[Sonja T.Valvoja]

Kirjoitettu Harrin näkökulmasta

Miten selvitä kouluradasta mokaamatta sitä täysin naisystävän silmien alla?
Nellyn tapa opettaa muuttui sillä punaisella sekunnilla kun ilmoittauduimme niihin kisoihin. Aiemmin hän oli keskittynyt vain minuun ja siihen mitä teen satulassa. Nyt tärkeintä ei ollut varsinaisesti se mitä tein vaan se miten Salieri siihen reagoi. Meidän piti olla tiimi ja tiimissä ei riitä että toinen on hyvä tai edes se että molemmat olisivat hyviä vaan pitää olla hyviä yhdessä. Salieri ei ollutkaan enää opetusmestari vaan tiimikaveri.

— Noin ja sitten suoristus kun tulet uralle. Muista se maneesin seinä, etuosa ei liian lähelle sitä. Hyvä, just noin! Ja ratsasta se kunnolla sinne kulmaan. Radalla sitten muistat, että kulmat on sun ystäviä. Kato kun sä ratsastat ne kunnolla, niin sä vaikutat hevoseen. Kulmasta lähdettäessä se on paremmin avuilla taas. Okei, helpossa C:ssä sillä ei välttämättä oo kauheasti merkitystä, mutta myöhemmin kyllä, hyvinkin paljon.

— Pitäskö meiän harjoitella viä sitä pysähdystä ja peruutusta? kysyin kun olimme saaneet nämä radan tiet harjoiteltua.
— Mä oon sitä mieltä että ei, se meni jo ihan kivasti viime kerralla. Liikaakaan ei kannata treenata yhtä ja samaa juttua.

Nyökkäsin, vaikka olin itse aika epävarma sen peruutuksen onnistumisesta. Nelly vaistosi sen (tai no, olinhan minä sen hänelle sanonut), sillä tunnin loputtua hän tuli vielä sanomaan että huomisen maastolenkillä saisin harjoitella pysähdystä ja peruutusta tasan yhden ainoan kerran ja silloinkin vain aivan maksimissaan 4 askelta. Mutta koska tekisin sen vain kerran, minun pitää keskittyä siihen oikein tosissani ja tehdä se mahdollisimman hyvin. Hevosessahan ei ollut vikaa sillä se osasi todistettavasti peruuttaa kyllä oikein nätisti. Nelly lohdutti vielä, että lopulta se peruutus oli radalla vain yksi liike ja jos se sattuisi kisoissa menemään totaalisesti pieleen, se ei olisi vielä mikään katastrofi.

Minä en halunnut ajatella sitä radan ratsastamista kisoissa. Nyt vasta olin alkanut tajuta, mitä kilpaileminen käytännössä tarkoitti. Ei se mitään jos tuomarit tuijottavat ja arvostelavat ratsastustani. Päinvastoin, sehän on heidän tehtävänsä ja heidän kommenteista voi vaikka oppia jotakin! Mutta että jos katsomassa oli Sonja ja Nelly ja kenties muitakin tuttuja, se sai mahan möyrimään jo pelkkänä ajatuksena. Tiedän että Sonja ei sanoisi pahaa sanaa, vaikka tyrisin radan aivan täydellisesti, mutta miten pettynyt hän olisi jos mokaisin. Ei hän sitäkään kyllä näyttäisi, mutta minä tiesin sen silti.

Puhdistin Salierin tallissa tunnin jälkeen. Miten sekin oli nykyisin itsestäänselvää, että totta kai teen ja osaan sen tehdä omine nokkineni. Vielä muutama kuukausi sitten Sonja oli ollut ainakin katsomassa päältä, että teen varmasti kaiken oikein. Nyt hän ei edes kyseenalaistanut sitä ettenkö osaisi enkä kyseenalaistanut minä itsekään. Hassua, mutta onhan se toki kehitystä. Kai sekin on kehitystä, että minusta tuntui kuin jalat tärisisivät tai ei niinkään jalat vaan ehkä se kuuluisa keskivartalo, josta Sonja oli niin huolissaan aina. Se kyllä tiesi sitä että huomenna kivistäisi lihaksia taas joka puolelta. Tämä oli hieman uusi ilmiö, mutta kai se tarkoitti sitä että Nelly ratsastutti minua ja meitä ihan tosissaan. Salierikin oli nimittäin hionnut selvästi. Se joka väitti ettei ratsastus ollut liikuntaa, oli päästään vialla.

Vaihdoin muutaman sanan Marshallin ja Niklaksen kanssa ja mietin että jospa heiltä tohtisi kysyä neuvoja kisoihin ja siihen, että miten voisin olla mokaamatta kaikkea siellä ekalla kerralla. Kai heitäkin nyt sentään edes joskus oli jännittänyt kisojen alla.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on tämmöinen suora jatko tuohon Marshallin tarinaan.

Uutinen
— Ja Harrikin starttaa Salierilla helpossa C:ssä, Nelly ehätti sanomaan.
— Ihanko totta? Marshall kuulosti aidosti yllättyneeltä. — En tiennytkään että kilpaileminen kiinnostaa sinua.
— En mäkään, Harri naurahti. — Mutta aattelin kokeilla kepillä jäätä, et miten käy. Eihän ny pahemmin voi käydä ku huonosti.
— Oikeastaan kyse on vain siitä, miten sun pää kestää ekat kisat, Nelly huomautti. — Hevosessa ja ratsastustaidossa ei oo sinänsä mitään vikaa.
— Joo, näinhä sä oot sanonu joka kerta kun suus avaat.
— Jännittääks jo? Niklas kysyi.
— Yllättävän vähä, Harri sanoi. — Täs on ollu viime aikoina vähä muutakin mietittävää.

Vilkaisimme Harrin kanssa toisiamme. Ei, ei jännittänyt, hyvä jos muisti edes koko kisoja.
— No mitäs teillä nyt? Nelly oikein terästäytyi kun oli tiedossa uutisia, vaikkeivät ne nyt vielä varsinaisesti uutisia olleet.

— Noo, tuli töistä kysely et haluisinks mä lähtee komennukselle Kanadaan pariks vuodeks, Harri paljasti.
— Oho! pääsi useammastakin suusta.
— Ei sit sen kauemmas.
— Et on sitä pitäny täs vähän miettii, Harri jatkoi hieman tarpeettomasti.
— Ootteko molemmat lähdössä sitten, jos suostut? Nelly toipui ensimmäisenä.

