19.3.2019
Muutto Hopiavuoreen

”Pärjäättekö te nyt varmasti?” äidin ääni kuului staattisena puhelimen kaiuttimesta. Hymähdin vain, sillä se oli sadas kerta kun nainen kysyi sitä.
”Äiti hei. Mä olen jo iso poika, ja Flidais pärjää varmasti. Se pärjää missä vaan”, vastasin sadannen kerran. Linjan toisesta päästä kuului huokaus. Ymmärränhän toki, että hän on huolissaan. Kukapa äiti ei olisi kun lapsi muuttaa pois, vieläpä ihan eri kaupunkiin? Varsinkin, kun kyseessä olen minä.

Noa Aarni Metsärinne, leikisti aikuinen, Stadin kasvatti ja ex-narkkari, nykyisin jo katkaisuhoidon selättänyt ja uuden elämän aloittanut.

Niin, ja minulla on myös vain yksi jalka.

”Mutta ihan sinne niin kauas..” äiti jatkoi mutinaansa, enkä ollut varma puhuiko se enää minulle vai itselleen. Käytin katseeni näytössä, joka sijaitsi siinä, missä yleensä radion olettaisi olevan. Ruudun siniharmaassa kuvassa oleva hevonen nyhti tyytyväisenä heinäverkon antimia.
”Tää muutos tekee meille molemmille hyvää”, vakuutin, ja tiesin äitini olevan samaa mieltä. Yhdessä me olimme puhuneet erilaisista vaihtoehdoista, miten jatkaa tästä eteenpäin. Minulla oli ollut viimeisin hoitojakso pari kuukautta sitten, ja voin viimein sanoa olleeni kuivilla nyt noin vuoden. Helppoa se ei ole ollut, mutta tulevaisuus tuntuu positiiviselta. Flidais on ollut minulla lähes yhtä kauan. Tamma on ollut valtava tukipilarini, ja auttanut minua henkisesti sekä fyysisesti. Äitiä huolettaa päästää meidät pois helsingistä, sillä nyt minä olisin sekä vastuussa itsestäni että Flidasta. Mutta kyllä me pärjätään.

Pari viikkoa sitten maatessani katosta roikkuvassa riippumatossa Mielikki sylissäni törmäsin ilmoitukseen vuokralle annettavasta asuntopaikasta omakotitalossa. Mielikki oli kääntänyt kylkeään vatsani päällä kun olin ilmoituksen loppuun luettuani ottanut tämän Hopiavuoren numeron ylös.
”Mitä sanoisit jos muutetaan maalle?” kysyin, johon Mielikki vastasi syvään huokaisemalla puoliunessa. Otin sen myöntävänä vastauksena, eikä Mielikki tuntunut laittavan pahakseen edes vaikka siirsin sen sivuun noustakseni ylös soittoa varten. Ensin pitäisi löytää kynä ja paperi.

Puhelu oli venähtänyt höpöttäessäni Hopiavuoren kanssa aiheestakin poiketen, ja vasta sen lopetettuani ymmärsin, että minullahan olisi nyt sitten asunto luvassa. Mielikistä olin maininnut, mutta Loimu unohtui ihan kokonaan. En rohjennut soittamaan enää uudelleen, se olisi ollut vähän kiusallista, joten tyydyin vakuuttamaan itselleni että Hopiavuori pitää käärmeistä ja ottaa sellaisen mielellään vastaan asuntoonsa. Seuraavana oli tiedossa soitto äidille uutisten kertomista varten ja sitten pitäisi ryhtyä miettimään muuttoa ihan vakavasti. Olinhan minä uutta asuntoa jo useamman kuukauden etsiskellyt puoliksi vitsillä, sekä itseni että Flidan takia. Tamma oli niin selväpäinen että sille riittää kun on ruokaa ja suojaa, mutta sitä katsoessani mieleen ei tullut Helsingin hevonen. Se oli pehmeä, letkeäliikkeinen haltiahevonen joka kaipasi ympärilleen vehreyttä ja värejä harmaan kivimaiseman sijaan. Olin varma, että muutto tekisi sille hyvää. Mutta ennen kaikkea muutto tulisi myös minulle tarpeeseen. Helsingissä on paljon muistoja, niin hyviä kuin huonojakin. Enemmän niitä huonoja, joiden on nyt aika jäädä taakse uuden elämän aloitettuani. Helsingissä kynnys palata takaisin vanhaan olisi ihan liian matala ja kiusaus ihan liian suuri, joten olisi parempi vaihtaa maisemaa.

”Kohta ollaan perillä”, totesin ääneen ja kurotin toisella kädellä silittämään Mielikkiä joka istua nökötti kartanlukijan paikalla kovinkin tärkeänä. Narttu ei suostunut pysymään jalkatilassa tai edes takapenkillä, enkä hennonnut laittaa sitä häkkiinkään. Mikään eläin ei mielestäni kuulu häkkiin, tähän päivään mennessä myös Loimu on saanut vapaasti luikertaa asunnossani menemään. Nyt se saisi tottua elämään terraariossa, ainakin niin pitkään että selviää, pitävätkö uudet kämppikseni vapaista, reilun metrin mittaisista käärmeistä. Tie haarautui ja sen varressa oli liikennemerkki, jossa luki yksityisalue. Navigaattori käski kääntyä sinne, ja kehaisi meidän saapuneen päämääräämme. Uskoin sitä, sillä eteen aukesi aivan selvä tallirakennus jonka takana oli jo tielle näkyneitä tarhoja.
”Mitäpä oot mieltä?” kysyin Mielikiltä auton sammuttaessani. Pinseri oli valmiina odottamassa pikkuruiset etutassut sivuikkunaa vasten. Hetken se joutuisi vielä odottamaan, Flida ansaitsisi päästä trailerista ulos pikimmiten.
”Hej skönhet”, pehmeä tervehdys ruotsiksi sai mustavalkoisen tamman kääntämään päätään ja vastaamaan lempeästi hörähtämällä. Se peruutti maltillisin askelin kevätauringon sulattamalle pihamaalle, katsahti ympärilleen, ja hirnahti pitkään ja hartaasti. Kuningatar on saapunut.

”Täältä kutsuttiin?” tallista pilkisti vaaleat hiukset ja vihreät silmät. Äänestä tunnistin hänet Hopiavuoreksi.
”Kyyllä”, vastasin vinosti hymyillen ja ojensin käteni miehen harppoessa pihan poikki luoksemme. ”Noa Metsärinne, tjena.”
”Hopiavuoren Eetu. Teitäpä onkin orotettu!”
Miehen perässä seuraten lähdin taluttamaan Flidaa tallia kohti, jonka Eetu kertoi olevan Jussin talli. Tämä Jussi paljastui Eetun omaksi hevoseksi, joka oli parhaillaan muiden kanssa ulkona tarhassa. Flida pääsi sille varattuun karsinaan, jossa tamma heti ensimmäisenä teki rauhallisen pyörähdyksen, laskeutui polvilleen ja ryhtyi piehtaroimaan.
”On se hieno”, Eetu totesi meidän seuratessa avonaiselta karsinan ovelta miten Flida ponnisti takaisin jaloilleen itseään ravistellen.
”On”, suupieliäni nyki hymy. ”Sitä se on. Mitenkäs noi tavarat?”

Varustehuoneesta varattu kaappi täyttyi nopeasti tavaroista ja Mielikki pääsi vapaana juoksemaan jaloissa niitä kuljettaessani. Eetua ei kuulemma haitannut niin pitkään kun koira ei aiheuttaisi hevosille päänvaivaa, ja vaikka Mielikki olikin välillä yksi iso päänvaiva koko koira, osaa se silti käyttäytyä hevosten kanssa. Niiden kanssa se tajuaa kokoeron ja kiertää mieluummin kaukaa. Tallikierros oli nopeasti ohi Hopiavuoren kuljettaessa meidät Mielikin kanssa tallin päästä päähän ja pihamaallekin, samalla kun Flidais sai karsinaansa kasan omaa heinää meidän edelliseltä kotitallilta. Sillä on niin herkkä vatsa, että uuteen heinään totuttaminen pitäisi tehdä rauhassa. Eetun kotikierros oli seuraavana, sinnehän olin muuttamassa. Auton kyytiin oli kerralla mahtunut kaikki omaisuus, mitä mukaani olin halunnut. Isoja huonekaluja ei ollut kuljettaa mukana, kun suurin osa oli jo olemassa. Siltäkin osin hirvittävän kätevää päästä muuttamaan jo asuttuun taloon. Mielikki pääsi ensimmäisenä tutkimaan sillä hetkellä tyhjää rakennusta kun me Eetun kanssa yhteisvoimin kannettiin auton kyytistä pahvilaatikot sisälle. Niissä oli lähinnä vaatteita ja muita tarpeellisia arjen tavaroita, sekä useampi viherkasvi joista en ollut suostunut luopumaan.
”Mulla on oikeastaan tässä lahja sulle, kun saatiin muuttaa tänne.”
Laskin pahvilaatikon käsistäni ja noukin sieltä esiin pienen muoviruukun, jossa olevan kasvin lehdet olivat vihreän täplikkäät. ”Se on Hopeaköynnös, ihan tarkotuksella valittu. Jossain puolivarjoisassa paikassa se pärjää varmasti.”
Eetu näytti hämmästyneeltä, mutta otti kasvin vastaan.
”Eihän sun olisi tarvinnut..” mies mutisi kasvia pidellen ihankuin hän ei tietäisi mihin sen uskaltaisi laskea.
”Ei niin, mutta halusin.”

28.3.
Onko Hopiavuoressa susia?

”Sä teet sitä taas.”

Eetu pysähtyi olohuoneen ovelle ja veti syvään henkeä. Virnistin.
”Milloonkohan mä opin?” mies puuskahti. Kohautin olkiani niin että Mielikki hytkähti sylissäni. Se vilkaisi minuun silmäkulmastaan syyttävän näköisenä, miten saatoin kehdata häiritä sen kauneusunia. Silitin sen päätä anteeksipyyntönä ja koira asettui uudelleen makuulle syvään huokaisten, no jos tän kerran.
”Ei mua haittaa, huvittaa vaan”, en halunnut, että Eetulle tulisi sellainen olo, että hän tekisi jotain väärin. Kyllä huolehtia saa.

Mies oli lähdössä asioille ”kaupunkiin”, joka oli itsessään jo vähän erikoinen ajatus. Millainen keskusta siellä voi olla, ja mitä asioita siellä voi hoitaa? Pitäisi varmasti perehtyä paikalliseen maisemaan enemmän, nyt toistaiseksi se oli lähinnä peltoa ja loskaa. Mutta niin, sinne kaupunkiin lähtiessään Eetu oli viimeisen tunnin tehnyt lähtöä ja hössöttänyt, että onhan nyt kaikkea että täällä pärjätään hänen ollessa muualla.
”Jilla kävi kuitenki kaupassa eilen ja ehkä me Mielikin kanssa pysytään kanssa hengissä. Ehkä. En kyllä lupaa mitään, mutta yritetään ainakin.”
Eetu naurahti ja lähti ihan hyvillä mielin niille asioilleen. Muutaman minuutin maltoin istua hiljaisuudessa kunnes tiputin kädet sohvalle vierelleni ja Mielikki säpsähti taas hereille.
”Lähekkö mun kaa ulos vai jääkkö tänne?” kysyin noustessani seisomaan, paino automaattisesti hakeutuen vasemman jalan varaan. Mielikki kohotti pientä sievää päätään ja haukotteli niin makeasti, että tiesin sen jäävän sisälle.

Tallin pihamaa oli liukas. Jos ylpeys kestäisi myöntäisin näyttäväni eläkeläiseltä kävellessäni vähän kumarassa, liukastumista peläten kuin viimeistä päivää, mutta ei se kestänyt. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä. Vielä tähän päivään saakka en ollut oppinut kävelemään jäällä luontevan näköisesti kun en osaa sanoa lähteekö proteesi luistamaan vai ei, kunnes vasta sitten kun on myöhäistä.
”Fliiidaa. Flida, komma”, viheltelin jo hyvän matkaa ennen tarhan portille päästyäni. Mustavalkoinen tamma kohotti päätään korvat hörössä ja lähti rennoin askelin kävelemään porttia kohti.
”Nooin.. Kaunis, hieno”, kehuskelin tammaa hiljaa kiinnittäessäni riimunnarun sen riimuun ja ojensin toisella kädelläni taskustani pienen porkkanan palasen. Flida noukki sen huulillaan ja lähti kävelemään perässäni talliin.

En oikeastaan ikinä halunnut hevosta, saati kuvitellut omistavani sellaista. Flida ei ollut hankinta, jota olin suunnitellut koko ikäni. En ollut edes harrastanut hevosia kuin joskus junnuna käydessäni muutamalla ratsastuskoulun tunnilla. Muuttaessani Huhtaniemen hoitokotiin minulle lähdettiin suunnittelemaan hoitojaksoa, jossa saisin taas arjesta kiinni ja löytäisin elämältä jotain tarjottavaa josta nauttia selvänä. Yhden ruumiinjäsenen puuttuminen tuntui silloin esteeltä, mutta näin myöhemmin olen oppinut että se on vain hidaste. Joskin moni urheilulaji sivuutettiin nopeasti, keksi omahoitajani ehdottaa ratsastusta. Hänellä oli kai itsellä siskon poika joka kävi tallilla, josta ajatus kumpusi. Yhdessä kävimme tutustumassa lähimmässä ratsastuskoulussa, jossa Flida asui. Tamma oli jo entuudestaan toiminut terapiahevosena varman luonteensa vuoksi, joten se valikoitui vakiratsukseni aina kolmen viikon välein, jolloin näitä hoitojaksoja järjestettiin. Ensimmäisen kerran sen satulaan noustessani muistan vapisseeni kylmästä hiestä märkänä sekä pelon että vieroitusoireiden takia. Flida seisoi paikallaan järkähtämättä niin pitkään kunnes olin valmis lähtemään liikkeelle.

Tammaa tarjottiin myöhemmin vuokralle kun ilmaisin kiinnostusta käymään ratsastamassa useammin. Vähitellen sain varmuutta ja taitoa pärjätäkseni yksin sen kanssa. Ensimmäiset laukka-askeleet otettuani yksin sen kanssa tunsin oloni voittamattomaksi. Ja siltä se tuntuu yhä joka kerta noustessani satulaan. Flida on syy siihen. Vuokrasopimus muuttui ylläpidoksi, ja lopulta kauppakirjaksi. Flidais kirjattiin virallisesti omistukseeni samana päivänä kun kävelin hoitokodin ovista ulos viimeisen kerran. Se päivä merkitsi uuden elämän alkua.

Lämmin puhallus poskeani vasten sai minut havahtumaan ajatuksistani. Flidais katseli minua korvat hörössä lempeillä silmillään, ihankuin kysyäkseen joko ollaan valmiita. Hymyilin. Oltiin me. Nostaessani satulan tamman selkään se heilautti kertaalleen häntäänsä, sillä tavalla kertoen että se ei ole vieläkään kivaa. Olin todennut, että se oli vain tapa. Tammaa oli käynyt hierojat ja fysioterapeutit katsomassa, eikä sen selässä ollut mitään vikaa. Vakuuttelin itselleni että jos olisi, niin kyllä se oireilisi enemmän. Asettelin satulan oikeaan kohtaan ja nykäisin satulahuopaa sään päältä ylöspäin niin, että sen ja huovan väliin jäi nyrkin kokoinen tila. Turpahihnattomat suitset, ohjat kaulalle ja hevonen mukaan. Maastoon en vielä rohkenisi yksin, tiedä mikä karhu sieltä hyppää vastaan. Tai susilauma. Onko siellä susia? Pitäisi kysyä Eetulta. Helsingissä ei tarvinnut pelätä metsän eläimiä, vaan mopopoikia maastopoluilla. Ei sillä, että Flida niitäkään olisi pelännyt.

”Joo, joo. Nyt täytyy vähän tehä hommiaki”, rohkaisin tammaa ääneen sen pureskellessa kuolaimiaan. Sen häntä heilahti merkitsevästi. Hyvä tovi me kentällä oli pyöritty jo ihan vain käynnissä, sillä Flida oli tuntunut jäykältä pitkän matkustuksen jälkeen. Työstin sitä volttien ja avojen kanssa saadakseni tamman lavat aukeamaan ja sen vertymään vähitellen. Mitään hurjia en vaatinut, vaikein asia oli pohkeenväistöt kentän poikki ihan vaan käynnissä. Meillä ei Flidan kanssa ikinä ole kiire mihinkään. En koskaan ole ymmärtänyt ratsastajia jotka käyvät valmennuksissa jokainen viikonloppu, tai jopa viikollakin. He laittavat sekä itsensä että hevosensa koville, hiki virtaa ja hevonen puuskuttaa suu täynnä rautaa jotta ratsastaja pääsee helpommalla. Tälläisiä tapauksia oli Helsingissä ihan tarpeeksi. Jokainen harrastakoon omalla tavallaan, ja me Flidan kanssa pidetään mieluummin hauskaa ja nautitaan olostamme. Taputin tammaa kaulalle sen väistäessä vasemmalle, sillä pyyntö tuli proteesijalasta. Lintujen heleää laulua kuunnellessani toivoin, että kesä jaksaisi tulla pian. Jospa lähellä olisi ranta johon lähteä päiväreissulle Mielikin ja Flidan kanssa. Ja miksei muidenkin halukkaiden, nyt kun seuraa tuntui olevan.

Niinkuin Eirakin Uunon päiväkirjassa totesi, kuvitellaan että tämä tapahtuma sijaitsi ihan Suomessa!
28.4.
Tepariahevosten klinikka, Orange Wood

Kuulin Eiralta ja Inarilta juttua terapiahevosten klinikasta, jonne ne olivat lähdössä Uunoa näyttämään. Olisi tuntunut hölmöltä jättää menemättä Flidan kanssa, joka oli jo aikaisemmin terapiahevosena toiminut, ja toimi edelleen sellaisena minulle. Vaikka diplomi tai sertifikaatti olisi hieno, ja ansaittu, koriste seinälle ei me Flidan kanssa sellaista lähdetty jahtaamaan. Me molemmat tiedettiin, että se oli hevonen vertaansa vailla jo ihan ilmankin.

Flida ja Uuno talutettiin traileriin, jossa kaksikko tuntui viihtyvän oikein hyvin heinäverkot neniensä eteen saatuaan. Matkaa säesti Eiran tarinat jostain pojasta jonka hän oli koulussa nähnyt. Tai pojista? Joka tapauksessa, se poika tai pojat eivät olleet hänen koulun oppilaita, ja nyt Eira halusi tietää mitä, missä ja miksi. Inari kuunteli tottuneen oloisena, sitä isosiskot kai tekevät parhaiten. En ottanut itse kantaa, kun enhän minä tuollaisista tyttöjen jutuista ymmärrä. Onneksi tarvitsi vain keskittyä ajamiseen.

Piha oli täynnä elämää ja puheensorinaa paikalle päästyämme. Tapahtuman potkaisi käyntiin esittelypuheet, jotka hoiti Karvakaveri-yhdistyksen sekä Luonnon Terapialiiton puheenjohtajat. Puheen aikana kerrottiin myös päivän kulusta noin käytännössä; miten hevosia arvioitaisiin ja miltä osa-alueilta, mitä on hyvä tietää ja mihin varautua. Oloni oli luottavainen, Flida on elämänsä aikana kohdannut vaikka mitä ja minkälaisia tilanteita, ettei tamma varmasti nytkään häkeltyisi mistään.

Käytöskokeen aikana Flida pääsi talutettavaksi sekä mun että vieraiden ihmisten toimesta. Tamma pysähtyi kun pyydettiin, ja peruutti, vaikkakin laiskasti. Sitä ei haitannut vaikka ympärillä pyöri useampi käsipari, vaan se seistä möllötti välillä laiskasti korvaansa kääntäen. Kertaalleen näin miten sen häntä huiskaisi, merkki jonka olin oppinut tunnistamaan ärsytykseksi. Sitä taidettiin juuri koskea mahan alle. Niin pieni ele, joka ei toistunut vaikka mahaan koskettiin uudelleen. Kiltti, kaunis Flida. Sitä ei itkevät lapset tai vapaat koirat haitanneet, ainahan Mielikkikin pyöri sen jaloissa ja koirahan oli ihan rotan kokoinen Flidaan verrattuna, eikä tamma ollut ikinä edes vahingossa sitä hipaissutkaan.

Ratsastuskoe jännitti vähän, sillä Flida oli ollut aina hidas lämpiämään. Seikka, jota itse pidin positiivisena terapiahevoselle, mutta enhän mä ollut mitenkään tietoinen noista virallisista vaatimuksista. Olikohan se sittenkään hyvä? Sivusta seurasin, miten sen selkään nousi ratsastaja. Multa kysyttiin, ajetaanko vai ratsastetaanko. Vastasin, että vaikka molempia. Kyllähän se oli halukas liikkumaan, sen verran mitä se aina on. Tamma reagoi pohkeeseen, kyllä siltä ravia ja laukkaakin irtosi, mutta ei se mikään energisin ratsu ole. Ravi oli letkeää löntystelyä, sellaista jossa on mukava istua, mutta ei sillä koulukentillä pisteitä saisi. Laukka nousi pyynnöstä, tai siis pyynnöstä parin raviaskeleen jälkeen, ja laukka jatkui niin pitkään kunnes pyydettiin hidastamaan. Ei Flidasta kisaratsua saisi, mutta kyllä vaan teki mieli kehuskella kaikille, että onhan se nyt hienoin hevonen mitä on. Eihän se osoittanut mitään ärtymyksen merkkejä, vaikka selässä oleva ihminen heilui miten sattui ja nyki suusta, vaan se jatkoi tallusteluaan rauhallisesti eteenpäin. Se kävelisi varmasti maailman tappiin ratsastaja turvallisesti kyydissä, vaikka pommi räjähtäisi vieressä.

Sellainen se Flida on, ihan varmasti maailman hienoin hevonen.

5.4.19
Vauvakuume

Olin jo tovin seurannut tarhan aidalta Typyn ja Flidan kanssakäymistä. Typy tuntui tyypilliseltä varsalta; se tykkäsi seurata Flidaa, välillä vähän ärsyttää tai yllyttää leikkiin. Se juoksenteli Flidan ympärillä pärskähdellen ja seurasi tiiviisti katseellaan, lähtisikö Flida mukaan.
Välillä Flida innostui ottamaan muutaman laukka-askeleen leikkiin mukaan, mutta useimmiten Flida jaksoi maltillisena seistä Typyn härnäämisestä huolimatta. Enemmän Flida kihnutti varsan säkää ja lautasia kevyesti hampaillaan, mutta pari kertaa olin sen nähnyt suorastaan kiirehtivän Typyn perään jos se innostui itsekseen rynnistämään tarhan toiseen päähän.

Nyt tytöt hamusivat toisiaan ystävällisin elkein, ja Flidan korvat olivat rennosti sivuille kääntyneet. Haluaisiko se varsan?

Kuulin askelten lähestyvän ja siirsin katseeni tulijan suuntaan. Hellohan se sieltä saapui vihellellen kulkiessaan.
”Päiviä!” Hello huikkasi pirteän kuuloisena. Tervehdin miestä takaisin ja päädyin kulkemaan tarhaa samaa matkaa omaa hevostani hakemaan.

”Minkä ikänen se on?”
Hello piteli Typyn riimunnarua toisella kädellään ja toisella silitteli tammavarsaa rauhallisesti kauttaaltaan. Typyn korvat kääntyilivät edestakaisin, mutta se malttoi seistä paikallaan tallin käytävällä.
”Pari vuotias, minun vauva”, Hello leperteli Typyä katsellessaan. Olihan se silloin vielä ihan varsa, muttei niin varsa että Flida ymmärtäisi.. Vai ymmärtääkö? Voiko hevonen haluta vauvan? Kai nekin ainakin jollain tasolla, eikös kaikki eläimet kevään tullen..
”Mitäs mietit?” Hello uteli siirtyessään nostelemaan Typyn jalkoja. Flida hamusi hartiaani pehmeästi huulillaan kun olin jämähtänyt seisomaan karsinan ovelle, harjauksenkin kesken jättäen.
”Sitä mä vaan, kun nää kaks tuntuu tulevan hyvin toimeen, että haluaisko Flida varsan”, myönsin ajatukseni ääneen ja siirryin jatkamaan tamman harjausta. Siitä lenteli valkeita karvoja jokaisen harjanvedon jälkeen.
”Vai varsan? Mikä jottei, nämähän on niin ihania”, Hello puhui taas enemmänkin Typylle kuin minulle. Sitä ne kyllä on..

”Jake, moi”, tallin uusimpiin tulokkaisiin kuului hyvin lännenhenkinen Jarmo, joka oli mukanaan tuonut quarter orin. Mies oli parhaillaan matkalla talliin kun me Flidan kanssa oltiin juuri saavuttu pihalle. Mies otti kiinni stetsoninsa lipasta ja painoi sitä alaspäin.
”Aikasmoinen lännenhevonen sulla”, Jake totesi hyväntuulisesti virnistäen. Vilkaisin Flidan selässä olevaan westernsatulaan, jonka olin sille ostanut melko pian tamman siirtyessä omistukseeni.
”Noo, on meillä viel vähän treenaamista että ollaan yhtä hyviä kun sä ja Dips”, vastasin hymy huulillani kareillen. Mies jatkoi matkaansa talliin ja itse nousin tämän lännenratsuni selkään. Se satula oli hyvä monestakin syystä. Se oli tarpeeksi leveä Flidan selkään, sillä sopivan satulan löytäminen ei ollut helppoa. Mitään peruspenkkiä ei sille voisi kuvitellakaan. Toiseksi se oli tarpeeksi tukeva, etuosassa oli kädensija ja muotoilu tarpeeksi syvä tukemaan vakaata istuntaa. Nykyisin tasapainoni oli jo aika hyvä, mutta välillä on kiva tuntea olonsa ihan super turvalliseksi. Vaikka ainahan Flidan kanssa on sellainen olo.

Flida alkoi vertymään puolentunnin lämmittelyn jälkeen ja kehtasin alkaa pyytämään siltä vähän enemmän. Flidan elämä on sinällään helppoa, että sen kanssa ei yleensä tehdä mitään hikitreenejä. Liikutan sen kuitenkin joka päivä, että tamma pysyy hyvässä kunnossa. Lähtiessäni ratsastamaan ravissa kahdeksikkoa Nelly saapui kentälle Cozminan kanssa.
”Mooi!” nainen huikkasi alkaessaan kiristämään Cozminan satulavyötä.
”Tjena”, vastasin ja hiljensin Flidan käyntiin. Olin onnistunut Nellyn säikäyttämään naisen vasta Hopiavuoreen saavuttua, muttakun sillä on niin hieno hevonen. Kaunis kuin mikä. Nyt se on onneksi takanapäin, eikä Nelly tunnu sitä vihoittelevan. Kunhan hänkin pääsi ratsaille pyysin Flidan uudelleen raviin, jonka se nosti parin askeleen jälkeen.

Reilun tunnin kentän kiertämisen jälkeen hyppäsin alas Flidan selästä, pudotuksen ottaen vasemmalla jalalla vastaan. Flida käänsi päätään ja painoi turpansa rintakehääni vasten, ja hetkeksi me jäätiin keskelle kenttää seisomaan halihetkeä varten. Nellylle heipat huikatessani lähdin kuitenkin viimein taluttamaan Flidaa takaisin sisälle, josta se pääsisi vielä muutamaksi tunniksi tarhaan. Heli ja Alva olivat seisahtuneet oven lähelle juttelemaan, ja ohi kulkiessani tervehdin heitä molempia.
”Mites Inka on kotiutunu?” kysyin Heliltä, sillä olin ymmärtänyt ettei tamma tuntenut ainakaan ihan samantien oloaan kotoisaksi.
”Vähän parempi”, Heli vastasi ja käänsi katseensa takaisin Alvaan. Ehkä kuvittelin, mutta Heli ei pahemmin jutustelusta välittänyt. Ei ainakaan juuri minun kanssani, mutta en siitä mieltäni pahoittanut. Ei kaikista tarvitse tykätä.
”Entäpä Alva, joko me lähdetään joku päivä sinne maastoon?” Maastoon piti kyllä lähteä monen muunkin kanssa, mutta voisihan sitä isommalla porukalla mennä. Mörri ja Flida olivat kuitenkin takuulla tallin karvaisimmat kaverit, niin pitihän niiden päästä kaverustumaan.
”Joo, kun vaan saataisiin aikaiseksi!” Alva totesi keveästi naurahtaen.

Harjasin Flidaa aina mielelläni pitkään ja hartaasti. Sen karsinan aluset olivat muuttuneet valkeiksi irtokarvoista kumisualla yrittäessäni häätää tamman tiputettuja talvikarvoja. Flida seisoi pää alhaalla ja alahuuli roikkuen, selvästi hieronnasta nauttien. Pitäisi Jillalta pyytää joku kerta hieromaan se ihan oikeasti. Paljonkohan sellainen maksaa? Kehtaisiko pyytää kaveri alea? Tai edes kämppis alea..?

”Heippa”, sekä minä että Flida havahduimme käytävältä kuuluneeseen ääneen. Kohotin katseeni ruskea hiuksiseen naiseen, jonka silmät olivat taatusti vihreimmät jotka olin ikinä nähnyt. Kaivelin muistini perukoita, tiesin kyllä kuka hän oli. Olin Jillan kanssa hänet nähnyt, ja Jilla oli hänestä kertonut. Se Onnin vuokraaja..
”Onkohan täällä jossain ensiapu kaappia? Onnilla on pieni haava jalassa, niin jos siihen laittaisi desinfiointiainetta”, nainen kysyi.
”Joo, on tääl!” siirryin käytävälle ja vedin Flidan karsinan ovea pienemmälle, vaikkei se mihinkään olisi sieltä lähtenytkään. Kävellessämme Eetun toimistoa kohti muistin, että naisen nimi oli Veronika. Nikaksikin oli Jilla tainnut kutsua.
”Eihän se mikään iso haava ollu?” tarkistin pysähtyessäni seinälle kiinnitetyn punaisen kaapin eteen. Etsiskelin sieltä puhdistusaineen ja ojensin sen Veronikalle. Hän kiitti pienesti hymyillen.
”Eei, ihan pieni naarmu vaan. Olisko hokilla mennyt raapasemaan itseään”, hän pohdiskeli ja lähti takaisin Onnin luokse.

Eetu kun saisi tietää, ettei joku vielä tiennyt missä jokin sijaitsi tallissa.. Pian olisi seinät täynnä sellaisia keltaisia liimattavia lappusia, joissa on ohjeita ja nuolia mistä löytyy mikäkin. Talutin Flidan takaisin ulos pelkästä riimusta ja jäin hetkeksi tarhaan tammaa vain silittelemään. Palatessani takaisin portille seisahduin katselemaan, miten Flida liittyi uudelleen tarhakaverinsa seuraan. Eiralta jos kysyisi, että haluaisiko Flida varsan, niin vastaus olisi varmasti joo. Kyllä kai sellainen söpö pikkuinen kelpaisi paijattavaksi Inarillekin.

Niin, olisihan sellainen miniversio Flidasta aika hauska..

8.4.19
Täällä on hyvä olla yhden jos toisenkin

Jilla oli eilen ottanut Flidan hierottavakseen. Kiittelin naista tuhannesti, ja lupasin maksaa heti kun saan rahaa. Tällä hetkellä kaikki varani menevät Flidan karsinapaikkaan ja vuokraan Eetulle. Vakituisia töitä en ole vielä Otsonmäeltä saanut, mutta muutaman euron saan käydessäni heittämässä keikkaa valokuvaajana. Innostuin aikanaan ala-aste ikäisenä jannuna kuvaamaan äidin digikameralla, vaaleanpunaisella taskuun mahtuvalla kapistuksella joka otti siihen aikaan nähden ihan laadukkaita kuvia. Kuvia oli äidistä, naapurin koirasta, kukista, taivaasta, puista, jopa isän hautapaikasta. Sen kuvan äiti halusi tulostaa, mutten tiedä mihin hän sen laittoi. Ei ainakaan kehyksiin, toisinkuin kaikki valmistumiskuvani. Se kuva, jossa hymyilin niin leveästi että kaikki puuttuvat maitohampaat näkyivät, on äidin suosikki ja se on hänen makuuhuoneensa pöydällä. Olen onnistunut Otsonmäellä mainostamaan itseäni sen verran, että pienissä pippaloissa olen päässyt pyörähtämään kuvaajana. Yksissä ristiäisissä, kaksilla syntymäpäivillä, ja yksissä myymälän avajaisissa. Nykyisin käytössäni oleva järjestelmäkamera alkaa olemaan aika iäkäs, mutta se ottaa edelleen hyvälaatuisia kuvia ja hintavat objektiivit avittavat siinä. Kyllä ne kuvat siis ovat rahansa arvoisia.

Jilla oli illalla kehaissut miten hieno Flida on. Tamma oli kuulemma ollut oikein nätisti ja nauttinut käsittelystä. Niin olin epäillytkin, vaikka se olikin ensimmäinen kerta kun Flidaa käytiin minun omistuksessani hieromassa. Silti, ei ole sen tapaista edes ikävässä tilanteessa osoittaa mieltään muuten kuin huokaisemalla ja häntäänsä viskaisemalla. Nostin Mielikin lattialta syliini ja ryhdyin pukemaan sen pikkuruisiin tassuihin pikkuruisia vaaleanpunaisia tossuja, jotka pitävät sen anturat lämpiminä. Koko aamun satoi, joka on nyt muuttunut lähinnä tihkuksi.
”Mennääs sit”, totesin koiran laskiessani alas ja avasin oven. Mielikki hyppäsi pihalle innoissaan, mutta se teki äkkipysähdyksen isot vesilammikot pihamaalla nähdessään, ja sen häntä valui hiljalleen sen takajalkojen väliin.
”Höh, äläs nyt. Tuu isin kaa, mennään hakee Flida.”

Katselin sivusilmällä miten Mielikki ja Flida olivat nenäkkäin harjatessani täplikästä tammaa. Siitä irtosi karvoja pelkästään sitä silittämällä, ja tiesin sen jatkuvan vielä vaikka kuinka pitkään. Beige villapaitani oli kerännyt samaisia karvoja niin paljon, että sen etuosa näytti valkoiselta. Flidan sieraimet värähtelivät sen nuuhkiessa pientä rottaa joka oli sen karsinaan ängennyt, ja Mielikki sen sijaan seisoi tomerasti paikallaan toinen etutassu ilmaan kohotettua ja sen häntä heilahteli rauhallisesti puolelta toiselle. Minun tyttöni. Hyvin ne tulevat toimeen, Flidakin osaa katsoa mihin valtavat kavionsa laittaa Mielikin ollessa sen lähellä. Tietysti pidän niitä silti silmällä, varmuuden vuoksi. Mielikki on niin mahdottoman vikkelä ja pieni, etten itsekään aina näe mihin se menee.

