[Heli LindqvistOsallistuja]

Välillä vähän tekstiä tännekin ^^’

—

Inka käveli vierelläni kärttyisen oloisena tallin suuntaan. Se oli viimeisen viikon kiukutellut ja ollut muutenkin huonon oloinen. Eläinlääkärikin oli sen käynyt tarkastamassa toissa päivänä, mutta mitään vikaa ei ollut löytynyt.
“Voipi olla liitoskipuja tai sen semmoosta, kun tuo sen maha on nuin valtavaks kasvanu. Iso varsa tulossa. Tuskin se on mittään sen vakavempaa, mutta seuraileppa”, oli eläinlääkäri todennut ja lopuksi meinannut saada kaviosta, kun epähuomiossa taputti Inkaa kyljelle vähän liian rajusti. Vilkaisin suulin ovesta sisään, enkä nähnyt kenenkään hevosta käytävällä, joten sidoin omani löysällä narulla vain yhdelle puolelle käytävää. Minun mielestäni hevosen pitää voida kääntää päätään, jos se niin haluaa. Haettuani harjapakin käytävän reunalle, valitsin kovan pölyharjan ja aloin harjata punaisen tamman kaulaa. Hetken päästä se sulki silmänsä ja alkoi huokaisten lepuuttaa vasenta takajalkaansa. Minuun tamma onneksi luotti sen verran, ettei sen tarvinnut alkaa kovin roisia eleitä näyttämään, kun jo ymmärsin, ettei ole kivaa. Kaviot se antoi minun puhdistaa ilman suurempia ongelmia, kunhan en roikottanut niitä ilmassa liian pitkään. Eipä sillä, ei niissä ollut juurikaan puhdistettavaakaan, kun kenkiä ei Inkalla ole ollut kahdeksaan vuoteen.

“Oi, meidän äkäinen tammamamma on täällä hoidossa!” kuului Sonjan ilahtunut ääni. “Suakaan ei oo Heli näkynyt täällä juurikaan.”
Suoristin selkäni nähdäkseni naisen Inkan selän yli.
“Juu, ollaan Inkan kanssa lähinnä nyt kävelty tuolla metsäpoluilla, niin ei tule tässä tallilla oltua juurikaan. Ja sä kyllä tiedät, etten mä tuvassa käy enää, ellei ole pakko”, melkein kuiskasin viimeisen lauseen ja käännyin pudottamaan kaviokoukun harjapakkiin noukkiakseni pehmeän harjan sen tilalle.
“En mä sillä, että tupaan saakka pitäis mennä, mutta voitas kyllä käydä joskus maastoilemassa yhdessä. Jos sun punainen rantapallo jaksaa vielä kävellä”, Sonja käveli lähemmäs ja virnisti minulle. Hän tervehti Inkaa koskettamalla sen lapaa ja tarjosi sitten kättään haistettavaksi. Inka huokaisi uudestaan ja jatkoi sitten päänsä roikottamista niin, että Sonja pystyi raaputtamaan sitä harjamarrosta.
“Kyllähän Inka jaksaa kävellä. Se vaan on sattuneesta syystä vähän hidas tällä hetkellä”, hymyilin naiselle takaisin.
“Ei kai”, Sonja nauroi. “No mutta kävelemisestä puheen ollen, voisitko sä ratsastaa ylihuomenna Salierilla jonkinlaisen kevyen koulutreenin? Lähinnä aattelin jotain eteenpäinpyrkimystä ja pehmeyttä ja sen sellaisia juttuja, mutta itse en nyt ehdikään, kun tuli työjuttuja tielle.”
Aloin harjata Inkan lapaa. “Kyllä mä voin ratsastaa, tietysti.”
“Hienoo, kiitos hurjasti! Salierilla on ollu vähän nyt rauhallisempia päiviä niin sillä saattaa olla virtaa. Ota varovasti niin et loukkaa itteäs.”
“Kieltämättä ois kurjaa nyt heittäytyä hevosen selästä ja olla sitten sairaalassa tai kotona sairastamassa, kun Inkakin varsoo kohta.”
“Millon sillä muuten on laskettu aika?”
“On tässä vielä ainakin kuukausi aikaa, kun laskettu aika ois vasta kesäkuun kymmenes. Mä tosin en kyllä usko, että tämä tiineys menis kesäkuun puolelle. Kato nyt tätä tankkeria”, ojentelin käsiäni osoitellen jäätävän kokoiseksi pullistunutta Inkaa. Oli rajoilla, ettei sen maha ollut yhtä iso kuin Flidan, ja Flida sentään varsoi kaksi vauvaa. Jos kunnaneläinlääkäri tekisi toisen virheen ultraamisen suhteen niin houkuttelisin takuuvarmasti Noan tekemään minun kanssani valituksen kunnalle. Ja onnittelisin Eetua onnekkaimmasta tallista ikinä. Ehkä.
“Sano mun sanoneen, sieltä tulee ori ja iso semmoinen. Mä väittäisin kans että se varsa tulee olemaan enemmän isänsä kuin Inkan näköinen. Tuli selailtua kuvia Exitus Spirituksen muista jälkeläisistä ja ne on kaikki kirjavia. Pohjaväri vaan vaihtelee.”
“Mä oon sillä tavalla ihan hiljaa mielessäni toivonut, että siitä tulis kirjava”, pohdin ja siirryin harjaamaan Inkan selkää. Tamma luimisti vähän, mutta ei tehnyt mitään sen kurjempaa.
“Mä kuule lyön vaikka Salierista vetoa että se varsa on kirjava”, Sonja hymyili vähän vinosti. Sellaista aitoa ja sievää puolikasta virnistystä, joka kimmelsi myös naisen silmissä.
“Et sä oikeesti lyö Salierista vetoa, mut lyödään vaikka kympistä vetoa. Inkan emälinja on ollut pelkkää rautiasta jopa niin sanotuista varmoista erikoisvärisistä. Mä voitan, jos tää varsa on yksivärinen ja sä jos siitä tulee kirjava. Sanotaan vaikka vielä että epävarmassa tilanteessa geenitestataan kirjavuuden varalta”, ehdotin toiselle.
“That’s a deal”, Sonja tuumasi ja kurotti Inkan selän yli kättelemään minua. Hän ei ehtinyt kunnolla ojentamaan kättään ennen kuin Inka kääntyi salamannopeasti ja näykkäsi naista olkavarresta ja tuuppasi minut itsensä ja karsinan seinän väliin. Sonja väisti yllättävän vauhdilla pidellen kättään, ja heti kun hän väisti, myös Inka siirtyi minusta poispäin päästäen minut vaihtamaan puolta. Harvoin pidin kättäni Inkan lautasilla, kun kiersin sen takaa, mutta nyt ehkä ei ollut sopiva tilanne ottaa riskejä.

“Sattuiko pahasti?” kiirehdin kysymään Sonjalta, jonka kasvot olivat vääntyneet kivusta irvistykseen.
“Otti se aika kovaa. Mikä ihme sille tuli?”
“Ota sitä takkia vähän pois niin katotaan millanen jälki tuli. Inkan maha on ollut tosi arka viimesen viikon ja kaikki kosketus on ikävää sen mielestä. Sä taisit vähän yllättää sen”, selitin samalla, kun Sonja pujotti kipeän kätensä takin hihasta pois. Hänellä oli takin alla t-paita, joten punaiseksi muuttuneet hampaanjäljet loistivat muutoin vaaleasta ihosta kovin selkeästi.
“Voi ei, anteeks. Mun olisi pitänyt varoittaa sua etukäteen”, puhisin ja vääntelin käsiäni tietämättä mitä tehdä. Silmäkulmastani näin miten Inka kääntyi katsomaan meitä, mutta palasi sitten lepuuttamaan vasenta takajalkaansa.
“Älä, älä nyt. Mun olis pitäny tietää paremmin kuin alkaa kurottelemaan tiineen tamman yli”, Sonja ähkäisi ja koitti vähän hieroa kipeää kohtaa, säpsähti ja jätti ruhjeen rauhaan.
“Tohon tulee ihan hirveä mustelma”, totesin ilmiselvän asian ääneen.
“Niin tulee, mutta ei voi mitään. Ei se ainakaan tunnu siltä, että jotain ois rikki. Pahin kipu alkaa vähän helpottaa”, Sonja käänteli vähän kättään.
“Oiskohan tuvassa joku kylmäpussi tai ainakin pakasteherneitä tai jotain tohon niin ei tulis semmosta kämmenen kokoista mustelmaa?”
“Joo, mä lähen samantien”, nainen kääntyi kohti ulko-ovia. Ovilta hän huikkasi vielä “muista sitten se Salierin liikutus ylihuomenna!” ja näytin hänelle yläpeukkua hymyillen vaisusti. Kun ulko-ovi oli kolahtanut kiinni, palasin Inkan puoleen, puhalsin keuhkoni tyhjiksi ja lysähdin huonoon ryhtiin.
“Voi Inka. Miksi pitää kiukutella niille muutamalle ihmiselle, jotka jaksaa sietää mua? Ei haittais vaikka oisit niitä kohtaan kiva ja hyvä”, juttelin tammalle samalla kun raaputin sitä säkästä. Inka katsoi minua yhdellä silmällään sen oloisena, että katsotaan sitten, kun varsa on pihalla.

[Heli LindqvistOsallistuja]

”Tänään oli tosi hyvä sää, niin käveltiin Inkan ja Nuoskan oikeen pitkä metsälenkki. Laitan oheen kuvan Nuoskasta, kun tiedän ettei sua haittaa vaikka Nuoska on irti kiinnipitoaikaan. Eipä täällä muutenkaan kukaan vahdi semmoisia juttuja yhtään enempää kuin mitä Aittajärvellä vahditaan. Nuoskalla oli hirmuinen rallitus päällä ja jopa Inka luimisti sille. Inkasta puheen ollen, siitä on tullut kyllä ihan valtava rantapallo. Oon ihan superinnoissani, sillä tässä ei ole enää kuin pari kuukautta tiineyttä jäljellä ja sitten tulee pikkuvauva <3 Toivon että se varsa saa isänsä kirjavuuden. Mä taisinkin sulle kertoa siitä että suurin osa Spirituksen varsoista on kirjavia. Lupaan sitten lähettää sulle vauvasta kuvia. Mä kyllä haluan että sä hoidat sen varsan ratsutuksen. En luota itteeni tarpeeksi että uskaltaisin tehdä muuta kuin pohjatyön. Sen osaan, koska tein sitä Inkan kanssa silloin kun se oli pieni. Sä teit silloin niin hyvää työtä Inkan kanssa että en halua antaa tätä uuttakaan varsaa kenellekään muulle ratsutettavaksi. Soitellaan sitten maanantai-illalla! Melkoinen ikävä on kyllä, pitää tulla käymään siellä kun Inka on taas treenattavassa kunnossa.”

Lähetin tekstiviestin Kristiinalle ja työnsin kännykän takaisin takin taskuun. Inka ei juonut enää purosta, vaan hamuili kuivia talventörröttäjiä maasta ja vilkuili minua välillä sen näköisenä että joko jatketaan matkaa. Raaputin sitä lavasta ja lähdin jatkamaan matkaa. Inka lähti seuraamaan minua ja Nuoska kiisi heti edelle haistelemaan kaikki parhaat hajut ja syömään pupunpapanat ennen kuin ehtisin kieltää.

