Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Salaisuus
Minulla on salaisuus. Hinkkasin Typystä Jerusalemin Furminaattorilla karvaa suulissa ja hymyilin Jillalle, kun hän meni ohitsemme talliin. Kun katsoin taas Eiraa, joka raaputti tammani toista kylkeä kumisualla, hän kurtisti kulmiaan, mutta jatkoi juttuaan. Yritin keskittyä taas kuuntelemaan, miten Eira oli eilen halunnut taluttaa Katyan varsan talliin, mutta Eetu oli ehdottomasti kieltänyt. Nyt Eetu oli Eiran mielestä pahis, varsa ihan hanurista, ja varmaan Katyan syytä kaikki kun hän se varmasti oli vain niin supermustasukkainen hevosestaan, ettei siihen saanut edes koskea. Eira oli kokenut mielestään suuren vääryyden, vaikka itse olin kyllä ihan samaa mieltä Eetun kanssa. Ei Eiralla ollut mitään asiaa keskenkasvuisia hevosia käsittelemään.
Eiran jatkaessa lähinnä Eetusta valittamistaan, Jilla talutti Ketkun ulos tallista. Katsoin häntä silmiin ja hymyilin taas hänelle pitkään. Hän vastasi hymyyni, ja lopulta minun oli käännyttävä muina miehinä Typyn puoleen. Hinkkasin sen kylkeä ja nautin karvanlähdöstä enemmän kuin se. Vitsit mitä kasoja maahan putoili. Sen pohjavilla oli melkein valkoista! Oli tosi tyydyttävää, kun se oikein mätkähteli maahan laattoina Furminaattorin terästä!
Eira oli hetken hiljaa, mutta siirtyessään rapsuttelemaan karvaa irti Typyn takapuolesta, hän alkoi taas puhua. Tällä kertaa Katyasta. Katya on ilkeä, Katya on kateellinen, Katya on sitä ja tätä.
”Kuule Eira”, minun oli lopulta sanottava hyvin vakavasti. ”Jos sulla olis varsa, antaisiksä oikeasti kaikkien vaan talutella sitä? Mitä jos sille kävis jotain? Tai sulle?”
”Jillaki antaa!” Eira rääkäisi ja osoitti kumisuallaan Jillaa. Minä lähetin hänelle taas yhden pitkän katseen.
”Onni on noin neljäsataa vuotta vanhempi ku Hera!” huomautin sitten Eiralle.
”Silti!”
”Ja ethän sä sitäkään oo yksin vieny! Ethän — Eira? Ethän sä sitäkään oo..? Eira! Kato mua kun mä puhun sulle!”Siitä katseen välttelemisestä saattoi heti sanoa, että kyllä vain oli viety yksin Onnia, tai ainakin oli salaa menty hakaan taputtelemaan. Pyöräytin silmiäni ja huokaisin. Teki mieli saarnata, mutta en millään viitsinyt. Oli kiva, ettei minulla ollut omaa tallia: voisin kannella Eetulle ja jättää saarnaamisen hänelle. Eirakin taisi tietää saavansa hyvin tiukan puhuttelun. Hän ei yrittänyt edes suostutella minua olemaan kertomatta, niin kuin hän välillä yritti soittotunneilta lintsatessaan, etten kertoisi hänen isälleen.
Jatkoimme harjaamista hyvän aikaa hiljaisuudessa. Eira ei näyttänyt varsinaisesti murjottavan, eikä hän ollut kauhean vihainenkaan, kun ei ollut vielä lähtenyt ovet paukkuen tallin vintille. Ja Typystä lähti niin ihania karvatolloja, että pian unohdin koko Eiran ja luvattoman varsojen taluttelun. Kiersin oikein toisellekin puolelle harjaamaan, ja sieltäkin lähti vaikka kuinka paljon karvaa kumisualla hieromisesta huolimatta… Ja Typyn pienen turvan asennosta näki, että sitä kutitti, ja että se tykkäsi furminoinnista. Se vuoroin pyöritteli ylähuultaan ja vuoroin antoi alahuulensa lerppua.
Jilla sai hevosensa harjattua lipan toisessa päässä.
”Mä voin tulla sun kans, eiku sen kans”, ilmoittauduin huultani purren ja Onnia kohti nyökäten.
”En mä mee nyt kentälle — ihan vien karsinaan”, Jilla vastasi.
”Mä tuun silti auttaan.”
Huomasin jääneeni haaveilemaan ja hymyilemään vasta kun Eira tarjoutui sitten viemään Typyn puolestani hakaan.
”Et tasan vie”, sanoin heti, ”äläkä oikeasti omin lupines mee niiden muidenkaa varsojen luo.”
