[Sonja T.Valvoja]

Aries
Tietenkin uusi hevonen kiinnosti aina. Siksipä minä ja Harri roikuimme Marshallin kanssa tarhan aidalla katselemassa loimitettua Ariesta.
— On se kyllä tosi hienon näköinen hevonen, sanoin. — Ja melko eksoottinen ilmestys, ei tule joka nurkalla vastaan.
— Ei todellakaan, Marshall kommentoi.
— Onks sen tarhauskuvioita vielä päätetty?
— Ei, katsotaan nyt vähän aikaa. Tämähän kyllä voi tarhata yksinkin, kun on muita näin lähellä tässä eikä tunne itseään yksinäiseksi. Mutta voisi toki kokeilla siirtää Arlekin tämän kanssa. Pitää puhua Eetulle.
— Se on aina jotenkin simppelimpää, kun yhden omistajan hevoset ovat samassa tarhassa. Mutta kovaa kyytiä se tuolla kumpparille antaa. Toivottavasti ei kohtele Arlekinia samalla tavalla, naurahdin kun katselin tarhassa telmivää tammaa.

Marshall nauroi.
— Mahdammekohan puhua nyt samasta hevosesta edes. Ennemmin olisin huolissani siitä, että Arlek paiskoo Ariesta, kun on niin paljon suurempi.
— Mutta se on niin kiltti.

Harri oli ollut hiljaa ja ihaillut uutta tulokasta vain, mutta karauttipa hänkin kurkkuaan:
— Nii siis mikä noita sen korvia vaivaa?
— Ei mikään, ne ovat ihan luonnostaan tuollaiset. Tämä on marwarinhevonen, tuollaiset kippurakorvat ovat näiden rotuominaisuus.
— On kyllä perin jännän näköset, mut allekirjotan kyl kans sen, ettei ihan heti varmaan tuu vastaan samanlaista. Entäs toi sen väri? Vähä oudolta sekin näyttää musta.
— No, onhan se. Ruunivoikoksi se on papereihin merkitty. Sitä en tiedä, että miksi sillä on tuollainen pääkuvio ja miten se on noin symmetrinen molemmin puolin. Tai että miksi sillä on eri väriset silmät.
— Tosi kauniilta se kyl näyttää, vaikken mä sillee ymmärrä näistä niin kauheesti. Se on eri taval hieno ku Salieri tai vaikka Mortti on.
— Kyllä, onhan ne ihan erityyppisiä hevosia.

Lähdimme kaikki kolme tallustelemaan kohti Hopiavuoren tupaa. Nyt sinne jo uskalsi vähän paremmalla mielellä mennä. Nellylle teki selvästi hyvää aloittaa valmentaminen uudestaan ja kaikki tuntui valoisammalta. Kahvi tuoksui eteisessä asti.

[Sonja T.Valvoja]

Poissa silmistä, poissa mielestä
Olin juuri kävellyt kaupan ovista ulos kun kuulin nimeäni huudettavan.
— Sonja! Oota vähän!

Käännyin katsomaan osapuilleen äänen suuntaan ja kas, kaupan sivustalta porhalsi Heidi pukeutuneena myyjän vaatteisiin. Olin törmäillyt Heidiin muutaman kerran kesän ja syksyn mittaan, mutta vain nopeasti. En varsinaisesti vältellyt häntä, mutten halunnut välttämättä kyllä nähdäkään erityisesti. Kaikki oli helpompaa kun ei vanhat asiat tulleet mieleen. Ei se ilmiselvä vahingonilokaan jaksanut kauaa lämmittää.

— Moi, Heidi puuskutti kun pääsi vierelleni. Vastasin tervehdykseen, samalla vilkaisin kännykkääni ja sanoin, että pitäisi mennä, on vähän kiire, vaikkei minulla mihinkään varsinaisesti kiire ollut. Minulla vain ei ollut hänelle mitään asiaa.

— Kuule, yks juttu mun piti oikeestaan sanoa, Heidi sanoi kiireesti ennen kuin ehdin ottamaan askelta auton suuntaan. Hän laski katseensa maahan. — Mä tota… Mä haluaisin pyytää anteeks. Niitä vanhoja juttuja yläasteella. Kyllä mä sen tiiän, että me kiusattiin sua aika pahasti… Mua hävettää se ja mä oon pahoillani.

Sillä lailla! Kaikkea minä olisin Heidistä uskonut, mutten sentään tätä. Ei hän ollut juuri maininnut vanhoja kouluaikoja niinä kertoina kun olimme sattuneet tapaamaan. Ajattelin että hän halusi vaieta ne kuoliaaksi ja ihan hyvästä syystä. Tietysti sinänsä ihan rohkea teko tunnustaa olleensa idiootti ja pyytää anteeksi, mutta kun se ei auttanut tässä vaiheessa enää yhtään. Jos omatunto oli alkanut kolkuttaa ja nyt Heidi halusi rauhoitella sitä? Sori, mutta minä en tähän pystynyt.

— Se on aika myöhäistä nyt enää pyytää anteeksi. Ei sitä tekemättömäksi saa, sanoin mahdollisimman ilmeettömällä äänellä, vaikka tuntui että olin sieluani myöten jäässä ja yhtäaikaa raivoissani. Jotenkin ymmärsin Nellyä, joka oli suuttuessaan läimäyttänyt Jannaa. Kyllä se itselläkin mielessä kävi, samaan aikaan tusinan muun ajatuksen kanssa. Nuo sanat nyt olivat se neutraalein ja aikuismaisin asia, mitä pystyin sanomaan.

— Niin, mutta mä en haluis että sä kannat kaunaa, Heidi sanoi hiljaa ja katsoi minua silmät vakavina.
— En mä varsinaisesti kannakaan. Ei ne yläkouluajat juuri koskaan tule mieleen, mutta ymmärrät varmaan ettei mua kiinnosta nähdä sua erityisesti. Joten eiköhän se ole tässä. Moikataan jos nähään.

En jäänyt kuuntelemaan, mitä Heidi kenties siihen vastaisi vaan lähdin. Istuin autoon ja hengitin vähän aikaa tunnustellen omia fiiliksiäni. En tuntenut oikeastaan mitään tai ehkä jonkinlaista pientä, karua tyytyväisyyttä. Jos Heidi luuli että anteeksipyyntö saisi meistä kahdesta jotenkin kavereita, niin siinähän luuli. Minulla ei ollut mitään haluja kaveerata kenenkään entisen kiusaajan kanssa. Tämä oli paras mahdollinen anteeksianto, mitä pystyin tekemään.

