Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Zojan reipas käynti keinutti minua edestakaisin satulassa ympäri hyvin hoidettua hiekkakenttää. Tiedostin että istuin tamman selässä kuin kevätauringossa sulanut lumiukko, vailla tietoakaan ryhdistä tai jämäkkyydestä. Ajatukseni olivat täysin muualla kuin Hopiavuoren kentällä. Ne pyörivät Norjassa. Mitä siellä oikein tapahtui? Sisälläni pulppusi samaan aikaan suunnattoman suuri onni ja karvas pettymys. Satakympistä nappasimme kauniin kirjavan ykkössijan ruusukkeen ja jätimme taaksemme suht isojakin nimiä. Mutta sitten kahdessakympissä olin surkea, umpisurkea. Zoja olisi varmasti napannut ruusukkeen, toisen ratsastajan kanssa.
Yritin taas keskittyä siihen, mitä olin kentälle tullut tekemään. Kertaamaan virheitä. Ja oppimaan niistä. Muistelin miten kahdenkympin rata oli mennyt ja missä meni pieleen, mutta koko suoritus oli hävinnyt päästäni. Zoja turhautui pikkuhiljaa matkusteluuni ja antoi hienovaraisia varoituksia heiluttelemalla päätänsä ja viskomalla häntäänsä. Ja koska nämä pienet varoitukset eivät menneet perille, päätti tamma singota yhtäkkiä sivuaskelin ulos uralta. Samalla huomasin miten se vaaleatukkainen tyttö, Eira, saapui notkumaan kentän laidalle minuakin pidemmän miehen kanssa.
”Sori! Säikähtikse meitä?” Eira huuteli aidan takaa, piilotellen hymyään painamalla kasvonsa kättänsä vasten. Tyttö oli selvästi huvittunut Zojan sirkusliikkeistä eikä peittänyt tuntemuksiaan kauhean hyvin.
”Eeei.. Ehkä. Mut ei se mitään” vastasin ja samalla pidin kuohuvaa Zojaa aisoissa.
”Me tultiin vaan kattoo jäiks Flidan yks naru tänne. Kun TOI ei nyt tiedä mihin se sen laittoi” blondi säksätti ja loi merkitsevän katseen vieressään seisovaan pitkään mieheen.
”Se jäi varmasti pihaton aidan päälle, mennään nyt Eira häiritsemästä toisen treenejä” pitkä mies jatkoi. Hän myös nopeasti esitteli itsensä Tiitukseksi, mutta lähti nopeasti sen jälkeen räpättävä Eira kannoillaan takaisin kohti pihattoa.
Zoja kävi kuumana, se ei jaksanut keskittyä tippaakaan antamiini apuihin eikä se ollut täysin kuulollakaan. Enkä syytä sitä, enhän minäkään ollut ollenkaan treenissä kiinni. Hyppäsin kasaamani pystyn kuitenkin pari kertaa ennen lopettamista, kai yritin saada edes yhden kivasti onnistuneen suorituksen ennen kuin lopetin. Zoja hyppäsi, pudottamattakin, mutta sitä ei voinut vähempää kiinnostaa kiikuttaa minua selässään. Taputtelin tamman tummaa hikeentynyttä kaulaa kuin pahoitellakseni sille. ”Sori että jouduit minun ratsuksi.” mutisin.
Katselin Zojan loittonevaa takalistoa kun päästin sen tarhaan, se ei kääntynyt katsomaan minua kohti, ei edes vilkaissut. Tamma oli tottunut laadukkaaseen treeniin entisessä kodissaan Sundeilla ja nyt raukka on lykätty minulle. Jokin tammassa kuitenkin tuntui edelleen niin oikealta. Etenkin kun kelasin takaisin Norjan satakympin luokkaan. Liisimme kevyesti esteiden yli ja Zoja siityi seuraavalle esteelle kun vain kohdistin katseeni oikeaan suuntaan. Meillä synkkasi hienosti, kunnes seuraavassa luokassa pilasin sen kaiken.