”No ei teidän kyllä tartte mennä mihkää karsinaan piiloon pussailemaankaan kun kaikki jo tietää kuitenkin teistä!” Eira vinkui dramaattisen loukkaantuneella äänellä ja nakkasi kumisuan Typyn muiden harjojen joukkoon. ”Sä lupasit tulla siivoon hakoja heti ku tää on hoidettu!”
”No niinhän mä tuunki!”
”Nii varmaan joo!” Eira huusi loitotessaan jo, ja minä toivoin, ettei hän menisi taas varsojen luo.
”Hae kottikärryt!” huusin hänen peräänsä, ja kun hän oli varmasti näkymättömissä, jätin Typyn selkäni taakse puristaakseni hetken Jillaa vyötäröltä lähelleni. On suloista, kun on salaisuus. -
Taukotupa
Hopiavuoren hevostallin vintille on rempattu yllättävän hulppea taukotupa. Siellä on U:n muotoinen suuri, käytettynä ostettu, mutta siisti sohva, sekä eripariset, mutta kuitenkin sävyltään melko samanlaisen vihreät nojatuolit. Ikean mustassa kirjahyllyssä ovat Eetun suurimmat aarteet hevosten jälkeen: melkein kymmenen paksua valokuva-albumia täynnä hevoskuvia. Ne alkavat aivan siltä ajalta, kun Eetu oli vielä pieni. Ensimmäisen nahkakantisen albumin ensimmäisessä kuvassa alle kouluikäinen pikku-Eetu piteleekin kulmat kurtussa ja melkein valkoinen tukka pystyssä äitinsä Arttu-suomenhevosen riimunarua molemmilla käsillään. Lisäksi kirjahyllyssä on laatikko täynnä sekalaista romua, kuten pelikortteja, hevosaiheinen Musta Pekka -peli, Eiran muutama Sleich-hevonen Arielia ja muita lapsia varten, kyniä ja muuta pikkusälää, mitä kuvitella saattaa. Ja pussillinen marmorikuulia. En tiedä miksi. Laatikon ja valokuvien lisäksi hyllyillä on lähinnä pölyä, sillä eihän täällä kukaan käy.
Mahdollisimman kauas ikkunasta Eetu on remontoinut keittiönurkan. Tasoista näkee, että ne on myös ostettu käytettynä. Niissä on jonkin verran kulumia, vaikka kukaan ei ole tehnyt ruokaa täällä varmaan ikinä. Jääkaapissa on vain mehua, koska maito menisi täällä huonoksi. Kahvia on kaappi täynnä, koska ilmeisesti Eetu ajatteli meidän viihtyvän täällä. No. Ehkä joskus.
Ikkunasta näkee tuvan pihan, maneesin, ja jos oikein venyttää silmiään ja painaa naamansa lasiin, osan tallin puolen parkkipaikasta. Ja Jillan astumassa ulos ovestaan, vilkuttamassa Nellylle, joka myös tulee ulos asuntoautostaan. Istun sohvan reunalle ikkunan ääreen ja katselen, kuinka he vaihtavat kuulumisiaan.
Aamuauringon valo on kalpea tuvan punaista seinää vasten, sillä vielä ei ole kesän kultaisenvihreitä aamuja, ja täällä minä olen kirjahyllyn vihreän laatikon kanssa ilman maitoa aamukahviini, koska en kehtaa mennä tupaan. Mitähän se kaikki eilinen oli? Mitä jos Nellyllä ja Jillalla on jokin veto meneillään keskenään? Ei olisi ensimmäinen kerta sellaista. Onneksi en nolannut itseäni enempää. Minun pitäisi keksiä joku tapa asennoitua siihen kaikkeen uudestaan: ihan niin kuin sellainen veto olisi minustakin ihan hauskaa.
Ketään ei enää näy pihassa, joten avaan valokuva-albumin rivin keskivaiheilta. Se alkaa kuvasta, jossa teini-ikäinen Eetu taluttaa tosi kovasti vanhentunutta Arttu-suomenhevosta pellonreunassa. Minä olen suunnilleen viiden vanha siinä ja istun hevosen selässä ahdistuneena kuin liian korkealle kiivennyt kissa. Muistan miten inhosin olla Hopiavuoren emännän luona hoidossa hevosten takia. Aamulla olin kuitenkin innoissani lähdössä Hopiavuoreen, sillä emännän olohuoneessa oli flyygeli, shamisen, viulu ja banjo.
-
Leffailta
Jotain leffaa, tai ainakin jotain kuvaa tuli telkkarista, ja jonkin värisessä kulhossa oli jotain karkkia, tai ehkä sipsiä. Lasi minulla oli kädessäni ja siitä hörpin, ja se saattoi olla ehkä kokista, mutta ainakin jotain nestettä. Maha oli täynnä ruokaa, sitä haluamaani kanaa, mutta jota en ollut tainnut maistaa ollenkaan. Istuin kulmasohvan ikkunanpuolimmaisessa nurkassa, ja se oli huonoin paikka monestakin syystä. Vähiten siitä, että sieltä näki television surkeiten.
