Tämä aihe sisältää 28 vastaukset, 8 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Noa Metsärinne ajattelee aina silloin tällöin Flidaa ja sen perässä tukka putkella kiitävää tulevaa varsaa. Hänen ajatuksissaan nämä kaksi kuitenkin elävät vapaampaa elämää, kuin Hopiavuoren hevoset nyt. Flida ja varsa esimerkiksi päättävät, koska nukkuvat yönsä sisällä ja koska ulkona. Sitähän se oikea hevosen elämä on!
Noan kerrottua Eetulle ajatuksestaan, aluksi äärimmäisen vastahakoinen Eetu alkoi heti hoitaa asiaa. Piti tilata naulaa ja lautaa, ja kumimatotkin laittaa varaukseen, että sitten olisi, kun niitä tarvisi. Piti soittaa sähkömiehelle. Jopa Annikalle Eetu soitti saadakseen varmistuksen siitä, että tarhoille tosiaan on vedetty huolellisesti vesi.
Perjantaina 27.9.2019 Eetu katosi mystisesti tekemättä aamutallia. Tiitus, Camilla ja Nelly oli hälytetty apuun. Ennen puolta päivää isäntä kuitenkin palasi mukanaan vähän sitä sun tätä. Isännän mielestä perustuksia ja rakenteita saisi ruveta tekemään heti eikä hetken päästä, niin että saataisiin pihatolle katto ja seinätkin ennen lunta. Hyvällä säkällä sen ehtisi maalatakin ennen kevättä, niin ettei sitä tarvitsisi muilla keinoin suojata. Niin Bee ja Hera muuttivat kutostarhasta kymppiin siltä istumalta, koska kutostarhan etureunalle päätettiin rakentaa uusi pieni pihattorakennus!
***
***Tapahtuman idea on rakentaa sanoista koottu pihatto. Tapahtuma on ensimmäinen tällainen, jonka olen järjestänyt, joten parannusehdotuksia otetaan vastaan. Työtä ei kuitenkaan missään nimessä helpoteta. 🙂 Pihatto rakentuu, jos tallilaiset saavat yhdessä 50 pistettä täyteen.
Tapahtuma on voimassa toistaiseksi. Kaikki tapahtumaan osallistuneet saavat Hopiavuoren Rakennusmestari -merkin, joka on tietenkin supertaiteellinen kunnianosoitus yhteisöllisyydestä ja peripohjalaisesta kökkämeiningistä. Lisäksi Eetu jakaa mielivaltaisesti muita kunniamerkkejä löytäessään erityisiä tarinoita. Muutkin saavat jakaa palkintoja. .
Pisteet
Pisteitä voi sekä lisätä että vähentää. Tarinoista voi saada ainoastaan lisäpisteitä eikä miinuspisteitä, mutta aikarajojen ylittymisistä vähenee pisteitä. Ylituomarina toimii Eetu Hopiavuori, joka ratkaisee suuressa tekotieteellisessä viisaudessaan sellaisia kysymyksiä, kuin montako päähenkilöä tarinassa on. Myös muut saavat kommentoida tarinoita ja myöntää pisteitä (ja valvojat saavat muokata pistesivua), mutta jos pohjalainen puukkotappelu alkaa, isännän sana on laki.Pisteitä jaetaan seuraavasti (ehdotuksia saa tehdä)
+ 1p tarinasta, joka kertoo pihaton rakentamisesta tai fiilistelee muuten pihattoa. Rakentamisen ei tarvitse olla pääosassa yhden pisteen tarinassa, vaan pelkkä sivuaminen riittää.
+ 2p vastaavasta yhteisöllisestä tarinaasta, jossa on myös jonkun toisen hahmo päähenkilönä. Rakentamisen ei tarvitse olla tarinan pääaihe, mutta siitä on kerrottava paria lausetta enemmän.
+ 3p jos tarinassa tulkitaan olevan enemmän kuin kaksi päähenkilöä ja toisella kirjoittajalla on siihen potentiaalinen vastausmahdollisuus. Rakentamisen pitää olla yksi tarinan pääaiheista.
+ 1p jokaisesta pihattotarinaan liittyvästä kommentista, jossa on ko. tarinaan liittyvä sisältö. Eetun kommentteja ei lasketa.
+ 1p piirrosluonnoksesta, jossa pihatto tai pihattotyömaa näkyy taustalla
+ 2p nopeasta sellaisesta piirroksesta
+ 3p hiotusta piirroksesta.
(Jokainen määrittelee itse, kuinka paljon vaivaa on nähnyt ja myöntää itselleen piirrospisteet. Piirroksen pääaiheena EI TARVITSE olla pihatto!)Lisäpisteet
+ 1p, kun sattuu takapakki, josta selviydytään
+ 1p, kun joku örkki sotkeutuu maaliin tai muuhun mönjään
(+1p joss se on Jerusalem ja joku saa vielä pestyäkin sen hengissä säilyen :D)
+ 1p, kun työmaalla syödään piknik-eväät oikein pitkän kaavan mukaan ja yhteisöllisesti kirjoitettuna
+ 1p, kun tarina vastaa suoraan toiseen tarinaan/kuvaan/tuotokseen
+ 1p, kun joku esittää toiselle kommentissa haasteen ja hän vastaa siihen
+ 2p, kun tarina on alusta asti yhdessä kirjoitettu (esim. jaetussa word-tiedostossa)
+ 3p, kun kirjoittajia on enemmän kuin 2 ja kaikki osallistuvat!
+ 2p, kun tarina on kirjoitettu prosessina, eli siitä on saatu palautetta ja sitä on hiottu vähintään kerran ennen lopullista julkaisua
+ 1p, kun lukijaa hymyilyttää. : ) ei riitä, pitää olla X D
+ 1p, jonka jokainen saa halutessaan myöntää kerran kalentrerikuukaudessa ihan vain koska jokin tarina oli omasta mielestä ihanaMiinuspisteet
– 5p jos lumi ehtii sataa maahan ennen kuin seinät on suojattu tai käsitelty
– 10p jos lumi sataa sisään (ei seiniä ja kattoa) ja kastelee rakenteet — homerakennuksia me ei haluta
– 5p jokaisesta kuukaudesta, kun kaikki menee täysin nappiin (alkaen lokakuussa)Pistetilanne
Päivitetty 15.3. klo 17:50
50p
Pihatto on valmis.Muualle postatut pisteitä kerryttävät tarinat
Heli & Inka
Tuleva Dressage Master (Tiitus)
Tallikäytävän uutistoimisto (Outi)
Muistipeli (Tiitus)
Kyllä mä opin vielä (Santtu)
Lautaset tyhjiksi (Eetun tarina, josta Noa päätti erivapauksin antaa pisteen :DD)
Agnesin tarina-
Tätä aihetta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten
-
Tätä aihetta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten
-
Tätä aihetta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten
-
Tätä aihetta muokkasi 5 vuotta sitten
-
Tätä aihetta muokkasi 5 vuotta sitten
-
Tätä aihetta muokkasi 5 vuotta sitten
-
Tätä aihetta muokkasi 5 vuotta sitten
-
Tätä aihetta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten
-
Tätä aihetta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten
-
Tätä aihetta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten
-
Tätä aihetta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten
-
Jostain se kaikki alkaa
Hymyilytti. Siis ihan sillä tavalla, että vatsan pohjalla vähän kutkutti ja suupielet kääntyivät väkisin ylöspäin, vaikka kuinka olisi yrittänyt estellä. En kyllä yrittänytkään mätkäistessäni Eetua toverillisesti yläselkään kämmenelläni.
Edes se, että Eetu taisi vetäistä kahvia henkeen ja yski nyt kiihkeästi käsivarttaan vasten ei saanut hymyäni loppumaan, vaikka silloin sille olisi ollut ihan aihetta. Sen sijaan vedin yhden keittiön pöydän alle työnnetyistä tuoleista esiin ja istuin sille.
Eetu, yskänpuuskastaan selvittyään, käänsi katseensa minuun ja kohotti kysyvästi kulmaansa.
“No?” Eetu puhahti ja laski kahvikupin pöydän päälle.
“Että meinasit sitten sitä pihattoo rakentaa”, virnistin viimein niin että se tuntui leviävän korviin saakka. “Pikku fogulit sjungas.”Tallin omistaja veti henkeä nenänsä kautta, nyökäytti päätään ja hieraisi peukalolla nenänsä reunaa.
“Ei siinoo vielä muuta ku alku vaa, ja lisääki tarvikkeita tarvihi ostaa”, hän vastasi.
“Onhan tuolla jo vaikka mitä”, väitin vastaan sillä olin nähnyt miten paljon Eetu oli jo ostanut kaikkea. Oli lautaa, mattoa, putkea, maaliakin taisi olla jo, ja vaikka mitä muuta konetta ja osaa joiden käyttötarkoitusta en näin etukäteen osannut arvata.
“Mä hei autan”, lupasin, sillä auttaisinhan minä. Olin luvannut jo aikaisemmin, ja jos totta puhutaan, olin koko pihatosta aika innoissani. Edes tieto siitä, että pian on taas talvi ei haitannut.Ehkä olin siksi innoissani, että Eetu oli tosiaan ottanut ehdotukseni vastaan. Vaikka en usko että pelkästään minun takiani hän mitään pihattoa on tekemässä, mutta saatoin potkaista koko homman liikkeelle. Siitä saatoin olla kiitollinen.