Ehkä se oli kostokin, mutta tosi mitätön sellainen. Olisin voinut olla todella paljon ilkeämpi, sillä näin kyllä että Heidi oli vakavissaan. Siihen olisi ollut helppo päästä sivaltamaan ja mitätöimään koko asian. Mietin, että miksi ihmeessä en tehnyt sitä. Sitten kohautin harteitani: ei sillä oikeastaan ollut enää väliä.

[Sonja T.Valvoja]

Musta ja komea
Kun talutin Salierin karsinaansa kohti, käytävällä tuli vastaan se uusi tyyppi, josta olin kuullut vain että hän omisti sen uuden shetlanninponin. Nainen väistä Salieria ja painautui melkein kiinni karsinanovea vasten. Kummallista, pelkäsikö hän? Jos pelkäsi niin kumpaa, minua vai Salieria? Tietenkään vieraasta hevosesta ei koskaan tiennyt vaikka Salieri kyllä näytti ulospäinkin kiltteyden perikuvalta ainakin minusta.

Tervehdin lyhyesti ja sanoin nimeni. Olisin kätellytkin, mutta kun oli korona ja oikeassa kädessäni oli Salierin riimunnaru. Nainen esitteli itsensä Lyydia Meriahoksi. Nopeasti vilkaisten katsoin hänen olevan varsin laadukkaasti pukeutunut. Yritin olla tuijottamatta takkia, vaikka se näytti ihan siltä Fendin takilta mitä itse olin katsellut Farfetciltä. Mutta ei kai kukaan nyt sentään pukeutunut kolmen tonnin villakangastakkiin tallille, ehkä se oli jokin samannäköinen vain.

Kehaisi tämä Lyydia vielä Salieriakin, että oli niin iso ja komea hevonen. En voinut sille mitään, että naamalle nousi varmasti samanlainen hymy kuin ylpeälle vanhemmalle tai hyvin käyttäytyvän koiran omistajalle. Sanoin yksinkertaisesti kiitos ja totesin, että minunkin mielestäni se oli komea ja muutenkin hieno hevonen. Koska olihan se!

Salieri oli suht nopeasti harjattu. Olin klipannut sen lopulta tavalliseen tapaan, se helpotti tätä puhtaanapitoa vaikka sitten loimituksen kanssa oli enemmän työtä. Täällä onneksi työntekijöiden maalaisjärki toimi ja loimittivat asianmukaisesti, tarpeen tullen vastoin ohjeitakin jos näkivät sen parhaaksi. Olin kerran leutona, mutta tuulisena päivänä soittanut Eetulle, että Salierille voisi laittaa paksumman loimen päälle, vaikka pakkasasteiden ja loimitusohjeen mukaan piti olla vielä ohuempi. Eetu oli todennut, että ei hätää, sillä on se paksumpi jo.

Nelly odotteli maneesissa meitä ja vaikutti epäilyttävän hyväntuuliselta. Päätin etten vaivaisi päätäni nyt ulkopuolisilla ajatuksilla sillä Salierin ratsastamisessa olisi ihan tarpeeksi tekemistä ilmankin. Siitä oli todellakin kuukausi kun Nelly oli viimeksi valmentanut ja kun Salierikin oli tätä nykyä paljolti Harrin ratsastettavana, niin saa nähdä mikä on Nellyn tuomio. Toivottavasti hän on edelleen yhtä terävä ja tarkkasilmäinen kuin aiemminkin.

[Sonja T.Valvoja]

THE kysymys
Ikkunat tai ovi kaipaisivat varmaan tiivistämistä, sillä keittiön lattialla tuntui näin pakkasella selkeä viileys. Mutta lattialla oli pakko istua, koska Mielikki pyöri lelunsa kanssa siellä ja oli niin innoissaan kun joku viitsi paijata ja leikittää. Yritin tasapainotella teemukiani toisella kädellä samalla kuin toisella rapsuttelin Mielikkiä, mutta väkisinkin sitä läikkyi lattialle vähän. Ajattelin että pitää pyyhkiä se ennen kuin lähtee.

— Mihis sä olet Harrin hukannut? Nelly kysyi pöydän äärestä.
— Se jäi kotiin tänään, sanoin ja mietin uskaltaisinko kertoa sen olevan taas lapsenvahtina. Ehkä pitäisi tarkentaa, etteivät kuvittelisi meidän olevan riidoissa tai Harrin olevan kipeänä:
— Se tarjoutui taas hoitamaan naapurin kersoja, joten ne on meillä.

Mikään ei muuttunut pöydänympäryksen tunnelmassa vaan keskustelu jatkui kuten ennemminkin. Huokaisin salaa helpotuksesta, sillä nykyään piti olla niin kovin tarkka siitä mitä päästää suustaan ulos. Mitään kuolemaan liittyvää ehdottomasti ei saanut puhua, vaikka kyseessä olisi ollut huonekasvi. Lastenkin mainitsemista oli syytä välttää ja vauvoista piti vaieta vaikka olisi joutunut puremaan kielensä poikki. Eetun maastolenkeistä ei kannattanut sanoa mitään eikä mistään muustakaan, mikä oli tallin rutiineissa toisin kuin aiemmin. Mutta ehkä tämä tästä vielä normalisoituisi joskus, vaikka joskus tuntui ihan mahdottomalta että Eetu ja Nelly tai ylipäänsä kukaan selviäisi lapsensa kohtukuolemasta. Se vain oli niin monella tapaa väärin ja kauheata, että omat suruni tuntuivat aika mitättömiltä sen rinnalla.

Minut herätettiin ajatuksistani taas keittiöön:
— Sonja, mites se Mortin laihis edistyy?
— Ihan hyvin. Se on itse asiassa palaillut melkein jo samoihin mittoihin kuin se oli tullessaan. Ja tuo uusi rehukin tuntuu sopivan sille, että kiitos vinkistä. Voi tietysti olla että nämä pakkasetkin hoikistaa, kun kuluu enemmän energiaa lämpimänä pysymiseen, mutta katotaan sitä sitten taas kun kelit lämpenee.

Sitten rohkaisin mieleni ja kysyin mitä minun oli pitänyt kysyä jo jonkin aikaa:
— Kuule Nelly, haluaisitsä taas jatkaa mun ja Mortin valmentamista? Ja musta tuntuu että Harrikin voisi hyötyä siitä, että joku muu opettaisi sitä, joku semmoinen jolla on jotakin ymmärrystä mistään. Mä en ole oikein varma itsestäni sen suhteen…

[Sonja T.Valvoja]

kirjoitettu Harrin näkökulmasta

Ei mikään kultakaivos
Täytyy myöntää, etten oikein ymmärtänyt, miksi Sonja halusi tehdä kannattavuuslaskelmia yksityistallille. Kyllä sen näki jo kaukaa, ettei sellainen voinut mitenkään kannattaa. Tai ehkä sen saattoi saada niukin naukin plussatuloksen puolelle, mutta riskit! Ne olivat aivan hirvittävät. Niin paljon pääomaa kiinni rakennuksissa, maapohjassa, kalustossa ja palkkakulut juoksussa koko ajan. Mitä sitten kun tapahtuisi jotakin odottamatonta, joka maksaisi tosi paljon?

