Etusivu › Foorumit › Tapahtumat › Hopiavuoren lännenratsastuksen teemaviikko 25.–29.11.2019
Tämä aihe sisältää 9 vastaukset, 2 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi Eetu Hopiavuori 4 vuotta, 11 kuukautta sitten.
-
JulkaisijaViestit
-
Tervetuloa Hopiavuoren hevostallin tiloissa järjestettävälle lännenratsastusviikolle! Mukana järjestämässä on myös Orange Wood Ranch, Newa Road Ranch, Ranch O’ Hara sekä kummitustalli Ansamaa kukin tavallaan!
Lännenratsastusviikko kestää maanantaista perjantaihin. Useampana päivänä tapahtumiin osallistuvien on mahdollista majoittaa hevosensa seuraaviin paikkoihin. Varaa majoituksesi ajoissa: paikat jaetaan ilmoittautumisjärjestyksessä. Voit varata majoituksen vastaamalla tähän viestiketjuun.
– Hopiavuoren hevostalli: 4 paikkaa
– Ponitila: 3 paikkaa
Otsonmäen kunnassa, Ilmajoella ja Seinäjoella on myös useita (evm) pikkutalleja, joilla hevosen majoittaminen onnistuu. Evm-tallien majoitukseen ei tarvitse ilmoittautua!Seuraavissa viesteissä esitellään Lännenratsastusviikon tarkempi aikataulu. Voit ottaa osaa yhteen tai useampaan tapahtumaan ja halutessasi tehdä tuotoksia myös ei-tarinallisista tapahtumista. Tähdellä (*) merkityt eivät ole tarinallisia tapahtumia. Jos ne kuitenkin inspiroivat kirjoittamaan tai piirtämään, tuotoksia voi julkaista tässä viestiketjussa. Kaikkia tarinoita, kuvia ja muita tuotoksia kommentoidaan ja arvostetaan!
Tarinallisten tapahtumien (valmennukset ja leikkimieliset trail-kilpailut) osallistumiset ja tuotokset lähetetään niiden omiin viestiketjuihin kutsujen ohjeiden mukaan. WRJ:n alaisten kilpailuiden tuotokset lähetetään mailitse kutsun ohjeiden mukaan. Kaikkia tuotoksia saa kommentoida positiivisessa hengessä!
Teemaviikkoon millä tahansa tavalla osallistuneet saavat palkinnoksi Hopiavuoren kunniamerkin. Lisäksi erillisiin kutsuihin (kisat, valmennukset) saavat päiväkohtaisen kunniamerkin.
-
1. Valmennus maneesilla klo 12:000: Barrel racing. Valmentajana Taneli Kairovuo.
Valmennukseen mahtuu 4 osallistujaa.
Kuittaus ei ole pakollinen, mutta toivottava. Kuittausta ei tarvitse lähettää osallistumisen yhteydessä.
Tarkemmat tiedot kutsussa.2. Valmennuksen yhteydessä barrel racing -lajiesittely. Esittelijänä Benjamin O’ Hara ja Hero sekä Taneli Kairovuo ja Aarre.*
Hero on myös myynnissä. Koeratsastus onnistuu Lännenratsastusviikon aikana. Tiedustelut ja ostotarjoukset voi lähettää suoraan Benjamin O’ Haralle. (Keskusta: Jesse.)
Heron kuva: Ranch O’ HaraHero on 7-vuotias Dineo Badillon (valmentanut mm. Hallavassa ja Ranch O’ Harassa) kasvatti. Se on luonteeltaan mukava ori, joka on kilpaillut jo paljon ja menestynyt hieman myös näyttelyissä. Heron mukaan tulevat sen kuvat ja tekstit. Kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä Benjamin O’ Haraan.
3. Valmennuksen jälkeen on mahdollisuus päästä kokeilemaan lajia O’ Haran ohjauksessa*
– kokeilemaan pääsee Bonolla ja Herolla
– myös omalla hevosella voi kokeilla, vaikka se olisikin enkkuratsu4. Illalla klo 18 lapsille järjestetään tynnyrinkiertokisat keppihevosilla.* Mukana on oltava oma ratsu. Ei ennakkoilmoittautumista. Luokka 1 on 10-vuotiaille ja nuoremmille, luokka 2 yli 10-vuotiaille. Kaikki osallistujat palkitaan ruusukkeella ja karkkipussilla.
