Paahtiksen päiväkirja

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Paahtiksen päiväkirja

Tämä aihe sisältää 134 vastaukset, 10 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Kristian 6 päivää, 22 tuntia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #6052 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    linet (C) Marjahilla, väritys (C) Minni
    Linet: Marjahilla väritys: Minni

    Englantilainen täysiveritamma Bring me my toast xx

    Kilpailee kenttäratsastuksessa, matkaratsastuksessa sekä ratsastusjousiammunnassa

    Om. Janna Heikkilä

    Hoitaja: ?, hakee omaansa

    • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi, 5 kuukautta sitten  Janna H.
    • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi, 5 kuukautta sitten  Janna H.
    • Tätä aihetta muokkasi 2 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Janna H.
  • #6054 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    14.06.2020 – Muutto Hopiavuoreen

    Yllätyin löytäessäni Paahtikselle vain parissa päivässä tallipaikan. Olisinhan saanut pitää tammaa nykyisellä paikallaan pidempäänkin, mutta Hopiavuoren Eetun kertoessa että hänellä olisi kyllä tallissa tilaa, tartuin vapaaseen paikkaan enemmän kuin mieluusti. Positiivinen yllätys oli myös se, että saatoin muuttaa tammani talliin jo samana päivänä.

    Puhelun päätteeksi suuntasinkin tallille ja nostelin Paahtiksen tavarat koppiin ennen kuin lastasin tammani ja startattua autoni käänsin sen nokan kohti Hopiavuoren hevostallia. Parkkeeratessani autoni tallin pihaan sieltä asteli ulos vaaleahiuksinen mies ja nainen.

    ”Moi, Janna Heikkilä. Mä soittelin siitä täykkärin tallipaikasta.” esittelin itseni ja asiani.
    ”Hopiavuoren Eetu.” vaaleahiuksinen mies esitteli itsensä samalla kun käytteli minua.
    ”Camilla Vanhaniemi.” Eetun vieressä seisova nainen esitteli itsensä. ”Tarvitko apua purkamisessa?” nainen jatkoi.
    ”Jos viittit auttaa niin helpottais kyllä.” hymyilin samalla kun kiersin trailerin pikkuovelle ja astuin sisään vain hieman ulkoilmaa viileämpään traileriin. Paahtis katseli minua korvat hörössä ja irrotin tamman ennen kuin annoin Camillalle ja Eetulle luvan avata trailerin rampin ja takapuomin, ennen kuin pyysin tammaani peruuttamaan ulos kopista. Paahtis peruutti siivosti ulos trailerista ja käännettyäni sen pihamaalla irrotin kuljetussuojat tamman jaloista ennen kuin Eetu lähti näyttämään mihin tarhaan saisin tammani laittaa.

    ”Sehä on iha hauskan värinen hevoone.” Eetu kehui enemmänkin kirahvia muistuttavaa hevostani sen pöristessä tarhassaan.
    ”Joo. Vähän tuollainen alelöytö, mutta onpaha ainaki uniikki.” vastasin hymyillen kääntäen katseeni vieressäni seisovaan mieheen, ennen kuin seurasin vielä hetken puhisevaa hevostani. Varmistuttuani siitä että pönttöhevonen ei aiheuttaisi suoraan aitatarvikekuluja jätin narun portille ja palasin Eetun kanssa tallipihalle.
    ”Camilla näyttää sulle mihinkä saat laittaa tammas varusteet ja kysy vaa apua jos et löyrä jotaki tai tarvittet apua johonaki.”
    ”Okei. Kiitos paljon että sain näin nopiaa tuoda Paahtiksen tänne.” kiitin vaaleaa miestä vielä kerran ennen kuin tiemme jatkuivat eri suuntiin, Eetun jatkaessa talolle ja minun palatessani trailerille. Kasasin mahdollisimman paljon tavaraa kerralla matkaani ja lähdin vaappumaan kohti tallia.

    ”Anna nyt tänne jotaki!” Camilla kehotti nähdessään kantamukseni. Annoin naiselle pari loimilla täytettyä ikeasäkkia ja suuntasimme peräkanaa satulahuoneeseen, jossa nainen näytti mihin saisin Paahtiksen varusteet laittaa. Kiitin Camillaa ohjeista ja suuntasin hakemaan loputkin tarvikkeet ennen kuin oli aika sulkea trailerin ramppi. Palatessani viimeisten tavaroideni kanssa satulahuoneeseen kauhistelin kaaosta, jonka olin aiheuttanut.

    Ollessani juuri pohtimassa miten ihmeessä jaoittelisin tammani tavarat, varustehuoneeseen ilmestyi punaisen kiharapilven omistava nainen.
    ”Moi, sori mä oon varmaan vähän tiellä. Sano vaan jos pitää siirtää jotain.” pahoittelin.
    ”Ei mitään, ootte vissiin just muuttanut tänne? Mä oon Jilla Katve.” Jillaksi esittäytynyt nainen kätteli minua.
    ”Janna Heikkilä. Mulla on se mustankirjava täykkäri tamma mikä on tuolla tarhassa.” esittelin itseni vastatessani naisen kättelyyn.
    ”Oho, lisää uusia naamoja. Mä oon Nelly.” satulahuoneeseen astellut ruskeahiuksinen nainen esitteli itsensä.
    ”Janna Heikkilä.” kättelin myös Nellyn.

    ”Eetu puhuikin että tänään tulee uus hevonen. Sulla oli joku täykkäri?” Nelly jatkoi.
    ”Joo. Se on virallisesti Bring me my toast xx, mut sitä kutsutaan Paahtikseksi. Onhan se vähän hassu nimi hevoselle, mutta sopii hyvin erikoisemmalle tammalle.” vastasin hymyillen ja yrittäen peittää irvistykseni nolostellessani tammani kutsumanimeä.
    ”Paahtis…” Nelly maisteli nimeä hetken ”musta se on aika hauska ja ei niin perinteinen.” brunette totesi lopulta, ennen kuin alkoi keräämään ratsastusvarusteita.

    Juttelin Nellyn ja Jillan kanssa purkaessani Paahtiksen varusteita ja yrittäessäni saada kaikille loogiset paikat löydettyä. Lopulta kaikki tavarat olivat organisoidussa kaaoksessa ja sain huokaisten sulkea kaapin oven. Matkalla Paahtiksen luo nakkasin ylimääräiset ikea kassit autoon ja suuntasin pönttötammani luokse. Neitihevonen oli päättänyt viimein rauhoittua ja olikin syömässä heiniään saapuessani sen luokse. Pujahdin tarhanpuolelle ja kävin hetken rapsuttelemassa hevostani sekä kehottamassa sen käyttäytyä, jotta en joutuisi etsimään sille ainakaan ihan heti uutta tallipaikkaa. Vaikka aurinkoinen keli olisikin houkutellut ratsastamaan jouduin jättää liikuttamisen seuraavaan päivään. Parin viikon päästä siintävän koulutuksen ennakkotehtävät odottivat tekijäänsä, ja niihin olikin yllättävän laaja ja vaativa materiaali läpikäytäväksi ja sisäistettäväksi.

    • #6085 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Tervetuloa porukaan mukaan, toivottavasti Paahtiksen kanssa viihdytte täällä! 🙂

      Oli rohkeaa ottaa heti ensimmäiseen tarinaan mukaan muita hahmoja, vieläpä useamman! Eetu ja Camilla ovat uskottavia valintoja, ovathan he virallista henkilökuntaa. Nelly ja Jilla, vaikkakin jälkimmäinen on pitkään ollut täällä jo hiljempaa, ovat kivoja lisiä, ja rohkaisen jatkamaan samaa rataa! Tällä tavoin meidän muidenkin on helpompi ottaa Jannaa tarinoihimme mukaan, kun ensin opimme tuntemaan hänet tätä kautta.

      En tiedä kaipaatko minkäänlaista kritiikkiä tarinoillesi, mutta jos haluat kehittyä, niin yhden asian nostaisin nyt esille! Jos et kaipaa mitään tälläistä, niin jätä lukematta, ei haittaa 😀
      Puheenvuoron jälkeen, mikäli sitä seuraa kuvaava lause, tulee pilkku dialogiin sisältyvän pisteen sijaan.
      Esim. siis: ”Janna Heikkilä”, kättelin myös Nellyn.
      Huutomerkki ja kysymysmerkki pysyvät kyllä normaalisti.
      Pieni, mutta pidemmän päälle asia joka ainakin omalla kohdallani tekee lukemisesta taas hiukan helpompaa. 🙂

    • #6086 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Oli jotenkin vaikea pohtia että ketä muita ottaa tarinaansa mukaan, kun pää sanoo hahmot X,Y,Z ja uskallus hahmot T,C,E. Eiköhän tää tästä lähde etenemään kunhan näkee vähän että miten Janna muotoutuu muiden näppäimistöillä ja pääsee lukemaan muidenkin tarinoita ylipäätään, nyt kun saa focusoitua siihen että miten ne tulevat mahdollisesti omiin kirjoitushetken valintoihin vaikuttamaan.

      Tuo dialogi juttu olikin ihan uus asia tälle pahville ja saa kyllä ihan mieluusti nakella digitaalisilla kivillä päähän mokailessa. Eipä sitä muuten opi korjaamaan virheitään jos kukaan niistä ei kerro.

    • #6110 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Rohkeaa tekstiä. Muiden hahmojen käyttäminen ekaa kertaa on usein tosi pelottavan tuntuista, mutta sinäpä et taida ihan pienestä hätkähtää. Ensimmäinen yritys on tosi hyvä. Mua sitä paitsi vieläkin liikuttaa joka kerran, kun kuka vain tapailee isännän murretta. Se ei nimittäin ole helppoa! Se puhuu yhtä leviää kuin ysikymppiset enää oikeasa elämässä puhuvat. 😀

      Janna vaikuttaa tämän tekstin perusteella reippaalta tyypiltä, joka saa suunsa auki ja osaa vähintään peruskäytöstavat. Hän tuntuu myös tekevän nopeita ratkaisuja, eikä ainakaan lukijalle kauheasti niitä kertojana perustele. Hänen tapansa havainnoida on suora ja toimintaan keskittyvä. Hän kertoo, mitä tapahtuu, mutta ei sitä, miten tapahtuu. Se on ihan hyvä omaleimainen tapa kertoa yhtä lailla kuin romanttinen kuvailukin. Tuntuu että Janna olisi tämän perusteella parhaimmillaan sellaisissa tarinoissa, joissa on jännittävä juoni, mutta hän ei pystyisi välittämään tunteellisia juttuja yhtä hyvin kuin romanttisemmat, yksityiskohtiin kiinnittyvämmät hahmot. Joka hahmolla on omat vahvuutensa.

      Noan kommentti vuorosanoista on myös hyvä. 😀 Vuorosanojen pisteet ja pilkut eivät olekaan mitään maailman helpoimpia, mutta ne onneksi jäävät päähän toistoilla. Onneksi erilaisia tapauksia ei ole kovin montaa. Tässä kaksi tyypillisintä:
      ”Repliikki”, puhetta kuvaava lause.
      ”Repliikki.” Pelkkää toimintaa kuvaava lause.

      Eli:
      ”Hauska tutustua”, sanoin ja puristin Camillan kättä.
      ”Hauska tutustua.” Ojensin käteni Camillalle.

    • #6113 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Joo ja siis vaikka tua on oma murre nii voi iesus ku osaa olla hankalaa ku lähtöö leventämähä… Mutta ehkä tässä näkee juuri miten maailma muuttuu kun me nuoremmat polvet ei ainakaan täälä tunnuta puhuvan ehkä yhtä leviää ku mitä jokku vanhemmat polovet puhuu.

  • #6084 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Voi herranjumala mitä stressikuraa nää mun jutut on… Anteeksi kaikille jotka näitä lukee. Yritän päästä yli tästä fiiliksestä tän viikon aikana ja alkaa tuottamaan jotain hieman laadukkaampaa luettavaa.

    15.06.2020 – Tutustumisia ja valmennusmietteitä

    Hellekelien jatkuessa ilmastoitu auto oli yhtä luksusta ja vaikka helle alkoikin jo vaihtua mukavaan viileyteen kellon lähestyessä seitsemää illalla, oli kuumuus silti vielä tunnettavissa. Parkkeerasin autoni Hopiavuoren pihalle ja näinkin siellä muutaman muunkin auton, joten ilmeisesti muutkin olivat päättäneet haluta olla tallilla illalla kun olisi viileää.

    Kävellessäni kohti tallia en kuitenkaan nähnyt ketään, joten oletin että kaikki olisivat joko sisällä tallissa tai sitten mahdollisesti maastossa, koska en uskonut että kukaan haluaisi ratsastaa maneesissa tällä kelillä. Jatkoin matkaani kohti tallia ja kuulinkin jostain puhetta, mutta en viitsinyt etsiä mistä äänet kuuluisivat, sillä työpäiväni oli ollut raskas ja halusin nyt vain hoitaa Paahtiksen mahdollisimman nopeasti ja palata takaisin kotiin.

    Matkalla varustehuoneeseen näin vilahduksen miehestä, jolla oli punaiset rastat ja päästessäni varustehuoneeseen, siellä oli blondi nuoren näköinen tyttö hoitamassa varusteita.
    ”Moikka!” tervehdin toista.
    ”Moi. Kuka sä oot?” toinen siirtyi suoraan asiaan.
    ”Janna. Mä omistan sen kirjavan täykkärin.” vastasin kasaten samalla Paahtiksen suojat tamman harjapakkiin ja nostaessani sen ja suitset mukaani.
    ”Se, jota kaikki kutsuu Paahtikseksi?” toinen käänsi katseensa minuun.
    ”Joo. Se on vähän ehkä nolo nimi, mutta en oo vielä kerennyt pohtimaan toistakaan… Mut hei, sori mun on nyt pakko käydä liikuttamassa pieni paahtikseni.”

    Jätin varusteet tammani karsinalle ja suuntasin etsimään laikkutammaani tarhastaan. Paahtis näytti olevan paljon kiinnostuneempi tarhan pohjasta ja aidan alla olevista muutamista vihreistä korsista kuin minusta. Yllättäen löysinkin pari heppanamia taskustani ja yllättäen jopa Paahtis alkoi näkemään minut paljon kivempana ihmisenä. Napsauttaessani narun kiinni tammani riimuun annoin sille toisen nameista ja palautin toisen nameista taskuuni, samalla kun käännyin suuntaamaan portille. Taluttaessani Paahtista kohti tallia muutamia ratsukoita palasi maastosta tallipihaan, mutta ratsastajat näyttivät olevan syventyneitä edelleen johonkin keskusteluun, joten en viitsinyt häiritä heitä.

    Kääntäessäni tammani karsinaansa sidoin sen kiinni karsinan etuseinään, ennen kuin avasin käytävän puolelle jättämäni harjapakin ja poimin harjan käteeni. Aloin harjaamaan tammani kirjavaa karvaa pitkin ja rytmikkäin vedoin kiirehtimättä isommin, sillä tiesin että tässä kelissä ei ratsastaminen vielä olisi kovinkaan järkevää. Aloittaessani juuri selvittämään Paahtiksen harjaa karsinan ohitse oli kävelemässä toinenkin blondi.

    ”Moikka. Te ootte vissiin just muuttaneet tänne?” blondi kysy saapuessaan karsinan ovelle.
    ”Joo. Eilen itseasiassa. Mä oon Heikkilän Janna ja tää on Bring me my toast xx tai no kotoisammin Paahtis.”
    ”Inari Helmipuro. Mä omistan mun siskon Eiran kanssa yhdessä Uunon.” Inari esitteli itsensä ja ratsunsa.
    ”Okei. Mä katselinkin että täälä oli laidasta laitaan hevosia.” sanoin sillä jostain syystä en oikein osannut viedä keskustelua eteenpäin. Inarikin lähti jatkamaan matkaansa ja laitoin ratsuni valmiiksi ennen kuin suuntasimme sen kanssa kentälle.

    Noustessani Paahtiksen selkään tammani yritti hieman steppailla ja saada katseltua ympärilleen, mutta lopulta sain sen seisomaan paikallaan sen verran että pääsin viimein sen selkään ja seisottuaan edes viisi sekuntia paikallaan annoin sen lähteä liikkeelle ja löyhäsin ohjat pitkiksi. Välillä tamma yritti säikkyä jotain kun päätalolta tuli ulos pieni pinserin näköinen koira ja sen perässä yhdellä jalalla keppien varassa liikkuva mies. Huomattuaan että koira ei söisi pientä laikkuhevosta, Paahtis saattoi taas keskittyä työn tekoon ja jatkoimmekin sen kanssa käynnissä taivutteluilla ja volteilla pientä jumppaa käynnissä ja ravissa.

    Näin kuumalla kelillä ei viitsinyt kyllä treenata ihan hirveän hurjasti, vaikka treenit olisikin pakko kyllä aloittaa vihdoin ja viimein koska meillä olisi kuitenkin ensimmäinen kisa jo ensikuussa. Täytyisikin varmaan kysyä joltain olisiko tallilla tai lähimaastossa joku, joka voisi auttaa minua treeneissä satunaisesti, sillä en tiedä saisinko treenattua ainakaan yksin Paahtiksen kanssa tarpeeksi tehokkaasti. Puolentunnin jälkeen annoin tammalleni taas pitkät ohjat ja sen kävellä vapaat loppukäynnit, ennen kuin käänsin tammani kaartoon ja valuin alas sen selästä. Kiitettyäni ratsuani taputtamalla sen kaulaa, talutin Paahtiksen takaisin talliin ja omaan karsinaansa.

    Jouduin hieman keskustelemaan tamman kanssa odottamisesta, jotta sain siltä suitset pois ennen kuin päästin Paahtiksen keskittymään heiniinsä ja itse samalla riisuin tammani suojat ja hoidin ratsuni muutenkin pois. Toivotettuani tammalleni hyvää yötä kävin vielä hoitamassa varusteet paikoilleen ennen kuin hiivin hiljenevän tallin lävitse autolleni ja suuntasin kohti Seinäjokea.

    • #6087 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Hyi, että mua ei oo tehty helteitä varten. Kaksikymmentä astetta menee vielä, mutta kyllä tää 25 astetta alkaa olemaan jo liikaa. Helteiden vaikutus Jannaankin on huomattavissa tarinassa! Hevosen treenin kannalta pitää ajatella paljonkin ja parhaimmat ajat ovat melkein aikaisin aamusta, kun yön viileys on vielä tunnettavissa aamulla, tai sitten illalla, kun aurinko on jo melkein laskenut puiden taakse.

      Paljon uusia kasvoja, joita tervehtiä, ja niin kuin aina Hopiavuoressa ollaan innoissaan uusista kasvoista, vaikka uusille voi tulla jopa hieman raskaana, että jostain kulman takaa ilmestyy aina uudet kasvot, jotka haluavat tutustua ja varsinkin, kun on hauskannäköinen täysiverinen. Helteet aiheuttaa taas sen, että on kuuma, hieman tukala olo ja vielä pitäisi olla hirveästi energiaa tutustua uusiin kasvoihin. Eiköhän ajan kanssa ihmiset ala tulla tutuiksi, ja Jannakin löytää ihmiset, joiden seurassa viihtyy parhaiten.

    • #6115 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Musta kerronta ja kuvaus lähtee yksityiskohdista. Yksityiskohdat tuo miljöön eläväksi. Esimerkiksi me tunnistetaan Marshall alun kohtaamisesta heti, ja epäillään blondia tyttöä todennäköisimmin hillityllä tuulella olevaksi Eiraksi (tai ennen lopun lukemista tosi puheliaalla tuulella olevaksi Inariksi) ja talli elää. Toisessa kohtaa taas tallille palaa ”muutamia ratsukoita” ja heillä on selässään ”ratsastajia”. Silloin en näe tallille samalla tavalla, vaan näen pelkän tietokoneen ruudun. Näen tallille, jos Janna kertoo maastosta palaavan vaikka ”totisen nuoren miehen melkein mustalla puoliverisellä ja jonkun häntä tummemman, nuoremman ja äänekkäämmän työhevosella ratsastavan”, kun tiedän, että nehän on Oskari ja Chai Ukon ja Skotin kanssa (eikä niinkään laajaa kuvausta tarvittaisi välttämättä). Tuntuu että olet siinä hienossa kehityskohdassa, että olet juuri oppimaisillasi näyttämään miljöötä paperin sijaan, ja ai miten hienoa silloin on kirjoittaa vuosi aktiivisesti ja katsoa sitten taaksepäin näitä vanhoja juttujaan. Saa huomata olleensa hyvä, mutta olevansa vuoden päästä vieläkin parempi, ja mikäs motivaatiota paremmin buustaisikaan? 😀

      Eiköhän Janna pätevän treenikaverin vielä löydä. Marshall, Nelly ja Oskari saattaa olla etevimmät kouluratsastajat, kun taas isäntä itse ja maneesia vuokraava Milan ovat kenttäratsastajia. Nyt vaan sen verran avoimia kohtaamisia kirjoittamaan, että kaverilla on mahdollisuus reagoida vaikkapa johonkin Jannan ehdotukseen, niin löytyy sitä peliseuraa vaikka ratsastamaan. 😀 Nyt kaikki hahmot kävelevät pois tässä tarinassa Jannan luota tai Janna kävelee pois heidän luotaan, niin vuorovaikutusmahdollisuudet ratsastuksen tai muunkin suhteen menivät jo: kaikkihan on jo kohtaamisesta kerrottu… 😀 Olet kuitenkin tuonut Jannaa niin hyvin esiin, että hänellä on jo moikkaustuttuja tallilla vaikka miten monta. Onneksi hän on niin rempseä hahmo, että ei ole vaarassa jäädä nurkkaan murehtimaan, vaan osaa esitellä itsensä ja se helpottaa tutustumista.

  • #6098 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    17.06.2020 – Maastoihin tutustumista

    Vaikka lukemat pysyttelivät helteen puolella, peitti taivasta silti harmaiden pilvien massa uumoillen sadetta saapuvaksi. Vaikka sää ei innostanutkaan ratsastamaan, huomasin silti kääntäväni illasta auton nokan kohti Hopiavuorta. Ajomatkan aikana pohdin mitä tekisin tänään Paahtikseni kanssa ja vaikka treenin aloittaminen olisi oikeasti se asia mitä pitäisi tehdä, ei se vain vielä tähän aikaan innostaisi. Ehkä pitäisi alkaa tulemaan tallille kahdeksan aikaan jotta satulaan voisi olla myös asiaa.

    Tallilla näkyi muutamia naamoja, joille osasin jo hieman yhdistää nimeä, mutta silti uusiakin naamoja näkyi. Työpäivän ollessa hieman normaalia raskaampi en toisaalta pistänyt pahakseni että saisin viettää tallilla aikaa ihan omassa rauhassani. Matkalla olin tullut siihen lopputulemaan että kävisin vain maasta käsin tutustumassa maastoreitteihin. Pikaisella pyörähdyksellä satulahuoneessa en onneksi nähnyt ketään ja sainkin rauhassa irrottaa ohjat tamman suitsista ja napata juoksutusliinan mukaani. Hetken pohdittuani päädyin vielä ihan varmuuden vuoksi poimimaan Paahtikselle suojat sekä itselleni kypärän, koska ikinä ei toisaalta tietäisi mitä ”mörköjä” maastossa olisi tamman mielestä piilossa.

    Yllätyksekseni Paahtis tuli tänään tarhassa luokseni ja pujotettuani suitset riimun alle ja kiinnitettyäni juoksutusliinan kuolaimiin, sain liu’utettua vielä suojat kaikkiin jalkoihin ja olimme valmiita retkellemme. En tiennyt tarkasti mistä kaikkialta reittejä lähtisi, mutta maneesin vierestä näytti lähtevän jonkinlainen hiekkatie, joka olisi meille sopiva tänään. Pilvinen keli oli lämmin vaikka ei niinkään tuskainen kuin alkanut viikko oli muuten säiltään ollut. Shortsit ja tekninen t-paita oli ihan hyvä vaihtoehto silti tälle kelille, koska yhtään peittävämmällä vaatetuksella olisi voinut olla hieman liian lämmin.

    Paahtis asteli vieressäni pitkällä askeleella pää ylhäällä ja korvat pyörien kuin propellit tamman tutkaillessa ympäristöään ja kuunnellessaan erilaisia ääniä, joita sen korviin kantautui niin liikenteestä kuin ihan vain muustakin ympäristöstä. Kuitenkin tamma päätyi kävelemään ihan sivistyneesti vierelläni vaikka välillä se esittelikin jotain steppiaskeleita ja vaikutti siltä että kohta voitaisiin ottaa mittaa naisesta. Pienellä äänen kohottamisella Paahtis onneksi totteli ja rauhoittui kävelemään, tai viimeistään pysähdysten avulla tamman sai taas kuulolle sen verran että ei tarvinnut miettiä missä kohtaa täysiverinen olisi reppuselässäni. Astellessamme tietä eteenpäin yritin tutkia pohjaa ja päätellä olisiko se kova vai pehmeä ja voisiko siinä kuvitella käyvänsä ravailemassa tai jopa laukkailemassa vähän treenimielessä. Täytyisi toisaalta kysyä joltain olisiko jossain muuallakin jotain sellaista pätkää mikä voisi soveltua laukkavetoihin jos joskus kävisi kokeilemassa sellaisia kenttäkisoja ajatellen.

    Kolmea varttia myöhemmin Hopiavuoren maneesi ja tarhat tulivat taas näkyviin ja suuntasimme Paahtiksen kanssa suoraan tarhalle. Ennen kuin avasin portin irrotin suojat tammani jaloista ja avasin suitsien remmit, jotta voisin vain vetää suitset pois riimun alta. Tarhaan päästessään Paahtis pärskähti tympääntyneenä, ennen kuin kääntyi ympäri ja poistui kauemmaksi. Päästyäni tarhasta pois poimin tamman suojat matkaani ja pyyhin kädelläni suurimmat hiekat pois ennen kuin niputin suojat uudelleen ja pesin kuolaimet ulkona olevan vesipisteen alla ennen kuin niputin suitset. Satulahuoneessa laitoin varusteet paikalleen, ennen kuin suljin kaapin ja lähdin tekemään matkaani kohti parkkipaikkaa. En kuitenkaan päässyt sinne asti, kun minut pysäytettiin sen saman rastapäisen miehen toimesta, jonka olin edellisenä iltana nähnyt päästävän koiran ulos.

    ”Moi! Tuutko tupaan kahville? Siellä on varmaan vielä jäljellä tai varmasti Eetu tai joku keittää uuttakin.”

    Pohdin vastaustani hetken, sillä toisaalta olisin kaivannut vain viileää suihkua ja Netflixiä, mutta en halunnut myöskään vaikuttaa tylyltä, joten hyväksyin kutsun ja käänsin kulkusuuntani kohti päätaloa muutaman askeleen tuon miehen perässä. Ehkä tämä voisi olla hyvä tapa tutustua muihin tallilaisiin paremmin, tai sitten saapumiseni paikalle aiheuttaisi vain kiusallisen hiljaisuuden mitä en juuri tänään kaipaisi. Harmi kun kaikki selviää vain kokeilemalla, ajattelin noustessani rappuja kohti auki jäänyttä ulko-ovea.

    • #6118 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Viime kommentissa tartuin yksityiskohtiin, ja tästä tarinasta voisi sanoa samaa.
      Tallilla näkyi muutamia naamoja, joille osasin jo hieman yhdistää nimeä, mutta silti uusiakin naamoja näkyi.
      -> Ainakin Steffeä hoitavien Camillan ja Inarin nimet osasin yhdistää naamoihin, mutta näkyi pihan penkillä istuvan joku sinihiuksinenkin ja joku työhevosensa selässä melkein makaava kikkarapää.
      Tamma kuulee ääniä -> kuulee kaiken maailman ritinää, ratinaa, titityytä ja pörinää 😀

      Se oli kivan kuuloinen maastoreitti. Janna on kyllä ihan oikeassa, ettei tällä säällä oikein ratsastaa jaksaisi, kun ei jaksa mitään muutakaan. Hyvä kun viitsii illalla nousta varjoista, joissa on maannut, ja hoitaa eläimiensä ja itsensä pakolliset askareet.

      Ahkera ja rohkea olet, kun hahmojen lisäksi haet kontaktia miljööseen. Olet kuulemma Otsonmäeltäpäin itsekin, joten halutessasi pääset joskus ihan huikean tarkkoihin yksityiskohtiin. Ajattele vain kaikkea sitä vähää, mikä on kaunista Ylistaron ja Seinäjoen välillä ja anna palaa. 😀 Haluan tuntea, haistaa ja maistaa ympäristön, nähdä tarkasti kaiken Jannan oman toimintaan kiinnittyvän havainnointitavan mukaisesti.

  • #6119 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    21.06.2020 – Vihamiehiä ja koulutreeniä

    Olin ilmeisesti suututtanut Helmipuron Inarin maanantaina. Ei se tarkoitukseni ollut, mutta kai olin vain sanonut kommenttini väärin. Toisaalta emme olleet jutelleetkaan Inarin kanssa koko viikolla, mutta ne pienet vilahdukset, joita olin blondista nähnyt, kertoivat että emme olisi ainakaan matkalla ystäviksi vielä.

    Helteiden hellitettyä hieman, päätin tänään viimeinkin ratsastaa Paahtiksen kunnolla. Olin matkalla tallille jo vähän seitsemän jälkeen, jolloin keli oli vielä mukavan viileä. Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina ei tallilla näkynyt aamutallia tekevän Eetun ja ruskeahiuksisen miehen lisäksi muita.

    ”Huamenta!” Huikkasin molemmille miehille yhteisesti kävellessäni kohti satulahuonetta. Eetun pää pilkisti esiin jostain karsinasta miehen etsiessä äänen lähdettä.
    ”Huamenta vaa Janna! Mitenkäs sinoot näin aikaases?”
    ”Pakko käyttää ainut helteetön päivä hyödyksi ja ratsastaa ees kerran tuo Storywoods Dressage Cup:in koulurata lävitte. Eihä me siälä päriätä ainakaa ekas osakilipaalus, mutta käyrähä hakemas kokemusta jos ei muuta.” Vastasin mietteliäänä, sillä olihan se hullun hommaa lähteä kisoihin näin nopeaa ja huonolla treenillä.
    ”Kyllä te päriäättä ihan varamasti! Tua Suden Oskari on ainaki valamentanu kouluratsastukses ja Jussin hoitaja Outi on ainaki sen valamennuksella päriänny kisoos jos tarttet apua joskus.” Eetu sanoi viitaten parin karsinan päässä olevaan mieheen.
    ”Okei, pitääpä pitää miäles jos tuloo sellaane tilanne etehe”, kiitin ennen kuin jatkoin hakemaan tammani varusteet.

    En tiennyt ihan tarkasti mitä tai miten minun kannattaisi edetä treenissäni tamman kanssa, mutta kaipa kaikki selviäisi tulevaisuudessa ja päädyinkin vain keskittymään tähän treeniin. Harjatessani Paahtiksen laikukasta karvaa kävin mielessäni lävitse helpon B:n rataa ja kaikkea mitä siihen kuului. Rata ei ollut pitkä tai haastava, mutta silti siinä olisi tekemistä varmasti, treenien jäädessä vähäisiksi ainakin kunnollisen tekemisen osalta. Vielä nostaessani satulaa tamman selkään kävin lävitse rataa liike liikkeeltä ja vasta kun olin maiskuttamassa Paahtista liikkeelle, koin olevani edes vähän valmiimpi tulevaan koitokseen.

    Tuuli nostatti kentän pintaan pieniä hiekkapyöreitä, joita Paahtis hieman tuijotteli kiristäessäni tamman vyötä ja laskiessani jalustimia. Uudet varusteet olivat vielä tiukkoja ja jalustimien viimeinkin laskeuduttua Paahtis hieman säpsähti napsahdusta joka jalustimesta, kuului sen saavuttaessa paikkansa hihnan päässä. Kaiken ollessa valmista nousin tamman satulaan ja tarkistettuani vielä vyön sekä jalustimet selästä käsin, painoin pohkeeni tamman kylkiin ja annoin Paahtiksen lähteä kävelemään uralle vapaalla ohjalla. Tamman kävellessä kävin vielä selästä lävitse kouluohjelman, piirtäen sormellani ilmaan reitit, joita meidän tulisi ratsastaa ja mitä askellajia kaikki reitit olisivat. En edes tajunnut ajatella miten idiootilta näyttäisin mumistessani yksin hevoseni selässä, ollessani sen verran uppoutuneena pohtimaan radan kulkemista.

    Verryteltyäni Paahtiksen molemmissa kierroksissa pysähtymisillä, siirtymisillä ja temponmuutoksilla, oli aika aloittaa viimein radan ratsastaminen. Ensimmäinen keskiravi koko rataleikan aikana ei onnistunut ja päätyyn tehtävä 10 metrin voltti ei muistuttanut yhtään mitään siihen viittaavaakaan. Sentään toisella kokorataleikalla alkoi jo keskiravikin löytymään ja ainakin toivoin Paahtiksen esittävän sitä muutaman askeleen verran. Kolmikaarinen kiemuraura sentään onnistui mutta lävistäjällä tullut siirtyminen ravista käyntiin valui pitkäksi. Laukat oikealle sujuivat hyvin ja yllättäen jopa pysähdys-peruutus onnistui. Vasen laukka jäi vähän ponnettomaksi, joten loppurata meni hieman penkin alle.

    Hidastaessani Paahtiksen käyntiin ja antaessani tammalle pitkää ohjaa en tiennyt olisinko itkenyt vai sisuuntunut surkeasta suorituksestamme. En toisaalta päässyt ajatustyössäni kovinkaan pitkälle, kun huomasin sen saman ruskeahiuksisen miehen nojailevan kentän aitaan. Koska tallissa ei ollut Eetun lisäksi näkynyt muita, täytyisi tuon olla sitten se isännän mainitsema Oskari Susi.

    ”Sano vaa rohkiasti että se oli ihan kauhiaa” avasin keskustelun ilman mitään isompia tervehtimisiä.
    ”Onhan siinä kehitettävää. Mutta ei se kovin pahalta näyttänyt. Saisi olla vain vähän säännöllisempi ja tahdikkaampi.” Oskari puheli hiljaa katsellen samalla hionnutta tammaani. ”Kyllä siitä sulle hyvä ratsu vielä tulee.”
    ”Kiitti. En tierä pitäiskö vaa perua koko kilipaalu jos täs ei oikee pääse treenaamaan… Ei ehkä ihan tällaasella menolla viitti lähtiä kokeelemahan onniaan…” pohdin uudelleen luovuttamista.
    ”Mä sanoisin että kokemuksen puolesta kannattaa lähteä. Ja ehkä se on teidän päivä ja kaikki menee hyvin. Ei sitä ikinä tiedä ennen kuin kokeilee.” Oskari jatkoi hiljaista pohdintaansa.
    ”Niin… No ehkä täytyy vaan kokeilla vielä käydä kerran tuo rata lävitse ja kattoa mitä sitä tässä oikee täytyy yrittää teho treenata ennen kuin olisi iso päivä käsillä”, huokaisin tammani selästä ja tutkin edelleen aitaan nojaavaa Oskaria, joka ei ollut katsonut päälleni monestikkaan lyhyen keskustelun aikana.
    ”Olisiksä viittiny videoida mulle yhden suorituksen?” kysymykseni ilmeisesti lävisti Suden kuplan, sillä mies käänsi katseensa hitaasti minua kohden, kuin tajuten että oli juuri käynyt jonkin toisen elollisen kanssa keskustelua.
    ”J..joo, kyllä se sopii.” Oskari sai sanottua ja ojensin miehelle puhelimeni neuvoen kameran käytössä, ennen kuin siirsin Paahtiksen taas käyntiin ja ratsastin radan uudelleen lävitse.

    Tällä kertaa suoritus oli tasaisempi ja se tuntui siltä että ehkä tällaisella räpellyksellä saattaisi olla mahdollista käydä parin viikon päästä kokeilemassa onneaan. Pysäyttäessäni tammani uudelleen Oskarin viereen mies tuumasi lyhyesti että suoritus oli ollut parempi, ojentaessaan puhelimeni takaisin. Vaihdoimme Suden kanssa vielä muutaman sanan, ennen kuin toinen puhui jotain jostain Ukosta ja poistui kentän laidalta. Siirsin tammani vielä hetkeksi käyntiin ja annoin sen kävellä vapaalla ohjalla loppukäyntejä ennen kuin pysäytin Paahtiksen kentän keskelle ja laskeuduin alas satulasta. Nostettuani jalustimet ylös ja löysättyäni vyötä pujotin ohjat tamman pään yli ja lähdin taluttamaan laikkuhevostani ensin portille ja sen avauksen ja sulkemisen myötä talliin. Liu’uttaessani hien kastelemaa satulaa ja huopaa pois tamman selästä oli selvää että Paahtis olisi voittanut tänään suihkun ja vietyäni varusteet paikoilleen nappasin tammani ja sen suitset matkaani ja suuntasin ulos vesiletkulle. Viileä vesi näytti olevan tamman mieleen, sen nauttiessa silmät puoliksi suljettuina viilennyksestä rungossaan.

    Suihkuttaessani tammaani pohdin miten saisin paikattua tilanteen Inarin kanssa, sekä mitä ihmettä tekisin kisojen kanssa jos treenaamisesta ei tulisi koko loppuaikana mitään. Ehkä täytyisi vain tehdä lyhyempää työpäivää tai sitten myöhempään illalla ja yrittää käydä aamusta viileän aikaan tallilla. Kesän saapuminen pohjolan peränurkkaan oli ihan mukavaa, mutta jatkuvat helteet alkoivat käymään jo voimille. Kuolainten virauttamisen yhteydessä huokaisin syvään ja päätin vain toivoa parasta kaiken suhteen. Niputettuani suitset kävin vielä palauttamassa Paahtiksen tarhaan ja suitset kaappiin ennen kuin saatoin palata kotiin viimeistelemään keskeneräisiä kurssitehtäviä.

    • #6127 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä tarina ottaa jo eteenpäin harppauksen kuvailun suhteen. Taisin mokata antamalla kahdesta eri asiasta kritiikkiä ihan peräkkäin, sillä enää keskittyminen ei tietenkään riitä repliikkien tekniseen osaamiseen, kun oikein yrittää keskittyä kuvailuun. 😀 Ei se hei mitään: kaikelle on aikaa ihan asia kerrallaan, ja näihin juttuihin saakin paneutua ihan kaikessa rauhassa ennen kuin tarvitseekaan etsiä uutta kehityskohdetta. (Nimimerkillä itse paininut viimeisimmän kahden tekstiongelmansa kanssa jo useamman vuoden…)

      Kuvailun lisäksi toinen asia, joka tässä tekstissä on musta vielä parempaa kuin edellisissä, on hahmojen oman luonteen huomioiminen. Vaikka me ei oltaisi kertaakaan kuultu, että Oskari seuraa ratsastusta tai saatu edes ulkonäkökuvausta, pelkän käytöksen puolesta me oltaisiin ihan varmasti tunnistettu hahmo. Se on hyvin tehty silloin: ei kuvauksen tarvitse aina olla silmillä havaittavaa, vaan se voi olla mitä tahansa muutakkin. Käytös (ja äänen väri) on mun omasta mielestä ehkä vaikeimmat vangittavat, jos pitää pelkästään niiden perusteella kertoa, kuka hahmoista tässä on. Samalla osuva käytäksen kuvaus niin kirjoittajana kuin lukijana on palkitsevaa: kirjoittajana kun onnistuu, lukijana kun ratkaisee arvoituksen ja tunnistaa hahmon.

      Tämä on Jannan paras tarina tähän asti ja suunta on ihan varmana asia kerrallaan ylöspäin. 😀

  • #6141 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    23.06.20 – Kuperkeikkoja

    ”Huamenta Janna!” kajautus tipautti minut maanpinnalle ja lujaa. Kello oli piirua vaille seitsemän aamulla ja olin vain hetkeä aikaisemmin hiippaillut sisälle viileään talliin ja käynyt hakemassa tammani harjat satulahuoneesta. Totta puhuen kaikki mitä oli tapahtunut heräämiseni ja Hopiavuoreen törmäämisen välillä oli vain yksi musta ajanjakso.

    ”Huamenta vaan isännällekin” vastasin taikoen jotain hymyn ja irvistyksen välimaastossa olevaa ilmettä kasvoilleni yhdistelyäni ensin nimen ja äänen ja muut langat ajatukseksi siinä ajatuspuurossa joka päässäni oli keittymässä. Nähdessäni Eetun loittonevan selän näkökenttäni laidalla painoin kasvoni tammani harjaan ja huokaisin syvään omalle idiotismilleni. Kuullessani Hopiavuoren lähestyvät askeleet olin jo kykeneväisempi keskustelemaan kuin normaali ihminen, vaikka alkuun takeltelinkin sanoissani ja välillä annoin miehen sanojen lipua pääni lävitse.

    ”Ny ei ookkaa viälä nii järäkyttävän kuuma ratsastaa.” Eetu kommentoi jakaessaan aamuheiniä.
    ”Ei onneksi, mutta ei tuala kyllä kauaa silti jaksa mennä. Jos ny eres pualituntia sais mentyä nii että pääsis vaikka kerran sen radan lävitte, kun se Suden Oskari oli sitä miältä että ei se ny nii kaaos oo vaikka vaatiiki tyätä” puhelin antaessani harjan liukua tammani karvalla ja ajatusteni osaksi kadota johonkin omille aavoilleen.
    ”No kyllä kaikki lähtöö sujumahan ja Suden poika tiätää kyllä mitä se puhuu” Eetu vakuutteli tiputtaessaan heinäkasan petohevoseni eteen. Mainitsin Outin kutsuneen minut tupaan kahville ja jatkoimme keskusteluamme Eetun kanssa siellä puhutuista aiheista ja mainitsin että kaikki kolme, Niklas, Marshall ja Outi olivat ihan mukavaa sakkia ja että olin ehkä jopa vähän yllättynyt miten mukavalta ja kotoisalta Hopiavuoren talli oli alkanut vaikuttamaan vaikka olimme olleetkin muiden jaloissa vasta viikon verran. Isäntä itse ei sanojaan hirveästi tuhlaillut, mutta virkkoi vain minun olevan oikeassa ja että tallilla oli kyllä hyvä porukka kasassa. Puoliksi pahoitellen maiskutin tammani liikkeelle heiniensä edestä ja suuntasimme kentälle.

    Huomatessaan minne ratsuni joutuisi se muuttui kuin täiksi tervassa. Raskaasti huokaisten avasin kentän portin ja vedin kirjavan lahnani kentälle. Ponnistettuani satulaan ja tarkistettuani vielä kerran vyön taputin Paahtiksen kaulan valkoista osaa ja maiskautin ratsuni liikkeelle. Kertasin kertaamisen vuoksi radan, samalla kun pidin huolen että ratsuni mateli eteenpäin. Varmistettuani että muistin radan pyöräytin olkani taakse ja suoristin ryhtini, ennen kuin keräsin ohjia ja aloin verryttelemään edelleen tervassa tarpovaa täi tammaa. Kun Paahtis vaikutti enemmänkin hitaalta suomi putelta kuin tervaan juuttuneelta täiltä, otin ensimmäisen yritykseni radan ratsastamiseen. Suoritus ei ollut hyvä tai edes kohtalainen, mutta pääsimme sentään radan lävitse. Kävellessämme pois ”lopputervehdyksestä” taputin tammaa ja huokaisin syvään, ollen onnellinen siitä että Oskari tai kukaan muukaan ei ollut näkemässä sitä hirveyttä mikä oli tämä aamuinen ratsastuksemme.

    Parin pitkin ohjin suoritetun käyntikierroksen jälkeen keräsin ohjat uudelleen käteeni ja kaivoin kaiken helteen sulattaman sisun esiin ja lähdimme Paahtiksen kanssa uuteen yritykseen. Tiesin jo ennen kuin lähdimmekään suoritukseemme että olin ehkä hieman kohtuuton nousevaan lämpötilaan nähden sen liikkeen kanssa mitä tammaltani pyysin, mutta tiesin myös että tämä olisi viimeinen rata tälle aamua, joten olisimme lopettamassa kuitenkin.

    Paahtis liikkui paljon reippaammin ja hevosmaisemmin eteenpäin ja rata tuntui oikeastaan ihan hyvältä siihen asti, kunnes tulimme jälkimmäiselle laukkavoltille. Ennen kuin tajusinkaan tilannetta, lähestyi kentän pinta uhkaavasti ja vain vajaa sekunti sen jälkeen kun iskeydyin kentän pintaan vasen olka ja kylki edellä, kuulin Paahtiksen tömähtävän kentän pintaan takanani. Kierähdin selälleni ja haukkoessani henkeä ilmojen karattua keuhkoistani kuulin askeleita jostain, ennen kuin Nellyn huolestuneet kasvot ilmestyivät näkökenttääni.

    ”Janna kaikki ok? Mä näin tuvan ikkunasta ku te kaaduitte” Nellyn äänestä paistoi hätäännys ja kasvoilta loisti huoli ja järkytys.
    ”Mi…Mis…Missä Paahtis?” sain sönkättyä ilman palatessa keuhkoihini. Nelly nosti katseensa ja näki tammani jossain etäämmällä.
    ”Eetu sai sen kiinni. Se on tuolla toisella puolella. Sattuuko johonkin?” Vaivalloisesti vääntäydyin istumaan, hieman vielä haukkoen henkeäni ja tunnustellen samalla kroppaani. Olkapäätäni jomotti, mutta se oli ihan ymmärrettävää, sillä se oli ottanut koko kroppani vastaan, mutta muuten mitään isompia särkyjä ei ollut ainakaan vielä havaittavissa. Tiesin että keskiviikkona tai viimeistään torstaina sattuisi kaikkialle. Pian jostain takaani kuului kahdet askeleet ja kääntyessäni katsomaan näin entistäkin huolestuneemman Hopiavuoren, sekä päätään roikottavan Paahtiksen. Nähdessäni tammani hätäännykseni kasvoi kasvamistaan ja Nelly joutui hieman toppuuttelemaan minua etten noussut ihan liian nopeasti ylös.
    ”Tammas on iha kunnos. Vähä vissihi vaa väsy. Sillon piäni naarmu poloves mutta ei muuta.” Eetu kertoi nähdessään hätäännyksen kasvoiltani. En voinut itselleni mitään, mutta helpotuksen kyyneleet alkoivat valumaan pitkin poskiani. Nelly nousi viereltäni ja käveli Eetun viereen ja kävi hiljaisella äänellä jonkin lyhyen keskustelun miehen kanssa, ennen kuin palasi viereeni ja kuulin miten miehen ja tammani askeleet etääntyivät. Nostaessani katseeni kentän hiekasta ja kääntäessäni katseeni parivaljakon selkään, Nelly kertoi että Eetu kävisi riisumassa Paahtiksen ja me suuntaisimme sillä välin tupaan kahville ja tarkistamaan oman kuntoni paremmin.

    Nellyn autettua minut jaloilleen ja varmistettuaan että pysyisin jaloillani pudistelin enimmät hiekat vaatteistani, ennen kuin jatkoin bruneten perässä kohti tupaa. Nelly viittasi minut istumaan alas penkille, samalla kun täytti kaksi mukia kahvilla ja asetti toisen eteeni, ennen kuin istui minua vastapäätä. Jonkin ajan päästä Eetukin liittyi seuraamme ja istuimme hiljaisuuden vallitessa välillämme. Arvostin sitä että Eetu ja Nelly antoivat molemmat minulle omaa aikaa ja tilaa, ennen kuin Eetu kysyi vakavalla äänellä että olisinko varmasti kunnossa. Vakuuttelin olevani kunnossa ja kiitin miestä siitä että hän oli huolehtinut tammastani. Juotuani kahvini loppuun, yritin tehdä lähtöä talliin katsomaan Paahtista, mutta tuimat katseet pöydän toiselta puolelta kertoivat että minun kannattaisi nyt vain vielä hetki istua ja olla ennen kuin suuntaisin yhtään mihinkään.

    Jossain kohtaa tupaan ilmestyi nuori mies, jonka ruskeat lyhyet hiukset hakeutuivat itsepäisesti kiharalle, ja jota en ollut ennen tavannut.
    ”Mitäs se isäntä tähän aikaan istuu tuvassa” miehen äänessä kuului huolettomuus ja ehkä naurukin. Vasta nähdessään kaikkien vaikeat ilmeet myös miehen oma ilme hieman laantui ja tässä kohtaa mies myös huomasi minut.
    ”Mitäs täälä on tapahtunut?”
    ”Janna kaatui hevosensa kanssa kentällä.” Nelly vastasi kääntäen katseensa mieheen, joka ei osannut sanoa mitään naisen ilmoitukseen, vaan pian istuimmekin koko porukalla hiljaisuuden vallitessa Hopiavuoren keittiössä. Tyhjättyäni toisenkin kahvimukin, nousin vaivalloisesti pöydästä ja palautettuani kuppini tiskipöydälle irvistäen pikaisesti seinälle kivun vihlaistessa vasemmassa kädessäni, kiitin Eetua ja Nellyä avusta ja kerroin että kävisin vielä tallissa katsomassa Paahtista ja hoitamassa tamman varusteet paikoilleen jotta ne eivät jäisi toisten vaivoiksi. Talliin päästessäni huomasin että karsina oli tyhjä, joten Eetun oli täytynyt keretä viemään Paahtis jo uloskin riisuttuaan ensin tamman varusteet.

    Varovasti ja ehkä hieman kivusta ähkien poimin kaikki tavarat matkaani ennen kuin suuntasin satulahuoneeseen ja jätin Paahtiksen tavarat jotenkin tamman kaappiin, ennen kuin suuntasin tarhoille tapaamaan tammaani, ennen kuin suuntasin kotiin suihkuun ja aloittamaan etätyöpäivää, sillä en uskonut että minusta olisi enään tänään suuntaamaan toimistolle.

    • #6191 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oi voi voi voi. Tiesin heti, mitä tästä seuraa. Jannalle ei varmaan kauheasti mustelmia pahempaa, eikä hevosellekaan, mutta isäntäparalle täydellinen hermoromahdus. Jos hän on jostain ylpeä, niin kenttänsä ja maneesinsa pohjista, joita hoitaa kuin esikoislastaan, joten tottahan se on hänen vikansa, kun joku liukastuu. Toivottavasti kuitenkin ratsulla ja ratsastajalla ei ilmene mitään myöhemmin, kun on kisoihin valmistautumista ja kaikkea. On niitä sairaita hevosia nyt ollutkin, jaiks.

  • #6155 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    25.06.2020 – Juoksutusta

    Kuten ajattelinkin, tänään tuntui todellakin kaatumisemme Paahtiksen kanssa. Varsinkin vasen olkani oli ottanut kunnolla iskua osuessani kentän pintaan, ja käden liikuttaminen ei ollut kovinkaan kivutonta, ainakaan kun sitä täytyi liikuttaa kokonaan. Olisin halunnut tänään ratsastaa alkuperäisen suunnitelmani mukaan, mutta tällä kädellä minusta ei olisi kuin korkeintaan juoksuttamaan. Täytyisi kyllä viikonloppuna yrittää nousta tamman selkään, jotta saataisiin mahdollisesti vielä edes pari treeniä alle ennen ensimmäistä osakilpailua.

    Vaikka lämpötila ei ollut paria kymmentä astetta korkeampi, oli silti jo nyt aamusta aistittavissa myöhemmin iltapäivällä kolmeenkymmeneen asteeseen nouseva helle. Parkkeerattuani autoni tallin pihaan, nousin vaikeasti ulos ja suljettuani autoni oven lähdin köpöttelemään kohti tallia, jossa minua tervehtikin tasainen rouskutus hevosten syödessä aamuheiniään. Jatkoin matkaani kohti satulahuonetta ja poimin matkaani Paahtiksen harjapakin sekä juoksutusliinan. Palattuani tammani karsinalle laskin kantamukseni ja poimin kaikki tarvittavat harjat matkaani ennen kuin avasin karsinan ovea sen verran, että pääsin pujahtamaan karsinan puolelle ja saatoin alkaa harjaamaan tammani laikukasta karvaa lyhyin ja hitain vedoin. Lopulta olin saanut viimeinkin harjattua Paahtiksen molemmin puolin ja laitettua sille suojat. Pujotettuani vielä riimun Paahtiksen päähän, napsautin juoksutusliinan lukon kiinni riimuun, ennen kuin avasin karsinan oven lopunkin ja talutin tammani ensin käytävälle ja siitä kohti kenttää.

