[InariOsallistuja]

Ratsastuskunnossa

”Inari!”

Pysähdyin kesken matkan tuvasta tallille. Välillä kuulin oman nimeni, vaikka kukaan ei sanonut sitä, mutta nyt olin melko varma, että joku kutsui minua oikeasti. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, joten jatkoin matkaa.

”Inari!”

Ihan varmasti se oli joku. Skannasin pihan katseellani uudelleen. Tupakkipaikaksi muuttunut penkki oli tyhjä. Kenttä oli tyhjä. Kuisti tyhjä. Suuli tyhjä. Päätallin seinää vasten parkkeeratussa Hellon autossa oli kuskin ovi auki! Hölkkäsin sinne, koska mistä sen koskaan tiesi, jos Hello olisi siellä oikeasti jumissa, eikä huudellut huvin vuoksi.

Heti kun vilkaisin Helloa, näin, että oikeasti jumissa oltiin. Hänellä oli punainen nahkakinnas toisen kätensä sormissa, toinen kinnas sylissään ja pakotettu hymy kasvoillaan. Hänen huulensa olivat kalpeat ja hanskaton pulleaksi paisunut käsi lepäsi kupertuneeksi jäykistyneenä ratin varassa.

Ensimmäisellä sellaisella kerralla sydämeni oli hakannut ja sitten olin oikeasti pelästynyt Hellon valitusta, kun olin koskenut häneen. Enää en kiiruhtanut kiskomaan häntä autosta ulos vastoin hänen tahtoaan.

”Mä tarvisin vähä apua”, Hello ilmoitti.
”Millasta apua?” kysyin, vaikka se oli ilmiselvää. Kuljetuksen kotiin, vuodelepoa ja paremmat lääkkeet talveksi.
”Mä en saa ooikeen näitä hanskoja.”
”Okei. Vedänks mä vaan?”
”Joo. Mut sillee hitaasti. Et mä ehdin laittaa mun peukalon ku siinä ny menee jonku aikaa. Ja mielellään sit suoraa rannetta kohti.”
”Mikset sä laittanu näitä kotona? Sä et sais koskea kylmään rattiin…”
”Arvaa sainks mä just ja just väännettyä oven auki kotona? Mä oon ajanu koko matkan kolmosella kurveista päätiehen etten joudu vaihtaan vaihteita. Noni auta nyt vaan.”

Suljin suuni. Hellosta kuului kärsivää pihinää, kun vedin hänelle hitaasti talvitumput käsiin, mutta ei mitään sen enempää. Kun operaatio oli suoritettu, hän hengitti muutaman kerran syvään ennen kuin henkeään pidättäen ja irvistellen ponnisteli jalkansa polkimilta maahan tukien oikeanpuolimmaista ranteillaan. Sitten hän ojensi käsivartensa minua kohti. Tiesin jo olla vetämättä häntä käsistä. Hellosta piti ottaa ote ranteiden yläpuolelta. Silti hänestä kuului henkys ja valitus, kun hän nousi.

”Miten sä kävelet tänään? Käskenksmä jonku?”
”Eiku mä pääsen itte. Mä vaan pidän susta kii että mä en kaadu.”
”Ootsä syöny jotain vehnäpullaa eilen vai?”
”Ei kun menin sateessa lenkille ja sit virkkasin niin se riitti. Nii ja kävin saunas ilman et pidin jalkoja kylmäs vesisangos. Kaikki niinku kerralla tiedäks.”
”Virkkasit?”
”Kyllä, Inari pikkuinen, virkkasin.”
”Mitä sä virkkasit?”
”Ei kuulu sulle. No isoäidinneliön. Tide väitti etten mä osaa virkata.”

Hello horjahti ensimmäisellä askeleella, koska olin menossa tupaan ja hän selkeästi talliin. Hän katsoi minua tuimasti, mutta näytti leppyvän saman tien. Minuun kevyesti nojaten hän käveli ihan hyvin, mitä nyt vinkaisi pari kertaa kun maa oli sen verran epätasainen, että hän joutui kääntämään nilkkojaan sivullepäin.

”Voisitko hakea vielä Skotin?” hän kysyi omituisen huolettomana, kun päästi minusta irti ja alkoi huojua sen sijaan suulin oviaukon reunan varassa.
”Sä et oo ihan ratsastuskunnossa.”
”Hae nyt vaan se Skotti”, Hello sanoi ystävällisesti, mutta niin pakotetusti, että räjähtäisi pienestä. ”Ja jos viittisit, niin kypärä.”

Skotti ei olisi halunnut tulla haasta mukaani. Sillä oli päiväunet kesken ja sitä paitsi päivä oli melko lämmin viimepäiviin verrattuna. Kutsuin ensin nätisti ja se vain vilkaisi minua. Rummutin sormellani vesiastiaa teeskennellen, että minulla on porkkana, eikä sekään tehonnut. Lopulta tähysin ympärilleni, ettei kukaan näe tai kuule, ja sanoin saman ruman sanan kuin Hello silloin kun Skotti ei tahtonut sisälle. Silloin hevonen kääntyi ja käveli ripeästi luokseni.

Suulissa Hello huojui edelleen saman ovenpielen varassa. Hän ojensi kätensä Skotin riimunarua kohti mutisten jotain siitä, miten siihen kohtaan tuuli niin ikävästi. Hello ähelsi käsivartensa Skotin selän ylitse ilmeisen vaivalloisesti, nojautui sitten Skottiin oikeastaan koko painollaan, naksutti kieltään ja heristi omituisesti riimunarua niin kuin ratsastajat ohjia kehnoissa lasten piirretyissä. Selvästi tämä kuvio oli ollut meneillään aiemmin, koska Skotti suurimmaksi osaksi raahasi, vähän myös kävelytti Hellon suulin pimeään ovettomaan nurkkaan, jonne ei yleensä hevosia kiinnitetty. Hitaasti Hello alkoi ohjata hevosta kääntämään heitä molempia oikeaan asentoon, sillä suunnitelma näytti olevan Hellon pääseminen suulin kivijalalle. Lähdin hakemaan kypärää, sillä operaatiota sattui katsellakin.

Kun palasin, hiljaa valittava Hello makasi vatsallaan Skotin selässä.
”Odota vähä”, hän sanoi silti melko vakaasti, kun tarjosin kypärää, ja minä odotin.

Hello liikkui niin kuin kastemato tai laiskiainen. Liike oli hidasta ja mönkivää, ääriasentoja välttelevää. Välillä hän piti tauon rentoutumalla siihen missä retkotti. Hän sai hivutettua itsensä hevosen päälle pituussuuntaan, laskettua jalkansa istuvaan asentoon, nytkytettyä itsensä eteenpäin ja lopulta pitkän ajan kuluttua suoristettua itsensä Skotin kaulalta makaamasta varoen käyttämästä käsiään apuna.

”Mun mielestä sä et oikeasti oo ratsastuskunnossa”, sanoin ojentaessani lopulta kypärän.
”Minähän en jää kämpille”, Hello ilmoitti tiukasti. ”Minä menen ratsastamaan just sillon ku haluan ja pysyn toimintakykyisenä just niin kauan ku haluan ja elän kuule vanhaksi. Adios.”
”Mitä jos sä putoot? Sä et pääse ite takas!” huudahdin, kun Hello jo ratsasti suulista ulos riimunarun päätä jäykistyneillä jäsenillään rintaansa vasten pidellen.
”Miks mä putoisin?”
”Jos se vaikka säikähtää!”
”Ei se säikähdä. Mut mulla on kännykkä. Mä meen tonne johki Mäensisuksen tonnenoin.”
”Vähän tarkemmin kiitos!”
”No surenlenkki sitte! Kiitti avusta, heippa!”

Minun ei auttanut kuin seurata Hellon ja Skotin menoa. Skotti askelsi rennosti parkkipaikan poikki ja hamuili turhaan pihakoivua mennessään ohitse. Hello puristi käsivarsiaan rintaansa vasten niin kuin Egyptiläinen muumio, mutta tuijotti epäröimättä tiellepäin. Kaivoin kännykkäni tuulitakin taskusta ja tekstasin Eetulle, että Hello lähti kipeänä surenlenkille. Vaikka Hellon menoa tuntui avuttomalta katsella, olisin varmasti tehnyt hänen asemassaan saman ratkaisun itsekin, jos olisin kivultani kestänyt sen. Kukapa jäisi kotiinsa, jos pelkäisi joutuvansa jäämään sinne sitten ikuisiksi ajoiksi? Hellokin oli ollut kerran jumissa kotonaan pari vuotta.

[InariOsallistuja]

Seurankipeys

Suulissa oli karhu. Se seistä tuijotti pimeässä. Se sai sydämeni takomaan kipeästi kurkussa ennen kuin tunnistin sen ihan tavalliseksi hevoseksi. Kai se oli seissyt niin hiljaa paikoillaan, ettei iltoja valaiseva liiketunnistinvalo ollut reagoinut siihen. Painoin kämmenellä rintaani, jotta saisin sydämeni sykkeen tasaantumaan nopeammin ja tähysin, oliko valon johto seinässä.

”Heippa Steffe, se on minä vaan, älä säikähdä. Mitä sä täällä teet? Missä sun äiti on?”

Valo räpsähti päälle, kun astuin sisemmälle suuliin. Liiketunnistin oli kai vääntynyt väärään suuntaan. Pitäisi muistaa sanoa Tiitukselle tai jollekin, että kiipeäisi vääntelemään sitä, ellen sitten itse löytäisi jostain tarpeeksi korkeaa jakkaraa.

Kun etenin suuliin, kiersin Steffen takapuolen varovasti. Mikään hevonen ei ollut yrittänyt koskaan potkaista minua, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Steffen korvat seurasivat kulkemistani, vaikka ei sen pää kääntynytkään. Rapsutin sitä sään kohdalta. Voisin pitää sille seuraa hetken aikaa kunnes Eira olisi valmis ja voisin lähteä viemään hänet kotiin ja itse takaisin Ilveksille. Hevonen ei kuitenkaan tuntunut seurastani piittaavan. Se vain katseli tallipihalle. Sen selkä oli hikinen, joten kai se oli tullut kunnon lenkiltä. En kuitenkaan viitsinyt sitä yksinkään jättää, eikä minun tarvinnut olla vielä missään.

En varmasti ehtinyt olla Steffen kanssa minuuttiakaan ennen kuin tallin ovi aukeni. Ensin tuli ulos kamala sotkuinen loimipallo ja sen perässä sitä kantava Camilla kulmat kurtussa.

”Ai hei”, hän tervehti. ”Joku oli varmaan tarvinnu jotain tosi kovaa tuolta satulahuoneesta. Siellä oli kiskottu kaikki loimet alas. Jos tän lihakset ei tämän viimassa seisomisen jälkeen mene jumiin, niin sitten ei ikinä…”

Loimien penkomisesta ensimmäisenä tuli mieleen Eira. Kuka toinen olisi niin huolimaton ja vastuuton? Toisaalta eipä Eira ikinä oikeastaan mitään satulahuoneesta tarvinnut, paitsi aina samoilla paikoilla odottavia Uunon tavaroita. Mitään epäilyksistäni sanomatta kiersin Steffen kaulan alitse sen toiselle puolelle ja tartuin ensimmäiseen loimenkulmaan, jonka löysin Camillan Steffen selkään nostamasta pallosta. Vaati jonkin verran aikaa ja nykimistä, jotta loimi levisi oikein päin hevosen selkään. Olin kuulevinani Camillan puolelta hiljaa mutistun kirouksen, vaikka ei Camilla yleensä ollutkaan paha suustaan ainakaan tallilla.