Hyvä tietysti että laski, ettei rynnännyt suinpäin toteuttamaan suurta unelmaansa. Mietin vain, että miten muka voi etukäteen tietää jotakin maneesin rakennuskustannuksia tai heinän kulutusta ja hintaa kunakin vuonna. Arvioida tietysti voi, Sonjakin soitteli Simolle ja parille muulle tutulleen kyselläkseen asioita ja hintoja ja lopullisia toteutuneita kustannuksia milloin mistäkin asiasta. Mutta arvioita ne vain silti olivat ja niissä oli virhemarginaalia. Jos Sonja oli fiksu, hän laskisi kaikki menot yläkanttiin, pahimman mahdollisen skenaarion mukaan. Muuten luottaisinkin hänen fiksuuteen, mutta kun hän nyt oli alkanut tällaista edes laskea, niin en tiennyt oikein…

— Kyllä sen tallin tuloksen sais plussan puolelle, Sonja kertoi kun oli ilmoittanut saaneensa laskelmat valmiiksi. — Mutta sen pitäis olla aika iso. Aika kova tallivuokra pitäisi myös olla, ainakin näin seinäjokiseen makuun. En laskenut että jos tuohon saisi jotakin investointitukia, ne keventäisi sitä velkarakennetta. Mutta ei siitä mitään kultakaivosta saa.

En osannut sanoa juuri muuta kuin ”Ai jaa”. Olin yllättynyt laskelmien tuloksesta että plussalle kuitenkin päästiin, mutta kun Sonja esitteli numeroitaan, en pystynyt niistä mitään virheitäkään osoittamaan. Arvioita ne summat tietysti olivat, tosin ihan päteviä sellaisia. Kysyin varovasti aikooko hän lähteä tallia nyt sitten rakentamaan.

Sonja nauroi.
— No en todellakaan! Mä laskeskelin tätä ihan vaan huvikseni, että millaista hintaa tarttis pitää että sais tällaisen tosi hyvän tallin kannattavaksi. No vastaus oli että vähän liian kovaa ehkä muttei kuitenkaan mitään ihan mahdotonta. Tää olis ihan sopiva hinta jos oltaisiin Tampereen liepeillä ja Uudellamaalla tää olisi ehkä jopa sieltä edullisemmasta päästä. Mutta en mä rupea, vaikka onhan se kiva haaveilla.

Minä haaveilin tulevasta kesästä ja Sonjasta ja arjesta, en sentään hevostallista.

[Sonja T.Valvoja]

Automaatti ja manuaali
Aloin vähitellen nähdä Mortin omana yksilönään, en vain Salierin jatkeena. Pari kuukautta siihenkin meni ja harjoitukset jatkuvat edelleen. Mortti on kiva, eri tavalla kiva kuin Salieri, mutta silti kiva. Joskus ajattelin etten voisi pitää mistään hevosesta, jos se ei ollut tismalleen samanlainen kuin Salieri. Olin ollut niin epäileväinen Mortin tai ylipäänsä kenen tahansa muun hevosen suhteen, etten edes osaisi tykätä toisesta hevosesta, saati että tulisi toimeen minkään vieraan hevosen kanssa.

Ehkä se Simo oli oikeassa siinä, että Mortti oli jotenkin minun hevonen. En tiedä mistä Simo olisi sen muuten keksinyt eikä hän sitä osannut selittääkään muuten kuin että tuli vain sellainen fiilis. Minä en tämmöisistä fiilisasioista oikein piitannut yleensä ja Simo tiesi sen, kun oli valmentanut minua satunnaisesti. Minä halusin faktoja tiskiin ja ratakiskosta väännetyt esimerkit.

Hassua, että tulin ajatelleeksi tuota. Morttihan on samanlainen, vähän sellainen no bullshit -henkinen. Jos Salieri ei ymmärrä oikein mitä siltä halutaan, se tarjoilee koko repertuaarinsa: ”Ai lisäys? Väistö? Laukanvaihto, ei? Jos mä tiputan raville, käviskö se?” Siitä on helppo valita, että mitä tällä kertaa sattuu haluamaan. Tai helppo ja helppo, ei se nyt mikään automaatti ole, mutta yrittää ainakin. Mortti taas ei tee mitään. Se suivaantuu epäselvistä avuista ja antaa sen kyllä näkyä. Sen kanssa joutuu ihan oikeasti miettimään ratsastustaan toisella tavalla, ei riitä että tekee vähän sinnepäin. Salierilla se saattaa toimiakin.

Katselin Harria, joka jäähdytteli Salieria. Oppiikohan Harri koskaan ratsastamaan kunnolla, jos hän treenaa vain tuolla yli-kiltillä nallekarhulla? Ehkä sitä ei kannata vielä tässä vaiheessa miettiä. Eikä Harrin ratsastustaidoissa ole mitään moitittavaa, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei siitä ole kunnolla vielä vuottakaan, kun hän kiipesi satulaan ensimmäisen kerran.

Kiristin Mortin satulavyön ennen kuin ponnistin jakkaralta selkään. Se osasi jo seistä rauhassa paikoillaan ja malttoi odottaa kunnes sai luvan lähteä liikkeelle.

— Joo, laita loimi päälle ja voitte vielä tehdä lyhyen lenkin ulkona. Sä osaat sen hoitaa tallissa kyllä.
— Eli varusteet veke, hikipaikkojen putsaus vedellä ja sienellä, kuivaus, harjaus ja loimi?
— Just näin. Muista pestä kuolaimet ja putsata kaviot kans.
— Totta kai. Me mennään sit.

Kun ovi sulkeutui Harrin ja Salierin perässä, jäin Mortin kanssa kaksin maneesiin.

[Sonja T.Valvoja]

Mitä sitten jos vain haaveilee?
Löysin itseni työpäivän jälkeen surffailemasta lähialueen talleja. Ihan vain sillä tavalla vahingossa, samalla kun kuulokkeissa Covenantin laulaja melkein huokaili ”I stand alone, we stand alone”. En minä Hopiavuoresta ollut lähdössä, en suinkaan, mutta saa kai sitä katsella?