    Kentälle päästessämme köpöttelimme laikkutammani kanssa muutaman kierroksen kenttää ympäri, ennen kuin hain paikan keskeltä tallinpuoleista päätyä ja aloin pyytämään Paahtista isolle ympyrälle ensin käynnissä ja sitten ravissa. Annoin tammani ravata pitkin askelin muutaman minuutin ajan, ennen kuin pyysin sitä hieman hidastamaan raviaan ja jatkamaan uudella tahdilla vielä hetken. Lopuksi Paahtis sai vielä laukkakäskyn ja annoin tamman laukata pitkää ja vapaata laukkaa muutaman kierroksen, ennen kuin pyysin sen takaisin raviin ja siitä käyntiin. Paahtiksen tasattuaan hengitystään hetken keräsin juoksutusliinaa sen verran lyhyelle, että sain helposti pyydettyä tammaani vaihtamaan suuntaa ja juoksutin nuoreni vielä toiseen kierrokseen samalla tyylillä.

    Pyytäessäni Paahtista hidastamaan käyntiin tamma pärski tyytyväisenä, ja sen siirtyessä viimein käyntiin kävelin tammani kanssa muutaman kierroksen kenttää ympäri ennen kuin palasimme talliin. Eetu oli juuri tarhaamassa niitä hevosia, jotka olivat jääneet talliin eivätkä viettäneet aikaa laitumella, joten pikaisen riisumisen jälkeen helpotin miehen työtaakkaa viemällä tammani ulos ja palasin talliin sen verran että sain harjattua suojat ja palautettua kaikki tarvikkeet paikoilleen. Kävellessäni ulos kohti autoani toivoin että omat jumini alkaisivat hiljalleen helpottamaan ja liikkuminen ei olisi ehkä ihan niin tuskaista, kuin mitä se tällä hetkellä oli.

    • #6192 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Noni, ainakin Paahtis vaikuttaa olevan ihan kunnossa taannoisen tärskähdyksensä jälkeen. Kiva kevyt välikuvaus juoksutushommista!

  • #6200 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    29.06.2020 – Kisapohteita

    Viikonloppunakaan ei ollut vielä minun aikani palata takaisin satulaan, mutta tänään onneksi minulla oli pitkästä aikaa sellainen tunne että ratsastamisesta voisi tulla jotain. Paahtis on koko viikonlopun liikkunut vain juoksutuksessa, joten treenistä ei olisi tulossa kovin raskas tai vaativa, mutta tavoitteena olisi päästä käymään vain kaikki askellajit lävitse ja vähän taivuttelemaan tammaa ennen lauantaina käytäviä kisoja.

    Vaikka en ollut vielä ihan täydellisessä kunnossa kaatumisen jälkeen, ei vasen käteni vihannut minua enään täydellisesti. Helteiset kelit olivat myös väistymässä joten ratsastamista ei tarvinnut ajoittaa kukonlaulun aikaan ja olikin ihan mukavaa työpäivän jälkeen ajella tallille tietäen että olisi oikeasti aikaa hoitaa hevonen hitaasti ja rauhallisesti eikä tarvitsisi katsella koko ajan kelloa. Parkkeeratessani Hopeavuoren pihaan poimin matkalla kaupasta hakemani salaatin, sekä puolentoista litran vissypullon apukuskin penkiltä ja lähdin kantamuksieni kanssa kohti tarhoja, jonne päästessäni etsin hyvän paikan, josta saatoin katsella auringossa nuokkuvaa tammaani. Lopetettuani ruokailuni suuntasin Paahtiksen tarhalle ja poimin puoliksi unisen laikkutammani matkaani ja portin suljettuani suuntasimmekin talliin.

    Kiinnitettyäni Paahtiksen käytävälle jätin vissypulloni tammani karsinan eteen ja lähdin tyhjä salaattipurkki kädessäni suuntaamaan kohti varustehuonetta, jonne päästessäni metsästin ensimmäisenä katseellani roskiksen, jonne kävin tiputtamassa kanatacosalaattini roskat. Lopulta suuntasin Paahtiksen kaapille ja poimin matkaani tammani violetin harjapakin sekä satulan huopineen ja suitset. Tarkistettuani että kaikki olisi omia varusteitani lukuun ottamatta matkassa, palasin käytävällä nuokkuvan tammani luokse ja laskettuani varusteet käsistäni avasin harjapakin ja nostin suojat käytävälle pakin viereen ja poimin jouhien selvittelyyn tarkoitetun harjan sekä sakset ja aloitin siistimällä Paahtiksen harjan. Eihän se vielä kovin hirveältä näyttänyt, mutta lähestyvät kisat olivat hyvä tekosyy siistiä harja jo nyt, koska se näyttäisi kuitenkin huomenna ihan hirveältä asetuttuaan uudelleen ja olisi mukavampaa lähteä tekemään sykeröitä edes suhteellisen siistiin harjaan.

    Kaksivärisen harjan löydettyä taas klassisen ratsumitan palautin sakset pakkiin ja selvitin vielä tammani hännän ennen kuin palautin harjan pakkiin ja poimin dandy harjan pakista ja aloin systemaattisesti harjaamaan tammani laikukasta karvaa niskasta kaulaa pitkin alas kohti lapaa ja siitä pitkin runkoa ensin alas etujalkaan ja jatkaen sen jälkeen kohti pyllyä ja takasta. Harjatessani Paahtista pitkän kaavan mukaan pohdin lauantaina koittavaa ensimmäistä osakilpailua. Emme todellakaan olisi tamman kanssa iskussa silloin ja toivoinkin että kisareissustamme ei tulisi täysi pannukakku. Ehkä pitäisi kysyä joltain apua viimehetken treeniin loppuviikolle, tai sitten vain yrittää parhaansa yksin treenaamisen suhteen ja toivoa että lauantaina en koe jotain hermoromahdusta kisastressissäni ja unohda puolia tavaroista kotiin.

    Siirtyessäni varustamaan ratsuani pohdin sitä, että meillä olisi onneksi aikaa treenata kolmanteen osakilpailuun, sillä toinen osakilpailu jäisi meiltä välistä ollessamme silloin Latviassa näyttelyreissulla. Eihän noin kauas olisi mitään järkevää syytä oikeastaan lähteä näyttelyihin kun niitä löytyisi ihan varmasti kotimaastakin, mutta onhan linnamaisemat nyt toisaalta jo hyvä tekosyy reissuun lähtemiselle. Toisaalta voisihan olla että jos lauantainen osakilpailu menee ihan penkin alle, jättäisimme kisaamisen siihen ja ehkä voisi katsella vain jotain kenttäkisoja ja käydä kilpailemassa muutaman helpon kenttäkisan alle tälle kaudelle, tai sitten antaa tamman vain kasvaa ja kehittyä treenaillen ihan vain omaksi iloksi.

    Tamman ollessa varustettuna palasin takaisin satulahuoneeseen ja vaihdoin lenkkarini ratsastussaappaisiini ja sidoin hiukseni uudelleen kiinni, ennen kuin painoin kypäräni päähäni ja vedin hanskat käteeni. Jätin kypäräni soljen vielä auki ja vasta kun olin saanut Paahtikselle suitset päähän napsautin soljen kiinni ja suuntasimme tamman kanssa kohti kenttää. Monet olivat antaneet hevosilleen laidunlomaa, mikä olisi varmasti ollut myös Paahtikselle hyvä idea, mutta en tiennyt olisiko uutta hevosta järkevää laittaa vanhojen tuttujen kavereiden kanssa samalle lohkolle näin nopeasti, joten laikkutamma saisi nyt nauttia kesästä tarhaillen.

    Kiristettyäni vyön nousin tammani selkään ja tuntiessaan pohkeeni kyljissään Paahtis lähti raskaasti huokaisten löntystelemään eteenpäin. Vasta reilun viiden minuutin kuluttua keräsin ohjaa tuntumalle ja aloin pyytämään nuorta aktiivisemmaksi käynnissään sekä hieman jo asettumaan kulmissa, ennen kuin siirryin taivuttelemaan seitä paremmin loivalla kiemuralla sekä ympyröillä. Paahtis oli mukavan reipas ja notkea, vaikka olinkin suurimmaksi osaksi juoksuttanut sitä loppuviikon vain ilman mitään piuhoja tai sivuohjia.

    Vaikka nälällä on paha tapa kasvaa syödessä, lopetin silti Paahtiksen työstämisen käynnissä onnistumiseen ja siirsin tammani raviin. Verkkailtuani tammani myös ravissa ja laukassa olin lopulta ihan tyytyväinen siihen miten ratsastuksemme meni ja antaessani Paahtikselle pitkää ohjaa laskin että kerkeäisin vielä kerran tai kaksi ratsastamaan hevoseni ennen ensimmäistä osakilpailua. Minimaalinenhan treenimäärämme olisi, mutta ehkä se auttaisi ratsuani loistamaan ensimmäisessä osakilpailussa. Toivottavasti.

    Laskeuduttuani alas satulasta taputin ratsuni kaulaa, ennen kuin nostin jalustimet ja löysäsin vyötä, ennen kuin suuntasimme takaisin talliin. Hoidettuani tammani ja palautettuani sen tarhaan palasin vielä talliin ja kävin lävitse tammani varusteet tarkistaen että minulla olisi kaikki mitä tarvitsisin lauantaina jo valmiina, tai ainakin minulla olisi aikaa käydä ostamassa mitä puuttuisi vielä ennen lauantaita.

    • #6231 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mitä yksityiskohtaisemmin kertoja kiinnittää huomiota perusasioihin, sitä huonompi hän on siinä mitä tekee: sitä enemmän ajatustyötä tekeminen vaatii. Janna on pelkästään tämän tekstin perusteella hevoshommissaan taitava ratsastuskoulun kurssilainen, jolla on ollut jo pari vuotta hoitoheppa. Hän pystyy ajattelemaan muuta samalla kun hoitaa hevosensa, mutta joutuu kuitenkin ajattelemaan jokaista tointaan erikseen. Tosiasiassa tiedämme, että Janna on taitavampi. Millaisiin asioihin Jannan huomio kiinnittyisi, jos hoitotarina kirjoitetaan hänen omasta osaamistasostaan käsin? Mitkä asiat olisivat niin automatisoituneita ja rutinoituneita, että kertojasi ei edes kiinnitä niihin huomiota niin paljon, että kertoisi niistä, eli mikä siis sujuu jo kuin itsestään? Mikä taas on niin supervaikea asia Jannalle, että sitä on kuvailtava yksityiskohtaisen pikkutarkasti, niin kuin juuri ajamaan opetteleva kuvailisi mäkilähtöä autolla?

      Tässä saatiin rivien välistä jonkin verran uutta tietoa Jannasta, kuten kunnollisuus: roskat menevät roskiin ja omista tavaroista on oltava tarkka. Toisen omaa ei oteta. Nämä rivien välit ovat noin 3% tarinan merkkimäärästä, mutta vievät 97% lukijan mielenkiinnosta, sillä Janna on lukijasta kiinnostava, ei niinkään jokainen yksittäinen harjanveto. Olet tehnyt hyvän hahmon.

  • #6236 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    SDC osakilpailu 1 04.07.2020

    Edellinen ilta oli ollut mukava ja toisaalta harmitti että en ollut uskaltanut juoda yhtä breezeriä enempää, mutta tiesin että minun täytyisi olla jo aamusta ajokunnossa. Peruutettuani autoni trailerini eteen, minun oli pakko venytellä selkääni, ennen kuin laskin trailerin paikoilleen ja tarkastin että se olisi varmasti kiinnitettynä kunnolla. Kaiken ollessa kuljetuspuolella valmista, hain tallista vielä Paahtiksen satulan ja suitset ja tarkistin jotta minulla olisi varmasti kaikki kisavarusteet mukana.

    Poimiessani laikkutamman matkaani tarhasta, se ei vaikuttanut kovinkaan innokkaalta lähtemään mukaani, mikä ei helpottanut kisajännitystäni. Puunasin tammani ihan vain varmuudeksi turvasta hännänpäähän kunnolla, ennen kuin aloitin letittämään ja sykeröittämään valko-mustaa harjaa. Ottaessani pari askelta taaksepäin nähdäkseni työni tuloksen, tajusin että sykeröt näyttävät ihan hirveiltä ja minun tulisi todellakin treenata niiden tekemistä, mutta ehkä dressage cup toimisi hyvänä treeninä niiden tekemiseen.

    Vähän ennen kymmentä lastasin Paahtiksen Oskarin avustuksella ja näin matkamme kohti Storywoodsia saattoi alkaa. Ajomatkalla kertasin vielä tulevaa kisarataa päässäni ja huomasin toivovani että olisin haastellut eilen jotain Hopiavuorelaista mukaani. Ehkä sentään Susi ei olisi ollut se paras vaihtoehto, enhän ollut kuitenkaan kilparatsastaja. Hello olisi toisaalta voinut tuoda mukavan häiriön, mutta olisiko toinen halunnut lähteä mukaani vaikka olisin kauniisti pyytänyt? Suunnittelemassani aikataulussa saavuimme perille ja parkkeerattuani trailerini näytetylle paikalle, vedin syvään henkeä, ennen kuin avasin trailerin ja annoin Paahtikselle luvan peruuttaa ulos trailerista. Kävelytin tammaa muutaman kierroksen ympäri kiireistä tallipihaa, jotta se tottuisi kisapaikan hälinään ja näkisin itse samalla vähän missä kaikki olisivat.

    Kenttä ja maneesi olivat vierekkäin, joten siirtyminen ei olisi pitkä. Palattuamme trailerille sidoin Paahtiksen kiinni ja kävin valko-mustan karvan vielä kerran pölyharjalla lävitse, ennen kuin aloin varustamaan ratsuani. Paahtis näytti ihan oikealta kilpahevoselta ollessaan kisavarustuksessaan ja minun oli pakko napata kuva ratsustani muistoksi, ennen kuin puin vielä kisatakkini ja kypäräni päälleni ja nousin ratsaille jotta pääsimme verkkaan. Verryttelyssä Paahtis hieman säpsyi muita ratsukoita, mutta sain kuitenkin tamman keskittymään jollain tavalla ja onnistuimmekin suorittamaan verryttelymme. En oikein tiennyt mikä olisi paras tapa verrytellä, koska kyseessä oli ensimmäiset kisamme, mutta lähdin ratsastamaan tammaa samalla tavalla kuin kotona, poimien muutaman vaativamman kohdan radasta.

    Lopulta puolilta päivin meidät kuulutettiin radalle ja vedin vielä kerran syvään henkeä, ennen kuin ratsastin tammani valkoisten aitojen sisälle ja aloitimme suorituksen. Rata ei ollut läheskään täydellinen ja siirtymiset askellajien välillä eivät olleet kovinkaan täsmälliset, sekä ympyrämme eivät olleet ihan ympyröitä nähneetkään. Silti nuorikkoni tsemppasi hyvin ja lopulta selvisi että olisimme kasanneet 66,667 %, mikä oli positiivinen yllätys, koska kyseessä oli kuitenkin ensimmäiset kilpailumme. Lopullisissa sijoituksissa olimme luokkamme puolivälissä, joten tällä kertaa ei vielä tie finaaliin auennut, vaikka saimmekin kolme pistettä ranking tilillemme. Riisuessani ratsuani yritin pohtia jonkinlaista treenisuunnitelmaa tulevalle kuukaudelle, sillä toinen osakilpailu olisi jäämässä meiltä väliin joten katseet olisi pakko kääntää jo kolmanteen osakilpailuun. Tasoa ei olisi ainakaan ajatuksissa laskea tuolloin, mutta eipä tuota ikinä tiedä mitä näiden eläinten kanssa käy.

    Palatessani takaisin Hopiavuoreen, Eetu ja Oskari olivat pihalla pitämässä jotain palaveria. Parkkeerattuani autoni molemmat siirtyivät trailerille ja alkoivat availemaan pressua ja salpoja, ja minulle jäikin vain taluttaa tammani ulos.

    ”Miten meni?” Eetu kysyi heti kun Paahtiksen viimeinenkin etukavio oli koskettanut tallin pihaa.
    ”Kai se meni ihan hyvi. Kahareksansia prosenteilla 66,667 %. Ei me viälä finaaliin päästy, mutta ehkä ens kerralla jossei se mee iha penkin alle.” Sanoin samalla kun hypistelin tammani riimunnarua käsissäni, tuntiessani oloni epävarmaksi kisatuloksista puhumiseen Suden edessä, miehen ollessa kilparatsastaja ja itseni ollessa vain tavan harrastaja.
    ”No mutta siitä se lähtöö. Ja nua oli kuitenki hyvät rosentit jo ensimmääseksi kerraksi.” Eetu virkkoi ja vaihdoimme miesten kanssa vielä muutaman sanan, ennen kuin kärsimätön kuopiminen vierelläni kertoi että marttakerho saisi päättyä. Sidoin tammani kiinni käytävälle sen verran että sain kuljetussuojat pois jaloista ja sykeröt avattua, ennen kuin Paahtis pääsi takaisin ulos nauttimaan päiväheinistään. Paluumatkalla trailerille poimin matkaani kottarit ja talikon, sekä lapion ja luudan ja kävin siivoamassa trailerin sekä pihan rampin ympäriltä, ennen kuin siirsin kopin paikalleen. Kottareiden ollessa uudelleen tyhjät jätin työkalut tallissa paikoilleen ja hain tammani tavarat autosta, ennen kuin palautin ne tallissa pesun jälkeen paikoilleen ja varmistin että en ollut vallannut vahingossa koko tallia jälkeen jäävillä romuilla, ennen kuin lähdin kotiin kerraten vielä kerran mielessäni mennyttä kisapäivää.

    • #6254 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi daamn! Ei joka kerta voi selviytyä voittajana, mutta ehkä tässä vaiheessa kisauraa hyväksytty tasainen suoritus ja positiivinen kokemus kisoista ovat kaikkein tärkeintä. (Oskari voi olla tästä ihan omaa mieltään…) Kivojahan ne ruusukkeet on, mutta ehtiihän niihin vielä käsiksi. Enemmän olisi harmittanut, jos ei olisi päiväreissu riittänyt, vaan olisi pitänyt puolenvälin sijoituksen takia maksaa majoituksia ja kaikkea.

  • #6245 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    07.07.2020 – Kun treenaaminen ei vain maistu

    Helteet olivat vaihtuneet sateiseen ja kylmään, mikä sopi meille paremmin kuin hyvin, sillä pystyisimme ainakin treenaamaan paremmin kolmanteen osakilpailuun. Sunnuntaina olin käynyt vain juoksuttamassa tammani ja se sai sillä tavalla palautua edellisen päivän kisasta, ennen kuin palaisimme tänään treenin pariin.

    Eilinen työpäivä painoi vielä raskaasti mielessä, sillä myöhäiseen iltapäivään ollut palaveri oli venynyt ja venynyt ja oli ollut henkisesti juuri niin raskas kuin olimme odottaneet. Kotiinlähtö oli venynyt töistä lähemmäs iltayhdeksää, kun olimme vielä istuneet neljän hengen tiimimme kanssa pitämässä jonkinlaista de-briefiä menneestä palaverista ja puhuneet lävitse kaikki valinnat, joita sen aikana olimme tehneet ja mitä vastapuoli oli tehnyt ja vain yrittäneet nollata kaiken sen adrenaliinin, jota oli noussut pintaan välillä kiivas sanaisenkin keskustelun aikana. Tiesin että nukkuminen ei ollut asia, joka olisi ollut ensimmäisenä listalla kotona, joten ilmoitin pitäväni tänään etäpäivän, sillä töitä ei olisi paljoa ja voisin hoitaa ne ihan hyvin kotoakin käsin.

    Levottomasti nukuttu yö herätti minut jo viiden aikaan aamulla ja jotenkin vielä tunnin pyörittyäni sängyssä raskaasti huokaisten pungersin itseni ylös ja laahustin keittiöön kahvin keittoon. Vaikka miten tunsin lämpimän nesteen suussani ja tekevänsä matkaa sisälläni, tuntui samalta kuin olisin juonut pelkkää vettä. Puolikasta kahvikuppia myöhemmin päädyin kaatamaan loput puolet Northwestern mukini sisällöstä lavuaariin ja laskettuani mukini altaaseen suuntasin takaisin makkariin vaihtamaan tallivaatteet päälle.

    Kello oli vähän vaille kahdeksan päästessäni Hopiavuoren pihaan. Tallilla ei näkynyt vielä autoja, mikä oli enemmänkin kuin mukavaa, sillä tiesin että saisin viettää aikaa tallilla rauhassa ja vain hengähtää ja kerätä uutta voimaa laikkuhevosestani. Kuunnellessani askeleiden kopinaa betonilla stressini tuntui lieventyvän ja kuunnellessani satulahuoneen oven vaikeaa narinaa vetäessäni sen auki, en voinut olla antamatta pienen hymyn nousematta huulilleni. Päädyin lopulta poimimaan matkaani vain Paahtiksen suitset ja harjapakin omien varusteideni kanssa ja suuntasin ulos hoitamaan tammani sen tarhaan. Laikkutammani katse ei näyttänyt ihan siltä, että aamuinen työnteko olisi sen agendaan kuuluva asia, mutta silti se raskaasti huokaisten antoi minun laittaa itsensä kuntoon ja jatkoi perässäni kentälle.

    Kentällä nousin aidan päältä tammani selkään ja löydettyäni hyvän asennon sen paljaassa selässä painoin pohkeeni sen kylkiin ja pyysin tammani liikkeelle. Vaikka alkuperäinen suunnitelmani oli ratsastaa Paahtis kunnolla, päädyin vain lopulta ihan oman fiilikseni vuoksi taivuttelemaan tammani käynnissä molempiin kierroksiin kunnolla ja jatkoin samaa menoa vielä ravissa. Paahtiksen liike tuntui todella hyvältä ja jokainen askel mitä tammani liikkui eteenpäin, paransi vain omaa fiilistäni ja istuessani hieman tiiviimmin tammani selkään siirtäessäni sen laukkaan nautin vain Paahtiksen isosta ja matkaa voittavasta laukasta. Annettuani tammani laukata muutaman kierroksen kenttää ympäri siirsin Paahtiksen takaisin raviin ja siitä käyntiin, ennen kuin annoin tammalleni pitkät ohjat loppukäynteihin.

    Paahtis pärski tyytyväisenä antaessani sen kävellä muutaman kierroksen kenttää ympäri, ennen kuin pysäytin sen lähelle porttia ja valuin alas sen selästä, ennen kuin taputin tammani kaulaa ja vedin ohjat sen kaulan ja pään ylitse ennen kuin pyysin sen liikkeelle ja kävin palauttamassa sen tarhaansa. Suunnatessani takaisin talliin pyyhkien samalla irtokarvoja ratsastushousujeni takamuksesta, Eetu käveli minua vastaan ja pyyteli tupaan kahville. Lupasin suunnata tupaan heti kunhan saisin tavarat paikoilleen, sillä ehkä ajanvietto talliporukan kanssa voisi kääntää ajatukset lopunkin pois vaikeasti menneestä työpäivästä.

    • #6255 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hahmojen omasta elämästä ja etenkin ihmissuhteista kertovat tarinat ovat selkeästi mun suosikkejani. Vaikka tykkään hepoista oikeasti ja virtuaalisesti, ratsastuskuvaus ei koskaan ole ollut mun suosikkijuttu, vaan pidän tarinoista. Siksi mun huomioni kiinnittyy melkein kokonaan tarinan alkuun, josta saan tiedonmurusia Jannan töistä ja persoonasta. Ensimmäisessä kahdessa kappaleessa onkin paljon tietoa minua miellyttävässä muodossa tarjoiltuna. Janna on paitsi tunnollinen ja joustava töissään, myös suhtautuu keskusteluihin välillä kiivainkin tuntein jopa asiallisessa kontekstissa.

      Muistutan vielä, että kaikki ihmiset ja lukijat ei inhoa ratsastuskuvausta. 🙂 Monenlaisille teksteille on yleisönsä. Mä ihan yksilönä vain kulutan mieluummin tarinaa kuin kuvausta. 😀 Sitä paitsi niin kuin sanoin, tarinan alkupuoli tarjoili mulle täysin sopivaa viihdykettä!

  • #6294 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    20.07.2020 – Koti on paras paikka

    Reissu Latviaan oli ollut hieno, mutta omalla tavallaan raskas. Pitkät ajomatkat ensin Hopiavuoresta Helsinkiin ja Riikasta Saulkrastiin sekä Saulkrastista Riikaan ja Helsingistä Hopiavuoreen olivat puuduttaneet ihan urakalla.

    Dzelzainin linna oli ollut todella mahtava miljöö ja oli ollut hienoa päästä ratsastamaan yleellisessä maneesissa, vaikkakaan tuollaiset puitteet eivät toisaalta olleet sellaiset, joissa näin itseni ja laikkutammani. Eihän Paahtis ehkä sopinut kuin nenä päähän Hopiavuoreenkaan, mutta ehkä se ei toisaalta vaikuttaisi niin pahasti huutomerkiltä tyhjällä paperilla peltolakeuksilla. Itse näyttelyreissusta ei jäänytkään mitään kerrottavaa jälkipolville, mutta sentään Vincentillä oli reissu mennyt hyvin. Olimme olleet eilen kotona Paahtiksen kanssa jo alkuiltapäivästä, mutta olin hoitanut tammani vain pikaisesti tarhaansa, ennen kuin olin lähtenyt kotiin ja mennyt aikaisin nukkumaan. Tänään edessä olisikin sitten pitkä päivä tallilla varusteiden putsaamisen ja Paahtiksen liikuttamisen merkeissä.

    Hopiavuori oli hiljainen saapuessani paikalle, mutta en antanut sen häiritä. Parkkeerattuani autoni keräsin peräkontista syliini niin paljon Paahtiksen tavaroista kuin vain sain, ennen kuin suuntasin talliin ja jätin romppeet karsinan eteen ja hain vielä viimeiset reissussa mukana olleet tavarat ja rehut. Tavaraa ei ollut onnekseni mukana ihan järkyttävää määrää, vaikka olinkin hieman ylipakannut ja parilla reissulla satulahuoneeseen ylimääräiset tavarat olivat löytäneet paikoilleen, joten sain viimein käytyä metsästämässä hieman vastahakoisen täysiveriseni sisälle.

    Loman aikana olimme kerenneet treenaamaan Paahtiksen kanssa hieman paremmin kolmanteen osakilpailuun, joka ratsastettaisiin elokuun ensimmäinen päivä. Edessä olisi enään kolme osakilpailua ennen finaalia joten tässä kohtaa treenaaminen taitaisi oikeasti alkaa ratkaisemaan asioita, varsinkin jos haluaisimme saada finaalipaikan. Toisaalta, vaikka paikka menisi tällä kertaa ohitse, ei se haittaisi, sillä olisimme sentään saaneet tammani kanssa kisakokemusta ja ehkä seuraavalla kerralla voisimme pärjätä paremmin ja mahdollisesti saada finaalipaikan. Pohdintani aikana olin saanut Paahtoleipäseni harjattua ja varustettua, joten painettuani kypäräni päähäni ja vaihdettua kenkäni olin valmis maiskauttamaan tammani liikkeelle ja taluttamaan sen kentälle.

    Noustessani tammani selkään ja pyytäessäni sitä liikkeelle Paahtis ei tuntunut kovin reippaalta tai innokkaalta työntekoon, joten päätin jättää treenaamisen väliin ja vain hölkkäilimme pitkin ohjin kenttää ympäri ja kokeilin saada tammaa rennoksi liikkeissään. Puolen tunnin jälkeen Paahtis tuntui ihan hyvältä, joten pysäytin tammani ja laskeuduin alas sen selästä, ennen kuin nostin jalustimet ja löysäsin vyötä, sekä pujotin vielä ohjat tammani laikukkaan kaulan ja pään yli, ennen kuin suuntasimme takaisin talliin. Ratsastukseni aikana tallille olikin jo kerääntynyt ihmisiä, joten vaihdoin kuulumisia Sonjan ja Marshallin kanssa Latvian retkeeni liittyen, kun talliin ilmestyivät Santtu ja Herman. Nelikko puhui jotain tallin seinän maalaamisesta ja vaikka ajatuksissani olikin pitää tänään varusteiden tehohuolto päivä, voisi se odottaa vielä muutaman tunnin ja lupasin liittyä seuraan heti kunhan saisin laikkutammani takaisin ulos.

    Muut lupasivat odottaa minua samalla kun lähdimme Paahtiksen kanssa suuntaamaan ulos ja palautettuani tammani tarhaansa, suuntasinkin suoraan etupihalle maalaushommiin muiden kanssa.

    • #6347 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mua kiinnosti tässä eniten se virkkeen puolikas, kun Janna vaihtoi kuulumisia Sonjan ja Marshallin kanssa. Tällainen liian pitkään laatistuomarina ollut on lukenut monesti, miten hevosella menee siellä, täällä ja tuolla. Mielenkiintoni herää, kun tarinan flippaa ympäri: ei kerrokaan itse tapahtumista, vaan aloittaa lopusta ja laittaa Jannan kertomaan muille, miten on mennyt. Nyt kaipaan ihan tosi kovasti sitä, mitä Sonjalle ja Marshallille oikein kuului, ja miten he sonja- ja marshallmaisella tavallaan sen jakoivat juuri Jannan kanssa. Entä mitä tästä kaikesta reissussa tapahtuneesta Janna jakoi muille ja millä tavalla. Olikohan hän nöyränä tai kiukkuisena, kun ei saanut finaalipaikkaa? Tarinan perusteella Janna tietenkin on toiveikas ensi vuoden suhteen ja hyvä häviäjä, mutta kun hän kertoi tästä Sonjalle ja Marshallille, saivatko nämä kaksi sellaisen kuvan? Seuraavan hahmon on vaikeaa ottaa huomioon keskustelua, kun lukijalla ei ole aavistustakaan, mitä muut tietävät nyt Jannan reissusta. Lukija tietenkin tietää, mutta me olemme tarinan yläpuolella. Jos hahmot tietäisivät kaiken sen, mitä me tiedämme, hahmothan lukisivat ajatuksia. Sosiaalisessa tarinoinnissa kiinnostavinta ei siis olekaan se kaikki hieno ja jännittävä, mitä tapahtuu… …vaan se, mitä muut siitä tietävät ja mistä ja millä tavalla he saavat sen tietää!

  • #6307 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    23.07.2020 – Maastoilua

    Mustavalkoista karvaa harjaava brunette tunsi olonsa rentoutuneeksi. Vaikka nainen tiesi lomansa olevan auttamatta lähestymässä loppuaan ja toimistolla odottavan ison määrän tekemättömiä töitä, sekä vastaamattomia sähköposteja, puhumattakaan kolmen viikon päästä koittavasta koulutus- ja opintomatkasta ja kaikesta siihen liittyvästä. Lyhytkin loma oli tehnyt tuolle brunetelle hyvää ja vaikka taivasta peittikin harmaa pilvipeitto, oli tuo silti ajatellut lähteä ratsunsa kanssa maastoon.

    Irrottaessaan harjan tammansa karvalta, hevonen käänsi katseensa hoitajansa puoleen, kuin kysyäkseen miksi tuo lopetti. Brunette hymähti tammansa katseelle ja pikaisen rapsutuksen jälkeen laski violetin harjan takaisin pakkiin, ennen kuin sulki sen kannen ja poimi telineellä olevan satulan päältä musta-violetit suojat ja alkoi liu’uttelemaan niitä paikoilleen tammansa jalkoihin. Lopulta nainen oli saanut ratsunsa varustettua ja painettuaan myös oman kypäränsä päähän tuo oli valmis irrottamaan ratsunsa käytävältä ja suuntaamaan sen kanssa ulos tallipihalle. Tarkistaessaan satulavyötä, brunette kuuli nimensä huudettavan jostain selkänsä takaa ja kääntyessään katsomaan kuka häntä kutsui, tuo näki Nellyn valkoisen tammansa kanssa. Brunette heilautti kättään toiselle ilmoittaakseen että oli kuullut naisen kutsun ja jäi odottamaan mitä toisella olisi kysyttävänä.

    ”Maastoon lähdössä?” Nelly kysyi uteliaisuus äänessään päästessään puhe-etäisyydelle.
    ”Joo, pakko hyöryntää sateeton sää ja onhan se toisaalta iha mukavaa vaihtelua koulureenille” brunette myönteli. ”Lähärekkö kaveriksi?” tuo lisäsi lopuksi hieman yllättäenkin.
    ”Myyty” Nelly virnisti ja naiset jatkoivat yhdessä ratsautumista. Lopulta kun he istuivat jo ratsujensa selässä, Nelly huomasi Oskarin, joka talutti omaa ruunikkoaan juuri ulos tallista. Nainen pyysi kimonsa liikkeelle ja ratsasti miehen luokse, jonka ryhti näytti paranevan silmissä, jouduttuaan toisen katseen linjalle. Musta-valkoisen hevosen selässä istuva brunette ei kuullut toisen keskustelua, mutta lopulta nuo kaksi ratsukkoa palasivat hänen luokseen, Nellyn ilmoittaen että myös Oskari liittyisi heidän maastoretkelleen. Brunette vain nyökkäsi hyväksyvästi ja naiset odottivat että myös Oskari pääsisi satulaan, ennen kuin varmistettuaan jotta kaikki olisivat valmiita Nelly otti kärkipaikan ja lähti johdattamaan kolmikkoa maneesin viertä pitkin kohti maastoreittejä.

    Sen puolentoista tunnin aikana, mitä kolmikko vietti maastossa keskustelu pysyi yllä pää-asiallisesti bruneten ja Nellyn välillä, mutta myös Oskari osallistui keskusteluun aina satunaisesti lyhyillä kommenteilla, vaikka miehestä saattoi vaistota halun olla mieluummin vain hiljaa. Hiljaisia hetkiä kolmikon välillä täyttivät vain hevosten tyytyväiset pärskähdykset, satunaiset lintujen äänet ja kavioiden töminä hiekkatien pinnassa. Pitkän suoran auetessa ratsukoiden eteen brunetella oli työtä pidätellä ratsuaan, sillä se olisi halunnut lähteä eteenpäin kuin nato-ohjus, mutta onneksi se kuunteli naisen apuja, ja tamma ei painanut menemään hullun lailla.

    Tallipihan tullessa taas näkyviin brunette kiitti Nellyä ja Oskaria seurasta ja taluttaessaan ratsuaan talliinsa toinen pohti miten kotoisalta Hopiavuori oli alkanut tuntumaan jo reilussa kuukaudessa, vaikka eihän nainen vielä tuntenut ketään tallilta kunnolla. Mutta ehkä jo nyt voisi uskaltaa kysyä jos joku voisi edes juoksuttaa laikkuhevosen naisen ollessa reissussa muutaman viikon päästä.

    • #6348 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä tarinassa on kiva kertoja ja hauska tyyli suhtautua päähenkilöön kuvailevasti ja nimetä muut. Toimii hyvin. Onnistunutta on myös kahden muun persoonan huomiointi. Nelly on toden totta se, joka puhuu, ja Oskari se, joka pitkälti tarkkailee ja kommunikoi enemmän varovaisilla ilmeillään aluksi. Olisi superjännittävää tietää, mistä Nelly ja Janna puhuivat ratsastaessaan ja mitä kaikkea Oskari siis kuuli maastossa. Tähän olisi pystynyt hyvin yhdistää vaikka jonkin spinnarin ainekset: piilottaa keskusteluun mukaan vaikka Jannan työkuulumiset — tai vaikka kaikki edellisen tarinan ainekset! Keskustelun sisältöön on helppo tuoda oman hahmonsa kuulumisia, mutta jotta saisi muidenkin hahmot laittamaan siihen sisältöä, aijai, siinä pitää uskaltaa ottaa riskejä. Se on musta aina haastava homma, mutta aluksi tietysti kaikkein vaikeinta.

  • #6313 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Loma lähestyi uhkaavasti loppuaan ja samalla myös hyvät treenipäivät. Kuitenkaan ajatuksissani ei ollut tappaa tammaani treenillä, vaan päätin että tekisin vielä pari tehokasta treeniä loppuviikkoon ja pari rennompaa ratsastusta tai ihan vain tylsästi juoksutusta.

    Taluttaessani laikkuhevoseni kentälle huomasin Outin ja Jussin olevan sielä ja odotinkin että Outi saisi ratsastettua kesken olevan siirtymisen loppuun, ennen kuin häiritsin toista. Saatuani luvan avasin kentän portin ja käänsin laikkuhevoseni kentälle, ennen kuin suljin portin takanamme ja talutin Paahtiksen keskemmälle kenttää. Kiristettyäni Paahtiksen satulavyön, kuulin Outin kysymyksen siitä että enkös treenannutkin Paahtiksen kanssa koulua. Vastatessani jotain treenaamisemme tavoitteettomuudesta, nainen kysyi olisiko minulla mitään vinkkiä siitä, mitä hän voisi Jussin kanssa tehdä.

    Kysymys yllätti minut ja jouduinkin hetken pohtimaan vastaustani, ennen kuin kerroin Outille pätkän kouluradasta, jota olimme treenailleet Storywoods Dressage Cupia varten. Kerroin myös pari tehtävää, joita tein muuten vain, samalla kun pyysin Paahtiksen liikkeelle ja annoin tamman lähteä kävelemään pitkin ohjin uran sisäpuolella. Juttelimme Outin kanssa samalla kun annoimme ratsujemme kävellä hetken ja oli mukava tutustua toiseen paremmin.

    ”Hei tietäisitsä… Tai no ei mitää sittenkään” aloitin, lopettaen ajatukseni kuitenkin siihen paikkaan sillä en ollut varma haluaisiko Outi auttaa minua tulevassa ongelmassani.
    ”Sano vaan” Outi rohkaisi minua ruunikon selästä.
    ”No siis miätin vaan sellaasta että sattuusikko sä tiätämään ketään kuka vois olla kiinostunut parin viikon liikutuspestistä? Mulla on vaan ens kuus parin viikon koulutus ja tyä reissu tiedossa ja en ehkä haluais antaa Paahtiksen vaa seistä silloo. Ei siis mikään pakko oo kysellä et mä varmaha kokeelen laittaa Facebookkiin jotain ilmootusta asiasta” sanoin näperrellen tammani ohjia, lyhentäen niitä vielä muutaman millin.
    ”No siis Oskarihan voisi olla yksi vaihtoehto” Outi sanoi ilman pidempiä mietteitä.
    ”En mä ny sitä viitti häiritä. Tai siis ku sillä on varmaha kiire töiden ja oman hevosensa kans ja Paahtoleipä nyt on vaa tällääne raakile, joka ei oikeen edes osaa mitään” naurahdin hermostuneesti kuullessani Jussin selässä istuvan ehdotuksen.
    ”No eihän kysyminen mitään maksa? Mutta mä kokeilen nyt noita sun ehdotuksia tehtäviksi niin ei mee ihan kävelyksi koko treeni” Outi päätti keskustelumme, ennen kuin siirsi Jussin sulavasti raviin.

    Näennäisesti näytin siltä, että keskittyisin tammani ratsastamiseen ja että tietäisin mitä olisin tekemässä, mutta sisäisesti elin kaaoksessa. Olihan kouluratsastaja käynyt itsellänikin mielessä, mutta missään nimessä en haluaisi miestä häiritä asialla. Alkuperäisesti olin suunnitellut tälle päivälle kunnon treenin, mutta lopulta ratsastus jäikin kevyeksi humppailuksi ihan vain itseni vuoksi. Lopulta vain reilun puolentunnin kuluttua luovutin ja pysäytin tammani kentän keskelle, ennen kuin laskeuduin alas satulasta ja nostin jalustimet, ennen kuin löyhäsin vyötä ja vedin ohjat tammani korvien ylitse ja lähdin taluttamaan sitä kohti tallia.
    Vaikka Paahtiksen hoitaminen ei olisi oikeasti ottanut niin pitkään kuin siihen lopulta meni, tuli tamma ainakin hoidettua huolellisesti pois, vaikkakin istuessani alas autooni en muistanutkaan mitään mitä oli tapahtunut talliin siirtymisen ja autooni istumisen välillä.

    • #6349 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oskari, tuo pettymysten mies. Agnes siltä taisi kysyä viimeksi jotain ratsastusapua, ja kun se ei osannut silloinkaan kauhean luontevasti kieltäytyä, se tuli kieltäytyneeksi epäluotevasti. Välillä mietin, millaisella tukolla rahaa sitä pitäisi paiskata, jotta se motivoituisi ratsastamaan muullakin kuin huippuhevosella. Tai no, ehkä jos Ukolla menisi putkeen ja se saisi edes jostain niitä onnistumisen kokemuksia, se voisi innostua. Mutta Outi on ihan oikeassa. Kysyminen ei mitään maksa. Harmi, ettei Eira osaa vielä mitään, niin että ratsastaminen olisi turvallista: se nimittäin on ainakin innokas. :DDD

      Janna on tässä ensimmäistä kertaa kunnolla ikään kuin opettajan asemassa. Muilla ei taida olla vielä kauheasti käsitystä siitä, minkä tasoinen ratsastaja hän on. Me lukijat olemme saaneet seurata hänen treeniään jonkin verran ja tiedämme esimerkiksi siitä, että Janna kisaa aika ahkerasti muihin verrattuna. Luulenpa, että nyt kun ensimmäinen väläys nähtiin, sana alkaa kiiriä. Ties vaikka Oskarilla, Nellyllä, Agnesilla ja Jannalla olisi enemmänkin yhteistä, jos he joskus pääsevät keskustelun alkuun vaikka kouluratsastuksen avulla — vaikka Nellyn kanssahan Janna on hienosti jo tullutkin toimeen jopa ilman että joutuu puhua ratsastuksesta suu vaahdossa. 😀

      Otat hienosti kontaktia väkeen. Voin luottaa, että Jannan jutuissa varsinkin Paahtiksen päiväkirjan ulkopuolella, mutta usein täälläkin, on melkein aina jotain tällaisen sosiaalisen kirjoittajan mielestä superkiinnostavaa. Usein alkaa kirjoitussormia ihan syyhyämään, vaikka ei olisikaan siis omaa hahmoa mukana tarinoissa. Jotenkin sitä saa aina pontta, kun muut touhuavat ihanasti yhdessä. Auttaa hirveästi tähän blokkiinkin lukea näitä!

  • #6342 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    27.07.2020

    Ensimmäinen työpäivä loman jälkeen takana ja fiilis oli edelleen hyvä. Töitä ei ollut parissa viikossa kasaantunut mitään mieletöntä määrää, ja vain muutama sähköposti ja muu paperiasia oli sellaisia, joihin oli täytynyt kiinnittää huomiota heti tänään ja muita saisi hoitaa pois pitkin viikkoa, tai sitten ne olivat vain jotain tulossa olevia palavereita tai muita.

    Lopetettuani työt neljältä vaihdoin vaatteet tallivaatteisiin ja suuntasin autolleni kevyin askelin. Koska fiilis oli edelleen hyvä ja energinen työpäivän jäljiltä, saisi tänään olla kunnollinen treenipäivä koulu cuppia ajatellen. Ajomatkalla loin jonkinlaista suunnitelmaa treenille ja pyrin rakentamaan lyhyen mutta hyvän treenin, jolla olisi helppo nostaa niin omaa kuin ratsunkin treenimotivaatiota. Pikaisen puunauksen ja varustamisen jälkeen pääsinkin taluttamaan Paahtiksen kentälle, ja yllätyksekseni näin että Marshall istui jo keskellä kenttää. Olinhan rekisteröinyt Niklaksen tallissa, mutta olin ajatellut että toinen vain katsoisi Arlekinin perään Marshallin ollessa hakemassa jotain tai laittamassa jotain valmiiksi.

    Pysäytettyäni tammani portille Marshall käänsi katseensa kohti meitä, todennäköisesti olettaen että Niklas ja Arlekin saapuisivat kentälle. Varmistettuani että mahtuisimme sekaan talutin tammani kentälle ja suljettua portin takanamme käänsin Paahtiksen kaartoon ja hieman tärisevin sormin kiristin vyötä vielä pari reikää, ennen kuin laskin jalustimet ja nousin tammani selkään. Niklaksen saapuessa kentälle miehet kävivät lyhyen keskustelun, ennen kuin toinen nousi punarautiaan selkään ja Marshall haki paremman asennon penkillään, johon rastapää oli istunut.

    Yritin parhaani mukaan keskittyä omaan tekemiseeni, mutta jossain kohtaa huomasin että oman suunnitelmani sijaan alitajuntani rekisteröi Marshallin ohjeet Niklakselle ja ratsastin tammaani niiden mukaan. Tajutessani tämän omat pasmani menivät hetkeksi sekaisin, ennen kuin sain taas ajatuksen juoksusta kiinni ja pystyin jatkamaan jonkinlaisen suunnitelman mukaan Paahtiksen ratsastamista, ennen kuin huomasin toteuttavani taas Marshallin neuvomia tehtäviä. Tajutessani tämän uudelleen minusta tuntui pahalta että käytin toisen neuvoja hyväkseni, vaikka en ollut kysynyt edes lupaa. Saatuani omat ajatukseni taas kasaan, ilmoitin molemmille miehille kuuluvaan ääneen että ottaisin vähän laukkaa isolla pääty-ympyrällä ja saatuani Paahtiksen kulkemaan rennosti eteenpäin ja laukan tahdin ollessa ihan ok, siirsin sen raviin ja loppu verryttelin tammani pikaisesti.

    Sopivassa kohtaa siirryimme lähemmäs porttia ja laskeuduin ratsailta niin kauaksi että sain talutettua tammani ulos portista, ennen kuin taas tallipihalla nousin takaisin satulaan ja pyysin Paahtiksen käyntiin puoli pitkällä ohjalla, ohjaten tammani maneesin viereltä lähtevälle tielle ja kävimme kävelemässä loppukäynnit maastossa. Tehokkaasta treenaamisesta ei taas oikein ollut tänään tietoakaan ja palatessamme Hopiavuoren pihaan pohdin että täytyisi jättää vaikka edes kymppi Arlekinin kaappiin siitä hyvästä että olin kuokkavieraillut toisen tunnilla. Tai sitten pitäisi kysyä vain reippaasti Marshallilta millaisen korvauksen toinen haluaisi kuokkavierailustani.

    Kuitenkaan palatessamme talliin en nähnyt enään Marshallia tai Niklasta missään, eikä pariskunta ollut edes tuvassakaan siirtyessäni sinne Eetun kutsumana. Nelly ihmetteli olinko kipeä tai jotain, sillä en osallistunut keskusteluun normaaliin tapaani, vaan istuin nurkassa välillä vain tuijottaen kahvimukini pintaa, kuin se voisi paljastaa minulle elämän tarkoituksen. Kömpelösti naurahtaen kerroin että kyse ei olisi mistään sellaisesta, vaan että olisin vain vähän ajatuksiini sotkeutuneena mutta en kuitenkaan eritellyt tarkemmin syytä, koska jostain syystä en tiennyt mitä siitä oltaisiin tuvan pöydän ääressä ajateltu ja en ehkä ihan vielä halunnut pilata mahdollista mainettani tallilla. Kotimatka menikin sekavien tunteiden parissa ja nukahtaminen ei ollut käsite ennen aamun tunteja.

    • #6350 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässäpä tarinassa Jannan fiilis heilahtaa nopeasti ympäri. Sellaista se joskus on. Syy ei kuitenkaan ihan selviä lukijalle pelkän tarinan perusteella. Oli kuitenkin tosi paljon mua miellyttävä valinta laittaa joku toinen hahmo huomaamaan, että jokin on vialla, ja kertoa, miten Janna viesti muille asiasta. Nyt on selvää, ettei kukaan todella tiedä syytä, mutta että pieni omituisuus on huomattu. Tällä tulet mahdollistaneeksi juoruilun ja huolestumisen, jota hahmot eivät olisi pystyneet tekemään, ellei Jannan olo olisi tullut noteeratuksi ja näkynyt ulospäin.

  • #6355 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Kirjoitettu Jannan työkaverin Kaarinan näkökulmasta

    Olin vahingossa kuukautta aikaisemmin saanut selville että Jannalla oli hevonen. Nainen ei ollut kertonut omistavansa hevosta, joten en uskaltanut paljastaa toiselle että olin kuullut vahingossa hänen puhelunsa jossa toinen oli puhunut hevosestaan. Olikin mennyt reilu viikko, että olin uskaltanut paljastaa naiselle asian ja toinen oli ottanut uutisen vastaan yllättävän rennosti.

    Juttelimmekin Jannan kanssa hevosista ja paljastin itseäni puolet nuoremmalle naiselle, että olin joskus neljäkymmentä vuotta aikaisemmin itsekin ollut hevosten kanssa tekemisissä ja jopa ratsastanut. Keskustelumme päätteeksi tuo kutsuikin minut mukaansa tallille ja tänään olisi viimein se päivä, joka oli sopinut meille molemmille. Olimme sopineet tapaavamme Seinäjoen abc:n parkkipaikalla, josta Janna poimi minut kyytiinsä ja suuntasimmekin hiljaisuuden vallitessa välillämme kohti Hopiavuorta, jossa Janna kertoi tammansa asuvan.

    Hopiavuoren talli näytti jotenkin yllättävän epätallimaiselta ulkoapäin, mutta päästessämme punaisen rakennuksen sisälle se näytti juuri siltä, kuin olisin tallin ajatellutkin näyttävän. Edelläni kulkeva nainen moikkaili tallilla olevia ihmisiä tuttavallisesti ja toinen jäikin juttelemaan hetkeksi mustan hevosen vieressä seisovan naisen luokse. En ymmärtänyt paljoakaan naisten keskustelusta, mutta siellä vilahtelivat sellaisia sanoja kuin ”kengittäjä, kengitys, valmennus” täytyisikin ehkä uskaltaa kysyä Jannalta noista sanoista, tai googlata niitä kotona. Lopulta jatkoimme matkaamme huoneeseen, jonka ovi aukesi vinkaisten ja sisältä se oli täynnä telineitä ja kaappeja. Ihmettelin kaikkea huoneesta löytyvää samalla kun Janna keräsi tottuneesti tarvikkeita matkaansa.

    ”Otakko tuasta telineeltä tuan satulan mihinä on violetti huapa ja sellaanen musta-violetti vyä?”
    ”Ööö… tämä?” osoitin erästä satulaa telineellä.
    ”Joo just se. Käyään viämäs nää tuanne suuliin niin voidaan hakia sitte Paahtis sisälle.”
    Poimin satulan telineeltä ja yllätyin siitä miten paljon se painoi. Jouduin vähän hakemaan asentoa millä sain kannettua satulan Jannan perässä suuliin, jossa toinen näytti mihin sain sen laskea, ennen kuin jatkoimme matkaamme edelleen ulos ja suuntasimme aitauksille, jossa seisoi erilaisia hevosia. Pysähdyimmekin sellaisen aitauksen eteen, jossa seisoi kirjava hevonen. Tottuneesti Janna poimi violetin narun portin pielestä ja avasi alimman lankun ja siirtyi sisään aitaukseen ennen kuin käveli hevosen luokse ja kiinnitti narun hevosen päässä olevaan viritykseen.

    ”Haluakko sä taluttaa sen takasin suuliin?” nuorempi kysyi.
    ”Kai mä voisin? Vai onko se kiltti?”
    ”Kyllä se ihan kiltti on ja mä kävelen sun viärellä” Janna vastasi hymyillen, samalla kun ojensi minulle violetin narun ja tartuin siihen hieman epäröivästi ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaa kohti suulia. Suulissa Janna kiinnitti hevosensa tottuneesti ja kääntyi violetin pakin ääreen, ennen kuin toinen antoi minulle jonkin harjan ja kertoi miten ja mistä voisin alkaa Paahtista harjaamaan. Epävarmasti laskin harjan hevosen kaulalle ja aloin liikuttamaan sitä tavalla jolla minua oli ohjeistettu toimimaan ja yhdessä toimin harjasimme Jannan hevosen, ennen kuin tuo varusti ratsunsa tottuneesti ja suuntasimme aidatulle hiekka-alueelle.

    Janna teki jotain vielä varusteiden kanssa, ennen kuin toinen viimein nousi ratsunsa selkään. Alkuun nainen antoi laikukkaan hevosensa siirtyä liikkeelle ja seurasin mielenkiinnolla mitä toinen teki ja millaisia liikkeitä tuo hevosensa kanssa suoritti. Vaikka en muistanut mitään termejä, joita ratsastuksessa käytetiin, katsoin mielenkiinnolla miten Janna ohjasi ratsunsa erilaisilla kiemuroilla ja ympyröillä kävelyssä ja juoksussa, sekä lopuksi vielä nopeammassa juoksussa.