”Jalatko sä jo kylmäsit?” kysyin vasta kun loimi oli Steffen yllä ja Camilla kiinnitti viimeistä mahavyötä.
”No en ehtiny kun mä menin suoraan tuonne kaaokseen hakemaan tätä”, hän vastasi loimen kulmaa nykäisten. ”Turha niitä nyt enää”, hän kiirehti sanomaan, kun olin jo menossa vetämään letkua esiin. ”Se on odottanut tässä ihan liian kauan. Miten mulla on semmonen kutina, että Hello… …vaikka eipä mulla ole mitään todisteita.”
”Ei voi olla Hello”, vastasin hiljaa. ”Se kävi vaan aamupäivällä. Ja siellä oli kaikki kunnossa tunti sitten kun mä hain satulan sieltä.”

Camilla huokaisi ja tavoitteli suulin kivijalan päältä käsikopelolla kaviokoukkua. Hän ei löytänyt sitä, vaikka kuinka kiveä taputteli, eikä liiketunnistinvalosta tullut lähellekään tarpeeksi kirkasta valoa. Aloin taputella kivijalkaa itsekin suulin aukon toiselta puolelta. Jossain tallin oven lähellä ja suulin molempien aukkojen lähellä niitä ei-kenenkään kaviokoukkuja aina pyöri, ja usein joku nakkeli välillä niitä epähuomiossa omiin harjapakkeihinsa ja -sankoihinsa, kun lainasi. Kerran löysin Uunon sangosta niitä peräti neljä. Nyt ne olivat kai kaikki jossain sankojen ja pakkien pohjalla.

”Löyty”, Camilla totesi jostain tallin oven kulmalta, joten lopetin etsimisen. Hän palasi Steffen vierelle, liu’utti kättään sen jalkaa pitkin ja sai sen kohottamaan kavionsa. Olin ollut ulkona liian kauan ja ylleni oli laskeutunut omituinen hyty. Viima hytisytti kylmät väreet kulkemaan niskaani pitkin ja niiskututti nenääni. Nostin kaulahiuvin reunan paremmin kasvoilleni ja nojauduin seinään vähän paremmin suojaan tuulelta. Camillakin niiskutti kavioita puhdistaessaan.

”No niin. Hyvä poika. Tuuhan sisälle.”

Camillan kutsu koski Steffeä, mutta kiltisti kävelin sen perässä turvallisen välimatkan päässä talliin ja suljin ovet perässäni, vaikka päivällä niitä pidettiinkin aina auki. Hevosten ohitse kävellessäni muistin elävästi, miten oli aina ollut jollain tapaa jännittävää jäädä joskus Riitan ratsastuskouluun hoitohevosen luokse pimeänä iltana pikkulapsena, kun yleensä meidän pikku hoitajien kuului poistua kuuden aikoihin koteihimme jaloista pyörimästä. Pimeinä syys- ja talvi-iltoina talli oli minusta vieläkin tunnelmallinen paikka valjuine valoineen ja hieman ihmiselle liian viileine lämpötiloineen.

Steffe kopsutteli ihan kiltisti karsinaansa kuivumaan. Jäin karsinan ovenpieleen roikkumaan, vaikka en oikein tiennytkään, mistä jutella. Camilla nakkasi Steffen perään karsinaan kasan heiniä ja veti liukuoven kiinni.

”Noni”, hän sanoi taas. ”Päivä pulkassa.”
”Sä et jää iltaan tänään?” kysyin, vaikka lausahduksesta tiesinkin, ettei hän jäisi.
”Vapaailta”, Camilla kommentoi, eikä näyttänyt ilahtuvan siitä.

Hetken emmin ja avasin jo suunikin. Miten kysyisin jotenkin huolettomasti, mikä Camillan vapaaillassa oli vialla? Liikaa kiireitä? Liikaa hätiköityjä suunnitelmia, joita ei huvittanutkaan toteuttaa? Lopulta päädyin kuitenkin siihen, etten kysynyt mitään. Mitenpä minä olisin osannut auttaa tai edes ymmärtää, kun minun huoleni oli vain yksinäisyys. Eikä sekään ollut sietämätöntä Ilveksen talossa, jossa Aili huolehti minusta kuin lapsesta ja kyseli ja kuunteli tarkasti kuulumisiani. Camilla asui kuulemma Oskarin kanssa ja he olivat aina näyttäneet tulevan toimeen. Tuskin kämppiksen kanssa olisi ainakaan yksinäistä, kun Oskarikin tuntui osaavan puhua Camillalle, vaikka ei kauheasti kaikille lörpötellytkään.

”Eira taitaa kans kohta olla valmis niin mä meen varmaan odottamaan sitä”, sanoin lopulta.
”Joo.”
”Vai olisiks– tulisiks– tarvisiks sä kyydin kans samalla?”
”Ei kun mä oon omalla autolla tänään.”
”Okei. Lentopallos sit viimestään nähään. Moikka. Moikka Steffe.”

Autossa jouduin odottamaan vielä hetken Eiraa. Nypin kulunutta rattia ja mietin, kuinka säälittävän yksinäinen ihmisen pitää ollakaan, kun jotenkin etäisesti pettyy, kun tallin työntekijä ei tarvitse kyytiä kotiinsa. Camilla oli muutenkin minua vanhempi, joten mitäpä hän pystyisi juttelemaan edes automatkan aikana tällaisen kakaran kanssa? Pitäisi ryhdistäytyä ja etsiä ystäviä muistakin ympyröistä, kun lukiokaverit eivät oikein pitäneet yhteyttä. En vain tiennyt, mitä muita ympyröitä maailmassa oli kuin talli ja lukio, ja lukiokin oli ohitse.

[InariOsallistuja]

Niin kuin silloin, kun pojat muutti pois

Eira pakkasi tavaroitaan Allun vanhassa huoneessa. Hän ei vaivautunut paljoa vaatteitaan taittelemaan: sen kun sulloi ne merimieskassiinsa. Tietokoneensa hän sentään pysähtyi asettelemaan nätisti reppuunsa selkäpuolta vasten, sillä hän tiesi varmasti tarkasti maksavansa uuden omista rahoistaan, jos tämäkin menisi rikki. Mitään muuta Eira ei kuitenkaan säästellyt. Reppuun sulloutui puoliksi syöty Twix vaaleiden farkkujen perässä, läjä meikkipussista vapaana juoksevia luomivärejä ja paljon muuta.

”Joko sä tänään meet?” kysyin ovelta varovaisesti ja rapsuttelin pientä ikivanhaa Otsonmäen Osuuspankin Hippo-tarraa, jonka Allu oli kai joskus lapsena oveensa liimannut. Sen kaverina oli jääkiekkoilijoita, erään hammastahnan dinosaurushahmoa ja Aku Ankka -hahmoja esittäviä tarroja.

”Pakko”, Eira puuskahti vielä monta sekalaissta tavaraa pohjattoman oloiseen reppuun vielä sullottuaan.
”Iskä nimen omaan sanoi, että ei ole pak–”
”Joo iskä ehkä”, Eira ärähti. ”Äitiä itketti aamulla puhelimessa. Mä lähden nyt kotia. Se on sen hullun kans kahdestaan.”
”Ei iskä oo hullu.”
”Onhan.”
”Sä vaan ärsytät sitä.”
”Ihan sama. Se tekee satavuotiaana vauvoja. Käy kotona muutenki vaan kääntymäs nii mieti lähteeks se työmatkalle heti ku se vauva syntyy. Äiti olis saanu kyllä paremman miehen. Iskä on kaljuki.”
”Eira!”

Ei Eira tarkoittanut. Ei voinut. Hän oli vain vihainen. Eira olisi tainnut kaivata sitä, että isä olisi pakottanut hänet kotiin. Kai Eira luuli, ettei iskä piitannut. Eira nukkui viikonloppuna pitkään ja viihtyi iltaisin yksin tai kirkolla. Hän ei nähnyt ja kuullut, miten iskä kävi juttelemassa Mannin kanssa ja soitteli, että miten Eira jaksaa. Minä tykkäsin kutoa sukkaa sohvalla ja ruokkia Hellon kanoja, tai siis kukkoja. Minä kuulin.

”Mitähän luulet pistääks ne sille vauvalle yhtä kauheen nimen ku meille?” Eira kysyi hieman leppyneen oloisena.
”Mitä sä nyt meinaat? Ei meillä oo kauheat nimet.”
”No ei ehkä sulla! Mistä vetoa se on Irmeli tai Raimo tai joku.”
”Ei nekään oo kauheita nimiä…” Eiralla oli ihme käsitys kauheista nimistä.
”No onhan! Sopis kyllä ylihyvin, jos olis Inari, Eira ja Irmeli…” Eira suunnitteli.
”Jori”, tirskahdin. ”Jori siitä tulee varmana.”
”Ei oo paha. Mä veikkaan että ne valitsee suoraan ihan kokonaisen Jorman.”
”Ärrää siinä ainaki on.”
”No se on selvä. Ne on aiva hulluja.”

Häälyin Eiran perässä, kun hän haki vielä yläkerran vessasta hiusharjaansa ja muutamia muita tavaroitaan. Hän heilautti repun selkäänsä ja täyden merimieskassin olalleen kevyesti ja rymisteli rappuset alas edelläni, vaikka ei olisi jaksanut hievauttaakaan kantamuksiaan, jos lähellä olisi ollut joku hänen sulhasehdokkaakseen katsoma. Hän antoi Ailin halata itseään, mutta ei näyttänyt huomaavan, miten Aili sen jälkeen rutisteli ja vanutti keittiöpyyhkeen kulmaa sormissaan ja puristi huuliaan yhteen. Kun Eira työnsi kenkiä jalkaan eteisessä, siirryin hiljaa Ailin viereen ja kiersin käteni hänen vyötärölleen.

”Mä meen ny”, Eira ilmoitti. ”Hei ny. Nähdään lauantaina. Kiitti ku mä sain olla ku–”
”Eiku tuut vaan takasin heti kun haluat”, Aili alkoi pulputtaa. ”Me tullaan iskän, eiku Mannin kanssa vaikka hakemaan jos soitat. Vaikka yöllä voi soittaa. Aina voi soittaa. Jos teet tyhmyyksiäkin niin uskaltaa soittaa. Ja muista tulla sitten lauantaina. Isk — Manni on jo suunnitellu miten sulatetaan hirvenlihat soppaa varten ja…”
”Kyllä mä tuun”, Eira vakuutti ja kääntyi oikein vielä katsomaan Ailia pitkään. Hän näytti siltä kuin olisi aikonut sanoa vielä jotain, mutta tuijottikin vain käsi ovenkahvalla ja hymyili sitten ennen kuin astui ulos.

Kuului ryminää, kun Eira jytisteli kuistin raput alas. Sitten hän näkyi marssivan Mannin autolle korkea poninhäntä heiluen. Hän asetteli reppunsa huolellisesti nojalleen auton takapenkille ja paiskasi sitten kassin huolimattomasti perään. Auton oven mäiskähdys kuului sisälle asti. Sitten hän marssi autotalliin ilmeisesti Mannia hakemaan ja rapsutti vielä innoissaan vastaan juoksevan Röyhyn korvia matkallaan.