En minä olisi niin siitä Noan keittiöön rämähtämisestä välittänyt. Kuulinhan minä jo oven käyvän, ja ensimmäisenähän kaikki keittiöön aina pelmahtavat, kun siellä oli useammin seuraa kuin olkkarissa. Tiesin odottaa, että joku sieltä tulee, eikä kauheasti kiinnostanut. Minulla oli muuta ajateltavaa.
Jillaa se kuitenkin häiritsi, kun yleisö ilmaantui. Niin minä jäin lieden eteen patsastelemaan ja niskaani hämmentyneenä vasemmalla kädelläni hinkkaamaan koko naama kihelmöiden. Olin niin pihalla, etten ymmärtänyt edes vastustella, kun Eira kävelytti minua kunniakierroksella ruokailuhuoneessa. Havahduin protestoimaan vasta, kun hän yritti istuttaa minua ison pöydän ääreen kuuntelemaan jotain juttua, johon liittyi Texas ja lehmät. Nälkähän minun oli.
Ja sitten oltiinkin jo pian tässä, sohvalla, ja jompikumpi, minä tai Jilla, oli väärällä reunalla sohvaa. Tai sitten minä ja Eira, joka istui Jillan vieressä, olimme väärillä paikoilla.
Sen kummemmin asiaa analysoimatta nousin ylös ja kävelin telkkarin edestä.
”Hei!” Eetu torui, ja pari muutakin murahti.
”Mee pois”, töksäytin Eiralle. Hän katsoi minua kaksi kokonaista sekuntia selkeästi kimpaantumaisillaan ennen kuin vastasi.
”Jaa nii joo, koska te ootte Jello”, hän sitten sanoikin iloisesti ja luiskahti sulavasti lattialle istumaan. Ei kai kukaan nyt halunnut surkealle nurkkapaikalle, josta ei edes nähnyt mitään.
”Hilla”, Inari kuiskasi kauempaa kuuluvasti.
”Menkää ny kotianne”, tuhahdin kakaroille, ja Eetulta pääsi merkitsevä pilkallinen ”hah!” joka oli kohdistettu minulle. Olisipa hän naurahtanut siksi, että minä olen niin hulvaton, mutta ei meidän Eetu nyt semmoisia. Mutta ihmeen vilkas mielikuvitus oli muksuilla! Minähän halusin vain nähdä elokuvan.Joku leffa, tai ainakin joku liikkuva kuva pyöri edelleen telkkarissa. Jotain syömäkelpoista oli jossain kulhossa ja jotain nestettä kupissani pöydän reunalla, ja minä laskin käsivarteni ihan muina miehinä Jillan hartioille. Ja vähän potkaisin virnistävää Eiraa olkapäähän. Sillä tavalla hellästi. Ihme kakara, kun ei osannut edes leffaan keskittyä.
-
Älä raaputa ihmisten jalkoja, Eira
Kyllä me Noan jalasta olimme puhuneet. Varsinkin aluksi. Kuinka olisimme voineet olla puhumattakaan? Juoruiluksikin sitä voisi sanoa. Kaikestahan me puhuimme. Ei Otsonmäellä juuri kenelläkään ollut niin kauhean kiinnostavaa elämää, että omista asioista olisi riittänyt keskusteltavaa päivästä toiseen. Olimme miettineet, pystyikö Noa ylipäätään ratsastamaan, ja että kuinka paljon sellainen jalka muutenkin vaikutti arjessa. Olimme odottaneet, ottaisiko hän koskaan juoksuaskelia, ja aprikoineet, kuinkahan paljon painoa sellainen kapistus kesti, jos hänen pitäisi vaikka kantaa jotain. Meneekö jalka rikki, jos sen kanssa menee suihkuun? Oliko omituista irrottaa se? Paljon siitä puhuttiin, mutta muutamassa päivässä menetimme mielenkiintomme, sillä emme koskaan keksineet vastauksia. Eikä kukaan tosiaankaan kehdannut olla niin epäkohtelias, että kysyisi.
Eira ei ikinä osallistunut niihin keskusteluihin, vaan syventyi aina kännykkäänsä tai poistui haukotellen huoneesta. En kiinnittänyt sellaiseen varsinaisesti huomiota, mutta sinä iltapäivänä Eiran väliinpitämättömyys palasi mieleeni. Tajusin, että häntä ei kiinnosta puhua sellaisista aiheista, joiden suhteen vastaus selviää, kun menee ja kysyy.