Tarjolla oli vaikka mitä, puolihoitoa, täysihoitoa, kokopäivätarhausta, neljä kertaa päivässä ruokinta ja heinäanalyysit. Maneesi oli aina tilava ja hyväpohjainen, kentät samoin eikä maastoreiteissäkään ollut moitteen sijaa. Suuret karsinat ja hyvät tilat. En minä niistä ollut varsinaisesti kiinnostunut, koska ne nyt olivat itsestäänselvyyksiä, mutta joskus vain pelkkiä korulauseita. Tärkeämpää oli se, millainen ilmapiiri tallilla oli. Ja siitä ei yksikään nettisivu sanonut yhtään mitään!

Olihan niistä ilmapiireistä kokemusta. Ensimmäisellä tallilla juorut kulkivat valoa nopeammin ja läheskään kaikki ei ollut edes totta. Niin kuin nyt se Salierin myynti: sen entinen omistaja oli maininnut, että saattaa myydä ruunan ja kun minä sen kuulin, niin se oli myynnissä, melkein jo myytykin kai. Toisella tallilla oli sitten se ympäristö ja tallinomistajallekin annoin mielessäni lempinimen ”Jyrkkä ei”, koska mikään ei koskaan käynyt. Kolmas, no, se oli siedettävä. Pari besser-wisseriä, pari juorukelloa, burnoutin partaalla oleva tallinomistaja, mutta menetteli.

Jotenkin vain Hopiavuoren jälkeen tällaiseen palaaminen ei houkutellut. Tai nykytilanteessa saattoi vähäsen, mutta noin muuten ei. Tuijotin ikkunasta aukeavaa peltomaisemaa ja mietin, että saisihan tuohon oman tallin pystyyn, yksityistallin vaikka. Maneesin myös ja pari kenttää ja tarhat ja kunnollisen tallimestarin ynnä hoitajia niin että minä saisin vain katsella päältä. Saisi täsmälleen sellaiset tilat kuin haluaa, voisin laitattaa kristallikruunut tallinkattoon ja kolme kävelytyskonetta pihaan jos mieli tekisi. Maansiirtotyöt teettäisin tietenkin omalla firmalla ja kunnossapidostakin voisi neuvotella, onhan siellä koneet jo valmiina. Kauran voisi viljellä omassa pellossa ja heinänkin ehkä, jos rakentaisi latokuivurin. Mitäköhän Markus tuumaisi moisesta ideasta…

Ravistin päätäni itselleni. Ei, vaikea uskoa että luksustalli Seinäjoen peräkylillä olisi mitenkään kannattava yritys, varsinkaan kun en aikonut käydä talikonvarteen itse. Naurahdin ajatuksilleni, sillä olin nähnyt jo tuliterän tallialueen kaikilla herkuilla nousevan tuohon lähemmäs kantatietä, valkoiset lankkuaidat ja nurmikentät ja kaikki eurooppalaiseen tyyliin. Nyt siellä satoi taas lunta ja tuuli puhalsi oikein vauhdin kera sitä pitkin peltoja. Ei, ei siitä tulisi mitään.

Minua hymyilytti vielä kun astelin alakertaan ja entistä enemmän kun ajattelin, miltä Harri näyttäisi jos kertoisin mitä olin päästänyt mieleeni. Harri tykkäsi Hopiavuoresta niin paljon, mutta toisaalta hän ei tiennyt muuta tallia sen lisäksi kuin ratsastuskoulun. Harrille Hopiavuori oli taivas. Mutta hevoset olivat minun.

[Sonja T.Valvoja]

Kaikki se mikä puuttuu
Tallinkäytävää pitkin kävellessäni näin yhtäkkiä niin kirkkaasti kaiken sen mikä täältä puuttui. Tuossa olisi voinut olla pesukarsina, tuossa hoitopaikka, ehkä jopa infrapunalämmittimet katossa. Loimihuone erikseen tai ainakin kuivatushuone niille ja kaikelle muulle mikä aina kastui. Niin ja vaikka pesukone. Kunnon tallitupa ja muut sosiaalitilat niin ettei olisi tarvinnut tunkeilla toisten kotiin. Isompi varustehuone. Täysihoito. Pihalle toinen kenttä, isompi maneesi tai ainakin paremmat peilit sinne. Kävelytyskone voisi olla ja valaistu ratsastuspolku, ei sen tarvitsisi kovin pitkä olla edes.

Ei Eetu käsittäisi isomman varustehuoneen tarvetta, saati jotakin loimihuonetta, kun nykyiseenkin mahtui ihan hyvin. Ja mihin sellaiset edes sijoittaisi täällä? Kävelytyskoneen päälle ei kukaan ymmärtänyt mitään, paitsi ehkä Oskari on saattanut sellaisen nähdä. Toinen kenttä toisi tuplavaivan kunnossapitoon eikä yksi Eetu määräänsä enempää ehdi. Tosiasia oli se, että Hopiavuori oli vaatimaton paikka ja sellaisena pysyisikin.

Olihan täällä hyvä hoito hevosille, kiirehdin puolustamaan. Erinomainen heinä, kokopäivätarhaus, ja maneesi oli aina maneesi. Se oli enemmän kuin joissain paikoissa, mutta samalla vähemmän kuin joillain toisilla talleilla. Niin se oli: täällä hoidettiin hevonen kunnolla ja muusta ei sitten niin ollut väliä. Totta kai puitteiden vaatimattomuus näkyi myös hinnassa, joka oli niin halpa että olisi naurattanut, jos se ei olisi itkettänyt noin niin kuin Eetun puolesta. Ei se minulla ollut rahasta kiinni. Pystyisin ihan hyvin maksamaan kaksinkertaisesti tai kolminkertaisesti nykyisen tallivuokran verran, ei olisi kahden hevosen kanssa edes ongelmia vielä.

Se oli ihmiset ja tunnelma, mikä oli pitänyt minut Hopiavuoressa. Tämä oli kuin lintukoto, kiva talliporukka (noo, poikkeukset vahvistanevat säännön) ja tallille tuli aina mielellään. Paitsi nyt, kun kaikki olivat jähmettyneitä, surullisia, vaivautuneita tai muuten vain tolaltaan, ja tallilta halusi lähinnä vain mahdollisimman pian pois. Vaikka Eetu miten pyyteli ihmisiä tupaan taas vanhaan malliin, niin minä en voinut. Istua nyt pöydän ääressä ja näytellä että kaikki oli hyvin, juoda teetä valkoisesta mukista niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Leikittää Mielikkiä Nellyn kutomalla joulusukalla, joka muistutti ihan vauvantossua.