(Nuoskaa on niin mukavaa piirtää, kun tuntuu ettei tarvitse tehdä mitenkään hirmuisen tarkkaa työtä :D)

[Heli LindqvistOsallistuja]

Kaikki muut intoilivat Tie tähtiin -cupin alkamista. Minäkin olisin kieltämättä halunnut osallistua jompaan kumpaan helpoista koululuokista, mutta valitettavasti tai vähemmän valitettavasti ratsuni oli muuttunut jumppapallon muotoiseksi alkuvuoden aikana. Se oli paisunut niin järkyttävän kokoiseksi että eläinlääkärin ultrasta huolimatta epäilin siellä olevan kaksi varsaa. Aitaan nojaillessani mallailin Inkaa kännykän ruudulla jotakuinkin kuvan keskelle. Vielä muutama kuukausi ja tamma poksahtaisi ihan takuuvarmasti. Sieltä olisi tulossa valtava varsa ja se oli ihan eläinlääkärin tuumaama fakta. Ori todennäköisesti, oli eläinlääkäri sanonut ottaessaan ruokintalistan, jota olin tyrkyttänyt hänelle tarkastettavaksi. Kivennäisen määrää sai kuulemma lisätä. Pitääpä se tässä kohta käydä muuttamassa ohjeisiin ja muistuttaa Camillaa. Camilla varmasti pistäisi tiedon eteenpäin Eetulle sun muille. Varmaan olisi myös hyvä laittaa teippi karsinan oveen huomauttamaan ruokinnan muutoksesta. Otin kuvat hyvällä hetkellä, sillä Inka päätti käydä tarhan mutaiseen peränurkkaan piehtaroimaan. Punainen hevonen muuttui vauhdilla liejunruskeaksi, sillä en ollut pukenut sitä loimeen. No, olipa sitten myöhemmin puunattavaa, pohdiskelin ja tuuppasin itseni aidalta seisomaan.

Talliin astuessani puhtaan heinän tuoksu tunkeutui nenääni. Tervehdin käytävällä pyöriviä Noaa ja Santtua ja suuntasin satulahuoneeseen. Sonjan jättämä laatikko “ota tästä” -viesteineen makasi lattialla seinän vieressä. Lempeän sininen satulahuopa kurkisti suojien alta ja vangitsi katseeni. Miksi Sonja oli sen pois laittanut? Sehän näytti upealta Salierin selässä! No mutta jos Sonja ei sitä halunnut niin minä ottaisin sen. Satulavyön lenkin saumassa oli joku lanka hiukan repsallaan, mutta sen korjaisi helposti. Taputtelin huovasta suurimmat roskat ja pölyt ja rullasin sen Inkan kaappiin muistutukseksi että se pitää viedä kotiin korjattavaksi ja pestäväksi. Sitten keskityin lukemaan ja muokkaamaan Inkan ruokintaohjeita hyräillen hiljaa Beast in Blackin Blind and Frozen -kappaletta. En huomannut kun huoneen ovi kävi ennen kuin minua taputettiin olkapäälle. Hetkellisesti sydän hyppäsi kurkkuun ja meinasin kaatua kun käännyin vauhdilla ympäri.
“Oho, ei ollu tarkotus säikäyttää!” Nelly nosti kätensä ylös ja otti askeleen taaksepäin. “Sä oot vaan vähän tiellä. Mun pitäs päästä tohon Cozminan kaapille.” Nainen osoitti Inkan kaapin yläpuolella olevan kaapin ovea.
“Okei”, mutisin ja nousin ylös Inkan vihkosen kanssa. Nellyn naama venähti.
“Onks sulla kaikki ihan ok? Sä oot ollu aika vähän tallilla viime aikoina”, hän kysyi avatessaan kaapin.
“Mulla on kaikki ihan hyvin, kiitos kysymästä”, vastasin ehkä vähän kireämmin kuin oli tarkoitus. Halusin nipistää itseäni. Olin vannonut itselleni olevani normaalisti ainakin Nellyn ja Eetun edessä, mutta se ei ollutkaan ihan niin helppoa. Ei ollut helppoa, vaikka olin nämä samat tunteet käynyt läpi aiemminkin.
“Ootko varma? Jos sulla on jotain mielen päällä niin mä kyllä kuuntelen ihan mielelläni.” Hän kolusi kädellään kaapin sisältöä ja sulki kaapinoven heitettyään irtonaiset ohjat olalleen. Vedin henkeä ja koitin sulattaa kasvoille jähmettyneen ilmeen pois.
“Joo, mä oon ihan okei. Vähän stressiä vaan tän… etäopetushomman kanssa”, heitin ilmoille ensimmäisen tekosyyn, joka päähäni tupsahti. En tulisi koskaan kertomaan Nellylle että hän olisi osasyyllinen kurjaan olooni. Niin ei tehdä toisille, varsinkaan kun minun tilanteeni ei ollut Nellyn vika vaikka olisin kuinka halunnut häntä syyttää. Koitin hymyillä naiselle. Hän hymyili takaisin.
“No hyvä! Jos haluut purkaa joku kerta niin mä oon täällä melkeen aina. Mennään vaikka maastolenkille joku kerta!” Ja sitten hän heilautti kättään ja lähti. Minä jouduin sulkemaan silmäni hetkeksi ja vetämään henkeä pariin kertaan. Tässä pitää varmaan kohta alkaa harkitsemaan ammattiavun hankkimista.

[Heli LindqvistOsallistuja]

On vähä ollu IRL mieli maassa ni kirjottaminenki on ollu vähä hankalaa, mut koitan pitää jonkinlaista rytmiä yllä. Plus nyt ku on kirjottamiskaveri ni kai sitä pallopeliä pelataan heittelemällä edestakasin 😀
—

”Mennäänkö tonne tupaan kahville? Mun kahvihammasta vähän kolottais”, Sonja kysyi virnistäen, laskiessaan Salierin riimua karsinan oven koukkuun. Hän oli juuri vienyt hevosensa tarhaan, jonne se oli jäänyt verryttelemään selkäänsä komean pukkisarjan avuin. Minun sisukaluni väänsivät itsensä kysymyksen voimasta umpisolmuun ja kädet alkoivat täristä. Ei, ei ja ei. En tahdo. En pysty. Sonjan hymy hiipui hiukan huomattuaan reaktioni.
”Ooks kunnossa?” Näin naisen katseesta että hän piti käytöstäni kummallisena. Ei ihmekään. Olin heittäytynyt hankalaksi muita tallilla kävijöitä kohtaan ihan yhtäkkiä. En halunnut kertoa pahasta olostani kellekään vaikka halusin tulla kuulluksi, mutta minusta tuntui, että olin selityksen velkaa Sonjalle. Antoihan hän minulle hevosensa lainaan. Sitä paitsi minusta Salieri oli ihan hirmuisen ihana hevonen ja olin saanut jo luotua jonkinlaisen yhteyden siihen.

”Kuule, tää on sit ihan typerä teinidraamalta kuulostava juttu, et oisin kiitollinen jos tää pysyis meidän välisenä, jooko?”
Sonja nyökkäsi huolestuneen ja vähän myös kiinnostuneen näköisenä. Vilkaisin olkani yli ettei tallissa ollut muita ainakaan lähietäisyydellä ja kumarruin sitten vähän lähemmäs toista.
”Mä kuulin et Nelly ja Eetu seurustelee ja mä oon varmaan talliporukan ainoa joka ei sitä huomannu. Mä… Mä tykkäsin Eetusta. Sillee enemmän ku kaverina tai tallin isäntänä. Mä oon sillä tavalla typerä että mä ihastun oikeen sillee heittäytymällä. Just nyt tuntuu niin kuin mun sydän ois revitty silpuks ja poljettu tonne tallinoven eteen mutaan”, huitaisin kädelläni ovia kohti. ”Mä oon vältelly Eetua ja Nellyä parhaani mukaan sen jälkeen kun sain tietää. En mä pysty vielä olemaan normaali niiden seurassa. En varmaan oo muutenkaa.”
”Kyllä sen on muutki huomannu ettet oo ihan oma ittes, mut en kyllä osannu arvata että tilanne ois tää. Saaks sua halata? Ihan sillee nopee.”

Sonja rutisti minua siroilla käsillään yllättävän kovaa. Rutistin takaisin. Olo helpotti hitusen, vaikka vastapainoksi alkoi itkettämään. Mutta vain sen verran että sen sai pidettyä kurissa.
”Mulla on kahvia termoksessa tuolla autossa. Se tosin on espressoa. Parempaa kuin peruskahvi, muttei jokaisen makuun. Jos siis haluut juoda kahvit mun kanssa, ei oo pakko”, vääntelin käsiäni, kun Sonja oli päästänyt irti.
”Kyl mulle kelpaa joku vähän parempi kahvi ku se ainainen Kulta Katriina”, Sonja naurahti.
”No mä haen sen, juodaanko tässä vaan?”
”Voidaan nuohota Salierin suitset samalla. Tää kuran ja hien määrä on järkyttävä.”
Hymyilin naiselle. Hän kyllä osasi olla auringonsäteen pilkahdus muutoin harmaalta taivaalta.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten  Heli Lindqvist. Syy: Kappalejako

[Heli LindqvistOsallistuja]

Ovikello soi. En halunnut mennä avaamaan. Minä halusin maata koko viikonlopun ja rypeä itsesäälissä. En halunnut mennä avaamaan myöskään siksi, että nurkissani oli pölypalloja, tiskit lepäsivät olohuoneen sohvapöydällä ja rikkonainen lasi oli pyyhitty yhteen kasaan ja piilotettu mikrokuvun alle ettei Nuoska menisi sitä sorkkimaan.

Puhelin soi. Painoin punaista katsomatta kuka soitti. Puhelin soi uudelleen. Severi. Tökkäsin huti ja painoin vihreää. Nyt oli pakko vastata. Nostin puhelimen pääni viereen tyynylle.
“Hei.”
“Moikka Heli! Tuu avaamaan ovi, oon seissy täs jo melkee kymmenen minuuttia”, Severi komensi.
“En mä oo kotona.”
“Sie et oo kolannu lunta ni nään yhet kenkien jälijet ulos ja yhet sisään, joten tiiän et oot sielä. Tuu ny avaa.”

Huokaisin ja nousin ylös hitaasti. Vedin verkkarit ja villasukat jalkaan ja laahustin ulko-ovelle. Tuuppasin oven auki ja koitin väistää kylmää viimaa tavoittamasta minua. Severi astui sisään ja nykäisi oven kiinni. Hänellä oli mukanaan raskaan näköinen lähikaupan muovikassi.
“Mie toin lasagnen ainekset”, Severi nosti kassia minua kohti potkien kenkiään pois. “Aattelin että myö voitas tehä yhessä.” Tartuin kassiin, mutta en liikkunut paikaltani. En ymmärtänyt mitä Severi teki täällä. Miksen saanut olla rauhassa? Mies ripusti takkinsa naulaan ja käveli sitten keittiöön tervehtimään Nuoskaa. Mitään sanomatta hän kurkisti lattialla olevan mikrokuvun alle ja siivosi lasin sirut samalla kun minä otin hitaasti ne kymmenen, viisitoista askelta, jotka veivät minut keittiön puolelle. Pyyhkäisin ruokapöydällä makaavat paperit sivuun ja laskin kauppakassin niiden tilalle.