”Musta tuntuu ihan samalta kun silloin kun pojat muutti pois”, Aili niiskaisi.
”Ei se mihinkään muuta”, vakuuttelin. ”Tossa se on melkein naapurissa. Se tulee jo ylihuomenna käymään. Ja etkö sä oo menossa Hirvijärven rouvan kanssa huomenna meille viemään äitille jotain niitä paketteja?”
”Joo… Mutta on se eri asia. Soitanpa kuitenkin Helmi — ei kun teidän isälle, että mitä jos Eira jäisi kuitenkin yöksi viikonloppuna.”
”Jos odotetaan, että se pääsee ensin kotiin?”

Aili naurahti ja kääntyi kuorimaan perunia. Minä katselin miten Eira palasi Mannin kanssa pihaan ja oikein rojahti Mannin auton apukuskin paikalle. Olin ollut jo pitkään Ilveksillä, eikä minun ollut muuta ikävä kotoa kuin Eiraa, Ringoa ja vähän olkkarin isoa telkkaria. Kaivoin keittiön laatikosta veitsen ja kaapista sipulipussin ennen kuin Manni peruutti pihasta. Eira tulisi tosiaan käymään jo ylihuomenna lauantaina, ja Ailin tuntien isä tosiaan vakuutettaisiin vielä yökyläilynkin tarpeellisuudesta.

[InariOsallistuja]

Kaverit

Kauan tuntui siltä kuin kaikki ongelmat, joiden kanssa olin paininut, olisivat vain kadonneet. Jätin pääsykokeet väliin, sillä yhtäkkiä minulla ei ollut enää kiire päästä pois Otsonmäeltä. Otsonmäki ei ollutkaan pimeä varasto, jossa odotin ja pölyynnyin, kunnes elämällä olisi minulle jotain käyttöä. Ilveksien kotona Otsonmäki oli niin kuin mikä tahansa paikka, jossa ihmiset asuivat, ystävystyivät, kävivät kaupassa ja töissä, soittelivat sukulaisilleen, tekivät ruokaa ja pelasivat korttia iltaisin. Minulla oli merkitystä, edes vähäistä, kun ojentelin Mannille työkaluja tallissa, pesin keittiön lattiaa tuvassa ja ruokin kukkoja. Aili kyseli, mitä kuuluu, ja kun hänelle vastasi että hyvää, hän kallisti päätään ja odotti että kertoisin enemmän. Minä kerroin, etten ajatellut enää Markusta, etten riidellyt Eiran kanssa, että Camilla oli taputtanut minua selkään lentopalloharjoituksissa ja että erään kerran Sonja pyysi minua mukaan maastoon tallilta. En puhunut siitä, miten vapauttavaa oli mennä minne mieli silloin kun huvitti, sillä minusta alkoi tuntua, että se oli muille minun ikäisilleni ja jo nuoremmillekin normaalia eikä erityistä. Koko kesä oli ihanaa aikaa, enkä muista ainoatakaan päivää, kun olisin oikeasti ollut surullinen. Tavallisia harmistuksia kesään tietenkin mahtui: joskus oli huono sää, joskus en pitänyt ruuasta, mutta seuraavana päivänä niillä ei ollut enää merkitystä.

En enää pyytänyt lupaa, kun vanhat lukiokaverit pyysivät minua ajelemaan autolla. Epäröin kyllä, että pitäisikö minun, mutta loppujen lopuksi vain sanoin lähteväni.
”Oi kun kiva!” Aili vain ilahtui. ”Ajakaa varovasti!”

Menimme sillä kertaa Ellan autolla. Kun hän kurvasi Ilveksen pihaan, hänen vieressään etupenkillä istui Katri ja hänen takanaan takapenkillä Jutta. Kiersin ensin väärälle puolelle autoa, kun en ainakaan nähnyt mitään viittomista ja ehdin jo avata takapenkin oven, sillä tummennetuista laseista ei nähnyt läpi. Piti kiertää auton takaa toiselle puolelle. Tuuppasin laukkuni penkille ennen kuin menin itse perässä.

”Heei!” tervehdin niin kuin aina. Emme olleet nähneet toisiamme pitkään aikaan ja odotin kaiken ajan jotenkin haihtuvan heti niin kuin aina.
”Moi”, Jutta sanoi pienesti nyökäten ja kiinnitti huomionsa takaisin Katriin ja Ellaan, jotka puivat etupenkillä Ellan poikaystävän käytöstä.

Ajoimme kirkonmäen poikki. Pyörimme Poolanmetsän metsäteillä. Ajoimme Kontiokorpeen. Ella halusi polttaa tupakan. Nojasimme hänen autoaan muka huolettomina ympärillemme tähyillen. Tiesin muidenkin kuin minun pelkäävän vähän karhuja, vaikka Otsonmäellä ei ole ikinä ollutkaan ongelmia karhujen kanssa. Jotenkin susia oli vaikeampi pelätä, kun ne olivat niin pieniä, vaikka niistä oli yhtenään harmia.

”Mut mitäs Inarille kuuluu?” Katri kysyi iloisesti, kun istuimme taas Ellan autoon samoille paikoillemme Kontiokorvessa.
Hymyilin. Aili kysyi kuulumisiani yhtenään, mutta kaipasin kavereille puhumista niin kovasti.
”Tosi hyvää”, huokaisin onnellisena. ”Mä oon asunu nyt kesän Ilveksillä kun meillä on kotona…”

Annoin ääneni hiipua kesken vastaukseni. Tunsin miten oli vaikeampaa ylläpitää hymyä. Katri oli kysymyksestään huolimatta sanonut jotain ihan hiljaa Ellalle ja Ella nyökytti.
”Joo, tietenki voidaan käydä”, Ella sanoi vähän lujempaa takaisin. ”Hei käyks et kävästään äkkiä Vanhalla Meijerillä?” hän kysyi vilkaisten meitä samalla kun peruutti polunhaaraan kääntääkseen auton kapealla tiellä ympäri.
”Joo ihan sama”, Jutta vastasi viereltäni. Hän katseli puhelintaan, mutta auton käännyttyä hän nosti yhtäkkiä katseensa. ”Miks?” hän kysyi virkeämpänä.
”Arvaa”, Jutta virnisti hänelle taustapeilin kautta.
Tytöt alkoivat nauraa. Katsoin yksistä kasvoista toisiin ja halusin vimmatusti kysyä, mille naurettiin. Sen sijaan naurahdin kuitenkin muodon vuoksi mukana ja katsoin ikkunasta miten kuusimetsä vilisi Ellan ajaessa maastoon nähden turvallista vauhtia ihmisten ilmoille päin.

Matkalla Meijerille tunsin kylmän kiven kasvavan sydämeni ympärille. En ollut ymmärtänyt, että tytöt pitivät yhteyttä ilman minuakin. Meillä oli WhatsApp -ryhmä, mutta ei sinne tullut enää montaakaan viestiä kuukaudessa. Heillä täytyi olla oma. Pudistin hiljaa päätäni puille ja päätin ryhdistäytyä. Mitä sitten, jos heillä olikin oma ryhmä? Tietenkin olin aina vähän ulkopuolinen, kun en ollut koskaan saanut oikein mennä minnekään. Olihan minua pyydetty nyt mukaan.

”Mitä siellä Meijerillä on?” kysyin, kun rupattelu autossa hiljeni seuraavan kerran kokonaan.
”Oi siellä on Katrin tuleva mies, se ei vaan tiedä sitä vielä”, Ella sanoi virnistäen Katrille, eikä kukaan selittänyt enempää. Tytöt nauroivat taas, enkä tohtinut kysyä, mikä mies. Kun he jatkoivat taas höpöttelyään, huomasin, etten ymmärtänyt mitään heidän puheistaan. En tuntenut ihmisiä, joista oli puhe, enkä ollut kuullutkaan tapahtumista ja kokoontumisista, joissa he olivat käyneet.

Ella pysäytti auton Meijerin pihaan keskelle väylää. Mitä väliä sen oli? Ei siellä kukaan koskaan käynyt, ellei mopopoikia laskettu. Vähän kikattaen Katri nousi autosta.
”Mä kysyn et jäiks mun huivi sille”, hän sihisi ennen kuin paukautti auton oven kiinni. ”Mä kysyn tuleeks se vaikka meidän kaa tupakalle tähän alas.”
Niine hyvineen Katri suki muutaman kerran tummia hiuksiaan, kipitti sirosti sivussa olevalle yläkerran asunnon pienelle ja kuluneelle ovelle ja painoi ovikelloa. Näin miten hän peilasi vielä kuvajaistaan salin isoista ikkunoista. Ella ja Jutta kikattivat hiljaa. Jutan puhelin lepäsi laukkuni vieressä takapenkillä.

Ella venytteli. Ennen kuin pieni ovi aukesi, hän astui rauhallisesti ulos autosta ja nojasi käsivarsillaan sen kattoon.
”Chai”, kuiskasin, kun Meijerin sivuovi raottui varovaisesti ja tunnistin avaajan kasvoille leviävän ilahtuneen hymyn.
”Tunneks sä ton?” Jutta kysyi.
”Tavallaan”, ehdin sanoa juuri ennen kuin Jutta ponki ulos autosta ja nojautui sen katon ylle Ellan viereen.

Epäröin mennä ulos. En varsinaisesti tuntenut Chaita, enkä ollut ollenkaan varma, mitä Katri hänen ovellaan teki. Tytöt juttelivat hänen kanssaan lyhyesti, mutta auto vaimensi äänen. Kuulin melkein sen, mitä Ella sanoi, mutta muista en kuullut edes muminaa. Chai avasi oveaan enemmän ja astui syrjään. Katri vilkaisi auton suuntaan. Käytiin vielä lyhyttä sananvaihtoa ja sitten Ella avasi kuskin oven.

”Joo. Kello on paljo”, hän sanoi, vaikka kello ei kyllä oikeastaan ollut paljon. ”Mä voisin heittää sut nyt Ilveksille”, hän ehdotti ja katsoi minua ensimmäistä kertaa kunnolla.
”Joo… Tai ei”, vastasin ja avasin turvavyön. ”Mä taidan kävellä Hel… Yhden kaverin luo. Tästä ei oo hirveen pitkä.”
”Ai jaa! Olipa kiva nähdä sua! Hei, pidetään yhteyttä. Pitää mennä taas joku kerta ajeleen!”

Kun minä heilautin kättäni ja lähdin, muut kerääntyivät Chain oven eteen ja aikoivat mennä sisään, vaikka oli kuulemma myöhä. Pidin sinnikkäästi suupieleni ojennuksessa täsmälleen niin kauan, että Meijerin suuret koivut peittivät näkyvistä kaiken muun paitsi Meijerin sinivihreän katon. Kirosin mielessäni kenkiäni, jotka olin valinnut autoilu enkä kävely mielessäni, mutta kiihdytin siitä huolimatta kulkuani. Jos Hello ei olisi kotona autoineen, Manni hakisi minut kotiin heti kun soittaisin.

Matkalla kännykkäni piippasi. Se ei ollut meidän WhatsApp -ryhmämme, vaan Ella.
Hei oli oikeesti kiva nähdå
Sori ku ei kauheesti sillee ehditty jutella
Oli näitä tyhmii poikaystäväjuttujs
Ja sit yhtäkkii piti mennä käymää chain luona kahvilla
Nii ei viittitty sua sinne pakottaa vieraan lua
Älä oo vihanen

Luin viestit ja laitoin puhelimen laukkuun. Kyllä minä vastaisin niihin vielä. Vaikka illalla. Kunhan pahin pettymys olisi karissut mielestäni. Kaikki ongelmat eivät olleet kadonneet Ilveksien luona. Vaikka arki oli ihanaa ja vaikka olin niin kovin tyytyväinen, pilalle mennyt mahdollisuus olla tyttöjen kanssa oli nostanut omituisen yksinäisyyden tunteen pintaan. Kun en voinut harhauttaa itseäni, kun näin ystäviä joita minulla ei ollut, halusin niin kovasti kavereita, vaikka yleensä pystyin olemaan seuraa kaipaamatta.

