[EiraOsallistuja]

Tarina siitä, miksei edes Niklas ole mun poikaystävä

Aamupäivä meni Inkan kanssa maastossa, mutta iltapäivällä Eetu halusi taas kerran grillata. Eetu menisi varmaan naimisiin grillinsä kanssa, jos se olisi Suomessa laillista. Se oli ihan tohkeissaan, kun oli niin lämmin, että se sai grillata oikein puutarhan perän klapigrillillä, eikä millään sähkögrillillä.

Ensin piti kuitenkin sytyttää se grilli sillä aikaa, kun Eetu laittoi saunaa ja varmaan hieroi jotain mönjää pihveihin. Se tehtävä oli langennut Hellolle, joka oli aika nopeasti ulkoistanut sen Niklakselle. Ja voi vitsit. Kuulkaa. Niklas oli ehkä maailman kädettömin siinä hommassa!! Pidin sille kuitenkin seuraa, koska no onhan se hyvännäköinen, ja Nelly varmaan katseli sitä jo sillä tavalla. Tai joku ainakin.

”Kuule…” mutisin ihan jäässä kylmän klapikasan takaa.
”Mm?”
”Kun iskä tekee nuotioo… Nii se aina sanoo että pitää jättää ilmareikiä.”
”Okei?”
”En mä siis ite osaa mutta… Jotenki sillee iskä tekee aina et ne puut olis mahdollisimman tietsä ilmavasti?”
”Ai tälleen?”

Niklas siirsi varmaan kahta klapia. Sitten hän ruttasi taas sanomalehtitollon ja laittoi sen palavana puiden sekaan. Ei alle. Sekaan. Eetula oli hyviä klapeja ja kaikkia pieniäkin kaikaleita siellä seassa, niin että siitä huolimatta tuli tarttui parin puunpalan kylkeen. Sitten Niklas tukki kuitenkin loputkin harvat ilmareiät paperilla niin että tuli sammui ennen kuin sillä oli edes mahdollisuuksia. Hinkkasin suutani hihaan, niin ettei Niklas olisi nähnyt kuinka irvistelin. Ai että teki mieli jättää se sinne huonoine klapikasoineen.

”Mitä jos tekis sinne vähä lisää niitä ilmareikiä? Ja sit iskä aina ainaki laittaa sytykkeet tonne puiden alle eikä siihen kylkeen. Emmä tiiä kuuluukse niin mut iskä osaa sytyttää nuotion.”
”Osaan mäki, mut tää ei nyt vaan jotenkin syty.”

Niklas härkki puukasaa uudelleen. Tällä kertaa hän teki sen jollain pikkuklapilla ihan niin kuin kolme sekuntia palaneet puut olisivat muka kuumia. Vilkuilin, katselisiko joku ikkunasta. Olin aintanut ainakin Inarin vähäsen ymmärtää, että meillä oli melkein jotain juttua Niklaksen kanssa. Vitsit niin minulta menisi maine, jos muut luulisivat, että minä osaan tehdä tulen paremmin kuin Niklas, varsinkin kun olin vähäsen sanonut Inarille että Niklas oli melkein minun poikaystäväni. Toivottavasti Inari ei olisi vielä sanonut Nellylle, koska Nelly sanoisi kuitenkin kaikille, ja olihan Niklaksen touhu nyt aika noloa.

”Vähä — vähä vielä lisää niitä ilmareikiä…”
”Eira”, Niklas sanoi kyykyltään Eetun grillin äärestä ja nosti katseensa klapeista minuun. ”Sä osaat selkeesti tehä tulen niin mikset tee?”
”Ai mä? En mä kyllä osaa. En mä ymmärrä mitään näistä eräjutuista.”
”Tuu nyt vaan tekeen.”

Tartuin Niklaksen tarjoamaan tulitikkuaskiin ja sanomalehteen. Voisinkohan? Vilkaisin taas tuvan ikkunoita. Tyhjät. Katsoin arvioiden Niklasta. Hän katseli minua vähän hymyillen kyykyltään grillin edestä.

”Jos sä meinaat”, huokaisin ja kyykistyin Niklaksen viereen.
”No nopeemmin me ilmeisesti täältä silleen päästään.”

Järjestelin nopeasti klapit sellaiseksi harvan mökin näköiseksi neliöksi kuin iskä aina. Ojensin sanomalehden takaisin Niklakselle ja revin mökin keskelle tuohta. Sen päälle laitoin pikku kaikaleita ja lopuksi pari kunnon klapia. Valmis. Sitten ei tarvinnut kuin raapaista tulitikku ja sytyttää.

”Hyvä juttu et sun isä osaa tehdä nuotion kun sä et ymmärrä mitää näistä eräjutuista”, Niklas sanoi ärsyttävän merkitsevästi, mutta en aikonut leikkiä sen kanssa niin typeriä leikkejä.
”Nii. Iskä on aina vieny meitä retkelle laavulle.”
”Mä en vaan ymmärrä mitä varten sä esität jotenkin tyhmää tai en mä tiedä mitä”, Niklas jatkoi liian suorapuheista horinaansa, vitsin ääliö.
”Enhän esitä.”
”No kyllä! Mä oon tuhat kertaa nähny että sä saat satulankin Uunolle ihan ite mut ei ku Marshall tuli siihen niin sä tarvit muka apua heti. Ja nyt tää tulijuttu, ja se kun sä aika kovaa löit sillon kun mä sanoin kahvilla et me pelattiin pleikalla. Kauhee selitys vaan et sä et muka pelannu, kun katoit vaan. ”

Tönäisin Niklasta olkapäästä ja nousin ylös. Se joutui ottamaan vähän kädellä vastaan, ettei kaatuisi. Ihme ääliö.

”Sä oot vissiin yhtä tyhmä ku Hello.”
”Mm, Hello saa kolmosta, nelosta ja vitosta oikikses ja se meinaa mennä hovioikeuteen kun se valmistuu, ja sillä on pää ku taskulaskin — joo, kelpaa.”
”Eiku erilailla tyhmä. Arvaa haluaako kukaa olla mun poikaystävä enää kun sä yrität levitellä kaikille tietoja jostain tyhmästä poikien pelistä? Helloki aina yrittää et mulla olis mahdollisimman kurjaa.”
”Vai et sä saa poikaystävää jos sä pelaat pelejä?” Niklas hohotti ja nousi ylös tulen ääreltä.
”No näeksä mitää poikaystävää? Säkää et enää halunnu olla mun poikaystävä kun me tehtiin se heinäloota.”
”Miten niin enää — eiku ei se nyt siitä johdu”, Niklas nauroi vielä kovempaa. ”Tuu nyt. Mennään kantaan ne tuolit tänne kun ei noista muista oo kun värisemään kylmästä sisällä.”
”Mä en kanna, mä oon tyttö. Ääliö.”
”Kyllähän kannat vaikka ootki tyttöääliö.”

[EiraOsallistuja]

Tarina siitä, kuinka Eetu ja Inari on aina mun silmillä

Inkaa oli kaikista kivoin hoitaa. Se oli ensinnäkin kiltti, mutta sen lisäksi se oli enemmän hereillä kuin meidän Uuno. Sitä tarvitsi vain vähän hellästi työntää takapuolesta, niin se väisti sen verran, että mahduin kiertämään sen takaa satulaa hakemaan. Muistin tietenkin taputtaa sitä, kun se totteli taas niin hienosti. Heli sanoo, että aikuisiakin hevosia pitää kannustaa valitsemaan oikein. Sitten nostin satulan Inkan selkään, laskin satulavyön alas ja kiristin sen hellästi.

Eetu ei ollut yhtä hellä Jussin kanssa suulin toisessa päässä, kun harjasi sitä Inarin kanssa. Ei se ikinä Jussia hakannut tai mitään sellaista, mutta taputtikin sen verran lujaa, että minuun olisi varmaan sattunut sellainen taputus. Jussi oli varmaan tottunut siihen, kun ei edes päätään nostanut tai korviaan kauheasti kääntänyt. Se hamuili vain Inarin taskuja Eetun mutistessa, että sen voi pökätä pois kyllä. Heli on sanonut, että ei meidän parane arvostella muiden hevosenpitoa, ellei muiden jutuista ole hevoselle haittaa. Siksi olin ihan hiljaa ja otin seuraavaksi Inkan suitset seinältä.

”Mitä meinaatta teherä?” Eetu kysyi, kun kiristi Jussin satulavyön. Hän ei katsonut minuun, mutta puhui niin kovaan ääneen, ettei se voinut olla Inarille tarkoitettu kysymys. Sitä paitsi Eetu aikoi kuulemma antaa Inarin hypätä vähän Jussilla, eli olisi itse paikalla vahtimassa.
”Heli sano et Inkan kuntoa pitäis varovasti kohottaa, mutta en mä uskalla mitää uutta tehdä kun se ei sanonu tarkemmin. Niin varmaan hölkätään paljon vaan. Mä kysyn sit ohjeita huomenna ku tänään sillä on kiire.”
”Kenttä onki hyväs kunnos ny.”
”Eiku me mennään maastoon.”

Eetun liike pysähtyi. Inari näkyi vilkaisevan ensin minua ja sitten Eetua. Vedin kaikessa rauhassa suitsien niskaremmit Inkan korvien ylitse ja katsoin, että harja meni hyvin. Sitten katsoin hetken aikaa vakaasti Eetua silmiin ennen kuin jatkoin leukahihnan sulkemiseen. Eetun suu oli taas supussa niin kuin sillä olisi hammassärky. Eetu näyttää hammassärkyiseltä aina, kun se meinaa ruveta tinttailemaan. Inari taas näytti samalta kuin aina: ihan sikaärsyttävältä.

”Maastohon?”
”Nii. Me mennään tonne päin noin ja sitte Pihlajamäelle mut käännytään sit takas samaa reittiä kun mä en saa mennä yksin autojen–”
”Ei se saa mennä maastoon”, Inari mutisi Eetulle.
”Taitaa olla niinku Inari sanoo. Ei sulloo mitää lupia mennä maastohon sillä”, Eetu kitisi ärsyttävän virkaintoisena niin kuin se aina oli silloin kun luuli tietävänsä jotain.
”Onpa!” kerroin, ”Helin lupa!”
”Ei varmaan oo mitää Helin lupaa”, Inari väitti. ”Varmaan Heli nyt lupaa sulle Inkan johonkin maastoon. Mieti vähän, se varmaan maksaakin kymmenen kertaa sen mitä Uuno.”
”Kuule arvatkaa mitä, mulla on Helin lupa ja mä meen maastoon!” informoin sekä Eetua että Inaria.
”Minä soitan sille Helille jos sinä paat nuan”, Eetu uhkasi. ”Arvaa saakko ikinä sitte mennä eres kentällä enää kun se kuuloo mitä sinä yritit.”
”Helillä on kiire, ei se ehdi sun kanssa juoruta”, tuhahdin.
”Eli sullei oo lupaa. Paa se satula pois tai mee kentälle. Voit sitte mennä Uunon kans maastohon jos Tiitus ehtii vahtimahan sua.”
”Soittakaa sitte sille Helille ja kysykää kun teillä on niin ikävä sitä! Mikä on ku mua ei uskota!”
”Kun sä valehtelet näin typeristä jutuusta!” Eetu jo vähän korotti ääntään ja kaivoi puhelimensa mystisen syvältä farkkujen taskusta. Sitten se alkoi näppäillä sitä, enkä oikein tiennyt, pitikö minun odottaa sen oikuttelu loppuun vai ei. Voisin vain lähteä. Minulla oli lupa!
”Vitsi, Eira…” Inari vielä huokaisi ennen kuin ryhtyi laittamaan Jussille suitsia. ”Aina sun pitää…”
”Pitää mitä? Hä? Lopeta se silmien pyörittely tai mä–”
”Mitä? Kerrot iskälle?”
”Pesen oikeen puolen pyöränlaakerit sun autosta joku yö ku et tiedä ja katton kuinka paljo sun sitte tekee mieli pyöritellä silmiä!”
”Hullu!” Inari inisi sormi ojossa minua kohti, vaikka ei varmaan edes tiennyt mikä on pyöränlaakeri, saati mitä sen pesemisestä seuraa.

Varmuuden vuoksi jäin suuliin ja silittelin Inkan kaulaa. Tamma varmaan ihmetteli, että mitä se siinä joutui seisomaan. Miten nyt hevoselle kuitenkaan selittäisi, että kaikki on Eetun syytä, ja vähäsen Inarin? Eetu piti puhelinta korvallaan leuka tanassa.

”Terve. Soon Hopiavuoren Eetu”, Eetu aloitti ja piti sitten tauon. ”Mullon täs tua Eira, joka väittää jotta sillon sun lupa mennä maastohon Inkan kaas.”
Sen jälkeen Eetu sanoi vain ”aha” ja ”mhm” ja ”selevä” monta kertaa. En kuullut Helin ääntä, mutta tiesin, mitä Eetu nyt sai kuulla. Eetun tyhmä naama muuttui koko ajan punaisemmaksi sitä mukaa kun Heli puhui sille. Irvistelin vähäsen Inarille, jonka naama oli taas ihan suorassa ja silmät eivät enää pyörineet niin kuin jollain ääliöllä. Oppivatpa olemaan hyppimättä minun silmilläni kaiken aikaa!

”Kyllä se nyt… Kyllä se nyt kuulostaa siltä jotta sullon lupa mennä…” Eetu mutisi, kun oli lopettanut puhelun. Hän tarttui Jussin ohjiin ja lähti luikkimaan nolona maneesia kohti komentaen Inaria hakemaan kypäränsä.
”No mitä mä sanoin? Oli sit pakko häiritä Heliä sun typerillä jutuilla!” huusin perään.
”Iskä on kuitenki kieltäny sua menemästä maastoon yksin”, Inari huomautti.
”Eipä oo”, kerroin, koska olin painanut iskän sanat huolellisesti mieleeni juuri tällaisten tilanteiden varalle. ”Iskä sano et Uunolla ei mennä yksin maastoon.”
”No nii just!”
”Tän nimi on Inka”, sanoin siltä varalta, että Inarille oli mahdollisesti puhjennut dementia. ”Sitä paitsi se sano sen sillon kun mä olin jotain kuustoista.”
”No ihan sama! Tee mitä haluat! Me pannaan sut sit johki hoitokotiin jos sä putoot ja halvaannut, ja sit sä kuolaat vaan siellä yksin!” Inari äyski.
”Ihanaa!”, rääkäisin sille. ”Kerranki saa olla rauhas sekä sulta ja Eetulta että iskältä!”

Inarin vastaus oli enää sanaton raakunta. Sitten hän astui talliin. Silitin Inkan poskea ja päästin sen naruistaan. Vitsit niin Heli ei olisi tykännyt, kun huusin hevosen edessä. Nousin kuitenkin suulin kivijalalta Inkan selkään. Heli aina sanoi, että jos on jokin jakkara, sitä pitää käyttää. Hevosen selkä menee muuten huonoksi. Voisin ihan hyvin mennä sinne maastoon, kun kerran oli lupa. Eihän Heli tiennyt vielä huutamisesta. Maaston jälkeen kertoisin, mitä teimme, missä ja kuinka kauan, kuten aina. Samalla voisin sanoa senkin, että olin taas huutanut hevosen edessä. Se tarkoitti yleensä sitä, että en saanut juoksuttaa Surrea pariin päivään, kun nuorten hevosten käsittelijöiden piti olla aina rauhallisia: niin Heli sanoi aina. Voisin kuitenkin yhtä hyvin tunnustaa, koska Heli ei ottaisi ainakaan Inkaa pois kauhean moneksi päivää. Inari kertoisi kuitenkin jotain liioiteltua versiota, jos pääsisi jotenkin ensin Helin puheille…

[EiraOsallistuja]

Saisinpa asua Ilveksen talossa

”Eira! Hyvä kun tulit. Mulla on iso kattila kanakeittoa tuolla, ja Allukaan ei ehtinyt tulla sitä syömään kun sillä oli kiire leikkimään Inarin kanssa pihalle”, Aili sanoi heti, kun pääsin Ilveksen tuvan painavasta ovesta sisään.
”En mä syömään tullu”, sanoin Ailille.
”Niin niin, mutta ehdit sä sitä iskää auttamaan — Mannia siis — myöhemminkin. Ei siellä tallissa jaksa maha tyhjänä olla. Tuu nyt. Mä tiedän että sä tykkäät kanakeitosta.”
”No ehkä vähäsen…”

Aili lähestyi soppakattilan kanssa uhkaavasti uudelleen, kun olin saanut toisen lautasellisen vasta melkein nieltyä. Hän höpötti samalla jotain Allun koirasta, jolla oli kuulemma nyt tyttöystävä, joskin se kuulosti siltä, että todellisuudessa Allulla oli koirallinen tyttöystävä. Peitin lautaseni nopeasti molemmilla kämmenillä. Se sai Ailin palaamaan kattiloineen takaisin liedelle ja laittamaan kannen kattilan päälle, mutta leppoisa juttelu ei tauonnut. Tyttöystävä oli kuulemma akita: melkein Allun Rikon näköinen, vaikka Riko olikin husky. Aili puhui hellästi siitä, miten hänen ja Mannin rottweiler Röyhy oli maailman suloisin pikkuinen, mutta kyllä Riko ja sitä myöten sen tyttöystäväkin olivat komeita koiria. Vilkaisin vaistomaisesti ikkunasta Röyhyä, joka makasi autotallin edessä viimeisessä katolta pudonneessa lumikasassa ja läähätti. Jonkun mielestä se saattoi olla komea, mutta suloiseksi sitä ei voinut sanoa parhaalla tahdollaankaan.

Ailin puhe taukosi, kun ovelle johtavilta rapuilta kuului askelia.
”Se on varmaan is — Manni”, Aili hymyili, vaikka askelista ei voinut erehtyä.
Ovi narahti. ”Aili?” kuului Mannin äänellä. ”Inari?”
”Inari on varmaan Allun kanssa vielä, mutta mä oon täällä. Joko on kanakeitto laskeutunut sen verran että voi kahvit keittää?”
”Ei kun mä laitan tuon pyyhkijänsulkien moottorin ensin, mutta tarvisin jonkun pitämään sormella vähän kiinni ja sitä Eiraa ei näy”, Manni huokaisi ja kurkisti keittiöön. ”Ai mutta siinähän sä oletkin! Äiskäkö on pitänyt sua panttivankina?”
”Ei ku–” yritin vastata.
”Se onkin hyvä että syöt”, Manni sanoi päälle kovalla äänellään. ”Olette niin laihoja Inarin kanssa molemmat. Allukin kyllä on, mutta se ei ole koskaan ollu kovin hyvä syömään. Joko pian kerkiät hommiin?”
”Joo mä oon ihan valmis”, sanoin Mannille ja nielaisin viimeisen lusikallisen keittoa. Kiirehdin viemään astiat tiskialtaaseen ennen kuin Aili ehtisi kaatamaan minulle lisää maitoa tai jotain.

Pihassa Manni vihelteli harppoessaan kuluneilla työkengillään takaisin tallin suuntaan. Hänellä oli pikeä tai jotain sormissaan, mutta silti hän pysähtyi rapsuttamaan viimeisessä lumikasassa sitkeästi makaavaa Röyhyä vatsasta ja kumartui pussaamaan sitä suoraan kuonolle. Olisipa meidänkin iskä pussaillut Ringoa joskus. Minä ainakin menen naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka pussailee eläimiä. Äiti sanoi sitä paitsi joskus, että sillä lailla kuin pojat hoitavat elukoita, ne hoitavat vauvoja sitten miehinä. Miksihän äiti silti otti iskän? Äiti olisi saanut paljon paremmankin. Iskä ei ollut edes nuorena kauhean söpö. Manni oli vielä silloin, kun sillä oli tukka, mutta ei niin isoa partaa tai niin paljoa tatuointeja.

”Painatko sormella tosta?” Manni kysyi ja osoitti.
”Kyllä mä tiiän”, tuhahdin ja työnsin sormeni mustaan rasvaan.
”Komiat kynnet sulla”, Manni hymyili. ”Allulla oli sinistä väriä viimeksi kun se kävi. Yleensä sillä on vaan mustaa ja niin nytkin — laitapa tohon toinen sormi niin mä ruuvaan tätä.”

Manni alkoi hyräillä ruuvatessaan. Sormia ei tarvinnut pitää kauaa konepellin alla. Istuin maaliroiskeiselle emännänjatkolle ja ojensin Mannia kohti isompaa ruuvimeisseliä jo etukäteen, koska seuraavaksi hän tarvitsisi sitä.

”Katotaas öljyt saamaallaa”, Manni lauloi hiljaa hetken päästä ja otti ilmasta kiinni vanhasta lakanasta revityn rasun, jonka hänelle nakkasin.
”Enkö mäkin voisi asua täällä?” huokaisin, kun Manni putsasi öljytikkua rasuun ennen kuin kastaisi sen uudelleen.
”Mmhm, mitähän iskä siihen sanoisi?” Manni kysyi tikulta.
”Varmaan että ihanaa kun lähdet kun susta ei oo kun vaivaa.”
”Niinkö? Miksköhän se niin sanoisi?”
”Koska musta ei oo kun vaivaa.”
”Vai niin.”
”Mä lämmitin maitoo liian kuumaksi kaksosille ja vissiin sit Inkeriltä palo kieli. Iskä huusi vähälujaa. Sit mä en tienny et mun olis pitäny viedä Ringokin niin nyt mä en saa mennä edes tallille loppuviikkoon. En muualle kun kouluun ja kotia.”
”Vai sillä lailla pääsi käymään. Iskäkö vie Ringoa sitten aamulla?”
”Eiku mä.”
”Sä pelkästään?”
”Joo. Mä jouduin lopettamaan ratsastustunnit Riitan tyänä nyt vähäks aikaa kun illalla mä vien Ringon ja sit mä vahdin tunnin kaksosia ennenku iskä tulee että äiti pääsee asioille. Jos ei Uunoa olis niin mä periaatteessa kerkeisin. Mutta ei mulla muutenkaan oo omaa rahaa enää.”
”Viikkorahako meni jäähylle?”
”Eiku mä oon ratsastanu niillä mitä mä saan kun mä käyn Ritvan tyänä siivoomassa ja sit synttärirahoilla ja niillä mitä tuli kun meillä oli se kirpparipöytä. Mut nyt mä en kerkee enää Ritvan tyä. Niillä olis saanu just tunnin joka toinen viikko kun mä saan kympin kun mä imuroin kaiken ja pyyhin pölyt, ja sit mä saan vitosen jos mä vielä luon lumet tai leikkaan nurmikon.”
”Että työttömäksi oot joutunu jäämään.”
”Joo.”

Manni työnsi likaisen rasun yhtä likaisten housujensa takataskuun ja kurotti laskemaan konepeltiä ylhäällä pitävän tuen paikoilleen. Sen jälkeen hän laski konepellin alas ja antoi sen sitten paukahtaa kiinni. Hän hieroi sormillaan nenäänsä niin, että nenästäkin tuli ihan musta.