— No ei me oikein tiedetä, ehkä tai sitten mä jään tänne.
— Niin, onhan sinulla sentään hevoset ja työt täällä.
— Mutta eiks työt kuitenkin joustais? Etänähän sä nytkin teet.
— Joo, mutta ongelmana on toi aikaero Kanadaan. Kai se olisi vielä ehkä jotenkin tehtävissä, mutta sitten on nuo hevosetkin tietysti. Ja muutenkin, ei se ole mikään läpihuutojuttu, selitin jo melkein itsestäänselvästi olettaen, että Harri lähtisi.
— Tässon viä kuitenki aikaa miettii, että mitä tekee, Harri jatkoi. — Mä en ole itekään vielä ihan varmaks päättäny et mitä teen. Kiinnostais kyl, en kiellä, mut on se melkone muutos taas. Ja sit jos Sonja ja hevoset jää tänne ni…
— No hevoset jää tänne joka tapauksessa. Niiden vieminen Kanadaan on niin hirveä projekti ettei tosikaan ja jos se vain on pari vuotta niin aika turhaa on.
— Se voi olla helpointa muutenkin pitää hevoset täällä. Nimittäin minulla on sellainen käsitys, että pohjois-Amerikassa hevosten ruokinta on aika erilaista kuin Euroopassa. Siellä ei käytetä niin paljon kauraa vaan enemmän maissia ja sitten alfalfaa.
— Ai! Mä en tämmöisestä tiennytkään. Just kun olen saanut tuo Mortin ruokavalion kuntoon, niin ei kyllä kiinnosta…

— No mut hei! On tässä plussapuolikin, Nelly hihkaisi kun olimme puhuneet tarpeeksi hevosten toiselle mantereelle kuljettamisen mahdottomuudesta. — Nyt kun te mietitte tätä, niin ette tosiaan ehdi jännittää kisoja. Jos se Sonjankin pää kestäisi.

Kaikki purskahtivat nauruun, sillä useampi oli kysellyt minulta jossain yhteydessä, että kisaanko ja miksi en, kun kerran hevonen olisi hyvä ja valmentaja myös. Vakioselitykseni oli aina ettei se niin kiinnosta ja että jännittäisi liikaa.

— No sen näkee sitten siellä kisapaikalla, sanoin. — Niin että jos teillä enemmän kisanneilla on jotakin vinkkejä millä pitää hermot kasassa, niin kuulisin mielelläni.

[Sonja T.Valvoja]

Minulla oli tähän jokin ideakin, mutta se hukkui ennen kuin pääsi aivoista ulos, joten mitään suurta draamaa tässä(kään) ei koeta.

Kisat tulossa
Seisoin karsinassa mittaamassa taas Mortin mahanympärystää. Mittanauha oli lahjomaton: Mortti oli tosiaan laihtunut takaisin samoihin mittoihin kuin oli tullessaan. Nyt olin taas uuden edessä. Lisää ei tarvinnut laihtua enää, joten lisäänkö ruokintaa vai vähennänkö liikutusta? Vitsit, Salierin kanssa ei ollut ikinä tarvinnut tällaisia miettiä. Ehkä väkirehua voisi vähän lisätä, päätin. Liikuttamiseen en mene koskemaan, koska se tuntuu sujuvan hyvin, Mortti tykkää ja eikä se minullekaan pahaa tee, jos ratsastan tavoitteellisemmin enkä höntsäile niin paljon. Niin ja ne kisatkin oli tulossa.

Kisoihin oli kolmisen viikkoa ja perhosia lenteli mahassa jo nyt. Nelly oli laatinut meille molemmille valmistautumisohjelman tähän kisojen alle. Mortista ei vielä tiennyt oikein että miten se varsinaisesti kannattaisi liikuttaa ennen kisoja, joten se oli vähän arpapeliä. Sain kyllä itseni useammin kuin kerran kiinni ajattelemasta, että on se nyt sanoinkuvaamattoman tyhmää lähteä kilpailemaan hevosella, jonka on omistanut vasta muutaman kuukauden. Ja heti vaativaan B:hen! No, tietysti, Mortti oli kyllä varmasti ihan valmis, kun se suoraan Simon tallista minulle tuli eikä se siellä laiskottelemaan ollut päässyt.

Toisaalta kyllä tuntui siltä, että Mortti oli ollut minulla jo pienen ikuisuuden. Oli niin vaikea uskoa, että se oli tullut vasta 3 kuukautta sitten! Me aloimme olla ihan hyviä tuttuja sen kanssa ja väitän että Morttikin tykkäsi minusta. Niin se Simo vain oli ollut oikeassa siinä, etteivät kaikki täysiveriset olleet sekopäitä. Nauroin melkein ääneen satulavyötä kiristäessäni, kun muistelin sitä puhelua. Morttia parempaa hevosta sai hakea, ainakin jos ei katsonut naapurikarsinaan.

Tarkistin vielä että kaikki oli valmista. Tänään oli maastolenkin vuoro, se kuului ihan Nellyn suunnitelmaan. Pään tuulettamiselle on kuulemma aina tilausta. Päätään Eetukin varmaan lähti tuulettamaan kun oli lupautunut meidän kanssa maastoilemaan. Isäntä oli pitänyt tiukasti kiinni lähes päivittäisistä ratsastuksistaan, olin kuullut hänen jopa sanovan ”Ei” johonkin asiaan, koska hän oli lähdössä ratsastamaan. Minusta se oli hyvä, sillä kyllä niitä Eetun työnarkomaniaoireita olikin nähty jo.

— Joko mennähä? Eetu sanoi taluttaessaan satuloitua Jussia ulos.
— Jo!

[Sonja T.Valvoja]

(En ole jaksanut tässä tekstissä huomioida koronaa vaikka se periaatteessa onkin olemassa, miksi muuten Harri olisi lomautettuna. Logiikka on muutenkin yliarvostettua.)

KANADA!
Se on sitten jännä, miten toisen puhelusta kuulee kyllä heti, että nyt soittaja ei ole lehtimyyjä eikä äiti. Vaikken oikeasti kuullut soittajan sanoja, vain Harrin suhteellisen lyhyet vastaukset ennen kuin hän meni vierashuoneeseen puhumaan ja veti oven perässään kiinni. Unohdin asian suunnilleen saman tien.

Puhelu kesti aika kauan, mutta lopulta Harri tuli työhuoneeseen istumaan. Yleensä hän ei sitä tehnyt vaan antoi minulle olla rauhassa.
— No mitäs? kysyin ja nojasin leuan käsiini. Turha kainostella, nyt oli jotakin, mutta Harrin ilmeestä ei voinut päätellä asian laatua.
— Soittivat töistä.

Sehän voi tarkoittaa vain kahta asiaa, joko pyydettiin takaisin töihin etuajassa tai irtisanottiin. Koska Harrin kuvittelisi olevan näkyvän iloinen töihinpaluusta, oliko se sitten siis lappu? Ennen kuin kylmä pelko ehti ryömiä niskasta alaspäin, Harri jatkoi:
— Kysyivät että lähtisinks mä syksyllä Torontoon töihin.