Rojahdin autoni kyytiin ja istuin vain. Ihan hiljaa, silmät kiinni ja pää painettuna syvälle niskatukeen. Isä oli yrittänyt soittaa kaksi kertaa sillä välin kun olin ratsastamassa ja pommittanut whatsapin täyteen kysymysmerkkejä. Laskin puhelimen näyttö alaspäin pelkääjänpuolen penkille, starttasin auton ja väänsin ilmastoinnin täysille. Auto oli kuin sauna seistyään muutaman tunnin auringossa, eikä ilmastointikaan oikein tuntunut toimivan. En antanut hikikarpaloiden häiritä, kuumuus oli tällä hetkellä paljon pienempi paha kuin päässäni pyörivät ajatukset.
-
”Tuus tupaan kahville, siellon pullaaki!” kaunis tummatukkainen nainen huudahti varustehuoneen ovelta.
Olin järjestämässä Zojan vähäisiä varusteita minulle osoitettuun kaappiin, mutta bruneten kutsu keskeytti minut.
”Joooh”, vastasin melkein kuin kuiskaten. Sydän oli pompannut kurkkuun jo bruneten tervehdyksestä.
”Siis joo, kyllä mulle kahvi maistuu”, jatkoin köhinän säestämänä ja hymyilin naiselle, joka aiemmin oli esittäytynyt Nellyksi. Tilan emännäksi.Lähdin seuraamaan papupatana porisevaa Nellyä asuinrakennukselle ja kuuntelin miten nainen kertoili lämpimään sävyyn muusta tallin porukasta. Ja miten varsojakin oli siunaantunut jopa kolme tälle kesälle, kun Noan Flidais oli kaikkien yllätykseksi pyöräyttänyt kaksoset. Kuuntelin lähes haltioituneena Nellyn sanoja, kuinka kiltisti hän minulle, ventovieraalle, jaksoi esitellä tallin elämää.
Tuvassa tuoksui kahvi ja kuulin puheensorinan ulko-ovelle asti. Pieni pala kiipesi taas kurkkuun ja sydän alkoi pumpata entistä lujempaa. Nyt olisi aika antaa ensivaikutelma useammalle ihmiselle samaan aikaa. Aivan kuten uuteen kouluun siirtyessä joutui aina esittelemään itsensä koko luokalle, aivan yksin, niin että kaikki muut tunsivat jo toisensa. Ulkopuolisena. Vaistomaisesti suin hiuksiani siistimmäksi vaikkei niiden siisteydellä tai epäsiisteydellä ollut tallilla mitään väliä. Pyyhin hikoilevia käsiäni housuihin jotten antaisi ilmi suunnatonta hermostusta muille heitä kätellessä esitellessäni itseni. Tuvan puolella pirttipöydän ympärillä istui onnekseni vain muutama ihminen, myös Noa kehen olin tullessani jo törmännyt.
”Kato Vincent, moi!” Noa tervehti heti minut nähdessään. Rastapää hymyili yhtä lämpimästi kuin muuttopäivänäkin.
”Noaan ootkin ilmesesti jo tutustunut, mut tossa on Sonja, Outi, Marshall ja Niklas. Ja tietty Mielikki”, Nelly pätevänä emäntänä esitteli jokaisen pöydän ääressä istuvan.
”Vincent, moikka” esittelin itseni hieman kiusaantuneena kaikesta itseeni kohdistuvasta huomiosta.
Muiden katseet tuntuivat samaan aikaan äärettömän kiusaannuttavilta sekä ystävällisen uteliailta. Istuin vapaalle paikalle Niklaksen viereen penkille ja Nelly hääräsi välittömästi eteeni kupin kahvia. Tuvassa oli kotoisa tunnelma ja pystyin rentoutumaan yllättävän nopeasti muiden seurassa. En tohtinut osallistua keskusteluun muuten kuin lyhyillä välikommenteilla, mutta se ei tuntunut haittaavan ketään vaan keskustelu soljui aiheesta toiseen kevyesti. Keskustelu sivusi Tie Tähtiin-cupia, joka minulta oli mennyt sivuun kun olin ollut alkuvuoden ilman kisahevosta.