”Hellon auto on tuolla takana. Olis remminvaihtourakka. Osaatko ajaa sen tänne jos mä ajan tämän pois sillä aikaa?”
”No en mä nyt mikään vammanen oo.”
”Otapa sitten avaimet siitä.”
”Eiks sua huolestuta että näissä Hellon avaimissa on tämmönen vaaleenpunanen mikätääön timanttinalle?”
”Ei. Ennemminkin mua huolettaa se että Allun avaimissa on peräti kaks kaljapullonavaajaa. Ykskin riittäis sen kokoselle. Mees nyt.”

Hellolla oli kamala auto. En varmaan kyllä itse ajaisi koskaan niin surkealla autolla. Se oli vanha punainen Toyota ja näytti siltä, että se on tarkoitettu jollekin nelikymppiselle mummolle, joka ajaa sillä vain kauppaan ja kotiin tekemään ruokaa, eikä koskaan käy edes Vaasassa tai Seinäjoella. Sitä paitsi siinä ei toiminut ilmastointi. Manni oli jo pari vuotta sitten opettanut sen auton avulla minulle, miten kenno vaihdettiin, mutta ei sekään ollut saanut kaasuja pysymään sisällä. Manni suositteli Hellolle yhtenään auton vaihtoa, sillä vanhan korjaaminen tuli huomattavasti vaihtamista kalliimmaksi.

Mannin tallissa oli lifti. Asettelin puupöllit huolellisesti auton alle, jotta sen sai nostettua ilmaan. Oli luksusta, kun sai vain löysätä hinanpuoleisen eturenkaan pultit, nostaa auton ilmaan, ottaa renkaan pois ja purkaa sitten ihan vain pari metallista ja muovista osaa pois tieltä. Ilman liftiä hihnanvaihdossa sai pojat kroukkia autoa sekä ylhäältä että alhaalta, ja kyykkiä samalla! Vaikka silloin kun olin vielä pieni, olimme kyllä Mannin kanssa ilman liftiäkin ruuvanneet. Joskus lumihangessakin.

”Eihän täällä edes oo mitää hihnaa!” huudahdin Mannille.
”Joo ei kuulemma. Vaikka mä en tiedä, mistä se poika edes sen tiesi…”
”Jaaha”, äännähdin ja tiesin meidän molempien muistelevan sitä kertaa, kun Hellolla oli palanut kojelaudassa joka ainoa valo bensa- ja käsijarruvaloa lukuun ottamatta ja hän oli päättänyt lähteä Tampereelle tai Helsinkiin tai jonnekin. Allu oli tainnut kotiuttaa hänet Parkanosta.

”Tää rulla on musta kyllä vielä aiva hyvä”, sanoin Mannille, joka etsiskeli jotain tallinsa hyllyiltä.
”Niinkö meinaat? Jätetään se sitte.”
”Joo.”

Hymyilin, kun otin uuden ja paketin muotoiseksi jäykistyneen jakohihnan Mannilta. Kerrankin joku uskoi kun sanoin, eikä työntänyt päätään konepellin alle katsoakseen itse. Kyllä minä nyt tiesin, missä kunnossa yksi ohjainrulla on, kun katsoin. Manni aina sanoi, että osia ei turhaan vaihdeta. Tutkin varmuuden vuoksi vesipumppua, enkä nähnyt syytä tehdä sillekään mitään. Sen sijaan löysäsin kiristäjää ja painelin hihnan paikoilleen. Se oli tosi rasittava saada pysymään yläreunasta, kun alhaaltapäin seisten laittoi, mutta kyllä sen sai aina lopulta. Sitten ei tarvinnut kuin kiristäjää vääntää ja pyöräyttää moottoria varmuuden vuoksi pari kertaa käsin.

”Kattoikko nesteet?” Manni kysyi, kun laskin auton takaisin alas. Hänellä oli tapana kysyä asioita sillä tavalla etukäteen. Millä sitä nyt katsoisi nesteet autosta, joka on liftillä? Tikapuillako?
”Mä katton nyt.”
”Hyvä. Sitte mennään sisälle. Äiskä on tehny jotain juustokakkua siellä.”
”Joo.”
”Sulla on kuule flikka nyt nenää myöten öljyä. Kato sun vaatteita. Toi ei kuule lähde.”
”Sulla on itellä nenä musta.”
”Sillä nyt ei oo väliä kun mä oon niin vanha ja ruma muutenkin, mutta kysytään siltä äipältä saako tota takkia enää puhtaaksi. Sitten mä annan sulle vähä rahaa että saat kynnet laitettua uudestaan hyviksi.”

Vilkaisin kynsiäni. Lakka oli lohjennut ja sormet olivat mustat. Noukin lattialta jonkin puoliksi käytetyn rasunpalan ja katsoin Hellon autosta öljyt. Ai että teki mieli ottaa vain Mannilta rahaa. Pääsisin sillä ratsastamaan viikonlopputunnille, joka oli kalliimpi. Pääsisin heti, kun en olisi enää kotiarestissa. Heti viikon päästä.

”Mä lakkasin mun kynnet vaan kotona”, myönsin hiljaa Mannille kun tiirasin jäähdytinnestesäiliöön.
”Näinkö on?”
”Joo…”
”No sitten mä en maksa sulle vahingonkorvauksia. Sen sijaan sä soitat Hellolle että se on sulle viiskymppiä velkaa.”
”No eipä oo…”
”On se. Se säästää siinäkin paljon. Olis tullu kalliimmaksi viedä korjaamolle.”

Katsoin Mannia epäillen. Suljin konepellin ja hieroin käsiäni rasuun. Ei kai Hellolta voinut rahaa ottaa? Hellolla ei muutenkaan ollut mitään. Jos sillä olisi ollut rahaa, ei kai se olisi korjauttanut isällään paskaa Toyotaansa, kulkenut aina samoissa kengissä ja kävelyttänyt sekarotuista ilmaiseksi isältään saamaa koiranpentua rispaantuneessa hihnassa? Asunut vuokralla asunnossa, jota sillä ei ollut varaa edes sisustaa? Toisaalta… Olihan sillä kaksi hevosta… Mutta niihinhän sen vähän rahat menivätkin.

”Kyllä sillä on rahaa maksaa sulle”, Manni sanoi niin kuin olisi arvannut ajatukseni. ”Sä siihen malliin sitä naarmuakin siinä kyljessä kattelet. Se vois ostaa uuden autonkin miettimättä. Älä murehdi. Kyllä sen kuuluu sulle viiskymppiä antaa.”
”Mä vaan ratsastaisin sillä rahalla…”
”No sitä suuremmalla syyllä. Et ehtiny siivoomaan Ritvalle tänäänkään kun tulit tänne vaihtamaan Hellon autoon hihnaa.”
”En mä olis muutenkaa saanu mennä…”
”Tuus nyt. Mennään ottamaan äipän kakkua ja minä soitan sille pojalle että annan sulle viiskymppiä sen puolesta. Se voi maksaa mulle kun se hakee sen auton. Katotaan samalla voiko äiskä tehdä sun takille samalla jotain.”

Vilkaisin Hellon kamalaa Toyotaa ja lähdin Mannin perässä tallista mustine käsineni. Röyhy makasi samassa hupenevassa lumikasassa kuin aiemminkin. Manni ähkäisi tuskallisen kuuloisesti kyykistyessään sen viereen, mutta hieroi sen vatsaa joka tapauksessa ja antoi vielä pusunkin silmäkulmaan. Sitten hän nousi, taputti Röyhylle reittään ja jatkoi edelläni koiran kanssa kohti tupaa. Samaan aikaan meidän Inari surahti takapihalla sulavan nurmikon poikki mönkijällä niin että nurmikkoon jäi kamalat renkaanjäljet. Hän jatkoi matalan ojan ja tien ylitse pellolle litteäksi omaa mönkijäänsä vasten painunut Allu hampaat irvessä perässään. Olisinpa saanut asua Ilveksen talossa…

[EiraOsallistuja]

Mennään sillä linjalla, että joulun ajan tekstejä julki vaan turhia hiomatta.

Kinka MÄ en ikinä saa söpöiltä pojilta hajuvesiä ja suklaita

”Siis se osti sulle tän?” Inari varmisti ja kaukoputkeni heijastui hänen laajenneista, ihailevista silmistään. ”Aivan sairaan hieno.”
”No joo!” ärähdin sille. Että Inari oli välillä hidas niinkin fiksuksi ihmiseksi. ”Että mun tekis mieli lyödä sitä päähän sillä!”
”Santtua?” Inari kysyi niin kuin olisi idiootti.
”Niin!”
”Etkö sä just sanonu et sä tykkäät tästä..?”
”Joo joo, mutta koita nyt keskittyä. Se oli järjestäny mulle väijytyksen. Ei varotustekstejä et avaa tää yksin, eikä mitää. Kaiken lisäks Marshall oli siellä kun mä avasin sitä!”

Inari katsoi minua kulmat kurtussa hetken aikaa. Sitten hän pudisti päätään ärsyttävän iskämäisesti ja asetti silmänsä kokeilevasti kaukoputken päähän. Sillä ei nähnyt kuin Kuusiston olohuoneesta sisään, kun minun ikkunastani katsoi. Olin kokeillut.

”Ja se et Marshall oli siellä on kauheeta, koska..?” Inari kysyi sillä tavalla haaveilevasti, että Kuusiston olohuoneessa taisi olla joku katseltavana.
”Että sä oot tyhmä.”
”Hä?”
”Montako poikaa tallilla sun mielestä on?”
”Totanoin… Jotain kymmenen”, Inari sanoi ja laski kaukoputken katsoakseen taas minua.
”Väärin! Yksi! Marshall! Ja nyt se luulee että mä oon joku lesbo! Tai mies.”
”Mutta eihän se luule — ja onhan siellä nyt –”
”Mieti nyt. Harri on sata ja se on Sonjan kaa. Sit Noa on homo. Sit Tiitus on vähä kans mut ennen kaikkea ärsyttävä. Sit mitää Helloa ei lasketa kun se on aiva hullu. Eikä Niklastakaa enää loogisista syistä. Sit Eetu–”
”Mitä ihmettä nyt Eira? Mä en pysy ollenkaan nyt sun järjenjuoksussa mukana”, Inari keskeytti. Potkaisin sitä pohkeeseen sängyltäni ja se ähkäisi.
”Mä oon pitäny Marshallia silleen varalla jos mä en ikinä saa ketää muuta poikaystävää niin ei sen olis tarvinnu varsinkaan tommosia nähdä.”
”Ja miks se luulee että sä oot lesbo? Koska sä sait kaukoputken? Voi jeesus… Kuule. Mulla on sulle uutisia. Kukaan ei luule että sä oot lesbo. Lesbo ei tarkota kaukoputken omistajaa, vaan ihan jotain muuta. Sitä paitsi sä oot viistoista. Sä oot liian nuori jollekin Marshallille. Siitä ei ikinä tule sun poikaystävää.”
”Mä oon seittämäntoista. Ja tulee siitä. Jos se ei kuvittele et mä oon joku kaukoputkinörtti.”
”Mutta sä Eira oot kaukoputkinörtti.”
”Silti. Ei kaikkien tarvi tietää mitä kaikkee mä teen vapaa-ajallani.”
”Sitä paitsi iskä ei antais sun seurustella venäläisten kaa muutenkaa.”
”Laita nyt se kaukoputki pois kun sä et pysty kuuntelemaan sen kanssa tarpeeks hyvin, ja unohda nyt tää Marshallin sivujuonne! Täs on kriisi meneillään! Muutenkin kun jonkun Marshallin takia! Ennen kaikkea muun kun Marshallin takia!”

Vedin Inarin villapaidan liepeestä sängylleni. Hän laskosti nopeasti jalkansa risti-istuntaan. Hän tuoksui nykyään ihan Ilveksiltä. Kertasin hänelle, miten häijyn tempun Santtu oli tehnyt jättämällä kaukoputken sillä tavalla kaikkien nähtäville Uunon kaappiin. Muistutin, että tytöille ostetaan hajuvesiä, ehkä suklaata. Ei kaukoputkia. Inari intti, että kaukoputki oli paljon siistimpi. Hän ei ymmärtänyt vieläkään, ettei sillä ollut mitään merkitystä, kuinka siisti se oli tai ei ollut. Santtukin ilmeisesti yritti minusta itselleen jotain prääsäävää poikaa kaveriksi. Inari jankutti aina vain siitä, miten ajattelevainen Santtu oli ollut, kun oli etsinyt minulle sopivan lahjan, eikä vain käynyt ostamassa Halppiksesta jotain hajuvettä. Minä löin Inaria pehmopupulla niin kovaa kuin lähti, koska hän ei millään ymmärtänyt jutun tärkeintä ajatusta.

”Ihan sama!” sanoin lopulta ja nousin sängyltä niin että Inari meinasi pudota. ”Et sä kuitenkaan tajua mitään!”
”Mihin sä nyt meet? Sä varta vasten halusit et mä tuun kotiin?”
”Mä meen Santun luo. Me etitään tähtikuvioita. Anna se putki tänne!”
”Varo ettei susta tuu lesboa”, Inari sanoi samalla lailla nuivasti kuin iskä aina joskus.
”Mä en oo niinku sä”, ilmoitin ja työnsin kaukoputken pehmoiseen pupureppuuni.
”Ai älykäs?”
”Just joo. Tuu jo. Sä viet mut.”
”No en vie! Mä tulin just ja sä et oo muuta tehny ku huutanu mulle.”

Löin huoneeni oven Inarin naaman edestä kiinni, vaikka teki mieli kyllä näyttää sormea. Mutta en minä nyt hänelle viitsinyt. Sitä paitsi iskä olisi voinut vaikka nähdä ja sitten ei olisi ollut enää mitään asiaa Santun luo kokeilemaan kaukoputkea. Juoksin keittiön läpi eteiseen, ja kun äiti kysyi, sanoin meneväni Santun luokse. Äiti ei ikinä kieltänyt menemästä sinne, kunhan en joka ilta yrittänyt olla poissa kotoa. Vedin vaaleanpunaisen takin niskaani. Se oli tosi siisti takki. Näytti söpöltä: tarkistin peilistä. Sitten häivyin reppuni kanssa yhdestä hullujenhuoneesta siirtyäkseni seuraavaan.

Kävellessäni ajattelin, että tavallaan Inari oli oikeassa. Olihan nyt sata kertaa siistimpää saada kaukoputki kuin joku hajuvesi. Samalla Inari oli ihan niin väärässä kuin ihminen voi. Olisihan nyt kivaa, että saisi söpöiltä pojilta hajuvesiä, eikä mitään kaukoputkia. No, olipahan välillä jotain muutakin tekemistä Santun luona kuin matikanläksyt. Sitä paitsi en minä oikeasti ajatellut, että kaukoputken saaminen tekisi kenestäkään lesbon. Marshall se niin ajatteli, enkä minä.

[EiraOsallistuja]

Huomaako joulukalenteristakin, että mulla on ollut muutaman päivää kamala kiire? 😀 Tässä on siis luonnoksia, koska tarinan on edettävä, vaikka ei ole aikaa työstää näistä kolmea erillistä tekstiä!

”Mä en usko et tää toimii, Eira…” Niklas puhui kokoamilleen laatikon laidoille polvensa varassa märässä maassa.
”Ai jaa! Vai et!” Eira tiuskaisi. ”Mitä sä sitte teet siinä vielä? Mee perseeseen siitä jos säkää et osaa ku arvostella!”
”Ei kun mä tarkotin vaan tätä täyttöluukkua”, Niklas vastasi vieläkin ihan neutraalilla äänellä.
”Ai?” Eira tyyntyi. ”Kuinni?”
”Katopa. Sun piirustusten mukaan tää luukku tulee näiden seinien varaan tähän päälle”, Niklas sanoi naulapyssyllään laitojen reunoja pitkin piirtäen. ”Sitä ei saa millää lukittua niin ettei hevoset saa sitä auki, tai sit siihen joutuu tekeen jonku salvan ulkopuolelle. Ja eiks ne oo aika tehokkaita repiin ittensä kaikkiin kulmiin ja piikkeihin?”
”No se on helppo korjata”, Eira ilmoitti silmät sirrillään ja räpsäytti sirkkelin suojakuvun auki. ”Me pienennetään tää pala niin et se meneeki seinien sisäpuolelle ja lepää niinku heinien päällä. Sit mä teen tästä sen verran ison et se ei mahdu aukeen alaspäin ku heinät putoo. Laitetaan saranat vaan sisäpuolelle.”
”Sitä minäki. Saaks tähän alaluukkuun vetää jo ton sähkölukon kii?”
”Vedä vaan”, Eira kehotti. ”Älä sit–”
”Joo joo, ei liian pitkälle. Mä mittasin tän jo.”

Niin alkoi sirkkeli vinkua Eiran pienentäessä kantta ja kompressori kerätä lisäilmaa täristen Niklaksen ampuessa viimeiset naulansa kehikkoon.

**

Eiran katse hohti tyytyväisyydestä. Vaikka Eira taisi olla ihan välkky, sellaista onnistumisen iloa hän huokui vain äärimmäisen harvoin, jos koskaan. Uusi heinäautomaatti oli täydellinen. Kerta toisensa jälkeen sinne asetetut heiniä mallaavat pölyharjat putosivat suulin lattialle, kun Niklas painoi sähköjohdon suulin pistokkeeseen. Edes alaluukun seinään osumisesta ei kuulunut paukahdusta, kun sen alareunaan oli liimattu ovistoppari.

Eira oli sitä mieltä, ettei niin hienoa heinäautomaattia oikein voinut olla oikeasti olemassakaan. Hän oli piirtänyt sen. Hän oli mielikuvitellut päässään jonkin sellaisen yksinkertaisen laitteen, joka oli todella toiminut. Hän oli itse osannut laskea, että automaattiin mahtuisi tarvittaessa kokonainen pikkupaali: Skotin annos niin sanotusti.Hän oli vetänyt automaattiin sähköt ihan itse. Ja se toimi, se toimi!

Eira oli tyytyväinen Niklakseenkin ja silmäili myös tätä melkein yhtä ilahtuneena kuin laitettaan. Niklas oli kiva. Niklas oli sanonut Marshallillekin, että painuisi muualle siitä nuuskimasta ja pilaamasta, tai siis ainakin melkein niin se oli mennyt. Niklas oli osannut ampua naulapyssyllä ihan suoraan, eikä ollut edes itkenyt Eiraa apuun kun naulakela piti vaihtaa, vaikka jopa Eetu kiikutti pyssyn aina silloin Eiralle. Kaikista tärkeintä oli kuitenkin se, että kertaakaan Niklas ei ollut huokaillut tai pyöritellyt silmiään Eiran puhuessa. Sitä paitsi Niklas oli osannut lukea Eiran suunnitelmapaperia, eikä ollut koko ajan kitissyt apua johonkin niin kuin joku Hello. Niklaksella oli myös kiva tukka.

Tilanne oli niin hieno ja juhlallinen, että Eiraa harmitti oikeastaan enää vain se, miten Niklas oli noin miljardi vuotta vanha. Niklaksesta ei olisi Eiran poikaystäväksi, koska tämähän oli jo käytännöllisesti katsoen eläkkeellä. Se oli tosi sääli, sillä Niklaksen kaltainen oikea mies osaisi asentaa Eiran ja Niklaksen yhteiseen kotiin kirjahyllyn ja pyykinpesukoneen ihan tuosta noin vain ja pelastaa sillä tavalla Eiran kaltaisen naiselliseen tapaan heikon ja vähän kädettömän ladyn pulasta. Eira mietti ankarasti, antaisiko Niklakselle anteeksi tämän ikäloppuuden, mutta päätti sitten, että ei yrittäisi Niklaksesta poikaystäväänsä. Vaikka Niklas olisikin ollut jotain kahdeksantoista, hän oli jo nähnyt miten Eira oli sahannut hampaat irvessä ja liittänyt sähköt laatikon lukitussysteemiin. Eihän kukaan nyt huolisi sellaista tyttöystävää, jolla pysyi vasara ja saha lohjenneissa kynsissään. Eira päätti siis säästää Niklaksen Inarille ja selvittää, mahtaisiko Niklaksella olla veljeä. Vaikka jotain kahdeksantoistavuotiasta, jolle ei hiiskuttaisi mitään koko ruokinta-automaatista.

Eira päätti lähteä etsimään Eetun. Laatikon ensiesittelyn jälkeen Eiralla olisi aikaa vaikka ajella Uunolla. Sen hän oli ansainnut. Hän voisi ottaa Niklaksen mukaan ja selvittää, pelaisiko se Call of dutya nyt kun se jo kuitenkin tiesi Eiran muistakin synkistä miehekkäistä salaisuuksista eikä pitänyt Eiraa kuitenkaan enää oikeana tyttönä. Eiralla ei ollut koskaan ollut yhtäkään pelikaveria, paitsi jotain nettityyppejä, jotka eivät tienneet Eirasta kuin nimimerkin.

**

Niklas oli ollut mukana ruokinta-automaatin ensiesittelyssä. Se oli sujunut hyvin. Automaatti oli toiminut. Eetu oli ollut tyytyväinen. Myöhemmin Eetu oli kuitenkin palannut Eiran luokse, kun hän oli ollut lähdössä Uunon kanssa kärryttelemään. Eiran ilmeen venähtäessä yhä pidemmäksi Eetu oli kertonut, että oli pettynyt Eiraan. Oli rumaa väittää toisen keksimää ja tekemää heinäautomaattia omakseen. Eetu oli tullut siihen tulokseen, ettei tahtonut Eiralta minkään sortin automaattia, koska se oli käytännössä varastettu Niklakselta. Niklakselta Eetu voisi automaatin ostaakin, jos hinnasta sovittaisiin, jos asennus hoitusi ja jos projektin voisi aloittaa vasta kesällä hakojen ollessa tyhjänä laitumilla kirmaavista hevosista. Eira ei ollut sanonut siihen mitään: hän oli vain kiskonut valjaat Uunon päälle niin että mahavyö ritisi.

”Mihin soot menos?” Eetu kysyi hölmönä, kun Eira asensi Uunoaan kärryn eteen niin että pitkä rintaremmi suorastaan läpsyi.
”Mäensisukseen!” Eira tiuskaisi, ”Painu vittuun!”
”Emminä ny sinne painu”, Eetu sanoi tiukasti, ”ja siisti suus.”
”Mä vihaan sua!”
”Ai kun minen usko jotta Niklas kerkiää asentamahan tuallaasen looran hakoohin? Kun en minä kerkiä, enkä minä usko jotta minä saasin sen toimimahan eres itte.”
”En mä siks sua vihaa”, Eira sanoi hyytävästi ja hyppäsi isojen heinäkärryjen nokkaan. ”Mä vihaan sua siks että sä vieläki jankutat jostain Niklaksen laatikosta ja Niklaksen asentamisesta. SE ON MUN AUTOMAATTI! MÄ PIIRSIN SEN! MÄ KEKSIN SEN! MÄ ASENSIN SEN! NIKLAS VAAN RAKENSI SITÄ MUN KANSSA JA SAA TASAN SIKS PUOLET TUOTOSTA USKO JO!”

Uuno korskahti. Eetu peruutti sen tieltä päätään hämmästyneenä rapsuttaen. Eira läiskäytti ohjia niin että suuri hevonen oikein hyppäsi eteenpäin.