[InariOsallistuja]

Vapaus

Sain maistaa vapautta Ilveksen perheessä. Sain tehdä mitä halusin. Tuntui siltä kuin saisin hengitettyä kunnolla ensimmäistä kertaa vuosiin.

Kun lähdin tiistaina tallille, sanoin lähteväni tallille. Kukaan ei kysynyt, kenen kanssa menen, koska palaan, keitä muita siellä on tai halunnut tarkistaa yllättäen puhelimeni viestejä ennen kuin lähdin. Kukaan ei edes tunkeutunut mukaan kuskiksi. Kun vastasin Mannin ainoaan kysymykseen — heitänkö sinut tallille — että ei tarvitse, hän huhuili olohuoneesta, että voisin ottaa Opelin avaimet ja mennä sitten sillä.

Palattuani kukaan ei kysynyt mitään muuta kuin että oliko kivaa, ja yllättäen, että olivatko Eetun pelargoniat nousseet eilisen sateen jälkeen. Sen sijaan Aili kiirehti lämmittämään lohikeittoa minulle, vaikka vakuuttelinkin saavani sen itsekin lämmitettyä siitä huolimatta, ettei Ilveksen perheessä haluttu pitää mikroa.

Illalla kudoin sukkaa takapihan terassilla ja katselin välillä Röyhyä, joka makasi oikoisenaan kyljellään kostealla nurmikolla vatsa täynnä kotiruokaa. Ei kuulunut huutoa selvittelemään Eiran asioita tai katsomaan yhdessä äidin valitsemaa elokuvaa, joka oli aina Bridget Jones tai Sinkkuelämää. Kukaan ei komentanut nukkumaan, vaikka kello oli melkein yhdeksän. Sen sijaan avonaisesta ikkunasta kuului, kuinka Aili jutteli puhelimessa Hirvijärven rouvan kanssa ja nauroi vapautuneesti. Kauempana talon toisella puolella moottori ulvoi aina välillä, kun Manni korjasi joko ruohonleikkuriaan tai sitten moottoripyöräänsä, mikäli oli jo saanut ruohonleikkurin toimimaan. Koira ei reagoinut mihinkään ääneen ja Hellon kukotkin makasivat rennosti koiran tarhaan suljettuina.

Kun olin jo harjannut hampaani ja suostuttelin Ailia antamaan minun tehdä ruokaa seuraavana päivänä korvatakseni ylläpitoani, Ilveksen perheen rauha rikkoontui hetkeksi. Kello oli kymmenen, kun ovi aukesi ja Jerusalem syöksyi siitä rapaisena sisään Hello perässään. Aili torui, että olisihan Hello voinut soittaa, ettei Inari suotta pessyt vielä hampaitaan, ja kiirehti Hellon rapaista poskea taputettuaan kaivamaan jääkaapista juustokakun puolikasta. Hello kumarsi minua kohti parhaimman hovikumarruksensa anteeksipyynnöksi ja lähti etsimään pelikortteja niin kuin ennen vanhaan. Manni kömpi sohvalta ylös puhelin korvallaan ja soitti ilmeisesti jo Allulle, että tulisi pelaamaan. Samaan aikaan Aili huhuili hänelle, että soittaisi toki Hirvijärvet ja Hopiavuoretkin pelaamaan, sillä hänellä oli vielä toinenkin kakku.

Jo ensimmäisen päivän jälkeen makasin yöllä yhden maissa Hellon vanhassa sängyssä sälekaihtimettoman ikkunan alla, katselin vaaleaa taivasta ja pelkäsin, että joutuisin vielä kotiin. Varmuuden vuoksi poistin puhelimestani Camillan kanssa vaihdetut viestit, vaikka ne olivat tietenkin ihan normaaleja.

[InariOsallistuja]

Mannin apulainen

Ilveksen punainen tupa oli tuttu näky. Siinä oli valkoiset ikkunanpielet ja ikkunoiden alla pitkät parvekepurkit, jotka olivat täynnä jotain pitkäkaulaisia punaisia, vaaleanpunaisia ja valkoisia kukkia. Niitä Manni hoiti yleeensä, ja niin nytkin. Röyhy-koira istui uskollisesti hänen vierellään ja seurasi toimitusta. Oli satanut muutaman pisaran verran ja ilma oli niin kostea ja kuuma, että Mannikin oli riisuutunut mustasta nahkaisesta prätkäkerhonsa liivistä ja taittanut sen porraskaiteelle.

Kun rahistelin mustissa tennareissani Ilveksen hiekkapihaa lähemmäs otettuani ensin postin lehmänkallon kuvalla koristellusta mustasta postilaatikosta, Manni käänsi partaiset kasvonsa minua kohti. Hänellä oli kulmat kurtussa ja suupielet tiukkoina — ilmeisesti oltiin tarkassa vaiheessa kukkien kanssa. Hänen kasvonsa kuitenkin pehmentyivät saman tien. Pitkä parta nytkähti, kun hän hymyili minulle ottaessaan ojentamani Eparin vastaan.

”Inari!”

En voinut olla hymyilemättä takaisin. Alkoi itkettää. Kumarruin nopeasti kutsumaan Röyhyä ja se pinkaisi Mannia vilkaistuaan nopeasti nuolemaan kasvojani. Onneksi se oli niitä koiria, jotka menivät sekaisin onnesta, kun niiden päälle katsoi. Se heilutti häntäänsä niin, että oli kaatua, ja nojaili minua joka suunnasta.

”Röyhy. Röyhy. Röllykkä, jo riittää.”

Manni komensi Röyhyä ensin paikoiltaan, mutta kävi sitten ottamassa sitä pannasta kiinni ja veti sen kauemmas. Mietin, oliko se muka ikinä rauhoittunut komennosta niin kuin Jerusalem, sen pentu.

”Et sä voi Inarin kimppuun noin käydä, hassu koira! Mitä me ollaan puhuttu, mitä me ollaan puhuttu hä? Ei tönitä, niin me ollaan puhuttu. Meepä kattomaan olisko äiskällä sulle piimää, nii, saat kuule piimää ku et vettä tarpeeksi jua, hieno vauva olet — mitäpä Inari tietää?”

Istuin Ilveksen kiviportaille Mannin lähelle ja laskin olkalaukkuni vierelleni.

”Ihan hyvää.”

Mannissa yksi parhaista asioista oli, että hän ei kysellyt turhia. Tiesin hänen näkevän, että ei minulla liian hyvin mennyt, mutta hän ei jankuttanut. Sen sijaan hän hymyili, nyppäsi kukistaan vielä pari kuihtunutta kukkavartta ja viittilöi minua mukaansa kohti autotallia. Jätin laukun portaille. Ei kukaan sitä siitä ottaisi.

”Se on se Hello, tiedäkkö, ihan pienestä asti tuonu mulle kaikki sen elukat.”
”Nii.”
”Röyhyn mä sen pakotin jättämään kun se meni opiskelemaan, mutta muutenkin ne on aina täälä mulla.”
En sanonut mitään, kun Manni kauhoi jyviä napolla pesuvatiin paksusta rahisevasta pussista, joka oli autotallissa.
”Vaikka en mä kyllä valita. Mukavaa kun on seuraa. Nämä pojat on kauhian kivoja.”
Manni avasi baarikaapin oven. Siinä pienessä kylmässä tilassa olivat olleet hänen moponlaitto-oluensa niin kauan kuin muistin. Nyt sen alemmalla hyllyllä oli vesimeloni, jonka Manni nosti pienellee pöydälle siirtäen ensin kämmensyrjällään joukon ruuveja kauemmas.
”Ei niinku ne — mitä ne nyt oli? Muistaksä ne hiiret mitä sillä oli?”
”Joo. Luirmu ja Lallero. Ne oli vissiin okahiiriä.”
”Joo. Ne oli sitte pirullisia”, Manni huokaisi ja paloi vesimelonia pienemmäksi melkein puhtaalla puukolla. ”Ei muuten mutta kun niiden piti muka saada olla irti ja ne söi kaikki.”
”Entä Napero?” kysyin hieman jo aidosti hymyillen.
”Mikä olikaan Napero?”
”Se iso hämähäkki.”
”Ai niin… Mä en tykänny siitäkään, mutta äiskähän piti sitä keittiössä ja lauloi sille, muistatko?”
”Joo.”
”Pelkäs että sillä on yksinäistä. Allu olis halunnu kissan, mutta me päätettiin äiskän kanssa, eli äiskä päätti yksin, että ei voida ottaa kun se söis Naperon, Roopen, Burgerin, Millan ja Mustin…”
”Mitä ne oli?”
”Roope ja Burgeri vai?”
”Ei kun kyllä mä ne linnut muistan, mutta siis Milla ja Musti?”
”Ne oli ne kalat jotka näytti sen mielestä surullisilta Vaasan Akvaarioliikkeessä… Ne pienet siniset, jotka yleensä on jotain täytekaloja.”
”Nyt mä muistan…”

Manni jutteli lemmikeistä, kukistaan ja hieman moottoripyörästään leikatessaan vesimelonin loppuun, tarttuessaan täyteen pesuvatiin ja vielä kävellessämme Röyhyn tarhalle. Vaikka Manni syötti kesällä Röyhylle vesimelonia, tiesin, ettei tämä pesuvadillinen ollut sitä varten. Siellähän oli jyviä. Silti Manni avasi varovaisesti Röyhyn tarhan, hoputti minut sisään ja laski pesuvadin hiekalle.

”Prinsessa! Keskiviikko!”

Hellon kukot olivat valtavia. Prinsessa varsinkin oli suorastaan möhkäle. Sillä oli höyheniä koivissaan ja varpaidensakin välissä. Vaistomaisesti astuin Mannin taakse piiloon sitä, kun se juoksi meitä ja pesuvatia kohti. Kaikki tapaamani kukot olivat olleet vihaisia. Manni nauroi ja taputti käsivarttani ennen kuin kyykistyi pesuvadille.

”Nää on Inari ihan kivoja sällejä”, hän vakuutti ja silitti Keskiviikon kaulaa ja selkää hellästi. Sitten hän istui hiekalle pesuvadin ääreen itsekin, joten minun ei auttanut muu kuin istua polvieni päälle hieman kauemmas. Onneksi olin laittanut farkut helteestä huolimatta, sillä Röyhyn tarhan pohja oli karhea.

”Vitsit kun pitää pitää näitä kiinni. Joku ampui salaa ne sudet sillon talvella, mutta aina vaan niitä sikiää”, Manni murisi, ja olisi näyttänyt tosi pelottavalta ja karvaiselta prätkäukolta, ellei olisi pidellyt samalla kukkoa ja kumartunut suukottamaan sen päätä.

Manni rupatteli kukoille ja vähän minullekin. Hän kihnutti itsensä takapuolellaan istumaan vierelleni, kauemmas, nojaamaan Röyhyn aitauksen seinämää. Puhuessaan hän nyppi aidan alle kasvanutta pidempää heinää ja hyppyytteli välillä kiviä kämmenellään. Minusta tuntui pitkästä aikaa normaalilta, vaikka koko ajan toivoinkin, että Manni olisi minunkin isäni.