    Nuoren naisen ilme oli keskittynyt ja ihmettelinkin miten toinen pystyi ohjaamaan noinkin isoa eläintä ilman mitään ongelmia. Lopulta nainen siirsi ratsunsa takaisin kävelyyn ja annettuaan sen kävellä pari kierrosta pitkällä ohjalla, Janna pysäytti hevosensa eteeni.

    ”Haluakko sä nousta selkään?”
    ”En mä osaa… Mä varmaan vain pilaan sun hevosen!” kauhistelin.
    ”Ei se rikki mene, tuu vaan kokeilemaan. Mä kävelen viärellä koko ajan” Janna rohkaisi samalla kun laskeutui ratsunsa selästä alas. Jännittyneenä siirryin hiekalle ja kävelin parivaljakon vierellä keskelle hiekka-aluetta, jossa oli matala jakkara. Nuoren ojennettua kypäränsä ensin minulle ja painettuani sen päähäni nousin jakkaran avulla Paahtiksen selkään. Istuessani satulassa Janna auttoi minua vielä säätämään jalustimet ja kun kaikki oli valmista, nainen veti hieman narusta, joka teki lenkin sen kaulalta ja hevonen nytkähti liikkeelle. Huomatessaan että jännitin selässä Janna käski minua rentoutumaan ja se helpottikin selässä istumista ja lopulta muutama kierros mitä kiersimme, olikin ihan mukavaa ja kiitinkin Jannaa laskeutuessani alas satulasta.

    Palatessamme suuliin ojensin Jannalle hänen kypäränsä takaisin ja hoidimme vielä naisen hevosen sekä sen varusteet pois, ennen kuin suuntasimme takaisin Jannan autolle ja palasimme takaisin Seinäjoelle.

    • #6364 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aloittelijan näkökulmasta kirjoittaminen on ihan hirveän haastavaa ja ihan hirveän hauskaa! Jos vieraileva hahmo on aloittelija, on ihanaa vähän verrytellä ajatuksiaan ja hakea jotain ei-harrasteslangisanoja sellaisille asioille, joita ei-harrastaja joutuisi käsittelemään kuvauksen kautta termistön puuttuessa. Ratsastusjutuissa mulla on aina välillä puhelimessa mun äiti, kun kirjoitan lapsista. 😀 Se puhuu iloisesti heppojen hiuksista ja välillä sorkistakin. Toisaalta taas jotkut termit on ihan yleiskieltä. Niin koira, kissa kuin hirvikin osaa ravata ja laukata ei-hevosihmisten kielessä yleensä, vaikka samaan aikaan juoksutusliina saattaa olla jopa koiraihmiselle ”tosi pitkä naru” vaikka koirillakin on liinoja… Hauskat väärinkäsityksetkin on mahdollisia. Meidän äiti ainakin on varma, että kannukset on hevosten potkimista varten ja ohjat (eli sen kielessä suittet) kiskomista varten, koska niin leffoissakin ratsastaminen tapahtuu. 🙂

      Tämä oli tosi kiva venyttelytarina, jota ei olisi yksin Jannan kertomana mahdollista toteuttaa! Kyllä mä tästä tunnistan monta kohtaa, jota voisin pitää ei-hevosihmiselle ihan luonnollisina ajatuksina, ja joitakin olen joskus ajatellut ihan itsekin. Esimerkiksi muistan vieläkin, miten satula tosiaankin oli yllättävän painava, kun pikkupoikana pukkasin ekan kerran satulan pohjoisruotsinhevosen selkään. Oli muuten vielä lännensatula. Vitsit että se muuten oli mun mielikuvissani näyttänyt kevyemmältä heppakuvissa. 😀

  • #6410 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Vitsit ku mun tyyli on ihan sekasin ja Marsh on niin ihana leikkiessään mun kans ja sit mä oon vaa tämmönen pettymys kun en osaa jäsennellä kolmea eri tapahtumaa yhtä moneksi tarinaksi vaan yhdistän kaikki tämmöseksi yhdeksi kuraksi :/ Ens kerralla mä lupaan yrittää olla parempi leikkikaveri 😀

    Varusteita puunaava brunette oli hyvällä tavalla väsynyt, mutta onnellinen.

    Viikko oli ollut omalla tavallaan raskas töiden alkaessa ja asiakkaiden saapuessa paikalle ilmoittamatta, teinien alkaessa käymään hankalaksi koulujen alun lähestyessä ja sen tuodessa uusia aiheita yhteenotoille. Jokaisena niistä iltapäivistä, nainen oli ollut todella väsynyt henkisesti eikä toisesta tuntunut siltä, että toisella olisi ollut mitään annettavaa enää Hopiavuoressa joten nainen oli liikuttanut tammansa myöhään illalla.

    Torstaina tuo oli pakannut poninsa ja varusteet autoon ja ajanut Silverlodeen ratsukon ensimmäisiin kenttäkilpailuihin. Ainoastaan koulukoe oli sellainen, josta naisella oli hyvä fiilis, sillä sileällä työskentelyä oli tullut treenattua koulucupin vuoksi enemmän kuin hyppäämistä, saati maastoesteitä. Täytyisikin kai ottaa nekin hiljalleen treeniohjelmaan mukaan. Perjantai olikin ollut ratsukolle välipäivä ja samalla ensimmäinen sellainen päivä kun nainen oli tuntenut olevansa sen verran läsnäoleva työpäivän jälkeen, että tuo uskaltautui todistamaan muille että ei ollut kuollut tai mitään, kun tuota ei ollut koko viikolla näkynyt tallilla.

    Perjantain kohdalla kalenterissa oli merkintä vain rennosta ja pikaisesta verryttelystä seuraavan päivän cuppia varten. Astuttuaan varustehuoneeseen tuo oli törmännyt tavaramerta läpikäyviin Niklakseen ja Marshalliin ja kysyessään rastapäältä millaisen korvauksen tuo olisi halunnut siitä, että toinen kuokki tunnilla ilman lupaa, venäläinen hämmensikin pakkaa tarjoamalla vaihtokauppaa.

    Venäläinen oli tarjoutunut auttamaan naista sileällä työskentelyssä jos tuo olisi kiinnostunut puolestaan hyppäämään toisen hevosella. Tuo oli yllättynyt rastapään tarjouksesta, sillä eihän kukaan ollut vielä nähnyt naisen hyppäävän ja toinen ei ollut mitenkään hyvä ratsastaja muutenkaan. Hieman epäröiden tuo oli kuitenkin lupautunut ainakin kokeilemaan ja jos ratsukon meno ei näyttäisi ihan kaamealta, voisi tuo auttaa Marshallia mielellään hevosensa kanssa. Ehkä tuo voisi uskaltaa kysymään myös jos venäläinen tai Niklas voisivat katsoa että Paahtoleivällä olisi suurin piirtein neljä jalkaa ja pää niiden parin viikon aikana mitä tuo olisi poissa, sillä loppupeleissä ei nainen ollutkaan laittanut Facebookiin ilmoitustaan liikuttajan etsimisestä.

    Aamulla kisakamat ja hyvin puunatun ponin oli saanut taluttaa taas traileriin ja tällä kertaa ajaa vain kolmen vartin verran Storywoodsiin ja koulu cupin kolmanteen osakilpailuun. Lähtö oli ollut vähän ennen kymmentä ratsukon ollessa luokkansa kolmansia lähtijöitä. Pitkää verryttelyä brunette ei ollut halunnut tehdä, joten radalla Paahtis tuntui aktiiviselta ja todella hyvältä. Hakiessaan tulospaperinsa nainen oli yllättynyt siitä että prosentteja oli tullut 70,833 ja lopulta tuo ei hävinnyt edes paljoakaan voittajalle, ollessaan luokkansa toinen ja napatessaan samalla myös paikan finaaliin.

    Suurempi yllätys tuolle oli lukea illalla kilpailuiden Facebook sivulta, että nainen oli kokonaisrankingissa kolmas, vain pisteen erolla jaetulla toisella sijalla oleviin ratsukoihin nähden. Seuraavien kahden osakilpailun aikana olisi ainoastaan onneksi keskityttävä vain tasaiseen suoritukseen ja finaalissa sitten täytyisikin vain toivoa parasta.

    Ehkä ennen finaalia täytyisi ottaa pari tuntia joko Marshallilta tai Oskarilta. Tai… brunette pohti sulkiessaan tammansa varustekaapin oven ja suunnatessaan kotiinsa.

    • #6415 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ihanaa kun Jannalla sujuu tässä! Janna on ottanut aika lunkisti sen, ettei vielä ole finaalipaikkaa tullut. Mun suurin kauhu on ne ratsastajat (tai koiranäyttelyissä handlerit), jotka rankaisee eläintä siitä, ettei tule menestystä. (Tarinassa nekin on toki mielenkiintoisia, vaikka oikeasti niille saisi antaa sähköshokkeja.) Janna on ollut niin kiltti Paahtikselle ja niin pitkäpinnainen, että sille on helppo toivoa menestystä kisoihin!

      Tosi ihanaa myös, että Janna ja Marshall muodostavat yhteyttä. Tätä olen salaa toivonut paitsi tarinan kannalta, myös teidän, kirjoittajien, kannalta. Tässä on kaksi taitavaa kirjoittajaa, jotka tuntuvat julkaisevan suurin piirtein samaan tahtiin: hyvä pari siis paiskimaan jonkinlaista tarinallista palloa vaikka just heppakuvioiden kautta! Molemmilla on varmana annettavaa toisilleen jo ratsastuskentällä.

      Tämä toimi myös hyvin yleisenä tilannekatsauksena. Repliikkejäkään en tähän kaivannut, vaikka tykkään niistä. Olin jo sujuvasti lukenut koko tarinan, kirjoittanut kommentin ja palasin katsomaan, miksei mulla ole yhtäkkiä mitään sanottavaa repliikeistä… :DDD

  • #6416 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    03.08.2020 – Puomeja

    Päivä oli ollut hyvä. Koulun aloitusviikko ja maanantai ei ollut se kombinaatio, joka olisi ensimmäisenä kuulostanut siltä että se voisi toimia, mutta jostain jumalan syystä se oli toiminut. Vaikka yritinkin olla stressaamatta turhaan asioista, oli aamukahvi huvennut ennen toimistolle lähtemistä siihen tahtiin, että todellakin stressasin kaikkea.

    Kuitenkin työpäivä sujui ilman mitään isompia kommelluksia (mitä nyt ehkä työpuhelin sammui ”epähuomiossa” juuri ruokatunniksi) ja lähtiessäni kotiin oloni oli oikeastaan ehkä energisempi kuin töihin mennessä. Suuntasinkin töistä suoraan Hopiavuoreen Paahtiksen luokse ja ajattelin liikuttaa laikkutammani kevyesti, sillä toisella oli kuitenkin ollut rankka loppuviikko ja meillä ei olisi toisaalta mitään pakkoa treenata edes puolivakavasti, ennen kuin ensi viikolla ennen seuraavaa osakilpailua, vaikka finaalipaikka olikin jo takataskussa.

    Jopa Paahtoleipä oli tänään yhteistyökykyinen ja tamma kävelikin vastaan tarhastaan ja napsautettuani narun tamman riimuun suuntasimme kohti suulia, johon kiinnitin tammani. Satulahuoneessa päätin heittäytyä villiksi ja matkaani lähtivätkin vain harjapakki sekä suitset, oman kypäräni ja hanskojeni lisäksi. Palattuani Paahtiksen luokse laskin harjapakin maahan ja puunasin tammani pikaisesti ennen kuin liu’uttelin suojat paikoilleen ja painoin oman kypäräni päähän, ennen kuin vaihdoin Paahtiksen violetin riimun suitsiin ja olimme tammani kanssa valmiita.

    Talutin laikkuhevoseni kentälle, jonne joku oli jättänyt puomitehtävän, sekä pienen ristikon. Katselin tehtäviä pohtien olisimmeko hullutelleet Paahtiksen kanssa, mutta lopulta ajattelin pysyä vain alkuperäisessä suunnitelmassani antaa tammani vain kävellä ja vähän hölkätä pitkällä ohjalla. Tuijoteltuani tehtäviä pitkien käyntien ajan, päätin antaa lapselliselle innostukselleni vallan ja ravissa ohjasin tammani puomeille.

    Kolin kolin kolin, meni ensimmäinen kierroksemme, lapsihevosen ollessa kiinnittämättä huomiota jalkoihinsa.
    ”Ihan hyvän näkönen yritys. Vähän lyhyempää ohjaa ja puolipidäte ennen ensimmäistä puomia” kajahti ilmoille jostain toisen yrityksemme jälkeen. Näytin varmaan puusta pudonneelta pälyillessäni ympärilleni kuin pöllö, ennen kuin katseeni rekisteröi rastapään kentän laidalla. Annoin tammani kävellä Marshalin luo.
    ”Joo, ei ihan paras. Ei me nyt edes treenata toisaalta vakavasti, kun torstaina oli ne kenttäkisat ja sit lauantaina vielä ne koulukisat siihen päälle ja kuitenkin kun tää kakara tsemppas finaalipaikan verran” hymyilin lauseeni loppua kohden, samalla kun rapsutin tammani kaulaa.
    ”Ymmärrettävää. Mutta kannattaa kokeilla puolipidätettä ennen puomeja niin Paahtis herää vähän siihen että jotain on tapahtumassa, eikä ylläty siitä kun ensimmäinen puomi tuleekin eteen” Marshall ohjeisti katse kentällä olevissa tehtävissä. ”Ja jos otat ristikkoa niin siihen kans varmaa jo kulmassa puolipidäte ja ehkä vielä askelta ennen” mut kokeile ja kato miten menee.
    ”Jees, minäpä kokeilen!” hymyilin venäläiselle ja siirsin tammani raviin. Tulimme puomit vielä kertaalleen vasemmassa kierroksessa, tällä kertaa ilman kolinoita, ennen kuin vaihdoin suuntaa ja otimme puomit vielä muutamaan otteeseen oikeassa kierroksessa, ennen kuin loppuhuipennuksena ravasimme kertaalleen molemmista suunnista ristikon ylitse.

    ”Se on kyllä kivan oloinen hevonen. Varovainenkin ja varmasti hyvä hyppääjä” punarastainen venäläinen pohti ääneen kun talutin Paahtista kohti suulia miehen määräämällä tahdilla.
    ”Kiitos. Pitääs kyllä hypätä vähä enemmä ku koulu on ollu ny meirän laji, mutta ehkä me keretähän viälä. Täytyys kai saara joku nostelemaha puamejaki ainaki alakuhun jos menöö yhtää mitää isoompaa” pohdin ääneen vaihtaessani suitsia Paahtiksen riimuun ja kiinnittäessäni tammani suuliin uudelleen.
    ”Varmasti jotain apukäsiä löytyy. Mä käyn kattomassa että Niklaksella sujuu Arlekin kanssa niin me varmaan nähdään tuvassa vähä myöhemmin?” Marshall enemmänkin totesi kuin kysyi. Nostin venäläiselle vain peukun, ennen kuin toinen jatkoi hidasta matkaansa pitkin tallin käytävää ja itse hoidin Paahtiksen pois. Palatessani tammani tarhalta olivat Marshall ja Niklas jo päässeet kentälle asti ja jälkimäinen istui punarautiaan selässä, Marshallin kärsivällisesti selittäessä jotain tehtävää poikaystävälleen.

    Palasin itse talliin puhdistamaan suitset ja innostuin jopa pesemään Paahtiksen kotisuojat, sillä kisasuojat kerkeäisi kuitenkin pesemään ennen seuraavia kenttäkisoja, vaikka ne nyt olisivatkin päivän tai kaksi kotikäytössä. Tavaroiden ollessa pestynä ja paikallaan suuntasin tupaan, jossa olikin jo Eetun ja Nellyn lisäksi paikalla Hello, Outi, Camilla sekä Inari. Äänistä päätellen myös Eira taisi olla olohuoneessa katselemassa jotain videoita puhelimellaan. Kävellessäni keittiöön veikkasin itselleni että nuoremman Helmipuron puhelimen näytöllä pyörisivät TikTokit, mutta saatoin olla väärässäkin, sillä ainakin monet asiakkaat olivat pudottaneet minut teknologiselle maanpinalle.

    ”Moikka vaan kaikille” tervehdin sakkia tasapuolisesti, kävellen tottuneesti keittiön kaapille ja poimien yhden niistä monista haalistuneista mukeista kahvinkeittimen viereen ja kaataen reilut puoli mukia tuota mustaa nestettä valkoiseen mukiin ja pyrkien jättämään epäonnistuen tarpeeksi tilaa liialliselle määrälle maitoa ja varaa mukin liikuttamiselle, ennen kuin laskin pannun takaisin keittimeen ja suuntasin pöydän ääreen jossa istuin Hellon viereen, samalla kun kuuntelin tuvassa jatkuvaa keskustelua jonka saapumisellani olin katkaissut.

    • #6438 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tulipa kokeiltua hyppäämistä. Vaikkei se treeniä vielä olisikaan, kai se hepan mielen virkistää ja mielenkiinnon sytyttää, kun on jotain vaihtelua. Paahtiskin on vielä aika vauva ja haluaa leikkiä!

  • #6459 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Sade rummutti rytmikkäästi maneesin kattoa kirjavan ratsun ravatessa pitkin uraa, kuunnellen selässään istuvan ratsastajan ohjeita. Tamman korvat pyörivät välillä edes ja taa, sen kuunnellessa vuoroin ratsastajaansa ja vuoroin kaikkia niitä nakseita ja muita ääniä, joita maneesista kuului.

    Ratsukko suoritti treeniään melkein robottimaisesti, sillä selässä istuva nainen oli puoliksi omassa maailmassaan. Tuolla olisi enää vajaa puolitoista viikkoa löytää joku huolehtimaan tammastaan sillä välillä kun tuo olisi poissa maisemista ja siihen väliin mahtuisi vielä Storywoods Dressage Cupin neljäs osakilpailu. Tuota osakilpailua vartenhan ratsukko tälläkin hetkellä treenasi ja nainen yritti saada ratsunsa siirtymiset näyttämään sujuvilta. Kuitenkaan tuo ei keskittynyt ratsastukseen ihan kunnolla ja saatuaan ratsunsa tekemään suhteellisen sulavan siirtymisen tuo antoi sen jäädä käyntiin ja nainen pidensi ratsunsa ohjaa, antaen sen kävellä vapaasti.

    Jossain kohtaa nainen pyysi ratsuaan kävelemään ratsastusalueen poikki diagonaalisesti, jotta tuo sai vaihdettua suuntaa. Vähän ennen kuin ratsukko saavutti diagonaalin keskipisteen, maneesin ovi aukesi ja naisen ratsu hieman säikähti tätä, ottaen muutaman sivuaskeleen ja saaden näin ratsastajansa tasapainon heilahtamaan.

    ”Anteeksi! Ei ollut tarkoitus säikyttää. Mä kyllä vihelsin merkiksi” rastapää ilmoitti sulkiessaan ovea kömpelösti ratsukon takana.
    ”Ei mitää, mä olin itte vaan nii syvällä ajatuksis että oma mokani ku en kuullu” nainen, joka korjasi asentoa ratsunsa selässä vastasi toiselle.
    ”Reenit jatkumassa?”
    ”Joo. Nikellä on kisat kuudestoista päivä” Marshall kertoi samalla kun istui alas maneesissa olevalle jakkaralle Niklaksen noustua ensin Arlekinin selkään.
    ”Oho, no mutta hei onneia niihi! Ja jos tarttetta jotaki apua nii mä voin kyllä yrittää auttaa. Tai siis kun miätiin vaan että olisittako te viittiny vähä kattua tämän kersan perää ens viikon jäläkee? Riittää siis et joku kattois ohi kävellessä et sillä ois suurinpiirtein oikee määrä koipia ja pää” nainen kyseli näperrellessään ratsunsa ohjia. Rastapää oli juuri sanomassa jotain, kun Niklaksen ääni keskeytti parivaljakon keskustelun ja venäläisen kiinnittäessä huomionsa omaan hevoseensa ja sen ratsastajaan, nainen pyysi oman ratsunsa liikkeelle ja antoi sen kävellä ja ravata hetken, ennen kuin tuo työsti vielä pätkän laukkaa isolla pääty-ympyrällä, ennen kuin toinen siirsi ratsunsa ravin kautta takaisin käyntiin ja antaessaan sen kävellä, tuo seurasi Niklasta ja Marshallia, joista ensimmäinen yritti toteuttaa jälkimäisen antamia ohjeita.

    Päästessään takaisin suuliin nainen hoiti hevosensa pois ja taluttaessaan sitä tarhaan, tuo pohti pitäisikö sittenkin oikeasti miettiä sitäkin vaihtoehtoa, että nainen ottaisi hevosensa mukaan etelään, vaikkakin parin viikon tallipaikka taitaisi maksaa yhtä paljon, kuin kuukausi Hopiavuoressa…

    • #6479 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä tarinassa on ihan hirveän paljon onnistumisia!
      – Alussa ryhdyt heti näyttämään kertomisen sijaan. ”Ulkona satoi” kertoisi saman asian tylsemmin, mutta lukijapa päättelee tämän helpon arvoituksen ihan itse.
      – Alku alkaa ihanasti muista aisteista näön sijaan.
      – Tokassa kappaleessa on kertaus. Lukija tarvitsee kertauksia ja koosteita välillä, jotta pysyy paremmin mukana. Kertaus on hyvin tehty; et selosta samoja asioita enää uudelleen, kun olet ne jo aiemmin kertonut, vaan pidät kertauksen hyvin lyhyenä ja ytimekkäänä. Tästä kertauksesta ei tule toisteinen tai tyhmänä pidetty olo.
      – Dialogi keventää tekstiä just oikeassa kohdassa. Dialogi on musta aina keveämpää luettavaa kuin kerronta, ja vaikka kuinka kerronnasta tykkään, tykkään myös hengähtää.
      – Vaikka tarina kertoo ratsastuksesta, tästä ei tule ollenkaan ratsastusmanuaalimainen lukukokemus. Liikkeiden kuvauksen sijaan keskityt kertomaan siitä, miksi ja mitä varten treenataan, ja millaista treeni on tällä kertaa.
      – Vitsi miten mä just tämän kirjoitusyhteisön kontekstissa olen ilonen, että Jannan annetaan noteerata tässä tarinassa Niklaksen suuri hieno elämäntapahtuma!
      – Pituus on hyvä. Mitäänhän en mieluummin tee kuin lue ja lue ja lue, mutta kun asia on sanottu, on paras lopettaa. Tätä ei ole venytelty ja vanuteltu, mutta silti on ollut aikaa kerronnalle, kertaukselle, tunnelmakuvaukselle, dialogille ja tulevaisuudellekin.
      – Tässä tarinassa ylität itsesi paitsi kuvauksessa, myös monipuolisessa ja kontekstiin sopivassa sanaston käytössä.

  • #6470 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Uusi versio olkaapa hyvät

    Olin törmännyt yllättäen Sonjaan satulahuoneessa ja lopulta olimme päätyneet lähtemään yhdessä maastoon koska kummallakaan ei ollut mitään suurempia suunnitelmia hevosten liikutukselle. Maastoretkemme aikana opin uutta niin Hopiavuoresta, kuin myös Sonjasta itsestään ja oli en oikein osannut päättää olisiko nainen vaikea nähdä maatalon emäntänä, vai ei.

    Kuitenkin siinä kohtaa, kun Sonja kysyi miten olin päätynyt sosiaalialalle, oma tunnelmani tippui. Hetken jo pelkäsin, että Sonja tietäisi syyn sille miksi olin päätynyt opiskelemaan juuri nuorisotyön ohjaajaksi, mutta totta puhuen minua ei myöskään innostanut lyödä toisen silmissä leimaa otsaani. ”Hei olen Janna Heikkilä, narkkareiden lapsi, josta toinen piikitti itsensä hengiltä ja toinen tiensä vankilaan. Sijaisperheen kasvatti ja ongelmanuoren leima otsassa syyttömänä”. Ei paras tapa kertoa itsestään tarkemmin.

    Vaikka tiesin että Sonjalla ei olisi mitään tekemistä sen kanssa, että aihe olisi kipeä, omatuntoni soimasi minua silti. Eihän vierelläni ratsastava nainen voinut tietää välirikostani isäni kanssa, saati tuon yrityksestä ottaa minuun taas yhteyttä muutaman vuoden tauon jälkeen. Olihan isäni kääntänyt elämänsä suunnan, mutta siltikään haavat eivät olleet vielä paranneet ja olinkin kokenut paremmaksi vain unohtaa koko miehen olemassaolon. Toivoin edelleen, että isä ymmärtäisi joskus mitä tarkoitan kieltäessäni toista ottamasta minuun yhteyttä, sillä miten voisin nähdä tuon henkilön isänäni, kun en ollut oikeastaan ikinä koko nuoruuteni aikana saanut kokea mitä on rakastavat vanhemmat.

    Sonja oli myös tarjoutunut lähtemään kanssani kenttätreeneihin, jos niissä olisi mukana joku vauvataso. Olin hieman yllättynyt tästä tarjouksesta, mutta toisaalta treenaaminen olisi aina kaverin kanssa mukavampaa, joten täytyisi muistaa kysellä Sonjalta mahdollisuuksia osallistumiselle, kunhan jokin valmennus löytyisi. Hoitaessani Paahtista lenkin jälkeen ajatukseni olivat ihan sekaisin ja en jotenkin osannut keskittyä mihinkään. Ehkä joskus olisi pakko oppia uskaltamaan paljastamaan menneisyyden möröt, vaikka se voisi myös meinata sitä, että ihmiset välttelisivät minua siitä johtuen.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 3 kuukautta sitten  Janna H.
    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 3 kuukautta sitten  Janna H.
    • #6471 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ei hitto, nyt tuli aika täydellinen vastine!

      Sanottakoon nyt heti alkuun että joku voisi ehkä paheksua tätä tarinaa ainakin hiljaa mielessään: eihän se ole juuri muuta kuin minun tekstin referointia. Ehkä niin, mutta ei siinä ole mitään pahaa minusta! Minun mielestäni on aina kiva nähdä se toinen puoli. Jos olen itse kirjoittanut jotakin jossa on toinen hahmo mukana, niin se lämmittää mieltä lukea toisen versio samasta tarinasta. Tiedänpähän sitten miten toinen osapuoli sen on kokenut ja se taas sitten auttaa jatkossa eteenpäin kun on jotakin osviittaa, että miten toinen hahmo näkee tilanteet. Ehkä se ei vie tarinaa sinänsä eteenpäin, muttei aina tarttekaan. Myönnän että lähdin kirjoittamaan tuota omaa tekstiäni jotakuinkin sokkona, sen perusteella mitä Jannan kuvauksessa hänestä lukee ja liikun siinä varsin helpoilla ja ennalta-arvattavilla reiteillä. Mutta tästä se lähtee!

      Ja tulihan tässä uuttakin tietoa, tuo Jannan isän yhteydenotto. Jännityksellä odotan kehittyykö siitä jotakin ja jos, niin mitä. Tässä on muuten herkullinen asetelma: Sonjan syvästi rakasta, kaikin tavoin kunnollinen isä on kuollut, Jannan isä ei mutta Janna taas ei halua tietää tästä mitään. Sonja puolestaan antaisi toisen kätensä, Salierin ja Harrin, jos saisi isänsä takaisin. Että jos Janna ja Sonja päätyvät läheisempiinkin väleihin keskenään niin tässä on ainakin yksi ihmetyksen aihe varmasti (kirjoitan tämän tietoisesti tähän, muistilapuksi itsellenikin, etten unohda jos tarve tulee).

      Se mitä jäin kaipaamaan, on se miten Janna näkee Sonjan ja mitä ajattelee tämän sanomisista. Että onko maatilanpuolikas ”oooh, kiinnostavaa” vai ”ai jaa, toihan on joku persiillään makaava valittava konservatiivi-juntti-tukiaismiljonääri” tai tekniikan valinta ammatiksi tosi tavanomaista vai tosi outoa, onhan Sonja nainen. Janna kuitenkin tuntuu olevan ainakin vähän samanlainen ihmisten tarkkailija kuin Sonjakin. Toisaalta, enpähän tehnyt sitä kyllä itsekään, tajusin just, että pitänee mennä treenaamaan…

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 3 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: teksti muuttui = kommentti muuttui
    • #6480 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Joskus tekee tosi hyvää kirjottaa uusiksi, yrittää uusiksi. Editoiminen on musta henkilökohtaisesti kivaa, vaikka kirjoittajat yleensä inisee ympäri Instaa ja muita kanavia, että se on jotenkin kauheaa. 😀 Kun editoi, huomaa kuinka paljon paremmin on oppinut tekemään jotain kehityttyään vaikka just sen yhden tekstin ajan. Ei ole ollenkaan mikään häpeä ottaa kommentista kiinni, jos alkaa sen myötä itsekin nähdä tekstinsä niin. Päin vastoin. Aika harva jaksaa virtuaaliheppajuttujaan miettiä uusiksi, ja on sairaan hienoa, että joskus joku jaksaa!

      Olin vähän Sonjan kommentin kanssa samaa mieltä ekan version referoivuudesta, mutta samalla ajattelen, että kaikelle on paikkansa ja aikansa. Musta on tosi kivaa, että saa vastaukseksi vaikka vähäsen referoivan tarinan. Se vaatii yhtä lailla viitsimystä ja osoittaa, että haluaa leikkiä toisen kanssa ja paiskoa tarinoita edestakaisin. Silläkin tarinalla oli tärkeä tehtävä siinä missä muillakin. Sen tarinan myötä ehkä en saa ihan hirveästi lisää tietoa Jannasta, mutta sen sijaan käsitykseni sinusta kirjoittajana vahvistuu koko ajan. Jee, sinä olet se, joka haluaa ja viitsii tarttua toisten juttuihin: se, joka haluaa osoittaa lukeneensa ja osaa arvostaa, kun oma hahmo on päässyt esiin! Eli sinä olet juuri se, jonka me Hopiavuoreen olemme aina halunneet! Jo ihan siitä mulle tuli tosi hyvä mieli, kun luin tätä tarinaa silloin ekan kerran ennen editointia. Ja hyvä mieli mulle tulee vieläkin. Tarina on siis tehtävänsä täyttänyt: oikeasti ilahduttanut jotakuta!

      Jannalla on kyllä menneisyydessään sellaista kamaa, etten yhtään ihmettele, miksei hän siitä julkisesti huutele. Vaikka itse ei olisi huumeisiin koskenutkaan, narkkarin leimahan sitä otsaan painetaan saman tien, kun kuullaan perhetaustasta. Eihän Janna nyt voi muka muuta olla, kun vanhemmat ovat mitä ovat! Jos olisin hän, aika hiljaa minäkin taustoistani olisin! Ja jos olisin joku Hopiavuoren hahmoista, aika nopeasti itsekin taitaisin tuomita Jannan, ellen ensin tuntisi häntä niin toooosi kunnolla. Oikean ihmisen tilanteena Jannan tausta olisi kammottava. Nyt, kun Janna on keksitty, se on kuitenkin mielenkiintoinen ja täynnä mahdollisuuksia. Pitääkö hän salaisuuden? Miten hän selviytyy kaikista kyselyistä, joita täytyy hahmojen tutustuessa tulla muulloinkin, kun toisen tausta alkaa ystävystyessä kiinnostaa? Vai kertooko hän salaisuutensa pian? Kukahan osaisi suhtautua Jannaan sen jälkeen normaalisti? Kuka pitäisi häntä vaarallisena ja viallisena? (Kuinkahan nopeasti Helmipuron isä keräisi kakaransa kotiin ja lukitsisi sinne..?)

  • #6483 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Tää on taas jotain no braineria… Anteeksi siitä mutta yritän taas löytää itseni kirjoittajana ja se valitettavasti meinaa tällaista sekoilua välillä, mutta tää ei oo sieltä pahimmasta päästä joten ”uskallan” julkaista tän vaikka en tykkää siitä millään tasolla…

    Ajellessani tallille loin jonkinlaista suunnitelmaa päivän ratsastukselle. Tänään olisi edessä viimeinen treeni ennen lauantaista SDC:n neljättä osakilpailua, mutta onnekseni tuolloin voisi vain keskittyä siihen että saisi hyvän ja tasaisen radan alle. Tai no, hyvää ja tasaista ratahan on tietenkin koko kilpailun ajan saanut hakea, mutta nyt kun finaalipaikkakin on plakkarissa, ei tarvitse ajatella että saisi sen verran onnistuneen radan alle, että pääsisi kvaaleille.

    Parkkeratessani autoni Hopiavuoren pihaan näin siellä muutaman auton, joten muitakin oli ilmaantunut siis jo tallille. Noustuani autostani olin varma siitä, että suunnitelmani olisi kutakuinkin toimiva ja jos se osoittautuisi virheelliseksi sitten tehtäisiin jotain korjausliikkeitä. Paahtiksella olisi muutenkin tiedossa parin viikon täysiloma, joten ehkä se ei haittaisi vaikka tamma ei treenaisikaan tänään ja lauantaina ihan kunnolla.

    Tallissa näin Sonjan sekä Outin ja jostain kuului myös Niklaksen ääni, toisen selittäessä ilmeisesti Marshallille jotain. Moikkasin naisia ohittaessani heidät ja suunnatessani varustehuoneeseen hakemaan Paahtiksen suitsia sekä harjoja ja pinteleitä. Saatuani kaikki tarvittavat varusteet kantoon, suuntasin suuliin ja laskettuani kaiken käsistäni jatkoin matkaani ulos ja poimimaan laikkutammani sisään. Jo portilta oli nähtävissä että yleensä suhteellisen musta-valkoinen hevoseni oli enemmänkin parin eri harmaan sävyinen, joten lapsi oli siis selkeästi nauttinut elämästään piehtaroinnin merkeissä. Huomiotani vahvisti vielä pieni pölypilvi, joka nousi tammastani taputtaessani sitä kaulalle ja pienesti kaduin tässä kohtaa päätöstäni mennä ilman satulaa, mutta en myöskään enään pyörtäisi päätöstäni.

    Päästessämme suuliin sidoin Paahtiksen kiinni, ennen kuin käännyin etsimään harjapakista kumisuan ja aloin pyörittelemään puolta kiloa hiekkaa pois tammani karvasta. Katsellessani irtoavan hiekan määrää, ihmettelin miten niin paljon hiekkaa saattoi piiloutua täysiverisen lyhyeen ja sileään karvaan, mutta ilmeisesti se löysi jotain sopivia piilopaikkoja. Parikymmentä minuuttia myöhemmin suurin osa hiekasta oli toivottavasti löytänyt tiensä lattialle, laskin viimeisenkin harjan takaisin pakkiin ja poimin käteeni ensimmäisen patjan sekä pintelin ja aloin pyörittelemään niitä tammani jalkoihin. Lopuksi pujotin vielä suitset tammani päähän, ennen kuin painoin oman kypäräni päähäni ja olimme valmiita suuntaamaan kentälle.

    Aurinkoinen sää ei ollut innostanut ketään siirtymään maneesiin, joten kentällä oli useampi ratsukko kerralla, mikä ei ainakaan minua haitannut, sillä tilanne toimisi hyvänä treeninä myös verkkoja ajatellen. Taiteiltuani itseni Paahtiksen selkään annoin tammalleni luvan lähteä kävelemään pitkin ohjin eteenpäin uran sisäpuolella ja yritin vain parhaani mukaan myötäillä tammani pitkiä käyntiaskeleita. Muutaman kierroksen jälkeen keräsin ohjia lyhyemmäksi ja aloin taivuttelemaan Paahtista käynnissä.

    Taivuttelun jälkeen työstin Paahtista käynnissä myös temponmuutoksilla ja näitä samoja tehtäviä jatkoin myös ravissa. Paahtis tuntui muutaman vapaan jälkeen todella hyvältä ratsastaa, joten jätin ratsastuksen tänään lyhyeen ja toivoin että sama fiilis löytyisi myös lauantaina kisaradalla. Annettuani tammani kävellä vielä hetken treenin päätteeksi pysäytin Paahtiksen kentän keskelle ja liu’uin alas tammani selästä. Pujotettuani ohjat Paahtiksen korvien ylitse taputin tammaani vielä pikaisesti ennen kuin suuntasimme sen kanssa takaisin suuliin ja hoidin tammani pois. Palautettuani Paahtiksen takaisin ulos päätin pestä jo tänään sen satulan, sekä vaihtaa valkoisen huovan, sillä huomenna ajatuksissani olisi vain juoksuttaa Paahtis, ellen päätyisi sitten vain kävelyttämään tammaani.

    Pestessäni satulaa kuulin varustehuoneen oven narahtavan ja nostaessani katseeni satulasta huomasin että Sonja astui sisälle satulahuoneeseen. Vaikka ulkoisesti yritin näyttää rennolta, tunsin miten pulssini nousi hieman, sillä pelkäsin että maastoretken tapahtumat vaikuttaisivat väleihimme edelleen, vaikka en ollutkaan paljastanut naiselle sitä kaikkea pahuutta ja karuutta, jota taustalta löytyi.

    ”Moikka! Kisavalmisteluja?” Sonja kysyi hymyillen.
    ”Joo. Aattelin pitää huamenna kevyen päivän nii pesaasen ainaki satulan jo ny” vastasin ja yritin piilottaa hermostuneisuuttani olemattomaan likaan jalustinhihnassa ja toivoin että Sonja ei huomaisi tätä.
    ”Okei. Teillä oli se koulucuppi?”
    ”Joo. Nyt olis neliäs osakilipaalu ja sitte olis viälä yks ennen finaalia. Vähä kyllä soitellen sotahan sen viimoosen kans ku ei kerkiä reenata, mutta käyrää hakemas kokemusta” etsin hymyä kasvoilleni, vaikka se ei tuntunutkaan olevan helppoa. Juttelimme Sonjan kanssa vielä sekalaisista aiheista, samalla kun molemmat hoitivat ratsujensa varusteet loppuun.

    Lopulta poistuimme yhtä matkaa varustehuoneesta kohti tupaa. Ollessani nousemassa portaille Sonjan takana, avasin jo suuni kysyäkseni toiselta olisiko tuota oikeasti kiinnostanut lähteä kanssani maastoestetreeneihin, mutta lopulta epävarmuus voitti ja jätin kysymykseni kysymättä. Ehkä täytyisi vain uskaltaa jossain kohtaa kysyä ja katsoa olisiko kaikki tullut pilattua maastossa lopulta vai ei.

    • #6492 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä tarinassa onnistuneinta mun mielestä on lopetus! Lopusta me nähdään viittaus sekä menneeseen että tulevaan, ja se on sidottu hyvin osaksi Jannan tätä päivää, tulevia tapahtumia ja maastoreissua. Ennen kaikkea me nähdään kuitenkin elävästi ja selvästi, miten Janna näyttää ulkoapäin suhtautuvan Sonjaan tyynesti ja ystävällisesti, kun sisällä samalla vähän myrskyää edellistarinan arkojen aiheiden sivuamisen jäljiltä.

  • #6522 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Kaiken stressaamisen, isän tuottamien ongelmien ja muiden mukana mä olin totaalisesti unohtanut että meillä olisi kilpailut Käkiharjujen tallilla lauantaina ja sunnuntaina. Kai se oli mun onni, että meidän koulutus saatiin pakettiin jo torstaina ja kerkesin suuntaamaan takaisin lakeuksille jo samana iltana ja perjantaina olin jo pikaisesti aamutuimaan pyörähtämässä Hopiavuoressa sen verran, että pakkasin tammani kamat kasaan ja pyöräytin laikkuapinan liinassa.

    Eetu vähän katteli ihmetellen kun näki mun harppovan tallin käytävää, sillä olin kuitenkin ilmoittanut miehelle että olisin parisen viikkoa poissa. Selitin miehelle tilanteen ja isännällä ei onneksi asiaan ollut isompia vastalauseita, kertoi vain tamman käyttäytyneen suhteellisen siivosti viikolla.

    Tänään olinkin tallilla taas niin aikaisin että varmaan kukaan muu Hopiavuorelaisista ei ollut vielä edes hereillä ellei tallissa häärääviä Eetua ja Camillaa. Pysytellen poissa parivaljakon tieltä nostin Paahtiksen tavarat autooni, ennen kuin puin tammalleni kuljetussuojat ja talutin sen koppiin. Tänään vuorossa olisi koulukilpailut ja onnekseni olin ilmoittanut tamman vain helppoon C:hen sekä helppoon B:hen joten radat olivat tuttuja ja toivottavasti tamma suorittaisi ne hyvin, vaikka seisomista olikin ollut ihan liikaa järkevää kisaamista ajatellen.

    Kisapaikalla Paahtis oli sellainenkin hyrrä, että olin toisaalta onnellinen jotta olin joskus ostanut ihan vain varuuksi punaisen rusetin, jonka sain kiinnittää täysiveriseni häntään, koska en ollut todellakaan varma että millaisen shown tammani laittaisi vielä kasaan. Onnekseni valkoisten aitojen sisäpuolelle päästessämme Paahtis tasaantui ja tammani liidätteli meidät kolmannelle sijalle helpossa c:ssä prosentein 76,786 %. Helpossa B:ssä suurin terä olikin sitten jo tiessään ja lopputulemana oli 14 sija prosentein 70,000 %.

    Vaikka helppo B ei ollutkaan se meidän paras suoritus, sain silti olla tammaani ihan tyytyväinen. Seuraavana päivänä olisi vielä edessä esteluokka ja sitten seuraavana viikonloppuna olisi viimeinen Storywoods dressage cup osakilpailu ennen kuin syyskuun puolivälissä kisattaisiin vielä finaalissa ja sen jälkeen tamma saisi viettää lomaa koko loppusyksyn ja talven ja ehkä sitten keväällä voitaisiin taas katsella kisajuttuja, kun Paahtis olisi vuoden vanhempi ja toivottavasti myös me molemmat olisimme hieman taitavampia.

    Palattuamme Paahtiksen kanssa takaisin Hopiavuoreen päästin Paahtiksen takaisin tarhaansa ja lähdin kantamaan tamman varusteita paikoilleen ja putsasin nahkakamat. Juuri kun olin tekemässä lähtöä tallilta huomasin ilmoitustaululle kiinnitetyn lapon, jossa joku Sanni etsi kuljetusapua kisoihin. Pikaisen googlettelun jälkeen löysin oikeat kilpailut ja pohdittuani asiaa hetken, päätin että tämä voisi olla hyvä mahdollisuus tutustua muihinkin tallilaisiin ja naputtelin ilmoittautumisen kisoihin. Voisihan nuo luokat toimia vaikka verryttelynä seuraava päivän osakilpailuun, vaikkakin kisapäivästä tulisi hieman raskas.

    Kävellessäni autolle naputtelin Sannille viestin kertoen että voisin lähteä toiselle kuskiksi jos tarvetta edelleen olisi ja luokat mihin ilmoitin tammani. Enää täytyisi vain odottaa mitä toinen vastaisi ja sopia logistiikasta, mikä ei olisi ehkä ihan helpointa Jyväskylästä luennoilta käsin, mutta kai se olisi parempi kuin ei mitään.

    • #6537 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jannalla ja Paahtiksella on ollut kyllä aika pyöritystä tämä syyskesä! Vielä vaan tuntuu onneksi riittävän energiaa. Kun hepan ikä ja kunto otetaan huomioon, hyvinhän niillä mun mielestä menee. Nyt vasta päästäänkin jännän äärelle seuraavassa koitoksessa. Tietenkin kisat jänskättää, kun ei ole tavalliset arvontakisat, mutta erityisesti kahden hahmon tutustuminen. Nyt Janna saa ehkä näytettyä meille, millä lailla hän osaakaan otella äkäisten teinien kanssa… …vai osaako. 😀

  • #6559 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Ei taas sitä helmeä, kiitos puolineljän kirjoitussession, mutta mulla on yks taka-ajatus tän suhteen joten bare with me

    Ajellessani Hopiavuoreen mun pää tuntui kelaavan vaan kaikkea sitä, mitä viimeisten neljän päivän aikana oli tullut opittua Jyväskylässä ja mitä kaikkia kotitehtäviä me oltiinkaan saatu tehtäväksi. Kuitenkin peruutellessani autoani trailerin eteen, sain onnekseni käännettyä ajatukset edessä olevaan kisapäivään ja viimeistään siinä vaiheessa, kun olin ajanut yhdistelmän siten, että molemmat hevoset olisi helppo lastata, oli fokus tässä päivässä menneiden sijaan.

    Nostelin tutuksi tulleeseen Ikean säkkiin Paahtiksen valkoisen huovan, kisanumeron, passin, suitset, vyöt, suojat ja pienen rasian heppanameja. Taituroituani pussin olalleni poimin vasenta kylkeäni vasten Paahtiksen satulan ja oikeaan kainalooni keräsin tammani kuljetussuojat ja fleecen. Jollain ilveellä onnistuin kantamaan kaikki Paahtiksen karsinalle, jonne jätin kuljetuskamat, ennen kuin vein loput trailerin satulahuoneeseen ja palasin takaisin sisälle hakemaan vielä tammani kisariimun ja narun, sekä harjat.

    Metsästettyäni ulkoilusta innostuneemman Paahtiksen pois Arlekinin luota suuntasimme talliin ja laitoinkin tammani kuljetuskuntoon. Viedessäni vielä harjat koppiin ihan varmuuden vuoksi, huomasin erään nuoren käytävällä, jota epäilin Sanniksi. Juttelimme tytön kanssa hetken ja toinen vaikutti hieman innottomalta keskustelemaan, joten päätin että en itse ainakaan pahentaisi enään toisen oloa.

    Sannin ja Nanaksi esitellyn ponin kadottua ulos kävin hakemassa Paahtiksen karsinastaan ja suuntasimme myös ulos. Sanni oli saanut lastattua Nanan päästessämme ulos, joten jatkoimme laikkutammani kanssa matkaa suoraan koppiin ja Paahtis yrittikin heti tutustua kaveriinsa, sillä pikkutamma ei ollut matkustanut montaakaan kertaa toisten hevosten kanssa. Tarkistettuani vielä että kaikki olisi kunnossa ja että kamera toimisi varmasti, autoin Sannia sulkemaan rampin.

    Meinasin jo sanoa Sannille trailerin sivuoven sulkemisesta, mutta loppumetreillä suljinkin suuni ja jatkoin matkaani ratin taakse. Varmasti toinen ymmärtäisi sulkea oven kiertäessään apukuskin paikalle.

    ”Valmista?”, kysyin istuessamme molemmat autossa.
    ”Joo”, Sanni vastasi pikaisesti ja sen kuuloisesti että ei olisi innostunut keskustelemaan.
    ”Okei. Siin tapaukses lähetääs sit. Siin keskikonsolis on AUX piuha jos haluat laittaa jotaki musiikkia esim. Spotifysta”.

    Huokaisin hiljaa mielessäni ja toivoin että reissu tulisi menemään hyvin, sillä en tiennyt että olisiko minusta edes yrittämään työn ulkopuolella olla auktoriteetti ja sellainen lempeän jyrkästi ohjaava ihminen, kun omakin elämäni tuntui olevan ihan sekaisin.

    • #6568 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ei sitä aina jaksa olla auktoriteetti! Muut ihmiset tuntuu ajattelevan herkästi, että jos sitä vaaditaan töissä, se tulee luonnostaan vapaalla. No mä olen ope ja joudun olemaan selvillä asioista, suunnittelemaan, pyytämään, käskemään, pitämään kuria ja mitä vielä. Vapaa-ajalla onkin ihanaa esimerkiksi osallistua erilaisille kursseille, kun joku muu kerrankin sanoo mitä tehdään. Sieluhan siitä lepää. Ehkä itsekin haksahdin odottamaan Jannan ryhtyvän kernaasti terapoimaan Sannia, vaikka munhan se pitäisi tietää, että kyllä sitä välillä pitää vapaallekin vaihtaa. Ehkä odotin sitä siksi, että Janna on kirjoitettu hahmo, ja monesti kirjoitetut hahmot, toisin kuin oikeat ihmiset, ovat aina samanlaisia: työminä ja vapaa-ajanminä ovat samoja! Katsotaan nyt, mitä näiden reissusta tulee. Vieläkin uskon, että osa työminästä voisi kuitenkin puskea esiin. Jannan ammatti taitaa olla sellainen kutsumusammatti, että jokin siihen vaadittu asenne tai pohjavire ihmisessä on aina päällä.

    • #6570 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Mulla on ehkä omalla tavallaan pienet suorituspaineet tästä reissusta, mutta yritän unohtaa sen pienen pirun tuossa olallani kirjoittaessani ja suunnitellessani seuraavaa tarinaa, koska Janna on vain ihminen. Ei se oo täydellinen tässä, vaikka se kuulostaa siltä.

      Joo se kestää vaikka mitä paskea välillä työssään ja sitä on sanottu vaikka ja miksi, mutta toisaalta sitten myös se osaa jättää kaikki toimistolle. Ei se aina helppoa ole, mutta jotenkin se siinä onnistuu ja ne ei (yleensä) tuu mukana tallille.

      Mulla on oikeestaan monta ideaa tähän juttuun ja en tiedä että miten kaikki olisi paras hoitaa (tällä palloa toiselle vai jopa yhteistarinalla) joten pidän itseäni samassa jännitys veneessä ja stressaan jatkoa siinä kohtaa kun ensimmäiset sanat on kirjoitettu jonkin tarinan päälle (ei, en kierrätä laiskana yhtä wordia kaikkien hahmojen tarinoille…)

  • #6590 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    28-29.08.2020 – Kisoja, kisoja, kisoja

    Ratsastaessani ulos Seppeleen kentältä mua Harmitti niin suuresti. Jos mä olisin ollut järkevä, mä olisin jättäytynyt pois 50 cm luokasta heti kun pääsin kouluradan jälkeen satulasta alas, mutta jokin pieni ääni oli silti pistänyt mut osallistumaan tuohonkin luokkaan, vaikka Paahtis oli tuntunut ihan hirveältä.

    Se oli ollut ihan järkyttävä ratsastaa koko kouluverryttelyn, eikä meno ollut tuntunut kovinkaan paljoa paremmalta edes radalla, vaikka tamma tuntuikin olevan vähän paremmin kuulolla valkoisten aitojen sisäpuolella. Kuitenkin rataan oli mahtunut niin monta rikkoa, että en ollut välittänyt katsoa edes prosentteja, koska toiseksi viimeisellä sijalla ei paljoa juhlittaisi.

    Mä toivoin että pieni tauko olisi tehnyt Paahtikselle hyvää, ja että tamma olisi ollut paljon parempi 50 cm radalla, mutta sama päätön meno jatkui vain jatkumistaan. Me oltiin otettu kahdeksan virhepistettä, mikä oli toisaalta ymmärrettävää nuorella hevosella, joka ei ollut kisannut niin paljoa ja jolla oli toisaalta raskas kesä takana, mutta silti ne molemmat puomit harmittivat. Ratsastaessani tammaani ensin loppuverkkaan ja sitten takaisin trailerille, tunsin miten lämpimät kyyneleet juoksivat pitkin poskiani. Vaikka aika ja paikka ei ehkä ollut oikea itkulleni, en jaksanut välittää.

    Koko kevät ja kesä oli ollut jotenkin omalla tavallansa vaikeaa ja raskasta aikaa maailmantilanteen takia, sekä samalla tuntui että myös töissä alkoi tulla eteen paljon sellaisia asioita ja ongelmia, joita emme olleet tottuneet kohtaamaan ja joiden kanssa pärjäämiseen olimme joutuneet palaveeraamaan paljon ja etsimään ja kokeilemaan tapoja saada kaikki asiat hoidettua sujuvasti ja jouhevasti.

    Harjatessani Paahtiksen, sain itkuni viimein loppumaan ja lastatessamme hevoset oli oloni ehkä hieman parempi, vaikka silti tunsinkin itseni täydeksi epäonnistujaksi. Takaisin Hopiavuoressa olimme vasta keskellä yötä ja kääntäessäni yhdistelmän pihaan tuvan ovi aukesi ja Eetu itse tuli tallille vielä tarkistamaan että kaikki olisi kunnossa ja että hevoset pääsisivät takaisin karsinoihinsa turvallisesti.