(Tuloksia ei arvioida, mutta ne kommentoidaan. Tapahtumasta saa halutessaan kirjoittaa tähän viestiketjuun ja ansaita Hopiavuoren Länkkärimerkin. Kaikki osallistujat saavat päättää sijoituksensa itse, ja vaikka kaikki voivat halutessaan voittaa.)- Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten Eetu Hopiavuori.
-
1. Thomas Jordan esittelee Wild&Free&Hooves -järjestön toimintaa Hopiavuoren kentällä kello 12. *
Cupongin takaisilla aroilla vaeltaa villihevoslauma. Jotta lauma pysyisi elinvoimaisena ja sopivan kokoisena, yksilöitä on välillä lääkittävä ja joitain on otettava kiinni. Orange Wood Ranch toimii kiinniotettujen mustangien uudelleensijoittamiseksi yhteistyössä Wild&Free&Hooves -kampanjan, eläinsuojelujärjestön ja Green Feathers Farmin kanssa.
Orange Wood Ranchin mustangiensuojeluohjelman kautta markkinoille tarjotaan satunnaisesti adoptoitavissa olevia mustangeja. Hevosen adoptoiminen ei maksa mitään, ja sen mukaan tulee perustietojen lisäksi kuva. OWR ei koskaan ota sijoittamiaan mustangeja takaisin, mutta seuraa niiden elämää ensimmäisen vuoden ajan sopeutumisen varmistamiseksi. Vuoden lopulla se arvioi adoptoidun mustangin yhden, kahden tai kolmen tähden arvoiseksi ja myöntää omistajalle bannerin tunnustukseksi hyvästä työstä mustangien puolesta.
Buuriin kuva: Marjahilla, AnsamaaBuurii on Orange Wood Ranchin mustangiensuojeluohjelman kautta adoptoitu mustangi, joka on saanut tarinallisen kodin. Buurii on päässyt ihan fyysisesti paikalle Hopiavuoren kentälle.
Majina Ansamaa esittelee Buuriin:
Buurii on tulinen tuittupää, mutta hirvittävän lahjakas ja nopea oppimaan. Ori oli sellainen projektihevonen, jonka kanssa haluttiin vielä päästä joskus kilpailemaan lännenratsastuksessa. Se tavoite onkin jo toteutunut ja hyvällä menestyksellä. Aluksi Buurii oli ihan tyypillinen mustangi, joka selvästi pelkäsi kosketusta. Ei siinä kuitenkaan mennyt kovin montaa viikkoa, kun se bongattiin jo kerjäämässä rapsutuksia tallilaisilta. On se edelleen suhteellisen arvaamaton ja villi, mutta pikkuhiljaa orista paljastuu myös suloisen lempeitä ja kilttejä piirteitä. Uusiin tilanteisiin se menee helpoiten omistajansa Dochas Ansamaan kanssa, muuten voi tilanne äityä sirkukseksi. Miehestä on tullut hevoselle tukipilari, johon se turvautuu vaikeissa tilanteissa. Kaksikon yhteys ja ystävyys on omaa luokkaansa. Tänä päivänä kaksikko jatkaa syvemmän yhteyden luomista toisiinsa lähinnä kilpaillen ja maasta käsin. Muut eivät vielä saa ratsastaa Buuriilla, eikä kovin moni ole osoittanutkaan kiinnostusta, vaan lähinnä kiertänyt orin kaukaa kunnioittaen ja ihaillen.Buuriin esittelyn jälkeen Jordan esittelee kahta valokuvaa mustangeista, jotka ovat adoptoitavissa Orange Wood Ranchin kautta. Mustangit ovat Rusvaka ja Momoae.
Momoae. Line: konikfryzyjski, väritys: Hopiavuori.
Rusvaka. Line: whiteligtning, väritys: Hopiavuori.
2. Bradley McKinney esittelee Newa Road Ranchin mustangiensuojeluohjelmaa Hopiavuoren kentällä kello 12:30.*
Newa Road Ranch on ollut mukana mustangiensuojeluohjelmassa vuodesta 2018. Tila osallistuu mustangien suojelemiseen etsimällä sopivia koteja kiinni otetuille mustangeille. Osa hevosista myydään täysin käsittelemättöminä uusille omistajilleen, mutta osalle on jo opetettu ratsun töiden alkeet.
Crowbaitin kuva: Red Dirt ChoctawsMcKinneyllä on mukanaan Crowbait, Newa Road Ranchilla asuva mustangi. Crowbait oli kiinni otettaessa todella huonossa kunnossa ja ilman mustangiensuojeluohjelmaa ja adoptiota se olisi varmasti kuollut. Ori saatiin kuitenkin hoivattua melko nopeasti takaisin hyviin voimiin ja koulutettua ratsuksi. Niin hyvä ratsu siitä tulikin, että se on sijoittunut monesti lännenratsastuksen nopeuslajeissa sekä Trail-luokassa.
