Tämä aihe sisältää 9 vastaukset, 6 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Jilla 5 vuotta, 3 kuukautta sitten.
-
Viestit
-
Mitä tapahtuukaan aina niin iloisen Veronikan elämässä tallin ulkopuolella? Katso huominen jakso!
@nikanmaailma -
Onnenkantamoinen
Loppukesän lämmin tuuli silitteli poskiani, kun katselin tarhan perukoilla hääräilevää Pitkoa*. Reilun kahden vuoden jälkeen ravurista oli kuoriutunut mitä mukavin maastoilukaveri, metsäilemässä olimmekin olleet taas viimeiset pari tuntia. Aurinko oli jo miltei laskenut, kauniit oranssin sävyt heijastuivat raamikkaasta hevosesta ja teki rautiaasta punertavan. Hevosen karva kiilteli päivän viimeisissä auringonsäteissä ja minä hymyilin.
Se oli kesä 2018. Silloin ei tullut mieleenkään, että tulevina kesinä en saisikaan enää katsella sitä entistä ravuria kuin kalleinta taideteosta. Syyskuu 2018 oli elämäni hämmentävin syyskuu. Heti ensimmäisellä viikolla sain kotiini rakkaan Hippa**-koiran, ja siitä kaksi viikkoa eteenpäin Pitko yritti tarhan aidoista läpi. Pitkon koivet menivät sotkuun ja raukka veti kuperkeikkaa taittaen niskansa siinä rytäkässä. Onneksi tallin omistajan mies oli paikalla ampumassa pojan heti. Nyt Pitkon onnettomuudesta oli kulunut puoli vuotta, mutta mielessäni se hevonen oli silti aina. Tuntui kuitenkin tyhjältä, ikävöin tallille.
No, mitä tekee kaltaiseni toimelias ihminen? Kyselin Facebookissa kylän puskaradiosta, josko kellään olisi tarjota hevosta satunnaiseen ratsasteluun ja vaikka tallia siivottavana. Taisi mennä kaksi minuuttia, kunnes sain viestin Jilla Katveelta. Hän kyseli, olisinko kiinnostunut vuokraamaan pian 3-vuotiaaksi kääntyvää veikeää puoliverioria ja laittoi kuvankin perään. Hevonen oli komea, lupaavan näköinen ja kuuloinen. Ihastelin poikaa, mutta totesin tällä kertaa etsiväni jotakin leppoisampaa harrastuskaveria.
No se kuitenkin jäi mieleeni pyörimään se Onni, joten laitoin kuitenkin Jillalle viestin. Pienen juttutuokion kuluttua minulla oli vuokrahevonen. Tai siis vuokrahevosenraakile. Ehkäpä tämä oli juuri se onni, mitä elämääni tarvitsin.
* Pitko oli 15-vuotias rautias ranskanravuriruuna, jota Veronika vuokrasi kolme vuotta. Veronika auttoi entisen ravurin ratsukoulutuksessa ja sai siitä täydellisen maastokaverin. Syksyllä 2018 Pitkolle sattui vakava onnettomuus ja hevonen jäi sille tielle.
** Hippa on Veronikan puolivuotias whippetnarttu, jonka kanssa Veronika harrastaa koiratanssia ja pyörähtelee satunnaisesti näyttelyissä.-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten
Nika. Syy: Otsikko
-
Jaiks, miten karu kohtalo Pitkolla! Aavistelen, että tästä hevosesta tullaan kuulemaan vielä usein. Vaikka vaan lyhyinä mainintoina tai enemmän muistellen, mutta kuitenkin. Alussa siitä luodaan lukijalle niin selvä kuva, varsinkin Nikan kiintymys tätä hevosta kohtaan tulee esille vahvasti ja pystyn kuvittelemaan tämän myöhäisen kesäillan jossa Pitko laiduntaa. Kaunis ja samalla haikea alku tarinalle!
-
Jo tätä juttua ekan kerran viimeyönä lukiessani ilahduin siitä, miten eri tavalla esittelet hahmosi, kuin mitä yleensä on tapana. Huomioni kiinnittää heti se, että tällä hahmolla on ihan aito virtuaalinen tausta, joka tietenkin vaikuttaa hänen kokemuksiinsa uudesta elämästä Hopiavuoressa. On todella jännittävä ajatus lähteä liikkeelle tällä tavalla, että esittelee taustan, jota vasten uusiakin juttuja tulee lukea. En ole koskaan ennen tannut törmätä tällaiseen: tosi monesti hahmo ikään kuin avaa silmänsä ensimmäisen kerran vasta tallipihassa, eikä sen edellisillä hevosilla ym. ole luonnetta, persoonaa ja nimiä! Historian kuvaus vei minut siis heti mukanaan.