”Lähteekö joku Power Jumpiin tänä vuonna?” käänsin keskustelun kesän lopulla olevaan kilpailuun jonka kutsu oli muutamaa päivää aiemmin julkistettu. Tajusin samalla että se oli äärettömän huono aihe, en haluaisi paljastaa että olin Zojan kanssa ilmoittautunut mukaan. Mitähän muut ajattelisivat kun niin uudella hevosella olin menossa isoihin arvokisoihin?
”Nii ne olis nyt tossa Ahvenanmaalla” Outi pohti ja kertoi samaan hengenvetoon että Eetu ehkä lähtisi Jussilla kisaan mukaan.
”Sellasta se vähän jutteli, mut eihän se tallia uskalla jättää kun vastahan se oli Ruotsissa” Nelly naurahti ja muu seurue komppasi. Hörähdin vähän kiusallisesti mukana, vaikken ollenkaan tuntenut Eetua tai tämän tapoja. Ilmeisen kiintynyt hän kuitenkin taisi talliinsa olla muiden puheiden perusteella.En tohtinut kertoa, että olin osallistumassa Zojan kanssa. Pelkästä omasta tahdostahan en tietenkään ollut osallistunut, vaan isä tietenkin oli ilmoittanut meidät. Nyt olisi muutama viikko aikaa haalia kokemusta ja tuntumaa Zojan kanssa, ettemme menisi nolaamaan itseämme arvokisoihin. Pelkkä ajatuskin ahdisti, en minä ollut mikään huippuluokan kilparatsastaja joka voisi startata menestyen Power Jumpin kaltaisessa maailmanluokan kilpailussa.
Nousin pöydästä Outin kanssa samaan aikaan kun nainen ilmoitti lähtevänsä takaisin tallille hakemaan Jussin sisälle. Parempi poistua nyt, kun keskustelu kääntyi omasta hölmöstä aloitteestani kilpailemiseen. En haluaisi myöntää olevani täysin isäni armoilla hevosharrastuksen suhteen ja tanssivani täysin tuon pillin mukaan. Vaikka ilman isän palavaa intohimoa yrittää rakentaa minusta huippuratsastajaa, ei minulla olisi hevostakaan. Liian monimutkainen kuvio selitettäväksi kahvikupposen äärellä.
”Et sä haluais tulla mun seuraks maastoon? Voisin esitellä sulle parhaat reitit täällä!” Outi tokaisi yhtäkkiä, rikkoen kiusallisen hiljaisuuden kun kävelimme tuvalta kohti tallia.
Tunsin miten poskeni helahtivat punaisiksi ja sydän aloitti villin rallinsa jälleen. Oikeastiko tuo nainen pyysi mukaansa minut, ventovieraan tyypin jota kukaan ei tuntenut?
”No tuota.. No siis no joo, miksei” vastasin vaikeroiden. Huomasin Outin kummastelevan katseen vastaukseni laadusta ja hymyilin tälle varovasti. Nainen vastasi onneksi valtavan leveällä hymyllä ja alkoi selostaa minkälaisia reittejä lähistöltä löytyisi. Käteni hikosivat aina vain uudestaan vaikka pyyhin niitä sekuntien välein housuihini. Olo sisälläni oli sekoitus jotainihanan lämmintä ja kurkkua kuristavan jännittävää. Hiljaisuuteni ei selkeästikään häirinnyt Outia tippaakaan, joten tuudittauduin siihen että nainen hoitaisi puhumisen myös maastossa. Kyllä minäkin kuorestani tulisi, mutta sen aika ei olisi vielä.