Möläytin ensimmäisen mieleen tulleen asian ääneen, vaikka yleensä pyrin sitä välttämään:
— Miten pitkäksi aikaa?
— Puolesta vuodesta vuoteen, vähintään. Mahollisesti pitempäänki.
— Mitä siellä olisi?
— Emmä kauheen tarkasti saa kertoo, mut iso asiakasprojekti, jossa pitäis olla paikan päällä.
— Mitä sä vastasit?
— En vielä mitään, sanoin että voin miettiä.
— No, meinasitko lähteä?

Harri katsoi minua pää kallellaan, pieni hymy suupielessä.
— Jos sua ei olis, ni melko varmasti. Mitä kyselin siit projektista, niin se vaikutti mielenkiintoiselta ja sellaselta että mä kyl oisin ihan just sopiva siihen. En ihmettele miks ne mua siihen pyys, Harri selitti ja äänessä soinnahti innostus. — Lähtisitsä mukaan, jos mä lähen? Se olis mahollista, mä kysyin sitä.

Että muuttaa Kanadaan, paluuaika tuntematon? Toronto toki ei ollut hullumpi kaupunki sen perusteella mitä siellä muutaman päivän olin viettänyt Jarnon kanssa vuosia sitten. Kanada ei ollut hullumpi maanakaan, vähemmän hullu ainakin kuin eteläinen naapurinsa. Mikä minua täällä Suomessa varsinaisesti piti? Paitsi tietenkin hevoset, työ ja Orionkin. Tietenkin ne voisivat olla järjestettävissä, mutta halusinko siltikään? En tiennyt. Suloista kuitenkin Harrilta pyytää minua mukaan, sillä ensimmäinen ajatukseni oli ollut se, että nytkö menetän tämänkin miehen.

— Mä en tiedä. Ehkä sitä voisi harkita, mutta ihan nyt just heti en pysty sanomaan että joo, totta kai.
— Ymmärrän, ohan tää iso juttu enkä mäkään tiiä viä et mitä teen. Se kiinnostais, en mä kiellä, mut kiinnostaako tarpeeks.
— Milloin sun pitäisi antaa sitova vastaus?
— Mieluummin tietty ASAP mutta viimeistään sillon ku palaan töihin.
— Eli kuukauden kuluttua.
— Nii. Et on täs aikaa harkita.

Kyselin läpi kaiken mitä keksin. Se oli hyvin tyypillinen meidän välinen keskustelu: lyhyitä, punnittuja kysymyksiä, lyhyitä, huolellisia vastauksia. Ensin selvitettiin faktat, sitten vasta alettiin miettiä miltä se tuntui, miksi ja mitä muuten oli asiasta mieltä. Mitä vakavampi ja henkilökohtaisempi asia oli, sen kylmäverisemmältä meidän keskustelu varmasti kuulosti, jos ulkopuolisia olisi kuuntelemassa.

[Sonja T.Valvoja]

Kulissiliitto
— Pitäskö pyytää mun vanhempia kattomaan sinne Storywoodsiin niitä kisoja? Tai ainaki vihjata että tämmöset olis, jos haluavat tulla.

Ensimmäinen ajatukseni oli vastenmielisyys, ei niinkään Harrin vanhempien takia vaan ihan muuten. Minä en kaivannut yleisöä.
— En mä oikein tiedä. Luuletko että niitä kiinnostaisi?
— Ei aavistustakaa, rehellisesti sanoen. Voi kiinnostaa tai sit ei. Mut ainakin se olis jotaki vaihtelua niille.
— No joo ja ei kai siinä, saahan sinne tulla katsomaan. Mä en kyllä pysty pitämään seuraa siellä ja sunkin pitäisi keskittyä omaan suoritukseesi ja Salieriin.
— Joo totta kai.

Ajatusketju lähti siitä sitten. Harrin vanhemmat eivät olleet koskaan kommentoineet erityisesti mitään hevosista, tosin en ollut niistä kovin paljon puhunutkaan. Harri itse kyllä oli kertonut asiasta ja siitäkin, että hän ratsasti tätä nykyä itse. Minä en varsinaisesti tiennyt mitä he ajattelivat hevosista, ratsastamisesta tai siitä, että Harri ratsasti. Kas kun vanhempien ihmisten keskuudessa hevosharrastusta saatettiin pitää ties minä…

Kysyin sitä Harrilta kun olin ensin miettinyt, miten asian muotoilisin. Hymähdyksestä saatoin haistaa jonkinlaista kyynistä ironiaa.
— Luultavasti ne luulee, että mä ratsastan vaan siks et yritän tehä suhun vaikutuksen. Jos sä en olis kuviois, niin ne varmaan luulis mua homoks.

Jahah, tämä selvä sitten. Ennen kuin ehdin keksiä yhtään mitään sanottavaa, Harri jatkoi:
— Voi tietty olla, että luulevat mua homoks joka tapauksessa ja sua kulissiks.

Päästin epäuskoiseen naurunpyrskähdyksen. Mistä Harri tuon oikein repäisi?
— No kato kun mä olisin kersana halunnu ratsastamaan kans, ku Maarit kävi muutaman vuoden ratsastuskoululla, Harri selitti. — Ei ne päästäneet, sanovat ettei ole poikien harrastus.
— Niin no, sanoithan sä tosiaan jo aika aikaisessa vaiheessa, että hevoset kiinnostaa, mutta mä kuvittelin että sä yritit tehdä vaikutusta, naurahdin.

Harri nauroi.
— Ei, siinä asiassa mä olin ihan tosissani. Ja hei, olihan hevosista varmaan puhe siellä Wienissä kun oltiin ja käytiin siellä Espanjalaisessa Ratsastuskoulussa. Silloin mä en ainakaan yrittänyt tehdä vaikutusta.
— Niin muuten kyllä olikin puhetta, olet ihan oikeassa. Okei, uskon sua, naurahdin.

Olin hetken hiljaa ja muistelin Wieniä, luulen Harrin tehneen samaa. Se oli niin hieno kaupunki, varsikin se vanha keskusta ja Schönbrunn ja mitä kaikkea. Ja se Espanjalainen Ratsastuskoulu… Kunpa sinne joskus maailmassa vielä pääsisi.

[Sonja T.Valvoja]

(Pyydän anteeksi kirosanoja, ne nyt vain istuivat tähän niin etten viitsinyt poistaakaan. Täällä ei tietääkseni koskaan ole erityisesti kielletty kiroilemasta ainakaan satunnaisesti.)

Ihan vitun varmasti ei
Seisoin Nellyn edessä kädet lanteilla.
— Ei. Ihan vitun varmasti ei.

