[HelloOsallistuja]

Laatu ei ole priimaa, mutta onpa kivaa ehtiä taas kirjoittamaan!

Kun minä ja Eira keimailtiin samalle miehelle

”Taas toi!” Eira raakkui niin, että taatusti kuului postilaatikoille asti, minne hän samalla nyökki.

Ratsastin tallin taakse jäävästä kentän kulmasta pois katsoakseni kaula pitkällä, kuka toi Hopiavuoreen tuli. Siinä kesti suurin piirtein iäisyys, koska Skotti ei suostunut siirtymään raviin.

”Mitä toi sua muka haittaa?” kysyin Eiralta, vaikka haittasi hänen saapumisensa jotenkin minuakin.
”No mitenköhän? Tai no älä kysele. No okei mä kerron. Toi ei ikinä suostu tekeen mun kaa mitään mut Noan kaa kyllä –” Eira aloitti, mutta vetikin dramaattisen säikähtäneen hengenvedon kesken sepustuksensa. ”Mitä jos se käyttää Noaa tekosyynä tulla tänne mun takii ja on vaan ujo?”

Chai taapersi kesäkengissään vetistä pihatietä ja kurvasti nenä punaisena tupaa kohti. Kun nostin kättä, hän ei nostanut kättä takaisin niin kuin normaalit ihmiset, vaan vilkutti. Vilkaisin aidan reunalle möllöttämään pysähtyneen Uunon selässä nilkkojaan pyörittelevää Eiraa.

”Joo mä kans luulen et just sun takia se tulee tänne”, sanoin omasta mielestäni ääni ihan sarkasmia tihkuen.
”No hyvä säki oot huomannu”, Eira ilahtui ja veti omituisesti täristen henkeä. ”Chai~!”
”Et tosiaankaan käske sitä tänne ja häpäise mua! Se pian luulee et mä tunnen sut!”
”Käskenpä. Sä et nyt pilaa tätä. Ratsasta tonne nurkkaan ja harjottele volttia.”
”…aiva niinku tää menis mitää volttia…”

Skottia sai puristella koko matkalta niin kuin tyhjää hammastahnatuubia, että sen sai nurkkaan. Päätin harjoitella siellä ennemminkin pysähtymistä, koska Skotti ei olisi mennyt volttia. Ja koska oli ihan kivaa välillä ullata muiden ihastuksia, erityisesti jos ne olivat vielä epäonnistuneempia kuin omat miesjutut.

”Hei Chaaai”, Eira venytti, ja melkein näin hänen selkänsäkin takaa, miten hänen ripsensä viuhuivat. ”Tuliks kattoon Fannia ja Flidaa?”
”Päivää. Joo kyllä mä, tai kun mulla ei oo enää — siis kun Pond on ratsastuskoulussa nyt — se hevonen jolla mä ratsastin sillon…”

Voi Chai. Kukaan ei selitä noin pitkästi, kun tulee katsomaan hevosia oikeasti. Ei ihme, että Eira luuli Chain olevan ihastunut hänen. Huomasin suorastaan huvittuvani seuratessani miten Chai hieroi niskaansa silmät ymmyrkäisinä aidan toisella puolella ja koetti änkyttää itsensä pulasta. Sitten Uuno alkoi lepuuttaa takajalkaansa Eiran alla ja se sai minut muistamaan oman hevoseni. Pitäisi puristella Skotti vaikka sille voltille. Sekös olisi tyhmemmän näköistä kuin Chain elehtiminen tai Eiran keimailu, jos jäisin kiinni tarkkailemisesta ja nauramisesta.

Skotin voltti meni ihan pieleen. Se oli soikea ja pieni kuin kananmuna, ja sen päätyttyä koko Skotti juttui nurkkaan kiinni eikä uskaltanut tulla enää pois. Yritin hivuttaa sitä varovasti sivullepäin ohjasta vetämällä, mutta ei se liikkunut. Millään en muistanut, miten hevosta peruutetaan. Koetin vetää ohjista, eikä mitään tapahtunut. Koetin ravistaa niitä, mutta Skotti veti vain väräjävästi henkeä niin kuin olisi nyyhkäissyt. Silittelin sen kaulaa rauhoittavasti, vaikka ei kai se oikeasti itkenyt.

”Eira!” huusin olkani ylitse.
”NO?” Eira ärjäisi raivoissaan. ”Oota nyt kun toi yks on tommonen”, hän kuului jatkavan lempeästi Chaille.
”Missä tässä on pakki?”

Eira rääkäisi sanattomasti kuin varis, mutta Chai alkoi nauraa vapautuneesti. Virnistin hänen suuntaansa sen verran mitä nyt pystyin Skotin selästä taipumaan.
”Älä ny pelleile ku tuu pois sieltä!” Eira käski.
”Jos se ei osaa”, Chai ehdotti hyväntuulisesti.
”Osaa se.”
”En mä muista mitä piti tehdä”, kerroin totuudenmukaisesti.
”No vedä vaikka ohjasta!” Eira kiekaisi ennen kuin kääntyi taas Chainsa puoleen. ”Nii missä sä sanoit että se Pond on ja koska se tuleekaa sulle?”
”Ei se oo mu — hei toi tarvii oikeasti apua kyllä.”

Kun Chai pujahti kentälle ja ohitti Uunon Eiroineen, Eira oli kuin myrskyn merkki hevosensa huipulla. Vaikka käänsin katseeni hänen raivoisasta tuijotuksestaan, ihan tunsin, miten takkini selkämys suli hänen vihastaan.

”Paina pohkeilla niinku kone käyntiin ja sitte nii noilla — niin — käsijutuil — eiku ohjilla niin vaan käännät vaihteen pakille”, Chai kertoi hiljaisella äänellä Skotin pään vierestä koko Eiraa huomaamatta.
”Ota nyt vaan tosta kii”, käskin ohjaa heiluttaen, ”ja taluta mut pois.”
”No en mä nyt niin voi tehdä”, Chai hymyili. ”Millä sä muuten pääsisit pois kun sä seuraavan kerran jäät jumiin”, hän tirskahti, ”kentän kulmaan…”
”No voi ny pieru sun kanssas”, sanoin ihan tosissani ja Chai nauroi taas.
”Sitä paitsi sulla on niin julman näkönen hevonen etten mä ainakaan halua — tai siis on se tosi söpö muttaku –”
”Joo joo, Skotti nyt on ennenkin syöny sun kokosia aamupalaksi… Miten se ny menikään?”

Kun minä olin päässyt nurkasta, Chai karkasi liukkaasti Eiralta. Hän ei ollut ehtinyt edes tupaan asti vielä, kun Eira oli jo ratsastanut Uunolla Skotin vierelle tuijottamaan minua.

”Että mä sitte vihaan sua.”
”Mua! Ei mua voi vihata, mä oon rakastetta–” aloitin, mutta koko vastaukseni jäi kesken, kun Eira kohosi hämmentävällä ketteryydellä minun puoleiseni jalustinhihnan varaan ja tuuppasi minua niin että olin pudota. Oli epäreilua, että jouduin kampeamaan itseni Skotin harjan avulla istuvaan asentoon, kun Eira ratsasti jo keskellä Uunoa kädet puuskassa ja tuimana horjumatta yhtään.
”Mä kysyn Nellyltä missä se ny on hoidos jos säki pääsisit Eira sinne, mieluiten suljetulle.”
”Pää kii. Minkä takia sun piti heti keimailla sille?” Eira kysyi vimmoissaan.
”Mun!”
”Nii! Sun!”

En olisi kai jatkanut siitä pidemmälle, jos en olisi tuntenut käsivarteni tykytyksestä, että Eiran tuuppaamaan kohtaan oli tulossa mustelma. Ja jos maailma ei olisi ollut niin epäreilu, että kaikki yksijalkaiset hipit ja ihme aasialaiset kääpiötkin seurustelivat, mutta minä en. Ja jos Eira ei olisi aina niin sairaan ärsyttävä.

”Luuleksä että siitä on sulle poikaystäväksi hä? Mitä varte sä luulet että se tulee harva se päivä kyselemään Noaa?”
”No hevosten–”
”Nii just joo hevosten takia joo, ja mitä ne siellä suljetussa huoneessa tekee yläkerrassa hä? Vissiin kiiltokuvia vaihtelee vai mitä sanot?”
”No ei ne ny pa — Chailla oli tyttöystävä.”
”Ai jaa! No sehän muuttaa kaiken. Oliko sillä punanen tukka niinku Jillalla, vai näyttikse enemmän siltä Tiituksen tyttöystävältä, vai olikse enempi Noan tyyppiä niinku se äsmarketin Silja jonka kaa Nelly sano et se tos keväällä seurusteli?”
”Sä oot — sä oot — sä oot ihan –”
”Oikeassa! Ja koeta vielä kerrankin tuupata mua. Sä et oo enää viiden, eikä siinä enää oo mitään söpöä.”
”Ei ne kyl Noan kaa mitää tee”, Eira mutisi vielä loukkaantuneena kun oli ensin aukonut suutaan hetken aikaa.

En viitsinyt haastaa enempää riitaa, kun Eira kuitenkin jo ratsasti pois kentän avoimesta portista. Kaikki oli muutenkin tarpeeksi kurjaa. Katselin, miten Oskari puski täysiä kottikärryjä tallipihan poikki ja käänsin Skotin porttia kohti itsekin. Teki mieli koukata ärsyttämässä Oskaria jollain pikkuasialla matkan varrella. Taisin olla yhtä typerästi mustasukkainen kuin Eira. Oskari ei nyt suoranaisesti riippunut Milanin käsipuolessa tai muutenkaan seurannut häntä niin kuin koiranpentu, mutta silti oli ärsyttävää, että Oskarillakin oli poikaystävä. Milan! Oli ärsyttävää, että Oskarilla oli Milan! Vaikka muut kyllä vakuuttelivat heidän olevan vain kavereita. Mutta eihän Milan harrastanut kavereita… Eikä soveltunut poikaystäväksi.

[HelloOsallistuja]

Rakkaus on sellainen tauti

Tide ei ollut ollut elämäni ainoa rakkaus, mutta pisin ja vakain. Ainoa, jonka kanssa olin melkein asunut yhdessä. Sitä varten annoin itselleni aikaa surra.

Annoin itselleni aikaa surra kunnes puiden lehdet muuttuisivat keltaisiksi. Annoin muutaman kyyneleen tulla, kun löysin Tiden valkoisen t-paidan sängyn alta ja Jerusalemin varastamat sukat pihalta. Tiesin olevani kunnossa, kun syksy alkaisi.

Sitten yhtäkkiä oli jo ihan keltaista ja punaista, ja siitä huolimatta Tiden näkeminen vilaukseltakaan tuntui ihan puukoniskulta. Kun ohitin hänet tallikäytävällä, purin takahampaani tiukasti yhteen, sillä niin kovasti olisin halunnut sipaista hänen käsivarttaan ohi mennessäni. Oli niin helpottava ajatus, että tekisin sen ja katsoisin hänen silmiinsä, jotka aina olivat pyöristyneet järkyttyneinä minun osoittaessani hänelle mitään nyökkäystä suurempaa huomiota muualla kuin kotona. Pieni järkytyksen puna nousisi Tiden kasvoille ja minä peruisin kaiken, lupaisin olla ikinä painostamatta häntä tapaamaan perhettäni tai pitämään minua kädestä, kunhan hän vain huolisi minut, ataisi minulle uuden mahdollisuuden… Ja sitten aina kävelin ohitse. Muistin, miksen voinut seurustella Tiden kanssa, ja miksi jonain päivänä vielä huomaisin, etten enää rakasta häntä niin kuin nyt. Annoin itselleni aikaa surra, kunnes kaikki lehdet putoaisivat puista ja kunnes tulisi lunta. Tide oli ollut minulle jokaisen kuukauden arvoinen, mutta en voisi kokea samaa enää uudelleen. Tarvitsin jonkun, joka olisi minusta ylpeä. Minulle ei tarvitsisi järjestää paraatia kun menisin aamulla sängystä vessaan, mutta maailmassa olisi joku, joka tahtoisi nähdä isän ja äidin minun poikaystävänäni.

Nellyllä ei ollut kestänyt kauaa haistaa, etten voinut kauhean hyvin. Hänhän majaili kotonani jonkin aikaa, joten hän huomasi nopeasti senkin, ettei Tide käynyt enää. Kuka tahansa olisi osannut laskea nämä asiat yhteen.

”Rakkaus on sellainen tauti”, Nelly sanoi kerran olkiaan kohauttaen, kun tulin suihkusta ja tein numeron siitä, miten olin laittanut vahingossa shampoota silmiin. ”Se paranee sitte, kun saa uuden tartunnan.”

Tietenkin etsin uutta tartuntaa. Edes laastarisuhdetta. Tuijotin Nellyn silmiin aamukahvilla niin kauan, että hän löi kupin pientä keittiönpöytääni vasten ja rähähti, että nakkaisi minut Jerusalemin kanssa omasta asunnostani takapihalle, ellen oppisi välittömästi käyttäytymään. Olisi ollut kivempaa rakastaa jonkun toisen naista kuin Tideä, mutta se ei onnistunut.

Hopiavuoren keittiössä puolestaan osuin pikkusormellani Oskarin kämmenselkään sokeria ottaessani ja hän veti kaikki raajansa ympärilleen kuin sähköiskun saanut sarjakuvakilpikonna. Se oli kyllä ihan muuta kauhun tai säikähdyksen sähköä kuin ihastuksen sähköä, mutta katsoin Oskaria uteliaana. Hänhän oli ihan kivan näköinen ja omalla huolestuneella tavallaan hauka tyyppi. Olisi ollut kivempaa rakastaa Oskaria, joka ei halunnut olla edes kenenkään lähellä muita koskemisesta puhumattakaan, kuin Tideä. En kuitenkaan onnistunut, vaikka sainkin taas kerran Oskarin änkyttämään aika suloisesti ilmeisesti kauhusta vain iskemällä silmää.

Yritin nähdä kultaa Camillan lyhyissä hiuksissa siitä huolimatta, että olin kyllä jo pääteellyt Camilla olevan homo ihan väärään suuntaan. Hymyilin sille Inarin hehkuttamalle Alexillekin, mutta kun kuulin hänen nauraa kihertävän jollekin, mitä tokaisin Eiralle, kaipasin vain sitä, miten Tide tuhahti huvittuneena nenänsä kautta moisen hihittämisen sijaan.

Menin jopa Milanin eteen käteen tartuttavaksi siitä huolimatta, että Milan oli sekä jäätä että tulta että salaa Oskarin poikaystävä, ja samalla varmin tapa saada itsensä enemmän rikki kuin Tidenkään kanssa. Milanille ei tarvinnut kuin ripsiään räpäyttää, kun nojasi samalla hänen keltaiseen hevoseensa tarpeeksi vinosti. Kun hän näpersi takkini helmaa esittäen muka kainoa, en tuntenutkaan kuin sellaista syyllisyyttä, että lähdinkin Skottia hakemaan. Oskarilla oli paska poikaystävä tai paska avoin suhde, jompi kumpi, enkä minä halunnut mukaan sotkemaan sitä kuviota. Halusin vain päästä Tidestä millä tahansa hinnalla, ja Milanista maksettavalla hinnalla en olisi edes päässyt hänestä. Samalla se olisi sattunut oudosti lisää, vaikka siitä oli noin neljämiljoonaa vuotta, kun olin ollut Milanin kanssa. Milan olisi aina minun ensimmäinen poikaystäväni.

Ruska oli parhaimmillaan, ja minä reppana ajoin sen keskelle yksin. Skotti veti niin suuria heinäkärryjä, että niille olisi mahtunut istumaan vaikka kokonainen rykmentti poikaystäviä, mutta kun ei ollut edes jonkun toisen omaa poikaystävää. Ei ollut edes yhtä pientä laastarityttöystävää. Sen sijaan minulla oli Jerusalem ja Keskiviikko, joka oli ainoana kanana tahtonut mukaan. Tide sattui minuun vieläkin enemmän kuin kipeinkään nivelsärky, mutta kyllä sekin päivä koittaisi, kun rakastaisin jotakuta toista. Heiluttelin jalkojani ison kärryn rikkinäisen laidan ylitse ja hytkytin ohjia niin että sain Skotin juoksemaan. Minulla oli ainakin kolme euroa farkkujen taskussa, koska en ikinä muistanut tyhjentää niitä ennen pesukonetta, ja hyvällä tuurilla ison tien levähdysalueella olisi vielä pehmiksenmyyjä. Kyllä minä tästä vielä nousisin, vaikka se veisi kuinka monta sataa vuotta.

[HelloOsallistuja]

Alulakanan viikkaus

Jo toinen mysteerimies

”Kuka siellä on? Eiks yks mysteerimies päivälle oven takana riitä?” ulisin, kun heräsin liian hyvästä unesta siihen, miten joku ryskäsi ovella. ”Mee sä Tide kattoon kuka siel–”

Käteni läpsähti tyhjälle sängynpuoliskolle. Muistin yhtäkkiä lapsuudesta sadun, jossa päähenkilön sydämen ympärille oli jouduttu laittamaan kolme rautavannetta, jottei se murtuisi. En ollut ihan ymmärtänyt, mitä varten ne vanteet laitettiin ja miksi ne onnellisessa lopussa napsahtivat poikki, mutta siinä sängyllä ymmärsin. Tiden puolella ei ollut enää edes tyynyä. En olisi kestänyt nukkua tidettömän tyynyn kanssa. Pelkkä Jerusalem katsoi minua jalkopäästä ja vinkui.

Hapuilin ensimmäiset mahdolliset housut vaatekasasta, joka peitti tuolin valtaisana alleen. Ne sattuivat olemaan uimashortsit, joita käytin muuten vain normaaleina shortseina näin kuumalla. Kukaan ei tiennyt eroa päivällä, joten kukaan ei tietäisi eroa yölläkään. Rymistelin pimeän käytävän kautta ovelle ja avasin sen jaksamatta yrittää tihrustaa samean lasin läpi, kuka siellä olisi. Ei Otsonmäellä kasvanut ketään vaarallista, ja jos se olisi ollut murhamies, sekin olisi ollut hyvä juttu.

Ovella oli kuitenkin pahempaa kuin murhamies.

”Saanko mä tulla?” piipitti Nelly surkeana ja katsellen minua alta kulmain ihan niin kuin ei olisi tirvaissut minua kuonoon vasta tänä kesänä. Ja uskotellut kaikille, etteihän hän nyt ketään pataan löisi.
”Et tietenkää saa”, ilmoitin ja heilautin oven kiinni. Vähän olisi kiinnostanut, miksi Nelly oli ovellani, mutta en aikonut kysyä.
Nelly koputti siihen uudestaan varovasti.
”No?” kysyin oven raosta.
”Voisinksmä sitte lainata puhelinta?”

Huokaisin, avasin oven kunnolla ja astuin syrjään. Jos minä olisin mennyt Hopiavuoreen… Tai ennemminkin jos minä olisin yrittänyt tunkeutua keskellä yötä asuntoautoon, joka oli ennen Nellyn koti, olisin päässyt. Vaikka olisin kiskonut Nellyn päästä tupon hiuksia ja purrut häntä sääreen, olisin varmaankin päässyt. Selkääni olisin saanut, mutta yösija minulla olisi ollut.

”Sä nukut sit sohvalla”, kerroin Nellylle, joka sytytteli valoja matkallaan olohuoneeseen.
”Sohvalla?” Nelly ihmetteli. ”Ootsä hommannu uuden sohvan?”
”No en! Se on se sama sohva. Tietenkin.”
”Hello se on kahden, tai oikeestaan puolentoista perseen levynen nahkasohva! Onks sulla patja jossain varastos? Mä voin ite hakee kyllä.”
”No ei tietenkää oo, kun mulla on täydellisen hyvä sohva.”

Nakkelin Nellylle sohvalle viltin, joka oli tainnut olla vähän Jerusalemilla jossain vaiheessa, sekä tyynyn, jonka olin pessyt Tiden jäljiltä. Sitten paukauttelin Nellyn sytyttämät valot kiinni, vedin aina yleensä auki pitämäni makuuhuoneen oven kiinni, potkiuduin ulos shortseistani ja heittäydyin takaisin sängylleni.

Ihana hiljaisuus…

Paitsi ettei ollut. Kuulin, miten Nelly laittoi valot. Hanasta valutettiin vettä. Yöllä Nellyn juominen kuulosti samalta kuin kissan oksentaminen. Askeleet siirtyivät vessaan. Hanasta valui taas vettä. Järkyttävä hampaiden harjaamisen ääni: ihan kuin porstalla hinkattaisiin! Vessan vetämistä, kävelyä, huokailua…

Olin tainnut nukahtaa lopulta, kun havahduin siihen miten sänkyni painui alaspäin. Tiesin sen olevan Nelly, enkä enää edes odottanut Tideä.

”Mitä ny?” kysyin silmät kiinni.
”Tohon sohvalle mahtuu hädin tuskin edes istuun”, Nelly sanoi ja laskeutui makuulleen Tiden paikalle.
”Siihen et tule!” kielsin ja puristin peittoa tiukemmin.
”Älä ny viitti — hei anna vähän peit — ai saakeli Hello et potki!”
”Pakkohan mun on kun joku hullu tunkeutuu mun sänkyyn!”
”Ei kuule mitää hätää, en mä aio suhun koskea kuule millään lailla! Saisko peittoa!”
”Kaikkea et sit ota! Etkä yhtään lähemmäs oo tulossa!”

Kun aamu koitti, heräsin kuumuuteen. Se hohkasi pihalta ja ikkunasta, mutta myös Nellystä. Jerusalemista se ei voinut tulla, koska se kuului haukahtelevan pihassa. Ilmeisesti naapurin narttu oli menossa aamulenkille. Pukeuduin peitonkulmani alla samoihin shortseihin, joita olin hetken yöllä käyttänyt. Ensin pitäisi niistää nenä ja sitten syödä jotain. Nelly nyt oli sellainen, että hän nukkuisi ainakin kymmeneen. Sen ajatuksen jälkeen mieleni alkoi tehdä ihan kamalasti imuroida koko asunto, tai vaikka vähän porata jotain.

[HelloOsallistuja]

Tapahtui maanantaina ennen tätä

Ärsyttävä kopina

Kuului ihan sairaan ärsyttävää kopinaa. Juuri kun yritti nukkua, jotta hetkeksi pääsisi tajuttomuuden ihanaan tilaan. Paiskasin vihaisena Nellyn jostain perimän Kielletyn Viltin yltäni ja avasin silmäni niin tuikeasti kuin osasin kohdistin katseeni mahdollisiin minua häiritseviin syyllisiin.

Katseeseeni vastasi Eira, joka ei pienestä pelästynyt. Hänen silmänsä olivat viattoman ymmyrkäiset. Tarkastin nopeasti muut mahdolliset epäillyt. Eetu istui nojatuolissa nilkka toisen polvensa päällä ja kahvikuppi puoliksi matkalla kohti huulia. Hän tuskin oli minua häirinnyt. Niklas oli Eiran toisella puolella ja ihan yhtä epäilyttävä tyyppi kuin Eira, joten jompikumpi heistä varmaan oli koputtellut sohvaa tai tehnyt muuta yhtä kypsää. Käsinojalla istui vielä Oskari, mutta tuskin Oskari nyt olisi kehdannut, tahtonut saati tohtinut tehdä kiusaa. Päädyin siis potkaisemaan todennäköisintä epäiltyä, Eiraa, kylkeen.

”Ai vitt–!” Eira ulvaisi.
”Älä kirva!” Eetu komensi valonnopeudella.
”Et sä tiedä mitä mä olin sanoos!”
”Kyllä minä tiärän.”
“Hiljaa molemmat!” komensin, kun kopinaa kuului taas. “Kuka tota ääntä pitää?”

Kaikki pysähtyivät kuuntelemaan. Ääni oli rytminen ja kesti vain muutaman kopautuksen ajan. Eira pyöritti päätään mukamas syyttömänä ja katsoi Oskaria. Oskari taas katsoi Niklasta, joka kuunteli totisena. Eetu nojasi tuolista poispäin, jotta kuulisi paremmin.

“Mikä se on?” Niklas kuiskasi silmät ymmyrkäisinä.
“Ei vitsi jos Noa on kaatunu taas vintillä sillä sen vehkeellä…” voihkaisin ja mietin, kuinka raskasta olisi kavuta portaat ylös ja mennä katsomaan, ja kuinka ikinä jaksaisin kammeta kaatuneen Noan lankkulattialta tolpilleen. Pitäisi laittaa Eira juoksupojaksi.
“Miten niin taas?” Oskari kysyi yhtä järkyttyneen näköisenä kuin Niklas oli.
“Hys! Soon jotaki oksia kattoa vasten vain kopajamas”, Eetu sanoi korvat hörössä ja pää kallellaan.
“Ei noi oo kyl oksia, ja sitä paitsi se koivu kaadettiin kaks vuotta sitte ääliö!” Eira tiuskaisi.
“Ketä sanot ääliöksi!”
“Kuunnelkaa nyt kunnolla”, komensin. “Joku koputtaa ihan totta ovelle!”