Eetun nelipaikkaisen keittiönpöydän ympärille mahtui vallan mainiosti koko sinä päivänä tallilla oleskeleva porukka juomaan kahvia. Olisin halunnut olla ikkunan vieressä, mutta koska Jilla oli ehtinyt siihen ensin, istuin hänen vieressään. Yritin olla aivan kauhean suloinen ja erityisen kiharahiuksinen, koska olisin halunnut kanaa ja riisiä, ja vieläpä ensin Jillan kanssa kauppaan ostamaan sitä kanaa. Noa, Eetu, Nika, Jake, Alva ja Nelly, sekä tekstailuun kännykällään keskittynyt Inari olivat siinä pöydän ääressä myös. Eira pyöri onnellisena lattialla, koska Mielikin lisäksi myös minun Jerusalemini ja hänen Ringonsa olivat paikalla, ja noh, Eira tuntuu tykkäävän vain koirista enemmän kuin hevosista. Kun painit oli painittu, puoliksi Ringon päällä makaava Eira kurottui kuin ajatuksissaan koputtamaan Noan proteesia samalla tavalla kuin jotakuta saatetaan koputtaa sormella olkapäälle.
Noa käännähti kulmat aavistuksen kohollaan katsomaan.
”Saatsä heilutettua varpaita?” Eira kysyi vakavana.
”Mitä?”
”Niin. Mä googlasin, että joskus kun joltain otetaan jäseniä pois niin niillä on haamukipuja ja muita tuntemuksia. Niin, saaksä heilutettua varpaita?”Vilkaisin Inaria, ja niin näytti vilkaisevan Eetukin. Inari ei kuitenkaan tainnut kuulla mitään, koska ei seurannut keskustelua, vaan kännykkäänsä.
”Osaatsä ajaa pyörällä?” Eira kysyi seuraavaksi.
”No osaan”, Noa vastasi, ja minä irvistin. Tuntui siltä, että se kyseleminen pitäisi keskeyttää, mutta kuinka?
”Entä luistella?”
”En oo kyl kokeillu.”
”Tunneksä jos mä kutitan sua?”
Silloin Inari havahtui. ”Eira!” hän torui niin kuin äiti kolmivuotiastaan, joka sanoi vahingossa ruman sanan.
”Mitä!” Eira ulvahti sen näköisenä, kuin ei olisi oikeasti tiennyt, että mitä.
”Älä raaputa ihmisten jalkoja!”
”Mä kutitan!”Hörppäsin viimeiset kahvit kupistani ja lähdin olohuoneeseen alkavan väittelyn alta. Näin sivusilmällä Eetun katsovan, kun otin vielä jääkaapista kokispullon mukaani. Toivoin hänen katsovan siksi, että jäseneni ovat pitkät ja ohuet, mutta eihän meidän Eetu sellaisia. Ajattelin katsoa vaikka vähän aikaa telkkaria, koska Jillalla on Netflix.
Sarjavaihtoehtoja selatessani mietin, minkähän takia Nelly asuu autossa. Millaistahan on asua autossa? Onkohan siellä telkkaria? Onkohan siellä kylmä yöllä ja kuuma kesällä? Onkohan hänellä sellaista lippaa, joka markkeeraa kesäisin karavaanialueella terassin kattoa? Lähtisiköhän hän kuskiksi Tuurin kyläkauppaan? Kahdeksi päiväksi ja yhdeksi yöksi? Pitäisi ruveta kyselemään multa, mitä he oikein tiesivät asuntoautoista.
-
Kun tämä Nika tyrskähti, niin sitten tyrskähdin minäkin sen takia. Sellainen minä olen. Teki mieli sanoa, että minullapa on myös varsa, mutta jätin kuitenkin avautumatta ja totesin vain jotain lyhyttä. Taisin sanoa ”noni, jes!” tai muuta sellaista, mutta siirryin sitten takaisin jääkaapille muiden kiivaita bisnesneuvotteluja häiritsemättä.
”Mä otan ehkä pari näitä lihapullia”, mumisin itsekseni ja otin kaapista lautasen niitä varten. Yhden lihapullan nostin heti sormilla suuhuni. Nika tuli siihen häiritsemään ihmisen lihapullanasettelua, joten kaadoinkin kaikki poimimani lihapullat takaisin alkuperäiselle lautaselle ja laitoin sen nopeasti mikroon. Ihan ajan säästämiseksi tietenkin! Sairaan hyvää ruokaa…
Koska mikro hurisi loputtoman pitkän ajan, kävin ravistelemassa kahvipannua jotta näkisin, vieläkö siellä oli jotain juotavaa. Oli. En joutunut keittämään lisää. Otin ruuan mikrosta ja istuin pöydän ääreen mahdollisimman lähelle ikkunaa. Olin jo keihästänyt ensimmäisen lihapullan haarukkaan, kun käsitin olla ainakin omalla mittapuullani kohtelias.