Jos olisin saanut kasvaa Ilveksen perheessä, olisin eri ihminen kuin olen nyt. Tuskin minusta tulisi mitään merkittävää — vaikka ei se sanottua ollut nytkään — mutta olisin saanut kokea yhtä ja toista. Minusta Hello ja Allu saivat aina kaiken. Manni oli raahannut heitä pitkin leirintäalueita vuokratulla asuntovaunulla, antanut kiikussa kiljuttavan kovia vauhteja, leikkinyt väsymättä ensin kurkistusleikkiä ja sitten piilosta ja niin edelleen, kun meidän isä oli vain paiskannut minua ja Eiraa barbeilla. Kun Hello oli tuonut seiskan todistuksen yläasteella kotiin, Manni oli lyönyt pöytään kakun ja soittanut Ilveksen mummolle heti pojan suorittaneen peruskoulun. Meidän isä oli kysynyt, miksi keskiarvoni oli vain yhdeksän ja puoli. Hello ja Allu olivat ehkä kulkeneet koko lapsuutensa vanhemmilta sukulaisilta perityissä vaatteissa, mutta toisaalta olivat saaneet rakentaa liukumäen yläkerran huoneensa ikkunasta alas ja hyppiä saunan katolta lumihankeen. Manni oli mennyt aina itse edellä ja nauranut niin että raikui.

”Mä haluan muuttaa pois kotoa”, sanoin hiljaa, kun Manni ei ollut hetkeen jutellut.

Manni katsoi minua, eikä hänen hymynsä värähtänytkään. Iskä olisi huutanut kovaa.

”Ekkös sä kohta saa tietää, pääsetkö sä opiskelemaan?”
”Joo. Mutta vaikka en pääsisi. Mä tuun hulluksi, jos mä joudun olemaan siellä.”

Manni ei sanonut ymmärtävänsä, sillä se olisi ollut aika rumaa meidän isää ja äitiä kohtaan. Hän ei kuitenkaan kysynyt, miksi koin tulevani hulluksi, koska tiesi vastauksen jo. Olin yhdeksäntoista ja elin niin kuin olisin kolmentoista. Seitsemältä piti tulla kotiin, oli sitten arki tai viikonloppu. Kavereita sai tulla yksi kerrallaan ja vain kerran viikossa. Kirkolla ei saanut notkua, alkoholilta ei saanut varsinkaan haista. Poikien kanssa ei herran tähden saanut olla, paitsi juuri ja juuri Hellon ja Allun, ja heidänkin kanssaan mieluiten jonkun valvoessa. Ilvekseen ja molempiin Hopiavuoriin sai mennä, mutta muualle ei. Hyvä kun pääsykokeissa sai käydä. Huoneen ovea ei saanut pitää kiinni, ei yksinkään, paitsi kun luki kokeisiin tai teki läksyjä. Meikkiä sai olla, kunhan se oli mustaa ripsiväriä, vaikka se sääntö kyllä häiritsi enemmän Eiraa kuin minua tarkoista pukeutumissäännöistä puhumattakaan.

”Mitä jos sä olisit kesän täällä kulta?” Manni sanoi lempeästi.
”Ei iskä anna…” mumisin, vaikka isällä ei ollutkaan mitään Mannia vastaan. En vain halunnut turhaan elätellä toiveita.
”Antaa se jos mä tarvin apulaista täällä”, Manni sanoi varmasti. ”Mulla on tää farmi, vai mitä Keskiviikko? Ja Allu ei enää käy ihan joka viikonloppu. On nurmikonleikkuuta ja kaikkea. Mä haluaisin kerrankin vaan korjata Harrikan kunnolla ja vähän ajella…”
”Antaiskohan se mun olla täällä..?”
”Ei varmaan koko aikaa. Mutta jos sä olisit viikot täällä ja viikonloput kotona? Katotaan sitten syksyllä uudestaan. Ei sun siis ole pakko — kyllä mä itsekin oikeasti täällä pärjään, ja äiskäkin tekee paljon–”
”Ei kun kyllä mä tuun! Kyllä mä tuun! Jos — jos sä otat mut tänne. Vai — kysynkö mä Aililta ensin?”
”Kuule, äiskä on ihan varmasti iloinen jos sä tulisit tänne. Tehdäänpä niin, että meet tyhjäämään Hellon huoneesta vaatekaapista ne sen omituiset tavarat laatikkoon niin mä soitan sillä aikaa sun isälle. Siellä on niitä pahvilaatikoita siellä autotallin takanurkassa. Teet sitte oman pesän sinne. Äiskä tekee just ruokaa, mutta kun on syöty, mä vien sut kotia pakkaamaan jotain ja sovin isäs kanssa että se tuo sut illalla.”

Halasin Mannia ja lähdin juosten kohti autotallia. Yritin estää itseäni innostumasta liian varhain, mutta en pystynyt ajattelemaan, että isä voisi helposti pilata kaiken. Ei isä voisi sanoa Mannille vastaan, eihän?

[InariOsallistuja]

Täällä on hevosia laidasta laitaan. Muutahan Janna ei Inarille oikeasti sanonut.

**

Hevosia laidasta laitaan

Miten hän olikaan sanonut? Miten se menikään, Uuno? Hän taisi sanoa, että täällä on laidasta laitaan hevosia. Niin se oli. Olin hymyillyt hänelle viimeisillä voimillani ja lähtenyt nopeasti tänne Uunon hakaan, rapsuttelemaan hevostani. Minua ei huvittanutkaan enää ratsastaa, vaikka juurihan olin Eiran kanssa vääntänyt siitä, kumman vuoro ensimmäisenä olikaan.

Keskellä hakaa Uunon pää sylissäni seistessäni mietin, mikä meissä mahtoi olla vialla. Uuno oli tietenkin työhevonen, eikä varsinaisesti kuulunut ratsutallille, mutta minkäs minä tai se itsekään sille voi? Isän mielestä Uunon kaltainen hevonen oli ollut paras vaihtoehto minulle ja Eiralle, ja tavallaan hän onkin oikeassa. Jos Eiralle annettaisiin isoja esteitä menevä puoliverinen, hän taittaisi oman niskansa ja hevosen jalat, enkä minäkään sellaisesta pystyisi vielä huolehtimaan. Uuno oli tasainen: tasainen, kun riitelimme Eiran kanssa kovaan ääneen sen edessä, ja tasainen kun jäi kolmeksi päiväksi ilman liikuntaa ihan yllättäen.

Miksi sen Jannan piti silti huomautella sillä tavalla? Että oikein oli hevosia laidasta laitaan? Hänellä oli jokin niistä ohuista hevosista, joka oli muuten kuin puoliverinen, mutta ei yhtä komean pyöreä, ja sellainen hevonen oli varmasti niin hänen kuin Eirankin mielestä sitä etulaitaa. Uuno oli tietenkin takalaitaa. Ja kun hevosiamme vertasi, olihan täällä toden totta hevosia laidasta laitaan. Oliko siitä pakko sanoa ääneen? Kyllä minä varmasti huomauttamattakin tiesin, ettei minulla ollut ratsua ja hänellä oli. Minä olin itsekin niin kuin työhevonen, joten kai meillä oli sitten ratsastajiakin laidasta laitaan.

Uuno maiskutteli hiljaa sylissäni. Painoin poskeni sen otsaan hetkeksi. Olisinpa niin kuin Hello. Hän olisi keksinyt jotain sanottavaa sille Jannalle. Jos Skottia olisi arvosteltu, hän olisi varmasti näpäyttänyt jotain. Olisi varmasti sanonut, että onhan täällä hevosia laidasta laitaan, ja sitten on tuo — tuo Paahtis. Vieläkään en keksinyt letkautusta.

Napsautin työhevoseni riimuun narun ja lähdin vetämään sen isoa ruhoa perässäni portille. Päätin piristyä, kun olin jo saanut murehtia haassa rauhassa. Tunnuin kelpaavan nimittäin ainakin muutamalle muulle Uunon kanssa. Eetu ainakin tapasi taputtaa Uunon kaulaa ja hokea, että ellei hänellä olisi Jussia, Uunon hän ottaisi ja pitäisi vaikka ruohonleikkurina. Camillakin jaksoi aina välillä mennä hitaasti maastossa, että pääsin Uunon kanssa mukaan, ja Heli sen paremmin kuin Sonjakaan ei katsonut koskaan viistoon. Tämä Janna taisi itse asiassa olla ainoa, jonka mielestä Uuno nyt oli takalaita — vaikka omituisesta ryhdistään päätellen myös se joku Suden Oskari oli vähän liian hyvä meidän tavallisten kuolevaisten joukkoon. Minä ylireagoin, ainoastaan ylireagoin, kaikki on ihan hyvin, kukaan ei edes huomaa meitä, tästä tulee vielä hyvä lenkki, tulehan Uuno.

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 7 kuukautta sitten  Inari.

[InariOsallistuja]

Paluu Suomeen

Ensimmäisenä halusin mennä tallille. Isä huokaili jotain pitkistä lennoista, jotka eivät olleet kylläkään kauhean pitkiä, ja perheajasta, jota meillä kyllä vietettiin muutenkin ihan tarpeeksi. Eira oli jo sisäänhengityksestään päätellen valmis korottamaan ääntään takapenkillä, mutta kun kurotuin etupenkiltä ravistamaan hänen polveaan ja yritin isään pehmeämpää äänensävyä ja järkiperusteita, sain mennä.

”Sä oot ollut puoli vuotta poissa. Kyllä asia on niin, että tänään ollaan kotona.”
”Mä oon ollu puoli vuotta poissa, niin ei se tunnu missään jos oon vielä yhden illan. Iskää…”
”No — äitilläsi on kuitenkin kaikki valmiina ja…”
”Jos mä olisin tiennyt, että tässä käy näin, mä olisin sanonut että mun lento tulee vasta huomenna ja menny tallille kuitenkin. Päästä mut nyt vaan.”
”No jos mä soitan äitille ja katotaan mitä se sanoo. Sä oot muutenkin aikuinen niin en mä voi edes oikeasti sanoa että mitä sä teet.”
”Mitäs sille tapahtui, että niin kauan kun sun jalkas on mun pöydän alla niin?”
”No sä nyt tulit vasta kotiin. Kyllä me äidin kanssa ehditään huutaa sulle sitä myöhemmin.”

Isä kurvasi tallin pihaan soittamatta äidille ensin. Aikarajaksi asetettiin puolitoista tuntia, mutta parempi sekin oli kuin ei mitään. Isä sanoi vieläpä tulevansa hakemaan. Halasin häntä toisella käsivarrellani vaihdekepin ylitse samalla kun hapuilin ovea auki toisella kädelläni.

Vaati suunnatonta itsehillintää kävellä tallipihan poikki, eikä juosta. Heilutin kättäni Hellolle, jonka kasvot sulivat hymyyn, mutta joka ymmärsi olla tulematta minun tielleni matkalla Uunon luo.

Uunon haassa kaikki oli toisin kuin muistin. Tarhakavereita en tuntenut ja oma hevonenkin näytti paljon isommalta ja paksummalta kuin ennen. Sama se kuitenkin oli, koska kun Eira huitoi sitä kohti kädellään ihan kuin hänellä mukamas olisi porkkanaa, se tuli ylähuuli pystyssä katsomaan ja pettymään niin kuin aina. Tuttu oli myös se tapa, miten Eira läpsähti koko ruumiillaan vasten Uunon rintaa ja kietoi ohuet jäsenensä sen kaulan ympärille tiukasti ja litteästi niin kuin olisi wrap-around -hämähäkki. Silti ojensin Uunolle kättäni kuin vieraalle hevoselle. En ollut ollut poissa kauaa, mutta näköjään riittävän kauan.