Väittely lakkasi. Hetken oli ihan hiljaista. Kopina kuului todella ovelta. Kävin nopeasti läpi tallilaisten kasvoja mielessäni, enkä keksinyt ketään, joka koputtaisi. Paitsi ehkä Milan, jonka Oskari oli raahannut tallille — mutta Milan tuskin edes tahtoisi sisään, ellei olisi jokin hätätapaus. Ja olihan Camilla tallissa hätätapausten varalta. Selasin seuraavaksi tallilaisten lähisukua. Meidän iskä ei koputtaisi, eikä Allu, ja äidillä harvemmin oli Eetulle asiaa. Eiran ja Inarin porukat voisivat olla niin pöhköjä, että koputtaisivat…

“Kuka se voi olla?” Oskari ihmetteli.
“Sun äitis tai isäs”, ehdotin Eiraa osoittaen.
“No ei ne nyt mitää hulluja kuitenkaa oo!” Eira tuhahti, mutta ei näyttänyt ihan varmalta asiastaan.
”Ei täällä käy sit ketään joka koputtais ovelle”, mietin ääneen.
”Televisiolupatarkistaja!” Eetu pelotteli.
”Niitä ei oo ollu vuosiin enää! Ne kerätään suoraa veroista”, Niklas muistutti.
”Joku imurikauppias varmaan”, Oskari sanoi olkiaan kohauttaen ja hörppäsi kahviaan.
”Täällä asti? Keskellä mettää?”
“Hei mitä jos se on joku joka tulee ilmottaan et joku mun rikas sukulainen on kuollu ja mä oon miljonääri!” Eira innostui. “Vitsi niin mä meen ajokouluun heti vaikka iskä sanos mitä, ja sit mä ostan oman auton ja meen sillä ihan minne haluan ihan koska ha–”
”Entä naapuri? Jos on tullu sairauskohtaus?” Niklas keskeytti Eiran omituisen hölötyksen.
”Ai Ahti? Se tulis suaraa tupahan kans”, Eetu sanoi. “Ja varmahan Taaviki…”

Silloin kopina peittyi paljon isomman töminän alle. Makuuhuoneesta säntäsi Nelly, jolla oli tukka pystyssä ja ripsivärit sillä tavalla pitkin poskia, että hänelläkin taisivat olla päiväunet kesken. Nelly katsoi vuoron perään meitä kaikkia torahampaat paljastettuina ja alkoi sitten huutaa. Hänen huutoaan tahditti hänen etusormensa, joka osoitti vuoron perään minua ja Eetua.

”Käykää ny joku saatana avaamassa se ovi!” Nelly karjaisi niin että ikkunat helähtivät ja koputtelijakin varmasti kuuli.
”Älä kirva!” Eetu sanoi niin kuin olisi Eiralle puhunut.
“MINÄ KUULE KIROAN JOS–”

Jätin Nellyn huutamaan olohuoneeseen ja luikin suosiolla sohvalta ovelle. Tiedä vaikka hän taas löisi jotakuta, ja jos niin tapahtuisi, en tahtoisi olla tällä kertaa nyrkin ulottuvilla.

Ovella oli jo ihan hiljaista. Ei kuulunut koputusta sen paremmin kuin askelia tai liikahteluakaan, mutta avasin silti oven. Tummaan huppariin pukeutunut hahmo oli jo kävellyt rappuset alas, mutta kääntyi katsomaan minua kuullessaan oven avautuvan. Hän oli niin väärässä paikassa, että minulta kesti hetken tunnistaa hänet, vaikka hän tuttu olikin.

“Chai?”

Chain katse oli aina vähän lyöty ja reppana. Kun se osui silmiini, hänen ilmeensä kuitenkin kirkastui. Hänellä oli tapana hymyillä niin, että hänen silmänsä siristyivät viiruiksi ja hampaat paljastuivat.

“Hei Hello”, Chai vastasi ilahtuneena.
“Mitä sä täällä teet?” kysyin ihan hölmönä.
“Aa niin… En mitään, tai siis — mä tulin kattoon onks toi No– niin Noa kotona?”
“Noa?”

Chain hymy vipatti. Mitä kauemmin katsoin häneen, sitä punaisemmiksi hänen korvansa muuttuivat. Vaikka Chai oli kuinka kiltti ja reppana, mieleni teki vetää ovi kiinni, mennä takaisin sohvalle ja ilmoittaa muille, että ovella oli ollut imurikauppias. Sinä yönä kun Meijerin postilaatikot oli rikottu, Noa oli näkynyt valvontakameralla ja olisi ollut yksi epäillyistä, ellen olisi tunnistanut häntä ja vakuuttanut jonkun muun olleen tihutöissä silloin. Noa oli ollut niin myöhään nojailemassa Meijerin sivuoven ovenkarmia, ettei koko rakennuksessa ollut taatusti ollut muita kuin Chai. Olin päättänyt silloin, että Noalla ja Chailla oli joku Otsonmäen Ässän työntekijöiden kokoontumisajo, mutta nyt kun Chai oli jalkautunut Hopiavuoreen ja tohti koputtaa ovelle, en voinut enää teeskennellä uskovani niin. Oli epäreilua, että kaksitoistavuotiaan näköinen Chaikin sai pidettyä yllä jotain sutinaa tai juttua ja minä en. Vaikka ei Noalla ollutkaan mitään Hellevaaran nenää…

”Miks Noa?” kysyin lopulta väännettyä hymyn kasvoilleni. ”Meillä olis täällä kaikkia parempia. Niklasta on, ja Oskaria.”

Chai ei sanonut mitään, mutta näytti kauhistuneelta. Hänen kätensää alkoivat kohota ylöspäin kämmenet minua kohti ojennettuina. Huokaisin. En tainnut olla ihan iskussa tänään. Chaita kävi sääliksi. Samaan aikaan, kun olisin halunnut vetää oven kiinni, olisin halunnut sanoa, että on ihan normaalia toimintaa tulla työkaverin luokse kylään, eikä sen takia tarvinnut punastua niin että sointui yhteen Hopiavuoren tallin seinän kanssa.

”Mä luulen et Noa on yläkerrassa”, sanoin ja väistyin ovelta.
”Voinks mä..?”
”Joo voit mennä kattoon. Se on se oikeenpuoleinen niistä kämpänovista.”

Chai herätti luonnollisesti huomiota, kun kävelin hänen perässään olohuoneeseen. Hän tervehti muita yllättävän reippaasti ja vastasi kohteliaan lyhyesti Eetun kysyessä kuulumisia. Sitten hän siirtyi ripeästi eteenpäin ja minä pääsin palaamaan sohvalle. Nelly oli onneksi palannut nukkumaan tai muualle piiloon.

”Mitä se halus?” Eetu kysyi hetken päästä hyvin hiljaa ja hölmistyneenä.
”En mä tiiä”, vastasin olkiani kohauttaen, vaikka epäilin tietäväni. ”Kai se menee taputteleen Noan kans hevosia.”
”Se varmaan tuli oikeesti mun takia”, Eira huokaisi ripset räpsyen ja ikkunan suuntaan tuijottaen. ”Jos sen iho olis parempi, se olis kyl hyvän näkönen.”
”Se kuuloo”, Eetu irvisti.

Eiran hölynpöly siitä, miten hän laittaisi Chain käyttämään jotain ihonhoitotuotteita ja tekisi hänestä poikaystävänsä oli kuin valkoista kohinaa, jossa saatoin vaipua takaisin harmaisiin mietteisiini. Pian Tidellä olisi joku kunnollinen poikaystävä, ja sitten kaikilla olisi. Elämäni oli ohi…

[HelloOsallistuja]

Kuin yksinäinen Ilves

Meiltä kuului jalkapallon ääniä ulos asti. Siihen ei paljoa tarvinnut, sillä kaikki ikkunat olivat auki, jotta asunto pysyisi viileänä. Olin lykännyt ilmanlämpöpumpusta soittamista jo monta päivää, mutta siinä ovella seistessäni puhelimen esiin kaivaminen ja korjausmiehille soittaminen alkoi tuntua houkuttelevammalta ajatukselta kuin oven avaaminen ja sisään meneminen. Jerusalem kuitenkin uikutti vaativasti. Sekin tiesi, että Tide oli sisällä, ja että Tide aina rapsuttaisi sitä. Silitin koiraani päälaelta. Voi Jeppe. Ei se Tide välttämättä enää halua rapsuttaa sinua. Eikä minua…

Vaikka teki mieli vältellä sisälle menemistä, en voisi pitkittää tätä enää. Avaisin tuon oven, ottaisin kengät ja ehkä Ilveksen tiimihupparinkin pois. Sitten avaisin suuni. Sanoisin, etten jaksa tätä enää. En pysty tähän enää. En jaksa enää näitä pettymyksiä, enkä halua olla sellaisen kanssa, joka ei ole minusta ylpeä.

Olin ollut pelaamassa Mölkkyä äidin, iskän ja Allun kanssa. Tiden oli pitänyt olla siellä myös, mutta niin kuin monesti ennenkin, hän oli taas jänistänyt viime hetkellä. Olin tiennyt etukäteen, että niin tapahtuisi. Koko illan olin vilkuillut tien päähän mölkkypalikkaa viskoessani. Olin tiennyt, ettei Tide missään tapauksessa ilmestyisi pihatielle polkupyörällään, mutta voi miten olin toivonut hänen tulevan. Olisin antanut saman tien anteeksi kaikki edelliset kerrat ja uskonut taas siihen, että vielä joskus Tide ei häpeäisi tulla minun kanssani tuollaisiin pieniin yksityisiin juttuihin. Olin koko illan toivonut syytä päästä siitä, mitä seuraavaksi joutuisin tekemään. Mikä tahansa syy jatkaa Tiden kanssa olisi käynyt, olisi riittänyt.

Jerusalem oli jo aikaa sitten istunut alas ja luopunut reiteni tökkimisestä kuonollaan, kun kotioveni yllättäen avautui sisältäpäin. Ehdin nähdä, miten suloinen Tide oli kasvot sellaisessa rennossa offlinessa, jossa ihminen on, kun kukaan ei ole paikalla. Sitten hänen ilmeensä vaihtui ihan hetkeksi hieman säikähtäneeksi ja käsi kohosi niskaan. Minun teki mieli heittäytyä hänen halattavakseen niin kovasti, että se ihan teki kipeää. En olisi piitannut edes roskapussista, joka roikkui Tiden toisesta kädestä. Ei olisi haitannut, että siitä valui jotain mönjää parhaillaan eteisen matolle.

”Miksi sä täällä — unohditsä taas avaimet?”
”En kun… En, mut…”
Tiden kasvoille laskeutui epäileväinen ilme ja niskaa hieronut käsi valahti hänen kyljelleen. ”Ootsä ihan kunnossa? Heittikö Al– joku sua palikalla päähän?”

Voi Tide. Olisin halunnut, että ovenpielessä olisi ollut jokin sellainen nappula, joka olisi pakottanut Tiden olemaan olematta huolissaan minusta. Tide ei saanut huolestua eikä hän saanut sääliä minua sen takia, mitä aioin seuraavaksi tehdä. Käsiäni palelsi, sydäntäni puristi ja halusin siirtää koko juttua myöhemmälle. Kyllä Tide seuraavalla kerralla varmaan tulisi mukaan…

Auoin hetken suutani ennen kuin sain vastattua. ”Mä oon ihan kunnossa!” Sitten kyykistyin omille portailleni, painoin pääni polviin ja aloin itkeä niin kuin pikkuvauva, ettei koko maailman paino rusentaisi minua niin kuin se oli vähällä tehdä.

Tide ei tulisi seuraavallakaan kerralla mukaan. Näitä seuraavia kertoja oli ollut niin paljon. Tide ei ikinä kertoisi minusta kenellekään, eikä ikinä haluaisi tavata minua muualla kuin meillä kotona. Olin tiennyt sen jo kauan, mutta olin tainnut vasta nyt hyväksyä sen.

Elämä tuntui hukkaan heitetyltä. Olin ollut Tiden kanssa liian kauan. Olin liian vanha eroamaan poikaystävistä. Kun nyt heittäisin tämän kaiken pois, en ikinä enää löytäisi ketään. En ikinä enää löytäisi ainakaan ketään sellaista kuin Tide. Mutta tuntisinko oloni näin huonoksi yksin?

Ei enää typerää jalkapalloa telkkarissa, eikä Tiden peleissä kulkemista, vaikka en minä mitään kummastakaan ymmärrä. Ei märkiä pyyhkeitä inhottavasti keskellä kylppärin lattiaa tai yöksi pöydälle jätettyjä maitoja. Kaipaisin niitä niin kovasti. Kukaan ei hengittäisi enää aggressiivisesti nenänsä kautta opiskelustressissään niin, että siihen heräisi kolmelta aamuyöstä ja suukottelisi stressin pois. Ei olisi ketään hokemassa helloälänyviitti, eikä toisaalta myöskään ketään, jonka reittä salaa puristaa autossa Hopiavuoren pihassa ja joka kauhistuisi siitä juuri sopivasti. Miten minä voisin elää ilman Tiden tapaa pukkia leukaluutani Hellevaaran-nenällään merkiksi nostaa päätäni jotta hän voisi suukottaa kaulaani? Tai miten voisin olla enää koskaan onnellinen ilman kesken leffan syliini liian pienelle sohvalle nukahtavaa Tideä painamassa keuhkoni kasaan huomattavasti omaani mahtavammalla elopainollaan?

”Mikä ihme sun on!” Tide kuiskasi kiihkeästi ja yritti kammeta minua käsivarresta jaloilleni.

Roskapussi rapsahti maahan ja Jerusalem kuului säntäävän sisään. Sitten Tiden kädet puristuivat hiuksiini ja väänsivät niin että minun oli pakko kohottaa katseeni hänen huolesta kalvenneisiin kasvoihinsa. Olisin halunnut pyytää, että älä auta minua, älä hoida minua äläkä murehdi minun vointiani.

”Ootsä taas kipee? Et kai sä oo auttanu isääs taas autotallissa? Tapahtuks siellä jotain? Voi kulta — tuu niin–”
”Älä nosta mua”, ulvoin kun Tide oli ehtinyt vasta ujuttaa käpälänsä hiuksistani kaunaloideni alle asti.

Tide säpsähti pois, mutta tartuin hänen käsiinsä. Niissä oli muutama vaalea pieni arpi: sellaisia kuin kaikkien ihmisten käsissä oli, mutta kauniita. En voinut päästää Tidestä irti. Olin hullu, kun halusin yhtään mitään lisää näin pakonomaisesti, kun meillä oli jo niin paljon. Mitä sitten, jos joulut, juhannukset ja syntymäpäivät vietettäisiin eri paikoissa? Meillähän oli jo niin monta muuta päivää. Saisin olla Tiden kanssa, jos luopuisin haaveistani pelata mölkkyä yhdessä Tiden ja porukoideni kanssa. Kyllä minä kestäisin. Puristin Tideä ranteista ja vastustin tarvetta työntää hänen kätensä hiuksiini jotta hän silittäisi minua.

”Mitä tapahtui?” Tide kysyi.
”Ei mitää.”
”Ooksä kipee?”
”En.”
”Sattuuks johonkin?”
”No joo!” uikutin niin kuin koira, ja Jerusalemkin kävi ovella katsomassa.
”Niveliin?”
”Sydämeen!”
”Sattuuks sua johonkin fyysisesti?”
”Ei.”
”Tuu nyt sisälle. Onks Nelly soittanu sulle ja haukkunu sut taas vai mikä sun on?

Tide alkoi olla jo kalpea. Purin hampaat yhteen ja päätin ryhdistäytyä. Nousin ylös ja hengitin syvään. Kesäilta tuoksui leikatulta nurmelta ja koivulta. Meillä oli monta päivää: kaikki muu, paitsi joulut ja juhannukset ja muut juhlat. Meillä ei kuitenkaan ikinä olisi sellaisia päiviä kuin hääpäivä tai lasten syntymäpäivä, ja lopulta minä tahtoisin sellaiset. Tahdoin joulut ja juhannuksetkin. En voinut enää valita Tiden ja perheeni väliltä kaikkina tärkeinä päivinä. Vaikka Tide oli kuinka täydellinen, valitsisin aina perheeni.

Potkaisin Tiden pudottaman roskapussin ovenpieleen, astuin omin voimin sisään ja suljin oven. Nyt minä sen tekisin.

”Tide…”
”No?”

Mutta kun Tide oli niin täydellinen. Olisin halunnut silittää hänen ohimoitaan ja poskiaan ja suukotella pois hänen huolestuneen otsanrypistyksensä. Vedin henkeä ja päätin puristaa ulos totuuden. Kuitenkin suustani puristui ihan kertakaikkisen väärä totuus.

”Mä rakastan sua.”
”Voi Hello sua kun–”
”Mä en kuitenkaan voi jatkaa tätä enää”, pakotin itseni sanomaan ennen kuin Tide ehti koskea minuun tai sanoa sanottavansa.

Viimeistä virkettäni seuraava hiljaisuus oli soiva ja hirvittävä. Sen aikana Tiden pää kallistui, suoristui uudelleen ja hartiat valahtivat alas. En väistänyt hänen katsettaan, vaikka mieleni teki hyytyä uudelleen lattialle itkemään ja kuolla pois.

”Jatkaa mitä?” Tide kysyi ontosti.
”Tätä meidän juttua”, sanoin hiljaa, enkä pystynyt enää katsomaan Tideen.
”Juttua”, Tide toisti huomaamattomasti uloshengityksensä aikana.
”Seurustelua”, täsmensin.
”Saako kysyä, mikset?”
”Me ei liikuta enää eteenpäin. Mä olisin halunnu sun k– mä haluan joskus naimisiin. Mä haluan pelata mölkkyä meidän porukoilla nyt enkä joskus. Sä haluat olla täällä kahdestaan, ja vaikka seki on ollu ihanaa niin mä en voi koko ajan vaan–”
”Mä tuun mukaan”, Tide sanoi hätäisesti. ”Mä tuun seuraavalla kerralla mukaan.”

Muistin Milanin, jota olin puristanut polvillani meillä kotona karvamaton päällä estääkseni häntä lähtemästä. Muistin, miten anelin, ettei Milan lähtisi ja jättäisi minua.

”Mä teen ihan mitä sä haluat! Ihan mitä sä haluat. Ihan mitä sä haluat. Kunhan sä vaan sanot mitä. Milan. Mä en mene enää ikinä poikien kanssa Seinäjoelle. Mä tekstaan sulle, joka aamu, niin että sä saat aina herätä siihen. Muutetaan yhteen Milan, mä teen sulle ruokaa, mä opettelen kokkaamaan, mä herätän sut niin ettei sun tarvi herätä yksin, mä lupaan herätä joka aamu aikaisin. Mä ajan hiukset lyhyiksi Milan, Milan, mä opettelen serbin kielen. Mä annan kitaran pois. Mä en soita enää ikinä. Älä jätä mua, älä jätä mua.”

Pudistin päätäni Tiden lupaukselle tulla seuraavalla kerralla mukaan. Se ei ollut totta. Tide uskoi siihen ihan niin kuin minä olin silloin monta vuotta sitten uskonut kaikkeen, mitä olin Milanille luvannut. Olin kuvitellut, että en voisi enää jatkaa elämääni ilman Milania, ja Tiden päässä saattoi risteillä samanlaisia luuloja. En halunnut muuttaa Tideä väkisin. Olisin halunnut, että Tide olisi muuttunut ihan itsekseen ja ilmestynyt pelaamaan meille kotiin. Tai tullut mukaan millä tahansa muulla kerralla, joita oli ollut kerran tai kahdesti joka viikko.

”Säkö et huoli mua vaikka — vaikka mä yrittäisin muuttua –” Tide sai ulos kurkustaan.
Yritin tarttua Tiden käteen, mutta hän kiskaisi sen ulottuviltani. Se olisi kai sattunut, jos ei paraikaa käynnissä oleva ero olisi sattunut niin montaa miljoonaa kertaa enempää.

Mitä siihen olisi voinut sanoa?
En. En huoli.
Älä muutu, Tide. Olet jo täydellinen. Et vain täydellinen minulle.

”Mä meen Eetun tyä yöksi”, sanoin Tidelle ja yritin taas vahingossa tavoitella Tiden käsivartta. ”Jerusalem! Tuu. Nyt mennään autolla.”

Olin rikkonut meidät. Toivoin, etten olisi. Olisin halunnut vielä yhden yön ja vielä yhden päivän, jotta viimeinen päivämme ei olisi ollut riitelyä meille kotiin tulemisesta. Jos olisin saanut vielä yhden yön ja vielä yhden päivän, olisin kuitenkin halunnut vielä seuraavan ja seuraavan.

Puoli neljältä aamuyöllä istuin Hopiavuoren tuvan takaterassilla ja katselin, miten Jerusalem nukkui viinimarjapuskan juurella. Vaikka tuntui siltä, että elämä ei jatkuisi enää tämän jälkeen, tiesin sen lopulta jatkuvan. Vedin tiukemmin ympärilleni Nellyn virkattua perintövilttiä — sitä, jota ei ikinä ikinä ikinä saanut koskea saati tuoda ulos — ja päätin, etten enää koskaan seurustelisi kenenkään kanssa. Se sattui liikaa.

[HelloOsallistuja]

Ilvekset ei ole Tidestä mitään mieltä

Tidellä oli vähän pitsasta tullutta tonnikalaa suupielessään. Siitä huolimatta hän oli edes liioittelematta maailmankaikkeuden kaunein olento, vaikka hän ei muuta tehnyt kuin huokaili neuvottoman näköisenä sohvallani. En olisi uskonut, että mikään niin kaunis pystyi ottamaan minua päähän niin lujaa ja niin usein.

”Miten niin et tule?” kysyin aivan helkkarin kuuma Team Ilveksen mölkynpeluuseen varattu joukkuehuppari niskassani ainakin sata-asteisessa asunnossa. Kukaan ei ollut vieläkään puhdistanut ja huoltanut ilmanlämpöpumppua.

”En mä pysty…” Tide piipitti ja olisi vielä jatkanut, mutta olin liian vihainen kuuntelemaan.
”Ethän sä ikinä pysty! Mä en käsitä mitä niin jumalattoman pelottavaa on muka yhdessä punasessa mökissä että–”
”No siellä on kaikki…”
”Totta helvetissä siellä on kaikki! Siellä on aina kaikki! Iskä ja äiti asuu siellä, ja mä ja Allu ollaan siellä muutenkin koko ajan, ja sua ei oo kutsuttu ku jotain kolkytmiljoonaa kertaa! Jos Allu olis viimeinkin saanu aikaseksi pussata sitä minkälie piskin omistajaa niin sekin olis siellä, ja niin säkin lupasit olla siellä!”
”Mä en tiedä mitä mieltä ne on musta…”

Huusin suoraa huutoa kohti Tideä. Se ei auttanut suuttumukseeni tippaakaan. Käänsin hänelle selkäni ja laskeuduin kyykkyyn. En tiedä, uskoinko hetken omien hiusteni raastamisen jotenkin helpottavan oloani, kun puristin tukon kumpaankin kouraani. En kuitenkaan vetänyt. En ollut sarjakuvahahmo. Uteliaan Jerusalemin sen sijaan tuuppasin äkäisesti kauemmas.

”Hello…” Tide inisi.
”Ne ei ole susta yhtään mitään mieltä”, sanoin kyykkysiltämni rauhallisesti. ”Ne ei ole tavannu sua. Paitsi Allu. Se, ettet sä tiedä, on ihan sun–”
”–mun oma vika…”
”Niin, ja–”
”Mä en taida… Pystyä…”

No niin. Hengitin niin syvään kuin kyykyssä pystyi. Olin arvannut tämän etukäteen. Joka kerta, kun meidän oli pitänyt mennä äidin ja iskän luo, Tide oli mennyt puihin. En ollut hetkeäkään ajatellut hänen tulevan tälläkään kertaa. Miksi se kuitenkin suututti niin kovasti..? Miksi olin joka kerta monta päivää pahalla tuulella ja sitten vielä sen päälle päiväkausia surullinen? Miksi olin niin tyhmä, että leikin Tiden kanssa tätä samaa leikkiä uudestaan ja uudestaan? Jos ihminen toivoo pääsevänsä johonkin eri lopputulokseen kuin yleensä, hänen on herran tähden muutettava toimintaansa. On turha hakata naamaansa seinään ja ihmetellä, miksi nokkaan sattuu.

Mutta kun minä rakastin Tideä…

Joskus sadan vuoden päästä olisin halunnut olla naimisissa Tiden kanssa. Meillä olisi ollut samanlainen tupa kuin äidillä ja iskällä, ja siinä Jepppe, Typy ja Skotti ja muutama muu örkki pihassa. Pari kakaraakin olisi juossut vastaan, kun olisin tullut töistä, ja vaikka se oli mahdotonta, mielikuvissani niillä muksuilla oli aina kihara pää mutta Luojan kiitos Hellevaaran jalot nenät eikä Ilveksen perunamaisia vesikraananokkia.

”Hello”, Tide kutsui taas.

Huokaisin noustessani lattialta. Tuntui kuin avioelämä, tupa, örkit ja kakarat olisivat valuneet parketin pikkuruisiin rakoihin niin kuin elohopea ja karanneet ulottuviltani. Surinko todella sitä, että en voisi olla Tiden kanssa enää tällä tavalla tai tulisin hulluksi? Vai surinko oikeasti sitä, että en koskaan tulisi töistä äidin ja isän tuvan näköiseen tupaani ja pörröttäisi Hellevaaran nenäisten kakaroiden kiharatukkaa?