Maneesissa ei ollut ketään. Juuri siinä maneesissa, jota ei tarvitse edes varata. Ulkona oli sen verran huono sää ja kenttä märkä, että nyt oli hyvä hetki päästä tutustumaan sisätiloihin vähän paremmin. Vedin oven perässämme kiinni ja päästin irti Flidan ohjista. Mielikki juoksi jo edeltä peremmälle ja heittäytyi itseään hieromaan maneesin pohjaa vasten innoissaan läähättäen. Flida sen sijaan seurasi minua lähtiessäni kävelemään maneesia ympäri kertaalleen, jotta jokainen nurkka tulisi tutuksi tammalle. Se hamusi pehmeästi paitani helmaa huulillaan kävellessämme joka sai hymyn nousemaan huulilleni.
”Sun pitäis näitä paikkoja kattella kuule eikä mun”, käännyin ympäri ja lähdin peruuttamaan askel kerrallaan, tarjoten kättäni Flidalle. Se otti etusormeni huuliensa väliin hetkeksi ennenkuin laski päänsä muualle ja ravisti kaulaansa sen oloisena, että onhan ne jo nähty.

Maneesin toisessa päädyssä oli penkki jolta pääsin kapuamaan Flidan paljaaseen selkään. Sillä oli turpahihnattomat suitset, ja ohjat sidoin löysällä solmulla vähän lyhyemmiksi ettei ne menisi vahingossa tippumaan tamman jalkoihin. Sitten annoin sen vain kävellä.
Sade ropisi maneesin kattoa vasten tasaisella, unettavalla rytmillä. Se oli rentouttava ja kotoisa ääni. Flidan raskaista kavioista lähti vaimea, pehmeä tömähdys niiden laskeutuessa maneesin pohjaa vasten. Yksi, kaksi, kolme, neljä.. Jokainen kavio vuorollaan. Tamma venytti rennosti kaulaansa ja pärskähti laiskasti, sen korvat sivuille päin kääntyneenä. Mielikki istui maneesin keskellä meitä katsellen. Kädet laskien Flidan niskalle kohotin vähitellen vasemman jalkani sen kaulan yli oikean jalan viereen, ja sitten uudelleen takaosan yli niin, että istuin väärinpäin sen selässä. Tamman korvat kääntyivät taaksepäin sen kuunnellessa toimiani, ja hetkeksi sen askel hidastui.
Onko kaikki hyvin, pysytkö kyydissä?

Laskeuduin makuulleni sen selässä ja painoin poskeni sen lautasia vasten antaessani käsieni jäädä roikkumaan alaspäin. Huokaisin syvään rentoutuessani, ja Flida jatkoi matkaansa tasaiseen tahtiin. Saatoin sulkea silmäni ja jäädä kuuntelemaan rauhaisaa äänien sinfoniaa, jota luonto meille soitti. En pyytänyt Flidalta mitään, vaan tamma sai kävellä juuri niitä reittejä joita se halusi juuri sellaisella vauhdilla joka sitä huvitti. Ja se sai myös päättää, milloin riittää. Tämä kuvio oli sille jo tuttu, eikä sitä haitannut kuljeksia menemään päämäärättä. Halusin uskoa, että se nautti seurastani yhtä paljon kuin minä sen. Sanatta kävimme keskustelua ystävyydestä ja luottamuksesta.
Minä luotan sinuun, ja sinä minuun. Kanssasi minun on hyvä olla.

”Kävittäkö te maneesissa?” Eetu kysyi saapuessamme talliin. Nyökkäsin ja päästin Flidan sen karsinaan. ”Katya kävi kanssa tuossa aamusella, ku sillohna sato vaikka kuinka. Nyt ei enää onneks, jotta tuo kesä tuolta pikoohin tulis.”
”Ootas.. Nii, sen uuden mustan omistaja?” en ollut itse vielä päässyt naista tervehtimään henkilökohtaisesti kunnolla. Eetu äännähti myöntävästi, ja mainitsi että se varsa tuntui olevan kyllä elämää täynnä.

Vai että varsa.

Vilkaisin Flidaan joka odotti kärsivällisesti karsinassaan takaisin tarhaan pääsyä. Pitäisi ottaa Katyan kanssa puheeksi se joku päivä, että haluisiko hän vähän kertoa millaista on omistaa ja kasvattaa varsa. Hellon kanssa juteltuani asiasta totesin, että miehen ”kyllä se siitä sujuu kun ei turhia murehdi” asenne ei ihan sopinut minulle. Halusin tietää mihin varautua jo hyvissä ajoin etukäteen, jos joskus päättäisin Flidalle varsan hankkia. Ennenkaikkea tamman oma onnellisuus ja terveys olisi pääasia. Vielä kertaalleen tamman harjattuani lähdin viemään sitä takaisin ulos, Mielikin jäädessä talliin Eetun työntekoa häiriköimään.

Illan tultua ja hevosten päästyä sisälle ruokiensa pariin tupa oli täynnä ihmisiä tuttuun tapaan. Ilmassa leijaili kahvin tuoksu ja puheensorina oli iloista. Teetä hörppiessäni seurasin vierestä, miten Jillan katse viipyi Hellossa hetken turhan pitkään, ja miten Hello sen sijaan silmäili pöydällä olevaa pullapitkoa. Olisiko Alva tuonut mukanaan. Usein juttua riittää vielä varhaisyöhön, kunnes Eetu toteaa että nyt on ihan pakko mennä nukkumaan että jaksaa nousta, mutta jääkää te muut niin pitkäksi aikaa kun haluatte. Jilla ja Hello vetäytyivät Jillan huoneeseen, joka oli minulle ensimmäinen selvä merkki, että ehkä sittenkin niissä Eiran jutuissa oli perää. Mutta tuskinpa Hello ihan heti on samaan taloon muuttamassa, ainakaan yhtään enempää kuin mies on jo. Hänhän käytännössä asuu päivät siellä.

Nousin viimeisenä ylös ja huuhtelin keraamisen mukin. Mielikki tapitti minua keittiön ovensuusta.
”Mennään vielä pissalle”, sanoin sille ja lähdin eteistä kohti. Mielikki ei hievahtanutkaan, ei edes oven avattuani. Tapani mukaan käänsin ensin lukkoa, kunnes muistin ettei tarvitse. Ovihan on auki.
”Sit et herätä mua yöllä ku sun tulee hätä”, sanoin vetäessäni oven kiinni, vaikkei se lukkoon napsahtanutkaan. Mielikki juoksi riemuissaan portaat ylös huoneelleni, ja tasajaloin loikkien päätyi keskelle patjaa. Se haukotteli makeasti, venytteli ja käpertyi kerälle. Hymähdin sille pehmeästi ja sammutin valot.

Kylmä, kostea kuono painautui poskeani vasten, ja sitä seurasi lämmin, märkä kieli. Kieli jatkoi lipomistaan ja seuraavaksi kevyt tassu painui leukaani vasten. Minun ei tarvinnut edes herätä kunnolla tietääkseni, että Mielikki halusi pihalle.
”Mä sanoin ettet sit herätä mua”, mutisin koiralle unisella äänellä ja kurotin ottamaan proteesin käsiini. Sen laittaminen ei tapahdu ihan hetkessä, mutta kun pienen koiran on hätä sekään ei jaksa kauaa odottaa. Painoin tekojalan mahdollisimman syvälle paikalleen, ja seinästä tukea ottaen nousin ylös. Se tuntui tarpeeksi vakaalta kestääkseen lyhyen kävelyn, vaikkei kunnolla paikoillaan ollutkaan. Varovaisin askelin kuljin ovelle ja heti sen avattuani Mielikki rynnisti portaat alas. Portaat kuljin yksi kerrallaan, ja kuulin miten Mielikki oli jo vinkumassa oven takana.
”Joo joo, mä tuun”, huokaisin ja painoin oven kahvan alas. Mielikki juoksi pihalle ja ulkoa tulvahti kylmä ilmavirta. Nappasin takin naulasta t-paitani päälle ja tökkäsin Eetun toisen aamutossun jalkaani, siihen ihan oikeaan jalkaan, ennenkuin siirryin pihan puolelle varmistamaan, että Mielikki pääsee ehjänä sisälle.

”Hei vain sullekin. Mitä sä tähän aikaan teet ylhäällä?” Nellyn ääni kysyi hämärästä. Mielikki oli juossut naisen jalkoihin rapsutuksia kerjäämään. Sain hädintuskin haukotuksen nieltyä.
”Mielikki herätti. Kai sillä on kusihätä tai jotain, vaikka ei illalla suostunu pihalle lähteen”, vastasin unenrippeitä silmistäni hieroen. Tai sitten se oli kuullut Nellyn kulkevan pihalla ja sille oli tullut tarve päästä katsomaan kuka siellä kulkee. ”Mut mitä sä teet?” kohotin katseeni naiseen kysyvän näköisenä. Mitä hän tosiaan teki siellä siihen aikaan?

Nelly kertoo, ettei saanut unta. Nainen huokaa sen kuuloisena, että hänen oli hyvä olla juuri sillä hetkellä. Tummalle taivaalle oli kerääntynyt kasoittain tuikkivia tähtiä, joita Nelly katseli pienesti hymyillen. Tunnistin hänen ilmeestä itseni, sillä se kieli onnellisuutta. Siltä minusta tuntui saadessani olla luonnossa ja imeä itseeni siitä rauhaa, jota Helsinki ei koskaan ollut tarjonnut.
”Ei Stadis tälläsii maisemii ollu”, mainitsin seistyämme hetken hiljaa. Nelly nyökkäsi, hän ymmärtää mitä tarkoitan.
Puhumme tähtikuvioista. Otavan tunnistan, jota siirryn osoittamaan Nellylle.
”Toi tossa, noiden.. Muiden tähtien välissä. Nääks?” kiiltäväpintainen kangas kahahtaa nojatessani lähemmäs jotta Nelly näkisi selvemmin, mitä kuviota tarkoitan. Hetken olemme lähekkäin, ja hän myönsi tunnistavansa sen.

”Noni, joko mennää nukkumaa?” kysyn Mielikiltä joka tepsuttelee takaisin luoksemme tyytyväisen näköisenä. Nelly vilkaisee minuun hämillään ennenkuin hänkin laskee katseensa Mielikkiin.
”Nii, siis Mielikki”, selvennän naurahtaen hyväntuulisesti.
”No tietysti”, Nelly virkkoo hiuksiaan sukaisten ennenkuin hän painaa kätensä takkinsa taskuihin. ”No, kesällä sitten, eikö?”
Hymy nousee kasvoilleni ja otan pari askelta taloa kohti.
”Kesällä”, lupaan ennenkuin toivotamme toisillemme hyvää yötä. Huomaan ajatuksieni ajelehtivan tulevaan kesään siirtyessäni sisälle Mielikin kanssa. Ehkä opettelen muitakin tähtikuvioita siihen mennessä, jotka voin Nellylle sitten näyttää.

11.4.19
Hevosella ei ole kiire olla hevonen

”Miten sä päädyit sköbaa varsa? Hommaa siis?” kysyin seuraten katseellani Katyan puuhia. Nainen harjasi mustan orivarsan jo ennestään kiiltävää karvapeitettä kun Heraa taas kiinnosti enemmän harjan, riimunnarun, karsinan kalterien, Katyan takin hamuaminen pienin huulin. Kaikki oli takuulla sille uutta ja ihmeellistä.
”Ei sille oikeestaan oo syytä”, Katya vastasi ja työnsi pehmeästi orin pään pois kun se alkoi käymään liian innokkaaksi hampaidensa kanssa. ”Varsan kanssa on se hyvä puoli että saa kouluttaa siitä juuri sellasen kun haluaa. Ja Hera nyt vaan tuntu siltä oikeelta.”

Olimme Katyan kanssa sopineet, että voisin pyöriä mukana seuraamassa mitä hän Heran kanssa tekee. Ajatus omasta varsasta oli kiehtova ja jännittävä, mutta vähän pelottavakin. Entä jos en osaisi sitä kouluttaa? Haluaako Flida edes varsaa? Ja ennen kaikkea, entä jos Flidalle sattuu jotain sen takia? Se ei olisi ennenkuulumatonta, kyllähän tammoja välillä kuoleekin synnytykseen. Katya ehdotti aikaisemmin, että kävisimme yhdessä kentällä pyörimässä. Päätin ottaa Flidan myös talutuskäsittelyyn, vaikkei sen arki koskaan erityisen raskasta ole. Tekisi silti hyvää harjotella yhdessä maastakäsittelyn saloja.

”Me otetaan Heran kanssa ihan rauhassa vielä, eikä sillä ole kiire olla vielä oikeasti hevonen. Eli me nyt leikitään ja touhutaan juttuja yhdessä ilman sen ihmeellisempiä tavotteita”, Katya napsautti riimunnarun kiinni Heran riimuun ja lähti taluttamaan oria ulos. Seurasin heitä vähän jäljessä suunnatessamme kenttää kohti. Se oli märkä ja paikoittain luminen, mutta ei niin huonossa kunnossa ettei siinä voisi mennä.
”Eihä hevosella koskaa oo kiire olla hevonen”, hymähdin vinosti hymyillen Flidaa taluttaessani. ”Me leikitään Flidan kans vähänväliä myös.”

Katya vilkaisi minuun ja sai pidättää innokkaana pomppivaa Heraa. Se olisi selvästi halunnut lähteä viipottamaan vapaana kentällä oman mielensä mukaan. Katya ryhtyi hillitsemään oriaan, tämän päivän oppi oli kuulemma mukana kulkeminen nätisti.

”Bra.. Bra, snäll flicka!” kehuin leveästi hymyillen Flidaa joka ravisti päätään ja kääntyi hamuamaan sormiani palkkiota odottaessaan. Meillä on ikuisuustehtävänä opetella kaikenlaisia temppuja, silloin kun laiskottaa enkä jaksa nousta selkään saakka ne ovat loistava tapa saada Flidalle tekemistä, liikuntaa ja mietittävää. Tamma oli esittänyt oikein näppärää espanjalaista käyntiä, sellaiseksi sitä kuulemma nimitettiin. En tiedä miten korrektia se on, mutta ei haittaa. Tarpeeksi hyvä meille. Ojensin pienen namin taskustani tammalle ja siirryin sen toiselle puolelle, kättäni samalla liikuttaen puoliympyrän muodossa.
Flida kääntyi mukanani ympäri niin, että suunta vaihtui. Se ansaitsi taputuksen kehuna, ja lähdin pyytämään uudelleen aikaisempaa harjoitusta.
”Oikea, joo, nooin. Ja vasen, oikea..”
Vuoronperään Flida ojenteli etujalkojaan pitkälle eteen vierelläni mallia näyttäen. Oikean jalan maahan laskiessani proteesin liukas pohja luisti lumen alla piilevän jään takia, ja sain napata Flidan paksusta harjasta kiinni etten horjahtaisi nurin.

Nopeasti kömmähdyksestä toettuani vilkaisin Katyan suunnille. Nainen oli selkä meitä kohti eikä näyttänyt huomanneen.
Hyvä.
”Miten sujuu?” kysyin ja ojensin uuden herkun Flidalle, eikä sitä tuntunut haittaavan vaikka juuri kiskaisin sitä harjajouhista kipeästi. Hieno tyttö.
”Noo, tässähän tää! Oon aika varma että tällä olis energiaa mennä vaikka maailman tappiin”, Katya sanoi nauravan kuuloisena. Hera rynnisti laukassa hänen ohitseen ja pukitti protestiksi, kun naru olikin taas estämässä pakomatkaa. Nauroin Katyan kanssa hyväntuulisena, vaikka samalla epäilys nousi pintaan. Pärjäisinkö itse villin varsan kanssa? Pysyisinkö sen vauhdissa, pysyisinkö pystyssä sen kiskoessa? Vilkaisin Flidaan, joka seurasi korvat rennosti höröllä orivarsan ilakointia.

Kun Hera alkoi kulkemaan hyvin Katya päätti, että nyt riittää. Hän sanoi, että positiiviseen on hyvä lopettaa. Olen samaa mieltä. Tallissa jäin silittelemään Flidaa sen karsinaan vielä senkin jälkeen kun Katya oli ehtinyt lähteä. Talli oli hiljainen kaivaessani kännykkäni esiin. Mietin hetken. Painoin poskeni Flidan kaulaa vasten. Miten etsiä mahdollisia oreja varsaa varten? Nielaisin ääneti. Olenko tarpeeksi aikuinen kasvattamaan hevosvauvaa? Eikö Mielikissä, Loimussa ja Flidassa ole tarpeeksi hoidettavaa? Onko minulla varaa? Flida huokaisi syvään ja käänsi päänsä minua kohti. Sen tummanruskeissa silmissä oli lämmin ja viisas katse.
Lopeta huolehtiminen, se tuntui sanovan. Hymy levisi vähitellen kasvoilleni ja taputin tamman selkää.
”Mitähä mä tekisin ilma sua”, totesin ja lähdin viemään tammaa vielä ulos ennenkuin kerkeää tulla hämärää.

12.4.19
Se mikä ei tapa vahvistaa.. Vai vahvistaako?

Yöllinen välikohtaus oli jättänyt oloni uupuneeksi ja jotenkin vapisevaksi. Olin saanut uudelleen nukahdettua huoneeseen palattuani vasta pitkän patjalla kääntyilyn jälkeen, ja sekin uni oli rauhatonta ja pinnallista. Olin myös herännyt jo auringonnousun aikaan, mutta jäänyt vielä toviksi makaamaan peiton alle. Eetu oli käynyt kutsumassa Mielikkiä pissalle, mutta koira ei ollut liikahtanutkaan. Se makasi vierelläni niin lähellä kuin vain mahdollista ja Eetu päätti lähteä keittiöön hääräämään. Tai talliin, en ollut vieläkään ihan varma Camillan työvuoroista. Se uusi kundi oli kai viikonloppuisin siellä, jos yhtään tiedän missä mennään. Eikai minun tarvinnutkaan, kun en ole siellä töissä. Saatika aamutallia käynyt tekemässä. Ehkä Eetu salaa oli toivonut sitä, vaikkei hän koskaan ollut asiasta maininnut tai sellaista pyytänyt. Jilla oli kai käynyt auttelemassa, ja muutkin tallin kävijät ainakin joissain määrin. En itse ollut edes Flidan karsinaa siivonnut. Pitäisikö? Mutta siitähän minä maksan että muut hoitavat sen homman. Vaikka voisihan tallitöiden tekeminen kivaakin olla.. Pitää Eetulta kysyä, voiko vuokraa lyhentää jos joskus innostun talikkoon tarttumaan. Ensin pitäisi oppia nousemaan ylös ennen puoltapäivää. Ehkä joskus, mutta ei tänään.

Vasta kun Mielikki alkoi selvästi haluamaan ulos jaksoin raahautua jaloilleni, niille molemmille kun proteesi oli kunnolla paikallaan. Kävin olohuoneesta nappaamassa viltin mukaani ennenkuin päästin Mielikin saunan ovesta pihalle. Se jäi hetkeksi seisomaan kiveykselle, selvästi katseellaan tuomiten maassa lepäävää valkoista lumikerrosta, ennenkuin se hyppäsi alas ja lähti kipittämään kauemmas aidatulle pihalle. Vedin vilttiä tiukemmin ympärilleni. Olin kohtauksen aikana purrut kieleeni ja nyt sitä kivisti. Turhauttavaa, miten edes lääkkeisiin ei voi luottaa.
Mielikki juoksi kiireesti takaisin sisälle lämpöön. Onkohan se vähän lihonut? Vedin oven koiran perästä kiinni ja kävelin sen kanssa keittiöön. Vaikka äiti ei olekaan sitä lellimässä niin vieraita käy niin paljon, ja Mielikki on niin mahdottoman hellyyttävä, varsinkin kerjätessään. En ole käynyt sen kanssa ihan kunnon lenkeillä Otsonmäkeen muutettuani, se on kulkenut vain tallin ja talon väliä. Pitäisi ottaa asiaksi sekin.

Huuhdoin vedellä alas ne samaiset lääkkeet, jotka eivät toimineet. Vaikka toimivathan ne oikeasti, kun en ollut kaatuilemassa ihan kokoajan. Ilman niitä en selviäisi varmasti päivääkään ilman kohtausta. Huokaisin syvään nenäni kautta. Tarjosin Mielikille sen ruuan ja keitin itselleni vettä teetä varten. Höyryävä kuppi kädessä kuljin olohuoneeseen ja istuin sohvalle. Olikohan Hello jo lähtenyt, kun Jerusalem ei tullut vastaan? Mielikki hyppäsi syliini ja jäi siihen istumaan. Silittelin hajamielisenä sen päätä, kunnes vedin kännykkäni esiin ja pikanäppäilin äitini numeron. Puhelin ei tainnut keretä tuuttaamaan edes kertaakaan.

”Onko kaikki hyvin, eihän mitään ole sattunut?!” äitini kailotti puhelimeen sellaisella äänellä, että Mielikkikin kääntyi katsomaan pää kallellaan.
”Äiti hei”, hymähdin ja suljin silmäni. Äiti oli aina ollut minulle äiti, ei koskaan mutsi. ”Saanha mä soittaa ilma et mitää olis sattunu.”
Äiti huokaisi helpottuneen kuuloisena.
”Saat, saat tietysti! Ihanaa kun soitit, mitä sinulle kuuluu? Onhan kaikki kuitenkin hyvin?”
Äiti on maailman paras äiti. Kallistin päätäni taaksepäin ja kohotin katseeni kattoon alkaessani kertomaan yön tapahtumista.
Äiti on maailman paras äiti, koska hän kuuntelee. Mitä tahansa haluankin sanoa, hän kuuntelee niin pitkään kunnes olen valmis. Hän huolehtii, kun kaikki ei ole hyvin. Hän tekee kaikkensa auttaakseen. Kun olin lapsi äiti auttoi minua matematiikasta tulleiden läksyjen kanssa, vaikkei osannut niitä yhtään sen enempää. Hän opiskeli kanssani jotta minä oppisin ymmärtämään.

Äidin ääni oli vakaa kun hän kysyi kuinka raju kohtaus oli ollut, olinko lyönyt pääni. En tiennyt kauanko se kesti, mutta tuskin paria minuuttia pidempään. Hän kysyi, olinhan muistanut ottaa lääkkeet, ja mikä oloni on nyt. Häntä tuntui lohduttavan kuulla, että kämppikseni olivat sännänneet apuun Mielikin kuultuaan. Kämppikseni plus Hello. Hello ei ainakaan vielä asu siellä.
”Sitten kun tulet käymään niin tuot ne kaikki tänne, saavat pullatarjoilun kiitokseksi”, äiti sanoi tomeran kuuloisena, ja sitten hänen äänensä pehmeni. ”Voi äidin kultaa, kyllä sinä kaikesta selviät.”
Kurkkuun nousi pala enkä kyennyt heti vastaamaan mitään. Äiti on maailman paras, kun hän edelleen uskoo minuun.
”Joo”, sain vastattua tukahtuneella äänellä, ”ainakin nii pitkää kun sä oot mun tukena.”

”Kenelle sä puhuit?” Eiran tiukka ääni kysyi. Vai nokkava? Teineillä on puheessaan aina sellainen sävy, jota en ihan osaa kuvailla. Vilkaisin blondiin tyttöön joka oli ilmestynyt Flidan karsinan ovelle.
”Äidille”, vastasin hymyillen ja jatkoin tamman pitkän harjan selvittämistä.
”Ai oikeesti? Asuuks seki Helsingissä?” Eira siirsi kätensä puuhkaan eikä hänen katseensa siirtynyt silmistäni hetkeksikään.
”Joo, iha oikeesti. Ja asuu”, nyökkäsin ja liu’utin sormeni vähitellen takkuvapaan, paksun harjan läpi.
”Missä siellä? Onko se aina asunu siellä? Miten sä puhut sun äidin kanssa ihankun jonku kaverin?”
”Kannelmäes, ja ei. Se asu nuorempana jossain Heinolan suunnilla kai, Lahdes siis. Ja puhun ku äiti on mun paras kaveri.”
”Täh, eikö sulla oo muita kavereita sitten? Minkä ikänen sun äiti on, mikä sen nimi on?”
Yleensä Eiran kyselyt ei haittaa, mutta nyt en millään jaksaisi.
”On mulla, mut sä ymmärrät kun oot vanhempi”, käännyin katsomaan Eiraa. Tytön silmät suurenivat hetkellisesti kunnes ne kaventuivat pienemmiksi viiruiksi.
”Ai mitenniin, mähän oon jo melkeen aikuinen!” Eira väitti vastaan. En sanonut siihen enää mitään ymmärrettyäni, että olin valinnut väärät sanat. Sen sijaan vaihdoin puheenaihetta.
”Haluaisiks sä ridaa Flidan?”
Eiran silmät pyöristyivät uudelleen ja hän käänsi päätään mustavalkeaa tammaa katsoakseen.
”Joo, voin mä!” tyttö vastasi innoissaan, vaikka hän taisi yrittää peitellä sitä.
”Hyvä. Käydää hakeen sen varusteet.”

Punttasin Eiran Flidan selkään maneesissa.
”Ihan ihme satula tällä”, Eira ihmetteli karvapintaista penkkiä katsellessaan. Istuinosassa oli edessä ja takana tuet, sekä satulan edessä kaari, josta voi käsin ottaa kiinni.
”Njoo, onha se erilainen. Mut mukava”, myönsin satulavyötä kiristäessäni.
”Osaan mä itekkin”, Eira huomautti. Siirsin käteni pois ja kohotin niitä vähän, antaen tytölle vapaat kädet. Flidan häntä heilahti Eiran kiskaistessa ensimmäistä satulavyön remmiä tiukemmalle turhan rivakasti, ja seuraavan kohdalla tyttö tajusi käyttää hillitympiä otteita.

”Tää on aika samanlainen kun Uuno”, Eira sanoi kääntäessään Flidaa voltille. Tamma mutusteli kuolaimiaan punaisten kumituttien takaa.
”Varmaan, onha ne molemmat raskaampia hevosia.”
”Uuno on vaa paljon isompi.” Eira käytti pohkeita ja Flida nosti ravin. Tyttö lähti keventämään sen ulkojalalle.
”Anna sen pompauttaa sut ylös satulasta, turhaa kevennät noin nopee”, huomasin neuvovani ennenkuin edes ajattelin asiaa enempää.
”Joo joo, kyllä mä osaan!” Eira kivahti, mutta malttoi hidastaa kevennystään hivenen. Seurasin vierestä Flidan kulkemista. Se kulki pitkänä ja rennosti lompsien menemään, vaikka Eira nätisti saikin sen taipumaan ja reippaasti eteenpäin. Millainen varsasta mahtaisi tulla? Olisiko se yhtä  säyseä ja luotettava? Kai se riippuisi isästäkin.
”Voit laukatakin jos haluat. Sitä pitää vähän tukee sit sisäpohkeella et lähtee pyörimää.” Se oli kai siedettävä neuvo, sillä Eira vain nyökkäsi. Hän istui alas satulaan, pidätti ja antoi pohkeita. Flida jatkoi ravissa, mutta vain reippaammin. Maiskautin pari kertaa ennenkuin pyysin laukkaa ääneen, jolloin se nousi.
”Anna mun ite kokeilla!” Eira sanoi heti ja hidasti Flidan pian uudelleen raviin. Hän yritti uudelleen, ja maiskutteli suullaan useampaan otteeseen. Flida käänsi kyllä korviaan tytön suuntaan, muttei nostanut ravia. Aikani annoin Eiran yrittää, mutten niin pitkään että hän kerkeäisi turhautumaan.
”Pyydä siltä laukkaa äänee”, sanoin kaksikon mennessä ohitseni. Eira päätti toimia neuvon mukaan, ja Flida nosti laukan kauniisti. Eira taputti sitä lyhyesti.

”Voiks tällä hypätä?” teini kysyi liukuessaan alas Flidan selästä.
”Voi, mut harvemmin me hypätää. Ei ainakaa jalat kärsi”, selitin ja jäin silittelemään Flidan otsaa Eiran löysätessä vyötä.
”Missä Inari on?” olin jo hetken pohtinut sitä, yleensä näen siskokset vain keskenään tallilla.
”En tiiä, eikä kiinnosta. Se on ihan tyhmä muutenkin, se ei ees ota mua mukaan kun se lähtee jonnekin! Nytkin se on varmaan jossain Seinäjoella pitämässä kivaa kun mä oon täällä”, Eira puuskahti ja lähti taluttamaan Flidaa rivakasti sisälle.
”Ei sit oteta sitä mukaan kun lähdetään sinne Helsinkiin”, Eira lisäsi ja vilkaisi minuun merkitsevästi. Ainiin.. Olin jo melkein unohtanut koko lupauksen, ja samalla vähän toivonut että Eirakin olisi.
”Ei sit vissiin.”

Kavereita vielä vuosienkin jälkeen

”Voinks mä jättää auton toho?” Jesse kysyi noustessaan tumman liilan Opel Astran kyydistä. Se näytti ihan uudelta, vaikka tiesin sen olevan vanha malli.
”Joo, jätä vaan!” vastasin päätäni nyökäten. Nuorempi oli pukeutunut täysin mustiin, ja käärinyt hupparinsa hihat ylös. Aurinko paistoi ja lämmittikin sen verran, ettei takille ollut enää tarvetta, ellei sitten ole kovin palelevaa sorttia. Hetken seisoimme Hopiavuoren parkkipaikalla tietämättä mitä tehdä, kunnes Jesse veti askin tupakkaa ja sytkän esiin. Hän vilkaisi minuun kysyvänä ja tarjosi punavalkoista askia.
”Ei kiitti, lopetin röökäämisen ihan kokonaan”, pudistin päätäni. Jessen toinen kulma kohosi hetkellisesti mutta ruskeissa silmissä oli ymmärtäväinen katse.
”Haittaaks jos mä polta?” hän kysyi.
”Ei, anna mennä vaan.”

”Mitä oot tykänny ol tääl? Vähä erilaine ku Stadi”, Jesse katseli tallissa ympärilleen kädet hupparin taskuissa.
”Oon tykänny yllättävän paljon! Onhan tässä ollu sopeutumista mut kyllä tää muutos oli ihan paikallaan”, selitin hakiessani Flidan riimunnarua.
”Niinpä, niinpä..” Jesse myötäili hevosten karsinoiden ovista nimikylttejä lueskellessaan.
”Muistaks sillon ku tavattii? En olis aatellu et susta tulis ikinä hevosen omistajaa”, mies jatkoi lähtiessämme kulkemaan tarhoja kohti. Naurahdin keveästi hänen sanoilleen.
”No en mäkään kyllä silloin niin aatellu. Eihän Flida ollu mikään suunniteltu ostos. Aika ja paikka oli vaan kohdillaan”, myönsin ja pysähdyin Flidan tarhalle, jossa se ja Typy olivat taas toisiaan kihnuttamassa. Typy ehkä enemmän, siinä missä Flidaa kiinnosti vähitellen kuivuneesta maasta löytyvä edelliskesän ruoho.
”Mut entä se sun vuokrahevonen? Mitä sä oikeen oot ees touhunnut näin hevosia aatellen?” kysyin Jesseltä siirtyessäni jo tarhan puolelle. Ehtisimme puhua muistakin asioista myöhemmin, hevosista oli hyvä aloittaa murtamaan jää, joka oli välillemme ilmestynyt parin vuoden puhetauon jälkeen. Outoa, miten erilaista se on puhua tekstiviestien välityksellä verrattuna kasvokkain. Olin melkein unohtanut miten vaisu persoona Jesse on. En sanoisi, että hänen kanssaan on vaikea puhua, vaan että hän ei juurikaan ilmeile tai muuta äänensävyään. Välillä häntä voi olla vaikea ymmärtää.
”Mä alotin Hallavas viime vuode syksyl, tai jotai sinnepäi. Loppuvuodest kuitenki. Eka mä olin sen ratsastuskoulu puolel hoitamas sellast budjonny tammaa, ja kisasinki sen kans. Me oikeestaa voitettii ratsastuskoulu mestaruus, seniori ja esteluokas. Nyt mä kisaa Tie Tähtii cupissa Hurmoksen kans, joka on siis se piensuokki mis puhuin”, Jesse selitti monotonisella äänellä tarhassa olevaa tamma kaksikkoa katsellen. Ihankuin se kaikki olisi ollut hänestä jotenkin pientä ja mitätöntä.
”Siinä on paljon kaikkee!” totesin vähän ihmetellen. ”Sehän on hienoo et pääset tolleen tavotteellisesti eteenpäin?”
Jesse naurahti kuivasti. Vislasin, jolloin Flida viimein malttoi nostaa päätään. Se lähti kulkemaan porttia kohti, Typy ihan sen perässä.
”On se aika puuduttavaa”, Jesse myönsi ja hänen äänensävystään ymmärsin, että olisi aika vaihtaa puheenaihetta.

”Missä Mielikki menee?” Jesse ihmetteli talliin päästyämme. Ryhdyimme yhdessä harjaamaan Flidaa tamman karsinassa eikä aikaakaan, kun nuoremman miehen mustat vaatteet olivat saaneet valkean peitteen irtokarvoista.
”Sisällä, sitä ei taas huvittanu tulla pihalle. Mutta kyllä sä kerkeet sen näkemään vielä. Se varmaan pissaa innosta allensa kun se näkee sut”, nauroin hyväntuulisena Flidan satulan käsiini nostaen. Se ei olisi ensimmäinen kerta kun niin käy, Mielikki rakastaa Jesseä. Ja monta muutakin, mutta varsinkin häntä. Melkein yhtä paljon kuin se rakastaa äitiänikin. Johtunee siitä, että Jesse on erinomainen koirien kanssa. Jessen suupielet kääntyivät hetkellisesti ylöspäin, mutta hän ei sanonut mitään. Ryhdyin varustamaan Flidaa hiljaisuudesta piittaamatta, jonka Jesse rikkoi vasta lähtiessämme kenttää kohti.
“Eksä käytä kypärää?” nuorempi kysyi hämmästyneen näköisenä.
“Kai mun pitäis, mut ei se mahdu mun päähän näide lettien takii”, myönsin olkiani lyhyesti kohauttaen. Kai sitä voisi tarpeeksi ison kypärän ostaa, johon rastatkin mahtuvat, mutta se ei ole toistaiseksi ainakaan ollut prioriteettinä. “Enkä mä Flidan selästä tipu.”
“Etsä ikin voi tietää”, Jesse käänsi katseensa muualle, ja päädyin vain hymähtämään kevyesti.