“Mitä sä teet täällä?” kysyin Severiltä ja istuin tuolille, kun hän oli laittanut imurin takaisin siivouskaappiin ja tyhjensi nyt ruoka-aineksia pöydälle.
Mies kääntyi katsomaan minua hämmentyneenä. “Sie näytit niin hirviän väsyneeltä toissapäivänä ja eilen, ni mie aattelin että voisit piristyä jos mie tekisin siulle ruokaa. En kai mie oo häiriöks?”
“Et oo. Ihan kivasti ajateltu. Kiitos”, nostin kantapäät tuolin reunalle ja kiersin kädet jalkojen ympärille. “Mä en kyllä ois jaksanu käydä kaupassa. Nuoskaki täytyy kans kohtapuoliin viedä ulos. Siivotaki pitäs…”
“Hei kuule, ei siun tarvihe yksinäs tehä. Mie voin jeesiä kyllä”, Severi alkoi kaivella keittiön kaapeista pannuja, vuokia ja muita ruoanlaittovälineitä sillä samalla omituisen tutulla otteella, aivan kuin hän tietäisi jo, missä tarvittavat esineet olivat.
“Mun pitäs käydä tallillaki. Mulla on lainahevonen, jota lupasin käydä liikuttamas”, taas alkoi tuntua siltä että kaikki kaatuisi päälle. Niin paljon tehtävää.

“No myö tehhään nyt näin. Myö laitetaan nyt tää ruoka ja syödään. Sitten mie ajan siut sinne tallille ja voin käydä Nuoskan kanssa kävelyllä sillä välin kun sie ratsastat. Siivota voi joku toinen päivä, se ei ole niin tärkeää,” pannua lämmittävä mies tuumasi jonkinlainen auktoriteetti äänessään ja vilkaisi minuun. Nyökkäsin hänelle. Ehkä tämä tästä.

[Heli LindqvistOsallistuja]

“Hei Heli!” kuulin tutun äänen tervehtivän minua heti, kun astuin talliin sisään Nuoska perässäni. Eira vilkutti minulle Uunon kaulan alta. “Mä olen menossa Santun kanssa maastoon, haluutko sä tulla mukaan?”
Santtu kurkisti karsinan oven yli tuiman näköisenä. “Eira, mä sanoin että mä haluan mennä maneesiin harjoittelemaan ravissa istumista. Se on mun yhen hevoskirjan seuraava harjotus ja en oo moneen päivään harjotellu ku sä haluat aina mennä maastoon.”
Eira pyöräytti silmiään niin näyttävästi että hetken luulin niiden pyörähtävän ympäri. “Mä en ymmärrä mitä maastolenkit haittaa. Kyllä maastossakin voi harjotella istumista!”
“No niin, peli piip. Annetaan Santun mennä maneesiin, jos hän haluaa, mä voin tulla sun seuraksi sinne metsälenkille”, komensin teinejä katsoen molempia vuorollaan silmiin. Jos Santtu halusi harjoitella tavoitteellisesti, haluaisin antaa hänelle tilaa tehdä niin. “Mä käyn hakemassa Inkan ja Salierin sisään.”

Nousin jakkaralta Salierin selkään. Ori, ei kun siis ruuna seisoi nätisti paikallaan ja katseli tien reunassa maata haistelevaa Inkaa. Nuoskan hihna ja Inkan riimunnaru roikkuivat Salierin kaulassa, mutta hevonen ei vaikuttanut kiinnostuneelta niistä. Eira istui Uunon selässä asennossa, joka lähenteli spagaattia. Uuno vaikutti pirteämmältä, kun sillä oli lauma mukana lenkillä. Kun Eira tuumasi olevansa valmis, kehotin ratsuni lähtemään liikkeelle. Salierin käynti oli mukavan keinuttavaa ja pehmeää. Sen ohut musta karva kiilsi jopa tällaisella pilvisellä säällä, niin hienossa kunnossa hevonen oli, enkä malttanut olla silittämättä sitä harjan alta. Nuoska juoksi siksakkia metsätiellä haistellen jäniksen jälkiä. Inka kulki myös edellä ja aina jäädessään vähän jälkeen, se ravasi Salierin ja Uunon ohi ja jäi sitten taas tutkimaan hajuja.

Eira oli aivan ihastuksissaan seuratessaan, miten Inka kulki mukana vapaana. Eipä se kai ollut kovin yleistä että hevonen sai juosta irti. Minusta se oli vapauden antamista. Inka sai käyttäytyä kuin hevonen, koska se oli hevonen. Minä puolestani ihastelin lähinnä maisemia, jotka olivat viimeaikaisten lumimyrskyjen jälkeen saaneet runsaan lumikuorrutuksen. Nyt kuusen oksat nuokkuivat tykkylumen painosta ja kavioiden kopse, satulan narina ja kevyt tuulen humina vaimenivat hangen vuoksi. Eiran papupatana käyvä suu sen sijaan ei hiljentynyt ja sain kuulla viimeisimmät uutiset koulusta, tallilta ja Hermanin kanssa tehdyistä asioista. Olin saanut puolen tunnin aikana saanut ehkä viitisen vastausta väliin. Jossain vaiheessa Eiran sävy alkoi muuttua kiihkeämmäksi ja jossain vaiheessa hän selitti suorastaan raivoissaan asiaansa, jota kuuntelin puolella korvalla kuten Uunokin, kunnes hän mainitsi Nellyn ja Eetun ja havahduin keskittymään.
“…ja mä sitten kerroin Eetulle että Nelly on sen jonkun kiinalaisen tai minkä ikinä kanssa pettänyt sitä, mutta ei se kuuntele ja sano ettei se usko että Nelly sitä pettäis, mutta kun mä näin ja siis mä en kyllä ymmärrä miten Nelly voi sillä tavalla tehdä, kun-”
“Hei seis, stop! Siis mitä, seurusteleeko Nelly ja Eetu?” keskeytin Eiran. Tunsin itseni tyhmäksi kysyessäni mokomaa.
“Joo, nehän on ollu yhdessä ties kuinka kauan, onhan sen koko talliporukka tiennyt, mut en kyllä usko että en enää kauaa seurustelee kun ei se Nelly ole uskollinen ja mä kerroin Noallekin mut se ei uskonu mua, ei kukaan usko mua vaikka…” Eira palasi saarnaansa parisuhteista ja moraalista samalla, kun tunsin palasen sydämestäni murtuvan. Ei minulla ollut oikeutta tuntea surua, pettymystä saatika mustasukkaisuutta, enhän ollut koskaan tehnyt mitään ilmaistakseni tunteitani miehelle. En ollut edes katsonut häntä niin paljoa että olisin huomannut hänen seurustelevan toisen naisen kanssa. Ei minulla ollut oikeutta kokea negatiivisia tunteita Nellyä kohtaan. Ei tässä ollut mitään järkeä. Ei mitään järkeä. Ei sitten minkäänlaista. Ja silti silmiä kirvelivät kyyneleet, jotka uhkasivat karata silmäkulmistani kaiken maailman nähtäväksi. Kiersin sormeni Salierin lyhyen harjan sekaan. Hevonen eteni hyvin rauhallisesti ja vaikutti kuulostelevan minun erikoista reaktiotani. Varmasti se tuntui, etten istunut kunnolla taikka tasaisesti.

Eira ehdotti laukkapätkää, eikä jäänyt odottamaan minua. Ryhdistäydyin ja ennen kuin annoin Salierille laukka-avut, huusin Inkalle “laukka”. Tamma nosti päätään ja nosti pyydetyn askellajin. Se lyllersi vähän kömpelön näköisesti ja pidin Salierin rauhallisessa vauhdissa, jotta punainen tamma pysyisi mukana. Omat ajatukseni pyörivät päässäni kuin tuulessa pyörivä lumisade, joka alkoi hiljalleen pudota taivaalta. Nuoska kirmasi vähän Salierin edellä Uunon luomassa urassa, mutta kun lumisade sakeni, sen vaalea siluetti hävisi lumen sekaan. Syynä saattoivat olla myös kyyneleet, jotka nyt valuivat poskiani pitkin pistelevän kylminä. Kun siirryimme takaisin käyntiin, väitin Eiralle lumihiutaleiden tuikkineen silmiäni ikävästi. Valkoinen valhe meni kaiketi läpi, sillä tyttö jatkoi pohdintojaan Riitan ratsastuskoulun tunneistaan. Minä kuuntelin vain pintapuolisesti, sillä pääni sisällä tuntui olevan enää vain sitä vanhojen televisioiden staattista hälyä, jota näkyi, kun oli pilvistä ja antenni ei saanut viestejä satelliitilta.

Kuin robotti ratsastin Salierin Hopiavuoren tallipihaan, otin Eetulta vastaan moitteet hevosen ja koiran irti pitämisestä ja vein omani ja lainahevoseni ulos hoidettuani ja loimitettuani ne. Joku pyysi minua kahville tupaan. En ehdi tänään valitettavasti, kiitos. Oletko kunnossa, tämä sama joku kysyi. Olen kyllä, kiitos. Nyt täytyy mennä. Nuoska hyppäsi pelkääjän paikalle autoon kiltisti ja käpertyi jalkatilaan. Itse nousin kuskin penkille ja käynnistin auton. Mitään näkemättä ajoin ehkä kolmea kymppiä kotiin ja parkkeerasin vinoon. Parkkipaikalla huomasin unohtaneeni Nuoskan hihnan jonnekin. Ei kai sillä niin väliä.

Kotona kävin kyljelleni sohvalle ja annoin tunteiden tulla. Ulkona ulvoi tuuli.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Heti kun Sonjan kanssa oli sovittu että alkaisin liikuttaa Salieria muutaman kerran viikossa, aloin totuttaa oria ruunaa Nuoskaan. Koska tykkäsin pitää koiraa irti, oli minulla oltava tarpeen tullen mahdollisuus kiinnittää hihna vaikka olisin ratsailla. Inka oli jo tottunut lapaa vasten hyppivään koiraan, mutta nyt olisi sama homma Salierilla edessä.

Aloitin harjoittelun siten, että seisoin eläinten välissä ja pyysin Nuoskaa hyppäämään ylöspäin. Nuoskan mielestä tämä oli mahdottoman kivaa, sillä se sai ruokaa, ja pian se alkoi tekemään levottomia pyörähdyksiä ja läpsimään minua etutassuillaan. Salieria ei kiinnostanut. Se lepuutti vasenta takajalkaansa ja näytti kyllästyneeltä. Sen toinen korva kuitenkin oli suunnattuna kohti hyppelevää Nuoskaa, joten tiesin sen kiinnittävän huomiota. Koska ori ruuna reagoi näin hyvin, siirsin Nuoskan hyppelemään tumman hevosen kyljen viereen. Ensin hevonen kääntyi katsomaan koiraa, mutta pian se jatkoi rauhallista seisoskeluaan.