”Okei”, sanoin Tidelle. ”Älä sitten tuu. Nähdään illalla.”

Tide ei rääkännyt minua tahallaan. Päin vastoin. Vaikka olimme jo sata vuotta — tai ainakin pari vuotta — maanneet liian pienellä sohvallani Runoin pitsojen kanssa, Tide halusi nukkua tulikuumina kesinäkin käsivarret ympärilläni. Aina kun Tide haki limsan tai kaljan kaapista, hän nakkasi yhden minullekin. Aina kun siivosin raivolla takapihaa, Tide tuli auttamaan. Aina kun tulin kotiin, Tide kysyi kuulumisia. Joka päivä Tide katsoi minua niin kuin minä häntä: ihan niin kuin minäkin olisin yhtä upea kuin hän on. En voinut tehdä niin, että särkisin hänen sydämensä ohimennen ennen kuin lähtisin äidin ja iskän luokse pelaamaan Mölkkyä tiimihupparissani. Se operaatio piti tehdä illalla kaikessa rauhassa niin, että olisi aikaa jutella ja selittää, vaikka kuunnella Tiden suuttumusta ja pettymystä. Se piti tehdä kaikella sillä rakkaudella ja arvokkuudella, jonka Tide ansaitsi riippumatta siitä, kuinka raivostuttava hän osasi olla.

”Mä haen jotain Runoista illalla”, Tide huhuili ahdistuneena olohuoneesta, kun vedin kengät jalkaan ja päästin Jerusalemin edelläni ulos.
”Älä hae mulle”, sanoin mahdollisimman neutraalisti takaisin. ”Äiti ja iskä kuitenki syöttää meille viikon ruuat siellä.”

Pinnistelin autolle asti, mutta kun Jeppe oli takapenkillä ja auto käynnissä, silmät olivat kyllä jo ihan liian täynnä roskia. Päätin ajella hetken Kontiokorvessa ennen kuin menisin Mölkkyä pelaamaan.

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 6 kuukautta sitten  Eetu Hopiavuori. Syy: Yks NORSU jäi ja kukaan ei sanonut :DD (kirjoitan aina NORSU kun en muista sanaa, ja korjaan myöhemmin)

[HelloOsallistuja]

1. Housut jalkaan ja Nellystä ylivertaista tekemään ^
2. Valmennus, jossa kaikki menee väärin

3. Tallin emäntä psykoosissa
Painoin Nellyn ranteita kentän pohjaa vasten säikähtäneen epäuskoisena. Nelly oli ihan totta lyönyt minua. Kuonoon. Kovaa. En tohtinut päästää irti, kun hän rimpuili. Lopulta hän rentoutui. Silloin nousin niin nopeasti kuin näillä nivelillä vielä pystyi ja lähdin perääntymään hitaasti. Tuijotin kentältä pystyyn jupisten kampeutuvaa Nellyä niin kuin hän olisi jokin käärme, joka ei havaitsisi kuin nopean liikkeen. Vasta portista päästyäni uskalsin kääntää selkäni ja puolittain hölkätä tupaa kohti taakseni vilkuillen. Nelly ei kuitenkaan lähtenyt perääni, vaan jäi luottavaisen Skotin kanssa kentälle. Ehtisihän sen hevosen sieltä hakea, mutta taottavaksi en jäisi. Silmäkulmaakin kirveli niin kovasti, että varmaan olisi mustelma, tai ainakin haava. Tuskin Nelly hevosta löisi, kun ei lyönyt ikinä Jeppeäkään, vaikka se astui välillä Nellyn vatsan päälle kipeästi painiessaan Nellyn kanssa matolla.

”Ette ikinä arvaa”, huusin tuvan ovelta heti kun sain sen auki.
”Ei kun se Kuusamo oli sit siinä toisessa välissä. Mä puhun nyt Ahvenanmaasta”, Sonja mumisi keittiössä ystävällisen rauhallisena ihan niin kuin tässä ei olisi herran tähden hätätapaus ja talon emäntä psykoosissa.
”Ei ne sit yhtään kauemmas ympäriinsä niitä osakilpailuita sirottele”, Oskari mumisi vielä hiljempaa ja vielä rauhallisemmin, joten minun oli keskeytettävä moiset turhanpäiväisyydet heti hätäuutisilla, vaikka minulla oli vielä toinen kenkä jalassani.
”NELLY LÖI MUA JUURI. Naamaan.”
”Mitä?”

Kun pääsin keittiöön, Sonja ja Harri katsoivat minua Oskarin ja Noan ylitse pöydän äärestä silmät pyöreinä. Eetu nojasi kahvikupin kanssa keittiön tasoihin saman näköisenä. Niklas yski hiljaa vettä keuhkoistaan hänen takanaan Ikean iso väritön lasi puolitäynnä vettä kädessään. Oskarin pää nousi pystympään ja niska meni samanlaiselle virkkuukoukulle kuin kouluhepoilla. Oikeastaan vain Noa näytti siltä kuin tässä ei oltaisi keskellä kriisiä. Reiluuden nimissä on kuitenkin sanottava, että useimmiten Noa näyttää siltä kuin olisi juuri lyllertänyt hieronnasta mentholinhajuiseen luksussaunaan ennen kuin jatkaisi rentoutumista kotona.

”Nelly löi”, toistin. ”Nyrkillä.”
”Ookko sä aiva pöyröö?” Eetu kysyi säälivästi ja kallisti vielä päätäänkin huolestuneena.
”Eiku oikeesti! Täytyhän jonku nähdä. Me oltiin tossa kentällä. Kato mun silmää! Varmasti on joku jälki!”

Eetu tiirasi silmääni niin että hänen hengitysilmansa puhaltui hänen sieraimistaan suoraan poskelleni.

”Kyllä siinä jotaki piäntä näkyy…” Eetu mumisi. ”Mihinkä löit naamas oikeen totta? Menikö joku rikki?”
”Mähän sanoin”, ärähdin ja marssin takaisin eteiseen kokovartalopeilin eteen. ”Vai jotain pientä näkyy! Ihan hirvee vekki! Jos tähän ei tuu mustelmaa niin mihinkää ei tuu! Mun naamaparka… Ymmärrättekste et mulla on koko kesä keikkoja?”
”Ei Nelly oo sitä lyäny”, Eetu kuului sanovan keittiössä painokkaasti aivan kuin vakuuttaakseen muut .
”Ei tietenkään”, Sonja naurahti kepeästi, vaikka minua oli jumaliste pahoinpidelty.
”Eiku se oikeesti löi”, huusin kohti keittiötä.

Seuraavaksi Eetu asettui nojaamaan ovenkarmia keittiön ja eteisen välille. Hän katseli minua.
”Hello”, Eetu mutisi niin hiljaa, ettei muiden ollut varmaan tarkoitus kuulla. Jes: voisi Eetu edes minulle myöntää uskovansa, kun kerran väkivaltaisen akan kanssa asui. Kai se oli Eetun kaltaiselle jostain syystä noloa myöntää, jos emäntä mäiski häntä iltaisin pitkin seiniä.
”Mhm”, kannustin nyökyttäen.
”Soon ny sillä lailla jotta vaikka minä sun juttujas siärän niin soon se Nelly kuitenki mun emäntä. Tuallaaset jutut ei käy kun sinä niitä totena toimittelet. Joku pian uskoo sua.”

Eetu kehtasi vielä mutristaa suutaan suostuttelevasti hieman horinansa loppuun. Katsoin monttu auki, miten hän poistui takaisin keittiöön kädet taskuissaan. Huolettomana kuin mikä. Ihan niin kuin ei eläisi Nellyn kanssa. Miten voi olla, että sen ainoan kerran kun jotain oikeasti tapahtuu, joka jumalan akka ja ukko sattuu katsomaan eri suuntaan? Vaikka aina on silminnäkijöitä, jos yrittää vaikka nenää kaivaa salaa? Ihan vastahan siitäkin sai tuomitsevan katseen osakseen muuan herra Oskarilta.

Laitoin kuitenkin kengät ja lähdin autolle. Skotti ei ollut enää kentällä, eikä Nellykään. Myös Nellyn auto oli poissa ja pihaton edessä oli äkäiset kuovitusjäljet. En tahtonut talliin. Vaikka olinkin saanut Nellyä pideltyä loppujen lopuksi melko helpoksi, vähän se hirvitti. Auto oli poissa, mutta mitä jos se oli vain piilossa? Olin aina kuvitellut tulleeni Nellyn kanssa hyvin toimeen ja olin hörsköttänyt hänen kanssaan melko estoitta. Olinkin tainnut olla koko ajan vain ärsyttävä, ja Nelly oli oikein kerännyt suuttumustaan sisälleen. Miten muka tohtisin ikinä mennä takaisin? Mitä jos Nelly nyrkittäisi minua uudelleen? Mitä jos kukaan ei ikinä uskoisi silloinkaan?

Päätin, että kyllä tästä jotenkin selvittäisiin ja lähdin kotiin. Parin päivän päästä kaikki näyttäisi erilaiselta ja tuvan väkikin olisi sisäistänyt uutiseni. Ei se ollut niin justiinsa. Hakisin illalla pitsaa Jepen kanssa Runoista.

Kotona peilistä näkyi jo ihan sairaan hirveä musta silmä. Se oli oikein kiva, varsinkin kun illalla piti mennä bändin kanssa soittamaan mommille ja paapoille humppaa Kalliojärvelle. Vaikka silmäkulmani oli kosketusarka, etsin puhelimestani Jannen numeron. Hänen vaimonsa oli suurin piirtein ainoa tuntemani nainen, jolla ei ollut hevosenkakkaa kynsien alla. Kai yhden silmän jollain ihmeen beautyblenderillä saisi keikan ajaksi näyttämään terveeltä.

[HelloOsallistuja]

Housut jalkaan ja Nellystä ylivertaista tekemään

”Housut jalkaan!” Nelly kajautti puhelimesta tervehdykseksi. ”Ja ulos!”

Vilkaisin karvaisia sääriäni. Siinä ne olivat mukavasti omalla sohvallani. Kuka ihminen muka piti housuja omassa kodissaan?

”Mistä sä tiesit ettei mulla oo housuja?”
”Onko sulla ollu ikinä kun tuut avaamaan ovea? Nopeesti nyt. Mä oon pian sun pihassa enkä mä ehdi odotella.”
”Telkkarista tulee Suurmestari pian…”
”Sä ja sun suurmestari… Neljä minuuttia. Sitten istut mun autossa.”

Nelly ei tullut neljän minuutin kuluttua, vaan kahden, ja ehti tööttäämään vihaisesti. Ei auttanut kuin istua apukuskin penkille. Olin kietoutunut varmuuden vuoksi villakangastakkiin, vaikka oli kuinka kesäkuinen ilta. Nellystä ei aina tiennyt. Mitä jos hän raahaisi minut kolmen päivän vaellukselle jonnekin Hirvijärven kinttupoluille ja jäätyisin kuoliaaksi? Passia ei tullut mukaan, niin että ainakin meidän pitäisi pysyä valtakunnan rajojen sisäpuolella.

”Mihin sä mua tarkalleen ottaen tarvit?” kysyin päästyämme Kirkonmäelle asti.
”Mulla on tekemisen puutetta”, Nelly ilmoitti taas säyseänä. ”Mä valmennan susta ratsastajan. Kaikki jotka tuntee sut, myöntää sen jälkeen mikä ylivertainen valmentaja mä oon. Sä oot kuitenkin suurin piirtein maailman huonoin valmennettava.”
”No kiitti. Mitä mä tästä saan?”
”Opit ratsastaan?”
”Ja saan pitsaa?”
”Ja saat pitsaa. Mutta vaan jos sä teet niinko mä sanon.”

[HelloOsallistuja]

Hetero Pride -kulkue

Kuulin Eiran äänen jo pihalta asti. Se oli mainitsemisen arvoista, sillä makasin Hopiavuoren sohvalla itsensä herra Hopiavuoren peittelemänä odottelemassa kipulääkkeiden vaikutusta. Vilkaisin koristetyynyni varasta nojatolissa nilkka polvensa päällä istuvaa isäntää, ja hän kohotti kulmiaan minulle.

”Mistä luulet et sillä on paha mieli tällä kertaa?” kysyin virnistäen.
”Ny pistit pahan. Joku siton kiusannu taas. Torennäköösin olisit sinä, mutta sinoot ollu nyt täs niin minä sanon jotta soon tapellu tällä kertaa Tiituksen kaas.”
”Tiituksen! Mitä se muka on ikinä tehny?”
”Tuan äänensävyn perustehella sinoot tapellu sen kaas ainaki. Mutta mitä sinä veikkaat? Kattotahan kumpi arvaa paremmin.”
”Se on tapellu Nellyn kans. Niillä on jotain riitaa hevosista muutenki.”
”Jahas.”

Eetu siemaisi kahviaan. Minä käännyin selälleni. Ei tarvinnut odottaa kauaa ennen kuin ovi aukesi vihaisesti ja Eira pamahti sisään potkimaan kenkiä jaloistaan. Pystyi kuulemaan, miten rapa rihisi pitkin lattiaa ja ropisi Nellyn superepäkäytännölliselle pörröiselle käytävämatolle, jota piti varjella kuin esikoistaan. Eiran vihainen kaakatus oli loppunut, joten ilmeisesti hänen vihansa kohde tai uskollinen kuuntelijansa oli kääntynyt takaisin tallille viimeistään kuistin edestä.

”Onks tääl ketää edes?” Eira kysyi äksysti.
”Täällä moomma”, Eetu vastasi rauhallisesti.
”Ketkä me?”
”Minä ja Hello.”
”Onks muita?”
”Ei.”
”Onks Niklas?”
”No ei ole muita, vain me oomma. Katto tallista.”
”No en mä nyt sitä halua nähdä!”
”Jaahas.”

Kuului kielen naksahdus, kiivas sisäänhengitys ja sitten kantapäämarssia. Seuraavassa hetkessä ainakin 45-kiloinen Eira heittäytyi sohvan selkänojan yli päälleni. Ei siinä voinut kuin ulvahtaa. Sen jälkeen hän pyristeli istuma-asentoon säärieni väliin painamalla minua kipeästi kyynärpäällä vatsaan.

”Miksi sä edes makaat siinä hullu! Käsitäksä ettei sua voi nähdä jos sä vaan oot siinä? Aina tuut alle ku ihmiset istuu!”
”Ite hyppäät ilman et katot. Hyppää samalla lailla pää edellä sit Jätinmontolla ku kesä tulee niin –”
Eira potkaisi niin että meinasin pudota sohvalta.
”Et potki senki koni!”
”Ja miksihän en?”
”Koska muhun sattuu muutenkin ja mä vannon että mä ristiinnaulitsen sut heti kun mä saan pidettyä taas vasaraa kädessä!”
”Ai sori…”
”Eetu mikset sä puutu ton toimiin jo?”
”Minen jaksa olla kaharen kakaran isä, niin siksen! Varsinkaa kun minä haluaasin mialuuten päästänsä tervehiä kakaroota. Sitä paitti se pyysi anteeksi.”

Eetu laski kuppinsa pöydälle ja silmäili Eiraa mahdollisimman huomaamattomasti. Eira tuijotteli kynsiään ja nojasi sohvan selkänojaan jalkopäässäni. Ilmeisesti Eira ei ollut siis kokenut välitöntä vääryyttä, sillä siitä hän olisi valittanut saman tien. Tällaisissa tilanteissa oli parasta vain odottaa, sen me Eetun kanssa tiesimme ennalta. Yleensä ei tarvinnut odottaa nimittäin kauaa. Tälläkin kertaa riitti se aika, joka minulta meni könytä ruostuneen tuntuisine nivelineni istuma-asentoon. Sitten Eira jo alkoi puhua.

”Siis että mä vihaan homoja!”
”Mitä?” naurahdin.
”Ai niin… Siis että mä vihaan kun kaikki on homoja!”
Odotin hämmästyneenä lisäselvitystä. Ketkä kaikki tarkalleen ottaen olivat nyt Eiraa häiritsevästi homoja? Eira rypisteli kulmiaan ennemminkin harmistuneen kuin vihaisen näköisenä. Eetu aukaisi pari kertaa suunsa sen näköisenä, ettei tiennyt mitä Eiran yhtäkkiseen suvaitsemattomuuteen pitäisi sanoa.
”Ketkä nyt on homoja?” kysyin kun Eira ei näyttänyt siltä että jatkaisi.
”No kyllä te nyt tiedätte! Tai sä ainakin.”
”Miks mä?”
”Eiks teillä oo se joku tutka?”
”Mitä telkkarisarjaa sä oot nyt kattonu? Älä usko kaikkee mitä Nrtflix sanoo.”
”No ihan sama! Sä nyt voit olla aina rauhas homo kun sä oot noin paska eikä susta muutenkaa oo mitää hyötyä!”
”Vai ei oo hyötyä.”
”Mut sit Tide on ja Noa ja Camilla –”
”Mitä?”
”Älä nyt keskeytä!”
”Miten niin ne on? Ooksä viimein pudonnu hevosen selästä päälles oikeesti?”

Eira katsoi minua niin kuin olisin takertunut mitättömimpään pikkuseikkaan. Eetu oli suoristanut ryhtinsä tuolissaan. Tuon näköinen Eetu oli ollut, kun oli joutunut ottamaan kaitsijan roolin meidän kaikkien ollessa Ritva Hopiavuoren hoitolapsia ja kun Ritva oli joutunut käymään tallissa kesken kaiken.
”Kyllä sä nyt tiedät et Noa on, kun mä sillon pari kesää sitte ajattelin et — mut ihan sama, se on muutenki jotain nelkyt, ja eiks Camilla muka oo vai ooks nähny sen ikinä muussa vaatteessakaan kun niissä lökäreissä ja–”
”Jos sinet kuitenkaan nyt tekisi olettamuksia sen takia jotta Noa ei ole pedofiili joka haluaas olla kakstoistavuatiahan flikan kaas, ja siks jotta Camilla käyttää vaattehia”, Eetu sanoi painokkaasti.
”Mä oon kahdeksantoista.”
”Ihan sama, sinolit kakara sinä kesänä ja oot viäläki. Mene nyt asiahan tai minä paan Nellyn viämähän sut kotias siitä puhumasta hulluja.”

Eira huokaisi dramaattisesti ja oikein heittäytyi sohvan selkänojaa vasten.

”Tiesittekste et Niklas on homo!” hän parahti varsinaisesti kysymättä mitään.
”Tiedettiin”, nyökäytin samaan aikaan kun Eetu sanoi että ”no ei tiäretty.”
”Mikset sä kertonu mulle?” Eira tiukkasi minulta ja jätti Eetun huomiotta.
”No sori! Sun pitäs tarkempi lista tehdä siitä, mitä kaikkea itsestäänselvää sulle pitää kertoa! Noni alotetaan niin mä kerron kaiken. Inari on tyttö. Se on sun isosisko. Camilla tykkää käyttää niitä sen iänikuisia lökäreitä. Marshallilla on matoja päässä. Oskari harrastaa–”
”Sä oot niin paska! Kuuntele nyt. Arvaa montako tuntia mä oon pelannu Niklaksen kans pleikkaa ja joutunu esittään etten mä muka muista mistä napista tulee tähtäin? Mun elämä on paskaa ja mä en ikinä löydä poikaystävää…”
”No reiluuden nimissä, Eira… Heppatalli ei oo todennäköisin paikka löytää poikaystävää.”
”Löysit säki.”
”Se nyt vasta homo onkin.”
”Nii just! Että mä vihaan homoja!”
”Aito Avioliitto -yhyristyksen Eira Helemipuro, hyvät naiset ja herrat”, Eetu mutisi. ”Mene ny pihalle siitä ennenku joku kuuloo mitä sä puhut ja ottaa totena. Soitakko itte isäs hakemahan sut kotia kasvamahan vai soitanko minä?”
”Mä meen maastoon!”
”Mä en eheri vahtimahan sua niin et mene.”
”Mä meen Niklaksen kaa! Vaikkei siitä mitää hyötyä ookkaa. Voi paska… Tiesiksä et se on Marshallin kaa? Mitä jos sä Hello jätät Tiituksen, tai ei sun tarvi edes välttämättä, jos vaan vähäsen viettelet sen Marshallin–”
”Nyt lähäre menöhön”, Eetu sanoi ja ihan nousi seisomaan.
”Joo joo!”

Kun Eira marssi eteiseen, Eetu lähti keittiöön. Sieltä kuului vaimeampaa kolinaa kuin eteisestä. Sitten ovi läimähti vihaisesti kiinni ja pian Eetukin ilmestyi ruokasalin kautta olohuoneeseen.

”Vai vihaa se homoja…” hän ähkäisi istuutuessaan ja laski omenamehulasin pöydälle minua varten.
”Niin mäkin”, huokaisin ja vääntäydyin takaisin makuuasentoon. ”Ei niistä ota selvää mitä ne haluaa. Ihme sakkia.”
”Ei naisistakaan ota selevää…”
”No se, no se…”

[HelloOsallistuja]

Osallistujat
Niklas – Arlekin
Janna – Paahtis

Valmennukseen otetaan rajattomasti ratsukoita. Tarinallisesti valmennuksia on vain yksi, jossa on 2-5 ratsukkoa. Jos osallistujia tulee paljon, heidät jaetaan rinnakkaistodellisuuksissa toimiviin ryhmiin. 🙂

[HelloOsallistuja]

Vai on meillä sellainen suhde!

Väänsin sormuksellani auki olutpullon. Se ei ollut Kukkoa, jota olisin saanut juoda, vaan jokin Tiden saunakalja. Tide oli hyvä ostamaan saunakaljoja, mutta melko huono juomaan niitä, joten niitä meillä oli. Korkki plinkahti puulattialle, vieri muiden pullojen lomasta ja päätyi kilahtaen pianon taakse.

”Jerusalem tänne”, komensin taakseni katsomatta ennen kuin otin hörpyn. Kuulin kynsien rapinaa selkäni takaa vasta kun taputin pientä penkkiä viereltäni. Pian Jerusalemin lämmin hengitys tuntui kyynärpääni iholla. Kurotin vetämään koiraa pannasta. Se saisi luvan kyllä istua minun kanssani penkillä. Vastahakoisesti se asetteli keltaiset etutassunssa vierelleni ja ponnisti. Sen istumaan asettautuminen näytti huteralta, mutta lopulta se hieraisi kirsullaan korvaani ja sulki kitansa.

Painoin koskettimia pari kertaa vasemmalla kädellä. Pianon ja kitaran piti riittää minulle. Niin oli aina ollut. Ajatus niiden ja Jerusalemin kanssa yksin jäämisestä tuntui kuitenkin jostain syystä harmaalta.

”Pidä tota”, sanoin Jerusalemille ja asettelin pitelemäni pullon sen etujalkojen väliin penkille. Huomasin kääriväni kuvitteellisia hupparin hihoja, vaikka minulla ei edes ollut hupparia. En kuitenkaan hipaissut pianoa kuin pari kertaa samoista kohdista vasemmalla kädellä. Nyt olisi tarvittu jotain Kuutamosonaattia, jossa oli sekä käsille kiireisiä että aivoillekin äärettömän vaikeita juttuja. Harmi että taisin olla liian humalassa soittamaan edes radio LOOPilta autossa tulevia kappaleita.

Otin olueni, hätistin Jerusalemin tiehensä ja jätin pianon niin kuin se oli: irvistämään irvokkaasti koskettimet paljaina. Join pullon tyhjäksi kahdella mieshörpyllä matkallani eteiseen ja jätin sen hattutelineelle. Sitten puin takin suoraan t-paidan päälle, otin Jerusalemin hihnaan, työnsin jalat lenkkareihin ja muutaman kaljan kangaskassiin ja lähdin.

Pieni maisemien katselu tekisi hyvää. En ollut vielä ratkaissut, selvittäisinkö päätäni vai joisinko lisää. En edes tiennyt, mistä tarkalleen ottaen olin niin murheissani ja loukkaantunut. Tidestä se oli alkanut, ja hänen ulkomaanreissustaan. Ärsytti, että hän olisi poissa kuukausia enkä näkisi häntä. Ahdisti, että se oli niin kova paikka minulle, vaikka aika oli lyhyt. Suututti, että Tide oli valinnut sellaiset sanavalinnat: odotatko minua. Ihan niin kuin olisin joku nymfomaanikko. Eniten taisi kuitenkin pelottaa se, etten — mutta sitä ajatusta en halunnut edes ajatella loppuun.

Kun ovi heilahti kiinni, tajusin, etten voisi mennä minnekään. Kylmä ilma virvoitti minua sen verran, että ymmärsin olevani ihan jossain muussa kunnossa kuin ajokunnossa. Olin juuri ja juuri kävelykunnossa. Ymmärsin, että voisin oikeasti sammua hankeen kahdenkymmenenviiden asteen pakkaseen.

Lisäksi auton avaimet olivat jääneet sisälle.

Ja samassa avainnipussa olivat kotiavaimeni.

Ja seurakunnan tilojen avaimet, monnarin avaimet — kaikki avaimet.