Kipusin termospulloni kanssa tallinvintille vain huomatakseni että se oli tyhjä ja pimeä. Noh, kaikki muut olivat sitten kai menneet sinne tupaan. Löysin itseni seisomasta pimenevällä tallinpihalla osaamatta astua kohti tupaa tai autoa. Ilmassa kieppui lumihiutaleita yhä tihenevinä pilvinä. Tiesin, että imin ihmisten tunnelmia liikaa itseeni, mutten voinut sille mitään. Olin kai sillä tavalla herkkä, vaikken olisi halunnut olla. Tietokoneet olivat helpompia kuin ihmiset, ja kaivinkoneet.

Auto napsautti lukituksen pois päältä juuri sopivasti kun ojensin käteni kohti kahvaa. Istahdin autoon, laskin termarin repsikanpaikalle ja kuuntelin miten moottori hyrähti hiljaisesti käyntiin. Minun pitäisi ravistella itseni tästä apatiasta ennen kuin lähtisin ajamaan, muuten törmäisin johonkin tai löytäisin itseni jostain… puolesta välistä matkalla Tampereelle varmaan. Valikoin Spotifysta ysäri-soittolistan ja väänsin äänen hieman liian kovalle.
— Voi paska, totesin autolleni, vaikka se oli hyvin syytön mihinkään.

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on vähän tämmöinen, joka piti vain rykäistä tulemaan. Ei kauhean sosiaalista vaan tämmöistä omien ajatusten selvittämistä ääneen sopivan uhrin läsnäollessa.)

Syyllinen
Hengitys huurusi ilmassa, kun ratsastimme auringossa kimaltavien hankien keskellä. Olimme molemmat kaivaneet kaapista kaikki paksuimmat ratsastustamineet päälle ja kun sanon kaikki, tarkoitan todellakin kaikki. Olo oli topattu kuin Michelin-ukolla, silti pakkanen pääsi nipistelemään poskia. Maastolenkki ei vaikuttanut järkevän aikuisen valinnalta, mutta maisema oli kaunis.

— Toivottavasti ei tarvitse mistään syystä laskeutua satulasta, koska mä en pääse näissä kamppeissani varmasti enää takasin satulaan ilman jakkaraa, Heli naurahti.
— Toivottavasti tosiaan ei. Onhan Inkalla tilsakumit, ettei tartte kavioita putsata kesken matkan?
— On joo, vaikkei tää olekaan sitä pahinta tilsakeliä.

Jutustelimme kaikenlaista hevosista ja tallijutuista, mutta kuin yhteisestä sopimuksesta välttelimme puhumasta Nellystä tai Eetusta tai mistään heihin liittyvästä. Ei tehnyt mieli, sillä tallin tunnelma oli ihan tarpeeksi painostava ilmankin. En tiedä miten Heli asian koki ja ajatteli enkä tiennyt olisiko minun pitänyt kysyä vai nimenomaan olla kysymättä, ottaen huomioon historian. Itse en halunnut puhua enkä ajatella mitään, mutta Heli lähti sitten kuitenkin sille linjalle:

— Kuule, hän sanoi kun olimme ratsastaneet hetken aikaa hiljaa, — mitä sulle varsinaisesti kuuluu? Sä oot ollut jotenkin hiljainen ja vältellyt muita viime ajat. En mä tarkoita udella mut ajattelin vaan kysyä, että onko kaikki ok.

Yhtäältä minusta tuntui, että kunpa maa nielaisisi minut nyt just heti, niin ei tarvitsisi vastata. Toisaalta halusin ihan kuolettavan paljon avautua, kertoa Helille kaikki ja olla pieni ja surkea, edes hetken. Älytöntä, koska kävin edelleen terapiassa tai en minä tiennyt, että voiko sitä varsinaisesti terapiaksi sanoa, mutta joka tapauksessa psykologin juttusilla avautumassa ja saamassa tarpeen mukaan neuvoja, päänsilitystä tai perseelle potkimista. Ja Harri tiesi kaiken tai ainakin melkein kaiken. Että sälytäpä toki omat murheesi vielä viattoman Helin harteille! Varmasti hänellä oli omiaankin. Vaan itsepä kysyi.

— No, aloitin vähemmän vahvasti. — Eihän tässä nyt sillai mitään niin ihmeellistä ole, mut… No, sen verran varmaan olet kylän juoruja kuullut, että mun mummu kuoli marraskuussa ja se on nyt tainnut ottaa kovemmalle kuin olisi luullut.
— Joo kuulin siitä. Ja osanotot, jos en ole sanonut aiemmin, en varmaan, en ainakaan muista. Hän oli aika vanha?
— Joo, kiitti. Ja joo, olihan mummu päälle 90, että sillai ei varsinainen yllätys, mutta oli se silti vähän äkillinen. Meni aivoverenvuotoon vaikka oli ollut vielä edellisenä päivänä ihan terve itsensä.
— Aaa, aivan. Mä ajattelin, että jos hän olisi sairastanut pidemmänkin aikaa jotakin että hiipunut hiljaksiin pois. Tuommoinen on vähän yllättävä ja kyllähän se aina varmasti jonkinlainen shokki on.

Me olimme mummun kanssa jutelleet kuolemasta aika paljonkin, eritoten sen jälkeen kun isä ja Jarno olivat kuolleet. Mummu ei pelännyt kuolemaa, hän luotti siihen että se ei olisi paha asia ja toivottavasti ei tuskallinenkaan. Tiesin että mummu oli ihan valmis lähtemään, siitäkin oli ollut puhetta, joten en surrut mummua mummun itsensä takia. Mutta vaikka miten järkeilisi itselleen, että aihetta ei ollut surra eikä murehtia, niin suru ja ikävä eivät lähteneet silti mihinkään. Se kai sitten sai pinnan kireälle ja kaikenlaiset pikkuharmit eskaloitumaan maailmanlopuiksi.

Ja sitten tämä Nellyn ja Eetun vauva! Se jos mikä oli epäreilua että kuolee ennen kuin ehtii edes syntyä. Minusta tuntui kuin olisin jotenkin syyllinen siihen, ihan kuin kaikki minun ympäriltäni kuolisi pois kun ensin meni isä ja Jarno, sitten mummu ja vauva. Lisäksi olin toivonut jossain vaiheessa, että Nelly ei olisi raskaana, koska se pilaisi kaiken tai ainakin minun elämäni ja veisi minulta valmentajan. Tätähän nyt hierottiin oikein suurella kädellä minun naamaan, nyt ei ollut vauvaa, nytkö oli hyvä sitten? Voi luojan tähden että tunsin itseni ilkeäksi, pahaksi ja kamalaksi, kertakaikkiaan kelvottomaksi ihmiseksi, vaikka samalla tajusin kyllä, että se oli aika inhimillistä. Terapeuttikin, ainoa jolle olin uskaltanut tunnustaa tämän, sanoi niin.