Loppujen lopuksi en tarvinnut kuin yhden harjoituskerran saadakseni Nuoskan hyppäämään Salieria vasten siten, että ori ruuna pysyi rauhallisena. Sonja tai joku muu oli sitä todennäköisesti joskus aiemminkin totuttanut koiriin. Seuraavalla kerralla kokeilisin samaa ratsailta.

Kuvan saa lisätä Salierin sivulle, jos haluaa 😀

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten  Heli Lindqvist. Syy: Salierilla ei ollutkaan munaskuja

[Heli LindqvistOsallistuja]

Odotellessani hammaslääkärin soittoaikaa istuin Eetun takapihan puutarhatuolissa. Olin (kerrankin) kiltisti käskenyt Nuoskan aidatulle piha-alueelle ja Noa oli tuupannut Mielikin takkeineen Nuoskan seuraksi. Nyt koirat riehuivat loskassa ja mudassa ja minä selailin puhelintani. Yksi suosikkikuvistani oli se, jossa Nuoska keskittyi jäljestämään. Viime syksynä eräs metsästysporukka oli ampunut hieman huti hirvestä ja haavakko oli paennut paikalta. Koska olin ilmoittanut paikalliselle metsästysyhdistykselle aiemmin kesällä että minulla oli jälkikoira, jota voin tuoda tarvittaessa paikalle. Hirvimiehillä kun yleensä oli vain hirvikoiria, ei jälkikoiria. Ja koska hirvikoira seuraa aina tuoreinta jälkiä, ne ovat usein hyödyttömiä haavakoiden etsimisessä. Jälkikoira on uskollinen juuri sille jäljelle, jonka sille osoittaa.

Niinpä olin saanut puhelun siinä puolenyön aikaan ja äkäisenä todennut mettäukoille, että hyvät ihmiset lakatkaa keuhkoomasta, kyllä minun koirani seuraa vaikka kaksi vuorokautta vanhaa jälkeä kymmenen kilometriä. Joten asia voi odottaa aamuun. Aamulla pukeuduin koirani kanssa kirkkaan oranssiin ja ajoin paikanpäälle. Paikalla oli viisi miestä, joten jouduin selittämään että otan vain yhden mukaan. Turha seurata hirveä kilometrikaupalla vain siksi että ihmisjoukko sitten säikäyttäisi sen ja homma alkaisi alusta. Asiaa ei auttanut se, että Nuoska oli mennyt aivan sekaisin tajuttuaan pääsevänsä töihin. Se hyppi ja steppasi paikallaan ja sai metsämiehet katsomaan sitä epäilevästi. Tuo karvakasako muka löytäisi hirven?

Loppujen lopuksi tehtävä oli melko lyhyt. Kahden kilometrin matkalla oli vain yksi makuu ja Nuoska teki upeaa työtä löydettyään kohteensa. Metsämiehet saivat saaliinsa ja minä palkkioni. Nuoska sai myöhemmin lahjaksi hirven sääriluun ja yöllä soittanut metsästäjä lähetti ottamansa kuvan minulle. Yksi parhaista, joita minulla Nuoskasta oli.

[Heli LindqvistOsallistuja]

(Sonja, jos tallon sun varpaille niin sano ^^’ Aattelin että tästä ois kiva ottaa koppia)

Istuin silmät kiinni hiljaisessa tuvassa kuumaa kahvikuppia rutistaen. Nuoska lepäsi jaloissani. Lämmittelin jäisiä sormiani kupin kylkiä vasten ja kirosin laakeasta alueesta johtuvaa jatkuvaa tuulta. Olin kuvitellut pääseväni ainaista tuiskua pakoon, kun olin muuttanut Inkan Kristiinan tallilta Hopiavuoreen. Kristiinan talli sijaitsi harjun päällä ja vaikka kesällä tuulenvire oli mukava, yhdeksän kuukautta vuodessa kaikki tallilla elävät olennot hytisivät kylmästä. Lukuunottamatta niitä mammuttimaisen talvikarvan kasvattavia islanninhevosia, joita Kristiina oli aiemmin kasvattanut ja yhä piti.

Pohdintani keskeytyi kun tuvan ovi kävi. Sonja käveli sisään ja tervehti.
“Moro! Onks tota kahvia vielä?”
“Juu, just keitin kun Eetu kehotti. Puol pannua pistin kakskymmentä minuuttia sitten. Varmaan on lämmintäki vielä”, irrotin toisen käteni lämpimästä kupista pieneksi hetkeksi viittoakseni keitintä kohti. Sonja otti kaapista tottuneen näköisesti kahvikupin.
“Mites Inkan tiineys?” nainen kysyi istuessaan keittiön pöydän ääreen. Hän haroi poninhännältä karanneita suortuvia korvan taakse.
“Hyvin on sujunut. Oon aiemminkin seurannut tiineitä tammoja, mutta musta tuntuu että Inka paisuu kuin pullataikina nyt jo. Satulavyön kiristäminen alkaa olla hankalaa ja Inkasta kyllä huomaa ettei se enää työskentele yhtä mielellään”, huokasin ja hörppäsin kupistani. Sonja seurasi esimerkkiä.
“Sun pitää keksiä sille sitten jotain mielekkäämpää liikuntaa. Kai sen nyt kuitenkin pitää jonkin verran liikkua että pysyy kunnossa.”
“Jep, varmaan alan käydä sen kanssa metsälenkeillä. Mä vähän kans luulen että pyydän Eiraa ratsastamaan Inkalla taas. Sen kanssa vois tehdä jotain kevyttä ja rauhallista harjottelua eikä Eira ole yhtä painava kuin minä.”
“Mä oon kyllä yllättyny että oot ottanut Eiran siipes alle”, Sonja naurahti. “Mut sulle tulis sitten aika pitkä tauko ratsastamiseen?”
“Niinhän siinä tulee käymään, mutta kyllähän mä sen tiesin jo silloin kun suunnittelin Inkan astutusta.”
“No mulla ois sulle ratkaisu”, Sonja tuumasi. “Mulla tulee olemaan melkonen kiire nyt keväällä, kun pitää ravata Tampereella töiden takia. Mä kyselin aiemmin Eetulta jos se ois tiennyt jotakuta joka voisi ratsastaa Salierilla mun puolesta kun oon poissa, ja Eetu sitten mainitsi sut. Aattelin sitten kysäistä jos haluaisit ainakin kokeilla ratsastaa Salierilla.”

Tuijotin naista hiljaa. Ihan tosissaanko hän oli minulle tarjoamassa omaa hevostaan lainaan? Minulle? Juuri ja juuri keskivertoiselle tätiratsastajalle, joka töin ja tuskin sai oman hevosensa pidettyä kunnossa?
Sonja taisi ottaa hiljaisuuteni kieltäytymisenä, sillä hetken kuluttua hän nousi kaatamaan itselleen toista kupillista ja totesi: “Siis en mä väkisin tyrkytä. Kunhan aattelin et jos oisit ollu kiinnostunu.”
“En mä- siis kun-”, sekosin sanoissani ja jouduin aloittamaan alusta. “Mä vaan yllätyin et tarjosit. Kyllä mä voin tulla tässä joku kerta kokeilemaan, jos sulle käy.”
Sonja hymyili minulle ja hämmennyin lisää. En osannut toimia tällaisessa tilanteessa. Eivät ihmiset yleensä suhtautuneet minuun näin positiivisesti.
“Laita sun puhelinnumero tohon niin sovitaan joku aika myöhemmin. Mun pitää tästä lähteä, kun kello juoksee”, seinäkelloa vilkaisten hän tyrkkäsi puhelimensa käteeni. Naputtelin nimeni ja numeroni pikaisesti ja hetken mielijohteesta laitoin sähköpostinikin asianmukaiseen ruutuun. Tallensin tiedot ja annoin sitten kännykän takaisin Sonjalle, joka oli huuhdellut kuppinsa ja hylännyt sen tiskipöydälle.
“Mä laitan sulle jonkun tekstiviestin illemmalla niin saat mun numeron kans. Nähään!” Nainen heilautti kättään ja vilahti eteiseen. Pian ovi kävi ja jäin yksin jälleen. Kaiketi tämä mahdollisuus pitäisi ottaa nyt omien taitojen ylläpitämisen ja kehittämisen kannalta. Uusi hevonen toisi aina uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Pitänee kiittää Eetua. Jos Sonjaa oikein ymmärsin, hän oli minun toimettomuudestani vinkannut naiselle. Kerrankin edes jokin asia selviää itsekseen ilman sen suurempaa taistelua.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Olin innostunut käyttämään suulia, vaikka nytkin kostea loskakelin tuuli vei kylmän luihin ja ytimiin ja aiemmin satanut lumi oli raskaan näköistä siellä, missä kävelijät ja hevoset eivät olleet survoneet sitä vielä lannan ja kuran väriseksi. Nuoska makasi tallin nurkalla ja haisteli silmät sirrissä tuulen mukanaan kuljettamia tuoksuja, kun minä hieroin Inkan punaista selkää kumisualla miettien, mitä tekisin tänään hevosen kanssa. Englantilaisraidallinen viltti makasi harjaussessiosta huolimatta tamman ristiselän päällä taiteltuna, sillä Inka vaikutti palelevan ihan niin kuin minäkin. Inkalla oli aina ollut niin ohut karva, että sitä olisi voinut luulla täysin klipatuksi, jos ei paremmin tiennyt.