”Onks sulla nälkä?” kysyin siltä Nikalta varmasti keskustelun keskeyttäen. ”Jilla tekee hyvää ruokaa”, vakuutin ja osoitin Jillaa lihapullalla sanojeni vakuudeksi. ”Eetun ruokaa kantsii välillä kyllä varoa mut…” -
On se ulkoilma niin sellaista. Kun vähän Skotin kanssa käy Mäensisuksessapäin kääntymässä, niin heti kauhea nälkä. Olin todella tyytyväinen, että se Jilla oli muuttanut Eetun kanssa yhteen. Eetu laittaa aina samoja kolmea ruokalajia, jotka hän osaa. Ostaa pullat kaupasta. Ja pahat keksit. Aina samoja pahoja keksejä.
Suunnistin kotiin heti kun päästin Skotista irti. Ei kun — tarkoitan siis Jillan kotiin. Eetun ja Noan ja — aivan sama, pitäisi keksiä tuollekin tuvalle uusi nimi, jolla siihen viittaisi. Rymistelin rappuset ylös ja avasin oven. Meinasin kompastua liian moniin kenkiin liian pienessä eteisessä. Potkin siis omanikin samaan kasaan jaloistani samalla kun huusin ”heeei!” yleisesti kaikille, sillä joitakuitahan siellä aina oli paikalla.
Keittiössä olivat. Hyvä. Sanoin uudestaan hei.
”Kauhee nälkä”, kommentoin Jillalle samalla kun kurotin kohti jääkaapin ovea. Silloin vasta tajusin, että tätä toista tyyppiä en ollutkaan ennen tavannut.
”Ai! Sori! Hello”, sanoin sille uudelle tyypille. Vilkaisin käteeni, ettei siihen ollut tarttunut mitään epämiellyttävää tallilta ja ojensin sen sitten tätä kahvitteluaan lopettelevaa naista kohti. -
Uskollinen kuin hyvin ruokittu koira
Jilla on keittänyt minulle kahvia ja tehnyt aamupalaa tässä taannoin. Tai siis oikeastaan hän on tehnyt aamupalaa lähinnä Eetulle ja Noalle, mutta ei se ole niin justiinsa. Kun nyt kuitenkin satuin ohitse kulkemaan, niin söinpähän kuitenkin, kun kerran valmiina oli vaikka mitä. Eetu on vähän koettanut sanoa, että en minä voi enää vain kävellä ovesta sisään, kun tuvassa asuu nyt muutakin porukkaa, mutta ei se nyt ihan sillä tavalla mene. Aluksi kyllä ajattelin itsekin, että pitääkö nyt alata koputtamaan ovella ja lähteä aina viimeistään kahdeksalta kotiin, mutta tulin nopeasti järkiini. Onhan se hyvä Helsingin-pojankin heti alusta asti oppia tavan-suomalaisten tavoille. Sitä paitsi Jillaa ei kyllä haittaa kun minä käyn. Ja Mielikille syötin salaa lihapullia, noin niin kuin lahjuksena, niin sekin taitaa vain tykätä.
Eetu aina sanoo, että minäkin olen niin kuin koira. Jos joku minua ruokkii, olen heti tosi uskollinen lemmikki. Vaikka nälvin aina takaisin, että Eetu on sitten niin kuin nupo hieho, niin onhan siinä vähän totuuttakin. Ruoka on hyvää ja ruuanlaitto on kamalaa. Tämän takia minä nykyään menenkin järjestelmällisesti ensi Eetun tupaan, ja sitten vasta talliin.
Olin käsiä pesemässä tuvassa, koska tallin karmaisevaan vessaan minä en suurin surminkaan mene, ja silloin kuulin liikettä olohuoneesta. Ajattelin, että siellä on Eetu, ja päätin hiipiä ovelle tullakseni sitten muka koputtamalla sisään. Tulin kuitenkin kurkistaneeksi ja varmistaneeksi, ja Jillahan siellä tuleen tuijotteli. Eikä kukaan normaali ihminen sillä tavalla kyyki takan ääressä tavallisessa mielentilassaan, paitsi tietenkin Eetu.
”Onksun joku?” minä siis kysyin ja tassuttelin huoneen poikki kuin hyvin ruokittu koira.