Apassin ja Mikaelin kuva: Mikael KontiokorpiApache Moon on Newa Road Ranchin kautta Suomeen adoptoitu mustangi. Se on fyysisesti paikalla isäntänsä Mikael Kontiokorven kanssa.
Mikael Kontiokorpi esittelee Apache Moonin:
Vaikka minulla onkin hevoskokemusta ennen Apassia, näin jälkikäteen olen sitä mieltä, että villihevonen ei sovi ensimmäiseksi omaksi hevoseksi. Apassi oli ollut jo jonkin aikaa vankeudessa ja se oli koulutettu ennen kuin se tuli minulle Newa Road Ranchilta. Silti se on erilainen kuin tuntemani kesyhevoset.
Apache Moon on monella tapaa kesyhevosia rohkeampi. Se ei koskaan pelkää mörköjä puskissa, eikä se pidä rajuakaan ukkosta tai raketteja oikein minään. Sen kanssa saa kuitenkin olla jatkuvasti varpaillaan, vaikka se onkin ollut jo kauan kesyhevosena. Se säikkyy yllättäen sellaisia asioita, jotka ovat muille hevosille normaaleja. Viime kesänä se koki kauhunhetkiä, kun ravistin puolityhjää vesipulloa sen edessä. Keväällä se puolestaan melkein talloi minut peloissaan, kun hengitti hieman höyryä kahvikupista. Koskaan ei voi tietää, miten Apassi suhtautuu arkisiin asioihin.
Apassi on nyt kilpahevoseni. En olisi pärjännyt yksin sen kanssa. Olen saanut apua Hallavan ratsastuskoululta. Aleksi on aina neuvonut ja auttanut, kun tuoreena hevosenomistajana taitoni ovat olleet koetuksella. Meitä on auttanut myös valmentajamme Jarmo Tamminen Hopiavuoren hevostallilta. Vaikka Apassin kanssa on ollut välillä vaikeaa, mustangit ovat vieneet sydämeni. Toisinaan minusta on kuitenkin vähän noloa ja liioittelua sanoa, että minulla on mustangi. Tavallisesti sanonkin, että Apassi on risteytysponi.
Saa tulla rapsuttamaan. Apassi tykkää.Newa Road Ranchin McKinney jakaa yleisölle lopuksi esitteen. Siinä kerrotaan kuvien kera kolmesta mustangista, jotka ovat tällä hetkellä adoptoitavissa Newa Road Ranchin mustangiensuojeluohjelman kautta.
Jos kiinnostut adoptoitavasta mustangista, ole yhteydessä suoraan Newa Road Ranchille.Oreo on puolivuotias mustantobiano ponikokoiseksi jäävä pikkukaveri, jonka iloinen luonne tuo Oreo-keksit mieleen yhtä selkeästi kuin sen ulkomuotokin. Oreo otettiin poikkeusluvalla kiinni jo varsana, sillä sen Jojo-emä jouduttiin lopettamaan sen loukkaannuttua. Oreosta saattaisi kuoriutua hyvin koulutettuna vaikka ihana pikku lastenponi, mutta tietenkin ammattilaisen on ensin koulutettava sitä. Oreota ei myydä leluksi.
Raindancer on erityisen arka ja ujo hevonen, jota on koulutettu ja käsitelty jo jonkin verran. Koulutuksessa on tapahtunut kuitenkin hieman vahinkoja, joiden vuoksi on huomattu, että Raindancer on esimerkiksi paukkuarka. Tästä ruunikontobianosta on odotettavissa voimakkaasti omaan ihmiseensä kiintyvä niinkutsuttu yhden miehen hevonen.
El Caramella olisi saattanut olla laumansa seuraava johtajatamma, jos olisi saanut kasvaa vapaana. Tällä vuoden vanhalla hevosella onkin ihmisten näkökulmasta vaikea, vahva luonne. El Caramella etsii sellaista kotia, jossa sitä ymmärrettäisiin ja koulutettaisiin varmoin ottein. Hevosen tahdon murtamiseen pohjautuvassa vanhanaikaisessa koulutuksessa El Caramelista tulisi helposti vaarallinen. Oikein koulutettuna tammasta saattaa tulla vaikka kuinka kyvykäs ratsu, sillä sillä on itsetunto kohdallaan.