”Soon rumaa ottaa kunnia toisten tyästä”, Eetu motkotti Eiran selälle.
”NIIN ON, ja erityisen rumaa se on ku sä siirrät kunnian toisille toisten töistä!” Eira karjui niin että koko tallin piha kaikui.
”Mitä sä ny meinaat?” Eetu kysyi silmät ymmyrkäisinä.
Eiran vastaus oli pelkkä suora pitkä huuto.
”Tuu takaasi ennen pimiää tai minä lähetän esti Tiituksen ja sitte helikopterin josset sinä sillä löyry!”

[EiraOsallistuja]

IG: eeeira
Mulla on näitä hoitohevosii ainakin 4. Kommil kuvaan.
#heppatyttö

Mä väritin tämän ainakin vuosi sitten, mutta unohdin postata! Tää on nyt sit #throwbackthursday ja vieläpä perjantaina.
Linet: Pusne/dA

[EiraOsallistuja]

Itse suunniteltu on puoliksi riittävän hyvin tehty

Cozmina loppui kesken joka suhteessa. Se oli pikkuruinen, kun nostin satulan sen selkään ja tiesin jo sen olevan vieläkin pienempi kun kapuaisin itse satulaan. Se ei totisesti ollut mikään Jussi, mutta ei se ollut myöskään yhtään Uuno. Kiristin sen satulavyön rauhallisesti ja painoin kypärän päähäni. Pieni olin minäkin. Isona hommaisin puoliverisen, mutta Cozminalla oli hyvä jatkaa tässä vaiheessa. Tämä oli hieno tilaisuus.

Nelly odotti meitä kentällä. Hän hymyili rennosti valkoisella puutarhatuolilla. Talutin Cozminan kentälle ja nousin sen selkään sanomatta mitään siitä, että Nelly ei istunut enää aidalla niin kuin aluksi.

”Sä tiedät mitä tehdä”, Nelly sanoi, kun odotin kehotusta lämmitellä hänen hevosensa.

Hipaisin tyytyväisenä pohkeilla Cozminan kylkiä. Olin päässyt ratsastamaan tosi monenlaisilla hevosilla viimeisen parin vuoden aikana. Uuno ja Flida olivat melko samanlaisia: menivät oikeaan suuntaan, kun paineli tarpeeksi kovaa. Ratsastuskoulun hevoset osasivat enemmän, mutta niillä ei ollut motivaatiota Uunonkaan vertaa. Inka oli ihan omaa lajiaan ja sellaista kuvittelisin aikuisena hankkimallani kilpahevosellakin ratsastamisen olevan. Sitten oli Cozmina, joka oli Inkaa nopeampi reagoimaan, herkemmän tuntuinen ja jotenkin… Neliskanttinen. Pakettina liikkuva. En ollut ajatellut, että hevosia oli oikeasti niin monenlaisia.

Nelly oli kaivanut kännykkänsä esiin. Hän ei vilkaissutkaan minua, kun pyysin Cozminalta ravia. Se ei hypähtänyt raville niin kuin Inka ensimmäisillä kerroilla, vaan siirtyi oikein sulavasti. Ei haitannut, ettei Nelly nähnyt. Oikeastaan oli kivempaa, kun hän katsoi minut jo niin hyväksi ratsastajaksi, että uskalsi selata samalla kännykkää.

”Noni”, Nelly sanoi lopulta ja minä pysähdyin odottamaan. ”Mitä sä haluat tehdä?”
”Ai mä vai?” ihmettelin.
”Nii. Sä.”
”No emmä tiiä. Sano sä.”
”Kuule kun kohta koittaa se kerta ko kukaa ei oo sanomas sulle mitä tehdä. Sun pitää suunnitella sen treenit ite, tai ainaki suunnitella mun kaa tuol tuvassa ja sit muistaa suunnitelmat ko sä ratsastat.”

Sydämeni teki oudon voltin ilman lupaa. Hinkkasin nenääni saadakseni hetken mietintäaikaa. Yritin olla päästämättä minkäänlaisia ilmeitä kasvoilleni asti. Jotenkin olin ajatellut, että vaikka Nelly ei voisi ratsastaa enää, hän olisi aina paikalla valvomassa ratsastusta. Kukaan ei ollut aiemmin luottanut minulle hevostaan ilman valvontaa, vaikka Inari oli aina saanut mennä kaikilla maailman hevosilla. Kai Nelly oli nähnyt, että Helikin antoi minun taluttaa Surrea, eikä Inari saanut.

”Kai me mennään taas sit voltteja?” ehdotin epäröivästi Nellylle.
”Te menitte eilen taivutuksia oikeestaan koko tunnin. Se käy kyllä tänäänkin, mut tulisko sulle mieleen jotain muuta mitä voisitte harjotella?”
”No… No ne laukannostot ja -vaihdot… Mutta en mä osaa niitä yksin opetella jos säkää et meinaa sanoa mitää!”
”Eiku kyllä mä sanon, älä murehdi. Vielähän mä oon tässä. Ne laukannostot kuulostaa ihan järkevältä suunnitelmalta. Miten sä aiot niitä harjotella?”
”No… Ratsastuskoulus nostetaan aina pitkän sivun alus mut mä luulen et ne hevoset tietää jo et nyt pitää laukata, niin ne nostaa sit ite. Niin mä ajattelin että nostaisin nyt eka noissa aluissa ja sit keskellä vasta. Vai hä! Vai mitä sä meinaat miten mä meinaan harjotella? Miks sä vääntelet sun naamaa, en mä osaa keksiä muuta!”
”Älä nyt hermostu! Mä hymyilen vaan! Se oli aivan hyvä suunnitelma.”

Tuhahdin Nellylle ja laitoin Cozminan kävelemään kentän reunaa myöten. Kaviourasta oli turha puhua, kun kyseessä oli Eetun kenttä. Eetu olisi varmaan pyörtynyt, jos kentälle olisi ehtinyt muotoutua ura. Niinpä me siis kävelimme kentän aidan myötäisesti ilman uraa kunnes koitti pitkän sivun alku. Siirsin jalkaani satualavyön taakse antaakseni merkin ja Cozmina lähti saman tien laukkaan. Se meni yhtä kiltisti seuraavalla pitkällä sivulla. Kuten ratsastuskoulun hevoset, kolmannella kerralla se yritti ennakoida ja valmistautui lähtemään omin päin. Katsoin silloin kohti Nellyä puutarhatuolissaan ja hän hymyili.

”Miten meni?” Nelly kysyi neljännen laukannoston jälkeen.
”No en mä tiiä! Varmaan huonosti kun sä noin kysyt.”
”Mä kysyn ihan vaan että miten sulla meni omasta mielestä. Siinä kysymykses ei oo mitää taka-ajatuksia.”

Mietin hetken Cozminan kävellessä. Laukka oli noussut silloin kuin pitää, mutta mitään muuta en ollut tainnut huomata. Ratsastuskoulussakin sanottiin aina, että sitten nostetaan laukka pitkien sivujen alussa, ja se siitä. Kunhan me laukkasimme pitkät sivut, harjoitus oli tehty. Nelly oli sen sijaan joskus pitänyt tuntia minulle ja Uunolle ja sanonut, että Uuno rysähtää laukalle. Sitä oli työstetty ja työstetty: Nelly oli halunnut hellemmät avut, selkeämmän valmistelun puolipidätteellä ja vaikka mitä. En ollut koskaan huomannut eroa, mutta Nelly oli sanonut, että olimme edistyneet paljon. Inari sen sijaan oli ihmetellyt ääneen monta kertaa hienoja laukannostojamme Uunon kanssa. Nelly taisi hakea nytkin sellaisia asioita: miten laukannosto oli mennyt muuten kuin sen osalta, että olin saanut sen tapahtumaan.

”No en kyllä tiedä miten meni!” ilmoitin Nellylle. ”Sä et sanonu et mun pitää muistaa kattoo ite!”
”Ei se mitää. Nyt sä muistat, et sun pitää muistaa aina kattoo ite. Ratsastuskoulussakin.”
”No — no sanoksä sit nyt miten mulla meni vai? Hä?”
”Sulla meni hyvin, mut seuraavaks sä voisit koittaa istua ihan rauhas suorempana ja syvemmällä siellä satulassa. Kun sä oot tolleen jännittynees etukumaras niin Cozmina vähän ryntää.”
”No ku mä pelkään et se lähtee meneen ku se menee niin lujaa! Nii en mä taaksepäin nojaile kyllä!”
”Se menee just siks niin lujaa. Koitapa ny vielä. Ei se täältä kentältä minnekään pääse ja sä et korkeelta tipu jos se lähtiski.”

Ärsytti aivan sairaasti aloittaa laukannostot vähän niin kuin alusta. Keskityin katselemaan eteenpäin ja tunnustelemaan, etten istunut etukumarassa. Jokin sai Cozminan etupään jännittymään — tai mistä minä oikeastaan tiedän, mutta ainakin se tuntui vähäsen siltä. Kokeilin seuraavalla kerralla pitää ohjista hellemmin kuin Uunon kanssa ja se auttoi ainakin minun mielestäni. Koetin, kuinka pienillä avuilla saisin Cozminan laukkaamaan, ja viimeisellä kerralla laukka nousi sitten sen takia myöhässä.

”Miten nyt meni?” Nelly kysyi.
Irvistin ensin, mutta puhuin sitten ääneen ohjastuntuma-ajatuksistani ja selittelin viimeisen laukannoston myöhästymistä. Nelly vain nyökäytti ja huitoi käsillään sen merkiksi, että minun pitäisi samalla mennä loppukäyntejä.

”Kai sä ny vielä huomenna tuut kattoon?” kysyin Nellyltä, kun ratsastus oli ohitse ja Cozmina suulissa.
”No joo. Kyllä mä tuun vielä monta kertaa. Mut sä voisit huomiseks miettiä mitä sä haluat harjotella. Mieti jotain semmosta jota me ei oo tehty vähään aikaan. Mä pidän sulle sit kuule kunnon sulkeiset siitä.”
”Joo…”

Nelly oli jo lähdossä ja jättämässä Cozminan minun armoilleni harjaukseen, mutta pysähtyi sitten.
”Kuinka sä et oo laittanu Cozminasta yhtää kuvaa Instaan?” hän kysyi.
”Miten sä edes pääset mun Instaan?”
”Mä arvasin Hellon salasanan”, Nelly vastasi kohauttaen olkiaan. ”Se on Skotti yks. Sun viimenen kuva hevosista oli Fannin naama ja seki oli sillon ihan pieni. Missä Cozmina? Ja Surre?”
”En mä oo kertonu kellekkää kaverille et mä oon saanu hoitaa Surrea ja ratsastaa tällä.”
”Mikset?”
”En mä tiiä. Mut mä kerron kyl Hellolle et sä käytät sen Instaa.”
”Kerro vaan. Sen täytyy tietää, kun se valitsi maailman ilmiselvimmän salasanan… No mutta tuu tupaan kun saat sen harjattua.”

Nelly vaappui ulos suulista ja minä vaihdoin suan kaviokoukkuun. Miksiköhän Cozminasta kertominen Instassa ei tuntunut kauhean tärkeältä? Vuosi sitten olisin kyllä tehnyt kaikille saman tien selväksi, että minä muuten sain ratsastaa täysiverisellä, minua oikein pyydettiin. Olisin oikein odottanut, että kaikki kuulisivat. Nyt taisin odottaa eniten sitä, että Heli tulisi tallille, ja että saisin keksiä itse huomiseksi tekemistä Cozminalle. Olin kai tulossa kipeäksi, tai sitten Hellon omituisuus oli tarttumassa minuun.

[EiraOsallistuja]

Aina välillä Eira lähti Ritvan kanssa asioille. Allu toimi melkein aina kuskina, mutta joskus, niin kuin silloin, mentiin taksilla, sillä Ritva sai asioida Kela-taksilla naapurikunnissa. Taksikuskista oli tullut Ritvan henkilökohtainen ystävä, ja Eirakin piti hänestä kovasti. Joskus lääkäri- ja kauppareissuilla kuljettaja ajelutti Ritvaa myös joihinkin vähemmän välttämättömiin kauppoihin, useimmiten Ritvan suosikkeihin.

Ritvan suosikkisisustusliikkeessä Eira pyöritteli hiljaisena pieniä lumisadepalloja, joissa oli hevosia, ja lumen sijaan syksyn lehtiä esittäviä erivärisiä hiutaleita ja höytyviä. Yhdestä hevosesta tuli ihan mieleen Salieri, mutta käsin tehdyt pallot maksoivat kaksikymmentäviisi euroa ja se oli Eiralle paljon rahaa. Sonja oli antanut Eiran ratsastaa Salierilla, joka oli maailman hienoin hevonen… Mutta silti kaksikymmentäviisi euroa oli niin paljon… Sillä sai ratsastustunnin tai uudet tennarit Koo Kengästä… Käsin tehdyt pikku puuhevoset, jollaisia Ritva oli tilannut viime jouluna Hopiavuoren joulukalenterilahjoiksi, katselivat Eiraa kiiltävine nappisilmineen. Nekin olivat kalliita, mutta niistä sai teettää juuri sellaisia kuin halusi…

Silloin Ritva lykki rollaattorinsa Eiran taakse.
”Tarvisikko sä sellaasen?”
”Emmä ku mä ajattelin vaan, kun tallilla on yks ihan tän näkönen hevonen.”
”Onko mukavaki hevoonen?”
”On! Mä sain ratsastaa sillä! Arvaa onks se vähä taitava. Mä en saa edes Jussilla ratsastaa mut sit sillä tän näkösellä mä sain vaikka se on varmaan vielä parempi. Sit kun mulla on rahaa, mä ostan samanlaisen hevosen. Tai sit sellasen ku yks Inka.”
”Sinähän voit ostaa sen sun palakkarahoolla. Kyllä minä sulle sen verran annan ku tulit mua auttamahan taas kaupunkihin.”
”Tällä rahalla sais kyllä ratsastustunninki…”

Ritva näytti viekkaalta, sillä viekashan Ritva on. Hän sanoi olevansa sen käsityöyrittäjän kanta-asiakas ja saavansa varmasti neuvoteltua Eiralle paremman hinnan. Eiran mielestä pikku hevonen oli kyllä hintansa arvoinen, mutta hän antoi Ritvan mennä. Hetken kuluttua Ritva jo viittoi ovelta pussillinen hevoskoruja ja -koristeita joulua varten rollaattorinsa kyydissä: nyt mennään. Hän oli maksanut pienestä Salierista koko summan, sillä olihan moinen käsityö Ritvastakin hintansa arvoinen, mutta ei sitä Eiralle tarvitsisi sanoa.

Seuraavana päivänä tallille päästyään Eira kiiruhti työntämään aarteensa mahdollisimman salaisesti Sonjan ja Salierin kaappiin. Hän ei ollut malttanut edes pakata sitä lahjapakettiin, vaan oli vain liimannut sen pohjaan post-it -lapun. Lapulla luki kiitos ratsastuksesta T Eira.

Kuva ilman taustaa
Kuva värillisen taustan kanssa
Kuva on parhaimmillaan muulla kuin valkoisella taustalla läpinäkyvänä versiona.

Tämä on pieni kiitos kaikesta kommentoinnista ja vuorovaikuttamisesta. <3

[EiraOsallistuja]

Sain tämän fiksausvaiheeseen ennen kuin Heli julkaisi viimeisimmän juttunsa, enkä malta viivytellä. Eli nyt tulee tarinaa väärässä järjestyksessä: ensin tää ja sitten vasta yritän saada vastausta aikaan!

Jos voisin vaan olla Aili

Inari oli kuin eri ihminen. Näin nopeasti. Se teki vieläkin samoja asioita, mutta jotenkin ihan eri tavalla. Hymyillen itsekseen. Kotona se oli usein laittanut ruokaa joko yksin tai äidin ja minun kanssa, ja niin se laittoi näköjään Ilveksessäkin. Mutta nyt se ei tuijottanut äidin käsin kirjoittamaa reseptikirjaa niin kuin Raamattua. Eikä se mitannut tarkasti, kuinka paljon kaikkia eri mausteita se laittoi sulatettun voihin, jota oli vesimeloninkuvin koristellussa kulhossa keittiön tasolla. Kunhan ripotteli. Hellon äiti hosui sen ympärillä vihreäkukallinen keittiöpyyhe kädessään ja hoki, että ei Inarin nyt tarvinnut, ei vieraan nyt tarvinnut, mutta Inari hymyili sille ja sanoi tykkäävänsä ruuanlaitosta.

”Eirako ei tykkää?” Aili kysyi minulta, kun istuin Ilveksen keittiön pöydän ääressä ja yritin olla koneella.
”No voin mä jos tarvii”, sanoin säikähtäneenä ja löin tietokoneen näytön alas niin että läpsähti. Ilveksillä oli ollut heti kivaa, enkä halunnut Ailin heittävän minua ulos laiskuuden takia. Olin saanut katsoa telkkarista mitä haluan koska haluan, ja olla pihallakin varmaan kymmeneen. Varmaan kauemminkin olisin saanut olla, mutta en kyllä ollut kehdannut kokeilla.
”Ei kun en mä sitä tarkottanu!” Aili kiirehti sanomaan ja tuli nopeasti painamaan minut olkapäästä takaisin istumaan. Vaaleaan pitsipuserooni tarttui jotain, ehkä porkkanaraastetta sen peukalosta, mutta se pyyhkäisi sen pois.
”Ai. Kato ku mä en oikeestaan osaa laittaa ruokaa. Kaikki maistuu aina kummalliselta tai pahalta.”
”No ei kai? Ei kai, Inari?” Aili kysyi ensin minulta ja sitten Inarilta ja istui minua vastapäätä pöydän ääreen.
Inari ei sanonut mitään. Se on sellainen. Se vältti viimeiseen asti sanomasta pahoja juttuja muuten kuin päin naamaa, ja minun ruokaani ei kyllä voinut kukaan kehua. Paitsi ehkä Hello. Ja varmaan sen isä ja äitikin, jos kokkaisin vain. Mutta oikeasti kaikki oli pahaa.
”Kuule Eira. Mä teen illalla voisilmäpullia. Pojat tulee käymään. Jos sä haluat, sä voit auttaa mua, ja sitten sä saat ottaa niitä tallille huomenna mukaan kun oot itse tehnyt. Mutta jos sä meet mieluummin iskän… Siis Mannin kanssa autotalliin kattoon jotain, niin sekin käy.”

Jostain syystä minua vähäsen itketti, mutta räpyttelin sen olon pois silmistäni. Rykäisin, että jos saan, voisin kyllä auttaa, mutta saattaisin pilata kaiken. Aili silitti poskeani tyytyväisenä niin kuin olisin viiden vanha, ja se tuntui hyvältä. Hän kehotti minua jatkamaan pelaamista, vaikka en minä kyllä mitään pelannut, ja nousi ylös palatakseen Inarin kimppuun.

Katselin Hellon äidin touhaamista. Se pilkkoi Inarin kuorimia perunia, koska aikoi tehdä niistä oikein rasvaisia ja hyviä ranskalaisia. Se höpötti normaalisti tykkäävänsä kuorista ranskalaisissa, mutta sanoi, että hyvä kun tuo Eira tuli eikä tykkää, niin tulee kokeiltua välillä ilman kuoriakin. Aililla oli auttamattoman vanhanaikainen permanentti, kullanväriset kyynelkorvakorut ja vaaleanvihreä kukkakuvainen liehuva pusero vaaleiden farkkujen päällä, ja ai miten kovasti minä olisin halunnut olla niin kuin se. Täydellinen nainen.

Inarikin oli melkein täydellinen nainen. Se oli hiljaisempi kuin minä, ja ihan kiltti. Se osasi paljon sellaista, mitä minä en osaa, koska en oikein osaa mitään. Inari osasi kutoa itse sukkia ja paikata niitä, se teki hyviä ruokia ja jaksoi erotella eri väriset pyykit eri pyykkikoneellisiin. Se ei koskaan valittanut, kun sen piti siivota, eikä se lattiaakaan huitonut vain mopilla, vaan laittoi sen kiiltämään. Aili oli samanlainen, mutta vielä parempi. Kaiken sen lisäksi sillä oli lapsia ja oma aviomies. Sen portailla kasvoi kukkia kesäisin. Siltä myös puuttui Inarin huonot puolet, niin kuin pitkän matikan lukeminen, liiallinen kiinnostus politiikkaan ja ihmeellinen tarve olla lakimies. Toisin kuin Inarilla, sillä ei varmaan ollut mitään ihmeellisiä päähänpinttymiä siitä, että tytötkin muka voivat olla hyviä matikassa tai oikeastaan muka missä tahansa, ja se olisi jotenkin okei… Tai no, mistä sen tietää, kun se on kuitenkin kasvattanut Hellon… Mutta eipä se ainakaan mielipiteitään koskaan tuputtanut minulle, toisin kuin Inari! Aika vanhahan Aili oli, mutta ei kai minua olisi haitannut muuttua sen ikäiseksi, jos olisin saanut kaiken, mitä sillä oli. Vaikka olisin kyllä halunnut elää senkin ajan, kun lapset olivat pieniä. Ja mieluiten vähäsen eri lapset kuin Allu ja Hello. Vaikka sillä lailla hyviä lapsia Allu ja Hello olivat olleet, että niillä oli meidänkin iskänkin silmissä hyvä maine. Ne eivät olleet ikinä riehuneet tai rikkoneet paikkoja kirkolla, eivät olleet maleksineet yömyöhään missään, eivätkä ikinä olleet kiusanneet ketään koulussa. Niillä oli ollut hiukset harjattuna ja puhtaat vaatteet aina. Ne olivat vain vähäsen noloja. Olisin minä nekin voinut ottaa kyllä, jos olisin saanut kaiken muunkin, mikä Aililla oli.

”Onko Eiralla kaikki hyvin?” Aili kysyi puolittain minua kohti keittiön tason edestä kääntyneenä, mutta veitsi tiukasti leikkuulautaa vasten. Olin kai katsellut sitä liian kauan.
”Joo. Saanks mä mennä Röyhyn kaa lenkille? Mä en olis kauaa.”
”Ei sun tarvi mitään lupia kysellä! Mee vaan, jos isi ei oo just… Jos Manni ei oo just sen kanssa hakemassa niitä kantarelleja.”
”Ai noin vaan?” ihmettelin.
”Niin.”

Nousin epäröiden pöydästä, mutta Aili nyökytti ja hymyili. Varmuuden vuoksi siirryin keittiöstä eteiseen ihan tosi hitaasti. Sillä tavalla Aililla oli vielä aikaa pitää minulle saarna, joka kuului aina pitää ennen koiran lenkkiä. Ei sitten mennä kirkolle, ei sitten mennä Kyrönjoelle, ei sitten mennä kenenkään luo, laita Googlen paikannus päälle, älä sido koiraa kiinni mihinkään, ja niin edelleen. Vaikka laitoin kenkiä jalkaan tosi kauan aikaa, saarnaa ei tullut. Mutta sitten…

”Niin joo, Eira?”
Ailin pää pisti esiin keittiön oviaukosta. Nyt se tulisi. No, kuuluihan se asiaan.
”Nii?”
”Ota siitä eteisen kiposta se raha jos sä meet kirkolle. K-kaupan edessä on vielä jätskikiska, niin ostat itelle oman jätskin ja Röyhylle oman. Ja jos sä jotain kaveria näet, niin tietenki sille kans. Sieltä saa koiralle vettäkin kun pyydät, että saa juoda välillä.”
”Ai oikeesti?”
”Joo joo. Kato autot. Soita hakemaan, jos sä väsyt tai jos Röyhyn kanssa on jotain. Muutenkin saa soittaa. Iskä ehtii kyllä hakemaan aina.”