Melkein kerroin tämänkin Helille, mutta sain nielaistua sanat tarpeeksi ajoissa. Heli ei varmaan puhuisi minulle jos kertoisin. Pitäisi jonakin psykopaattina tai ties minä hulluna, koska ei kai kukaan toivo, että toinen ei saisi vauvaa. Ei varmaan edes Heli, edes tässäkään tapauksessa. Sen Heli sanoi ymmärtävänsä, että jotenkin tämä vauva-juttu nyt osui sitten niin samaan kasaan mummun kuoleman kanssa, että murehtimiseni sai siitä jonkinlaista lisäkierrettä. Se riittäköön paljastukseksi tällä kertaa.

— Niin ja sit Harri, sanoin vielä vaikka Hopiavuoren tallin katto häämötti jo puiden välistä. — Kun mä pelkään, että jos Harri saa tästä jotenkin päähänsä että sekin haluaa lapsia.
— Ni? Helin äänensävy oli ihmettelevä.
— No kun mä en… no siis mä en tiedä saanks mä lapsia, en ole koskaan yrittänyt. Ja mä oon vähän vanhakin, ekakertalaiseksi ainakin. Eikä mua nyt sillä tavalla välttämättä kiinnostais ehkä yrittääkään. Me puhuttiin tästä Harrin kanssa aiemmin ja se sanoi ettei häntä haittaa vaikkei lapsia olekaan, mut jos se tuleekin toisiin ajatuksiin. Kun meillä on tässä ollut naapurin kersat hoidossakin ja se on tykännyt niiden kanssa touhuta ja siitä varmaan kyllä tulis ihan erinomainen isä.
— Ehkä Harri sanoo jos se tämmöisiä miettii, Heli totesi hieman laimeasti, mutta tallinpiha oli jo ihan lähellä, niin ei tässä enempiin analyyseihin ollut enää aikaakaan. Minusta tuntui että polvista alaspäin oli kadonnut jo tunto vaikka olin yrittänyt liikutella jalkojani. Salierin mustassa harjassa oli kevyttä huurretta.

[Sonja T.Valvoja]

Perheidylli
Pihaan oli ilmestynyt lumiukko sillä aikaa kun olin tallilla. Sillä oli käpy nenänä, kaarnanpalasilmät, suu tehty oksista ja hiukset heinästä. Kädessä seisoi osmankäämin pötkö kuin paraskin lasermiekka. Ja kuraeteisessä oli vastassa hujanhajan kumppareita, haalareita ja märkiä hanskoja. Riisuin tallivaatteeni sinne sekaan.

— … melkein maahan asti. Niistä oli oikein mieluista saada pieni menninkäismuori joukkoonsa…
Harri istui sohvalla Sofia sylissään ja Lauri vieressään. Sofia oli tullut meille hoitoon täksi viikoksi kun kaikilla muilla paitsi Harrilla oli töitä ja menoja. Päiväkodissa oli liikkeellä flunssa, jota kukaan ei halunnut saada. Laurikin oli tullut tänne koulusta päästyään.

Harri keskeytti lukemisensa:
— Kattokaas kuka tuli. Ny mennään syömään, ruoka on just uunissa.

Lapset kitisivät vastaan: lukeminen oli vielä kesken, edes tämä luku loppuun, jooooko. Kallistivat päänsä ja levittivät hyväkkäät vielä silmänsä oikein suuriksi. Minä tiesin tämän tempun ja silti siihen murtui joka kerta. Harri ei ollut minkäänlainen poikkeus. Sanoin hymynkare suupielessä ettei minulla ole niin kiire syömään, etteikö yhtä lukua voisi lukea loppuun ennen sitä.

— Sinä yönä nukuttiin Karoliinamuorin kolossa sikeästi ja tyytyväisinä, Harri luki ja sulki kirjan päättäväisesti. — Ja nyt kipin kapin käsipyykille ja syömään.

Lapset tottelivat kiltisti kun olivat saaneet tahtonsa läpi ja vilistivät vessaan. Sofia tarvitsi vielä vähän apua pesemisessä, joten menimme perässä. Ja pesimme tietenkin kädet myös itse, täytyihän meidän näyttää hyvää esimerkkiä.

Ruokailussa kesti minusta ihan liian kauan, sillä minulla oli kahdenkeskistä asiaa Harrille. Kun kaikki vihdoin saivat syötyä, hätistelin Sofian leikkeihinsä ja Laurin tekemään läksyjään.
— Onks sulla mitään tietoa, mitä Nellylle on tapahtunut? sipisin Harrille hiljaa, niin etteivät lapset kuulisi.
— Mitä? Ei. Sähän siä tallilla kävit. Mitä sitte on sattunu?
— Mä en oikein tiedä, en kehdannut kysyä suoraan keltään. Mutta Eetun ja Nellyn vauvalle on ehkä käynyt jotakin.

Hieman kiivaampi uloshengitys, katse harhaili jonnekin alemmas ja käsi hamuili tiskipöydän reunaa. Niitä ei olisi edes huomannut, jos ei olisi tiennyt niitä melkein odottaa.

— Ootsä varma? Harri nosti taas katseensa.
— En, ravistin päätäni, — mutta… kaikki ei ole kunnossa. Nelly makaa olohuoneen sohvalla, mä ymmärsin että se olisi ehkä operoitu jotenkin. Eetu tekee tallissa töitä kuin sekapäinen. Ja molempien äidit on siellä, Ritva ja sit Nellyn äiti.
— Olisko Nelly saanut keskenmenon?
— Se ei ole tässä vaiheessa enää keskenmeno, se oli niin pitkällä se raskaus. Sitä mä vaan että jos se vauva olisi syntynyt keskosena ja olisi tehohoidossa, niin Nelly ja Eetu olis varmasti siellä sairaalassa, ei kotona.

Harri katsoi minua silmiin ja haki varmistusta vaihtoehdolle.
— Ei voi olla totta…

[Sonja T.Valvoja]

Hienoa Nelly, kyllä se siitä!
Se on kauhean ymmärrettävää ja samaistuttavaa, että ison elämänmuutoksen, oli se nyt mikä tahansa, jälkeen voi tulla ihan normaaleissa, arkisissa asioissa jonkinlainen epävarmuus. Kai jonkinlainen sellainen ajatuskuvio, että ei tämä asia voi pysyä samana, kun kaikki muu on muuttunut. Minä haistan sen fiiliksen tästä tai ei sitä mitenkään tarvitse erikseen nuuskia, se on selkeästi kirjoitettu auki.