Jerusalem haisteli rivitalon nurkkaa ja katsoin sitä tyytymättömänä ihan niin kuin avaimista huolehtiminen olisi ollut sen homma. Oli pimeää. Katuvalotkin oli jo sammutettu. Ihan sama, vaikka lähtisi lenkille. Kukaan ei kuitenkaan tulisi avaamaan ovea vielä viiteen tai kuuteen tuntiin, vaikka mihin soittaisin. Jos jäisin paikalleni, lopulta jäätyisin yhtä varmasti kuin hankeen sammumalla, eli sama kai se olisi mihin kohtaan Otsonmäkeä tässä kuoltaisiin. Ehkä löytyisin helpommin tienposkesta kuin pihasta. Harmi, että minulle tuli kylmä jo kun olin päässyt postilaatikoille. Pyyhin nenääni kintaaseen ja avasin oluen postilaatikoiden puista tukea vasten korkin reunaa vääntämällä.

Pirun Tide. Ei ollut Tiden syy, että olin lukinnut itseni ulos keskellä pakkasyötä, mutta toisaalta — oli ihan Tiden syy, että olin lukinnut itseni ulos keskellä pakkasyötä! Vai oli meillä sellainen suhde, että täytyi päästä Saksaan moneksi kuukaudeksi. Sellainen suhde, että muutama hassu kuukausi olisi ollut jokin kynnyskysymys. Sellainen suhde, että moinen asia käsiteltiin nopeasti autossa! Oli se nyt jumaliste ihme rako asettaa poikaystävänsä, tai ylipäätään kenetkään. Ei ollut ollut aikaa keskustella enempää, vaan minun oli pitänyt valita kahdesta vaihtoehdosta. En vieläkään tiedä, olisiko pitänyt valita vaihtoehto a: mene vain, rakas, nähdään joskus juhannuksena, jos pysyt päätöksessäsi palata! Pidän jalat ristissä! Vai vaihtoehto b: mitä sitä odottelemaan? Mikä tapahtuu Saksassa, jää Saksaan, ja mikä tapahtuu täällä, ei sinua satuta, ellet tiedä siitä. Olin valinnut salaisen vaistoehdon c ja sanonut, että no kiva temppu. Ja olin sanonut v-alkuisen sanan. Ja että lähden nyt Runoihin. Yksin.

Jerusalem uikahti. Vaikka se oli remmin päässä, jouduin oikein etsimään sitä katseellani. Se ei pidellyt tassujaan ilmassa, joten ei sen ainakaan kovin kylmä ollut, eikä sitä sattunut. Se taisi uikuttaa, kun kävelin niin hitaasti. En minä kyllä voisi vaellella Otsonmäellä ryypäten keskellä yötä varsinkaan niin kylmässä. Menisi maine, ja parhaassa tapauksessa henki. Näpitkin olivat jäässä.

”Odota ny hetki”, mutisin Jerusalemille ja aloin rullata kännykästä yhteystietoja kävellen edelleen yhtä hitaasti eteenpäin. Pysähdyin vain potentiaalisten autollisten hakijoiden ja majapaikkojen kohdalla, mutta hylkäsin yhden toisensa perään.

Allu? Ei: siitä seuraisi ristikuulustelu, ja sitä paitsi kun lopulta pääsisin nukkumaan, joutuisin nukkumaan unissaan potkivan Allun kanssa. Ja aamulla ristikuulustelu jatkuisi.
Eetu? Joo, hyvä idea: herätetään Jepen kanssa Eetu yöllä. Hän tulisi hakemaan, olisi ihan hiljaa ja pyörtyisi seuraavana päivänä johonkin kaurasäkkien väliin. Ei kiitos. Jaksaisinkohan kävellä Jätinmetsään asti..? Voisin mennä omatoimisesti sohvalle nukkumaan… Ei, en jaksaisi kävellä sinne asti.
Inari? Ehkä. Inari taisi olla vieläkin meillä. Äiti ja iskä eivät kysyisi liikaa kysymyksiä, jos hän lähtisi minua hakemaan. Sitä paitsi pääsisin kotiin yöksi. Toisaalta iskä kyllä haluaisi kuulla liian tarkasti, mitä tein yksin kännissä ulkona yöllä.
Iskä? Iskällä oli kännykkä kiinni ja vaatenaulakossa latauksessa öisin. Sitä paitsi vaikka saisin iskän kiinni, äiti alkaisi soitella jatkossa joka ilta. Iskä ei siis käy, eikä oikeastaan Inarikaan.
Janne? Ehkä. Jannen vaimo hermostuisi, mutta tokenisi kyllä. Jannen härnäämisen kestäisi.
Milan? Milan ampaisisi salamana sängystään autolla hakemaan, eikä kysyisi kysymyksiä. Vaikka olin kuinka vihainen Tidelle, tuntui kuitenkin huonolta idealta mennä Milanin sohvalle nukkumaan. En ollut varma, oliko minulla poikaystävää enää, mutta vaikka olisi ollutkin, Milanin asunnolla nukkuminen heti oli surkea idea.
Nelly? Joo ei kiitos. Nelly ei luovuttaisi ennen kuin kuulisi, mitä varten olin tässä kunnossa. Sen jälkeen hän ei suostuisi viemään minua nukkumaan, vaan raahaisi Tiden luokse, enkä ollut menossa Tiden luokse. Mieluummin jäätyisin Kirkonmäelle.
Noa? Ei… Ehkä olimme vain vitsinvääntöväleissä… Oli parempi vaikka hölkätä pakkasessa lämpimikseen kuin häiritä…
Tide? Joo ei.

Arvoin, soittaisinko Jannelle vai yrittäisinkö kävellä iskän ja äidin luo. Meno oli kuitenkin huteraa, ja olin sitä paitsi lähtenyt jo väärään suuntaan. Tarvoin Meijerin pihaan johonkin mennäkseni ja vannoin, etten istuisi vanhalle lastaussillalle vaikka kuinka väsyttäisi. Väitin itselleni selvittäväni vain hetken päätäni, mutta samalla väänsin kuitenkin uuden pullon auki Meijerin takaoven kivirappujen nimikylttiä vasten. Siinä luki WANHA MEIJERI, uudemmassa laatassa NUORISOTILAT TOIMISTO ja sen alla samanlaisessa mustassa ovilaatassa kuin minun omassakin ovessani oli: PAITHOONBUATHONG. Liiaksi harkitsematta aloin rämpyttää ovikelloa. Täällä tohtisi nukkua.

Melko nopeasti vaaleansininen ovi aukesi, mutta vain hieman. Yksi tumma silmä katseli minua varovasti ovenraosta. Harkintakykyni toimi niin erinomaisesti, etten tuupannut ovea auki ja kävellyt vain sisään koirineni, vaikka taatusti olisin voinut.

”Mä oon Hello”, ilmoitin huppuni sisältä.
”Ai! Niinpä!” Chai Paithoonbuathong sanoi ja avasi oven. Hänellä oli tukka melkein pystymmässä kuin minulla, ja hän oli kääriytynyt peittoonsa, jossa oli vaaleanvihreä pussilakana. Tuijotin peiton alareunassa hyppiviä valkoisia pupuja, mutta ne katosivat, kun Chai astui puolittain oven taakse piiloon. Havaitsin, että se oli kutsu sisään. Otin tukea ensin seinästä, sitten ovenpielestä ja lopulta Chain olkapäästä. Otin vielä yhden pitkän hömpsyn ja tarjosin pulloa Chaita kohti. Hän pudisti päätään.

Meijerillä haisi, noh, vanhalta meijeriltä. Homeelta. Perunakellarilta. Kylmänä pidetyltä tuvalta. Olin ollut siinä pienessä sivueteisessä noin miljoona kertaa, sillä Otsonmäen seurakunta omisti Meijerin. Suoraan edessä oli ovi, josta pääsi Meijerin pienelle esiintymislavalle. Vasemmalla puolella olevasta ovesta pääsi Meijerin suureen keittiöön ja nuorisotilojen toimistoon, joka oli auki vain etukäteen soitettaessa. Vasemmassa nurkassa olevia rappusia olin noussut vain kerran: tuodessani Chain tänne. Niiden yläpäässä oli vielä yksi ovi, josta pääsi pieneen vinttiasuntoon. Tuijotin piilossa olevan oven suuntaan kaipaavasti. Olisikohan Chailla jo sohva..?

”Anteeksi mutta ootko sä humalassa?” Chai kysyi varautuneena ja puristi peittoaan.
”Joo”, myönsi. ”Vähäsen. Mut Jeppe on selvin päin.”
”Tuota… Mitä..?”
”Mä lukitsin itteni ulos mun kotoa. Sitten mä ajattelin, että mä kävelen vähän, ja muistin että sä asut tässä. Yhtäkkiä mä ajattelin että voisinks mä nukkua täällä? Jos sä et halua mua teille, niin jos sä voisit avata ton toimiston? Eiks sulla oo talkkarin avain? Kyl sä tiedät et mulla olis sinne omakin avain, mutta se nyt on muiden avainten kanssa mun naulakossa…”
”Et sä nyt kylmään toimistoon mene. Ei siellä oo edes muuta kun se toimistotuoli. Mennään tonne ylös.”
”Jaaha, jaaha, sitä ollaan kurkittu toimistoon omilla avaimilla, jaaha!”
”No… Vähän… Mutta mulla on lupa!”
”Joo joo.”

Chai näytti katsovan Jerusalemia koko ajan puhuessaan. Kun suostuttelin koiran remmistä lähemmäs itseäni ja patistin sen menemään portaita edellämme, Chain ote peitosta näytti rentoutuvan vähän. Sitten käänsin hänelle selkäni ja lähdin kapuamaan koiran perässä. Ei Chaissa ollut kuitenkaan mitään näkemistä, vaikka hän sattuisi peittonsa pudottamaankin. Narisevien portaiden yläpäässä Jerusalem tiesi raapia okeaa ovea, koska se oli ainoa. Avasin sen ja päästin koiran pannastaan heti ovella.

Asunnosta haisti edelleen, ettei siellä ollut terveellistä asua. Chai oli kuitenkin muuttanut sen autiosta vinokattoisesta varastovintistä aika suloiseksi pesäksi. Lattian halvat laminaatit, joilla Jeppe rapisteli kulahtanutta vihreää karvamattoa kohti, olivat pölyttömät. Lattioilla ei ollut muuta roinaa kuin yksi kasa vaatteita, joista Chain oli täytynyt kuoriutua juuri ennen nukkumaanmenoa. Sängyssä, jonka reunat Jerusalem haisteli, ei ollut peittoa, mutta Chai olikin pukeutunut siihen. Tyynyliina oli eri paria sen kanssa: sininen ja koukerokuvioinen. Sänky nurkassa oli vain puolet siitä, mitä minun sänkyni oli. Sen vierellä Chailla oli yöpöytä, jolla oli tietokone ja lamppu, sekä jokin korkki tai muu muoviroska, jonka Jerusalem otti suuhunsa. Ainoan ikkunan alla oli naarmuinen Ikean kirjahylly, ja keittiön väliseinää varten kökötti — luojan kiitos — pieni ruskea nahkasohva! Sen eteen koira asettui järsimään muovikorkkiaan.

”Mä laitan sulle tähän uudet lakanat”, Chai sanoi vaellettuaan sänkynsä luo.
”Älä ny viitti pelleillä”, hörähdin. ”Anna mulle viltti ja jos sulla on niin tyyny, niin tossa on mulle hyvä sohva.”
”Siinä on aika huono nukkua…”
”Ai jaa? Mä oon humalassa mutta et sä silti tolla tempulla saa mua sun kanssa sänkyyn.”
”En mä — en mä — mä ajattelin –”
”Se oli vitsi.”
”Ai. Haittaako sua… Jos koira nukkuu keittiössä..? Vai pysyykö se siellä sohvan vierellä sulla..?”

Ai niin. Niinhän se oli ollut. Chai oli jo vähän lämmennyt koirille tallilla, mutta oli selvää, ettei hän halunnut ottaa sitä riskiä että Jerusalem söisi hänet hänen nukkuessaan. Vilkaisin Jerusalemia, joka läähätti. Chain asunnossa oli kuumempi kuin meillä kotona, joten ehkä Jerusalem muutenkin viihtyisi keittiössä. Siellä näytti olevan laattalattiakin.

”Se voi aiva hyvin olla tuolla.”
”Mä annan sille — vai saanks mä antaa sille, täällä on tämmönen paksu täkki? Jos se nukkuis tällä? Vai mikä sille annetaan?”
”Ei ku se on aiva hyvä. Vaikka mä luulen että se nukkuu lattialla kun sen on kuuma.”
”Ai! Avaanko mä sille ikkunan?”
”Kyllä se pärjää. Älä nyt vouhota. Yleensä kun joku hakkaa kännissä toisen ovea, niin sille heitetään laupeuttaan viltti tai ajetaan se pois.”
”Emmä ketään aja… Hei Jeppe. Hei. Kato, tässä on sulle tämmönen pesä. Laitetaan tänne. Tuu tänne. Tähän nuk — ei se tuu? Onks sen jano? Tuu Jeppe, mä laitan sulle — katopa otetaan täältä tämmönen kattila. Käyks tää? Hello?”
”Eiku kyl se kotonaki juo timanttikupista nii täälläki täytyy olla”, sanoin silmiäni pyöräyttäen ja Chai nauroi peitossaan. Mietin, mahtoiko hän nukkua alasti, vai minkä ihmeen takia hän viitsi touhuta laahuksensa kanssa.

Koira teljettiin keittiöön kahdella pahvilaatikolla. En viitsinyt kertoa Chaille, että Jerusalem pääsisi huoneen puolelle koska tahansa joko hyppäämällä laatikoiden ylitse tai yksinkertaisesti kävelemällä niiden läpi. Jos pari pahvilaatikkoa teki Chaille hyvän mielen, sen kun pinosi niitä oven eteen. Päästyään takaisin sänkyynsä hän kysyi vielä kerran, että ei kai Jerusalemilla ollut paha mieli keittiössä. Vakuutin, ettei olisi ja käänsin selkäni Chaille ja hänen sänkynsä yllä vinokatosta roikkuville lukuisille pölyä kerääville unisieppareille.

Silmänräpäystä myöhemmin oli aamu. Seinän takaa keittiöstä kuului juttelua, joka oli vuoroin iloista ja vuoroin kireää. Vaatekasa oli hävinnyt lattialta ja peitto oli sotkussa Chain kapeassa sängyssä, mutta muuten oli samanlaista kuin illallakin. Valoisampaa vain. Päätäni särki, joten jäin hetkeksi vain kuuntelemaan ja katselemaan todella epämukavalle sovalle. Ihan pieneksi hetkeksi vain.

Kun Chai lirkutteli ja kujersi koiralle sekä välillä varoitteli sitä olemaan purematta, ajattelin Tideä. Ei minua pelottanut, etten kestäisi muutamaa hassua kuukautta yksin. Ei pelottanut, että tulisi liian ikävä, vaikka varmasti tulisi. Oikeastaan en ollut enää kauhean loukkaantunut siitäkään, miten Tide oli kysymyksensä esittänyt. Vaikka olin edellisiltana kaikin voimin kieltäytynyt ajattelemasta asiaa saati myöntämästä sitä kunnolla itselleni, Tiden äänensävy ja liian vakava suhtautuminen koko juttuun olivat pelottavia. En uskonut etiäisiin, mutta silti minusta tuntui siltä, että Tide tekisi Milanit, eikä koskaan tulisikaan takaisin.

Chain ilmeetön naama kurkisti keittiön ovelta sohvalle. Sille puhkesi onnellinen hymy, kun hän näki minun olevan hereillä.
”Otatko pekonia?” hän kysyi iloisesti.
”Hyi hitto. Älä puhu mulle mistään ruuasta, joka on limasta.”
”Paahtoleipää?”
”Äläkä mistään rouskuvasta.”
”Jugurttia?”
”Tai semmosesta missä on oksennuksen tekstuuri. Hei, mä oon tässä niin kauan että mä en meinaa enää akuutisti oksentaa, ja sit mä soitan talkkarille että käy avaamassa mun oven ja lähden kotia.”
”Okei — mutta ainaki mä tuon sinne mehua! Mä annoin — mä en tienny saako Jepelle antaa mut se katto niin mä annoin, siis jauhelihaa, ja sitte mä käytin sitä tossa pihalla mut se teki vaan pissan. Mä kyllä ajattelin — vaikka sä suutut — et jos se alkaa haukkuun niin mä päästän vaan irti ettei se pure mua. Mut ei se alkanu.”

[HelloOsallistuja]

Auto suti paikallaan. Olin kaivanut sitä hangesta apukuskin paikalla istuvan Tiden kanssa parhaani mukaan, mutta vieläkin näytti siltä, ettei se jaksanut vetää itseään ylös kuopastaan. Sain sen keinahtelemaan lupaavasti antamalla ensin varovaisesti kaasua, vaihtamalla salamannopeasti pakin päälle ja yrittämällä peruuttaa yhtä varovaisesti. Auto ei kuitenkaan noussut lopullisesti kuopastaan, vaikka tein mitä. Ratti tuntui niin kylmältä, että niveleni olisivat kuin tulessa illalla, enkä mahtanut sille mitään. Milankin oli juuri keikutellut tiehensä nelivetonsa ja hevosenkuljetusvaunun kanssa. Tiden suu oli tiukasti supussa.

”Sun pitää peruuttaa enemmän”, Tide huomautti, kun olin aikani keinutellut autoa.
”Kai sä nyt käsität että jos mä annan kaasua, me suditaan tähän kolme metriä syvä kuoppa?” kysyin niin rauhallisella äänellä kuin taisin.
”Ihan miten vaan. Mutta näin tää ei onnistu.”

Lupsautin vaihdekepin vapaalle ja napsautin turvavyöni auki. Tuhahdin Tiden suuntaan, mutta en viitsinyt sanoa mitään. Sen sijaan avasin oven, jätin auton kuoppaansa ja lähdin marssimaan puoleen sääreen yltävässä sohjossa suuliin. Oli se nyt ihme, etten saanut meitä liikkumaan. Pakkohan meidän olisi päästä joko eteen- tai taaksepäin. Tässä oli junnattu paikallaan jo niin kauan, ettei siihen auttanut mikään sutkautus Tiden ajo-opillisista neuvoista puhumattakaan. Halusin olla kotona ennen seitsemää ja naimisissa ennen kuin olisin kolmekymmentä. Kumpikaan ei näyttänyt enää todennäköiseltä.

Raahasin suulista lumilapiollisen soraa. En olisi jaksanut kantaa yhtäkään murua enempää, mutta pidin vain kiinni kylmästä lapionvarresta, vaikken tuntenut sormiani enää. Tide olisi jaksanut kantaa suurin piirtein viisi kertaa saman määrän, mutta emme me enempää tarvinneet. Kaadoin kivet ronskisti auton renkaiden taakse. Lapio sai jäädä nojaamaan päätallin seinää. Eetu sen kuitenkin kotiuttaisi suuliin ihan kohta. Hän varmaan vaistoaisi omaisuutensa olevan väärässä paikassa, vaikka ei edes näkisi koko lapiota. Että kun olisikin ollut helppoa olla Eetun poikaystävä. Eetu oli jo valmiiksi iskän lemppari, ja Ritvakin oli aina kohdellut sekä minua että Allua niin kuin omia poikiaan. Kaikessa vakavuudessaan Eetu oli sitä paitsi ennalta-arvattava, eikä hänen päässään muhinut mitään minulle epäselviä ajatuksia. Autolle loiskutellessani elin hetken harmissani uudelleen sitä melkein kymmenen vuoden takaista iltaa, kun Eetu oli tuupannut minut vanhan Hopiavuoren kuistilla rinnasta kauemmas itsestään ja naurahtanut epävarmasti. Hyi, ei, Hello. Sori mutta hyi. Ei.

Tide katseli niska jäykkänä apukuskin puolen ikkunasta ulos, kun istuin autoon. Teki mieli pyytää anteeksi, mutta en oikein tiennyt, mitä. Sen sijaan keinautin autoa vielä kerran eteenpäin ennen kuin peruutin mahdollisimman kohtuullisella voimalla loskakuopasta. Tide halusi viettää aikaansa minun kanssani. Tide painoi illalla vapaasta tahdostaan kasvonsa niskaani. Tai ainakin oli painanut vielä kesällä. Miksen voinut saada kaikkea, mitä tarvitsin? Oli epäreilua, ettei Tide halunnut antaa minulle kaikkea. Hän halusi murjottaa ja huokailla ihan niin kuin minä haluaisin liikaa.

”Mähän sanoin…” Tide mumisi, ja minun teki mieli lyödä häntä nyrkillä reiteen. Sen sijaan päästin ratista ja tartuin hänen takkinsa kauluksiin molemmin käsin. Nykäisin niin kovasti, että jopa Tiden kokoisen kaverin oli iskettävä kyynärpäänsä keskikonsolin varaan, ettei hän kaatuisi syliini. Hänen silmänsä räpsyivät muutaman kerran villisti, kun hän näytti odottavan lisäpahoinpitelyä. Suutelin häntä niin vihaisesti, että siitä tuli varmasti mustelma. Sitten irvistin hänelle, etten purisi hänen naamaansa kipeitä kuvia vinoista hampaistani. Tuuppasin hänet takaisin omalle puolelleen niin että hän hieraisi solisluitaan takin alta sen jälkeen.

Tide oli hiljaa ja silmät suurina niin kauan että olin jurruttanut Eetun postilaatikolle asti.
”Mitä sä nyt meinaat?” hän kysyi sitten.
”Viedä sut kotiis.”
”Eiks meillä pitäny olla treffi-ilta..?”
”Treffi-ilta? Oikeen tosi? Sä tosiaan olit Tide ihan oikeassa. Mun pitää peruuttaa enemmän. Tarkalleen ottaen siihen päivään asti kun sinä siinä kehtasit tulla mun perässä Kontiolan vessajonoon käpälöimään, vaikka kaikki kaljapäät istui pöydissä tuijottamassa. Ne ei oikeasti oo mitkään treffit, jos me syödään neljänä iltana viikossa Runoin pitsaa mun sohvalla ja katotaan sun siskon Netflixistä sarjoja!”
”Mitä… Mitä sä sitten… Haluat..?”
”En mun mielestä mahdottomia. Mä haluan että sä tuut mun kans meille kotia. Ja että me mennään johonkin. Ei edes mihinkään näkyville. Vaikka leffaan. Pidä mua salaa kädestä paskassa leffassa.”
”Siksikö sä oot niin vihainen koko ajan? Kun mä en tuu sun äidin ja isän luo?”
”Nii”, äyskäisin, mutta jo rauhoittuneena. ”Ja siks että aamuseksiä saa enää jotain kerran viikossa”, en malttanut olla lisäämättä, koska Tide oli vieläkin suloinen punastuessaan, ja hänet sai yhä punastumaan tokaisemalla jotain sellaista mahdollisimman yllättäen.

Vanha Päätie oli aurattu. Katsoin Tideä hetken silmiin ennen kuin vaihdoin vaihteen neloselle. Jos päästäisin hänestä irti, löytäisikö hän tosiaan mukavan tytön, jota voisi viedä ulos syömään? Hän oli löytänyt jo kerran aiemminkin. Entä kestäisinkö minä sen? Olin kestänyt jo kerran aiemminkin. Löytäisinkö koskaan ketään toista? No — en, mutta Tide oli ihan liian hyvä olemaan kenenkään varavaihtoehto. Niin kuin olin minäkin.

[HelloOsallistuja]

Kun käteni harjasivat Skottia sen kankealla siniharjaksisella pölyharjalla, katseeni seurasi Niklasta, joka kutitti Arlekinia leuan alta suulin toisessa päässä. Kun Arlekinin partakarvoja nypittiin ja kutitettiin, se värisytteli leukaansa ja välillä nykäisi vähän päätäänkin karkottaakseen Niklaksen varmasti ihan kärpäsiltä tuntuvat sormet. Niklasta se näytti huvittavan, sillä hän näkyi tyrskähtelevän hiljaa itsekseen. Niklaksen nenä meni kippuraan, kun hän pidätteli muikean näköisenä tyrskähdyksiään turhan takia.

Arlekinin kiusaamista ei kestänyt kauaa. Samalla kun siirryin sukimaan Skotin kaulan sijaan sen kylkeä, Niklas alkoi tavoitella Arlekinin harjojen seasta kaviokoukkua, vaikka puolet hevosesta oli yhä harjaamatta. Käänsin selkäni moiselle. Ärsytti, mutta se ei tainnut johtua Niklaksen huolimattomuudesta. Se oli omalla omituisella tavallaan ihan huvittavaa.

Hevoseni toiselle puolelle lopulta siirtyessäni haroin häntäjouhia matkallani. Ne olivat nyt ihan takuttomat ja liukuvat. Olin pöllinyt niihin Oskarin kaapista silkkitippoja, joilla olin nähnyt Oskarin rutistelevan joskus Ukon harjaa. Taisi olla hyvää ainetta. Skotti oli hinkannut karvaa pois häntänsä päältä, mutta ei se paljoa haitannut. Eira ja Nelly tapasivat maukua minulle rivissä niin kuin kissat, että minun pitäisi leikata sen häntä lyhyeksi, jotta se näyttäisi oikealta työhevoselta. En kuitenkaan aikonut toteuttaa moisia tyhmyyksiä. Skotilla oli komea häntä. Se oli tuuhea nytkin, vaikka siinä oli pieni kalju laikku.