Jilla pyöritti päätään, mutta tottahan hänen jokin oli. Ajattelin laskea käteni hänen selälleen, sillä tavalla lohduttavasti, tiedättehän. Kun hän sitten nousikin jaloilleen ja oli itkettynyt, puristin hänet halaukseen ja painoin hänen päänsä olkapäälleni. Välittämättä siitä, kuinka miljoonat punaiset hiuskarvat tunkeutuivat heti väkisin suuhuni, istutin hänet sohvalle ja suostuttelin kertomaan murheensa. Niin minä kuulin, kuka on Roope, ja kuka on Jonna.Sopivasti kun Jilla halusi mennä olemaan yksin, Eira ilmaantui ovensuuhun. Eira on jo kaksi päivää kinunut, että minun pitäisi ratsastaa hänen kanssaan Könniin ja takaisin, koska se on vähän turhan pitkä matka yksin tehtäväksi. Jostain syystä nyt ei kuitenkaan seura millään kelvannut. En kuitenkaan viitsinyt ottaa siitä itseeni. Eira on aina välillä vihainen jostain, mutta varmasti hän leppyisi taas soittotuntiinsa mennessä.
Sen kummempia kyselemättä ja tuumailematta lähdin siis talliin. Siellä voisi olla vaikka joku sellainen, joka oikeasti viitsisi lähteä sinne Könniin minun ja Skotin kanssa. Tai edes Kyrönjoelle katsomaan miten jäät lohkeilivat.
-
Heh heh, Hello
”Voi paska.”
”Hello!”Nousin salamana Hopiavuoren Eetun rusehtavalta kulmasohvalta, kun ovi kävi. Olin jo unohtanut, että hänellä oli nyt niitä kämppiksiä. Ja ilmeisesti Eetun kämppisten aikana ei saanut sanoa paska. Eetukin pinkaisi ylös sen näköisenä kuin ei osaisi itsekään suhtautua näihin uusiin heppuihin.
Se oli se poika sen chihuahuanomaisen koiransa kanssa. Eetu kyykistyi välittömästi houkuttelemaan koiraa luokseen: oli kaivannut sisälemmikeitä. Minäkin olisin halunnut silittää sitä, mutta en kehdannut. Tapasin sen kollin kuitenkin vasta ensikerran, ja vieläpä olemalla hänen kotonaan hänen tullessaan. Olin nähnyt hänen hevosensa. Se oli kuin taideteos. Tajusin piteleväni vieläkin kahvikuppia, joten laskin sen nopeasti olohuoneen pöydälle, jotta voisin kävellä käsi ojossa häntä kohti.
”Hello”, sanoin ja puristin hänen kättään.
”No hello hello”, hän vastasi, niin kuin varmaan joka ainoa ihminen, jolle olin ikinä esittäytynyt.
”Mun pitäis vaihtaa esittelytyyliä, kun mulle käy aina näin. Mun nimi on Hello, älä vain nolostu.”
”Ai — jaa! Mä oon Noa.”
”Hauska tavata, Noa. Eetu, mä lähden nyt. Musta on epänormaalia olla täällä kun mä vahingossa hiippailin tänne ennen kuin isäntäväki oli edes paikalla!”
”Ei sun mun takia tarvi–”
”Kyllä mä tiiän. Se oli huono vitsi. Eetu! Saata mut ovelle!”Eetu seurasi minua käytävämäiseen, ärsyttävän hämärään eteiseen nöyrästi. Hän yritti mumista jotain siitä, että oli pahoillaan, vaikka ei varmasti ollut. Hänhän oli inhonnut asua yksin! Kunhan hän tottuisi tilanteeseensa, hän rakastaisi sitä, että oli vihdoin saanut taloon joitakuita muitakin itsensä lisäksi. Eetu piti ihmisistä. Ja ihmiset Eetusta. Kunhan hän ensin lämpeni ja rentoutui. Komensin häntä lopettamaan muminansa saman tien, ettei se Noa vain missään tapauksessa kuulisi ja kuvittelisi Eetun olevan tosissaan. Koska hän ei ollut, yritti vain olla kohtelias minulle. Näin peilin kautta miten Eetu seurasi katseellaan, kun vedin pipon päähäni. Varmaan kymmenettä vuotta toivoin, että hän katsoisi siksi, että pitäisi hiuksiani seksikkäinä tai jotain, mutta eihän Eetu nyt sellaista. Harmi.
”Mä tuun huomenna sitten”, sanoin ujuttaessani jalkojani kävelykenkiini. Oli nojattava seinään takapuolella samalla: tasapainoni ei tosiaankaan ole huippuluokkaa.
”Joo. Hyvä että sä toit Skotin meille.”
”Ai kun nyt sä näet mua joka päivä? Eetu, mikset sä soita kun sulle tulee ikävä?”
”Hello. Ei.”