    Vaihdoimme muutaman sanan kisoista ja mainitessani että toivoin seuraavan päivän kisojen menevän paremmin, Eetu mainitsi että voisin halutessani nukkua tallin vintillä, vaikka tähän aikaan vuodesta siellä olevassa huoneessa saattaisi ehkä olla vähän vilpoinen. Kiitin Hopiavuorta tarjouksesta ja jatkoin tarttuvani siihen sillä olisin sillä tavalla todennäköisesti paremmin valmiina lähtöön, koska joutuisimme lähtemään jo seitsemän aikaan Hopiavuoresta Paahtiksen kanssa, ollaksemme kahdeksalta kisapaikalla ja valmiina starttaamaan noin varttia yli yhdeksän.

    Storywoodsin verkassa Paahtis ei tuntunut yhtään edellispäivää paremmalta ja ratamme meni niin surkeasti, että heti kun vain sain pistelomakkeen matkaani, suuntasimme takaisin Hopiavuoreen. Tallille päästessämme kaikki mitä jaksoin tehdä, oli purkaa tammani ja sen varusteet paikoilleen, mutta tarkemmat läpikäymiset ja putsaamiset saisivat jäädä seuraavalle päivälle.

    Nähdessään että olin palannut takaisin reissultani Nelly kutsui minut tupaan, jossa istuikin sekalainen joukko kahvilla tai teellä. Kaikki kyselivät tietenkin kisoista ja tuloksista, eikä surkeista tuloksista kertominen ollut todellakaan mukavaa, varsinkin kun Oskari istui pöydän ääressä, vaikkakin toinen vaikutti olevansa omissa maailmoissaan.

    ”No, mutta seuraavalla kerralla sitten paremmin. Aattele noi radat vaikka treeninä niin jos ei sitten harmittaisi niin paljoa” Nelly yritti lohduttaa.
    ”Nii… No parin viikon päästä on se koulufinaali ja sitte Paahtis saa jäärä lomalle ainaki lokakuun loppuu asti. Tai no ainaki vakavasta reenistä se saa olla lomalla ja käyrään sitte vaikka laukkailmas ku päättömät kanat maastossa sen tilalta” huokaisin kahvimukilleni ja näin miten väri alkoi pakenemaan Eetun kasvoilta.
    ”Tai no hallitut päättömät kanat” korjasin lausuntoani, ennen kuin käänsin katseeni penkin päässä istuvaan rastapäähän.

    ”Tuata, ooksä viälä varma että sä haluat tällääsen tairottoman hyppäämähän Arlekinilla?”

    • #6597 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tietääköhän tavallinen keskivertokeijo sitä, miltä tuntuu, jos oikeasti omistaa elämänsä esimerkiksi just jollekin urheilulajille ja silti ei pärjääkään? No, Jannan koko elämä nyt ei ole ratsastus, eikä ratsastuksen osa-alue edes ole mitenkään ohitse vielä, mutta luulen, ettei ainakaan häviön hetkiset tunteet ole kaukana epäonnistuneen urheilijan tunteista sillä hetkellä kun se päättää lopettaa uransa ja heittää sille omistaneet vuotensa lopulta menemään. Vaikka kuinka yrittää, aina ei pärjää. Toisaalta lukijana tykkään siitä, miten aina ei pärjätä. Esimerkiksi Robert Harringtonin kaikista hienoista kisatarinoista mun ehdoton lemppari on se, kun se sijoittuu TT-skaban yhdessä osakilpailuissa viimeiseksi. Onnistumisista etenkin urheilussa saa lukea niin usein. Epäonnistuminen on tylsää ja tavallista — ja siksi musta niin mielenkiintoista.

      Olet tehnyt viimeaikoina kokeiluja Jannan kertojanäänellä. Kun verrataan vaikka tätä ja seuraavaa tarinaa, mun henkilökohtainen mielipide on, että Jannan persoonan ja iän huomioonottaen tämä on parempi tyyli kuin seuraavan tarinan tyyli. Kaikista kokeiluista mun suosikkini on se, missä Jannan ajatukset on leviää pohojammaata, mutta pitkän päälle sitä on raskasta kirjoittaa, ja toimiakseen se tarvitsisi tasaisuutta ja jatkuvuutta.

  • #6595 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    12.09.2020 – Luovuttaja

    Luovuttaja. Sellainen mä taisin pohjimmiltani olla. Mä olin luovuttanut isän kanssa ja nyt luovutin Paahtiksenkin treenaamisen kanssa. Ei oikeat kilparatsastajat oo tällaisia luovuttajia, joten kai mä en sitten vain ole sellainen persoona, josta voisi tulla kilparatsastaja.

    Sen jälkeen kun kisaviikonloppu Seppleessä ja Storywoodsissa oli mennyt ihan surkeasti, olin lopettanut treenaamisen kuin seinään, vaikka tiesin että finaali olisi tulossa. Sunnuntain Paahtis oli saanut olla vain vapaalla ja olin pyöräyttänyt tamman nopeasti liinassa jotta se oli saanut edes vähän liikettä ja sitten maanantain ja tiistain tuo oli saanut vain tarhata.

    Tiistainen varusteiden tehoputsaus Nellyn, Marshallin, Sonjan, Camillan ja Outin kanssa oli tullut juuri sopivaan saumaan ja se oli tuonut sopivaa häiriötä ajatuksille kaikesta mitä oli tapahtunut niin töissä kuin Paahtiksenkin kanssa kisoissa ja muutama tunti oli kadonnut kuin siivillä kaikkien ensin siivotessa ratsujensa kaapit ja sen jälkeen kerätessä ylimääräiset tavarat yhteen kasaan ja lopulta vallaten koko satulahuoneen lattian erinäisillä kasoilla kangasta ja nahkaa. Olin innostunut purkamaan Paahtiksen varusteet ihan atomeiksi ja pesinkin kaikki ehkä hieman liian huolellisesti, mutta ainakin tavarat olisi putsattu.

    Loppuviikko meillä menikin maastoillessa erilaisilla kokoonpanoilla ja joinain päivinä vain kiersimme kenttää pitkällä ohjalla, itseni keikkuessa tammani selässä ilman satulaa. Vasta torstaina havahduin oikeastaan kunnolla siihen, että finaali olisi vain päivän päässä. Kisoja ajatellessanikin mieleeni palasi kaikki se ärsytys ja paha mieli jota kisoista oli seurannut. Kuitenkaan ihan täysi treenaamattomuus ei toisaalta kuulostanut parhaalta idealta ennen finaalia, joten päätin ratsastaa Paahtiksen hieman tavoitteellisemmin.

    Pitkä vapaa oli ilmeisesti tehnyt Paahtikselle hyvää, sillä tammalla tuntui olevan juuri oikeanlaista energiaa ja se liikkui varmaan parhaiten mitä se oli ikinä omistuksessani liikkunut. Tämä nosti hieman taistelutahtoani hieman enemmän, mutta en silti jotenkin jaksanut uskoa että kisat menisivät kovinkaan mainiosti.

    Aamulla lähtö kohti Storywoodsia oli kahdeksan aikaan aamulla ja toisaalta oli ihan mukava käydä kisoissa yksin, koska silloin ei tarvitsisi pettää kenenkään muun odotuksia, mutta toisaalta ehkä itseäni ei olisi jännittänyt tai oikeastaan ehkä olisin löytänyt hieman enemmän taistelutahtoa täyden luovuttamisen sijasta. Kisapaikalla Paahtis kuitenkin käyttäytyi taas tapansa mukaan hyvin, vaikka sillä meinasikin olla hieman ylimääräistä energiaa sen vuoksi, kun se ei ollut oikeastaan liikkunut kunnolla pariin viikkoon.

    Starttasimme oman luokkamme loppupuolella, joten siihen mennessä kun oma ratani oli ohitse ja olin saanut Paahtiksen loppu verkattua oli luokan viimeinen ratsukko radalla. Paahtis oli liikkunut radalla mielestäni todella hyvin ja liidokkaasti, eikä mielestäni tehnyt hirveästi rikkojakaan. Jostain syystä en kuitenkaan ollut halunnut hakea tulospaperiamme ennen kotiinlähtöä, joten olikin totaalinen yllätys kuulla meidät kuulutettavan palkintojen jakoon.
    Lopulta Paahtis seisoi voittajan takana oikealla puolella neljänneksi sijoittuneen paikalla. Kuuluttajan kertoessa sijoittuneiden nimiä ja tuloksia, yllätyin siitä että olimme saaneet yli 79 %. Luokan voittajien ja sijoittuneiden palkitsemisen jälkeen oli vuorossa vielä easy tason rankingin top 3:sen palkitseminen.

    Kentälle saapui tässä kohtaa vielä yksi ratsukko ja heidän päästessään paikalle, kuuluttaja aloitti taas puheensa.

    ”Seuraavana palkitaan vielä Easy tason rankingin top 3 ratsukot. Rankingin kolmannelle sijalle 29,5 pisteellä ratsasti luokan voittanut Oskari Käkiharju Dulche de Lechellä” kuuluttajan puhuessa tallin edustajat kävivät kiinnittämässä uuden ruusukkeen luokan voittaneen ratsukon suitsiin. ”Jaetulle toiselle sijalle tällä tasolla 30 pisteellä ratsastivat Lithy ratsullaan Aigletina sekä Janna Heikkilä – Bring me my toast xx”. Kuullessamme nimemme kuulutettavan rankingin jaetulle toiselle sijalle, en voinut uskoa sitä todeksi. Me, minä ja pieni täysiveriseni, olimme pärjänneet kilpailussa oikeita kilparatsastajia vastaan, vaikka olimme jättäneet yhden osakilpailun väliinkin.

    Vaikka miten tuijotin kahta ruusuketta Paahtiksen suitsissa, en voinut uskoa tilannetta todeksi. En edes laukatessamme kenttää uudelleen ympäri kunniakierroksen merkeissä. Uskoisikohan kukaan tallilla tilannetta edes todeksi…

    Palatessamme takaisin trailerille, laskeuduin tammani selästä ja vain riisuin siltä varusteet ja pakkasin ne jotenkin autooni, yrittäen pitää molemmat ruusukkeet mahdollisimman suorina. Lopulta kuitenkin päädyin irrottamaan ruusukkeet suitsista ja taittelemaan ne hupparini taskuun, ennen kuin loimitin Paahtiksen ja lastasin sen koppiin. Kolmen vartin ajomatka oli tässä tapauksessa ihan mukava, sillä sain vihdoin ja viimein ajatukseni sopivasti kasaan. Kääntäessäni auton ja trailerin Hopiavuoren pihaan, tallista purkautui muutama ihminen ottamaan meitä vastaan.

    ”No, miten teidän kisat meni?” Nelly kysyi heti kun pääsin kiertämästä autoni, sillä nainen oli kuitenkin kuullut valitukseni edellisten kisojen jälkeen. En sanonut kuitenkaan mitään, vaan vedin vain taskustani sinisen ja vihreän ruusukkeen, jotka nostin kaikkien nähtäville. Kukaan ei sanonut suoriltaan mitään, ennen kuin asentoaan hieman korjannut Marshall kysyi miten ruusukkeita oli kaksi jos kisasimme vain yhdessä luokassa.

    ”Me oltiin yllättäen rankingissa jaetulla kakkossijalla” sanoin kohtauttaen olkiani epäuskossani, ennen kuin trailerissa alkanut kolina pakotti minut kääntämään huomioni taas hevoseeni ja purkamaan sen viimein ulos.

    • #6605 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No niin, hyvinhän se lopulta pakkasi mennä, vaikka näyttikin ensin harmaalta!

      Kerronnastasi nostaisin esiin kaksi kohtaa, joita katsomalla saatat oppia vielä nykyistäkin hyvää tasoasi paremmaksi kirjoittajaksi!
      Kohta 1: Seitsemännessä kappaleessa kerrot Jannan ja Paahtiksen radasta ja tuloksista.
      Kohta 2: Yhdeksännessä kappaleessa Janna ja Paahtis palkitaan rankingpisteistä.
      Kun näitä kahta kohtaa verraataan, huomataan, että kohta 2 on paljon ykköstä parempi. Se johtuu siiitä, että kohta 1 on selostusta: vähän niin kuin uutistenlukija tai urheiluselostaja kertoisi faktoja. Jos ei ole urheilufani, urheiluselostajan ääni joko ärsyttää tai nukuttaa, koska se ei kerro tunteellista tarinaa, ja ihminen on ohjelmoitu ymmärtämään maailma tarinoina ja tunteina. Kohta 2 puolestaan on kerrontaa. Siinä ei keskitytä siihen, mitä tapahtui, vaan painopiste on siinä, että miten just Janna kaikista maailman ihmisistä nämä tapahtumat koki, miten just Janna kaikista maailman ihmisistä tähän reagoi, miltä just Jannasta tuntui, mitä just Janna mietti. Koska kakkoskohta kertoo tunteikkaan tarinan jostain tavallisesta ihmisestä faktojen sijaan, tarinoista ja tunteista luonnostaan kiinnostunut ihmisrodun edustaja muistaa ja ymmärtää sen paremmin kuin ykköskohdan. Sinänsä Jannan reaktio ei ole yllättävä tai uniikki, mutta ei se ole pääasia! Noin rankingsijoitukseen yleensä reagoidaan, eikä lukija uniikkiutta hae, vaan aitoutta: sitä, että tekstistä välittyy Jannan ihmisyys ja inhimillisyys reaktioina.

  • #6615 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    ”Koko viikko on menny oikiastaan rennoos merkiis Paahtiksen kans. Koko viikko ollaan enemmä tai vähemmän vaa höntsäälty, eikä ollekkaa tehty mitää hiki hatus. Viikkohon on mahtunu maastoilua sekä iliman satulaa matkustelua kentällä ja lauantaina käytiin vähä hyppimäs maastoesteitä Kartanon ratsutallilla.

    Ei me millää reenimiälellä sinne menty, eikä kysees ees ollut kunnon reenit vaa oikiastaan vaa avoon rata, joten ihan rennolla fiiliksellä käytihi vähä vaa pitämäs hauskaa ja hakemas lisää kokemusta erilaasilta esteiltä. Lokakuun ekana viikonloppuna olisi tarakootus käyrä sitte vähä vakavammin reenaamas maastariilla Myrttisuolla ja täytyyski kysellä jos joku haluaas lähtiä kaveriksi ja vähä filimaaman meirän menoa nii näkis että miltä Paahtoleipä oikee näyttää radalla.

    Ens viikolla jatketahan kuitenkin Paahtiksen kans rentua menoa ja ehkä loppuviikosta vois teherä jotain pualiksi vakavaa vähä valamistautuaksee seuraavan viikon reeniihin. Tai sitte viälä vaa höntsäällää koko viikko ja kokeellahan haastella jostaki maastokaveria ruskamaastolle. Kuitenkaan mitää vakavaa reeniä ei taireta aloottaa ennen vuaren vaihdetta ja silloonki siihen tairetaan taravita kunnon syy. Mutta nyt minä otan ja meen Eetun kauhuksi höntsäälemähän vähä tuanne pihatiälle iliman satulaa ponin kans ennen ku mennähän sitte sivistyneesti kentälle vähä hölökkäämään ja ehkä muistelemaan mitä on taivutus, tai sitte ei. Fiilis pohoja on paras pohoja.”

    Tästä ei tullut mitään mitä mä aluksi yritin, joten annoin flown viedä ja lopputulema on jotain. Kuvitelkaa vaikka että pääsittä kurkkaamaa Paahtiksen harjapakissa asuvaan liikutuspäiväkirjaan niin täs on ehkä pointti.

    • #6618 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Murteet vaihtelee aika käsittämättömän paljon pienellä alueella. Jos tulee kauempaa, koko Seinäjoen ja Vaasan ympäristö kuulostaa varmaan ihan samalta ja pohjalaisen tunnistaa kyllä melko hyvin puheesta. Itse pohjalaisena kuitenkin huomaa pikku eroja. Minä, Janna ja Eetu ollaan selvästi kotoisin vähäsen eri paikoista. Eetun ja mun syntymäkodin välillä ei ole kuin nelisenkymmentä kilsaa ja vitsi ne ilmajokiset ja otsonmäkeläiset puhuu oudosti: Eetu vielä ikäänsä nähden parikymmentä vuotta liian vanhaa murretta. Jos luen tätä ääneen, Jannan murteeseen sekoittuu tuoreempia aineksia ja siitä tulee mieleen joku Lapua tai Kauhava tai sellainen: siis joku paikka vielä kauempana Vaasasta. 😀

  • #6623 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    24.09.2020 – Mokia

    Sarin vierailu ei ikinä meinannut mitään hyvää. Tai en ainakaan muistanut yhtään kertaa pitkään aikaan kun naisella olisi ollut mitään positiivistä kerrottavaa. Vaikka kaikki olivatkin Saria kohtaan kohteliaita ja käyttäytyivät kuin kuuluikin, oli silti välillä kahvilla puhuttu siitä kuinka kaikki omalla tavallaan inhosivat naisen näkemistä koska se ei voinut ikinä meinata mitään hyvää.

    Olin juuri valmistautumassa lyhennetyn työpäiväni viimeiseen palaveriin, kun oveeni koputettiin ja hyväksyvän kehotukseni jälkeen Sari asteli toimistooni. En nähnyt naisen kasvoja heti, sillä olin selin ovelleni, mutta kääntyessäni ympäri näin että tiedossa ei olisi tälläkään kertaa hyviä uutisia. En tiedä miksi, mutta minulle tuli sellainen tunne että halusin äkisti vain halata tiukasti käsissäni olevia kansioita. Koska minulla ei ollut mitään tietoa siitä, millaisia Sarin uutiset voisivat tällä kertaa olla, päätin antaa naisen itse avata keskustelun.

    ”Janna, sun on varmaan paras istua alas…” Sari aloitti ja naisen äänensävy kertoi, että uutiset tulisivat olemaan todellakin huonoja. Istuin hieman haparoiden alas työtuolilleni ja robottimaisesti laskin kansiot työpöydälleni, koska en jotenkin enään tiennyt mitä niillä olisin tehnyt. Myös Sari vaikutti siltä, että nainen ei tiennyt miten tuon olisi pitänyt juttunsa aloittaa.

    ”Janna, mä en tiedä miten mä tän kertoisin parhaalla tavalla, mutta se liittyy Juliaan”. Enempää Sarin ei tarvinnut sanoa tietääkseni miten naisen kertomus tulisi loppumaan. Kyllähän se fakta oli tiedossa, mutta kai jossain naiiviudessani olin ajatellut että olimme viimein päässeet selkeille vesille ja että tunnelin päässä olisi valoa. Kai mä olin sitten vain epäonnistunut työssäni niin pahasti että Sari joutui kertoa mulle nää uutiset.
    ”Koska?”
    ”Eilen. Mä sain itekkin tietää vasta tänään Julian vanhemmilta.” Sari kertoi. Työhuoneeseeni laskeutui epäröivä hiljaisuus ja tunsin miten kyyneleet alkoivat kastelemaan poskiani. Hetken hiljaisuuden jälkeen Sari jatkoi puhettaan.
    ”Rasmus on ainakin tällä viikolla töissä ja sillä on vapaata jos haluat käydä juttelemassa sen kanssa asiasta. Tietenkin myös mun kanssa saa tulla juttelemaan jos tuntuu siltä.” Sanottuaan tämän nainen kääntyi kannoillaan ja poistui työhuoneestani, jättäen minut sinne muodostuneeseen painostavaan hiljaisuuteen.

    En tiedä kauanko istuin paikoillani vain tuijottaen tyhjyyteen, mutta jossain kohtaa olin noussut ylös ja poistunut toimistostani ja löytänyt tieni autooni ja onnistunut ajamaan Hopiavuoreen. Noustessani autostani en yhtään tiennyt että millainen tilanne minulla oli jäänyt työhuoneeseeni, mutta sisälläni vallitseva tyhjyys ei jotenkin vain antanut minulle mahdollisuuksia mihinkään järkevään ajatteluun tai muuhun.

    Paahtis hieman ihmetteli poimiessani sen tarhasta, mutta laikkutammani lähti silti kiltisti seuraamaan minua vaikka heinät jäivätkin kesken. Talutin Paahtiksen suuliin, jossa sidoin tammani kiinni siksi aikaa että sain haettua sen varusteet. Laskiessani harjapakkia lattialle ja suitsia hieman sivummalle, tajusin että olin unohtanut Paahtiksen satulan telineeseen. En vain saanut itseäni pyörtämään enään takaisin, joten päädyin vain harjaamaan tammani, ennen kuin liu’uttelin suojat paikoilleen jokaiseen jalkaan ja vaihdoin riimun suitsiin. Painettuani oman kypäräni päähäni irrotin Paahtiksen ja talutin tamman ulos ja nousin sen selkään kentän aitaa apuna käyttäen, ennen kuin annoin sen lähteä kävelemään pitkin ohjin maneesin viereltä lähtevää tietä ja maastoreittejä.

    Annoin Paahtiksen kävellä haluamallaan tempolla pitkällä ohjalla eteenpäin ja itse oikeastaan vain matkustin tammani selässä. Vaeltaessamme reilun tunnin verran maastossa kävin vain läpi omaa toimintaani ensimmäisestä päivästä alkaen ja kaikkea sitä, mitä olin mahdollisesti tehnyt tai sanonut väärin. Olisiko minun pitänyt olla vieläkin pehmeämpi? Vai tiukempi? Olisiko minun pitänyt pystyä asettumaan paremmin Julian kenkiin ja nähdä tilanne vieläkin paremmin nuoren näkökulmasta? Olisiko toinen sittenkin jättänyt kertomatta jotain, tai kertonut sen rivien välissä ja en vain ollut tajunnut sitä pitäessäni oman pääni? Olisiko minun täytynyt kysyä niitä vaikeitakin kysymyksiä minkä kysymisiä yritin välillä vältellä mahdollisimman pitkälle? Olinko minä syypää kaikkeen tähän?

    Itsesyytösten velloessa täydessä vallassaan Paahtis palasi takaisin Hopiavuoren pihaan ja liu’uin itkun sumentamilla silmillä alas tamman satulasta. Talutin Paahtiksen suoraan takaisin tarhaansa, jonne se jäi pärskien suuntaamaan takaisin kesken jääneille heinilleen ja laahustin itse takaisin suuliin hakemaan Paahtiksen harjapakin, jonne tiputin tamman suojat, ennen kuin poimin pakin matkaani ja jatkoin matkaa talliin. Jossain kohtaa pysähdyin johonkin vesipisteelle sen verran että sain pestyä Paahtiksen kuolaimet. Ollessani asettelemassa Paahtiksen tavaroita takaisin tamman kaappiin, kuulin kuinka satulahuoneen ovi aukesi ja pian selkäni takaa kuului Nellyn ja Niklaksen keskustelu.

    Vaikka toivoin että nuo eivät olisi nähneet minua, oli toiveeni silti turha ja pian molemmat moikkasivatkin minua. Yritin mahdollisimman huomaamattomasti pyyhkiä poskilleni karanneet kyyneleet, vaikka tiesin että silmäni paljastaisivat minun itkeneen. Kääntyessäni ympäri satulahuoneen ovi kävi uudelleen ja Camilla sekä muutaman askeleen tuon jäljessä kulkeva Sonja saapuivat satulahuoneeseen. Molemmat loivat minuun hieman ihmettelevän katseen, ennen kuin tervehdin kaikkia yhteisesti ja pyörähdin nopeasti takaisin kaapilleni, muka järjestelemään jotain peittääkseni vain uudelleen sisältäni kumpuavan itkun. Tunsin käden laskeutuvan pehmeästi olalleni ja kääntäessäni katsettani hieman sivulleni näin Niklaksen ja Nellyn huolestuneet katseet.

    ”Janna onko kaikki okei?”
    ”Mä… Mä en tiärä… Tai siis mä oon vissihi mokannu ihan helekutin pahasti töis…” sain sanottua ennen kuin raskas huokaisuni täytti hiljaisuuden ja jostain edelleen löytyvät lämpimät kyyneleet jatkoivat poskieni kastelemista, samalla kun viimeinkin sain suljettua Paahtiksen kaapin oven.

    • #6624 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Jotenkin aina ihastuttaa kun ihmiset saa sidottua hahmojen työjuttuja tallipäiväkirjoihin. Tietenkin tallin ulkopuolinen elämä vaikuttaa tallillakin (ja päin vastoin), mutta jotenkin minä en ikinä saa niitä juttelemaan keskenään. Tämänkin alussa piti tsekata että hetkinen, tulinko minä nyt Paahtiksen päiväkirjaan vai Jannan omaan. Joku toinen voi olla toista mieltä, mutta minusta on kiva että asioita sekoitellaan vähän tällä tavalla.

      Toisaalta tämän jälkeen tuntuu häiritsevältä kirjoittaa Sonjan työmurheista. Voi että, kun toinen rasittuu projektimanageroinnista ja koodissakin oli bugi… Ja sitten on niitä töitä, joissa on pahimmillaan kyse ihmishengistä, niinkuin Jannalla. Minun käy sääliksi Jannaa kyllä nyt.

    • #6625 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Tästä tuli ehkä vähän liian spinnarimainen ja pohdinkin hetken että olisiko tää pitänyt laittaa sittenkin Jannalle eikä Paahtikselle.

      😬 toivottavasti en pilannu ihan täysin inspirastiota kirjoittaa myös Sonjan työkuvioista vaikka sekotinkin vähän synkempää tapahtumaa Jannan elämään…

    • #6642 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi rrrräkä. Vaikka kuinka yrittää olla suhtautumatta työhönsä ja etenkin asiakkaisiinsa liiaksi tunteella, ei ihminen vain voi olla robotti, eikä robotti saa ihmistyössä yhtä hyviä tuloksia aikaan. Kyllä mä ainakin kiinnyn opiskelijoihinkin kolmessa vuodessa niin paljon, että toivoisin kaikkien jäävän mieluiten ilman todistusa ja feilaavan ylppärit, että voisin pitää ne vielä vähän aikaa. Saatika sitten, kun ne ihan oikeasti-oikeasti katoavat lopullisesti: niinkin käy joskus. Itsesyytökset ja joka hetken analysoiminen kuulostavat niin tutuilta, kun jotain sattuu. Jannalla on vielä sekin taakka, ettei asiakkaiden asioista saa puhua kenellekään. Keskustelu jää outoihin vihjailuihin ja suurpiirteisyyteen vaitiolovelvollisuuden takia, ja muiden on varmana vaikea tarjota oikeanlaista lohtua. Muiden ”pahasti mokaaminen” töissä kun on jotain sellaista, että unohtaa lukita ovet tai jättää pohjakassan kassakoneeseen, niin ei ne tiedä eikä ymmärrä. 🙁

      En tiedä, mitä muut on mieltä, mutta kyllä mulla menee aina paremmin alas ne heppapäiväkirjatarinat, jotka ei kerro pelkästä pohkeen asennosta, vaan tuo siihen mukaan joko jotain syvempää tai sosiaalisuutta. Vaikka on tietenkin kevyempikin matsku välillä kivaa, kunhan ei joudu lukemaan ratsastuksen teoriakirjaa. 😀

  • #6644 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Mennyt viikko oli ollut raskas. Perjantain ja oikeestaan vielä maanantainkin mä oli pitänyt saikkua ja vaan viettänyt aikaa tallilla, koska sitä mä kaipasin just nyt. Ei musta ratsastamaan ollut, mutta oltiin tehty Paahtiksen kanssa pitkiä vaelluksia maasta käsin ja tamma oli saanut nauttia vähän vapaammassa liikkumisesta, vaikka eihän sen liikkuminen muutenkaan ollut mitenkään hirveän aktiivista.

    Mä olin kelannut kelaamasta päästyäni kaikkea sitä mitä mä olin sanonut tai tehnyt Juliaan liittyvissä asioissa ja vain ettinyt sitä kohtaa missä mä olin mokannut. En mä sitä ollut löytänyt ja toisaalta todennäköistä voisi myös olla, että en mä ollut tehnyt loppupeleissä mitään virhettä ja tähän tilanteeseen oli jouduttu syistä, johon kukaan ulkopuolinen ei voinut vaikuttaa. Eihän Julia ollut ensimmäinen, joka oli menetetty mutta silti jokainen menetys sattui ja siitä oli pitkä kun se oli viimeksi osunut näin henkilökohtaisesti kohdalle. Ehkä kehitys ja muut olivat menneet vuosien aikana eteenpäin, tai ehkä ongelmiin puututtiin yhä herkemmin, mutta tällaista tilannetta ei ollut pitkään sattunut kenenkään kohdalle.

    Palatessani keskiviikkona töihin Rasmus oli käynyt mun luona ja oltiin puitu tilannetta lävitse. Vaikka se ei ollut helppoa, mä olin kiitollinen siitä että Rasmus oli olemassa. Osasihan se olla maailman rasittavin esitys silloin kun se meni liian työmoodiin, mutta just tämmöisissä tilanteissa se tuntui olevan jotenkin niin elementissään. Rasmus osasi tasapainotella äänenpainonsa ja sanojensa kanssa tavalla, joka sai mut olemaan kade sen kyvyille, mutta tässä tilanteessa mä en jaksanut edes olla kade.

    Loppuviikosta mä olin jopa uskaltanut palata takaisin satulaan ja olinkin hieman jumppaillut Paahtista, sillä tänään meillä olisi meidän eka kunnon maastoestevalmennus Myrttisuolla. Mä olin ilmoittanut tamman meidän kisakauden päättävään rautakruunuun, joka kisattaisiin lokakuun lopulla, joten oli ihan kiva päästä hyppäämään maastareita edes kerran ennen kisoja. Koska valmennus oli jo aamusta, joten jouduttiin lähtemään Paahtiksen kanssa jo aikaisin liikkeelle että oltaisiin varmasti perillä ajoissa.

    Mä olin vähän jossain kohtaa miettinyt olisinko kysynyt Nellyä kaveriksi reissulle, koska ainahan reissaaminen olisi mukavampaa kahdestaan ja silloin olisi ollut yksi vapaa käsipari kuvaamaankin, mutta sitten oli tullut koko hässäkkä töissä ja lopulta en sitten ollut jaksanutkaan panostaa enään oikeastaan mihinkään sen vertaa että olisin saanut aikaan kysyttyä toista minulle valmennusreissuseuraksi. Ehkä kisareissun aikaan elämä ei olisi tallin ulkopuolella yksi kaaos ja voisinkin kysellä jotain seuraksi ja kuvaamaan.

    Ajomatka Myrttisuolle otti parisen tuntia ja päästessäni tallin pihalle en voinut kuin ihastella puitteita. Kaikesta näki että paikka oli uusi ja vaikka se olikin hienon näköinen, en silti jotenkin ehkä osannut kuvitella meitä sinne. Eihän lehmänkirjava täysiverinen ehkä istunut ihan pohjalaiseen peltomaisemaankaan, mutta Hopiavuori oli sentään koti meille ja sinne pieni paahtoleipäni oli sentään omalla tavallaan sulautunut muiden sekaan, vaikka loistikin kuin majakka ruunikoiden, rautiaiden ja mustien joukossa.
    Tallin omistaja, Rosa tuli ottamaan meidät vastaan ja kertoi missä voisin varustaa tammani sekä muutenkin hieman päivän käytännöistä. Kiitin naista infosta ja purettuani tammani trailerista talutin sen karsinaan, jota saisimme lainata tänä aamupäivänä.

    Valmennuksen ratsukot oli jaettu neljään ryhmään ja me Paahtiksen kanssa olimme toiseksi viimeisessä ryhmässä. Samassa ryhmässä olivat kanssamme Jesse Aro kirjavan tammansa kanssa, sekä Juuso Sherman ruunivoikolla tammalla ja Jemiina Rajala myös ruunivoikolla hevosella, kuitenkin naisen ratsu oli suomenhevosruuna. Olimme tehneet kevyet alkuverryttelyt omatoimisesti ja olinkin kysynyt Jesseltä saisimmeko liittyä Paahtiksen kanssa seuraan tuon lähtiessä alkukäynneille maastoon. Maastoretkellä oli hyvää aikaa tutustua toiseen edes hieman, vaikkakin puheenaiheemme olivatkin koko ajan hevosissa.

    Verryttelyssä Paahtis tuntui todella hyvältä ja vaikka itse sekoilinkin tammani satulassa, ei se silti rokottanut siitä pukeilla tai muullakaan pönttöilyllä, vaan suoritti suhteellisen mukisematta kaikki tehtävät. Pidemmällä pätkällä Paahtis päätti että hänelle riittäisi ja pari kertaa olinkin varma että joutuisin tutustumaan Myrttisuon derby kentän nurmiratkaisuun ajattelemaani tarkemmin, mutta onnekseni pysyin kuitenkin tammani selässä. Tämän takia tehtäviä hieman helpotettiin meille, jotta saimme vain hyviä ja onnistuneita kierroksia alle ja keskityimmekin omalla tavallaan enemmän minuun ja siihen että muistaisin tukea Paahtista loppuun asti, enkä jättäisi tammaani yksin kesken lähestymisen.

    Vaikka valmennus ei ollut sujunut ihan täydellisesti, sain silti olla siihen tyytyväinen, sekä tietenkin myös tammaani, joka oli suorittanut tehtävät todella hyvin vaikka itse en ollutkaan osannut niin hyvin kuin olisi pitänyt. Tästä olisi hyvä jatkaa kohti tulevaa kilpailua ja sen jälkeen varmaankin oikeasti jättää tamma hieman lomalle. Toisaalta olin onnekseni löytänyt Paahtikselle jonkun, joka voisi käydä ratsastamassa sillä pari kertaa viikossa ja ehkä viemään laikkutammaani hieman eteenpäin kouluratsastuksen saralla ja näin antamaan minulle edes pari vapaata päivää talleilusta viikossa. Ehkäpä elämä alkaisi taas tästä hymyilemään.

    • #6654 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hyvä että Janna jaksaa valmentautua tapauksesta huolimatta ja lopussa jopa ajattelee tulevaisuutta toiveikkaasti.

  • #6673 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    14.10.2020
    Rasmuksen näkökulmasta

    Olihan Janna kertonut hevosestaan ja näyttänyt joskus jotain kuviakin, mutta oli ihan eri asia nähdä Paahtis ihan livenä. Ei se ollut hirveän iso, mutta eipä Jannaa myöskään hirveästi näkynyt tammansa takaa. Paahtis oli hauskan värinen ja jotenkin tosi kiltti vaikka se oli vissiin vielä ihan vauva.
    Me oltiin Jannan ja Paahtiksen kanssa jossain suulissa, mihin se oli sitonut hevosensa kiinni ja se oli antanut mulle käteen harjan. Mä olin tuijottanut sitä harjaa ja Jannaa vuorotellen ihmetyksen vallassa, mutta lopulta se oli viittonut mut sen luokse ja opettanut mua miten hevosta harjataan. En mä voi sanoa etteikö mua jännittänyt, mutta kai se silti meni ihan hyvin. Lopuksi Janna opetti mua laittamaan vielä suojat Paahtiksen etujalkoihin, ennen kuin se varusti hevosensa loppuun ja me mentiin maneesiin.

    Mä kävelin vähä Jannan ja Paahtiksen sivulla, sillä mä en jotenkin ehkä uskonut että noin iso eläin voisi seurata naista vain parin nahkanarun voimin. Mä avasin Jannan neuvojen mukaan vislauksen jälkeen oven ja päästin parivaljakon sisään, ennen kuin varmistin että mua ei voitaisi potkaista, mä astuin kans sisälle ja suljin oven. Janna oli sillä välin kerennyt taluttaa ratsunsa hiekalle ja käännyttyään katsomaan mua se kertoi että voisin mennä penkille istumaan ja seuraamaan naisen ratsastamista, sillä tuo ei ajatellut kuitenkaan mennä pitkään.

    Alkuun Janna vain antoi Paahtiksen kävellä ja se vain istui sen selässä. Jossain kohtaa se sitten keräsi ne piuhat? ohjat? narut? käsiinsä ja se alkoi kääntelemään Paahtista joko vaan päästä tai sitten niin että se käveli ympyrän ja välillä ne teki jotain kiemuroita. Lopulta se siirsi Paahtiksen juoksuun ja Janna alkoi nousemaan ja laskemaan sen tahdissa. Sitten ne meni vielä lujempaa, ennen kuin Janna siirsi Paahtiksen taas kävelemään. Kun ne oli mun kohdalla, se pysäytti Paahtiksen niin että se sai juteltua mun kanssa.

    ”Haluaksä kokeella?”
    ”En mä taida uskaltaa… En mä oo ikinä istunut hevosen selässä”
    ”Tuu vaa, ei se ny nii vaikiaa oo ja mä pirän kii koko aja” Janna hymyili ja en voinut enää kieltäytyä joten laskeuduin penkiltä ja kävelin hiekalle missä Janna oli jo hypännyt alas Paahtiksen satulasta ja nyt se tarjosi mulle sen ratsastuskypärää. Mä otin sen epäillen käsiini ja painoin tummanruskeiden hiuksieni päälle ja jouduin vähän säätämään sen hihnaa että sain sen kiinni. Janna auttoi mut Paahtiksen selkään ja ohjeisti miten niistä naruista – ohjista – pidettiin kiinni.

    Kun se oli varmistanut kolmeen kertaan että mä olin valmis, se päästi jonkun hassun äänen ja pian sen jälkeen mä tunsin miten Paahtis nytkähti liikkeelle. Paahtiksella oli tosi tasainen askel ja vaikka eka kierros jännittikin ihan superisti, toisella kierroksella se olikin ihan kivaa, vaikka ei mua kyllä haitannut lopettaa kolmen kierroksen jälkeen. Talliin palatessa Janna laittoi mut taluttamaan Paahtiksen talliin ja suuliin päästessämme siellä oli joku toinenkin hevonen.

    Samalla kun Janna kiinnitti Paahtista uudelleen samalle paikalle missä se oli ennen kuin lähdettiinkin, se jutteli jonkun Marshallin ja Niklaksen kanssa, jotka oli laittamassa sellaista punaista? punaruskeaa? hevosta valmiiksi. Jossain kohtaa paikalle saapui joku Eetukin ja pian tuon perästä Camilla ja vielä joku Nellykin. Eetu ja Camilla kyllä lähti pian paikalta kun niillä oli joku työ kesken, mutta Nelly jäi vielä meidän kanssa viettämään aikaa ja juttelemaan hetkeksi, ennen kuin kertoi että tuvassa olisi kahvia jos jollekkin maistuisi. Kysymättä multa mitään Janna sanoi että me voitaisiin pian tulla käymään, kunhan Paahtis vain saataisiin taas tarhaansa.

    Myös se Marshall sanoi että sekin tulisi pian perästä. Tästä päivästä tuli kyllä ihan erilainen kun mitä mä odotin.

    • #6687 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Rasmusta ei tainnut kauheasti jännittää, ennemminkin pari kertaa epäilyttää. Onhan se outoa olla hevosten lähellä ensimmäisiä kertoja. On oikeasti aika kummallinen ajatus, että niin voimakas ja iso eläin menee oikeaan suuntaan vain siksi, että joku istuu sen huipulla ja pyytää jollain pilipalinahkanaruilla, jotka ei tosiaankaan vetämistä kestäisi. Aina kun joku tulee ekoja kertoja Hopiavuoreen, muistan kuinka itse näin ekan kerran hevosen oikeasti läheltä. En olisi halunnut edes koskea siihen, kun sillä oli niin iso pääkin, ja sen selkään kivuttiin mun aivan selkeiden muistikuvien mukaan tikapuilla, koska se hevonen oli taivaaseen asti! Monta vuotta myöhemmin näin saman hepan uudelleen. Olin silloin ala-asteella ja noh, se oli ihan tavallinen, pienehkö heppa. Ehkä sitä aikuisena hepan kohdatessaan ei olisi niin kauhuissaan. Ei Rasmuskaan ole.

  • #6700 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    16.10.2020 – Kuumeessa

    Mun olo oli todella heikko. Se oli alkanut jossain kohtaa Julian hautajaisten jälkeen ja vain vahvistunut sen jälkeen. Kuitenkin mun olisi pakko käydä töiden jälkeen liikuttamassa Paahtis. Rasmus oli onneksi luvannut mennä viettämään aikaa Myssyn kanssa, joten mun ei tarvinnut selvitä tallilla pennun kanssa, sillä mä en todennäköisesti olisi tänään pystynyt siihen.

    Päästessäni talliin musta tuntui kuin kaikki mun voimat olisivat kadonneet, joten kävin vain hakemassa tammani liinan sekä suojat mukaani, ennen kuin kävin hakemassa Paahtiksen tarhasta ja talutin sen käytävälle. Hoidin Paahtiksen ja tammani ollessani valmis, irrotin sen käytävältä ja lähdin kävelemään kohti kenttää. Paahtis tuntui olevan energinen, vaikka tamma oli liikkunut kuitenkin suhteellisen aktiivisesti menneinä viikkoina. Olin epävarma siitä, miten tammani juoksutus tulisi menemään, koska minulla oli sellainen fiilis että tammani voisi esitellä vaikka ja minkälaisia kevätjuhlaliikkeitä.

    Kentälle päästessämme kävelimme pari kierrosta Paahtiksen kanssa, ennen kuin minun oli pakko pysähtyä ja alkaa siirtämään tammaani isolle ympyrälle, ensin käynnissä ja sitten sen jälkeen maiskutin tammani raviin ja annoin Paahtiksen ravata pitkää ja letkeää ravia jonkin aikaa, ennen kuin pyysin tammani laukkaan ja annoin Paahtiksen vielä laukata muutaman kierroksen, ennen kuin siirsin sen raviin ja käyntiin, jotta sain vaihdettua Paahtiksen suuntaa.

    Lopetettuani Paahtiksen juoksuttamisen, olin ihan varma että minulla oli kuumetta. Päästessäni takaisin talliin, Eetu oli juuri hoitamassa Jussia.
    ”Janna, sinet näytä kyllä kovinkaa hyvältä”
    ”Mulla ei kyllä ookkaa mikää hyvä olo. En tiärä on sitte kuume noussu vai mitä. En mä kyllä jaksanukkaa teherä muuta ku juoksuttaa Paahtiksen tänään. Täytyy toivua että huamenna olis paree fiilis” vastasin Eetulle samalla kun kiinnitin Paahtiksen käytävälle ja irrotin juoksutusliinan lukon tammani riimusta ja aloin irrottelemaan suojia, samalla kun juttelimme Eetun kanssa vielä vähän. Lopulta kävin palauttamassa Paahtiksen tarhaansa ja pyörähdin tallissa sen verran että sain palautettua tavarat takaisin satulahuoneeseen.

    Kotiin päästessäni olin vain varmempi siitä että kuumeeni oli noussut ja avatessani ulko-oveni Rasmus käveli vastaan muuttuen huolestuneemman näköiseksi nähdessäni nuutuneen ulkomuotoni.
    ”Voi Janna…” mies sulki minut halaukseensa, ennen kuin talutti minut sohvalle ja katosi keittiöön, josta tuo palasi kuumemittarin ja burana purkin sekä vesilasin kanssa. Otin vaisun hymyn siivittämänä kuumemittarin vastaan ja mittarin piipatessa sen näyttö kertoi karua totuuttaan. 38.8.
    Käänsin mittarin Rasmusta kohden ja toinen otti sen vastaan, ennen kuin laski sen pöydälle ja tarjosi minulle pari buranaa ja sen jälkeen vesilasia ja nielaistuani pari valkoista kapselia, tuo palautti tavarat keittiöön ja palasi takaisin olohuoneeseen peitelläkseen minut sohvalle.
    ”Viittiisiksä tuara mulle mun puhelimen? Se on takin taskus”
    ”Joo mä haen” Rasmus vastasi pehmeästi, ennen kuin katosi hetkeksi palatessaan puhelimeni kanssa.
    Avaan puhelimeni lukituksen ja avaan Whatsapp:in ja sieltä Hopiavuoren ryhmän.

    Janna: @marshall Kozlov tai @niklas Haanpää, oisko teillä aikaa kattua Paahtista muutama päivä? Tai siis iha vaa että sillä on pääasiallisesti neliä jalakaa ja pää. Tai tiätenki jos joku muu viittii vähä vilikaasta sen perähä.

    Mulla nous kuume joten yritän viättää pari päivää nyt sohovan vankina ja saara vaa itteni kuntoho. Korvaan tiätenkin tän jotenkin kaikille jokka viittii kattua että Paahtis on suurinpiirtein yhydes palas 19:59

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 1 kuukausi sitten  Janna H.
    • #6719 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Janna-reppanaa. Hevoseton on huoleton sairaanakin, kun saa vain maata. Toista se on, jos kokee, että pitää itse yksin huolehtia sellaisesta eläimestä kuin hevonen. Sillehän ei tee hyvää olla paikallaan, vaikka itse ihan syystäkin haluaisi olla paikallaan ja peiton alla. Voi kun kyseessä olisi jokin tavallinen flunssa, eikä mikään pahempi.

  • #6712 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Mulla oli edelleen hieman lämpöä, mutta silti mä vedin toppahousut jalkaani ja villapaidan sekä toppatakin päälleni ja vedin hanskat käsiin ja painoin pipon päähäni ja näytin varmasti siltä että olin pukeutunut -30 asteen pakkasille enkä nollakelille. Kuitenkin halusin pukeutua mielummin liian hyvin, kuin liian huonosti jotta kuumeeni ei nousisi uudelleen.

    ”Ootsä varma että sä voit mennä tallille? Tai siis kun sulla oli vielä eilen kuitenkin kuumetta” Rasmus katsoi minua epäilyksen vilahdus silmissään.
    ”Joo. En mä oo kauaa. Käyn vaa kattoo että se poni on vielä hengissä ja kunnossa. Ehkä saatan käydä kahvilla jos joku kutsuu” vedin pipoa vielä paremmin päähäni. Rasmuksen katse ei ainakaan helpottunut, mutta tuo tyytyi vain huokaisemaan, ennen kuin palasi keittiöön ja aloin pian kuulemaan miten vesi alkoi juoksemaan miehen tiskatessa kahvimukejamme.

    Hopiavuoreen ajellessani nautin lämmityslaitteen tuottamasta lämmöstä ja valkeasta maisemasta, talven saapuessa yllättäen edeltävänä päivänä. Tallilla ei ollut montaakaan ihmistä ja aamutallilaiset olivat ilmeisesti tuvassa kahvilla. Kävelin satulahuoneeseen ja hain Paahtiksen kaapista pari porkkanaa ja muutaman heppanamin, ennen kuin suuntasin tarhalle, jossa laikkuhevoseni oli toppaloimeen käärittynä. Paahtis nuokkui Arlekinin vierellä ja kuullessaan askeleeni molemmat tammat nostivat päätään ja käänsivät katseensa suuntaani. Yllätyksekseni Paahtis kävelikin luokseni ja annoin tammalle porkkanan, ennen kuin riisuin hanskani ja liu’utin käteni toppaloimen kaulakappaleen alle ja nautin hevosesta hohkuvasta lämmöstä.

    Rapsuttelin tammaani samalla kun tarjoilin sille vielä muutaman herkun ja rapsutin välillä myös Arlekia sekä Nanaa, ennen kuin poistuin tarhasta ja palasin takaisin talliin. Ollessani tutkimassa Paahtiksen loimia nähdäkseni mitä tamma tarvitsisi talveksi, vai pärjäisimmekö nykyisellä loimiarsenaalilla. Päätin kokeilla nykyistä loimiarsenaaliamme ja vähän ennen kuin olin sulkemassa tammani kaapin ovea, kuulin miten satulahuoneen ovi narahti ja pian askeleita, jotka paljastuivat Nellyn aiheuttamiksi.

    ”Moi Janna! Ootsä ihan ok?” Nellyn ilmeestä näkyi myötätunto ja kyselevyys.
    ”En ihan viälä ratsastuskunnos, mutta kolme päivää neljän seinän sisällä alkoo olemaa jo vähä liikaa nii oli pakko tulla moikkaamaan Paahtista ja kattua että se on edelleen hengis, vaikka en mä epäällykkää etteikö kukaa siitä pitääs huolta mun ollessa sairaana” vastasin samalla kun suljin kaapin oven lopunkin. Juttelimme Nellyn kanssa vielä hetken ja sovimme että täytyisi lähteä maastoon kun olisin saanut kuumeeni taltutettua ja olisin siinä kunnossa että voisin nousta takaisin satulaan.

    Puolisen tuntia saapumiseni jälkeen istuin taas autossani matkalla kotiin, jossa käpertyisin uudelleen peittojen alle yle areenan ja Myssyn seuraan, odottamaan että oloni olisi toivottavasti seuraavana päivänä parempi.

    • #6720 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kuumeilu sen kuin jatkuu. 🙁 Onneksi Jannalla on nyt edes Rasmus siellä. Siinä on kunnon kaveri — ja mun kaltaiseni epäsosiaalisen introvertin näkökulmasta ihan hirveän creepy tyyppi myös. 😀 En menisi työkaverin kämpille sen ollessa kipeänä tautia hakemaan, enkä varsinkaan moneksi päiväksi niin kuin Rasmus vaikuttaa olevan. Jos joku yrittäisi meillä olla sillä tavalla kun itse makaan, kantaisin varmaan ulos. On varmaan ihan onni, ettei kaikki ole yhtä tarkkoja omasta tilastaan kuin meikäläiset. :DD On ihan riittävän vaikeaa nimittäin selviytyä yksin kipeänä kotona, ja sitten vielä kun on örkkejäkin huollettavana.

  • #6782 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Kurkistuksia oranssin vihkon sivuille

    Mä olin viettänyt monta iltaa YouTuben parissa. Ensimmäinen ilta oli ollut haparointia ja hapuilua hakusanojen ja muiden kanssa, mutta hiljalleen algometri oli alkanut ymmärtää mitä mä olin halunnut, ja sen jälkeen olikin ollut helppoa uppoutua tunneiksi YouTuben ihmeelliseen kuoppaan katsomaan erilaisia tutoriaaleja. Ne olivat onneksi tarjonneet vähän ideaa ja neuvoa tulevaan, mutta en mä uskonut niiden neuvojen kantavan kovin pitkälle. Täytyisi kuitenkin yrittää, varsinkin jos ensi kaudella olisi tarkoitus vakiinnuttaa taso helppoon B:hen tasaisella prosentilla.

    Olin myös onnistunut löytämään tallin, jossa oli maastoesteet hallissa, eikä maneesi ollut hirveän kallis parin tunnin osalta, joten viikonloppuna otettaisiin nokka kohti maastareita ja käytäisiin pitämässä Paahtiksen kanssa hauskaa. Olin kyllä varatessa ilmoittanut tason minkä tasoisia maastareita me oltiin hypätty, mutta voisihan se olla että hallissa olisi vaativamman tason esteitä, joita voitaisiin myös kokeilla Paahtiksen kanssa riippuen siitä miten hyvin helpommat ja oman tason esteet menevät, vaikka ei me varmaan lopulta kovinkaan paljon hyppyjä otettaisi.

    Maastareilla täytyisi muutenkin varmaan kokeilla käydä muutaman kerran talven aikana, että ne ei tulisi ihan uutena juttuna sitten siinä kohtaa kun kenttäkausi alkaisi ja olisi aika lähteä kilpailemaan. Tietenkin myös rataesteet pitäisi muistaa pitää mukana, mutta toisaalta estetreenit olisi helppo pitää myös vaikka jossain pikkukisoissa jos kävisi hyppäämässä jonkin pienen luokan niin sanotusti verryttelynä, ennen pääasiallista kilpaluokkaa.

    Liikuttamiseen mulla on onneksi aina joskus ja jouluna apuja, mutta täytyisi kyllä pohtia sekin paremmin ja varmaan etsiä tammalle joku osa-aikainen vuokraaja tai jotain. Tai sitten vain kokeilla itse parhaansa mukaan pitää vaikka etäpäiviä tai jotain ja yrittää löytää aikaa sitä kautta käydä välillä vaikka ihan pitkän kaavan mukaan maastossa siten että saisi isoimmat virrat jätettyä sinne. Tai sitten vain YouTubetella vähän lisää vinkkejä siitä, miten juoksutuksesta voisi saada monipuolisempaa treeniä.

    Ehkä kaikki asiat lutviutuu tai sitten ei. Onneksi sentään mitään isoja tavoitteita ei tamman kanssa ole.