Skotti tavoitteli kyynärpäätäni huulillaan, kun harjasin sen toista kylkeä. Rapsutin sitä pikaisesti leuasta kutittamatta sitä niin kuin Niklas Arlekinia aiemmin. Sentään joku tavoitteli minua huulillaan. Sen ajatuksen takia teki mieli potkaista Skotin harjasanko nurin. Ei, eivät minua Niklaksen hevosenhoitotoimenpiteet tosiaan ärsyttäneet, vaikka hän oli tähän mennessä harjannut puoli hevosta, puhdistanut yhden tai peräti kaksi kaviota ja selvitteli nyt toisella kädellään Arlekinin harjaa kaviokoukku sen selän päälle unohtuneena. Skotin hellyydenkipeyskään ei ärsyttänyt, vaan oli aika söpöä. Tide minua raivostutti.

Harjattuani Skotin loppuun nakkasin sille satulan selkään niin että se ihan hätkähti. Oli se jumaliste ihme, ettei voinut yksiin ristiäisiin tulla poikaystävän kanssa, vaikka oli seurusteltu jotain neljämiljoonaa vuotta. Tavoittelin satulavyön Skotin mahan alta ja hengitin, jotten kiristäisi sitä liiallisella voimalla. Väsytti olla aina vain jonkun likainen pikku salaisuus. Miksei kukaan voinut olla minusta ylpeä? Viedä vihdoinkin näytille kotiinsa, kun oli kerran selvää että olimme muka tosissamme emmekä vain kokelleet toimiko tämä? Kuinka monta vuotta minun kuului odottaa kiltisti ja ymmärtäväisesti?

Vedin Skotin päähän suitset ja painoin liian napakan suukon sen poskelle ennen kuin suljin leukahihnan, joka oli tätä nykyä ainoa hihna. Niklaskin kehtasi kulkea Marshallin kanssa ihmisten ilmoilla, vaikka oli ainakin ysi ja Marshall korkeintaan seiska. Olihan Tide toki kymppi tai yksitoista ja minä kiltisti arvioiden kutonen, mutta silti. Helppoko minun oli olla ylpeä Tidestä. Tai helppoko minun olisi olla ylpeä jostain Niklaksesta. Mutta pakkoko Marshallin oli olla niin onnellisesti Niklaksen kaltaisen kanssa kaikkien näkyvissä, kun minä en saanut edes hymyillä Tidelle jos satuimme samaan aikaan Ässään? Minun teki mieli oikeastaan potkaista vähän Marshallia, eikä Skotin harjoja, vaikka Marshallin ärsyttävän hyvä tuuri ei ollutkaan varsinaisesti hänen syynsä.

Kuulin, miten Marshall kopisteli tallissa kohti suulia ja meitä, vaikka en vielä nähnytkään häntä. Vain Oskarilla oli samanlainen outo marssimainen päkiäaskellus, eikä Oskari ollut tänään töissä. Kiirehdin päästämään Skotin irti ja puhahtamaan Niklakselle nopean ärtyneen moikan. Halusin pois ennen kuin Marshall ilmaantuisi hymyilemään Niklakselle muka niin ettei kukaan huomaa, vaikka kaikki kyllä huomasivat. Paitsi ehkä puusilmä-Eira joka oli vasta viikonloppuna vaahdonnut tekevänsä Niklaksesta ehkä vielä poikaystävänsä kun Niklas on niiiiiiin kiva ja sillä on niiiiiin kivat kulmakarvat tai jotain.

Tallipihassa nousin Skotin selkään ja pukkasin sen kohti maastoja. Niklas ei paljoa maastoillut ilman Marshallin valvontaa, mutta hetken kuvittelin, miten hän saisi minut ja Skotin kiinni. Juttelisimme säästä ja olisin niin ihana kuin osaisin, vaikka en silti olisikaan kauhean ihana. Tapahtuisi ihme niin kuin Tuhkimolle ja olisin yhtäkkiä ysi itsekin. Menisimme naimisiin ja tekisimme pieniä hevosensa vain puoliksi harjaavia idioottilapsia, ihan niin kuin Eiran unelmissa aina tapahtuu.

Skotin askel oli hidasta ja tasaista ja siinä oli hyvä haaveilla pieni hetki lapsellisista ja mahdottomista asioista. Autotielle mentäessä moiset tyhmyydet piti unohtaa. Rapsuttelin hevoseni niskaa kääntyessämme Vanhalle Päätielle. En pystyisi viemään mitään ysin Niklaksia Marshalleilta vaikka kuinka tahtoisin, enkä ollut varma, tahdoinko edes. Tiesin haluavani olla Tiden kanssa. Samaan aikaan tunsin tietäväni senkin asian, jota en olisi halunnut tietää tai ajatella: loppujen lopuksi haluaisin olla jonkun kanssa oikeasti ja kokonaan mieluummin kuin edes Tiden kanssa puolittain. Ajattelin hetken Milanin kasvoja ja sitten taas Niklaksen. En haluaisi ikinä asua muualla kuin Otsonmäellä, mutta pienetpä olivat Otsonmäen piirit.

Patistin Skotin raviin. Minkäänlainen poikaystävä ei oikeasti ratsastaisi perääni. Sen sijaan minun pitäisi ratsastaa lenkkini ihan yksin ja soittaa sen jälkeen Jannelle, että nyt tarvittaisiin kaljanjuontiseuraa.

[HelloOsallistuja]

Pakko saada tätä tarinaa eteenpäin, mutta ei ole aikaa hioa. Puutteita on muiden hahmojen liikuttelussa, ja etenkin Nellyn osuus jää vielä irralliseksi. Oleellinen kuitenkin tulee selväksi. 😀

Helmipuron kastejuhla

”Sä oot komee” totesin Eetulle peilin kautta yrittäessäni vielä tasoitella hiuksiani Hopiavuoren käytävämäisessä eteisessä Komiat-keikoilla yleensä pitämäni puku ylläni.

Näin peilistä, miten Eetu punastui keittiössä korviaan myöten, vaikka olinkin kuinka oikeassa. Hän näkyi pälyilevän hetken jonnekin näkymättömiini kaapistojen puolelle. Sitten hän tarttui hätäisesti Ilkka-Pohjalaiseen, istuutui puolittain pöydän kulmalle ja ravisteli lehden auki naamansa eteen samalla hieman rykien. Hän piteli sitä kuitenkin niin korkealla, ettei tavallinen ihminen niin lukisi. Paitsi ehkä jos tahtoisi niskajumin.

”Mä vieläkin oon sitä mieltä, että mun kuuluis riippua sun käsipuolessa nyt, kun Nellykään ei oo tulossa.” Eetu oli kokenut kehun kiusaamisena. Kiusaamista oli siis jatkettava. Mitäs Eetu oli niin helppo uhri ihan tahallaan?
”Kyllä mä oon tulossa, anteeks vaan”, kuului silloin kivahdus jostain kaukaa peremmältä. Sitä säesti rytmikäs kopina, kun Nelly marssi ilmeisesti kylpyhuoneesta olohuoneen parkettilattian kautta eteiseen korkokenkineen ja sinisine mekkoineen. ”Että riipu vaan jonku toisen miehen käsipuolessa. Tai hanki oma.”
”Mulla on oma”, muistutin.
”Ai nii, se joku ruipelo. Ihan totta. Tidekö ei meinaa tulla oikeasti? No. Ei se mitää. Kehu mua. Kato kuinka hienona mä oon.”
”Säki oot Nelly komee.”
”No kiva. Mitkähän niiden vauvojen nimeks tulee? Jännittääks sua Eetu olla sylikummi?”

Tunti hujahti nopeasti. Ensin olin Hopiavuoren käytävämäisessä eteisessä, sitten kattamassa Inarin kanssa Helmipuron valoisan ja rahalla sisustetun ruokasalin pöytää. Tuntui kuin olisin vastustellut vain hyvin pienen hetken kiusausta paukauttaa pianon kansi auki, kun Otsonmäen nuori pappi toivotti päivää taloon ja astui sisään.

Toinen vauva huusi. Sitä piteli Hirvijärven nuorempi emäntä. Se oli ihan samanlainen kuin siskonsa, joskin äänekkäämpi ja jonkin verran suurempi. Pienempi tyttö oli hiljaa, vaikka havahtuikin välillä hereille. Eetu oli unohtunut tuijottamaan häntä ja hymyili hänelle niin, että näyttäisi varmaan ihan käyrältä kaikissa ristiäiskuvissa, joita äiti otti ihan koko ajan.

”Harmittaaks ku et päässy kummiks”, kuiskasin äidille salaa papin höpöttäessä Jumalan lapseksi tulemisesta.
”No ei. Onhan minulla ja iskällä jo aivan pätevä kummilapsi”, äiti kuiskasi takaisin ja pörrötti vierelläni seisovan Eiran hiuksia niin että ihan oikeasti ansaitsi Eiran vihaisen mulkaisun. ”Sinä sen sijaan olisit voinut olla kummi. Me isän kanssa mietittiin…”
”Mun piti olla Eetun ja Nellyn vauvan kummi.”
”Olkaa nyt jo hiljaa!” Eira sipisi. ”Te nolaatte mut!”

Lapsena olin ollut kamala ristiäisvieras. Olin kuulemma itkenyt hillittömästi Inarin ristiäisissä, koska virret olivat kuulostaneet minusta pelottavilta. Erityisen kammottava oli vieläkin Jumalan kämmenellä -virrestä se kohta, jossa pyydetään siunaamaan äitiä ja isää ja suomaan heille lisää elinpäiviä — aivan niin kuin äidit ja isät eivät olisikaan kuolemattomia. Äiti oli joutunut kantamaan minut Helmipuron terassille ja pitämään siellä sylissä, jotta olin rauhoittunut. Eiran ristiäisissä olin ollut vanhempi. Olin leikkinyt, että vieraiden kengät olivat minun lampaitani, ja sen päätteeksi kukaan ei ollut meinannut löytää kenkiään sekasotkusta. Lisäksi Eetu oli ärsyttänyt minua niin, että olin purrut häntä pohkeeseen. Äiti oli jälleen pannut minut Helmipuron takapihalle, ollut vihainen ja käskenyt olla koiran kaverina siellä vähän aikaa. Nyt olin jo iso. Osasin seistä rivissä. Vaikka vieläkin teki kyllä vähän mieli purra jotakuta, mieluiten Tideä pohkeeseen, kun hän ei ollut viitsinyt edes ristiäisiin lähteä mukaan.

”Kastan sinut”, pappi aloitti karjuvan ja isomman vauvan kohdalla. Kaikki terästyivät kuulemaan, mitä seuraavaksi sanottaisiin. ”Irma Eeva Aurora, Isän ja Pojan ja Pyhän hengen nimeen.”
Eira naksautti äänekkäästi kieltään. Ravistin häntä olkapäästä, jotta hän sulkisi suunsa ja supistaisi silmänsä pienemmälle. Vauvan nimi ei tainnut miellyttää häntä.

Eetun sylissä nukkuva vauvakin äänteli ennen kuin sai nimen. Hän oli ollut niin kiltisti, mutta kun vesi hipoi hänen nukkaisia hiuksiaan, hänkin veti henkeä ja huusi. Eetusta näki, miten hän oli jo nostamaisillaan vauvan kasvot kaulaansa vasten, mutta hän sai hillittyä itsensä. Pienemmästä vauvasta tuli Inkeri Salla Maria.
”Ihan sikahirveet nimet!” Eira kuiskasi ihan liian lujaa ja järkytystä äänessään.
”Pää kii”, kuiskasin takaisin.
”Oikeesti maailman rumimmat nimet!”

Koska oli korona-aika, vieraita ei onneksi ollut montaa: pelkästään ne, jotka olivat muutenkin tekemisissä keskenään. Ei tarvinnut siis odottaa kuin papin lähtöä ennen kuin saatoin ravistella puvuntakin niskastani, potkia kengät jaloistani ja lähestyä äitinsä syliin siirtynyttä pikku Irmaa kädet ojossa. Emäntä pääsi itsekin teelle, kun kieräytin nukkuvan Irman rintani päälle käytyäni itse sohvalle pötkölleni. Ujutin jalkani Eetun jalkojen lomaan, sillä hän oli samoissa puuhissa Inkerin kanssa.

”Mitä kummisetä?” kysyin Eetulta ja potkin varpaillani hänen polveaan.
”Anna se nyt edes tänne”, Eira sanoi kuitenkin siihen päälle ja vei vauvan Eetulta. ”Mitä Inkeri?” Eira lepersi. Hän jatkoi samalla herttaisella äänellä, mutta alkoi ladella vauvalle törkeyksiä. ”Onko sulla vähä sikakauhee nimi onko? Joo on, on. Ooksä pilannu vähä mun elämän? No kyllä, vähä oot pilannu mun elämän. Mut ei se mitää. Ku sä haluat isona et kaikki alkaa sanoo sua Inkaks niin mä ainaki lupaan sanoo, eiks nii?”
”Eira–” Inari mumisi nojatuolista.
”Siis mun mielestä näistä kahdesta pitäis kyllä ilmottaa lastensuojeluun!” Eira sanoi Inarille tiukempaan sävyyn.
”Ne on ihan hyvät nimet”, kuului Helmipuron isän ääni keittiöstä, ja silloin kaikki hänet tuntevat tiesivät sulkea suunsa kokonaan.

[HelloOsallistuja]

Allu kertoo.

Kun joutuu hullun täystyöllistämäksi

Mut oli täystyöllistetty. Ja se oli aika perseestä. Varsinkin siihen nähden, että tein ihan tarkoituksella oikeasti osa-aikaista duunia, jotta mulle jäisi vapaa-aikaakin. Vapaa-ajalla on rahaa enemmän arvoa. Mulle riitti kun tulin toimeen ja oli joskus leffa- tai konserttirahaa. Silti mä tein ilmaisduunia heti kun Ritva käski. Ritvalle ei nimittäin niin vain sanota ei.

Vaikka mä kyllä yritin.
”Allu, kulta”, se sanoi puhelimeen kun oli soittanut mulle. Kun se sanoi kulta, sillä oli kaksi mahdollista jatkoa. Ensimmäinen oli se, että se onnitteli mua jostain: synttäreistä, nimipäivästä tai — no ei mulla ollut paljoa muuta onniteltavaa koskaan. Toinen oli se, että se pyysi multa jotain. Ja tämä oli ollut tietenkin ollut se jälkimmäinen vaihtoehto. Se oli halunnut Eetun luo.
”Mä oikeastaan haluaisin nukkua vielä”, olin yrittänyt sanoa sille.
”Mä maksan sulle”, se oli houkutellut. ”Saat kakskymppiä pensarahaa. Viiskymppiä.”
”En mä tarvi rahaa”, olin sanonut, ja se oli ihan totta. En mä koskaan tarvinnut bensarahoja. Silloin kun kuskasin Ritvaa, tein sen, koska halusin.
Mutta sitten Ritva oli sanonut taikasanat. ”No, ei se mitää, minä soitan sitte Minnalle.”
Minna on Ritvan joku sukulaistyttö, jota en varsinaisesti tunne. Se on aina kernaasti kuskaamassa Ritvaa ja käymässä sille kaupassa. Mua vain ärsyttää, että se huolii Ritvalta aina viisikymmentä euroa jokaisesta pienestä reissusta. Tietenkin mä siis olin sanonut, että odota puoli tuntia niin mä nousen ja tuun. Ja olin noussut, päästänyt Rikon peräkonttiin ja mennyt. En tosiaankaan halua, että ihmiset syytää rahojaan joillekin Minnoille, kun pienet jutut kuuluu tehdä ihan ilmaiseksi.

Jotenkin se Ritvan Eetun luo kuskaaminen oli venynyt siihen, että se Hellon äijä Tiitus oli työntänyt mulle kouraan sen haarukan, jolla siivotaan hevosenpaskaa niitten häkeistä. Ja kun mä olin siivonnut muutaman häkin, mä en enää ihmetellyt seuraavia asioita:
– miten se Hellon äijä on niin lihaksikas ja miks kaikki heppatytöt on niin ohkasia
– miten hevosihmiset haisee aina NIIN LUJAA paskalta
– miltä mun oma hiki mahtaa maistua
– miks kaikki normaalit ihmiset välttelee hevosia ja vanhemmat rukoilee ettei niiden tytöt kiinnostuis poneista.

Kyllä mä tiesin, mitä varten mä siellä joudun olemaan, niin en valittanut. Eetun ja Nellyn vauva oli kuollut Nellyn mahaan. Kun Hello oli soittanut siitä, musta ei ollut tuntunut oikein miltään. Mä en ymmärrä, miksi ihmiset edes haluaa lapsia. Silti mä tajuan, että Eetu ja Nelly halusi, joten ne on kai yhtä surullisia kun mä olisin jos mun Riko kuolisi yhtäkkiä. Silloin mäkin toivoisin, että joku tulisi vähän auttamaan. Joku sellainen, joka ei koko ajan kyselisi kaikkea turhaa, vaan vaikka tekisi mulle ruokaa ja pitäisi päänsä kiinni. Mäkin yritin siis siivota niiden hevosten häkkejä ja pitää pääni kiinni. Riko sen sijaan haukkui niin kuin mielipuoli pihalla, vaikka mä hain sen monta kertaa pois. Se ei ole kauheasti nähnyt hevosia. Lopuksi mä laitoin sen semmoseen suulin pielestä roikkuvaan hevosen talutusjuttuun kiinni että sain rauhassa edes siivota. Ulkona oli pakkasta, niin se tykkäsi olla siinä.

Siivoamisen lisäksi Ritva huusi mua milloin mihinkin.
”Allu! Tuupa tänne jos eherit!” kuului aina sieltä sun täältä päin tallia ja minä jolkotin paikalle paremmin koulutettuna kuin Riko. Pyynnöt olivat moninaisia.
”Allu! Voisikko viärä tämän termospullon tuanne vintille kun minen pääse nuata rappusia?”
”Allu! Voisikko nostaa tuan satulan tähän rollaattorihin ja taluttaa Jussin suulihin?”
”Allu! Voisikko tällä lailla repiä tuata heinää ja panna puali paalia jokaasehen asuttuhun karsinahan?”
”Allu! Tua laattiakaivo on tukos. Osaasikko sinä teherä sille jotaki vai viittisikkö hakia Hellon avaamahan sen?”
Veikkaan, että iltaan mennessä variksetkin Eetun pihapuissa huusivat: Allu! Allu!

Muut eivät sitten mua huutaneetkaan. Onneksi. Hellon äijä Tiitus jutteli jotain viikonlopustaan siinä kaiken siivoamisen lomassa, mutta se ei tuntunut oikein kauhealta. Oon mä sille muutenkin jotain puhunut, eikä sillä ollut tapana tuijottaa mua aina kun mä yritin puhua. Eikä se toistele mitä mä sanon, kun mä änkytän. Sitten yks kerta Ritva patisti mut sen yksjalkaäijä Noan mukaan taluttamaan jotain poneja sisään talliin, ja se määräsi mut viemään jostain syystä aivan saatanan suurta hevosta, vaikka oli poneista puhe. Onneksi se Noa ei odottanut vastausta, ja onneksi se puolet Noan taluttamaa pilkkuponia isompi hevonen oli kiltti. Se oli joko Hellon tai Helmipurojen, mutta en muista kumman, kun ne on ihan saman näkösiä. Muut suurimmaksi osaksi sanoi mulle vaan hei, ja niille kävi se et mä vaan nyökkäsin. Olihan ne melkeen kaikki mut ennenkin nähneet.

Illalla mä sain viedä Ritvan kotiinsa. Ennen kuin se nousi mun autosta, se alkoi kaivaa laukkuaan. Sanoin, että lopettaisi: mä en sen rahoja ole ikinä ottanut.
”Höpö höpö”, se sanoi ja veti kaksisataa (siis ___kaksi___ sataa, siis 200,00€) kukkarostaan. Hullu! Ja yritti työntää niitä ensin mun takin taskuun ja sitten avata väkisten keskikonsolia että se tukkisi ne sinne.
”Mä en enää ikinä kuskaa sua mihinkään jos sä oot noin hullu!” varoitin sitä.
Se vaan nauroi ja käski mut ottamaan rollaattorinsa takapenkiltä, ja mä otin ja kokosin sen sille. Mutta ennen kuin mä lähdin pois, mä tarkastin mun auton, koska tiesin että Ritvalla on kätkö siellä. Ja sillä oli. Se oli työntänyt kakssataa apukuskin puolen aurinkolipan väliin. Mä jätin ne sen postilaatikkoon vielä ennen kuin lähdin.

[HelloOsallistuja]

Sirkkeli ja naulapyssy

Kuului töminää kuistilta. Sitten oven narahdus ja pari kepeämpää askelta. Kaikkien tuvassa istuvien katseet olivat kääntyneet kohti keittiön oviaukkoa jo ennen kuin Eiran valkoiseen pipoon työnnetty punaposkinen ja -nenäinen pää kurkisti keittiöön. Jopa Marshall oli vääntäytynyt melkein korkkiruuville, vaikka istuikin hankalasti selkä oviaukkoa kohti.

Eira ei sanonut ensin mitään, joten hörppäsin kaikessa rauhassa Noan sikapahaa teetä, jota edes lusikallisittain mukaan lappamani sokeri ei tehnyt siedettäväksi. Hailakansiniset silmät tuijottivat minua arvioivasti hetken, mutta sitten Eira pudisti päätään ihan vähän aivan kuin päässään omaa yksityistä keskusteluaan käyden. Hän antoi katseensa kiertää hyvän aikaa.

”Eiks Inari oo täällä?” Eira lopulta ennemminkin tiuskaisi kuin kysyi.
”Ei”, vastasin. Näkihän Eira nyt, ettei tuvassa ollut kuin minä, Niklas, Marshall, Noa ja Tide. ”Mitä sä haluat?”
”No missä Oskari sitten on?” Eira tivasi.
”En mä tiedä”, vastasin olkiani kohauttaen.
”Eiks täällä oo oikeesti ketään?” kuului kimpaantunut kysymys.
”No oon mä täällä”, vastasin.
”En mä sulla mitään tee! Mä tarvin jonku oikeen miehen!”
”Niinku Inarin?” ihmettelin.
”Okei: mä tarvin jonkun joka jaksaa nostaa noita lautoja tuolla ja joka tekee niinku mä käsken. Mut selvä. Teistä mä otan Niklaksen sit. Tule.”

Tyrskähdin Noan pahaan teehen, kun Niklas katsoi hätääntyneenä Marshalliin. Marshall veti suupieliään taaksepäin. Niklas kai oli samalla tuulella kuin minä useimmiten: halusi tulla ennemmin pelastetuksi kuin taistella itse sanomalla pahalle Eiralle ei. En viitsinyt kuitenkaan huomauttaa, ettei Niklaksen ollut mikään pakko totella. Pitäisi hänen itsekin tietää. Jos Eira alkaisi ryppyillä, hänethän voisi kantaa kainaloista pihalle riehumaan niin kuin taaperoikäisen. Eira painoikin varmaan suurin piirtein saman verran kuin kolmivuotias meritähdenmuotoisissa haalareissaan.

Niklaksella kesti ilmeisesti liian kauan. Eira päästi varismaisen turhautumisen rääkäisynsä ja rymisti kengät jalassa keittiöön. Hän otti kainostelematta kiinni Niklaksen hihasta ja alkoi kiskoa. Samalla hän teki peukalollaan ovea kohti niin terävän eleen, että sitä olisi totellut isompikin mies.

”Valitan”, Marshall sanoi Niklakselle osaaottavasti, mutta näin miten hänen suupieltään nyki.
”Mihin sä ees tarkalleen ottaen tarvit apuu?” Niklas kysyi kompuroidessaan Eiran perässä.
”Koita nyt keskittyä. Sun pitää nostaa mulle yksiä lautoja. Ja sit sä saat tehä mulle vesivanerista oikeen kokosia paloja, tai ainaki auttaa sahaamaan aluks vähä pienempiin osiin sitä.”
”Eli sä tarvit jonku vahvan miehen?” huusin vielä perään, kun Eira jo työnsi Niklaksen eteiseen ja katosi itsekin näkyvistä.
”Nii? Sitte?” Eiran pää pisti vielä kerran esiin.
Katsoi merkitsevästi Tideä. Tide oli kuitenkin täällä töissä. Eikä jostain ihme syystä vihannut Eiraa niin kuin moni muu. Tide ei ainakaan ampuisi Eiraa naulapyssyllä päähän.
”Toi ei käy”, Eira ilmoitti heti.
”Miks mä en käy?” Tide kysyi.
”Koska sä kantelet aina kaikki Eetulle. Daa.”
”Mitään kiellettyä et mene tekemään!” Tiitus komensi silloin.
”Nii. Saattaa käydä niinku mulle”, Noa virnisti ja heilutteli Eiralle proteesiaan.
Eira vain pyöräytti silmiään ja rysäytti oven auki niin että se kuului osuvan kuistin seinään.

Eira oli puhunut vesivanereista ja laudoista. Vaikka Tide puhisi ja puhkui vierelläni hermostuneena, ei kannattanut nostaa liikaa kierroksia. Kyllä Eiralla naulapyssy kädessä pysyi. Sitä paitsi Niklas oli siellä. Olipahan Eira poissa jaloissa ja Niklas poissa kääntelemästä Mielikkiä selälleen käsivarrelleen. Vaikka siinähän minun puolestani olisi käännellyt.