”Mitä te yleensä teette sit?” Jesse kysyi vierellämme kulkiessaan uran sisäpuolella. Flida sai kävellä pitkin ohjin uraa pitkin ja minä istuin sen selässä.
”Käppäillään lähinnä”, vastasin rapsuttaessani Flidan säkää. ”Vähän jotain ravi juttuja ja laukataan kun siltä tuntuu.”
”Eli sä ja sun hevonen ootte iha paskakunnos?” Jesse kysyi vinosti virnistäen.
”Hei! Et hauku mun hevosta paskakuntoseks”, väitin heti vastaan vaikka virne nyki omiakin suupielinä. Tiesin sen olevan vitsi, ja samalla totta.
”No katotaa. Iha ekana saat korjaa sun oman asennon.” Ja siitä lähti Lehtoniemen Jessen pitämä ratsastustunti. Mies huomautti käsieni asennosta, selkäni suoruudesta, kantapäät olivat liian ylhäällä, katse pois hevosen niskasta, pohkeet kiinni, peukalot päällimmäiseksi.. Ihan lyhyessä ajassa tuntui, että olin ihan pyörällä päästäni, eikä askellaji ollut vielä muuttunut käyntiä vauhdikkaammaksi.

Pikkuhiljaa meno alkoi kuitenkin sujumaan. Sain taas jutun jujusta kiinni, osasinhan minäkin sentään jotain. Hyvin vähän, mutta jotain. Helpotti kun oli joku, joka katsoi mitä teen ja neuvoi, miten tehdä asiat oikein. Piti olla ohjasotetta, mutta samalla pitää kädet kevyenä. Ulko-ohjalla piti nostaa, vähänkuin ylämäkeen olisi menossa, ja sisäpohkeella auttaa.
”Aika hyvä!” kuulin Jessen kehuvan kentän keskeltä. Hymy levisi kasvoilleni. Flida ravasi eteenpäin, ja se oli kohottanut päätään normaaliin nähden enemmän. En osaa sanoa, oliko se siinä ”muodossa” mistä kaikki aina puhuvat, mutta ainakin se tuntui liikkuvan hyvin ja oli kevyt käsille, eli jotain tein oikein.
”Muistasit vaa laskee ne su kantapäät. Äläkä nojaa eteenpäi tollee”, ne kehut jäivät nopeasti Jessen muistuttaessa jälleen istunnastani raskaasti huokaisten. Hymyni katosi nopeasti.
”Anna nyt hei vähän armoo!” valitin ja olin hidastamassa Flidaa käyntiin.
”Eiku nyt jatkat, ravia viel!” Jesse komensi ja maiskautin Flidan uudelleen reippaampaan vauhtiin.

”Ei sen tarvii aina taipuu, tärkeetä on et se menee suoranaki. Et kulmii saa vähä asettaa, mut vaik kääntäsit voltille nii välttist ain ei tarvii. Tiäks?” Jesse tunki kätensä hupparinsa taskuihin selittäessään.
”En”, myönsin hengästyneenä jonka jälkeen minua alkoi naurattaa. Olimme kiertäneet kenttää jo varmasti pienen ikuisuuden ja olin kokoajan enemmän hukassa. Siirsin Flidan ravista käyntiin ja taputin sen kaulaa. Emme olleet vielä saaneet lupaa lopettaa, mutta tamma puuskutti sen verran että hetken kävely olisi tarpeen. Ja minulle myös.
”Sanoin et ootte paskakunnos”, Jesse virkkoi lähemmäs astellessaan.
”Dra åt helvete.”
”Emmä ymmärrä tota.” Kyllä hän varmasti ymmärsi edes sen verran, että viesti meni perille, mutta ei ollut tarpeellista suomentaa. Molempia hymyilytti, ja se alkoi tuntumaan tutulta keskustelulta. Ihan kuten ennenkin.
”Otetaas viel pätkä ja sit saatte huilaa. Vaihda kierros vaa eka.”

Noin tunnin jälkeen pysäytin Flidan kentän keskelle joka alkoi hieromaan päätään etujalkaansa vasten. Se oli hionnut, joka oli harvinainen näky, ja sen suupieliin oli kerääntynyt pieni määrä vaahtoa. Oma oloni oli voipunut, mutta tyytyväinen. Tuntui hyvältä ratsastaa vähän yritteliäämmin pitkästä aikaa.
”Mikä fiilis?” Jesse kysyi toinen käsi hupparinsa taskussa, toinen Flidan kaulaa rapsutellen.
”Ihmeen hyvä. Tekee varmaan meille molemmille hyvää liikkua kunnolla ees välillä”, myönsin hymyillen ja lähdin taluttamaan Flidaa tallia kohti satulavyötä löysättyäni.
”Hyvä. Mä käyn tuol tien vieres röökil.” Niine sanoineen mies oli kulkenut asiallisen välimatkan päähän tallista savuketta sytyttelemään. Talutin Flidan sen karsinaan luottaen, että Jesse osaisi perässä yksinkin. Sillä sekunnilla Eira rynnisti paikalle.
”Kuka toi on?” teini tivasi ääntään hiljentäen.
”Kuka?” päätin esittää tyhmää Eiraa vähän kiusatakseni. Nostin Flidan satulan sen selästä ja laskin lattialle nojaamaan seinää vasten.
”No toi, kenen kanssa olit!” Eira supatti silmiään pyöräyttäen.
”Yks Jesse, mun kaveri vaan. Sekin harrastaa hevosia. Kyllä sä voit sille itellekin jutella jos siltä tuntuu”, hymähdin hymyillen. Siitäkös Jesse pitäisi, kun hänen luokseen ilmestyisi Eiran kaltainen blondi teini keskustelua haluamaan. Kuljin Eiran ohi varustehuoneeseen Flidan varusteet pois hoitaakseni, ja hakeakseni Flidan kuivatusloimen. Sille on niin harvoin käyttöä, ettei se ole edes karsinalla esillä. Jospa nyt sille tulisi olemaan tulevaisuudessakin.

24.4.19
Flidasta tulee äiti?

Ehkä olin vähän sekaisin päästäni. Ehkä kevät oli tehnyt tehtävänsä myös minun kohdallani, rakkautta tuntui olevan ilmassa jokaisella Hopiavuoren asukkaalla. Eetun ja Nellyn yllätettyäni yhteisestä pedistä en ole maininnut asiasta kenellekään, en edes heille. Mitäpä minä siitä, kaksi aikuista ihmistä saavat olla yhdessä, oli kyse sitten pelkästä nukkumisesta tai ei.

Jessen, äidin, sekä ohimennen Hellon, Eetun, Katyan ja Tiituksenkin kanssa juteltuani en vieläkään tiennyt mitä ajatella varsasta. Flida oli tuntunut hurjan kiinnostuneelta sekä Herasta että Beestä, ja Typyäkin se jaksoi väsymättä tarhassa kihnuttaa. Ehkä olen typerä edes harkitessani sitä, mutta samalla.. Harkitsen kuitenkin.

Äiti oli melkein riemastunut kuullessaan ideani. Hän oli hihkaissut, että tottakai! Vauvat ovat ihania, ja olisipa hänelle lisää lapsenlapsia lellittävänä. Jesse oli kohauttanut harteitaan, mutta myöhemmin mutissut, että hän voisi vaikka auttaa sen kouluttamisessa. Eetu oli miettinyt karsinapaikkojen kannalta, ne alkoivat nimittäin olla aika täynnä. Voisinhan minä aina varsalle eri tallin etsiä vieroituksen jälkeen, jos olisi täyttä, vaikka mieluummin tietysti hevoseni samalla tilalla pitäisin. Pihattoonkin Flidais vauvansa kanssa varmasti voisi mennä, jos sellainen Hopiavuoreen tehtäisi. Voisin vaikka auttaa rakentamisessa, sen verran mitä osaan. Hello oli ottanut paljon rennomman näkökulman ja myönnellyt asiaa, kun Katyalta ja Tiitukselta olin saanut ehkä asteen realistisempaa, käytännön läheistä mielipidettä oman kokemuksen kautta.

Linnut visersivät läheisissä puissa Flidan kävellessä rauhallista tahtia metsäpolkua pitkin. Iltapäivä alkoi olla jo aika pitkällä, mutta vielä oli valoisaa. Lämmintäkin oli, muttei enää niin että t-paidalla olisi pärjännyt kuten aamulla. Huppari riitti oikein hyvin. Kumarruin hiljalleen eteenpäin ja nojauduin Flidan kaulaan. Tamman valkeat korvat kääntyivät minua kohti sen kuunnellessa toimiani. Tallin pihan alkaessa häämöttää suoristin selkäni uudelleen. Typy juoksi tarhan aidalle vastaan hirnahtaen ilahtuneena, kun sen kaveri tuli takaisin. Flida kohotti päätään ja hörähti pehmeästi, sellaisella tavalla joka sai sydämeni vähän pakahtumaan. Sillä tavalla jos se hörisisi myös omalle varsalleen..

Flidalta varusteet pois otettuani tallissa talutin sen takaisin tarhaan ja palasin hoitamaan varusteet takaisin niiden paikoille. Tervehdin kättäni kohottamalla pihaan ilmestynyttä Heliä, mutten jäänyt juttelemaan sen enempää. Askelsin takaisin päätaloon, jossa suuntasin omaan huoneeseeni. Mielikki juoksi innoissaan vastaan ja seurasi minua patjalle saakka, jossa se vaati päästä syliin. Sitä toisella kädellä silitellen ja toisella läppärin luokseni vetäen pohdin vielä sekunnin verran, mitä olinkaan tekemässä. Lopulta ryhdyin näpyttelemään, ja pian googlesta avautui useita linkkejä irlannincob oreista, jotka olivat siitokseen tarjolla.

Jos minä nyt vähän vilkaisen..

Ihan vilkaisuksi se ei jäänyt. Oli monenlaista, väristä ja kokoista, luonteista ja tasoista. En minä mistään arvonimistä tai koulutasosta oikeastaan välittänyt. Enemmän minua kiinnosti niiden luonne. Jos Flidalle haluaisin varsan, sen tulisi olla yhtä kiltti kuin Flida. Muuten en varmasti sen kanssa pärjäisi. Orinkin olisi siis syytä olla mahdollisimman rauhallinen ja tasainen.

Olin jo työntämässä läppäriäni pois, kunnes ruudulle aukesi valkopäisen hiirakon kuva. Orilla oli syvän siniset silmät ja pitkä, musta harja. Pysähdyin hetkeksi tuijottamaan kuvaa, jossa ei itsessään ollut mitään erityistä. Normaali pääkuva hevosesta. Mutta siinä hevosessa oli jotain vangitsevaa. Sen katse oli määrätietoinen ja viisas, siinä oli jotain niin ylvästä, etten vielä koskaan ennen ole sellaista hevosessa nähnyt. Suutani vähän mutristaen mietteliäänä päädyin selaamaan orin tietoja tarkemmin.

Damhán 5594

Yritin ottaa selvää, mistä ne numerot juontavat juurensa, mutta siitä ei ollut mainintaa. Sen sijaan orin saamista titteleistä oli, sekä lyhyt kuvaus sen luonteesta. Se ei ollut mitä etsin, sillä oria kuvailtiin omalla tavallaan melko haastavaksi. Suljin sivun, mutta tallensin varmuuden vuoksi siinä olleet yhteystiedot kännykkääni. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Illalla en meinannut saada unta orin sinisiä silmiä miettiessäni, ja kun viimein sain unta, olivat ne pienten somien kavioiden täytteisiä. Se aamu taisi olla myös Hopiavuoren ensimmäinen, kun heräsin ihan itse ennen puoltapäivää. Nousin päästämään Mielikin pihalle, ja etsin kännykästäni tallentamani numeron. Seisahduin terassille Mielikkiä katseellani seuraten ja kohotin puhelimen korvalleni. Se tuuttasi useaan kertaan, ennenkuin naisääni vastasi.

”Huomenta, Noa Metsärinne täällä. Siitä teidän Dan orista soittelisin. Vieläköhän se ottaa tammoja vastaan?”

26.4.

Puhelun Sîr Angrenin Tinun kanssa lopetettuani oloni oli innostuksen, jännityksen ja hämmennyksen sekainen sotku, joka tuntui ensin lamaannuttavalta ja sitten voimauttavalta. Astutuspäiväksi oli sovittu vapun aikaan Damhánin kotitallilla, jossa ori ottaa tammoja vastaan. Joutuisin luopumaan Flidasta vajaaksi viikoksi jotta astutus varmasti onnistuisi, mutta ennen Nellyn järjestämää valmennusta pääsisin sen hakemaan takaisin. Edes kiimassa Flida ei ollut koskaan ollut mikään kuumakalle, jonka takia en itse osaa sanoa oliko nyt hyvä aika astuttaa se vai ei. Enhän minä tiedä asiasta oikein mitään muutenkaan. Tinu oli onneksi kuulostanut asiantuntevalta ja ehdottanutkin Flidan viemistä sinne useammaksi päiväksi. Viereisissä karsinoissa Flida saisi päästä lähituntumaan Damhánin kanssa, joka mahdollisesti vahvistaisi jo käynnissä olevaa kiimaa. Taas sellainen puoli, jota en ollut edes miettinyt koko varsan hankinta asiassa. Siispä olin sen päivän käyttänyt läppärini ääressä googlaillen kaiken mahdollisen tiedon mitä vain osasin etsiä sekä astutukseen, kantavan tamman hoitamiseen ja itse varsomiseen liittyen. Mitä enemmän otin selvää, sitä enemmän minua alkoi taas huolettaa. Niin moni asia voisi mennä pieleen.

“Hei Eetu”, olin saanut kiriä vaaleahiuksisen miehen tallin pihassa kiinni ettei hän kerennyt marssimaan karkuun. En ensin ollut ajatellut sen enempää sitä, mitä Nellyn ja Eetun kanssa tapahtui, mutta Eetun outo käytös sai minut väkisinkin ihmettelemään. Pari päivää sen jälkeen Eetu ei ollut katsonutkaan minua päin, hädintuskin huomenta mutissut. Nyt sentään saatoimme jakaa aamiaispöydän, mutta minusta tuntui, että hän silti vältteli minua. Hopiavuoren isäntä seisahtui ja kääntyi katsomaan jonnekin, joka oli sentään etäisesti minun suunnillani.
“Nii, voisko tota sun kärryy ja traikkuu lainata? Pitäis kuskaa Flida yhelle tallille.”
Eetun ilme muuttui yllättyneeksi.
“No mihnäs se on menoos?” mies kysyi ja katsoi suoraan minuun. Mahtoiko hän jo ehtiä vetämään omat johtopäätöksensä, että nyt minä otan Flidan ja lähden?
“Nii, joo! Päätin astuttaa Flidan, löysin eilen sopivan tuntusen orin ja huomenna pitäis se sitten kuskaa sinne paikan päälle. Ihan sillä kyselen, kun ei tolla mun kauppakassil mitää traileria vedetä.” Katselin Eetua selittäessäni, ja miehen kasvoille näytti nousevan ymmärrys.
“Joo, voitha sä sitä lainata. Bensoo se vaatihii, mut..”
“Mä tankkaan”, lupasin ennenkuin Eetu ehti jatkaa. Jos kerran autoa lainaan niin tottakai vedän sitten tankin täyteen.

27.4.

Olin herännyt niin aikaisin, ettei puoli yhdeksälle laittamani herätys ollut kerennyt soimaan vielä. Mielikki näytti ihmettelevän mihin meillä oli matka niin aikaisin, mutta kulki mukanaan innoissaan jokatapauksessa. En malttanut edes tehdä itselleni aamiaista, vaan katselin vierestä Mielikin hotkiessa häntä vispaten omaa ruokaansa. Trailerin olin ottanut jo eilen ihan tallin nurkalle, ja Eetun auton avaimet löytyi eteisen avainkaapista.
“Jääkkö vai tuukko?” kysyin ovella Mielikiltä. Se tepasteli lähemmäs ja vilkaisi ovenraosta, paistaako ulkona aurinko, jonka jälkeen se hyppelehti terassin poikki pihalle. Hiljaa hymähtäen suljin oven sen perästä ja lähdin tallia kohti. Eetu oli jo tavan mukaan saanut tallissa hommat pyörähtämään, ja Flida oli jäänyt sisälle pyyntöni mukaan.

“Pitää muistaa Tiitukselle sanoo ettei mee jakamaha heiniä Flidan karsinaa illalla sitte. Nykkö tootta lährös?” Eetu seurasi viereisestä karsinasta kun laitoin Flidaa kuntoon matkaa varten. Tamma laski päänsä ja ihmetellen nuuhki mustia kuljetussuojia. Olin pakannut sille mukaan molemmat vaaleanpunaiset loimet sekä ruuat ja harjalaukunkin, ihan varmuuden vuoksi. Flida saisi tulevan viikon pääsääntöisesti köllötellä tarhassa itsekseen, mutta parempi varautua hyvin. Yhdellä riimulla se varmasti pärjäisi. Vai pitäisikö sittenkin ottaa molemmat..?
“Noa?” Eetu äännähti, jolloin tajusin etten ollut vastannut yhtään mitään.
“Joo, ollaan! Sori, mä olin ihan ajatuksissani. Hiffasin nyt vasta, että mä en.. Eihän viikko siis oo pitkä aika, mut tuntuu aika hurjalta, etten mä nyt sit nää Flidaa viikkoon”, myönsin keveästi naurahtaen, vaikka oikeasti se ei naurattanut yhtään. Hirvitti enemmänkin.
“Kyllä se pärjähä, son nii fiksu”, Eetu lohdutti.
“Joo, en mä epäilekää etteikö se pärjäis. Lähinnä itteeni mietin”, olin tyytyväinen, että se kuulosti juuri niin hyväntuuliselta ja keveältä kuin halusin, vaikka oloni oli kaikkea muuta.

Flida nousi trailerin kyytiin kiltisti ja siirtyi heti ripustamani heinäverkon kimppuun. Rapsuttelin hetken tamman kaulaa kunnes siirryin trailerin kyydistä pois ja kävin nostamassa lastaussillan ylös.
“Tuu Mielikki, mennää”, kutsuin koiraa joka seisoi tallin ovella jalat tanakasti harallaan. Se näytti pöyristyneeltä nähdessään Flidan nousevan traileriin. Viime kerrallahan se oli tarkoittanut, että me muutetaan.
“Tuu vaa”, vislasin koiralle ja kyykistyin kättäni sille ojentaen. Äänekkäästi aivastaen Mielikki pomppi luokseni ja toisella etutassullaan kohottautui läpsimään kättäni pienet suupielet irvistykseen nousten, niinkuin sillä on aina innostuessaan tapana. “Hyvä, isin prinsessa.”
Mielikki sylissäni nousin Eetun auton rattiin, ja hetken tutkimisen jälkeen hurautin sen käyntiin. Olin tietysti Eetun kanssa käynyt jo eilen käytännön asiat läpi, jos siinä autossa olikin jotain normista poikkeavaa joka oli hyvä tietää. Ihan kaikkia autoja en myöskään pysty ajamaan, mutta niitä on onneksi harvassa. Kaasu on kuitenkin anteeksiantavampi kuin vaikka kytkin. Esimerkiksi Jessen auto on kaikkea muuta kuin minulle sopiva. Manuaalinen vanha Opel tuntui enemmän traktorilta kuin autolta, raskaiden polkimiensa kanssa minun on mahdoton kertoa, milloin kaasu rekisteröi proteesijalkani painon.

Mielikki kartanlukijanani lähdin Hopiavuoren pihasta ajamaan kohti vierasta tallia, vaikken edelleenkään ihan tiennyt, mitä oikein olin tekemässä.

Hei Metsärinne, relaisit nyt vähän!
3.5.

Flidan astutus oli kuulemani mukaan sujunut hyvin. Tamma oli ollut koko toimenpiteen ajan rauhallinen, ja mukana ollut eläinlääkäri oli sitä kehunut esimerkilliseksi. Samaisen eläinlääkärin kanssa puhelimessa puhuessani hän oli todennut, että on mahdoton tietää vielä tiinehtyykö Flida, sillä edes jo varsoneiden tammojen kanssa mikään ei ole ikinä varmaa. Ja tämä on kuitenkin Flidan ensimmäinen. Puhelimen toisessa päässä oli hyvin ymmärtäväinen henkilö, joka jaksoi kertoa alusta loppuun tarkalleen, mitä Flidan kanssa oli tehty ja tapahtunut. Kun astutuksesta oli kulunut kaksi päivää oli eläinlääkäri käynyt tamman tarkistamassa uudelleen, ja todennut kiiman päättyneen ja ovulaation tapahtuneen. Se oli ymmärtääkseni hyvä asia. Kahden viikon päästä olisi kontrolli, jolloin saan tietää, onko Flida tullut kantavaksi.

Matka Helsinkiin oli tehnyt hyvää, oli helpottava jutella äidin kanssa kaikista Flidan astutukseen liittyvistä huolista. Tuntui, että hätiköin liikaa, mutta äidillä on taianomainen kyky saada kaikki kuulostamaan siltä, että ne järjestyvät. Melkein harmitti, etten päässyt näkemään Otsonmäkeläisten ilmeitä Kamppiin saapuessaan, mutten kadu etten lähtenyt mukaan. Sain äidin kanssa keskusteltuani mielenrauhan, että kyllä se siitä.

Mielikki oli aamulla jäänyt Jillan hoiviin, kun olin hypännyt Eetun farmarin rattiin. Tyhjä traileri perässä lähdin ajamaan Flidan sijaistallia kohti hakeakseni tamman kotiin, ja olo oli kuin lapsella jouluna.
“Hyvin täällä meni, ei se yhtään vierastanut ketään tai mitään!” tallin omistaja kehui kävellessämme tarhaa kohti, jossa Flida oli. Hypistelin kirjavaa riimunnarua käsissäni ja vislasin ääneen tarhan portille pysähtyessämme. Flida kohotti päänsä maasta ja kääntyi katsomaan kutsujaa.
“Kom hit, Flida. Lähetään kotiin”, kutsuin tammaa. Myönnän, että olisin ollut vähän pettynyt, jos se ei olisi tullut edes vastaan, mutta turhaan jännitin. Flida lähti letkein liikkein ravaamaan porttia kohti ja hörisi koko matkan sen kuuloisena, että silläkin oli ollut ikävä. Leveä hymy nousi huulilleni ja siirryin tarhan puolelle Flidaa vastaan. Ehkä siihen vastaanottoon teki oman osansa taskussani oleva porkkana, mutta halusin uskoa enemmän satumaisempaan vaihtoehtoon. Tamma pysähtyi luokseni ja kurotti samettisella turvallaan hamuamaan rastojani, poskeani, ja lopulta paitani helmaa. Upotin onnellisena sormeni tamman paksuun harjaan ja sitä rapsutellen kiinnitin narun sen riimuun.

Lyhyen ajan sisällä Flida oli trailerin kyydissä kaikkine tavaroineen, ja kävin vielä kättelemässä tallin omistajaa.
“Kiitos paljon teille, hieno juttu että tää sujui näin hyvin”, kiittelin vielä tallin omistajaa kättelyn yhteydessä, ennenkuin nousin uudelleen auton kyytiin ja lähdin ajamaan kohti Otsonmäkeä Flida kyydissä mukana.

Vasta takaisin kotitallilla kun olin Flidan hoitanut matkan jäljiltä tarhakuntoon maltoin pysähtyä hetkeksi hengähtämään. Ilta oli hämärtymässä vähitellen, mutta valoisaa riitti vielä. Linnutkin sirkuttivat läheisissä puissa Flidan kävellessä sen tarhakavereiden luokse. Se tervehti nuorempia tammoja hörähtäen jotka ravasivat innoissaan ystäväänsä vastaan. Nojauduin vähitellen tarhan aitaan ja huokaisin syvään.

Entä nyt sitten?

Jos Flida tiinehtyy, olenko tosiaan valmis kasvattamaan varsan? Tiedän jo, että Hopiavuoressa riittää auttavia käsiä, mutta minunhan se tulisi olemaan. Entä jos rahat loppuvat? Olisiko minulla sydäntä myydä se? Seuraava ajatus sai vatsani kierähtämään epämukavasti.
Entä jos Flidalle käy jotain?

“Pääsitte ehjinä perille!” Nellyn ääni kuului tallin nurkalta. Nainen lähti kävelemään luokseni hymy huulillaan. Jätin aidan nojan ja siirsin käteni hupparini taskuihin.
“Jep, hetki sit tultiin. Oli niin nätti ilta, että teki mieli vielä päästää Flida ulos”, nyökkäsin tupsujalan suuntaan joka oli alkanut kiskomaan maasta siihen epätoivoisesti kasvavia ruohonkorsia. Nelly nyökkäsi ja asettui vierelleni sen oloisena, että nyt olisimme hetken siinä. Siirryin takaisin aidan varaan. Hiljaisuus laskeutui välillemme katsellessamme hevosten rauhallista käyskentelyä, sellainen rento ja lähes kodikas hiljaisuus.
“Jännittääkö?” Nelly kysyi lopulta ja kallisti päätään nähdäkseen kasvoni. Nyökkäsin.
“Joo. Jos rehellisiä ollaan, niin ihan törkeesti. Kelaan vaan, että meninkö hätiköimään. Mitä mä oikeesti varsalla teen, kun enhän mä osaa ees kunnolla ratsastaa?” kuiva naurahdus karkasi huulieni välistä, vaikka olisin halunnut sen kuulostavan enemmän humoristiselta. Nelly mutristi suutaan kevyesti.
“Musta tuntuu että sä mietit nyt ihan liikoja tota. Jos varsa tulee niin sitten on tullakseen, ja sit otat siitä kaiken ilon irti! Eikä sun tarvii mikään huippuratsastaja olla varsan omistajana, tyhmä”, Nelly virnisti ja tuuppasi minua kevyesti hartiaan. Hymähdin ja kallistin päätäni eteenpäin hymyn nykiessä suupieliäni.
“Mulla olis tässä kyllä aikaa opetella, sellaseks huippuratsastajaks tulemista meinaan. Sustahan vois tulla mun koutsi?”
“No oota nyt ensin sinne valmennukseen saakka niin katotaan, kestätkö Jokikannaksen höykytyksessä!” Nelly nauroi hyväntuulisen kuuloisena.

Jälleen kevyemmin mielin lähdin yhdessä Nellyn kanssa kävelemään takaisin tallia kohti. Pitäisi vaan alkaa uskoa, että kyllä asiat järjestyy, kun kerran kaikki sanovat niin.

17.5.2019
Kaksi viikkoa.

Siitä oli kaksi viikkoa, kun Flida astutettiin. Varhain aamulla eläinlääkäri oli autollaan kaartanut Hopiavuoren pihaan, ja jos en vielä aikaisemmin ollut jännittänyt tarpeeksi, niin silloin kyllä jännitin. Jännitin niin paljon, että huomasin käteni tärisevän kun ojensin sen näppärän oloiselle keski-ikäiselle naiselle ennenkuin ohjasin hänet talliin. Flida odotti meitä käytävällä sidottuna, toinen takajalka rennosti levossa ja pää lattiaa kohti nuokkuen.
“Isäntää taitaa jännittää enemmän kuin hevosta”, nainen virkkoi. Sain aikaiseksi hermostuneen naurahduksen, joka kertoi olotilastani varmasti tarpeeksi paljon. Eläinlääkäri ryhtyi valmistamaan Flidaa ultrausta varten ja minä siirryin sivummalle etten olisi tiellä.

Olisinko pettynyt, jos Flida ei olekaan kantava? Olisinko iloinen, jos se on kantava? Mitä vastausta oikein odotan? Tai mikä vastaus olisi minulle kaikista mieluisin?
Nielaisin ääneti tyhjää. Olin ensimmäisien päivien jälkeen melko onnistuneesti pystynyt unohtamaan koko asian, kun pidin itseni kiireisenä muilla tavoilla. En ollut silloin vielä tiennyt, oliko tämä ratkaisu oikea. Enkä kyllä tiennyt nytkään.

“Pidätkö siitä vähän kiinni nyt?” eläinlääkäri herätti minut ajatuksistani, ja nyökäten siirryin Flidan pään vierelle. Tamma seuraili tilannetta pää aikaisempaa ylempänä, mutta muuten rauhallisena ja melko rentona. Olin itsekseni kiitollinen siitä, että eläinlääkäri oli tullut aikaisin aamusta. Silloin Hopiavuoressa ei vielä ole paljoa porukkaa liikkeellä, normaalisti olisin itsekin vielä nukkumassa. Parempi Flidalle, ettei talliin kulje jatkuvasti porukkaa sillä onhan tilanne sillekin aivan uusi. Tamman pehmeää turpaa sormillani rapsutellen pidin sen riimusta kiinni samalla, kun eläinlääkäri veti pitkän muovisuojan toisen kätensä eteen, ja toisella asetti muovisen koneen lattialle. Siinä koneessa oli näyttö, josta näkyy mitä Flidan sisällä tapahtuu, että onko siellä varsaa.

Flida ravisti päätään ja otti askeleen sivummalle, ja kiinnitin taas täyden huomioni siihen ja sen posken rapsutteluun. Minusta tuntui, että siihen kului ikuisuus, vaikka kellon mukaan oli mennyt vasta kaksi minuuttia, kun eläinlääkäri teki myöntävän äänen ja kiinnitti katseensa koneen näyttöön tarkemmin.
“No?” kysyin uteliaana, melkein kärsimättömänä. Mitä hän näki? Oliko siellä varsa?
“Kyyllä tuolla.. näyttäisi jotain olevan”, nainen nyökkäsi ja kurtisti kulmiaan. En tiennyt miten sellaiseen vastaukseen reagoida. Oliko se hyvä juttu? Huono juttu?
“Mennään vähän pidemmälle niin sitten..” lopuista en saanut selvää, sillä nainen mutisi ne keskittyessään työhönsä. Suupielet kireinä siirsin katseeni uudelleen Flidaan.

“Siinä se on”, nainen sanahti lopulta ja vilkaisi minuun leveästi hymyillen. “Jos haluat voit tulla vaikka katsomaan.” Eikä minua tarvinnut kahta kertaa pyytää kun olin jo siirtynyt näytön vierelle katsomaan. En ymmärtänyt siitä yhtikäs mitään, sillä mustavalkoinen kuva oli minun silmiini vain epäselvä ja sotkuinen, ja sen keskellä oli musta pallo. Eläinlääkäri sen sijaan ymmärsi, ja kertoi sen pallon olevan alkio.
“Siis siinäkö se on?” toistin melkein epäuskoisena palloa tuijottaessani. En tiedä mitä odotin, ehkä pientä kaviota tai päätä tai.. Jotain muuta kuitenkin. Ja jostain kumman syystä sen pallon näkeminen sai minut yllättäen niin onnelliseksi, etten voinut kuin hymyillä.

Tältäkö kaikista isistä tuntuu?

“Siinä se on joo. Kaikki näytti muutenkin olevan ihan kunnossa. Onneksi olkoon”, nainen sanoi hymyillen ja veti ultralaitteen pois, jolloin näytöllä oleva kuva katosi.
“Kiitos”, vastasin melkein hölmistyneenä. Olo oli outo.

“Ihan normaalia elämää tästä eteenpäin vaan, ihan hyvässä peruskunnossa se näyttää olevan. Ruokintaa lisätään sitten viimeisen neljän tiineyskuukauden aikana, ja liikuttaa saa jatkaa sinne saakka myös. Kyllä nämä aika usein itse osaavat ilmaista, kun ei työnteko enää maistu”, eläinlääkäri kertoili vielä lähtöä tehdessään. Koitin painaa kaikki hänen sanansa mieleeni tarkasti, vaikka tiesin ettei se onnistuisi. Voisin aina soittaa myöhemmin. Nyt tarvitsin hetken kaksin Flidan kanssa, jotta tietäisin, mitä tuntea.

Kesän hyviä puolia oli se, että saattoi vain istua alas ja nauttia. Nyt kun hevosia alettiin taas totuttamaan vihreään saatoin ottaa hyvillä mielin Flidan mukaan viereiselle pellolle, jossa hevosia oli lupa syötellä. Annoin Flidan laskea päänsä alas ja istuin sen seuraksi kuivaan ruohikkoon, joka ei vielä ollut kerennyt kasvaa hirvittävän pitkäksi.

Siitä tulisi emä.

Minä omistaisin pian varsan.

Flida pärskähti tyytyväisenä ja heilautti häntäänsä. Linnut sirkuttivat läheisten puiden oksilla, aurinko helli talven kalpeaksi jättämää ihoani, ja vähitellen hymy nyki suupieliäni. Flidalle tulisi varsa.

29.5.2019
Kanssasi en koskaan ole yksin

Muutaman lämpimän päivän jälkeen sää oli viilentynyt kummasti. Vajaa kymmenen astetta mittarissa tuntui pureutuvan luihin ja ytimiin kuin pahempikin pakkanen, ja kiristän hupparini vetoketjun tappiin saakka. Satanutkin on, joka on auttanut siitepölyn kanssa. Nyt ihan kaikki ei ole enää kauttaaltaan keltaisen pölyn peitossa, ja aurinko uskaltautuu vähitellen takaisin esille harmaan pilvimassan takaa.

Flidan maha ei ole vielä pyöristynyt, ainakaan sen enempää mitä se oli jo. Eikä sen kuuluisikaan vielä ihan hetkeen. Ajatus varsan saamisesta ei ole enää niin pelottava, eikä unissani laukkaa enää taukoamatta pieniä kavioita. Edessä olisi vielä monta varsatonta kuukautta, ja voisimme ottaa kaiken ilon irti ensimmäisestä kesästämme maaseudulla. Flidan kaviot kopsahtelevat laiskasti maata vasten kulkiessamme jalan maastopolkua pitkin. Olin ennättänyt livahtamaan Flidan kanssa tallin pihasta ennenkuin Jake ja Dips olivat ennättäneet tarhoilta mukaan. Ei sillä, että olisin häntä, tai ketään muutakaan vältellyt, mutta nyt mieleni teki olla yksin. Outoa sinänsä, sillä oloni oli ollutkin jotenkin yksinäinen viimepäivinä.

Otsonmäellä harvemmin on enää hiljaista. Tuntuu kuin olisin vasta hetki sitten muuttanut, ja silloin tallin karsinoista maksimissaan puolet olivat käytössä. Nyt en ole varma, onko tyhjiä karsinoita ollenkaan. Eetulla riittää puuhaa, vaikka Tiitus ja Camilla ovatkin häntä auttamassa. Tiituksesta puheenollen, hän ja Hello ovat alkaneet viettämään paljon aikaa yhdessä. Siksi en osannut olettaa Tiituksen avautuvan minulle kaveriongelmistaan. Olisin olettanut, että Hello, tai melkein kuka tahansa muu olisi ollut parempi vaihtoehto, sillä emmehän me Tiituksen kanssa toisiamme juurikaan tunteneet vielä. Kuuntelin silti, vaikken tiennyt kenestä kaverista oli kyse. Se ei minulle kuulunutkaan, joten en kysynyt. Annoin Tiituksen puhua niin pitkään, kunnes hän oli puhunut tarpeekseen, ja sain todeta että pelkkä kuuntelu tuntui riittävän.