-
<*a href=”https://melba.altervista.org/pv/zoja.html#vincent”>Vincent<*/a> – <*a href=”https://melba.altervista.org/pv/zoja.html”>Zoja<*/a>
-
..jatkoa Zojan päiväkirjan tarinaan
Zoja. Sohvi? Zoja? En tiennyt millä nimellä kutsua tammaa. Se tuntui samaan aikaan tutulta ja erittäin vieraalta. Siinä oli samanlaista tammamaista asennetta mitä Calinkalla oli ollut. Mutta sillä oli erilainen palo sen silmissä, samaan aikaan kujeilevan lempeä ja kylmä. Seurasin miten tumma tamma söi antamiani porkkanoita uudessa karsinassaan. Sen mustanruskea karva kiilsi tallin valossa keltaisen ja mustan sävyissä, mutta ulkona auringossa sen kyljet kiiltelivät jopa sinisen sävyisenä. Pitkät sukat takajaloissa näyttivät siltä kuin salama olisi iskenyt sen lautasille ja polttanut valkeat jäljet niihin.
”Hei! Sä oot se uus!” kimeä tytön ääni kimahti takanani.
”Moi, mä oon Eira!” kuulin äänen jatkavan kun käännyin ympäri sitä kohti. Vastassani oli vaaleatukkainen tyttö käsi ojossa minua kohti. Tartuin tytön käteen kätelläkseni ja yllätyin miten kova ote tuolla oli.
”Vincent, hei vaan” esittelin itseni ja yritin hymyillä mahdollisimman lämpimästi.”Onko toi sun?” tyttö jatkoi heti perään ja kuikuili Zojan karsinaan.
”On joo”
”Onko minkä niminen?”
”Zoja”
”Onko tamma vai ruuna? Vai ori?”
”Tamma”
”Kisaaksä sillä?”
”Emmä.. Emmä vielä, se vasta tuli mulle mutta.. myöhemmin joo”
”Mitä aiotte kisata?”
”Esteitä”Massiivinen kysymystulva sai mut uupumaan ja huvittumaan samalla. Miten blondi olikin niin äärettömän kiinnostunut minusta. Tai no, Zojasta. Joka tapauksessa se lämmitti mieltä, en ollut täysin yhdentekevä ainakaan tuon silmissä.
”Oho! No sua ei sit varmaan jännitä kun uskallat kisata!” Eira jatkoi ja kääntyi minua kohti.
”Eeeh.. No ei silleen” valehtelin. Kyllähän minua jännitti monikin asia. Ei itse kisaaminen, mutta kaikki se paine isän puolelta.
”Joo kun Sonja ei kisaa kun sitä jännittää. Mä voin kyllä auttaa Zojan kanssa, ihan kisoissakin” Eira julisti ja hymyili niin leveästi että pelkäsin että sen posket repeää.
”Eira nyt tuut, iskä odottaa ja…” turhautunut ääni kaikui tallin käytäville.
”Ai, hei. Mä oon Inari” toinen, vanhempi blondi keskeytti kimakan karjumisen ja hymyili yhtä leveästi kuin pienempikin.
”Vincent” vastasin tuolle hymyillen. Isompi pahoitteli nuoremman tunkeilua ja kaksikko lähti yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin.Zojan kimeä hirnahdus havahdutti minut takaisin maan pinnalle. Tamma kuopi lattiaa yhtä malttamattomalla tavalla kuin trailerissa saapuessaan. Sen katse porautui sieluun asti kun se tuijotti minua suoraan silmiin. Siinä katseessa oli jotain sellaista paloa, jota en ollut ennen nähnyt. Tamma kuopi lattiaa uudestaan, tällä kertaa vielä ponnekkaammin.
”Okei okei, käydään kävelemässä” sopersin sille. En minä tiennyt halusiko se oikeasti ulos, mutta jaloittelu tekisi sille hyvää matkustuksen jälkeen. Otin tamman mustat suitset oven koukusta ja pujotin ne sen päähän. Se ei vastustellut, ei nostanut päätänsä ilmoihin niinkuin Calinka toisinaan teki. Napsautin ketjunarun kiinni kuolaimiin ja lähdin taluttamaan tammaa pihalle.