Tuijotin kympin seteliä, joka oli eteisen pienellä pöydällä puukulhossa autotallin ja autojen avainten alla. Mietin, ottaisinko sen. Minulla oli kyllä omaa rahaa, enkä ollut alun perin ajatellut edes mennä minnekään jätskille, kun en ollut uskonut saavani mennä kirkonmäen suuntaankaan. En halunnut, että Hellon äiti antaisi minulle tuhlattavaksi rahojaan, kun sain kerran ilmaiseksi monta päivää asuakin, mutta pelkäsin hänen pahastuvan, jos en ottaisi seteliä. En kerta kaikkiaan osannut päättää, mitä tekisin. Lopulta työnsin kympin taskuuni. Olisinpa ulkoiluttanut sitäkin, ja palatessani voisin antaa sen takaisin ja sanoa, etten halunnutkaan jäätelöä.

Ulkona paistoi aurinko, vaikka oli viileää. Otin Röyhyn pehmoisen remmin omalta paikaltaan, seinään lyödystä naulasta ulkoa ja unohdin heti huolet kympin setelistä. Autotallista kuului kuinka Manni kaasutti äänestä päätellen moottoripyörällä. Se nakutti vähän, eli hän ei ollut saanut sitä vielä ehjäksi. Pääsisin ajelulle, kun se toimisi taas. Röyhy tassutteli laiskasti Mannin autojen takaa auringonotosta ja pisti juoksuksi, kun heristin sille sen remmiä. Vaikka tallin tausta oli täynnä omituisia autonraatoja ja puutarha vielä omituisempia kukkoja, toivoin, että ellen voinut olla Aili, olisin voinut edes asua Ilveksen talossa aina.

[EiraOsallistuja]

Sikapaskoja uutisia

Inari oli kutsuttu kotiin. Siis kutsuttu. Isä oli soittanut ja pyytänyt. Ei ollut käskenyt eikä uhkaillut, ei edes hoputtanut. Soittanut vain, että tulisitko sieltä Ilveksen kotoa kahville, äidillä ja hänellä olisi tärkeää asiaa. Ei iskä vain minua ole ikinä pyytänyt tai kutsunut. Sitten iskä oli istuttanut Inarin sohvalle ja äiti oli kantanut tarjottimella kahvia meille kaikille, ihan niin kuin olisi ollut vieraita. Meillä ei ikinä saa syödä mitään olkkarissa, paitsi vieraat saavat. Tarjottimella oli keksiäkin ja se jätettiin pöydälle. Minäkin sain kahvikupin, mitä en ikinä saanut, jos ei ollut vähintään pappi tulossa käymään.

”Ketä meille tulee?” kysyin, kun olin juonut pahaa kahvia jo useamman kulauksen, eikä kukaan ollut kävellyt sisään.
Inari vaihtoi asentoa vieressäni sohvalla jotain tuhannetta kertaa. Yritin katsoa sitä tiukasti, jotta se paljastaisi, mitä se tiesi, mutta se katsoikin minua ihan hämmästyneenä.
”Onks Ringo pihalla?” Inari kysyi yhtäkkiä terävästi.
”On on”, äiti huokaisi ja puristi teekuppiaan, sillä äiti ei juo kahvia.
Inari ponnahti ylös ja laski kuppinsa pöytään niin että kolahti. Hän käveli ripeästi ikkunalle katsomaan.
”Siellä se on!” iskä melkein ärähti. ”Istu nyt vaan!”
”Mä vaan ajattelin et jos te yritätte kertoo et Ringo piti lopettaa…”
”No ei me nyt sitä varten… Me oltais soitettu…”

Katsoin taas Inaria, kun hän istui, risti jalkansa ja alkoi heilutella toista jalkateräänsä. Mieleeni tuli yhtäkkiä monta kirjaa, jotka olin Inarin hyllystä lukenut. Inari rakasti naiskohtaloiden lukemista. Waris Dirie, Phoolan Devi, Zana Muhsen — heidät oli naitettu nuorina vanhoille äijille vastoin tahtoaan. Kuvittelin aina heidät istumassa perheensä kanssa pahaa-aavistamattomina ennen kuin…

”Ooks sä menos naimisiin?” kysyin Inarilta.
”Mitä! En!”
”Iskä!” äyskähdin iskälle, joka näytti pöyristyneeltä.
”Ei ole! Et ole! Ethän ole?”
”No en tosiaankaan ole!”
”Oonks mä menossa naimisiin?” kysyin aina vain ahdistuneempana. Mitä jos se mies olisi joku vanha ja kauhea? Joku satavuotias? Joku Noan ikäinen?
”Eira! Et tietenkään!”
”No kuka?”
”Äiti”, iskä sanoi.
”Eroatteks te?” Inari kysyi silmät suurina.
”Ei kun–”
”No miten äiti voi mennä naimisiin jos te ette eka eroa?” kysyin ilmiselvän kysymyksen, koska alkoi ärsyttää se kiertely.
”Eira!” äiti torui.
”Ei tarvi tahallaan viisastella”, iskä tuhahti ja otti keksin ärsyttävän hitaasti valikoiden.

Inarille näytti riittävän, että hän ei ollut menossa naimisiin, ja että Ringoa ei ollut lopetettu. Hänen hartiansa laskeutuivat ainakin kymmenen senttiä matalammalle ja hän nojautui sohvan selkänojaa vasten. Ollapa Inari: elämässä ei ollut mitään huolia. Inarihan asui Ilveksillä. Jos äitin ja iskän uutinen olisi kamala, ei se Inaria haittaisi. Minun se pitäisi kestää. Ja se oli varmaan paska uutinen, koska muuten se olisi kerrottu jo. Aiottiinkohan Uuno myydä? Olin säästänyt viisisataa euroa. Ostaisin sen itse. Pääsisinpä jakamasta sitä Inarin kanssa. Ei kai tallivuokra ihan kauhean kallis voinut olla. Jotain viisikymppiä varmaan. Ja kengityskuluthan loppuisivat, kun ei kengittäisi heppaa enää…

”Niin tota, tytöt”, iskä aloitti viimeinkin ja vilkaisi äitiä. Hän veti henkeä jatkaakseen juttuaan, mutta silloin näin, miten äiti laski sen kätensä, jolla ei pidellyt kuppia, vatsalleen. Pellavaisen näköisen paidan alla vatsa oli pullea, ja koska meidän äiti on muuten niin tosi laiha, se vatsa ei ollut tullut syömällä.

”Ei käy!” ilmoitin ja nousin seisomaan niin että kahvia läikkyi vähän vaaleille farkuille.
”Eira!”
”Mä muutan pois! Te ootte liian vanhoja! Mä oikeesti muutan Ilveksille kans!”
”Mitä sä nyt–” Inari yritti.
”Toi satavuotias saa vauvan!” ulvaisin Inarille. ”Kaikki saa vauvoja! Ensi joku Eetu saa vauvan et kaikki menee pilalle tallilla ja nyt toi et loppuki menee pilalle täälä!”
”Sehän on tosi ihanaa!” Inari sanoi säteillen ja kurotteli omituisesti kohti äitiä.
”No tottakai se on sulle ihanaa ku sä asut muualla ääliö!”
”EIRA”, iskä rähähti. ”Paina omaan huoneeseen, etkä tuu ulos ennenku mä huomenna päästän sut. NYT.”
”NO EN MENE, mä meen Ilveksille!”
”Sä et mene minnekään.”
”Haista paska.”

Iskän silmät suurenivat ja muuttuivat ihan mustaksi. Peräännyin selkä edellä sohvien välistä pakoon ja juoksin sitten huoneeseeni. Paska, paska, paska, paska. Huoneeni lattialla oli vaatteita, kirjoja, sipsipussi ja tietokone. Kahmaisin vaatekaapista valkoisen pupurepun, koulureppuni, läpsäytin tietokoneen kiinni ja tungin sen sisään. Sen seuraksi sulloin mukaan virtajohdon, kännykän laturin ja vähän jotain vaatteita sekä rahapussini. Yritin mahduttaa mukaan niin monta koulukirjaa kuin pystyin, mutta iso Särmä ei millään mahtunut enää. Koko ajan vilkuilin ovea. Iskä ei ollut ikinä muuta kuin tukistanut minua, eikä sitäkään moneen vuoteen. Mutta ei se ollut koskaan tuolta kyllä näyttänyt. Oven toiselta puolelta kuului tasaista juttelua, mutta sitten kuului lopulta ulko-oven ääni ja tuli hiljaista. Paska, paska, paska. Inari oli mennyt ja pian iskä tulisi.

Raapustin häthätää äidille lapun, jonka jätin sängylle. Siinä luki, että olen vähän aikaa poissa ja pidän puhelimen päällä, mutta että jos iskä soittaa ja räyhää, laitan sen kyllä pois päältä. Meinasin kirjoittaa, että menen joko Ilveksille tai Hopiavuoreen, mutta en lopulta kirjoittanutkaan, koska lappu saattoi joutua iskällekin. Sitten väänsin tuuletusikkunan auki, painoin sääskiverkon rikki ja kiipesin ulos kontatekseni vapauteen ikkunoiden alta.

Inari nojaili kuitenkin autoonsa pihatiellä ja vilkutti, vaikka kovasti yritin huitoa, että lopettaisi minun paljastamiseni.

”Mitä sä nyt meinaat?” ärähdin kontatessani isän näkymättömissä Inarin autolle ja kiivetessäni apukuskin penkin lattialle kyyristelemään.
”Mitä sä kontit?” Inari vastasi kysymyksellä kun istui kuskin paikalle.
”Ettei äiti ja iskä nää, ääliö.”
”Jaa, no, äiti nyt kuitenki soitti jo Mannille et voiks sä tulla vähäks aikaa meille et sä ja iskä saatte vähä rauhottuu. Se meinaa puhua iskälle ja sano et sä voit lähtee. Vaikka ei se kyl varmaan sano että siks että sä ja iskä saatte rauhottuu… Vaan muuten vaan…”
”Voi paska!”
”Mitä?”
”Mä karkasin just! Arvaa pääsenksmä mihinkää jos ne huomaa et mä karkasin just?”
”Ääliö! Nyt vähä äkkiä! Konttaa takas! Tuliksä ikkunasta?”
”No joo! Mee sä tonne ovelle ja sano et sä tarvit jotain tyhmää juttua varastosta niin iskä tulee ettiin sitä sun kaa! Hei – Inari?”
”No?”
”Ehkä tää vauva on kuitenki tosi hyvä juttu. Kun sit ne on niin väsyny et ne ei jaksa vahtia mua. Mä en oo ikinä saanu ennen kahvia arkena, ja sit nytki mä pääsen ÄITIN luvalla yöksi –”
”Joo joo! Mee nyt vaan!”
”Vaikka pakkoko kaikkien on mitää vauvoja saada…”
”Nii joo, ne ei ollu kuullu että Eetu saa vauvan ja ne kyseli sii — eiku mee nyt jo tai sä oot oikeesti arestissa kohta!”

[EiraOsallistuja]

Kun Noa pisti Tiituksen vakoilemaan mua

”Noa pyys mua hoitaan näitä”, sanoin merkitsevästi Tiitukselle, joka nojaili aitaan ja katsoi aina välillä kännykkäänsä, kun minä juoksutin Flidaa.
”Mhm”, Tiitus möhähti.
”Se ei pyytäny sua”, täsmensin vielä, mutta ei hän ymmärtänyt lähteä vieläkään pois siitä jaloista pyörimästä.

Flidaa piti juoksuttaa kymmenen minuuttia. Rauhallisesti. Noa oli sanonut. Sitä varten olin laittanut kännykkään hälytyksenkin, että juoksuttaisin kymmenen minuuttia. En yhdeksää, en yhtätoista, vaan kymmenen. Eikä Flidaa saanut juoksuttaa kuumassa. Sitä varten minä olin raahautunut tallille seitsemäksi. Ja joka päivä aioin kyllä tulla. Ja kun olisin tullut, Tiitus ainakin saisi todistaa, että olin, kun siinä laidalla niin hyödyttömästi makasi. Sitten Noa sanoisi, että minun pitäisi kyllä hoitaa Fannia, kun olen niin hyvä, ja sitten minulla olisi melkein niin kuin oma varsa. Fanni ei ollut kyllä mikään puoliverinen, mutta ainakin se oli söpö.

”Peikko!” Tiitus huusi ihan yhtäkkiä.
”Mitä?” ärähdin, koska kyllä Tiituksen piti tietää, ettei Flidaa saanut säikytellä.
”Se on taas sen Fannin kimpussa!”
”No ota se pois!”
”Sunhan piti hoitaa niitä?”
”Mä juoksutan tätä.”
”No ota toi ensin pois ton kituksista ja jatka sitten.”
”Sit mä en tiedä oonks mä juoksuttanu kymmenen minsaa.”
”Se ei oikeasti ole niin minuutin päälle. Eira, oikeasti, Fanniin tulee varmaan kohta jotain reikiä–”
”Joo joo — PEIKKO! Mene nyt perseeseen siitä!”

Kunnon komento Flidan riimunarulla kohti huitaiseminen saivat Peikon irrottamaan torahampaansa Fannin jalosta varsanharjasta. Huitaisin varmuuden vuoksi vielä uudestaankin ja sain Peikon ottamaan jalat alleen. Sen hörökorvista näki, ettei se minua oikeasti pelännyt. Se nyt vain tykkäsi sinkoilla ympäriinsä pienimmästäkin syystä. Flida joka tapauksessa hirnui sille.

”Joo mä tiiän, mä tiiän”, mutisin Flidalle. ”Se on ton Tiituksen vika kun se ei voinu ottaa tota pois ton kimpusta…”
”Sanoitsä jotain?” Tiitus havahtui.
”No en. Juttelin Flidalle vaan. Mitä luulet, miksei Noa antanu Mielikkiä mulle?”
”Kun teillä on Ringo kotona? Ja Niklas haluaa vissiin oman koiran?”
”Nii joo… Varmaan se on joo se. Mä jo ajattelin et se luulee et mä hukkaan sen… Kuule, oot säkin ihan viisas aina joskus.”
”No kiva, kiitti.”

Pidin Flidaa reippaassa käynnissä vielä hetken aikaa sen jälkeen, kun kännykkä oli piipannut, koska Peikko oli tullut välillä pilaamaan. Sitten otin sen kiinni. Ajattelin, että tekisin kyllä sille jonkun kampauksen, kun Noa tulisi takaisin. Sittenpähän hän huomaisi, että minut kannattaa ottaa hevosenhoitajaksi. Pesisin kyllä Flidan riimutkin kaikki. Paitsi vitsi jos Noa ei edes huomaisi. Välillä se nimittäin kiinnittää huomiota ihan kummallisiin asioihin… Niin kuin kaikki pojat…

Tiitus aikoi ilmeisesti tulla mukaan häiritsemään, sillä niin asialla olevan näköisenä hän tunki puhelimen farkkushortsiensa taskuun, kun talutin Flidan kentän portista ulos. Flida oli kyllä aika varma hevonen. Vähän niin kuin Uuno. Ei kai Noa ollut käskenyt Tiituksen..?

”Tiitus!”
”Mit — mitä?”
”Eiks nii et Noa pisti sut vakoilemaan mua? Kun sä oot siinä vieläki?”

Tiitus raapi niskaansa. Hän katseli Flidaa mieluummin kuin minua, vaikka käveli melkein vierelläni. Siitä jo tiesin, että Noa oli kyllä ihan petturi, kun oli ajanut kätyrinsä kannoilleni.

”Mä näen jo et pisti”, ilmoitin.
”No, kuule, Eira”, Tiitus aloitti rasittavan tyynnyttelevästi.
”Turha siinä nokuule-eiratella enää.”
”Noahan tietää et sä pärjäät kyllä–”
”Nii vissiin.”
”–mut eihän kukaan meistä käsittele varsinkaa varsoja yksin. Aina on muitaki näköyhteyden päässä. Kuule, Noakin on niiden kaa niin et on muita tallissa.”
”Ai jaa?”
”Joo.”

Hätistelin Pekkoa kauemmas, kun se ravasi jo vastaan suulista. Olihan se aika villi. Oli varmaan ihan hyvä, että Tiitus oli kuitenkin mukana. Jos kerran ei Noakaan ollut ihan yksin varsojen kanssa. Tiitus ei kuitenkaan ollut ihan sellainen kantelupukki kuin joku Hello. Ja ihan kivaa sen kanssa oli kävellä viemään Flidaa ja varsoja aitaukseen, kun se ei kuitenkaan tuijottanut koko aikaa hysteerisesti vahtien niin kuin Eetu olisi tehnyt. Puhelintaankin se oli katsonut, kun minä olin juoksuttanut, niin että tarkemmin ajatellen ei sekään tainnut pitää minua ihan luuserina.

Kun Flida ja varsat olivat tyytyväisenä aitauksessaan, otin salaa kuvan Tiituksesta silittämässä Fannia. Onhan Tiitus ihan kuitenkin söpö, ja muutenkin Instassa saa paljon tykkäyksiä sellaisilla heppakuvilla, joissa on poikiakin. Mietin, ajatteliko se Beetä, kun se hymyili toiselle varsalle, mutta en sitten viitsinyt kysyä. Sen sijaan kysyin sitä laukkaamaan kilpaa työhevosilla harhauttaakseni sen jalosti Bee-ajatuksistaan, ja kun se yritti kieltäytyä, kysyin, pelkäsikö se oikeasti muka häviävänsä heikolle pienelle tytölle. Silloin se nauroi.

”Sä nyt voittaisit Kentucky Derbynkin työhevosella pelkällä sinnillä”, se sanoi.
”Mikä se on?”
”Laukkakilpailu”, Tiitus hörähti, ja vaikka se ei tietenkään ollut tosissaan, se oli jotenkin niin kivasti sanottu, että annoin sille anteeksi kaikki ne lukuisat kerrat, kun se oli ollut ärsyttävä.

[EiraOsallistuja]

Kuinka MÄ sain syöttää Salieria

”Mä voin tulla sit kisahoitajaksi tälle joskus”, vakuuttelin Sonjalle ja silitin Salierin kaulaa.
”Mä en kyllä oikeastaan kilpaile sen kanssa”, Sonja vastasi.

Ei se kauheasti haitannut. Sain pitää Salierin riimunarusta kiinni, kun se söi pitkää heinää maneesin takana. Olisihan se ollut vähän toista pidellä sitä kilpailuissa, kun kaikki olisivat nähneet, että minä voin olla sellaisen hienon hevosen kisahoitaja. Mutta kyllä se maneesin takanakin sopi. Kukaan ei tietenkään uskoisi, kun kertoisin, mitä hevosta olin siellä syöttänyt, enkä kehtaisi pyytää Sonjaa todistamaan. Mutta minäpä tiesin itse. Minä olin syöttänyt Salieria maneesin takana. Minä, eikä Inari, eikä varsinkaan Outi.

”Mikset sä sit kilpaile?” kysyin yhtäkkiä, vaikka en ajatellutkaan vakuuttaa Sonjaa kilpailemisen tärkeydestä. Kai nyt Sonja tiesi muutenkin mitä tekisi, kun se osasi kaikkea, matikkaakin, ja hevosjuttuja melkein yhtää hyvin kuin Heli.
”Se ei varmaan ole vaan mua varten”, hän sanoi olkiaan kohauttaen. ”Oikeasti mua jännittää”, hän kuiskasi sitten ja hymyili niin, ettei se tainnut olla mikään salaisuus.

Se oli outo ajatus. Aikuiseksi tuleminenhan on sitä, ettei enää jännitä. Minua jännitti aina, kun piti koulussa pitää esitelmä, mutta ajattelin, ettei lukion jälkeen sitten enää, kun olisin aikuinen. Sonja uskalsi soittaa puhelimella pitsaa harjoittelematta ja kirjoittamatta muistilappua, niin että miten se nyt kilpailuita jännitti? En ollut ihan varma, vitsailiko se. Ainakin se näytti samalta kuin aina raaputtaessaan jotain pois kyntensä alta. Päätin kysyä äitiltä, saanko minäkin leikata lyhyen tukan. Sitten Sonja nosti päänsä.

”No niin Eira. Pyydähän se Salieri mukaan niin viedään se takasin hakaan. Mä en vieläkään halua syöttää sille paljoa vihreää, kun siitä ähkystä ei ole niin kauaa.”
”Ai mä? Ai saanks mä taluttaa?”
”No joo.”
”Ai oikeesti?”
”Tietenkin.”
”Odota — mennään vähä hitaammin tästä, jos vaikka Inari näkis!”

Sonjaa nauratti, mutta en piitannut siitä. Yritin nähdä tuvan ikkunoista sisään, mutta siellä oli niin mustaa, etten erottanut, katseliko joku. Tai ainahan siellä joku oli, mutta olisipa joku järkevä, eikä ketään tylsää. Joku ihme Camilla tai Oskari tai Agnes ei käsittäisi reagoida siihen Salierin taluttamiseen asian vaatimalla innokkuudella. Noa osaisi, ja Tiituskin, ja ehkä Hello, vaikka olikin muuten perseestä. Ja Inarin olisi kyllä varsinkin hyvä nähdä, millaisiin vastuutehtäviin olinkaan siirtynyt hänen poissaollessaan.

”Ethän säkään muuten kilpaile sun hevosella”, Sonja sanoi, ja jatkoi sitten ihan niin kuin Uuno ei olisi tyhmä työhevonen: ”mikset?”
”Mä itse asiassa voitin sillä viime vuonna kouluratsastuskisat”, tuhahdin, kun niin kilpailemistani epäiltiin.
”Ai jaa?”
”Joo. Mut ne oli sen kerran vaan. Kyllä mä kilpailisin… Jos olis semmonen hevonen millä voi… Tai jos mä itse osaisin edes jotain.”
”Eikös Heli ole sua ihan opettanut?”
”Joo mut ei ne kaikki sen jutut silleen toimi Uunoon, Inkaan vaan, ja en mä nyt kehtaa pyytää et Heli kattois kun mä ratsastan jollain Uunolla, kun on sillä nyt muutakin… Mä oon maksanu kyllä ratsastustunteja mun kuukausirahasta, mut ei se riitä kun yhteen tuntiin, kun iskä sanoo ettei tarvi ratsastustunteja jos on oma hevonen.”
”Vai semmonen on tilanne.”
”Joo. Mut ei se haittaa. Mä saan sen yhden tunnin kuitenkin kuukaudessa ja sitte ehkä Heli antaa mun kans ratsastaa vielä kun Inkan varsa vieroitetaan. Nii ja sit kun mä oon aikunen ja mulla on rahaa, mä ostan oman puoliverisen vaikka Uuno onki vielä sillon. Sit mä kilpailen.”
”Kuulostaa ihan hyvältä. Eihän monella sun ikäisellä ole yhtään mitään hevosta.”
”Joo mä tiiän. Eikä kaikki pääse edes yhdelle tunnille.”