“Niinno, apua sen kanssa kyllä tarvitahan, on siinä hommaaki. Vaikka itekki kyllä tekisin, jos vaan ehtisi, muttaku on tota hommaa tallissaki…” Eetu kuulosti miettivältä.
“On täällä auttajia, et sä yksin mitää joudu tekee”, kurottauduin taputtamaan Eetua olalle uudelleen ennenkuin nousin ylös. Mistä lienee hän oppinut tavan vältellä apua mahdollisimman pitkään? No, tällä kertaa hän sentään myönsi että apu voisi olla tarpeen, joten se on ainakin askel eteenpäin.
“Ei mut oikeesti. Kiitos, tää on tosi hieno juttu”, lisäsin ja nappasin lattialla pyörineen Mielikin syliini.Vaan ei pihaton pystyttäminen ainoa ilon aiheeni ollut, vaikka tietysti hyvin iso osa sitä. Napsautin hihnan kiinni Mielikin vaaleanpunaisiin valjaisiin ja siirryin ulos viileään syysilmaan.
Olin nimittäin saanut töitä.
-
Ai että vähänkö hienoa, että Noa sai vihdoin töitä! Nyt sitten jännään, että mihin hän nyt pääsi. Pääsikö hän johonkin sosiaalihommiin, kun sinne niin hyvin sopii vai päätyikö tylsästi kaupan kassalle. Tai tottakai jollekin se kaupan kassakin on parasta työtä ikinä, mutta mutta.
Tarinassa oli hienoja yksityiskohtia, joita mun pitäisi itsekin treenata. Eetu ei vain yskinyt, vaan juuri käsivartta vasten (koska tietenkin niin pitää tehdä) eikö hän pyyhkinyt nenää, vaan oikein hieraisi sen reunaa peukalolla. Plus murre ja slangi: Vasta kolmannella kerralla tajusin, mitä pikku fogulit sjungas tarkoittaa.
Multa tää tapahtuma oli menny ihan ohi, vaikka joka päivä oonkin käynyt kaikki viestit lukemassa. Että kiitos Noa, kun aloitit, niin tulipahan huomattua tämä ja heti aloituksessakin on itselle jo tarinan aihekin tarjottu!
Ja hei, saadaanko me piste siitä, että mä nauroin tolle yhden pisteen kohdalle, joka liittyi Jerusalemiin, maaliin ja peseytymisestä hengissä selviämiseen 😀
-
Minun mielestä kyllä yksi piste on ihan ansaittu tuosta Jerusalemin pesemis-kohdasta, koska minäkin nauroin. Se Jerusalemin edellinen pesutarina on toistaiseksi ehkä hauskin teksti täällä, se on aivan hillitön.
Ja Noalle onnittelut työpaikasta! Ei ihme että hymyilyttää, on työpaikka ja kohta myös pihatto.
-
Mä olen niin iloinen Noan puolesta, kun sillä on hyvä mieli! Noa on yleensäkin melko seesteinen tyyppi kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, mutta nyt hän on iloinen. Yleensä tuot tätä Noan perusonnellisuutta esiin tosi hyvin: tuot esiin rahahuolia ja työttömyyttä, mutta onnistuneesti taustalla, niin ettei Noa pääse vellomaan niissä. Nyt hänen onnellisuutensa on samalla tavalla hienovaraisesti esillä. Ihan kuin Noan persoona peittäisi tietokoneeni ruudun, ja sen takaa näkyisi vain pilkahduksia onnellisuudesta. Se näkyy selkeämmin kuin surullisuus, mikä myös sopii tälle hahmolle, mutta ei silti samanlaisena kuin Eiran hehkutus ja innostus näkyisivät. Olen kyllä ennenkin sanonut, että olet hyvä luomaan tunnelmaa, mutta nyt sanon, että olet hyvä myös kertomaan Noan sisäisestä tunnelmasta. Persoonan, sisäisen maailman ja äänensä suhteen Noa on toistaiseksi kehittynein hahmosi, mutta kyllä ne muut sieltä lujaa perässä tulevat ja ottavat ihan just kiinni! Varsinkin nuorin lapsesi.
Sait jo kehuja kuvauksesta, ja se minunkin on nostettava esiin. Muistan joskus iäisyyksiä sitten käydyn WhatsApp -keskustelun, siis joskus viime talvena, kun jauhoin siitä, miten haluan tietää ainakin omista hahmoistani yksityiskohdat. Minun on tiedettävä, rummuttaako hahmoni hermostuksissaan pöytää kynsillään, sormenpäillään vai kämmenellään, vaikka en ikinä juuri sitä asiaa paljastaisikaan muille. Sellaiset jutut nimittäin tekevät hahmosta ihmisen sen sijaan, että se olisi pelkkä hahmo. Tässä nyt on just sitä kaikkea. Pieniä eleitä ja yksityiskohtia on sellainen määrä, että luomasi kuva on kolmiulotteinen, aito ja elävä. Koko ajan tapahtuu jotain pientä. Onnistut kuitenkin olemaan zoomaamatta ja tarkentamatta kuvaa liian pikkutarkaksi. Jos näkee villapaidan jokaisen ompeleen, näkee pelkkiä ompeleita, eikä paitaa. Ihminen ei yksinkertaisesti huomaa pienimpiä yksityiskohtia arjessa, mutta inhimillisen liikkeen, kuten tavan yskiä ja hinkata nenää hän huomaa. Tällä kertaa (paremman ilmaisun puutteessa) yksityiskohtien pääasiat nousivat esiin niin onnistuneesti kuin vain ikinä. Treenaa tätä jatkossakin aina kun jatkat, koska tällaisesta kuvailusta todellakin kannattaa tehdä oma tavaramerkkinsä. Se oli joskus mun, kun kirjoitin yhtä tekstiä pidempään kuin nyt, ja ai kuinka olin siitä ylpeä. Joskus saan sen takaisin. 😀
Lisäksi tarviiko mun sanoa edes, että olen iloinen kun naulasit ensimmäiset sanat pihattoon.
Mitäs meidän pistetilanteelle kuuluu?
+ 2p tarinasta, jossa on kaksi päähenkilöä ja käsitellään paljon pihattoa
+ 2p Tiituksen ja Sonjan kommenteista
(ja + 1p muuten vaan tehtävänannon erinomaisuudesta)
-
-
Kyllähän sä Eetun tiiät
’Missä mun hevonen on?’ Oli ensimmäinen ajatus ja sitten iski pelko. Onko se karannut vai onko joku vienyt sen?! Hetken pälyilin ympärilleni etsien pientä ruskeaa hevosta, kunnes muistin. Bee ja Hera siirrettiin toiseen tarhaan, koska suuri pihatonrakennusprojekti oli alkanut. En voinut kuin nauraa, koska ihan oikeasti kerkesin epäillä, että joku olisi varastanut hevoseni.
”Mikäs nyt noin hauskaa on?” Kuulin Katyan äänen takaani.
”No kun pelästyin, että joku oli varastanut Been” sanoin nauraen edelleen ja pyyhkien kyyneliä silmäkulmasta. ”Joo joo, älä näytä tolt!” selitin, kun näin Katyan katsovan minua kuin olisin enemmänkin sekaisin. ”Sadasosasekunnin aikana kerkesin epäillä, että se oli karannut ja sitten ajatellut, että ehkä joku onkin vienyt sen.”
”Ai niin”, nainen nauroi nyt itsekin, ”Mäkin olin tuomassa Heraa tohon, mutta enpäs viekään.””On kyllä ihan kiva hevosia ajatellen, että saavat pihaton”, aloitin kun kävelimme yhdessä hevostemme nykyistä ulkoilualuetta kohti.
”Niinpä, onhan Flida kuitenkin sellainen, että pärjää kylmälläkin pihalla. Ja molemmat shettikset, mutta enpä tiedä laittaako Eetu niitä sinne.”
”Niin, onhan ne kuitenkin ruunia, että sen puoleen ei estettä. Ja hei, sen uusimman pojan, Santtuko se oli. Sillähän on issikka, joka karvan perusteella on asustanutkin ulkona entuudestaan.”
”Joo, totta. Sillä on kyllä hassu nimi, Fifi”, Katya nauroi, ”Ja sekin taisi olla ruuna, niin siinähän on jo aikamoinen lauma.”Saavuimme tarhalle, joten avasin portin ja Katya sai talutettua Heran sisälle. Bee tuli tervehtimään mustaa friisiläistä ja yritti lähteä sen kanssa laukkakierrokselle, mutta kerkesin napata sen riimusta kiinni. ”Äläpäs luule, että mä tänne Katyan seurana tulin.”
”Ai mitä, etkö tullutkaan vai?” Katya sanoi muka loukkaantuneena.
Laitoin käden suuni eteen ja kuiskasin hänelle: ”No siis tottakai tulin, mutta Been ei tarvitse tietää sitä.”
Napsautin riimunnarun Been riimuun kiinni ja talutin sen tarhasta ulos, jolloin Katya vuorostaan sulki portin.Kävelimme yhdessä takaisin tallille ja juttelimme pihaton tuomista muutoksista lisää. Se esimerkiksi saattaisi mahdollistaa uusia asukaspaikkoja.
”Eetun tuntien hän kuitenkin haluaa varata myös pihattoasukkaille varmuuden vuoksi karsinan, jos tuleekin hirveä ukkosmyrsky tai kovat pakkaset.”