Inarin ylioppilasjuhlat ovat ylihuomenna, ja lupasin käydä pyörähtämässä kameran kanssa. Pitäisi matkalla käydä ostamassa ruusu. Mikähän Inarin lempiväri on? Jos vaikka löytyisi sopiva kukka. Tiedänkö oikeastaan Inarista mitään muutakaan? Tai kenestäkään muusta? Nellyäkään ei ole enää näkynyt pihalla öisin tähtiä katselemassa, kun päästän Mielikin vielä ulos.

Polku muuttuu aukeasta peltomaisemasta metsäksi, jonka puiden lomasta auringonsäteet kimaltavat kauniisti. Lehtipuiden latvat humisevat jossain korkealla, ja lehdet kahisevat viileän tuulen mukana. Ilma tuoksuu raikkaalta ja puhtaalta, sateen jälkeiseltä. Maassa olevia kasvia koristaa vielä hennot vesipisarat, jotka eivät ole ennättäneet kuivua. Flida pysähtyy vierelleni kun seisahdun, ja odottaa paikallaan irrottaessani riimunnarun lukon. Vedän niskahihnan tamman korvien ylitse ja keräilen riimun naruineen toiseen käteeni, kun Flida laskee päänsä ja alkaa hamuamaan ruohonkorsia maasta. Ei se lähtisi minnekään, joten voin huoletta päästää sen vapaaksi. Tartun kaulastani roikkuvaan järjestelmäkameraan ja napsautan sen päälle.

Säädän hetken kameran valotuksia etsiessäni sopivaa asetusta. Aurinko polttaa helposti kuvat puhki jos ei ole varovainen. Vastavalo on haastava kuvaustausta, mutta sen saadessa onnistumaan kuvista voi tulla mielettömän hienoja. Tuuli puhaltaa hetken kovempaa, joka saa puista ropisemaan viimeisetkin vesipisarat. Jostain pyrähtää lintu lentoon ja Flida kohottaa päätään. Aurinkoa vasten sen tummat, kiltit silmät hehkuvat oransseina. Sen sieraimet värisevät tamman hengittäessä syvään metsän tuoksua. Tämä on juuri sellainen maisema, missä Flidan olen aina kuvitellut. Tänne se kuuluu. Hetken verran sydämeni on pakahtua, sillä en koskaan ole yksin niin pitkään kun minulla on Flida.

Tarinassa käsitellään eläimen kuolemaa. Toivottavasti kukaan ei pahoita mieltään sen vuoksi.

Puusta pudonnut poikanen

Eihän se Eetu pahalla tarkoittanut, kyllä minä sen tiesin. Tiesin myös, että käärmeet ovat yleinen pelon aihe, ja ihmisillä on tapana käyttäytyä ajattelemattomasti peloissaan. Enkä minä Eetun eilisestä rähinästä itseeni ottanut, saatika mieltäni pahoittanut kunhan kävin Seinäjoella rauhoittumassa. Palasin vasta hämärän tultua parin erilaisen lukon kanssa, jotka toivottavasti saisin lasiseen liukuoveen kiinnitettyä, ja hakeuduin vielä Eetun juttusille. Halusin säilyttää rauhan pyytämällä anteeksi, sillä kertaa jättäen käärmeen puolustelun kokonaan pois. Vaikka se olikin pieni ja viaton, toteuttaen vain sille luontaista käyttäytymistä karatessaan, sen selittely voisi odottaa seuraavaan kertaan. Pitäisi käydä ostamassa vaahtomuovia tai jotain, jolla tukkia uunin ja seinän välinen rako. Kaikkia piilopaikkoja en millään saisi hävitettyä, ja toisaalta, parempi että niitä on talon sisällä edes muutama, niin ettei mato änkeä sille vallan sopimattomaan paikkaan..

Nellyn seura tuvassa vaihtui seuraksi maastossa, kun olimme hetki sitten saaneet hevosemme varustettua ja ottaneet suunnan kohti metsää.
“Tällänen sää vois olla koko kesän”, totesin laskiessani ohjat Flidan kaulaa vasten jotta voisin venyttää selkääni oikein kunnolla. Sitä kivisti edelleen aina hetkittäin, mutta enköhän pian siitä eroon pääsisi.
“No joo, vaikka lämmin on kiva, niin tää kyllä riittää”, Nelly myönsi ja käytti katseensa taivaalla. Se oli kauttaaltaan vaaleansininen, jota pitkin muutamat pilvet liukuivat menemään tuulen mukana.
“Se vois olla muuten Kossu?” keksin yht’äkkiä ja vilkaisin Nellyyn vinon virneen kera.
“Ai mikä?” hän kysyi hölmistyneenä.
“Cozmina. Kossu. Eiks oo hyvä?” nauroin Nellyn nyrpistyneelle ilmeelle, vaikka pian hän nauroi kanssani.

“Kato”, Nellyn ääni havahdutti minut ajatuksistani. Olimme tovin matkanneet rennossa hiljaisuudessa, jonka aikana olin ehtinyt miettiä missä saisin valokuvauspalveluitani myytyä. Helsingissä se oli helppoa, varsinkin kun instagramin melkein-julkkis-mallit kaipaavat jatkuvasti lisää kuvia itsestään saadakseen lisää seuraajia. Otsonmäellä ei niinkään.
Käänsin katseeni Nellyn osoittamaan suuntaan, ja sain siristää silmiäni nähdäkseni mikä ihme se oli. Maassa, ihan keskellä polkua, oli pieni mustaharmaa möykky, jolla oli selvästi siivet ja nokka.
“Varis?” ehdotin pysäyttäessämme hevoset parin metrin päähän.
“Tai naakka. Voi, se on vasta poikanen.. Mitä se tossa tekee?” Nellyn kulmat painuivat mietteliäinä kurttuun. Poikanen värjötteli paikallaan ihan hiljaa, vaikka selvästi se tuijotti meitä. Sen siipien lomasta näkyi erikoiseen asentoon vääntynyt jalka.
“Sen jalka taitaa olla poikki.” Taputin Flidan kaulaa ja jätin sen seisomaan itsekseen polulle kävellessäni itse lähemmäs lintua. Raukka alkoi räpiköimään karkuun, siivet maata hakaten, mutta ei se mihinkään päässyt. Sydämessä kävi ikävä pisto, sillä tiesin ettei sitä siihenkään voisi niin jättää.
“Eikä”, Nelly henkäisi ääni tiukkana, sillä hän varmasti ymmärsi saman. Ei lintu jaloitta voi elää.
“Ihme ettei sitä oo kettu tai mikää jo napannu.. Olisko tippunu puusta noiden kovien tuulien takia. Fan.. Mitä tehdään?” käännyin katsomaan Nellyä, jonka ilme oli neuvoton.
“Onks täällä jotai numeroo mihin vois soittaa? Joku villieläimiin erikoistunu?” ehdotin ja kaivoin jo kännykkäni esille.
“Tuskin..” Nelly epäröi mutta seurasi esimerkkiäni.

Muutaman minuutin googlaamisen jälkeen jouduimme toteamaan, ettei siellä tosiaan ollut. Lähes kaikki löytämämme numerot olivat Helsingin alueelta, enkä usko että heillä on aikaa tai resursseja lähteä hakemaan yhtä linnunpoikaa sieltä saakka.
“Pitäiskö se ottaa mukaan?” Nelly ehdotti vaisuna.
“Ei kai.. Tästä on kuitenki matkaa takas, varmaan kuolis stressiin siinä välillä.”
“Eihän sitä tohonkaan voi jättää!”
“Ei.”
“Mitä me sit tehään?”
“Pakko se on kai..” hieraisin niskaani vaivaantuneena. “Tiäks.. Tappaa? Jos se on kivuissaki.”
Nelly veti terävästi henkeä nenänsä kautta. “No mä en siihen ainakaa pysty”, hän ilmoitti päätään pudistaen.
En minäkään halunnut sitä tehdä, mutta se olisi paras ratkaisu. Eikö olisikin? Ei kai kukaan Hopiavuoressa osaa villilintuja hoitaa, eikä sitä tiedä vaikka sen jalat olisivat halvaantuneetkin.
“Millä sä sit..?” Nelly aloitti varotellen. En tiedä pystyisinkö vain astumaan päälle, ja kuunnella sitä rusahdusta. Koko ajatus puistatti. Se ei ollut paljoa Mielikkiä pienempi otus. Flida olisi varmasti tarpeeksi painava.. Mutta se tuntuisi väärältä, laittaa Flida tekemään likainen työ puolestani.
“Tuol on kivi”, nyökkäsin tien sivuun, jossa oleva isomman puoleinen kivi sai huomioni. Se oli parin askeleen päässä, ja sillä sekunnilla kun nostin sen ylös suuni muuttui kuivaksi.
“Mä en voi kattoo”, Nelly äännähti ja käänsi Cozminan ympäri.

“Oltaispa me voitu hautaa se”, Nellyn ääni oli vaisu. Olimme kääntyneet takaisin, ja kulkeneet jälleen jo tovin hiljaisuudessa.
“Nii”, huokaisin syvään. “Mut mieti, ehkä joku kettu saa siitä ruokaa sille ja pennuillee”, koitin lohduttaa. Olimme tehneet kuitenkin oikean ratkaisun.
“Nii, no joo”, Nelly myönsi ja huokaisi myös. “Ääh, otetaanko laukkaa tai jotain? Mä haluun muuta ajateltavaa”, hän ehdotti ja lyhensi jo Cozminan ohjia.
“Joo, otetaan.”

Laitumelle lasku

Suomen kesää on helppo arvostaa eri tavalla maaseudulla kun näkee, miten aurinko laskee iltaisin puiden taakse, ja lintujen laulu ei lopu edes yöllä. Helsingissä puistot ovat täynnä ihmisiä, musiikki soi taukoamatta ja öisin kaduilla kaahaavat ajoneuvot poliiseja pelkäämättä. Molemmissa on puolensa, ja välillä on hyvä pysähtyä siihen hetkeen. Silloin kun tuntee olevansa elossa.

Niin kauniita ja hartaita kuin kesäaamut ovatkin, en silti ihan ymmärrä miksi laitumelle piti lähteä niin aikaisin. Noustessani ylös Mielikki käänsi makeasti haukotellen kylkeään ja jatkoi unia, kun itse jouduin jo aivan liian pian suuntaamaan talliin. Enpä ollut ainoa jota aikainen aamu väsytti, Matilda oli sen näköinen että hän voisi kaatua hetkenä minä hyvänsä pitkän heinikon sekaan ja ottaa muutaman tunnin päiväunet. En usko että hän koskaan niin tekisi, mutta voin vaikka vannoa että vähän hänen teki mieli. Väkeä oli tullut kauempaakin, olin sen samaisen naisen nähnyt jo muutamaan otteeseen siellä. Hän taisi olla myös yksi näistä ratsastustilojen vuokraajista, sen verran olin ennättänyt kuulla muiden puheista. Hänen iloinen rupattelu säesti matkaamme laitumia kohti, eikä häntä tuntunut haittaavan vaikkei hänelle välttämättä edes vastattu.

”Oot sä loman ansainnu”, supatin Flidalle hiljaa pysäyttäessäni sen laitumen puolelle ja painoin nenäni hetkeksi sen pehmeää turpaa vasten. Flida hengitti syvään ja puhalsi lämmintä ilmaa kasvoilleni joka sai hymyn nykimään suupieliäni.
”Oottako te valmiita?” Eetu kysyi.
Kerttu ja Typy juoksivat käytännössä ympyrää Matildan ja Hellon ympärillä, ja Cozmina, joka voisi muuten ihan oikeasti olla vaikka Kossu, steppaili myös kevein askelin odottavaisena. Flida, isin kaunis ja kiltti Flida, seisoi paikallaan ja silmäili vehreän laitumen antimia. Myös Oonan Neia, jonka hän oli matkan aikana ennättänyt esittelemään sekä itsensä myös, seisoi rauhallisesti omistajansa vieressä.

Flidasta ei löydy samanlaista ruutia kuin Typystä ja Kertusta, eikä sen jalat nouse yhtä korkealle tai häntä kaareudu yhtä kauniisti kuin Cozminan, mutta tamman innostuessa laukkaamaan muiden perään se oli silmissäni kaunein hevonen koko maailmassa. Sen pitkä harja hulmusi sen kaulaa vasten ja voimakkaat jalat takoivat maata, kunnes pian tamma rauhoittui ja laski päänsä ruohikkoon.
”On ne vaan hienoja”, Nelly totesi hymyillen. Myöntäviä vastauksia tuli useammasta tahosta jokaisen seuratessa nuorempien tammojen yhteistä ilakointia. Uskon jokaisen omistajan ajattelevan samaa kuin minäkin. Ei sitä kai ole oman hevosen voittanutta.

Linet pergasus (DA)

Yömaasto

Sinä yönä oli paljon ensimmäisiä kertoja sekä minulle että Flidalle. Me emme ole koskaan ennen olleet missään yöllä, saatika metsässä. Yöllä. Siellä, missä on paljon karhuja ja susia, ja pöllöjä niin isoja että ne veisivät Mielikin helposti mukanaan. Siksi Mielikki sai jäädä sisälle, eikä sitä tuntunut haittaavan. Olihan koko sänky nyt sen, ja ai miten se venytteli itseään mahdollisimman isoksi tyynyni päälle heti lähdettyäni.

Flidan ilme oli ihmettelevä kun hain sitä laitumelta muiden kanssa. Eihän tähän aikaan yleensä lähdetä mihinkään, tamma tuntui pohtivan, mutta ihan yhtä kiltisti lähti mukaani kuin milloin tahansa muulloinkin. Hiljaisen hörähdyksen se päästi ystävilleen, jotka jäivät laitumelle. Typy olisi kovasti halunnut ängetä mukaan Kertun perässä, mutta jäihän sille vielä seuraksi Neia.

Lähtijöitä oli paljon enemmän kuin olin osannut kuvitella ensimmäisen kerran yömaastosta puhuttaessa ja Flidan selkään noustessani uskalsin todeta itselleni, että tälläisestä ihmis- ja hevosmäärästä lähtisi varmasti tarpeeksi ääntä karhut karkottamaan. Mukana olivat myös uudet hoitajat Alma ja Sebastian, sekä Oona ja itselleni tuntematon kasvo. Saattoi olla että olin hänet nähnyt ennestään, mutta mikään nimi ei juolahtanut mieleeni vaaleahiuksista miestä katsellessani.

Mistään hurjasta ja vauhdikkaasta yömaastosta ei meillä Flidan kanssa ollut kyse, mutta eipä niitä sanoja voi meihin muulloinkaan yhdistää. Jonon hännillä pidimme seuraa Matildalle ja Kertulle, joita molempia tuntui kärryillä meneminen jännittävän hämärässä, sekä muille astetta hitaammille hevosille. Meidän matkamme oli viileää, raikasta tuulta, taivaalla himmeästi tuikkivia tähtiä, rauhaisaa kavionkopsetta ja suhinaa puiden lehdissä. Hännät huiskivat itikoita häätäen, mutta minulle niistä ei ollut vaivaa. Jotain minäkin olin jo oppinut, ja ennen lähtöä olin varustautunut reilulla hyttysmyrkky suojalla. Ravia emme ottaneet tai käyneet itseämme vilustuttamassa uimapaikalla. Käytin sen ajan Flidan pyöristyneen mahan tutkimiseen.

“Mitä veikkaat, onko vauva vai vaan ruohomaha?” kysyin Matildalta, joka oli myös jalkautunut Kertun kärryjen kyydistä. Nainen käänsi mietiskelevän katseensa meihin.
“Hmm.. Mä veikkaannn.. Molempia?” Matilda vastasi kysyvästi hymyillen. Naurahdin hänen vastaukselleen ja rapsutin Flidan kylkeä satulavyön takaa.
“Voi olla”, myönsin laskiessani päässäni päiviä.
“Kauanko siitä nyt on kun se astutettiin?” Matilda kysyi melkein kuin ajatukseni lukeneena.
“Kolmisen kuukautta, plusmiinus pari päivää”, käännyin katsomaan Matildaa hymyillen, vaikka katseeni hakeutui pian hänen takana olevaan Kerttuun. Ajatella, että ihan muutaman kuukauden päästä Flida varsoisi, ja ihan parin vuoden päästä sen varsa olisi samanlainen kuin Kerttu. Ainakin melkein.
“Eli kohta se alkaa näkymään! Onpa jännittävää”, Matilda hymisi mielissään.
“Siitä tulee varmaan koko Hopiavuoren suosikki”, lähellä ollut Jitta liittyi mukaan keskusteluun. “Tai siis, onhan kaikki muutkin varsat ihania muttakun se syntyy täällä ja kaikkea!”
“Tietty siitä tulee suosikki”, virnistin tyytyväisenä. “Etkö sä Jitta mee uimaan ollenkaan?”
“Enn, se on ihan liian kylmää siihen!”

Lisätehtävä, laidunkaverit
Miten valita, kun pitää kaikista?

Muiden hevosten on helppo pitää Flidasta, sillä se tulee ihan kaikkien kanssa toimeen, niin hevosten kuin ihmistenkin. Muutama päivä sitten Jitta näytti kuvan Flidasta ja Bellistä laiduntamassa lähekkäin, ja Nelly mainitsi pari iltaa takaperin miten hän oli nähnyt Cozminan ja Flidan rapsuttelevan toisiaan. Flida onkin sellainen lempeä ja pehmeä Muumimamma.

Sporttimallinen ruunikko Bell on sekä siro että korkea Flidaan verrattuna, mutta se ei tunnu kaksikkoa haittaavan. Olen nähnyt miten Bell osaa luimistella uusille hevosille, ja miten koreasti se ravaa häntä kaarella laitumen poikki. Flidan viereen se kuitenkin pysähtyy rennosti, eikä sen korvat ole koskaan luimussa Flidan kanssa.

Ikiliikkujan lailla kulkevan Kertun meno on yleensä melko päätöntä, sen yllyttäessä Typyä leikkimään ja päinvastoin. Kerran tai kaksi Kerttu on uskaltautunut vähän härnäämään Flidaakin, johon valkomusta tamma nopeasti reagoi näykkäisemällä muistutukseksi, että vanhempiaan pitää kunnioittaa. Kovin montaa kertaa se ei vaatinut, että Kerttu oppi tavoille. Tätä nykyä Kertulla on tapana laittaa turpa Flidan selän päälle ja torkkua siinä, samalla kun Flida laiduntaa rauhallisesti liikahtamattakaan.

Entäpä Typy? Kerttuun nähden Typy on maltillisempi, eikä kokeile rajojaan yhtä paljon. Liekö siinä syy, että Typyyn Flida on erityisen kiintynyt. Ne voi usein nähdä makoilemassa vierekkäin aurinkoa paistatellen, tai vaihtoehtoisesti Flida hamuamassa Typyn harjaa. Se muistuttaa minua jotenkin kaukaisesti tavasta, jolla äidit siistivät lastensa hiukset kuntoon ennen kouluun lähtöä.

Cozminassa on jotain joka piristää Flidaa. Kaksin ne innostavat toisiaan ottamaan laukkapyrähdyksiä laitumen päästä päähän, ja saattavat jopa leikkiä vielä senkin jälkeen mukamas näykkien, vaikka oikeasti hädintuskin toisiaan koskevat. Flidaa ei haittaa vaikka Cozmina on sitä nopeampi ja ketterämpi, eikä Cozminaa haittaa vaikka se joutuukin välillä laukkaamaan takaisinpäin jotta Flida saa sen kiinni.

En ollut huolissani vaikka laitumelle tuli myös vieras hevonen. Hetken verran Neia ja Flida olivat turvat vastakkain, sieraimet suurina ja puhisten, minkä jälkeen ne molemmat siirtyivät omiin oloihinsa täydellisessä yhteisymmärryksessä. Eilen näin ne laiduntamassa ihan vierekkäin, eikä kumpikaan olisi voinut näyttää yhtään tyytyväisemmältä.

En osaa sanoa kuka niistä on Flidan paras kaveri. Ehkei tarvitsekaan, sillä minulla on ihan omat epäilykseni siitä kenestä Flida pitää eniten. Sillä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, miten tamma tulee juosten vastaan heti kun sitä kutsun, vaikka emme olisi edes lähdössä mihinkään. Se laskee turpansa rintaani vasten ja huokaisee syvään, puhaltaen lämmintä ilmaa sieraimistaan. Sen silmät painuvat hetkeksi kiinni kun rapsutan sen otsaa, ja taskusta kaivaessani puolikkaan porkkanan se hörähtää lempeästi.

“Pääsetkö ite selkään sen puujalkas kanssa vai nostanko?”

Ei minun montaa kertaa tarvinnut miettiä, oliko tässä nyt se Sanni, josta koko Otsonmäki oli suunniltaan. No, ehkei ihan, mutta siltä se tuntui. Eiran sanavarasto oli lähinnä ‘Sanni sitä, Sanni tätä’, ja olivatpa muutkin hänestä maininneet.

Olin minä hänet vilaukselta nähnyt useamman kerran jo, mutten ollut päässyt vaihtamaan paria sanaa enempää hänen kanssaan. Vaikka ei niitä järkeviksi keskusteluiksi voinut luonnehtia tytön terävän kielen vuoksi. Eikä hän antanut minulle aikaa myöskään vastata lähtiessään niskojaan nakellen ulos sateeseen, ja jätti meidät Flidan kanssa kaksin maneesiin.

Huokaisin syvään mutta kevyesti ääneen.

“Kuule Flida”, talutin tamman nurkassa olevan jakkaran luokse ja kiristin sen satulavyötä vielä kertaalleen. Tamman häntä huiskaisi, mutta korvat pysyivät rennosti sivulla. Vyö tuntui lyhentyneen, sillä sen sai enää kolmanteen reikään. Mahtaako se enää riittää kuun loppuun mennessä ollenkaan?
“Mitäs tykkäisit jos hankkisinkin puujalan?” kysyin hymähtäen ja ponnistin tamman selkään. Annoin Flidan lähteä kävelemään maneesin reunoille painunutta uraa pitkin ohjista kiinni pitämättä.

Epäilen, että Sanni on muuttanut vasten tahtoaan Otsonmäelle vanhempiensa takia. Minulle hän on vielä aika lapsi, joka puolustautuu maailmaa vastaan pitämällä yllä piikikästä suojakilpeä. Sellaista tarvitsee pärjätäkseen Helsingissä, ollakseen yksi niistä suosituista ja ‘koviksista’ koulussa. Sellaisen sanoista en jaksa pahastua; ihankuin en olisi koskaan ennen kuullut mitään sellaista.

Flida huokaisi syvään ja pysähtyi käveltyään kierroksen verran. Se kaarsi kaulaansa ja painoi turpansa kenkäni kärkeä vasten.
“Kävellään vielä hetki”, pyysin tamman kaulaa rapsuttaen. Se tuntui pohtivan hetken, mutta lähti tallustamaan verkkaisesti eteenpäin. Vaikka sillä olikin jo ihan hyvän kokoinen vauva mahassa pitäisi sitä liikuttaa edes jonkin verran ettei sen kunto rapistu aivan täysin.

Vaikka eihän Sanni minun vastuullani ollut millään tavalla, tunsin väkisin tarvetta tarjota hänelle.. Jotain. Neuvoa, suuntaa. Jotain, minkä itse löysin vaikeimman kautta. Jokainen tarvitsee edes yhden ystävällisen kasvon, vaikka kuinka itselleen, sekä muille, yrittäisi uskotella pärjäävänsä yksin.

Flidan pysähtyessä uudelleen suostuin laskeutumaan sen selästä pois. Kulkiessani maneesin ovelle vilkaisin lyhyesti kelloon ennenkuin sammuttelin valot perästämme. Kymmenen minuuttia laahustavaa käyntiä. Kai sen voi laittaa mammaloman piikkiin.. Jos sitten kun varsa on syntynyt meille molemmille olisi luvassa kunnon treeniä.

“Hei Sanni”, huikkasin talliin saapuessamme kun huomasin tytön kulkevan varustehuonetta kohti. “Jäätkö ens kerralla nostaan nii että mä pääsen sit selkäänki saakka?” kysyin rennon hymyn kanssa ja talutin Flidan sen karsinaan. En katsonut tytön ilmettä, mutta taisin ehkä kuulla vaimean haista vittu ennenkuin hän katosi varustehuoneeseen. Vedin Flidan varusteet pois ja nyökkäsin käytävällä ruunikon ympärillä hääräilevän miehen suuntaan. Hän oli saapunut hevosensa kanssa vasta hetki sitten, enkä tuntenut kumpaakaan vielä. Hyvä hetki korjata tilanne. Ripustin Flidan suitset karsinan ovessa olevaan koukkuun ja satulan jätin lattialle seinää vasten pystyyn ennenkuin kävelin miehen luokse käteni ojentaen.
“Me ei ollakaan vielä esittäydytty. Noa, ja tuo tuolla on Flida”, nyökkäsin puoliksi käytävällä seisovan Flidan suuntaan joka hamusi kaula pitkänä vastapäisen karsinan eteen tippuneita heinänkorsia.
“Kevin”, mies vastasi ja otti kädestäni kiinni.

Haluatko sä lapsia?

Aamulla ei tule ikinä mitään hyvää ohjelmaa, ainakaan televisiosta. Kävin kaukosäätimen numerorivejä läpi jo viidennen kerran sinä aamuna, enkä vieläkään löytänyt mitään mieleistä katsottavaa. Mielikki veti syvään henkeä nenänsä kautta ja venytteli, silmät kiinni ja häntä kaksi kertaa laiskasti heilahtaen tyytyväisenä. Sitten se paransi asentoaan sylissäni ja jatkoi nukkumista. On sen elämä rankkaa, kun aika kuluu syömiseen ja nukkumiseen. Rapsutin toisen käden pikkurillillä Mielikkiä korvan takaa, samalla kädellä jossa pitelin kännykkää. Sinällään tyhmää edes etsiä jotain katsomisen arvoista, kun huomioni olisi kuitenkin muualla.

Vihdoin löydettyäni edes jollain tasolla menevän kanavan päätin jättää sen pyörimään taustalle uppoutuessani älypuhelimen ihmeelliseen maailmaan. Otsonmäen työpaikkatarjonta oli tullut tutuksi selatessani listaa läpi, vähitellen jopa vähän epätoivoisesti. Mihinkään en ollut vielä soittanut, tai missään ollut käynyt. En koe olevani nirso sen suhteen mitä voisin työnäni tehdä, mutta tällä hetkellä mikään minimipalkka ei vain käy. Vaikka tietysti nythän voisin mennä mihin tahansa ja ottaa senkin vähän mitä tarjotaan.. Mutta ihan kaikkialle ei minua edes oteta.

Sohva keinahti voimakkaasti, ja käänsin katseeni viereeni romahtaneelle Nellylle. Nainen tuoksui heinältä ja hevoselta, ja näytti väsyneeltä.

En tiedä miksi, mutta viimepäivinä Nelly on pyörinyt mielessäni normaalia enemmän. Ehkä se johtuu vain siitä, että hän lähestulkoon asuu nyt saman katon alla, tai siitä, miten hauskaa hänen kanssaan on jutella. Tai miten hän nauraa, tai pari päivää sitten käymämme keskustelu. Nelly oli yllättänyt minut ilmestymällä paikalle vähän samalla tavalla kuin nytkin, ja vain kysymällä haluaisinko joskus lapsia.
Jos ihan totta puhutaan en ollut aikaisemmin ajatellutkaan asiaa. Sen verran vain, että kohtahan minulla olisi pieni hevosvauva kontollani. Lähipiirissäni ei ole koskaan ollut ihan pieniä lapsia, tai jos onkin en ole ollut heidän kanssaan paljoa tekemisissä. Ainoa vauva jota olen koskaan sylissäni pidellyt on Mielikki, ja sitä ei taideta ihan laskea.
”Enpä tiedä”, olin kohauttanut harteitani. ”En tiiä olisinko tarpeeksi hyvä isä.”
Ja Nelly oli katsonut minua oudosti, kuin olisin sanonut jotakin hassua, sillä tavalla pää vähän kallellaan, toinen kulma koholla ja suupieli hymyyn kääntyneenä.
”Tyhmä”, hän oli vastannut ja taputtanut minua hartialle. ”Tietysti olisit.”

Sen jälkeen mietin, että ehkä joskus haluaisinkin omia lapsia. Ehkä joskus, kun Flidan varsa on tarpeeksi iso ja Mielikki vanha.

”Santtu”, vastasin Nellylle hymyillen ja nousin sohvalta. Mielikki sai jäädä sohvalle, josta se jo pian hyppäsi alas keittiöön Eetulta kinkkua kerjäämään. ”Joo, se on jotain sukua. En tarkalleen tiiä miten, mutta joku mun äidin tuttu sen mutsi on.”
”No mut sehän on kiva”, Nelly totesi ja seurasi esimerkkiäni. Vaikka tihkuttaisikin niin voisimme silti lähteä maastoon, se oli sovittu jo etukäteen eikä kumpikaan meistä ole toistaiseksi halunnut jättää väliin mahdollisuutta lähteä maastoilemaan.
”Joo, se on tosi asiallinen. Hyvä vaan että saatiin tänne ees joku järkevä teini”, naurahdin ja kiskoin tumman, vettä hylkivän takin päälleni eteisessä.
”Hei, onhan Herman tosi asiallinen!” Nelly kommentoi astuessaan jo ulos.
”Totta”, myönsin miettiväisenä ja virnistin. ”Ehkä te mimmit oottekin vaan luonnostaan sitten sekasin.”

Kevyt sade ropisi puiden lehtiä vasten, ja hevosten kaviot kopahtelivat rennossa rytmissä kosteaa hiekkatietä vasten. Cozmina ja Flida pystyivät kulkemaan kapeallakin reitillä ihan vierekkäin, joka antoi minulle ja Nellylle loistavan hetken puhua.
”Saa nähdä kauanko vielä voidaan mennä näin, kun Flida vaan paisuu”, Nelly nauroi ja pyyhkäisi vesipisaran poskeltaan.
”Aattele jos siitä tulee niin iso ettei se mahdu enää ovista”, kauhistelin huvittuneena ja kumarruin rapsuttamaan tamman kaulaa. Se ei virkkonut mitään, jatkoi vain tallustamistaan eteenpäin.
”Kuule, sähän voisit puhua Eetulle siitä pihatosta. Mä mainitsin siitä jo, mutta musta tuntuu että se ehkä unohti kaiken muun keskellä, eikä se oikein silloin sanonu mitään selkeetä vastausta. Olis vaan kiva saada Flida ees varsan kanssa asumaan sinne, mielellään vaikka niin että se vois varsoakin siellä”, ehdotin katsellen vierelläni ratsastavaa naista. Nelly nyökkäsi.
”Joo, mikäs siinä. Olishan se hyvä, kun tallikin on melkein täynnä.”

Flidan korvat kääntyivät eteenpäin rusakon juostessa kauempana tien poikki. Cozminakaan ei reagoinut suuremmin, kai molemmat olivat jo tottuneet kaikenlaisiin otuksiin Hopiavuoressa asuessaan.
”Sä et ikinä kertonu haluutko sä lapsia”, huomasin ihan yhtäkkiä lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Nelly teki myöntävän äänen.
”Totta, en kertonukaan!”
”No, haluutko?”
”Joo”, hän vastasi hymyillen ja vilkaisi minuun. Se oli hymy joka tarttui välittömästi. ”Joskus, sitten kun on oikee aika sille. En vielä.”
”Sitten kun sen aika on, niin mä oon ihan varma että sä tuut oleen ihan loistava äiti.”

Enpä kyllä tiiä onko tallissa erikseen pesukarsinaa, mutta mä jotenkin oletan että on. Jos ei niin sitten vesileikki tapahtuu käytävällä tai jossain muualla vähän enemmän fiksummassa paikassa… 😀 Niinkun vaikka ulkona.

Ihan tavallinen koti-ilta

Flida oli kauttaaltaan kurassa. Sen mustavalkoinen karvapeite oli muuttunut harmaanruskeaksi, paikoittain jo kovettuneeksi saveksi, eikä se olisi voinut näyttää yhtään tyytyväisemmältä itseensä. Ei edes silloin, kun hain sitä tarhasta ja huokaisin oikein syvään ja äänekkäästi, tai silloin kun kiinnitin sen riimusta pesupaikan naruihin.
Ulkona oli viimepäivien sadejakson jälkeen vihdoin mukavan aurinkoinen päivä. Ei varsinaisesti lämmin, mutta niin että taivas oli kirkas ja paikoittain aurinko häikäisikin. Laitoin veden juoksemaan ja päätin suosilla luopua päälläni olevasta hupparista, ettei se kastuisi.

Letkua toisessa kädessä pidellen ja toisella mutaa Flidasta hieroen lähdin pesemään tammaa takajaloista alkaen. Pian lattiaa alkoi värittämään haalea, ruskea vesi, ja hevosestani alkoi löytymään taas tutumpi väri. Se kurotti kaulaansa ja siirsi painoaan toiselle takajalalle nojaten kättäni vasten kun aloin hieromaan sen hännäntyvestä likaa pois, ja tamman ylähuuli alkoi keikkua puolelta toiselle. Ei sille voinut kuin nauraa.

Sivusta seuratessa ei uskoisi miten raskasta hevosen peseminen on. Kädet väsyvät ja hartiat kipeytyvät kun aikansa sitä jynssää, eikä loppua näy. Päästyäni vasta puoleenväliin koko hommassa Outi kiirehti talliin Salierin kanssa.
“Eikä”, huokaisin syvään. “Taasko siellä sataa?”
“Joo”, Outi huokaisi myös, ja kiinnitti Salierin käytävälle. “Oho, onpas se kuranen”, nainen totesi silmäillessään Flidaa, joka oli herännyt torkuiltaan katselemaan Salieria.
“Olisit nähny sen tunti sitten. Ihan mieletön skeida. Mut eipä siinä, mun piti tää pestä kuitenkin tässä lähipäivinä. Olipahan nyt kunnolla syytä”, vastasin ja taputin Flidan märkää selkää. Siitä lähti läiskähtelevä ääni, ja vesipisarat lentelivät joka suuntaan.
“Se on pyöristyny aika paljon”, Outi kommentoi ja alkoi irrottamaan Salierin satulavyötä.
“On”, käänsin katseeni tamman vatsaan hetkeksi ennenkuin jatkoin sen pesemistä. Harmaasta t-paidasta oli tullut kastumisen myötä edestä musta.
“Tätä menoo vois kuvitella että sieltä tulee kaksoset, kun se on niin lihava”, virnistin ja ryhdyin puhdistamaan tamman harjaa.
“Eikä oo”, Outi mutristi huuliaan ja pysähtyi Flidan eteen vaikka hänellä olikin satula kannossa. “Sanoiko se sua lihavaksi, ettäs kehtaskin”, hän puhui Flidalle äänensävyllä jota pienten vauvojen kanssa käytetään. Naurahdin ja nainen jatkoi hymyillen matkaa.