Eetu ei pienestä häkelly. Yritin aina määrätietoisesti saada hänet punstumaan. Se oli kuin peli. Vaikea peli. Silläkin kertaa hävisin pelin.Kymmenen vuotta. Eetun tyttöystäviä, minun poikaystäviäni, minun tyttöystäviäni, Pyry, Eetun kihlattu, muuttoni kolmeksi vuodeksi Tampereelle, Eetun perustama yritys — ja aina vain olin samassa jamassa aina, kun jäin yksin. Vaan enpä minä itseäni säälitellyt. Sitä ei tosiaankan ollut tarkoitettu. Joku muu oli minua varten, ja kun lopulta hänet löytäisin, Eetu unohtuisi. Tai siis suhtautumiseni muuttuisi. Eetu on hyvä ystävä. Hyvä ystävä, jolla on nyt kämppis, voi vitsit, minunhan piti mennä eikä patsastella siinä eteisessä!
”Noni. Kiitokset kahvista ja helpoista korttipelivoitoista. Huomiseen.”
”Huomiseen, Hello.”
”No hello hello.”
”Heh heh, Hello.”
Niin minä lähdin hymyillen. Hyvä että olin antanut Helmipuron Eiran puhua minut tänne. Tuli käytyä Eetunkin luona taas useammin kuin pari kertaa vuodessa. Ja kävihän täällä nyt jo enemmän muutakin porukkaa kuin Skotin edellisellä kotitallilla. -
Mitäpä sitä ennalta eksymistä murehtimaan
”Hello.”
”No hello.”
”Siis Hel — siis että Hello puhelimessa.”
”Ai! Sori! Täällä on Eetu!”
”Joo mä tiedän. Mitäs Eetulla on mielenpäällä?”Eipä sillä Eetulla ollut muuta asiaa kuin että oliko kaikki varmasti kunnossa. Pitelin Skotin löysiä ohjia vasemmalla kädelläni. Olin kyllä sanonut lähteväni maastoon, ja ilmoittanut palaavani viimeistään kahden tunnin päästä. Ilmeisesti isännällä oli kuitenkin ollut muuta mielessään ja puheeni oli mennyt vähän ohitse. Ihan hyvä kun hän varmisteli. Jos joskus oikeasti todella putoaisin ja taittaisin niskani, sentään joku lähtisi etsimään minua aika pian. Vaikka enhän minä nyt hyvänen aika sillä tavalla — minähän ratsastan Skotilla! Mikä sen saisi riehaantumaan niin?
Pyysin ja sain ravia. Peräkyläntien pinta oli mukavan joustava. Jäät olivat sulaneet. Mikäs siinä oli kevennellessä ja ajatellessa. Nyt kun Skotin muutto Hopiavuoreen oli ohitse, olin ihan tyytyväinen. Lainahevoseni oli nyt lähempänä, sen karsinavuokra oli eurolleen sama kuin ennen, ja maastot olivat ehdottomasti paremmat tämän tallin ympäristössä. Eikä Skotilla paljoa muuta voinut tehdäkään kuin maastoilla.
Käännyimme metsäpoluille ja etenimme käynnissä pitkin ohjin. Kuulemma pian polku levenisi ja jonkin matkaa pääsisi laukassa jopa Skotin isoilla kavioilla. Vähän hermostutti, että eksyisin vierailla poluilla, mutta mitäpä sitä liiaksi etukäteen murehtimaan. Sitten soittaisin tietenkin vaikka Eetulle. Ja jos signaali puuttuisi, palaisin takaisinpäin kunnes se tulisi takaisin. Ei siinä sen kummempaa. Alueen aina vain lisääntyvä susipopulaatiokaan ei minua huolettanut liiaksi. Koettaisivatpa vain käydä Skotin kimppuun, niin tulisi isosta kaviosta päin pläsiä. Näh. Eivät ne uskaltaisi.
Polku leveni ja nostin laukan. Skotin laukka on hidasta, niin kuin muidenkin norsujen laukka. Siinä on purtava hampaansa yhteen, ellei halua leukansa revähtävän tai kielensä katkeavan kaiken sen jysähtelyn takia. Muutaman vuoden kuluttua laukkaisin tätä samaa polkua omalla hevosellani. Kunhan se ensin kasvaisi aikuiseksi. Sekös vasta hienoa olisi. Vaikka on Skottikin hieno kuin mikä, ja melkein kuin minun omani.
Pian oli jatkettava käynnissä. Puoliverisellä olisi mahtunut varmasti ravamaan, mutta ei Skotilla. Ravistelin nilkkojani niin että jalustimet putosivat päkiöiltäni. Kiskoin ne jalustinhihnoista ristiin eteeni. Ai kuinka teki hyvää venytellä jalkojaan. Seuraavalla kerralla pyytäisin varmasti jonkun mukaan maastoon. Olisi puhekaverina sitten muitakin kuin Skotti.