Salieri odotti ihan tosi kiltisti, että se pääsi tarhaan. Otin siltä riimun pois ennen kuin päästin sen irti. Vasta sitten mietin, että jos minulla olisi oma hieno puoliverinen, kyllä olisin tasan ihan itse halunnut ottaa siltä riimun pois. Mutta ehkä Sonja ei suuttunut siitä. Kun se kuitenkin antoi syöttää Salieria maneesin takana.

[EiraOsallistuja]

Kuinka mä jäin yöksi kun Noa kerran kutsui

”Sä kyllä lääpit noita aika paljo”, huomautin Noalle, joka hieroi Peikon harjamartoa. Inarille en viitsinyt sanoa mitään, vaikka sekin ojenteli varsoille käsiään ja nojasi hetken jopa Typyn kaulaan saamatta hampaista. Enkä Tiitukselle, kun se nyt vähän voi jostain tietääkin, kun sillä kuitenkin oli viime kesänä varsa.

”Ne oppii kosketukseen sillä tavalla”, Noa vastasi tylsään rauhalliseen tapaansa.
”Heli sano et Inkan varsaa ei lääpitä”, kerroin.
”Ootsä sit lääppiny?” Tiitus kysyi ihan niin kuin minä olisin joku idiootti, joka ei käsitä puhetta.
”No en! Kun Heli sanoo että ei! Mut Heli sanoo et varsan pitäis olla ensin emän kanssa. Että se oppii olemaan hevonen.”
”Jaa”, Noa tuumi. Flida käänsi sille selkänsä ja tuli minua katsomaan, niin että rapsuttelin sen molempia poskia sitten. ”No mutta”, Noa jatkoi estäen kädellään Flidaa piiskaamasta häntä ja Peikkoa silmille, ”Inkan varsa on vähän nuorempi kun nämä.”
”Mutta sä oot alusta asti kopeloinu niitä.”
”Enhän ole. Mutta aika varhain joo.”
”Heli sanoo et–”
”Kuule, Eira, meidän pitää nyt vaan todeta että mä ja Heli ollaan eri mieltä.”
”No Heli kuitenki tietää kaikkee.”
”Niin tietää. Hyvä että sulla on tommonen Heli opettaas nii sit sä osaat paremmin ku mä kun sun hevonen saa skidejä.”

En viitsinyt enää vastata Noalle mitään. Heli ei ollut ikinä arvostellut sen tapaa kasvattaa varsoja, joten en kyllä minäkään arvostelisi enää. Sen sijaan katselin, miten Tiitus raapi toistuvasti niskaansa, jossa oli paljon äkäisen näköisiä sääskenpistoja. Inarissa nyt ei mitään katsomista ollut, kun se vain hyrisi jotain hiljaisia kehuja varsoille ja yritti syöttää niille vaikka ne eivät olleet niistä niin kiinnostuneita kuin Typy, Flida ja Fifi, jotka eivät saaneet yhtään.

”Ooksä juopotellu?” kysyin Tiitukselta, kun sillä oli kerran niin paljon niitä sääskenpistoja.
”Mitä..? En — en tietenkään?”
”Noa, eiks ookki nii et Tiituksella on paljo sääskenpuremia?”
”En mä tiedä, en oo kattonu.”
”On sillä! Niin mä ajattelin että ootsä sammunu ojaan vai miks?”
”Eira!” Inari torui väliin, mutta huiskaisin sen hiljaiseksi.
”No en!” Tiitus parahti. ”Hellolla oli semmonen nuotio ja kitara -kausi. Vaikka sekin kyllä kyllästyi sen yhden kerran jälkeen, kun sitäkin söi sääsket. Vaikka ei yhtä paljoa kuin mua.”
”Jos mä saan kuulla että sulla on perseessäkin puremia, niin sit me kyllä tiedetään mitä te oikeesti–”
”Eira!”
”– muista siis että mä tarkkailen tosi tarkasti mitä sä raavit.”
”No nyt alko kutittaa heti joka puolelta! Älä tuijota mua!”

Noa naureskeli hiljaa, vaikka Inari näytti pöyristyneeltä. Noa oli salaa aika vekkuli. Joskus se esitti, ettei se arvostanut muuta kuin sivistyneitä sana-arvoituksia vitsien tilalta, mutta silti se myhäili partaansa salaa kun kukaan ei katsonut. Viime aikoina se oli kuitenkin ollut hiljaisempi, ja minä aioin selvittää miksi. Ehkä se ei ollutkaan homo, vaan tykkäsi Inarista, kun siitä oli kerran tullut niin kummallinen melkein samaan aikaan kuin Inari tuli. Mistä sen tietää. Tai sitten ne vain muuten tappelivat Inarin kanssa. Mitä jos niillä oli sama mies kiikarissa? Kuka..?

”No joo mut muaki syö nyt sääsket”, Noa ilmoitti ja alkoi pujotella ulos aitojen välistä niin kuin käärme. ”Nyt lähetään tupaan.”
”Saanks mä jäädä yökylään?” kysyin kun Tiitus auttoi Noaa hyppäämään pienen ojan ylitse.
”Yökylään?” Noa ihmetteli.
”No joo! Mä olin ennen vanhaan täällä usein yökylässä!”
”Et ollu usein”, Inari kiirehti käräyttämään. ”Jotain kymmenen kertaa oot ollu.”
”Niin ja sata kertaa Eetun äitin luona”, muistutin sitä. ”Mut mä haluan jäädä nyt.”
”Iskä ei anna lupaa”, Inari epäili.
”Kyllä mä nyt tänne saan jäädä! Ei se oo niinku mä olisin menos johki kylälle! Niin Noa?”
”Niin?”
”Niin saanksmä jäädä?”
”Tota — mitä — eiks sun pitäis kysyä — Eetu — mistä mä tiedän?”
”No en mä nyt Eetulta kysy kun se sanoo kuitenki ei, kun se yks ääliöki nukku tallin vintillä!”
”Eira!”
”Niin mä kysyn sitä varten sulta, et jos sä lupaat niin Eetu ei sit kiellä.”
”Ai? Ai meillä on semmonen? Ollaanks me joku hyvä ja paha poliisi teille vai..?”
”Ei ku sä oot äiti ja Eetu iskä.”
”Miks mä oon äiti?”
”Koska iskät aina kieltää kaikki. Ja koska Jilla ei enää tee mitää meidän kaa. Nii sit oot sä enää. Niin mä saan jäädä eiks niin?”
”No jää nyt sitte. Mä en edes kysy miksei Nelly voi olla äiti…”
”Mä nukun sun huoneessa.”
”Et nuku.”
”Katotaan sitä sitte. Mä nukun ainakin Mielikin kanssa.”

[EiraOsallistuja]

Wingman

Kun Herman ei kerran minusta tykännyt, ajattelin, että kostan sille. Ajattelin, että en tasan laita mitään viestiä. Ja hankin varapoikaystävän. Noaa minä ensin ajattelin siihen, mutta sehän on homo. Muistin, että viime kesänä minä sen kanssa yritin sillä lailla jutella ja räpytellä sille ripsiä, mutta se teki kyllä ihan selväksi ettei sitä kiinnosta, joten se tykkää pojista. Se ei kuitenkaan muuten haittaa, ja sitä paitsi Sinkkuelämässäkin on kaikilla gay best friend, joten Noa kävisi sitten siihen.

Sitä varten minä kävin sen tuvasta hakemassa katsomaan Chaita, koska kun ei kerran Noa käynyt poikaystäväksi, niin Chai sitten. Siihenhän minä silmäni iskin myös vuosi sitten, kun se kävi Hopiavuoren ekalla maastolenkillä. Se näyttää nimittäin ihan korealaiselta, ja taitaa vissiin ollakin, ja korealaiset on vieläkin muodissa. BTS on jopa Samsungin Facebook-mainoksissa. Ei sillä, että minä mitään sellaista kuuntelisin, mutta korealainen varapoikaystävä olisi ihan hyvä olemassa.

Melkein yllätyin, kun Noa lähti mukaan niin helposti. Siinä on vähän papparaisen vikaa nimittäin. Yleensä kun se istuu teekupposensa kanssa Ilkka-Pohjalaisen eteen, sitä ei meinaa saada siitä enää nousemaan. Se on niin kuin meidän iskä kahvin ja saman lehden kanssa aamulla. Yleensä Noa vain rapsuttelee Mielikkiä ja sanoo odotahetkiodotahetki. Mutta nyt se lähti. Se joi teensä loppuun parilla kulauksella, yskäisi ja tuli sitten eteiseen pomppimaan niin että sai kengän jalkaansa. Kysyin siltä, eikö sen selkään ota jo kipeää kaikki yksjalkaurheilu, ja se vain pärisytti huuliaan ja usutti minua ovesta ulos edellään samalla käsiliikkeellä jolla Hello aina löyhyttää minua kohti kun joku (yleensä Hello itse) pieraisee.

”Mä ajattelin että sä voisit olla mun wingman”, kerroin Noalle hänen hyppiessään rappusia alas, vaikka hän ei edes ollut kysynyt enempää Chai-projektistani.
”Mikä wingman?”
”Semmonen joka auttaa ja silleen.”
”Nii nii, mut missä asiassa sä nyt tarttet siipimiestä?”
”Siipimiestä… Vitsi sä oot oikeesti muinainen. Ja mä kun harkitsin että mä ottaisin sut mun varapoikaystäväksi.”
”Ottaisit mitä?” Noa älähti, ja oli minun vuoroni pärisytellä huuliani hänelle.
”Niin niin. Tuu nyt. Kato, me tehdään nyt Herman kateelliseksi. Sitä varten on äärimmäisen tärkeää, että Chai ihastuu muhun.”
”Chai?” Noa yskähti.
”Mikä ihme sua tänään vaivaa? Tarvitsä kuulolaitteen? Koska sä täytätkää kolkyt? Sä oot kohta yhtä pihalla ja kuuro ku Eetu.”

Vilkaisin Noaa vielä huolestuneesti, mutta oli kiire jatkaa matkaa. Chai ei kuitenkaan ikinä ihan hirveän kauaa ratsastanut, ja se oli pyörinyt kentällä kuitenkin jo kymmenen minuuttia. Siellä oli Sannikin, mutta se on niin vammainen, ettei siihen tarvitse huomiotaan kiinnittää.

Jo ennen kuin ehdimme kävellä aidalle, Chai huomasi minut. Sillä on melkein mustat silmät, ja sen posket menivät heti punaisiksi ja varsinkin korvat. Se yritti silti hymyillä minulle. Hymyilin takaisin ja ajattelin tyytyväisenä, että tämähän oli helppo nakki. En oikein tiennyt, miten poikaystäviä hankittiin, joten olin jo valmistautunut tekemään monta päivää hommia, mutta Chai nyt ihan selkeästi muutenkin tykkäsi minusta. Miksi muuten se olisi ihan punaiseksi karahtanut ja lipsauttanut ohjatkin käsistään?

”Hei Chaaaai”, yritin tervehtiä oikein makeasti ja vedin idiootin wingmanini paidan rinnuksista selkäni takaa lähemmäs aitaa, kun en muuten olisi voinut supattaa sille salaa tarvittaessa.
”Hei”, Chai vastasi sekava ilme kasvoillaan, yritti urheasti hymyillä ja sekosi välittömästi kevennyksissään. Voi pientä. Sanni yritti taustalla ilmehtiä jotain, mutta en voinut irvistää tai näyttää sormea sille, koska Chai olisi nähnyt.
”Huomasiksä?” kuiskasin Noalle, kun Chai oli ravannut ohitse Pondilla ja yritti saada taas oikeasta kevennyksestä kiinni epäonnistuen siinä kahdesti.
”Mitä?” Noa kysyi ihan liian lujaa, mutta en nyrkittänyt sitä silti olkapäähän vaikka mieli teki.
”Se punastui heti kun se näki et me tullaan”, sanoin, koska olisihan se nyt ollut aika rumaa sanoa, että kun mä tuun.
”Näin näin — Eira kuule–”
”Nyt et yhtään mene siitä mihinkään! Sun pitää auttaa mua!”
”Musta alkaa tuntuu et tää ei oo ihan paras idis. Ehkä sun pitää hankkii joku sun likkakavereista wingmaniksi. Mitä jos mentäs kattoon vaan Flidan skidejä taas?”
”Ei mennä! Me oltiin jo siellä aamulla! Nyt tehdään tätä!”

Alistuneesti Noa nojautui takaisin aitaan. Chai katsoi minua taas korvat punaisina ohi kiitäessään, mutta nielaisi ja katsoi sitten taas tiukasti eteenpäin, ja se oli vähän niin kuin se olisi ollut Twilightin Bella pitkine katseineen, paitsi että sen homma oli olla Edward.

Noa oli kyllä maailman paskin wingman. Ihan parin Chain ja Pondin ravikierroksen jälkeen se hivuttautui taas paremmin jalalleen ja ilmoitti lähtevänsä niitä varsoja katsomaan joka tapauksessa. Meinasin huiskauttaa sen vain kädelläni hiljaiseksi, mutta sitten näin sen ilmeen ja olemuksen. Sillä oli kuumetta. Sen poskilla oli juuri sellainen puna. Hiljaiseksi huiskimisen sijaan läpsäisin käteni sen otsalle ja sen silmät laajenivat.

”Mitä-”
”Sulla on kuumetta!”
”Eikä-”
”On! Sun naama on ihan kuuma. Nyt mennään. Sussa voi olla vaikka korona!”
”Mä oon ihan okei!”
”Yski tota Sannia kohti sit”, mumisin hiljaa ja lähdin viemään Noaa kohti tupaa. Varapoikaystävät saivat jäädä, kun kerran Noa oli kipeä.

Noa laittoi kuitenkin vastaan, eikä suostunut talutettavaksi tupaan. Hän inisi menevänsä niitä varsoja katselemaan. Huokaisin, että selvä sitten. Mennään. Jonkunhan häntä täytyi vahtimaan lähteä, kun hän oli niin kipeä ja sekaisin, ettei raukka seliviytyisi yksin. Pyörtyisi pian pihatolle ja löytyisi vasta kesällä kun hevosia vietäisiin laitumille.

Pihatolle me siis lähdimme, ja minä kerroin Chai-projektistani, Herman-kuvion kun Noa jo tiesi. Noalla oli kuitenkin tosi vaikea ymmärtää kaikkia asioita: johtui varmaan siitä kuumeesta.

”Niin minkä takia sun nyt sit pitää Chaita–?”
”Eks sä nyt ymmärrä! Hermanin takia!”
”Ei ku miks just Chai?”
”Miks just Chai miks just Chai — mitä vaihtoehtoja mulla muka on? Sua mä ensi ajattelin mut kun kaikki kumminki tietää et sä oot homo–”
”Mitä!”
”Hys! Niin, niin sen takia sitte Chai.”
”Mä en nyt tiedä ihan et kummasta mä eka kysyisin lisää: siitä et sä ajattelit eka mua, vai siitä et kaikki luulee mua nyt sun mielestä homoksi, mutta — edelleen, miks just Chai kun on muitaki?”
”Ketä muka?”
”No — Tiitus.”
”Hyi! Sehän on melkeen yhtä vanha kun sä!”
”Kiitti!”
”Sitä paitsi Chai on korealainen. Mieti miten korealaiset on muodissa. Meille tulis myös kauniita lapsia.”
”Chai ei oo korealainen. Etkä sä — mitä sä nyt lapsenteosta!”
”Mikäs se on?”
”Espoolainen. Mut siis thaimaalainen.”
”No se ei oo yhtä siistiä. Mutta ei se haittaa. Kaikki luulee sitä korealaiseksi kumminki. Varsinki Herman.”

Noa näytti normaalimman väriseltä, kun pääsimme pihatolle. Tönin Typyn tyhmän purevan naaman kauemmas, että sain houkuteltua Ronjan aidan viereen ja kumarruttua hieromaan sen kaulaa. Se oli veikeä tyyppi: osasi työntää naamansa purematta kohti toisin kuin eräät, ja sitä uskalsi pussata turvan päälle. Kun se hirnui, se kuulosti ihan Spirit-varsalta.

”Kaikkiko nyt sit oikeesti pitää mua homona?” Noa jatkoi yhtäkkiä ihmettelevästi. Sillä tosiaan oli kuullunymmärtämisessä ongelmia tänään.
”No ei oikeesti”, vastasin olkiani kohauttaen. ”Ei kai kukaa muu oikeestaan tiedä ku mä. Mä en muista sanoinksmä jotain Hellolle siitä viime kesänä. Inarille taisin sanoa.”
”Mistä sä sit luulet tietäväs.”
”Viime kesänä mä ajattelin et sä olisit voinu olla mun poikaystävä. Mä luulin siis eka et sä olisit joku normaalin ikänen. Mut sit sä et kuitenkaa jotenki tykänny musta nii se oli sit selvä juttu. Mä oon kato tienny jo kauan.”

Noa nauroi hiljaa ja minä tarkkailin, nousisiko sen kuume taas, koska en ollut sanonut mitään hassua. Kun Noa ei vaikuttanut siltä, että pyörtyisi laitumelle, käänsin koko huomioni taas Ronjaan. Toivoin, ettei Noa ikinä möisi varsoja, koska ne olivat niin söpöjä. Niin ja olin jo sanonut Snäpissä kaikille, että olin Ronjan hoitaja, vaikka en teknisesti ottaen ollut kyllä kysynyt sitä Noalta.

”Ei se haittaa”, sanoin Noalle samalla Ronjaa pussaillen. ”Sä oot silti ihan yhtä jees. Mut meillä alkaa oikeesti olla kiire tän Chain jutun kans. Käsitäksä et se lähtee ihan just?”
”Joo…”
”Mitä sä huokailet? Tuu tähän istuun. Rapsutetaan näitä kun sä kerran halusit ja samalla keksitään sotasuunnitelma tähän Chai-projektiin.”
”Sä ite sanoit et mä oon muinainen. Mä oon kyl oikeesti liian vanha näihin suunnitelmiin”, Noa valitti.”
”Istu!”

[EiraOsallistuja]

Kun Santtu yritti tehdä musta miesmäisen

Santun äiti ei ikinä jutellut meille, kun istuimme niiden keittiön pöydän ääressä katsomassa matikkaa. Se sanoi hei, kun tulin, ja hymyili, ja sillä oli tosi ohut kaula ja joskus helmetkin, ja se piti aina siistimpää paitaa kuin meidän äiti. Se näytti useimmiten siltä kuin olisi tullut suoraan kampaajalta. Olisin halunnut sanoa siitä Santullekin, että sillä on maailman siistein äiti, mutta varmaan sellaista nyt voi enää meidän ikäisenä sanoa. Sen sijaan Santun isä oli ihan tavallinen. Se haki jääkaapista ruokaa välillä ja jutteli vähän jotain ennen kuin meni taas. Pari kertaa se luki lehtä saman pöydän ääressä, ja Santtu oli silmiinnähden punainen ja hikinen ja ahdistunut siitä, niin ettei se sitten enää tehnyt sitä.

Mutta yleensä me laskettiin vain kahdestaan. Minulla oli matikka todistuksessa kuutonen, vaikka se oli lyhyt, mutta olin päättänyt, että sehän nousee. Santulla oli omat kirjansa, ja kun hän tarkisti tehtäviäni pöydän toisella puolella, tapasin selailla niitä. Ne olivat niin kuin loitsukirjoja. Tai jotain hieroglyfikirjoja. En tajunnut niistä mitään. Hädin tuskin tajusin omistanikaan.

Vitosjakso oli juuri loppumassa, mutta päätimme laskea vielä yhden illan ennen pääsiäislomaa. Oikeastaan minä päätin, koska halusin näyttää Santulle yhtä juttua. Tavalliseen tapaan sanoin siis hei sen äitille, laitoin takin naulakkoon ja menin jo itse keittiöön, vaikka Santtu ei ollut tullut avaamaan ovea, vaan sen isä. Istuin alas ja kaivoin pörröisestä pupurepustani matikankirjat ja tietokoneen. Napsautin tietokoneen päälle, koska sillä meni aina aikaa käynnistyä tätä nykyä, kun olin laittanut siihen Popcorn Timen ja sen mukana oli kai sitten tullut joku virus.

Kun Santtu tuli ja nyökkäsi tervehdykseksi, olin aluksi ihan muina miehinä.
”Moi.”
”Moi. Mä olin just — tai no, alotetaan. Mihin me jäätiin viimeks?”
”Eiku me käytiin viimeks se kurssi jo loppuun — mulla oli tänään koe.”
”Miten se meni?”
”Ihan hyvin — mut ihan sama, mä kävin ostamas kirjakaupasta tän.”

Työnsin seuraavan kurssin kirjaa Santtua kohti. Se oli päällystämätön ja ihan uusi. Olin jo selaillut sen läpi. Santtu liu’utti sen pöytää pitkin lähemmäs itseään ja alkoi sitten tutkia sisällysluetteloa. Sillä aikaa minun koneeni aukeni ja yhdistyi kännykkäni nettiin, vaikka Santun isä on kyllä sanonut, että niidenkin nettiin sai mennä. Mutta kun en ikinä muista niiden salasanaa. Avasin sähköpostini, klikkasin yhtä linkkiä ja pyöräytin sitten ylpeänä koneen Santtua kohti.

Hän katsoi ensin hämmentyneenä tietokonetta ja sitten minua kirjani ylitse.

”Onks tää se sun välikoe?”
”Joo, me saatiin se eilen”, kerroin ylpeänä.

Santtu laski kirjan varovaisesti pöydälle, ihan niin kuin se voisi muka mennä rikki. Yhtä varovaisesti hän veti tietokoneeni lähelleen.

”Kasi! Hyvä Eira!”
”Niinpä!”

Santtu jatkoi selaamista. Hän nyökytteli ensimmäisen tehtävän kohdalla. Olin saanut siitä täydet pisteet, mutta se olikin kaikkein helpoin. Seuraavassa tehtävässä Santtu rypisti kulmiaan, mutta jatkoi sitten eteenpäin. Suurimmaksi osaksi hän vaikutti ihan tyytyväiseltä.

”Mikset sä tehny kakkos- ja kutostehtäviä?”
”Teinhän mä ne.”
”Niin mut tälleen puoleenväliin. Kyllä sä olisit osannu laskee ton kakkosen kokonaan. Ja kutosenkin, vai unohdiksä yhtäkkiä kaiken tilavuuksista?”
”No olisin joo osannu.”
”Mutta mikset laskenu?”

Oliko se tosissaan? Miksei se voinut vain sanoa, että tuli hyvä numero? Loukkaantuneena vedin koneeni takaisin Santulta. Hän katsoi minua hetken silmiin edelleen, mutta alkoi sitten tonkia kynää penaalistaan.