Flidan suhteen mitään uutta ei ollut varsinaisesti tapahtunut. Toki se oli pyöreä, mutta mitään suurta muutosta ei ollut tapahtunut. Eikä vielä pitäisikään, nyt oli menossa nimittäin ”hidas vaihe”. Piti vain odottaa. Sen sisällä oleva varsa alkaisi kasvaa nopeasti vasta ihan tiineyden lopulla, ja toistaiseksi Flida saattoi elää ihan normaalia hevosen elämää. Olin pyrkinyt liikuttamaan sitä edes viisi kertaa viikossa, edes taluttamalla, jotta se ei keräisi ainakaan yhtään ylimääräistä painoa, ja että sen jalat pysyisivät kunnossa.

”Missä Inari on?” kysyin ohi kulkevalta Eiralta kuivatessani pyyhkeellä Flidan pitkiä vuohiskarvoja. Ne oli pitänyt pestä vielä toistamiseen jouhien selvittämiseen tarkoitetulla aineella jotta sain ne siisteiksi ja takuttomiksi.
”Emmä tiedä”, Eira vastasi ja pysähtyi. ”Mitä sä sillä?”
”Kunhan mietin”, kohautin harteitani. Olisin halunnut vaihtaa Inarin kanssa pari sanaa, kysyä miten hänellä menee. Hyvin kai, hän varmasti vastaisi, mutta halusin osoittaa että olen oikeasti kiinnostunut kuulemaan. Ehkä hän vielä joskus kokisi, että minulle voi puhua.
”Tiesitkö sä että tänne tuli uus hevonen joku viikko sitten?” jatkoin puhumista ja vaihdoin aihetta, Eiran tuntien Inarista olisi turha jutella enempää.
”Joo”, Eira tuhahti ja laittoi kätensä puuskaan. ”Mitä sitten?”
”Sen omistaa sellanen Santtu, sun ikänen. Voisitte joku kerta pyytää sitä Hermanin kanssa maastoon.”
”Eikö se ite voi lähtee sinne?”
”Eikun te voisitte koittaa tutustuu siihen”, hymähdin ja vaihdoin jalkaa jota kuivata.
”Jaa”, Eira tuumasi. ”Katotaan, kai me voidaan”, hän sanoi ja lähti kävelemään tallin ovea kohti.
”Hyvä, kiitos paljon”, huikkasin hänen peräänsä.
”En mä luvannu vielä mitään!” Eira kivahti vielä jostain käytävän päästä, johon vain hymyilin.

Noin yleisesti ottaen kaikki oli tällä hetkellä aika hyvin. Sain maksettua Eetulle aavistuksen verran venyneet vuokrat, ja ehdin käymään jo parissakin työhaastattelussa. Uskomatonta, miten helposti se tapahtui kunhan ensin sain aikaiseksi tarttua puhelimeen ja soittaa. Yksikään niistä ei ole paikka jossa olisin ikinä unelmoinut tekeväni töitä, mutta uskon silti viihtyväni mikäli saan paikan. Ja rahan takia minä sitä teenkin, en luodakseni elämäni uraa.

”Mitä kuuluu mammalle?” Nellyn ääni kysyi ja askeleet seurasivat perässä.
”Mikäs sen päivät löhöillessä ja ruokaa vetäen”, vastasin Flidan puolesta ja nostin jo aika kuluneen keltaisen fleeceloimen sen selkään.
”Niinpä”, Nelly katsahti minuun merkitsevästi. ”Ei yhtään tekisi pahaa vaikka se liikkuisikin enemmän, vink vink.”
”Mä tiiän”, hengähdin sen kuuloisena kuin koko ajatus olisi muka kauhistuttavan rankka. ”Oikeestaan oon kyllä miettiny jos lähtisin ajamaan sillä. Pitäis kyllä ensin pyytää jotain näyttään miten se valjastus tapahtuu, mutta Flidalla on ainakin ennen menty kärryjen kanssa.”
”Hellohan osaa ainakin, ja Eetu varmasti myös. Ja Matilda ja Inari ainakin”, Nelly luetteli sormen nostaen aina jokaisen nimen kohdalla.
”Ei se siitä kiinni oo etteikö apua löytyis, vaan että saisin aikaseks”, nauroin ja kumarruin kiristämään loimen mahavyöt.
”Älä oo niin laiskaaa”, Nelly valitti ja kohotti toisen kätensä Flidan otsalle.
”En mä voi sille mitäään”, valitin takaisin joka sai Nellyn nauramaan. Olisin voinut kuunnella sitä koko päivän.

”Ei mutta oikeesti”, Nelly tokaisi. ”Kysy joltain jos ne näyttäis. Voin vaikka lähteä mukaan joskus.”
”No sitten”, virnistin ja käännyin naisen puoleen. Flida oli päässyt karsinaan loimi päällä syömään iltaheiniä, ja lähdimme Nellyn kanssa suuntaamaan tupaa kohti. Hetken verran ajattelin mitä tapahtuisi, jos nyt vetäisin Nellyn vierelleni, toinen käsi hänen harteidensa ympäri. Ihan vaan ystävinä. Se jäi kuitenkin vain ajatukseksi. ”Ehkä mä kysyn heti huomenna.”
”Hyvä”, Nelly hymähti ja vilkaisi minuun hymyillen. Hymyilin takaisin ja avasin hänelle tuvan oven.

Liian laiska hevosen omistajaksi?

”Nyt ylös, laiska.” Jos pelkkä tomera ääni ei vielä saanut minua havahtumaan niin otsalleni tipahtava kämmen kyllä sai. Oikeastaan ihan niin paljon että säpsähdin, ja rintani päällä nukkuva Mielikki urahti erityisen loukkaantuneen kuuloisena. Hänen arvonsa unta oli taas häiritty.
”Mä oon ollu duunissa”, valitin ja kääntelin päätäni puolelta toiselle toiveikkaana, että otsani päällä lepäävä käsi katoaisi.
”Joopa joo, eikös me kaikki”, Nelly puhahti ja siirtyi sohvan vierelle seisomaan kädet puuhkassa.
”Eikun oikeesti”, lisäsin ja vaivalla maltoin raottaa toista silmääni. Nellyn ilme muuttui uteliaaksi ja hän heittäytyi istumaan sohvan jalkopäähän, niin että hädintuskin ehdin koukistaa jalkani alta pois. Mielikki huokaisi syvään ja lähti kömpimään ylemmäs, epäilemättä kiivetäkseen käsinojalta selkänojalle nukkumaan kun äskeinen nukkuma alusta alkoi olla liian epävakaa.
”Ai sä oot saanu töitä? Ihan oikeesti?” Nelly uteli, ja hän kuulosti aidosti ilahtuneelta.
”En mä nyt enää kerro kun sä tollee epäilit. Laiskaksi dissaat”, päätin mukamas murjottaa, ja kapusin vähitellen istumaan. ”Oliks sulla jotain miks herätit, vai enkö mä saa enää omassa kodissanikaa nukkua?”
”Milloin sä oot viimeks tehny Flidan kanssa mitään?”
”Mm, eilen. Miten nii?”
”Tarhasta hakemista ja lässyttämistä ei lasketa”, Nelly sanoi tiukkana. Jouduin oikeasti miettimään hetken.
”Niinpä”, Nelly totesi kun mietin ilmeisesti liian pitkään. ”Ihan oikeesti, siitä tulee kohta ihan jäätävä pullukka eikä vaan siks että se on kantava. Sehän on vaan lisää rasitetta sen jaloille kun on varsa ja liikakiloja.”

Tiesinhän minä sen. Ehkä olin viimeaikoina jättänyt Flidan aika vähäiselle huomiolle, mutten tietenkään välinpitämättömyyttäni. Tamma on kultaakin kalliimpi enkä koskaan haluaisi sille mitään pahaa, mutta muu elämä on vienyt suuren osan huomiostani. Ja ehkä myös joissain määrin oma osaamattomuuteni on alkanut vaivata, nähdessäni toinen toistaan taitavempia ratsastajia hevosineen. Vaikken koskaan yritäkään tavoitella Flidan kanssa mitään niin hienoa kuin mitä Outi Jussin kanssa tekee, tai Nelly Cozminan ja Heli Inkan kanssa, mutta välillä jään miettimään tarvitsisiko Flidakin sellaista. Että joskus sen kanssa työskenneltäisiin ihan oikeasti, eikä vain käytäisi maastossa löntystelemässä. Inkakin on aina niin viimeisen päälle puunattu, ja Helillä tuntuu olevan niin tarkat treeniohjelmat sille. Cozmina näyttää tanssivan kun Nelly menee itsekseen sen kanssa kentällä, ja ne harvat kerrat kun olen nähnyt Eetun ratsastavan…

Niitä ajatuksia en kuitenkaan toisi päivänvaloon, sillä tiedän itsekin niiden olevan tarpeettomia. Ja onhan minulla apua, jos joskus haluaisin lähteä kehittämään itseäni ratsastajana, tai pyytää jotain ratsastamaan Flidalla kunnolla.

Vaikka nyt ihan haluamattakin löysin itseni maneesista juoksutusliina toisessa kädessä ja pitkä raippa toisessa kädessä, ja Flida kiertämässä kehää suitset päässä.
”Pidä kunnolla kiinni siitä narusta, kato ettei se osu maahan”, Nelly neuvoi. Hän oli jäänyt seisomaan kauemmas, kädet selän takana ja katse haukkana seuraamassa jokaista elettäni. ”Ja sillä raipalla voit ohjailla että se kulkee isolla ympyrällä, pienellä hevosten on aina vaikeempi liikkua kunnolla.”

Juoksuttaminen paljon vaikeampaa miltä muut saavat sen näyttämään. Flida, kuten aina, oli oma ihana yritteliäs itsensä, mutta minulla oli ongelmia pitää kaikki välineet käsissä ja kulkea hevosen mukana ilman että lähden seuraamaan, ja ilman että lähden myöskään pienentämään ympyrää. Katse piti kohdistaa hevoseen, niin ettei ympäri pyöriessä tule pahoinvoivaksi. Ymmärsin vasta tovin jälkeen että kun raipalla osoittaa Flidan lapaa ja etujalkoja se lähtee suurentamaan ympyräänsä, sillä tamma olisi kovasti halunnut kaartaa luokseni vähän väliä. Kaiketi herkkujen toivossa.

Muuhun raippaa en tarvinnutkaan, sillä Flida kuunteli ääniapuja kuuliaisesti. Riitti kun maiskautti, tai sanoi ”ravi”, ja tamma lähti iso maha hyllyen hölköttämään. Pitkiä pätkiä en siltä ravia uskaltanut pyytää, mutta se ei näyttänyt olevan moksiskaan. Oikeastaan se oikein venytti kaulaansa ja pärskähteli tyytyväisenä kun pyysin sitä siltä erää viimeisen kerran siirtymään käyntiin.
”No, eihän ollu vaikeeta?” Nelly kysyi, ja kuulin virnistyksen hänen äänestään.
”Ei, pakko myöntää”, hymähdin itsekin hymyillen. ”Sitten kun vaan hiffasin miten tää koko homma toimii. Oikeestaan tää oli kivaakin.”
”Ja tosi hyödyllistä hevosta aatellen, eikä tarvii ees tehdä pitkään. Tälleen vartti, kakskyt minuuttii ees muutaman kerran viikossa olis tosi hyvä.”
”Ehkä mä otan sitten tän ohjelmaks, ainakin pari kertaa viikossa”, myötäilin, ja taisin ihan luvatakin. Nelly teki tyytyväisen äänen ja käveli avaamaan maneesin oven meille.

Olkaa taas helliä, kirjottaminen on ollu viimeaikoina tosi vaikeeta ja työlästä, mutta jotain piti pian saada ulos ettei siitä tuu ihan mahdotonta.

Siitä työpaikasta, senkin vanhus

”Siis missä sä oikeen oot töissä?” Eira kysyi aivan kesken kaiken, vaikka edellinenkin puheenaihe oli vielä kesken. Hän kieppui Uunon puolelta toiselle asettelemassa vuoroin satulahuopaa, vuoroin itse satulaa paremmin, mutta siitä huolimatta onnistui luomaan minuun vaativan katseen.
”Alkossa”, vastasin naurahtaen.
”Alkossa?” Eira toisti.
”Joo. Eli mä tiiän heti jos koitat tulla väärillä papereilla sieltä ostaan jotain”, myhäilin, ja rapsutin Flidan otsaa sen paksun otsaharjan alta. Tamma nuokkui puoliunessa käytävällä vapaana seistessään varusteet jo päällä.
”No en mä niin tyhmä oo että mä sitä yrittäisin!” Eira huomautti ja painoi kypärän päähänsä.
”Et sä kyllä ookkaan”, myönsin hymähdyksen kera.
”Mä pyytäisin tietenki jonkun hakeen mulle”, Eira jatkoi ääni sen kuuloisena, että häntä nauratti oma nokkeluutensa.
”Ethän!” tivahdin hämmästyksen ja naurun sekaisesti Eiran selälle, joka talutti Uunoa jo hyvää kyytiä ulos. Vai että sellaista, eihän meidän Eira ikinä. Pudistin itsekseni päätäni ja seurasin kaksikkoa Flidan kanssa.

Meille oli Eiran kanssa tavallaan muodostunut vähän sellainen tapa. Kutsuin itse sitä Eiran hetkeksi, mutten tiedä onko hän laittanut sitä erityisemmin merkille. Eiran hetki oli lähes poikkeuksetta kerran viikossa, kun lähdimme Eiran kanssa tekemään ihan vain jotain kahden kesken. Yleensä se tarkoitti maastoon lähtemistä tai Flidan harjaamista, ja tottakai Eiran puhumista. Oli puhetta koulusta, kavereista, pojista, hevosista, ja kaikesta mitä Eiran mielessä mahtoi olla. Ja yleensä se oli jotain, mikä hänen mieltään painoi. Niinä hetkinä en kysellyt muista, en Inarista, en Helmipurojen perheestä. Ne hetket olivat Eiraa varten, kun hän oli juttukaveria vailla.

”Mitä sä sitten teet siellä Alkossa?” Eira ihmetteli Uunon satulassa kääntyneenä nähdäkseen meidät. Vaikkei Uunolla mikään kiire ollut olimme ainakin kahden askeleen verran jäljessä.
”Puran kuormaa ja hyllytän, se on siis yövuoroo. Ja siivoon. Sellasta perus duunia”, selitin olkiani vähän kohauttaen.
”Aika jännä”, Eira totesi ja kääntyi katsomaan taas eteensä. Se oli viimeaikoja ajatellen ihmeellisen valoisa päivä, sillä taivas ei ollut ihan sakeana synkkää harmautta, vaan aurinko oli ihan oikeasti nähtävissä.
”No jaa. Ei se niin ihmeellistä oo”, vastasin huvittuneena. Eira on siitä erityinen, että hänellä on vahva vaikutus toisiin ihmisiin. Hän osaa ärsyttää ja kiukuttaa, mutta samalla naurattaa, sillä oikeasti hän on hauskaa seuraa. Vaikken ihan kaikkia Eiran murheita ja huolia aina ymmärräkään, kuten vaikka että hän on luokaltaan ihan varmasti ainoa joka ei saa laitattaa tekoripsiä, en pidä niitä ollenkaan tyhminä tai vähäpätöisinä. Olkoonkin, että hänen maailmansa ei taida oikeasti kaatua tekoripsiin, se tekee jo paljon että hän saa purkaa tunteitaan jollekin vapaasti. Jollekin joka ei ole hänen siskonsa, sillä Eiran puheiden mukaan siskotkaan eivät aina ymmärrä.
”Miten sä pääsit sinne?” Eira kääntyi taas katsomaan meitä. Sillä menolla hän saisi oksasta kypärään.
”Vähän sattuman kautta. Välillä on hyötyä että on pieni paikka missä kaikki tuntee toisensa. Siellä on pomona sellainen kiva täti-ihminen, joka tiesi että mulla on hevonen täällä Eetulla. Hän on kuulemma joskus nuorena myös ollut hevosihmisiä, ja jotenkin me päädyttiin kerran kaupassa jutteleen. Siinä se sitten tuli esille että mä olisin töitä vailla, ja hänellä oli tarjota.”
”No ootko tykänny olla siellä?”
”Joo, paljonkin. Vähän se sekoittaa tätä muuta elämää, mutta onneksi Flidaa ei niin haittaa ettei meillä ole mitään säännöllisiä aikatauluja”, kehaisin tamman kaulaa sanojeni myötä taputtaen. Se käänsi vain aavistuksen verran toista korvaansa ja jatkoi löntystelyään eteenpäin.
”Kiva. Hyvä kun löysit töitä. Olis ihan tyhmää jos tekin joutuisitte Flidan kanssa muuttaan pois”, Eira sanoi ihmeen neutraalilla äänellä, katse jälleen eteenpäin suunnattuna. Katselin hetken hänen selkäänsä hymyn hiipiessä kasvoilleni.
”Niinpä. Eihän sulla olisi sitten enää ketään kenelle kertoa mitä se Joona on taas tehnyt.”
”Ei vaan Miska. Ei sun ikäsellä vielä pitäis olla dementiaa”, Eira huomautti virnistäen.
”Mitä, sanotko sä etten mä ole vanha? Vau, toi on ehkä kivointa mitä sä oot koskaan mulle sanonut”, henkäisin oikein tunteellisena ja kohotin toisen käteni hetkeksi rintakehälleni.
”Joo joo, jos sä reagoit noin niin en enää sitten sanokaan mitään kivaa. Tuu, mennään kattoon päästäänkö me tota uutta polkua pitkin mihin!”

SOS, elämäni naisella on hätä!

“Mitä?”

“Joo”, Camillan staattinen ääni vastasi puhelimen toisessa päässä. “Ei siis pahasti, tai, noh.. Kyllä sen ihan selvästi näkee.”
“Jos se on liukastunut? Kenkä lähtenyt irti tai jotain.”
“Kyllä sillä kaikki kengät on. Voihan se silti olla, jos on hokit lähtenyt irti tai muuten vaan riehunut.”
“Flidako, riehunut?” hymähdin päätäni pudistaen, vaikka eihän Camilla sitä nähnyt. “Eihän sille tähän hätään mitään voi, jos se ei ihan kolmijalkainen ole niin anna olla vielä pihalla. Katotaan mikä pössis kun pääsen töistä.”

Vedin syvään henkeä puhelun lopettaessani. Vai että ontui se. En ollut vielä liian huolissani, sillä ei se mikään ihme ollutkaan ottaen huomioon viimeaikaisen sään. Maa oli vuoroittain kova ja liukas, ja pehmeä ja upottava. Kai siinä väkisinkin jalat kipeytyvät, varsinkin kun kantaa melkein kahden verran painoa.
“Huolia?” ystävällinen naisääni herätti minut ajatuksistani. Kohotin katseeni nykyiseen työnantajaani, Airi Honkaan. Vuosien varrella lantiolle pyöreyttä kerännyt keski-iän paremmalla puolella oleva rouva katseli minua ymmärtäväinen hymy huulillaan.
“Sen verran vaan, että mun elämäni naisella on varmaan jalka poikki”, huokaisin syvään, joka sai Airin nauramaan.
“Jotta sellasta pientä, no älä siihen jää ihmettelemään, lähde hyvä mies kotiin pian!” hän heilutti toista kättään ilmassa kuin hoputtaakseen minua lähtemään.
“Mitä?” ihmettelin hölmistyneenä. “Mutta, vastahan mä tulin?”
“Höpö höpö, kyllä sinä niitä töitä kerkeät painamaan myöhemminkin! Johan tässä on muutama tunti vierähtänyt”, hän risti käsivartensa rintansa eteen ja siristi ruskeita silmiään paksusankaisten silmälasiensa takana. “Kyllä täällä saadaan kaikki tehdyksi, että mene vain.”

Siinä ei kauaa aikaa kulunut kun olin hypännyt autosta Hopiavuoren pihassa, ja melkein samalla hetkellä liukastunut tekojalan luistaessa parkkipaikan jäistä pohjaa vasten. Autosta tukea napaten sain kuin sainkin pidettyä tasapainoni, ja yhtä huimalla vauhdilla kuin Sorvan Teija-muorilla lähdin varovaisin askelin lähdin matkaamaan tallia kohti. Kaikista Eetun hiekoitusyrityksistä huolimatta piha oli silti paikoittain niin peilijäässä, ettei niissä edes Herman uskaltanut kävellä normaalia kävelyvauhtia.
“Pääseekö se setä sieltä?” Camillan ääni kutsui tallin ovelta.
“Nyt sitten, yhtään ei täällä kunnioiteta vanhempia”, toruin häntä ja kurotin ottamaan ovenkarmista kiinni että varmasti pääsisin turvallisesti perille.
“Eipä”, Camilla myönsi ja kohotti kädessään olevaa juoksutusliinaa. “Mennään sitten.”

Kyllä vaan, niin selvästi Flida ontui että jopa minä näin sen.
“Ravissa on kyllä pahempi”, Camilla myönsi kulmat tiukasti kurttuun painuneena. Hän katseli sivusta kun juoksutin Flidaa mahdollisimman isolla ympyrällä liinassa.
Nyökkäsin hänelle. Niin oli, käynnissä tamma tasasi epätasaisuuttaan ottamalla lyhyempää askelta, mutta ravissa ero oli selvempi. Oikea etujalka hakeutui nopeammin painon alta pois, ja pää nytkähti reilusti aina askeleen mukana. Kipeä se oli.
“Fitta..” mumahdin ja rauhallisella ‘hoo’- äänellä pyysin Flidaa hidastamaan. Tamma totteli mielellään, ja pysähtyikin melkein samantien. Poskeni sisäpintaa kulmahampain pureksien kävelin sen luokse rapsuttamaan sitä kiitokseksi yritteliäisyydestä kipeästä jalasta huolimatta.
“Mitäs tehdään?” Camilla kysyi.
“Kysytään Eetulta”, totesin ja lähdin viemään Flidaa tallia kohti.

“No johan on”, Eetu totesi leukaansa hieraisten. Olimme kokoontuneet Flidan karsinan eteen pällistelemään rauhassa iltaheiniään syövää tammaa, joka ei ulkoisesti oirehtinut jalkaansa ollenkaan. Se söi ja oli rauhallisen oloinen. Eetu, kuten Camilla ensin ja minä perässä, meni tutkimaan Flidan jalkaa. Aikansa hän sitä testaili, painellen ensin polvesta ja vuohisesta, sitten testaten jännetupit ja jänteet sormia jalkaa pitkin liikuttamalla. Lopulta hän testasi kaviopulssin vuohisen reunasta, ja kavion lämmön kämmenellä.
“Onpa ihime, kun ei missään tunnu”, mies kallisti mietteliäänä päätään selkänsä suoristettuaan. Ainoa normaalista poikkeava oli aavistuksen verran lämmin kavio, jonka voisi ihan hyvin laittaa äskeisen liikunnan piikkiin. Missään ei tuntunut selkeää turvotusta eikä Flida edes aristanut mihinkään koskemista.
“Jos se on vaan liukastunu tarhassa, eihän sitä ikinä tiiä”, pohdin silmäkulmaani etu- ja keskisormella hieroen. “Jos näin ensin kylmätään koko jalkaa ja katotaan pari päivää?”
Eetu ja Camilla katsahtivat toisiinsa, ja nyökkäsivät sitten.
“Joo, voipi olla parasta noin. Toivotahan että menis sillä ohi”, Eetu sanoi ja lähti hakemaan pakastepussia ja pinteliä varustehuoneesta.

Camillan ja Eetun hoitaessa iltatallia yhteisvoimin saatoin itse rauhoittua käärimään Flidan jalkaa pakettiin. Pakastepussin rapina sai sen ensin kääntämään toista korvaansa, ja sitten koko päätään. Uteliaana se nuuhki mistä oli kyse, mutta pian se ymmärsi ettei sille ollut tarjolla mitään erityistä herkkua. Se puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan ja kohotti päätään sen verran, että se painoi turpansa hetkeksi otsaani vasten. Olkoonkin, että mieltäni väkisin painoi huoli Flidan kunnosta, suupieleni kaartuivat hymyyn sen samettisen turvan tuntiessani. Oli sitä aina ennenkin kaikesta selvitty, niin miksei nytkin. Flida palasi heiniensä pariin ja käärin itse pintelin loppuun, jonka jälkeen jätin tamman karsinaansa syömään.
“Otatteko kahvia?” kysyin tallissa hääräävältä kaksikolta, ja sain kuorossa vastauksen.

Lähdin ulos ja tupaa kohti. Kovin pitkälle en kuitenkaan ennättänyt, vaan jo askeleen ottaessani tallin ulkopuolelle sain pysähtyä kuin seinään ison pään ilmestyttyä näkökenttääni.
“Anteeksi, en huomannut..” Marshall kiirehti sanomaan, ja jatkoi heti perään venäjäksi yrittäessään kiskoa tammaansa ovelta sivuun. Arlekin ei liikahtanutkaan miehen vetämisestä huolimatta, vaan seisoi paikallaan kuin muurattuna.
“Ei se mitään, hei nou hätä. Mäkin olisin voinut katsoa ensin onko reitti selvä”, naurahdin ja tajusin viimein ottaa sivuaskeleen oven edestä. Tunkaisin käteni housujeni taskuihin, enkä voinut pidättää huokausta joka karkasi huulitani salakavalasti.
Marshall katsahti minuun arvioivan näköisesti. En tiedä olisiko hän mitään kysynyt, sillä katsekaan ei kauaa kestänyt. Päätin kuitenkin kertoa syyn huokailulleni, ettei hän luulisi sen johtuvan hänestä tai Arlekinista.
“Flida siis ontuu, sitä mä tässä vaan puhisen”, selitin ja naksautin kieltäni vaimeasti kitalakeani vasten. “Mutta”, jatkoin ihan yhtä nopeasti, sillä eihän se ollut Marshallin päänvaiva tai huolenaihe. “Mä oon menossa tupaan kahvinkeittoon, kelpaisko sullekin?” ehdotin hymyillen. Viime kerralla hän oli kieltäytynyt, mutta niin pitkään voisin kutsua kunnes hän suostuisi.

Tekstiviestikeskustelu käydään ruotsiksi

[Keskustelu: Mamma❤️]

[11.13
Kengittäjä kävi katsomassa Flidan tänään. Epäili että nivelet on kovilla nyt kun maa on vuoroittain kovaa ja liukasta, varsinkin kun on kantava. Ilmeisesti aika yleistä kantavilla tammoilla alkaa ontumaan mysteerisesti. Nyt sai kuitenkin uudet monot ja käveli niillä ainakin vielä ihan tyytyväisenä. :)]

[11.23
Hyvä sitten. Toivotaan että ei ole vakavampaa. Millaiset kengät sai? Oliko kovin kalliit?]

[11.30
Muotoiltiin uudet kengät kokonaan jostain kevyemmästä metallista ja laitettiin kumiset kiilat, ilmeisesti tukee tai pehmentää painetta kantaosalla ja säteen alueella astuessa. Jos ymmärsin oikein.. Jokaisessa kengässä on nyt myös kuusi hokkia, että varmasti pysyy. Olihan niillä hintaa, mutta kyllä mä pärjään.]

[11.52
Kuulostaa ainakin osaavalta kengittäjältä. Eiköhän se tepsi. Laitoin tilille rahaa niin saat maksettua. Kyllä äiti tietää miltä lasta tuntuu kantaa. Mamman mussukat❤️ Tuletko pian taas käymään?]

[12.00
Äiti❤️❤️ Kiitos. Lupaan tulla taas pian, Mielikilläkin on ikävä.]

[12.16
Haleja teille kaikille. Sano Eetulle terveisiä.]

”Mikäs se noin Noaa hymyilyttää?” Sonja kysyi kulkiessaan ohitse leveästi virnistäen. Kohotin katseeni Salierin harjapakkia kantavaan naiseen ja työnsin kännykän taskuuni.
”Ihan äidin kanssa juttelin”, hymähdin ja seurasin nauravaa Sonjaa varustehuoneeseen.
”Mä jo ajattelin että sulla on joku kiikarissa”, hän vitsaili ja tunki harjapakin Salierin varustekaappiin.
”Mä en tarvii elämääni enää yhtään enempää naisia, kun mulla on jo neljä.”
Sonja oli hetken hiljaa pohtivan näköisenä. ”Joo-o, epäilen että ne kolme on Flida, Mielikki ja äitisi, mutta se neljäs..?”
”Loimu, tottakai”, naurahdin ja siirryin tieltä pois kun Sonja kulki vastakkaiselta seinältä noukkimaan Salierin satulan.
”Ai eikä hyi, siis se käärme?” Sonja nyrpisti nenäänsä ja vilkaisi minuun epäilevän näköisenä. ”Mistä niistä edes tietää onko se uros vai naaras?”
”Sondaamalla. Siinä siis katsotaan sieltä hännän tyvestä, tai.. No häntäähän se koko eläin on, mutta.. Tai oikeestaan, antaa olla”, totesin huomatessani Sonjan ilmeen. Ehkä parempi jättää kertomatta.
”Joo, annetaan vaan. No mut mitenkäs se Flida, saiko uudet kengät?”
”Joo, noi on nyt jotkut tollaset kunnon sairaskengät että jalka ei rasittuis enää yhtään enempää eikä sen tarvitse yhtään jännittää kulkemista, vaan ne on tosi tukevat ja pitävät.” Sen enempää en oikeastaan osannut kertoa. Åke Holmerson oli ryhtynyt heti töihin aamulla saapuessaan, hän halusi nähdä Flidan liikkeellä käynnissä ja ravissa ja taivuttelipakin vielä tamman jalkoja sen jälkeen. Pian sen jälkeen hän sanoi tietävänsä mitä Flida tarvitsee, ja uudet kengät nakuteltiin reippaasti mutta huolellisesti paikalleen. Minäkin, mitään kengityksestä ymmärtämättä, sentään näin että hän teki siistiä jälkeä ja kertoi tehdessään, että miksi jokin tehdään näin ja toinen laitetaan noin.
”No hyvä. Ehkä se siitä sitten. Uskaltaako kysyä paljonko se maksoi?” Sonja kysyi ja teki ilmeen, josta päätellen hän itsekin tiesi jo sen olleen hintava toimenpide.
”Paljon”, myönsin. ”Mutta pieni hinta se on siitä että Flida voi hyvin. Rahaa saa kuitenkin aina.”
”Vitsi miten positiivinen asenne hevosenomistajalle. Mun pitää varmaan kanssa alkaa ajattelemaan noin”, Sonja hymyili ja kääntyi taas katsomaan satulaa, jota hän parhaillaan puhdisti.
”Kannattaa. Enivei, mä meen nyt tekeen välikuoleman tonne tupaan ennenkun pitää lähtee taas duuniin. Näkyillään”, nyökkäyksen kera lähdin tepastelemaan takaisin tupaa kohti pihan poikki.

Joka kolmannella askeleella proteesi piti hiljaisen narahduksen. Se oli tehnyt sitä jo kesästä saakka, mutta nyt joulukuusta saakka se oli lisääntynyt. Se kuulosti siltä, kuin joku yrittäisi astua narisevan portaan päälle oikein hiljaa ja varovasti. Minunhan piti käydä Helsingissä sitä näyttämässä ja mahdollisesti uusimassakin jo viime vuonna.. Jospa sitten samalla kun käyn äidin luona. Pian pitäisikin, sillä ensi kuussa en taatusti enää malta lähteä, kun Flidan laskettu aika alkaa olla ihan nurkilla…

Tajusin vasta kun kirjotin tän, että oon saattanu ainakin jotain hyvin samantapasta aihetta jo käsitellä aikasemmassa tarinassa. Jos siis toistoa on nähtävissä niin pahoittelut, työstän näitä vanhoja ideoita nyt vihdoin pois alta.

Teille on aina tilaa täällä

Eetun kulmat olivat painuneet alaspäin, ja niiden välissä oli ryppy. Hän keskittyi. Sillä tavalla hänen katseensa oli kiinnitetty herkeämättä yhteen kohteeseen, ja suupielet olivat tiukat.
”Eetu”, päätin avata suuni lopulta aikani tallin isäntää katseltuani. ”Kyllä se saa tarpeeks safkaa.”

Eetun hartiat nytkähtivät ja pää kääntyi nopeasti suuntaani. Hän näytti yllättyneeltä, vähän nolostuneeltakin, vaikka hänen kasvoilleen nousi hymy.
”Eikun mä vaan.. Kuha vaan tässä.. No, joo”, Eetu naurahti ja hieraisi niskaansa vasemmalla kämmenellään. ”Niihän se taitaa saara, mutta mä tässä hualehin kuitenki. On sitä varsaa tässä orotettu sen verraha.”
Eetun katse kääntyi uuselleen Flidaan, joka söi tyytyväisenä yöheiniään karsinan pohjalta. Tamman maha oli kasvanut taas silmissä, vaikka useamman kuukauden ajan se tuntui jämähtäneen paikalleen. Enää se ei yhdestä ovesta mahtuisi kulkemaan, olin siitä ihan varma.

Eetun ilme oli muuttunut taas pehmeäksi. Siinä oli jotain samaa kuin miten Eetu katselee Jussia tarhassaan, tai Nellyä kun hän ei nää. Ihan täsmälleen sellainen se ei ollut, mutta sama lämpö ja kiintymys siinä näkyi. Sillä hetkellä ymmärsin, miten paljon Eetu todella tallinsa hevosista välittää. Sillä ei ole hänelle väliä, kenen nimi omistajan kohdalla on, tai onko kyseessä Jussin kaltainen kisahevonen vai Flidan tapainen pihakoriste. Hopiavuoren hevoset ovat kuitenkin kaikki myös hänen hevosiaan, ja jokaiselle niistä hän tahtoo vain hyvää.
Parempaan paikkaan emme olisi Flidan kanssa voineet päästä.

”On”, myönsin ja kävelin karsinan ovelle. Viimeisellä askeleella proteesi narahti. ”Saa nähä millanen skidi sieltä oikee tulee. Mahan koosta päätellen aika ronski tapaus.”
”Soon iha totta, moon kattelu sitä kans. Vois luulla et Flida syö kolomelle!” Eetu naurahti ja vilkaisi minuun. Hiljalleen hänen ilmeensä vakavoitui.
”Ei sillä et se mun asia olis, mut joko soot miettiny mitä sen varsan kans teet?”

Pidin katseeni Flidassa. Sen korvat olivat kääntyneet ovea kohti. Se selvästi kuunteli meitä, mutta keskittyi mieluummin syömiseen. Fiksu tyttö, kukapa ei syömisestä pitäisi.