-
Helmipuron Eiran tempaukset, osa 1:
Näin saadaan Hello Hopiavuoren hevostallille”Niin mä olen siellä tosi yksinäinen. Nyt kun säkään et enää käy siellä.” Niin olin naurahtanut Helmipuron Eiralle pitämäni viulutunnin lopuksi. Olimme vaihtaneet muutaman sanan siitä, miten Helmipurojen Uuno-hevonen muuttaisi toiseen talliin. Olin tietenkin vitsaillut, mutta olin unohtanut, ettei Eiran kanssa voi vitsailla sillä tavalla. Hän on niin nuori, niin suurisydäminen ja ottaa kaiken tosissaan.
”Voi Hello”, hän oli sanonut, ja vieläpä niin säälivästi, että uskoi joka sanan ihan tosissaan. Hän oli puristanut käsivarttani pää kallellaan. ”Mä puhun Eetulle sun puolesta. Ihan varmasti sä saat tuoda Skotinkin sinne.”
”Mutta kun mulle on se varsakin tulossa”, olin yrittänyt estellä, vaikka oikeasti olin tarkoittanut, etten halua mihinkään Hopiavuoren hevostallille, koska en tosiaankaan jaksa muuttaa hevostani.
”Mä pyydän sitä varaan sillekin karsinan”, Eira oli vakuuttanut vielä hyvin vakavana, mutta sanonut sitten yhtäkkiä piristyen: ”heippa Hello, nähdään!”Eiran takia minä siis seisoin sinä sunnuntaina Hopiavuoren pihassa. Katsoin Skottia ja Skotti katsoi minua. Se ei ymmärtänyt, miksi olin vienyt sen pois kotoaan kaikkine tavaroineen, enkä oikein minäkään. En ainakaan kokonaan Eiran takia. Eira on kuudentoista. Kyllä minä osaan sanoa kuusitoistavuotiaille vastaan. Kai minä sitten halusin lähteä sieltä. Tämä oli tarkoitettu näin.
Ja olihan se mukavaa, kun Eira oli paikalla. Kun pyörin aikani paikoillani Skotin kanssa, hän ryntäsi tallista posket punaisina ja ojensi käsiään kohti riimunarua.
”Heippa Hello”, hän hymyili innoissaan ja halasi minua pidellen samalla ylläpitohevoseni riimunarua, jonka olin hänelle automaattisesti ojentanut.
Pudistin päätäni ja puristin häntä kömpelösti vyötäröltä. Miten joku näin pieni kuin Eira voi saada täysin vaivattomasti koko ajan jotain tapahtumia aikaan?-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 8 kuukautta sitten
Hello.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 8 kuukautta sitten
-
Hello (Helemias) Ilves
Vuokraa Skottia, omistaa TypynHello on vaikuttaa huolettomalta veikolta hieman sotkuisine kiharoineen ja nauravine silmineen, ja niin hän yleensä onkin. Hän uskoo, että asioilla on taipumus järjestyä, kunhan on oikea aika. Ensimmäisenä Hellosta jääkin mieleen rauha ja positiivisuus. Vain harva tavallisten kuolevaisten harmi tuntuu koskettavan häntä.
Hellon ensimmäinen oma hevonen kaksivuotias ja erittäin hemmoteltu Typy. Sen vuoksi Hellolla on ylläpidossa Skotti, jotta hän pääsisi välillä ratsastamaan. Hevosten ohella Hello harrastaa tanssia ja pelimannimusiikkia. Hänen suosikkisoittimensa on viulu, mutta häneltä sujuu vallan hyvin myös pianon, harmonikan, kitaran ja poikkihuilun soittaminen. Hello keräilee erilaisia soittimia, ja hänen kotonaan on muunmuassa didgeridoo, jota hän ei kuitenkaan taitavasti soita. Toinen Hellolle rakas harrastus on agility, vaikkei hänen sekarotuinen koiransa Jerusalem saakaan kilpailla. Hello opiskelee Helsingin yliopiston Seinäjoen toimipisteen kautta, ja opiskelujen ohella pitää sekä yksityisiä soittotunteja että ryhmätunteja Otsonmäen kirjaston tiloissa Kyrönmaanopiston kautta.
Hello on syntynyt vuonna 1996 ja inhoaa koko nimeään. Hän käyttää sitä vain taiteilijanimenomaisesti Havin Mettäpeleissä ja muissa pelimannihulabaloissa. Hänen perheeseensä kuuluu Jerusalemin ja hevosten lisäksi parikymppinen velipoika Allu (Aulis), isä Hermanni ja äiti Aliisa. Hellon lempiruoka on kuulemma jäätelö, lempiväri sininen ja lempieläin koira.
Hellolle myönnetyt maailman hienoimmat kunniamerkit
Hellon omistaa Jerusalem (Jeppe) Ilves:
Jepen kuvan line: airhead77/dA