Saa nähdä, miten Nika tulee toimeen Onninsa kanssa! Hänhän voi rakastua vaikka kuinka, vaikka Onni ei ollutkaan ihan sitä, mitä Nika aluksi etsi. Tai hän voi vihastua ja todeta tehneensä virheen. Tätä tarinaa pystyy jatkamaan mihin vain, ja haluaisin heti lukea uusista käänteistä.
Ilahduin heti myös tekstisi tasosta. Tässä on herran tähden pilkutkin paikoillaan tuhat kertaa nätimmin kuin minulla! (t. äikänope) Puhumattakaan kaikesta muusta oleellisemmasta hienosäädöstä. Voi vitsit!
-
Tulin kehumaan tähtiä! Tosi kiva ja itselle ainakin uudenlainen tapa esitellä tekstin ulkopuolella tarinaa 😀 . Täysin uudet tuttavuudet pääsevät näin mukaan helposti tarinaan, ilman että teksti ’katkeaa’ selittelyihin!
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten
-
Illanvirkku bemarikuski
Olin tulossa Helsingistä, suoraan lentokentältä. Saatoin olla vähän kahjo, mutta minun oli päästävä vielä tallille. Olin napannut Hipan vanhempieni luota kyytiin matkan varrelta. Painoin pahvimukin kannen kiinni ja hörppäsin kahvia harppoessani takaisin autolle. Irvistin kuuman kahvin polttaessa kieleni, mutta hörppäsin heti perään uudestaan.
Hyppäsin takaisin rattiin, vielä muutama kymmen kilometri jäljellä. Kesärajoitukset olivat tähän asti pelastaneet minut hermoromahdukselta, edessä oleva hiekkateiden armeija ei saanut minua hymyilemään. Pitäisikö kuitenkin muuttaa Helsinkiin? Ei, en ollut mikään kaupunkilaismuidu. Pienellä paikkakunnalla minä viihdyin, vaikka aika ajoin kaipasinkin pääkaupungin herkkuja.
Ajoin kotona pysähtymättä kohti tallia ja pohdin. Minua hieman ahdisti se, etten ollut käynyt tallilla pariin viikkoon ollenkaan. Ystäväni oli ilmoittanut minulle päivän varoitusajalla, että me lähdettäisiin Irlantiin. Ja sinne me myös lähdettiin.
Irlannissa oli mahtavaa. Dublin ja Howth tuli koluttua hyvin läpi, mutta siistein asia reissussa oli Alice Cooperin keikka. En ollut mikään keikkaihminen, mutta Alice Cooperin olin aina halunnut nähdä. Keikka oli vanhassa teatterissa, jonka punaisiin samettikalusteisiin teatraalinen show istui täydellisesti. Nyt voisin kuolla onnellisena, niin me ystäväni kanssa vitsailimme.
Havahduin haaveistani, kun tallin parkkipaikka näkyi jo. Parkkeerasin rakkaan bemarini Nellyn asuntoauton viereen ja hyppäsin ulos. Päästin pentukoirani kontista, Hippa veti pienen spurtin parkkipaikalla ja palasi sitten pyörimään jalkoihini. Juostessaan Hippa näytti kompuroivan liian pitkiin jalkoihinsa, nauroin sille.
Aurinko oli jo lähes laskenut ja musta auto kiilteli ilta-auringossa. Moni ehkä piti minua vähän hassuna, mutta pidin autostani paljon. En niin paljoa kuin pentukoirastani, mutta hyvänä kakkosena tuli bemari. Sillä oli nimikin, Alfa. Kaivoin puhelimeni taskusta ja työnsin Hipan selkäni taakse. Otin nopeasti kuvan autosta ja lähdin sitten nenä kiinni puhelimessani sekä Hippa jaloissani kohti tallia.
Naureskelin ääneen keksimälleni kuvatekstille*, vaikka eihän siinä oikeasti ollut mitään hauskaa. En uskonut kenenkään olevan enää tähän aikaan tallilla, joten survoin puhelimeni taskuun ja avasin satulahuoneen oven sen enempää ajattelematta.
Säikähdin ihan tosissani, kun oven takaa minua katsoikin hölmistyneen näköinen nuori mies harjalaatikko sylissään. Köhäisin ja posket hiukan punertaen etsin katseellani Onnin tavaroita.
”Oon Onnin tiimistä, Veronika. Moi”, takeltelin itseäni esitellessä. En ollut varautunut äkilliseen sosiaaliseen kontaktiin.Mies siirsi laatikkoa vapauttaakseen toisen käsistään ja heilautti kättänsä.