Olinhan minä miettinyt. Eniten varmasti syytä, miksi minä mitään varsaa halusin. Minulla ei ole mitään oikeaa käyttöä Flidallekaan. Tai, ”oikeaa” ainakaan monen muun mielestä. Eikai hevosella mitään tee jos se vain seisoo pihassa, ratsastaa ja kisata pitäisi.
”Joo ja ei”, huokaisin ja suljin silmäni hetkeksi. Eetu ei sanonut mitään, mutta osasin kuvitella hänet seisomassa vieressäni hienoisen varautuneen näköisenä. Hän varmasti mietti, oliko mennyt liian pitkälle, kysynyt liian henkilökohtaisen kysymyksen, jota tallin omistaja ei saisi udella. Minä en ajatellut sitä niin, sillä tiesinhän minä, että varsa tulisi viemään ajallaan yhden karsinapaikan lisää.
”Tiiän kyllä et täällä on nyt täyttä, ja jengii olis jonoks asti. Mut mä funtsin mitä-..”
”Kyllä tänne mahtuu”, Eetu keskeytti minut. Käännyin katsomaan häntä, ja suoraan katseeseni vastasi totiset, rehelliset vihreät silmät. ”Aina mahtuu, sinä ja Flida ja varsaki, teille on ainaha tilaa. Sillä mä en kysyny, iha uteliaisuuttani vaa oliko sulla joku ajatus sitä vartehe.”

Ehkä syynä oli vähäiset yöunet edeltävänä yönä, tai Eiran aikaisempi murhayritykseltä tuntunut kokkaus, mutta tunsin yllättävän palan nousevan kurkkuuni.
Minun piti pysyä hetki hiljaa, katsoa muualle ja nielaista.

Ehkä olinkin miettinyt enemmän kuin tiesinkään, että mitä tapahtuu kun varsa syntyy. Jos sille ei olekaan enää tilaa, ja se pitäisi heti myydä. En tietenkään uskonut että Eetu ikinä pyytäisi sellaista, ei hän Loimustakaan ollut minun käskenyt hankkiutua eroon edes sen jälkeen, kun käärme teki yllätyshyökkäyksen joulun alla. Mutta omatuntoni ei antaisi periksi, jos minusta tai hevosistani aiheutuisi vaivaa. En siltikään halunnut vielä ajatella myyväni varsaa, varsinkaan kun se ei ole vielä edes syntynyt.

”Tänks”, sain köhäistyä lopulta. Ehkä minä en vain ollut ajatellut, että Eetu olisi sitä mieltä. Että meille olisi aina paikka siellä.
Ja että minä todella halusin pysyä siellä.

Helsingistä muutto oli tuntunut ensin niin oudolta ja vaikealtakin, mutta nyt ajatus palaamisesta oli vielä oudompi ja vaikea. En minä halunnut enää sinne takaisin. Minun oli hyvä olla siellä, Otsonmäellä. Olin tehnyt siitä, ja Hopiavuoresta, alintajuisesti uuden kotini.

”Funtsitaan sit kun on ajankohtast?” ehdotin hymyillen Eetulle, jonka toinen suupieli kohosi ylöspäin.
”Funtsitaan”, hän nyökkäsi ja kääntyi jälleen katsomaan Flidaa, joka jatkoi syömistään tulevasta murehtimatta.

1. Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?

Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?, osa 2

Vaikka lunta ei ollut niin paljoa että sitä voisi talveksi luonnehtia, oli se peittänyt maan lähes kauttaaltaan niin pitkälle kuin silmä vain kantoi. Aika erikoinen sää, kun ei yhtään osannut sen perusteella sanoa mitä vuodenaikaa elettiin. Ohuen kerroksen alla oli paikoittain kuitenkin vielä jäljellä olevaa jäätä, jonka vuoksi kävelytahtimme Flidan kanssa oli kiireetön. Olin tyytyväinen etten ollut vielä ottanut Flidalta hokkeja pois, sillä en ollut varma olisiko se päässyt mahansa kanssa enää ylös jos se liukastuisi ja kaatuisi.

Lumesta ja yöpakkasista huolimatta päivä oli lämmin ja linnut visersivät iloisesti puiden oksilla, välittämättä että ne olivat vielä talven jäljiltä paljaat. Kesää kohti mentiin ihan selvästi. Olin itsekseni jo miettinyt tulevaa, mitä tapahtuu sen jälkeen kun varsa syntyy. Kunhan se saisi vähän ikää ja Flida olisi synnytyksestä elpynyt alkaisi mamman kuntoutus. Pakko se oli myöntää, olen ollut omistajana laiska ja laiminlyönyt hevoseni terveyttä pitämällä sitä liian vähällä liikunnalla. Painossa se näkyi. Kengittäjäkin oli siitä maininnut sairaskengät Flidalle laittaessaan, että kiloja saisi tippua ihan reippaasti, oli tamma kantava tai ei. Ajatuksissani oli lähteä pitkille maastovaelluksille, varsa vapaana mukana kulkien. Oppisi sekin kulkemaan metsässä ja kehittämään tasapainoaan pienestä pitäen.

Kun Flidan vauhti alkoi tyyntyä entisestään arvelin, että nyt olisi aika kääntyä takaisinpäin. Käännyin itse ensin ympäri ja odotin että Flida tekisi samoin. Otin askeleen jatkaakseni matkaa, ja tunsin heti miten tekojalka lähti liukumaan altani jäiselle kohdalle osuttuaan. Normaalisti olisin korjannut tilanteen vaihtamalla painon takaisin toiselle jalalle ja seisahtumalla. Nyt reaktioni oli jostain syystä siirtää koko painoni tekojalan päälle ja yrittää ottaa askel eteenpäin toisella. Kenties se olisikin onnistunut, jos tekonivelestä ei ensin olisi kuulunut erikoista, onttoa narahdusta, ja sitten kumeaa napsahdusta.

Napsahdusta seurasi äkillinen, syvälle vihlaiseva kipu jalantynkään, joka tuntui ikäänkuin kiipeävän reisiluuta pitkin selkärankaan saakka. Se tuntui jäykistävän kaikki lihakset ja salpaavan hengityksenkin. Kivun lomasta tajusin juuri ajoissa ottaa käsillä vastaan vauhdilla tuleva maa, enkä tehnyt elettäkään noustakseni sieltä ylös. Sen sijaan annoin litanian tuskasta tukahtuneita kirosanoja vuodattautua ulos ja kovaan ääneen, sillä niin häijyltä ja hirvittävältä se kipu tuntui.

En osaa sanoa kauanko siinä meni, mutta ikuisuudelta se tuntui. Kun vähitellen pahin kipupiikki alkoi laantua lähinnä ärsyttäväksi, jomottavaksi säteilyksi, uskalsin kohottautua käsieni varassa hiljalleen istumaan. Kivusta lamaantuneet aivoni tuntuivat käsittelevän sillä hetkellä yhden asian kerrallaan, ja senkin kuin hidastettuna.

Ensin, tarkista missä Flida on. Katsahdin ympärilleni ja näin täplikkään tamman parin metrin päässä, riimunnaru maassa lojuen ja turpa lumista tienvierustaa hamuten. Se näytti olevan täysin kunnossa ja levollinen. Minulla ei ollut kiire saada sitä kiinni. Luotin, että se pysyisi lähellä, tai jos ei pysyisi niin sitten se menisi kotiin, ja joku olisi siellä varmasti ottamassa sen vastaan.

Toinen asia oli hämmennys. Mitä oli tapahtunut? Kaikki oli ihan normaalia kunnes yhtäkkiä maailma olikin heittänyt voltin. Käännyin katsomaan jalkaani, sitä joka ei siis ollut siinä. Sen kohdalla olisi pitänyt olla hiilikuituinen tekonivel, mutta nyt jälkellä oli enää sen yläosa, joka oli jalantynkään kiinnitetty tiiviisti jotta se pysyisi paikallaan koko päivän. Sen runko näytti olevan kolmessa, ehkä neljässä osassa puolenmetrin säteellä.

Sitä se ääni oli siis tiennyt. Kurottauduin noukkimaan osat käteeni, kaiketi ihan silkasta mielenkiinnosta. Runko, se osa joka toimitti pohkeen paikkaa, oli mennyt halki. Sen sisällä ollut vahva jousitus oli singonnut pidikkeineen paikaltaan, joka oli kaiketi iskeytynyt ylöspäin jalkaani vasten ja josta se äkillinen kipukin johtui. Se näytti siltä, ettei sitä voisi korjata.

Oli hankalaa sanoa, mikä siinä tilanteessa oli loogisinta. Koska en tiennyt, ei minulla ollut mikään kiire nousta. Siispä vain istuin, keskellä metsätietä, ja katselin miten pullea hevoseni etsi maasta toiveikkaana esiin tulleita heinänkorsia. Istuin, ja mietin elämääni.

En usein antanut menneisyyteni huonoille puolille liikaa tilaa. Pidin ne mielessäni, muistuttamassa ja opastamassa, mutten jäänyt murehtimaan niitä. Niistä piti kasvaa ja tulla paremmaksi versioksi itsestään. Mutta sillä hetkellä oli aika hankala olla miettimättä katkerana, että miksi sen kaiken piti tapahtua. Miksi minun pitää elää loppuelämäni rajoitetusti typerän virheen takia? Miksei mikään voi koskaan mennä helpoimman kautta? Miksi välillä tuntuu, että koko maailmankaikkeus on onneani vastaan? En pyytänyt tälläistä elämää itselleni. Miksi jotkut muut, jotka käyttivät aineita paljon pidempään, paljon enemmän, paljon rankempia, elävät nyt täysin normaalia elämää, eikä kukaan osaisi edes arvata heistä mitään?

”Flida”, kutsuin tammaa käheällä äänellä. Se käänsi toista korvaansa ja jatkoi näivettyneen ruohon nyppimistä. Piti nielaista, ja tuntui kuin kulmikas jääpala olisi hitaasti valunut kurkusta alas.
”Flida, tule”, kutsuin uudelleen ja kohotin toista kättäni. Minun alkoi tulla kylmä ja jalkaani särki edelleen. Rintakehässä tuntui raskas paino. Ehkä se oli sitä katkeruutta, siitä miten epäreilua elämä on. Tai harmitusta, siitä miten surkeaa elämäni on.
Flida kohotti päätään verkkaisesti ja veti henkeä sieraimiensa kautta. Sitten se otti askeleen, ja toisen, ja muutamalla laahaavalla liikkeellä se oli tullut tarpeeksi lähelle jotta saatoin ottaa sen riimusta kiinni. Kehuin sitä ja kiitin, että se oli niin fiksu ja tuli luokse, ja ryhdyin kampeamaan itseäni ylös. Flidasta sekä maasta tukea ottamalla pääsin yllättävän kevyesti jalalleni, ja päätin vetää oikein syvään henkeä.

”Noniin”, mutisin itselleni ja kohotin toisen käteni kasvojeni eteen silmiä hieroakseni. Itseäni säälimällä en sieltä pääsisi mihinkään. Eikä minun pitäisi edes olla yllättynyt, se tekojalkahan oli pitänyt narinaa jo kesästä lähtien. Viimeaikoina se oli vain yleistynyt joten olihan se vain ajankysymys, milloin se hajoaa. Olisi pitänyt käydä jo kuukausia sitten teettämässä uusi, sillä nyt kun Uudenmaan rajat olivat suljettu minulla ei ollut mahdollisuuttakaan saada toista.

Taputin Flidan kaulaa ja ryhdyin etsimään puhelintani, toinen käsi pitäytyien Flidassa tukea ottamassa. Takin taskut olivat tyhjät. Myös housujeni, lukuunottamatta muovista plektraa joka oli eilisillan kitaran rämpyttelyltä sinne jäänyt, taskut olivat autiot. Takin alla olevan hupparin kanssa oli yhtä huono tuuri. Kännykkäni täytyi siis olla edelleen jossain huoneessani, en ollut ottanut sitä mukaan ollenkaan.

No.. Entäpä nyt sitten?

Flidan selkään ei ollut tässä vaiheessa mitään asiaa. Olkoonkin, että se olisi varmaan ihan hyvää hyvyyttään minut sinne päästänyt, en voinut sitä sille tehdä. Matkaa oli sen verran, ettei yhdellä jalalla hyppiminen kuulostanut järin houkuttelevalta. Enkä minä siihenkään voinut jäädä, vaikka vielä olikin valoisaa.

Olo oli voimaton. Raskas huokaus karkasi huulieni välistä ja nojauduin Flidan jykevää kaulaa vasten. Se seisoi paikallaan ihan hievahtamatta, ihankuin se olisi ymmärtänyt että jotain oli vialla.

Aika kului. Sen tiesi siitä, miten kylmältä aikaisemmin hentoinen tuuli alkoi tuntua. Juuri kun olin aikeissa kerätä itseni ja sisuuntua siitä itseäni surkuttelemasta, kuulin kaukaisia askelia. Ensin olin helpottunut. Sillä jollain oli pakko olla puhelin mukana, eikai kukaan fiksu oikeasti lähde ilman sitä mihinkään, edes Otsonmäellä?
Sitten olin kauhistunut. Tai, en tiedä onko kauhistunut oikea sana. Minua hävetti, vähän inhottikin. Olin tottunut ihmisten ihmetteleviin katseisiin ja mielenkiintoon, uteliaisuuteen. En sääliin. En halunnut nähdä miten ihmisten suu mutristui ja kulmat laskeutuivat alemmas, samalla tavalla kuin he katsoisivat vähän avutonta koiranpentua. En halunnut olla se avuton puolijalkainen joka sai ihmiset tuntemaan sääliä.

“Noa?” Se oli Chai. Jos olisi jo kauempaa tunnistanut ruunikkoa hevosta jota hän talutti niin hänen äänensä olisin viimeistään. Minun oli pakko nielaista ja hengittää oikein syvään. Pitää itseni ja tilanne kasassa, play it cool.
“Chai”, tervehdin nuorempaani ja väänsin väkinäisen hymyn huulilleni. Näin miten hänen katseensa kiersi ensin minussa, sitten Flidassa, maassa, ja uudelleen minussa. Hänen suunsa aukesi, sulkeutui ja aukesi taas, eikä hän selvästi tiennyt mitä sanoa.
“Mitä-..” hän aloitti, mutta hiljeni taas ja nappasi alahuulensa hampaidensa väliin vaikean näköisenä. Juuri sitä mitä en halunnut.
“Kävi pieni äksidentti”, totesin ihan rennosti, kuin se ei olisi ollenkaan iso asia. Kyllä se oli. “Piti vaan käydä vähän dallailemas Flidan kanssa, mutta.. Mä meninki vähä palasiks.”

Chain kulmat painuivat kurttuun ja hän nyökkäsi hyvin, hyvin hitaasti. Oli outoa nähdä hänet niin vakavana.
“Onks sulla puhelinta?” kysyin, kun hän ei sanonut mitään.
“Ai, joo! Oota!” Chai nyökkäsi taas, tällä kertaa nopeammin ja ryhtyi kaivamaan takkinsa taskua. Ja toista. Sitten housujen.. Vedin syvään henkeä nenäni kautta, sillä uskalsin jo arvata miten siinä kävi.
“Tai.. Ei ookkaan. Voi vitsi, mä jätin sen varmaan talliin! Kun mä puhuin Reitan kanssa puhelimessa, kun sovin että kävelytän Pondia täällä metsässä, niin se varmaan jäi sinne..! Anteeksi, mä juoksen äkkiä hakemaan!”
“Ei se mitään, älä saa slaagii. Kaikki ok”, kohotin toista kättäni ennenkuin Chai ehti ampaista juoksuun. “Kyllä mä tästä himaan pääsen, ehkä hitaasti, mutta silti.”

Chai katsoi taas Flidaa miettivänä. Sitten hän katsoi Pondia, ja hänen ilmeensä kirkastui.
“Kuule, mä autan! Tai me, Pondi myös”, hän hihkaisi ja vilkaisi puuttuvaan jalkaani. Hänen ilmeensä vakavoitui taas ja silmät pomppasivat muualle.
“Ai? Miten?”
“No meet Pondin selkään, se on tosi kiltti, se on ratsastuskoulusta niin se osaa kyllä kulkea. Mä talutan. Flidaa kanssa, niin se ei jää tänne.”
Katsoin Chaita epäluuloisena. Pond oli ainakin tuplasti yhtä korkea kuin Flida ja tuplasti kapeampi.
“Mä, sen selkään?” toistin ja pudistin jo päätäni. Ei, mieluummin odottaisin että Chai käy hakemassa jonkun. Vaikka Eetun, ja auton. Tai ambulanssin, tai kärryt, tai mitä vaan muuta.
“Joo joo! Mä punttaan, kauanko sä oot edes ollut täällä, tuu nyt niin pääset kotiin! Se on ihan kiltti, mä pidän kiinni”, Chai vakuutteli ja viittoi hätäisesti kädellään itseään kohti.

Saatoin ehkä olla tyhmä, mutta hetken vaihtoehtoja punnittuani päätin suostua.
“Okei, mut pidät sit oikeesti kunnolla kiinni.”

Jatkuu jossain toisessa päiväkirjassa kunhan keksin että missä…

Ori oikealla, eikös sitä niin sanota? Ota tuosta nyt sitten selvää. Mutta ihan tyytyväiseltä mamma näyttää, tuli sieltä kumpi tahansa ♥

The final countdown

Kun Flidan laskettuun aikaan oli enää viikko, pintaan nousi erikoinen pelon sekainen jännitys sekä into. Suurin huolenaiheeni taisi tällä hetkellä olla oma kykyni liikkua. Jos pitäisi päästä paikasta toiseen nopeasti, minua pitäisi odottaa vielä huomennakin. Voisinko avustaa mitenkään, jos kaikki ei menisikään niinkuin pitää? Olisinko vain tiellä? Voisinko edes mennä pienen vastasyntyneen luokse kömpelöiden keppieni kanssa?
Aika tuntui menneen hirvittävän nopeasti, sillä havahduin vasta hetki sitten miten huonosti olinkaan varsan tuloon varautunut. Onneksi tiesin, että Hopiavuoresta löytyy aina joku innokas auttamaan – jos apua vain kehtaa pyytää. Kovin usein en siihen ryhtynyt. Halusin selvitä yksin, vaikka se tarkoittikin monen arkisen askareen kanssa taitelua päänvaivaksi asti.

Mutta onneksi ihan aina ei edes pitänyt pärjätä yksin. Kysyin Outia mukaani Seinäjoelle ostamaan varsaa varten tarvikkeita, jotka joku fiksumpi olisi hankkinut jo kai kuukausia sitten. Outin mukaan lähti Sonja, tottakai, joka halusi päästä myös ilmaisemaan mielipiteensä miten vauva puettaisiin. Chai joutui tulemaan mukaan myös, vain koska hän oli ollut sopivasti sieppaamisetäisyydellä enkä halunnut lähteä kaksikon kanssa ihan itsekseni. Siitä kihinästä ja huokailusta jota pienet varsariimut aiheuttavat ei varmasti tulisi muuten loppua..

Seinäjoen horzessa tuoksui nahka, ja seinät sekä hyllyt olivat täynnä toinen toistaan tyylikkäämmän näköisiä varusteita. Ystävällinen vaaleahiuksinen myyjä tervehti meitä, muttei vaivautunut kysymään tarvitsemmeko apua. Outin ja Sonjan keskustellessa kiivaasti pitäisikö Jussille ostaa uusi riimunnaru, tai Salierille karvaromaani, myyjä kaiketi arveli meidän tietävän jo tarpeeksi. Lomautuksesta huolimatta rahatilanteeni oli hyvä, ainakin siten ettei minun tarvinnut miettiä mistä saisin rahaa seuraavien kuukausien vuokriin. Yö- sekä viikonloppulisät kerryttivät palkkaa sen verran, että siitä oli vara laittaa sivuun uusiin varusteisiinkin. Minun ei tarvinnut oikeastaan edes miettiä mitä kaikkea varsa tarvitsisi, kun Outi ja Senja olivat jo päässeet vauhtiin. Outi, jonka mielestä varsa oli varmasti ori, halusi ehdottomasti sille vaaleansinisen riimun ja siihen sopivan narun. Sonja taas oli löytänyt suloisen vaaleanpunaisen riimun jossa oli pieniä sydämiä, eikä millään halunnut luopua siitä. Chain ansiosta päädyimme kompromissiin ja ostimme varsalle vihreän riimun, sillä ei siitä vielä voinut sanoa varmaksi kumpi tulisi.

Vähitellen lähes koko Hopiavuoren väki alkoi olla odottavaisissa tunnelmissa. Ikäänkuin Tie Tähtiin -kisoissa ei ollut nyt tarpeeksi puhuttavaa, oli Flidan varsan saapuminen yleinen puheenaihe niin tallissa kuin tuvassa pöydän ääressä. Sonjaa ja Agnesia kiinnosti joko tiesin miten varsan nimeäisin (en tiennyt), Outi ja Camilla arvailivat perisikö varsa Flidan täplikkyyden vai isänsä harmaan karvapeitteen. Eetu ilmoitti haluavansa vain terveen varsan, ja siitä olin samaa mieltä. Hello ja Eira halusivat päästä osaksi varsan koulutusta, ja Eira varsinkin lupasi että voisi ottaa sen hoitamisen kontolleen. Lupasin, että pyytäisin molemmilta apua aina kun tarvitsen. Vaikka oikeasti tiesin pyytäväni Marshallia apuun oikeasti vaikeissa tilanteissa, mutta sitä en raaskinut kaksikolle kertoa. Marshall oli myös urhoollisesti lupautunut tulemaan avuksi mikäli synnytyksessä on jotain ongelmia, olipa hän antanut puhelinnumeronsakin sitä varten. Olin siitä aika otettu, vaikka tietysti toivoin ettei sille olisi tarvetta.

Flidan ruokintaa olen pitänyt silmällä erityisen tarkasti koko sen ajan, kun tamma on ollut kantava. Heliltä sekä Nellyltä olen kysynyt tarvittaessa neuvoa, sekä tietysti eläinlääkäriltä joka onkin ollut alusta saakka mukana neuvomassa ja käynyt tarkistamassa Flidan kuntoa. Mamman ruokintaa nostettiin tasaiseen tahtiin parin edellisen kuukauden aikana kun varsan kasvu nopeutui, ja nyt sitä vähennetään taas ennen varsan syntymistä. Samalla seinäjoen reissulla ostin tarpeellisia lisärehuja Flidallekin, joita se tulee tarvitsemaan varsaa ruokkiessaan.

Eetun kanssa mietimme, missä Flidan olisi järkevintä synnyttää. Pihatossa se on ollut erittäin hyväntuulinen ja selvästi viihtyy siellä, mutta en luota tarpeeksi Typyyn tai Fifiin että haluaisin ne heti vastasyntyneen varsan pariin. Päädyimme yhteistuumin ratkaisuun, että olisi kaikista helpointa kaikille jos Flida synnyttää tallissa vanhassa karsinassaan. Se on sopivasti reunimmainen ja rauhallinen, sekä Cozminan tuttu seura voi tuoda tarpeellista turvaa. Karsinat ovat kuitenkin tarpeeksi isoja että kyllä niihin varsa mahtuu, ja pianhan Flida voisi varsan kanssa palata pihattoon kunhan kaikki menisi suunnitelmien mukaisesti.

Vaikka kaikki olikin näennäisesti hyvin, mieltäni painoi silti yksi seikka. Olin toivonut, että äiti pääsisi katsomaan kun varsa syntyy. Nyt Uudenmaan rajojen ollessa kiinni – ainakin vielä toistaiseksi, hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä paikalle. Ja vaikka olisikin, en tiedä uskallanko päästää häntä tänne. Mitkä ovat mahdollisuudet että äiti saa tartunnan pienestä maalaistallista pääkaupunkiseudun sijaan? En osaa sanoa, mutten halua myöskään kokeilla miten käy.
”Pääsenhän minä käymään sitten kun tämä tästä laantuu”, äiti vakuutteli puhelimessa, vaikka tiesin että hänkin oli pettynyt.
”Mutta soita sitten heti, mummin pitää heti tietää kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyy!”
Hymähdin sille nenäni kautta ja hymyilin.
”Mä luulin että Mielikki on ensimmäinen”, huomautin yhä hymyillen ja rapsutin sylissäni makaavaa koiraa, joka reagoi päätään kohottamalla nimensä kuultuaan. ”Lupaan soittaa. Joko sä osaat käyttää sitä videopuhelua?”
Äidin päästä kuului jotain epäselvää mutinaa.
”No harjotellaan, on tässä vielä muutama päivä.”
”Juu, juu. Entäpä miten sinulla muuten menee, kuuluuko kaikille hyvää?”
”Kuuluu, kaikki on terveitä ja arki pyörii normaalisti…”
Kerroin Tie Tähtiin -kisoista, miten kovasti kaikki valmentautuvat, pihatosta ja sen valmistumisesta, Eiran ja Santun kaverustumisesta, Nellyn muutosta tupaan, Salierin ähkysäikäytyksestä, ja lopulta siitä, miten jalkani meni rikki.
Ensin en ajatellut kertoa, mutta lopulta lapsi minussa päätti, että äidin kuuluu saada tietää. Vaikka tottakai äiti kauhistui, huolestui, ja ihmetteli eikö se ole tarpeeksi hyvä syy päästä käymään Stadissa. Vakuutin ettei hänen tarvitse olla huolissaan, että pärjään kyllä.
”Pärjäätkö varmasti?” äiti kysyi, sen kuuloisena että hänen kulmansa olivat painuneet ryttyyn ja suupielet kiristyneet.
”Pärjään. Älä huolehdi. Ja onhan mulla Mielikki pitämässä huolta”, lupasin niin varman kuuloisena kuin osasin. Oli minulla Mielikki, sekä koko muu Hopiavuori – ihan kyllästymiseen saakka.

Jos tää on ihan sekaisin ja hujanhajan joka paikassa niin sorge, kirjotin tän puoliks unissani mutta pakko saada julkastua nyt että tää homma etenee! 😀

Odottavan aika on pitkä ja pelottavakin

”Soon kova potkimahan”, Eetu huomautti luuta kädessään seuraten miten Flidan maha hytkyi puolelta toiselle.
”No se tahtoo ulos jo!” Outi vastasi ihastuneen kuuloisena. Flidan vanhan karsinan eteen oli kerääntynyt joukko ihmisiä katselemaan, miten tuhdissa kunnossa oleva tamma pureskeli menemään viimeisiä heiniään. Flida näytti varsin neutraalilta, ihan tyytyväiseltä, muttei mitenkään normaalista poikkeavalta. Sitä ei haitannut, vaikka sitä tapitti parhaillaan tusina silmäparia.
”Vitsit kun meillä olisi sellainen varsalive”, Sonjakin huokaisi ja ojensi kättään Flidalle nuuhkittavaksi kun tamma venytti kaulaansa painaakseen turpansa kaltereita vasten.
”Osaiskohan Eira sellasen laittaa jos siltä kysyisi?”
”Osais varmaan”, hymähdin ja seurailin pää kevyesti kallellaan miten Flidan maha jatkoi selkeää liikkumistaan. ”Mut ehkä me pärjätään ilman.”
Vasta hetki sitten varsan liikkeen saattoi tuntea vain jos painoi käden tiiviisti Flidan kylkeä vasten ja keskittyi tunnustelemiseen. Nyt se oli mahdollista nähdä jo välimatkankin päästä.

”Kyllä te ehritte sen näkemähä sitte vähä myähemminki”, Eetu lohdutti hymyilevän kuuloisena ja palasi käytävän lakaisun pariin.
”Helpottaa kyllä aika paljon kun asuu ihan tässä vieressä, kun pääsee heti sitten paikalle kun varsominen alkaa”, Sonja pohdiskeli ja katseli edelleen tarkasti Flidaa, vaikka tamma olikin kääntynyt jo poispäin hamuillessaan karsinan pohjamateriaalia viimeisten heinien toivossa.
”Joo, kyllähän se varmasti… Funtsin kyllä silti et nukkuisin täällä tallissa.”

Flidan pitäisi varsoa ihan hetkenä minä hyvänsä. Niin eläinlääkäri oli lupaillut, että pian se tapahtuisi. Seurasin tottakai kaikkia merkkejä – ainakin niitä jotka tunnistin – kuin heikkopäinen ja samalla odotin ja pelkäsin niin kovasti. Mieltäni kalvoi edelleen ajatus siitä, että olisinkin tehnyt virheen. Hetken ehdin jo unohtaa sen, työntää jonnekin kauas takaraivoon muiden ajatuksien tieltä pois. Sieltä se oli kuitenkin hiipinyt takaisin, ja nyt se lietsoi pelkoa ajatuksesta, ettei kaikki menisi hyvin, että tulisin menettämään parhaan ystäväni, tukipilarini. Ja miksi, vain koska sain päähänpistona idean, että vapaana telmivä varsa voisi olla hauska.

”Varsooko se siis tänä yönä?” Camillakin oli liittynyt seurueeseen, ja uteli asiaa Sonjaa ja Outia vähän rauhallisemmin.
”Ainakin siltä se vaikuttaa”, nyökkäsin ja hymyilin. Kyllä minä enemmän taisin kuitenkin olla innoissani. Pian olisi varsa, ja Flida pääsisi hoivaamaan sitä sielunsa kyllyydestä.

En tiedä olisiko innokkaita yöpyjiä ollut muitakin. Eetu oli kuitenkin tehnyt selväksi, ettei sinne jää kuin harvat ja valitut, jotta tamma saisi varsoa rauhassa. Jos apukäsiä tarvitaan niin sitten soitetaan. Edes Mielikki ei saanut tulla jalkoihin pyörimään, vaikka se ei ollut siitä kovinkaan pahoillaan. Päinvastoin, se oli jäänyt oikein tyytyväisen näköisenä loikoilemaan huoneeseeni patjalle, joka oli kerrankin ihan kokonaan sen käytettävissä.
Eetu menisi tuvan puolelle, mutta lupasi tulla paikalle heti kun alkaa tapahtua. Hänellä oli kännykässä äänet – niin kovalla kuin vain voi, ja hän lupasi vaikka päivystääkin sitä tarvittaessa. Sanoin kyllä, ettei sitä tarvitse tehdä. Soitan sitten.

Oli oikeastaan aika outoa nähdä talli ihan tyhjänä, ihmisistä siis. Valojen ollessa sammutettuina oli helppo keskittyä kuuntelemaan tasaista ja hiljaista heinien rousketta, kun hevoset söivät kaikessa rauhassa. Se oli oikeastaan aika seesteistä, unettavaa suorastaan.. Mutten silti malttanut edes hakeutua parempaan asentoon, vaan istuin makuupussiini kietoutuneena ja odotin. Flida söi, ihan kuten muutkin, mutta nosti aina välillä päänsä ja katsoi minua, ennenkuin se jatkoi syömistään. Melkein kuin se olisi kysynyt, että aijonko todella olla koko yön siinä.

Ja aijoinhan minä. Olipa minulla viimein nimikin valmiina, kunhan varsa vain tulisi sen ottamaan vastaan.

Noniin, tässä se nyt on. Mun piti julkaista tää jo monta päivää sitten, mutta mun on nyt pakko tunnustaa, että mun pitkälle ajateltu suunnitelma alkoi tuntumaan kokoajan tyhmemmältä ja oon nyt pari päivää kriiseillyt että mitä mä sen kanssa teen. Enkä varmaan kestä yhtäkään kommenttia siitä, miten hirvittävä klisee, pettymys, ennalta arvattava tai oikeasti jopa naurettava tämä saattaa olla, joten olkaa ihan tosi helliä; alunperin tää tuntui hauskalta ajatukselta mutta nyt aikana kaukana siltä.

Niinkuin Päivänsäde ja Menninkäinen, osa 1

Nyt oli jo mennyt kaksi päivää siitä, milloin eläinlääkäri epäili Flidan synnyttävän. Olin tottakai luonnollisesti stressannut sekä itseni että varmasti jo Eetunkin ihan puhki, olinhan varma että Flidalla oli nyt jokin hätänä eikä mitään varsaa tulisikaan.
No, en ehkä ollut ihan niin hysteerinen kuin voisi ajatella, mutta jos Flida vielä pitkään varsaansa panttaisi, niin ei sekään ole varmasti kaukana.

Flida oli ollut ihan täysin tyytyväisen oloinen. Se oli päässyt pihalle normaalisti, nyt kun vahdin sitä kuin Mielikki tuvan jääkaappia, eli ei tarvinnut pelätä että varsa syntyisi ulos silloin, kun kukaan ei ole katsomassa. Se söi normaalisti, vaikka toki sen ruokintaa oli vähennetty. Väkirehuja se ei saanut enää ollenkaan, heinää vain. Se nukkui, ja kävipä se eilen piehtaroimassakin. Aikani seurasin, miten mammuttia muistuttava tamma pyöriskeli tarhassaan ja mietin pitäisikö mennä tuuppaamaan, mutta lopulta se pääsi ihan itse omille jaloilleen.

Aamutallia tekemään tullut Camilla oli huokaissut pettyneenä kun kerroin, ettei varsaa ollut vieläkään. Jokainen sitä taisi jonkin verran jo odottaa, sillä aina talliin tullessa katseet kääntyivät ensimmäisenä Flidan karsinan puoleen.

Sinä yönä lainasin Hellon kitaraa. Pätkittäin nukutut muutaman tunnin yöunet alkoivat painaa, mutten voisi nukkua yhtään sen paremmin kunnes varsa syntyy. Tallin hiljentyessä hevosten iltaruokien syömisen ääniin noukin akustisen kitaran syliini ja liu’utin peukaloni sen metallisia kieliä pitkin, joista jokaisesta lähti vieno, pehmeä ääni. Vilkaisin ympärilleni, vaikken tiedä mitä odotin. Ehkä hämmentynyttä korvaparia, merkkiä että joku hevosista olisi häiriintynyt kitaran äänestä. Yksikään ei ollut nostanut päätään heinistään, joten saatoin rauhassa jatkaa. Sormeni liikkuivat lähes automaattisesti tapailemaan kaiketi edelleen tunnetun lastenlaulun sävelmää.

Kovinkaan pitkälle en päässyt; Päiväsäde oli juuri lentämässä hämärän tieltä, kun soittotaidoilta ruostunut soittosormeni lipsahti ja osui ylimääräiseen kieleen, tehden sävelmästä erikoisen ja väärän kuuloisen. Hymähdin hiljaa nenäni kautta ja olin aloittamassa alusta, kun kuulin äänekkään hengenvedon ja vaimean tömähdyksen. Vatsanpohjani tipahti, ja olin hetkeissä jalkeilla. En hetkeen tiennyt kumpaan tarttua ensin, kyynärsauvaan vai puhelimeen. Päätin ensimmäisen ja yhdellä harppauksella heilautin itseni Flidan karsinan eteen, vasta sen tehtyäni tajuten että nyt ei olisi syytä hätyyttää Flidaa omilla nopeilla liikkeilläni. Tamma ei tuntunut kuulleenkaan, sillä sen pää oli laskettu karsinan pohjaa vasten. Se makasi kyljellään, jalat suorina ja silmät puoliksi kiinni.