”Se ei oo mun syy et se on noin läski”, Eira sanoi.
”Ei vai? Kenenkäs?”
”No — tiesiksä mikä hirvee takatalvi täällä oli? Ja sit nyt nää kauheet helteet. Ja iskä kun se ei päästäny yhdes vaihees ollenkaa — ja vitsi lukio on muutenki rankkaa. Ja Hello ja Tiitus aina tahallaan pilaa kun mä yritän mennä ratsastaan, ja…”

Eiran tekosyyt jatkuivat ja jatkuivat. Uuno painoi turpansa kämmenelleni vähän liian kovaa ja hengitti syvään. Sillä hetkellä taisin vasta muistaa, kuka se oikein oli. Sehän oli se hevonen, joka tykkäsi, kun sen kaulanahkaa venytteli ja hieroi sormiensa välissä, ja joka pudisti päätään löysästi ja korvat läpsyen, jos sitä vähän veti toisesta korvasta. Minun hevoseni. Pujotin sille riimun päähän ja avasin portin.

”Mä ratsastan sit eka”, ilmoitti Eira silloin.
”Mitä? Mä en oo ratsastanu tällä puoleen vuoteen!”
”Ihan sama. Kerran sä saat taluttaa sitä, niin mä saan ratsastaa eka.”
”Oikeasti? Säkö oot puoli vuotta saanu ratsastaa yksin koska haluat ja vieläkin haluat ratsastaa välttämättä eka?”
”Joo. Tai en. Ei se oo sama asia jos kukaa muu ei halua ratsastaa eka. No okei — sä saat tämän kerran ratsastaa eka, mutta tästä eteenpäin ei sit kyl käy et sä tolleen tuut vaan ja varaat! Joku järjestys pitää olla!”
”Joo joo.”

Eira ainakin oli täysin sama kuin aina.

[InariOsallistuja]

Viestinvaihtoa

Camilla
No mitä sä oot siellä sitten puuhannut muuta

Inari
Yksi poni sai varsan
Mä olin siellä

Camilla
Oliko jännittävää

Inari
Mä en tiennyt että hevosilla kun ne syntyy on pehmeät kavpoy
*kaviot
Oli

Camilla
Sä et vissiin oo nähnyt ennen niin pientä varsaa
Vai?

Inari
No en! Ja kun se oli poni se mahtuisi mun syliinkin
Mä vähän niinku hoidan sitä sen emää

Camilla
Ja viihdyt hyvin?
Mitäs muuta

Inari
No olis muutakin…

Camilla
Mitä

Inari
Tai no se on ihan tyhmä juttu

Camilla
Kerro silti

Inari
Et naura

Camilla
En tietenkään

Inari
Täällä olis yks tyyppi…

Camilla
Ai sulla on joku mies!
No hyvä
Joku tumma, pitkä ja komee?

Inari
No tavallaan. Joo ja ei
Mutta me ollaan vaan kavereita

Camilla
Ajattelitko tehdä asialle jotain?

Inari
En mä voi
Mähän lähden kohta

Camilla
Mitä sitte

Inari
Eikä se nyt muutenkaan oo musta kiinnostunut.
Eikä se käy muutenkaan

Camilla
Ai kun te ootte työkavereita

Inari
No niin. Kaikki sanoo, anteeks mun kielenkäyttö, mutta ei saa paskoa sinne missä syö
Ja vaikkei oliskaa niin ei se oikeen…

Camilla
Joo mä ymmärrän

Inari
Ai jaa? Sano vaan jos mä utelen liikaa mutta ei kai sulla ole jotakuta tallilla nyt vai puhuksä jostain vanhasta
Tai muussa sun jutussa

Camilla
Ei mitään sellasta
Kunhan höpötän

Inari
Sori
Niin siitä hevosesta vielä
Voi että kun mulla olisi kotona sellainen!
Se osaa oikeasti ihan kaiken! Musta tuntuu ihan ku mä olisin hyvä ratsastaja kun ratsastan sillä!

Camilla
Kuulostaa tosi mukavalta se heppa
Laita kuva

Inari
Joo mä etsin jonkun oota
Siinä mulla ainaki on se pitkä ja tumma ja komee mies jos ei muuta

[InariOsallistuja]

Inari Helmipuro

Tällä hetkellä
– Inari on Englannissa au-pairina ja on ilmoittanut palaavansa kesäksi
– Tuntee kaikki wanhat naamat, mutta on luonnostaan hiljainen: ei kysy, mutta kuuntelee

Harrastukset:
– Lukeminen, neulominen, Uuno
– Camillan lentopallokerho

Hopiavuoren ihmissuhteet:
– Eiran isosisko
– On viihtynyt erityisesti Noan ja Camillan kanssa
– Tuntee kaikki ennen joulua liittyneet
– Yrittää maagisesti vetäytyä tilasta, kun Sanni tulee

Muut ihmissuhteet:
– Oli lapsena hoidossa Ritva Hopiavuorella (Eetun äidillä)
– On Manni ja Aili Ilveksen kummityttö (Hellon vanhemmat)
– Seurusteli Markus Dahlstenin kanssa lyhyesti kesällä 2019 (on Nellyn kaverinkaveri)

[InariOsallistuja]

Kyllä Eira pärjää

Eira täyttää keväällä seitsemäntoista. Vaikka hän välillä käyttäytyykin kuin kaksitoistavuotias, minusta isä pitää häntä liian tiukassa narussa. En minäkään saanut hänen iässään juosta yötä myöten kirkonmäellä, enkä saa vieläkään. En tarkoita, että pitäisi. Minusta hänen pitäisi kuitenkin saada esimerkiksi mennä joskus kavereidensa luo, ja jopa sen Hermanin luo — siis kunhan vain hänenkin vanhempansa vahtisivat, että Hermanin huoneen ovi pysyy aina auki. Isä on siinä mielessä vähän tyhmä, ettei tajua Eiran tekevän joka tapauksessa niin kuin Eira tahtoo. Hermania varsinkin olisi turvallisempaa tavata sallitusti ja valvotusti kuin salaa, koska tapaavathan he joka tapauksessa.

Viime aikoina minä olen mahdollistanut Eiran menemiset. Isä luulee, että Eira on minun kanssani kävelemässä, ajelemassa tai Hellon tai Mannin ja Ailin luona kylässä. Tosiasiassa minä olen useinkin juuri jossain sellaisessa, mutta Eira on kaveriensa luona. Aluksi sellainen salakähmäisyys tuntui pahalta. Ajattelin, että mitä jos isä on oikeassa. Enää en ajattele niin, sillä Eira on noudattanut tietääkseni tunnollisesti joka ainoaa niistä säännöistä, jotka minä olen hänelle määrännyt. Hän ei ole ikinä minuuttiakaan myöhässä, kun olen päättänyt kotiinlähtöajan. Hän ei ikinä valita, vaikka joskus kyläilyn täytyy olla lyhyt. Hän ei milloinkaan notku kirkonmäellä polttamassa tupakkaa, vaan on aina kaveriensa luona tai korkeintaan Keskuskoulun nuorisotilassa. Hän ei haise ikinä alkoholiltakaan, vaan pahimmassa tapauksessa mopolta. Ilmeisesti Hermanin luona se ovikin pysyy auki.

Joskus minä saatan Eiran hänen kaverilleen asti, varsinkin jos olen menossa muutenkin kävelemään. En tuppaudu hänen mukaansa, mutta yleensä hän jotenkin vetää minut peräänsä höpöttäessään. Suurimmaksi osaksi Eiran juttujen aihepiiri on Heli, narina, Heli, Herman, Heli, kaverit, Heli, koulu, Heli, Noa ja Heli, mutta välillä hän sanoo tai tekee jotain oikeasti hauskaa. Joskus suorastaan naurettavaa. Toisinaan pelottavaa. Eräänä lauantai-iltana kaikkia niistä…

Sinä iltana olin varma, että jäisimme kiinni. Kävi niin, että ne Kyrönjoen varrella kesäisin istuvat liimanhaistelijat, Pulkkisen Ossi ja se joku Mika, tulivat vastaan ja halusivat haastaa riitaa minkä tahansa liikkuvan kanssa. Minä mutisin Eiralle, että pitäisi päänsä kiinni ja seuraisi minua Huidan pihan poikki kirkonmäen puolelle, mutta eihän Eira. Toinen niistä huusi nimittäin H-sanaa, ja Eira kääntyi raivoissaan karjumaan takaisin. En ole koskaan ennen kuullut Eiran sanovan sellaisia sanoja kuin runkkari, mutta niitä hän syljeskeli.

Ajattelin juosta Huitaan hakemaan apua, mutta Eira piti käsivarrestani kiinni nistien lähestyessä ja oli sitä mieltä, ettei kukaan nyt sentään tyttöjä lyö. Kun ne kuitenkin nostivat nyrkkinsä (kai se on sitä tasa-arvoa), Eira alkoi räpytellä loukkaantuneen näköisenä silmiään ja tähyillä ympärilleen. Kun jälkeenpäin kysyin mitä hän puuhasi silloin, hän kuulemma etsi apua. Kyllä nyt joku mies häntä puolustaisi. Kun ketään ei kuitenkaan ollut Huidan taloa lähempänä, Eira päästi minusta irti sen näköisessä etukenossa kuin kävisi empimättä Pulkkisen ja sen jonkun Mikan päälle. Hän marssi heitä kohti sellaisella raivolla, että taisivat silkasta hämmästyksestä saada jo mustat silmät, vaikka Eira onkin ihan pieni, eikä edes hipaissut heitä. Näin jälkikäteen luulen, etteivät he oikeasti aikoneet edes käydä meihin käsiksi: kunhan pelottelivat. Eivät kai he muuten olisi sillä tavalla juosseet pakoon Eiran kokoista vastustajaa… Vaikka välillä ajattelenkin, että Eira vaikuttaa suorastaan vaaralliselta ollessaan oikeasti vihainen.

Myöhemmin, Hermanin tien päässä, Eira sitoi ponnarinsa uudelleen paremmin. Purskahdin nauruun, kun hän totesi kädet hiuslenkkiä sitoen, että enää ei ole Inari mitään hätää. Kyllä Herman tietenkin häntä suojelee. Hän oli ihan tosissaan, vaikka oli juuri ollut nyrkittämäisillään kaksi nuorta sälliä niin, että he varmasti menisivät kertomaan meidän isälle kuka heitä oli niin pahasti säikytellyt. Onneksi edes Eira taisi tulkita nauruni helpotuksena, sillä minä nyt en ainakaan olisi voittanut häntä nyrkkitappelussa. Hän vain hymyili, tomotti vielä kerran lumet vaaleilta farkuiltaan valkoisilla lapasillaan, nykäisi vaaleanpunaisen takkinsa parempaan asentoon ja marssi Hermanin porukoiden ovelle pörröinen pupureppu selässään, sillä oli muka menossa tekemään läksyjä jonkun luokkakaverinsa luokse.

Eli ei minua huoleta Eiraa jättää yksin, sillä pelkällä asenteellakin hän pärjää puoli vuotta. Ainakin Hermanin, Jonnan ja Anniinan kotiin saa tuoda koiria, niin että Eira voi olla välillä muka Ringon kanssa lenkillä vaikka ei ihan ole. Kyllä Eira keinot keksii. Mietin vain, miten voisin olla itse yhtä rohkea, kun pelkään tätä lentokonettakin. Kun pääsen perille, soitan heti Eiralle, ellei Hello ehdi ensin soittaa minulle. Hello saa minut varmasti itkemään muistuttelemalla monin sanankääntein, etten palaa kotiin puoleen vuoteen.