Ihailin taas miten tumman tamman karva kiilsi auringossa lähes violettina. Se oli kaunis, sitä ei voinut kukaan kiistää. Tunsin miten se testaili mikä minä olen miehiäni, nyki narua käsistäni ja yritti ravailla ohitseni. Tiesin olevani taitava hevosten kanssa eikä näin harmiton testailu saanut minua säikähtämään. Tiedän, että Zoja huomasi saman mutta se jatkoi testailua kuin ihan kiusallaan. Annoin sen syödä ruohoa kentän vieressä, välillä pysähdyimme vain toljottelemaan uusia naapureita. Hopiavuoressa asui selkeästi monenkirjava joukko hevosia, oli kaikkea tiukoista kisapuokeista hieman pulleaan työhevoseen. Zoja ei ollut sen oudompi kuin muutkaan, omasta puolestani en voinut vielä puhua mitään. Blondit jotka tapasin tallissa vaikuttivat mukavilta, mutta hevosten määrästä päätellen tallilla pyöri paljon muitakin. Tallin pihaan kaartoi ensin yksi auto melkein heti sen perässä tuli toinen. Hengähdin syvään, napsautin kieltäni lähdön merkiksi Zojalle ja lähdin tallia kohti.
-
Kun Zoja tuli taloon
”Su hobune tuleb homme, Vincent” isän ääni totesi puhelimen kaiuttimesta. Puhelu loppui heti isän toteamuksen jälkeen ja hän sai tapansa mukaan viimeisen sanan tästäkin keskustelusta. Oikeassa se oli, tarvitsin uuden kisahevosen nyt kun Calinka oli myyty eläkkeelle tätiratsuksi Kajaaniin. Mutta miksi se oli sen hevosen tuonnin sopinut jo huomiselle? En mä vielä ollut valmis. Puhelimen näyttö syttyi uuden Whatsapp-viestin merkiksi. Näytölle pomppasi esikatselu tulleesta viestistä, lähettäjänä Isä ja pitkä rivi tähtisilmäemojeita. Viestissä oli hymiöiden lisäksi kolme kuvaa mustanruunikosta tammasta. Se näytti valtavan isolta, sen takajaloissa oli älyttömän näköiset sukat ja sen ilme oli nyrpeä. Vastasin isälle sydänsilmäemojin ja peukun ja tungin puhelimen syvälle sohvatyynyjen väliin piiloon.
Kello ei ollut vielä edes kahdeksaa aamulla kun olin hypännyt kotona auton rattiin ja lähtenyt ajamaan Otsonmäelle. Olin eilen googlannut vimmatulla vauhdilla tallia lähiseudulta jonne uuden hevosen voisi viedä. Hopiavuoren Eetu oli ensimmäinen joka vastasi ja sain sovittua muuton jo tälle päivälle. Katselin ohi vilisevää maisemaa joka vaihteli peltojen ja havumetsän välillä, tuntui hyvälle päästä pois kaupungista pitkästä aikaa. Hörpin jo hieman haaleaa kahvia hopeisesta termosmukista, pyyhin hikikarpalot otsaltani ja kurkkasin navia puhelimen näytöltä. ”Käänny kahdensadan metrin päästä vasemmalle” navigaattorin robottimainen naisääni kailotti samaan aikaan kun katsoin puhelinta kohti. Tallille olisi enää muutama kilometri.