Sekoitin Noan sikapahan teen pohjalle painunutta sokeria paremmin liikkeelle nesteen sekaan. Sitten tavoittelin Ilkka-Pohjalaista. Etusivulla puhuttiin koronasta, totta kai. Alajärveltähän oli lähtenyt se uusi iso tartuntaketju. Noh, ei kai Otsonmäen tilanne ihan heti katastrofaaliseksi muuttuisi, kun niin väljästi eleltiin… Taisi olla Hopiavuoren keittiö vilkkain paikka… Hylkäsin lehden luettuani sitä hyvän aikaa hiljaisuudessa. Tai siis melkein hiljaisuudessa. Tiden ahdistuksen saattoi oikeasti kuulla hänen nenähengityksessään. Se oli aika suloista, mutta päätin rauhoittaa hänen mieltään kaivelemalla Marshallista Niklaksen ylivertaiset timpurintaidot Tidenkin kuultavaksi.

”Niin Niklasko osaa rakentaa vai?” kysyin Marshallilta.
”Niklas? Kyllä hän varmasti osaa vasaroida ja sahata siinä missä Eirakin”, Marshall vastasi tyynesti.
”Niin siis… Niillä on sirkkeli ja naulapyssy. Ihan isojen poikien lelut”, huomautin huvittuneena.
”Sirkkeli ja naulapyssy”, Marshall sihahti samalla kun nousi ja alkoi pinkoa Niklaksen ja Eiran perään niin nopeasti kuin kipeillä kintuillaan pääsi Tide kannoillaan. Nauratti.

Vilkaisin Noaa, joka vilkaisi minua ihan levollisena itsekin. Noa oli tainnut viettää Eiran kanssa joitain tunteja pihattotyömaalla. Hän kurkotti ottamaan äsken hylkäämäni lehden, avasi sen ja otti seuraavaksi piparin. Siinä vaiheessa hän jotenkin havahtui kunnolla.

”Hei sul on mun tee”, Noa huomautti.
”No et sä oo juonu sitä niin pitkään aikaan”, sanoin olkiani kohauttaen.
”Niin ku se on aika pahaa…”
”No älä.”
”Mitähän ne meinaa rakentaa?”
”Varmaan vankikopin kaikille Eiran vihamiehille.”
”Onneks mä oon Eiran hyvällä puolella”, Noa ähkäisi noustessaan ja meni sitten kollaamaan jääkaapista jotain uutta juotavaa.

[HelloOsallistuja]

Jouluostoksilla 2019
Jouluostoksilla 2020

Autossa oli ikävän hiljaista. Tide oli ymmärrettävästikin vihainen, mutta oli siitä huolimatta lähtenyt lupauksensa mukaisesti mukaan ostamaan joululahjoja Seinäjoelta. Allu ajoi autoa vierelläni ja huomasin hänen niskansa hikoavan auton tunnelman vuoksi. Janne puolestaan naputteli jotain, ikkunaa tai penkkiä, selkäni takana Tiden vieressä. Oli raskasta teeskennellä Allun ja Jannen edessä, että kaikki oli ihan hyvin ja normaalisti; varsinkin kun olisin mieluiten istunut selvittämässä Tiden asuntoasioita ja suhteemme mahdollista jatkumista Tiden kanssa ihan kahdestaan. Yritin vimmatusti keksiä puhuttavaa, mutta muut olivat vain mumisseet vastauksia perinteiseen koronakeskusteluun. Edes Allu ei ollut lähtenyt mukaan vitseihin, vaikka pystyi jo käymään keskustelua Tidenkin edessä ja jopa välillä hänen kanssaan. Lopulta kyllästyin.

”Aja tohon”, komensin Allua liikennevaloissa ABC:n ja Lidlin pihaa osoittaen.
”Mitä varten?” hän kysyi.
”Mä käyn ostamassa Omar-munkin.”
”Etkä käy!” Allu ja Janne sanoivat samaan aikaan.
”Ihan sama vaikka käviskin”, Tide sanoi. ”Sä oot vasemmalle kääntyvien kaistalla.”
”Nii? Sitte? Keskusta on tuollapäin.”
”Nii on ja Ideapark on Joupissa, oikealla. Ei siellä keskustassa enää mitään ole. Sä joudut kuitenkin kääntyä takasin.”
”Olisit sanonu…”
”Mä luulin et sun pitää hakee jotain erityistä keskustasta.”

Allu kääntyi vasemmalle, kun ei muuta vaihtoehtoa ollut, ja vilkutti sitten melkein heti oikealle. Hän kurvasi ABC:n takana olevalle pikku parkkipaikalle ja pysäytti auton äkäisesti nytkäyttäen.
”Kiitti”, sanoin mahdollisimman iloisesti ja tunsin heti oven avattuani voivani hengittää kunnolla.

Palatessani tunnelma autossa oli vieläkin yhtä tahmea kuin kantamani neljä Omar-munkkia. Haukkasin itse ensin yhtä munkkia ja ojensin sitten pussia Allua kohti. Hän pudisti päätään ja nosti kämmenensä torjumaan hienoa pullaelettäni. Kaksi samanlaista torjuvaa kämmentä oli vastassa myös takapenkillä. Kohautin olkiani ja haukkasin uudelleen. Ihan sama. Sain syötyä kaikki neljä pullaa ennen liikenneympyrää, koska autoja tuli ja meni aika paljon Allun kääntyessa vasemmalle ja vielä liikennevalotkin muuttuivat juuri punaisiksi päästessämme takaisin niihin. Joupissa vatsaani alkoi vääntää uhkaavasti.

”Aaaauuhh! Mä oon raskaana!” valitin vatsaani halaten.
”Sä et ole raskaana!” Tide tyynnytteli hieman ärtyneen kuuloisena sen sijaan, että olisi ryhtynyt esittämään vaikka vauvan isää asiaankuuluvalla intensiteetillä.
”Se teidän Nellykin on raskaana”, Janne sanoi vähän Tiituksen puheen päälle.
Allu mietti pienen hetken otsa rypyssä ärsyyntyisikö vai huvittuisiko. ”Onnittelut!” hän sitten huudahti ja puristi olkapäätäni katse tiessä.
”Se ei ole raskaana”, Tiitus sanoi kovaan ääneen ilmeisesti Allulle.
”Älä huuda mulle! Mä odotan lasta!” ulvahdin Tidelle.
”Sä et odota lasta”, Tiitus sanoi yhtä kovaa takaisin.
”Musta tulee eno!” Allu riemuitsi ja ryhmittäytyi oikealle Halpa-Hallin risteyksessä.
”Susta ei tule enoa!” Tiitus kiirehti sanomaan.
”Kuka mua sitten auttaa tän lapsen kanssa?” nyyhkäisin.
”Rauhoitu”, Tide sanoi hiljempaa. ”Sä et ole raskaana. Sä olet mies.”
”No minkä takia mulla on sitte tälläsiä kipuja ja moodswingejä? Ja paha olo? Mä luulen että tää on aamupahoinvointia…”
”Voi pientä. Sen siitä saa jos nielee neljä pullaa kokonaisena.”
”Allu aja!!” Janne kuulosti jo hätääntyneeltä. ”Me kuollaan jos toi pieree tänne!”
”Mä en enää ikinä tuu sun kanssa jouluostoksille, Hello”, Allu sanoi tyynesti ja kurvasi Euronkaupan takana olevasta liikenneympyrästä niin että sain nieleskellä estääkseni pullia näyttäytymästä uudelleen. Ainakin tunnelma oli hieman hengittävämpi. Ainakin toistaiseksi. Ainakin jos Allu ajaisi Ideaparkkiin tarpeeksi nopeasti ja menisi parkkiin suoraan vessojen puolen ovelle.

[HelloOsallistuja]

Ei mee ihan putkeen 1/3
Ei mee ihan putkeen 2/3
Yritin sit olla vaikka kasan paskaa
Ei mee ihan putkeen — Välitarina

Ei mee ihan putkeen 3/3:
Grande finale, jossa tein Tidestä kodittoman

”Sun pitää kertoa sille”, Nelly sanoi ja otti vastaan mehukupin, jota Janne hänelle minun pienelle sohvalleni ojensi kalja toisessa kädessään ja toinen kainalossaan. En ollut ostanut edes limsaa, koska en ollut alun perin ajatellut hälyyttää Nellyä paikalle.
”Mä tiedän”, huokaisin ja otin Jannelta oluen. ”Mä en vaan usko että se ymmärtää.”
”Arvaa mitä se ei ainakaan ymmärrä”, Janne kehotti synkästi ja istui sohvan käsinojalle.
”No?”
”No mä en ainakaan ihan ymmärtäis jos emäntä juoruais musta vaan joillekin sen kavereille kun meillä on joku ongelma. Eikä puhuis mulle.”
”Siinä sä oot muute aivan oikeassa”, Nelly sanoi Jannea kupillaan osoittaen.
”Kiva. Liittoutukaa nyt kaikki mua vastaan”, murahdin.
”Ei me mitään liittouduta. Korkeintaan Janne liittoutuu ihan keskenään. Me neuvotaan sua.”

Tide ei tullut sinä iltana. Tiesin, että hän pakkasi. Tiesin, että hän oli irtisanonut asuntonsa. Hän oli muuttamassa meille. Olin kertonut siitä Nellylle, Jannelle, Allulle, iskälle ja äidille. Iskä oli ollut ensimmäinen, joka oli huomauttanut, ettei se ole ehkä paras mahdollinen idea.

”Tai siis, enhän mä nyt muuten mutta… Mä oon ymmärtäny että sä oot Hellu halunnu tuoda sen jo kotiakin näytille, eikä se halua. Miten sä luulet että käy kun noh, me kuitenkin käydään äitin kanssa teillä aika usein?”

Iskän huomautuksen jälkeen vatsaani oli vääntänyt, kun olin sanonut seuraavaksi Allulle, että olin ehdottanut Tidelle yhteen muuttamista. Allu oli vain kohauttanut hartioitaan. Hänhän jo tiesi Tiden, ja vaikka ei koskaan sanonut montaakaan sanaa vieraille, uskalsi jo sanoa Tidelle useita virkkeitä kerralllaan. Jannelle oli ollut helpompaa kertoa, koska Allu ei ollut nähnyt ongelmaa. Mutta Janne oli.

”Kuule eihän se käy”, Janne oli sanonut kulmat kurtussa.
”Ja miksköhän ei? Sulla on ollu jo vuosikymmen aikaa tunnustaa sun rakkaus mulle ja muuttaa mun kaa yhteen”, olin tuhahtanut oikeasti loukkaantuneena hänen reaktiostaan.
”Niin, mutta mieti nyt. Mitä käy, kun sä heräät puoli kolme yöllä ja sun on pakko taas mennä pianolle kirjottamaan ylös kaikki se, mitä sä unessa kuulit? Entä mitä luulet tuleeko teille iso ja lihava riita heti kun sä vaivut taas kolmeksi viikoksi siihen nukkumattomaan ja syömättömään transsiin kun sulla on joku maaninen vaihe ja idea? Entä pitääkö se enää söpönä sitä miten sun koko elämä on musikaali kokkaus-, sängynpetaus-, koirankusetus- ja siivouslauluineen, kun se joutuu elämään siinä sun musikaalissa? Entä luuletko sä että se nauttii siitä, miten senki elämä muuttuu samanlaiseksi kun sun, paitsi että sen tenttiinlukulaulut ja aamupalansyöntilaulut esittää säestyksinään yhden miehen ilvesbändi?”
”Oo hiljaa”, olin komentanut vihaisesti, vaikka olin tiennyt jo silloin, että Janne on oikeassa. ”Se rakastaa mua silti.”
”Varmasti rakastaa. Mutta myönnä pois. Sua on helpompi rakastaa vähän kauempaa.”

Etenkin isän ja Jannen sanat kummittelivat mielessäni yöllä, kun yritin nukkua. Sänkykin oli omituinen ilman Tideä, vaikka olin nukkunut elämässäni siinä paljon enemmän öitä yksin kuin hänen kanssaan. Aina kun nukahdin omituiseen puoliuneen, heräsin hätkähtäen käteni läpsähtäessä tyhjälle patjalle, kun olin kuvitellut kietovani sen Tiden vyötärölle. Pyörin niin, että jopa Jerusalem, jolla on aina hieman kuuma sisällä, tuli sänkyyn nukkumaan ja nuoli poskiani. Katselin sen tummaa hahmoa pimeydessä, silitin sen kaulaa ja mietin, olisiko se ainoa petikaverini ikuisesti, kun seuraavana päivänä kertoisin Tidelle tästä kaikesta.

Eniten pelotti, että Tide kuulisi minun sanovan, etten halua häntä enää elämääni. Hän haluaisi minusta eroon heti. Ja ellei haluaisi, olisin kuitenkin lyönyt tähän kaikkeen särön, jota hän ei antaisi anteeksi. Tiesin Jannen olevan kuitenkin ihan oikeassa. Vietimme Tiden kanssa jo ihania koti-iltoja melkein joka ilta. Rakastin sitä, miten hän nukahteli sohvalle ja sain suukotella hänet sen verran hereille, että hän kömpi vihaisena suihkun kautta sänkyyn. Nukuin parhaiten nenä hänen niskassaan. Heräsin mieluiten hänen herätyskelloonsa ja murahdukseensa, kun hänen täytyi lähteä töihin. Olin jo oppinut siihen autuuteen, että hän oli aina täällä kotona. Toisaalta tähän asti olin voinut aivan turvallisin mielin myös työntää hänet ovesta ulos ja passittaa matkoihinsa, kun inspiraatio ja idea olivat vallanneet koko ruumiini pistelevänä ja särkevänä ja vaatineet kaikkea huomiotani. Hän oli ymmärtänyt minua ja korkeintaan soittanut välillä, että muistinko syödä, tai että hän hakisi koiran lenkkikaveriksi. Jälkeenpäin hän oli ollut viime aikoina Jannen kanssa yhtä aikaa kuulemassa ensimmäisen valmiin luonnokseni ja oli ollut kuunnellessaan hyvällä tuulella, sillä oli saanut nukkua hyvät yöunet kämpillään yösävellyksistäni huolimatta. Olisin tarvinnut enemmän neliöitä tai ainakin paljon paremman äänieristyksen toiseen makuuhuoneeseen, jotta Tide olisi voinut olla onnellinen täällä.

Sekään ei olisi auttanut siihen, että Tide ei halunnut millään tavata iskää ja äitiä, enkä minä saanut tavata hänen vanhempiaan. Yritin ymmärtää ja muistutella itselleni, ettei Tide minua hävennyt: hänhän oli ilmeisen sokea, kun ei käsittänyt kuuluvansa yhteen ennemminkin jonkun komean urheilijahepun kanssa eikä tällaisen leukalinjattoman pullapojan. Silti joulukin lähestyi ja tiesin kysymättäkin, että se vietettäisiin taas erillään. En halunnut, että Tide pakenisi omasta kodistaan joka kerta, kun iskä tai äiti kävi kylässä. En jouluna, enkä kyllä arkenakaan. Olisin halunnut pakottaa Tiden käymään iskän ja äidin luona, mutta tosiasiassa en halunnut enää edes ottaa asiaa puheeksi. Siitä oli aiemmin seurannut nimittäin poikkeuksetta jonkinlainen riita.

Melkein unettoman yöni jälkeen puin päälleni lötköt housut ja pehmoisen kauluspaidan. Kaikki puuhat laittoivat hanttiin; housutkin menivät aluksi väärin päin, hiusharja oli hukassa ja kammasta katkeili piikkejä tukkaan. Peilistä katsoi kalpea zombie, eikä aamupala mennyt alas. Siitä kaikesta huolimatta olin lopulta valmis Jerusalem hihnan päässä, kammanpiikkejä hiuksissa ja vatsa aivan kamalan kipeänä Tiden kämpän alaovella. Painoin summeria ja odotin, että saisin kutsua Tiden kertoakseni ilouutiset: onnea, irtisanoit kämppäsi takiani, mutta et kyllä halua asua kokonaan meillä. Älä jätä minua, vaan mottaa naamaan mieluummin.

[HelloOsallistuja]

Äärimmäisen kiva ja kevyt projekti

Ei saisi koskaan mennä Eetun kotiin, jos ei halunnut orjatöihin. Ei ainakaan nykyään, kun se oli Nellynkin koti. Ajattelin käydä vain nopeasti juomassa vähän mehua, mutta tietenkin Nelly väijyi minua varjoissa. Hänellä oli suunnitelma. Kuinkas muutenkaan?

”Mulla olis yks kiva juttu sulle”, hän sanoi hymyillen sillä tavalla sydämellisesti kuin aina, kun laittoi minut töihin.
”Mulla on kuule kauhee reuma”, sanoin heti ja yritin niellä mehua mahdollisimman nopeasti keittiön tasoon nojaten. ”Iskias. Kauhee välilevynpullistuma. Tulehtunu varpaankynsi. Kuukautiskipujakin.”
”Sä et edes tiedä mitä mä oon ajatellu”, Nelly sanoi teeskennellyn apaattisena. ”Mitä jos mä oon tehny kovalla työllä sulle kivan lahjan jä sä oot heti tolleen…”
”Sä meinaat panna mut pesemään saunan sun kanssa, eikö niin?” arvasin.
”En. Vaan mä aion pakottaa sut siivoomaan Jillan huoneen mun kaa.”
”Eli mä siivoan ja sä katot, niinkö?”
”Ei, vaan mä oon työnjohtaja.”
”Sulla ei oo Jillan lupaa, eikä Eetun.”
”Mulla on itse asiassa Jillan lupa”, Nelly vastasi jotain ryttyistä kirjekuorta heilauttaen, ”enkä mä tarvi Eetun lupaa mihinkään.”
”Just. Mä en nosta mitään raskasta, en sorki kenenkään laatikoita, enkä imuroi. Enkä viikkaa, pyyhi tai pudistele”, luettelin ehtojani.
”Et tietenkään. Sun tarvii vaan tehdä niinko mä sanon. Tuu, tää on ihan kiva ja äärimmäisen kevyt projekti.”

Vaikka tiesin varmasti, että tämä projekti olisi kaikkea muuta kuin kiva ja kevyt, seurasin Nellyä sinertäviksi maalattuja portaita pitkin yläkertaan. Kukapa muukaan häntä auttaisi? Eetu ei varmasti ehtisi ainakaan. Eira varmaan tulisi maksettuna, mutta hän taisi olla vieläkin uteliaampi ja kovempi urkkimaan kuin minä. Sitä paitsi enköhän juuri minä jo tiennyt Jillan salaisuudet.

Jillan ovi oli saman näköinen kuin kaikki muutkin Hopiavuoren väliovet Nellyn ja Eetun makuuhuoneen ovea lukuun ottamatta. Silti epäröin avata sitä. Siitä tuntui olevan tuhat vuotta, kun olin käynyt hänen huoneessaan. En ollut koskaan ajatellut, että menisin Jillan kanssa naimisiin tai perustaisin perheen, mutta lyhyen hetken ajan olin ihastunut hänen herttaiseen hymyynsä ja jättiläismäiseen kiharapilveensä. Hän oli kokannut minulle lempiruokiani ja haronut hiuksiani, vaikka olin pussaillut kaiken maailman poikia baareissa. Tai siis Tideä. Jilla oli tainnut ajatella juuri sellaisia asioita kuin naimisiin menemistä.

”Tee noita katumusharjotuksia myöhemmin”, Nelly komensi, kun en saanut ovea auki. Hän tuuppasi sen selälleen ohitseni.
”En mä mitään katumusharjoituksia tee.”
”Teethän. Sä nypit hampailla nahkaa sun alahuulesta ja silität sun käsivarsia vaan sillon kun sä oot oikeasti tehny jotain pahaa. Mä en ihan tajua, miten kaikista katastrofeista tuleekin aina sun syy täällä, vaikka susta näkee heti koska sä oot tehny jotain.”
”Mitäs ootte Eetun kaa semmosia että aina pitää olla joku syntipukki ku käy vahinko.”
”Mee nyt vaan sinne sisälle.”

Jillan huone oli sellainen kuin muistinkin. Se oli hieman sekaisin niin kuin aina. Pöydällä oli hylättyjä kyniä, kirjoja, johtoja ja meikkipurnukoita. Sängyllä lojui vieläkin puoliksi luettu Valtaistuinpeli. Keskellä virkattua värikästä mattoa makoili Jillan valkoinen villapaita. Nurkkaan säkkituolin päälle oli nakeltu pehmoeläimiä: oli kirahvia, nallea, koiraa ja norsuakin. Kävelin koskettamaan pinssejä, jotka Jilla oli painanut romanttisen kukkakuvioisen ikkunaverhonsa syrjään. Huoneessa jopa tuoksui häneltä. Jos sängyn päätyyn ei oltaisi isketty tyhjiä pahvilaatikoita ja jätesäkkirullaa, olisin voinut kuvitella odottavani häntä paraikaa tallista takaisin.

”Eli näihin laatikoihin tulee kaikki kova ja särkyvä. Kaikki mahdollinen pehmeä laitetaan näihin säkkeihin, koska niitä on helpompi käsitellä nyt. Ei tarvi liikaa sortteerata et mikä kuuluu minkäkin kanssa samaan. Ei me mikään muuttopalvelu olla.”

Nellyllä näytti olevan selvä suunnitelma. Hän liu’utti yhtä pahvilaatikkoa minua kohti ja tarttui itse toiseen taitellakseen sen kokonaiseksi. Laatikon kyljessä luki Muuttolaatikko monella kielellä.

Laatikko oli vaikea taitella auki, vaikka katsoin mallia. Lopulta se oli kuitenkin avonaisena Jillan sängyllä ja aloin vyöryttää siihen tavaraa. Vedin auki työpöydän laatikoita yksi toisensa jälkeen ja kaadoin sisällön pahvilaatikkoon. En katsonut tarkemmin, mitä sinne meni. Siellä oli ainakin papereita, vihkoja, kyniä, roskaa, lisää johtoja, lisää meikkiä, roskia. Olisin halunnut poimia joukosta Jillan päiväkirjan, jonka kansi oli saatu näyttämään vanhan nahkakantisen kirjan kannelta, mutta ei minulla oikeasti ollut mitään oikeutta sitä lukea. Kaadoin paperikaaoksen päälle seuraavaksi Jillan yöpöydän laatikon sisällön. En voinut olla huomaamatta puoliksi juotua pulloa ja sen pieniä tyhjiä seuralaisia.

”Hei Nelly”, mumisin ja tartuin pulloon.
”No?” Nelly kysyi kääntymättä. Hän riipi vaatekaapin sisältöä myttyyn jätesäkkeihin.
”Eiku ei mitään”, sanoin ja päästin irti pullosta. Asia ei kuulunut minulle, eikä löytöni edes välttämättä tarkoittanut mitään.

Kun laatikko oli täynnä ja yöpöytäkin tyhjä, tartuin jätesäkkiin. Asettelin Jillan pehmolelut nurkasta hellästi sen pohjalle. Tiesin, että ne olivat menossa kylmään varastoon Jillaa odottamaan. Peittelin ne säkin pohjalle virkatulla matolla ja Jillan päiväpeitolla. En pystynyt nakkaamaan pikku eläinten päälle enää mitään muuta, vaikka säkissä oli tilaa. Istuin sängyn reunalle.

”Mä en taida jaksaa enempää”, sanoin Nellylle.
”Älä nyt viitti. Sä oot pakannu kaks laatikkoa ja pari säkkiä. Laita noi kuolleet kasvit tosta nyt vaan roskasäkkiin, kisko verhot alas ikkunasta ja kääräse noita posliininorsuja vähäsen kuplamuoviin.”
”Eiku mä pidän vähä taukoa.”
”No pötkötä hetki siinä sängyllä.”
”En mä halua. Mä meen kattoon olisko Loimulla hiiri.”

Jilla ei oikeasti ollut tulossa enää takaisin. Jotenkin koko ihmisen oli pystynyt työntämään mielestään pitkäksi aikaa, kun hänen tiesi palaavan lopulta tavaroidensa ja hevosensa luo. Sitten Eetu oli laittanut hevosen pois ja Nelly oli ryhtynyt jankuttamaan huoneen tyhjäämisestä.

Koputin nyrkillä Noan oveen. Oikeasti en niin piitannut Loimusta, mutta ajattelin Noan olevan jossain toisaalla. Voisin muka koputtaa, sitten muka kurkistaa huoneeseen ja vielä muka mennä katselemaan käärmettä, eikä kukaan häiritsisi minua vähään aikaan. Harmikseni huoneesta kuului ”joo tuu vaan sisään”.

Tervehdin Noaa nyökkäämällä ja kävelin koputtelemaan Loimun terraariota. Mielikki oli päiväunilla Noan vieressä patjalla, jolla Noa luki jotain lehtään sen näköisenä kuin olisi itsekin nukkunut ja esittäisi vain lukeneensa. Oli ihan hiljaista. Loimukaan ei liikkunut yhtään, vaikka kuinka koputin. Etsin katseellani jotain keppiä, jolla voisin tökkiä siihen vähän vauhtia.
”Mitäs Hello?” Noa kysyi kesken etsinnän.
”Ei mitää”, huokaisin ja istuin kutsumatta Noan jalkopäähän patjalle. Mielikki murahti ja hämmentyneen näköinen Noa liikautti koipeaan pois altani. ”Me tyhjätään Jillan huonetta”, kerroin.
”Mä aattelinki et mitä siel on meneillään. Kauhee kolina.”