[InariOsallistuja]

Susihavainto

”Susi!!” Hello käkätti. Susi-sanakin tuli jo ihan pihisevästi, keuhkojen viimeisillä hapen rippeillä. ”Ei kenenkää nimi voi olla Susi!” hän muotoili suullaan, koska ei saanut millään vedettyä henkeä. Hän kallistui Hopiavuoren sohvan selkänojaa vasten yhä enemmän kohti kylkiasentoa.
”On sunkin nimi Ilves”, huomautin hänelle, sillä minusta Susi-nimessä ei ollut varsinaisesti mitään hauskaa. Välillä Hello oli niin lapsellinen.
”Niin mut Susi, niinku eläin”, Hello sanoi hengästyneesti hetken kuluttua, kun oli saanut rauhoituttua. Kyllä havaitsi, ettei hän ollut tupakoitsija. Sellainen ei tuosta hepulista olisi selviytynyt yskänkohtauksitta. Terveet keuhkot meidän vauvalla.
”Niin..? Ilves ei sitte oo eläin..?”
”Se sentään kuulostaa sukunimeltä. Ei kenenkää nimi voi olla –” Hellon lause katkesi uuteen naurunpuuskaan. Se, ettei minua naurattanut, näytti vain yllyttävän häntä. ”Susi”, hän hinkui lopulta taas melkein kuolemaisillaan.

Oskari Suden nimi oli tullut esiin äsken kahvipöydässä. Huhut Eetun lähdöstä ulkomaille kilpailuihin olivat saaneet heti lisää pontta, kun hän päätti juuri nyt palkata uuden osa-aikaisen työntekijän määräaikaisella työsopimuksella. Ritva-täti oli ollut sitä mieltä, että Tiituskin on lähdössä ulkomaille, eikä Camillaa voisi siksi aikaa yksin talliin jättää. Minustakin jonkun Oskari Suden palkkaaminen tuntui sopivan vähän liian hyvin Eetun lähtöaikeisiin, vaikka itse hän yrittikin tyrmätä sellaisia huhuja.
”Meillon tuhat hevoosta tuvas”, Eetu oli kuitenkin vain toimittanut kahvipöydässä, kun tätä Susijuttua oli ryhdytty puimaan, ”emmä me jaksa. Sitä paitti se Susi tuaa oman hevoosen. Ei palijoa tarvitte palakkojakaa maksella kun se kuittaa tyällä tallivuakraa. Ja tuhatyks hevoosta menöö siinä mihinä tuhatki. Enkä moo eres pannu sille töitä siille viikolle: moon itte täs. Kattokaa listasta vaikka. ”

Hello ryki sohvalla ja kohottautui laiskasti parempaan ryhtiin. Kun katselin hänen ähellystään, en voinut olla ajattelematta, että yksi metsän eläin olisi kyllä ihan tarpeeksi yhteen talliin. Ilvekset nimittäin taisivat olla talvihorrostajia: ainakin tämä oli heti ensimmäisten pakkasten tultua kuluttanut Hopiavuoren sohvaa enemmän kuin koskaan. Jotain tenttikirjojakin tämä Ilves kantoi mukanaan, mutta ilmeisesti oletti tiedon imeytyvän niistä itseensä ihon läpi, sillä minusta näytti kuin hän olisi enimmäkseen vain nukkunut niiden päällä. Sitä paitsi meidän Ilves näytti olevan tosi reviiritietoinen kaveri. Vakavoiduttuaan ja ryhdistäydyttyään hän oli nimittäin etsinyt Oskari Suden Facebookin ja lähettänyt jo kaveripyynnönkin, vaikka ei tosiaankaan tuntenut koko tyyppiä. Hän näytti puhelintaan minulle, ja kun nostin katseeni kutimestani, minulle hymyili nuori sälli, joka näytti istuvan kanootissa. Hello ilmoitti vakavana ajattelevansa, että hänestä sellaisen pienen ja suloisen kissan, kuin hän itse oli, kannattaisi mahdollisimman pian ryhtyä Suden kaveriksi, jottei joutuisi paistiksi. Sitten hän oli taas revetä nauruun ja ryhtyi kiireesti muka selaamaan puhelintaan, vaikka näyttikin vain availevan ja sulkevan WhatsAppiaan. ”Susi”, hän vielä mumisi huvittuneena.

Minulle Oskari Susi ei ollut mikään ongelma. Nousin ylös ja menin keittiöön aikeinani napsauttaa teenkeitin päälle. Camilla kuitenkin tuijotti sitä silmät lasittuneina ja keittiötasoon nojaten.

”Oliksä ottamas siitä vai..?” kysyin varovaisesti.
”Joo…” Camilla mumisi.
”No… Riittääks mullekki?”
”Joo… Siis — mitä?”
”Teetä?”

Camilla katsoi minua kummastuneena, mutta väistyi, kun otin kiinni vedenkeittimen kannun kahvasta. Kannu oli tyhjä. Täytin sen ja napsautin päälle. Jillalla oli keksipiilo jossain, mutta vaikka kiipesin yläkaapille asti tuolin avulla ja katsoin joululahjapapereidenkin taakse, en löytänyt sitä ennen kuin keitin ilmoitti olevanssa valmis.

Camilla istui kun minäkin. Emmin hetken: pitikö minun hakea hänellekin nyt kuppi ja kaataa vettä? Vai mitä? Päädyin olemaan tekemättä niin. Lusikoin teehen sokeria ja katselin, miten Camillan sormi seurasi tyhjän keksilautasen reunaa. Sormi sinersi sen verran, että minun teki ihan hurjasti mieli puristaa se nyrkkiini ja puhaltaa siihen.

”Se Suden Oskari…” Camilla sanoi hetken päästä.
”Joo?”
”Millanenhan se on?”
”En mä tiedä. Se ei voi olla täältäpäin. Täällä ei oo Susia.”
”…vai ei oo…”
”No joo mutta kuitenkin.”
”Varmaan joku hevosenhoitajan tutkinnon lukenu se on…”

Kohotin katseeni Camillan silmiin hänen sinisestä sormestaan. Hänellä oli otsa rypyssä, ja minä meinasin purskahtaa nauruun niin kuin Hello. Hillitsin itseni paremmin kuin hän ja aloin puhua uudelleen vasta kun olin ihan täysin vakava.

”Ei se sun hommia vie.”
”Ai ei.”
”Eiks Eetu muutenki sanonu et se on osa-aikanen ja määräaikanen?”
”Ai sanoi vai?”
”No sanoi.”
”Ai. Sitte! Vaikka en mä nyt aatellukkaa että…”
”Et tietenkää. Hello löysi sen Facebookista. Se näytti ihan kiltiltä.”

Sinä päivänä jäin tallille ihan iltaan asti ja ratsastin Uunolla kentällä pimeyden jo laskeuduttua. Kunhan au-pair -paikastani kuuluisi lähtökäsky, en saisi olla täällä pitkään aikaan. Näkisinköhän tämän Oskari Suden?

[InariOsallistuja]

Ansamaan Halloween

Valmistautuminen

Kokosin hiuksiani ylös nutturalle pinnien avulla. Olin aiemmin jo kokeillut H&M:stä ostamani donitsin avulla samaa kampausta, mutta minulla taisi olla liian paljon hiuksia sellaiseen. Kädet alkoivat väsyä, vaikka yritin välillä nojata kyynärpäätäni seinään huoneeni peilin edessä. Lopulta minun oli pakko antaa käsivarsieni valahtaa alas. Niskoja ja päätä alkoi särkeä. Hermostutti. Hikoilutti. Ansamaan juhliin oli vielä kolme tuntia aikaa.

Istuin sänkyni reunalle ja katsoin puhelintani. Ei viestejä. En yleensäkään saanut viestejä. Avasin yhteystiedot ja emmin Nellyn nimen kohdalla peukalo vain puolen sentin päässä näytöstä. Sydämeni alkoi hakata. Yritin käsikirjoittaa puhelua päässäni. Hei, tässä on Inari. En saa hiuksia laitettua. Luuletko, että vielä voisi päästä kampaajalle? En osaa meikatakaan. Hei, tässä on Inari. En saa… Hei, tässä on Inari…

Kännykän ruutu meni mustaksi. Kädet tärisivät. Avasin kännykän uudelleen sormenjälkitunnistimella ja siirryin WhatsAppiin. Hei tässä on Inari. Hetkinen, ei viestiin noin voi laittaa. Hei, niin voitaisiinko kuitenkin. Tai ei viestiä kuulunut aloittaa heillä. Kuule. Pudistin päätäni. Nyt pitäisi vain kirjoittaa asia viestiin. Jos se kuulostaisi nololta, sanoisin, että yritin tehdä muuta samalla, enkä kauheasti laittanut siihen ajatusta. En saa hiuksia laitettua, voidaanko mennä kuitenkin kampaajalle?

Aikani kuluksi siirryin levittelemään vaatekaappini ovessa henkarilla roikkuvan pukuni helmaa. Olin varma, ettei kukaan huomaisi, että se oli ollut vanhojentanssimekkoni. Olin muokannut sitä paljon. Siitä oli tullut suorastaan kiva. Isäkään ei ollut vastustanut juhliin menemistä, kun puvulle oli tullut hintaa yhteensä kaksikymmentäkaksi euroa: olin ostanut Halpa-Hallista siihen sopivan läpinäkyvän paidan, jotta se olisi talvisempi ja vähän peittävämpi. Sitäkin olin muokannut ja ommellut mekkoon kiinni. Se ainakin oli hyvä. Kengät olin saanut äidiltä lainaksi. Isä oli sanonut, että ne olivat liian korkeat hänen nuorelle tytölleen, mutta äiti oli kerrankin asettunut minun puolelleni ja huomauttanut, että kyllä hänkin oli käyttänyt korkokenkiä minun ikäisenäni, ja vieläpä isän kanssa tansseissa.

Puhelin päästi poksahtavan äänen. Luin viestin heti. Nelly oli sitä mieltä, että ei tähän hätään enää kampaajaa löytyisi, mutta että hän voisi tulla laittamaan hiukseni. Naputin mahdollisimman nopeasti vastaukseksi, että älä tule tänne, minä tulen sinne. En ehtinyt edes empiä ja harkita.

Isä suostui viemään minut Hopiavuoreen. Hän oli matkalla vaitonainen, mutta ei sillä tavalla tuhahtelevan pahantuulisesti, vaan ennemminkin rennosti. Varmasti Nordean osakkeet olivat nousussa tai jotain, tai ehkä hyviä hirviä oli kaatunut sopiva määrä. Hopiavuoren pihassa isä kääntyi minun puoleeni, hymyili hieman ja kehotti pitämään hauskaa. Hän muistutti, että voisin jäädä halutessani yöksi Hopiavuoreen, kunhan ilmoittaisin vaikka tekstarilla, että olin päässyt perille. Sen jälkeen isä komensi vielä tiukasti olemaan juomatta enempää kuin kaksi lasillista ylipäätään yhtään mitään alkoholia ja taputti olkapäätäni ennen kuin nousin autosta pukuni ja kenkäpussini kanssa.