Minulla meni aikani ennen kuin huomasin, että meitä tuijotettiin. Eira kurkki tallin oven raosta ja punastui, kun tajusi minun nähneen hänet, mutta astui kuitenkin tallista ulos. Tyttö oli kovin hermostuneen oloinen. En ollutkaan aiemmin nähnyt häntä tällaisena.
“Eiks Inka lähde mihinkään, kun se ei oo kiinni?”
Katsoin hevosta, jonka riimunnaru roikkui sen kaulalla.
“Ei se lähde, ellei jossain ole jotain tosi houkuttelevaa. Ruoka ja toiset hevoset yleensä houkuttelee, mutta nyt tuolla on kylmää ja märkää niin ei Inka tahdo sinne”, vastasin ja ojensin kumisukaa Eiralle. Hän otti sen vastaan, tervehti hevosta ja kiersi sen toiselle puolelle hinkuttamaan vasenta lapaa sualla.
“Uuno lähtis ihan takuuvarmasti ettimään ruokaa jos sen päästäs irti.”
“Sellaisia hevoset on. Sun pitää tehdä itsestäsi houkuttelevampi kuin heinästä niin Uuno tulee sun luokse. Hevoset on opportunisteja.”
“Oppo-mitä?”
“Opportunisteja. Sellaisia, että ne hakeutuu paikkaan, josta on eniten hyötyä. Ne menee katokseen, jos sataa ja tulee semmoisen ihmisen luokse, jolta saa eniten herkkuja.”
“Tykkäisköhän Uuno jos mä toisin sille porkkanaa aina kun meen hakemaan sen tarhasta?”
“Mä ainakin tykkäisin hirveesti jos sä tulisit putsaamaan noi suitset loppuun”, kuului uusi ääni tallin ovelta. Nuoska ja Inkakin käänsivät päitään katsoakseen tarkemmin Noaa, joka oli tupsahtanut oven rakoseen. “Ei kai yhen kysymyksen kysymisessä mee näin pitkään, vai aatteliks sä että mä putsaan Uunon suitset sun puolesta?” Noa kohotti toista kulmakarvaa ja nyki paitaansa alemmas kylmän tuulen vuoksi.
“Ai sulla oli kysymys? Mitäs?” kurkkasin Inkan yli Eiraa, joka oli punehtunut taas eikä suostunut katsomaan minua silmiin.
“Joo, me tässä vähän juteltiin”, Noa virnisti silmät sirrillään. “Mutta kai me nähdään tässä harvinaislaatuinen ujosteleva Eira, että ei kai oo hävitty vielä mitään.”
“Mä en ujostele!” tyttö kajautti niin että Inka kavahti vähän. Hän mutisi anteeksipyynnön hevoselle ja laski kätensä sen kyljelle. “Mä vaan aattelin…”
“Aattelit mitä? Äkkii nyt, tääl tulee kylmä!” Noa hoputti kietoen kätensä ympärilleen.
“No kun Sanni sai ihan oikean valmentajan tunnin… Ni mä aattelin että jos sä Heli oisit voinu opettaa mua vähän…” Eira mutisi niin hiljaa etten meinannut saada selvää. Minusta tytön ujous oli hiukan huvittavaa, mutta myös varsin ymmärrettävää.
“Mä kyllä käyn Riitalla ratsastustunneilla, mutta se on vaan kerran joka toinen viikko! Ja mä oon oppinu ihan hirmuisesti niin nyt oon varma että osaan enemmän ku viimekerralla ku opetit ja mä lupaan kuunnella ja tehdä tosi tarkkaan ja-”
Keskeytin tytön puheripulin nostamalla käteni ylös. Ovi tömähti, kun Noa pakeni säätä takaisin sisätiloihin.
“Kyllä mä voin sua neuvoa. Uunollako aattelit vai…?”
Eira katseli taas varpaitaan ja raaputti Inkaa kädellään, joka lepäsi hevosen kyljellä yhä. Arvasin heti, mistä kiikasti.
“Käy putsaamassa ne Uunon suitset ja kun oot valmis, hae Inkalle satula ja suitset. Muista oma kypärä kans”, vinkkasin Eiralle silmää ja nappasin viime hetkellä minulle viskatun kumisuan. Tallin puolelta ehti kuulua vielä innokas “kiitos”-kiljaisu, ennen kuin ovi tömähti kiinni. Minulla taisi olla niin sanottu “soft spot” Eiraa kohtaan.

Eira oli saanut ihan itse varustaa Inkan ja tarkkaan hän olikin kaiken asetellut. Enkkuvilttikin lepäsi vailla ruttuja Inkan selässä tammaa lämmittämässä. Minun tarvitsi oikeastaan vain neuvoa laittamaan satulavyötä normaalia löysemmälle ja vastailla kysymyksiin. Maneesiin mennessä Noa liittyi joukkoon. Takkiin puettu Mielikki haukahti päätalon terassilta sen näköisenä, ettei se tahtonut kuraan juoksemaan, mutta Nuoska sai sen innostumaan hippaleikkiin. Maneesiin en kuitenkaan koiria päästänyt, vaan ne saivat jäädä pihalle juoksemaan. Eetu varmaan pistää ne takapihalleen ja näyttää tuimalta, mutta tuskin sanoo mitään.

“No nyt on prinsessalla prinsessahevonen!” Noa naureskeli, kun Eira oli kiivennyt jakkaralta Inkan selkään. Eira imitoi papupataa koko ajan, mutta ihme kyllä hiljeni aina, kun näytin siltä, että minulla saattaa olla asiaa.
“Inka on kyllä ihan oikea prinsessahevonen!” Eira raaputti punaista hevosta lyhyeksi leikatun harjan juuresta. “Ja sen varsasta tulee ihan varmasti yhtä hieno!”
“Toivotaan että vielä parempi”, hymyilin ja taitoin enkkuviltin Inkan ristiselälle. Olkoon siinä alkulämmittelyjen ajan. Eira muisti hienosti alkulämmittelyjen rutiinin. Olin tosin nähnyt hänet kerran jos toisenkin maneesin katsomossa katsomassa kun ratsastin, joten en yllättynyt, kun hän koitti matkia tapaani taivutella Inkaa.
“Paina ihan kevyesti ulkopohkeella, kun taivutat sisällepäin ja nosta ulommaisen käden nyrkki suoraan.” Inka reagoi tuttuun apuun nopeasti ja asettui rennommin.
“Katso aina sinne, minne haluat mennä. Kyllä se Inka pysyy siinä jalkojen välissä vaikka sitä ei tuijota.” Eira korjasi asentoaan. “Jos katsoo alaspäin, koko yläkroppa valuu eteenpäin ja sitten istuu epätasaisesti.”
Eira oli yllättävän tarkka, kun hän jaksoi keskittyä. Ohjeet annoin silti yksi raaja ja asia kerrallaan, sillä tiesin kokemuksesta, että yhtä ohjetta kerrallaan on helpompaa noudattaa. Ratsukko teki voltteja, ympyröitä ja kahdeksikkoja omassa rauhallisessa tahdissaan eikä minun tarvinnut neuvoa juurikaan. Inka näytti melko tyyneltä ja keskittyi normaalia pienempään ja äänekkäämpään ratsastajaansa, vaikka välillä se katsoi minuun kuin ohjeita pyytäen. Koitin seistä mahdollisimman neutraalissa asennossa ja seurata lähinnä Eiraa. Inka kyllä osasi ja teki.
“Sehän osaa ratsastaa! Ei Uunon selässä taidot näy niin hyvin, kun se puksuttaa vaan menemään”, Noa tuumi nojaillen katsomon reunakaiteeseen.
“Kyllä Eira osaa, kunhan jaksaa keskittyä ja miettiä omaa tekemistä. Säännöllisempää opetusta, niin tytöstä voisi tulla oikein mainio”, pohdin ääneen ja näin silmäkulmastani, kun Noa vilkaisi minua.
“Sä kuulostat siltä että aiot alkaa valmentaa tota papupataa ihan oikeesti.”
“En kyllä oo ajatellu alkaa valmentaa, mutta kyllä se aina joskus on kutkuttanut takaraivossa…” Eira ravasi hieman epäsymmetrisellä pääty-ympyrällä keventäen. En tiennyt oliko se tuuria vai taitoa, mutta hän kevensi aina oikeassa rytmissä. Noa hymähti jotenkin hyväksyvän kuuloisesti, kuin antaakseen siunauksensa ajatukselleni.

Sitten kuulin ensimmäisen varoitusäänen. Ikäänkuin kevyt rohahdus katossa.
“Eira! Siirrä käyntiin ja ota harjasta kiinni!”
Juuri kun Eira oli käskyni mukaan saanut tehtyä, painava lumilaatta lähti liikkeelle katolta ja Inka otti jalat alleen. Tiesin sen tulevan minun luokseni, joten huusin ohjeita Eiralle.
“Istu suorassa! Istu suorassa! Se pysähtyy kohta!”
Silmät lautasen kokoisina tyttö istui parhaansa mukaan ja rutisti puolipitkiä ohjia ja harjatuppoa käsissään rystyset valkoisina, kun hevonen nelisti maneesin katsomopäätyä kohti. Muutama askel ennen minua Inka iski jarrut pohjaan. Eira horjahti eteenpäin, mutta ei pudonnut, kun ei nojannut eteenpäin. Inka tanssahteli hetken paikallaan, mutta seisahti sitten, kun Eira ei painostanut sitä nykimällä ohjista eikä katolta pudonnut enempää lunta.
“Ootko ok?” Noa kysyi. Hän oli noussut seisomaan ja näytti valmiilta hyppäämään maneesin puolelle, jos tarvis olisi.
“Joo, oon. Kiitti kun varotit, oisin varmaan pudonnu muuten”, Eira tuumasi hieman vapisevalla äänellä, mutta rentoutui istumaan takaisin satulaan kunnolla. “Inka on hirmuisen vauhdikas. Ei Uuno ikinä säikähtele mitään. Se ei hyppää vaikka koirat haukkuis ja juoksis sen jaloissa ja…” Puhuminen taisi olla Eiran tapa lievittää jännitystä ja rynnistyksen aiheuttamaa adrenaliiniryöppyä, joten annoin hänen puhua samalla kun ohjasin hänet kävelemään uralle ja tekemään voltteja ja taivutuksia jälleen.
“Haluutko vielä ratsastaa? Ei säikäyttäny Inkan oikut liikaa?” kysyin tytöltä, joka alkoi pikkuhiljaa rauhoittua ja keskittyä tekemiseen jälleen.
“Joo, kyllä mä haluan, jos vaan saan vielä!”
“Kyllä sä saat. Ootko jo pohkeenväistöjä tehny siellä ratsastuskoululla?”
“Me tehtiin vähäsen, mutta se poni, jolla mä ratsastin, ei oikeen halunnut tehdä mun kanssa yhteistyötä.”
“No Inka tekee sun kanssa takuuvarmasti hommia, jos vaan seuraat mun ohjeita. Kerääpä niitä ohjia vähän kireemmälle. Siten että sulla on juuri ja juuri tuntuma suuhun.”

Neuvoin Eiralle pohkeenväistön avut kädestä pitäen, varmistin että hän ymmärsi ja sitten kävelin takaisin katsomopäätyyn pitkän sivun uran loppuun.
“Pyydä Inkaa väistämään sen uran mukaisesti. Takapää uralta pois ja asetus eteenpäin.”
Aluksi Inka oli hiukan hämmentynyt ohjeista ja kiemurteli, mutta kun Eira sai ajatuksensa oikeaan suuntaan, punainen hevonen asettui oikeaoppisesti ja väisti hyvin kevyen näköisesti. Korkeasti koulutetulla puoliverisellä oli kenties hieman erilaista ratsastaa kuin ratsastuskoulun opetusmestariponilla. Molemmissa oli hyvät puolensa. Kun suoralla väistäminen sujui hyvin sekä käynnissä että ravissa ja ratsukon molemmat osapuolet olivat kalabaliikista ja kauhistuksen kanahäkistä päässeet yli, kehotin Eiraa siirtymään isohkolle voltille ja kokeilemaan pohkeenväistöä siinä. Vilkaisin Noaa, joka oikeastaan näytti melko kiinnostuneelta, vaikka voisin lyödä vetoa, että hänen kaltaisensa ratsastaja osasi nämä perusasiat kuin omat taskunsa. Eira alkoi kaiketi väsyä, sillä Inka tarvitsi kaarella väistäessään enemmän tukea ja tyttö valui jälleen tuijottelemaan alaspäin. Päätin lopettaa hyvään kokemukseen.
“Nyt näyttää hyvältä, joten päätetään pohkeenväistöt siihen. Mites olisi jos ottaisit pari laukkakierrosta vielä lopuksi? Anna vähän ohjaa ja selkeät avut.”
Eira nyökkäsi hiukan jännittyneenä, mutta teki kuten käskin. Inka nosti oikean askellajin terävästi, sillä ratsastaja taisi hiukan liioitella selkeiden apujen suhteen. Eira nousi käskemättä jalustimille kevyeen istuntaan luultavasti siksi, että Inkan laukka on aika terävää ja hankalaa istua, vaikka se näytti ulospäin pehmeältä ja miellyttävältä. Olin itsekin tuskaillut asian kanssa ties kuinka pitkään. Leveä vauhdin huuman hymy Eiran kasvoilla kuitenkin pyyhki vakavamman sävyiset ajatukset muualle.