Nypin kynsinauhojani. Noan huone ei ollut yhtä kiva kuin Jillan. Noa oli sisustanut huoneensa vähän niin kuin se olisi sillanalus. Hän jopa nukkui lattialla. Ihan tuli mieleen pikku Chai Vanhan Meijerin vintillä.

”Voiks käydä niin että ihastuu johonkin ja se on niin väärä ihminen että siitä ei seuraa mitää muuta kun kaikille jotain hirveetä?” kysyin Noalta, joka aivan varmasti tiesi minun puhuvan Jillasta kaiken tämän ajan jälkeen.
”Voi”, hän sanoi lyhyesti.
”Mä en olis silti jättänyt sitä tekemättä vaikka meille kävi heti niin”, tunnustin ja nojauduin Noan makaavaan ruumiiseen selkänojan puutteessa.
”Mä olisin”, Noa sanoi vinosti hymyillen ja katseli tahallaan kattoon, etten voinut ilmehtiä hänelle että kertoisi lisää. ”Mitä jos sä kantaisit vaan laatikoita alas nii mä voisin mennä auttaan Nellyy pakkaamaan?”
”Joo se olis hyvä”, sanoin kiitollisena, vaikka tiesin paperilaatikoiden olevan painavia.

[HelloOsallistuja]

Camillalta tuli niin haastava vastaus, että menin ihan lukkoon. 😀 Olen hautonut ja hautonut ja korjannut ja uudelleenkirjoittanut ja yrittänyt ja vääntänyt tätä juonta eteenpäin, mutta ei ole toiminut. Välissä olen yrittänyt sitten edistää muitakin juonia, jos se auttaisi, mutta ei. Aika sen sijaan kuluu ihan hirvittävällä vauhdilla. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että julkaisen sen, mitä mulla on, vaikka kuinka ahdistaa, koska tästä on päästävä eteenpäin. Tämä on yksi niitä harvoja tarinoita, joita pyydän lukemaan lempeästi. 😀

Ei mee ihan putkeen 1/3
Ei mee ihan putkeen 2/3
Yritin sit olla vaikka kasan paskaa

Ei mee ihan putkeen – välitarina

”Miks sulla on aiva punaset silmät? Ooks sä allerginen jollekki? Mä kerron Eetulle että sä–”

Eiralla oli vauhti päällä. Hän oli ollut menossa ulos samasta ovesta, josta olin juuri tuupannut Camillan Eetun eteiseen. Eira oli kuitenkin vilkaissut Camillan naamaa yhden kerran ja alkanut kysellä. Sitten hän lähti marssimaan kuraisissa tallikengissään peremmälle tupaan ja kuului jo huhuilevan Eetua.

”Tosi kiva”, Camilla puuskahti ihan hiljaa.
”Eira! Älä nyt, emmä tienny et se edes on täällä — Eira!”
”–mäki aina pelkään et mä tuun allergiseks hevosille, mut se voi olla et se on vaan heinäallergiaakin — Eetu! — ja siihen onneks auttaa sit lääkkeet ainaki aluks, mä voinki kattoo samalla onko — Eetu! — nii onko Inarin taskussa sitä Heiniksiä vai mitä se on –”
”EIRA, Eetu on Ilmajoella, ja arvaa mitä Nelly tekee kun sä oot sen lattioilla tallikengillä?” sain sanottua väliin.
”Ai nii…”
”Nyt sun kantsii mennä nopeeta ulos ja olla ihan hiljaa et sä oot käyny täällä tai nähny meitä edes niin hyvällä säkällä se laittaa taas kaiken mun syyksi. Äkkiä nyt.”
”No joo joo! Pakko aina komennella. Hakekaa sit ite Inarilta niitä lääkkeitä ku ei apu kelpaa.”
”Katotaan ny jos se lähtis naamaa pesemällä. Taitaa olla taas kissoja kiivenny tallin vinttiin. Meepä kattomaan samalla.”
”Mee ite”, Eira tuhahti ja lähti ovi paukahtaen, meille vilkaisuakaan enää suomatta.

En kyllä itsekään uskaltanut enää katsoa Camillaan. Olin pakottanut hänet mukaani tallista ja nakannut hänen ajohaalarinsa mytyksi varustehuoneen lattialle matkallani. Vieläkin pelotti, että hän purisi minua. Tai että hän alkaisi itkeä. Onneksi hän kuitenkin vain tömisteli keittiöön, romahti penkille ja laski päänsä pöydälle käsiensä varaan.

Mitähän nyt? Emmin hetken käsi ojossa, mutta en lopulta taputtanutkaan Camillan hartiaa. Sen sijaan hiippailin napsauttamaan hellan päälle ja laskemaan vettä kattilaan. Käytin etumaista pikkulevyä, joka oli nopein kiehuttamaan vesitilkkani. Camillan suunnalta kuului niiskaisu, mutta hän nosti päänsä vasta kun vesi alkoi kiehua.

”Mitä sä teet?”
”Kuumaa mehua”, kerroin. Ritvan mehuja ei tarvinnut kauaa etsiä veden sekaan. Niitä oli kokonainen kaapillinen.
”Tää ei oo niinku flunssaa, et kuuma mehu ei auta mitään. Mä en muutenkaan edes halunnu tulla tänne. Mikset sä voi vaan antaa mun olla?”

Kaadoin mehua kuppeihin. Siinä pullollisessa taisi olla liikaa sokeria tai jotain, koska mehu tuli ulos hyytelömäisenä klönttinä. Kuuma vesi sekoittui siihen kuitenkin saman tien. Kävelin kuppeineni pöydän päähän ja ojensin toista kohti Camillaa. Hän mulkaisi sitä yhtä vihamielisesti kuin katseli koko ajan minuakin ja laski sitten päänsä takaisin käsivarsilleen. Minun teki mieli heittää melkein kiehuva mehu raskaine Ikean lattelaseineen hänen päähänsä, mutta paukautinkin sen pöytään niin että mehua loiskui. Camilla säpsähti saman tien suoraksi. Hän se osasi olla marttyyri. Hän selvästi halusi ja tarvitsikin apua tai kuuntelijaa, mutta samalla hän onnistui häätämään kaikki tehokkaasti luotaan. Minuakin pelotti, että saisin toisen sylillisen ajohaalareita ulvonnan ja itkun kera. Ja raivostutti, kun Camilla hylkäsi määrätietoisesti kaikki auttamisyritykset. Niin kuin mehun. Sisällekin hänet oli pitänyt oikeastaan raahata. Olisin halunnut läpsäyttää häntä poskelle, jotta hän tokenisi. Oikein kovaa. Kärpäslätkällä. Tai keittiön tason alla olevalla emännänjatkolla.

”En mä tiedä mitä sulle muuta voi antaa ku kuumaa mehua tai sit selkäsaunan”, ilmoitin tylysti, vaikka alun perin tarkoitukseni oli ollutkin vaaroja ja itkua uhmaten pakottaa Camilla tupaan lohdutettavakseni.
”No miten olis vaikka potkut! Kun mä en mihinkään pysty!”
”Arvaa mitä”, kehotin jo ääntäni korottaen. ”Ei kukaa pidä sua epäpätevänä siks että jollekulle sattuu tulemaan ähky sun vahtivuorolla! Tai että joku idioottiponi karkaa sulta siinä missä muilta! Tai että sä kerrankin kämmäät ihan oikeasti ja itsenäisesti ajamalla yhdessä vauvahevosten lähdössä päin helvettiä ja treenaamallaki siihen vissiin väärin!”
Camillan suu aukesi, mutta mitään ääntä ei tullut ulos.
”Jos sua pidetään epäpätevänä, se johtuu tasan siitä että kun sun polulle mätkähtää joku este, sä alat voihkia ja itkeä ja vääntäytyä selälles sen sijaan että kiipeisit yli vaan! Ihme että sä saatkin vedettyä tommosta kovanaaman roolia ja se menee vielä mullekin läpi.”
”Kuule sulla ei oo mitään oikeutta — sä et tiedä yhtään mitään mun elämästä! Ja vastoinkäymisistä!”
”No en tosiaankaan! Onko sulla edes ketään, joka tietää?”
”Sehän ei sulle kuu–”
”Koska tiesikkö mitä. Kyllä jokasella on ristinsä. Kaikkihan tässä luusereita ollaan jokanen omalla henkilökohtaisella tavallaan! Kaikilla on alamäki valmiina, kunhan vaan tähtää!”

Camilla ponkaisi ylös niin että penkki kirskahti lattiaa vasten. Hän osoitti minua vapisevalla etusormellaan valmiina joko huutamaan minulle tai itkemään. Istuin rauhallisesti alas ja hörppäsin mehukupista. Mehu oli niin kuumaa, että kyyneleet nousivat silmiin, mutta muuten en värähtänytkään, en kiusallanikaan.

”Mä kuuntelen sun huolia jos sä kerrot tämmöselle. Mut koko maailma ei oikeesti oo sua vastaan, eikä kaikki sun projektit oikeasti ole päin persettä vaikka sä kuinka haluaisit että sun elämä on kamalaa.”

Camilla ei keksinyt tarpeeksi vihaista vastausta tarpeeksi nopeasti, vaan valahti ihan hiljaa takaisin penkille. Ajattelin, että Eirasta kasvaisi varmasti vielä samanlainen kuin Camilla. Paitsi että Eira ei kyllä ikinä vaipuisi penkille loukattuani häntä. Eira lähtisi aina ärsyttävästi kesken pois ovet paukkuen, vielä rollaattori-iässäkin.

”Sä oot oikeesti aivan jumalattoman ärsyttävä”, Camilla huokasi vihaisesti kasvot taas käsivarsiensa väliin painautuneena. Hän tuntui todella tarkoittavan sitä.
”Mä tiedän. Sä et oo ainoa, joka vihaa mua.”
”En mä vihaa sua. Paitsi nyt.”
”Mitä sä nyt pelkäät eniten? Sitä kun Steffe hävis?” kysyin käyttääkseni hyväkseni sen hetken, kun Camilla ei ollut räjähtämässä tai murjottanut.
”En! Idiootti. Sä et vissiin koskaan oo ollu hevosen kanssa siinä tilanteessa et se menee vaan ja sulla ei oo mitään kontrollia siihen! Se on pelottavaa. Siis tietenkin mulla on aivan hirveä olo siitä, että mä mokaan Gunnarin lupaavimman lämminverisen treenit ja lähdöt ja kaikki, mutta mä oikeasti luulin että mä kuolen kun se meni vaan eikä kuunnellu mua yhtään.”

Kuulosti tutulta. Camillalla täytyi olla vähän samantyyppinen olo kuin minulla Typyn kanssa. Joskus olin varma, että se vihasi minua aivan erityisesti. Odotin, että joku kerta se potkaisisi minua päähän. Hörpppäsin lisää mehua ja katselin Camillan likaisia hiuksia, kun hän puolittain makasi pöydällä.

”Mä en tiedä, mitä mä — mä en kestä jos ne ottaa sen multa pois. Tai jos se menee niin pilalle, ettei sillä oo enää mitään arvoa. Mulla ei olis ikinä rahaa ostaa sitä.”

Tuuppasin toista mehukuppia Camillan kämmenselkää vasten. Hän nosti punasilmäiset kasvonsa ja tarttui kuppiin. En sanonut hänelle mitään. Kyllähän Steffen omistaja saattoi koska tahansa päättää viedä hevosensa pois, ja loukkaantuihan varsinkin kilpahevosia yhtä mittaa. En minä ainakaan valehtelisi, että ei tässä kuinkaan käy. Tiesihän Camilla itsekin, että jossain vaiheessa joka tapauksessa sattuisi jotain kamalaa. Tuskin Steffe ainakaan elämänsä loppuun asti Hopiavuoressa asuisi. Kukapa sitä uran jälkeen täällä maksaisi, loppui se ura sitten vanhaan ikään tai loukkaantumiseen? Oli selvää, että loppujen lopuksi Camilla menettäisi hevosensa joka tapauksessa. Sitä ennen hänen täytyisi hankkia jokin muu tuki itselleen. Oma hevonen vaikka, jos ihmisystävät eivät olleet hänen tyyppiään. On kivempi itkeä kaksin kuin yksin.

”Mä oon karkottanut mun miehenkin”, Camilla sanoi rauhallisemmin ennen kuin hörppäsi mehuaan. ”Mä pilaan aina lopulta kaiken. Kaikki lähtee. Steffe ja…”

Mitä siihen muka voisi sanoa? Että aina voisi olla huonomminkin? Mitä väliä sillä oli? Se, että jollakulla toisella saattoi olla asiat huonommin, ei vähentänyt oikeasti kenenkään tuskaa. Ojensin Camillalle Balleriina-keksin pöydältä. Hän tarttui siihen ajatuksissaan ja käänteli sitä sormissaan.

”Mulla ei nyt kauheesti oo sulle valmiita ratkaisuja”, mutisin mehukuppiini.
”Mhm, yllätys”, Camilla mumisi ja haukkasi keksistä. ”Hyi yök! Tää on ollu tossa pöydällä näköjään useamman yön yli!”
”Mitä sä haluaisit että tapahtuu?”
”No että nää vaikka kovettuis niinku ruisleipä eikä pehmentyis.”
”Ei sille keksille kun sun elämälle!”
”Että olis mies ja hevonen! Tai oikeastaan toisin päin!” Camilla sanoi melkein vihaisesti.
”Jos se riittää, kyllähän miehiä maailmassa on, ja hevonen sulla just nyt on.”
”Sä et kans kuuntele oikeasti yhtään. Mä just sanoin että ne ottaa Steffen multa pois tän jälkeen.”
”Sä et voi tietää sitä. Just tällä hetkellä sulla on hevonen. Sä haluat siis että sulla on ihan oma hevonen, niinkö? Mies sulla voi olla vaikka huomenna. Sittenkö sä oot onnellinen?”
”No en!”
”Tästä päästään sit takas siihen että mitä sä haluaisit että tapahtuu?”

Camilla puri hampaansa yhteen ja katsoi minua uudelleen vihaisena kurtistuneiden kulmiensa alta.

”Kuule ihme tässä pitäs tapahtua. Kaikki on jotenkin niin jotenkin…”
”Kerro kaikki.”
”Lottovoitto. Olis niin paljon rahaa, että mä voisin ostaa Steffen pois ja maksaa sen vuokrat. Sit mä voisin muuttaa johonkin, missä Oskari ja Outi ei — johonkin omaan kämppään. Sit olis se mies ja mä voisin oikeesti luottaa ettei se mene minnekään. Töitäkin mä tekisin, mut kerrankin semmosia mitä osaan tehdä. Ehkä joku harrastus sit siinä. Saisin lopetettua tupakanpolton enkä pelkäis koko ajan keuhkoahtaumatautia.”
”Ja?”
”Siinä se pääpiirteittäin on. Katottas sit lisää myöhemmin.”
”Sähän oot vähään tyytyväinen.”
”Just.”
”Mä nyt en voi sulle mieheks tai hevoseks tai asunnoks muuttua, mut mä voin pitää sua kädestä jos mentäs ajeleen sillä sun Steffellä. Niin näkisit sitte ainaki sen, ettei se mitenkään pilalla voi olla.”
”Kuule. Ei millään pahalla, mutta susta ei hirveästi oo apua hevoshommissa. Ja mulla on töitä…”
”Tää on tyky-toimintaa. Enkä mä sanonu että mä sua auttamaan tuun. Mähän sanoin että mä tuun pitään sua kädestä.”
”Joo ei kiitos.”
”Tehään niin että mä en koske suhun yhtään ja istun puoli persettä aisalla ja sun ei tarvi sanoa mitään.”
”Että sä oot oikeesti ärsyttävä. Mä en ymmärrä, miten muut jaksaa sua ja Nellykin vissiin oikein tykkää susta.”
”Joo, ne on aiva hulluja. Samasta syystä ne varmaan jaksaa kattoa sun murjotustakin. Oskarikin on aiva yhtä mielipuoli kun Nelly, kun se seuraa sun kantapäillä vaikka mun kaltainen urhokin olis tarjolla seurattavaksi. Noni, nyt mennään.”

[HelloOsallistuja]

Typyn ja Oskarin saamat vaikutteet

”Älä pelkää yhtään”, Oskari lepersi minulle niin epäoskarimaisesti, etten olisi uskonut sellaista voivan tapahtua. Siitä huolimatta katselin epäröiden ohjia, joita hän minulle tarjosi, sekä etenkin niiden perässä seuraavaa talvikarvan kasvattamisen myötä liejunruskeaksi muuttunutta hevostani.
”Mä en tiedä onks tää kuitenkaan vielä hyvä idea”, mutisin. Yritin naurahtaa perään, koska minulla, Oskarilla ja Typyllä oli yleisöä Hopiavuoren kentällä. Milan oli siellä tietenkin istumassa ja tuomitsemassa, samoin kuin Oskarin uusi bestis Marshall, jolla oli samanlainen kiero kiinnostus kilpailemiseen kuin Oskarillakin. Nelly nojasi aitaan muka leväten matkallaan tupaan, mutta oikeasti uteliaisuuttaan. Pahantuulinen Eetu puolestaan oli ihan selkeästi pitämässä Milania silmällä taas kerran, vaikka se kuinka outoa olikin.
”Mä pidän susta kiinni koko ajan”, Oskari hyrisi niin lempeästi, että oli kuin hän olisi kerjännyt suukkoa ratsastustunnin sijaan.
”Kyllä sä vaan tiedät mistä tytöt tykkää”, huokaisin hänelle ja tartuin ohjiin.

En ehtinyt nautiskella siitä, miten Oskarin korvat sai helottamaan punaisina niin helpolla. Typyn käsitteleminen huolestutti liikaa. Olin harjannut sitä, mutta en edes yrittänyt liikuttaa moneen kuukauteen. Odotin sen luimistavan korvansa. Oskari ja Milan, kaksi seinähulluani, olivat sitä mieltä, että minun oli aika oppia ratsastamaan omalla hevosellani. Minä en ollut ollenkaan samaa mieltä siitä, että hetki olisi sopiva. Typyn ystävällinen katse rohkaisi minua kuitenkin enemmän kuin Oskarin lupaus pitää kiinni. Pieni hevoseni ei painanut korviaan luimuun, vaikka silitin sen kaulaa. En kuitenkaan taputtanut, koska sen Milan oli erikseen minulta kieltänyt jo aikaa sitten. Kuulemma käsittelin Typyä liian ronskisti. Ja mitä vielä. Vaikka se oli vielä ihan pieni vauva, se oli kuitenkin hevonen.

Oskari kyyristeli kummallisesti selkäni takana, kun valmistauduin nostamaan jalkani hyvin rauhallisen Typyn jalustimeen. Hän oli omituisen lähellä minua, noin niin kuin Oskariksi. Pelkäsi kai, että kaatuisin takaperin jo selkäännousussa.
”Mitä sä meinaat?” kysyin Oskarilta, joka suoristui saman tien oudosta kyyrystään.
”Mit — mä punttaan sut satulaan.”
”Niin… Mitä teet?”
”Mä autan sut ylös ettet sä aiheuta tolle hevoselle skolioosia heti alkuun. Anna sun jalka tähän”, Oskari selitti ojentaen yhteen liittämiään kämmeniä minua kohti.

Hulluhan se Oskari oli, se on aina tiedetty. Hän seurasi urheilua, johan se asian todisti. Urheilu on kuitenkin niiden hommaa, jotka eivät muuhun pysty. Hän taisi urheilla itsekin. Lisäksi Oskarilla oli äärimmäisen kummallisia tapoja, kuten nurkkia pitkin hiippailu ja pienimmästäkin härnäämisestä punastelu. Mielipiteetkin hänellä olivat ihan ihmeellisiä. Hän esimerkiksi otti aina tuvassa Marie-keksejä, vaikka oikeita, hyviäkin keksejä olisi ollut tarjolla. Ihme hiippari. Tämä oli kuitenkin kaiken huippu.

”Mä en tiedä ootsä huomannu, mutta mä painan melkein sata kiloa”, kerroin hölskyttäen mahaani käsilläni sanojeni vakuudeksi.
”Älä ny viitti”, Oskari vain tuhahti.
”Toisekseen mä mietin, että tiesitsä millanen pakkasen raiskaama pulkannaru sä oikeesti oot muhun verrattuna”, mutisin paljon hiljempaa, koska Oskari inhosi ainakin Eiran huomauttelua ulkonäöstään. ”Mä vaan sitä, että ketä mä sitte täällä härnään jos sä halvaannut?”
”Anna nyt vaan se takajalka”, Oskari komensi kädellään elehtien.
”…takajalka…”

Typy ei liikahtanutkaan, kun könysin satulaan. En osaa sanoa, kumpi oli hämmästyttävämpää: Typyn kaunis käytös vai se, miten Oskari toden totta jaksoi nostaa minut satulaan. Varmaan kuitenkin Typy. Oskari kuitenkin oli niin hullu, että kävi varmaan salillakin.

Epävarmasti keräsin ohjat. Mitä nyt? Typy taisi miettiä samaa. Se heilutteli korviaan. Katsoin kysyvästi Oskaria.

”Käyntiä pitkin ohjin”, Oskari sanoi. ”Paat vaan sen heti alusta asti menemään kulmiin asti. Se ihan varmasti kokeilee, tarviiko sen tehdä kunnolla sun kanssa.”
”Mä varmaan pyydän sitä käyntiinkin väärin”, huokaisin.
”Kyllä sä nyt alkeiskurssin asiat muistat”, Oskari naurahti.
”Mä en koskaan käyny alkeiskurssia”, hymähdin ja painoin Typyn kylkiä vähän pohkeillani.

Oskari marssi vierellämme kentän sisäpuolella. Kun lähestyimme ensimmäistä kulmaa, hän käski minun siirtää hänen puoleistaan jalkaa eteenpäin ja pitää Typy kentän reunassa sillä. Hän ei tainnut olla tyytyväinen, koska seuraavassa kulmassa hän tarttui farkunlahkeeseeni, veti minua jalasta ja tuuppasi kantapäälläni Typyä.
”Pysy siellä”, hän mutisi sille, ja se pysyi.

Aina kun emme olleet kulmassa, Oskari saarnasi lainoppineen tai papin äänellä. Hän piti hiljaista messuaan istuinluista ja ryhdistä. Hän osoitteli olkapäätäni, lantiotani ja kantapäätäni ja käski yhä uudelleen minun liikuttaa milloin mitäkin jäsentä. Vaikka tein niin kuin käskettiin, kertaakaan Oskari ei näyttänyt tyytyväiseltä. Typy käveli vakaasti kuin Skotti ja minun selkääni, hartioitani ja sisäreisiäni särki pelkässä käynnissä. Mietin, kuka hullu oikeastaan edes halusi opetella ratsastamaan, jos pelkkä hevosen selässä istuminenkin oli niin nuukaa touhua. Varsinkaan Oskarin opetuksessa ei varmasti kukaan. Näytti siltä että Oskari oli kuin ennenvanhainen opettaja: etsi haukansilmineen virheitä, vaikka nykyopettajien pitäisi etsiä onnistumisia. Heti kun yritin hetken rentoutua tai venytellä kipeää selkääni, Oskari komensi pelottavan neutraalilla käskyäänellään, että selkä suoraksi, tai huomautti jalkojeni karkaavan taas liian eteen.

Vaikka päätin vihata vastedes ratsastusta, en voinut vihata Typyä. Se oli kuin ihan eri hevonen. Oskari yritti selostaa, miten se kävelikin paremmassa asennossa ja miten sen ilme oli rento, mutta en minä sellaisia huomannut. Päällimmäisenä mielessäni oli, että se ei ollut yrittänyt kertaakaan purra minua. Eikä Oskaria. Se ei ollut kertaakaan kiihdyttänyt kulkuaan omin päin, eikä se ollut pysähtynyt ilman lupaa. Se kulki suoraan eteenpäin, oikoi vähän kulmissa jos en muistanut komentaa, mutta niin kuin enkelivauva siitä oli tullut.

”Se riittää. Ratsasta tohon keskelle ja tuu pois. Mun vuoro”, Oskari käski ihan liian pitkän ajan jälkeen.
”Oikeestiko sä raahasit mut tänne pelkän käynnin takia?”
”En. Mä raahasin sut tänne siksi, että mä näin kuinka sä menit eilen maastossa Skotin oikealla kyljellä melkein makuuasennossa. Hop hop, jalustimet pois, mun pitää päästä kotiin ennenku alkaa hiihto telkkarista. Itse asiassa ei haittaa, vaikka sä sieltä selästä käsin pidentäisit ne jalustimet mulle valmiiksi.”
”Nostanko mä sut selkään kans?”
”Ei kiitos. Mä en oikeasti pidä kuule käpälöimisestä.”
”Mä olisin nostanu tällä kertaa ihan kunnolla… Jalasta…”
”Mä luulen että Milan voi auttaa mua tällä kertaa.”