”Mä ajattelin — ei aloteta vielä tota uuta kirjaa. Eira? Kerrataan ne tilavuudet vielä.”
”Kyllä mä ne osaan laskea.”
”Okei?”
”En mä nyt voinu siitä mitää ysiä ottaa siitä kokeesta. Kaikki ajattelis että mä oon joku hik…”

Vilkaisin Santtua. Se oli kyllä aika hikari. Mutta ei se ollut yhtään sellainen hikari, joka aloitti joka lauseensa sanomalla itse asiassa, ja haisi kirjastolta eikä ollut ikinä nähnyt auringonvaloa. Mutta en voinut silti sanoa sille päin naamaa h-sanaa.

”Siis miesmäinen”, korjasin, koska faktahan sekin on, että vain pojat osaavat matikkaa. ”Hermanin mielestä se olis varmaan outoo jos mulla olis liian paljo parempi numero kun sillä, muutenki. Kato, kyllä mä voin ton kutostehtävän sulle laskee vaikka heti — siis jos sä lainaat laskinta ku mun oma jäi kotia — nii ei tarvi kerrata kyllä!”

Santtu katsoi minua niin kuin en olisi puhunut edes suomea, mutta sanoi sitten uskovansa kyllä minun osaavan ja kysyi, otanko mehua.

[EiraOsallistuja]

Ne on aika ääliöitä molemmat

Miehen homma

Kävelin loskassa Fifillä ratsastavan Santun vierellä ja hymyilin. Sää ei ollut kaunis, eikä koronaviruksen takia ilmassa leijuva koulunen sulkemisen uhka kuulostanut hyvältä, mutta ainakin minulla oli Herman, ja se oli parempaa kuin moisten pikkuasioiden äkillinen järjestyminen olisi ollut. Silitin Fifin kaulaa kävellessäni ja hypähtelin hieman. En suotta vaivautunut katselemaan taakseni, vaikka Herman oli jättäytynyt Typyn kanssa jälkeemme. Hän juttelin nimittäin Sannille, enkä halunnut Sannin kuvittelevan leuhkassa päässään, että katsoin muka huolissani häntä.

Uunon tarhan luona tervehdin hevostani sipaisemalla senkin turpaa. Se notkui tietenkin portilla, niin kuin aina. Siinä oli parhaat mahdollisuudet saada herkkuja ja rapsutuksia, ja siitä pääsi ensimmäisenä illalla sisäänkin kaurojensa ääreen. Uuno oli lihava ja isopäinen. Kurtistin kulmiani, mutta jatkoin matkaa sanomatta mitään. Sanni aina sanoi, että se oli nolo hevonen, mutta ei minulla muutakaan hevosta ollut. Mitä olisinkaan antanut, jos olisin voinut vaihtaa sen Jussiin ja hypätä kilpaa. Toisaalta Jussi ei kuitenkaan ollut Uuno…

”Mitähän ne juttelee?” Santtu kysyi, kun olimme jo tallipihassa. Hänellä ei ollut tapana varsinaisesti pitää yllä small-talkia sen enempää kuin juoruillakaan, joten ehkä hän pohti ääneeen.
”Herman sanoo suorat sanat, tietysti”, sanoin hymyillen Santulle. Tietenkin hän sanoisi. Hermanin tehtävä on puolustaa minua, sillä olenhan heikko nainen, ja tietenkin olin kertonut hänelle siitä taannoisesta kerrasta, kun Sanni oli räyhännyt minulle ja Santulle ja Sonjakin oli ainakin melkein sanonut sitä paskaksi ämmäksi.
”Eiks Herman oo kuitenki Sannin kaveri..?” Santtu kysyi epäröiden ja pysäytti Fifin, joka jäi mutustelemaan kuolaimiaan.
”So? Mitä sitte?” Otin Fifin ohjasta kiinni, vaikka Santtu kyllä tasan olisi päässyt pois sen selästä ilmankin. Hän laskeutuikin satulasta paljon sulavammin kuin minä jonkun jätti-Uunon satulasta.
”No ei kai mitää…”
”Niin.”
”Eksä sitte yhtää ajattele että…”
”Mitä?”
Santtu kohautti olkiaan ja lähti viemään Fifiä talliin. Hänellä oli ihmeellinen himo harjata hevosia aina sisällä.
”Mi-tä?” kysyin uudestaan Jussin tallin puolella. Joskus Santtua piti vähän painostaa puhumaan.
”Eks sä ja Herman, tai siis eiks Herman oo, tai siis mitä jos Herman ja Sanni–”
”Älä puhu hulluja.”

Santtu pysähtyi katsomaan minua, vaikka Fifin karsinalle oli vielä monta askelta. Tuuppasin häntä käsivarresta kävelemään ja pyöräytin silmiäni. Santtu-parka oli varmaan altis median vaikutuksille. Telkkariohjelmissa petettiin toisia minkä ehdittiin ja löydettiin uusi puoliso kerran kuussa. Ei kyllä oikeassa elämässä sellaista voinut olla. Oikeassa elämässä miehen homma oli puolustaa tyttöystäviään kaikkia ämmiä vastaan, pilkkoa puita, käydä töissä ja käsitellä tyttöystäviensä puolesta kaikkia vaarallisia hevosia. Niin kauan kun tyttöystävät olivat kunnolla, eli eivät suotta epäilleet miehiä ämmien vokottelusta, kasvattivat lapset, siivosivat, kokkasivat ja ratsastivat vain poneilla ja just ja just puoliverisillä, kaikki päättyi aina hyvin, eli kuolema heidät erotti.

”Mitä sä muuten meinaat että se sanoo sille suorat sanat?” Santtu kysyi Fifin karsinasta ja oikein kurkisti kalterien välistä minua.
”Kuinka niin?” kysyin Santun kypärältä, jota pitelin kuin Hamlet pääkalloa kuuluisassa monologissaan.
”Et kai sä oo sanonu sille, tai ooksä siis sanonu sille siitä kun mä, tai siis kun Sanni siellä satulahuoneessa–”
”No en tosiaan oo sanonu”, tuhahdin. ”Tai sanoin mä sen että se oli taas paska ämmä ja mä huusin sille ja Sonjaki sano että se on ääliö.”
”Sonja ei kyllä tainnu sanoa että ääliö…”
”No ajatteli ainaki. Mä ajattelin muute et musta tulee diplomi-insinööri. Tietenki mä jään sit kotiin lasten kaa mut kuitenki.”
”Ai jaa?”
”Eiks sulla oo matikka joku kasi tai joku muu ylihyvä? Niin sä opetat mua. Herman ei voi kun sillä on joku kutonen, ja Inari on vielä noin triljoona vuotta ulkomailla nii sit ku se tulee on niin myöhäistä jo ettei musta tuu ikinä mitää.”

[EiraOsallistuja]

Annan tästä itselleni 2 pistettä

Ennen kuin Noa suuttui

Voi paska. Oh shit. Vihreitä teräviä muovinpaloja putoili puolivalmiin pihaton pohjalle. Niistä kuului varmasti ropinaa, joka ei kuitenkaan kantautunut meidän kolmen korviin asti, sillä pidin porakonetta edelleen käynnissä. Kun katastrofi oli jo tapahtunut, nostin sormeni liipaisimelta ja katsoin ympärilleni. Ei kai kukaan nähnyt?

Santtu naputti oveen liuskoja ihan vasaralla ja nauloilla eikä ainakaan huomannut mitään. Herman piteli liuskoja toisesta päästä ylhäällä muovisella pihatuolilla seisten ja sattui virnistämään minulle juuri silloin. Huh. Hänkään ei ollut huomannut.

”Joko mennään syömään?” kysyin pojilta mahdollisimman kiltisti. Jos lähtisimme saman tien, kukaan ei huomaisi mitä olin hajottanut.
”Mä laitan eka tämän”, Santtu sanoi niin että hänen suustaan putosi naula, mutta jatkoi yhtä kaikki vaivalloisesti hakkaamista. Hän ei ollut suostunut käyttämään naulapyssyä, jolla koko hökötys olisi kiinnitetty jo noin triljoona kertaa nopeammin.
”Justhan me muutenkin tultiin”, Hermankin sanoi, koska halusi liittoutua Santun kanssa minua vastaan.
”Mulla on sormiin kylmä”, valehtelin.
”Pyöritä olkapäitä vähä. Tälleen.”
”No mulla on ihan kokonaan kylmä oikeestaan.”

Herman, vitsin ääliö, sai jonkun ritarillisuuskohtauksen ja avasi takkinsa. Hän piti toisella kädellä liuskoista kiinni, roikotti toista kylkeään vasten ja luikersi kuin mato. Sitten hän vaihtoi kättä ja teki saman uudelleen. Takki putosi tuolin korjulle. Hän osoitti sitä minulle. Huokaisin. Potkaisin vihreitä muovinsiruja edes vähän piiloon ja menin hakemaan typerän takin, vaikka minulla oli kuuma.

”Missä on ruuvimeisseli?” kysyin enemmän Santulta, joka oli löytänyt vasarankin jostain aiemmin.
”Pakissa”, se vastasi.
”Ja pakki on?”
”Väliseinän päällä tossa.”

Ensimmäinen ruuvimeisseli, jolla yritin purkaa hajonnutta ruokakuppia seinästä, oli hitsi vie tähtipää, vaikka piti olla laattapäinen. Piti mennä vielä ruuvimeisseliäkin vahtamaan siinä kaikessa kurjuudessa. Yritin purkaa viritelmääni pikavauhtia. Hermanin ja Santun ei tosiaankaan tarvinnut tietää, että olin rikkonut ruokakupin. Vitsi kun olisin tiennyt mistä porakone laitettiin pyörimään toiseen suuntaan. Ei olisi tarvinnut käsin yrittää vääntää.

Siinäkin kului taas neljäsataa vuotta, kun yritin ruuvata tiukalla olevia ruuveja auki. Tarkalleen ottaen siis siinä kului niin kauan, että Santun kaltainen etanakin sai liuskat naulattua ilman naulapyssyä ja tuli siihen Hermanin kanssa vakoilemaan minun hommaani kun vielä yksi ruuvi oli kiinni.

”Eks sä voi irrottaa sitä tolla porakoneella?” Herman kysyi niin kuin olisin ääliö.
”En mä tiedä mistä sen saa meneen silleen takaperin.”
”Tästä”, Herman sanoi ja räpläsi porakoneen varresta jotain klipua.
”Eetu sanoi ettei me saada käyttää koneita”, Santtu sanoi, niin kuin oli sanonut heti alussakin ja uudelleen kieltäytyessään naulapyssyn käyttämisestä. Ja vielä silloinkin, kun olin ottanut porakoneen.
”Porakone oo mikää kone edes”, huokaisin ja ruuvasin sillä viimeisen ruuvin kahdessa sekunnissa irti.

Sen jälkeen olin lähdössä. Työkalut sai jättää paikoilleen. Herman kuitenkin keräsi sen typerän ruokakupin jäännökset ja otti ne mukaansa. Varmaan ihan vain kannellakseen, että minä olin taas ollut tahallani rikkomassa paikkoja.

”Ei kerrota Noalle tosta kupista”, ehdotin kävellessämme tallille.
”Miksei?” Santtu kysyi.
”Siksei että se laitto ne kaikki kii kovalla työllä ja mä halkasin koko paskan sillä keskiruuvilla. Se suuttuu.”
”Pitäähän niiden jonku tietää että ne tietää ostaa uuden kupin”, Santtu ihmetteli.
”Eikä ne sulle edes suutu”, Herman lisäsi.
”Ne suuttuu mulle aina kaikesta”, huomautin, mikä olikin ihan totta.
”No sanotaan että mä rikoin sen”, Herman ehdotti.
”Varmaan ne uskoo et kumpikaa teistä on rikkonu yhtää mitää jos mä oon ollu siellä mukana…”
”No… No ei Noa kumminkaa oikeesti suutu tommosesta.”
”Suuttuupa.”

Onneksi tallille oli hieman matkaa. Sain puhuttua muovinpalat Hermanilta itselleni ja nakattua ne piharoskikseen. En tosiaankaan ajatellut kertoa kenellekään yhtään mitään.

[EiraOsallistuja]

Miten aikuista lohdutetaan?

Uuno käveli Salierin vierellä niin kuin mikäkin laiskamato. Normaalia hevosta häiritsisi jäädä jälkeen ja se kiristäisi tahtiaan toisen kävellessä reippaammin, mutta ei meidän Uuno vain. Sitä paitsi Heli ei ollut hirveän puheliaalla päällä.

Huokaisin. Ei voinut sanoa, että maisemat vaihtuivat verkkaalleen, sillä ne eivät vaihtuneet ollenkaan. Hopiavuoren ympäristö on kaikki samanlaista tyhmää peltoa. Paitsi kun alkaa metsä. Silloin kaikki muuttuu samanlaiseksi tyhmäksi metsäksi. Toista se olisi ratsastaa jollain luontopolulla! Olisi uittopaikkaa ja vaikka mitä ihan vieressä.

Päästin ohjista irti ja ryhdyin kaivamaan kännykkääni taskusta. Ihan hyvin voisin katsoa snäpit, kun kerran ei Uuno mikään Inka kuitenkaan ollut, että se edes käsittäisi, mikä on painoapu. Joka tapauksessa se vain kävelisi tylsästi ja pää matalalla suoraan. Olisipa minulla puoliverinen… Tai villihevonen! Sitten vain minä voisin ratsastaa sillä!!

Kavereilta oli tullut suoraan minulle kaiken maailman otsankuvia. Vastasin niihin samalla tavalla, etteivät luulisi minun olevan vihainen tai bitch. Ketään ei saa jättää luettu-merkinnälle. Yhdelle Suville lähetin lyhyen videon Uunon niskasta, kun hän kerran kysyi, mitä teen. Ravasin kännykkä kädessä Helin ja Salierin kiinni ennen kuin jatkoin mystoryjen katsomisella.

Kellonaikoja niissä vilisi ja muuta semmoista tylsää, jotka ohitin nopeasti. Hellon mystoryn kohdalla pysähdyin. Vitsit miten aikuiset lähettävät noloja mystoryja!! Ei niihin kuulu laittaa mitään naamoja, ei varsinkaan filtterillä, eikä ainakaan toisten naamoja! Hellon videossa kuului melkein äänetöntä Hellon käkätystä, mutta kuvassa ei ollut Hello, vaan nukkuva Tiitus, jolle Hello oli laittanut koirafiltterin. Tyyynystä päätellen Tiitus oli vieläpä Hellon sängyssä, nikä oli oikein erityisen noloa. Se oli ihan sairaan nolo mystory, mutta samalla ajattelin, että olisi kiva laittaa itsekin jotain sellaista. No ei ehkä mystoryyn, vaan suoraan jollekulle. Tietäisivätpähän kaikki, että minulla on sentään poikaystävä. Mutta enhän minä ikinä varmaan näe, kun Herman nukkuu…

Hellon viestin jälkeen oli jalkoja, käsiä, meidän koulun luokkien takaosia, lisää kellonaikoja… Ja Tiituksen varmaan maailman ensimmäinen mystory. Katsoin sen kaksi kertaa. Se oli selvä kostoisku. Se oli kuvattu kissafiltterillä. Hello nukkui siinä sohvallaan, eikä Tiitus nauranut, vaan ainoa ääni oli jotain ihme kahinaa. Siitten Hello avasi silmänsä sekavan näköisenä ja hymyili niin kuin olisi maailman paras juttu tulla kuvatuksi mystoryyn nukkuessaan. Jos en näyttäisi ihan räjähtäneeltä nukkuessani, vähänkö olisi tavallaan kiva, että joku laittaisi minustakin sellaisia… Mutta taaskaan ei kyllä mystoryyn!

Keplottelin kännykän taskuuni ennen kuin ravasin Uunolla Helin ja Salierin uudelleen kiinni.

”Mä luulin etku seurustelee niin joku muuttuis”, sanoin Helille kun Uuno sai hänet kiinni.
”Mm. Minkä sitten olis pitänyt muuttua?” Heli kysyi, ja kuulosti tosi poissaolevalta, vaikka yleensä vaikuttikin aina niin tarkkaavaiselta.
”Meidän koulussa ainaki ne jotka seurustelee, just halailee käytävillä. Ja silleen.”
”Eikö ne vaan vähäsen halua esitellä että ne seurustelee?”
”No joo. Ne on ihan sikanoloja. Mutta tavallaan sit ei…”
”Se kai kuuluu semmoseen seurusteluun. Aikuset ei yleensä tee silleen…”
”Ai kuinni?”
”Aina ei edes huomaa että ne seurustelee…”
”Joo sellasta mä en kyllä ainakaa jaksais!”

Aloin valittaa siitä, kuinka iskä ei päästä minua ikinä kirkolle, eikä edes Vanhalle Meijerille, ei edes vaikka lupaisin tulla kahdeksalta kotiin. Ja kuinka Herman ei ikinä saa tulla meille, kun juuri ja juuri kaverit saavat tulla kerran viikossa. Enkä minä ikinä varmaan pääse Hermanille. Sitä en tietenkään sanonut, että joskus menin salaa. Ei Helistä kuitenkaan tiedä, vaikka se sanoisi sen iskälle. Yhtäkkiä huomasin kuitenkin, ettei Heli kuunnellut yhtään, vaikka minun elämäni oli käytännössä pilalla. Hän vain tuijotti eteenpäin, eikä edes räpäyttänyt silmiään, vaikka Salieri pujahti kuusten välistä metsäpolulle. Uuno ryskytti sen mukana, eikä mennyt ollenkaan yhtä sulavasti. Olisipa minulla puoliverinen…

”No?” kysyin Heliltä.
”Mitä no?” hän havahtui.
”Ooksä kipee?”
”En. Vähän vaan väsyny. Kuinka niin?”
”Sä näytät ihan tältä”, kerroin ja näytin miten katselin suu auki, niska rentona takakenossa ja silmät harittaen ei-minnekään. Ei Heli oikeasti ihan siltä näyttänyt, mutta kuitenkin.
”Jaa. No mulla on pieniä huolia. Ravataanko?”
”Ai mieshuolia?”
”Ei.”
”Eli on mieshuolia. Onks sun poikaystävä reissussa? Kuka sun poikaystävä edes on? Onks sulla poikaystävää? Mitä sä yleensä teet sun poi–”

Nielaisin lauseen lopun. Heli ratsasti vierelläni katse tiukasti eteenpäin käännettynä ja suu tiukkana viivana. Oli sillä mieshuolia. Ja kyllä minä nyt sen verran näin, että sitä itketti, eikä se halunnut kertoa.

”Ravataan vaan”, sanoin ja vedin Uunon ohjista.
Heli antoi Salierille saman tien pohkeita. Minun ei tarvinnut odottaa antaakseni Helille etumatkaa, vaan painelin Uunon pohkeillani heti raviin — tai siis melkein heti, koska ensin se meinasi, ettei se aio ravata enää ja kiihdytti vain käyntiään. Yleensä Heli aina sanoi, että ravataan tuon puun luo tai tuon mutkan taa asti, mutta nyt hän ei sanonut mitään. En minäkään sanoisi, jos olisin Heli ja Herman olisi lähtenyt reissuun: ravattaisiin niin kauan kuin minua itkettäisi.

Aluksi olin ajatellut, että Helillä oli varmaan ihan tosi mukavaa ja helppoa, kun hänellä oli kerran Inka, joka on puoliverinen ja ihan oikean kilpahevosen näköinen, paitsi nyt kun se on tiine. Olin ollut varma, että Heli on koppava, kun hänellä on kerran puoliverinenkin ja kaikkea. Mutta eipä vaan ole. Heli on aina kiltti minulle, ja Heli opetti sitä paitsi miten pintelit laitetaan, mitä arvon herra Eetu ei ole voinut ikinä opettaa vaikka olen jotain viisimiljoonaa kertaa pyytänyt. Helin poikaystävä saisi kyllä olla itkettämättä Heliä. Varmaan ei ansainnut edes Heliä. Varmaan oli ihan paska poikaystävä. Helillä pitäisi olla joku kiltimpi poikaystävä.

Kun Uuno jyskytti ravia eteenpäin niin kuin juna, yritin miettiä, millä aikuisia piristettiin. Ei minulla ollut muuta kuin Uuno, ja sillä ratsastaminen ei kyllä piristäisi yhtään ketään sellaista, jolla on kuitenkin oma puoliverinen. Sitä paitsi en minä kyllä Uunoa antaisi lainaan… …no, ehkä Helille voisin antaa. Mutta ei se auttaisi. Kun Inarilla oli poikaystäväongelmia, minä nukuin hänen vieressään, mutta en minä kyllä Heliä halata tohtisi. En muuta siis voinut kuin ravata Uunolla, vaikka se alkoi jo puuskuttaa ja hidastella. Ei kai aikuisia sitten edes voi lohduttaa.

Keuhkojani alkoi yhtäkkiä puristaa. En haluaisi kyllä ikinä kasvaa aikuiseksi. Paitsi jos se kävisi, että oma sisko lohdutti edes, vaikka olikin aikuinen. Minun alkoi ihan hirveästi tehdä mieli soittaa Inarille Englantiin. Sitä paitsi Inari voisi kertoa, mitä aikuiselle voisi sanoa lohdutukseksi poikaystävähuoliin…

Noin triljoonan kilsan päästä ravasin kiinni punaposkisen Helin, joka oli hidastanut Salierin käyntiin. Uuno melkein läähätti ja yskäisikin pari kertaa. Heli hymyili minulle melkein aitoa hymyä ja minä vastasin siihen niin kuin en olisi huomannut, että se ei ollut ihan oikea.

”Jos sä oot vähä väsyny nii voisinks mä ottaa Nuoskan sit Ringon kaa lenkille?”
”Katotaan nyt.”
”Mä osaan pitää kahta koiraa! Mä oon menny niinki et oli Ringo ja Jerusalem.”
”Niin mut ne onkin tuttuja toisilleen.”
”No joo. Mut mä osaan kyllä.”
”Varmasti osaat. Mutta ne on kuitenkin vieraita koiria. Katotaan. Kiitos kuitenki.”

[EiraOsallistuja]

Petturit

Nelly on lehmä.

En ollut ikinä aavistanut sitä, mutta tänään sen huomasin ja karvaasti. Harjasin Uunoa suulissa ja Nelly nojaili siinä vieressä seinään kädet taskuissa, koska oli luvannut pitää minulle ihan oikean yksityisvalmennuksen. Heli on sanonut, että aina välillä kannattaa kokeilla muitakin valmentajia, ja Heli kyllä muuten sitten tietää, joten minä pyysin Nellyä opettamaan. Olihan hän minua aikaisemminkin opettanut, mutta on siitä jo monta viikkoa. Enkä minä tunne ketään muita valmentajia, joihin rahani riittäisivät. Mutta antakaapa kun kerron, mitä tapahtui.

Harjasin Uunoa siis suulissa ihan normaalisti Nellyn kanssa ja meillä oli ihan hyvä tunnelma siellä. Uunolla oli silmät uunomaisen puolitangossa, koska se ei ollut löytänyt herkkuja sen paremmin minun kuin Nellynkään taskuista. Aurinko paistoi kerrankin oikein kirkkaasti ja suorastaan lämmitti, ja Nelly hölskytteli Uunon lörppöä alahuulta ja naurahteli sille samalla minun kanssani jutellessaan.