Kävelymatka talliin sujui äänekkäissä tunnelmissa, kun Eira selitti kaiken ratsastaessa tapahtuneen Noalle, vaikka hän oli ollut katsomassa koko showta. Talliin päästessään tyttö näki Santun ja oli jo aloittamassa koko selitystään alusta, kun muistutin häntä Inkan hoidosta. Varusteita pois ottaessaan ja tamman jalkoja kylmätessään Eira intoili seuraavaa ratsastustuntiaan ja jokainen, joka sattui hänen tielleen, sai kuulla, miten hän oli saanut laukata Inkalla. Laukata! Uskotteko te!? Minusta Eiran innostus oli hauskaa. Toivottavasti hän jaksoi innostua monista asioista samalla energialla ja pitää sitä yllä. Olin mielelläni mukana, jos saisin tämän liekin pidettyä hengissä.

Ennen kahville menoa hain Nuoskan Eetun takapihalta ja tupaan saapuessani sain tuiman katseen isännältä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Aivan kuten epäilinkin.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Heli tietty lähtee Inkan kanssa mukaan kun kerran ehdottikin ideaa 😀

[Heli LindqvistOsallistuja]

Heli Lindqvist, Inka ja Surre
Päivitetty 8.5.2021

Juuri nyt
– Asuu Kontiokorvella rivitalossa
– Treenaa Inkaa sen verran mitä työn lomassa ehtii
– Vahtii Inkan ja Surren ruokintaa ja loimitusta kuin karhuemo poikasiaan ja saattaa tehdä lyhyellä varoitusajalla muutoksia ruokintaan

– Erään autokorjaamon Tuomo häiriköi Helin kotirauhaa Tuomosta ei ole kuulunut mitään vähään aikaan
– Opettaa Otsonmäen yläasteella ja lukiossa englantia ja ruotsia
– Ottanut freelance käännöstöitä vastaan, joten on tosi kiireinen
– Ei ole ehtinyt tallille (tai edes Kontiola-pubiin!!) juurikaan töiden takia, Nuoskan kanssa koittaa ehtiä treenaamaan tokoa
– Jäljestää Nuoskan kanssa (epä)säännöllisesti ja ottaa metsästäjiltä vastaan puheluita haavakoista

Ihmissuhteet
– Jännittää yhä vähän tallilaisten kanssa seurustelua pysyttelee jokseenkin omissa oloissaan, mutta tulee jotakuinkin kaikkien kanssa toimeen
– Tulee Eiran kanssa yllättävän hyvin juttuun ja opettaa hänelle ratsastusta ja hevosmiestaitoja
– Tulee toimeen Nellyn kanssa
– Tällä hetkellä paras ystävä Otsonmäen lukion matematiikan opettaja Severi
– Tutustunut Salierin lainaamisen myötä myös Sonjaan ja juttelisi hälle mieluusti enemmänkin
– Nauttii suuresti kun kuka tahansa juttelee hänelle, vaikkei siltä välttämättä näytä

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 6 kuukautta sitten  Heli Lindqvist. Syy: päivitys

[Heli LindqvistOsallistuja]

Vahtikoira

Olin herännyt jotakuinkin kahden aikaan yöllä siihen, kun Nuoska oli haukkunut keittiön ikkunassa raivoisaa vahtihaukkua. Ensin olin luullut sen nähneen jäniksen tai peuran pihalla, mutta hyssyttelystä huolimatta koira oli vaikuttanut levottomalta. Sitten olin kuullut, kun joku koitti oven kahvaa. Hiljaa olin hiipinyt keittiön ikkunan verhon reunaan katsomaan. Ensin näin vain tumman hahmon oven edessä, mutta kun silmät tottuivat hieman, yksinäinen pihalamppu valaisi tarpeeksi tunnistaakseni Tuomon. Ei perkele, ei helvetti.

Kyykistyin kiireesti niin, että näin miehen juuri ja juuri ikkunalaudan yli. Mitä ihmettä Tuomo täällä teki? Enkö tehnyt tarpeeksi selväksi etten halua nähdä häntä enää? Voinko soittaa poliisit paikalle? Mutta ei mies ollut tehnyt vielä mitään. Nuoska ravasi levottomana edestakaisin ja tökki minua kylkeen. Konttasin lattialistoja nuohoten makuuhuoneeseeni ja nyppäsin kännykän irti laturista. Laskin näytön kirkkauden niin matalalle kuin oli mahdollista ja palasin sitten keittiön ikkunaan. Tuomo oli yhä oven takana. Hänellä oli käsissään pullo ja iso keppi. Sitten ovikello soi. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Tuomo soitteli ovikelloa ja Nuoska riehaantui rähjäämään oven läpi miehelle. Minä avasin kännykkäni ja hätänumeron sijaan laitoin whatsapp-viestin Severille. Miksi? En tiedä.
“Tuomo on mun oven takana ja soittelee ovikelloa. Mitä mä teen?” Hetken pohdin josko laittaisin hymiön keventämään viestiä. Mitään järkeä ajatuksessa ei ollut, mutta kuka ajattelee paniikissa järkevästi? En joutunut odottamaan kauaa, ennen kuin sain vastauksen.
“Soita poliisit”, luki viestissä lyhyesti ja ytimekkäästi. En edes kyseenalaistanut miksi Severi vastasi näin nopeasti tähän kellonaikaan.
“Jos sää et soita, mää soitan”, luki seuraavassa.
“Mitä mä sanon niille? Ei se oo päässy sisään tai mitään.”
“Se mulkku rikkoo sun kotirauhaa. Soita nyt sinne hätänumeroon.”
“Ok.”

Vedin syvään henkeä ja konttasin takaisin makuuhuoneen puolelle. Ovikello soi yhä. Avasin 112-sovelluksen ja painoin “soita”.
“Hätäkeskus”, kuului yllättävän rauhallinen naisääni.
“Haloo? Heli Lindqvist täällä”, aloitin hädissäni kuiskaten. Itku kuristi kurkussa ja teki ajattelemisen ja puhumisen vaikeaksi. “Mun ovella riehuu joku. Se taitaa olla humalassa ja sillä on iso keppi mukana.”
“Mikä osoite?”
“Otsonmäki, Jäniksenpolku 17 A 5.”
“Lähetämme poliisin paikalle. Siinä menee noin kaksikymmentä minuuttia. Oletko yksin?”
“On mulla koira, mutta muuten kyllä.” Tuntui helpottavalta, että minulle vastannut nainen kysyi yksinkertaisia kysymyksiä.
“Oletko nyt turvallisessa paikassa?”
“Joo, se ei oo vielä yrittäny väkisin sisään. Soittaa vaan ovikelloa ja paukuttaa ovea.”
Linjan toisessa päässä ollut nainen rauhoitteli minua ja kehotti sitten pysymään piilossa. Hän antoi luvan lopettaa puhelun ja sitten jäin yksin. Nuoska oli lakannut haukkumasta ja nyt se murisi uhkaavasti eteisessä. Puhelimeni kilahti vaimeasti.
“Soititko?” kysyi Severi.
“Soitin. Sieltä tulee poliisi kohta”, vastasin.
“Mää lähen tulemaan sinne.”

Tuntui loputtoman pitkältä ajalta odottaa poliisia, vaikka todellisuudessa heillä kesti ehkä vartti. Olin hiipinyt takaisin ikkunaan ja kun Tuomo oli viety näkyviltäni pois, poliisi koputti oveen. Nuoska villiintyi taas rähjäämään. Sen selkäkarvat olivat pystyssä niskasta hännäntyveen saakka. Komensin koiraa odottamaan näkyvillä, mutta paikallaan ja avasin oven. Vaalea, nuorehko poliisimies tervehti minua.
“Ollaankos täälä kunnosa? Melekonen vahtikoera siulla aenaki o”, mies katsoi ohitseni Nuoskaa, joka tuijotti poliisia jännittyneenä.
“Joo, ollaan kunnossa. Säikähdin vaan ihan kauheesti”, vastasin näyttäen samalla Nuoskalle kädelläni paikallaolokäskyä vahvistavan merkin.
Poliisimies kyseli hetken, miten tilanne oli edennyt ja miten tunsin Tuomon. Osasin antaa hänelle melko tarkan kuvauksen. En halunnut tavata Tuomoa enää, mutta Tuomo oli eri mieltä asiasta. Juuri kun poliisi oli lähdössä, Severi hölkkäsi paikalle takki huolimattomasti yöpaidan päälle vedettynä.
“Täällähän o trafiikkia tähä aekaa yöstä. Onkos hää ny sitte oolrait vai napataanko myö hänekki mukkaan?” poliisi kysyi kaiketi puoliksi vitsaillen.
“Mä pyysin hänet paikalle, kun pelotti…” myönsin kylmiä varpaitani tuijotellen.
“No myö sitte lähretään tästä. Jos sie halluut rikosilimootusta tehrä, niin voet tulla asemalle huomenna tai sitte tehrä intternetissä. Hyvvää yönjatketta teille vaan.”

Severi harppoi viimeiset askeleet luokseni ja yllätyksekseni veti minut tiukkaan halaukseen.
“Ei helevetti, ens kerralla luotat miun mielipitteeseen miehistä, eiks ni?” hän tuhahti karkeasti kaulaani vasten. Hämmennyksissäni en saanut suustani muuta vastausta kuin vaimean “joo”. Loppuyön vietin Severin vieressä sohvalla katsoen Netflixistä komedioita. Jossain vaiheessa yötä mies nukahti ja päädyin hakemaan hänelle viltin. Nuoska oli rauhoittunut lepäämään jalkoihini ja pian torkahdin itsekin.