”Eikös siitä rakennuksesta tehdä kuitenkin niin säänkestävä, että siellä pärjää pahemmallakin kelille?”
”Kyllä, mutta kyllähän sä Eetun tiiät.”-
En ihmettele Tiituksen ajatuksenjuoksun kuprua kuule yhtään, vaikka tiedän sen joidenkin mielestä olevan outoa, kun ei muista hevosensa sijaintia. 😀 Silloin harvoin kun mun koirat ovat hoidossa, kutsun niitä yhtä mittaa nimittäin. Kaiken huippu oli se, kun meidän rotta kerran yritti mennä vaatekaappiin ja karjaisin sille että SAKU! vaikka olin vienyt meidän Saku-koiran viimeiselle matkalle jo vuosia sitten. Jotenkin siihen tottuu, että örkit ovat aina siinä. Aina ne herättelee samasta asennosta peiton alta aamupissalle — tai yhtä hyvin hakee samasta tarhasta. 😀 Musta tämä on hyvä tapa kommentoida pihattoprojektia.
Niin kuin Tiitus ja Katya, olen ehkä vähäsen itsekin salaa ajatellut pihattoporukkaa, jossa olisi Flida ja shettikset, ja nyt ehkä Fifikin. 😀 Ei yhtään tee mieli hahmotella niistä talvisen pörröistä kuvaa, ei ei. 😀 En tiedä, onko Eetu niin epäileväinen ja huolehtivainen, että varaa pihattolaisillekin karsinat. Tuskin ainakaan kaikille, mutta eihän Eetusta tiedä. Sillä on aina niin huoli hevosista.
Pisteitä tuleee +2p, koska tarinassa on kaksi päähenkilöä ja pihatto on suuressa osassa. 😀
-
-
Viimepäivät olivat olleet sateisia, eikä mieltä lämmittänyt yhtään, että Hera oli siirretty Been kanssa kentän taakse tarhaan, johon vievä polku oli liejuuntunut. Tuleva pihatto oli silti todella kiva lisä tallille, sillä Hopiavuoressa on hevosia, jotka sopeutuisivat pihattoon hyvin rotunsa puolesta. Ja olihan rakennusprojekti mitä mahtavin mahdollisuus tutustua tallilaisiin ja tehdä yhdessä. Talvi vain tuntuu olevan uhkaavan lähellä.
Eilen olin raahautunut tallille koulunjälkeen juoksuttamaan Heran. Kyllä mä selässäkin kävin pikaisesti istumassa ja kävelemässä. Ori oli hieman kuohkealla päällä, joten keskityin vain siihen, että se saisi purettua turhaa energiaansa ulos. Vaikka olin Heran hakenut takatarhasta, meinasin vanhasta muistista viedä sen takaisin vanhaan tarhaansa. Tiituksen päivittely muka varastetusta hevosesta palautti uuden järjestelyn taas minunkin mieleeni. Tiitus jatkoi kanssani matkaa uudelle tarhalle, jossa Bee odotteli kaveriaan. Nuorukaiset olivat samassa tarhassa ja vierekkäisissä karsinoissa, joten niistä oli tullut erottamattomat ystävät. Bee ravasi lennokkain askelin hörisemään Heralle, mutta sen ilmeestä näki hymyn hyytyvän, kun Tiitus nappasi pojan kiinni. Annoin Heralle vielä viimeiset rapsutukset ja pusuttelut, ennenkuin suljin portin Been ja Tiituksen takana kiinni ja lähdin kaksikon matkassa takaisin tallille sateensuojaan.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten
Katya.
-
Mitähän se isäntä puuhaa, jos on antanut polun liejuuntua, vaikka on niin järjettömän tarkka tallistaan! Kyllä kai niiden pitäisi kulkemista kestää ympäri vuoden, kun samoja polkuja pääsee kuitenkin hevosella Jätinmetsäänkin. Nyt noottia asiakaspalveluun, että ei tämä käy. 😀
Oli kilttiä vastata Tiituksen tarinaan näin nopsasti ja ketterästi. Käytät kivoja sanavalintoja, kuten että Hera on kuohkealla päällä. Minähän olen se, joka keräilee sanavalintoja niin kuin postimerkkejä, ja tätä en ole tainnut ennen kuulla.
Vitsit, toivottavasti ennätät joku kerta kertomaan meille, miten Hera kasvaa Isoksi Hepaksi. 😀
Pisteitä tästä tarinasta tulee
+ 1p tarinasta, joka sivuaa pihattoprojektia
+1p koska tämä vastaa Tiituksen tarinaan(Huh miten epäluonnolliselta muuten tuntuukin antaa pisteitä ihmisten tarinoista. Mun kannalta ihan hyvä, ettei tämä kuulu tavallisiin Hopiavuoren käytänteihin, ja että tässä saa pisteyttää valmiin tiukan listan avulla eikä esim. epämääräisen ”hyvyyden” perusteella!)
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten
-
Keksikatastrofi
”Kuulkaas työmiehet, asento” karjaisin muutaman metrin päästä pihatto-kyhäelmää, jonka ääressä Tiitus, Katya, Noa, Hello ja muut tekivät kukin mitäkin. Eetu, joka käveli vierelläni, naurahti pienesti. Ainut, joka vastasi komentooni oli Tiitus ja Hello. Noa vain nauroi ja kaivoi uutta naulaa maassa makaavasta laatikosta.
”Hyvää työtä miehet, nyt kahvin paikka” sanoin edelleen hyvin käskevällä äänellä. Laskin pärekorin maahan ja kyykistyin sen viereen. Nostelin korin uumenista termoskannun, kahvikupit ja maitopurkin esille, samalla kun Eetu katseli hieman ehkä huteria lautaseiniä, jotka oltiin saatu aikaisemmin tänään pystyyn. Hello tuli ensimmäisenä korin luokse ja vilkaisi mukamas huomaamattomasti sisälle.
”Eikö meillä ole keksiä?” hän kysyi. Pudistin päätäni ja istahdin pyllylleni maahan. Noukin yhden kertakäyttömukeista käteeni ja kaadoin termospullosta siihen mustaa kahvia.
”Oon pahoillani, mutten löytänyt toista termospulloa teelle. Nyt on vaan kahvia” sanoin lähestyvälle Noalle. Mies hymyili ystävällisesti ja sanoi ettei se haitannut.
”Eikö oikeasti ole muka keksiä!” Hello ihmetteli toistamiseen ja polvistui viereeni. Ojensin kahvikuppia Eetulle ja noukin seuraavan kupin.
”Ole nyt siinä. Käyttäydy” komensin Helloa.Yksitellen kaadoin jokaiselle vajaan kupin kahvia ja kuuntelin Hellon valitusta munkkien, keksien ja sipsien puutteesta.
”Huonoa palvelua tämä” kiharapää sanoi kun kaadoin viimeisenä itselleni kahvia.
”Eikö, tosi kamalaa” vastasin. Katsoin merkitsevästi Noaa silmiin. Hän oli huomannut talvitakkini toisen taskun pullottavan kummasti. Noa hymähti ja nyökkäsi.
”Joo, ihan hirveetä. Eihän tätä nyt pelkällä kahvilla rakenneta!” minua vastapäätä istuva Noa lähti mukaan.
”No ei varmasti, kun en edes teetä voinut tuoda” vastasin. ”Mutta haluisiksä vähän keksiä? Mä kävin tänään hakemassa kaupasta.” Hanska kädessä kaivoin talvitakkini vasemmasta taskusta avaamattoman keksipaketin. Ojensin pakettia Noalle, joka kumartui ottamaan sen vastaan.
”Jes, mielelläni” hän sanoi. Käännyin Helloa kohti ja hymyilin tälle leveintä – ja kettuilevinta – hymyä. Kiharapään suu oli loksahtanut auki järkytyksestä.
”Sähän sanoit! Eikö sanonutkin? Tiitus, eikö sanonutkin?” Hello toisteli ja katsoi vieressä istuvaa Tiitusta.
”Sanoi sanoi, ihan tosi hirveetä” Tiitus myötäili ja nojautui eteenpäin noukkimaan Noalta yhden keksin. ”Miten tällästä voi käydä” Tiitus nauroi.
”On tämä hirveää. Tällä lailla rääkätään reipasta ja ronskia työmiestä, joka on uhrannut koko elämänsä tähän projektiin!” Hello kauhisteli ja katseli kun jokaiselle ojennettiin pakettia ennen häntä. ”Keksikatastrofi. Kirjoitan varmasti eroanomukseeni syyksi ’keksikatastrofi’.-
Voi daaamn, onko ne meille huterat seinätkin vielä tehneet. Tätä ei kyllä isäntä sulata sen paremmin kuin minäkään! 😀 Että kaikki pitäisi tehdä itse! 😀
Keksikatastrofin alku on musta oikeasti tosi hellomainen. Kun pitää vielä ihmetellä, että eikö muka oikeasti ole keksiä. Kuinka asia voi olla sillä tolalla? Kyllähän Hello tietää, että Hopiavuoressa on aina keksiä. Ihmekös tuo, jos kokee olonsa laiminlyödyksi, kun ei toinen viitsinyt edes keksiä tuoda. 😀 Vähät siitä, että Nelly hyvää hyvyyttään tuli kahvit tuomaan. Kun ei ole edes keksiä, niin on melkein kuin ei olisi kahviakaan. Pitäisihän sitä työmiesten jopa pullat saada! Välillä en ole ihan varma, onko Hello oikeasti noin lapsellinen. Toivon, että se vain esittää. :DD
Miten tämä nyt kuuluikaan pisteyttää?