Nellynkin toinen käsi oli samaan tapaan käskevästi lantiolla, toisessa hänellä oli paperinivaska.
— Ihan vitun varmasti sä et mene helppoon A:hankaan. Sut nauretaan sieltä ulos.
— Ja vaativasta B:stäkö sitten ei naureta?
— No näytä mulle tästä ohjelmasta, että mitä sä et näistä osaa, Nelly korotti ääntää heristäen papereita minua kohti. — Okei, laukanvaihto käynnin kautta, sitä ehkä pitää treenata. Kun sä teet sen jo ihan sujuvasti askeleessa! Tässä ei tarvita sarjavaihtoja!

Homma oli livennyt siihen pisteeseen, että kinasimme Nellyn kanssa enää siitä, mihin luokkaan ilmoittautuisin Mortin kanssa. Storywoodsin koulukisat olivat lähestymässä ja ilmoittautumisaika umpeutumassa, joten luokka pitäisi kohta tietää, jos aikoi kisata. Harri ja Salieri olivat menossa helppoon D:hen tai C:hen, Harri istui pöydän ääressä tutkimassa ohjelmia. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, jos Harri halusi kilpailla. Päinvastoin, lähdin mielelläni kuskiksi ja henkiseksi tueksi mukaan, mutta jotenkin Nelly oli tiristänyt minustakin ulos sanat ”No kai sitä Mortin kanssa vois kans jonkin luokan mennä…”. Ja sitähän Nelly ei unohtanut eikä antanut minunkaan unohtaa.

— No hyvä, voit sä mennä helpon A:n JA sen vaativan B:n. Ei mikään estä kisaamasta kahta luokkaa.
— No en varmasti ainakaan kahta luokkaa mene.
— Sitten menet sen vaativan B:n ja sillä hyvä.
— Enkä mene! Se on liian vaikea.
— Tässä! Luet tän ohjelman ääneen läpi ja kerrot mulle seikkaperäisesti, mitä sä ja Mortti ette tästä osaa.
— Niin mutta kun mä en tiedä miten Mortti käyttäytyy kisoissa.
— Kannattaisi varmaan kokeilla sit, jos Simo ei kerran ole sanonut siitä mitään.

Nappasin kouluohjelmaprintin Nellyn kädestä ja istuin mielenosoituksellisesti keittiön pöydän ääreen. Tiesin milloin olin jäämässä tappiolle, mutta en minä sitä ääneen viitsinyt myöntää. Olihan Simo sanonut, että hänen kokemuksensa perusteella Mortti käyttäytyi ihan siivosti vieraissa paikoissa enkä minäkään juuri muuta uskonut. Lisäksi Nellyllä oli ikävällä tavalla pointti siinä, ettei vaativassa B:ssä mahdottomia vaadittu. Mutta vaativa!

Nelly istahti pöytään myös Harria vastapäätä.
— Jokos sä olet päättänyt että kumpi luokka?
— Ehkä tää helppo C, Harri naputti toista A4:sta edessään pöydällä. — Toi D tuntuu jotenki nii kauheen helpolta, siinähän ei ees laukata. Emmä kuvittele, että olisin kokenut tai mitää, mut kai mä nyt tuon verran osaan laukata.
— Mä olen ihan samaa mieltä, plus että sä saattaisit selvitä jo helposta B:stäkin, kun Salierihan osaa. Mutta C:stä on hyvä aloittaa.
— Noita teitä pitää kyl vähä katsoa, et miten ne menee.
— Ilman muuta katsotaan! Mites jos mä pitäisin teille molemmille vähän tämmöisen ylimääräisen treenin nyt viikonloppuna ja sitten ens viikolla lisää, niinkuin oli sovittukin jo?

Harri vilkaisi minua odottavasti.
— Kai se olisi ihan hyvä, tehdään niin, sanoin. — Onkohan sinne muita tulossa täältä?
— En tiedä, Janna jos lienee ja Niklas, ne nyt on noissa kisoissa käyneet muutenkin, Nelly vastasi samalla kun nousi pöydästä ja alkoi viritellä kahvinkeitintä valmiiksi.

Ehkä Nelly oli oikeassa. Ehkä minä ja Mortti selviäisimme siitä vaativasta B:stä samalla tavoin kuin Harri selviäisi helposta C:stä eikä tarvinnut mennä vauvaluokkaan ihmettelemään. Ehkä kisaaminen ei ollut maailman kauhein asia. Ehkä… jotakin.

[Sonja T.Valvoja]

Nojailijat
Rupattelimme Jannan kanssa niitä näitä kun tulimme maastosta takaisin tallinpihaan. Vilkaisin ympärilleni, mutta Harria ja Salieria ei näkynyt missään. Lie jos tunti on vielä kesken tai sitten ovat menneet jo. Tänään oli Harrin ihkaensimmäinen ratsastustunti Nellyn kanssa ilman että minä olin mailla halmeilla. Minä olin lähtenyt maastoon Mortin, Jannan ja Paahtiksen kanssa. Olin tosi iloinen siitä, sillä Jannan kanssa oli kiva jutella ainakin jos pysytteli sellaisissa köykäisissä asioissa. Sehän sopi hyvin, koska minä en ainakaan halunnut velloa enää yhdessäkään surussa tai ongelmassa.

Talutin Mortin talliin ja siellä oli vastassa käytävälle kiinnitetty Salieri, jolta Harri oli saanut jo satulan ja suojat pois.
— No, miten tunti meni? kysyin heti, sillä olihan se nyt vähän jännä paikka.

Harri päästi äänen, joka oli jotakin huokauksen ja naurahduksen välimaastosta.
— Nelly tappaa meiät työntekoon. Tai ainaki mut.
— Älä nyt, oliko niin rankka tunti?
— No ehkä vähä liioittelua, mut kyl se rankkaa oli. Ja vaikeeta, välillä tuntu ettei me puhuta Nellyn kanssa oikein samaa kieltäkään ja Salieri ei raukka ymmärrä kumpaakaa.
— Muista että sä olet maksava asiakas ja Nellyn pitää selittää sulle niin että sä ymmärrät, sanoin hiljaisemmalla äänellä kun olin tsekannut ettei asianosainen olisi kuuloetäisyydellä.
— Joo siis, kyl se selitti ja väänsi ratakiskosta ja monta kertaa jos tarve oli. Että kyllä mä loppuviimeks sit aina tajusin että mitä pitää tehä ja Salierikin.
— No se on hyvä, tosin en kyllä Nellystä muuta luullutkaan.

Katselin sivusilmällä Harria kun hän suki tunnontarkasti Salieria. Se oli laji, jossa fyysisestä voimasta oli hyötyä. Salieri tuntui oikein nojaavan Harrin kättä vasten, Harri nojasi takaisin ja molemmat näyttivät tyytyväisiltä.