Heräsin kahvin tuoksuun sohvalta. Nuoska lepäsi jalkojeni päällä eikä havahtunut, vaikka nousin istumaan ja hankasin silmistäni rähmää pois.
“Huomenta! Sie heräsikki jo. Mie otin vapauen keittää aamukahveet”, Severi huikkasi keittiön puolelta kurkaten. Hetken tuijotin miestä ja jouduin unenpöpperössä miettimään, mitä hän teki minun keittiössäni.
“Otetaanko aamupalaa? Miulla aenakin alkaa olla nälkä.”
Vedin jalkani varovasti Nuoskan alta pois, sipsuttelin keittiöön ja istuin pöydän ääreen selin keittiön kaappeihin. Severi kaiveli kaapeista ruokatarvikkeita kuin kotonaan ja minä pohdin rikosilmoituksen tekemistä.
“Ookko kunnossa? Sie oot vähä vaisun olone”, mies kysyi laskiessaan leipätarvikkeita pöytään eteeni.
“Mitä jos ne päästää Tuomon sieltä sellistä ja se tulee takas? Ens kerralla se tulee ikkunasta läpi tai jotain”, mutisin hiljaa tuijottaen juustopaketin hymyilevää Oltermanni-ukkoa.
“Siun pittää käyä tekemässä se rikosilimootus. Jos sie teet sen ni ehkä sie voit saaha lähestymiskiellon. Tuomo on kumminki siuu häirinny jo pidempää ja sitte oli se Seinäjoen episoodiki ni ois aika paljon näyttöä.”
“Mä en kertonu kellekää muulle ku sulle ja Eetulle siitä Seinäjoen jutusta…” kuiskasin hiljaa. Koitin pidätellä kyyneleitä, jotka kirvellen uhkasivat karata silmäkulmistani. Severi seisoi selkäni takana hiljaa hetken.
“Mikset?”
Oli minun vuoroni olla hiljaa. “Mä en tiedä.”
“Siun pittää kertoo.”
“Mä en uskalla.”
“Etkö sie halluu eroon Tuomosta? Kai sie tiiät ettei se jätä siuta rauhaan ennen ko sie teet jotai asialle.”
“Mua pelottaa. Ehkä ois vaa helpompaa muuttaa…”
Severi käveli luokseni ja käännyin vilkaisemaan häntä. Vakavan näköisenä mies katsoi minua silmiin ja sanoi “Mie en halluu et sie muutat.”
Hiljaa palasin juuston tuijottamisen pariin.
“Syö vähä aamupalaa kumminki, jooko?” Severi mutisi istuen vastapäiselle tuolille.

Hiljaisen aamun päätteeksi seisoin eteisessä Severin pukiessa takkia päälleen. Hyvästelin miehen ja olin melkein vetänyt oven kiinni, kun hetken mielijohteesta tuuppasin oven takaisin auki ja huusin Severin perään “Hei, Severi!”
Mies kääntyi katsomaan minua omituinen ilme kasvoillaan.
“Voitko sä tulla mun mukaan sinne poliisiasemalle?” vääntelin sormiani hermostuneena.
Severin kasvot kirkastuivat ja hän hymyili minulle. “Joo, tietenki! Laita miulle viestiä ko halluut lähtiä!” Sitten hän heilautti kättään hyvästiksi ja jatkoi kävelyään autolleen.

Stressaavan yön ja aamupäivän jälkeen oli ihanaa päästä hevosen selkään. Inka oli pirteällä tuulella, joten jouduin todella keskittymään hevoseen huolien ja murheiden sijaan. Outi ja Camilla kyselivät olostani, kun olin kuulemma epätavallisen hiljainen. Eetu ei ollut kyseenalaistanut toimintaani, mutta oli kuitenkin pyytänyt seurakseen pesemään suitsenpalasia satulahuoneeseen. Se oli ollut mukavaa, mutta parasta oli Inkan kanssa työskentely. Tamma vaikutti erityisen herkältä tänään. Huomasin sen kylkien pyöristyneen vähän, sillä se vaikutti istuntaani. Olin tottunut puoliverisen kapeaan selkään.

Iltapäiväkahvilla tuvassa istuessani oli mukavaa kuunnella Hellon ja Eiran kinastelua, johon yhtyivät Nelly ja Noa, kun Hello kehtasi kaiketi vitsillään kyseenalaistaa Nellyn miesasioita. Eetu oli lukevinaan jotain paikallislehteä, mutta hänen silmänsä eivät liikkuneet rivien mukaan.
“Pitäskö meidän pitää joku joulumaasto aattona?” pohdin puoliksi ääneen. Kaikki silmät kääntyivät katsomaan minua. “Mulla ei ainakaan oo mitään suunniteltua aattona, että jos haluutte ni voitas mennä joku lenkki yhdessä…”
“Joo! Laitetaan valoja Uunon harjaan ja mennään valokulkueena!” innostui Eira.
“Se, jolla on hienoimmat valot, voittaa Jillan tekemän kuivakakun! Sen, missä oli niitä kirsikoita”, Hello unelmoi sivupöydällä lepäävästä rapisevassa muovissa olevasta kakusta.
“Ei huano idea, mutta meän pittää kyllä kysyvä Jillalta ensin ettei mennä luvatta syämään”, Eetu tuumi.

Viettäisin jouluni joka tapauksessa tallilla, joten miksei sitten samantien ystävien seurassa. Yllätin itseni ajattelemasta näitä ihmisiä tosiaan ystävinä. Sellaisina, joihin kykenin luottamaan. Heitä haluaisin kiittää läsnäolosta ja siitä, että ovat hyväksyneet minut tällaisena kuin olen.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Tallipiha kuhisi elämää, kun koitin etsiä mitsun mentävää parkkipaikkaa. Kentällä joku väänsi ja käänsi mustan hevosen kanssa ja maneesiin oli menossa oikein jonon verran porukkaa. Nuoska seisoi etutassut hansikaslokeron kantta vasten katsomassa menoa, vaikka se ei oikeasti saisikaan niin tehdä. Kääntyessäni kuopan kautta harmaan pikkuauton viereen, koira horjahti pahannäköisesti, mutta piti tasapainonsa. Vaihdoin autossa talvisaappaista jodhpureihin ennen kuin päästin Nuoskan autosta. Sanoi Eetu mitä tahansa, olivat myyrät, hiiret ja rotat hygieniariski, joten annoin Nuoskan juosta ojissa vapaasti. Kunhan pitäisin silmällä ettei koira veisi saaliitaan Eetulle enää. Ties kuinka monetta kertaa kyseenalaistin tallikissan puutetta, ja sain jälleen muistuttaa itseäni että Eetu on allerginen. Miksei hänellä ole terrieriä? Sehän ne tuholaiset ainakin pitäisi kurissa.

Nuoska kävi merkkaamassa läheisen pusikon ja käveli sitten vierelläni vaalea häntäpuuhka rennosti heiluen talliin. Tervehdin käytävällä vaaleaa poniaan hoitavaa poikaa, joka näytti melkein säikähtävän, ennen kuin tervehti ujosti takaisin.
”Hei Heli! Haluutko lähteä meiän kanssa mettään lenkille? Eetu keksi jostai että meillä pitäs olla aikunen mukana vaikka aina myö ollaan menty itteksee”, helähti Eiran ääni vaalean ponin ja ujon pojan takaa. ”Me aiottiin mennä joka tapauksessa vaikka Eetu sanos mitä, mutta sä voit kyllä tulla mukaan jos haluat!”
“No mikä ettei, kyllähän mä voin tulla teitä vahtimaan”, virnistin tytölle. “Oottakaa vaan sen verran et haen Inkan pihalta.”

Metsä oli hukkunut paksuun lumipeitteeseen ja lintujen äänet olivat vaimenneet. Nuoska juoksi hevosten edellä innoissaan jäniksen papanoista, joita oli pitkin piennarta. Uunon kaviot tömisivät lumista metsätietä vasten. Fifi (mielessäni hihittelin hevosen nimelle joka kerta, kun joku sen sanoi) käveli rauhallisesti kahden punaisen hevosen välissä. Eetu sanoisi tässä vaiheessa takuuvarmasti että nyt pitäisi olla jonossa, mutta kieltämättä keskustelu kävi näin helpommin. Fifistä en tiennyt mitään, mutta Uuno oli kyllä sellainen tankki, ettei se lähtisi pakoon vaikka hirvi juoksisi tien yli sen turvan edestä. Inka oli oppinut luottamaan isoon punaiseen oriin, joten tamma tuskin häipyisi kun sen lauma oli täällä vaikka se jotain säikähtäisikin.

Lenkin jälkeen kiinnitin Inkan käytävälle. Sain yllättyneitä katseita osakseni, sillä yleensä en pitänyt hevostani käytävällä kiinni. Mieluummin irti suulissa tai karsinassa, mutta tänään oli erityinen päivä, sillä olin varannut kunnaneläinlääkärin ultraamaan Inkan ja rokottamaan sen herpesvirusta vastaan. Olin pitänyt Inkan tiineyden niin salassa kuin vain suinkin olin voinut. Eetu toki tiesi, kun olin kysellyt mahdollisuutta pitää varsaa Hopiavuoressa. Nyt talli oli täynnä hevosten omistajia ja hoitajia, joten joku tulisi takuuvarmasti näkemään eläinlääkärin Inkan kimpussa.

Kuten epäilin, eläinlääkäri käytyä ultraamassa Inkan, oli tiineyttä turha enää edes yrittää pitää salassa. Uutiset Inkan tulevasta varsasta levisivät kulovalkean tavoin ja pian sain onnitteluja, valtavan määrän kysymyksiä ja vaatimuksia näyttää isäorista kuva. Moni tunnisti Siriuksen hyppykuvista, sillä ori oli ollut vuoden 2016 Power Jump -voittaja. Alunperin ideanani oli etsiä koulupainotteinen ori Inkalle, mutta Sirius oli vienyt sydämeni ja sen edelliset varsat näyttivät upeilta. Kristiinan kautta pääsin juttelemaan orin omistajalle, joka oli suostunut astutukseen kohtuuhintaan. Kukaan ei oikeastaan ollut kyseenalaistanut Latvian matkaa, sillä reissasin Inkan kanssa muutenkin niin paljon. Päivän päätteeksi olin pakotettuna kirjoittanut Camillalle gramman tarkat ruokintaohjeet, vaikka ne oli jo päivitetty sekä Inkan kaapin oveen että ruokakuppiin. Inka ei ollut vielä paisunut ihan virtahevoksi, joten se näytti lähinnä lihavalta. Aika kamala ajatus.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Näyttelyt?? Heli on niiiiiin mukana!

Luokka 3
Heli Lindqvist – Blågård Indisk Lotus http://pihlajaponi.suntuubi.com/

[Heli LindqvistOsallistuja]

Flida on kyllä ihan överisöpö tammamamma <3 Se on niin herttainen että en kestä! Tykkään kuvassa erityisesti taustan metsästä ja Flidan ilmeestä

[Heli LindqvistOsallistuja]

Oh noes :’D Hopiavuoressa on niin monta oria että Salieri meni ihan siihen porukkaan mun mielessä. Korjaan ja muistan jatkossa

[Heli LindqvistOsallistuja]

Kato, ehdit ensin 😀 Mulla oli tuolla teksti tulossa täsmälleen samasta aiheesta mutta no, sitä voi aina muokata jonkinlaiseksi muuksi. Kuulostaa kyllä niin Heliltä että joka ainut asia käydään läpi, hyvä ettei mokoma kirjaa oikein ylös. Sonja tulee takuuvarmasti saamaan tekstiviestejä tarkennuksista tulevaisuudessa. Nyt onkin mukava kun Heli saa ratsastaa välillä jollain muulla kuin räjähdysvaarassa olevalla dynamiittipötköllä. Toisaalta sitten kun on tottunut vähän kevyempään ja vähemmän vaativaan hevoseen, on tosi kiva syksyllä taas nousta oman elikon selkään :’D Sitä mun piti kysyä, kun en tuolta sivuilta huomannut, että mikä Salierin koulutustaso on?