”Mites talvilomasuunnitelmat?” taisi olla Nellyn tuorein keskustelunavaus viimeiseksi jääneen hiljaisemman hetken jälkeen.
”Kotona pitää olla. Mitäs sitä muutakaa ku ei mihkää pääse”, huokaisin vastaukseksi, mutta en ollut kauhean pahoillani. Yksi disco silloin vain olisi, johon olisin halunnut, mutta en viitsinyt edes kysyä. Iskä olisi kuitenkin sitä mieltä, ettei se käy.
”Hermanin luona käyt ja silleen kuitenki?”
”Joo.” Vaihdoin harjan kaviokoukkuun, eikä Uuno ensin meinannut nostaa kaviota kun pyysin. ”Mutta Hermanista puheenollen. Sähän tunnet sen Chain? Millanen se on? Mitä se harrastaa?”
”Hermanista puheenollen…” Nelly mutisi itsekseen ennen kuin vastasi. ”En kyllä kauheasti tunne. Me ollaan juteltu sen kanssa jotain kaks kertaa Skypes”, hän valehteli. ”Jalkapalloa se kai harrastaa.”
”Ai et tunne vai? Hello sano että te ootte parhaita kavereita tai jotain. Ainaki sä osaat sanoa sen nimen. Mistä sä sen olisit muka oppinu jos et tunne sitä?”
”No nii. Jotenki mä oon vaan sen oppinu”, Nelly sanoi olkiaan kohauttaen ja nosti Uunon satulan syliinsä ja ojensi sen minulle, kun olin saanut Uunon kaviot puhdistettua.

Chai on söpö ja aasialainen, ajattelin ottaessani satulan vastaan. Joskus oli joku ihmeellinen japanivillitys, mutta nyt Korea on tosi muodikas, ja sieltä Chaikin varmaan on. Täytyy olla, koska ei kai se ainakaan mikään kiinalainen ole. Nelly ei oikein sanonut mitään siihen, onko Chai korealainen, vaan jauhoi aina vain jostain Espoosta. Yritin kysellä, onko se Chai ihan hirveän leuhka: kai söpöjen poikien täytyy tietää, että ne saavat kaikki tytöt vain olemalla söpöjä. Ajattelin nimittäin, että minullakin voisi ihan hyvin olla aasialainen poikaystävä. Vaikka Chain nimi olikin jotain kilsan pituinen ja hirveä. Toisaalta sitten en kyllä jaksaisi, jos Chain pää olisi ihan tyhjää täynnä tai hän olisi hirveän leuhka. Herman on nimittäin kiltti ja ihan viisas, vaikka hän ei ole aasialainen, ja oikeastaan se on pidemmän päälle tärkeämpää. Sitä paitsi Hermanillakin on ruskeat silmät. No okei! Näin jälkikäteen ajateltuna en vaihtaisi Hermania ihan kevein perustein, mutta silloin ajattelin vain, että Chai on söpö. Ei tarvitse tuomita siinä, varsinkaan jos et ole vielä tavannut Chaita itse.

Minulla oli satula vieläkin sylissäni, kun, tallin ovi aukeni ja kukas muukaan suuliin aineellistui kuin Chai kaikessa korealaisuudessaan.

”Päivää Nelly”, Chai sanoi, vaikka kukaan normaali ihminen ei sano päivää. Toisessa kädessään Chailla oli talikko, mutta näin Uunon kaulan alta hänen nostavan toisen pystyssä nenänsä korkeudelle ja nyökkäävän päällään Nellyä kohti. Olen nähnyt Chain laittavan kätensä yhteen ja tervehtivän Nellyä aiemmin vähän niin kuin kiinalaiset piirretyissä, mutta ilmeisesti talikko vähäsen haittasi.
”No hei. Eira täs esittää vaikeita kysymyksiä susta ja sun taustoista”, Nelly sanoi varmaan tarkoituksenaan oikein kertoa Chaille että Eira muuten on epätoivoinen. ”Mä en muista mistä sun suku olikaa peräsin, nii hyvä et oot siinä kertomas ite.”
”Sawadee-khap ai nong-saw”, Chai luetteli kummallisella laulavalla nuotilla minulle ja teki saman oudon käsieleen kuin Nellylle aiemmin, mutta alkoi sitten hymyillä niin kuin olisi sanonut hyvän vitsin. ”Ei kai Nelly valehdennu sulle et mä tuun kaukaisesta palmujen maasta, jossa on aina kesä?”
”Väitti että Espoosta”, vastasin vieläkin Uunon edessä satulan kanssa seisten ja varmaan ihan tosi idiootilta näyttäen.
”Espoolaisuus on hienoin kulttuurinen ja kansallinen identiteetti ja hyvin tärkeää mulle”, Chai sanoi minulle ensin vakavana kuin kertoisi täysin todellista ja luottamuksellista tarinaa, mutta hymyili sitten taas niin etten tiennyt, vitsailiko hän vai ei. ”Hirveen iso hevonen tää, onks tää sun, Eira? Oho, kato, sillä on pääkin varmaan yhtä iso kun meidän Nasu — meidän koira on Nasu — ja se on aika iso koira! Mut ihan kiltti. Säki oot kiltti, heppa, na?”

Chai tuntui keksivän juttua helposti vaikka tikusta. Vielä puhumistakin enemmän hän nauroi, ja seurasi tarkasti katseellaan näköjään muita silloin, kun muut puhuivat. Minulle tuli ihan Eetu mieleen huvittavana kontrastina Chaille. Eetulle kun kertoo juttua, on kuin patsaalle puhuisi. Chai puolestaan reagoi ja ilmehti ihan koko ajan, vaikka Nellyn vastaukset hänelle eivät olleet sisällöltään mitenkään yllättäviä tai monimutkaisia.

Hetken odotin, otettaisiinko minutkin keskusteluun. Minua ei kuitenkaan tarvittu juuri sillä hetkellä, joten raahasin satulan Uunon toiselle puolelle ja ryhdyin punnertamaan sitä hevoseni selkään. Uunon toiselta puolelta kuului koko ajan Chain höpötys ja nauru, sekä Nellyn vastaukset. Se kuulosti kotoisalta. Se olisi ollut kotoisaa, ellen olisi kumartunut kiinnittämään Uunon satulavyötä ja samalla nähnyt hevosen toiselle puolelle.

Uunon toisella puolella Nelly nojasi vieläkin suulin ovenpieleen. Chai sen sijaan ei ollut metrin päässä hänestä niin kuin hetkeä aiemmin, vaan seisoi niin lähellä, että heidän kengänkärkensä melkein koskivat toisiaan. Chai jutteli viattoman kuuloisia asioista joistakuista, joiden nimet olivat Omppu ja Ekku, mutta pyöritteli, näpersi ja vanutti Nellyn kaulahuivin reunaa samalla.

Se oli niin luonnollisen ja rennon näköistä käytöstä, että se kävi heti hermoilleni. Kukaan, joka on jutellut toisen kanssa vain pari kertaa Skypessä, ei pyörittele toisen kaulahuivia suuteluetäisyydellä. Ei varmasti. Kiristin Uunon satulavyön osaamatta päättää, mikä siinä julkisessa kuhertelussa oli katalinta. Se, ettei Nelly voinut sanoa minulle olevansa Chain tyttöystävä, vaikka tasan tiesi, miksi minä Chaista kyselin? Vai se, että Nelly petti Eetua? Vai se, että nuo kaksi pitivät minua niin tyhmänä, etten tajuaisi tuollaisista puuhista mitään, vaikka ne tapahtuivat ihan nokkani alla?

Kiskoin Uunolle suitset päähän niin vihaisesti, että jopa tämä rauhallinen jytkyhevoseni heräsi ja nosti päänsä ylös. Päästin sen irti ja nousin suulissa selkään, vaikka Eetu onkin jotain miljoona kertaa sanonut, ettei saa. Ajattelin, että minähän en Nellyn, tuollaisen petollisen ämmän, ratsastustunteja tarvitse. Päätin kertoa hänen puuhistaan Eetulle. Heti ratsastuksen jälkeen. Minun piti miettiä, mitä sanoisin. Maastossa. Yksin. Ilman varsinkin Nellyä.

”Älä putoa ai nong-saw”, Chai kehtasi sanoa minulle iloisesti ja osin käsittämättömästi ihan niin kuin ei olisi parhaillaan vispannut seurustelevan naisen kaulahuivia kasvot suunnilleen seitsemän sentin päässä hänen kasvoistaan.
”Meeksä lämmitteleen maastoon? Eira? Hä?” Nelly räpätti ihan niin kuin ei olisi juuri jäänyt kiinni pettämisestä, valehtelusta ja paskamaisuudesta.
”En ku ratsastamaan sinne”, sanoin hänelle hyytävästi ja painelin Uunoon vauhtia.

[EiraOsallistuja]

Kasvupiste

Noan huoneen ovi oli hyvin saman tyylinen kuin kaikki väliovet Hopiavuoren tuvassa. Vain Eetun huoneen ovi, vessan ovi ja kylpyhuoneen ovi olivat erilaisia. Kosteiden tilojen ovissa oli väännettävät lukot (kylpyhuoneen lukko oli tosin aika paska) ja Eetun ovessa sameita lasiruutuja. Noan ovi oli vain valkoinen, ja siinä oli samanlaisia ruutumaisia uria koristeena kuin Jillankin ovessa, joka oli ihan siinä vieressä.

Hengitin syvään ja nostin käteni, mutta laskin sen sitten taas. Se oli ties monesko kerta. Sydämeni hakkasi ja minulla oli muutenkin paska fiilis. Jos Noa ei olisi aiemmin kahvilla puhunut kultaköynnöksensä ruskistumisesta, en olisi edes harkinnut tulevani tähän empimään ja huokailemaan…

”Mee jo”, kuului silloin takaani, yläkerran harvoin käytetyn olkkarin upottavatyynyisestä rottinkituolista.
”Mitä säkin siinä vakoilet”, sähähdin Hellolle, joka oli istunut siinä kyttäämässä ties kuinka kauan.
”Mä voin koputtaa sun puolesta”, Hello sanoi ihan liian lujaa: Noa varmasti kuuli. ”Voidaan olla niinku ala-astelaiset reksin ovella. Sipistään siinä ja sovitaan kumpi koputtaa ja kumpi puhuu.”
”Ei kiitos”, tuhahdin hänelle ja istuin rottinkituolin vieressä olevalle pienelle sohvalle.
”Kyllä sä nyt yleensä uskallat ihmisten oviin koputella. Mikä sua riepoo?”

Koska olin kuitenkin menossa jossain vaiheessa puhumaan Noalle, ajattelin kertoa Hellollekin: kuitenkin ääliömäisyyteni kantautuisi kaikkien korviin. Ajattelin tunnustaa kaiken, ihan niin kuin harjoituksen vuoksi, ja aloitin kertomaan kultaköynnöksen ruskistumisesta. Ja kaikesta. Mutta kesken kaiken Noan ovi avautui ja hänen päänsä pilkisti raosta sen verran räjähtäneen näköisenä, että hänen täytyi olla ollut nukkumassa ennen työvuoroaan.

”Mitä te mesootte?” Noa kähähti.
”Voi kuule”, Hello huokaisi, ”tässä ollaan aivan valtavan dramatiikan äärellä.”
”Aha”, Noa nyökytteli. ”Olkaa snadisti hiljempaa sen äärellä.”
”Eira on katsos hukannut kasvupisteensä”, Hello kertoi ärsyttävän pyhän näköisenä.
”Sä oot paska!” informoin Helloa ja paiskasin tyynyn täysillä hänen päälleen. Lupia kyselemättä marssin ohi käkättävän Hellon ja unisen Noan suoraan Noan huoneeseen.

Kultaköynnös oli kamalassa kunnossa. Sillä oli monta pitkää lonkeroa. Kunkin lonkeron kolme uusinta lehteä eivät olleet koskaan avautuneet, vaan olivat käpristyneet kärjistään mustiksi. Minun oli ihan irvistettävä sitä katsoessani. Vaikka en mitään kasveista ymmärräkään, ei tuollainen ruskea- ja käppyräkärkinen lonkero kyllä enää miksikään kasvaisi.

”Mitä jos tulisit vaikka ineen”, Noa huokaisi ennemmin huoneensa katolle kuin minulle ja veti oven kiinni.
”Saaks oikat kans?”
”Hä?”
”Kysyttiin et pääseeks ineen ja saaks oikat kun mä pelasin Habb… Tai ihan sama.”
”Okei. Mun pitäis kyllä nukkuu oikeesti…”
”Mä tapoin sun kultaköynnöksen!”
”Hä?”

Noa ei meinannut millään käsittää, vaikka kerroin kuinka selkeästi koko tarinan. Olin tullut pari viikkoa sitten salaa ottamaan alun Noan kukasta. Inari oli sanonut, että jos siitä leikkaa palan, liottaa vesilasissa ja sitten istuttaa, siitä tulee uusi kasvi. Inari oli myös sanonut, että kukasta ei kiitetä, ja että varastettu alku kasvaa parhaiten. Niin siksi minä olin ilman lupaa ottanut. Silloin kultaköynnös oli ollut ihan vihreä vielä. Sitten se minun alkuni oli kuitenkin muuttunut ihan keltaiseksi ja kuollut, vaikka olin kuinka pitänyt sitä ensin siellä vesilasissa ja sitten pienessä kosteassa multapurkissa ALALÄMMÖSSÄ, niin kuin Inari oli käskenyt. Ja koska olin vienyt Noan kukasta alun, niin nyt sekin kuoli. Selitin saman tarinan varmaan viidellätoista tavalla ennen kuin se meni Noalle jakeluun. Väsyneenä Noa ei ole maailman välkyin.

”Niin että mä voin kyllä ostaa sulle uuden… Vaikka mä luulen ettei Otsonmäellä oo… Mutta mä voin mennä viikonloppuna hakeen Seinäjoelta… Ja jos ei siellä oo niin Vaasas ainaki on…”

Noa oli selitykseni aikana käynyt istumaan patjalleen, mutta kun hiljenin, kuulin hänen nousevan.

”Onks teillä kotona muita kasveja?” Noa kysyi.
”Äitillä on joku palmu… Tommonen ku toi!”
”Niin siis traakki. Et sä oo tappanu kultaköynnöstä, mut mutsis traakin ehkä. Noissa jotka on tossa seinän vierellä, on ollu villakilpikirva, mut toivottavasti mä oon saanu sen veke. Ja nyt teillä on kotonaki niitä jos ne ei ookkaa kaikki delannu vielä.”
”Hyi saa…eerumi!”
”Nii. Mut tuuppa kattoon.”

Menin Noan perässä kukkien ääreen, vaikka ajatus villakilpikirvasta kuvotti. Pyynnöstä näytin, mistä olin kasvin katkaissut: lehden alta tietenkin! Noa sanoi, ettei se siitä kasva. Hän otti sakset kaapistaan ja leikkasi minulle yhden lehden niin, että mukana oli vähän lonkeromaista varttakin.

”Nyt kuuntele. Uitat tätä mäntysuovassa ja peset aivan sikatarkasti, ettei siihen jää mitää ördejä. Annat vaikka liota hetki aikaa ja sitte hinkkaat varovasti tän lehden molemmin puolin. Sit ku sä juurrutat tätä, nii pidät tän eristyksis, ja jos se yhtää alkaa ruskistuu nii nakkaat sen veke, koska sillon siinä on aina vaan jotain ylimäärästä elämää.”
”Joo…”
”Nää maksaa Otsonmäen Ässäs kolme seitkytviis ilman villakilpikirvoja.”
”Ai?”
”Joo.”
”Okei…”

Emmin hetken lonkeronpätkä ja lehti kädessäni, mutta lähdin sitten ovea kohti. Ajattelin, että voisin laittaa kasvini likoamaan täällä siksi aikaa, kun kävisin laukkaamassa Uunolla. Toivotin Noalle vielä hyvää yötä, mutta hän haukotteli, ettei tässä enää kannata nukkua, vaan saman tien voisi mennä alakertaan.

[EiraOsallistuja]

Eira Helmipuro

Yleinen tilanne
– isä pitää Eiraa paljon kotona: ei saa notkua kirkolla, ei varsinkaan poikien kanssa
– bileisiin karkaamisen takia ”toistaiseksi voimassa olevassa” kotiarestissa, johon kuuluu koiran ulkoilutus
– saa käydä tasan koulussa ja tallilla, livistää välillä lyhyesti

Harrastukset:
– isän pakottamana Hellon pianotunnit
– niillä menestymistä vastaan saa ratsastaa Riitan ratsastuskoulussa joka toinen viikko
– metsästäminen (oikeastaan vain hirviä) <- tästä ei puhu, koska hänen mielestään ei ole naisellista

Taikavoimat (joita salaa, koska eivät ole naisellisia)
– ei kuulemma ammu ohi
– aika pätevä korjaamaan kaiken sortin mopoja ja autoja

Hopiavuoren ihmissuhteet:
– Tuntee/tietää kaikki. Ihastuu tasaisesti kaikkeen kaksilahkeiseen, mikä liikkuu. Vihastuu tasaisesti ihan kaikkeen loukkaantuessaan syystä tai syyttä.
– tällä hetkellä Eiran idoli on Heli: Eira haluaa oikeastaan olla niin kuin Heli
– hänen suosiossaan on myös Noa ja Jilla
– erityisen inhon kohteena ovat juuri nyt Hello (aina härnää ja juoruaa), Eetu (aina kieltää ja hössöttää ja tekee naurunalaiseksi), Sanni (on kuulemma aina paska) ja vähäsen Marshall (koska Eira on oppinut epäluuloiseksi)
– seurustelee Hermanin kanssa

Muut ihmissuhteet:
– oli lapsena hoidossa Ritva Hopiavuorella (Eetun äidillä)
– viihtynyt lapsesta asti perhetuttu Manni Ilveksen autotallissa ruuvaamassa (Hellon isä)
– on koulussa ja ulkona liikkuessaan aina ison tyttölauman ympäröimä ja ilmeisesti siinä mielessä suosittu

[EiraOsallistuja]

Kun mä ja Herman melkein erottiin (vaikka Herman ei ehkä tiedä siitä)

Tosi harmi, että Noa on homo. Ei minulla tietenkään ole mitään homoja vastaan — paitsi Helloa — mutta tarkoitan sitä, että olisin voinut sitten ottaa vaika Noan, jos kerran me Hermanin kanssa kuitenkin erotaan, mutta kun Noa nyt ei tykkää tytöistä. Olisihan se muuten nyt lähtenyt eilen seuraksi Seinäjoelle leffaan minun kanssani, kun olin laittanut salaa ripset ja kaikkea. Sillä lailla harmi: Noa on edes kiva.

Mutta Noasta on tullut minulle kuitenkin sellainen gay best friend, jollainen kaikilla 2000-luvun alun sikavanhojen saippuasarjojen nuorilla naisilla on. Ei se lähde shoppailemaan tai mitään, mutta juttelee kuitenkin ja pitää seuraa. Ja tänään se tuli varta vasten oikein hakemaan minut tallista kahville. Tai siis se huhuili muka kaikkia, mutta tietenkin se haki juuri minua.

Noa valitsi hyvän hetken kahvittelulle, koska minun piti päästä kertomaan jollekulle siitä, että minä ja Herman varmaan erotaan pian. Yritin kertoa siis siitä, mutta en päässyt ikinä edes alkuun, koska Hello!!

Kun olin juuri istunut ja tarttunut lusikkaan pyöritelläkseni siitä isossa Lena Furbergin hevosilla koristellussa mukissa, eiköhän Hello tullut talvivaatteissa sisään ja lyönyt ihan tahallaan polvensa täysillä sen penkin kulmaan, jolla minä istuin. Teetä läikkyi Noan pitelemälle Ilkalle (joka vaihtoi nimensä juuri Pohjalaisen kanssa yhdistyttyään Ilkka-Pohjalaiseksi, vaikka Pohjalainen Ilkka olisi ollut parempi nimi). Sitten Hello sihisi ihan niin kuin olisi sanomassa ruman sanan, mutta ei sanonut sittenkään, koska Hello ei oikeastaan kiroile. Hetken hän kärsi näyttävästi mutta hiljaisesti silmiään kiinni rutistaen, jalkaansa roikottaen ja pöytään nojaten, mutta veti sitten henkeä, suoristautui ja alkoi laulaa hilpeää duuripainotteista laulua etsiessään kahvikuppia kaapista.

”Yhteen kahteen kolmeen, minua sattui polveen, neljään viiteen kuuteen, lääkäri vaihtoi sen uuteen!”
”Mee pois!” yritin komentaa Helloa, mutta laulu sen kuin jatkui.
”Seitsemään kahdeksaan yhdeksään–”
”Ota nyt nopeemmin sitä kahvia!”
”Hän nauroi sitä tehdessään!”
”Mulla oli tässä juttu kesken!”
”Kymmeneen yhteen kahteentoista”, Hello lauloi yhtäkkiä hitaasti kuin hautajaismarssissa, ihan ärsyttääkseen, ja lorotti kahvia mahdollisimman hitaasti mahdollisimman isoon kuppiin.
”Mikä pakko sun on urkkia siinä mun ja Noan yksityisasioita?”
”Enpä ole ennen nähnyt moista!” hän hoilasi viimeisen säkeen ja katosi pulla kourassa kohti olohuonetta jatkaen saman sävelmän viheltämistä hyväntuulisen oloisena.
”Mitä yksityisasioita meillä on?” Noa kysyi ihan neutraalisti lehden takaa.

No kun hän nyt kerran kysyi. En minä muuten olisi kertonut. Aloitin siitä, että minä ja Herman varmaan erotaan. Noa laski asiaankuuluvasti lehden käsistään, koska ihmisten sydänsurut ovat kuitenkin maailman tärkein asia, ainakin jonkun Ilkan tyhmiin Seinäjoki-keskeisiin uutisiin verrattuna. Mitä väliä nyt jollain Pollarin talon siirrolla oli, kun oikea elämä meni ihan kurjasti?

En ehtinyt paljoakaan kertoa — mitä nyt sen verran, että meidän kouluun oli tulossa joku uusi tyttö, joka oli kuulemma venäläinen, ja venäläisyyshän tarkoittaa että hän on myös pääjalkainen, eli on säärtä kaulaan asti, eli Herman tykkää. On suora nenä varmaan, vähän toisenlainen kuin minun omituinen varreton nenäni: varmaan sillä on samanlainen kuin Inarilla, mutta ei ihan sellainen vesikraana, vaan suora. Varmaan liimaripset, tai ainakin sellaiset laadukkaat magneettiripset, ja eksoottinen korostus puheessa. Varmaan se on pitkä, niinhän venäläiset aina, ja varmaan se saa olla yötä myöden ulkona ja siten ajautuu Hermanin kanssa yhteen. Siinä vaiheessa alkoi kuulua taas lähestyvää laulua ja pian Hello tuli taas siihen keittiöön pilaamaan vieläkin takki päällään.