Odotin. Flidan hengitys oli käyny raskaaksi, niin että sen saattoi kuulla käytävälle. Se makasi, hengitti. Sitten se taitteli jalkansa alleen, ja kapusi uudelleen ylös. Hetken olin ymmälläni, ja pettynyt, kunnes muistin että se oli normaalia. Varsova tamma voi käydä useaan kertaan makuulle ja nousta. Kului minuutteja. Varmasti useampi, mutten katsonut kelloa. Flida kävi uudelleen makuulle ja tällä kertaa viipyi siten pidempään. Sitten se kurotti päätään ja hamusi osittain syömättä jääneestä heinäkasasta muutaman korren, ja nousi ylös.

Kolmannen kerran jälkeen päätin soittaa Eetulle. Flida ei ollut noussut vielä silloinkaan, kun Eetu rynnisti niin mahdollisimman hiljaa ja varovasti paikalle kuin vain mahdollista, vaaleat hiukset jokaiseen ilmansuuntaan osoittaen ja jaloissaan pehmoiset tohvelit.
“Joko?” Eetu pihahti, ääni unesta painoksissa ja silmät lautasen kokoisina. Pudistin päätäni. Nelly hiippaili talliin myös, kietoen vaaleanpunaisen aamutakkinsa vyötä tiukemmalle.

Neljännen kerran jälkeen Flida ei noussut enää ylös. Se jäi makaamaan kyljelleen, etujalat harallaan ja takajalat takaviistossa. Sen silmät olivat täysin auki ja korvat käännettyinä takaviistoon. Näin tallin hämärässä valaistuksessa miten sen kyljet ja kaula olivat hionneet. Ja sitten se ponnisti.

Siitä ainoasta jalasta mikä minulla oli meni tunto sillä samaisella sekunnilla. Sitä tunnetta ei ihan voi sanoilla kuvailla. Se oli inhottava ja häijy, mutta samalla niin kutkutteleva ja ihana. Vatsassani pyöri, jotain myrskypilvien ja perhosten välillä, kurkkua kuristi ja kuivasi, sydän hakkasi ja kädet hikosivat. Nyt se tapahtuisi. Nyt se tapahtuisi, nyt se tulisi, nyt tulisi varsa, varsa tulee…!!

“Sä pystyt siihen”, Nelly kuiskasi rohkaisevasti. Hänkin oli siirtynyt ihan karsinan seinään kiinni ja me kolme tuijotimme sitä ihmettä, mitä kaunis täplikäs tammani nyt meille soi.
Se ponnisti, ja veti henkeä. Ponnisti uudelleen, ja uudelleen, ja veti henkeä. Sen iso maha painui kasaan jokaisen ponnistuksen aikana, jokainen lihas tehden töitä saattaakseen varsaa eteenpäin. Flidasta näki miten epämukava sen olo oli. Etujalat kauhoivat karsinan pohjalla olevaa purua taaksepäin, ja sen hengitys oli muuttunut raskaaksi ähkimiseksi. Kerran se siirtyi vatsalleen makaamaan ja taitteli jalkansa alleen, ihan sen näköisenä että se olisi valmis nousemaan ylös, mutta kellahti uudelleen kyljelleen ja ähkäisi sillä tavalla rohisevasti ja rankasti, että minua alkoi taas pelottaa.

“Soitanko eläinlääkärin?” kysyin Eetulta, joka seurasi Flidaa silmä kovana. Hänen kulmansa olivat tiukasti painuneet alas, ja otsalle oli ilmestynyt ryppyjä.
“Ei vielä”, hän vastasi. “Vielä on ihan normaalia”, hän lupasi. Uskalsin luottaa siihen.
“Sopiiko jos meen kahtomaan?” Eetu kääntyi katsomaan minua. Nyökkäsin heti, ja Eetu avasi hiljalleen karsinan oven. Flida kääntyi katsomaan meitä, mutta Eetu puhui sille hiljaa ja nätisti, matalalla äänellä. En kuullut mitä hän sanoi, mutta se taisi tepsiä, sillä hitaasti Flida laski päänsä uudelleen. Osa minusta tunsi heti katkeruutta. Minäkin halusin olla Flidan tukena, auttaa sitä tarvittaessa. Kai se minuunkin luotti, jotta olisin voinut sitä lähestyä? Toinen osa, se isompi ja viisaampi osa tiesi kuitenkin, että näin oli parempi. Eetu tiesi mitä tehdä, hän oli meistä se kykenevin, olisin vain ollut tiellä. Ja minähän sen varsan, sekä Flidan kanssa loppujen lopuksi eniten olisin. Kyllä Flida minuun luotti, vaikken sitä auttaisikaan varsan kanssa.

Hetken oli taas hiljaista, ja sitten Flida ponnisti. Kovempaa kuin aikaisemmin, ja Eetu pyysi Nellyä antamaan mukanaan tuomansa pyyhkeen.
“Soon oikeinpäin, kaviot näkyy jo”, Eetu ilmoitti ja otti vaaleansinisestä pyyhkeestä kiinni molemmin käsin.
“Hieno tyttö, så fin, bra Flida”, kehuin tammaani pehmeästi ja yllättävän vakaalla äänellä. Sanat olivat ainoat joita Flidalle saatoin tarjota, ja tavallaan puhuminen auttoi omaan hermostumiseeni. Kun varsan etujalat tulivat enemmän esiin, näin miten Eetu otti niistä kiinni pyyhkeen kanssa. Sitten hän veti yhdessä Flidan ponnistelun tahtiin, eikä mitenkään voimiensa takaa, mutta tarpeeksi auttaakseen tammaa selviämään vaikeimmasta kohdasta.

Sitten oli varsa.

Hento, pieni vaaleanharmaa varsa, jonka ympärillä olevan kalvon Eetu rikkoi, ennenkuin hän peruutti polvillaan karsinassa antaakseen Flidalle tilaa.
Rintaani puristi ja jouduin puristamaan huuliani yhteen etten olisi tehnyt ääntäkään. Ehkä minua itketti, tai nauratti, tai jotain siltä väliltä, mutten halunnut pilata sitä hetkeä. Tunsin miten Nelly kietaisi kätensä harteideni ympäri ja nojautui minuun, kasvoillaan hymy ja silmät kiillellen.

Tovin Flida vain oli, ja hengitteli. Lopulta se nosti päätään ja kääntyi katsomaan pientä ihmettään, jonka päätä tamma nuuhki ensin varovasti, ennenkuin se alkoi nuolla varsan korvia, silmiä, sieraimia, ja pientä harjantynkää joka jäi tikkusuoraan seisomaan.
“Voi eiii”, Nelly pihisi hiljaa ja kohotti toisen kätensä suunsa eteen. Eetukin hymyili, ja minä myös.

Ainakin siihen saakka, kunnes Flida painoi päänsä uudelleen alas. Se veti kolme kertaa tiheästi henkeään, ja ponnisti uudelleen. Näin heti Eetun ilmeestä, että se ei ollut enää normaalia.
“Mitä?” kysyin heti, jokainen lämmin, iloinen tunne karaten kehostani kuin iskettynä. Sekunnissa minun oli kylmä, ja mielessäni pelkäsin tehneeni virheen.
“Se..” Eetu aloitti ja katsoi Flidaa kummallinen ilme kasvoillaan. Piinallisen kauan hän oli hiljaa, kunnes hän tarttui pyyhkeeseen uudelleen ja siirtyi lähemmäs Flidaa.
“Nyt soita se eläinlääkäri, täältä tuloo kaksoset”, Eetu käski vakavana, eikä minun oikeasti tarvinnut odottaa että hän oli lopettanut puhumisen kun olin jo soittanut. Nelly katosi johonkin, ja olin varma että päästäni puhkeaisi verisuoni hetkenä minä hyvänsä jos joutuisin kuuntelemaan enää yhtäkään tyhjää puhelimen tuuttausta.

Niinkuin Päivänsäde ja Menninkäinen, toinen ja toistaiseksi viimeinen osa

Oloni oli hutera, ja nyt minun teki mieli oikeasti itkeä. Silti en voinut kuin katsoa ja odottaa aivan hiljaa. Se varsa ei tullut ulos yhtään niin helposti. Eetun ilme oli keskittynyt kun hän joutui ponnistelemaan yhdessä Flidan kanssa, jotta varsa liikkuisi eteenpäin. Flidan takajalat huojuivat ja sen koko keho tärisi, se yritti niin kovasti ja teki kaikkensa, ja silti se näytti niin vaikealta. Minuutit kuluivat. Eläinlääkäri oli luvannut tulla, mutta kuinka kauan hänellä menisi? Ehitiskö hän? Entä jos varsa ei tulisikaan ulos? Entä sitten?
“Nyt perkele tuloot sieltä!” Eetu ähisi naama punaisena, ja veti kerran niin lujaa, kuin vain pystyi.

Ja sitten oli toinenkin varsa.

Eetu sekä Flida huohottivat molemmat. Eetu pyyhkäisi käsivarrella otsaansa, ja kiirehti sitten repimään senkin varsan kalvon auki. Flidan kylki kohoili rajusti sen hengityksen mukana ja sen sieraimet olivat laajentuneet ja punaiset.
“Hengittääkö se?” Nelly kysyi varovasti kun Eetu kumartui lähemmäs tätä uutta varsaa. Hän siirsi kätensä sen sieraimien eteen, odotti hetken, ja nousi hitaasti jaloilleen. Hän ei sanonut mitään. Olin melko varma että tulisin kohta hulluksi.

Juuri kun olin itse hyökkäämässä karsinaan Flida kohotti päätään ja käänsi sen tämän uuden, no, uudemman varsan suuntaan. Se alkoi hoivaamaan edeltäjäänsä verrattuna kookkaampaa, mustavalkoista varsaa samalla tavalla kuin aikaisemmin, ja pian varsan jalat nytkähtivät.

“Jotta sellaasta”, Eetu kuului sanovan hämmästyneenä. Niin olin minäkin. Katselin, miten se vaaleampi, pienempi varsa alkoi könytä jaloilleen, ja miten se tummempi, isompi varsa alkoi havainnoida ympäristöään. Niitä oli tosiaan tullut kaksi. Ja molemmat olivat elossa.

Eläinlääkäri saapui kai jossain kohtaa. Tiesin, koska kuulin miten hän ja Eetu puhuivat. Minunkin olisi kai pitänyt olla siellä, mutten malttanut lähteä. Olin siirtynyt Flidan karsinaan istumaan seinän viereen, ja katselin vain, miten kaksi maailman ihmeellisintä ja suloisinta otusta alkoivat haparoida ensimmäisiä askeliaan.

“Yleensä kaksosten tulo huomataan jo ultrassa, ja toinen nipistetään pois…. .. Harvinaista, että molemmat syntyvät elossa… .. Riski, että toinen menehtyy vielä …. Ainakin toistaiseksi näyttivät terveiltä ja tammakin on… … “

Kysyisin sitten myöhemmin Eetulta, mitä eläinlääkäri sanoi. Nyt minulle riitti, että hän oli käynyt katsomassa molempien varsojen kunnon, sekä tarkistanut Flidan, eikä yhdelläkään tuntunut olevan hätää. Flida oli väsynyt, mutta ehjä. Vaalea varsa oli huomattavasti pienempi ja hintelämpi kuin veljensä, mutta yhtä terhakkaasti se etsi pitkiä jalkojaan alleen, yhä uudelleen jokaisesta pyllähdyksestä huolimatta.

Pikkutamman veli, se mustavalkea, oli päässyt ylös kolmannella yrittämällä. Se ojenteli jalkojaan, availi suutaan ja otti määrätietoisia, mutta vielä horjahtelevia askelia edestakaisin.
“Pärjäsit hienosti”, kuiskasin Flidalle ja kurotin rapsuttamaan sen otsaa kädelläni. “Niin hienosti. Maailman hienoin..”

Sitten minun oli aika poistua. Eläinlääkäri lupasi jäädä katsomaan, että molemmat varsat löytäisivät nisille ja pääsisivät juomaan maitoa. Häntä huoletti, ettei toinen ehtisi saamaan tärkeää ternimaitoa, joka tarkoittaisi huonolla tuurilla että ilman jäänyt varsa tarvitsisi plasman siirron. Onneksi eläinlääkäri oli varustautunut ja ottanut mukaan maidonvastiketta, jota voisi tarvittaessa antaa tuttipullolla. Nellyn ja Eetun oli lupa mennä takaisin nukkumaan, mutta kumpikaan ei malttanut. Minuakaan ei väsyttänyt, vaan tunsin olevani enemmän hereillä kuin koskaan ennen eläessäni.

Vasta, kun olin nähnyt miten Flida oli noussut ylös, uskalsin poistua tallista hetkeksi.

Voi luoja, miten paljon minun teki mieli tupakkaa.

Katselin kännykkäni ruutua ja mietin, voinko soittaa äidille. Kello oli kuitenkin vielä aamuyön puolella, mutta hän oli käskenyt soittaa heti. Päätin jättää soittamisen aamuun, kun saisin ensin omatkin ajatukseni kasaan. Hengitin syvään raikasta, viileää kevätyön ilmaa, kallistin päätäni taaksepäin ja annoin hartioideni tippua alemmas. Katselin tummaa taivasta, ja sen samettisella pinnalla tuikkivia tähtiä. Huhtikuun toistaiseksi lämpimän päivän päätteeksi, tähän eriskummalliseen ja jännittävään maailmaan oli syntynyt kaksi pientä varsaa, joiden koko olemassaolo oli ihme.

Kun palasin takaisin talliin eläinlääkäri onnitteli minua. Hän sanoi, että ensikertalaiseksi Flida oli suoriutunut esimerkillisesti, ja että ne olivat ensimmäiset kaksoset jotka hän pääsi uransa aikana näkemään. Onnittelujen jälkeen hän kuitenkin kertoi, ettei vielä ollut aika huokaista helpotuksesta. Kaksosten kohdalla on omat riskinsä, ja tulevat päivät ovat äärimmäisen kriittisiä. Hän antoi arviokseen viikon, jonka jälkeen olisi turvallisempaa sanoa miten siinä käy.

En tietenkään halunnut kuulla sitä, mutta kuuntelin ja tiedostin silti. Viikossa on monta päivää. Voisin vaivata päätäni sillä myöhemmin, sillä nyt ainoa asia johon halusin keskittyä oli Flida ja kaksoset. Nyt olin ansainnut olla onnellinen, ja elää vain siinä hetkessä.

Fun fact, tää kuva on ollut mulla tekeillä melkeen sen 11 kuukautta mitä tätä tarinaakin kehittelin. Siksi tyyli vaihtuu moneen kertaan ja jokainen niistä näyttää erilaiselta. En suosittele tätä tapaa, vaikka se ajaakin asiansa!

Väsynyt, mutta onnellinen

Varsat vuorokauden ikäisiä

Tieto varsoista levisi tallin väen keskuudessa äkkiä ja ensimmäisen päivän aikana vähintäänkin puolet olivat käyneet niitä tervehtimässä. Olin malttanut mennä nukkumaan vasta aamun valjetessa varsojen syntymisen jälkeen, kun olin nähnyt että molemmat olivat varmasti ottaneet ensimmäiset askeleensa ja pääsivät varmasti juomaan maitoa. Nukutuksi sain ehkä pari tuntia, jonka jälkeen en enää malttanut yrittääkään vaan luovutin suosilla ja liityin Nellyn seuraksi keittiöön jossa hän oli jo täydessä touhussa. Eikä aikaakaan kun Sonja saapui paikalle kuulemaan ensimmäisenä yön tapahtumista.

He lähtivät talliin ja minä jäin terassille katselemaan miten Mielikki etsi arvolleen sopivaa pissapaikkaa. Pikkukoira sai asiansa hoidettuaan palata takaisin sisälle ja itse harpoin keppien kanssa talliin.

Siellä suurin osa päivästäni kuluikin. Karsinaan en mennyt, sillä tiesin sen olevan erityisen tärkeää parin ensimmäisen päivän aikana tuoreen äidin ja varsojen luoda rauhassa suhdetta toisiinsa. Silti, en voinut pysyä poissakaan. Mitä enemmän katselin, sitä enemmän olin huolissani. Orivarsa tuntui löytäneen vakaasti jalat alleen ja kävi ruokailemassa tasaisin aikavälein, mutta sen pikkusisko vietti enemmän aikaa makuullaan epämääräisesti torkkuen.

Konsultoin asiasta eläinlääkärin kanssa oikeastaan heti kun pistin asian ensimmäisen kerran merkille. Jos jotain olin oppinut kaikenlaisia varsankasvatus manuaaleja lukiessani niin ainakin sen, ettei maitovarsojen kanssa ole aikaa turhaan miettiä. Varsinkin niiden kunto voi romahtaa niin nopeasti, että mieluummin pelaa aina varman päälle. Päätimme eläinlääkärin kanssa että tammavarsaa pitäisi lisäruokkia maidonkorvikkeella muutaman tunnin välein tuttipullon avulla. Olisin rynnistänyt lähimpään ruokakauppaan sillä samaisella sekunnilla, ellei Tiitus olisi sattunut paikalle. Tiitus oli puhelimessa Hellon kanssa, ja Hello halusi tietää mitä varsoille kuului. Kerroin ja Hello ilmoitti saapuvansa heti paikalle.

Heti oli oikeasti todella nopeasti. Nopeammin kuin itse olisin ehtinyt käydä kaupassa ja tulla takaisin. Ja Hellolla oli tuttipullo mukana, vieläpä ihan uuden näköinen. Tai ainakin melkein uusi, jos ei täysin. Ei sillä tosin väliä, kunhan se toimii. Sitä en kysynyt mistä Hello sen oikein löysi siihen hätään.

Äiti tottakai riemastui kuullessaan että kaksoset tuli. Samaan aikaan hän oli tuohtunut etten soittanut heti kun varsat syntyivät, ja voivotteli jo valmiiksi jos niistä toinen ei selviäisikään. Puhelun ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin aikana keskustelimme vain varsoista, ja sitten puheenaihe siirtyi puuttuvaan jalkaani. Äiti oli huolissaan, etten vieläkään pärjäisi ilman, vaikka hyvin olin keppien kanssa sohinut menemään siihenkin mennessä. Nyt kun Uudenmaan rajat olivat taas auki voisin mennä varmasti teettämään uuden proteesin vaikka heti. Nyt en vain millään voinut lähteä, kun varsoja piti vahtia. Viikko tai kuukausi ilman, eipä sillä niin suurta merkitystä.

Varsat kahden vuorokauden ikäisiä

En pysynyt enää laskuissa mukana kuinka monta kertaa minua oli onniteltu ja kutsuttu isäksi. Se lämmitti mieltä joka kerta ihan yhtä paljon – siitäkin huolimatta että elin sillä hetkellä jollain pyhällä hengellä ja itsepäisyydellä. Päivärytmini kulki täysin varsojen ympärillä, ja tunnit tuntuivat kulkevan samaan aikaan mahdottoman hitaasti ja silti niin nopeasti. Pikkutamma osasi jo melkein odottaa, milloin tuttipullo tulee. Ehkä se oli vain toiveajattelua, mutta mielestäni se oli päivän aikana piristynyt jo aikaisemmasta jokseenkin nuutuneesta tilastaan. Kävelykepin – toisen olin hylännyt jonnekin tallin uumeniin kun totesin, että se on vain tiellä – äänen kuullessaan Flidan karsinasta alkoi kuulua korkeaa mutta hiljaista hörinää, ja oven avattuani minua oli aina vastassa kaksi ihanaa pörröistä hevosvauvaa.

Tamman pikkuveli.. Ei, isoveljeltä se enemmän näytti. Isompi se ainakin kaikilla tavoilla oli, ja kenties se olikin oikeasti kaksosista vanhempi vaikka syntyikin jälkimmäisenä. Eli siis, tamman isoveli oli aina yhtä katkera siitä, ettei se saanut maistaa tuttipullosta. Joka kerralla se yritti kaikkensa jotta se saisi sen, mitä ikinä minulla oli tarjotakaan. Se tuuppi päällään, puski ja töni sekä minua että siskoaan, eikä niin pieneltä mitään muuta voinutkaan olettaa. Joka kerta ohjasin sen huomion jonnekin muualle, kuten vaikka äidin nisälle, jotta pikkusisko saisi rauhan ruokailla.

Kun Marshall ja Niklas poikkesivat mietin hetken pitäisikö minun kysyä, jos Niklas haluaisi vielä ottaa Mielikin hoitoon. Jos nyt siksi aikaa, kun kaikki aikani on kiinni varsojen huolehtimisessa.. Mutta toisaalta, tuvassa on aina joku joka päästää sen ulos tai antaa ruuan, tai muuten vaan pitää sille seuraa jos en itse kerkeä. Tavallaan se tuntuisi vähän kummalliselta lähettää Mielikki pois tutusta paikasta, kun oikeaa tarvetta ei kai ollut. Harkitsisin asiaa uudelleen kun joudun lähtemään Helsinkiin. Siellä menisi kuitenkin useampi päivä, ja kai se olisi hyvää harjoitusta Mielikillekin..

Varsojen terveyden lisäksi mieltäni painoi huoli Flidasta. Se oli hyvinvoiva ja täysin oma itsensä, ja hoivasi varsojaan erinomaisesti. Se seisoi kärsivällisesti paikallaan vaikka varsat hääräsivät sen ympärillä, jalkojen välissä, mahan alla, eikä sitä haitannut vaikka niillä oli välillä vaikeuksia milloin minkäkin suhteen. Välillä ne yrittivät nisille samaan aikaan ja onnistuivat vain kinastelemaan siitä, kummalla on oikeus olla siellä – vaikka tilaa olisi molemmille. Pikkutamma oli aina se joka luovutti, joten en hetkeäkään katunut valintaani ryhtyä lisäruokkimaan sitä. Mutta joka tapauksessa, mietin miten se saisi tuotettua maitoa kahdelle varsalle ja pitämään itsensä myös kunnossa. Pelkäsin, että se alkaisi laihtumaan tai hylkimään varsojaan ravinnonpuutteen takia. Siksi olin kiitollinen, että Marshall otti Flidan ruokinnan puheeksi. Päätin ottaa asiakseni lisätä soijarouheen Flidan ruokintaan heti vaikkakin vähitellen jotta sen ruuansulatus ehtisi siihen tottumaan. Tiesin myös kenen puoleen kääntyä, jos minulla olisi sen suhteen lisää kysyttävää tai mietteitä.

Varsat kolmen vuorokauden ikäisiä

Nyt kun kaikki olivat päässeet varsoja ihastelemaan ihan omin silmin niiden nimistä oli tullut uusi polttava puheenaihe. Jokaista kiinnosti millä nimellä niitä voisi alkaa kutsumaan, sillä varsoiksikaan niitä ei voisi ikuisesti nimittää. Oli minulla ollut ajatus vielä ennen niiden syntymää, mutta nyt en enää ollut niin varma siitä.

Kaikki tuntuivat myös tietävän, ettei kaksosten kanssa voinut olla varma olisiko niistä toista enää vaikka kuun loppuun mennessä. Kukaan ei sanonut sitä ääneen, mutta aina kun puheenaihe oli niiden nimeämisessä ajatus toisen varsan menehtymisestä oli vähintäänkin yhtä pinnalla, mutta vain sanattomasti. Tavallaan arvostin sellaista hienotunteisuutta, mutten kovinkaan pitkään jaksaisi tanssia aiheen ympärillä. Päivä kerrallaan, sitä mieltä olin, mutta samalla olin jo ensimmäisestä yöstä lähtien tehnyt hidasta ajatustyötä toisen varsan kuolemaa ajatellen. Niin karua kuin se olisikin, se piti vain tiedostaa ja hyväksyä. Paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Onneksi Outi onnistui saamaan ajatukseni muualle. Kuumat juorut eivät ole bravuurini, mutta onneksi Outille tuntui riittävän vähän vähempikin. Hän onnistui viemään ajatukseni Flidan varsoista muualle, mutta hänen ansiostaan päädyin katselemaan Loimua sen terraarion lasin läpi seuraavan kerran ehkä turhankin tarkasti. Lihonut se tosiaan oli, ei paljoa, mutta sen verran että eron huomasi jos on käärmettä vuosia jo katsellut. Ajatus siitä, että minusta tulisi isä vielä kymmenelle lierolapselle oli aika kammottava. Kaksi hevosvauvaa vielä kestin, mutta kymmenen oli liikaa vastuuta. Eikai voi olla mahdollista että Loimu on karannut ja tavannut jonkun puoleensavetävän kyyn, ja nyt maailmaan syntyisi kaiketi ensimmäiset kesyn viljakäärmeen ja villin kyyn lemmenlapset..?

Pudistin päätäni ennenkuin mietin koko asiaa yhtään sen enempää. Ei se ole mahdollista. Munia naaraskäärmeet voivat ihan ilman koirastakin, mutta yhtäkään poikasta sieltä ei tule. Eikä Loimu ole kyllä koskaan ennen edes munia tehnyt, niin tuskin nytkään.. Pitäisi hankkia sille jotain kevyempää syötävää rottien sijaan, vaikka kananpoikia.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita
Varsat viikon ikäisiä

Huom! Yhtäkään Metsärinnettä ei satutettu tätä kuvasarjaa ottaessa.

(Testaan toimiiko gifit täällä, jos ei niin ignooratkaa tää hetkeksi.. 😀 Näyttäis toimivan, kuvien pitäis liikkua n. 1-1,5sekunnin jälkeen, jos ei näy teille siten niin kertojaa!)

Unettomat yöt ja ihmisen onni

Öiden lämmetessä nukuin ikkuna raollaan. Jos asuisin yksin, nukkuisin varmasti myös alasti. Vaatteet eivät kuulu sänkyyn – ainakin minä olen sitä mieltä. Välillä ikkunasta sisään eksyy ampiainen, jonka pörinän kuullessaan Mielikki kipittää karkuun. Jos se on tullut jäädäkseen saattaa siitä saada viereisellä ikkunalaudalla asuva lihansyöjäkasvi aterian. Jos koen, että sen on aika jatkaa matkaa, autan sen ulos. Nyt minua ei kuitenkaan pitänyt hyönteisen surina hereillä, mutten oikein osaa sanoa mikä sitten. Ulkoa ei kantautunut mitään häiritseviä ääniä, vaan pihan hiljaisuus oli nykyään jo kodikasta. Mielikki nukkui jo sikeästi, toinen takajalka sätkien unissaan. Talokin oli hiljainen, vaikka siinä ei ollut mitään outoa. Usein viimeistään puolenyön jälkeen vieraileva väki oli joko löytänyt yösijan, tai lähtenyt omiin koteihinsa. Eetukin on ennättänyt kiireiltään levolle, ja mikäli Nelly oli hereillä hänestä ei lähtenyt ääntä.

Huoh.

Kyllä minä tiesin mikä minua valvotti. Pondin tyhjä karsina minua valvotti, ja se ärsyttävä epäilys takaraivossa olinko päästänyt ainutlaatuisen tilaisuuden valumaan sormieni välistä. Olisiko minun pitänyt silloin pihaton edessä myöntää suoraan, eikä piiloutua peitetarinan taakse. Olisiko minun pitänyt kieltää itseltäni jokainen Chaihin liittyvä ajatus heti, kun ne ensimmäistä kertaa mieleeni ilmaantuivat. Olisiko minun pitänyt. Olisiko.

Yö oli raikas, ilma oli miellyttävän viileää ja sitä hengittäessä tuntui kuin koko keho puhdistuisi. Etenin verkkaista tahtia pihan poikki. Olin joutunut jälleen turvautumaan molempaan kyynärsauvaan liikkuessani, sillä yhden kepin kanssa sekä ranne että selkä alkoivat jo kipeytyä rasituksesta. Minun pitäisi lähteä Helsinkiin pian, ja toivoa etten joutuisi odottamaan uutta proteesia kovinkaan pitkään.

Pihatossa tunnelma oli rauhallinen. Fifi ja Typy olivat kulkeneet kauemmas yhdessä ruohoa havittelemaan, ja Flida nuokkui lähempänä portteja toinen takajalka rennosti levossa. Pikku tamma nukkui makuultaan ihan sen vierellä, ja sen isovelikin oli jäänyt levolle vain vähän kauemmas. Flidan korvat kääntyivät eteenpäin tamman huomatessa saapumiseni, ja sen matala, pehmeä hörähdys sai sydämeni pakahtumaan. Niin paljon kuin sen varsoja rakastinkin, ei mikään tässä maailmassa tulisi korvaamaan sitä. Elämäni hevonen. Tarjosin Flidalle päälleni vetämän hupparin taskusta puolikkaan porkkanan, ja kumarruin silittämään myös heränneen pikku tamman selkää.

Flidaa ei vaivannut läsnäoloni ollenkaan, ei vaikka siirryinkin maahan istumaan ja pikku tamma päätti aikansa mietittyään könytä nukkumaan puoliksi syliini. Se painoi pienen päänsä minua vasten, huokaisi oikein syvään ja sulki silmänsä. Nielaisin hiljaa, ja ryhdyin silittämään sen kaulaa hellästi. Se oli niin pehmeä, ja niin pieni. Vaikka kaksoset olivatkin kasvaneet niin että jopa minä huomasin sen, nyt katsellessani näin yhtä pienen varsan kuin ensimmäisenä yönä sitä pidellessäni tuttipullon kera.

Nyt sitä katsellessani en ollut enää varma näinkö siinä Ronjaa. Vaikka viimeksi päivällä olin Sonjan kanssa sitä nimeä käyttänyt ja kaiketi jokainen oli jo omaksunut sen varsan nimeksi. Ronja ja Peikko, ne ne taisivat nyt olla. Mutta äidin kanssa puhuttuani tietynlainen epävarmuus nimen suhteen oli kalvanut mieltäni, sillä taisin itsekin tietää, ettei Ronja ollut se oikea. Olin pyöritellyt mielessäni niin monia eri nimiä, niiden tarkoituksia ja muunnelmia sekä yhdistelmiä etten tehnyt muuta kuin sekoittanut itseäni entisestään.

”Mikä sun nimi on?” kuiskasin varsalle hiljaa, joka tuhisi jo syvässä, kadehdittavassa vauvan unessaan. Peikkoa en epäillyt ollenkaan, sillä sitähän se oli. Peikon poika, riiviö ja pystytukkainen pörröpää. Joka päivä itsenäisempi ja vielä edellistäkin rohkeampi. Se ei hakeutunut luokseni samalla tavalla kuin siskonsa, vaikka tuli joka kerta uteliaana katsomaan ja antoi koskea. Vaikka halusin antaa kaksosten kasvaa rauhassa halusin myös että niistä tulee selväpäisiä. Ensimmäisistä päivistä lähtien olin totuttanut niitä kosketukselle kaikkialta. Korviin, jalkoihin, mahan alle. Jalkoja piti jo vähän nostaakin, kun kevyesti työnsi. Ei tarvinnut vielä pitää ilmassa, pelkkä nosto riitti. Riimut piti saada ongelmitta päähän, joka oli ollut Peikolle paljon helpompaa kuin siskolleen. Myös loimiin, tai lähinnä johonkin riepuun selän päällä olin niitä totuttanut, vaikkei varsinaista tarvetta ollutkaan vielä ilmaantunut.

Kuunnellessani tyyntä kesäyötä ja pienen tamman uneksintaa, huomasin ymmärtäväni miten onnekas oikein olinkaan. Kaikesta huolimatta minulla oli edelleen asiat hyvin, ja minulla oli edelleen kaksi tervettä varsaa, ja ihan yhtä terve emä niille. Kolme kaunista, kilttiä hevosta, sekä paljon muuta mistä olla kiitollinen.

Fanni.

Se se oli.

Ja niin, ihan yllättäen ja aivan helposti, tiesin sisimmässäni että niin sen kuuluisi olla. Fannia minä olin tähän maailmaan odottanut, ja sen olin saanut. Flida oli sen minulle antanut ja toteuttanut lapsuuden haaveeni tyttövauvasta, joka nimetä Fanniksi.

Fannin korva nytkähti, ja minua hymyilytti taas. Melkein niin paljon, että saatoin tuntea miten pala oli nousta kurkkuun. Niin paljon minä varsojani rakastin, enkä vieläkään oikein saattanut uskoa että ne olivat siinä.

Peikko ja Fanni. Minun onneni.

Fanni tekemässä tuttavuutta luonnon ihmeiden kanssa

Laitumellelasku
Juuri sopivasti päivää ennen kun Noa kerkesi lähtemään… 😀

Jos en olisi edelleen ihan lääkehuuruissa niin koittaisin kirjoittaakin jotain, nyt suosilla vaan julkaisen jo aikoja sitten valmistuneen kuvan aiheesta.

Noan tarina Helsingistä jää nyt kesken, tai muuten en enää kirjottaisi kohta ollenkaan. En myöskään ole yhtään perillä siitä, mitä täällä on tapahtunut hetkeen, joten tarinoissa tulee varmasti olemaan ristiriitoja. Anteeksi siitä. Tämä on nyt vähän hankalaa.

Ihana, kamala hiljaisuus

Katselin hiljaisena pihatossa heinien äärellä viihtyvää Flidaa. Muutaman metrin päässä telmivät Peikko ja Fanni, jotka tuntuivat kasvavan joka päivä niin hirveää vauhtia, etten itse pysynyt perässä.
Se hiljaisuus oli painostava, vaivaannuttava. Rinnassani tuntui ikävystyttävä, raskas olo, joka sai huokaamaan aina vain uudelleen.

Viime kuukaudet olivat menneet kuin unessa. Oliko siitä edes kuukausia kun palasin Helsingistä takaisin? Ikuisuudelta se tuntui. Ensin olin helpottunut päästessäni takaisin Otsonmäen tuttuun ja turvalliseen rauhaan, autuaaseen hiljaisuuteen. Sitten se hiljaisuus alkoi tuntua epämiellyttävältä. Syyllistävältä. Vaikka tiesinhän minä, että itse minä itseäni syyllistin. Silti, siltä syyllisyydeltäni en ollut saanut aikaan tehdä mitään. Siis kirjaimellisesti, yhtikäs mitään. Pihassa minulla seisoi kolme hevosta, aivan turhaan. Oli koira, jota muut päästivät aamuisin pissalle ja lenkittivät jos siihen sattuivat innostumaan. Kultapalmu oli kuollut ollessani poissa, heitin sen suosiolla roskiin. Töitäkään en jaksanut hakea.