+1p tarinasta, joka käsittelee pihattoa.
+1p, koska tähän on potentiaalinen vastausmahdollisuus (mutta ei +3p, koska päähenkilöitä on vain yksi)
+1p kun on piknik, josta tuli yhteisöllinen kun Tiitus jatkoi tästä, ja ylipäätään kun tässä tarjottiin valmis pohja muillekin jatkaa
-
-
Mikä muu elämä?
”Nii, oothan sä saanut ainakin yhden naulan hakattua”, sanoin ja pidin pienen tauon, jolloin Noa avasi suunsa:
”Sekin taisi mennä vinoon ja jonkun piti auttaa se irti.”
Pidättelin naurua ja jatkoin: ”Mutta kyllähän siinä nyt ainakin puolikas elämä meni ohi!”
”No niin meni enkä vieläkään ole saanut keksiä!” Hello puhisi katsoen edelleen tiukasti kierroksella olevaa keksipakettia. Viimein kaikki muut halukkaat olivat ottaneet paketista herkun, jolloin mies ryösti paketin viimeisenä olleen Camillan käsistä.
”Hei, eikös äitisi ole opettanut, että on rumaa viedä toisen kädestä”, Camilla torui pörröpäätä nauraen.
”Ja kiusanteko, selvää työpaikkakiusaamista tämä! Ilmoitan tästä liittoon, aivan varmana ilmoitan”, Hello jatkoi tunkiessaan samalla keksiä suuhunsa. Muut nauroivat, toiset melkein kaksinkerroin ja jotkut hihittäen tai kimakasti kikattaen.
”Noh noh, etköhän sä tästä selviä”, rauhoittelin edelleen tuohtuneen oloista Helloa taputtaen häntä reidelle.Keksikatastrofi oli kaiketi päässyt niin pahasti Hellon ihon alle, ettei hän enää jatkanut rakentamista tauon jälkeen.
”Voitaisko me vaan lähteä?” hän kysyi seisoen ihan liian lähellä minua.
En vieläkään ollut täysin varma haluanko tai olisiko edes sopivaa osoittaa minkäänlaista hellyyttä häntä kohtaan tallilla. Tiesin kyllä, että Jilla oli asian kanssa jo sinut, hän oli tervehtinyt minua aamuisin ja kerran pyytänyt muiden mukana kahvillekin, kun oli tehnyt sämpylöitä. En silti kokenut soveliaaksi halailla, ainakaan jos heti lähietäisyydellä olisi muita.
”Mä kyllä ajattelin jatkaa vielä hetken, mutta jos nähtäis myöhemmin tänään?” Hipaisin hänen kättään samalla varovaisesti, mutta en tarttunut kiinni. Koulun, tallitöiden ja nyt vielä pihatonrakennusprojektin myötä tuntuu, ettei minulla ei ole ollut muuta elämää moneen viikkoon, joten ei olla Hellonkaan kanssa nähty oikein muuten kuin tallilla. Hän on silti jaksanut laittaa tyypillisiä emojiviestejään, joiden merkitystä saan aina arvuutella useamman minuutin. Enkä silti aina tajunnut niitä tai olin ymmärtänyt väärin.”Tiitus, tuutko sä?” Nelly huuteli, ”Täällä tarvittais raavasta pitkää miestä!”
”Joo, oon just tulossa”, vastasin vilkaisten naisen suuntaan. Käännyin sitten takaisin Hellon puoleen ja annoin pikaisen suukon hänelle, koska olin näkevinäni, ettei kukaan huomaisi. Paitsi ehkä Nelly, mutta hän onkin niitä harvoja, jonka takia ei tarvitsisi piilotella. ”Pitää kai mennä taas nostaa jotain palkkia. Jos ei täällä enää nähdä, ni mä laitan sulle viestiä”, sanoin hiljaiselle Hellolle ja lähdin katsomaan, mitä se Nelly nyt on keksinyt.-
Mulla on ihan tosi kiva fiilis tästä koko meiningistä 😀 . Ihan hihkun innosta, koska JEEE YKS EKSTRAPISTE JES.
Ihanasti kirjotit taas kerran 😀 . Mä ymmärrän Tiden mietteet suhteen peittelystä, koska periaatteessahan se voisi olla vielä arka paikka. Ei välttämättä, mutta Tiden näkökulmasta on normaalia ajatella, että muille se voisi olla outoa. Onpas vaikeasti selitetty; siis on Tideltä on tosi luonnollista ajatella, että muille Hellon ja hänen suhde voi olla vielä vähän hassu paikka ja siksi tuntuu siltä, että pitäisi jotenkin piilotella. Mutta samalla mulle tuli semmonen fiilis, että onkohan tää pelkästään tallilla? Jokin saa myös ajattelemaan, että Tide ei ole julkisissa tiloissa vielä ihan sinut rakkaudenosoitusten ja hellyyden kanssa. Hellosta hän selvästi on varma, mutta ne hellyydenosoitukset tuntuvat olevan vähän vielä ehkä hassuja tai ainakin outoja Tidelle.
Jään odottelemaan, kumpi se on 😀 . Talli vai ylipäätään julkiset tilat.
-
Mulle tämä ei tuota tulkintavaikeuksia. Musta on selvää, että Tiitus ei halua mitään julkisia hellyydenosoituksia. Siitä on ollut ennenkin juttua, ekan kerran muistaakseni niihin aikoihin kun Hello ja Tiitus kävivät koirapuistossa Jerusalemin kanssa. Lisäksi mä ymmärrän niin tosi hyvin. Edes aikuisena ei ole aina helppoa olla ”erilainen” näin paremman sanan puutteessa, vaikka eihän Tiitus oikeasti erilainen ole. Mutta se on se sisäinen tunne muiden odotuksista ja ajatuksista, joka tekee sellaisen fiiliksen, ja vielä kun on ollut kaiken maailman jalkapallokaverit sanomassa rumia asioita kesällä. Ihminen on ihan sairaan helppoa kiusata hiljaiseksi ja huomaamattomaksi, ja kun sen tekee, ihan joka ukkeli ei enää saakaan nostettua häntäänsä ylös, ei ainakaan niin korkealle kuin muuten saisi.
Kesällä jo näin Tiituksen tilanteessa silti toivoa, ja nyt näen sitä vielä enemmän. Tallilla lääppiminen ei välttämättä ikinä ole hänelle normaalia, mutta samalla hän ajattelee, että kyllä sitä nyt oman väen kanssa ihan sekunnin verran voi, kun kukaan ei katso, paitsi ehkä Nelly, joka ei kuitenkaan kommentoi koko juttua mitenkään.
No, joka tapauksessa. 😀 Lopussa kun Tiitus palaa hommiin, ja kun hän aiemmin ajattelee kiireitään, huomaan, ettei hän kuitenkaan hirveästi harmittele. En tiedä, olisiko joka paikassa pihaton rakentaminen kökkänä ihan normaalia toimintaa, mutta Otsonmäellä on, ja muutenkin siellä, missä minä olen kasvanut. Ei siellä voi purnata, koska kaikki tietävät, että sama joukko ilmoittautuu sitten apuun, kun itse tarvitsee jotain. Ihan kaikille tämän sortin laumakäytös ei sovi, mutta ainakin se tuntuu sopivan Tiitukselle.
Ja Hellon emojiviestit… 😀
Katsotaan pisteitä (ja valitetaan taas kuinka musta tuntuu ahdistavalta pisteyttää mitään, jos en voi antaa kaikille just saman verran).
+ 2 pistettä pihattotarinasta. Olen kahden vaiheilla, onko tässä kaksi päähenkilöä, mutta tekotieteellinen tuomioni on, että nyt on.
+ 1p, koska tarina vastaa suoraan toiseen tarinaan
+ 1p Nellyn kommentista
-
-
Koska tuo nyt vain oli liian houkutteleva koukku.
Eetu seisoi edessäni niin häpeissään, niin häpeissään.
– Anteeksi, moon ihan kauhian pahoollani. Mä en tiärä mitä tää Salieri sillai eres säikähti ja multa pääs riimunnaru käreest ku… Eetun ääni murtui. Hyvä ettei itkua niellyt, ei varmaan kyllä ollut kaukana.
– Minen tiärä miten mää nii saatoin hutalehtaa, hän jatkoi kun sai taas ääntään kuuluville.Noa seisoi Eetun vieressä päätään riiputtaen, vaikken minä ollut sanonut edes mitään. Eetu piteli Salieria heidän välissään. Tragedian syy Salierin häntä.