[Sonja T.Valvoja]

Aries
Tietenkin uusi hevonen kiinnosti aina. Siksipä minä ja Harri roikuimme Marshallin kanssa tarhan aidalla katselemassa loimitettua Ariesta.
— On se kyllä tosi hienon näköinen hevonen, sanoin. — Ja melko eksoottinen ilmestys, ei tule joka nurkalla vastaan.
— Ei todellakaan, Marshall kommentoi.
— Onks sen tarhauskuvioita vielä päätetty?
— Ei, katsotaan nyt vähän aikaa. Tämähän kyllä voi tarhata yksinkin, kun on muita näin lähellä tässä eikä tunne itseään yksinäiseksi. Mutta voisi toki kokeilla siirtää Arlekin tämän kanssa. Pitää puhua Eetulle.
— Se on aina jotenkin simppelimpää, kun yhden omistajan hevoset ovat samassa tarhassa. Mutta kovaa kyytiä se tuolla kumpparille antaa. Toivottavasti ei kohtele Arlekinia samalla tavalla, naurahdin kun katselin tarhassa telmivää tammaa.

Marshall nauroi.
— Mahdammekohan puhua nyt samasta hevosesta edes. Ennemmin olisin huolissani siitä, että Arlek paiskoo Ariesta, kun on niin paljon suurempi.
— Mutta se on niin kiltti.

Harri oli ollut hiljaa ja ihaillut uutta tulokasta vain, mutta karauttipa hänkin kurkkuaan:
— Nii siis mikä noita sen korvia vaivaa?
— Ei mikään, ne ovat ihan luonnostaan tuollaiset. Tämä on marwarinhevonen, tuollaiset kippurakorvat ovat näiden rotuominaisuus.
— On kyllä perin jännän näköset, mut allekirjotan kyl kans sen, ettei ihan heti varmaan tuu vastaan samanlaista. Entäs toi sen väri? Vähä oudolta sekin näyttää musta.
— No, onhan se. Ruunivoikoksi se on papereihin merkitty. Sitä en tiedä, että miksi sillä on tuollainen pääkuvio ja miten se on noin symmetrinen molemmin puolin. Tai että miksi sillä on eri väriset silmät.
— Tosi kauniilta se kyl näyttää, vaikken mä sillee ymmärrä näistä niin kauheesti. Se on eri taval hieno ku Salieri tai vaikka Mortti on.
— Kyllä, onhan ne ihan erityyppisiä hevosia.

Lähdimme kaikki kolme tallustelemaan kohti Hopiavuoren tupaa. Nyt sinne jo uskalsi vähän paremmalla mielellä mennä. Nellylle teki selvästi hyvää aloittaa valmentaminen uudestaan ja kaikki tuntui valoisammalta. Kahvi tuoksui eteisessä asti.

[Sonja T.Valvoja]

Poissa silmistä, poissa mielestä
Olin juuri kävellyt kaupan ovista ulos kun kuulin nimeäni huudettavan.
— Sonja! Oota vähän!

Käännyin katsomaan osapuilleen äänen suuntaan ja kas, kaupan sivustalta porhalsi Heidi pukeutuneena myyjän vaatteisiin. Olin törmäillyt Heidiin muutaman kerran kesän ja syksyn mittaan, mutta vain nopeasti. En varsinaisesti vältellyt häntä, mutten halunnut välttämättä kyllä nähdäkään erityisesti. Kaikki oli helpompaa kun ei vanhat asiat tulleet mieleen. Ei se ilmiselvä vahingonilokaan jaksanut kauaa lämmittää.

— Moi, Heidi puuskutti kun pääsi vierelleni. Vastasin tervehdykseen, samalla vilkaisin kännykkääni ja sanoin, että pitäisi mennä, on vähän kiire, vaikkei minulla mihinkään varsinaisesti kiire ollut. Minulla vain ei ollut hänelle mitään asiaa.

— Kuule, yks juttu mun piti oikeestaan sanoa, Heidi sanoi kiireesti ennen kuin ehdin ottamaan askelta auton suuntaan. Hän laski katseensa maahan. — Mä tota… Mä haluaisin pyytää anteeks. Niitä vanhoja juttuja yläasteella. Kyllä mä sen tiiän, että me kiusattiin sua aika pahasti… Mua hävettää se ja mä oon pahoillani.

Sillä lailla! Kaikkea minä olisin Heidistä uskonut, mutten sentään tätä. Ei hän ollut juuri maininnut vanhoja kouluaikoja niinä kertoina kun olimme sattuneet tapaamaan. Ajattelin että hän halusi vaieta ne kuoliaaksi ja ihan hyvästä syystä. Tietysti sinänsä ihan rohkea teko tunnustaa olleensa idiootti ja pyytää anteeksi, mutta kun se ei auttanut tässä vaiheessa enää yhtään. Jos omatunto oli alkanut kolkuttaa ja nyt Heidi halusi rauhoitella sitä? Sori, mutta minä en tähän pystynyt.

— Se on aika myöhäistä nyt enää pyytää anteeksi. Ei sitä tekemättömäksi saa, sanoin mahdollisimman ilmeettömällä äänellä, vaikka tuntui että olin sieluani myöten jäässä ja yhtäaikaa raivoissani. Jotenkin ymmärsin Nellyä, joka oli suuttuessaan läimäyttänyt Jannaa. Kyllä se itselläkin mielessä kävi, samaan aikaan tusinan muun ajatuksen kanssa. Nuo sanat nyt olivat se neutraalein ja aikuismaisin asia, mitä pystyin sanomaan.

— Niin, mutta mä en haluis että sä kannat kaunaa, Heidi sanoi hiljaa ja katsoi minua silmät vakavina.
— En mä varsinaisesti kannakaan. Ei ne yläkouluajat juuri koskaan tule mieleen, mutta ymmärrät varmaan ettei mua kiinnosta nähdä sua erityisesti. Joten eiköhän se ole tässä. Moikataan jos nähään.

En jäänyt kuuntelemaan, mitä Heidi kenties siihen vastaisi vaan lähdin. Istuin autoon ja hengitin vähän aikaa tunnustellen omia fiiliksiäni. En tuntenut oikeastaan mitään tai ehkä jonkinlaista pientä, karua tyytyväisyyttä. Jos Heidi luuli että anteeksipyyntö saisi meistä kahdesta jotenkin kavereita, niin siinähän luuli. Minulla ei ollut mitään haluja kaveerata kenenkään entisen kiusaajan kanssa. Tämä oli paras mahdollinen anteeksianto, mitä pystyin tekemään.