”Tiitus, oon töissä täällä”, mies hymyili varovasti ja suuntasi pois satulahuoneesta. Tiitus heitti huvittuneen katseen häntäänsä vispaavaan Hippaan. Jep, koirani on parempi sosiaalisissa tilanteissa kuin minä. Noniin, annoin varmasti hyvän ensivaikutelman. Iskin käteni otsaani miehen poistuttua näköpiiristä. Välillä mietin, että voisi opetella olemaan normaali.Nappasin Onnin harjaboxin mukaani ja vein sen orin karsinalle. Hevoset olivat jo sisällä, se sisälsi siis myös Onnin. Ajattelin kuitenkin päästää Hipan pissalle ennen maneesiin siirtymistä, joten jätin harjaboxin siihen ja kutsuin Hipan mukaani.
Ja taas. Avasin tallin oven ja Tiitus oli juuri avaamassa sitä toiselta puolelta virkeän oloinen siro varsa talutuksessaan. Säikähdin, taas vaihteeksi, ja melkein tukehduin itseeni.
”Siun pitää lopettaa tuo miun säikyttely, okei?” huokaisin hieman vitsilläni. Tiitus kuulosti kuitenkin huolestuneelta pyydellessään anteeksi. Pyöräytin vain päätäni ja sanoin, etten ollut kauhean tosissani. Varsa tuuppasi minua, enkä voinut olla huomioimatta sitä.
”Onpa suloinen otus. Onko se siun oma?”, kysyin ja sain vastaukseksi nyökkäyksen sekä varsan suuntaan osoitetun vilpittömän hymyn.
”Meidän pitää joskus tehdä yhdessä hevosten kanssa jotain, kun Onnikin on vielä ihan kakara”, hymähdin ja mieleeni tuli heti, että olin varmasti liian tungetteleva.
”Tai siis ei meidän tarvii, se oli vain tyhmä idea”, lisäsin varsin nopeasti. Tiitus vain nyökkäsi pienesti.
”Ehkä joku päivä”, Tiitus tuntui painottavan sanaa päivä. Olinko muka jotenkin outoon aikaan tallilla?-
Ihana kuulla Nikasta taas. Konsertti on varmasti ollut elämys, mutta ehkä reissaamisen ja kaupunkien jälkeen maalaismaisempi rauha ja hevoshomma taas maittaa. Jonkun pitäisi sanoa, Nikalle, että turha olla huolissaan kellonajoista. Hevonenhan nukkuu sen viitisen tuntia vuorokaudesta, ja jos niille reilusti sen verran yörauhaa suodaan, niin tallihan on muuten auki aina. Avainkin on aina lukossa, niin että jokainen osaa varmasti päästää itsekin itsensä sisään. 😀
Tiitus se onnistui tälä kertaa hyvin säikyttelyssään, ja vieläpä kahdesti! 😀 Kiva nähdä Nika ottamassa kontaktia muihin hahmoihin. Vain sosiaalisessa kanssakäymisessä ihmisten kesken ainakin minulle aukeaa, kuka joku hahmo oikeastaan on ja miten hän tapaa toimia. Sosiaalisten tarinoiden jälkeen on helpompaa ottaa Nikaa mukaan omiinkin juttuihin, vaikka hän ei juuri minun hahmoani olisikaan tavannut. Näin Nikakin varmasti löytää itselleen samanhenkistä seuraa, vaikka ilmeisesti tutustuminen ei ole hänelle ihan helppoa. Ei se mitään: on täällä muitakin, jotka eivät aivan loista ensitapaamisella, vaikka ovatkin hyviä tyyppejä!
Kuva on myös hauska. Jokohan Nika on ehtinyt havaita, millä tavalla Pohjanmaan ja myös E-P:n pikkukunnissa puhutaan bemmikuskeista? :DDD
-
”Iskin käteni otsaani miehen poistuttua näköpiiristä.”
Tää on jotenkin niin mahtava erilainen kuvaus tylsälle facepalmille! Naurahdin ääneen tälle, en oo ihan varma miksi.
ps. Jostain syystä luen tän topikin otsikon samalla tyylillä kuin lasten piirretyn ”Hertan maailma” 😀
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 3 kuukautta sitten
Tiitus. Syy: Niii-kaan maaa-ill-maa
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 3 kuukautta sitten
-
Mä luen sen itsekin niin! Ihan super rasittavaa xD
-
Tykkään tosi paljon tuosta linkistä instagramin sivuille. Muutenkin kiva teksti ja mahtavaa kun Onnilla on noin omistautunut vuokraaja joka varmasti on reissun jälkeen väsynyt mutta silti tulee tallille pojan kanssa touhumaan.
-