– Olin just maalaamassa niitä räystäisiin tulevia lautoja siinä, Noa selitti kun Eetu ei saanut sanaa suustaan. – Kuultiin Eetun huuto kun Salieri laukkasi tossa tai oikeastaan ravasi jo siinä kohden. Otin sen kiinni enkä tajunnut että siinä oli se just maalattu lauta, mihin se heilautti häntänsä…
Olin ollut juuri ajamassa kohti Hopiavuorta, kääntynyt jo vanhan tien risteyksestä kun Eetu oli soittanut henki kurkussa. Hän sopersi jotakin epäselvää Salierin karkaamisesta ja vahingosta. Ilkeä kylmä tunne valahti läpi koko vartaloni kun kuulin tämän. Yritin tentata Eetulta tarkempaa tietoa siitä mitä oli sattunut, selvittäisiinkö eläinlääkärillä vai pitikö varautua pahimpaan, ja oliko joku muukin loukkaantunut kuin vain Salieri. En saanut juuri mitään järkevää Eetusta irti, ilmeisesti akuuttia hengenhätää ei kuitenkaan ollut, joten sanoin hänelle että odottaa pari minuuttia, olen tallilla ihan muutaman minuutin kuluttua. Lopetin puhelun vaikka käteni tärisivät niin etten ollut osua puhelimen ruutuun. Painoin kaasua, nyt oli kenenkään parasta olla tulematta tielle.
Tässä sitä nyt oltiin. Salieri oli täysin vahingoittumaton, sillä vain oli punaista maalia hännässä.
Mikäli ymmärsin Eetun hyvin sekavasta selonteosta pääkohdat, hän oli ottanut Salierin karsinasta viedäkseen sen tarhaan. Riimussa ja riimunnarussa, kuten aivan tavallista. Salieri oli ollut edellisen päivän vähemmällä tarhauksella ja ratsastamatta, koska sillä oli ollut jaloissa vähän turvotusta. Niinpä se oli vähän turhan innoissaan päästessään ulos. Tallin ovella se oli koheltanut itsensä irti ja juossut kohti pihattoa, jossa Noa oli ollut juuri maalaamassa lautoja punaisella maalilla. Noa oli saanut Salierin kiinni, mutta se ruunanretale oli ehtinyt tuhria häntänsä maaliin.
Minä en tiennyt mitä minun pitäisi sanoa tai tehdä. Eetu näytti siltä kuin Salierista eroon päästyään hän kaivaisi itselleen kuopan takapihalle ja menisi sinne loppuiäkseen häpeämään. Noa puolestaan imitoi uskottavasti koulupoikaa, joka on ruokalassa heittänyt tyttöjä lihapullilla ja opettaja on nähnyt sen. Minua alkoi naurattaa kun olin toipunut säikähdyksestäni, mutta yritin mitenkuten pitää naamani peruslukemilla. Nämä sankarit eivät ehkä kestäisi nyt naurua.
– Tota… aaa… kuule, lepo nyt vaan. Eihän tässä nyt mitään varsinaista vahinkoa ole tapahtunut. Ei oo jalka poikki keltään tai mitään. Tai siis Noalta on mutta se ei liity tähän mitenkään.
– Nii mutta kun tua häntä on niin ruman näköönen, Eetu mutisi. – Eikä tua maali lähäre irti ku tärpätillä ja silloonki pitääs jokaane tahriintunnu jouhi putsata eriksehen, soon semmosta tököttiä tua maali. Kyllä mää sen putsaan iliman muuta, mutta aikaa siihen menee.Katselin sitä häntää vähän aikaa. Punaista maalia oli enimmäkseen vain jouhien päissä, joten tästä selvittäisiin saksilla. Leikkaisin hännän vähän lyhyemmäksi ja enin maali olisi sillä pois. Pikkuisen maalia oli osunut ylemmäs, mutta ne todennäköisesti saisin leikattua siististi pois myös, niin ettei sitä huomaisi.
– Ei sitä nyt tärpätillä tarvitse alkaa putsata, mä leikkaan tuon hännän vähän lyhyemmäksi ja siistin loput.
– Jos siitä tulee liian lyhkäänen? Ja lovi jää tuahon toiselle puolen…
– Kärpäskausi on ohitse, joten mihin tää häntää edes tarttee eikä meillä oo mitään koulukisoja tai näyttelyitä tulossa, missä pitäisi olla tip-top. Eli ei tässä nyt oikeasti ole mitään kamalaa tapahtunut. Ota nyt ihan rauhallisesti vaan.
– Nii mutta ku molin niin köpelö, ei sillä tavoon saas päästä hevoone irti…
– Hei näitä sattuu, luuletsä ettei Salieri ole multa ikinä päässyt irti? Se osaa välillä yllättää, vaikka se muuten on niin kiltti ja fiksu. Ja eihän tässä nyt mitään korvaamatonta vahinkoa sattunut, kasvaahan noi jouhet.Eetu yritti vielä mutista jotakin siitä miten huono tallinpitäjä hän oli, mutta lopetin sen heti alkuunsa. Noa oli saanut jo ryhtinsä takaisin ja passitin molemmat keittiöön kahville. Eetu antoi Salierin riimunnarun minulle ja lähti häntä koipien välissä kohti kotiaan. Vein sen mustan humoristin karsinaansa odottamaan kynimistä ja hain sakset varustearkustani. Hännästä tuli ihan hyvä, kuten olin arvellutkin, siitä ei edes huomannut että yhdessä kohdassa oli lyhyempiä jouhia. Halasin Salieria ja nauroin itsekseni.
-
Ai vitsit, kyllä on niiiiiin aidon oloinen teksti! Siis että Eetu on kyllä niin Eetu eikä pelkästään murteensa ansiosta. Voi poikia, kun ovat niin maansa myyneitä, vaikka oikeasti ei ollut mitään hätää.
-
Voin kyllä ihan uskoa, että isäntä on valmis suorittamaan seppukun silkasta häpeästä, kun on nyt omasta mielestään maailman surkein tallinpitäjä. Eetun mielestähän hänelle itselleen ei tapahdu vahinkoja muun kuin laiskuuden, tyhmyyden tai yleisen huonouden takia, ja muille taas olosuhteiden vuoksi. Ei ole helppoa, kun luo itse itselleen paineen olla täydellinen.
Samaten uskon siihen, että Eetun puhelu saattoi hiukan säikäyttää Sonjan! Isännän mielestä tietenkin maailma oli suurin piirtein loppunut, mutta jos mä saisin tuollaisen puhelun koirista, ajattelisin just että nyt ne sätkii ja kituu kolmostiellä kun ne pääsi irti ja rekka ajoi niiden yli, tai jotain. Saattaisin kans nauraa, kun tajuaisin, ettei mitään ole tapahtunut… …tai sitten raivostuisin siinä vaiheessa, että älä ikinä enää soita mulle tuollaista puhelua jos ei ole oikeaa hätää, taikka pian sulla on oikea hätä! 😀
Kun luin tätä ekan kerran, yritin miettiä, mitä isännän päässä tarkalleen ottaen liikkuu. Onkohan se enemmän ahdistunut siitä, että hevonen ylipäätään pääsi irti vai siitä, että sen häntä on muka nyt peruuttamattomasti pilalla? Kun ei se varmaan edes huomaisi, jos Jussin hännälle kävisi noin. Ja jos Jussi pääsisi irti, se vain kävelisi ottamaan sen kiinni, koska eipä tallipihasta pääse autotielle karkaamaan muuten kuin suulin läpi, ja suuremmalla todennäköisyydellähän hevonen säntää just tarhoille… Edes minä itse, vaikka kuinka tarkka elukoistani olenkin, en pitäisi paljon minään sitä että poni vähän pyörähtää ringin melkein kokonaan aidatulla tallipihalla.
Tämä on hirveän hauska tarina, johon olisin jo vastannut, jos en olisi ollut koko syyslomaani kännykän varassa.
+ 2p pihattotarinasta
+ 1p Tiituksen kommentista
+ 1p, koska nyt meni maalia ekaan örkkiin
+ 1p koska urpo Eetu huvittaa mua 😀
-
-
Ei täällä edes ole kylmä
”Mitä sä meuhkaat siellä?” Tiituksen pää tuli esiin vähitellen pystyyn kohonneen pihattorakennuksen takaa.
”No mulla on kohta varmaan sormi irti, joko sen takia että täällä on niin helvetin kylmä tai että mä oon hakannu sata kertaa siihen vasaralla”, puuskahdin ja nakkasin kyseisen vasaran työkalupakkiin niin että rämähti. Tiitus virnisti ja tepasteli luokseni.
”Eihän täällä ees niin kylmä oo”, hän huomautti ja kääntyi ympäri nähdäkseen työmme jäljen.Pihattoa oli rakennettu ahkerasti, mutta ei se vielä valmis ollut. Tovin siinä oli ollut pelkkiä tolppia joiden päälle pihatto rakennettiin, ja lautoja pystyssä niin että karkeasti saattoi sanoa siihen tulevan jonkinlaista rakennusta. Sitten sahattiin, hiottiin, tervattiin, ja naulattiin. Kun seinät olivat pystyssä alettiin mallaamaan kattoa paikalleen, kunhan Eetu ensin tarkisti kymmenen kertaa että kaikki oli varmasti ennen sitö kunnossa, ilmanvaihtuvuus olisi taattu ja tuulensuojalaudat kunnolla ja tiiviisti kiinni. Kattopeltejä kiinni ruuvatessa oli hyvä sauma alkaa vetää punamultamaalia pintaan. Nyt oviaukkoihinkin oli juuri naulattu viimeiset karmit paikalleen, ja pihatto alkoi näyttää ihan asialliselta ulkoa päin.
”Ei nii”, myönsin syvään hengähtäen. ”Mut kyllä mä silti taidan kohta sormen menettää, enkä mä tiedä oonko mä valmis luopuun taas yhdestä ruumiinosasta.”