Ehkä se oli kostokin, mutta tosi mitätön sellainen. Olisin voinut olla todella paljon ilkeämpi, sillä näin kyllä että Heidi oli vakavissaan. Siihen olisi ollut helppo päästä sivaltamaan ja mitätöimään koko asian. Mietin, että miksi ihmeessä en tehnyt sitä. Sitten kohautin harteitani: ei sillä oikeastaan ollut enää väliä.

[Sonja T.Valvoja]

Musta ja komea
Kun talutin Salierin karsinaansa kohti, käytävällä tuli vastaan se uusi tyyppi, josta olin kuullut vain että hän omisti sen uuden shetlanninponin. Nainen väistä Salieria ja painautui melkein kiinni karsinanovea vasten. Kummallista, pelkäsikö hän? Jos pelkäsi niin kumpaa, minua vai Salieria? Tietenkään vieraasta hevosesta ei koskaan tiennyt vaikka Salieri kyllä näytti ulospäinkin kiltteyden perikuvalta ainakin minusta.

Tervehdin lyhyesti ja sanoin nimeni. Olisin kätellytkin, mutta kun oli korona ja oikeassa kädessäni oli Salierin riimunnaru. Nainen esitteli itsensä Lyydia Meriahoksi. Nopeasti vilkaisten katsoin hänen olevan varsin laadukkaasti pukeutunut. Yritin olla tuijottamatta takkia, vaikka se näytti ihan siltä Fendin takilta mitä itse olin katsellut Farfetciltä. Mutta ei kai kukaan nyt sentään pukeutunut kolmen tonnin villakangastakkiin tallille, ehkä se oli jokin samannäköinen vain.

Kehaisi tämä Lyydia vielä Salieriakin, että oli niin iso ja komea hevonen. En voinut sille mitään, että naamalle nousi varmasti samanlainen hymy kuin ylpeälle vanhemmalle tai hyvin käyttäytyvän koiran omistajalle. Sanoin yksinkertaisesti kiitos ja totesin, että minunkin mielestäni se oli komea ja muutenkin hieno hevonen. Koska olihan se!

Salieri oli suht nopeasti harjattu. Olin klipannut sen lopulta tavalliseen tapaan, se helpotti tätä puhtaanapitoa vaikka sitten loimituksen kanssa oli enemmän työtä. Täällä onneksi työntekijöiden maalaisjärki toimi ja loimittivat asianmukaisesti, tarpeen tullen vastoin ohjeitakin jos näkivät sen parhaaksi. Olin kerran leutona, mutta tuulisena päivänä soittanut Eetulle, että Salierille voisi laittaa paksumman loimen päälle, vaikka pakkasasteiden ja loimitusohjeen mukaan piti olla vielä ohuempi. Eetu oli todennut, että ei hätää, sillä on se paksumpi jo.

Nelly odotteli maneesissa meitä ja vaikutti epäilyttävän hyväntuuliselta. Päätin etten vaivaisi päätäni nyt ulkopuolisilla ajatuksilla sillä Salierin ratsastamisessa olisi ihan tarpeeksi tekemistä ilmankin. Siitä oli todellakin kuukausi kun Nelly oli viimeksi valmentanut ja kun Salierikin oli tätä nykyä paljolti Harrin ratsastettavana, niin saa nähdä mikä on Nellyn tuomio. Toivottavasti hän on edelleen yhtä terävä ja tarkkasilmäinen kuin aiemminkin.

[Sonja T.Valvoja]

THE kysymys
Ikkunat tai ovi kaipaisivat varmaan tiivistämistä, sillä keittiön lattialla tuntui näin pakkasella selkeä viileys. Mutta lattialla oli pakko istua, koska Mielikki pyöri lelunsa kanssa siellä ja oli niin innoissaan kun joku viitsi paijata ja leikittää. Yritin tasapainotella teemukiani toisella kädellä samalla kuin toisella rapsuttelin Mielikkiä, mutta väkisinkin sitä läikkyi lattialle vähän. Ajattelin että pitää pyyhkiä se ennen kuin lähtee.

— Mihis sä olet Harrin hukannut? Nelly kysyi pöydän äärestä.
— Se jäi kotiin tänään, sanoin ja mietin uskaltaisinko kertoa sen olevan taas lapsenvahtina. Ehkä pitäisi tarkentaa, etteivät kuvittelisi meidän olevan riidoissa tai Harrin olevan kipeänä:
— Se tarjoutui taas hoitamaan naapurin kersoja, joten ne on meillä.

Mikään ei muuttunut pöydänympäryksen tunnelmassa vaan keskustelu jatkui kuten ennemminkin. Huokaisin salaa helpotuksesta, sillä nykyään piti olla niin kovin tarkka siitä mitä päästää suustaan ulos. Mitään kuolemaan liittyvää ehdottomasti ei saanut puhua, vaikka kyseessä olisi ollut huonekasvi. Lastenkin mainitsemista oli syytä välttää ja vauvoista piti vaieta vaikka olisi joutunut puremaan kielensä poikki. Eetun maastolenkeistä ei kannattanut sanoa mitään eikä mistään muustakaan, mikä oli tallin rutiineissa toisin kuin aiemmin. Mutta ehkä tämä tästä vielä normalisoituisi joskus, vaikka joskus tuntui ihan mahdottomalta että Eetu ja Nelly tai ylipäänsä kukaan selviäisi lapsensa kohtukuolemasta. Se vain oli niin monella tapaa väärin ja kauheata, että omat suruni tuntuivat aika mitättömiltä sen rinnalla.

Minut herätettiin ajatuksistani taas keittiöön:
— Sonja, mites se Mortin laihis edistyy?
— Ihan hyvin. Se on itse asiassa palaillut melkein jo samoihin mittoihin kuin se oli tullessaan. Ja tuo uusi rehukin tuntuu sopivan sille, että kiitos vinkistä. Voi tietysti olla että nämä pakkasetkin hoikistaa, kun kuluu enemmän energiaa lämpimänä pysymiseen, mutta katotaan sitä sitten taas kun kelit lämpenee.

Sitten rohkaisin mieleni ja kysyin mitä minun oli pitänyt kysyä jo jonkin aikaa:
— Kuule Nelly, haluaisitsä taas jatkaa mun ja Mortin valmentamista? Ja musta tuntuu että Harrikin voisi hyötyä siitä, että joku muu opettaisi sitä, joku semmoinen jolla on jotakin ymmärrystä mistään. Mä en ole oikein varma itsestäni sen suhteen…

[Sonja T.Valvoja]

kirjoitettu Harrin näkökulmasta

Ei mikään kultakaivos
Täytyy myöntää, etten oikein ymmärtänyt, miksi Sonja halusi tehdä kannattavuuslaskelmia yksityistallille. Kyllä sen näki jo kaukaa, ettei sellainen voinut mitenkään kannattaa. Tai ehkä sen saattoi saada niukin naukin plussatuloksen puolelle, mutta riskit! Ne olivat aivan hirvittävät. Niin paljon pääomaa kiinni rakennuksissa, maapohjassa, kalustossa ja palkkakulut juoksussa koko ajan. Mitä sitten kun tapahtuisi jotakin odottamatonta, joka maksaisi tosi paljon?