    • #7315 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jannalla ja Paahtiksella on kyllä jännä kevät tulossa! On suunnitelmia ja unelmia, joita kohti pyrkiä. Onneksi Janna on tuollainen toiminnan ihminen, että lähtee etsimään vinkkejä vaikka sitten YouTubesta ja löytää treenauspuitteetkin kun ottaa asiakseen. Vitsi kun olisi yhtä aikaansaava itsekin.

      Haet tässä muuten sanaa algoritmi, etkä alkometri. 😀 Hehe, arvaa käykö mulle näitä kans koko ajan. Varsinkin silloin, kun tuotan paljon puhetta. Eli siis kun pidän oppituntia. :DDD

  • #6791 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    04.11.2020 – Kamikazeilua

    Nelly oli kysellyt kirpparireissullamme että olinko oikeasti toipunut kuumeestani kunnolla. Totta puhuen mä en oikein tiennyt että mitä kaikkea tässä sopassa olisi. Kai siinä olisi vähän väsymystä, vähän stressiä ja vähän myös surua.

    Kai pitäisi puhua jollekkin ja puida asioita ihan jonkun ihmisen kanssa. Siis jonkun muun kuin itsensä kanssa. Olisihan mä voinut Nellylle sanoa että se oli oikeassa siinä että kaikki ei ollut ihan ok. En mä kuitenkaan halunnut lisätä naisen taakkaa kun olihan merkit jo olleet pitkään nähtävillä siitä että raskaus vaikutti naisen omaankin oloon. Olinhan mä tietenkin iloinen Eetun ja Nellyn puolesta, niistä tulisi varmasti todella hyvät vanhemmat vauvalle sen syntyessä ja Nelly olisi varmasti onnellinen siitä että hänellä olisi iso porukka apukäsiä tiedossa ja lapsella isä, joka rakastaisi tuota varmasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olihan Eetustakin huomannut muutoksen uutisen tultua julki. Hopiavuori ei ollut ehkä koko aikaa ihan niin pohtiva ja analysoiva, vaan tuo oli jotenkin hieman rennomman ja iloisen oloinen ja oli oikeastaan ihanaa nähdä miten tuo tuki avopuolisoaan raskauden aikana.

    Ehkä näin kaksvitosena alkaisi kaipaamaan elämäänsä jotain vakautta ja sellaista aikuismaisuutta. Joo, olihan mulla jo oma asunto, jota maksaisin lopun elämääni, mutta olisihan se kiva että olisi joku, jonka kanssa suunnitella tulevaisuutta. En mä tiedä pitäisikö myös tässä kohtaa elämää selvitellä vuosikymmenen takaisia sotkuja, mutta niin absurdilta kuin se kuulostaisi varmasti kaikkien korviin, en mä tiennyt että olisiko mulla voimavaroja tehdä sitä yksin. Tai ainakin varmasti sen jälkeen mä olisin ihan jonkin muun kuin turpaterapian tarpeessa. Toisaalta olihan isä taas ahdistellut mua sen verran pitkään puheluilla ja viesteillä että kai pian pitäisi antaa sille se mitä se haluaisi.

    Mä tunsin miten puhelin alkoi taas tärisemään ratsastushousujeni taskussa. Mä en välittänyt enään edes katsoa kuka mulle soittaisi, vaan annoin puhelimen valahtaa Paahtiksen harjapakin päälle ja käänsin huomioni tammaani. Mä olin laiskotellut enemmän kuin olisi sallittua sen kesäkarvan irrotuksen kanssa mistä johtuen valkoista ja mustaa karvaa lähti enemmän kuin laki salli. Nostin satulan huopineen Paahtiksen selkään ja liu’uttelin sen paikalleen ennen kuin kiinnitin panssarin toisiin reikiin ja kiersin tammani toiselle puolelle kiinnittääkseni vyöni myös vastakkaisen puolen vastinhihnoihin, ennen kuin kiristin sen alkuperäiseltä puolelta vielä loppuun ja siirryin suitsimaan ratsuni.

    ”Hyppäämään menossa?” Niklas kysyi taluttaessaan Arlekia talliin.
    ”Joo, lähdetään lauantaina maastoesteille niin aattelin ottaa vähän hyppyjä alle ihan vain rataesteillä ettei ihan pystymetsästä lähdetä liikenteeseen” vastasin ja kiinnitin vielä rintaremmin panssarin karabiinihakaan, ennen kuin painoin kypäräni päähäni ja nappasin hanskat matkaani ja maiskutin ratsuni liikkeelle.

    Alkukäynnit Paahtis sai suorittaa kanssani maasta kasatessani maneesiin yhden pystyn ja okserin sekä ristikon joka saisi toimia tänään meidän verkkaesteenä, sillä en ollut pyytänyt ketään puomitytöksi tai pojaksi. Esteiden ollessa kasattuna kiipesin tammani selkään ja verkkailin sen ravissa ja laukassa, ennen kuin oli aika aloittaa hyppääminen ristikolla. Paine ohjissa ja satulan alla kertoi että hyppääminen tulisi olemaan hieman kamikaze hommaa, mutta päätin pyrkiä kääntämään tilanteen jotenkin edes järkevään lopputulemaan ja hiljalleen laikkueläin alkoi kuuntelemaan mitä siltä pyysin ja hypyt näyttivätkin joltain. Ollessani juuri vaihtamassa suuntaa Camilla saapui maneesiin tarkistaakseen olisiko lanta-astiat tyhjennettävä.

    ”Camilla! Olisikko sä voinu nostaa mulle pari reikää kaikkia estehiä? Ja tuan ristikon vois vaihtaa kans pystyks jos vaan saan vaivata” kysyin.
    ”Hmm… joo. Näinkö?” Camilla kysyi nostettuaan pystyä kymmenen senttiä, sen ollessa nyt metrinen.
    ”Joo, tai oikiastaan nostappa sitä viälä yks ylhäppäin ja tosta okserista vois nostaa toista puamia kaks ja toista kolome”
    ”Oi jes, mahtavaa kiitos!” kiitin ja siirsin Paahtiksen liikkeeseen. Yllätyin Camillan jäädessä katsomaan, mutta pian unohdin naisen olemassaolon ja keskityin vain ohjaamaan Paahtiksen esteille. Pikkutamma suoritti metri viisi senttisen kolmen esteen ratani hienosti ja hypättyäni esteet vielä kerran, annoin sille pidempää ohjaa ja rapsutin sitä kiitokseksi ennen kuin aloin loppuverryttelemään ratsuani. Ravailtuani jonkin aikaa pysäytin Paahtiksen ja laskeuduin sen satulasta löyhäten vyötä ja nostaen jalustimet, ennen kuin aloin kantamaan puomeja Camillan apuna takaisin paikoilleen.

    ”Kiitti avusta” sanoin Camillalle samalla kun kolautin viimeisenkin puomin paikoilleen ja peruutin Paahtista sen verran että sain tammani käännettyä ja palauttelin sen talliin. En kuitenkaan päässyt sinne asti kun Nelly käveli minua vastaan puhelimeni käsissään.
    ”Isäs yritti tavoitella sua muutamaan kertaan”
    ”Joo. Mä soitan sille takaisin kun mä saan hoidettua tän pois” vastasin Nellylle yrittäen saada hymyyni sen verran oikeutta että toinen ei ehkä ymmärtäisi bluffiani. Poimin puhelimeni naisen kädestä ja jatkoin Paahtiksen kanssa matkaa talliin. Tämähän tästä puuttui…

  • #6854 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Talvi

    ”Mä en oo se sama mies enää. Mä oon muuttunut vaikka sitä voi olla vaikea uskoa. En mä ikinä halunnut mitään pahaa sulle ja sun äidillesi. Jos mä olisin tiennyt mihin kaikki johtaa…”

    Mä osasin viestin ja sen sisällön ulkoa. Se oli pyörinyt mun päässä koko menneen viikon ajan. Miten mä voisin uskoa että mikään sana koko viestissä oli totta. Ei se ollut ensimmäinen kerta kun isä olisi valehdellut. Vaikka mä en muistanut niistä montaakaan, mä muistin silti että se oli valehtelija.

    Hopiavuoren piha näytti paljon valoisammalta lumikuorrutuksen alla ja vaikka Myssy ei arvostanutkaan tossujansa, joiden kanssa pentu sai nyt opetella elämään, se tassutteli lumessa innokkaasti eteenpäin meidän suunnatessa hakemaan Paahtista tarhastaan. Tamma hörisi nähdessään meidät ja päästessämme tamman viereen tuo antoi Myssyn nuolla turpaansa samalla kun kiinnitin riimunnarun tammani riimuun ja lopulta lähdin taluttamaan laikkuhevosta portille. Myssy ja Paahtis olivat molemmat jo tottuneet tähän operaatioon joten tamma oli helppo saada pois tarhasta ja heti kun portti oli tukevasti kiinni takanamme ja Paahtiksen turpa oikeassa suunnassa, laskin Myssyn alas ja pentu pääsi tassuttelemaan omassa hihnassaan edellämme, Paahtiksen seuratessa hieman takavasemmallani.

    Tallissa kiinnitin ensin Myssyn hieman kauemmaksi Mintun karsinan kaltereihin, ennen kuin peruutin Paahtiksen oman karsinansa kohdalle ja kiinnitin tamman molemmin puolin käytävälle jotta sain riisuttua siltä loimen ja laitettua sen kuivumaan ennen kuin oli aika harjata tamman laikukas karva pikaisesti. Puhdistaessani Paahtiksen kavioita kirosin mielessäni kengittäjää, joka oli lyönyt edellisellä kengityksellä vielä kesäkengät alle, vaikka olin kyllä puhunut siitä että nyt olisi saanut olla jo hokinreiät valmiina. Täytyisi varmaan kysellä jos joku tallilla omaisi välineet ja voisi kengittää tamman tai sitten jos joku tietäisi jonkun ammattisepän, joka voisi tulla nopeasti lyömään Paahtikselle kengät alle että päästäisiin ratsain maastoon.

    Paahtiksen ollessa harjattuna ja suojitettuna päästin tammani irti käytävältä ja kävin vapauttamassa hyvin masentuneelta näyttävän manssin pennun, ennen kuin suuntasimme peräkanaa ulos ja maastoreiteille. Ollessamme tarpeeksi kaukana Hopiavuoren tiluksilta napsautin Myssyn remmin irti pennun valjaista ja annoin toisen rallitella hetken mielensä mukaan vapaana, ennen kuin kutsuin sen luokseni ja palkitsin pennun namilla hienosta suorituksesta. Pennun ollessa taas remmissään jatkoimme maastolenkkimme loppuun ja päätin että täytyisi saada kyllä jokin maastoporukka kasaan kunhan vain ratsullani olisi pitoa kavioissaan.

    Kolmea varttia myöhemmin Hopiavuoren tilukset tulivat taas näkyviimme ja pyörähdimme tallissa sen verran että sain Paahtikselta suojat pois ja nakattua loimen tammalleni selkään sekä kiinniteltyä sen soljet, ennen kuin oli aika palauttaa nuorikko tarhaansa ja suuntasimme Myssyn kanssa tupaan.

    Tuvassa ei istunut kuin Nelly ja Noa ja heti kun olin saanut vapautettua pennun valjaistaan ja tossuistaan sekä haalarista, tuo nukahti keskelle tuvan lattiaa. Hymyilin katsellessani oikoisena nukkuvaa pentua, ennen kuin hain kahvia ja istuin alas pöydän ääreen.
    ”Tiätääskö teistä kumpikaan sellaasta kengittäjää, joka osaas hommansa ja pääsis suhteellisen nopiaa? Paahtiksella on vaa kesäkengät alla ja voipi olla että alakaa pian olla lipoosta niillä jos yrittää maastoho lähtiä ja tällääsellä kelillä se olis kyllä enemmän ku kiva, vaikka Seppele Cup alkaakin painaa päälle”

    Sain muutamankin hyvän ehdotuksen kengittäjistä ja lupasin palata näihin ennen kuin päätin kokeilla kepillä jäätä toisen ongelmani kanssa.

    ”Tota… Mä en tiedä oottako te huamannu että mullon välillä ollu vähä pinna kiriällä. Mä… Mä oon ollu taas yhteyksissä isääni tai oikiastaan isä on ollut yhteydessä muhun vaikka mulla ei oo mitään sidettä ollu siihe varmaa kuutentoista vuateen. Tai no siitä asti ku se…. katos, meidän elämästä” mun oli pakko nielaista ennen kuin saatoin jatkaa ”no se on aina varmaha kerran tai kaks vuades ottanu yhteyttä ja yleensä se on lopettanu ku mä en oo huamioinu sitä mitenkään. Nyt se on kuitenki jo varmaa kuukauden ollu koko ajan yhteyksissä, ja mä en tiedä mitä mä teen. Se väittää että se olis muuttunu ja että se ei olis enää samanlaane ku aikoonaan mutta mä en tierä uskallanko mä luattaa siihen. Entä jos se vaa taas lupaa maan ja kuun ja sitte se ei edes ilamaannu paikalle?” Katsoin vuorotelle Noan ja Nellyn päälle, ennen kuin annoin katseeni valahtaa takaisin kahviini ja pohdin, oliko virhe vetää muita tähän soppaan. Toisaalta yksin mä en enää tästä selviäisi ja multa alkoi todellakin loppua vaihtoehdot ja rohkeus.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Janna H.
    • #6856 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Onpa Jannalla vaikea tilanne! Mutta kiva kun Paahtiskin päästi vähän kävelemään 🙂

    • #6860 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olipa rentouttavan kuuloinen maastolenkki kaikesta muusta huolimatta. Toiset ne vaan osaa kouluttaa koiranpentujakin ihan pikkuruisesta sylivauvasta asti.

      Lopun yhteinen osuus jättää toiselle hahmolle kivan kutsun tarinaan. Rooliksi on tarjolla ihmettelijä (Jannan lähdettyä kuiskaa toiselle, että ”mikseiköhän toi Janna hanki ammattiapua” tai ilkeämmin ”vitsi toi Janna on outo”) tai epätodennäköisemmmin lohduttaja (”voi Janna, onpa sullla rankkaa, miten sä nyt jaksat”). Saat sitä todennäköisemmin leikkiseuraa, mitä laajemman skaalan rooleja jätät auki vastanäyttelijöille. Ystävän rooli on aina suosituin (maastot, yhteiset hoitohetket, kevyt jutustelu jostain mielenkiintoisesta aiheesta ihmisen sijaan, pienten kilttien tekojen tekeminen toisille). Meidän tallilla on myös sellaisia hahmoja, jotka pystyvät tarttumaan myös vihamiehen rooliin, jos tarjotaan heidän persoonalleen sopiva (tai siis tosi epäsopiva) virhe tai tapaturma, jota pilkata tai josta suuttua. Ystävä ja vihollinen ovat laajempia rooleja, jotka antavat enemmän tilaa tehdä itsenäisiä päätöksiä, kuin lohduttajan ja ihmettelijän rooli. Ystävät myös tarttuvat luonnollisella tavalla lohduttajan rooliin, joten jos Janna todella kaipaa nimen omaan lohdutusta näin useassa tarinassa, voisi olla toimiva veto rakentaa ensin kunnollisia ystävyyssuhteita. Vihamiehestä ei ole lohduttajaksi, mutta sekin tarjoaa sitä enemmän liikkumatilaa vastanäyttelijälle mitä syvempi vihasuhde on. Ystävä ja vihollinen ovat myös hyvin pitkäikäisiä, monen tarinan ja monen irl-vuoden läpi kestäviä rooleja, jos niin halutaan. Sellaisten välien rakentaminen vaatii kuitenkin pitkäjänteisyyttä ja uusia lähestymistapoja. Kummankin suhteen pystyy aloittamaan vaikka leikittämällä Niklaksen kanssa niitä koiranpentuja, jos ei tavan hevoshommia huvita tehdä yhdessä: siitähän on jo aikaa kun Niklas esitti kutsunsa. On vähän harmi, että Jannalle sattui tällä kertaa näin isoja asioita ilman yhtäkään ystävää. Ystävä olisi ehkä monipuolistanut draaman käsittelyä entisestään kysymällä juuri oikeat (tai täsmälleen väärät) kysymykset ja tarjoamalla apuaan ja tukeaan.

  • #6897 Vastaus

    Eedi Myllyoja

    Mä olen nyt jo hetken käynyt ratsuttamassa Paahtista melkein joka viikko maanantaisin ja keskiviikkoisin. Paahtis on mulle mukavaa vaihtelua tavanomaisen ratsuni rinnalla, niillä ei ole juuri muuta yhteistä kuin mustankirjava väri. ämän Tamman kanssa mun ei tarvitse miettiää, mitä se mahtaa seuraavaksi keksiä. Pientä kärsimättömyyttä toki esiintyy toisinaan, mutta se on ihan normaalia nuoren hevosen käytöstä.

    Paahtiksen kanssa on toistaiseksi keskitytty aika perusasioihin, siirtymisten hiomiseen ja hyvässä muodossa liikkumiseen. Viime viikolla me otettiin ohjelmaan myös pohkeenväistöt, ja ensihämmennyksen jälkeen ne alkoivatkin onnistua nokkelalta hevoselta yllättävän sulavasti. Olen havainnut, että Paahtiksen kanssa on tärkeä keskittyy isompiin kokonaisuuksiin ennemmin, kuin pieniin yksityiskohtiin. Muuten tammalla menee kyllä kuppi nurin.

    Tänä keskiviikkona me otettiin ohjelmaan vähän lisää väistöharjoituksia käynnissä ja tehtiin lisäksi paljon laukkatyöskentelyä tavoitteena saada säädeltyä askelpituutta helposti. Helpot väistötehtävät sujuivat tammalta loistavasti alusta saakka, enkä vielä halua antaa Paahtikselle liikaa paineita väistäessä, joten tänään ei sen osalta tehty enenpiä.

    Laukkatyöskentelyssä saatiinkin tänään tehdä vähän enemmän töitä, tammalla oli kaasu pohjassa. Samaan aikaan maneesissa sievää islanninhevosta ratsastanut mies kommentoikin minulle, että jollakin taitaa olla hieman turhaa ruutia. Rauhallinen laukkatyöskentely meinasi pistää Paahtiksen pasmat täysin sekaisin, mutta muutamien yritysten jälkeen me onneksi löydettiin jonkinlainen yhteisymmärrys ja sain tammasta irti melko siistiäkin laukkaa.

    Annoin ratsastuksen loppuvaiheessa Paahtiksen vähän irrotella reippaammassa laukassa, jotta tamma saisi hieman suurinta laukkaintoaan purettua. Tämän jälkeen tamma tyytyi ravailemaan rauhallisesti löysin ohjin, eikä alkuratsastuksen hätäisyydestä ollut enää merkkejä. Loppuverryttelyä ratsastin tyytyväisenä hevosen edistykseen, tästä voisi saada jopa ihan kelvon kouluratsun!

    • #6936 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Eedi vaikuttaa siltä, että osaa käsitellä Paahtiksen kaltaisia hevosia. Hän ymmärtää, ettei nuori heppa voi olla vielä ihan valmis ja osaa tietoisesti suunnitella sen treenin juuri sille sopivaksi: keskittyä vielä suuriin linjoihin. Janna on kaivannut jo jonkin aikaa apuja Paahtiksen kanssa, joten on tosi hyvä, että hänellä on nyt joku Eedin kaltainen.

      Jos meille tuo hahmon ”viiden minuutin viuhahtajaksi”, se on ihan okei. Pidempään viihtyvät haluaisin kuitenkin nähdä etukäteen. Lisäksi me painotetaan täällä paljon enemmän hahmoihin ja heidän välisiinsä suhteisiin kuin hevosiin ja siksi esittely vieraiden alueelle on tosi tärkeä juttu. Ilman esittelyä muut hahmot eivät pysty näkemään uutta tyyppiä, kun eivät tiedä mitään tämän luonteesta, ulkonäöstä, puhetyylistä… 😀

  • #6938 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    03.12.2020 – Lapsi on terve kun se leikkii

    Eedi oli käynyt eilen liikuttamassa Paahtiksen joten tänään tamma saisi vain hölkkäillä kevyesti liinassa vähän palautellen ja ehkä huomenna voitaisiin lähteä tamman kanssa maastoon, tai sitten kysellä jos saataisiin viikonlopulle vaikka itsenäisyyspäivän maastolle jokin pieni ryhmä kasaan.

    Työasiat pyörivät mielessäni vielä Hopiavuoren pihaan parkkeeratessani sillä lähestyvä juhla-aika toi taas omat ongelmansa esiin meidän asiakaskunnassa ja päiviin oli mahtunut taas sen verran monta tunnemyrskyä puolin ja toisin että toivoin jo joululomani koittavan, mutta vielä pari viikkoa pitäisi jaksaa toimia järjen äänenä ja sitten toivottavasti voisin hengähtää hetken vaikka minun tuurillani minulle kuitenkin ilmestyisi taas puhelinpäivystys ja siinä ei sitten taas todennäköisesti tarvitsisi ajatella lomailemista.

    Kuitenkin onnekseni työasiat jäivät autoon oven kolahtaessa kiinni selkäni takana ja lähdin suunnistamaan kohti tarhoja ja poimimaan laikkutammani suuliin. Olin positiivisesti yllättynyt siitä että Paahtis oli löytänyt Arlekista itselleen kaverin, sillä varmasti toista saattaisi välillä ärsyttää ehkä vielä vähän varsamaisesti käyttäytyvä tammani. Kävellessäni punarautiaan ja kirjavan luokse Paahtis katsoi minua ihan sellaisella ilmeellä kuin olisin muka saanut sen kiinni pahan teosta toisen hipsutellessa Arlekin nenäpiitä ylähuulellaan. Hymyillen napsautin riimunnarun kiinni tammani riimuun ja maiskautin Paahtiksen liikkeelle ennen kuin lähdin taluttamaan tammaa kohti porttia ja varmistettuani että portti olisi takanamme varmasti kiinni jatkoimme matkaa suuliin, jossa kiinnitin Paahtiksen siten että saisin siltä loimen pois ennen kuin hakisin varusteet ja harjat.

    Vedettyäni loimen pois tamman selästä en tiedä olinko enemmän yllättynyt positiivisesti vai negatiivisesti nähdessäni kaulakappaleessa yhden vekin. Eedi ei ollut ainakaan eilen raportoinut mitään hajonneesta loimesta joten voisi olla että se olisi hajonnut naisen vierailun jälkeen tai tänään. Taittelin loimen siten että näin vekit ja kävin viemässä sen Paahtiksen karsinalle samalla matkalla kun hain tamman varusteet.

    Harjatessani Paahtista pohdin että tamma olisi pitänyt kyllä pestä vielä kerran ennen kuin kelit kylmenivät sillä, se alkoi jostain syystä näyttää siltä kuin sitä ei olisi vuoteen hoidettu. Keväällä tamma saisi kyllä kunnon tehopesun ja ehkäpä jopa klippauksen jos alkaisimme kilpailemaan paljon aktiivisemmin kuin mitä tällä kaudella olimme kilpailleet. Toisaalta pitäisi kai luoda jotain kunnon tavoitteita kaudelle 2021 mutta en tiedä pystyisinkö luomaan niitä realistisesti joten täytyisi varmaan ehkä kysyä Marshallin ja Nellyn mielipiteitä ja neuvoja siitä millainen ohjelma voisi olla tamman kanssa hyvä tulevalla kaudella koska molemmat olivat kuitenkin nähneet meidän treenejä aina silloin ja tällöin.

    Harjattuani Paahtiksen nappasin pölyharjan kolahtaessa harjapakkiin tamman takasuojat ja liu’uttelin ne paikoilleen ennen kuin poimin vielä etusuojat ja putsit ja suojien ollessa paikalla poimin vielä Paahtiksen suitset, jotka pujotin riimun tilalle, ennen kuin naksautin juoksutusliinan kiinni ja lähdimme suuntaamaan maneesiin. Maneesissa oli onneksi vielä rauhallista joten sain kävelyttää Paahtikselle pitkät alkukäynnit, ennen kuin kävin poimimassa maneesin laidalta juoksutusraipan ja lähdin hakemaan tammaani isolle ympyrälle päädyssä. Annoin Paahtiksen kävellä vielä pari ympyrää ennen kuin maiskautin sen raviin ja annoin sen ravailla ensin hieman rennompaa ravia, kunnes pyysin sitä hieman reippaampaan raviin ja tempoa hidastaessani lähdin kävelemään uran myötäisesti siten että Paahtis sai hetken ravata suoraan, ennen kuin kaarroimme maneesin poikki ja vielä toisen lyhyen suoran pätkän jälkeen tamma sai palata ympyrälle. Annettuani Paahtiksen vielä laukata tähän suuntaan ja juoksutettuani tammani vielä toiseenkin kierrokseen samalla kaavalla annoin sen siirtyä käyntiin ja lähdin kävelyttämään loppukäyntejä. Palatessamme tammani kanssa takaisin talliin jätin juoksutusraipan maneesiin ja suulissa vain nappasin suojat pois ja harjasin Paahtiksen pikaisesti ennen kuin kävin hakemassa sille kevyt toppiksen päälle hajonneen sadeloimen sijaan ja palautin laikkulapsen jatkamaan sitä mikä sillä olikaan jäänyt Arlekin kanssa kesken tullessani keskeyttämään lapseni leikit.

    Kävellessäni suulin lävitse poimin Paahtiksen harjapakin ja suitset matkaani ja kiersin vielä hakemassa sadeloimen tamman karsinalta ennen kuin suuntasin varustehuoneeseen ja jätin harjapakin sekä loimen jo käsistäni ja palasin vielä pesemään kuolaimet ennen kuin pyyhin suitset nopeasti lävitse ja niputin ne takaisin kaappiin ja kaivelin jostain kätköistä pienen ompelupakkauksen, jonka olin sinne joskus jättänyt juuri tällaisia tilanteita varten. Löytäessäni tarvikkeet istuin alas ja hain loimelle jotenkin järkevän asennon jotta pystyisin korjaamaan vekit helposti mutta kangas ei olisi kaikkien tiellä.

    Kuulin satulahuoneen oven käyvän ja Noa asteli sisään.
    ”Moikka! Menossa maastoon?”
    ”Joo. Tai ajattelin ensin kyllä harjata kaikki” Noa puheli poimiessaan omien hevostensa harjapakkia käsiinsä. Juttelimme miehen kansa jonkin aikaa ennen kuin toinen katosi tallin puolelle ja jatkoin loimen korjaamista. Olin saanut juuri ensimmäisen vekin korjattua ja olin juuri tutkailemassa jälkeä kun kuulin tuttuja ääniä ovelta. Nostaessani katseeni näin miten Marshallin silmät olivat kiinnittyneet sylissäni olevaan loimeen ja siinä vielä näkyvään vekkiin.
    ”Lapsella ollut vissiin vähän liian kivaa ulkoilla” kohautin olkiani ja kyselin parivaljakon kuulumisia ja suunnitelmia samalla kun korjasin vielä toisenkin vekin. Lopulta poistuimme samalla ovenavauksella satulahuoneesta Marshallin ja Niklaksen mennessä laittamaan Arlekia kuntoon ja itse kävin palauttamassa Paahtiksen loimen karsinalle ennen kuin suuntasin tupaan katsomaan jos Eetu olisi sielä jotta saisin sanoa miehelle että sadeloimen voisi kelistä riippuen laittaa taas Paahtikselle päälle vaikka sillä nyt olikin vähän paksumpaa takkia niskassa.

    • #6940 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Jannan tarinoita sivusta hiljaa seuranneena olen nähnyt, miten ahkerasti yrität ottaa muita hahmoja mukaan ja saada leikkikaveria. Hyvin olet siinä onnistunutkin, ja Jannastakin on tullut ihan Oikea Hahmo sen sijaan, että hän olisi vain se tyyppi joka käy ratsastamassa sitä sen kirjavaa hevosta.

      Jos jonkinlaista kehittävää kritiikkiä kaipaat niin pari juttua pisti mulla silmään, ja jos taas et niin voit jättää lukematta tämän osuuden ihan hyvillä mielin!

      ”Työasiat pyörivät mielessäni vielä Hopiavuoren pihaan parkkeeratessani sillä lähestyvä juhla-aika toi taas omat ongelmansa esiin meidän asiakaskunnassa ja päiviin oli mahtunut taas sen verran monta tunnemyrskyä puolin ja toisin että toivoin jo joululomani koittavan, mutta vielä pari viikkoa pitäisi jaksaa toimia järjen äänenä ja sitten toivottavasti voisin hengähtää hetken vaikka minun tuurillani minulle kuitenkin ilmestyisi taas puhelinpäivystys ja siinä ei sitten taas todennäköisesti tarvitsisi ajatella lomailemista.”
      Huh, olipa suullinen! Yksi virke, joka sisältää aika paljon tavaraa ja siinä on käytetty sanaa taas yhteensä neljä kertaa. Ei mitään vakavaa kieliopillista virhettä, ja täysin ymmärrettävä kappale, mutta lukijalle aika raskas. Kannattaa välillä pysähtyä ja itse vetää henkeä, sitten palata lauseen verran taaksepäin ja miettiä milloin lukija haluaa vetää henkeä. Esimerkiksi; Työasiat pyörivät mielessäni vielä Hopiavuoren pihaan parkkeeratessani. Lähestyvä juhla-aika toi taas omat ongelmansa esiin meidän asiakaskunnassa ja päiviin oli mahtunut sen verran monta tunnemyrskyä puolin ja toisin, että toivoin jo joululomani koittavan. Vielä pari viikkoa pitäisi jaksaa toimia järjen äänenä ja sitten toivottavasti voisin hengähtää hetken, vaikka minun tuurillani minulle kuitenkin ilmestyisi jälleen puhelinpäivystys ja siinä ei sitten todennäköisesti tarvitsisi ajatella lomailemista.

      Näin lukija voi pysähtyä, hengittää ja sisäistää juuri lukemansa. Se tahdittaa tarinan kulkua ja antaa lukijalle rauhan edetä. Kannattaa myös miettiä, miten usein käyttämäänsä sanaa voi muotoilla eri tavoilla, esim. taas > jälleen.

      Ja sitten vielä toinen juttu. Vaikka on hyvä, että otat muita hahmoja tarinoihisi mukaan, ja siis enemmän kuin suositeltavaakin!! Niin kokeile lähestyä myös muita hahmoja, kuin vain Marshallia ja Niklasta. Jos selaat ylös huomaat, että he ovat esiintyneet Jannan tarinoissa melko paljon viimeaikoina. Kukapa ei tosin haluaisi hahmostaan muiden tarinoissa lukea, mutta silti. On helppo tarttua kiinni niihin, jotka ovat antaneet jotain vastakaikua omille tarinoille, mutta heille pitää myös välillä antaa vapaus leikkiä muiden kanssa tai ihan yksin. En väitä, että Marshall kokisi näin, mutta yleisesti sanottuna. Ja samalla saat itse mahdollisuuden tutustua muihin hahmoihin ja niiden kirjoittajiin, Hopiavuori on kuitenkin täynnä mielenkiintoisia hahmoja ja taitavia kirjoittajia! Äläkä huolestu tai harmistu, jos yrität pyytää jotain leikkimään eivätkä he vastaa heti, tai välttämättä ollenkaan. Välillä ei ehdi, ei ole jaksamista tai inspiraatiota. Odota hetki ja kokeile sitten uudelleen, jossain vaiheessa nappaa!

      Ei ole väärin, että kirjoittaa hevosten hoitamisesta ja liikuttamisesta yksityiskohtaisesti. Välillä se voi olla ihan paikallaankin, esimerkiksi silloin kun hahmo yrittää juurruttaa itseään. Harjaan hevosta, vaikka ajatukset ovat muualla. Selvittelen jouhia, vaikka ahdistaa. Varustan hevosen, vaikka nieleskelen itkua. Mutta sitten, kun hahmo käy jo rutiininomaisesti ne toimenpiteet läpi kerta toisensa jälkeen, niin lukija alkaa kaivata muuta. Tässä tapauksessa minulle olisi riittänyt, että Janna kertoo menevänsä juoksuttamaan Paahtiksen, ja olisin jo tiennyt hänen sen hoitavan ja varustavan ja käyvän molemmat kierrokset läpi. Kokeile joku kerta vähän nipistää näistä asioista, jotka ovat lukijlle todennäköisesti itsestäänselvyyksiä, ja katso miltä sellainen tarina tuntuu kirjoittaa!

      Vaikka kyllähän sinä hyvin Jannan tunnelmia ja ajatuksia sinne väliin ujutitkin, vaikkapa siitä loimen vekistä. Sellaista vaan jatkossakin lisää ja vielä enemmän, niin meidän on entistä helpompi samaistua Jannaan ja oppia hänet tuntemaan!

    • #6941 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Mä oon ehkä tipahtanu vähä omalla tavallani semmoselle mukavuusalueelle just sen kanssa miten pienellä piirillä hahmoista meen tarinoidessa, mutta mä en todentotta oo löytänyt oikein kenestäkään semmosta juttua mihin tarttua.

      Tai niinku jotenkin mä en oo vaan saanut kenestäkään hahmosta kiinni ”Jannana” ja mä en tiedä miten lähteä kokeilemaan jään kestävyyttä. Joo, ehkä pitäisi vain heittää itsensä sinne syvään päätyyn ja katsoa hukkuuko vai pelastuuko mutta mä en vaan uskalla tehdä sitä. Ehkä pitäisi olla rohkeampi, tai ehkä pitäisi vain yrittää ottaa hetki taukoa ja katsoa mihin suuntaan lähteä kirjoittamisensa kanssa. Tai en mä tiedä pitäiskö sit vaan luovuttaa ja poistua leikkimään yksin kun oon ihan hukassa Jannan kirjoittamisen kanssa. Välillä en edes tiedä et haluanko mä asetella mun sormia näppikselle sen kohdalla. Tuntuu vain että joko tekstit on täyttä pskaa tai sitten ne on ihan helmiä ja semmosta tasasta ei oo…

    • #6942 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jjjauts. Yleensä kommentoin tarinoita mahdollisimman julkaisujärjestyksessä, mutta nyt tuli ihan kiire alkaa vielä sängystä puhelimella kommentoimaan.

      Janna on saanut multa paljon kritiikkiä. Se on kirjoittajasta kuin kirjoittajasta todella väsyttävää, vaikka kuinka olisi kehittyminenkin mielessä. Janna on pyrkinyt myös vastaamaan mun kritiikkiini ja mun mielestä onnistunut siinä. Erityisesti olen napottanut sosiaalisuudesta ja koettanut antaa leikkivinkkejä. Olenkin ihan eri mieltä kuin Noa. Janna on jo parissa tarinassa lähestynyt muita hahmoja, eli Marshallia, Niklasta ja Nellyä tosi hyvin ja on luomassa pohjaa ystävyydelle uudesta näkökulmasta. Marahall ja Nelly puolestaan ovat parhaansa mukaan auttaneet, näyttäneet mallia ja kannustaneet ottamalla huomioon. Musta siis just tässä asiassa, jota Janna parhaillaan harjoittelee ja jossa tosiaankin on nyt paljon kehitystä tullut lyhyessä ajassa, vähän väärä kritiikin paikka. Täatä tarinasta nimittäin näkee, että yritystä on. Aihe on sitä paitsi sen verran kevyt, ettei huutavasti edes vaadi Marshallin huomiota. Janna bondaa. Noa ja mä ollaan oltu täällä oikeasti ihan alusta asti, eikä me oikeasti-oikeasti tiedetä, kuinka törkeän vaikeaa on aloittaa myöhemmin. Siinä pakostakin opettelee ensin parilla hahmolla, jotta oma hahmo pääsee niiden kautta piireihin. Sitä paitsi muiden hahmojen kokeilu on vaikeaa ja pelottavaa, joten joka ainoa yritys tehdä sitä on aina hyvä ja rohkea veto. Mä sanoisin siis ennemminkin, että älä murehdi, Janna. Sä olet menossa juuri oikeaan suuntaan nyt tässä asiassa ja lupaan, että joka kerta se on helpompaa ja menee paremmin.

    • #6951 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Kommentoin vielä toistamiseen, koska koen että se on nyt tarpeen. Tarkoitus ei ollut aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä tai ylimääräisiä sydämentykytyksiä, anteeksi.

      Myönnän, etten ihan jokaista Eetun aikaisempaa kommenttia ole lukenut niin tarkasti, että muistaisin täysin mistä on jo mainittu. Tiedän hyvin että samojen asioiden toistaminen on ikävää, varsinkin kun itsekin näen ettei ne ole menneet Jannalta ohi, vaan koitat aktiivisesti kehittää itseäsi kirjoittajana sekä hahmoasi! Mun moka; jatkossa muistan lukea aikaisemmatkin kommentit kunnon ajatuksella.
      Ja sen, että Marshall ja Niklas ovat olleet paljon Jannan mukana, olisin voinut muotoilla vähän eri tavalla, luulen että annoin siitä vähän väärän kuvan. Tiedän että Nelly on ollut Jannan tarinoissa mukana, enkä ole missannut Noaa joka niissä on vieraillut myös. Luulen, että oon onnistunut poimimaan parhaiten muistiin jotenkin ne tarinat joissa ensimmäinen kaksikko seikkailee enemmän, ja se sai mainitsemaan aiheesta. Ehkä pointti oli enemmän vain rohkaisemaan kokeilemaan muita ja uusia hahmoja, vaikka se tuntuisi vaikealta. Ei haittaa, vaikka ei osaisikaan kirjoittaa just sitä toista hahmoa ihan täydellisesti. Ei kukaan osaa, paitsi jotkut ihan super ihmiset jotka pääsee muiden ihmisten pään sisään…! 😀 Välillä mulla on sellainen olo, etten osaa kirjoittaa edes omaa hahmoani. Vastapallon heittämisestä puhumattakaan, siinä mä olen ihan sairaan huono.

      Ja Janna; höpö höpö! Tämä ei ole niin vakavaa, että tarvitsisi ajatella itsensä hukuttamista tai vallan kokonaan luovuttamista. Kivaahan tämän kuuluu olla, ja sun tarinoissa on paljon paljon hyvää! Harvalla kirjoittajalla on noin kova hinku päästä kaikessa ajantasalle ja päästä porukkaan mukaan ja kehittyä ihan kokoajan, joka on suorastaan ihailtavaa kohdallasi. Muista välillä kuitenkin myös laskea rimaa omille odotuksillesi, jokaisen tarinan ei tarvitse tuntua suurelta harppaukselta kohti ”parempaa minua” eikä jokainen tarina voikaan sellainen olla. Ja sitä paitsi, sähän tykkäät kirjoittaa, ja keksit aina jotain mistä kirjoittaa! Älä luovuta sellaisen suhteen, joka selvästi on iso osa sinua 🙂

  • #6995 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Janna!!! Missä pulassa olisitkaan, jos paikalle olisi sattunut kamerakännykän kanssa Inarin sijaan Eetu!! Nyt kaikki kypärät päähän tai tulee porttikieltoa niin että heilahtaa!!

    Line BlueBirdFeathers /dA.

    • #6997 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Aaaa siis I-H-A-N-A! (kuvittele tähän joku sata sydänsilmäemojia)

  • #7013 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    10-11.12.2020
    Pahoittelut Sonjalle näin alkuun, joudun ottaa pienen oman käden oikeuden ja aikaistaa näitä apahtumia torstai-illalle.

    Olin päätynyt antamaan laikukkaan ratsuni vain hölkätä kevyesti jumppaillessani sitä. Huomenna olisi kuitenkin kisapäivä pitkine ajomatkoineen joten olisi kiva säästää nuoren voimia. Eedi oli myös onnekseni liikuttanut ratsuni kunnolla joten kevyt päivä sopi mainiosti. Päästessään takaisin tarhaan ja portin sulkeutuessa välillämme luulin jo taluttaneeni tarhaan Paahtiksen sijasta Ronjan sillä sen verran kevyesti ja varsamaisesti tammani koikkelehti menemään. Katsellessani toisen riekkumista toivoin että aamulla tammalla olisi neljä kuivaa ja vekitöntä jalkaa. Palatessani talliin pohdin pitäisikö Eetun kanssa puhua siitä paljonko suojituksesta tulisi extraa jos juniori saisi kisojen aikaan suojat ja bootsit tarhaan ainakin hokki kaudella.

    Satulahuoneeseen päästessäni nostin ensimmäisenä satulan telineeltään ja irrotin siitä huovan ja jalustinhihnat ja sen jälkeen purin vielä suitsetkin paloihin. Myssy, joka oli taas päässyt kanssani tallille, viipotti menemään pallon perässä. En ollut varma kenen Hopiavuoren kirsukaverin pallo oikeasti oli mutta pentu vaikutti tyytyväiseltä uuteen aarteeseensa ja antoi jalustinhihnojen olla näin rauhassa. Olin uppiutunut johonkin omaan kuplaani kertaamaan huomisen koulurataa ja en näin ollen kuullut käytävällä kopisevia askeleita ennen kuin satulahuoneen ovi narahti ja ”huih!” huudahdus palautti minut takaisin tähän hetkeen. Nostaessani katseeni ovelle näin Sonjan ja Harrin seisovan oviaukolla ja heidän jaloissaan pyöri mustanruskea salama.

    ”Apua. Anteeksi! Mä olin niin ajatuksissani että mä en yhtää kuullu jotta joku oli tulos. Myssy, tuus sinä tänne” komensin pentua samalla kun kömmin ylös lattialta ja suunnatessani nappaaman pienen hyrräni.
    ”Ei se mitään. Suloinenhan toinen on” Sonja hymyili pennulle. Istuin takaisin alas Myssy sylissäni ja toinen onnekseni rauhoittuikin nopeasti.
    ”Joulusiivot?”
    ”Kisapreppiä. Ois huomenna Seppele Cupin joulun osakilpailu ja sitten vuodenvaihteessa vielä kenttä cup. Ei me kyllä olla oikein huomiselle valmistauduttu, joten katotaan kuin käy” kohautin toista olkaani. Juttelin pariskunnan kanssa heidän kerätessään Mortin ja Salierin varusteet ja satulahuoneen oven sulkeutuessa heidän takanaan päästin pennun uudelleen jatkamaan leikkejään. Paahtiksen varusteiden ollessa putsattuna ja kisajuttujen ollessa pestynä ja pakattuna napsautin hihnan Myssyn valjaisiin ja suuntasimme autoni kautta tupaan.

    Tuvan oven auetessa vastaan tuli tuttu sekoitus kahvia, glögiä sekä puheensorinaa, joka nousi pari tahtia Myssyn tehdessä yllätyshyökkäyksensä. Kävelin pennun perässä keittiöön ja tervehdin kaikkia ennen kuin kaadoin viimeiset lämmitetyt glögit mukiin ja jäin nojailemaan keittiön tasoon. Kuuntelin muiden puheita ja huomaamattani pudistin käsissäni olevaa mukia tiukemmin jonkun ottaessa taas esiin Poolanmetsän huumekätkön.

    ”Janna kaikki hyvi?” pöydän äärestä nousseen Eetun ääni palautti minut takaisin tupaan ajatuksistani.
    ”Mm… miätiin vaa huamista” yritin löytää vakuuttavuuden ääneeni ”tai siis ku lähäretään kisoohi” jatkoin ja yritin kuulostaa taas normaalilta. Yritin saada taas kiinni tuvassa käytävästä keskustelusta, kun ulko-ovi kävi ja pöydän alle nukkumaan vetäytynyt Myssy ampaisi tulijoita vastaan. Yllätyin hieman nähdessäni Harrin ja Sonjan saapuvan tupaan, vaikka Sonja ei ovea pidemmälle päässytkään ennen kuin tuo oli jo istunut alas Myssyn kanssa. Löysin taskustani jonkun Myssyn lelun ja heitin sen Sonjalle jotta tuo sai tarjottua sen pennulle sormiensa sijasta ja pian pieni hyrräni nukahtikin naisen syliin. Pahoitellessani naiselle että toinen ei pääsisi hetkeen liikkumaan ei se onnekseni Sonjaa haitannut ja oikeastaan heti seuraavana hetkenä kun riiviöni heräsi, nappasinkin sen syliini ja suuntasimme heippojen saattelemana ulos.

    Pe 12.12.2020

    Mä olin ottanut tämän päivän etäpäiväksi joten kerkesin aamulla keskittyä työjuttuihin muutaman tunnin ennen kuin oli aika valmistautua kisoihin. Saatuani tavarat nostettua autoon Paahtis lastautui onnekseni helposti ja olimmekin lopulta valmiita matkaan tammani kanssa.

    Seppeleeseen saavuimme hieman aikataulusta jäljessä joten sainkin vain suoraa varustaa ratsuni ja suunnata verryttelemään. Ilmeisesti uusi paikka ja pieni pakkanen oli tehnyt myös tehtävänsä ja Paahtis tuntuikin kunnon varsalta koikkelehtiessaan allani. Yritin parhaani mukaan taivutella ja asetella tammaa jotta saisin sen kuulolle, mutta tamma ei vain halunnut kuunnella apujani ja se näkyi myös radalla. 55,500 % eivät nostaneet hirveästi mieltä ja yritinkin lohduttaa itseäni muistuttamalla itseäni siitä että kyseessä olisi nuori hevonen, joka kisasi ensimmäistä kauttaan enkä itse ollut mikään ammattiratsastaja.

    Muutaman tunnin odottelu ennen 50 cm luokkaa ei auttanut ainakaan tilannetta, vaikka Paahtis olikin onnekseni hieman rauhoittunut. Kuitenkin kuullessani puomin kolahduksen hiekalle tiesin että meidän pelimme oli pelattu näiden kisojen osalta. Loppuverryttelin Paahtiksen rauhassa ja ennen kuin tammaltani oli edes satula pois selästä olin heittänyt sille villaloimen lautasille, josta se oli helppo vetää satulan tilalle. Suojat vaihtuivat kuljetussuojiin ja trailerissa nuori pääsi vielä suitsistaan eroon, ennen kuin pakkasin viimeiset tavarat ja kotimatkamme saattoi alkaa.

    • #7014 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Hyvä, että Janna osaa ottaa rauhassa Paahtiksen kanssa, eikä vaikka väkisin ratsasta läpi. Varsinkin kisapäiviä edeltävänä päivänä 🙂 .

    • #7033 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onhan se nyt aina stressaavaa, kun on kisoja! Vaikka niistä kuinka nauttisi ja vaikka olisi kuinka tuhannes kerta kisoissa, kyllä mua ainakin jännittää vielä joka kerta koirien kanssa ja ajatukset on vähän hajallaan. Onneksi Janna tuntuu tällä kertaa olevan prässäämättä Paahtista ja itseään liikaa. Hevonen on vielä nuori ja yhteistä kokemustakin on melko vähän. Kyllä se ura siitä hiljalleen urkenee.

  • #7066 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    15.12.2020
    Piti vastata Marshallin tarinaan jo paljon aikaisemmin, mutta ilmeisesti lomautusmasennus on taas realiteetti ja se päätti hidastaa elämää ja inspistä tähän asti. Ei taaskaan helmi, mutta oli pakko saada jotain aikaan.

    Marshallilla oli mukava tyyli opettaa. Tietenkinhän virheet ainakin alussa menivät ihan täysin ratsastajan piikkiin, sillä en ollut ihan varautunut siihen että otettaisiin osaa Paahtiksen kanssa puomitunnille. Toisen silmän alla ratsastaminen ei ikinä kuitenkaan tekisi pahaa ja olisi ihan mukavaa saada jonkinlaista palautetta siitä että millainen meno meillä olisi Paahtiksen kanssa. Heti alusta tuli selväksi että ainakin omassa istunnassani oli korjattavaa, mutta toisaalta en ihmetellyt sitä suuremmin, sillä olinkin miettinyt aina välillä että olinko hieman enemmän vino toiseen kierrokseen.

    Myöskään en ollut valmistautunut siihen, että tammani lähtisi kuin päätön kana puomeille, siten että perässämme kuului ihan hirveä kolina.
    ”Vähän rauhallisemmin Janna seuraavalla kerralla. Ei sillä ole mitään mahdollisuuksia saada askeltaan osumaan tuollaisella vauhdilla” Marshall kommentoi rauhallisella, mutta painokkaalla äänellä pyöritellessään puomeja takaisin paikoilleen.
    ”Joo. En mä tiärä mitä tuas kävi, ku se lähti ihan nätisti tuleen ja sitte vaa ”naps” ja se oli ku päätön kana” pohdin ääneen samalla kun rapsutin pikaisesti Paahtiksen säkää.
    ”Kyllä se siitä. Se on kuitenkin nuori ja tämä keli varmaan tekee myös osansa” rastapää vastasi ennen kuin käänsi katseensa Niklakseen ja alkoi ohjeistamaan tuota omaan suoritukseensa.

    Hiljalleen jopa Paahtis suostui hidastamaan askeltaan ja pääsimmekin tekemään tamman kanssa muutaman hyvän suorituksen, jotka myös tarjosivat Marshallille aikaa kehua tekemistämme. Lyhyiden välikäyntien aikana rastapää rakensi maneesiin pari pientä kavalettia sokeripalojen avulla ja tarkistettuaan että ne olivat sijoitettu hyvin, käänsi tuo huomionsa meihin ensin kehottaen lyhentämään ohjia ja sen jälkeen hakemaan ratsuja taas aktiiviseksi. Tämän jälkeen toinen alkoi ohjeistamaan tehtävää antaen katseensa vuorotella meissä molemmissa. Lopulta Niklas ja Arlek saivat suorittaa tehtävän ensimmäisenä ja saatoin tuntea miten laikukas tamma allani alkoi keräilemään kierroksia, joten pyysin sen voltille ja hienoisesti myös asettumaan sen aikana. Lopulta myös me saimme luvan suorittaa tehtävän ja yritinkin istua mahdollisimman hiljaa Paahtiksen satulassa jotta tamma ei saisi ainakaan omasta ratsastuksestani yhtään lisäkipinää millekkään pöllöilylle.

    Vaikka pelkäsinkin pahinta, suoritti Paahtis ensimmäisen hypyn ihan nätisti ja tammani jopa pysyi hanskassa kavaletin jälkeen.
    ”Hyvä! Vähän vielä pohkeet tarkemmin kiinni lähestymisessä kun nyt se halusi vähän yrittää kiemurrella vielä paineissaan”
    Seuraavilla kierroksilla Paahtiksen meno sulavoitui ja se alkoi jopa taas muistuttamaan järkevää ratsuhevosta, jonka kanssa oltiin hypätty aina satunasesti, vaikkakin ihan liian harvoin. Tunnin loputtua kiitin Marshallia tunnista samalla kun vaihdoimme vielä muutamat ajatukset siitä miten Paahtiksen kanssa voisi saada hieman lisää malttia puomeilla vaikka tietenkin rutiini olisi varmasti se tärkein osa asiassa. Hoidettuamme molemmat hevoset kävimme palauttamassa Niklaksen kanssa hevoset tarhaan.

    ”Tuuttako te tupahan käymäs?”
    ”Joo. Mutta mee vaan jo edeltä jos haluat”
    Nyökkäsin vastaukseksi ja lähdin suuntaamaan tupaan.

    Koko Hopiavuoressa oli niin ihana joulutunnelma koristeluineen että se nosti jopa omaakin joulutunnelmaani, vaikka joulu ei ollutkaan minulle mitenkään tärkeä juhla, sillä en ollut oikeastaan ikinä edes juhlinut sitä kunnolla.

    ”Moikka!” huikkasin jo eteisestä riisuessani johdpurejani ja takkiani jotta saatoin siirtyä keittiöön, josta löytyi Nellyn lisäksi Sonja ja Nooa.
    ”Siis onpas jotenkin ihana tunnelma kaikkialla kun täälä on koristeltu paikkoja” kehaisin Nellylle kaataessani kahvia toisen ojentamaan mukiin.
    ”Toi on kyllä ihan totta. Onko sulla Janna millaisia joulusuunnitelmia?”
    Mä olin tyytyväinen että mä sain pienen tauon maidon kaatamisen merkeissä vastaukseni pohtimiseen.
    ”Ei oikeastaan isompia. Käyn jossain kohtaa varmaan Paahtiksen kanssa maastossa ja sitten taidetaan vain hengailla Myssyn kanssa sohvalla katsellen telkkaria loppupäivä” kohautin olkiani samalla kun nostin mukini huulilleni ja yritin saada ääneni pysymään suhteellisen normaalina.
    ”Kuulostaa ihan mukavalta”
    ”Mutta hei miten te muut? Onko teillä hirviät suunnitelmat ja aikataulut aatolle?” heitin pallon muille huoneessa olijoille.