”Ehkä mä voin sitten ottaa ton vasaran”, Tiitus lupasi urhoollisesti ja kumartui ottamaan kyseisen työkalun niin teatraalisesti ettei hän muilta ollut voinut sitä oppia kuin Hellolta.”Mitäs pojat?” muhkeaan talvitakkiin pukeutunut Nelly pysäytti takapuolen päällä lämmittävään ratsuloimeen käärityn Kossun – siis Miinan, niin siis Cozminan – ja katseli uteliaan näköisenä touhujamme hevosensa selästä.
”Eipä mitään”, Tiitus vastasi hymyillen.
”Ei täällä noin kylmä oo”, virnistin Nellylle leveästi ja vilkaisin Tiitukseen lyhyesti joka kohotti minulle toista kulmaansa.
”Eipähän ainakaan tuu! Me mennään oikein pitkälle maastolenkille, täällä on niin ihana sää. Pikku pakkanen ja vähän lunta maassa. Testataan samalla pitääkö hokit”, Nelly kertoi selvästi innoissaan tästä suunnitelmastaan.
”Toivotaan, Bee onnistu heti seuraavana päivänä irrottaan yhden takajalan hokeista”, Tiitus pudisti päätään. Hänellä oli tosiaan kädet aina täynnä nuorukaisensa kanssa, vaikka mitä itse olin nähnyt meno ei näyttänyt ollenkaan niin holtittomalta enää kuin vielä alkukesästä.
”Toivotaan tosiaan. Noniin, mennään me. Heippa!” Nelly huiskautti kättään ja pyysi Cozminan liikkeelle maastoa kohti.”Mitäs sanosit, oisko ansaitun tauon paikka?” kysyin sormiani nyrkkiin puristellen saadakseni niihin tunnon takaisin.
”Ois”, Tiitus myöntyi empimättä ja yhtä matkaa lähdimme kohti tupaa. Heli kaarsi auton pihaan juuri sopivasti ja Nuoska kiirehti heti oven avauduttua meitä tervehtimään. Heli kulki perästä ja kohotti meille kättään.
”Mitäs te olette puuhanneet kun molemmilla nenät noin punoittaa?” Heli kysyi ja kumartui silittämään Nuoskaa joka siirtyi vuorostaan omistajansa jalkoihin kiehnäämään.
”Pihattoa ollaan duunattu, eikä oo muuten enää paljoo että se on valmis”, kehaisin. ”Kato kun me täällä Tiituksen kanssa tehdään kaikki työ, raadetaan aamusta iltaan.” Läiskäisin Tiitusta olkaan toisella kädelläni joka sai hänet vain hymähtämään.
”Älä sano noin ainakaan että Eetu kuulee, sitten se ei varmasti uskalla nukkua enää ollenkaan”, Tiitus huomautti joka sai pehmeän hymyn nousemaan Helin kasvoille.”Ai mitä?” siinä paha missä mainitaan. ”Sanottakote jotai?” Eetu ihmetteli töppösiä jalkoihinsa potkien terassilla.
”Ihan sitä vaan että alkaa toi pihatto näyttään hyvältä”, kerroin.
”Hyvä sit, siittä mun pitiki tulla sanomaha että sitä suodatinkangast pitääs lähtiä hakemaa, kun ei meillä täällä ollukkaa. Mutta kyllä mä itekki voin lähtiä, ei mulla oo enää kun ihan pari asiata mitä tehrä ensin.”
”Kyllä me voidaan mennä”, lupasin heti ja vilkaisin Tiitukseen. ”Ei meillä tässä muutakaan oo. Seinäjoelta?”
”No jossei siittä oo vaivaa nii voisittahan te käyrä. Mutta menkää nyt eka tonne tupahan lämmittelee, siällä olis just kaffettaki tuloos. Olikko Heli tallii menoos? Orotappa nii vetäsen takin päälle ja tuun mukahan”, jo kesken puhumisensa Eetu kääntyi ympäri takkia noutamaan, ja lähti Helin kanssa tallia kohti.
”Nii K-rauasta sitä ainaki saa!” mies huusi vielä ennenkuin ehdimme ovelle saakka, ja Tiitus nosti kättään sen merkiksi että kuultu on. Jos nyt kuitenkin ensin sitä lämmintä juotavaa – vaikkei täällä edes ole vielä kylmä – ja sitten suunta kohti Seinäjokea.-
Olipas tosi kiva tarina ja vielä koukunkin jätit, että mun ois vähä niiku pakko kirjottaa ees jotaa vastausta tähän! Pari kohtaa sai mut naurahtamaankin, ei nyt ihan lisäpisteen arvoisesti, mutta kuitenkin. Varsinkin toi, ettei Eetun kuullen saa puhua aamusta iltaan kestävästä rehkimisestä.
-
Nopiaa se vain nousi, mutta niinhän ne aina, kun on monta tekemässä, eikä anneta kenenkään häslätä liian pahasti. 😀 Nyt se on viimeistelyä vaille, ai että. Eiköhän sinne jo pian saada poneja ajettua sisäänkin, koska eihän esimerkiksi kattoa maalata vielä pariin vuoteen, jotta se ehtii hieman kulua säässä, niin että maali pitäisi. Saattaa homma muutenkin helpottua nyt, kun seinät ovat tuulensuojalautoja myöten valmiit. Seuraavaksi saisi ährätä sisäpintojen kanssa.
Mä kiinnitin huomiota tuohon Noan ajatukseen, että ei Tiitus ole voinut muuten oppia noin dramaattiseksi kuin Hellon kanssa. Tajusin juuri sen myötä, että aika harva fiktiivinen hahmo oikeastaan imee vaikutteita muista, kun taas oikeat ihmiset omaksuvat aina jotain hauskoina/kivoina/fiksuina/muuten hyvinä pitämiltään tyypeiltä. Itse asiassa mulle tulee mieleen yhtäkkiä vain Twilight-saagan Bella (kyllä, mulla on sen ikäsiä siskontyttöjä että olen koutunut katsomaan ne leffat neljämiljoonaa kertaa) joka omaksuu vaikutteita niiltä ihailemiltaan vampyyreiltä. Täytyy olla muitakin sellaisia hahmoja, mutta vaikka luen paljon ja katson jonkin verran leffojakin, muuta käytöksen tai tapojen omaksumista ei tule mieleen. Samalla muhun itseeni tarttuu koko ajan jotain siisteistä tyypeistä, jopa fiktiivisistä siisteistä tyypeistä ja ihan tiedostan sen. Ja huomaan samaa oikeastaan kaikissa muissakin. Mietinkin, että mitähän muuta superinhimillistä muuten fiktiivisiltä hahmoilta puuttuukaan! Koen nyt taas oppineeni jotain kirjoittajana ja mua innostaa aivan hirveän paljon mennä heti kokeilemaan tätä käytännössä kirjoittamalla.
Musta ei olisi tuollaiseen elämään kuin Hopiavuoren väestä! Nyt kun mulla olisi oikeasti mahdollisuus hankkia se oma hevonen, mua pelottaa just talvi. En mä halua jäädyttää sormiani irti pakkasessa. Saatan ihan tuntea, miten Noan sormia kohta pistelee tuossa kun hän päättää mennä Tiituksen kanssa tauolle ja ravistelee sormiaan. Luulenpa, että onnistuit taas tosi hyvin ympäristön kuvailussa: vaikka tuolla pihalla ei olisi nyt miljardia astetta pakkasta (ainakin 10, liikaa mun reumakäsille!!) niin tuntisin silti tämän kauheuden, ei kun kylmyyden. Noa varsinkin on hyvä hahmo tunnelman kuvaamiseen. En tiedä, onnistuisiko sama kaikkien hahmojen kautta, koska kaikki eivät kulje niin aistit avoinna.
+ 2p tarinasta
+ 1p siitä ilosta, että opin lisää kirjoittamisesta
+ 1p Tiituksen kommentista
-
-
Mä haluan meille pihaton kräääääääähhh :DD
Eira tietää aina, kun jotain tapahtuu”Milloin Flida oikein varsoo?” Eira kysyi ja huokaisi raskaasti, ihankuin hän olisi hirvittävän kyllästynyt odottamaan.
”On siihen vielä reilu pari kuukautta, ainakin oletettavasti”, vastasin ja ojensin käteni Eiraa kohti, joka asetti avoimelle kämmenelleni uuden ruuvin.
”Hirveen kauan siinä kestää.”
”Nii siinä kestää. Sussakin kesti ennenkun sä synnyit”, hymähdin ja otin askeleen lähemmäs seinää jotta voisin ruuvata vihreän ruokakupin paikalleen toiseltakin puolelta. Tekojalka narahti. Painoin porakoneen liipasinta ja ruuvi upposi muovista läpi seinään.
”Mitäs Inarille?” Tartuin ruokakupin reunasta kiinni ja ravistin sitä testatakseni pysyisikö se varmasti. Tuntui tukevalta. Eira hieroi sormikkaisiin piilotettuja käsiään yhteen.
”Hyvää kai”, hän vastasi olkiaan kohauttaen.
”Kai sä nyt jotain enemmän siitä tiiät?”
”No joo, ihan hyvää. Kyllä me jutellaan sen kanssa wapin kautta. Jotai kuviaki se lähettelee.”