Ihan supermukavaa kirjottaa näinkin tiiviisti toisen kanssa! Helikin pääsee ja joutuu juttelemaan oikeesti jonkun kanssa enemmänkin kuin säästä ja muista yhtä tyhjänpäiväisistä. Mutta niinhän se väkisin on jos jakaa hevosen toisen kanssa.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Vaikka joulukuusi oli kovin kirjava ja sievä ja led-kynttilät loivat sievää tunnelmavaloa, oli kuusi vielä vähän tyhjän näköinen, tuumasi Heli päiväkahvia tuvassa juodessaan. Kuusesta puuttui koristenauha aivan kokonaan! Niinpä hän päätti tuoda kotoaan punaista nauhaa kuusen ympärille. Hieman se asettui kynttilöiden päälle, mutta ei se haittaa, kun palovaaraa ei ole.

(Anteeksi hirveän ruma nauha, kun oon poissa kotoa ja tein tämän läppärin toucpadilla :’D)

[Heli LindqvistOsallistuja]

Vihdoin Marshallkin pääsee tupaan kahville! Musta tuntuu että Hopiavuoren asukkaat ovat joutuneet opettelemaan tähän tuputtamisen jaloon taitoon, kun kovin moni vierailija kursailee kahvikutsujen suhteen, Heli mukaan lukien. Sitten kun sinne tupaan pari kertaa uskaltaa, sinne käytännössä muuttaa asumaan ja siellä keittelee kahvia ja tekee välipalaleipiä varsin estotta 😀 Ehkä sinne jonnekin leipäkaappiin pitäisi laittaa leipä- ja kahvikolehti…

Tykkään sun kirjotustyylistä! Helppolukuista ja selkeää tekstiä ja mä ainakin jään aina vaan kaipailemaan lisää. Marshall vaikuttaa tosi mukavalta, vaikkakin hiljaiselta tyypiltä. Huomaan samankaltaisuuksia hänen ja Helin välillä, nämä saattaisivat jopa tulla juttuun, jos vaan jompikumpi uskaltaisi tehdä aloitteen.

Ja lopuksi lisään että Arlekin on ihan överisöpö pitsiponi <3

[Heli LindqvistOsallistuja]

Inka
Hikisenä tai märkänä kuivatellaan tallissa fleece- tai englantilaisloimen alla, loimi vaihdetaan tarvittaessa.
Ei loimiteta tallissa turhanpäiten!

Vesi- ja räntäsateella kaulapalallinen sadeloimi, myrskyisällä ilmalla ei lainkaan ulos.

Pikkupakkasilla vihreä toppaloimi ja jos tuntuu palelevan, fleecekaulakappale.
Yli -15 pakkasilla musta toppaloimi ja fleecekaulakappale.

Inkalla ei ole tarkkoja lämpötilarajoja loimilla. Jos Inka vaikuttaa palelevan, pue englantilaisraidallinen loimi toppaloimen alle tai vaihda paksumpaan toppaloimeen.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Inkan ja Surren ruokintaohjeet löytyvät täältä. Tarkasta ennen mittaamista.

Heinä vapaalla tarjonnalla heinäverkosta ja suolakivet koko ajan tarjolla.

[Heli LindqvistOsallistuja]

6.12.2019
Ei perhana, miten päätä särki. Yritin raottaa silmiäni vähän, mutta valo sai säryn kolminkertaistumaan, joten päädyin hieromaan silmiäni. Viime yö taisi mennä vähän pitkäksi. Mutta ainakin olin näköjään päässyt kotiin ja sänkyyn asti.

Tai ainakin sänkyyn. Ja vieressäni oli joku. Vai jotakin? Varjostin silmiäni sormillani ja katsoin vasemmalle. Pienet pitsiverhojen varjostamat ikkunat päästivät kelmeää valoa sisään. Erikoista, mutta kovin miellyttävää. Ikkunan sisäpuolella tyynyn tukemana makasi harmaa imuri. Imuri. Iso letkuimuri, jonka suulake oli kadonnut jonnekin. Hetken vain tuijotin imuria ja mietin mitä yöllä oli tapahtunut.

Hitaasti, mutta varmasti edellisen illan tapahtumat palasivat mieleeni. Ja erityisesti munatoti, viski, saunaolut ja kahvi konjakin kera. Hämärän peitossa oli se, kenen imurin olin pihistänyt ja mistä. Pitsiverhot heilahtivat tuulahduksessa kun joku avasi oven. En ole varma, heilahtiko kaikki minun huonon oloni takia vai jostain muusta syystä.
”Huomenta Heli! Joko saan mun kämpän takasin?” kysyi pelottavan tuttu ääni ja vääntäydyin hitaasti istualleni. Nelly nojaili asuntoauton sängyn reunaan virnuillen.
”Siulla oli aika kova meno eilen illalla. Ei sillä ettei muutki ois hölmöilly.”
Kirosin hiljaa mutisten. ”Anteeks Nelly, ei ollu ihan suunnitelmissa kännätä pikkujouluissa tällee. Eikä ainakaa nukkuu sun sängyssä.”
Nelly nauroi. Ääni kuulosti samaan aikaan mukavan pehmoiselta ja siltä, kuin joku olisi tunkenut sukkapuikkoa korvasta sisään. Jälkimmäisestä syytän krapulaa. ”Hei sä oot ihan hyvää uniseuraa. En kyl voi sanoo samaa tosta Eetun imurista.”
Suljin silmäni hetkeksi. Nelly ei ainakaan vaikuttanut siltä, että hän tuomitsisi minua hölmöilyn vuoksi. Ehkä kestäisin heti sen jälkeen kun pääsisin krapulasta eroon. Kun en vastannut mitään, Nelly täytti hiljaisuuden.
”Kuule, mä voin viedä sen imurin tupaan. Jos oot ajokuntonen ni sun auto on tossa ihan vieressä. Pääsisit kotiin vähä siistiytymään. Nuoska tais jo syödä jotain tuvassa, ni mä voin kattoo sen perään sillä välin.”
Kiitin naista ja hitaasti liikkuen ryömin asuntoauton pedistä imurin kanssa kapealle käytävälle. Nelly nappasi imurin ja vinkkasi minulle silmää ennen kuin katosi tuvallepäin. Toivottavasti kukaan ei näkisi, kun pakenisin rikospaikalta…

[Heli LindqvistOsallistuja]

Tarkoitus oli vain nopeasti maalata vaikka tähtiä tai jotain pientä palloon, jotka kutsuvasti lepäsivät keittiön pöydälle levitettyjen vanhojen sanomalehtien päällä. Maalaaminen kuitenkin vei mukanaan ja siitä tuli kouluratsu. Jälkeenpäin harmittaa etten tajunnut tehdä Inkasta joulupalloa. Ehkä teen sen myöhemmin.

[Heli LindqvistOsallistuja]

1. Miltä maailma näyttää juuri herättyäsi?
Yleensä näen valkoista, koska Nuoska tykkää nukkua vieressäni tai päälläni ja sen häntä päätyy lähes joka kerta naamalleni. Kyllä sen läpi nukkuu, mutta herätessä saa nyhtää koirankarvoja suustaan. Ja ei, Nuoska ei alunperin saanut nukkua sängyssä.

2. Oletko enemmän aamu- vai yöihminen?
Olen enemmän aamuihminen. Viikonloppuisinkin saatan olla tallilla tai treenihallissa jo viiden, kuuden aikaan. Työkaverit koululla sanovat hulluksi, mutta kyllä sitä täytyy rutiineista kiinni pitää.

3. Mikä on suosikkivuodenaikasi?
Syksy taitaa olla suosikkini. Tykkään keräillä sieniä ja marjastaa eikä vesisade haittaa minua. Ainoa inhottava asia syksyssä on hirvikärpäset.

4. Millainen rooli musiikilla on elämässäsi?
Äiti yritti minut aikanaan kasvattaa klassiseen musiikkiin, mutta oma suosikkini on hevimetalli. Pidemmät automatkat menevät mukavasti esimerkiksi Nightwishin, Teräsbetonin tai vaikka Battle Beastin kappaleita kuunnellen. Jos loisin kouluratsastuksen vapaaohjelman Inkalle, käyttäisin Nightwishin musiikkia.

5. Kuinka monta tuntia päivästä vietät sosiaalisen median parissa?
Pyöreät nolla. Minulla on Facebook-tili, koska siskontyttö halusi minut kaveriksi ja WhatsApp ylipäätään viestittelyn helpottamiseksi. Olen täysin ulkona jos oppilaat vitsailevat ”meemeillään”, mutta se ei minua haittaa.

6. Mikä saa sinut rentoutumaan?
Inkan ja Nuoskan kanssa puuhailu. Eläinten kanssa kaikki tekeminen on rauhoittavaa ja saan omat ajatukseni järjestykseen. Älkää kertoko kellekään, mutta tiskaaminen on myös rentouttavaa. Minulla on tiskikone, mutta usein päädyn tiskaamaan käsin.

7. Kerro yksi asia, jota et voi sietää.
Näitä olisi ties kuinka paljon, mutta sanotaan nyt vaikka hernekeitto. Ei mene jakeluun että miten joku voi tykätä mokomasta sotkusta.

8. Mitä pelkäät: hämähäkkejä, pimeää, neuloja vai korkeita paikkoja?
Näistä neljästä pelkään ehkä eniten korkeita paikkoja. Se tosin johtunee siitä ettei minulla ole ollut tarvetta käydä missään korkeissa paikoissa.

9. Mikä on suosikkijouluruokasi?
Rosollia voisin syödä vaikka vuoden ympäri! Yleensä saankin syödä kaiken rosollin itse, kun muut nyrpistelevät nenäänsä sille.

10. Osaatko luetella aakkoset oikein ulkomuistista?
Kai sitä nyt kääntäjän ja opettajan pitää aakkoset osata! Ongelmaa ehkä tulee siinä vaiheessa jos pitäisi W lisätä sinne luetteloon. Menee rytmi sekaisin.

11. Pidätkö saunomisesta?
Minusta tuntuu että Nuoska tykkää saunomisesta minua enemmän. Avantouinnin tai pitkän talvisen metsälenkin jälkeen on mukavaa käydä lämmittelemässä saunassa, mutta muuten en niin hirveästi välitä.

12. Pidätkö enemmän lahjojen antamisesta vai saamisesta?
Antaminen on mukavampaa, sillä yleensä saan krääsälahjoja. En tarvitse tai edes halua mitään ylimääräistä, koska sellaiset sälätavarat kertyvät kotona tasoille ja siivoaminen on vaikeampaa.

13. Aiotko tehdä uudenvuodenlupauksia?
Tapana on ollut luvata, että vien siskontytöt ratsastamaan muutamaan kertaan. Nyt ajattelin viedä heidät katsomaan Apassionataa.

14. Kuuluuko ananas pitsaan?
En itse pidä ananaksesta missään muodossa, mutta jos joku muu siitä tykkää niin antaa mennä. En tuomitse.

15. Miten vietät joulusi?
Todennäköisesti olen aamupäivästä tallilla treenaamassa Inkan kanssa ja vietän Nuoskan seurassa kotona loppuillan. En yleensä ole saanut kutsuja minnekään jouluksi enkä halua tunkea kenenkään seuraan väkisin.

[Julkaisija]

Viestit