    • #7103 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olipa kivaa, että ehdit leikkimään Marshallin ja Niklaksen kanssa. Jannakin tiesi, että pikku valmennus tekee vain hyvää. Toinen näkee monesti maasta eri asioita kuin mitä itse huomaa ratsailta. Samahan se on kirjoittamisenkin (tai minkä tahansa muun) kanssa: parhaimmallakin on maneereita, paraskin tekee virheitä, ja toinen huomaa ne helpommin. Vielä parempi on, kun se toinen osaa kertoa, miten korjata tekemistään. Marshallkin tässä antaa hienosti ohjeita sen sijaan että vain osoittelisi virheitä.

      Marshall on myös valmentanut aika pitkään vain Niklasta. Tiedän, että hänellä on taustaa muun muassa opettamassa lapsia ratsastamaan, mutta silti heti kun vaihtelusta luopuu, on vaarana kangistua kaavoihinsa. Janna on kovin erilainen ratsastaja kuin Niklas — ja Paahtis on erilainen hevonen kuin Arlekin!

  • #7149 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Se ihminen, joka oli hankkinut sellaisen pienen rasittavan koiran oli suuntaamassa yhden hevosen kanssa kohti sitä isoa hiekkalaatikkoa. Koska sopiva tilaisuus oli tullut, lähdin hölkkäämään matalana kohti aukeavaa ovea ja salamaakin nopeammin pujahdin sisälle heti kun tilaisuus oli tullut. Se monivärinen otus rupesi steppailemaan jotain ja en tajunnut miten nuo eivät voi ymmärtää hyvän päälle.

    Joku oli jättänyt mukavan pehmeän nukkumapaikankin minulle valmiiksi joten tehtyäni siihen muutamia muutoksia laitoin siihen ensin istualleni jotta saisin pestyä naamani ja samalla kurkistelin etutassuni takaa hiekkalaatikkoani tamppaavaa ihmistä ja hevosta. Se ihminen oli siirtynyt sen hevosen päälle ja nyt ne liikkuivat yhdessä eteenpäin. Tuhahdin hakiessani hyvää makuuasentoa valitsemallani paikalla. Jossain kohtaa se otus alkoi tamppaamaan hiekkalaatikkoani nopeampaa ja samalla se ihminen käski sen kulkea ristiin ja rastiin. Huokaisin syvään laskiessani leukani etutassuni päälle ja pohtiessani että nuo voisivat lähteä pilaamasta ihanan kuohkeaa hiekkaa.

    Jossain kohtaa se hevonen kulki eri suuntaan ja hetken jo ajattelin että olisiko tuo ihminen vihdoin ja viimein tajunnut mitä nuo olisivat tekemässä, ennen kuin se pyysi hevosen edelleen nopeampaan vauhtiin. Huokaisin syvään ja suljin silmäni. Onneksi sentään nuo kaksijalkaiset osaavat tehdä jotain oikein kun edes ruokahuolto pelaa vaikka pitääkin pilata hiekkalaatikko koko ajan…

    Paahtis oli saanut olla lomalla jonkin aikaa joten nyt olisi aika palauttaa tamma takaisin treenin makuun varsinkin kun meillä olisi lauantaina edessä koulurataharjoitukset ja pienen pohdinnan jälkeen olin ilmoittanut tammani helppoon B:hen helpon C:n sijasta, sillä olimme kuitenkin treenanneet tuota tasoa menneen kauden ja tällä kaudella olisi tarkoitus vakiinnuttaa taso tuohon luokkaan ja ehkä loppukaudesta katsella helppoa A:ta.

    Avatessani maneesin ovea Paahtis säpsähti jotain ja saatuani tammani steppailun rauhoittumaan talutin Paahtiksen sisälle maneesiin ja suljin oven perässämme. Talutin laikkutammani hieman keskemmälle ratsastusaluetta ja kiristettyäni vyötä vielä pari reikää nousin Paahtiksen satulaan ja annoin tammalleni luvan lähteä kävelemään pitkällä ohjalla kohti uraa. Alkukäyntien aikana kävin mielessäni lävitse helppo B:3 2019 rataa ja poimin sieltä tehtäviä, joita voisimme tehdä tänään hieman jumppailuna.

    Kerättyäni ohjat tuntumalle ja haettuani ratsuni aktiivisempaan käyntiin käänsin Paahtiksen hieman reilulle voltille ja ratsastin volttikahdeksikon ja yritin pitää tamman vain aktiivisena sekä saada sen taipumaan heti alusta mahdollisimman rehellisesti kaaren mukaan. Tammasta huomasi alkuun että se oli hieman jäykempi kuin mitä se oli ollut aktiivisemman treenauksen aikana, joka toisaalta oli ihan ymmärrettävää ja yritinkin koko ajan vain taivutella ratsuani myös suoralla uralla. Hiljalleen työ alkoi tuottamaan tulosta ja Paahtis taipui koko ajan nätimmin ympyröillä ja pääsimme tekemään ihan kunnon voltti kahdeksikkoja niin käynnissä kuin ravissakin molempiin suuntiin.

    Testailin Paahtiksen kanssa vielä vähän keski askellajeja, jotka eivät tuntuneet olevan tällä hetkellä sitä nuoren laadukkainta suorittamista, joten täytyisi pitää se mielessä jos ensi viikolla tosiaan maksaisi itselleen syntymäpäivälahjaksi kunnon kouluvalmennuksen. Ratsastus sai tänään olla suhteellisen kevyt ja lyhyt vaikka Paahtis olikin maastoillut lomansa aikana koska myös ratsastajan kunto oli hieman päässyt rapistumaan. Toisaalta olisi paljon kivempaa pitää uudestaan alkavat treenit mielekkäänä myös nuorikolle jotta kisakaudella ei toivottavasti tarvitsisi kärsiä motivaatio pulasta.

    • #7151 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Noin vain kohti uusia koitoksia. Hyvä Janna! Paahtis on taas vähän vanhempi, vähän fiksumpi ja vähän paremmin koulutettu. Kilpaileminenkin on tuttu juttu. Se on enemmän kuin viime kerralla!

  • #7251 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Tämä on niin suunnittelupöydältä napattu kuin olla ja voi… Tässä varmasti olisi potentiaalia mutta nyt on taas niitä hetkiä kun tällaisen roskan julkaiseminen on vain tarpeellista.

    22.01.2021

    Mä en ollut uskonut sitä, mutta mun poskeen oli ilmestynyt haalea mustelma Nellyn lyönnistä. Se oli onneksi sellainen, joka jäi töissä helposti piiloon, mutta tallilla sen piilottaminen ei ollut ihan niin helppoa. Onneksi kukaan ei ollut oikeastaan nähnyt mua, mutta sitten Nikke oli kysellyt mua talliseuraksi. Punnittuani hetken toisen tarjousta ehdotin maastoa sillä en tiennyt mitä olisin sanonut Nellylle, saati olisiko toinen keksinyt tässä välissä uusia syitä uudelle lyönnille tai jollekkin muulle tavalle satuttaa minua uudelleen.

    Kaipasin aikaa, jolloin kaikki oli tallilla normaalisti ja ei tarvinnut miettiä mitä sanoi ja kelle sanoi ettei vain pahoittaisi toisen mieltä. Toisaalta olinhan minä omalla tavallani tainnut ansaita Nellyn tarjoaman iskun, vaikka siinä taisikin olla mukana myös pientä ylireagointia Nellyn osalta. Parkkeeratessani Hopiavuoren pihaan odotin niin kauan että Niklas saapui myös paikalle ja kyselinkin toiselta tuon viikosta ja yritin vain ylläpitää keskustelua niin kauan että olimme ratsujemme selässä ja molemmat tammat askelsivat maneesin viereistä tietä pitkin kohti maastoreittejä. Ilman ympärillämme täyttyi vain hevosten askelten tasaisesta töminästä ja satunaisista pärskähdyksistä, joita tammat päästelivät.

    ”Janna onko kaikki hyvin? Tai niinku ku sua ei oo ihan hirveesti näkyny tallilla”
    Näpertelin Paahtiksen ohjia pohtiessani vastausta.
    ”Mä oon käyny aika palio iltaasi justihi ennen ku iltatalli on tehty. Mä… Mä menin kertomaha Nellylle asioota mitä sille ei olis todellakaan saanu kertua täs kohtaa ja se keskustelu ei ny päättyny ihan hyvin. Oon vaan yrittäny vältellä uutta konfliktia ku en mä halua aiheuttaa enempää jännitettä Eetun ja Nellyn välille” sanat karkasivat huuliltani epämääräisissä sykäyksissä, vaihtelevilla painoilla koska en todellakaan tiennyt mitä ja miten kertoa lyönnistä Niklakselle, sillä kukaan muu kuin Rasmus ei tiennyt asiasta. Rasmuksellekkin olin uskaltanut kertoa vain sen vuoksi, että mies ei varmasti kertoisi asiasta eteenpäin ja näin ollen minun ei tarvinnut pelätä mitä kävisi jos juorut kulkeutuisivat Eetun korviin.

    Enhän minä tiennyt olisiko Nelly itse tai joku muu jo kertonut Eetulle mitä oli tapahtunut joten voisi olla ihan mahdollista että seuraavan kerran kun näkisin edes vilahduksen isännästä tuo käskisi minun pakata tammani varusteet ja etsiä tallipaikan jostain muualta. Toivoin suuresti että semmoiseen tilanteeseen ei jouduttaisi, mutta mikään ei ollut varmaa joten kai sitä täytyisi vain odottaa että mitä tulevaisuus toisi tullessaan.

    ”Liittyykö se jotenki siihe mitä tapahtuu?”

    Nyökkäsin.

    ”Mutta hei ei puhuta tästä ny enempää. Miten teillä on menny Arlekin kanssa treenit?”
    Kuunnellessani Niklaksen vastausta pohdin että ehkä pitäisi uskaltaa pyytää Nellyltä anteeksi sanojaan. Vaikka se sitten meinaisi uutta lyöntiä.

    • #7271 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Janna on kyllä aika muikkeli. En nimittäin itse tohtisi kyllä palata, kun joku hullu akka kävisi kimppuun. :DD Laittaisin jonkun muun siirtämään hevoseni pois ja luikkisin pakoon. Mutta eihän meidän Janna nyt sellaisia. Vaikka Jannalla on rankkoja kokemuksia taustallaan, hän on selviytyjä ja puskenut läpi pahemmastakin. Välillä erehdyn tulkitsemaan Jannan heikoksi, sillä tarjoat usein vastapelaajalle lohduttajan roolia. Se on kuitenkin ihan selvästi virhetulkinta. Janna ei ole se, joka lähtisi pakoon, mikä on hyvä, sillä eihän hän varsinaisesti ole tehnyt mitään muuta väärää kuin käynyt hermoille. Janna saattaa sopertaa ja näpertää ohjia, mutta herramunjee, monella ei olisi kanttia marssia Nellyn eteen tai edes suunnitella moista urotekoa!

  • #7278 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    02.02.2021

    Ensimmäinen Storywoods Dressage Cupin osakilpailu läheni päivä päivältä, ja mulla ei ollut enään mitään tietoa siitä että oltiinko me sittenkään valmiita siihen. Ainakaan jos meidän tulisi suorittaa tasaisesti heti kauden alusta jos me haluttaisiin nostaa tasoa syksyä kohden. Olinhan mä yrittänyt treenata parhaani mukaan Paahtiksen kanssa koko ajan mutta varsinkin pieni välikohtaus Nellyn kanssa oli aiheuttanut muutoksia treenisuunnitelmiini ja parit treenit olivatkin jääneet väliin vain sen vuoksi että mulla ei todellakaan ollut inspiraatiota treenata.

    Toisaalta pieni tauko oli tehnyt hyvää Paahtikselle hyvää ja tamma tuntui liikkuvan taas paljon paremmin vaikka oltiinhan me tehty paljon muutakin kuin ratsastettu vain sileällä ja hiottu koulurataa hiomisen ilosta ja opeteltu sitä opettelemasta pääsemästä. Meillä olisi kuitenkin vielä yksi päivä aikaa treenata sillä perjantaina enintään käytäisiin vain maastossa hölkkäämässä tai sitten Paahtis saisi juosta liinassa tai pitää kokonaisen vapaapäivän. En mä tiennyt millainen tyyli tammalle toimisi tällä kaudella mutta ainakin viime kaudella kevyt- tai vapaa päivä ennen kisoja tuntui toimivan joten samaa voisi kokeilla jatkaa myös tällä kaudella.

    Tänään kuitenkin olisi aika vielä yhdelle kevyelle treenille ja varmaan vain kokeilisin antaa tammalle kevyen päivän ja ehkä käydä radan kerran lävitse. Tallin tunnelma oli ehkä hiljalleen vapautumassa kaiken tapahtuneen jälkeen, tai kai mä halusin vain uskotella itselleni niin. Mä kaipasin tavallaan sitä että tallilla saattoi rentoutua työpäivien jälkeen, varsinkin kun päivään sisältyi useita miinakenttää muistuttavia tapaamisia, olisi ollut mukava että omalla tavallaan ei tarvitsisi enää sitten illalla varoa mitä olisi sanomassa tai tekemässä. Mä olin uskaltautunut käymään tallilla myös töiden jälkeen pyydettyäni Nellyltä anteeksi mutta jotenkin tupaan meneminen tuntui olevan vielä ihan liian iso rasti joten olin monesti viettänyt aikaa tallin vintillä olevassa taukotuvassa.

    Tallilla oli rauhallista vaikka kello alkoikin lähentelemään viittä joten toivoin että olisin maneesissa siinä kohtaa kun Paahtis olisi varustettuna, sillä työasiat olivat tänään seuranneet mua kotiin ja en kokenut olevani millään tasolla hyvää seuraa. Noustessani Paahtiksen satulaan tamma tuntui sentään valmiilta tekemään töitä ja pitkien alkukäyntien jälkeen verryttelin sen tutulla kaavalla, ennen kuin oli aika lähteä suorittamaan lauantain kisarataa vielä kerran lävitse jotta torstaina siitä ei tarvitsisi huolehtia vaan voisin vain jumppailla tai maastoilla laikkutammani kanssa.

    Paahtis tuntui todella hyvältä ja reippaalta eikä radan suorittamisessa tuntunut olevan mitään vaikeita paikkoja joten toivottavasti kisarata sujuisi lauantaina hyvin. Palatessamme talliin ratsastuksen jälkeen Sonja ja Harri olivat saapuneet liikuttamaan Mortin ja Salierin sekä jossain kauempaa näkyi myös vilahdus Niklaksesta ja äänestä päätellen Eira taisi olla toisen kannoilla. Kuuntelin tallissa kaikuvaa puhetta ja imin sisälleni tunnelmaa joka tallissa vallitsi. Ehkä kevät toisi taas huolettomammat päivät ja fiilikset tallillekkin.

    • #7279 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      On pitänyt kommentoida tätä jo aiemminkin, mutta jotenkin kiva että joku toinenkin hahmo ottaa niin raskaasti tuon Eetun ja Nellyn menetyksen niin että mielellään jopa välttelee tallilla käymistä ja ei ainakaan tupaan suostu kuin kantamalla. Mutta tässä tekstissä sitä nyt avattiin oikein selkeästi ja sitäkin, mikä tallin ja hevosen merkitys on Jannalle. Vaikka onhan sitäkin kuvattu aiemmin, ei se mikään yllätys ja uusi asia tässä tekstissä ollut.

      Eetun kirjoittaja aina sanoo keräilevänsä sanontoja ja sanoja, muttei ole ainoa, sillä minä teen samaa myös (voisin kertoa jotakin ihan siitä listasta, jota olen muutaman vuoden jo keräillyt ja josta noukin aina satunnaisesti tavaraa teksteihin, joskus onnistuneesti, joskus taas vähemmän onnistuneesti). Tässä kiinnitti huomiota tuo ”miinakenttää muistuttava tapaaminen”. Erinomainen kuvaus ja termi!

  • #7283 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    06.02.2021 – Storywoods Dressage Cup Kevään ensimmäinen osakilpailu

    Storywoods Dressage Cupin ensimmäinen kisaviikonloppu oli käsillä, ja mä olin tyytyväinen siitä että kisapaikalle oli ainoastaan vähän vajaan tunnin ajomatka. Me startattiin matkaan jo ennen seiskaa ja Eetun palatessa takaisin tupaan, miehen ilmaannuttua yllättäen talliin. Kisapaikalle me päästiin kasin aikaan ja sielä oli onneksi päiväkarsinoita käytössä joten sain taluttaa Paahtiksen yhteen karsinaan odottelemaan omaa puunausvuoroaan. Autoin Niklasta letittämään ja sykeröimään Arlekinin harjan toisen harjatessa ja varustaessa ratsunsa muuten. Mä en tiennyt tarkalleen mikä Niklaksen ja Marshallin tapa oli toimia toisen ratsastaessa joten mä annoin Niken verkkailla itse ja seurasin vain toisen menoa. Lopulta tuli se hetki kun ratsukko kuulutettiin maneesiin valmistautumaan joten mä otin Niken toppatakin vastaan ja toivotin toiselle onnea kisaradalle.

    Niken ratsastus oli siistiä vaikka mä huomasinkin muutaman rikon radan aikana. Kuitenkin mä tiesin että toisella ei ollut ihan samanlaista rutiinia kisaamiseen kuin muilla ja toisaalta nää tais olla Niken ensimmäiset kisat ilman Marshallia joten mä olin vain tyytyväinen toisen puolesta että se sai ehjän suorituksen. Ratsastaessaan pois kisa-areenalta mä lähdin kävelemään ratsukon vierellä ja lupasin laittaa Nikelle videon, jonka mä olin kuvannut toisen radasta niin tuo saisi näyttää sen halutessaan Marshallille ja mies näkisi itsekin miltä tuon ratsastus olisi näyttänyt. Luokassa oli todella kova taso joten tänään Niklaksen ja Arlekin prosentit eivät riittäneet luokan viimeistä sijaa korkeammalle.

    Niklaksen hoitaessa Arlekinia pois startin jälkeen, oli mun aika alkaa laittamaan Paahtista kuntoon. Toisen luokan verryttely alkoi vähän kymmenen jälkeen ja ratsastaessani Paahtiksen maneesiin tamma tuntui todella hyvältä. Mä annoin Paahtiksen kävellä paljon sillä mä olin alkanut verkkaamaan ehkä vähän liian aikaisin. Me oltiin onneksi luokassa jo toisena joten meillä ei ollut ihan hirveän pitkää odotusaikaa ja lopulta me päästiin radalle. Paahtis tuntui tosi hyvältä ratsastaa ja musta tuntui että mä myös itse ratsastin tosi hyvin, vaikka mun fokus ei ollutkaan ihan hirveästi pysynyt treenaamisessa viime aikoina sen suhteen mitä oli sattunut tallilla.

    Mä en yhtään tiennyt että miten meidän suoritus oli mennyt ja omalla tavallaan mä olin yllättynyt kun selvisi että me oltiin saatu 69,167 %. Mä olin kuitenkin kerennyt hoitamaan jo Paahtiksen pois palkintojen jakoon joten mä kävin paikalla ihan vain ilman hevosta koska me oltiin napattu omassa luokassamme kuudes sija, vaikka kärkikaksikko oli saanut yli 80 % sekä kolmosesta vitoseenkin reilua 70%. Kuudes sija tarkoitti myös sitä että me oltiin saatu ensimmäiset ranking pisteet joten nyt täytyisi vain toivoa että ensi viikonloppuna ehkä taso ei olisi näin kova tai me saataisiin parempi tulos alle jos me haluttaisiin saada finaalipaikka, sillä niitä oli tällä kertaa syksyä vähemmän jaossa. Kuitenkin jos finaalipaikka jäisi tällä kertaa saavuttamatta niin meillä olisi ainakin vähän enemmän kisakokemusta ja ainakin yksi yllättävä tulos jo alla.

    Takaisin tallilla me oltiin puoli kolmeen mennessä joten tammat kerkesi vielä muutamaksi tunniksi ulos, ja mä käytin tilaisuuden hyväkseni ja pesin Paahtiksen varusteet uudelleen kunnolla, sillä kisapaikalla en ollut viitsinyt sitä alkaa tekemään. Niklas suuntasi vielä tupaan ja pienen epäröinnin jälkeen mä ilmoitin että mä jättäisin tällä kertaa kahvit välistä. Mä en jotenkin kokenut oloani tuvassa vieläkään kovin rennoksi ja onnistuminen kisoissa oli pitkästä aikaa saanut hyvän fiiliksen päälle joten suuntasin vain kotiin ja vaatteet vaihdettuani puin Myssylle toppahaalarin, ja valjaat päälle ja suuntasimme pennun kanssa lenkille aurinkoiseen pakkaskeliin.

    • #7316 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jes! Onpa kivaa, että tuli palkinto, vaikka ei tullut ihan vielä finaalipaikkaa. Onnistumisia ne kaikki onnistumiset on siitä huolimatta, että joku toinen onnistuisi sillä kertaa paremmin kuin itse. Paahtis on saanut kuitenkin valtavasti kokemusta viime cupin ja tämän välissä, joten onkin ihan loogista, että niitä onnistumisia alkaisi pikku hiljaa tulla. Sitä paitsi onhan Jannakin kokeneempi.

      Jannan kanssa olisi varmaan tosi kivaa olla kisareissuilla. En niin tarkoita edes sitä, miten Janna auttaa Niklasta, vaan tuntuu että Janna on muutenkin niin kuin kallio. Jännitystä ei ole, eikä edes räjähtävää riemua onnistuneesta suorituksesta. Kunhan todetaan, että noni, näin mentiin, ja haetaan ruusuke. Nuorelle hepallekin tekee varmana hyvää kun on tasaisen rauhallinen oma ihminen kaverina jännissä uusissa paikoissa ja hälinöissä.

  • #7303 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    13.02.2021 – Storywoods Dressage Cup toinen osakilpailu

    Meidän rata ei ollut kovinkaan nätti ja mä toivoin että Niklas ja Marshall olisivat olleet joko tallissa hoitamassa Arlekia tai liian kiireisiä keskustelemaan jotta radasta ei olisi videota. Varmasti se jossain kohtaa harmittaisi että videota ei ole, mutta tässä hetkessä sen puuttuminen tuntui siunaukselta.

    ”Mulla on sulle Janna taas sitte video” Niklas ilmoitti heti kun olin vain tarpeeksi lähellä toista. Irvistin henkisesti, mutta verbaalisesti kiitin Haanpäätä asiasta ja vedin villaloimea paremmin jaloilleni, sillä pikkupakkanen tuntui yllättäen reisilihaksissani.
    ”Ihan tasaisen oloinen, pari rikkoa siirtymisissä” Marshall tiivisti radan kuuteen sanaan. Ratsastin Paahtiksen Storywoodsin kentälle ja annoin sen vain kävellä hetken, ennen kuin ratsastin sen lopulta tammatallin oven läheisyyteen ja laskeuduin alas satulasta. Taputin valkoista kaulaa ennen kuin vedin ohjat Paahtiksen pään ylitse ja talutin tamman sisälle talliin, jossa oli edelleen havaittavissa hälinää kaikkien valmistautuessa omiin startteihinsa tai odottaessa luokan lopullisia tuloksia.

    Käännettyäni Paahtiksen päiväkarsinaansa riisuin tammalta ensimmäisenä suitset ja sen jälkeen satulan. Varusteet saivat siirtyä karsinan ulkopuolella oleviin telineisiin ja poimin ikeasäkistä sinne aamulla nakkaamani harjat. Mustat ja valkoiset kuminauhat, jotka pitivät tamman venähtänyttä harjaa ensin sykeröillä ja sen jälkeen leteillä saivat luopua tehtävästään ja muutaman sykerön välein annoin harjan juosta kihartuneiden jouhien lävitse, selvitellen ne. Sykeröiden ollessa avattuna harjasin vielä kerran lävitse koko harjan, ennen kuin siirryin loppuun hevoseen ja kävin tamman pikaisesti harjaten lävitse. Lopuksi se sai selkäänsä villaloimen, sillä trailerissa olisi kuitenkin sen verran lämmin kahdella hevosella että pikkupakkasella tamman pitäisi pärjätä lyhyt matka hyvin.

    Paahtiksen ollessa valmiina, pakkasin vielä loputkin tamman varusteista ja kannoin ne jo autoon ennen kuin suuntasin hakemaan pöytäkirjamme. Kiitin tallin henkilökuntaa vielä kerran mukavista ja hyvin järjestetyistä kisoista, ennen kuin oli aika palata tallin puolelle, jossa matkaseurani jo odotti. Vasta pari metriä satulahuoneen ulkopuolella käänsin katseeni paperiin, jonka numerot eivät kyllä olleet kovinkaan mahtavat. Pääasiassa vitosta, parilla nelosella sekä yllättävällä kutosella höystetty paperi päätyi alareunan nollaprosentteihin ja merkintään hylkäyksestä.

    Huokaisin syvään ja taitoin paperin pienemmäksi ennen kuin se sai sujahtaa takkini taskuun ja pujotin Paahtikselle riimun päähän ennen kuin putsasin tamman kaviot ja lähdimme taluttamaan hevosia kohti traileria. Arlek lastattiin ensin ja Paahtis sai seurata punaista hevosta. Ajomatka Storywoodsista Hopiavuoreen oli hiljainen ja vasta kun molemmat tammat olivat saaneet toppaloimensa ja palanneet takaisin tarhaan kaivelin tuloslomakkeen taskustani ja näytin sen Marshallille ja Niklakselle.

    • #7306 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Varmasti harmittaa sen jälkeen kun ekassa osakilpailussa pärjäsi vähän odotettua paremmin, ja ehti toivoa parempaa tulosta seuraavalle kerralla että vois päästä ihan finaaliinki. Mutta onneksi Janna ei kuitenkaan näytä liikaa ottavan itseensä huonomminkaan menneestä suorituksesta.

    • #7308 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Samoilla linjoilla kuin Marsh, että varmasti harmittaa tuollainen, kun eka osakilpailu meni niin hienosti. Ja ihmettelin että kylläpä Janna on zen. Tosi moni muu olisi hautautunut täydelliseen itsesääliin ja huonommuuteen, toiset olisivat paiskoneet trailereita ja vetoautoja pitkin tallinmäkeä, muttei Janna. Se vain huokaa. Rauhoittaviako se vetää?! Vai jättääkö raivoamisen/masentumisen tapahtuvaksi kotona pois muiden silmistä? Vai onko Janna niin tottunut erilaisiin epäonnistumisiin, että tämä todellakin on hänelle vain olkien kohautuksen arvoinen asia, tyyliin ”leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä”?

    • #7317 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No niin, ei aina voi onnistua. Olen kuitenkin onnellinen Paahtiksen puolesta, että sillä on Janna. Panin nimittäin saman merkille kuin Sonja. Niin kuin edellisen kisan ilo onnistumisesta, myös tämän kisan suru epäonnistumisesta on hillittyä, vaikka onkin olemassa ja vaikka varsinkin alussa harmittaa (ja hävettääkin) tosi kovaa. Taas ajattelen, että olispa itsekin yhtä zen. Jotkut kostaisivat hevoselle, ja sitten jotkut (…minä…) paiskoisin satuloita aivan hermona kyytiin ja päättäisin ties monettako kertaa, että ikinä en enää muuten yritä tätä uudestaan. Sille on ehkä siis syy, että Janna on kilparatsastaja enkä minä. :DD Joku Marshall voisi osata suhtautua yhtä rauhallisesti: tai siis näyttää ulospäin rauhalliselta, vaikka suututtaakin ja hävettääkin niin kuin silloin viimeksi, kun hän itse epäonnistui.

  • #7328 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    20.02.2021

    Mä olin jättänyt ratsastamisen sekä treenaamisen sen jälkeen kun edellisen viikon kilpailut olivat menneet täysin penkin alle. Toisaalta mun mielessä oli pyörinyt edellisellä viikolla ja oikeastaan vielä tälläkin viikolla Lindan tapaus. Olinhan mä meinannut pariin otteeseen kysyä Sonjalta tai joltain mielipidettä siitä voisinko mä pärjätä sijaisäitinä. Eihän mulla ollut kuitenkaan hyvää mallia siitä, millainen äiti on. Mulla on vain ajatus siitä, millainen äiti mä haluaisin olla.

    En mä edes tiedä miksi tilanne oli mennyt siihen että mun nimi pyöri mahdollisten sijaisperheiden listalla vaikka monet listalla olevista perheistä olivat tehneet työtä jo vuosia ja heillä oli paljon parempi kokemus varsinkin sellaisista lapsista, jotka tulivat samanlaisista lähtökohdista kuin minä ja Linda. Kai joku oli ajatellut että minä voisin olla hyvä esimerkki nuorelle siitä että vaikeuksista pääsee ylitse ja elämänsä linja on mahdollista kääntää täysin vaikka kaikki epäilisivät että tulisiko sinusta ikinä mitään.

    Varmaan jos Nikke ei olisi kisaamassa olisin perunut starttimme. Eihän me todellakaan oltu mistään hyvistä lähtökohdista lähtemässä liikenteeseen, mutta päätin lähteä vain kannattamaan Nikkeä ja meidän startti voisi mennä viikon ensimmäisestä kunnon ratsastuksesta.

    Kisapaikalla ei ollut tällä kertaa ihan niin suurta kuhinaa kuin edellisillä kerroilla, mutta silti omanlaisensa tunnelma oli aistittavissa. Niklas ja Arlekin olivat luokkansa ensimmäisiä ratsukoita joten mies joutui odottamaan aika pitkällekkin ennen kuin oli varmaa millainen noiden lopullinen sijoitus olisi. Autoin Marshallia laittamaan Arlekinin uudelleen kuntoon ennen kuin palautimme Niken tähän päivään ja pitelin Arlekinin ohjista sen verran että Marsh sai puntattua toisen takaisin satulaan ja saattelimme Niken palkintojenjakoon.

    Niklaksen palkintojen jaon jälkeen oli aika lähteä laittamaan omaa laikkutammaani kuntoon ja käydä verryttelemässä hetki maneesissa ennen kuin siirryimme kentälle. Paahtis tuntui energiseltä ja se vastasi apuihin todella nopeasti. Jossain kohtaa nuorikkoni steppailu meinasi käydä hermoilleni ja siinä kohtaa näin miten Marshall viittoi mut luokseen.

    ”Ei tästä tuu mitään… Paahtis vaa pomppii ja temppuilee jos se ei pääse meneen ku päätön kana Triple Crownissa.”
    ”Hengitä. Kokeile ratsastaa sitä vaan istunnalla. Sen pitäisi ymmärtää kyllä nekin avut ja jos se on todellakin noin herkillä tänään, pitäisi Paahtiksen toimia istunnalla hyvin”
    Pureskelin alahuuleni sisäpintaa pohtiessani sanoisinko venäläiselle vielä jotain vastaan vai tottelisinko toisen neuvoja.
    ”Kai sitä pitää kokeilla… Toivottavasti tää ei vaan oo tämmönen apina radalla”

    Radalla Paahtis osasi yllättäen keskittää apinaenergiansa liikkumiseen ja musta tuntui että tamma lähenteli 180 cm korkeudeltaan sen kootessa itseään. Tamma tuntui vain liitävän radalla ja mulla ei ollut mitään käsitystä siitä miten koko suoritus oli mennyt. Me oltiin startattu luokan puolivälissä joten mä olin kerennyt just jäähdyttelemään tammani ja meinasin tulla alas selästä jotta saisin vedettyä villaloimen paremmin tamman selkään matkalla talliin.

    ”Janna älä tuu alas satulasta! Teiän täytyy mennä palkintojenjakoon” Niklaksen ääni kaikui jostain kentän laidalta joten ratsastin portille, jossa tuo nappasi Paahtiksen villaloimen syliinsä ja jatkoimme matkaamme maneesiin. Hämmennyin suuresti kun meidät palkittiin ensimmäisenä, sillä en osannut odottaa yhtään että rata olisi mennyt niinkin hyvin, tamman ollessa verryttelyssä kuin kuriton kakara. Tuijotin ruusuketta koko paluumatkan tammatalliin epäuskoisena siitä että me oltiin voitettu koko luokka vaikka mä en ollut treenannut mitään.

    Päästyämme takaisin Hopiavuoreen hoidimme tammat ensin tarhakuntoon, ennen kuin lähdimme purkamaan varusteita. Kuullessaan satulahuoneen oven narahduksen Sonja ja Harri nostivat katseensa meitä kohden.

    ”Mites meni kilpailut?”
    ”Me otettiin Arlekinin kanssa voitto koko luokasta” Niklas kerkesi vastaamaan samalla kun esitteli ruusuketta, joka oli kiinnitetty Arlekinin suitsiin.
    Keskustelu pyöri jonkin aikaa Niklaksen ja Arlekinin radassa ja siinä miten se oli sujunut kunnes Harri kysyi miten meidän ratamme oli mennyt.

    ”No siis, totta puhuen mun teki mieli vetää meidät pois koko kisasta sen jälkeen kun Paahtis vain pomppi ja pönttöili verryttelyssä. En mä tiedä minkä tsemppiliikkeen se, tai minä kaiken viime viikon sijaisperheeksi alkamisen ja muun jälkeen onnistuin tehdä, mutta lopulta mekin saatiin tämmönen ruusuke” vastasin samalla kun nostin lattialle laskemastani ikea kassista Paahtiksen suitset, joissa oli edelleen kiinni sini-musta-kultainen ykkösellä koristeltu ruusuke.

    • #7333 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Kyllä nyt on Hopiavuorella melkoinen kisaedustus, jos kaksi luokkavoittajaa palaa reissusta kotiin!

      Tässä tekstissä onkin tosi monta juttua yhdellä kertaa. Ensinnäkin tuo sijaisperhe-kuvio. Olin ihan että mitä ihmettä, miten Janna tuommoista pohtii, eikö sillä ole tarpeeksi haasteita töissään ilman että niitä täytyy kirjaimellisesti tuoda kotiin. Nämä varmaan olisivat Sonjankin ensimmäinen ajatus, tosin sehän ei koskaan (tai ainakin tosi harvoin) möläytä ulos niitä ensimmäisiä ajatuksiaan. Heräsi tästä ajatus, että onko taustalla se, että Janna haluaa jotenkin korvata jotakin tai todistella jotakin tai muuta tällaista? Että kun se taustastaan huolimatta on kahlannut läpi koulut ja on töissä ja haluaa auttaa ihmisiä, mutta onko siellä kuitenkin se, että mikään ei riitä, aina pitää auttaa enemmän kun onhan hän itsekin pystynyt ponnistamaan lähtökuopistaan aika pitkälle. Semmoinen… syyllisyys, tiedättekö? Ehkä se paljastuu jossain kohdin tai sitten olen ihan hakoteillä.

      Paahtis on taas tosi symppis tässäkin, kohlaa ensin kuin apina mutta sitten yllättäen venyykin loistosuoritukseen. Jotenkin tammasta on muutenkin jäänyt suhteellisen sympaattinen kuva vaikka tietenkin se on nuori ja välillä soheltaa ihan vain sen takia.

      Mutta sitten tuo suhtautuminen voittamiseen. Kommentoin jo edellistä tekstiä, että onpa Janna kovin zen epäonnistumisen jälkeen, mutta niin on kyllä voitonkin! Edelleen: joku toinen hyppisi ja hihkuisi ja kuuluttaisi koko maailmalle, että nyt tuli hyvä tulos ja voitto (tietenkin varsinkin Suomessa leuhkan maineen saa vähemmästäkin), mutta Janna kaivaa ykkösruusukkeen, heittää pöydälle ja sanoo että tommonen saatiin. Että mitä että?!
      Ekana tulee mieleen, että Janna ei taida olla kauhean kunnianhimoinen, sitten lopultakaan. Että hän kisaa kenties huvikseen ja ehkä myös siksi, että hänellä nyt sattuu olemaan sellainen hevonen, jonka kanssa voi kisata, mutta se tulos ei ole niin iso asia, tuli sitten voitto tai hylky. Mutta koska minä haluan aina ympätä sen ihmisen taustan mukaan (Jannan tapauksessa varsinkin!), niin pelkääkö Janna tunteita? Onko se sellainen, ymmärtääkseni suhteellisen tyypillinen alkoholisti-/narkkariperheen lapsi, joka ei uskalla näyttää tai edes ajatella tunteitaan, koska sitä ei olla koskaan lapsuudessa oikein sallittu tai tuettu? Eihän Janna sinänsä tunteeton ole, on niitä tullut esille töiden suhteen ja silloinkin kun isänsä otti yhteyttä, muttei Janna sillä tavalla niissä kieriskele, vaan on hyvin varovainen oikeastaan tuntemaan mitään.

    • #7346 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jos Janna olisi oikeasti tuossa Otsonmäellä ja oikeasti jalkautuisi mun koirapuistoihin ja muuten olisi mun elämässä, se olisi takuulla tyyppi, jolle pyörittelisin vähän silmiäni ja johon väsyisin nopeasti. Oikeat ihmiset, jotka tempoo joka suuntaan, on ihan sairaan rasittavia ja väsyttäviä! Pitää saada nuori heppa! Pitää alkaa kisata sillä! Pitää hankkia joku piski kun muillakin on! Poikaystävä! Oho nyt ei olekaan aikaa mun hevoselle! Toinen ratsastaja sille! Sijaiskakara! Olisin ihan että hohhoijaa: koeta nyt saada ensin oma pääsi kuntoon, rauhoittua ja saada elämäsi järjestykseen, tai muuten et ole sijaiskakaran tukena, vaan kaiken kamalan lisälastina levottomuuksinesi. Tällä lailla täysin fiktiivisen ihmisen tempomista sen sijaan on ihan viihdyttävä seurata, kun Janna ei oikeassa elämässä ole tässä harkitsemassa yhtä hulluja ja kukaan ei oikeasti kärsi. Kuinka syvän kuopan Janna itselleen voikaan kaivaa liialla tekemisellä ja vastuulla? Kuinka kovaa vauhtiin Janna pääseekään tuhoamisvimmassaan? Huomaakohan hän koskaan itse sitä, minkä lukija huomaa: Janna tekee itse arjestaan vaikeaa? Hoksaako hän jossain vaiheessa, ettei elämä Jannaa juuri nyt huonosti kohtele, vaan Janna itse? Tarina olisi kyllä tylsää, jos kaikki hahmot olisivat huippuyksilöitä. Jannassa on realistiset vikansa niin kuin kunnon hahmossa täytyy olla. Kunnon hahmo taitaisi aina olla jostain kohdasta rasittava ihminen oikeassa elämässä..? :DD Tunnen oikeassa elämässäkin muutaman Jannan. Janna on niitä kirjallisuuden hahmoja, jotka herättävät minussa tunteita. Niitä ei ihan loputtomasti kuitenkaan ole, joten se on oikeasti saavutus. Tykkään hahmosta koko ajan enemmän sitä mukaa, mitä enemmän mun tekisi mieli ravistella sitä. Viimeksi taisivat ärsyttää näin paljon mulle kauan sitten väkisin esitellyt Twilightin Edward ja Bella. :DD Täytyy olla taitava hahmonluoja, joka saa mun nappuloita paineltua näin tehokkaasti. On virkistävää!

      Voitosta olin kommentoimassa samaa kuin Sonja, mutta en sitä suotta turhaan toista. En olisi osannut tulkita Jannan passiivista suhtautumista hänen taustansa kautta, vaan olisin pitänyt superzeniyttä jonain synnynnäisenä persoonallisuuspiirteenä. 😀 Sonjan tulkinta on mielenkiintoisempi. Joka tapauksessa: hyvä, että sait tuotua Jannan menestyksen väen tietoon. Kun saa jonkun puhumaan siitä jollekulle, juoru on valmis.

  • #7340 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Lauantain voitto koulukisoista oli palauttanut uskoa. Koska kisakausi ei ollut lähtenyt mitenkään mainiosti matkaan joten en asettanut finaalille suuria paineita, vaikka olimme myös kokonais rankingissa toisella sijalla.

    ”Moikka! Treenaamaan menossa?” Sonja kyseli nähdessään minut kiristämässä Paahtiksen satulavyötä.
    ”No ei nyt ehkä treenaamaan niinkää, ihan vaa ratsastamaan”
    ”Teillä oli kuitenkin finaalipaikka?”
    ”Joo. Meidän kisakausi on vaan ollut niin tuulella käynyt että en mä jaksa toisaalta odottaa että me pärjättäisiin. Käydään vain hakemassa vähän lisää kokemusta kisoista” kohautin olkiani samalla kun poimin ratsastuskypäräni ja painoin sen päähän.
    ”Toivotaan että teillä menee hyvin kisoissa”
    ”Joo, täytyy toivoa samaa tai ainakin sitä että ei otettaisi toista hylkäystä”

    Lopulta lähdin taluttamaan laikkuhevostani kohti maneesia ja heti kun olin saanut käännettyä laukkutamman selkään nousujakkaran viereen kiristin vielä satulavyön ennen kuin laskin jalustimet alas ja nousin tamman satulaan, ennen kuin painoin pohkeeni tamman kylkiin ja pyysin Paahtiksen käyntiin. Annoin Paahtiksen kävellä pitkin ohjin muutaman kierroksen verran, ennen kuin keräilin ohjat tuntumalle ja aloin hakemaan tammaa aktiivisemmalle käynnille. Lopulta aloin taivuttelemaan ratsuani molempiin suuntiin ja muutenkin vain verryttelin ja jumppailin tammaani.

    Paahtis tuntui hyvältä ja tasapainoiselta ratsastaa. Jumppailtuani tammaa huolellisesti kaikissa askellajeissa oli aika kokeilla ratsastaa radasta pätkiä lävitse. Ratatreenin aikana pidin huolen siitä että voltit olivat tasaisia ja halkaisija pysyisi kymmenessä metrissä, siirtymät tulisivat juuri silloin kun niiden piti tulla. Paahtis oli ilmeisesti myös löytänyt uutta energiaa edellisen päivän maastoestevalmennuksesta sillä varsinkin laikkutamman laukka oli tänään todella voimakasta ja hyvin rullaavaa, eikä radan laukkaosuudessa tuntunut olevan mitään isoja ongelmia.

    Kolmea varttia myöhemmin oli aika viimein alkaa loppuverryttelemään ratsuani. Laskeutuessani tamman selästä olin todella tyytyväinen tammaani varsinkin edellisen viikon treenaamattomuuden jälkeen. Palatessani talliin pohdin miten järkevää olisi antaa tammalle vielä pari vapaata sillä olisi mukava pitää tamman inspiraatio ja innokkuus yllä kilpailuita ajatellen jos se voisi siivittää meidät uuteen tulokseen. Tallissa näin vilaukselta Marshallin sekä Niklaksen, jotka olivat lähdössä liikuttamaan Arlekinia sekä Ariesta. Moikkasin miehiä nopeasti ja lopulta oli aika hoitaa laikkutamma takaisin tarhaansa ja lopulta käydä vielä tuvassa.

    Välillä oma oloni oli tuvassa vieläkin hieman hankala, mutta onneksi tilanne tuntui paranevan koko ajan, sillä olihan Nelly ollut jo valmentamassakin normaaliin tapaan. Ehkä jossain kohtaa mäkin voisin uskaltaa kysyä naiselta valmennusta tai sitten ehkä täytyisi jollain muulla tavalla varmistaa että meidän välit olisi varmasti ok.

    • #7350 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mulla on sellainen tunne, että Jannasta ja Paahtiksesta tulee vielä vaikka mitä. Tuli Jannan eteen nimittäin mahtava hieno voitto tai karvas tappio, joka tapauksessa hän suhtautuu siihen niin rauhallisesti, kuten on aiemmin puhuttu. Sen takia Janna voi keskittyä treenaamiseen aina. Mikään ei tunnu kirveltävän tunteissa suoritusta haittaavalla tavalla. Tässä ajatukset eivät oikeastaan reflektoi mennyttä: kunhan treenataan. Toivottavasti päästään pian lukemaan lisää Jannan ja Paahtiksen yhteisestä matkasta kilparatsastuksessa!!

      Jos tarvitset kehitysehdotuksia, seuraava juttu, johon kiinnittää huomiota, voisi olla eri hahmojen erilaiset puhetyylit. (Jos et tarvitse, tämä kappale on sinulle turha!) Voit aloittaa vaikka Jannasta! 😀 Jannan puhe on ollut ennen sellaista leviää pohojammaata, jonka sijoittaisin jonnekin oman puheeni lähelle: ehkä Ilmajoelle tai jopa Alajärven suuntaan. Muut ovat koettaneet parhaansa mukaan tapailla tätä puhetta omissa teksteissään. Välillä Janna kuitenkin luiskahtaa yleiskieliseksi, niin kuin tässä. Puheen vaihtuminen pistää silmään paljon enemmän kuin puhekielisen minäkerronnan vaihteleminen, jota on myös tapahtunut. Jannan ensimmäiset tekstit, joissa hän kertoi puhekielellä, olivat murteellisia. Ne upposivat ihan hyvin Jannan tavallisen yleiskielisen kerronnan joukkoon yksittäisinä siisteinä poikkeuksina: kuvasivat ajatuksia sisältäpäin eri tavalla. Sen sijaan Helsinkiin päin taittava puhekieli, jota taisi viimeisimmässä puhekielisessä tekstissä olla, herättää negatiivista huomiota samalla tavalla kuin repliikkien kielen vaihtelu.

      Kun puheen pitää mahdollisimman samanlaisena, lukija tunnistaa puhujan parhaassa tapauksessa repliikistä, ja tässä sosiaalisessa kontekstissa muiden on helpompi yrittää kopioida puhetta omissa jutuissaan. Se puheessa toistuva juttu voi olla muukin kuin murre, mutta tärkeää on toistaa sitä itse mahdollisimman järjestelmällisesti.
      ”Hahmo voisi puhua esimerkiksi hyvin kirjakielenomaisesti”, sanoisi Marshall.
      ”Tai sit — arvaa — siinä puheessa vois olla miljoona sivupolkua jotka katkee — tai hei, oikeestaan ennemminki vaihtaa suuntaa kesken”, sanoisi Nitthan Chai.
      ”Ei se oo niin justiinsa”, hyrisisi Hello, koska fraasit ja asennekin voivat toistua puheessa.
      Lipsahduksia tekee tietenkin kaikki, eikä niistä tarvitse ottaa paineita. :DD Kirjoitin viimeksi itse Hellolle tekstin, jonka kertojaa en sitten tunnistanutkaan enää parin päivän päästä. 😀

  • #7375 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Irtokenkiä

    ”Voi perhana…” huokaus karkasi huuliltani varmistuttuani siitä että olin kuullut oikein. Koska Eetu tai Camilla ei ollut laittanut mitään viestiä puuttuvasta kengästä, ei se jättänyt muuta mahdollisuutta kuin sen, että tamma oli polkaissut sen irti tarhassa. Talutin laikkuhevosen karsinaansa ja irrotin sen riimunnarun ennen kuin oli aika palata takaisin ulos. Katselin hetken tarhaa portilta ja yritin pohtia mistä lähtisin kenkää etsimään.

    Kävelin tarhan reunaa pitkin kohti takanurkkaa, josta ajattelin aloittaa etsinnän ja toivottavasti kenkä löytyisi vaikka tamman seuraavaan kengitykseen olisikin vielä viikon verran.
    ”Onko jotaki hukas?” Eetun ääni kaikui portilta.
    ”Kenkä… Eiköhän se täältä jostaki löyry” huikkasin Eetulle ennen kuin jatkoin tarhan läpikäymistä, Arlekinin seuratessa minua muutaman askeleen päästä ja Nanan íhmetellessä hieman kauempana sitä mitä oli tapahtumassa. Muutamaa kierrosta myöhemmin kenkää ei ollut edelleenkään näkyvissä. Aloin jo ihmettelemään missä kohtaa kenkä voisi olla kun Eetun ääni kuului uudelleen.

    ”Janna se on täälä!”
    Käänsin katseeni kohti Hopiavuoren isäntää ja toden totta tuolla oli kädessään puuttuva kenkä.
    ”Ei se oo eres kovinkaa kiaros”
    ”Ihanaa, kiitos palio avusta” kiittelin Eetua samalla kun otin vastaan minua kohtaan ojennetun kengän. ”Tiäräksä oliskoha kenelläkää tulos kengittäjää tällä viikolla? Meirän oma ku on vasta ens viikolla”
    ”Ei kyllä taira olla…”
    ”Joo. Noh ehkä me päriätähän sitte iliman kenkää siihe asti että saaraan kaikki uusiksi. Ei kyllä oikee meirän kisakausi tunnu lähtevän sujumahan sitte millää” huokaisin ennen kuin tiemme erosivat Eetun kanssa tallin ovella.

    Päästessäni varustehuoneeseen jätin kengän Paahtiksen kaappiin ennen kuin poimin tamman harjapakin ja palasin sen kanssa karsinalle. Mustavalkoinen tamma sai huolellisen harjauksen ja päätin vihdoin ja viimein jopa siistiä harjan, joka alkoi näyttämään jo ihan liian pitkältä, mutta en ollut vain löytänyt aikaa projektin läpiviemiselle.

    ”Voi jee minkä näköönen se on….” huokaisin muka itselleni.
    ”Ai mikä? Hyvältähän se näyttää” Niklaksen ääni kuului jostain ovelta.
    ”No tua haria. Ihan hirviä muttaku en minä saa siitä parempaakaa. Tai oikiastansa minen varmaha taas osaa vaa lopettaa” tunnustin.
    ”Sakset” Niklas komensi ja katsottuani toista hetken päädyin ojentamaan sakset toiselle ja napsaistuaan pari hapsua, jotka olivat valahtaneen näkyville palasi Haanpää sanaakaan sanomatta harjapakille ja tiputti sakset sinne.
    ”Noni. Nyt se on valmis”

    Loin vielä uuden katseen tamman harjaan ja huokaisten käännyin kohti ovea, tiputtaen kädessäni olleen harjan vielä pakkiin. Suljettuani Paahtiksen oven poimin pakin kantooni ja jatkoin Niklaksen kanssa yhtä matkaa kohti varustehuonetta. Toinen katseli minua hieman ihmeissään kun poistuin käytävälle tyhjin käsin.

    ”Paahtis polokaasi kenkänsä irti joten eipä täs hirviästi reenaalla ennen kisoja. Pitää vissihi vaa kehitellä jotaki muuta humputtelua tai mitä ny keksiikää ennen ku pääsöö taas satulahan.”

    Suuntasin palauttamaan Paahtista tarhaan samalla kun Niklas haki Arlekinin ja vähän ennen suulia tiemme erosi minun jatkaessani kohti tupaa ja parivaljakon suunnatessa talliin. Ehkä jollain tuvassa olijalla voisi olla neuvoja maasta käsin treenaamiseen…

    • #7397 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kyllä ne hevoset keksii, voi poka notta! Ei vain ole loogista, että ne olisivat muka luonnostaan niin onnettomuus- ja haaverialttiita kuin ne on: vika täytyy ihan oikeassa maailmassa olla siinä, ettei ihmiset osaa käsitellä niitä vieläkään niin hyvin kuin vaikka koiria lajina. Mieti nyt vaikka agilitykoiraa. Joskus silläkin joku paikka venähtää, mutta kyllä 99% treeneistä ja kisoista käydään niin kuin on etukäteen suunniteltu. Hevosten kanssa vain on aina joku ihme mysteerielementti, joka pistää suunnitelmat uusiksi vaikka sitten kadonneen kengän muodossa, jos ei muuten. Jos ne olisivat luonnostaan noin tapaturma-alttiita, eihän ne olisi ikinä selvinneet sekuntiakaan villeinä. Jatkuvien heppaongelmien täytyy kertoa jostain, ihan oikeasti. Niinhän ne sanoo, että hevoseton on huoleton.

  • #7504 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    25-27.03.2021
    Arkistojen aarre jonka olemassa oloa en muistanut. Lopeteltu tänään joten punainen lanka ja idea katosi aikoja takaperin…

    Irtokenkä oli saatu paikoilleen maanantaina ja me oltiin päästy jatkamaan Paahtiksen kanssa treenejä. Tamma oli saanut myös putsit tarhailuun ainakin etusiin ihan vain estääkseni tällaisia yllätyksiä jatkossa. Irtokengän pitävyyttä oltiin käyty testaamassa myös maanantaina juoksutuksen merkeissä ja loppuviikko olikin sitten ollut onneksi jo normaalimpaa treeniä.

