä vähän pitääkin kynttiläänsä vakan alla tämmöisissä asioissa. Ulkopuolisen on aina vähän vaikea olla olemassa ja Marsh on ulkopuolinen tai ainakin kokee itsensä ulkopuoliseksi jo pelkän kansallisuutensa takia (luulen ainakin).

Noin. Kun tästä lopun ja Marshallin ihastelusta pääsin ylitse, niin toinen mieleenjäänyt asia on tuo kun Niklas kyselee syntymäpäivästä, josta itse ei halua tietää mitään. Tunnistan tuon metodin kyllä hyvin: ensin maalaillaan hirmuiset pilvilinnat että kaikki on oikein ihanasti ja oli saatu lahjaksi Ferrari ja laatikollinen vuosikertasamppanjaa, ja sitten lopuksi todetaan, että no ei vaan, vitsi-vitsi, ihan tavallista oli. En tiedä mitä se varsinaisesti tässä tilanteessa palvelee, jonkinlainen pakokeino tai mustaa huumoria, vaikkei ketään varsinaisesti nauratakaan, tai ehkä Janna yrittää vähän infota Niklakselle, että tämä ei nyt ollut ehkä hyvä kysymys tai jotakin.

Ja sitten tuo tunnelman vaihtelu! Alkaa varovaisen odottavissa, mutta ihan peruspositiivisissa merkeissä ja nousee kun mainitaan sätkivä pentu ja musta-ruskea-valkoinen hyrrä. Siihen tulee pudotus kun Janna kertoo työpäivästään ja muut toteavat, että se skumppaversio olisi ollut kivempi. Sitten taas alkaa mennä paremmin kun pennut pyörivät ulkona ja niiden toilailuille lumihangessa varmasti ainakin hymyillään, jos ei suoranaisesti naureta. Ruokapöydässäkin vielä tunnelma on ihan plussan puolella, mutta sitten Niklas avaa suunsa ja taas mennään, tällä kertaa ihan sinne pohjamutiin asti. Janna-raukka. Tämä lopun Marshall-kohtaus lämmittää sentään vähän eikä teksti pääty mihinkään totaalikuoppaan, mikä on kauhean kiva ainakin minusta.

[Sonja T.Valvoja]

A. Tervetuloa, kiva saada uusia naamoja tänne.
B. Älä ota tästä paineita, mutta todella vahva aloitus! Ensinnäkin tosi hyvin kirjoitettu tämä teksti, siitä saa heti kiinni hahmoista ja tunnelmasta. Ja toiseksi, jäin kihisemään uteliaisuudesta, että mitä ihmettä tällaisesta kuviosta voi tulla. Jatkoa odotellessa siis…

[Sonja T.Valvoja]

Ai vitsi, Ritvahan on tässä aivan tunnistettavissa siksi tietyksi ihmistyypiksi, joka jakelee rahoja jokaisesta pikkupalveluksesta ja ihan liikaa. Köyhänä opiskelijana siitä oli toki kiitollinen, mutta aikuisena lähinnä vaivautunut. Sillä tottahan tämä ihmistyyppi ei todennäköisesti tajua, että lapsi kasvaa ja tulotaso samaten vaan lykkää seteliä kouraan vaikka toinen niittää monen tonnin kuukausipalkkaa (verojen jälkeen)…
Sitten siinä on se toinen puoli: rahalla pitää saada kaikki. Kun tarjoaa tarpeeksi rahaa, pitää toisen tulla tekemään mitä tahansa, milloin tahansa. Se on vallankäyttöä. En ole Ritvan hahmosta pitänyt mitenkään hillittömästi juuri siksi, että hän tuppaa päsmäröimään joka asiassa, vaikkakin todennäköisesti tarkoittaa ihan hyvää. Tämä korostaa asiaa entisestään, Alluhan on ihan tossun alla.

Sen takia minulle tuli jotenkin inha olo tästä tekstistä, vaikka oli siinä noita hauskojakin kohtia. ”iltaan mennessä variksetkin Eetun pihapuissa huusivat: Allu! Allu!” Jotenkin myös huvittaa tuo ilmaisu ”Hellon äijä”, kun sen on itse oppinut tuntemaan tietenkin Tiituksena ja mietin ensin että kuka ihmeen Hellon äijä.

[Sonja T.Valvoja]

Täällä eletään myös epätietoisuuden tilassa. Nelly noin vain kuulostaa itseltään ja vitsailee sushista ja kahvista… Niinkuin ei mitään? Argh! Ei voi olla!

[Sonja T.Valvoja]

Joo ei, kieltäydyn kans uskomasta nyt yhtään mitään. Torjuntareaktio.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on oikeasti ihan kauheata luettavaa. Olin salaa tyytyväinen, kun Chai häipyi kuvioista, sillä tämä Noa-Chai-kuvio on ihan liikaa minulle. Hyvää draamaa ja erinomaisesti kirjoitettua, en minä sillä, mutta kun minä tulen niistä aina niin vihaiseksi, varsinkin näistä Chain ajatuksista.

[Sonja T.Valvoja]

”Oikeestaan asia on niin et mä oon raskaana ja sä nukut sohvalla”
Luojan tähden, hyvä Nelly! Nyt ei irtoa muuta kommenttia kyllä, tämä on ollut omalla tavallaan riemastuttava jatkokertomus.