Päivärytmini oli muuttunut kovin erilaiseksi kuin muilla. Halusin nukkua päivät. Uskottelin itselleni, että siten nyt vain sattui käymään, kesällähän kaikilla menee unirytmi sekaisin. Oikeasti alintajunnassani tiesin, että minä vain välttelin muita. Välttelin sitä, että minun pitäisi tehdä jotain. Eihän yöllä nyt voi hakea töitä tai lähteä ratsastamaan, eikä varsojakaan kouluttaa kun niidenkin pitää nukkua. Nousin illalla, vaihdoin muutaman sanan Eetun kanssa, pahoittelin myöhässä tulevaa vuokraa ja lupasin että ryhdistäytyisin taas pian. Nauroin yhdessä Nellyn kanssa naisen mieliteoille, ja lupasin että vauva saisi ratsastaa Flidalla heti kun olisi tarpeeksi vanha siihen. Juttelin Eiralle ja Inarille, Oskarille, Outille, Sonjalle. Hellon kanssa näimme lähinnä ohimennen keittiössä tai pihatolla. Tiitusta ja Camillaa en ollut nähnyt hetkeen. Marshallin ja Niklaksen viimeksi, kun hain Mielikin kotiin. Chaista en ollut kuullut pitkään aikaan. Ehkä hyvä niin.. En tohtinut ajatella häntä kovinkaan usein.

Katselin Flidaa, ja huokaisin. Vaikka minulla ei ollut yhtä harjaantunutta silmää hevosten suhteen kuin Eetulla, näin että se oli lihava. Lihava ja lihakseton. Sen ilme oli edelleen pehmeä, lämmin, mutta tiesin että sillä oli tylsää. En minä aikaansa enempää voinut Eiraa laittaa ratsastamaan sillä, tai ketään muutakaan. Kentällä vapaana juokseminen ei jaksanut enää kiinnostaa meitä kumpaakaan. Onneksi varsoilla oli sentään toisensa sekä Typy ja Fifi leikkikavereina.

Jos kysyisin, joku tulisi varmasti mukanani maastoon. Mutten halunnut lähteä. Jos kysyisin, joku varmasti ehtisi liikuttaa Flidan, mutten halunnut kysyä. Se pitäisi taas pestä ja harjata kunnolla läpi. Tamman vuohistupsuihin oli kerääntynyt kerros kovettunutta mutaa ja jouhet olivat hieroutuneet laitumella poikki hännäntyvestä ja niskasta. Joko olin huono hevosenomistaja? Miksi minulla oli niitä kolme, kun en yhtäkään jaksanut hoitaa?

Tungin käteni paksun hupparini taskuihin. Yöt olivat alkaneet viilentyä, syksy teki vauhdilla tuloaan. Puiden lehdet olivat ryhtyneet kellastumaan, tuuli kantoi mukanaan kylmää viimaa. Sormiani kipristytti, muttei kylmästä. Voi, olisipa se johtunut kylmästä. Tupakkaa minun teki mieli. Jotain, mitä pidellä, sijaistoimintaa. Jotain, johon keskittyä hetken verran. Sitä minä niin kovasti kaipasin. Helsingistä oli jäänyt mukaani jotain, jota en oikein vielä itsekään tiennyt. Takaraivossani nakutti ärsyttävästi, ironisesti kuin aikapommin tavoin.

Nielaisin kuivasti. Osa minusta ajatteli, ettei se tosiaan olisi niin paha. Osa halusi pitää kiinni tekemästäni lupauksesta, etten enää koskisi mihinkään. Olisipa se niin helppoa.. Edessä olisi taas pitkä yö yksin niiden ajatusten kanssa.

Jätin pihaton ja kuljin pihan poikki verkkaiseen tahtiin kuistille. Hiekka rahisi tennareideni alla, se kuulosti kovin yksinäiseltä ääneltä nopeasti pimenevässä illassa. Olihan minulla kitara, mutta sen kielet tuntuivat aivan liian jäykiltä soittamiseen. Kamerakin keräsi paksua kerrosta pölyä jossain huoneeni hyllykössä. Aikani minä odotin, nojailin ja katselin. Taivasta, tallia, metsää, kenkiäni, ja taas taivasta. Pureskelin poskeni sisäpintaa, naputtelin sormillani kuistin kaidetta. Nielaisin, hengitin ulos, huokaisin. Pyöräytin harteitani ja suljin silmäni, hengitin sisään. Jokainen ohi mateleva minuutti tuntui humisevan korvissa aina vain lujempaa, kun hiljaisuus muuttuu kuurouttavaksi. Turhautti, ahdisti. Teki mieli lyödä jotain, vaikka sitä edessä olevaa kaidetta. Kokeilla, miten paljon se sattuisi. Rikkoutuisiko iho rystysistä, vai tuntuisiko se yhtään miltään.

Kuka tallin väestä polttaa? Camilla, Agnes? Sanni.
Katseeni sinkosi tallia kohti niin villisti, että minusta tuntui suorastaan näköiseltä petoeläimeltä. Jollain oli ihan varmasti aski kaapissa, täytyisi olla. En heti ottanut siltikään askelta. Niin lujaan olin päähäni hakannut ajatuksen, etten enää retkahtaisi. En mihinkään, en minkään takia. Puristin huuliani yhteen, suljin silmäni ja ryhdyin laskemaan kymmeneen.

Yksi. Mutta voi helvetti, miten paljon minun teki mieli. Yksi vain. Ei kukaan huomaa. Olo helpottaisi.
Kaksi. Sormeni vapisivat. Puristin ne nyrkkiin ja tunsin oloni niin voimattomaksi.
Kolme. Ei kukaan huomaisi. Mutta pettyisinkö, jos en löytöisikään edes sitä yhtä?
Neljä. Haju tarttuisi vaatteisiin ja hiuksiin, ja seuraisi syyllistävänä. Kaikki tietäisivät. Kaikki kysyisivät.
Viisi. Pystyn siihen. Pärjään ilmankin. Pakko pärjätä.
Kuusi. Kohotin käteni kasvoilleni, ja sain hädintuskin pidätettyä suustani lähes karkaavan vaikerruksen. Minun oli niin vaikea olla.
Seitsemän. En pysty. En pysty, en pysty enkä halua. Astuin alas kuistilta.
Kahdeksan. Voin minä käydä katsomassa, ei sitä kukaan estä. Siinähän se todellinen tahto testattaisiin, eikö niin?
Yhdeksän. Tallin ovi tuntui kovin kylmältä jo valmiiksi kohmeisia sormiani vasten. Se narahti hiljaa auetessaan.
Kymmenen. Pehmeä hörähdys kantautui jostain pidemmältä tallista. Siellä oli hämärää, mutta erotin silti karsinoista kurkkivien korvaparien piirteet. Oli hiljaista, mutta lämmintä ja mukavaa. Korvaparit näyttivät kovin hämmentyneiltä mutta toivottivat silti tervetulleiksi, vaikka minä näin keskellä yötä heidän kotinsa rauhaa rikoinkin.

En lähtenyt etsimään tupakkaa, vaan lähdin kulkemaan tallin käytävää pitkin, ja katselin sen tutuiksi tulleita asukkaita. Osa karsinoista oli tyhjiä, mutta osasin silti nimetä niissä aikaisemmin asuneet hevoset. Tarjosin kättäni Cozminalle nuuhkittavaksi, joka kurotti päätään ja puhalsi lämmintä ilmaa sormilleni. Se katseli minua hetken, mutta laski päänsä sitten pois. En jäänyt häiritsemään sitä enempää. Jännite harteiltani oli tippunut. Saatoin taas hengittää. Siten, etten oikeastaan halunnut enää lähteä takaisin kylmään syysyöhön. Voisin minä tallin vintilläkin nukkua, ei siellä kuitenkaan kukaan kävisi.

Ajatukset eivät oikein olleet kasassa tätä kirjottaessa, niin punainen lanka vähän eksyi matkalla, mutta pitkästä aikaa kirjoittaminen tuntuu ihan mukavalta.

Ensilumi

Tuntui epätodelliselta katsoa, miten maata peittävä lumikerros kimalteli ulkovalojen loisteessa. Ilmassa oli selvää pakkasen tuntua, muttei vielä niin paljoa että se olisi saanut nenänpään kipottamaan. Kesä oli mennyt ohi nopeasti, ja syksyä en ehtinyt oikein edes elää. Vastahan oli ollut talvi ja joulu, kun Flida oli vielä kantava ja maailmaan odotettiin vain yhtä varsaa. Nyt maa oli valkoinen ja vuosi lähenteli loppuaan.

Mielikki oli välttämättä halunnut päästä ulos keskellä yötä. Sillä tavalla se vikisi ja tökki minua kasvoihin märällä kuonollaan niin pitkään kunnes nousin ylös, ja sillä tavalla se oli hetkeäkään epäröimättä loikannut kuistilta pimeän yön syleilyyn. En ollut siitä harmissani. Yöt olivat aina jotenkin taianomaisia, seesteisiä ja pehmeitä. Yöllä minun oli usein helppo olla ja ajatella.

Nyt Mielikki nukkui villapaitani sisällä, pää kaula-aukosta ulkona hartiaani nojaten. Sen rauhallinen tuhina muuttui hetkellisesti hennoksi kuorsaamiseksi, ennenkuin se jatkui taas. Sen täytyi olla maailman rauhoittavin ääni. Siirtelin käsivarteni entistäkin tiiviimmin halaukseen pienen koiran ympärille, niin varovasti etten häirinnyt sen unta laisinkaan. Tuhina jatkui. Hymyilin, ja kohotin katseni tummalle taivaalle. Miten paljon voikaan jotain niin pientä ihminen rakastaa. Minun Mielikkini, pieni pelastajani.

Siinä hetkessä minun oli helppo hengittää. Saatoin antaa ajatusteni ajelehtia, sillä luotin niiden olevan puolellani.

Kävin läpi kulunutta päivää. Ehdin pitkään kantaa huonoa omaatuntoa Flidasta ja varsoista, sillä ajattelin etten ollut antanut niille tarpeeksi aikaani. Kun seurasin sivusta miten Heli käsitteli ja edistyi tasaiseen tahtiin ammattimaisin ottein Surren kanssa minun oli ollut helppo vakuuttaa itselleni, että minun varsani olivat jääneet heitteille, käsittelemättä eivätkä ikinä tottuisi ihmisiin.

Sitten Fanni oli minua porteilla vastassa kun päivällä kuljin pihatolle. Sen hennon vaaleanpunainen turpa hamuili sormiani, paitaani ja hihojani, muttei kertaakaan yrittänyt ottaa kiinni. Se seisoi rauhallisesti paikallaan kun rapsuttelin sen otsaa, ja katseli minua lempeillä silmillään, jotka se on emältään perinyt.
Flida ei jättänyt heinäkasaansa, mutta käänsi päätään ja puhalsi lämmintä ilmaa kasvoilleni siirtyessäni tervehtimään sitä. Pehmoiset turpakarvat kutittivat poskiani hetken, ennenkuin tamma siirtyi takaisin heiniensä pariin. Liu’utin sormiani Flidan kylkeä pitkin ja tunnustelin tuuhean talvikarvan läpi sen kylkiluita. Kaksoset olivat paria päivää vaille puolivuotiaita, ja reilu kuukausi, ehkä kaksikin sitten olin huomannut Flidan laihtuneen. Sen ruokinnan ylläpitäminen ei ole ollut helppoa varsomisen jälkeen, sillä imettävän tamman tarvitsee saada tarpeeksi sekä itselleen että varsalleen. Vielä enemmän haastetta tuo, kun varsoja on kaksi. Nyt, kun kaksoset ovat tarpeeksi isoja ne saavat omat väkirehunsa, mutta niiden tarhatessa yhä emänsä kanssa ne käyvät edelleen satunnaisesti juomassa maitoa. Minulla kun ei olisi kiire vieroittaa niitä, vaan haluaisin antaa Flidan tehdä sen itse, mutta paljon enempää en tahtoisi Flidan painoa tiputtavan.

Marshall ja Eetu ovat olleet korvaamaton apu Flidan ruokintaa suunnitellessa. Paljon enempää emme rehuja Flidalle voi tarjota, vaan seuraavaksi varsoja pitää alkaa vähitellen vieroittaa jotta Flida saa hetken rauhaa keskittyä vain itseensä. Pohdimme yhdessä, josko Flida ja kaksoset pitäisi ottaa sisälle yöksi vieroittamisen ajaksi ja sijoittaa ne viereisiin karsinoihin, niin että varsat olisivat kuitenkin vielä yhdessä. Toistaiseksi kuitenkin näytti siltä, että Flidan paino olisi pysynyt samana, vaikka sen vatsalinja oli hirveästi noussut siitä, mitä se oli vaikkapa vuosi sitten, ja kylkiluut tunsi kylkeä silittäessä. Päivä kerrallaan, katsotaan mitä sen kanssa tarvitsee tehdä.

Viimeisenä minua oli tervehtimässä Peikko. Tai Dimiksikin häntä on nykyään kutsuttu, sillä pystytukkainen peikonpoika on vähitellen kasvanut ja komistunut silmissä. Se tuntuu sopivammalta, aikuismaisemmalta, kun vauva ajat alkavat selvästi olla orilla takanapäin. Dimi pitää mieluummin etäisyytensä, mutta tarkkailee aina korvat valppaasti pystyssä. Niinkuin silloinkin, se otti oman aikansa, kunnes lopulta laski päänsä, ravisti sitä ja tepasteli luokseni. Se tuuppi turvallaan ja päällään käsiäni, maisteli paitaani ja välillä polki etujalallaan pyytäessään leikkiin. Sen silmiä katsellessani näen erilaista viisautta, jota varsalla ei kuuluisi olla. Näen sen ajattelevan, harkitsevan.

Silloin vasta minä havahduin, ja ymmärsin, ettei mitään ole menetetty. Minulla on kolme hienoa, kaunista hevosta, jotka kaikki luottavat ihmisiin ja oppivat kokoajan uutta. Ne saavat kasvaa rauhassa, ja minä kasvan niiden kanssa.

Danheim ja Flúga. Minun ylpeyden aiheeni.

Fanni opettelemassa isojen heppojen juttuja Noan kanssa. Puomien ylittäminen on jo tuttua ja hauskaa puuhaa.

Ihan tavallinen torstai ilta… Osa 2

Kun katselin miten Fanni nojautui lähes koko painollaan Chaita vasten ja venytti ylähuultaan rapsutuksista nauttiessaan, sydämeni tuntui aivan pakahtuvan. Chai kihnutti pitkäjalkaiseksi venähtäneen varsan takapuolta molemmin käsin selkä kumarassa ja jalat harallaan, jotta hän pysyi pystyssä, enkä voinut olla ajattelematta miten voisin tottua siihen näkyyn. Miten Chai voisi olla osa perhettä.

Ymmärsin kuitenkin heti ettei se ollut aika tai paikka sellaiselle ajatukselle. Itseäni harhauttaakseni katselin kaksikon sijaan hetken Flidaa, joka nuokkui rennosti pää alhaalla pihattorakennuksen varjossa. Sen häntä huiski välillä laiskasti sivulle puolivillaisesti ötököitä häätämään, mutta toinen korva oli kääntynyt meitä kuulostelemaan. Vaikka kaksoset olivat jo isoja, ei Flida ollut unohtanut äidin rooliaan. Vaikka se oli muuttanut muotoaan, niin edelleen se jaksoi pitää pienokaisiaan silmällä.

”Millaisia suunnitelmia sulla on? Näiden kanssa. Niin söpöjä, mutta aika työlästä, eikö olekin? Kun niitä on kaksi.”
Chai katseli minua ja yritti kohteliaasti siirtyä hetkeksi Fannista kauemmas lepuuttaakseen käsiään. Ja Fanni vaati rapsutuksia jatkumaan vähemmän kohteliaasti, peruuttamalla määrätietoisesti aina vain uudelleen Chain syliin.
”No jaa”, kohautin harteitani ja katselin huvittuneena miten Chai palasi rapsuttamisen pariin hetkeksi, ennenkuin yritti jälleen hivuttautua taas kauemmas. ”Enpä tiedä. Riippuu kai, mitä ne haluaa isona tehdä.”
”Kuinka isoja ne nyt on?”
”Kohta vuoden, jos en ihan väärässä oo.. Jotain sinnepäin. Fannista oon kyllä funtsinut, että siitä vois olla terapia hommiin. Sais tehdä samaa, mitä mammakin ennen”, nyökkäsin Flidaa kohti lyhyesti.
”Ai Flida teki terapiaa? Missä?”
”Stadissa, siellä mä sen näinkin ekan kerran.”
”Ahaa, okei.”
Chai näytti pohtivan hetken.
”Pitkä tarina”, sanoin ennenkuin hän ehti edes kysymään. ”Kerron joku toinen kerta, jos sopii. Fanni, tuu hetkeks tänne, annetaan Chain vähän huilaa.”
Kyykistyin ja avasin käteni. Ele, jonka Fanni oli takuulla Mielikiltä oppinut, sillä samalla tavalla loikkien se tuli syliin asti. Ehkei kaikista turvallisinta, varsinkin sitten kun Fanni olisi yhtä iso kuin emänsä, mutta sitä voisi murehtia sitten..

”Onko ne kesän täällä?”
”Ei. Tai Fanni on, mut Dimi lähtee orilaitumelle. Se tykkää olla itekseen, mutta varmaan saman ikäset frendit tekee sille hyvää.”
”Joo, ei se oo tullut vielä yhtään moikkaamaan.”
”Ei oo ei. Ei se aina välttämättä muakaan tuu, mutta varsinkin uusia ihmisiä se ujostelee. Ihan kiltti se on, mut vähän sellanen.. Etäinen.”
Chai päästi ymmärtäväisen äänen. Näin, miten hän katseli pihaton toisessa päässä olevaa Dimiä. Ori oli kasvanut entisestään. Siinä missä Fanni tuntui jäävän melko pieneksi, Dimi varmasti kasvaisi senkin edestä. Se oli yksi syy, miksi halusin laittaa sen muiden orivarsojen kanssa laitumelle. Se saisi siellä tutustua omaan kehoonsa paremmin sekä kehittää tasapainoaan kavereiden kanssa leikkiessään. Vaikka pihattokaan ei ollut pieni, se ei vain tuntunut aktivoivan Dimiä tarpeeksi. Eikä se voisi enää pitkään olla tammojen kanssa samassa aitauksessa, joten senkin takia orilaidun oli tässä välissä paras vaihtoehto.
”Mihin päin se lähtee?”
”Seinäjoelle. Siellä on joku kasvattaja, jolla oli muutama laidunpaikka vuokrata. Tarpeeks lähellä, nii voi sit pitkin kesää kruisailla sinne tsekkaan miten sillä menee.”
”Joo, se on kiva.”

Kun Fanni sai lopulta rapsutuksista tarpeekseen jäimme molemmat Chain kanssa katselemaan, miten se lähti astelemaan emänsä luokse. Hetken se hamuili huulin Flidan kylkeä, sitten koitti sitä hampain, ja Flidalta saamansa luimistuksen jälkeen tyytyi näpertämään lyhyiksi kaluttuja ruohonkorsia maasta.

Sen aikaa olimme aivan hiljaa. Minulle iski tunne, että nyt pitäisi toimia. Nyt olisi paras hetki, eikä toista välttämättä tulisi. Jotain minun täytyisi tehdä, tai muuten katuisin koko loppuelämäni.

”Chai.”

Astuin askeleen lähemmäs Chaita, hänen tilaansa, ja kurotin ottamaan pehmeästi hänen käsivarsistaan kiinni.
Tunsin, miten Chai jännittyi kauttaaltaan, mutta siitä huolimatta hän kohotti katseensa. Hän näytti hämmentyneeltä, ja.. Uteliaalta. Olin varma, että näin hänen hätääntyneissä silmissään sitä samaa, mitä itse tunsin. Epävarmuutta, mutta toivoa, mielenkiintoa, halua nähdä, että mitä jos..

Mitä jos suutelisin häntä nyt?

Siinä pihaton luona, ihan tavallisena torstai iltana. Kukaan ei näkisi. Kenenkään ei tarvitsisi tietää. Se olisi meidän salaisuutemme, jonka viimeinen päivänsäde veisi mennessään. Silitin Chain kyynertaivetta toisella peukalollani, ja liu’utin käsiäni lähemmäs hänen ranteitaan. Kuuntelin hiljaisuutta, joka oli muuttunut tiheäksi, enteilevän painostavaksi.

Osa minusta odotti, ehkä jopa toivoi Chain rikkovan sen. Osa ei.

Voisin suudella häntä nyt. Olin niin lähellä, että saatoin hengittää hänen tuoksuaan, tuntea hänen rintakehänsä kohoilevan jännittyneen hengityksen mukana. Voisin upottaa kasvoni hänen hiuksiinsa, vetää hänet kiinni itseeni, voisin kääntää hänen maailmansa ylösalaisin.
”Chai”, toistin, tällä kertaa kuiskaten. Tahdoin, että hän rentoutuisi. Edes hetken, edes yhden sydämenlyönnin ajaksi. Sen ohikiitävän hetken tahtoisin tuntea, miten hän pehmenisi ja hyväksyisi läsnäoloni, hengittäisi kerran syvempään, antaisi periksi. Olisi minun.

Voisin suudella häntä. Olin niin lähellä, että voisin vain kallistaa hellästi hänen päätään ja siten viimein kertoa ilman sanoja, mitä tahdoin, miten hän ajatuksiani niin ihanasti piinasi. Voisin tehdä sen, siinä pihaton luona, ihan tavallisena torstai iltana…

Seinäjoelta lähetettiin terveisiä multimediaviestin muodossa; Dimi on laitumella löytänyt leikkikavereita ja näyttää voivan varsin hyvin. Todellista nuoren orin elämää!

Toiveita, vaatimuksia ja odotuksia

Thak.

”Aika hyvä”, Chai huikkasi maneesin päädystä. Jäin katsomaan maalitauluun uponnutta nuolta.
”Ihan ok.”
”Osui.”
”Joo, mut ei keskelle.”
”Osui kumminkin. Ja aika lähelle.”

Chai oli oikeassa. Nuoli ei ollut mennyt kuin muutamia, ehkä kymmenen senttiä sivuun taulun keskipisteestä. Vielä hetki sitten olisin ollut enemmän kuin tyytyväinen siihen, mutta nyt huomasin olevani vain vähän jotain sinnepäin.

”Ai uudestaan?”
”Joo.” Käänsin Flidan takaisin samaiseen päätyyn jossa Chai oli. Tamma huokaisi syvään lompsiessaan ties jo monennettako kertaa edestakaisin, kuin sanoakseen että eikö alkaisi jo riittää. ”Kerran ainakin.”

Thak. Thak.

Flidan laukka oli rauhallista, muttei sentään nelitahtista. Ehdin hyvin miettiä omia liikkeitäni, kerätä keskivartaloni voiman pysyäkseni vakaana, jännittämään jousen ja tähtäämään.

Flida hiljensi parin raviaskeleen kautta käyntiin, pysähtyi ja laski päänsä alas kihnuttamaan silmäkulmaansa jalkaansa vasten. Se oli selvä vihje, että nyt sille riittäisi harjoitukset siltä päivältä. Olin sen kanssa samaa mieltä, enhän kuitenkaan tähdännyt täydellisyyteen. En ole koskaan ollut erityisen tavoitteellinen ratsastaja, hädintuskin edes innokas ratsastaja. Osittain varmasti siksi, ettei se ole Flidankaan lempi puuhaa. Se kantaa ratsastajaa kiltisti selässään, tekee mitä pyydetään, eikä yhtään sen enempää. Eikä minulla ole tarvetta siltä vaatiakaan yhtään sen enempää, noin yleisesti ottaen.

Rosita Degerlundin kesäinen valmennus oli kaikin puolin melko mielen räjäyttävä kokemus. Ei vain siksi, että jousiammunta hevosen selässä oli mielestäni hauskinta ikinä, vaan siksi, miten kovasti Flida siitä nautti. Kenties sen mieleen palasivat aika Venäjän Siperiassa jossa sen silloiset ihmiset harjoittivat jousiammuntaa hevostensa kanssa, sillä oli päivänselvää että sen valmennuksen aikana esiin tullut kipinä ei ollut vain syttynyt, vaan se oli herätetty uudelleen liekkeihin. Se tunne oli uskomaton. Sitä on melkein mahdoton kuvailla, sillä yleensä niin tasainen ja hidasliikkeinen hevoseni ryhdistäytyi allani ja tuntui suorastaan kasvattavan siivet. Silloin Flidasta huokui jotain niin isoa ja vahvaa energiaa, että se oli minullekin voimaannuttavaa. Tamma ponnisti laukassa ylämäkeen, pyöristi selkäänsä ja kaulaansa, pärskähteli innostuneen kuuloisena ja hetken verran tunsin yhteenkuuluvuutta jollaista en koskaan ennen ollut sen kanssa tuntenut.

Siitä lähtien jousiammunta on ollut meille yhteistä tekemistä. Se oikeastaan tapahtui vähän itsestään, sillä huomasin vain yhä uudelleen ja uudelleen kiipeäväni Flidan selkään Rositan kautta ostamani jousen kanssa, ja jokaisella kerralla ymmärsin enemmän miten oikealta se tuntui. Satunnainen puuhastelu muuttui vähitellen systemaattiseksi harjoitteluksi, pitäessäni edelleen Rositaan yhteyttä verkon kautta ja saadessani häneltä tarvittaessa neuvoja miten jatkaa. Harjoittelu olikin tuottanut tulosta. Ei vain itsessäni, vaan Flidassa myös. Sen laukka pyöri jo paljon paremmin ja onhan sen peruskuntokin noussut huimasti.

Pysäytin Flidan, laskeuduin alas sen selästä ja annoin tammalle taskustani porkkanan palan.
”Joko sua jännittää?” Chai uteli siirtyessään lähemmäs. Hän ojensi kätensä silittääkseen Flidan otsaa sen paksujen jouhien alta ennenkuin hän tarjoutui ottamaan ohjat kädestäni. Yhtä matkaa lähdimme kävelemään maneesin reunoja pitkin, Flida verkkaiseen tahtiinsa Chain perässä kävellen.
”Mm. No vähän”, myönsin hetken mietittyäni.

En yleensä ollut jännittäjä tyyppiä, puhtaasti siksi etten ole kovinkaan kilpailuhenkinen, mutta esimerkiksi silloin jännitin ihan kunnolla kun kaksoset syntyivät. Nyt olin kuitenkin mennyt ilmoittautumaan Aihkian vaellustallin ratsastusjousiammuntakilpailuihin, joka oli Lapissa asti. Varmaan jostain hetken mielijohteesta, koska en osannut ajatella itseäni tai Flidaa samalla tavalla kilpailemassa kuin vaikka Marshall, tai Janna, jotka olivat molemmat myös lähdössä samaisiin kisoihin. Hakra on näyttävä ja Paahtis nopea. Piirteitä, joita kisahevosilla yleensä toivotaan olevan.
”Mut ihan positiivisella tavalla”, lisäsin kuitenkin pienen tauon jälkeen.

Olkoonkin, ettei Flida olisi nuorin tai nopein tai näyttävin. Se teki sitä koko sydämestään, ja minun silmissäni se oli maailman hienoin hevonen. Miksi emme mekin voisi mennä kokeilemaan jotain uutta ja hauskaa, varsinkin, kun niiden ei ole tarkoituskaan olla erityisen vakavamieliset kisat?
”No hyvä sitten”, Chai hymyili. ”Hyvin se menee! Mä kannustan täältä teitä.”
”Tack”, hymähdin. ”Niin ja kiitos, kun teet sen mun vuoron. Muuten mä en olis päässyt ees lähteen.”
”Eipä mitään! Tai ole hyvä. Ei ole iso vaiva.”
”Silti.”

Minun teki hirveästi mieli pysäyttää Chai siihen paikkaan ja suudella häntä. Ihan muuten vain, ihan vain koska hän oli. Kenties muuten olisinkin, mutta maneesin oven takaa kuului silloin vislaus ja pian se vedettiin auki.
”Mooi”, Janna tervehti meitä taluttaessaan Paahtiksen peremmälle.
”Älä laita kii, me ollaan just lähdössä”, ehdin sanomaan tervehdyksen jälkeen ennenkuin Janna ryhtyi vetämään ovea taas kiinni. Hän päästi ovesta irti ja asteli tammansa kanssa maneesin reunalla olevan jakkaran luo.
”Miten teirän harjootukset suju?” Janna kysyi nyökätessään merkitsevästi maalitauluja kohti.
”Ihan jees. Flidan kanssa kaikki on niin helppoo”, vastasin ja kurotin taputtamaan Flidan kaulaa. Siitä oli aina helppoa olla ylpeä, myös silloinkin vaikka kaikki olisi ollut ihan tavallista ratsastusta ilman pegasoksia tai taikavoimia.
”Niin moon ymmärtäny, soon kyllä ihanan oloonen tyyppi”, Janna nyökytteli.

Janna oli sillä kertaa tullut ratsastamaan ihan sileällä, joten keräilin maalitaulut pois Chain vielä kävellessä Flidan kanssa. Sen jälkeen meidän oli aika poistua ja käydä hoitamassa Flida tallissa ennen sen palauttamista takaisin pihattoon. Fanni pärjäsi jo vallan mainiosti vaikka sen mamma välillä lähtikin pidemmäksi aikaa. Se ei ollut enää toviin huudellut Flidan perään ollenkaan, saatika lähtenyt edes seuraamaan hakiessani Flidan töihin. Flida itse tuntui olevan ihan tyytyväinen saadessaan viimein kunnolla omaa tilaa, ja olihan Fannilla muutakin seuraa. Fifi jaksoi leikittää sitä väsymättä jos muista ei seuraksi ollut ja Typyn kanssa Fannilla tuntui aina olevan jotain pikkutammojen juttuja meneillään. Typy harvemmin pihatosta mihinkään lähtikään, joten Fannilla oli oikeastaan poikkeuksetta aina seuraa.

Talli oli ihanan hiljainen. Ulkona oli alkanut hämärtää ja sen päivän vierailijat olivat pitkälti käyneet jo aamulla. Flida seisoi käytävällä yhdestä narusta kiinni ja joi hartaasti sille antamaani pellavavettä. Chai harjasi piikkisualla sen kevyesti hionnutta karvapeitettä ja minä saatoin vain katsella vierestä. Suupieliäni nyki hymy.
”Tähän vois kyllä tottua.”
”Mihin?” Chai kääntyi heti katsomaan minua uteliaana.
”Tähän, et joku hoitaa mun hevosen pois ja vielä kävelyttää loppukäynnitkin.”
”Aa. Mä luulin että johonkin oikeasti hienoon juttuun.”
”Onhan tää ihan luksusta!”
Kietaisin käteni Chain ympäri takaapäin ja painoin kasvoni hetkeksi hänen hiuksiaan vasten. Hengitin hänen tuoksuaan ja mietin miten onnelliseksi se minut tekikään. Sitten kumarruin suukottamaan hänen poskeaan kerran, kaksi, kolme kertaa, jonka jälkeen Chaita alkoi jo naurattaa enkä osannut enää lopettaa.

”Kai sä tuut vielä käymään?” kysyin, kunhan olimme viimein saaneet tallissa kaiken valmiiksi. ”Voin heittää sut himaan sitten.”
”Voin mä hetkeksi. Mulla on aamulla töitä, mutta ei vielä ole niin myöhä.”
”Jes. Ees hetki riittää.”

Pohdin pitäisikö minun kysyä suoraan mitä me olimme, tai mitä meidän välillämme oli. Oliko Chai keksinyt sille jonkin nimen, pitikö sille löytää jokin kategoria ja asettua sen tekemään muottiin? Olisiko niin parempi tai helpompi, kun kaikki muutkin tekevät niin? Ja kun kaikki muut tuntuivat odottavankin jotain sellaista. Hopiavuoressa mikään ei säily salassa. Tai no, lähes mikään. Ne asiat, joista ei hiisku sanallakaan kenellekään saattavat hyvällä tuurilla pysyä poissa valosta, mutta kaikki muut.. Kaikki tietävät niistä muutaman päivän sisällä. Olin varma että meistä Chain kanssa oli puhetta ja pohdintoja, mutta kukaan ei ollut vielä tarttunut aiheeseen suoraan. Ehkei kukaan ollut vielä tarpeeksi varma kysyäkseen, koska siitä ei voinut olla kyse ettei ketään kiinnostanut. Talli oli täynnä toinen toistaan uteliaampia hevosihmisiä, ja hevosihmiset jos jotkut rakastavat puhua muiden asioista.

Eikai siitä olisi haittaa kysyä… Ehkä sitten, kun ajaisin Chain kotiin. Silloin ainakaan ei olisi ketään kuuntelemassa tai häiritsemässä. Voisin kysyä, ja elää sitten minkä tahansa vastauksen kanssa kun kerran olin ihan tyytyväinen näinkin.
Pieni osa minua kuitenkin tiesi, että voisin ehkä olla vieläkin tyytyväisempi jos Chai valitsisi juuri tietyt sanat, mutten tohtinut ajatella sitä liikaa. Miksi pilata jotain hyvää asettamalla sille liikaa odotuksia..?

Tapahtui pari päivää Aihkian ratsujousiammunta kisojen jälkeen.

Onneksi Noaa ei haittaa vaikka päätyikin vikalle sijalle, mut ei silti kerrota että mä tajusin vasta just ennen tuotoksen lähettämistä että näissä kisoissa oikeesti oli joku aihe luokalle….

“No, miten teillä meni?” Sonja kysyi hymyillen. Hän kuulosti aidosti uteliaalta, eikä laisinkaan katkeralta vaikka joutui itse jäämään pois.
Minua alkoi hymyilyttää kun mietinkin koko kisoja. Pudistin kuitenkin päätäni, joka sai Sonjan ilmeen muuttumaan hämmentyneeksi, vaikka tiesin että kasvoillani oli edelleen typerän näköinen virne.
“No?”
”Ihan siis jees, ei sillä. Monta pientä juttuu meni vaan pieleen, että ei me sijoille päästy. Silleen nätisti sanottuna.”
”Ai, höh.. Tylsä juttu.”
Kohautin olkiani.
”No jaa.. Ei mua se niin kiinnosta, kokemuksena oli kuitenkin magee.”
”Mitkä jutut teillä sitten meni pieleen jos meni kuitenkin ihan hyvin?”
”Arvioin välimatkoja surkeesti, et en saanu oikeen hyvää rytmiä koko hommaan. Sit häsäsin jotain omaa ja nokitin pari kertaa niin huonosti, et ammuin ulos. Yhdestä taulusta, mut kumminki. Ja, no.. Flida ei ihan pärjää noille nopeemmille hevosille, ja se tais olla koko reissusta vähän väsyny muutenki. Harvoinhan me missään käydään. Et sellasta, monta pientä juttuu määritti kokonaisuuden.”
”Aivan, aivan.. No mutta hei, pääasia että oli hyvä kokemus! Nyt vaan lisää treeniä, eiks vaan?”
”Todellakin.”

Noa ja Flida kisaradalla

Joku voisi väittää laiskaksi hevosten omistajaksi, joku taas todeta että kaksi kärpästä yhdellä iskulla!
Jos jotain, niin ainakin nuoremmalle arvokasta oppia miten jalkansa asetella myös metsikössä, kun mammalta koitetaan taas karistella kertymään ehtineitä kiloja.

Tähän piti tulla tarinakin, mutta nyt ei tule. Kuvan laitan kumminkin.

Fanni 3v maaliskuussa 2023