”Noni. Kiva.”Pihattorakennuksen ruokakupit oli nyt laitettu paikoilleen. Olin saanut Eiran apukädeksi kysymättä, hän oli vain ilmaantunut paikalle. Vaikkakin vasta kun kuppeja oli enää yksi jäljellä.
”Saitko sen kultaköynnöksen kasvaa?”
”No ei se ainakaan vielä oo kuollu, eikä yhtään ruskeekaan!” Eira kuulosti aavistuksen ylpeältä. Hymyilin ja käännyin ympäri, siirtyen rakennuksen seinän nojaan purkamaan porakoneesta ruuvinväännintä ja pakkaamaan sen pois.”No, miks se Nelly on ihan paska tällä kertaa?”
Eira kohotti katseensa kynsistään minuun ensin kulmat koholla, jotka sittemmin laskeutuivat hitaasti alaspäin ja hänen silmänsä painuivat sirrilleen.
”En mä mitään oo sanonu”, Eira puuskahti ja painoi katseensa taas alas. Hän rapsutteli vanhoja, hennon vaaleanpunaisia kynsilakan jämiä irti.
”Et, mutta mä nään sen sun feissistä. Sulla on tollanen ilme aina kun Nelly on tehny jotain”, virnistin, sillä voisin lyödä vaikka vetoa että Eira yritti kovasti keksiä jotain muuta syytä sille – ihan vain todistaakseen etten osaa lukea häntä niin hyvin – mutta ei lopultakaan keksinyt mitään. Sillä tavalla hänen huulensa pusertuivat yhteen ja kynsien rapsuttaminen kiihtyi.
”Okei”, Eira henkäisi lopulta, laski kätensä syliinsä ja nosti katseensa taas minuun. Hän vaikutti valmiilta räjähtämään hetkenä minä hyvänsä.
”Mut sun täytyy luvata ettet kerro kenellekään! Tää on ihan sairaan iso salaisuus eikä kukaan, siis kukaan, saa tietää!” Eira vannotti ääni käheänä siltä varalta että joku olisi salakuuntelemassa meitä.
”Aa, tää on joku isompi keissi. No mä lupaan, en kerro ees Mielikille. Diili?”
Eira siristi taas silmiään arvioivasti, kunnes nyökkäsi.
”Okei. No siis.. Nelly ihan todellakin pettää Eetua”, Eira supisi vakavan näköisenä, nostipa vielä toisen kätensäkin suunsa vierelle ettei ääni kantautuisi vahingossa kenenkään ylimääräisen korviin.“Hmm..”
“Siis täh, eikö se susta oo muka kamalaa? Vau, mä luulin että sä ja Eetu ootte kavereita!” Eira kivahti ja näytti valmiilta marssimaan ulos rakennuksesta hetkenä minä hyvänsä.
“Eikun mä funtsin”, kiirehdin sanomaan ennenkuin nuorempi Helmipuro ottaisi jalat alleen. “Että jos sä ootkin vaan tällä kertaa ymmärtäny väärin?”
Ehkä siitä oli ollut jo puhetta aikaisemminkin, ehkä tuvassa pöydän ympärillä isossa joukossa, ja sille oli naurettu? Eiran tuntien en voinut olla ensimmäinen ihminen joka sellaisen salaisuuden kuulee. Ehkä muistan kuitenkin väärin, ne hetket kun tuvan keittiö on kiireisimmillään yleensä varhaisin ajankohta päivästä minulle jolloin olen vasta hetki sitten noussut ylös.
“Ai miten muka? En tasan, kyllä mä nyt tiiän jos joku niiden poikaystävää pettää. Mut miten se kehtaa, tai siis joo, on Eetu aika rasittava, ja oikeestaan aika useinkin, mutta ei nyt silti noin voi tehdä. En mä ainakaan Hermania ikinä pettäisi, vaikka se Chai onkin ihan söpö.”
“Se uusi työntekijä? Senkö kanssa?” yllätyin, vaikken oikein tiedä miksi. Kenen muunkaan? Ei Nelly kaikista vitseistä ja huumorista huolimatta Helloa sillä tavalla katsonut, ja muiden kanssa hän ei ollut kovinkaan usein tekemisissä.
“No joo. Siinä ne pussaili ihan mun naaman edessä, varmaan luuli etten nää tai jotain, mä olin siis laittamassa Uunoo kuntoon kun Nellyn piti pitää mulle valmennus, kun Heli sanoi että…”Näin miten Eiran suu kävi, ja taisin vastaillakin hänelle. Tai sitten hänellä oli vain paljon asioita kerrottavana, ja niin kävi usein kun puheenaihe vaihtui Heliin. Hänen kanssaan Eira muistutti usein koiranpentua, joka on onnellinen saadessaan vain seurata perässä ja olla menossa mukana.
Pettäisikö Nelly ihan oikeasti Eetua? Oliko Eira vain kuvitellut? Halusin uskoa, että koko Hopiavuori oli sen huhun jo kuullut, Eetu ja Nelly mukaanlukien, ja sille saattoi nauraa. Jotenkin Chain ja Nellyn täytyi olla tuttuja keskenään jo etukäteen, ja Eira oli tehnyt kärpäsestä härkäsen.
Jotenkin niin sen täytyi olla. Ja jos se todella mietityttäisi voisin vain kysyä Nellyltä suoraan.
-
Ai vitsit, tää pihatonrakennustehtävä onki menny multa ihan ohitte vaikka selailu vähän joka nurkkaa lävitte 😀 joten hyva ko tarinoita tähän että huomasin koska Puuha Pete -hommat on ihan parhaita niin mun itteni ko Marshalinki mielestä. Etenkin jos ne liittyy jotenki tallijuttuihin.
Ja mun sisäinen Ulla Taalasmaa myhäilee että mitä tosta kehkeytyy, ko Eira tohon tapaan sen Chain ja Nellyn jutun heitti Noalle. Että ne ois ihan pussaillukki siinä naaman eesä. Koska voi olla että se hoituu nätisti ilman mitään ongelmia, tai sitte ehtii tulla miljoona eri väärinkäsitystä sun muuta. -
Mulle tulee Noasta outoja isoveliviboja kun se rakentaa pihattoa. Vaikka se ei varsinaisesti ole mua mitenkään erityisesti vanhempi, jotenkin ihminen kasvaa mun silmissä kilsan pituutta jos se osaa jotain sellaiselta alalta, miltä itse en osaa. Kyllä mäkin ruokakupin seinään saisiin kiinni tai ulkolaudoituksen suoraan sun muuta helppoa, mutta tässäkin se tuntuma nousee siitä kun Noa on tehnyt niin paljon ennenkin ja kun hän on aina niin rauhallinen. Rakentaa vähän ajatuksissaan, keskittyy kuitenkin yleensä ihan johonkin muuhun. Sillä lailla, ettei tarvitse ihan kauheasti keskittyä, koska osaa tehdä jo.
Eira on ihan hirveän onnistunut tässä tarinassa: sanoisin parempi kuin mun. Tietenkin sitä ärsyttää, kun joku tuntee sen ja osaa siksi lukea sen ajatuksia. Samalla se on nyt selkeästi valinnut Noan sellaiseksi, jolle uskaltaa kertoa vaikka Arkaluontoisia Ja Järkyttäviä Tapahtumia. Eirahan juoruaa paljon (varsinkin silloin kun ”ei kerro kenellekään”), mutta nyt sillä on omasta mielestään sen kaliiperin juttu, että ei se varmasti sitä ihan kenelle tahansa kerro. Eetulle tietenkin, koska sen mielestä se on äärimmäisen pakollista, mutta eiköhän loput tiedä Eetun kaffipöytäkeskustelusta ennemmin kuin Eiralta.
Mutta voi että!! :DDDD Miten Nelly ja Chai VOI olla Noan mielestä edes etäisesti sen verran uskottava pari, että se ylipäätään pitää naamansa peruslukemilla tai vertailee Chaita johonkin Helloon? :DD Nelly on kuitenkin aikunen ja sillä lailla ihan asiallinen ja vakavasti otettava tyyppi, omaa yritystä pitää ja menestyy ja näin, vaikka asuukin asuntoautossa. Toinen on niinku korviinsa kompasteleva koiranpenikka, joka kierähtää selälleen joka vastaantulijan eteen jotta saisi maharapsuja: ihan hellyyttävä mutta myös ihan avuton ja pää täynnä tyhjää! Nelly syö sellaisen aamupalaksi. :DD No okei: mun piti kirjoittaa Chaista enemmän ja odotin sitä ihan hulluna, mutta olen ollut koko viikon niin kovassa kuumeessa, etten ole ikinä aiemmin tällaista kokenut. Jos olisin kirjoittanut, olisi saattanut käydä ilmi, että se on niin vaaraton, välitön ja hellyydenkipeä, että jopa Oskari, varmaan jopa Eetu on jossain vaiheessa pörröttänyt sitä niin kuin koiraa. Ennemmin Nelly taitaa pettää Eetua Sannin kanssa :DD En tiedä, yrititkö vaan olla kohtelias siltä varalta että mä itse olisin niin höppänä että pitäisin tapausta millään lailla mahdollisena edes niin että siitä saisi draamaa. :DD Vai onko Noa niin tosi… …suvaitsevainen. Vai mustasukkainen. 😀 No joo, oli syy mikä hyvänsä, mun mielestä oli tosi hilpeää että Noa ottaa jonkun Chain tosissaan.