-
1. Kello 12 western trailin lajiesittely Hopiavuoren maneesilla.* Esittelemässä Benjamin O’ Hara Herolla ja Mikael Kontiokorpi Apassilla.
2. Esittelyn jälkeen on mahdollisuus kokeilla lajia.*
– ratsuina Hero ja Bono
– omallakin hevosellaan saa tulla kokeilemaan, vaikka se olisi enkkuratsu3. Kello 16 aloitetaan trail-tuotoskisat ei-länkkäreille. Kilpailut on suunnattu englantilaisittain koulutetuille hevosille ja niiden ratsastajille. Kilpailuun saa osallistua, jos ratsukko ei ole aiemmin sijoittunut lännenratsastuskilpailuissa. Luokka sopii ihan kaikille ja se on mahdollista suorittaa myös taluttaen. Tuomarina Nelly Jokikannas. Viimeinen ilmoittautumispäivä 26.11.2019.
Tarkempaa tietoa kilpailukutsusta.4. Kello 18 valmennus maneesilla: Western trail. Valmentajana Benjamin O’ Hara.
Mukaan mahtuu 4 ratsukkoa.
Valmentaja puhuu englantia.
Tarkemmat tiedot kutsusta. -
1. Kello 16 epävirallinen halter-luokka (match show) lännenratsuille ja kunnialännenratsuille (avoin kaikille).
Hevonen voi olla piirretty tai valokuvallinen. Sillä on oltava jonkinlainen kuva. Kuvan ei tarvitse olla rakennekuva.
Tapahtumaan etsitään ulkopuoliset tuomarit.
Lisätietoa kutsusta.2. Kello 18 maneesilla esitellään hevostarvikeliikkeiden lännenratsastustuotteita hevosille ja ihmisille. Mukana on ainakin Apples&Boots.*
3. Tuote-esittelyiden jälkeen seuraa talliesittelyitä.*
-
1. WRJ:n alaiset tarinakilpailut Hopiavuoren maneesissa kello 17 alkaen.
Viimeinen ilmoittautumispäivä torstaina 28.11.!
Tapahtumaan etsitään ulkopuoliset tuomarit.
Lisätietoa kutsussa. -
02207THOMAS JORDAN, Wild&Free&Hooves-järjestön edustaja
Thomas Jordan ei ollut koskaan elämässään nähnyt niin paljon vettä kuin mitä hänen allaan Atlantin valtameressä juuri parhaillaan velloi. Hän oli yksinkertainen mies, jonka buutsit olivat tukevasti maankamaralla eikä lentäminen pilvissä todellakaan ollut hänelle tyypillistä. Hän ei mitenkään voinut käsittää, kuinka niin paljon metallia, ihmisiä ja hevosia saattoi kiitää ilmojen halki, ja yritti olla ajattelematta asiaa liikaa – mielikuva sai nimittäin aikaan vatsanpuruja. Utuinen sini vain jatkui ja jatkui, mutta sen sijaan, että olisi nautiskellut harvinaisesta lintuperspektiivistä läpi pienen pyöreän ikkunan, hänen silmänsä olivat tiukasti valokuvassa, jota piti kädessään. Toinen hiestä kostunut koura puristi uutta lehmipojan hattua.
Hänen ei olisi pitänyt jättää vanhaa uskollista hattuaan kotiin. Ilman sitä tuntui kuin pää olisi puuttunut. Se oli kaiken lisäksi hänen onnen hattunsa. Mitä tahansa saattaisi nyt sattua ilman sitä. Vielä viikko takaperin oli tuntunut hyvältä ajatukselta ostaa uusi tätä tärkeää tilaisuutta varten – klinikkaa kaukomailla – mutta juuri nyt hän ei ollut asiasta enää yhtä varma.
Lentokone notkahteli kuin kumpuraisella tiellä ja humisi korvia huumaavasti. Valokuva luiskahti hänen liukkaista sormistaan käytävälle. Hän tarttui rystyset valkoisina käsinojiin ja rukoili turvallista laskua, vaimonsa ja pienen poikansa kasvot ummistetuissa silmissään välähtäen.
Mutta lentokone ei pudonnutkaan. Se vakautui jälleen hetken kuluttua ja jatkoi matkaansa läpi ilman vastoin kaikkia luonnon ja Jumalan lakeja.
”Kaikki hyvin?” hänen matkakumppaninsa kysyi käytävän vastakkaiselta penkiltä, pidellen lattialle pudonnutta valokuvaa. Thomas pyyhkäisi hikeä otsaltaan.