[Sonja T.Valvoja]

Hyvä, Niklas!

[Sonja T.Valvoja]

Ai että! Niklas on ihana. Eihän Eira tietenkään usko kertasanomisella, mutta jos kuitenkin jonnekin aivon väliin istahtaisi semmoinen pieni kaikerrus siitä, että kannattaisi etsiä se oma juttunsa ja mallinsa eikä yrittää ahtautua väkisin johonkin keinotekoiseen muottiin. Ja vitsit että sait Eiran kuulostamaan ihan just Eiralta itseltään! Se on aina kunnioitettava saavutus (minusta, varmaan muistakin).
Toivon todellakin, että Niklas sanoisi Eetu-Epäreilulle suorat sanat tuosta, vaikka Eira uhkailisi mitä.

[Sonja T.Valvoja]

Sonja ja Harri kävivät aattoaamuna ratsastamassa. He lähtivät maastoon, koska oli kaunis ilma, pikkupakkanen ja lunta. Matkan varrella aurinkokin näyttäytyi ja sai maiseman kimaltelemaan. Siitä piti ottaa kuva ja se näytti melkein tällaiselta:

[Sonja T.Valvoja]

Nyt Eetu on kyllä tosi epäreilu ja kaipaisi vähän ravistelua! Olen ihan pöyristynyt Eiran puolesta. Onneksi Eira ei jää sanattomaksi, eipä se kyllä sille sopisikaan. Eiran ajatuksenjuoksu on tuotu jälleen kerran esiin niin nerokkaasti, ettei voi kuin nostaa hattua. Tietysti sitäkin tekisi mieli ravistella vähäsen, sillä tavalla lempeästi juurikin noista ”miehekkäistä salaisuuksista” mitä Nelly sanoi.

[Sonja T.Valvoja]

Joskus sitä on vaan itsensä pahin kriitikko! En tiedä millaisia ne muut versiot olisivat olleet, mutta tämä on hieno, Camilla on siinä jotenkin niin… oma itsensä? Mutta silti vähän erilainen? Camilla on vähän haastava hahmo minulle, koska se tuntuu olevan tallilla ja muutenkin ihmisten ilmoilla niin kovin asiallinen ja vähän jäykkä ja hiljainen, vaikka sitten näistä muista teksteistä tietää että siellä taustalla ja pinnan alla on jotakin ihan muuta. Että supersuorittaja-Camillakin on oikeasti ihminen, se vain harvemmin näyttää sitä muille.
Mutta onneksi on Hello! Minä en osaisi kirjoittaa tällaista Helloa. Tai ollaanpa rehellisiä: minä en osaa kirjoittaa minkäänlaista Helloa. Mutta se toimii tässä, ihan kuulostaa olevan Hello äänessä ja onneksi on. En kommentoinut noihin aiempiin teksteihin mitään, mutta mielessä pyöri kyllä se, että Hello käsittelee tosi taitavasti Camillaa. Kuten tässäkin sanottiin, ajaa nurkkaan eikä jätä pakotietä = mahdollisuutta hokea yhä edelleen että kaikki on ihan ok.
Mutta jäi riepomaan tämän tekstin ja Camillan spin-offin tarinan aikataulutus: kumpi oli ensin? Nimittäin on jo ihan liian julmaa, että ensin Hello saa vähän nostettua Camillaa suosta ja sitten Camilla kuulee, että Steffe aiotaan viedä häneltä, josta oletettavasti seuraa uppoaminen entistä syvemmälle suohon.

[Sonja T.Valvoja]

Kaukoputki! Vitsit, tämä oli kyllä nyt yllätysveto. Jään odottamaan tosi innolla että mitä Eira on siitä (ja Santusta) mieltä. Kauhean samaistuttava tuo Santtu-parka tässä, kun on kova pohdinta menossa että jos se onkin ihan väärä lahja ja mitä jos sen vielä vaihtaisi. Kukapa ei itse olisi ollut joskus tämmöisessä tilanteessa… Köh…

[Sonja T.Valvoja]

Voi Nelly-parka, käy vähän sääliksi tuo kun pelottaa että miten pärjää ja pärjääkö edes. Kiva että tartuit Sonjaan, se kuitenkin on välillä tämä järjen ääni vaikkei lapsista itse perustakaan.

[Sonja T.Valvoja]

Ai helkkari, Eira on ihana ja Niklas on ihana! Ihan totta, viimeistään nyt tämän tekstin myötä minusta tuli ihan puhdasverinen Eira-fani. Sillä on oikea asenne, menee ja tekee ja kysellään lupia sitten jälkikäteen (jos sattuu muistamaan, voi kyllä unohtuakin). Ei tässä maailmassa kiltteydellä mitään saavuta, ainakaan jos on naispuolinen ja varsinkin teini-ikäinen. Lisäksi rakastan molemmissa teksteissä noita pieniä, hauskoja yksityiskohtia ja sanavalintoja. Sen parempaa analyysiä tai kommenttia tästä ei nyt irtoa, olen ihan innoissani tuosta Eirasta.

[Julkaisija]

Viestit