[Sonja T.Valvoja]

On pitänyt kommentoida tätä jo aiemminkin, mutta jotenkin kiva että joku toinenkin hahmo ottaa niin raskaasti tuon Eetun ja Nellyn menetyksen niin että mielellään jopa välttelee tallilla käymistä ja ei ainakaan tupaan suostu kuin kantamalla. Mutta tässä tekstissä sitä nyt avattiin oikein selkeästi ja sitäkin, mikä tallin ja hevosen merkitys on Jannalle. Vaikka onhan sitäkin kuvattu aiemmin, ei se mikään yllätys ja uusi asia tässä tekstissä ollut.

Eetun kirjoittaja aina sanoo keräilevänsä sanontoja ja sanoja, muttei ole ainoa, sillä minä teen samaa myös (voisin kertoa jotakin ihan siitä listasta, jota olen muutaman vuoden jo keräillyt ja josta noukin aina satunnaisesti tavaraa teksteihin, joskus onnistuneesti, joskus taas vähemmän onnistuneesti). Tässä kiinnitti huomiota tuo ”miinakenttää muistuttava tapaaminen”. Erinomainen kuvaus ja termi!

[Sonja T.Valvoja]

Jee, kiitti! Just tämän takia mä tuota koukkua tarjoilinkin 🙂

[Sonja T.Valvoja]

Ah, Murphyn laki! TIETENKIN juuri silloin sattuu jotakin tällaista kun Marsh on pois ja muutkin tallilaiset teillä tietymättömillä ja kaapin purkeissa lukee vain venäjää. Kuinkapa muutenkaan. Niklasta käy ohimenevästi sääliksi, sellainen ”mikä kaikki voi mennä pieleen, menee” -tilanne. Onneksi Niklas on neuvokas, sehän tässä tulee hyvin ilmi. Hän ei jää juoksemaan paniikissa rinkiä Arlekinin ympäri eikä jäädy paikoilleen ja kuvittele kaikkia maailman pahoja asioita tapahtuvaksi.
Toinen mikä tästä jää mieleen on tuo, että ajatukset tahtovat vähän hajoilla ja Niklas joutuu vähän ravistelemaan itseään, että nyt keskity tähän käsillä olevaan juttuun. Muistelisin, että Niklaksen kohdalla oli mainittu jossakin ADHD tai jokin muu vastaava, ei kai varsinaisena diagnoosina, mutta piirteenä ja tämä hienovaraisesti tuntuu alleviivaavan sitä. En tiedä muista, mutta minusta on sillä tavalla kiva havaita hahmoissa juuri vaikka tämänkaltaisia piirteitä ja niiden esille tuontia käytännön kautta.

[Sonja T.Valvoja]

Oi voi, tämä melkein itkettää. Onhan sitä jo aiemmin aavistellut miten tärkeä Steffe on Camillalle, ei vain omana hevosena vaan kuten tässä todettiin, siltana muiden tallilaisten pariin. Tässä se tuli nyt julki ja on paha olo Camillan takia, kun Steffe lähtee. Inhottaa jotenkin tuo Gunnarin toteamus, että ollut rankka vuosi kummallekin, ihan kuin yrittäisi ilmoittaa tekevänsä palveluksen Camillalle, että tämä on nyt sinunkin hyväksesi vaikkei todellakaan ole. Ehkä Gunnar ei sitä tiedä tai sitten ei vain välitä. Harmillista, koska Gunnarista jäi aiempien tekstien perusteella suht positiivinen mielikuva.

[Sonja T.Valvoja]

Kauhea, miten minä en muka ole kommentoinut tätä! Piti kyllä, mutta mihin lie jäänyt sitten.
Ensinnäkin, aivan ihana kuva, satuhevonen!
Toisekseen teksti on tosi kiva. Tällainen kokoelmateksti koko vuoden kuulumisista on loistava idea, varsinkin jos ja kun ei ole ehtinyt kirjoittaa kaikesta tänne. Santtu on ihan oma itsensä, jotenkin hirveän analyyttinen ja niinkuin vissiin joulukalenterin johonkin vastaukseen kirjoitinkin, niin ymmärtää oman kokemattomuutensa, muttei jää hautomaan itsesääliään mihinkään nurkkaan. Tämä taas alleviivaa sitä: Santtu lukee, kysyy neuvoa tallilaisilta ja eläinlääkäriltä ja päättelee itsekin asioita. Olen aika varma, että Sonja ja Santtu tulisivat hyvin toimeen keskenään vaikka toinen onkin tuplasti toista vanhempi, koska Sonja arvostaa tuollaista asennetta. Tyhmä saa olla muttei avuton. Täytyy panna asia korvan taakse hautumaan, jos vaikka jotakin keksisi.

[Sonja T.Valvoja]

Juu, ei kuule haittaa, Nelly ja Eetu! Tämä itse asiassa sopi vallan hyvin, vaikka se yllätys olikin. Mummun kuolemasta ei pitänyt ehkä tulla näin iso asia Sonjalle, mutta kiitos tämän juonenkäänteen, siitä tuli ja katsotaan mitä vielä saan revittyä siitä irti.

[Sonja T.Valvoja]

Dodii! TÄTÄ en olisi nähnyt tulevaksi. Piti ihan tavata pari kertaa sana sanalta, että luinko varmasti oikein. Nellyn reaktio on yllättävä, mutta samalla todella ymmärrettävä ja inhimillinen. Järjettömän surun keskellä yksi ihan pieni ärsytys saattaa napsauttaa sen kamelinselän poikki. En vain jotenkin osannut ajatella, että ikinä Hopiavuoressa näin kävisi tai ylipäänsä, no, missään. Tunnistan itse nuo Nellyn moodit tosi hyvin, joko sitä haluaa hautautua sängynalusen viimeiseen peränurkkaan tai sitten ei tarvitse kuin hiusharjan pudota lattialle, niin haluaa repiä sen atomeiksi ja viskata kiertoradalle. Jep jep, en minä siis mutta kaverit…

Piti jo aiempaan Nellyn tekstiin kommentoida, että haluan todellakin nähdä miten Nelly selviää tästä vai selviääkö lainkaan. Ja Eetu, vaikka tässä ei nyt Eetusta olekaan kyse. Ja nyt sitten osiltaan myös Janna, jonka tilanteelle Nelly on ihan sokea, mutta sellaista se on. Janna varmaan vetäytyy entistä tukevammin kuoreensa.