Mutta laitetaan tästä pisteitä näin:
+3 p. tarinasta
+1 p. koska tämä koko Chain kuvio huvittaa mua vielä näin kolmannellakin lukukerralla
+1 p. koska Marshall kirjoitti kommentin
-
-
Annan tästä itselleni 2 pistettä
Ennen kuin Noa suuttui
Voi paska. Oh shit. Vihreitä teräviä muovinpaloja putoili puolivalmiin pihaton pohjalle. Niistä kuului varmasti ropinaa, joka ei kuitenkaan kantautunut meidän kolmen korviin asti, sillä pidin porakonetta edelleen käynnissä. Kun katastrofi oli jo tapahtunut, nostin sormeni liipaisimelta ja katsoin ympärilleni. Ei kai kukaan nähnyt?
Santtu naputti oveen liuskoja ihan vasaralla ja nauloilla eikä ainakaan huomannut mitään. Herman piteli liuskoja toisesta päästä ylhäällä muovisella pihatuolilla seisten ja sattui virnistämään minulle juuri silloin. Huh. Hänkään ei ollut huomannut.
”Joko mennään syömään?” kysyin pojilta mahdollisimman kiltisti. Jos lähtisimme saman tien, kukaan ei huomaisi mitä olin hajottanut.
”Mä laitan eka tämän”, Santtu sanoi niin että hänen suustaan putosi naula, mutta jatkoi yhtä kaikki vaivalloisesti hakkaamista. Hän ei ollut suostunut käyttämään naulapyssyä, jolla koko hökötys olisi kiinnitetty jo noin triljoona kertaa nopeammin.
”Justhan me muutenkin tultiin”, Hermankin sanoi, koska halusi liittoutua Santun kanssa minua vastaan.
”Mulla on sormiin kylmä”, valehtelin.
”Pyöritä olkapäitä vähä. Tälleen.”
”No mulla on ihan kokonaan kylmä oikeestaan.”Herman, vitsin ääliö, sai jonkun ritarillisuuskohtauksen ja avasi takkinsa. Hän piti toisella kädellä liuskoista kiinni, roikotti toista kylkeään vasten ja luikersi kuin mato. Sitten hän vaihtoi kättä ja teki saman uudelleen. Takki putosi tuolin korjulle. Hän osoitti sitä minulle. Huokaisin. Potkaisin vihreitä muovinsiruja edes vähän piiloon ja menin hakemaan typerän takin, vaikka minulla oli kuuma.
”Missä on ruuvimeisseli?” kysyin enemmän Santulta, joka oli löytänyt vasarankin jostain aiemmin.
”Pakissa”, se vastasi.
”Ja pakki on?”
”Väliseinän päällä tossa.”Ensimmäinen ruuvimeisseli, jolla yritin purkaa hajonnutta ruokakuppia seinästä, oli hitsi vie tähtipää, vaikka piti olla laattapäinen. Piti mennä vielä ruuvimeisseliäkin vahtamaan siinä kaikessa kurjuudessa. Yritin purkaa viritelmääni pikavauhtia. Hermanin ja Santun ei tosiaankaan tarvinnut tietää, että olin rikkonut ruokakupin. Vitsi kun olisin tiennyt mistä porakone laitettiin pyörimään toiseen suuntaan. Ei olisi tarvinnut käsin yrittää vääntää.
Siinäkin kului taas neljäsataa vuotta, kun yritin ruuvata tiukalla olevia ruuveja auki. Tarkalleen ottaen siis siinä kului niin kauan, että Santun kaltainen etanakin sai liuskat naulattua ilman naulapyssyä ja tuli siihen Hermanin kanssa vakoilemaan minun hommaani kun vielä yksi ruuvi oli kiinni.
”Eks sä voi irrottaa sitä tolla porakoneella?” Herman kysyi niin kuin olisin ääliö.
”En mä tiedä mistä sen saa meneen silleen takaperin.”
”Tästä”, Herman sanoi ja räpläsi porakoneen varresta jotain klipua.
”Eetu sanoi ettei me saada käyttää koneita”, Santtu sanoi, niin kuin oli sanonut heti alussakin ja uudelleen kieltäytyessään naulapyssyn käyttämisestä. Ja vielä silloinkin, kun olin ottanut porakoneen.
”Porakone oo mikää kone edes”, huokaisin ja ruuvasin sillä viimeisen ruuvin kahdessa sekunnissa irti.Sen jälkeen olin lähdössä. Työkalut sai jättää paikoilleen. Herman kuitenkin keräsi sen typerän ruokakupin jäännökset ja otti ne mukaansa. Varmaan ihan vain kannellakseen, että minä olin taas ollut tahallani rikkomassa paikkoja.
”Ei kerrota Noalle tosta kupista”, ehdotin kävellessämme tallille.
”Miksei?” Santtu kysyi.
”Siksei että se laitto ne kaikki kii kovalla työllä ja mä halkasin koko paskan sillä keskiruuvilla. Se suuttuu.”
”Pitäähän niiden jonku tietää että ne tietää ostaa uuden kupin”, Santtu ihmetteli.
”Eikä ne sulle edes suutu”, Herman lisäsi.
”Ne suuttuu mulle aina kaikesta”, huomautin, mikä olikin ihan totta.
”No sanotaan että mä rikoin sen”, Herman ehdotti.
”Varmaan ne uskoo et kumpikaa teistä on rikkonu yhtää mitää jos mä oon ollu siellä mukana…”
”No… No ei Noa kumminkaa oikeesti suutu tommosesta.”
”Suuttuupa.”Onneksi tallille oli hieman matkaa. Sain puhuttua muovinpalat Hermanilta itselleni ja nakattua ne piharoskikseen. En tosiaankaan ajatellut kertoa kenellekään yhtään mitään.
-
Hah, hymähdinpä vähän tolle, etteivät usko kenenkään muun olevan syypää, jos Eira on matkassa 😀 Ei kai ne aikuiset nyt niin ilkeitä Eiralle ole. Vitsit, tässähän ihan rupeaa sormia syyhyttää, kun vois keksiä tähän jonkun vastapallon. Koska kyllähän nyt joku heti tietysti huomaa, että yks kippo puuttuu, kun Noa niitä nyt ainaki miljoona vuotta pisti kii!
-
Oi Meidän Eiraa 😀 ! Mun käy vähän sitä sääliks, ko Aina on Joku suuttumassa ja passittamassa. Mutta tarina oli hauska ja Eiran ääni kuuluu kyl ihan jotenki ekstrahyvin tästä!
Herman on kohtelias, kun koittaa saada syyt niskoilleen, mutta mitenhän tuollainen herkempi poika mahtaa jaksaa jos Noa suuttuu! On se Noa sen verran kiukkupussi 😂 .
-
Koska Noahan tunnetusti on se, joka aina ekana suuttuu kaikesta!! Oot Eira ihan oikeessa, mitään muuta se ei teekkään kun on naama nurinpäin ja pahalla päällä :DD
Ekakskin, jeeee Santtu pääsi tarinaan mukaan! Melkein jo oon ahdistunut sen puolesta kun halusin niin kovasti kirjottaa sen tarinan alusta uudelleen, mutta ei mulla oo ollu aikaa ja se on ihan jääny mut aika ei silti pysähdy ja kohta on taas myöhästä ja krääähhh 😀 Tää oli kuitenkin hyvä ja kiva muistutus, että kyllä se hahmo voi siellä elää ja tehdä muiden kanssa silloinkin, kun mä en sitä niin kirjoita tekemään.
Vastapalloa täältäkin muuten tulee tasan heti, kun oon ratsastuskisat saanu alta pois ja uskallan taas hetken hengittää tän myllytyksen keskellä :DD jos Tiitus, tai joku muu kerkee ensin, niin antaa palaa!! Mä pallottelen sit jäljistäpäin, koska kyllähän tää nyt jotain vastakaikua ansaitsee!
-
-
Hopiavuoren Whatsapp-ryhmästä:
Sonja: Onko siellä pihattoraksalla enää mitään tekemistä?
Eetu: Maalata pitäs, kuinni?
Sonja: Mulla on täällä kotona yksi nimeltämainitsematon mies, joka hyppii seinille kun ei pääse mihinkään ni että jos sille sais jotakin tekemistä ja mahdollisesti jopa ihmiskontakteja
Sonja: Ei pärski, joten olettaisin että on jotakuinkin terve, mitä nyt vaan hermoromahduksen partaalla
Eetu: Tua tänne vaan, laitetaan se töihin
Noa: Hienoa! Mä olinkin just menossa, kiva jos saa kaverin jeesimään
Sonja: Hyvä, on sit joku lapsenvahtina. Ja jos maalattava loppuu kesken, ni laittakaa se lantaa talikoimaan. Mä aion mennä PITKÄLLE maastolenkille Salierin kanssa. Yksin.
Noa: 😀-
25.3.2020 oli historiallinen päivä, sillä silloin muuan Harri, kunniavieras, purkasi sähkölangan keskeltä Hopiavuoren vastavalmistunutta pihattoaitausta. Ensimmäinen pihaton mailla käyskentelevä heppa piti olla Flida, mutta jostain syystä Typy pääsi joltakulta irti ja se olikin ensimmäinen.
Kiitos Sonja ja kaikki. Sanoista rakennettu pihatto on nyt valmis. 😀
-