Hopiavuoren piha oli autio, hevosia laidunsi tarhoissaan tallin takana mutta pihassa ei näkynyt yhden yhtäkään ihmistä. Eikä traileria, eli uusi hevonen oli vielä matkalla. Pistin oman rotiskoni parkkiin tallin eteen ja hyppäsin ylos autosta. Aurinko paahtoi polttavasti pilvettömältä taivaalta ja kyseenalaistin päätökseni pukea mustat farkut jalkaani juuri tänään kun samaan aikaan pyyhin taas otsani kuivaksi. Tutkin uteliaana tallin puitteita, olin positiivisesti yllättynyt siitä mitä näin. Olin odottanut jotain vähän ränsistynyttä tallia, kaatuneita aidantolppia ja kuoppaista kenttää. Mutta Hopiavuori oli siisti ja hyvin pidetty, selkeästi rakastettu paikka. Tutkimusretkeni keskeytyi nopeasti kun pieni koira viipotti häntä heiluen pyörimään jalkoihini. Kumarruin kyykkyyn rapsuttelemaan pientä otusta joka heilutti häntäänsä niin kovin, että sen koko takapuoli heilui puolelta toiselle.
”Mielikkiii?” miehen ääni huuteli tallin ovista.
”Ai, moi! Vennamo mä rohkenen olettaa?” rastapäinen mies könysi yllättävän helpon oloisesti kepeillään minun eteen ja ojensi kätensä. Mistä hän tiesi kuka olen? Ei mies ainakaan paikan pitäjä ollut, Hopiavuoren Eetu puhui eilen puhelimessa niin vahvasti murteella ettei voinut olla sama henkilö.”Vincent. Vennamo.” kättelin rastapään kättä samalla kun esittelin itseni.
”Noa, tervetuloo vaan tänne. Eetu tulee ihan just, se oli vintillä jotain fiksaamassa.”
Nyökkäsin ystävällisesti ja ynähdin jotakin epämääräistä vastaukseksi. En halunnut vaikuttaa tökeröltä joten hymyilin leveästi perään. Totuus oli, että minua jännitti aivan vietävästi. Näkisin ensimmäistä kertaa uuden hevosen. Mitäköhän rastapää tuumaisi kun hänelle selviää etten ole itse edes ollut ostamassa tätä hevosta? Nauraisikohan se, pitäisi aivan idioottina?Lähestyvän auton renkaat kahisivat hiekkatiellä kun maasturi kurvasi päätieltä kohti Hopiavuoren pihaa. Maasturin perässä keikkui musta traileri. Tuijotin traileria kuin olisin nähnyt sen läpi, niin kuin minulla olisi ollut röntgenkatse jolla pystyin skannaamaan uuden hevoseni trailerin tummien seinien läpi. Maasturi pysähtyi, kuskin paikalta hyppäsi isän bisnestoveri Tarmo. Tietenkin isä oli pistänyt Tarmon asialle. Harmaahapsinen mies viittoi minua luokseen samalla kun käveli trailerille ja alkoi laskea lastaussiltaa. Sydämeni pamppaili niin lujaa että pelkäsin sen hyppäävän suun kautta ulos jos avaisin suuni joten puristin huuleni tiukaksi viiruksi.
”Vikke hei, tuus nyt kattomaan! Äkkiä nyt, auta ton sillan kanssa” Tarmo huuteli trailerilta. Vihasin kun minua kutsuttiin tuolla nimellä. Joskus olin ollut Vikke, mutta kiusaajani olivat pilanneet sen nimen. Ei ollut enää Vikkeä, oli vain Viku tai Vincent. Mutta eihän Tarmo sitä voinut tietää, olimme viimeksi nähneet ainakin kymmenen vuotta sitten. Raskain askelin laahustin trailerille, autoin sillan laskemisessa ja lukitsemisessa. Ja siellä se möllötti. Minun uusi hevoseni. Se kuopi trailerin lattiaa malttamattoman oloisena ja viskeli käärittyä häntäänsä piiskan lailla. Huomasin kuitenkin miten sydämeni ei enää pamppaillut rinnasta ulos. Hengityskin tasaantui ja näkö palasi yhtä tarkaksi kuin ennen trailerin saapumista. Ei se ainakaan mikään seinähullu ollut, sentään jotain positiivista tämän sopan keskellä.