[Sonja T.Valvoja]

Iiih, toistan itseäni, mutta ihana Marshall! Nämä on aina jollain tavoin niin kivoja tekstejä, kun katsotaan jotakin tilannetta ensin toisen näkökulmasta ja sitten toinen kirjoittaa oman näkökulmansa. Siinä pääsee hirveän hyvin perille siitä, millaisia eroja ja samankaltaisuuksia hahmoilla ja tutustuu niihin taas vähän paremmin. Mitään järkevää kommenttiahan ei nyt irtoa, mutta jos jotakin pitää sanoa niin kaikin puolin hyvin eteenpäin soljuva vastine Jannan tekstiin.

[Sonja T.Valvoja]

First things first: oi että, ihana Marshall tuossa lopussa! Tiedän ettei tämä ole Marshallin itsensä kirjoittama ja että on otettu taiteellisia vapauksia toisen hahmon suhteen, mutta niin me kaikki ja toivon todella että Marshallin kirjoittajankin mielestä juttu toimii, koska onhan se nyt ihana. Itse en jotenkin osaisi Marshia kuvitella tämmöiseen tilanteeseen, kyselemään toiselta ja halaamaan. Minulla on Marshallista vähän jäykkä mielikuva, voi johtua kielenkäytöstäkin ihan se. Niklaksen olisin ottanut itse ennemmin tähän tilanteeseen, mutta toisaalta Niklas on taas vähän… no, härvä. Ei se huomaisi enkä tiedä osaisiko toimia jos joutuisi yllättäen lohduttajan asemaan. Mutta sitten kun mietin tätä tarkemmin, niin ei se niin hassulta loppuviimeksi vaikutakaan, että juuri Marshall huomaa että jotakin on vialla ja lohduttaa. Kyllä se on lopulta uskottava, onhan tällaisesta ollut ainakin jotakin vihjeitä siellä täällä, vaikka Marsh ehkä vähän pitääkin kynttiläänsä vakan alla tämmöisissä asioissa. Ulkopuolisen on aina vähän vaikea olla olemassa ja Marsh on ulkopuolinen tai ainakin kokee itsensä ulkopuoliseksi jo pelkän kansallisuutensa takia (luulen ainakin).

Noin. Kun tästä lopun ja Marshallin ihastelusta pääsin ylitse, niin toinen mieleenjäänyt asia on tuo kun Niklas kyselee syntymäpäivästä, josta itse ei halua tietää mitään. Tunnistan tuon metodin kyllä hyvin: ensin maalaillaan hirmuiset pilvilinnat että kaikki on oikein ihanasti ja oli saatu lahjaksi Ferrari ja laatikollinen vuosikertasamppanjaa, ja sitten lopuksi todetaan, että no ei vaan, vitsi-vitsi, ihan tavallista oli. En tiedä mitä se varsinaisesti tässä tilanteessa palvelee, jonkinlainen pakokeino tai mustaa huumoria, vaikkei ketään varsinaisesti nauratakaan, tai ehkä Janna yrittää vähän infota Niklakselle, että tämä ei nyt ollut ehkä hyvä kysymys tai jotakin.

Ja sitten tuo tunnelman vaihtelu! Alkaa varovaisen odottavissa, mutta ihan peruspositiivisissa merkeissä ja nousee kun mainitaan sätkivä pentu ja musta-ruskea-valkoinen hyrrä. Siihen tulee pudotus kun Janna kertoo työpäivästään ja muut toteavat, että se skumppaversio olisi ollut kivempi. Sitten taas alkaa mennä paremmin kun pennut pyörivät ulkona ja niiden toilailuille lumihangessa varmasti ainakin hymyillään, jos ei suoranaisesti naureta. Ruokapöydässäkin vielä tunnelma on ihan plussan puolella, mutta sitten Niklas avaa suunsa ja taas mennään, tällä kertaa ihan sinne pohjamutiin asti. Janna-raukka. Tämä lopun Marshall-kohtaus lämmittää sentään vähän eikä teksti pääty mihinkään totaalikuoppaan, mikä on kauhean kiva ainakin minusta.

[Sonja T.Valvoja]

A. Tervetuloa, kiva saada uusia naamoja tänne.
B. Älä ota tästä paineita, mutta todella vahva aloitus! Ensinnäkin tosi hyvin kirjoitettu tämä teksti, siitä saa heti kiinni hahmoista ja tunnelmasta. Ja toiseksi, jäin kihisemään uteliaisuudesta, että mitä ihmettä tällaisesta kuviosta voi tulla. Jatkoa odotellessa siis…

[Sonja T.Valvoja]

Ai vitsi, Ritvahan on tässä aivan tunnistettavissa siksi tietyksi ihmistyypiksi, joka jakelee rahoja jokaisesta pikkupalveluksesta ja ihan liikaa. Köyhänä opiskelijana siitä oli toki kiitollinen, mutta aikuisena lähinnä vaivautunut. Sillä tottahan tämä ihmistyyppi ei todennäköisesti tajua, että lapsi kasvaa ja tulotaso samaten vaan lykkää seteliä kouraan vaikka toinen niittää monen tonnin kuukausipalkkaa (verojen jälkeen)…
Sitten siinä on se toinen puoli: rahalla pitää saada kaikki. Kun tarjoaa tarpeeksi rahaa, pitää toisen tulla tekemään mitä tahansa, milloin tahansa. Se on vallankäyttöä. En ole Ritvan hahmosta pitänyt mitenkään hillittömästi juuri siksi, että hän tuppaa päsmäröimään joka asiassa, vaikkakin todennäköisesti tarkoittaa ihan hyvää. Tämä korostaa asiaa entisestään, Alluhan on ihan tossun alla.

Sen takia minulle tuli jotenkin inha olo tästä tekstistä, vaikka oli siinä noita hauskojakin kohtia. ”iltaan mennessä variksetkin Eetun pihapuissa huusivat: Allu! Allu!” Jotenkin myös huvittaa tuo ilmaisu ”Hellon äijä”, kun sen on itse oppinut tuntemaan tietenkin Tiituksena ja mietin ensin että kuka ihmeen Hellon äijä.

[Sonja T.Valvoja]

Täällä eletään myös epätietoisuuden tilassa. Nelly noin vain kuulostaa itseltään ja vitsailee sushista ja kahvista… Niinkuin ei mitään? Argh! Ei voi olla!

[Sonja T.Valvoja]

Joo ei, kieltäydyn kans uskomasta nyt yhtään mitään. Torjuntareaktio.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on oikeasti ihan kauheata luettavaa. Olin salaa tyytyväinen, kun Chai häipyi kuvioista, sillä tämä Noa-Chai-kuvio on ihan liikaa minulle. Hyvää draamaa ja erinomaisesti kirjoitettua, en minä sillä, mutta kun minä tulen niistä aina niin vihaiseksi, varsinkin näistä Chain ajatuksista.

[Julkaisija]

Viestit