”Ei ihmisen kuuluisi olla näin korkealla, niin lähellä taivaita…”, hän mutisi. ”Se voi vaikuttaa liian nenäkkäältä. Uteliaisuus kissankin tappoi.”
”Et ole paljon lentänyt, vai mitä?”
”En, enkä tämän jälkeen enää koskaan aiokaan.”
”No, kaipa sitä voisi ottaa laivareitin takaisin kotiin, mutta siinä menisi sitten joulu.” Dewn ojensi valokuvan takaisin ja hymyili melankolisesti. ”Kaipaatko heitä?”
Mary ja Samuel katsoivat kuvasta Thomasiin ja heidän kasvonsa valoivat häneen miehistä urheutta. Iäkkään miehen rintaa puristi.
”He ovat kaikkeni. En kestäisi ajatusta, etten koskaan näkisi heitä enää…” Hän asetteli valokuvan huolellisesti flanellipaitansa taskuun, sydäntään vasten. Hän ei huomannut varjoisaa ilmettä matkatoverinsa kasvoilla. ”Varmasti sinäkin ikävöit pikkutyttöäsi?”
”Kyllä”, Dewn vastasi hiljaa. Lentokone muljahteli taas. Thomasin leuka kiristyi ja hän tarttui uudelleen käsinojiin. Hän toivoi, että matka päättyisi pian.*
Se oli kaikki hänen uuden hattunsa syytä.
Hän unohti sen lentokoneeseen. Hän oli niin helpottunut saatuaan kaksi jalkaansa taas maahan, ettei edes huomannut minkään puuttuvan ennen kuin vasta lentokenttähallissa. Nopeammilla jaloilla kuin hänen ruosteiset omansa, Charlotte kipaisi takaisin etsimään sitä ja palasi reilun ajan kuluttua kirottu hattu mukanaan.
Heillä oli ongelmia päästä läpi porteista. Dewnillä ja Charlottella oli myös Suomen kansalaisuus, mutta Thomasin passista viranomaiset olivat jostain syystä kiinnostuneita. Kahden hevosen kanssa heidän piti odotella kauemmin, kuin Thomas oli valmistautunut, ja kaikenlaisten hankaluuksien sekä levottoman lyhyen yön jälkeen Helsingissä, aamulla anivarhain he lopulta pääsivät jatkamaan matkaansa. Matka tyssäsi tosin noin puolen tunnin perästä, kun hevoskuljetusautoon tuli vikaa.
Kuusi tuntia myöhässä aikataulusta, he lopulta saapuivat määränpäähänsä yhdessä varhaisen iltahämärän kanssa. Väsyneenä, nälkäisenä ja jo nyt koti-ikävää potien, Thomasin yleensä hyväntuulinen mieliala oli lopussa ja hän kommunikoi loppuajan matkasta lähinnä murahduksilla. Hän ei ollut laittanut maisemista mitään merkille ja pohti elämänsä todennäköisesti kamalimman reissun aikana ainoastaan seuraavaa kunnon Maryn lihapihviateriaa sekä pään painamista mukavaan tyynyyn.
Mikä oli tuntunut lähinnä muutamalta tunnilta, hänen herätyskellonsa pärähti ja herätti hänet siistissä, yksinkertaisessa hotellissa Seinäjoella. Hän oli tottunut lyhyisiin yöuniin, pitkiin matkoihin satulassa maitten ja mantujen halki säässä kuin säässä, sekä selviytymään villissä erämaassa marjojen, juurien ja kalastuksen armoilla, mutta nykyaikainen kaupunkimiljöö oli hänelle liki tuntematonta ja hän koki heti olonsa vieraaksi ja ahdistuneeksi silmät avattuaan ja nähdessään vastassaan kylmän, koruttoman kiviseinän.
Sänky oli ollut liian pehmeä, huoneen ilma kuiva. Hän nilkutti ikkunaan ja vetäisi verhoja auki: ulkona maassa oli kevyt puuterimainen kerros tuoretta lunta. Sitten puhelin soi.
”Thomas Jordan.”
Pirteä naisen ääni tervehti häntä. ”Hyviä huomenia. Ollaankos sitä perillä ja valmiina?”
”Valmiina?” Thomas heilautti yhdellä kädellä matkalaukkunsa kannen auki etsiessään parempaa paitaansa. Hänellä oli silti yhä omituinen olo, kuin olisi noussut väärällä jalalla sängystä. Hän kasasi vuoteelleen kansion; ruttuisen ruutupaperin täynnä suttuisia merkintöjä ja tekstiä; nivaskan yhdistyksen esitteitä, joiden kannessa hevosia laukkasi alas rinnettä ja jossa luki: ’Wild&Free&Hooves – Kanadalaiset mustangit’; sekä lopulta vihdoin hakemansa oranssin ruutupaidan. ”Aika lailla.”