Hitsi vie. Olin unohtanut koko katsojakunnan, vaikka olin mennyt Typyllä pelkkää käyntiä ja Oskarikin oli kävellyt vieressä niin kuin olisin talutusratsastuksessa. Katsoin nopeasti aidalle. Eetu valvoi edelleen tarkasti Milanin jokaista liikettä siitä huolimatta, että Nelly oli noussut ja yritti saada hänen huomiotaan taputtamalla ja ravistamalla hänen käsivarttaan puhuessaan. Milan oli olevinaan kuin ei huomaisi koko Eetua, mutta hänen tapansa nojata aitaa äärimmäisen rennosti näytti siltä, kuin näyttelijä, joka ei olisi ihminen alkuunkaan tai rentoa tavannutkaan, esittäisi rentoa ihmistä nojaamassa aitaan. Se toi mieleen huonojen heppaelokuvien heinää pureksivat cowboynkuvatukset. Marshall oli luojan kiitos siirtynyt suuliin, josta pilkotti Arlekinin takapuoli. Oskarin lisäksi nimittäin Milanilla oli myös ruma tapa kommentoida Typyä Marshallille sellaisilla termeillä, etten tosiaankaan tiennyt, olivatko ne kehuja vai haukkuja.

”Etkö sä muista miten tullaan hevosen selästä alas?” Oskari kysyi niin asiallisesti, että hänen täytyi olla tosissaan.
”Ei kun mä katoin vaan tota sun poikaystävää. Tiedätkö sä, mitä sillä ja Eetulla on tarkalleen ottaen meneillään?”

Oskari kurtisti kulmiaan ja veti suunsa paheksuvaan suppuun, mutta osasi kuitenkin vilkaista heti Milania. Hän pudisti päätään ja veti jalustimen jalastani ilmeisesti hoputtaakseen minut alas.

”Kyllä mä tiedän jotain”, Oskari sanoi. ”Mä aion olla Typyn kanssa vaan yhden tunnin päivässä. Jos sä et tuu alas nyt, koko lopputunti menee tässä seistessä.”
”Mikä niillä sitten on?”
”Kysy niiltä itseltään. Nyt nojaa eteenpäin ja heilauta toi sun toinen jalka siitä selän yli.”
”Mä oon kysyny jo Eetulta mutta ei se sano.”
”Jaa. No, aina voi kysyä Milanilta. Meenkö mä jo kahville? Jos sä haluat ite ratsastaa lopunkin aikaa?”
”Ei! Kyllä mä tuun!”

Typy seisoi tukevasti paikallaan, kun laskeuduin sen selästä. Vaikka luisuin alas sen kylkeä vasten, se ei yrittänyt astua tahallaan varpailleni tai potkaista minua sääreen. Kun silitin sen kaulaa, sen korva kääntyi minua kohti paljastettujen hampaiden sijaan. Mitään muuta en ollut koskaan omalta hevoseltani toivonut. Oskari vaikutti kuitenkin siltä, että Typy ei ollut vielä valmis, ja olihan minulla rahaa maksaa hänelle. Mietin kuitenkin katse Milanissa, mahtoiko Eetu olla ihan oikeassa hänestä. Mitä jos Milan ei ollut hyvää seuraa kenellekään, ei edes hevosenkoulutusparina? Minä olin aikoinani uskonut saman tien, että hän oli enkeli, mutta Eetu ei taatusti inhonnut ketään syyttä. Miksei Oskarikin voisi tehdä samankaltaisia virheitä kuin minä, jos vain vietti Milanin kanssa liikaa aikaa? Ehkä Oskari pärjäisi Typyn kanssa jo yksinkin. Ainakin minun olisi selvitettävä Milanin kuvio viimeinkin pohjia myöten.

Sipaisin vielä Typyn poskea ja taputin Oskarin päässä olevaa kypärää. Typy katsoi minua suopeammin kuin Oskari. Sitten aloin marssia kohti Milania. Oli kuin hän olisi aavistanut, että nyt on keskustelun paikka. Hän hymyili niin että kaikkia muitakin täytyi pyörryttää, pujottautui sitten aitalankkujen välistä kentän puolelle ja otti kurssin ohitseni kohti Oskaria ja Typyä. Mokomakin.

[HelloOsallistuja]

Ei mee ihan putkeen 1/3
Ei mee ihan putkeen 2/3

Camillan tuulta vasten kyyristyvä selkä häämötti tallin pihan toisessa päässä, kun pysäköin autoni. Kiirehdin ulos auton ovesta ja juoksin hänet kiinni. Eilisiltainen yhteenmuutto Tiden kanssa tuntui edelleen omituiselta ja ajattelin Camillan piristävän minua. Hän se oli huvittava synkkine vitseineen ja sitä paitsi mukava härnättävä.

”Mitä mestari?” kysyin tärisevästi vielä viimeisiä askelia hölkätessäni.
”Mikää mestari..” Camilla mutisi jurosti katsettaan maasta nostamatta ja puikahti ripein askelin suulin kautta talliin.
”No et ehkä vielä suomenmestari tai maailmanmestari, mut eiks ainaki marraskuun mestari hä?”
”Mistä sä oikein puhut? Mulla ei olis aikaa nyt leikkiä sun arvoitusleikkejä.”
”Mä oon sfinksi, viisas ja arvoituksellinen, minkäs teet?”
”Sä et oo kun Helobis, idioottien jumala. Väistä.”

Hyppäsin sivuun, kun Camilla pukkasi tyhjän karsinan oven auki. Siellä oli jo talikko valmiina. Hän tarttui siihen, kun itse jäin nojailemaan karsinan ovenpieltä.

”Mut oikeesti”, sanoin, kun Camilla ei kerran kertonut. ”Miten ne marraskuun suuret mestaruusajot meni?”
Camilla vilkaisi minua synkästi kulmiensa alta, mutta käänsi nopeasti katseensa pois. Hän käänsi selkänsäkin minuun päin ennen kuin vastasi heikolla äänellä.
”Marraskuun Murkut. Päin seiniä.”

Se oli selkeästi ovela juoni. Tai no, se oli juoni. Tein itsekin välillä samaa voittaessani tai saavuttaessani jotain. Esitin hävinnyttä ensin. Mietin, sanoisinko ”niin vissiin” ja naurahtaisinko, vai lähtisinkö mukaan ja sanoisin, että ”no sähän oot sitte aivan paska!” Hetken arpomisen jälkeen päädyin jälkimmäiseen ja Camillan liike pysähtyi kokonaan.

Kun Camilla näytti muuttuneen ihan pysyvästi patsaaksi, virneeni muuttui irvistykseksi. Voi paska. Camilla oli tainnut ihan oikeasti hävitä.

”Mä luulin et…” sain kuiskattua hätääntyneenä.

[HelloOsallistuja]

Ei mee ihan putkeen 1/3

Tiden silmät räpsyivät tiuhasti. Hän puri huultaan ja yritti kammeta Jerusalemia, sitä isoa jöötiä, puoliväkisin syliinsä sohvalle. Se saattoi merkitä ainoastaan kahta asiaa. Tide oli lähdössä muka koiran kanssa lenkille, eli oikeasti hakemaan muka ihan suunnittelematta ja ekstempore Runoista Americanoa. Tai sitten meillä oli edessä vakava keskustelu.

Seurasin Tiden räpsyttelyä keittiöstäni kun tiskasin. Astianpesukone oli mennyt rikki jo monta päivää sitten, mutta en ikinä muka muistanut soittaa putkimiehelle virka-aikaan. Tide oli varovasti ehdottanut, että eikö ajettaisi hakemaan Gigantista uusi, mutta minä en suostuisi moista kuudenkymmenenyhdeksän euron heti käsiin hajoavaa lelua asuntooni ottamaan. Sehän aiheuttaisi vielä kosteusvaurion. Ei: oli parempi korjata se, joka meillä jo oli.

Jerusalem vinkui. Sen oli kuuma Tiden sylissä. Se ei kuitenkaan pyristellyt. Lopulta Tide huokaisi ja tuuppasi sitä hieman lapaan.
”Mee nyt sitte”, hän kehotti. ”Meeksä ulos? Pissalle? Kusel — Hello?”
”No?”
”Mä vaan mietin, että miksi sä oot opettanu tän reagoimaan vaan rumimpaan mahdolliseen sanaan pissaamisesta?”
”Koska mä oon sikaihminen”, vastasin empimättä. ”Otatko kaakaota samalla ku mä?”
”Emmä oikeen tiedä…”
”Mä kävin kaupassa päivällä. Tää ei oo enää sitä samaa maitoa.”
”No sit otan.”

Tiitus yritti sinnikkäästi hokea Jerusalemille, että pissalle, pissalle, vaikka ei se sellaista sanaa osannut. Hän päästi sen takapihalle kun tein tavallista kylmää kaakaota. Hörppäsin toisesta lasista jo matkalla olohuoneeseen. Vasta kun Tide oli ottanut lasinsa ja hörpännyt siitä, huomasin, että se oli sama lasi. Ajattelin huomauttaa ja vaihtaa, mutta en ehtinyt.

”Kuule Hello…”

No niin. Tide ei ollut menossa Jerusalemin kanssa muka lenkille eli Runoihin. Siirsin jonkun Suomen Lain osista sohvan istuimelta käsinojalle ja istuin huokaisten Tiden viereen. Vakavat keskustelut nostivat aina sykettäni. Ikinä ei tiennyt, mitä oli tulossa. Joskus olin ripustanut Tiden pyykit väärin tai jotain ja siitä selvittiin, mutta oikeastaan pelkäsin Tiden ilmoittavan joku kerta, että hän lähtisi Saksaan. En tiedä, miten silloin sanoisin, että minä en ole lähdössä Saksaan. En, vaikka periaatteessa opiskelujen puolesta voisin, ja vaikka asuntoni olisi melko helppo vuokrata pois, jos sallisi vuokralaisen pitää eläimiä.

”Mä oon miettiny…”

Mitä sä olet miettiny? Koiranpennun hankintaa? Eroa? Jotain uutta hevosta?

Yritin näyttää mahdollisimman kannustavalta ja kärsivälliseltä, mutta siitä huolimatta pieni ryppy Tiden otsalla silisi ja hän hymyili minulle vaisusti. Keskustelu oli ohitse.

”Tai ei mitää”, Tide sanoi.
”Arvaa mitä”, tokaisin hänelle.
”No?”
”Sinä et tänä yönä sängyssä nuku, jos sä jätät mut miettiin et mitä kauheeta sä oot miettiny.”
”Ai — mä vaan — ei se ollu mitään –” Tide alkoi änkyttää hätääntyneen oloisena.

Minulle tuli heti paha mieli. Kun en muuta osannut, yritin olla hauska. Mistä minä olisin voinut käsittää, kuinka pahasti se meni pieleen?

”Mä oon kuvitellu ihan erilaista kosintaa”, menin tuhahtamaan ja Tiden koko selkäranka, koko ydin, jotenkin jäykistyi samalla kun hänen silmänsä lävähtivät lautasen kokoisiksi.
”En mä…”
”No et tietenkään! Se oli vitsi”, vakuutin, mutta en taaskaan osannut lopettaa. ”Kai mä nyt tiedän etten mä sulle kelpaa!”
”Lopeta! Kyllä sä kelpaat! Mä en vaan halua — mä en vaan pysty –”
”Joo joo. Hei, tiedäkkö kuule mitä. Mä annoin sulle vahingossa sen kaakaokupin, josta mä join ite.”
”…kuitenkaa mitää oo juonu…”

Tide joi kaakaokupista happamen näköisenä. Hän ei kuitenkaan ollut oikeasti vihainen: näkihän sen nyt hänen nenänsä asennosta. Mietin, mitä hän oli minulle alun perin halunnut sanoa, mutta en tahtonut enää kysyä. Laskin oman kuppini Suomen Lain päälle ja luikersin niin kauan Tiden käsivartta vasten, että pääsin hänen kainaloonsa. Hän tiputti päähäni kaakaopiskon, mutta ei sanonut mitään, vaan levitti sen vain pyyhkäisemällä. Kuulin, miten hän aina välillä veti henkeä puhuakseen, mutta luopui aina aikeesta, kun hänen sydämensä syke kiihdytti tahtiaan.

”Mä ajattelin…” hän lopulta sanoi.
”Mm?”
”Jos sulle käy, tai ei oo pakko, mut mä vaan oon miettiny, mut tää on siis pelkkä ehdotus, eikä sun tarvi oikeesti, ja ei mua haittaa jos sä sanot ei–”
”Sano vaan”, yllytin.
”Mitä jos… Mä sanoisin mun kämpän irti?”
”Ja muuttasit tänne?” kysyin toiveikkaana.
”No… Niin.”
”Kuule Tide–”

Nousin suukottelemaan Tiden poskia niin kuin asiaan kuului. En päästänyt häntä vääntäytymään kauemmas, vaikka hän ähki ja yritti painaa minua otsasta. Yhtäkkiä hän säpsähti, huudahti ja pyristeli pystyyn niin, ettei minun voimillani enää häntä estetty.

”Voi vitsi”, Tide mutisi yltä päältä kaakaossa. ”Mä otin just pyykkitelineestä tän paidan.”
”Mitä jos laittasit sen meidän pyykkikoneeseen?” kysyin, eikä Tide voinut huomata naamastani, millaisen oudon vihlaisun tunsin vatsassani, sillä hän katseli edelleen suurta kaakaotahraa.
”Ai — joo”, Tide vastasi hymyillen yhtäkkiä leveästi. ”Voinks mä pestä ja vaihtaa lakanat samalla?”
”Oma on sänkys”, vastasin olkiani kohauttaen. ”Mä en ainakaan ala yksin täällä pyykkiä pesemään.”
Tide kääntyi juuri oikealla hetkellä. Irvistin vatsavihlonnan vuoksi niin kovasti, että käännyin tahallani katsomaan märällä nurmikolla aina vain maaten vilvoittelevaa Jerusalemia. Yritin viimeiseen asti pitää kiinni hyvästä tunnelmasta ja huusin Tiden perään: ”mun äiti tappais sut jos se kuulis et sä peset lakanaa samassa koneessa ku vaatteita Tide.”

Sitten pakeenin takapihan kylmään puutarhatuoliin. Mikä ihme minua oikein vaivasi? Kai minä nyt Tiituksen tänne halusin, eikö niin? Hänhän oli muutenkin aina meillä? Kai sen kuuluikin tuntua aluksi kummalliselta?

**

Älä kanna vielä sisään kaikkia muuttolaatikoita Tide. Käsittely jatkuu osassa 3/3 vähän myöhemmin, kun muutama muu muuttuja on ratkennut.

Ei mee ihan putkeen 2/3

[HelloOsallistuja]

Kirpputorille
Kirpparikeikka

”Mitä helvettiä?” Nelly kiekaisi.

Nelly ei yleensä kironnut. Se sai minut painautumaan litteäksi autoni kuskin puolen oven sisäpintaa vasten, eikä Nellyn käyttämä volyymi. Hänhän huusi aina. Ei kun usein. Nelly sanoi, ettei ikinä saa sanoa ikinä tai aina, ja että minä aina sanon aina. Kasvoilleni vetämäni maski ei suinkaan estänyt minua hengittämästä, vaikka kuulemma montaa muuta se esti. Kauhu minut kangisti.

”Mitä?” kysyin hyvin vakavana, kämmenet Nellyä kohti ojennettuna. Joskus Nellyn nyrkki heilahti, ja vaikka hän ei motannutkaan minua tosissaan, hänellä oli terävät rystyset. Tide tapasi ihmetellä käsivarsieni mustelmia.

”Sinähän et ton näkösenä kauppaan tule!” Nelly määräsi ja osoitteli minua sormellaan.
Silottelin vaistomaisesti hiuksiani. Nelly pudisti päätään huulet tiukkana viivana ja sormi edelleen ojossa. Kun kurotin epäröivästi takapenkille joskus jättämääni pipoa kohti, hän todella löi minua olkapäähän, tosin tällä kertaa vain sormillaan.
”Ei. Hello ei.”
”Mitä!”
”Mä en kehtaa liikkua sun kanssa. Tässä, ota paperimaski.”
”Mulla on jo maski”, huomautin ja osoitin naamaani, jossa ihan varmasti oli jo kangasmaski.
”Ei kun nyt otat tästä paperimaskin.”
”Ne haisee oudolta!”

Nellyn silmissä välähti. Hän tavoitteli koko kämmenellään maskiani naamaltani, mutta taitoin niskaani edellä. Kun hänen kiinniottoyrityksensä epäonnistui, hän paukautti minua puolityhjällä viidenkymmenen kertakäyttömaskin paketilla reiteen. Se ei onneksi sattunut yhtään.

”Selvä! Jää sit autoon! Mutta asiahan on niin, että sä et mua häpäise tulemalla ton kanssa Shoppikseen!” Nelly messsusi osoittaen ensin minun maskitettua päätäni ja sitten Shoppiksen kylttiä. Sen sanottuaan hän nousi autosta, sulki oven niin että paukahti ja marssi ripeästi ja taakseen paljoa katselematta Shoppiksen ovista sisään.

Minä kaivoin kännykän esiin. Tietenkin tiesin, mistä Nellyn viha kumpusi. Sehän oli ilmiselvää. Ennen paperimaskiin vaihtamista aioin kuitenkin lähettää Tidelle snäpin aiheesta.

Actual footage of Hello and le maski:
https://www.instagram.com/p/CGaFTdeAAJK/

[HelloOsallistuja]

Halloween Show 2020

”Mitä sä — minkä takia sä — mitä nyt — miksi sä — siis mitä tää nyt on?” Tide änkytti tallin käytävällä kämmenet anovasti minua kohti ojentuneena, kun sidoin Skotin ihan itse muovilaatikon pohjasta tekemääni maskia sen naamalle kengännauhoilla sitoessani. Skotti oli häntä paljon rauhallisempi, vaikka en ollut voinut sitoa sitä kiinni käytävälle ollenkaan. Sen pukuun ei kuulunut riimua.
”Halloween show kakskytkakskyt”, totesin ja ojensin kaikki raajani suoraksi pukuani näyttääkseni, kunhan sain Skotin naamarin pysymään melko vakaasti ja vain hieman lepattaen paikoillaan.
”Vielä ei oo Halloween, ja tänä vuonna ei edes oo mitään pukunäyttelyitä”, Tide kertoi. ”Sitä paitsi mikä sä edes oot?”
”Eksä tiedä mitä me ollaan? Oikeesti?” kysyin paheksuvasti. ”Pidä tota.”

Tide piteli kuuliaisesti ja ilmeisesti ihailusta (tai sitten jostain ihan muusta) mykkänä ojentamaani K-Marketin muovikassia, jossa oli vielä hieman tavaroita. Kaivoin sieltä Skotin hienon rusetin, jonka senkin olin ihan itse tehnyt pehmokissan päästä, koska se näytti tarpeeksi lepakolta. Siipinä tällä irtopäällä oli tietenkin liimalla kovetettua paperinarua ja vähän pahviakin. Kiinnitin mahtavan, ihan esikuvansa näköisen rusetin Skotin raidalliseen fleeceloimeen kahdella hakaneulalla. Se oli täydellinen.

”Joko sä nyt tiedät? Mitä me ollaan?” kysyin Tideltä ja osoitin rusettia.
”No en kyllä…”
”Entä naamarista? Kellä on tommonen valkonen pyöree naama–”
”Ai se on pyöree, näyttää soikiolta…”
”–ja tommonen arven näkönen suu?”
”…ai se on suu… Aika ylhäällä…”
”Yritä nyt edes!”
”En mä keksi millään mikä toi nyt vois muka olla!”

Huokaisin dramaattisesti, mutta en ollut oikeasti pahoillani. Skotti oli tarpeeksi näköinen minusta. Sitä paitsi se näytti hauskalta. Minun asuuni kuului vielä koko pään peittävä irtohuppu, mutta kun kaivoin sitä Tiden edelleen pitämästä muovipussista, siellä ei ollut kuin karkkipusseja jäljellä. Hinkkasin nenääni koko käteni peittävään säkkikankaaseen ja päätin, että ei se haitannut yhtään. Kyllä joku arvaisi muutenkin, mikä minä olin, kun kerran liikuin Skotin kanssa.

”Kiitti”, sanoin Tidelle ja hymyilin kun loiroilin käsivarteni muovipussin kädensijoihin niin, että pystyin pitämään siitä kiinni. ”Katotaan arvaaks joku mitä me ollaan.”
”Oottekste Oopperan kummitus?” Tide arvasi vielä hätäisesti.
”Ei.”
”Onks Skotti muumi?”
”Ei.”
”En mä sit tiedä oikeesti, sori…”

Koska Skotin pukuun ei kuulunut riimua sen paremmin kuin avonaista harjaakaan, koukistin mahtavan pukuni verhoamat sormeni sen naamaria leuan alla paikoillaan pitävän kengännauhan ympärille. Se seurasi minua suuliin ja parkkipaikalle. Vilkaisin vielä taakseni. Tide kurkki suulista.

”Mä tarvisin vielä vähä apua”, sanoin hänelle.
”Ai. Joo. Mä tuun.”
”Mun pitää pitää tätä kii niin olis tosi hyvä jos sä koputtaisit oveen tai ikkunaan tai johki.”

Piilouduin Skotin kanssa Eetun makuuhuoneen ikkunan eteen, sillä ei kai siellä ketään olisi. Sen sijaan tuvan puolella oli vaikka keitä. Puheensorina kuului keittiön ikkunan läpi ulos asti. Tide koputti oveen, kun nyökytin. Kesti kauan ennen kuin Eetun varautuneen näköinen naama ilmestyi ovenrakoon. Normaalisti Otsonmäellä oviin koputtelivat ainoastaan ei-toivotut kaukaiset sukulaiset ja kaupparatsut.

”This is Halloween”, ilmoitin Eetulle, jonka ensireaktio näytti olevan nenän nyrpistäminen.
”Kuka siellä on?” Nellyn huolestunut ääni kuului Eetun takaa ja pian hänenkin kasvonsa olivat ovenraossa. Kun virnistin, hän alkoi nauraa ja tuuppasi oven kokonaan auki. ”Hei, tyypit, onks meillä karkkia? Tänne tuli tämmönen, mitä nää nyt on, trick-or-treater.”
”Ai tuli?” kuului tuvasta. ”Kuka?”
”Siis Hello vaan.”
”Näytä!”

Hymyilin Niklakselle, joka juoksi ensimmäisenä ovelle ja Nellyn ja Eetun ohitse kuistille, vaikka hänellä oli vain sukat jaloissaan ja kuisti oli kostea. Hän sentään oli asiaankuuluvan innoissaan. Arvostin myös sitä, miten Noa ja Janna naurahtivat ja miten Eira nakkasi minua keksipaketilla, vaikka se saikin Skotin säpsähtämään niin että se pääsi irti. Ilmeisesti keksipaketti oli se treat.

”Oikeastaan tää menee niin päin, et mä toin teille karkkia”, sanoin muovipussia Niklasta kohti ojentaessani.
”Dumleja!” Niklas huudahti heti pussin saatuaan.
”Onko! Onko Marianneja?” Nelly kysyi.
”On”, Niklas nyökytti.

Otin Skotin uudestaan kiinni, kun muut pulisivat karkkien kimpussa. Sanoin hiljaa, että menisin riisumaan sen, kun se ei erityisesti nauttinut naamaristaan. Sen jälkeen tulisin syömään karkkia itsekin.

”Orota!” Eetu komensi.
”No?”
”Eik meilloo teistä viime vuarelta se pinjaattakuva?”
”On se kai jollain vielä”, mietin. ”Mä vaihdoin kännykkää niin mulla ei oo enää.”
”Noa, otappa kamera niin käyrähän tuas kentällä ja otetahan kuva hullun jatkumoon. Voisimma kehystää ne sitte tallin vintille kummakkin kuvat. Siälon jo muiren saavutuksia, niinku ruusukkehia ja laatuarvosteluplakaattia. Nämon sitte vissihin niitä sun saavutuksias Hello. Vaatiihan se ny näperrystä jotta saa tuallaasen… Mikätuanyon… Hevoosen päähän.”
”Mä suostun tähän jatkumoon vaan jos joku tietää mitä me ollaan”, asetin ehdoksi.
”Helppo!” Niklas sanoi heti. ”Toi on Jack Skellington ja sä oot se pussiäijä joka asuu siinä puuhökötykses!”
”Jes!” tuuletin.
”Oogie boogie?” Nelly ihmetteli ja siristi silmiään. ”Miks Skotti ei oo Oogie boogie ja sä Jack Skellington?”
”Mä en nyt yhtään ymmärrä mitä sä tarkotat”, vastasin Nellylle.
”No Oogie boogie on aika… Horisontaalisesti ja vertikaalisesti ulottuva. Ja sit Jack Skellington on sellanen tikku. Niin miksei–”
”Skotin ei kyllä yhtää tartte kuunnella tollasta puhetta”, tuhahdin teatraalisesti ja lähdin kävelemään kentälle, koska Noa oli saanut jo kengät jalkoihinsa. ”Sitä on kiusattu ihan ala-asteelta asti siitä et se on isoluinen. Tuu Skotti, sä oot maailman hienoin Jack Skellington.”

Kuva isompana.

Pidin tämän yhtä nopeana luonnoksena kuin viime vuoden hulluuttelunkin. Jos joku haluaa verestää muistoja, vuosi sitten halloweenina Hello ja Skotti olivat tosiaan piñatoja edes vähäsen hiotummalla kuvalla. 😀 Haluaisin jaksaa luoda tästä Hellon ja Skotin halloweenperinteen, ja koska en malta odottaa seuraavaa pelleilytekosyytä, pidetään rima alhaalla. 😀 Mulla oli ainakin yhtä kivaa kuin viime vuonna, kun tein tätä.

[Julkaisija]

Viestit