”Noa ja mä, tallilla taas, illat rullaillaan.”
”Mitä sä nyt taas tulit siihen?”
”Talvi-illassa, pirun kylmässä–”
”Siis mä en kestä…”

Onneksi Hello työnsi silloin päänsä jääkaappiin, mutta kauan sitä hiljaisuutta ei kestänyt, sillä pian hän istahti penkin päähän minun vierelleni niin, että jouduin väistymään kohti ikkunaa. Ai että miten teki mieli nipistää. Tai oikeastaan läpsäyttää. Päähän. Sillä penkillä, jonka päällä istuimme.

”Vai on sulla mieshuolia”, Hello lässytti alahuuli törröllään ja joku ihmeellinen ainakin kolme päivää vanha pasteija matkalla suuhun.
”Mikä pakko sun on salakuunnella aina?”
”En mä nyt aina. En mä oo salakuunnellu sua eilenkää yhtään. Kuule, setä voi antaa sulle neuvon: älä murehdi.”
”Mä en halua sun neuvoja!”
”On kuule turha murehtia sellasia–”

Nousin pöydästä, sanoin enimmäkseen seinille kovaan ääneen kiitos teestä ja painuin eteiseen vetämään takkia päälleni. Osasin tuon Hellon neuvon ulkoa jo. On turha murehtia asioista, joihin ei voi vaikuttaa. On turha murehtia asioita, joihin ei aio vaikuttaa. Jos pahin käy, se on kuin kärsisi kahdesti, ja jos kaikki menee hyvin, on murehtinut turhaan. Paska neuvo. Survoin kengät väkisin jalkoihin ilman kenkälusikkaa ja päätin kävellä kotiin.

”Tiesithän sä, et joskus ku tytöillä on ongelmii, ne ei halua neuvoja”, kuulin Noan sanovan. Hellon vastauksenkin kuulin ennen kuin vedin oven kiinni perässäni.
”Äh. Eira haluaa.”

En muuten tosiaankaan halunnut, en ainakaan niin paskoja neuvoja. Lähdin kävelemään kirkolle päin lumisateessa. Iskä luuli, että olisin tallilla vielä tunnin tai pari. Päätin mennä Hermanin luo, vaikka en olisi ikinä saanut lupaa sellaiseen. Ryhtyisin heti tänä iltana väsytystaisteluun isää vastaan, enkä luovuttaisi ennen kuin saisin luvan olla ihan vain Otsonmäen kirkonkylällä edes iltaseitsemään, niin ettei kaikki sosiaalinen elämä menisi minulta ohitse. Tai että Herman saisi tulla meille edes viikonloppuna. Suostuisin vaikka siihen, että kämpän ovi pitää olla koko ajan auki, niin että isä voi urkkia ärsyttävästi. Käyttäisin neuvotteluaseenani jouluna saatavaa koulutodistusta. Olin nostanut keskiarvoni ihan varmasti seiskasta ainakin melkein kasiin ja ansaitsin kyllä palkinnon. Ja ai samperi, jos minun numeroitani taas vertailtaisiin taas kerran saman ikäisen Inarin numeroihin!! En minä nyt mikään robotti ole!

Päätin olla murehtimatta koko Hermania ja sitä jotain venäläistä tyttöä. Koska jos minä ja Herman eroaisimme, se olisi kuin kärsisin kahdesti. Vitsit kun Herman vain olisi ollut kotoisin täältä Otsonmäeltä itsekin, niin häneen olisi iskostunut asiaankuuluva ryssäviha… Tai vitsi kun Noa ei olisi homo… Vaikka onhan se jotain viisikymmentävuotias. Vaikka ei viisikymmentä nyt kuitenkaan ihan niin vanha ole, kun se on kuitenkin kiva. Ei se haittaa, ettei se luvannut myydä minulle salaa alkoholia. En minä kuitenkaan uskaltaisi juoda, ettei iskä haista sitä hengityksestä.

[EiraOsallistuja]

Supersankari

Supersankari II

Pujottelin sormet Hermanin sormien lomaan. Hänen kätensä oli lämpöisempi kuin minun. Hän puristi kättäni kevyesti ja näin sivusilmällä, miten hän oikein kumartui vähän eteenpäin minua katsoessaan saadakseen katsekontaktin. Pidin silti katseeni tiukasti polussa, vaikka hymyilinkin hieman. Hänelle.

Uuno seurasi meitä rauhallisesti takanani. Olin päättänyt taluttaa sitä loppumatkan tallille. Typy oli vähemmän rauhallinen. Vaikka Hello ei ollut kouluttanut sitä hirveän hyvin, yhden asian sekin oli oppinut. Ihmisten yli ei juostu. Varmaan juuri sen takia Herman uskalsi pitää sitä noin huolettomasti riimunaru löysällä, niin kuin minä Uunoa aina ohjat löysällä. Se ei mahtuisi polulla ohitsemme ja yli se ei yrittäisi tulla.

”Mennäänks me illalla lenkille taas Ringon kans?” Herman kysyi hetken kuluttua.
”Varmaan”, vastasin ja vilkaisin häntä.

Yritin nähdä Hermanin ilmeessä ärsyyntymisen merkkejä. Iskä ei antanut hänen tulla ikinä meille, enkä minä saanut olla ulkona huvikseni. Tiesin, että Herman oli paljon Sannin kanssa, joka ilmeisesti teki mitä huvitti. Olin vieläkin vähän mustasukkainen, vaikka sitä en Hermanille sanoisi. Tai kenellekään. Se taannoinen bileisiin kyttäämään lähteminen olikin ollut turhaa ja tosi noloa. Sannin silmistä oli nähnyt, että hän tiesi, miten olin tullut tarkistelemaan poikaystäväni käytöstä. Vaikka oli siinä hyviäkin puolia, että Herman oli Sannin kanssa välillä. Kun Herman oli tallilla, Sanni ei tiuskinut, että minulla on mummomaiset korvikset, läski hevonen ja kimittävä nauru. Silloin kun Hermania ei ollut ja Sanni huomautteli, teki mieli vastata, että itselläsi on mummomainen naama, läski perse ja sialta kuulostava nauru. En ikinä sanonut. Joku Hello olisi vain kannellut iskälle, ja iskä olisi marssittanut minut johonkin Sannin kotiin tai jonnekin pyytämään anteeksi.

Kyllä minä olisin osannut itsestäni huolen pitää ilman Hermaniakin, mutta oli mukavaa olla rauhassa. Ja prinssessa. Herman aina heittämisen sijaan ojensi minulle mopokypärän, jossa oli vaaleanpunaista, ja oli välitunnilla minun seuranani A-rakennuksella, vaikka hänen oma seuraava tuntinsa olisi ollut C-rakennuksella. Usein ajattelin, että olin liian huono tyttöystävä sellaiseen. Salaa olin nimittäin Rambo Helmipuro.

”Muuten voitaisiin mennä mopoilemaanki mutku mun mopo vieläki vaan huutaa”, Herman sanoi ja heilutteli käsiämme. Hän herätti minut ajatuksistani ennen kuin ehdin taas ryhtyä murehtimaan kaikkea, missä olin huono nainen.
”Siinä on kaasuvaijeri jumissa tai läppäventtiilin tiiviste hapettunu”, vastasin rauhallisesti ennen kuin tajusin, mitä olin mennyt sanomaan.

Katsoin silmät suurina Hermania, ja Herman katsoi saman näköisenä minua. Voi paska. Pysähdyimme niille sijoillemme. Minä pysähdyin järkytyksestä. Herman varmaan siksi, että aikoi nyt jättää minut. Uuno pysähtyi, koska polun reunassa oli vielä hyvää, hieman nahistunutta heinää. Typy pysähtyi, koska ei päässyt Hermanin läpikään. Sydämeni pysähtyisi, kun Herman nyt minut jättäisi, mutta vielä se hakkasi ja lujaa. Olin ollut niin ajatuksissani. Ei tyttöjen kuulu tietää edes sitä, mitä Herman tarkoitti sillä, että mopo huutaa.

”Mitä? Mikä venttiili mitä?”
”Ei mitää.”
”Mistä sä mopoista tommosia tiedät? Eihän sulla oo mopoa?”

Mietin vimmatusti vastausta. Kirjoista? Ei, eivät tytöt mitään korjausoppaita lue. Koska iskä on mekaanikko ja minä ojensin työkaluja pienenä? Ei, Herman tietää että iskä on Otsonmäen paikallisosuuspankin joku pääjehu. Koska kummisetä pakotti oppimaan, kun ruuvaaminen oli ainoa asia, jota hän osasi tehdä yhdessä? Joo. Sillä mennään.

”Enhän mä nyt mistään tiedä”, sanoin mahdollisimman kimeästi nauraen. ”Ilveksen Manni vaan joskus sano jotain sellaista, kun mä olin pieni. Mä tapasin leikkiä barbeilla sen autotallissa, kun siellä on tota… Sen laps… Sen vaimon vanha iso nukkekoti. Ja sitä ei saanu tuoda sisälle. Kun mä olin niillä… Hoidossa.”
”Selvä”, Herman hymähti. ”Mä luulin, että sä olit Eetun äitillä hoidossa.”
”Joo mut välillä…”

Herman suukotti rystysiäni ja matka jatkui. Olin pelastunut. Hermanin ei tosiaankaan tarvitsisi tietää, että korjaisin hänen moponsa käden käänteessä. Tai muistakaan noloista jutuista. Hirviaika alkaisi pian, ja olin jo suunnitellut sanovani, että meidän mummo on sairastunut ja minun pitää olla hänen seuranaan sairaalassa. Nyt sorsa-ajalla ei ole tarvinnut valehdella, koska emme me iskän kanssa niin paljoa sorsista piittaa, että olisin saanut olla koulusta pois muutoin kuin aloituspäivänä. Päätin siinä paikassa, että kun menisin naimisiin, en kyllä enää koskisi työkaluihin, enkä varsinkaan aseisiin.

”Hyvä ku sä tulit tänne lenkille mun kaa”, kujersin Hermanille kun pääsimme tallipihaan. ”Mä en tiedä mitä mä tekisin jos joku hirvi tai muu kauhee peto tulis tuolta puskista mun kimppuun!”

[EiraOsallistuja]

Hermanin ryhmäkeskustelu

Mun ekat bileet ikinä

Kyllä ´minä tiedän, ettei Herman minua oikeasti kauaa jaksa. Iskä ei päästä sitä ikinä meille, koska ”tämän ikäiset” tytöt eivät saa juoksennella ”kaiken maailman vieraiden kollien kanssa”. En saa ikinä olla pihalla niin myöhään kuin muut, en saa mennä Hermanin luo, enkä varsinkaan saa ”notkua” Meijerillä. Vaikka ei siellä kyllä mitään notkuta, vaan istutaan vain vanhalla lastauslaiturilla ja jutellaan. Kaiken tämän takia näen Hermania kuitenkin oikeastaan vain tallilla ja Ringon kanssa lenkillä.

Asiat olisivat kai pysyneet samalla tolalla ikuisesti, ellen olisi kuullut Amandalta, että Sanni — siis Sanni J. eikä tietenkään Sanni P. — yrittää ihan selvästi viedä Hermanin minulta. Amanda sanoi, että ne ovat suurin piirtein joka päivä johonkin vitsin puoliyöhön asti ympäri kirkonmäkeä. Käsistäpitelyä ei kyllä ole vielä havaittu, mutta ei se kuulemma tarkoita, ettei sitä olisi.

Lisäksi Amanda oli kuullut Sannilta — tällä kertaa tietenkin Sanni P:lta — että kaikki ovat menossa sen yhden Miskan bileisiin. Herman kuulemma myös, ja se idiootti-Sanni. Ei ihme, ettei käynyt, kun kysyin, mennäänkö taas Ringon kanssa. Vaikka olen vieläkin tavallaan ehdonalaisessa kotiarestissa, silloin päätin toimia.

Puoli kahdeksalta lähdin viemään Ringoa lenkille. Menimme lyhyemmän lenkin kuin yleensä ja mahdollisimman nopeasti. Silti siinä meni puoli tuntia, kun Ringo halusi oikein kostoksi haistella kaikkea mahdollista. Ihan kuin se olisi vaistonnut, että nyt pitäisi olla nopea ja tehokas, ja oikein yrittänyt tehdä kiusaa. Mutta lopulta laitoin sen takaisin tarhaan yöksi, koska vielä sillä on liian kuuma, jos se nukkuu sisällä. Sitten pidin huolta, että iskä huomasi, että olin muka pahalla tuulella ja menossa hampaat harjattuna omaan huoneeseen katsomaan elokuvaa ja sitten nukkumaan. Oikein etsin olkkarista jonkun DVD:nkin, vaikka normaalit ihmiset käyttävät nykyään Netflixiä. Sitten meikkasin leffan pyöriessä taustalla, etsin kivan vaaleanpunaisen paidan vaaleiden farkkujen kaveriksi ja pujahdin ikkunasta talomme kiertävälle terassille ja sen kautta nurmikolle. Kun olin ulkona, ei tarvinnut kuin mennä ja lujaa. Pahempaa ne eivät voisi minulle aiheuttaa kuin lisää kotiarestia, ajattelin. Eivätkä ne huomaisi.

Miskan luona haisi kalja, Axe ja palanut pakastepitsa. Montaa tyttöä ne eivät olleet sinne saaneet. Meidän luokan pojat yrittivät sönköttää, että ihme kun Helmipuroakin näkee, mutta minä en sotkeutunut sanoissani. Yritin antaa ymmärtää, että en yleensä viitsinyt tällaisiin bileisiin edes tulla, mutta kun ei ollut muutakaan tekemistä. Yksi Joona sihautti kaljan auki ja ojensi sitä minulle. Hörppäsin siitä ja ajattelin huomaamattomasti hankkiutua siitä eroon jossain vaiheessa, mutta se oli niin pahaa, että minulla oli vaikeuksia niellä pientä hörppyäni. Pojat hörähtivät, mutta onneksi lukion kakkosten Samuli sanoi, että antakaa nyt sille Eiralle siideriä. Se olikin paljon paremman makuista.

Herman löytyi takaterassilta. Katselin häntä ikkunan läpi. Mäkinen ja se toinen ruskeatukkainen, joka hänen kanssaan aina pyöri, polttivat tupakkaa. Herman hymyili, kun muut nauroivat, ja vastasi sitten jotain ilmeisesti yhtä hauskaa. Hänen kätensä olivat hupparin taskuissa ja minä vihasin Sannia — siis molempia Sanneja ja Amandaakin — kun minun oli pitänyt muka lähteä tänne Hermania kyttäämään. Laskin yhtä hörppyä vaille täyden mansikkasiiderin keittiön tasolle ja ajattelin lähteä ennen kuin nolaisin itseni pahemmin. Hermanin ei tarvitsisi ikinä tietää, että minä olin näin epäluuloinen, enkä minä enää ikinä kyllä kulkisi hänen perässään mihinkään bileisiin.

Juuri ennen kuin käännyin, näin kuitenkin Sannin. Hän oli ollut Hermanin vierellä, mutta niin lähellä talon seinää, etten ollut nähnyt häntä ikkunasta. Hänelläkin oli tupakka ja hän kehtasi vielä nojautua pukkaamaan Hermania olkapäällään nauraessaan. Varmaan oikein kihersi, varmaan oikein räpsytteli ripsiään. Ämmä.

Ajattelin ensin marssia terassille itsekin, mutta en keksinytkään, mitä sitten tekisin. Ennen kuin päädyin mihinkään lopulliseen päätökseen, Herman sattui vilkaisemaan ikkunaa — siis minua. Odotin jo, että hän tönäisisi Sannin kimpustaan, niin kuin kuuluu, kun jää rysän päältä kiinni sillä tavalla. Sen sijaan hän hymyili. Luin nimeni hänen huuliltaan, kun hän viittoi minua tulemaan ulos. Sillä sekunnilla unohdin koko sannijutun. Ainakin melkein. Amandalle pitäisi nimittäin tehdä selväksi, että turha juoruta minun poikaystävästäni ympäri kyliä.

En muuten jäänyt kiinni bileistä kenellekään muulle paitsi Inarille. Inari kuuli, kun kiipesin ikkunasta sisään ja tuli katsomaan. Hänen kuiskattu sättimisensä herätti isän, mutta kun isä rymisteli kohti, Inari tuuppasi minut sänkyyn ja kiskoi salamannopeasti peiton päälleni. Isän vihainen naama työntyi ovenraosta sisään, mutta hänen ilmeensä lientyi, kun Inari kuiskasi, että olin nähnyt pahaa unta.

[EiraOsallistuja]

Mielikin minionit rastiradan pujottelurastilla.

Me lytättiin ainaki sata

”Sä ajat”, informoin Tiitusta, kun ymmärsin heti pujottelurastin parkkipaikoilla ja pihatiellä nähdessäni, mistä sillä rastilla oli kyse. Se oli päivänselvää, kun näin Skotin kärryineen ja punaisia pieniä kartioita maassa. Oli Skotin kärryillä näköjään joku sääntölappukin, mutta ei paljoa kiinnostanut.
”Miks toi ajaa?” Jitta kysyi samaan aikaan, kun Tiitus sanoi ”miks mä — niin?”
”Koska toi ei osaa”, huokaisin niin kuin vähän hitaille on tapana, ja osoitin Noaa. ”Ei millää pahalla”, lisäsin vielä Noalle. Se oli kumminkin kiva. Mutta ei se osannut ajaa. Enkä minä ainakaan halunnut, että iskä ajaisi. Näkisivät pian kaikki, miten huonojen kuskien suvusta tulinkaan.

Skotilla oli perässään ne isot heinäkärryt, joita se aina veti, ja varmaan edellinen rastilla kävijä oli sitonut sen riimunarulla kentän aitaan kärryineen. Eetu rapsutteli sen leukaa samalla kun Tähtiponit valmistautuivat suorittamaan jotain rastia kentällä Cozminalla hänen valvonnassaan. Taputin Skottia kaulalle ennen kuin irrotin riimunarun aidasta, mutta en Skotin päävehkeiden päällä olevasta riimusta. Nostin narun sen kaulan yli ja vedin hevosen perässäni suulin eteen, josta radan oli ilmeisesti tarkoitus alkaa.

”Mun pitää vahtia Tyttiä”, Tiitus yritti vielä mutista, kun osoitin kärryjä.
”Aiva niinku sua pitäis vahtia”, mutisin Tytille silmiäni pyöräyttäen ja näin miten iskä katsoi minua varoittavasti, vaikka kiipesikin kiltisti kärryille.
”Sä voit Tytti tulla istuun vaikka meidän kaa tähän reunalle”, Noa vakuutti ja piti käsivarttaan tukena äidilleen, joka kiipesi meidän iskän perässä kärryyn näyttäen paljon tyytyväisemmältä kuin iskä.
”On kyllä iso hevonen, on kyllä jalatkin niin kuin verhotupsut”, Noan äiti selitti mennessään ilmeisesti meidän iskälle. Vähänpä se tiesi, että iskä on niin ääliö, ettei osaa edes sellaiseen vastata kiltisti, että no niin on. Vastaamisen sijaan iskä murahti viiksiinsä ja kurtisti kulmiaan. Kyllä hävetti olla sen kanssa taas liikkeellä. Edes Jitan iskä ei ollut niin nolo kuin meidän, vaan näytti ihan hyväntuuliselta, vaikka joutuikin epämukaville heinäkärryille.

Kiipesin itse kyytiin viimeisenä ja kävelin muiden jäsenien ylitse Tiituksen viereen.
”No?” kysyin tuskastuneena.
”Mitä?”
”Aja jo!”

Rata oli ihan naurettavan pikkutarkka ja epäreilu. Siihen oli varmaan ihan tahallaan valittu nimen omaan Skotti, joka pelkäsi muutenkin aina osuvansa kaikkeen ja rikkovansa kaiken. Se halusi kulkea pää melkein maassa, ja Tiitus antoi sen. Askel kerrallaan mentiin, ja monta sekuntia oli ihan hiljaista, kun kaikki kurkkivat laitojen ylitse kartioita.

”Osui!” Nanna ilmoitti sen ja Jitan isän viereltä.
”Eikä osunu!” väitin.
”Et sä näe tänne”, Nanna huomautti, ja oli oikeassa, koska istuin oikeassa etukulmassa ja hän vasemmassa takakulmassa.
”Ihan sama. Mä kuulin. Ei osunu.”
”Se tais hipasta vaan ihan vähän”, Noan äiti sanoi sillä tavalla hymyillen, että siitä tuli meidän momma mieleen.
”Ei hipasua lasketa”, mutisin vielä, mutta niin hiljaa, ettei Noan äiti vain missään tapauksessa kuulisi.

Rata jatkui. Skotti varoi rasittavasti jalkojaan koko ajan ja hiihteli eteenpäin kuin olisi kulkenut hyvin heikoilla jäillä. Nannan mielestä osuimme muka taas kartioon. Olisi ihan hiljaa vain. Vitsit kun olisi saanut Uunolla mennä. Se olisi ollut kuitenkin merkittävästi Skottia ketterämpi ja itsevarmempi. Skotin hiipiminen alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää.

”Hei mä voin taluttaa!” keksin hetken kuluttua. Ai vitsi kuinka fiksu olinkaan. Kenelläkään muulla ei ollut tullut mieleen niin hienoa ideaa! ”Säännöissä ei sanota muuta ku et pitää mennä Skotilla tää rata! Ei sanota mitää että on pakko ajaa!”
Iskä tuhahti. Jo siitä tiesi, että idea oli hänen mielestään huono.
”Itse asiassa just niin säännöissä sanotaan”, Jitta sanoi kärryn pohjalla ollutta sääntölappua heristäen. ”Että kaikkien pitää olla kärryllä.”
”No ei varmaan sanota”, yritin väittää.
”Sanotaan”, Noa vahvisti.
”Se on varmaan just sun ja Hellon tapasia varten tehty se sääntö”, Tiitus naurahti.
”Pää kii ja aja.”
”Eira!” iskä vielä torui.

Ärsytti niin että maiskutin Skotille, jotta se nosti ravin. Tiitus hidasti sen takaisin käyntiin ja mulkaisi minua. ”Osui kahteen”, kuului Noan äidin hyväntuulinen ääni takaa. Maiskautin uudelleen ja tartuin ohjaan läiskäyttääkseni silläkin vauhtia. Vitsit tässä ruvettaisi koko päivää kyllä olemaan, kun koko rasti oli niin huonosti suunniteltu. Vitsit kun just Skotilla täytyi ajaa, eikä saanut taluttaa.

”Eira!” Tiituskin torui ja nitkutti itsensä vähän kauemmas istumaan. ”Jos sä haluat ajaa niin sä saat, mutta jos sä et halua niin anna muiden ajaa.”
”Me lytättiin ainaki sata”, Jitta sanoi taakseen katsoen. Kukaan ei sanonut, että se oli Eiran syy, mutta iskän naamasta näki, että sitä se ajatteli. Nojauduin kärryn laitaa vasten ja aloin tuijotella kartioita niin kuin muutkin aluksi. Rataa oli vielä puolet jäljellä, ja alaskaan en viitsinyt hypätä, ettei meitä diskattaisi. Ehkä muut rastit olisivat kivempia. Vaikka sellaisia, ettei tarvitsisi olla iskän kanssa samassa kärryssä enää.

[Julkaisija]

Viestit