-
Vincent Vennamo (omat sivut), Zojan omistaja
22 vuotias, syntyjään Virosta mutta asunut pitkään Suomessa, puhuu sujuvasti molempia kieliä
182cm pitkä, vartalotyypiltään hoikka/normaali
Vihreät silmät, musta/tummanruskea lyhyt tukka
Asuu ja opiskelee Seinäjoella
Sinkku, ei uskalla rakastua eikä usko olevansa rakastettavaVieraille mies näyttäytyy usein hymyileväisenä vaikkakin hiljaisena ja hieman ujona. Hän saattaa kohteliaasti pitää yllä smalltalkia, mutta ei vahingossakaan mene pintaa syvemmälle ellei keskustelukumppani ole tuttu. Vincent laittaa aina muut itsensä edelle ja onkin tästä syystä erittäin helposti hyväksikäytettävissä. Sulkeutuu kuoreensa riitatilanteissa ja ottaa porukassa lähes aina sivustaseuraajan roolin. Hitaasti lämpeävää sorttia mutta ystävänä kultaakin kalliimpi. Oppinut kuitenkin jo sosiaalisemmaksi iän myötä ja yrittää vieraammassakin porukassa osallistua keskusteluun lähinnä kiusallisilla välikommenteilla. Kavereiden kesken ”Viku” on aivan eritavalla eläväinen ja nauravainen, hän eläytyy helposti monen tunnin mittaisiin syvällisiin keskusteluihin aamuyön pikkutunneilla ja uskaltaa kertoilla aivan super huonoja vitsejään. Vincentin leveä hymy täyttää koko huoneen ja aito nauru kaikuu katon läpi kun hän viihtyy seurassa.
Hevosia mies on harrastanut koko ikänsä, osittain velvollisuudesta ja osittain aidosta kiinnostuksesta. Vincentin isä itse on kisannut esteitä kansallisella tasolla ja Viron maajoukkueessa. Isoisä taasen on pyörittänyt ratsastuskoulua, jossa Vincentkin on ensimmäiset ratsastusoppinsa saanut. Koko iän läpi jatkuneen harrastuksen ansiosta Vincent on taitava ratsastaja, mutta ei valitettavasti usko itseensä sen vertaa että ymmärtäisi olevansa hommassa oikeasti hyvä. Hänellä on erosta katkeran isänsä rahoitus hevosharrastukselle, joka on samalla sekä siuanus että kirous. Isä ei pidä hevosia harrastuksena, vaan painostaa Vincentiä kisaamaan aina vain kovemmalla tasolla jotta voisi menestyä vähintään yhtä paljon kuin isä itse. Vincent itse ei luota taitoihinsa ja osallistuukin kisoihin suurimmaksi osin isän painostuksen vuoksi.
Vincent pukeutuu vapaa-ajallaan rennon mukavasti, mutta siististi. Usein mies pukee päällensä rennon kauluspaidan ja mustat farkut, kun taas välillä päälle eksyy huppari tai iso t-paita farkkujen tai sortsien kaveriksi. Mies ei välitä pistää rahojaan kiinni vaatteisiin, vaan sijoittaa ne ennemmin Zojaan tai tietokoneeseensa. Tallilla Vincent pukeutuu yleensä vanhoihin farkkuihin, t-paita/huppari komboon ja tennareihin. Ratsastaa myös kotona rennoissa varusteissa eikä siis aina etsi päälleen ratsastushousuja tai -kenkiä kotona treenatessaan. Kunnioittaa kuitenkin valmentajia ym. ja pukeutuu aina siisteihin ratsastuskamppeisiin kun lähtee kotitallilta pois hevosen kanssa.
-
En tiedä mitä ylistäisin eniten tässä piirroksessa! Kokonaisuutena todella onnistunut, kaikki hobuset näyttävät ihan itseltään ilmeistä lähtien ja tunnelma juuri sellainen jonka laitumellelaskussa kuvittelisi olevan. Tosi taitavasti toteutettu työ kun tämä huokuu niin paljon hyvää fiilistä <3
-
Vincent on lähdössä koittamaan onneaan! Saiskohan Zojan tungettua jonkun kyytiin, kerta Vincentillä ei omaa traikkua ole?