”Mainiota. Kuinka lento sujui? Ikävää, että teillä tuli ongelmia kuljetusauton kanssa. Pistä minulle tulemaan kaikki ylimääräiset kustannukset. Saitko osoitteen ja kartan klinikkapaikalle?”
Thomas kaivoi farkkujen taskusta toisen, sitäkin ryttääntyneemmän paperinpalan. ”Jep.”
”Hienoa. Omistajan nimi on Eetu Hopiavuori, Silverymountain’s Horse Stables. Lähetän sinulle vielä hänen puhelinnumeronsa kaiken varalta. Esittely on keskiviikkona ja alkaa kello kaksitoista. Puhe oli, että paikalla kannattaisi olla hyvissä ajoin. Jos on kysyttävää, soita, Thomas.”
Parranharjauksen, tuhdin aamupalan sekä kupillisen mustaa kahvia jälkeen kanadalaiset lähtivät hakemaan paikalliselta pikkutallilta vuokraamistaan tiloista toista matkaan mukaan otetuista hevosista ja ajoivat lainatrailerilla kohti pikkupaikkaa nimeltä Otsonmäki.
Hopiavuori ei ollut hopeanhohtoinen, vaan punalautainen, eikä liiemmin vuori. Ilmeisestikään näillä seuduin ei vuoristomaisemaa ollut missään, vaikkakin kallioita löytyi. Se oli yksinkertainen paikka. Vuokra-auton navigaattori (jota Thomas kutsui ”hölöttäjäksi”) opasti heidät päätieltä syrjään ja sen kautta pian hiekkaiselle pihatielle tallipihaan.
Saatuaan Otawan ulos kopista, Charlotte lähti sen kanssa omille teilleen Dewn mukanaan neuvoja jaellen valmistautuakseen tynnyrinkiertovalmennukseen. Thomas taas etsi käsiinsä paikan isännän. Hän oli jokseenkin odottanut ehkä iäkkäämpää herrasmiestä, mutta Herra Hopiavuori olikin nuoren näköinen, miellyttävä miekkonen, jolla oli suora, kirkas katse sekä rehellinen, työtä pelkäämätön asenne. Thomas tykästyi häneen heti.
Keskiviikko oli Thomasin päivä ja häntä jännitti. Hän ei yleensä pidellyt pitkiä puheita, vaikka kuulumisia tuttavallisesti puolituttujenkin kanssa mielellään vaihteli, eikä asiaa auttanut se, että niin Raicyllä, kuin W&W&H:n puheenjohtajalla oli korkeat odotukset. Hän esitteli yleisölle villihevosjärjestön toimintaa ja valokuvia niistä kahdesta hevosesta, jotka olivat adoptoitavissa. Häntä ilahdutti suuresti nähdä tuttua rautiasta oria, jonka viimeksi Kanadasta lähtiessä muisti olleen pahasti arvilla ja hurjaluontoinen. Nyt se oli hyvinvoiva ja sitä käsittelevä tomera nainen asiantuntevan oloinen. Charlotte sai myös kertoa Orange Woodin omasta mustangiprojektista, Karmasta, jonka kouluttamisesta tosin oli Dewn pääasiallisesti vastannut aivan omin neuvoin.
Klinikan jälkeen Thomas ajautui juttusille myös toisten cowboyiden kanssa, jotka olivat eksyneet kuka mistäkin Hopiavuoren lännenratsastusviikkoa viettelemään. Heti stetsonit ja parin buutseja nähdessään Thomasin mieli parani ja hän tunsi olonsa kodikkaammaksi. Erityisesti yksi aussikaveri, joka piti sen päivän klinikkaa, jäi kohteliaasti hänen kanssaan puhumaan lämpimiä ja Orange Wood Ranchin kuullessaan kertoi tietävänsä paikan: oli ollut aiemmin mukana mustangiretkellä ja muisteli sen olleen hieno kokemus.
”Hauska nähdä, että tällaista järjestetään”, hän sanoi pyörivällä, lämpimällä aksentillaan. ”Surray ei uskonut, että näin pohjoisessa edes voi elää. Hän on aina kuvitellut, että näin ylhäällä on vain jääkarhuja, kun meillä taas on kenguruita.” Mies naurahteli ja hieroi tummaa auringonkärventämää sänkeään.