    Olin sattunut Marshallin ja Niklaksen kanssa tallille yhtä-aikaa tuon viikon lauantaina ja Marshall oli puhunut ottavansa hyppyjä Arieksen kanssa joten olin kysynyt voisimmeko me liittyä Paahtiksen kanssa seuraan. Olihan Marshall varmistellut että pelkät kavaletit ja matalat esteet olisivat meille ok ja lopulta olimme suunnanneet yhtä matkaa maneesiin rakentamaan muutaman hypyn ennen kuin oli aika laittaa ratsut valmiiksi ja suunnata takaisin maneesiin.

    Matalat esteet tuntuivat nostavan laikukkaan tamman kierroksia, ja hetken jo mietin, olisiko hypyt sittenkään mitenkään järkeviä tälle päivälle, mutta hiljalleen kirjava alkoi kuuntelemaan taas apujani. Lopulta kuitenkin Paahtiksen hyppyjä oli helppo kontrolloida ja sainkin muutaman tosi kivan hypyn aikaan. Matalilla esteillä tapahtuneet hypyt olivat hyvää preppiä tulossa oleviin kisoihin sekä valmennukseen.

    Tällä viikolla ratsastukset ovatkin sitten keskittyneet enemmänkin kontrolliin ja helpon B:n asioiden viimeistelyyn jotta sunnuntaiset kisat Ruiniacissa menisivät mahdollisimman hyvin. Kisareissuun tuli pieni mutka, sillä vauhtia haettiin lauantaina estevalmennuksesta Saksanmaalta. Mä en ollut suunnitellut tätä mutkaa ihan täydellisesti, mutta mä päätin kokeilla miten homma sujuisi ja jos jokin osa ei toimisi, olisin kuitenkin ensi kerralla viisaampi ja olisi helppo korjata se moka seuraavalla kierroksella.

    Estevalmennus ennen kisoja ei tainnut olla kovinkaan järkevää joten oli mielenkiintoista nähdä miten tässä tulisi käymään. Me saatiin tutun kaavan mukaan tehdä omatoimiset alkuverryttelyt käynnissä ja ravissa samalla kun valmentaja, Oliver Eberhart seurasi meitä hetken ja kysyi muutaman tarkentavan kysymyksen. Paahtis tuntui liikkuvan hyvin ja reippaasti joten sitä oli helppo ja kevyt ratsastaa.

    Verkkaesteenä meillä toimi vasemmassa kierroksessa isolla pääty-ympyrällä 40cm korkuinen este. Tehtävälle tultiin ravissa ja hypyn jälkeen matkaa saatiin jatkaa laukassa. Tehtävä tultiin pariin otteeseen ja Paahtis ei olisi millään meinannut jaksaa hypätä kunnolla, vaikka tamma suorittikin esteen silti hyvin. Kun kaikki olivat ottaneet verkkahypyt tälle esteelle oli aika vaihtaa suuntaa ja jatkaa jumppasarjalle oikeassa kierroksessa. Jumppasarja oli 45cm korkeudella ja tehtävä herätti Paahtista sopivasti jotta kirjava tamma jaksoi myös hypätä esteet mikä antoi Oliverille aihetta kehua suorittamistamme.

    Vasemmassa kierroksessa sain Paahtiksen oikein ottamaan hyppyjäkin esteille, jolloin meidän suorittaminen alkoi paranemaan koko ajan. Seuraavassa tehtävässä esteet nousivat taas lisää ja nyt päästiin hyppäämään jo pientä rataa. Ratapätkä alkoi VIP katsomon puoleiselta lyhyeltä sivulta pieneltä esteeltä, josta tuli pitkä lähestyminen sarjalle johon Oliver oli kertonut tulevan yhden laukka-askeleen. Sarjalla laukka sai vaihtua vasemmasta oikeaksi ja oikeassa laukassa tultiin vielä ensimmäiseksi hypätty este, joka oli nyt korotettu nyt 55cm korkeuteen. Pitkä lähestyminen ei ollut meille tänään se helpoin juttu joten Paahtis päätyi ottamaan sarjalta etupuomin mukaansa. Oliver huomautti, siitä että saisin tukea tammaani paremmin kaarteessa sekä suoristuksen jälkeen pitää myös huolta siitä että jatkaisin tammani tukemista myös suoralla, pitäen myös huolen siitä että vauhti ei joko kiihtyisi tai hidastuisi ihan liikaa.

    Seuraava kierros oli jo paljon parempi ja nyt puomit pysyivät kannattimillaan vaikka pientä kolinaa silti oli kuultavissa. Kun kaikki ratsukot olivat saaneet suoritettua tämän tehtävän oli aika siirtyä seuraavalle tehtävälle. Seuraava tehtävä lähti maneesin vastakkaisesta päästä, oikeasta kierroksesta turkoosilta esteeltä. Turkoosilta esteeltä tuli todella pitkä lähestyminen vihreälle sarjalle. Paahtis alkoi tuntumaan hieman väsymään joten laukkaa sai todellakin ylläpitää pitkällä lähestymisellä, varsinkin kun vihreälle sarjalle tultiin vielä kaarteesta. Yritin pitää mielessäni Oliverin ohjeistukset ja lopulta me päästiin ihan okei kohti vihreää sarjaa, vaikkakin viimeisenä olleen okserin takapuomi tuli mukaan laskeutumisessa. Laukan vaihdon jälkeen matka jatkui ruskealle sarjalle joka oli nyt 70cm korkeudella. Sarja sujui ihan hyvin vaikkakin sen b-osalla kokeilinkin kääntää kirjavaa tammaa vähän tiukemmin jotta saisimme hieman lyhyemmän tien viimeisille esteille. Viimeiseltä, kuuden laukka-askeleen päässä olleelta trippeliltä lähti puomi mukaan vaikka luulin että se vain kolahti.

    Lopulta oli aika tulla 70-100cm rataa joka aloitettiin punaisella pystyllä vasemmassa kierroksessa ja sen jälkeen matka jatkui ruskealle sarjalle jossa suunta vaihtui oikeaan kierrokseen ja siinä jatkettiin koko rata loppuun ja jumppasarja tultiin vielä toiseenkin kertaan. Paahtis suoritti tehtävät ihan hyvin vaikka pientä kolinaa oli havaittavissa radan edistyessä. Lopulta oli aika aloittaa omatoimiset loppuverryttelyt samalla kun Oliver antoi oman loppupalautteensa valmennuksesta meidän osalta.
    Valmennuksen loputtua olikin aika hoitaa Paahtis kuljetuskuntoon ja suunnata Viroon ja sieltä lautalla takaisin Suomeen jotta päästiin Orijoelle ja näin ollen odottamassa sunnuntain koulustarttia.

    Paahtis oli odotetusti hieman väsynyt ja tamma ei liikkunutkaan radalla ihan niin hyvin kuin mitä se olisi voinut, joten meidän prosentit jäi tällä kertaa tasan 63. Kun varmistui että me oltiin tiputtu sijoilta, mä riisuin tamman ja päästiin laikkuhevosen kanssa kotimatkalle. Loppukausi keskityttäisiinkin sitten treeniin ja ehkä satunaisiin kenttäkisoihin.

    • #7548 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hurjan rankkaa menoa! Sitä Jannakin kommentoi kertojana, ettei hyppääminen tähän aikaan välttämättä ole paras veto, mutta eipä sitä koko aikaa onneksi korkeita pompittu. Paahtiksella on kyllä ainakin jännä nuoren hepan elämä, kun pääsee näkemään ja kokemaan kaikkea, ihan kunnon valmennuksia myöten. <3

      Haluatko tällä kertaa kehitysvinkin? Olen ehkä maailman huonoin sanomaan tästä, koska syyllistyn samaan itse ihan koko ajan... Varo liian pitkiä virkkeitä. Huomaat ne helposti, jos luet tekstiäsi itsellesi ääneen. Itse yritän muistaa lukea jokaisen julkaisemani jutun, koska pitkät virkkeet ovat yleisin minun toistamani virhe.

  • #7742 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Tää nyt on tämmöstä täydellistä roskaa kun kokeilin että lähtiskö kirjoittaminen vieläkään luistamaan… Tätä ei tarvi huomioida mitenkään ja pahoittelen jo etukäteen kaikille jotka tän erehtyy lukemaan. Ehkä joskus taas onnistuu laadukkaampi ja luettavampi teksti…

    Kesä oli tarkoittanut lomailua molemmille, kirjavalle tammalle ja tuon omistajalle. Kuitenkaan ihan täysin kesäkiloja ei täysiverinen päässyt kerryttämään, sillä sen kesän ohjelmaan kuului muutamat jousiammuntatreenit sekä kilpailut, kuin myös matkaratsastuksessa kilpailemista. Mitään suurta menestystä ei ratsukko ollut kummassakaan lajissa kerännyt, mutta eipä se ollut pääasianakaan, vaan enemmänkin ratsukko on nauttinut yhdessä tekemisestä ja olemisesta sekä uusien lajien opettelusta.

    Harjatessaan kirjavaa hevostaan tuon huomion kiinnitti vaaleahiuksinen nuori tyttö, joka kyseli Eetua. Brunette ei itse ollut nähnyt Hopiavuorta koko aikana mitä oli ollut tallilla, mutta päätellen siitä mitä kello oli tuo epäili miehen olevan tuvassa ja tuo ohjasi lopulta Aamuksi esittäytyneen tytön kohti tupaa. Harjattuaan kirjavan tammansa loppuun nosti nainen sen selkään violetin satulahuovan sekä sen päälle mustan kenttäsatulan ja liu’utettuaan molemmat paikoilleen tuo kiinnitti satulavyön ja kiristi sen siten että satula pysyisi selässä kunnes ratsukko olisi päässyt kentälle.

    Suitsittuaan ratsunsa tuo painoi vielä oman kypäränsä päähänsä sekä poimi hanskansa matkaansa, ennen kuin tuo irrotti käytävän narut tammansa riimusta ja lopulta veti riimun ohjien kera yli tamman korvien ja jätettyään riimun tammansa karsinalle lähti parivaljakko suuntaamaan kohti kenttää ja talutettuaan tammansa portista sisälle ja suljettuaan sen ratsunsa takaa, kiristi brunette vielä vähän satulavyötä, ennen kuin tuo laski jalustimet ja nousi jakkaran avulla tammansa selkään. Varmistuttuaan siitä että kaikki oli ok, tuo painoi pohkeensa kevyesti tamman kylkiin ja pyysi sen liikkeelle. Kirjavan liike tuntui todella reippaalta ja innostuneelta joten brunette verrytteli ratsunsa huolella, ennen kuin tuo alkoi keräämään ohjia vielä vähän paremmin tuntumalle ja pitkästä aikaa tuo päätyi ratsastamaan helpon kenttäluokan kouluohjelman lävitse.

    Kirjava tamma tuntui todella kevyeltä ja hyvältä ratsastaa joten naisella oli todella hyvä tunne antaessaan tammansa ravata loppuraveja pitkällä ohjalla. Ratsastus ei ollut kovinkaan pitkä tai intensiivinen, mutta pääasiassa ratsukon ratsastukset olivatkin olleet vain hyvän fiiliksen juttuja sekä satunaista vähän enemmän treeniin viittaavaa. Mitään isoja tavoitteita ei ratsukolla oikeastaan ollut joten siinä mielessä ei tarvinnut potea huonoa omaatuntoa siitä että tamma ei edennyt ratsastuksellisesti. Ehkä ratsukko olisi tarvinnut myös jonkinlaista opetusta tässä kohtaa, mutta ehkä sitten jos seuraavat kisat tulisivat jossain kohtaa kalenteriin, voisi katsella valmennuksia kouluratsastuksessa sekä rata- ja maastoesteillä.

    Palattuaan tammansa kanssa talliin brunette huomasi myös Sonjan saapuneen paikalle. Moikattuaan ensin vanhempaa naista brunette päätyi riisumaan kirjavalta ratsultaan varusteita, kun tuon päähän nousi ehkä hullukin ehdotus. Varusteiden löytäessä väliaikaisen sijoituspaikan ja lähtiessään palauttamaan kirjavaa tammaa takaisin laitumelle tuo antoi katseensa kierrellä ja etsiä juuri tapaamaansa naista. Kirjavan tamman jäätyä omalle laidunlohkolleen muiden tammojen kanssa tuo suuntasi kohti ruunien laidunlohkoa, josta tuo löysikin Sonjan uudelleen. Juteltuaan hetken niitä näitä liiankin helteisestä kesästä sekä hevosista ylipäätään, tuo uskalsi viimein nostaa ilmoille kysymyksen siitä, että kiinnostaisiko toista lähteä tuon seuraksi johonkin ratsastusjousiammunta valmennukseen, tai että kiinnostaisiko tuota jos nainen selvittäisi olisiko omalle tallille saatavilla valmentajia. Brunette kiirehti lisäämään että myös Harri olisi tietenkin tervetullut seuraan jos tuo oli myös innostunut lajista silloin kun tallilla oli mahdollisuus päästä kokeilemaan lajia. Esitettyään ehdotuksensa tuo lisäsi vielä että vastausta ei tarvitsisi välttämättä kertoa heti ja että tuo ymmärtäisi myös jos toinen ei olisi kiinnostunut tarjouksesta.

    Lopulta brunette lähti suuntaamaan takaisin talliin ja hoitamaan kirjavan tamman varusteet niille kuuluville paikoilleen ja muutenkin vain siivoamaan jälkensä ennen kuin tuo poistui tallilta.

    • #7755 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kyllä, kertojan vaihtaminen tai näkökulman vaihtaminen auttaa tekstiä joskus! Toinen juttu, joka voi auttaa blokissa, on keskittyä johonkin eri asiaan kuin yleensä. (Seuraavan voi taas jättää lukematta, jos et koe vinkkiä tarpeellisena.)

      Keskityt hienosti sosiaalisuuteen ja hahmon rakentamiseen, ja täällä Hopiavuoressa sitä arvostetaan aspekteista varmaan eniten. Jos kaipaat vaihtelua, minulla olisi sinulle sivutehtävänä oikeinkirjoitushaaste etenkin näihin teksteihin, joissa on ulkopuolinen kertoja. Aivot virkistyisivät, kun oppisi uutta, ja uusi haaste saattaa inspiroida yrittämään! Suosittelisin, että keskittyisit pronomineihin ja etenkin ihmiseen viittaamiseen muilla tavoilla.
      Janna -> voi olla vaikka hän / puhekielessä jopa se / brunette / tyyppi / heppu / nainen / akka / ämmä / kaunotar / älykkö / ratsastaja / tosi moni muu asia, kun häneen viittaa myöhempänä tekstissä. Kokeile, testaa! Vaihtele viittauksia sopivasti niin, etteivät ne herätä liikaa huomiota muuhun tekstiin nähden.
      Sen sijaan Janna -> ei voi olla tuo / tämä. Se ei ole tyylittelyä, vaan kämpelyys, josta voi opetella eroon samalla kun leikkii viittauksilla muutenkin.

      Ihanaa, kun Paahtis pääsee kokeilemaan kaikkea uutta ja kivaa, vaikka harrastellen! Jousiammunta ja matkaratsastus kun käyvät kaikille. Matkaratsastuksen upgreidattu versio voisi sitten joskus olla suunnistusratsastus: sekin on kivan oloista! 😀 Toivottavasti me saadaan myös joskus kuulla jostain kisoista. Matkaratsastus- ja ratsujousiammuntatarinaa pääsee lukemaan loppujen lopuksi tosi harvoin.

      Ekstrakivaa on myös se, että otit Aamun heti mukaan ja päätit tarinalla kertoa lukeneesi hänen tekstinsä. <3 Sellaisesta tulee kanssakirjoittajille aina se hyvä huomioon otettu ja luettu fiilis.

    • #7759 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Ei sun tarvitse mitään pahoitella, eikä tämä teksti todellakaan mitään täyttä roskaa ollut! Itseasiassa lukuunottamatta tuota ”tuo/tämä”- asiaa, minkä Eetukin jo mainitsi, oli teksti oikein hyvä päivitys Jannan ja Paahtiksen tilanteesta. Karmivista kirjoitusblokeista on itselläkin kokemusta ja ainakin omalla kohdalla ne ovat auenneet loppujen lopuksi vain kirjoittamalla. Vaikka ruudulle näypytelty teksti tuntuisikin tuottavan infernaalista tuskaa huonoudellaan, on se kuitenkin jotakin. Ja sitä jotakin voi aina lähteä editoimaan paremmaksi, palata tekstin eteen myöhemmin uudelleen ja kehittää siitä parempaa. Tosin kirjoitusblokki ja sen juurisyyt ovat kaikilla niin erilaisia, että se mikä toimi itselläni ei tietenkään välttämättä toimi muille. Joka tapauksessa oon iloinen että sait kirjoitettua tän päivityksen! :3

      Ratsastusjousiammunta ja matkaratsastus kuulostaa ihan huipuilta lajeilta! Myös idea siitä, että Janna ja Sonja alkaisivat yhdessä valmentautumaan ratsastusjousiammunnassa on kiva. Kenties se olisi tilaisuus syventää kaksikon välistä ystävyyssuhdetta (?) Mikäli Hopiavuoreen saataisiin käymään lajia opettava valmentaja, voisi varmaan useampi muukin olla kiinnostunut kokeilemaan lajia. Ei muuta kuin nuolet viuhumaan!

  • #7789 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    03.08.2021

    Kiian kansio oli surullista luettavaa. Tyttö oli joutunut kokemaan ihan liikaa ollakseen niinkin nuori ja oli ihme, että toinen oli pärjännyt elämässään niinkin hyvin kuin mitä oli tähän mennessä. Minä, Sari ja Rasmus oltiin istuttu ja palaveerattu tytön tilanteesta ja siitä millaisia tahoja tilanteen hoitoon tarvittiin. Mä luulin että minä ja Rasmus riitettäisiin, mutta mä olin väärässä.

    Nuorisokodin huone oli tummanpuhuva mun astuessani sisään. Nuoret saivat täällä sisustaa huoneensa itse ja Kiian huone oli ehkä normaaliakin synkempi ja teinin ilmeestä näki heti että mä en ollut tervetullut. Vastaukset, joita musta hiuksinen mulle tarjottiin, oli rumia, ja mä tiesin filtteröidä niistä noin 90 % ihan totaalisesti. Kysymykset, joita mä kysyin, oli huolella suunniteltuja, kuin koko keskustelun kulku. Silti mua kohti lentänyt kirja pääsi yllättämään mut täysin ja vaikka mä pääsin väistämään sen, sitä seuranneet iskut osuvat kohteeseensa ja mun kömpelöt väistöyritykset päätyivät siihen että mä kaaduin lattialle, jossa mä haukoin happea kuin kala kuivalla maalla ilman paettua mun keuhkoista.

    Se sai teinin hetkeksi lopettamaan, ennen kuin terävä kipu viilsi mun kylkeäni. Haukkoessani pahemmin happea, mä tunsin kuinka mut autettiin ylös ja pois huoneesta. Ilman palaaminen mun keuhkoihin tuntui kestävän ikuisuuden ja vasta kun mä istuin ambulanssin penkillä happimaski kasvoilla, mun keuhkot halusi vastaanottaa happea ja mun olo parani. Vaikka mä vakuutin olevani kunnossa heti kun mä sain taas ilmaa keuhkoihini, palomies-sairaankuljettaja ylipuhui mut lähtemään sairaalalle röntgeniin.

    Koska mun hengitys ei ollut täysin normaalia vielä kun me päästiin seinäjoelle, mut kärrättiin oikeastaan suoriltaan röntgeniin ja sen jälkeen osastolle tarkkailuun. Kurhosen vakavasta ilmeestä päätellen kuva ei ollut puhdas ja hienoisesti harmaantunut lääkäri kertoikin että mulla oli murtunut kylkiluu. Mies jatkoi että oli positiivistä jotta mun hengitys oli sentään palautunut lopunkin ja maattuani vielä muutaman tunnin osastolla, mut kotiutettiin parin sairaslomapäivän kera.

    Astellessani ulos Y-talon ovista, Rasmus oli mua parkkipaikalla vastassa ja sen katseesta paistoi huoli.
    “Ei sun olisi saanut mennä sinne yksin. Sä tiesit mitä sielä voi olla vastassa” vaalean brunette mies sätti mua hellästi, samalla kun kietoi kätensä mun olille.
    “Mä tiedän. Mä luulin että mä olin valmistautunut hyvin” mun ääni oli vielä hieman normaalia ohuempi, enkä mä uskaltanut katsoa miehen päälle, sillä mä tiesin miten pettynyt katse sen silmissä olisi.
    “No mutta pääasia on se, että mitään pahempaa ei tapahtunut ja toivottavasti Kiia oppii läksynsä kun se joutuu vastuuseen teoistaan. Sun pitäis kyllä kans oppia olemaan vähän järkevämpi eikä luulla että sä voit pelastaa kaikki vaikka sun oma tausta ei olekkaan ruusuinen. Sä satutat itsesi vaan pahemmin vielä tätä menoa.”
    “Mä tiedän. Voidaanko olla vain ajattelematta sitä nyt?” mä nostin katseeni viimein kohti Rasmusta, ennen kuin mä istuin sen auton pelkääjän paikalle mahdollisimman hitaalla liikkeellä, sillä kaikki liikkeet eivät tuntuneet ihan mukavimmilta mun kyljessäni.

    Pienen suostuttelun jälkeen mä sain Rasmuksen ajamaan Hopiavuoreen ja me lähdettiin yhdessä tuumin köpöttelemään Paahtiksen tarhalle. Vaikka matka ei ollutkaan pitkä, se tuntui kestävän ikuisuuden mun liikkuessa totaalista mummovauhtia eteenpäin. Rasmus asteli urhoollisesti mun vierelläni, varmistaen että mä varmasti selviäisin kohteeseeni. Jos kukaan olisi kysynyt, miksi mä halusin tulla Hopiavuoreen, en mä olisi osannut vastata mutta mä vain kaipasin turpaterapiaa kaiken jälkeen. Ymmärrettävästi Rasmus ei ollut ihan samalla aaltopituudella mun kanssani, mutta silti se oli suostunut mun pyyntööni ja nyt se pujotti mun puolestani Paahtikselle riimua päähän ja talutti kirjavan tamman ulos aidoista, ennen kuin ojensi narun minulle.

    Me saatiin muutamia pitkiä katseita kun me askellettiin hiljaa kohti suulia. Kaikki oli kuitenkin päässeet jo töistä joten tallilla pyöri porukkaa ja mä sain muutaman ihmettelevän kysymyksen siitä että oliko kaikki ok. Mä vakuuttelin että kaikki oli okei ja että mä tulisin selviämään mun pienestä työtapaturmasta vaikka varmasti pari seuraavaa päivää tulisi olemaan kipeitä mutta sen jälkeen pitäisi onneksi helpottaa ja parissa viikossa mun pitäisi olla ihan kunnossa. Rasmus oli hakenut Paahtiksen harjat ja se ojenteli mulle aina satunaisesti mun pyytämän harjan ja seurasi huolestuneena kun mä yritin parhaani mukaan hitaalla liikkeellä harjata kirjavan tamman karvaa. Kunhan mä pidin liikeradan tarpeeksi lyhyenä ja hitaana kaikki meni hyvin. Ainoastaan kavioiden putsaaminen oli sellainen tehtävä mihin mä en itse kyennyt, sillä jo pelkästään jalkojen harjaaminen oli saanut omalla tavallaan ilkeän olon murtuneen kylkiluun alueelle.

    Rasmus ei ollut ihan vakuuttunut siitä että tuo osaisi putsata kirjavan tamman kaviot, mutta miehen epäilyistä huolimatta kirjava nosti kavionsa nätisti ja Rasmus sai putsattua Paahtiksen kaviot. Mies ihmetteli miten helppoa kavioiden putsaaminen olikaan ja miten helposti kirjava nosti kavionsa jotta ne saatiin putsattua. Paahtiksen harjaaminen oli ollut yllättävän rankka tehtävä mun olotilalleni ja nojatessni suulin seinään mä näin miten Rasmus katseli mua hieman huolestuneena, ennen kuin tuo kysyi että onnistuisiko sen viedä Paahtis tarhaansa jotta mun ei tarvitsisi urheilla enää sen parissa.

    Katsellessani ehkä vähän eriskummallisen parivaljakon katoamista kohti oikeaa suuntaa. Mua vähän jännitti että miten Rasmus pärjäisi Paahtiksen kanssa, mutta lopulta vaaleanbrunettte mies palasi suuliin ja poimi omatoimisesti Paahtiksen harjapakin ennen kuin me suunnattiin kohti satulahuonetta jotta Rasmus sai jättää Paahtiksen harjapakin tamman kaappiin. Lopulta me käveltiin ulos tallista ja vaikka mä mietinkin että millaisia juoruja saattaisi lähteä liikkeelle, mä lähdin askeltamaan kohti tupaa, epävarmana siitä että seuraisiko Rasmus mua sinne vai ei. Mä vaan tarvin pienen hengähdystauon ennen kuin mä ajattelin pyytää Rasmusta mun luo, sillä mä tiesin että se asui hotelissa joten mä uskoin että se ei haluaisi mua sinne ja mä en haluaisi olla yksin ainakaan tänä iltana.

    • #7790 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Tässä tulee kyllä taas hyvä muistutus siitä, kuinka Jannan tapanen työ nuorten parissa voi olla yllättävän vaarallistaki. Joskus lukenu jotain lehtijuttujaki kun on hyvin tän tapasia asioita päässy käymään.

      Paahtis on kyllä niin fiksu nuori heppa, kun ei ole millänsäkään kun joku puolituntematon laittaa riimua päähän ja taluttelee. Vaikuttaa myös siltä, että tästä Rasmuksesta saattas saada pätevän hevosmiehen kun jo näin alussa löytyy omatoimisuutta ja muutenki reipasta otetta asioihin. Vai paljastuuko kenties salainen hevoshistoria taustalta?

    • #7808 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      En kyllä kauheasti uskalla yrittää asettautua Jannan asemaan! Mulla ei pää kestäisi, ei millään. Töissä on ollut ongelmia aiemmin ja nyt on taas huoli jostain, ja vielä terveyskin reissaa. Tätä ennen Jannalla oli kuvioissa Paahtiksen astutus, vuokraajan hankinta, monen eri lajin kilpailut, valmentautuminen ja muu sellainen reissaus. Sitten on ollut koira, joka on vielä pentu, ja jonka kanssa on omat ongelmansa. Vielä on vanhaakin surua ainakin iskästä, syntymättömän sisaruksen kaukaisesta kuolemasta ja muutenkin perhetaustasta. Rasmus on positiivinen muutos, mutta ainakin mua myös maailman positiivisimmat muutokset stressaavat, ja kuulemma muillekin esimerkiksi naimisiin meneminen on yksi elämän suurimmista stresseistä kaikessa positiivisuudessaan. Sitten tietenkin joka ihmisellä on tässä päällä vielä arki: kaupassa käymistä, ruuanlaittoa, siivousta, kokkausta, laskujen maksamista, mummoille soittelemista, kaverien kanssa olemista, harrastuksia… Mulla ei riittäisi tunnit vuorokaudessa, vaan olisin varmaankin tavalla tai toisella luovuttanut, jos mulle kävisi tällä tavalla jotain jo aina ennen kuin ehtii vanhaa käsitellä saati toipua siitä. Kyllä vähän siis jännittää seurata Jannankin tarinaa. Miten ihmeessä hän pystyy tähän kaikkeen? Missä välissä? Huh, tässä on selkeästi toiminnan ihminen, sehän on aina tiedetty, mutta tuleekohan toiminnan ihmisenkin raja jossain välissä vastaan? Vai ymmärtääköhän Janna itse hillitä projektejaan ja painaa jarruja ajoissa, jotta saa käsiteltyä osan jutuista loppuun?

      Yksi vahvuuksistasi kirjoittajana on selkeästi juonenkäänteiden keksiminen. Voi kun me voisimme fuusioitua. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että sinulla on se, mikä minulta nyt just puuttuu. 😀

    • #7809 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Hukkunut suunta pisti kokeilemaan vähän kaikkea, mutta nyt alkaa olemaan suunnitelmia luotu pidemmällekkin ja pitkän linjan suunnitelmissa on onneksi kaikille paikkansa sekä jotain uusiakin käänteitä seassa.

  • #7836 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Tässä on liikaa asiaa liian pitkältä ajalta joten eteneminen on liian nopeaa. Halusin kuitenkin kirjoittaa tai edes mainita asioista tarinoissa jotta mä saan pohjustettua paremmin tulevaa.

    10.08.2021

    Mun loukkaantumisesta oli viikko ja vaikka tietyt liikkeet edelleen tuntuivat inhottavilta mun kyljessä, mä olin kuitenkin palannut eilen töihin. Tietenkinhän kaikki olivat käyneet katsomassa että olinko mä okei ja kysymässä jos mä tarvisin mitään. Kuitenkin mä vakuutin kaikille että mä pärjäisin ja että mä tekisin hommia oman oloni sallimissa rajoissa. Pisimmän palaverin me pidettiin kuitenkin Sarin ja Rasmuksen kanssa, sillä nainen halusi päivittää mua siitä että missä me mentiin Kiian kanssa sen jälkeen kun se oli käynyt edeltävällä viikolla mun kimppuuni.

    Kiia oli valitettavasti jo niin vanha että se joutui oikeusvastuuseen tekemisistään, vaikka mä yritin kysyä Sarilta että olisiko mitään mahdollisuutta sille, että Kiialle ei tulisi tapahtumasta mitään merkintää tai sanktiota, sillä mä en haluaisi olla se, joka pilaa Kiian mahdollisuuden normaaliin elämään koska teinin kanssa oltiin tehty pitkään töitä jotta me oltiin päästy edes siihen pisteeseen, missä me oltiin tällä hetkellä. Kuitenkaan vaikka mä yritin miten vedota Sariin, ei tilanteelle voinut mitään ja mä toivoin että Kiiasta ei tulisi yksi epäonnistumistarina.

    12.08.2021

    Mä olin suunnannut töiden jälkeen suoraan tallille ja kasannut Paahtiksen varusteet suuliin. Tallireissut olivat ottaneet viimeisen viikon hieman pidempään, sillä ajoittain mä jouduin pitämään muutaman minuutinkin taukoja tekemisessäni kun mä unohdin murtuneen kylkiluuni ja lopulta sain sen taas kipuilemaan. Kuitenkin lopulta mulla oli kaikki tarvittavat varusteet sekä Paahtis suulissa ja mä saatoin alkaa parhaani mukaan hoitamaan tammaani. Kirjava oli onneksi tottunut viimeisen viikon aikana siihen että sen hoitaja ei ollut ihan täydessä terässä ja nuori tamma vain nuokkui paikoillaan mun harjatessa sitä lyhyin vedoin ja etsiessäni parasta asentoa nostaa kaviot ja putsata ne.

    Mä olin just saanut taiteiltua jotenkin satulan Paahtiksen selkään ja mä olin kiristämässä vyötä, kun Niklas ilmestyi suuliin.
    ”Ekkai sä oo menos ratsastamaan?”
    ”Mä ajatteli ainaki yrittää. En minä viitti juaksuttaa toista viikkua hevoosta joka vois liikkua iha normaalisti. En minä ajatellu ku vähä kävellä ja kokeella että mitenkä se menöö” mä katoin Niklasta, joka ei ollut ihan myyty ajatukselleni siitä että mä ratsastaisin Paahtista näin nopeasti. Mä yritin vakuuttaa Niklakselle että mä olin nousemassa satulaan omalla vastuullani ja että mä tiesin kyllä mitä voisi käydä jos mä putoaisin ja että mä olin valmis ottamaan sen riskin.

    Mun ratsautuminen laikkutamman selkään ei ollut mikään oppikirjasuoritus, mutta lopulta mä istuin taas Paahtiksen satulassa. Jos mä istuin mahdollisimman liikkumatta, mun kylkeen ei sattunut ihan niin paljoa, mutta silti ajoittain siinä viipyi sellainen inhottava tunne. Kuitenkin mä ratsastin noin puolentunnin ajan ja vaikka Paahtis olikin jäykkä, se liikkui silti ihan hyvin eteen ja mä olin ihan tyytyväinen siihen miltä nuorikko tuntui pitkän seisomisen jälkeen.

    13-18.08

    Niklas oli noussut pari kertaa Paahtiksen selkään ja tilanne oli varmasti hyödyllinen niin Paahtikselle, jotta tamma oppisi liikkumaan myös muiden ratsastajien liikuttamana, kuin myös Niklakselle, sillä tuo sai näin tuntumaa erilaiseen hevoseen.

    Mä olin ylpeä nuoresta tammasta, sillä se tuntui kuuntelevan Niklaksen apuja hyvin vaikka meillä oli erilainen tyyli ratsastaa.

    Keskiviikkona mä nousin itse vielä kerran Paahtiksen selkään ja tein pikaisen jousiammunta harjoituksen, sillä meillä olisi viikonloppuna turnajaiset läheisellä tallilla ja mä en ollut koskenutkaan jouseeni sairaslomani aikana, sillä venytys oli varsinkin alussa ollut ihan liikaa. Vieläkään venytys ei tuntunut parhaalta, mutta pari suhteellisen onnistunutta osumaa sai riittää täksi treeniksi.

    19.08

    Mä olin käynyt tallilla pakkaamassa viimeiset varusteet, mitä me tarvittaisiin kisareissulle seuraavana päivänä. Mä en enää oikeastaan ihmetellyt sitä, että Rasmus oli mun luonani kun mä tulin kotiin ja oikeastaan oli mukavaa palata kotiin kun sielä oli joku odottamassa.

    ”Saitko kaikki pakattua?”
    ”Joo, tai no hevosen mä nyt sentään jätin vielä karsinaansa” mä virnistin, ennen kuin sulkeuduin miehen halaukseen ja painoin pääni toisen rintaa vasten. Me seistiin hetki hiljaisuuden vallitessa meidän välillämme.

    ”Rasmus?”
    ”Hmm”
    ”Mitä… mitä jos sä lopettaisit asunnon etsimisen?” mä tiesin että Rasmus oli edelleen etsimässä itselleen vuokra-asuntoa.
    ”Tai niin kuin että mitä jos sä muuttaisit tänne? Mun luo? On vain ollut ihanaa palata kotiin kun täälä on joku joka odottaa ja vaikka tää saattaa olla liian nopea askel jonkun mielestä, mä oon tuhat prosenttisen valmis ottamaan sen ja mä en voisi kuvitella että mä ottaisin sitä kenenkään muun kanssa” mä käänsin katseeni kohti Rasmuksen silmiä. Miehen katseessa oli nähtävillä pohdinta ja ehkä pienoinen hämmennyskin.
    ”Itse asiassa se ei oo ollenkaan huono idea” hymyn värittämä vastaus nousi ilmoille, ennen kuin Rasmus painoi omat huulensa mun omia vasten ja sillä hetkellä mä olin maailman onnellisin ihminen.

    20-22.08

    Perjantaina oli aika lastata Paahtis ja Hakra traileriin ja me suunnattiin Marshallin kanssa Kontolaan jousiammuntakisoihin. Mies ja melkein valkoinen ratsunsa onnistuivat ensimmäisellä radalla hyvin ja Marshall hävisikin vain muutamalla pisteellä voittajalle. Mä vähän yllätyin että me oltiin Paahtiksen kanssa keskikastia ja vielä enemmän mua ihmetytti meidän seuraavan radan neljäs sija. Kuitenkin kaksi rataa oli mun kunnolle liikaa ja kolmannella mä en onnistunut enään niin hyvin joten nuolet ohittivat kohteensa ja me jäätiin peränpitäjiksi. Kuitenkin mä olin tyytyväinen siihen miten Paahtis oli jaksanut koko päivän joten seuraavat kaksi päivää me voitaisiin vain hakea vähän lisää tuntumaa kisaratoihin.

    Lauantaina ensimmäinen rata oli hankalin ja mä jouduinkin hakemaan todella paljon asentoa, jossa mä saatoin ampua ilman isompaa vihlontaa mun kyljessäni. Vaikka murtunut kylkiluu pitäisi olla jo suhteellisen pitkälle parantunut, ei ehkä ollut siltikään se järkevin veto lähteä kilpailemaan jousiammunnassa näin nopeasti.

    03-09.09

    Pari viikkoa Kontolan kisojen jälkeen meni kotioloissa ja sen aikana kerettiin sanomaan Harrille heipat, miehen muuttaessa työprojektin perässä Kanadaan. Olisi varmasti outoa olla tallilla yhtä aikaa Sonjan kanssa, sillä Harri oli enemmän kuin usein naisen mukana joten varmasti täytyisi oppia siihen jotta miestä ei ollutkaan enää toisen matkassa. Kuitenkin lopulta oli aika lastata Paahtis traileriin ja me lähdettiin todella pitkälle kisareissulle, sillä kisapaikkana oli tällä kertaa Ranska. En mä tiedä oliko nuorella hevosella järkevää lähteä noin kauas kansainvälisiin kisoihin, mutta kai mä elin jossain omassa ruusuisessa kuplassani kun me oltiin sisustettu Rasmuksen kanssa mun asunnosta meidän asuntoa ja muutenkin musta tuntui että mä olin vain ylipäätään todella onnellinen huolimatta siitä mitä oli tapahtunut.

    Eihän meidän koulukoe mikään menestys ollut, mutta 59 % oli parempi kuin hylätty. Maastossa Paahtis oli ihan super ja vaikka esteet olivat erilaisia ja maastokin ihan toinen kuin mitä Etelä-Pohjanmaan peltoaukeat ja metsätiet, me tehtiin ihan super maasto ja mun täydeksi yllätykseksi me oltiin nopein nollarata maastosta. Rataesteillä tamma oli ymmärrettävästikin väsynyt ja mä olin super ylpeä siitä että Paahtis jaksoi tsempata ja me otettiin vain yksi puomi koko radalta mukaamme. 45 virhepistettä ei riittänyt luokassa kuin kuudenteentoista sijaan, mutta kuudestoista sija meidän ensimmäisistä kansainvälisistä kisoista oli ihan mahtavaa.

    Kunhan me vain päästäisiin tamman kanssa kotiin, saisi Paahtis viettää hetken vähän kevyempää eloa, ennen kuin olisi aika päättää kisakausi Kontolan ja Storywoodsin yhteisillä kisoilla ja kääntää katseet tulevaan kauteen ja toivottavasti parempiin tuloksiin.

    • #7837 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Awww, romantiikkaa <3 Olen tosi iloinen kyllä Jannan puolesta, että löytyi tuommoinen Rasmus ja mitä kaikkea. Voi niitä vaaleanpunaisia laseja, vaikka kuittaatkin ne tässä aika lyhyesti.

      Minun mielestäni tällainen nopea ”tärkeimmät sattumukset pidemmältä ajalta” -tyyppinen kokoelmateksti on ihan hyvä välipala silloin kun käy näin, ettei vaan ehdi kirjoittaa niitä tekstejä silloin kun asia pitäisi noin niinkuin oikeasti olla kalenterissa.

    • #7925 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onpa kiva tapa kuitata Jannan kuulumiset pidemmältä ajalta! Pitäisi tehdä tällaisia kokoelmapostauksia varmaan omistakin hahmoista, kun niiden jutut ovat liikkuneet kuin etana mun työkiireiden takia. Hyvä, että Janna on toipumaan päin ja löytänyt Rasmuksensa!

  • #7841 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    13.09.2021

    Paluu Pariisista oli ollut rankka ja arkeen paluuta ei oltu tehty ainakaan kevyeksi. Paahtis oli saanut olla viikonlopun vain tarhailemassa, ja mä olin käynyt tallilla se verran että olin kerennyt harjaamaan tamman huolella lävitse. Kirjava oli ehkä vähän normaalia nuutuneempi, mutta matka oli ollut myös pitkä joten tamma saisi olla nyt kevyemmällä ainakin tämän viikon ja sitten seuraavan viikon alussa se saisi liikkua kunnolla ennen loppuviikon kisarupeamaa, joka taitaakin olla meidän toiseksi viimeinen kilpailu tälle vuodelle, sillä kisaurakka taitaisi päättyä tulevassa Kalla Cup:issa.

    Kisakauden päättyminen oli omalla tavallaan haikeaa, mutta kirjava oli saanut paljon uusia kokemuksia tällä kaudella joten ehkä seuraavalla kaudella me voitaisiin kilpailla hieman korkeammalla tasolla ja hakea sieltä tuloksia ja katsoa jos jossain kohtaa tamma olisi valmis yhden tähden radoille. Meidän kisakausi onneksi kyllä näytti jatkuvan ratsastusjousiammunnan parissa ainakin vielä yhden kilpailun ajan ja mun ollessani sulkemassa harjapakkiani, mä kuulin Marshallin ja Niklaksen äänet, miesten käydessä jotain keskustelua jostain aiheesta. Kuitenkin nähdessään minut, tai tammani mustan takaliston, molemmat hiljenivät ja nähdessään minut moikkasivat.

    ”Moikka! Hei Marsh, oisko sulla vapaata tuas 15-17.10? Mä löysin… orotas” mä aloitin ja kaivoin puhelintani kävellessäni miehiä kohti. Pienen Facebookin selailun jälkeen mä löysin mitä mä etsinkin ja tarjosin puhelintani punapäälle ”… tällääset jousiammuntakisat pohojooses. Ei ne ny samat varmaha oo ku viralliset mutta mä ainaki ajattelin että vois ihan reenin kannalta käyrä kokeelemas ja kattomas. Lähäreksä mukahan Hakran kans?”
    ”Ei mulla taida mitään olla… Kyllähän sitä voisi lähteä, kokeilemaan.”
    ”Joo, ei mekää mitää hurjaa tulosta oroteta mutta saaraanpahan kokemusta. Mä varmaha ilimoottelen Paahtiksen täs ny piakkoon niin ilimoota vaa ku tiärät että mitä teet.”
    Jatkoimme jutustelua aiheesta vielä hetken, ennen kuin kaikki lähtivät omille teilleen ja mun palauttaessani Paahtista tarhaan, jostain nousi mieleeni ajatus siitä että pitäisiköhän kokeilla kysyä myös Sonjaa mukaan. Kai Harrin lähtö oli ollut toiselle kova paikka vaikka ei se ehkä niin selvästi näkynytkään joten ehkä pieni reissu voisi tehdä hyvää ja olisihan pohjoisessa varmaan vielä kaunis ruskakin edes osin jäljillä tuohon aikaan.

    • #7927 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ollapa oma Paahtis! Se on nuori ja sen elämässä tapahtuu paljon. Se näkee uusia juttuja ja tottuu vähän kaikkeen. Janna tekee sen kanssa hyvää työtä ja suhtautuu siihen niin tosi ymmärtäväisesti. Kun Paahtis tuosta ikääntyy, se on varmaan hevosista parhain. Kun on nähnyt ja kokenut kaiken, ei tarvitse pelätä pikkujuttuja tai saada sätkyä mitättömyyksistä. Vaikka fiksu heppa se on nyt jo! Luulen, että se vain paranee ikääntyessään.

  • #7848 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    14.09.2021

    Mun aikataulu koko päivälle meni uusiksi jo ennen kuin mä olin päässyt töihinkään. Kello oli varmaan juuri ja juuri seitsemän enkä mä ollut herännyt edes kunnolla kun mun puhelin soi. Mulla oli päivystysvuoro tällä viikolla ja vaikka ne olivat yleensä rauhallisia, ei tästä tullut sellaista ja mä olin jo ennen puolikahdeksaa ajamassa Ilmajoelle. Paikanpäällä mä sain kuulla enemmän tilanteesta ja soitettuani muutaman puhelun tilanteelle saatiin jonkinlainen päätös, vaikka minä ja paikalla ollut partio tiedettiin että todellinen työ oli vasta alkamassa.

    Toimistolle päästessäni mä hain ensimmäisenä niin ison mukillisen kahvia kuin mitä meidän talosta löytyi. Rasmus sattui samaan aikaan kahvihuoneeseen ja nähdessäni miehen mä kävelin tuon luo ja suljin toisen halaukseen, painaen pääni toisen rintaa vasten ja vain keskittyessäni villapaidan alta kantautuvaan sykkeeseen.
    ”Ei vissiin mikään helppo keissi?”
    ”En mä usko. Tai ku täs on viälä nii palio auki mutta lähtötilanne ei oo hyvä. Pitää kattua mihinkä asiat lähtöö etenemähän ku saarahan pölyä laaaaskeutumahan” haukotus katkaisi viimeisen sanani.
    ”No joo, mä sain Sarilta pikaisen tilannepäivityksen. Sano vaa jos tarttet apua nii kattotahan ja keksitähän jotain. Etkä sitte sooloole tällä kertaa” pehmeä suudelma painui mun päälakea vasten ja mä tiukensin otettani Rasmuksesta. Huoli, joka sillä oli musta, sai lämmön sykähtämään mun sisälläni ja mä tunsin pienen hetken verran itseni maailman onnellisimmaksi naiseksi. Tullessani taloon noin kahdeksan vuotta takaperin, mä en saattanutkaan edes arvella että mä löytäisin näiden seinien sisältä jonkun, jonka kanssa mä haluaisin rakentaa yhteisen kodin ja tulevaisuuden. Olihan mulla ollut näiden vuosien aikana muutamakin hyvä ehdokas, mutta ikinä kukaan ei tuntunut niin hyvältä kuin Rasmus. Sillä oli oma tapansa ja tyylinsä edistää asioita ja se osasi tehdä itsestään aina enemmän kaverin kuin auktoriteetin, vaikka se myös tiesi milloin sen täytyi olla vaativampi ja oikeasti auktoriteetti. Lopulta Rasmus pahoitteli että sen olisi pakko palata työpöytänsä ääreen koska sillä alkaisi joku etäkoulutus missä sen pitäisi olla paikalla heti alusta alkaen. Hieman vastahakoisesti mä irrotin otteeni toisesta ja poimin oman kahvimukini uudelleen käsiini, ennen kuin me molemmat suunnattiin omiin toimistoihimme.

    Koska mä olin aloittanut oman työpäiväni jo niin aikaisin, musta tuntui että kello ei tullut ikinä neljää ja kun se hetki tuli, tuntui enemmän kuin mahtavalta sammuttaa kaikki avonaiset ikkunat tietokoneeltani ja lopulta sammuttaa koko kone. Iltapäivästä oli onneksi tullut hyviä uutisia ihan roppakaupalla, ja mä olin onnellinen siitä että yksi tapaus, josta mä en ollut varma millään tasolla päättyi lopulta hyvin ja mä toivoin että jatko toisi molempiin tapauksiin lisää onnistumisia. Vaikka kotona käyminen ennen Hopiavuoreen suuntaamista olikin houkutteleva vaihtoehto, mä tiesin että mä saattaisin myös nukahtaa sohvalle, joten mä ajoin kaupan kautta tallille.

    Iltapäivästä tallilla oli aina hälinää, kun kaikki tulivat töiden jälkeen liikuttamaan hevosensa ja mä moikkailinkin Sonjaa, Hannahia, Vincentiä, Helloa, Noaa ja muita, jotka mua vastaan kävelivät. Mun ajatuksissa ei ollut liikuttaa kirjavaa tänään millään tavalla, sillä musta tuntui että mulla ei ollut aivokapasiteettia edes juoksuttaa tammaa vaikka senkin olisi voinut tehdä ihan vain riimulla. Kuitenkin mä hain vain harjapakin suuliin ja lähdin metsästämään kirjavaa ulkoa. Päästessäni tarhalle, mä näin että Aamu oli hakemassa Polinaa ja mä päästinkin parivaljakon ulos portista, ennen kuin mä kävin metsästämässä oman kirjavani, jonka vielä edellisenä päivänä violetti riimu oli nyt enemmänkin harmaa. Pienen suostuttelun jälkeen mä sain Paahtiksen viimein kiinni ja mä pääsin taluttamaan tammaani kohti suulia ja sielä ensitöikseni mä sidoin tamman kiinni jotta mä sain molemmat käteni käyttöön ja availtua soljet harmaa-violetista loimesta. Vaikka tarhat eivät olleet kuraiset, oli Paahtis silti onnistunut löytämään jonkin kuralammikon missä se oli saanut varusteensa hiekoitettua ihan kunnolla.

    Poimittuani jouhiharjan käteeni, löysin kuraa jopa kiinteän kaulakappaleen suojissa olevasta sään kohdalla olevasta harjasta enkä mä ollut varma halusinko mä tietää mitä tamma teki päivisin ulkona. Paahtista harjatessani mä aloin hakemaan keskustelua Aamun kanssa ja mä kyselinkin toiselta vähän tarkemmin Polinasta, vaikka musta tuntui että tähän mennessä toinen oli varmaankin saanut kertoa tammastaan jo enemmän kuin tarpeeksi. Välillä meidän puheenaiheet lipsahtivat hevosten ulkopuolelle ja mä annoinkin Aamun ohjailla keskustelua, kokeillen välillä kepillä jään pitävyyttä mutta yrittäen samalla valita sanani niin että en loukkaisi toista ja että sanavalinnat olisivat mahdollisimman neutraaleja.

    ”No mutta hei, kyllä teillä varmasti menöö jonku ajan päästä viälä vaa paremmin. Se on aina vähä sellaasta hakemista uuren hevosen kanssa mutta kyllä se siitä. Ja jos tuntuu että joskus haluaa vähä vaihtelua niin tätä saa ainaki hoitaa” taputin Paahtiksen lapaa mainitessani tammani. ”Onhan se nuaree ku Polina, mutta ei tämä mitää tee. Niklas on tätä joskus hoitanu ja se on päriänny tämän kans hianosti.” Kuin tukiakseni sanojani tammani näytti siltä kuin se olisi saanut sopivan annoksen domoa,eikä todellakaan siltä että suuliin olisi kiinnitettynä kohta kuusivuotiaaksi kääntyvä täysiverinen. Aamu lupasi harkita asiaa ja me jatkettiin keskusteluamme vielä hetken, ennen kuin Polina oli varustettuna ja ratsukko lähti kohti kenttää ja mä suuntasin hakemaan tammani loimen ja nakatessani sen Paahtiksen selkään, musta tuntui että loimi vain pölähti hiekasta ja suljettuani kaikki soljet mä yritin muistuttaa itseäni siitä että mä lakaisisin sen hiekkakilon suulin lattialta mikä sinne oli meidän jälkeen jäänyt, heti kunhan Paahtis olisi vain takaisin tarhassa ja harjapakki poissa tieltä.

    • #7852 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Jannan tarinat ovat olleet omalla tapaa surullissävytteisiä, ja ne ovat yhtä ainutlaatuisia joukossaan kuin tämäkin, mutta on myös mukavaa lukea Jannan iloisemmastakin arjesta. Rasmus on tehnyt hänestä jollain tapaa herkemmin ja avoimemman. Ennenkin Janna ollut tietysti herkkä, mutta Rasmuksen avulla hän ei ole enää niin yksin ajatuksissaan. Varmasti arkea helpottaa poikaystävä, joka tekee samaa työtä, joka ymmärtää, mistä puhutaan, ja jolle on helpompi avata omia ajatuksia työasioistakin kuin arjesta. Tarinoissa on minun mielestäni myös positiivinen säväys siitä, että Rasmus on omalla tavallaan kiinnostunut hevosista eikä nyrpistele tallilla nenäänsä.

    • #7928 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olen sanoonut ennenkin tämän, mutta Jannalla on niin rankka työ, etten kyllä pystyisi siihen. Lieviä ongelmia mäkin selvittelen omissa hommissani, mutta voin luottaa aina siihen, että joku muu hoitaa ne vakavammat. Jannalla ei oikein ole sitä jotain muuta, kun hän on se itse. Rasmus onkin varmaan korvaamaton tuki, koska ymmärtää ihan oikeasti, millaisten juttujen kanssa Janna painii. Onneksi Janna pääsee kokemaan myös onnistumisia. Onhan se ihanaa, kun pystyy auttamaan toista ja toisella menee paremmin.

      Tallilla on sitten vastassa… Kuramörkö. Miksi valkoiset hevoset löytää kaikkein oksettavimmat paikat piehtaroida? 😀 Paahtiskin on varmaan henkisesti valkoinen hevonen, vaikka onkin periaatteessa musta. Kaikki rapaläjät ne hevoset löytääkin.