Hyvä tietysti että laski, ettei rynnännyt suinpäin toteuttamaan suurta unelmaansa. Mietin vain, että miten muka voi etukäteen tietää jotakin maneesin rakennuskustannuksia tai heinän kulutusta ja hintaa kunakin vuonna. Arvioida tietysti voi, Sonjakin soitteli Simolle ja parille muulle tutulleen kyselläkseen asioita ja hintoja ja lopullisia toteutuneita kustannuksia milloin mistäkin asiasta. Mutta arvioita ne vain silti olivat ja niissä oli virhemarginaalia. Jos Sonja oli fiksu, hän laskisi kaikki menot yläkanttiin, pahimman mahdollisen skenaarion mukaan. Muuten luottaisinkin hänen fiksuuteen, mutta kun hän nyt oli alkanut tällaista edes laskea, niin en tiennyt oikein…

— Kyllä sen tallin tuloksen sais plussan puolelle, Sonja kertoi kun oli ilmoittanut saaneensa laskelmat valmiiksi. — Mutta sen pitäis olla aika iso. Aika kova tallivuokra pitäisi myös olla, ainakin näin seinäjokiseen makuun. En laskenut että jos tuohon saisi jotakin investointitukia, ne keventäisi sitä velkarakennetta. Mutta ei siitä mitään kultakaivosta saa.

En osannut sanoa juuri muuta kuin ”Ai jaa”. Olin yllättynyt laskelmien tuloksesta että plussalle kuitenkin päästiin, mutta kun Sonja esitteli numeroitaan, en pystynyt niistä mitään virheitäkään osoittamaan. Arvioita ne summat tietysti olivat, tosin ihan päteviä sellaisia. Kysyin varovasti aikooko hän lähteä tallia nyt sitten rakentamaan.

Sonja nauroi.
— No en todellakaan! Mä laskeskelin tätä ihan vaan huvikseni, että millaista hintaa tarttis pitää että sais tällaisen tosi hyvän tallin kannattavaksi. No vastaus oli että vähän liian kovaa ehkä muttei kuitenkaan mitään ihan mahdotonta. Tää olis ihan sopiva hinta jos oltaisiin Tampereen liepeillä ja Uudellamaalla tää olisi ehkä jopa sieltä edullisemmasta päästä. Mutta en mä rupea, vaikka onhan se kiva haaveilla.

Minä haaveilin tulevasta kesästä ja Sonjasta ja arjesta, en sentään hevostallista.

[Sonja T.Valvoja]

Tiitusta komppaan tässä myös: tosi sujuva ja muutenkin kiva jatko Noan tekstiin. Ja pääsipä taas muutama kohta hauskuuttamaankin, nimittäin tuo ruumiin piilotus ja sitten Niklaksen viesti Marshallille, että hei apina… Jotenkin silti toivon että se ei mennyt sanatarkasti ihan noin 😀 Lisäksi tuo lopun pelastus oli huisin hieno, missä Niklas kääntää jutun niin täydellisen onnistuneesti pois siitä, mistä oikeasti olivat jutelleet. Eihän se ikinä mene oikeassa elämässä noin!
Mutta että menepä Chaille pamauttamaan päin näköä, että hei, mä tykkään susta. Jeskamandeera, sehän hajoaa kappaleiksi.

[Sonja T.Valvoja]

Me olemme päässeet lukemaan liikaa Hellon ajatuksia omasta kelpaamattomuudestaan ja liian vähän Tiden ajatuksia siitä ihan samasta, mutta toisin päin. Niin että minä ainakin vähän jollain tavoin jopa yllätyin, kun ysi-puolikkaan Tiitus pelkää ettei hän kelpaa. No eihän Hellokaan sitä taida uskoa, mutta kuten Tiituksen ajatuksia luemme niin ihan tosissaan se pelkää.
Ja sitten tuo Saksaan lähtö. Tässä sitä tietysti ajattelee että pari kuukautta, ei tunnu missään, mutta ei se silti kiva asia ole. Odotan mielenkiinnolla että mitä Hello ajattelee tästä ja miten reagoi.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on ihan kauhean loistava teksti. Kauhea noin niinkuin jos miettii omalle kohdalle Hellon tilannetta ja ajatuksia, mutta silti niin loistavasti kuvattu ja kirjoitettu, että omat rävellykset taas vaihteeksi hävettää. Tässä puhutaan Hellon ajatuksista ja tunteista, mutta siinä missä minä kirjoittaisin kolmetoista-sivuisen päänsisäisen monologin Sonjan tai Harrin ajatuksista ja 90% lukijoista jättäisi sen kesken toiselle sivulle, tässä se on ympätty toimintaan ja ympäristöön ja se ei ole yhtään tylsä.
Mutta kaikesta kauheudesta huolimatta tässä on tosi vahva toivo ja positiivinen loppu. Hello uskaltaa kakaista ulos sen mikä vaivaa tai ainakin osan siitä.

[Sonja T.Valvoja]

Argh! Sä olet kerran tuosta huomauttanut ja yritin silloin jo parantaa tapojani, mutta näemmä olen taas lipsunut. En tiedä mikä voittamaton kammo minulla on eri konjunktioita vastaan.

[Sonja T.Valvoja]

Ai että kun nauratti! Eetu heittelemässä lumipalloja kuin pahainen pojankoltiainen ja saamassa lumipesun Hellolta. Ihana!

[Sonja T.Valvoja]

I feel you, Nelly! Säännölliset ruoka-ajat ja ruuanlaitto on pahinta ihmiselle, koska se todellakin määrää sitten koko päivän aikataulut, halusi sitä tai ei. Sen pitää olla jo sitten todellakin tosirakkautta, jos tällaiseen menee 😀 Mutta Jannaa kompaten, ihana nähdä että Nelly alkaa päästä tolpillee.

[Sonja T.Valvoja]

Kyllä nyt on Hopiavuorella melkoinen kisaedustus, jos kaksi luokkavoittajaa palaa reissusta kotiin!