Thomas sen sijaan huokaisi. ”Olemme vähenevä luonnonvara, sinä ja minä. Mistä enää löytää kunnollisia, luotettavia työntekijöitä maatiloille? En tiedä teidän osasta palloa, mutta ei meitä enää niin montaa ole, aitoja cowboyita, kun kaikki tämä tekno- ja digihömpötys korvaavat ihmiset… Robotit. Kohta ne kävelevät ja puhuvat, heittävät lassoa ja kippaavat lantaakin. Hyvä ol’lord, mitä Hänkin ajattelee.” Tyttö kädessään tuo Paholaisen laite käveli miesten ohi silmät siihen liimautuneena ja tuskin eteensä nähden. Thomas tunsi olevansa vanha kuin itse Taivas ja omituisen voimaton vääjäämättömän epävarman tulevaisuuden edessä. ”Osaako nuori sukupolvi enää kunnioittaa isiemme perintöä?” hän sanoi surullisesti. Hän ajatteli lähes kolmivuotiasta poikaansa, joka oli juuri alkanut puhua ja kiinnostunut mollamaijoista. ”Maailma muuttuu, O’Hara.” Hän ravisteli päätään. ”Maailma muuttuu.”-
Thomas on sellainen hahmo, jota en olisi ensimmäisenä tällaisen reissun uskonut jännittävän ja jopa pelottavan, mutta jo kun sain asiasta vähän vihiä etukäteen, sellainen istuikin hänen hahmoonsa tosi hyvin. Thomasilla on kuitenkin rakas idyllinen perhe kotona, jonka valokuvalla osoitatkin, ja onhan Hopiavuoreen ihan loputtoman pitkä matkakin! Lisäksi musta on aina jotenkin tosi suloista huomata, että joka hahmolla on heikkoutensa. Sitä paitsi Thomashan on supermies: pelkäämättömyys ei ole rohkeutta, vaan rohkeutta on tehdä mitä haluaa tai täytyy, vaikka välillä pelottaakin! Vielä herttaisemman inhimillistä on se, että Thomasia jännittää puhua villihevosista, kun on hänen oma vuoronsa. Kyllä jännittäisi muuten minuakin!!
Rakastan yksityiskohtia tarinassa ja kuvauksessa. Esimerkiksi pienet ilmakuopat ja Thomasin looginen reaktio niihin ovat musta juuri sellainen hieno yksityiskohta. Toinen ihana juttu on Thomasin uusi hattu. Se edustaa minulle tässä tarinassa sellaista pyhävaatetta, joka laitetaan päälle pienestä epämukavuudesta huolimatta, jotta voidaan kunnioittaa toisen juhlaa. Ja kun hattu vielä seuraa Thomasin mukana läpi tarinan, niin se on erityinen hänellekin. Vaikka olisihan oma tuttu hattu mukavampi.
En epäile yhtään, etteivätkö Thomas ja Eetu löytäneet yhteistä säveltä kielimuurista huolimatta. Heissä on loppujen lopuksi niin paljon samaa, että yhteistyön luulisi onnistuneen.
Mutta voi Thomas, et sinä ole vanha kuin Taivas. Virtuaalimaailman kansallisaarre sinä kuitenkin olet, kun tulit kertomaan kaikille, myös teknologiasukupolvelle, millaista elämää elävät kanadalaiset mustangit, ja muutenkin. Kiitos yhteistyöstä, ihanasta tarinasta ja mustangiklinikasta!
-
-
Benjamin O’HaraAustralian auringosta kylmään Suomeen
“Bloody ‘ell”, vuodenaikaan nähden vielä vähän turhan paksuun talvitakkiin sonnustautunut mies parahti heti autosta ulos astuttuaan. “Just as Oi thought Oi’d be gettin’ rid of this bloody winter!” hän jatkoi, paksua Australian aksenttia vääntäen. Epämieluisasta säästä huolimatta hänen elämää nähneille kasvoilleen kohosi aurinkoinen hymy, ja stetsoniaan peukalonsa sekä etusormensa välissä kevyesti nyökäyttäen hän tervehti pihalle kertynyttä katsojakuntaa.
“G’day, name’s Benjamin. Mighty fine meetin’ ye lot.”Benjamin ei koskaan ennen ollut vieraillut suomessa, eikä hän juurikaan ollut perehtynyt sen kulttuuriin, tai oikeastaan mihinkään. Vain ystävättärensä Dineon ansiosta Benjamin tiesi tärkeämpiä seikkoja, kuten miten sanoa terve ja kiitos, ja että sieltä päin saatava ruoka on mautonta. Hän ei kuitenkaan turhia huolehtinut, vaan ronskin askelin käveli tarttumaan tilan omistajan – ainakin oletettavasti kyseessä oli omistaja – kädestä kiinni ja ravisti sitä tuttavallisesti.