  • #7875 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    18.09.2021

    Kello oli reippaasti iltapäivän puolella kun mä parkkeerasin autoni viimein Hopiavuoren pihaan. Aamu oli ollut hidas ja rauhallinen enkä mä ollut laittanut sellaista ollenkaan pahitteksi. Paahtis oli saanut oikeastaan vain lomailla siitä asti kun me oltiin tultu takaisin Pariisista joten tänään nuorikko joutuisi palaamaan takaisin ruotuun ja ennen kuin mä kävin poimimassa sen tarhasta mä kannoin varusteet suuliin ja tupla tsekkasin että mulla oli varmasti kaikki mukana ja että mä muistin vielä mihin mä olin laittanut tamman kotihuovan, enkä ratsastaisi kisahuovalla tuleviin kisoihin asti.

    Mun onnekseni Paahtis päätti antaa nätisti kiinni ja kirjavaa ei ollut edes vaikea saada pois tarhastaan. Syksy oli selkeästi nähtävissä ja aistittavissa ilmassa eikä se oikeastaan haitannut mua vaikka syksy ja talvi toisivat muutaman hankalan viikon töissä sekä eteen tulisi myös äidin kuoleman vuosipäivä. Tammikuussa äidin kuolemasta tulisi kahdeksantoista vuotta. En mä toisaalta muistanut montaakaan hetkeä niiden yhdeksän vuoden ajalta mitä äiti oli elossa, kun mulla olisi ollut oikeasti äiti. Kai äiti oli yrittänyt silloin kun mä olin syntynyt, mutta en mä tiennyt oliko se onnistunut siinä, sillä mä en ollut lukenut omia papereitani vuosiin vaikka mä tiesin että mulla oli kopiot kaikista asiakirjoista, jotka koskivat mua ja mun tilannettani. En mä tiennyt auttaisiko niiden lukeminen löytämään vastauksia kysymyksiin, joita mulla oli alkanut syntymään sen jälkeen kun me oltiin puhuttu Rasmuksen kanssa siitä millaiset tulevaisuudennäkymät meillä molemmilla, oli meidän parisuhteen osalta.

    Avatessani Paahtiksen harjapakkia mä ravistin ajatuksen pois päästäni ja yritin olla ajattelematta Katriinaa. Ei se ollut mulle muuta kuin mainintoina papereissa. Mä moikkailin Sonjaa, Eetua, Marshallia ja Niklasta sekä Aamua, jotka ilmestyivät paikalle ja keskustelut pyörivätkin alkaneessa syksyssä sekä tietenkin hevosissa ja niiden loimittamisessa sekä toiveessa siitä että hirveimmät mutakelit jäisivät välistä tänäkin vuonna. Mä näin sivusilmällä miten Marshall vilkuili mua kuin varmistaakseen että kaikki olisi varmasti hyvin. En mä tiennyt että miten mä kertoisin venäläiselle tilanteesta ja mä toivoinkin tilannetta, jossa me jouduttaisiin käymään se keskustelu, ei tulisi vaikka varma mä en siitä voinut olla. Faktaahan oli se, että varmasti siinä kohtaa kumpikaan pariskunnasta ei haluaisi olla enää kanssani missään tekemisissä ja todennäköisesti totuus saattaisi lipsahtaa muidenkin, varsinkin Eetun korviin, jolloin mä varmasti saisin pakata tammani varusteet ja koittaa löytää sille jonkin toisen paikan, vaikka mä en ollutkaan valinnut samaa reittiä kuin vanhempani.

    Kirjavan tamman ollessa varustettuna, mä muutinkin suunnitelmaani siten, että mä nousin ratsaille jo tallipihassa ja käänsin mustakärkisen turvan kohti maastopolkuja. En mä ollut varautunut maastoiluun, mutta mä toivoin että mun vaatteet olisivat tarpeeksi vain lyhyelle maastokävelylle jotta mä saisin samalla vähän nollattua päätäni, ennen kuin me palattiin takaisin Hopiavuoreen ja jatkettiin maneesiin jotta mä sain kevyesti jumppailla kirjavaa hevostani samalla kun mä kokeilin ratsastaa pari pätkää meidän tulevasta kouluradasta. Meillä olisi vajaa viikko aikaa hioa koulukoe kuntoon joten toivottavasti me saataisiin kilpailuista kivat prosentit ja onnistunut kisa alle loppukautta ajatellen.

    Lomailu oli selkeästi tehnyt Paahtikselle hyvää ja tamma liikkuikin aktiivisesti ja mielellään eteen, vaikka se olikin ehkä vähän jäykkä ja hidas pitkän loman jäljiltä. Kuitenkin laskeutuessani mustasta satulasta mun fiilis oli paljon parempi kuin satulaan noustessa ja Paahtis saikin isot rapsutukset, ennen kuin me palattiin takaisin suuliin ja mä aloin hoitamaan kirjavaa hevosta sellaiseen kuntoon että mä saatoin palauttaa sen takaisin ulos.

    • #7877 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Aluksi en tajunnut varsinaisesti että mihin Janna viittaa tuossa toiseksi viimeisessä kappaleessa. Kun ne vauvajutut on olleet esillä toisaalla, niin kuvittelin jotenkin että se miettisi niitä ja ihmettelin kovin että mitä varten Niklas ja Marsh eivät sen paljastumisen jälkeen puhuisi Jannalle. Niin tämä teksti tuntui herättävän enemmän kysymyksiä kuin mihin antoi vastauksia.

      Mutta hei, eihän kyse ollut vauvasta ollenkaan, kun luin tarkemmin ja ajatuksen kanssa tuon! Kannattaa kato lukea uudet tekstit aamukähmässä ja sitten miettiä koko päivä että mitä varten se nyt tuollaista. Tai sitten minä olen vieläkin niin järkyttynyt niistä Jannan vauvahaaveista. Mutta joo, olihan tuo nyt ihan looginen, että ensin tulee mieleen syksy ja talvi ja sitten äidin kuolinpäivä ja sitten ei välttämättä mennä niihin oma-vauva-ajatuksiin vaan siihen, että muut tallilla saa tietää millaisia vanhemmat oli.

      Jos Janna seisoisi tuossa edessä, niin minä luultavasti sanoisin, että hei ketä muka kiinnostaa jonkun toisen vanhemmat ja eihän vanhempien perusteella nyt voi ketään tuomita, haloo, vähän järkeä nyt tähän. Ja samalla onnellisesti unohtaisin, että Janna on joutunut näistä vanhemmistaan kärsimään enempi-vähempi koko elämänsä. Jannaan todellakin on (lähes) koko elämän ajan lyöty tietty leima vanhempien takia ja tämmöinen pelko on tosi ymmärrettävä, oli siinä järkeä tai ei.

      Niklasta tai Marshallia en kyllä näe kumpaakaan niin ahdasmielisenä että välittäisivät tästä, mutta Eetua onkin hyvä miettiä. Sen mielipiteistä eli ehdottoman, täydellisen, ylikäymättömän vihamielisestä suhtautumisesta huumeisiin onkin ollut jo puhetta. Jos tieto Jannan vanhemmista kantautuu Eetulle asti, jostain syystä, niin näkeekö Eetu sen ohitse ettei Janna ole vanhemmistaan huolimatta mikään nisti? Vai heilahtaako leimakirves saman tien? Kas siinä pulmaa kerrakseen.

      Jahas, tästä kommentista katosi punainen lanka jo aikoja sitten, kunhan vain tuuttaan ulos mitä ajatuksia teksti nyt sattui herättämään…

    • #7930 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jannaa kalvaa selkeästi enemmän äidin teot kuin äidin kuolema. Mä en nimittäin itse tunnista tätä vuosipäivähässäkkää. Esimerkiksi mun isän kuolemasta on nyt kymmenisen vuotta, enkä edes muistaisi sen vuosipäivää, ellei se olisi ollut jus vähän ennen mun ylppäreitä niin että kukaan ei kehdannut tulla juhliin ja mulle oltiin vihaisia kun pidin ne ja lähdin Provinssirokkiinkin. Iskä oli mulle tärkeä, mutta aloin välillä epäillä, onko mussa jokin vika kun en murehdi moisia vuosittain, vaan vain välillä mielessä käy että voisipa kertoa/näyttää/kannella iskälle. Jos kokisin mun kuolleen vanhemman pilanneen mun mahdollisuudet, kohdelleen mua kaltoin tai muuten tehneen mua kohtaan anteeksiantamattoman väärin, ehkä mäkin silloin ajattelisin asiaa enemmän, varsinkin just siinä tilanteessa jossa Janna Rasmuksen kanssa on. Jannan äiti on kuitenkin mulle tavallaan mysteeri. Mitä niin kamalaa on kertomatta, että se on oleellista omaa parisuhdetta rakennettaessa? Ehkä Janna pelkää, että jos saisi lapsen, toimisi niin kuin äitinsä. Se voisi pelottaa muakin Jannan tilanteessa, mutta samalla tietäisin, että se on ihan keksitty pelko ja huuhaa-ajatus, vaikka se kuinka tuntuisi musta todelliselta uhalta. Sekä Janna että minä ollaan niin empaattisia, että jos meillä olisi lapset (tai silloin kun meillä on parisuhde), me yritetään parhaamme. Lisäksi Janna on tosi vahva henkisesti.

      Olisin voinut kirjoittaa tähän myös saman kuin Sonja: mitä sitten, jos mun tallikaveri kertoisi mulle tuollaisista vanhemmista? Kehittelin kuitenkin tätä ajatusta vielä pidemmälle. En mä tuomitsisi Jannaa, eivätkä Niklas, Marshall tai ylipäätään kukaan normaali aikuinen. Sitten meillä on sellaisia kuin Eira, jotka eivät välttämättä tarkoita pahaa, mutta möläyttelevät niin typeriä kysymyksiä ja kommentteja moisia juttuja kuullessaan, että se sattuisi. Toisaalla meillä on vielä suoranaisen ilkeät ihmiset, jotka näkevät toisessa heikon kohdan ja tarttuvat siihen puhtaasti sen takia, että nauttivat toisten rääkkäämisestä. Maailma ei ole sellainen kuin mä ja mun kaverit: mun maailmani on, koska mun korkeimpia arvoja on kiltteys ja olen valinnut kavereiksi kaikki kilteimmät. Aloin miettiä sitä, miten esimerkiksi yläaste on julma paikka. Ei siellä ollut merkitystä, vaikka mun kaverit olivat kilttejä niin kuin minäkin, kun ulkopuolelta tuli niin paljon kaikkea kamalaa kommenttia. Luulin itsekin pitkälle aikuisikään asti, että mussa on jotain tosi pahasti vialla ja mua ei voi lukea edes samaan ihmislajiin muiden kanssa. Totta kai Jannan tausta on ollut yläasteen kaltaisissa paikoissa muiden maalitettavana. Tietenkin se jättää jäljet. Munkin yläasteesta on miljoona vuotta aikaa, ja silti joskus kaupassa pelkään esimerkiksi ärsyttäväni muita valitsemalla tomaatteja liian kauan.

      Janna on usein mulle vaikeasti samastuttava hahmo, mutta tämä teksti jotenkin avasi häntä ja sai minut pohtimaan häntä enemmän. Janna EI ole vaikeasti samastuttava hahmo. Jannan kertojaääneen vain sekoittuvat hänen kokemuksensa niin kuin oikealla ihmisellä. Olen tainnut unohtaa, että Janna EI kerro tarinassaan absoluuttisia faktoja ympäristöstään ja tapahtumista, vaan oman kokemuksensa, omat pelkonsa ja omat luulonsa. Ihminen näkee itsensä ja maailman tosi vääristyneesti, ja kokemuksethan ne ovat, jotka havaintoja vääristävät.

      **

      Sonjan kommentti Eetusta on muuten mielenkiintoinen. Mä tiedän, miten Eetu toimisi, jos kuulisi Jannan koko elämäntarinan äiteineen kaikkineen. Nyt meinaan haljeta uteliaisuudesta, millaiseksi olen Eetun lukijan mielestä kirjoittanut, eli miten se tämän asian ajattelisi annetun tiedon varassa. 😀

  • #7959 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    23-25.09.2021

    Mä olin lopettanut työpäiväni jo joskus yhden aikaan jotta mulla oli varmasti aikaa käydä kotona vaihtamassa vaatteet sekä syömässä jotain ennen kuin oli aika suunnata Hopiavuoreen. Me oltiin sovittu Marshallin kanssa jotta me jaetaan kyyti kisoihin sillä meidän startit menisivät samoina päivinä vaikka me kisattiinkin Paahtiksen kanssa vain nuorten helppo sen sijaan että me oltaisiin kisattu toisia vastaan helpossa luokassa.

    Paahtis oli onneksi jättänyt tällä kertaa piehtaroimatta missään hirveissä kuralammikoissa joten tamma oli jaloistaan suhteellisen siisti kun aloin harjaamaa sitä päästyämme suuliin ja saatuani riisuttua sen violetin sadeloimen. Jossain kohtaa myös Marshall ja Barnum saapuivat suuliin ja hoidimme yhdessä ratsumme loppuun sekä kuljetuskuntoon ennen kuin mun oli aika käydä peruuttamassa autoni trailerini eteen sekä ajamaan yhdistelmän eteenpäin. Lopulta me pystyttiin pakkaamaan tavarat mun autoon ja lopulta me saatettiin pakata myös ratsut autoon ja me oltiin valmiita lähtemään kohti Storywoodsia. Niklas oli myös ilmestynyt jostain paikalle joten kunhan kaikki olivat vain mun autossani, me päästiin lähtemään.

    Kisapaikalla meillä oli ehkä vähän reilustikin aikaa joten me käytiin hetken kiertelemässä kisa-alueella ennen kuin oli aika purkaa hevoset ja auttaa Marshallia laittamaan Barnum kuntoon sekä verryttelemään oria. Mä kerkesin hetken seurata ratsukon verryttelyä, ennen kuin munkin oli aika laittaa Paahtis kuntoon ja liittyä verryttelijöiden seuraan. Meille nämä kisat eivät Paahtiksen kanssa olleet oikeastaan muuta kuin hyvän mielen kilpailut ja mä olin lähtenyt toisaalta aika soitellen sotaan koko kisoihin joten kunhan me vain päästäisiin edes kaksi kolmesta osakokeesta lävitse, me oltaisiin voitettu.

    Meidän koulukoe oli yllättävän tasainen ja Paahtis tuntui liikkuvan todella hyvin. Ihan täysin ilman rikkoja me ei kuitenkaan selvitty kouluradasta ja lopulliset prosentit meillä jäikin alle 70 kun paperiin oli kirjattu tulokseksi 68,889 %. Virhepisteinä tulos toi meille niitä 31,11. Marshall ja Barnum olivat keränneet itselleen tulokseksi 66,250 % ja näillä tuloksilla meidän oli hyvä lähteä seuraavan kilpailupäivään. Koska kilpailut olivat näin lähellä, pääsivät ratsut omiin karsinoihinsa nukkumaan yöksi ja mä pidin perjantaina etäpäivän ennen kuin oli aika pakata ratsut taas autoon ja suunnata maastoesteille.

    Maastoesteet eivät olleet tänään meille omin laji, sillä kirjava keräili itselleen 41,2 virhepistettä maastosta, tuoden meidän kokonaisvirhepiste määrän 72,31… Tietenkin kisakausi olisi ollut mukavampaa päättää hieman parempaan tulokseen, mutta meillä oli vielä yksi päivä sekä osakoe aikaa parantaa meidän tulostamme. Rataesteillä Paahtis tekikin sitten ihan super suorituksen ja piti kaikki puomit kannattimillaan joten meidän virhepistesaalis ei ainakaan enää kasvanut, mutta siltikään ei saatu tuotua ruusuketta kotiin näistä kisoista. Sen sijaan Barnumin suitsiin oli kiinnitetty ruusuke, ja mä onnittelinkin Marshallia luokan voitosta, ennen kuin me pakattin ratsut autoon ja suunnattiin kotiin odottamaan seuraavaa seikkailua, joka olisi edessä parin viikon päässä kun suuntaisimme Hankalaan Atwaterin jousiammuntakilpailuihin.

    • #7972 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No niin nyt se ihme tapahtui ja näimme (melkein) valkoisen hevosen tulevan puhtaana tarhasta. 😀 Ja juuri oikealla hetkellä, kun kisoihin lähdön aikaan. Nyt kannattaisi Jannan lotota. 😀

      Taas ihailen myös sitä, miten Janna suhtautuu Paahtiksen suoritukseen. Oli tulos sitten omaa tasoa, parempi tai alle. Janna ei suuria tunteile ja suotta hevosta säikyttele. Seuraavaa koitosta kohti vain, ja tästä lukijastahan kivaa on kun seuraava koitos sattuu olemaan tätä Jannan ja Paahtiksen uutta aluevaltausta, ratsujousiammuntaa!

  • #8097 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Aihkian kisamatka oli ollut omalla tavallaan kokemus, sillä aamupahoinvointi ei ollut helpottanut reissussa olemista, mutta onneksi sen kanssa oltiin pärjätty ja Marshall oli ollut ihanan ymmärtäväinen siitä, miksi me jouduttiin välillä pysähtyä vähän useamminkin. Vaikka ensimmäinen kuukausi raskautta oli ollut hankala aamupahoinvoinnin vuoksi, mä olin kuitenkin kiitollinen siitä, että mulla oli sellaisia ihmisiä ympärilläni, jotka jaksoivat kannustaa mua mun tuskailustani huolimatta ja että Sari oli ollut ymmärtäväinen ja mä sain tehdä puolikasta työpäivää siihen asti että mun aamupahoinvointini hellittäisi. Tokihan me oltiin sovittu Sarin kanssa että mä en tekisi enää kuin vain sellaisia asiakastapaamisia, joissa tilanteita tyyliin vain seurattiin ja mahdollisuudet sille, että jotain tapahtuisi olisi mahdollisimman pienet. Mua harmitti että mä en voisi tehdä sitä osaa työstäni mistä mä nautin mutta mä myös ymmärsin että Sari halusi varmistaa että mitään ei voisi tapahtua sikiölle.

    Kisat Aihkiassa eivät olleet menneet kovinkaan hyvin, mutta se oli toisaalta ehkä ihan ymmärrettävää koska mun ajatukset olivat olleet viime aikoina ihan muualla kuin harjoittelussa. Meidän kisakausi olisi päättymässä ensi viikolla Auburnin kartanolla järjestettävään Kalla Cup:iin ja todennäköisesti kirjava pääsisi seuraavan kerran kisaradoille vasta 2023 tai 2024, riippuen milloin mä itse olisin sellaisessa kunnossa jotta mä voisin ratsastaa kisoissa. Tokihan silloin pitäisi miettiä lapsen hoito ja muut sellaiset asiat, mutta ne olisivat vasta joskus myöhemmin edessä tulevia asioita ja sitä ennen olisi vielä paljon sellaista tulossa mistä mulla ei ollut vielä edes mitään tietoakaan.

    Aihkian kisoista oli nyt kolme viikkoa ja mä olin kerennyt käymään sen jälkeen myös kolmasti juttelemassa Mirkan kanssa. Me oltiin päästy juttelemaan jo vähän mun nuoruudestani ja siitä mitä sielä oli tapahtunut ja miten ne tapahtumat vaikuttivat mun elämään silloin ja vielä myöhemminkin kun mä olin nuori aikuinen ja jopa mun aikuisuuteen. Jotkin pienet asiat ja lukot olivat jo alkaneet aukeamaan, ja mä olin myös itse ymmärtänyt miten jotkin asiat mitkä mä olin kai itse painanut johonkin mieleni sopukoihin ja uskotellut itselleni että ne eivät olleet tapahtuneet. Monesti tapaamiset Mirkan kanssa oli aiheuttanut viikonlopun yli venyneitä pohdintoja, mutta samalla ne olivat myös helpottaneet asioita ja jotenkin tehneet mun olostani kevyempää. Tokihan me oltiin puhuttu myös tulevasta ja siitä että miten mä ajattelin tiettyjen, menneessä tapahtuneiden asioiden vaikuttavan mun tulevaisuuteen ja siihen että millaisena äitinä mä näin itseni.

    Seuraava tapaaminen Mirkan kanssa olisi vain parin päivän päästä ja jostain syystä mä aloin miettimään aiheita, jotka meillä varmasti olisi pöydällä silloin kun me nähtäisiin. Mä annoin harjan liukua Paahtiksen mudan harmauttamien jouhien lävitse. Vaikka mä olin miten harjannut ja selvittänyt tammani häntää päivittäin, sieltä tuntui edelleen tipahtelevan pieniä mutapaakkuja suulin lattialle. Mä kuulin lähestyvien askeleiden äänen ja nostaessani katseeni tammani hännästä, mä huomasin tulijan olevan Aamu. Moikattuani ohikulkenutta blondia mä palasin takaisin viimeisten takkujen ja mutapaakkien pariin, kunnes Paahtiksen häntä oli ainakin tältä kierrokselta selvitettynä ja mä saatoin siirtyä harjaamaan kirjavani muuten.

    Nuori tamma vain lepuutti tyytyväisen oloisena toista takastaan mun harjatessani kirjavaa karvaa järjestelmällisesti niskasta alaspäin. Antaessani harjan liukua sileällä karvalla, mä tutkin samalla tammaani muutenkin. Vaikka mulla ei ollut hirveää kokemusta täysiverisistä mun silmääni Paahtis näytti ihan hyvältä ollakseen nuori ratsuhevonen. Tokikaan mä en ollut täysin varma, olisiko se saanut olla ehkä vähän paremmin ruoka-aikaan kotona, mutta ainakaan vielä tamma ei näyttänyt ihan liian kuivakalta joten täytyisi varmaan seurata miten se muuttuisi talven ja treenien loppumisen suhteen, vaikka varmasti se tulisi ainakin suurimman osan lihaksistaan tiputtamaan siinä kohtaa kun aktiivinen treenaaminen loppuisi ja vaihtuisi vain juoksuttamiseen sekä maasta käsin kävelyreissuihin.

    Meidän pitkäksi valahtaneen harjaushetken aikana myös Hannah sekä Jumiksi muistelemani nainen saapuivat tallille. Viimeisten kuukausien aikana tallille oli saapunut useampikin uusi yksityinen ja vaikka hevoset alkoivat olemaan ulkonäöllisesti tuttuja, en ollut kerennyt tutustumaan vielä sen paremmin noiden omistajiin. Pitkällisen puunaustuokion päätteeksi oli aika tipauttaa viimeinenkin harja tamman pakkiin ja suuntasin satulahuoneeseen hakemaan Paahtiksen varusteita sekä omia varusteitani. Viimeisen kuukauden aikana jotenkin automaattisesti olin tarttunut myös kaapissani olevaan turvaliiviin, vetäen sen päälleni aina kun olin nousemassa Paahtiksen selkään, vaikka ennemmin olin käyttänyt sitä vain hypätessä tai kilpailuissa. Tokikaan mä en ollut tutkinut että miten hyvin se suojaisi sellaisessa tilanteessa, jossa potku kohdistuisi suoraan mahaan. Naksauttaessani kypäräni lukkoa kiinni, mä yritin ravistaa ajatukset pois mielestäni ja keskityin vain edessä olevaan koulutreeniin.

    Maneesi oli vielä tyhjä taluttaessani Paahtiksen sinne, mutta epäilin saavamme pian seuraa joten kiristettyäni vyötä vielä pari reikää ja laskettuani jalustimet otin tamman ohjat hentoiselle tuntumalle, antaen niiden kuitenkin olla vielä mahdollisimman pitkät. Koulukoe, jonka tulisimme Auburnissa ratsastamaan, oli meille jo tuttu menneeltä kaudelta, joten sen sijaan että hioisin koko ohjelmaa, tarkoituksena oli keskittyä vain muutamaan osaan koko kouluradassa. Hiljalleen lähdin verryttelemään kirjavaa ratsuani ja Paahtis tuntui vastaavan apuihini reippaasti. Jossain kohtaa maneesin ovelta kuului vislaus, ja maneesiin astelivatkin peräkanaa Aamu ja Polina sekä Hannah ja Konna. Siirsin oman ratsuni käyntiin siksi aikaa jotta toiset pääsivät omien ratsujensa selkään ja pienten välikäyntien jälkeen olikin aika siirtyä töihin.

    Tehtävä toisensa jälkeen tuntui sujuvan tänään kuin tanssi ja vaikka alkuun Paahtis meinasikin lähteä esittelemään vähän omia liikkeitään, nuoren sai silti kuuntelemaan apuja helposti ja se alkoi noudattamaan pyyntöjäni. Koska tammalla oli näin hyvä suorittamis moodi päällä, vain muutama toisto sai riittää per tehtävä, ennen kuin annoin tamman ravata puolipitkällä ohjalla ja venyttää itseään eteen ja alas. Siirtäessäni Paahtiksen lopulta käyntiin mä loin katseen muihin ratsukoihin ja niiden menoon pieneksi hetkeksi, ennen kuin oli aika kääntää kirjava ratsuni kaartoon ja laskeutua alas tamman selästä. Vislattuani merkiksi aukenevasta ovesta, mä avasin maneesin ovea sen verran että sain talutettua ratsuni ulos maneesista ja oven sulkeuduttua takanamme palasimme yhtä matkaa suuliin.

    Kunhan olin saanut riisuttua Paahtiksen suitset ja vaihdettua sen tamman violettiin riimuun, poimin harjapakista pari heppanamia, joilla kiitin vielä nuorikkoani hienosti menneestä treenistä. Paahtiksen ollessa hoidettuna se pääsi vielä muutamaksi tunniksi nauttimaan tarhailusta. Niputtaessani suitsia palauttaakseni ne tamman kaappiin kuulin miten satulahuoneen ovi narahti tutulla tavallaan ja kurkatessani kuka saapui paikalle, huomasin Sonjankin löytäneen tiensä Hopiavuoreen. Moikattuani toista en voinut olla kysymättä millaiseen päätökseen tuo oli tullut Paris Sim Dressage Weekin kanssa ja millaisella mielellä tuo olisi reissuun lähdössä.

    • #8099 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tämä kertoo tosi paljon taas Jannasta ja hänen tilanteestaan. Ja se on kiva, koska Jannalle tuntuu kuuluvan hyvää, aamupahoinvoinnista huolimatta! Tosi hienoa, että hän on todellakin lähtenyt selvittämään päänsisäisiä asioitaan asiantuntijan avulla. Jannan elämä on ollut kaikkea muuta kuin helppoa ja se väistämättä näkyy. Onhan se näkynyt ennemminkin, vaikkei Janna siitä tallilla todellakaan huutele – kaikkea muuta! – mutta äitiys nostaa ihan varmasti pintaan kaikenlaista vanhaa kuonaa sieltä aivojen kätköistä. Hyvä ettei tätä tarvitse käsitellä yksin, Janna on fiksu siinä asiassa.

      Ja ihanasti olet ottanut mukaan noita uusia tulokkaita tähän tekstiin! Siitä se lähtee, uusien naamojen sopeutuminen Hopiavuoreen.

    • #8175 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä on juttuja, joista tykkäsin. Osa on samoja, kuin aikaisemmissa tarinoissa.
      — Janna on niin ihanan ymmärtäväinen aina Paahtista kohtaan. Myös silloin, kun kisat eivät mene putkeen. Ennen syynä on ollut varmaan Paahtiksen nuori ikä, mutta nyt pääsyy on muuttunut. Silti lempeä asenne säilyy.
      — Olet leiponut tarinaan meidän uusia kasvojamme. Kaikille kirjoittajille tulee ihan tosi hyvä mieli siitä, että muut osoittavat kiinnostusta uusia kavereita ja hahmoja kohtaan. Vaikka uusista on vaikeaa kirjoittaa aluksi, koska hahmoja ei vielä tunne, olet viitsinyt silti mainita heidät ja Janna kommentoi heitä ajatuksissaan!
      — Myös pidempään käyneet saavat mainintoja. Marshall on nyt jo melko helppo ottaa mukaan, koska te kirjoittajat olette rakentaneet näille oikein kunnon ihmissuhteen ja Marshall on aika kiinteä osa Jannan tarinaa. Aamun ja Hannahin kanssa puolestaan on nähtävä erityinen vaiva vielä tässä vaiheessa, jotta heidät saa Jannan tarinaan, ja viitsit silti.
      — Lopetus on niin toiveikas! Nyt sujuu!

  • #8194 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    14-17.11.2021

    Mä olin nähnyt ilmoituksen isäinpäiväkisoista, joissa järjestettiin perinteisten este- ja koululuokkien lisäksi isäralli luokka. Tutustuttuani luokkaan vähän paremmin, mä päätin kokeilla kepillä jäätä ja mä lähetin linkin kutsuun Rasmukselle ja ehdotin miehelle että jos tuo osallistuisi isäralli luokkaan Paahtiksella. Olihan Rasmuksella mennyt hetki sulatella ajatusta, mutta illalla kun tuo oli tullut töistä kotiin oli mies ilmoitti että voisi lähteä kokeilemaan luokkaa Paahtiksella. Aikaa valmistautumiselle ei ollut hirveästi, mutta onneksi luokan pääasiallinen askellaji oli käynti, joten siinä mielessä luokassa ei ollut hirveästi ongelmia.

    Rasmus kävikin aina muutaman kerran viikossa mun kanssa tallilla ja mies sai harjoitella alkuun mun taluttamana ja sitten omatoimisesti ratsastaen Paahtiksen kanssa tamman alkukäyntien ajan ja lopulta sitten Rasmus pääsi kokeilemaan vähän raviakin jotta myös se sujuisi sitten kisapäivänä.

    Mua ilahdutti nähdä Aamun nimi osallistujalistalla, sillä Marshall oli kertonut mulle että nuori oli tehnyt reippaasti töitä tammansa kanssa vaikka Polina ei ollutkaan aina se helpoin ratsastettava. Eiran nimi oli myös yllätys osallistujalistoilla, ja mä toivoinkin että molempien radat sujuisivat hyvin. Mulle ja Paahtikselle kisat olivat vain ratatreenit ennen Kalla Cupia joten mulla ei ollut kovinkaan suuria odotuksia meidän radoille ja mä asetin riman niin matalalle että jos me nyt selvitttäisiin radoista hylkäämättä lävitse olisi jo meille voitto. Odotuksettomuudesta huolimatta voitto oli mulle täysi yllätys koululuokassa sekä se, miltä Paahtis oli tuntunut radalta, sai mut kokemaan oloni luottavaiseksi tulevaa osakilpailua ajatellen. Meidän esterata ei ollut kovinkaan taidokas esitys joten me jäätiin sen osalta viimeiseksi.

    Kisapäivän viimeisenä luokkana oli sitten isäralli ja Rasmuksen vuoro päästä kokeilemaan taitojaan. Pikkupakkanen sai Paahtiksen hieman pörheämmäksi joten Rasmus ei ehkä uskaltanut ratsastaa tammalla samalla tavalla kuin kotona tutussa maneesissa. Mä olin silti todella ylpeä siitä että se oli uskaltanut edes lähteä kisoihin kokeilemaan vaikka se ei ollutkaan ratsastanut kovinkaan pitkään, saati paljoa. Vaikka mies ei menestynytkään kokeilussaan, oli Rasmus silti innoissaan siitä että tuo oli uskaltanut edes kokeilemaan ja että homma oli ollut hauskaa kaikesta huolimatta.

    Kalla Cup viikon Paahtis sai pitää vähän vapaampaa ja maanantaina mä juoksutin tamman ja tiistaina se sai pitää vapaata. Keskiviikkona mä viestittelin Marshallin kanssa ja me sovittiin yhteisestä maastosta valmistelevana treeninä viikonlopun Kalla Cupia ajatellen sillä seuraavana päivänä aika menisi valmistautumassa matkustukseen sekä itse ajomatkaan Auburnin kartanolle. Siitä asti kun me oltiin alettu Mirkan kanssa käymään mun vanhempisuhteita lävitse, mä olin miettinyt sitä että uskaltaisinko mä ottaa yhteyden isään ja selvittää että onko se oikeasti muuttunut menneiden vuosien aikana.

    ”Onko kaikki okei?” Marshall kysyi taluttaessaan Barnumin tallipihalle.
    ”Joo. Vähä vaa meinaa aamupahoonvointi viälä vierä voimia…”
    ”Me pärjätään kyllä jos sä haluat jäädä tänne ja treenata vaikka maneesissa tai kentällä.”
    ”Kyllä mä pärijään. Pahimmat tunnit on jo ohitte. Mennähän vaa ennen ku hevooset heremostuu.”

    Me annettiin ratsujemme kävellä hetken ennen kuin musta tuntui että me oltiin tarpeeksi kaukana Hopiavuoresta, mä kiinnitin Marshallin huomion itseeni.
    ”Mä oon käyny ny kuukauren verran juttelemas yhyren Mirkan kans ja me ollahan käyty lävitte mun lapsuutta ja nuaruutta. Minähä… minähä en oo nähäny isää melekeen kahteenkymmenehe vuatehe. Isä… Isä on kyllä ollu muhun yhteyressä vuasien aikana ja vasta kuukausi sitte minä tosiaan otin siihen sitte yhteyttä itte.”
    ”Onko isäsi vastannut mitään siihen viestiisi?”
    ”Kyllähän se vastas. Olihan se yllättyny uutisesta ja sanoo taas kerran että se haluaas tavata, mutta en minä oo sille sitte mitää enää vastannu. Tai siis ku kai mun olis paras vaa tavata se, mutta en minä tiärä uskallanko minä…”
    ”Helpottaisko sua jos mä tulisin sun kaveriksi? Mietittäisiin joku sellainen turvallinen paikka, josta olisi tarvittaessa helppo lähteä pois jos tilanne menee sellaiseksi että siitä on pakko päästä pois?”
    ”En… en minä voi sulta sellaasta vaatia. Kyllähän… Kyllähän mun ny pitääs ittekki päriätä siinä ku minoon kuitenki aikuune ihimine. Ja muutenki oonhan minä ny tottunu tuallaasiin tilanteisihin töis” näpertelin Paahtiksen kumi-nahka ohjien lukkoa sormissani.

    ”Et sinä mitään vaadi vaan mä tarjoan sulle apua. Tuo on kuitenkin ihan erilainen tilanne kuin mikä sulla on töissä, sillä nyt kyseessä on sulle tuttu ihminen. Sitä paitsi jonkin muun ajatteleminen voisi olla kyllä ihan tarpeen ainakin siihen asti että Niklas tulee kotiin.” Mä olin aistivinani Marshallin äänestä pientä alavireisyyttä.
    ”Koska Niklas tuloo takaasi?”
    ”Sen pitäisi tulla loppuviikosta. Toki siis jos olotila sallii.”
    ”Okei. Toivottavasti sen olotila sallii kotiatulon ja ainahan se voi tulla meille jos ei mitää muuta keksi. Siälähän minä oon kotona päivät pitkät nii ei tarttis kummankaan olla yksi. Mutta jos sinä oot oikiasti sitä miältä että sinä viittiisit mun kans lähtiä niin ehkä mä sitten voisin kattua jos mä saisin sovittua jonku aijan ja paikan sille tapaamiselle. Sitte vaa saaki toivua parasta jotta se olis oikiasti päässy erohon kaikesta siitä mitä se veti.”

    Me puhuttiin vielä hetki Marshallin kanssa erilaisista aiheista, pääasiassa siitä kuinka molemmilla oli tiedossa mahdollinen apukäsi hevosten kanssa. Marshall paljasti että tuon ehdokas olisi lähdössä mukaan Kallaan kun taas itse paljastin miettiväni että mistä tietäisin olisiko Kristian sopiva ehdokas Paahtiksen vuokraajaksi. Kuullessaan mitä kautta toinen oli oppinut Paahtiksesta, Marshall lupasi haastatella Niklasta asiasta ja selvitellä vähän lisää siitä että millainen tyyppi olisi kyseessä. Mä kyllä yritin vakuutella että tarvetta sille ei olisi ja että ehkä mä saisin haastateltua toista vielä vähän ennen kuin se tulisi katsomaan tammaa Kallan jälkeisellä viikolla. Marshall vakuutti minulle että kaikki menisi varmasti hyvin ja että jos tuo tai serkkunsa vain kerkeäisi voisivat he tulla vähän katsomaan miltä meno näyttäisi ja kertoa oman mielipiteensä asiasta. Mä kiitin Marshallia tarjouksesta ja lupasin ilmoitella milloin kumpikin tapaamisista olisi tapahtumassa. Samaan aikaan ratsujen turvat kääntyivät viimeiselle tie osuudelle ennen Hopiavuoren pihaa ja pysäyttäessäni kirjavan tammani tallin pihaan, mun olo tuntui hieman helpottuneemmalta, vaikka musta tuntuikin että mä vyörytin ihan liikaa omia ongelmiani Marshallin niskaan.

    Taluttaessamme ratsumme suuliin puheenaiheet siirtyivät niihin perinteisiin tallilla puhuttaviin aiheisiin ja vaikka mun ajatukset olivatkin paljon raskaimmissa aiheissa, tuntui silti ihan mukavalta jutella niin kisasuunnitelmista kuin ihan vain eri ratsujen eroista samalla kun kaikki joko riisuivat tai varustivat ratsujaan.

    ”Se on kyllä todella upea hevonen!” mun oli pakko kehua mustaa, hieman köyrypäistä tammaa joka oli yksi Hopiavuoren uusimmista yksityisistä.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 viikko, 2 päivää sitten  Janna H.
    • #8196 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Onnittelut Jannalle ja Paahtikselle menestyksestä! On kivaa, että heillä meni nyt hyvin. Janna on kuitenkin ahkerasti sen kanssa treenannut ja tehnyt kaikkea, niin on aika mukavaa että se tuottaa tulosta. Hatunnosto myös Rasmukselle, joka uskalsi suhteellisen pienellä kokemuksella heittäytyä ja lähteä kisoihin mukaan – ja että hänelle jäi jopa positiivinen fiilis siitä! Nyt odotellaan milloin Rasmus tahtoo oman hepan… 😀

      Onneksi Jannalla on Marshall jolle voi puhua. Marshall on kuitenkin niin järkevä, ja vaikkakin osaa olla myös hiukan jähmeä niin kuitenkin hyväsydäminen ja avulias. En ihmettele, miksi Janna kokee hänen läheisyytensä niin miellyttäväksi ja turvalliseksi että uskaltaa puhua monistakin aiheista.
      Niin ja Jannan murre, ai vitsit. Koska en tiedä murteista mitään, niin uskon että se on just eikä melkeen. Oon vähän kateellinen teille jotka murteita osaatte niin hyvin kirjoittaa, missä sitä oikein opetetaan…. :DD

      Olipa myös mukava veto, kun otit huomioon Agitan. Noinkin yksinkertaisella noteerauksella on oikeasti tosi iso merkitys tällaisella yhteisöllisellä tarinatallilla. Sitä kautta ne muut hahmot, ja heidän hevosensa kun tulevat aidoiksi ja osaksi yhteistä, isoa tarinaa.

      Jos et halua mitään vinkkiä siitä, miten tekstistäsi saisi entistäkin sujuvampaa, niin jätä lukeminen tähän.
      Alla pieni pätkä tarinan ensimmäisestä kappaleesta;
      Mä olin nähnyt…. Tutustuttuani luokkaan vähän paremmin, mä päätin kokeilla … mä lähetin linkin kutsuun Rasmukselle…
      ”Mä” sanaa on käytetty aika paljon, ja se esiintyy ihan tarinan läpi. Koska olen sen verran paljon tarinoitasi myös muualla lukenut niin tiedän että se on ainakin osittain tyylivalinta, eikä oikeasti siis ole mitenkään iso juttu. Mutta huomaan itse kuormittuvani jos jokin sama sana toistuu useita kertoja, etenkin jos sama lause toimisi myös ilman sitä. Pääasiassa ”minua” ei tarvittaisi selventämään kuka tekee mitäkin, kun tarinaa kerrot Jannan näkökulmasta kuitenkin. Joissain tilanteissa se on toki tarpeellinen ja hyvä ikäänkuin alleviivaamaan ja vahvistamaan että juuri minä teen nyt näin. Mutta kuten sanottu – no big deal, ei ole vakavaa, mutten vain malttanut olla sanomatta.. 🙇

    • #8197 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Se on tämä ~neliännes vuasisaran elämänkoulu minkä sen on opettanu vaikkaki en minä sitä kirjoottaa osaa ku en oo tottunu siihen että saan käyttää sitä kirjoittaessa niin joudun monesti kirjoittamaan kaikki vuorosanat kahteen tai kolmeenkin kertaan kun aina ne tulee murteetta…

      Oon itte asiassa huomannut saman asian, mutta toisaalta myös jättänyt sen huomiotta kun IRL fiilikset on ollut pitkään jo tosi ”meh” niin oon vaan sitten puskenut tarinaa ulos laadusta huolimatta ja yrittänyt vältellä blokkia ja sen syntymistä. Täytyy yrittää pitää tuo fakta mielessä nyt kun jatkaa tuota tarinalistaa eteenpäin.

  • #8223 Vastaus

    Kristian
    Osallistuja

    24.11.2021

    Miulla oli menny pari päivää – tai no oikeastaan koko viikonloppu – siihen että mie sain päätettyä miten toimia. Lopulta mie tulin siihen lopputulemaan että ilman yrittämistä ei voi ainakaan epäonnistua ja luonnosteltuani viestin noin viiteen otteeseen mie päädyin painamaan lähetystä merkkaavaa nuolta ja sitten olikin enää edessä vain odottelu. Onneksi luennot ja käytännön harjoitteet pitivät miut kiireisenä aina siihen asti että päivässä tuli ruokatauko vastaan. Vasta silloin oli oikeastaan ensimmäinen sellainen kunnon hetki kun mie saatoin ottaa puhelimen esiin ja katsoa että oliko miun viestiin vastattu mitään ja yllättäen mie näinkin vastauksen.

    Kuulemma miun esittely oli kuulostanut ihan hyvältä ja Jannaksi muistelema nainen kyselikin miulta vielä muutaman jutun, joihin yritin vastata parhaani mukaan ennen kuin mie lähetin viestin. Niklas oli myös pyytänyt jos tuo voisi saada jotain tilannetiedotusta siitä että miten homma etenisi tässä asiassa. Mie naputtelin myös tuolle pikaisen viestin kertoen että ainakin vielä tilanne näytti hyvältä mutta mitään varmuutta ei silti siitä ollut että siirtyisikö asia koeratsastukseen asti vai olisiko Janna kerennyt jo tässä ajassa löytää jonkun sopivamman. Kuitenkin suureksi yllätykseksi miulla oli sovittuna koeratsastus Paahtiksen kanssa ennen kuin mie olin päässyt edes pois kampukselta. Tokihan siihen hetkeen olisi yli viikko koska Janna kertoi että nuo olivat lähdössä kilpailemaan torstaina ja sen jälkeen tamma saisi pitää pari päivää vapaata.

    Vahvistettuani päivän ja ajan mie tajusin että kaikki miun ratsastusvarusteet olivat edelleen kotikotona joten seuraavaksi viesti lähtikin perheryhmään, pyytäen jos joku voisi pakata varusteet laatikkoon ja postittaa ne miulle, sillä uusien ostaminen ei tulisi todellakaan tässä hetkessä kyseeseen. Niklas tuntui olevan ehkä jopa minnuukin enemmän innoissaan siitä että mie olin menossa kokeilemaan kyseistä hevosta ja jossain kohtaa tuntuikin että viikko olisi yhtä pitkä kuin kuukausi. Kuitenkin lopulta koitti se päivä, minkä me oltiin sovittu koeratsastuspäiväksi ja selviteltyäni hieman autokuvioita, mie sai laina-autonkin joten matka kohti Hopiavuoren hevostallia saattoi viimein alkaa.

    Ajaessani kohti Hopiavuorta, miua alkoi jännittämään. Olinhan mie aikaisemminkin vaihtanut talleja ja ollut samassa tilanteessa. Kuullessaan että mie olin menossa kokeilemaan Paahtista, Niklas oli antanut miulle varmaan perusteellisimman kuvauksen tallista ja sen hevosista. Tokihan mie tiesin että Niklaksen näkemys muista oli erilainen kuin millainen miun oma olisi, mutta helpotti tietää edes vähän jottain millaista porukkaa miua olisi vastassa. Parkkeerattuani auton tallin viereiselle parkkipaikalle, vedin vielä syvään henkeä ennen kuin vedin avaimen virtalukosta ja avasin auton oven. Noustuani autosta mä katselin ympärilleni, ennen kuin mä näin tallin edessä odottavan naisen, jonka mie ajattelin olevan Janna.

    ”Moikka, oot sie Janna?”
    ”Joo. Sun täytyy sitte olla Kristian? Kiva tavata! Paahtis on viälä pihalla nii mä näytän sulle eka vähä paikkoja nii käyrää sitte hakemas tamma sisälle ja pääset tutustumahan siihen.”
    Janna johdatti läpi Jussin talliksi kutsumansa käytävän lävitse, ennen kuin näytti miulle käytävien risteyskohdassa vastakkaiselle puolelle, vasemmalle kädelle jäävän karsinan numero 14, joka oli Paahtiksen karsina. Lopulta nainen johdatti miut varustehuoneeseen, jossa tuo näytti mistä tamman varusteet löytyisivät ja mie sain ottaa ne mukaani ennen kuin myö palattiin takaisin Jussin tallin kautta suuliin.
    ”Sä voit jättää vaikka tuahon Paahtiksen varustehet nii käyrään hakemassa Paahtis tarhasta. Se tarhaa tuala kasissa yhyren Nanan ja Polinan kanssa. Ne on molemmat ihan kilttiä hevoosia – tai no Nana on poni – ja sen saa ihan heleposti pois tarhasta. Tuas on tua violetti riimu ja naru nii ne on Paahtiksen. Ne voi ottaa siitä ja sä voit käyrä hakemassa tamman. Se antaa ihan nätisti kiinni kyllä.”

    Kyllähän miua valehtelematta vähän jännitti lähteä hakemaan vierasta hevosta, varsinkin tuon omistajan katsellessa, mutta mie yritin vain reippaasti kävellä kirjavan tamman luo ja pujottaa riimun sen päähän. Se oli kai opetettu laskemaan päätään kun sille puettiin riimua ja miulla meinasi olla pieniä ongelmia sen kanssa mutta lopulta myö päästiin suuntaamaan kohti porttia. Myö palattiin suuliin jossa Janna näytti mihin mie voisin kiinnittää tamman jotta hoitaminen olisi helpompaa. Riisuttuani toppaloimen Janna otti sen haltuunsa ja lähti viemään sitä johonkin samalla kun mie pääsin aloittamaan kunnon tutustumisen kirjavan tamman kanssa. Se vaikutti ihan sopivan kokoiselta, ollessaan ihan vähän miua korkeampi joten hoitamisen kanssa ei ollut mittään isompia ongelmia. Myö juteltiin Jannan kanssa samalla tammasta ja siitä mitä sen kanssa oltiin tehty ja millainen tuo olisi ratsastaessa. Jossain kohtaa tallin käveli kaksi miestä ja toinen noista moikkasi Jannaa niin kuin nuo olisivat tunteneet toisensa pitkäänkin.

    ”Sä varmaha muistat Marshall ku puhuun sulle siitä Kristianista silloon ku me oltihin siälä maastossa? Noh nyt minä voin sitte esitellä teirät toisillenna ihan kunnolla” näin miten Janna nyökkäsi minua kohden. Lopetin kirjavan harjauksen ja otin muutaman askeleen kohti kolmikkoa.
    ”Palovaaran Kristian.”
    ”Marshall Kozlov. Tämä on serkkuni Vladimir” mies nyökkäsi kohti rastapäistä miestä, joka seisoi hieman punahiuksisen takana ja näytti osin siltä että tuo ei tiennyt mistä me puhuimme ”mukavaa että Janna on löytänyt apua tammansa kanssa. Se on kyllä kiva hevonen.”
    ”No mie vähä kuulinkin semmosta että kyseessä olis ihan kiva hevonen. Tokihan nuoren hevosen kanssa toimiessa on varmasti aina omat juttunsa, mutta mie toivon että myö pärjättäis sen verran kivasti että pääsis jatkossakin tutustumaan tammaan paremmin. Sais vähä jotaki vastapainoa opiskelulle.”
    ”Muistanko mä oikee että sä sanoot jotta sä olit kuullu joltaki tutultas? Vai mitenkäs se meni?”
    ”Joo, yks miun pelikaveri vihjas että Paahtis ettiis liikuttajaa. En mie jotenkin ajatellu että myö olisin tän vuoden puolella valmis pallaan satulaan mutta kun uus arki lähtikin rullaamaan ihan kivasti niin jostain se kaipuu satulaan vaa sitte nosti miulla päätänsä. Varsinkin kun Niklas jakoi välillä jotain hevosjuttuja niin kyllähän siinä vähän kateelliseksi tuli.”

    Vaihdoin vielä muutaman sanan miehen kanssa, ennen kuin palasin hoitamaan kirjavaa tammaa ja kuulin sivukorvalla miten keskustelussa vilahtelivat sanat Kalla ja kilpailut. Jokin kohtaamisessa ja noissa sanoissa sai miettimään että oliko punahiuksinen mies Niklaksen poikaystävä Marshall, vai oliko tallille muuttanut joku toinenkin saman etunimen omaava henkilö sinä aikana kun Niklas oli ollut äitinsä hellässä huomassa. Lopulta kirjava tamma oli varustettunakin ja vedettyäni vielä omat varusteeni päälleni, lähdimme suuntaamaan kohti maneesia. Vislattuaan ovella brunette nainen työnsi sen auki ja talutin kirjavan tamman sisään. Maneesissa oli jo pari ratsukkoa etukäteen joten miua meinasi alkaa vähän jännittämään, mutta mie yritin peittää jännitykseni ja keskittyä vain siihen että kiristin satulavyötä vielä sen verran kuin se meni ja mittasin jalustimet itselleni sopiviksi. Tokikaan niitä ei tarvinnut montaakaan reikää muokata, sillä Janna oli aika lailla saman pituinen kuin mie. Lopulta oli aika asettaa vasen jalka jalustimeen ja ponnistaa kirjavan selkään.

    Paahtis tuntui juuri sopivan kokoiselta ratsulta ja muutaman kierroksen jälkeen kun mie aloin tottumaan sen askellukseen, sen todellinen potentiaali alkoi paljastumaan. Janna antoi miun ratsastaa aikalailla omatoimisesti tammalla ja välillä tuo tarjosi jotain vinkkejä ja neuvoja siitä että miten mie saisin tammaa liikkumaan paremmin. Maneesin tyhjennyttyä mie sain mahdollisuuden kokeilla hypätä tammalla, ja sillä oli kiva hyppy vaikka se olikin nopea hyppäämään. Vaikka mie olin ehkä ajatellut että Paahtis olisi ihan erilainen ratsastaa ei miusta oikeastaan tuntunut siltä että mie olisin ratsastanut nuorella hevosella mikä oli suuri ihmetys. Lopetellessani ratsastusta mie huomasin että maneesiin oli kertynyt pieni yleisö ja Jannan lisäksi reunalla seisoivat käytävältä tutut Marshall ja Vladimir sekä pari muutakin tallilaista.

    Vasta kun yleisö oli lähtenyt mie uskalsin ratsastaa tamman Jannan luo ja laskeutua Paahtiksen satulasta.
    ”Mie yllätyin kyllä positiivisesti siitä että miten kiva se on. Tai siis niinku en mie jotenkin edes tajunnu että se on nuori kun myö päästiin kunnolla tekemään. Ja Paahtis on just sen korkunenkin et se on ihan soppeli ratsu miulle ainakin miun mielestä ja jos vaan sie tykkäsit niin kyl mie voisin mieluusti autella sen liikutuksessa.”
    Paluumatkalla talliin myö sovittiin Jannan kanssa muutamista yksityiskohdista ja tehtiin näin alkuun ihan vain suullinen sopimus joka kattaisi joulukuun ja jos vielä vuodenkin vaihteessa mie olisin kiinnostunut jatkamaan Paahtiksen kanssa niin sitten myö tehtäisiin ihan kunnollinen sopimus. Vaihdettuani mustat suitset violettiin riimuun ja varmistettuani että tamma olisi kunnolla kiinni, mie kaivoin puhelimeni esiin ja laitoin Niklakselle viestin: ”ainakin seuraavan kuukauen myö tehhään tuttavuutta. Suas nähä jatketaanko myö ens vuonnakin. Ainakin nyt miulla on positiivinen fiilis.” Viestin lähetettyäni oli aika hoitaa tamma loppuun ja palauttaa se tarhaansa, ennen kuin mie sovin Jannan kanssa vielä muutamasta käytännön asiasta samalla kun palauttelin tamman varusteita paikoilleen.

Vastaa aiheeseen: Paahtiksen päiväkirja
Tietosi:




Peruuta