Tässä tekstissä onkin tosi monta juttua yhdellä kertaa. Ensinnäkin tuo sijaisperhe-kuvio. Olin ihan että mitä ihmettä, miten Janna tuommoista pohtii, eikö sillä ole tarpeeksi haasteita töissään ilman että niitä täytyy kirjaimellisesti tuoda kotiin. Nämä varmaan olisivat Sonjankin ensimmäinen ajatus, tosin sehän ei koskaan (tai ainakin tosi harvoin) möläytä ulos niitä ensimmäisiä ajatuksiaan. Heräsi tästä ajatus, että onko taustalla se, että Janna haluaa jotenkin korvata jotakin tai todistella jotakin tai muuta tällaista? Että kun se taustastaan huolimatta on kahlannut läpi koulut ja on töissä ja haluaa auttaa ihmisiä, mutta onko siellä kuitenkin se, että mikään ei riitä, aina pitää auttaa enemmän kun onhan hän itsekin pystynyt ponnistamaan lähtökuopistaan aika pitkälle. Semmoinen… syyllisyys, tiedättekö? Ehkä se paljastuu jossain kohdin tai sitten olen ihan hakoteillä.

Paahtis on taas tosi symppis tässäkin, kohlaa ensin kuin apina mutta sitten yllättäen venyykin loistosuoritukseen. Jotenkin tammasta on muutenkin jäänyt suhteellisen sympaattinen kuva vaikka tietenkin se on nuori ja välillä soheltaa ihan vain sen takia.

Mutta sitten tuo suhtautuminen voittamiseen. Kommentoin jo edellistä tekstiä, että onpa Janna kovin zen epäonnistumisen jälkeen, mutta niin on kyllä voitonkin! Edelleen: joku toinen hyppisi ja hihkuisi ja kuuluttaisi koko maailmalle, että nyt tuli hyvä tulos ja voitto (tietenkin varsinkin Suomessa leuhkan maineen saa vähemmästäkin), mutta Janna kaivaa ykkösruusukkeen, heittää pöydälle ja sanoo että tommonen saatiin. Että mitä että?!
Ekana tulee mieleen, että Janna ei taida olla kauhean kunnianhimoinen, sitten lopultakaan. Että hän kisaa kenties huvikseen ja ehkä myös siksi, että hänellä nyt sattuu olemaan sellainen hevonen, jonka kanssa voi kisata, mutta se tulos ei ole niin iso asia, tuli sitten voitto tai hylky. Mutta koska minä haluan aina ympätä sen ihmisen taustan mukaan (Jannan tapauksessa varsinkin!), niin pelkääkö Janna tunteita? Onko se sellainen, ymmärtääkseni suhteellisen tyypillinen alkoholisti-/narkkariperheen lapsi, joka ei uskalla näyttää tai edes ajatella tunteitaan, koska sitä ei olla koskaan lapsuudessa oikein sallittu tai tuettu? Eihän Janna sinänsä tunteeton ole, on niitä tullut esille töiden suhteen ja silloinkin kun isänsä otti yhteyttä, muttei Janna sillä tavalla niissä kieriskele, vaan on hyvin varovainen oikeastaan tuntemaan mitään.

[Sonja T.Valvoja]

Ooh! Onnea Nikke ja Arlekin!
Ja kivan tarinan siitä sait aikaiseksi myös. Erityisesti huvitti tuo jännitys: ensin todetaan että on ihan paskaa ratsastaa luokassa ekana. No sittenhän joku kuvittelisi että kun saa oman suorituksensa pois alta, niin on ihan jees. Juu, saahan sitä luulla, mutta käytännössä sitä joutuu katsomaan kaikkien muiden kilpailijoiden luokat ja odottamaan tuloksia maksimiajan. Siinä vaiheessa sitten ollaankin jo niin spagettia ettei ymmärretä enää edes puhetta. Mä todellakin ymmärrän tämän vaikken ole itse moista kokenutkaan, mutta huvitti se silti.

[Sonja T.Valvoja]

Samoilla linjoilla kuin Marsh, että varmasti harmittaa tuollainen, kun eka osakilpailu meni niin hienosti. Ja ihmettelin että kylläpä Janna on zen. Tosi moni muu olisi hautautunut täydelliseen itsesääliin ja huonommuuteen, toiset olisivat paiskoneet trailereita ja vetoautoja pitkin tallinmäkeä, muttei Janna. Se vain huokaa. Rauhoittaviako se vetää?! Vai jättääkö raivoamisen/masentumisen tapahtuvaksi kotona pois muiden silmistä? Vai onko Janna niin tottunut erilaisiin epäonnistumisiin, että tämä todellakin on hänelle vain olkien kohautuksen arvoinen asia, tyyliin ”leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä”?

[Sonja T.Valvoja]

Onpa hieno kuva!
Ja oi, onhan se nyt jännää lähteä maastoon ekan kerran ihan yksin. Aluksi vähän ihmettelin, että mitä ihmettä Niklas oikein pelkää muka, mutta muistinpa sitten että Arlekin ei ole yksinomaan kiltti ja laiskansorttinen, vaan saattaa olla myös sille päälle sattuessaan melkoinen jyrä. Ihana tuo Niklaksen juttelu tammalle: ”Lupaatko mennä nätisti…”

[Sonja T.Valvoja]

Hienoa Nelly, kyllä se siitä!
Se on kauhean ymmärrettävää ja samaistuttavaa, että ison elämänmuutoksen, oli se nyt mikä tahansa, jälkeen voi tulla ihan normaaleissa, arkisissa asioissa jonkinlainen epävarmuus. Kai jonkinlainen sellainen ajatuskuvio, että ei tämä asia voi pysyä samana, kun kaikki muu on muuttunut. Minä haistan sen fiiliksen tästä tai ei sitä mitenkään tarvitse erikseen nuuskia, se on selkeästi kirjoitettu auki.

[Sonja T.Valvoja]

On pitänyt kommentoida tätä jo aiemminkin, mutta jotenkin kiva että joku toinenkin hahmo ottaa niin raskaasti tuon Eetun ja Nellyn menetyksen niin että mielellään jopa välttelee tallilla käymistä ja ei ainakaan tupaan suostu kuin kantamalla. Mutta tässä tekstissä sitä nyt avattiin oikein selkeästi ja sitäkin, mikä tallin ja hevosen merkitys on Jannalle. Vaikka onhan sitäkin kuvattu aiemmin, ei se mikään yllätys ja uusi asia tässä tekstissä ollut.

Eetun kirjoittaja aina sanoo keräilevänsä sanontoja ja sanoja, muttei ole ainoa, sillä minä teen samaa myös (voisin kertoa jotakin ihan siitä listasta, jota olen muutaman vuoden jo keräillyt ja josta noukin aina satunnaisesti tavaraa teksteihin, joskus onnistuneesti, joskus taas vähemmän onnistuneesti). Tässä kiinnitti huomiota tuo ”miinakenttää muistuttava tapaaminen”. Erinomainen kuvaus ja termi!

[Sonja T.Valvoja]

Jee, kiitti! Just tämän takia mä tuota koukkua tarjoilinkin 🙂

[Julkaisija]

Viestit