Kuuntelet sitten tarkasti kun sinulle puhutaan, etkä puhu päälle. Suomalaiset eivät pidä siitä, he ovat hiljaista väkeä. Pitää antaa puhua, oli Dineo muistuttanut sata kertaa. Melko pian Benjamin ymmärsi että miksi. Hänen ravistelunsa uhri oli kyllä tilan omistaja, mutta muutoin Aussilla oli vaikeuksia ymmärtää mistä tämä Hopiavuori Eetu oikein puhui.Ja tässä välissä kaikki sivulliset katsojat varmasti miettivät yhtä lailla tuleeko näiden kahden kommunikoinnista yhtään mitään, Eetu vahvasti pohjanmaan murteista englantia puhuen ja Benjamin omaa pyöreää ja vänkyrää aksenttiaan viljellen. Vaan kuinka ollakaan, yhteinen kieli tuntui löytyvän ainakin tarpeeksi hyvin, että Benjamin pääsi alkupuheiden jälkeen purkamaan hevosiaan trailerin kyydistä. Mukaansa hän oli valinnut kaksi luotettavinta oriaan, joista toisesta hän oli vähitellen päättänyt luopua. Kiirettä hän ei orin myynnin kanssa pitänyt, sillä tallissa olisi sille aina tilaa. Nyt kuitenkin muutoksien tuulien alta Hero voisi hyötyä uudesta kodista, jossa se pääsisi loistamaan.
Benjamin sai kunnon kierroksen itse isännän ja muutaman muun paikalle jääneen voimin. Hekin toki esittelivät itsensä, mutta nimet eivät millään jääneet matkasta voipuneen, joskin siitä huolimatta pirteän oloisen Australialaisen päähän. Ehkä hän ehtisi ne vielä oppimaan. Tai keksisi omat nimet kaikille, on se ennenkin toiminut.
Kierroksen jälkeen Benjamin saatettiin tupaan, joka oli myös isännän koti.
”No johan on”, Australialainen totesi ympärilleen kodikkaan näköisessä keittiössä katsellessaan. ”Ja minulle kerrottiin että suomalaiset ovat äreää sakkia!”
Benjaminin nauru kumpusi syvältä sydämestä saakka. Juuri sellaisella tavalla hän nauroi että muitakin alkoi väkisin naurattamaan, vaikkei mitään edes rahtusen hauskaa ollut tapahtunut.Kahvitarjoilu ei ollut Benjaminista ollenkaan kummoisempi. Ylipäätään ensivaikutelma suomesta oli ollut kaikkea muuta kuin mitä hän oli odottanut, mikäli kurjaa säätä ei otettu lukuun. Mies pisti mieleensä muistiin että heti kotiin palattuaan hän voisi Dineolle sanoa, ettei naisen varoitukset ollenkaan pitäneet paikkaansa.
-
Onhan se kurjuus usein asenteesta kiinni. Benjamin ei taida sitä tietää, mutta tiedostamattaan näyttää silti elävän sellaisen asenteen mukaan. Kuulostaa nimittäin siltä, että kylmästä säästä huolimatta kaikki järjestyy. Yhteisen kielen puuttuminenkin on sellainen pikkuseikka, josta pääsee ylitse, kun yrittää. Onneksi isännänkin kunniaksi voidaan sanoa se, että vaikka hän ei aina osaa, ja vaikka hänen englantinsa on rallienglantia, hän ei pelkää yrittää puhua.
Dineon kuvaus suomalaisista kuulostaa kyllä siltä, että siinä saattaa ollakin totuuden siemen. 😀 Hänellähän on suomalaisista ensimmäisen käden kokemusta. Vaan nyt on Benjaminillakaan, eivätkä lie suomenmaan asukkaat olekaan niin röllejä, kuin annetaan aina ymmärtää. Vaikka osansahan siinä on Benjaminilla, joka osaa varmasti keskustella niin erinomaisesti, että saa muitakin vedettyä mukaansa.
Havaitsin, että Hero taisi löytää uuden tarinakodin! Toivottavasti kaupat menevät hyvin, niin että se saa jatkaa tarinaansa. Eiköhän Benjaminkin tapaa sen vielä, mikäli se jää virtuaalimaailman tarinayhteisöön.
-
-
JulkaisijaViestit