Edes Nelly ei saanut hiuksiani kivasti nutturalle, koska niitä on paljon ja ne ovat laadultaan niin liukkaita ja lipoisia, etteivät ne pysy mitenkään. Minun teki mieli perua koko lähtö, mutta kun Nelly sitten kohotti hiuksiani juuresta kreppiraudallaan, ne olivatkin ihan kivan näköiset auki. Sen tehtyään hän istutti minut itseään vastapäätä hajareisin Eetun pirtinpöydän penkille ja meikkasi minua omilla luomiväreillään ja minun ripsivärilläni aina välillä leukaani topakasti puristaen ja kasvojani johonkin suuntaan kallistaen. Sen jälkeen näytin oikeastaan tosi kivalta. Harmittelin kuitenkin Nellylle, etten minä saisi niin tumman meikin kanssa mihinkään mennä. En kuitenkaan tullut pesseeksi meikkiä pois, koska Nelly huomautti, ettei isä ollut nyt täällä vahtimassa.

Ai miten hienolta minusta tuntui mennä korkokengissä epätasaisen sorapihan poikki Eetulta lainattuun autoon istumaan ja varoa, etteivät helmani koskisi autoon istuessani.

***

Halloween-juhlissa
Kaikki tässä mainitut tyypit on esitelty kutsussa.

Majina Ansamaalla oli punainen puku, josta tuli mieleen Espanja. Hänellä oli sellainen ryhti, etten olisi uskaltanut edes katsoa häneen, kun kättelin häntä tervehtiessäni, mutta yritin kuitenkin sinnikkäästi. Hänen huolitellusta olemuksestaan tuli mieleen ensimmäisenä vain se, etten minä kuulunut niihin juhliin. Siellä oli varmasti hevosmaailman pieniä ja keskisuuria vaikuttajia — ja nyt joku Inari, jolla oli työhevonen. Tulin niianneeksi, ja tietenkin Nelly kuittaili siitä minulle myöhemmin. Olin ihan tyytyväinen, että saimme aika nopeasti siirtyä istumaan, sillä muitakin tulijoita oli hänen käteltäväkseen.

Tulimme istuneeksi suppusuisen, suloisen tytön viereen. Hänellä oli niin kiltit ja pyöreät silmät, että hetken Nellyn kanssa kireästi joitain lauseita vaihdettuani uskalsin jopa puhua hänelle, vaikka Nelly jätti minut yksin lähtiessään hakemaan juotavaa.
”Ne on aika hienoksi laittaneet kaiken täällä. Mä en ole ennen ollut tällaisessa juhlassa.. Tai paikassa.”
”On ne kyllä. Mä olen kyllä ennenkin ollut täällä, kun mä hoidan niiden ponia.”
”Ai! Mä en — mä en oikein tiedä teidän hevosista mitään, kun mä tulin vaan Nellyn kanssa…”
”Jokikannaksen?”
”Joo…”
”Joo ei hevospiireissä montaa Nellyä ole, niin siitä mä vaan… Se on valmentanut jotain mun tuttuja. Mä oon Aava.”
”Mä oon Inari. Inareita on varmasti monta.”
”Niin on Aavojakin, muttei se haittaa.”

Juttelimme varovaisesti Uunosta ja Jaffa-ponista, jota Aava hoiti. Kerroin fanittavani varsinkin esteratsastajia, mutta että en uskaltanut itse hypätä. Nyökkäsin varovaisesti kohti Vuorelan Annia, jolla oli maailman hienoin violetti puku ja kuiskasin epäileväni, että tunnistin hänetkin hänen isänsä perusteella: esteratsastaja Sauli Vuorelalla oli juuri tuollainen soma nenä, ja sen minä olin tottakai opetellut ulkoa. Olin ollut tosi ihastunut esteratsastaja Vuorelaan lapsena ja minulla oli ollut hänen Hevoshullusta saatu julisteensa seinälläni. Sitä en tietenkään sanonut Aavalle. Hän vahvisti yhtä lailla kuiskaten, että Anni Vuorelaksi epäilemäni oli kuin olikin hän, Sauli Vuorelan tytär, ja osoitti minulle Eeva Kesolan, jonka tunsin vain nimeltä. Hän osaa kuulemma ratsastaa minkä tahansa kouluradan erinomaisesti, kunhan on hyvä hevonen.

Nelly keskeytti hiljaisen fanituksemme istahtamalla toiselle puolelleni kahden ihan tavattoman siron lasin kanssa ja tyrkkäämällä toisen kouraani. En oikein tiennyt, miten sitä pidellä. Nelly hörppäsi hieman kellertävää juomaa omastaan ja katseli ohitse käveleviä ihmisiä hetken silmät sirrillään. Sitten hän alkoi luetella matalalla äänellä heidän nimiään. Sitä tehdessään hän katsoi paljon muiden juhlijoiden suuntaan, mutta vilkaisi silloin tällöin sekä minua että Aavaakin pitäen meidät molemmat mukana yksipuolisessa keskustelussa.

”Theodore Adkins, sillä on kuulemma hyvä ratsu, mutta se pitää sen piilossa, komea ja sinkku. Nurmen Alvar, niin kiltti ja suloinen tapaus, että siinä täytyy olla joku vika: joko se on homo tai varattu. Aina avaa mulle oven kun satutaan samaan paikkaan, ja kantaa juomiakin, vaikka niin se tekee kaikille. Toi franken-teen on Friedrich Föh.. Föhen… No joku mitä mä en osaa sanoa, sillä on ehkä maailman söpöin ruunikko. Dochas Ansamaa me jo nähtiinkin: samanlainen kun Svartin Reita: olevinaan niin tuima ja ärsyttävä, mutta oikeasti kiltti. Luosujärven Nio, se olis Inari suurin piirtein sun ikänen, ihan söpö ja kiltti poika, mee jutteleen. Toi on Maalismaan Kaapo –”
”Miten sä voit tuntea kaikki?”
”Mitkä kaikki? Hei, jos sä alat kulkea ihmisten ilmoilla etkä vaan nyhjää Hopiavuoressa, niin äkkiäkös säkin kaikki perusnaamat tunnet. Siis ne, jotka itekin liikkuu tapahtumissa. Nämä liikkuu. Katopa: tuolla on Purolan Jarkko.”

Nelly esitteli minut vaikka kenelle. Se oli tosi väsyttävää. Pelkäsin koko ajan nolaavani itseni jollain traagisella tavalla. Olisin todella halunnut hevospiireihin. Olisin tahtonut hevosihmisistä ystäviä. Mitä useampaa ihmistä kättelin, sitä varmemmaksi kuitenkin tulin siitä, että kukaan ei pitänyt minusta. En osannut hymyillä niin kuin Nelly, enkä muistanut kenenkään nimeä ensikuulemalta.

Majina Ansamaata arastelin kuitenkin eniten. Kuten heti alussa olin pannut merkille, hän oli näyttävä nainen, joka tuntui pelkällä olemuksellaan vievän minulta kaiken tilan olla olemassa. Olin kauhusta jäykkä, kun hän loppuillasta istahti siihen pöytään, jossa minä ja Nelly istuimme. Yritin ihan kauheasti osallistua hänen ja Nellyn keskusteluun muutamalla sanalla, mutta en vain pysynyt mukana. Vaikka Nelly ja Majina eivät ilmeisesti henkilökohtaisesti tunteneet toisiaan, heillä oli hirveästi yhteisiä tuttuja. Jopa meidän Eetun Majina tunnisti nimeltä, ja Nellyhän osasi nimetä suurin piirtein kaikki paikallaolijat. Hirvittävin ja toisaalta kivoin hetki oli se, kun Majina kysyi minun hevostaustaani. Yritin änkyttää, että minulla on ihan työhevonen vain. Silloin hän hymyili minulle, ja vaikka hän näytti edelleen pelottavan itsevarmalta, samalla sain sen vaikutelman, ettei hänestä ollut ollenkaan typerää, että minulla oli pelkkä työhevonen.

[InariOsallistuja]

Ennen lähtöä

Kaikki alkoi järjestyä. Minulla oli paikka, johon saisin jäädä puoleksi vuodeksi au-pairiksi. Isäkin oli yllättäen suhtautunut todella kannustavasti, kun olin ilmoittanut, että minä menen, eikä hän voi mitään. Hän oli sanonut, että maailman näkeminen on hyväksi nuorelle ihmiselle, kun ihan työpaikka ja majoituskin oli ollut luvassa. Isä oli sanonut maksavansa matkani ja antavansa vähän käyttörahaakin mukaan, etten joutuisi ylioppilasrahojani heti käyttämään elämiseeni, ja kun isä oli jo luvannut, äiti ei voinut sanoa mitään. Isän ainoa huoli oli ollut, että en kai ole menossa mihinkään muslimimaahan, koska isän mielestä maailman kauhistuttavin asia ja suurin uhka ovat muslimit ja vegaanit, tai jotain sinnepäin. No, Englannin maaseutu ei tosiaankaan ollut mikään muslimimaa, vaan kuulosti päin vastoin isästä ihan hyvältä: kristityltä ja lihaa syövältä.

”Se on sitte sillä selvä”, iskä oli sanonut kohdemaan kuultuaan ja laittanut urheiluruudun kovemmalle.
”Voisit kumminki käydä keskiviikkona siellä Alajärvellä”, äiti oli vain mutissut. Hän oli huolissani, että ajautuisin käyttämään huumeita, ja Marko Jantusen huumevalistus olisi ollut minulle kuulemma hyödyllinen ennen reissua.
”Älä murehdi niin paljoa”, olin sanonut äidille hymyillen. Hyvää hän vain tarkoitti, vaikka tuskin minuun minkään entisen jääkiekkoilijan huumekokemuskertomus tehoaisi, jos olisin sellaiseen kuiluun ollut ajautumassa. Vaan en minä ollut.

Kun lähtöni alkoi kuulostaa suorastaan liian helpolta, aloin itse murehtia. Olisin halunnut ottaa Ringon mukaan turvakseni ja tuekseni, mutta ei isä sellaiseen suostuisi. Isän mielestä Ringo oli maailman paras koira, ja toista samanlaista metsästyskoiraa ei varmasti ollutkaan. Vaikka samaa hän oli kyllä sanonut meidän Õunastakin, Ringon emästä. Ja äidin mukaan nuorena miehenä myös Manzanasta eli Mantasta, ensimmäisestä omasta metsästyskoirastaan. Joka tapauksessa toivoin, että niillä tyypeillä olisi koira siellä. Mieluiten metsästyskoira. Ja että ne olisivat mukavia. Niillä oli kuulemma minun ikäiseni tyttö. Olisipa siitä minulle kaveriksi.

Yritin harhauttaa itseäni lentopalloilloissa. Camilla oli taitava pelaaja, ja tallin ulkopuolella vähemmän pelottava, kun jutteli enemmän. Yksinäisyydessäni aloin jäädä muiden jälkeen keräämään palloja varastoon hänen kanssaan treenien, tai siis pallottelun päälle. Kävellä kotiin hänen kauttaan. Lopetin sen kuitenkin muutaman kerran jälkeen, koska Eira sanoi, että pian minua aletaan kutsua lesbo-Inariksi.

”Kun sun pitää Nellynki kans mennä kuhertelemaan johki parinvaihtobileisiin”, hän ärisi Camillasta raivotessaan.
”Ei ne ole — sä oot vaan kateellinen.”
”En tosiaankaa ole. Mä en mihkää pervobileisiin edes halua.”
”Kylläpä haluat! Niin kovaa että keksit tommosia!”
”Ihan sama, lesboksi ne kaikki sua jo sanoo!”
”Mitkä kaikki!”
”No varmaan ihan kaikki!”

En tosiaankaan halunnut olla mikään lesbo-Inari, joten aloin tulla suoraan kotiin. Eira ryhtyi kuitenkin huomauttelemaan kaikesta omituisesta, kuten että minulla ei ole ollut ikinä oikeaa poikaystävää (ai jaa??) ja että normaaleilla ihmisillä oli huoneensa seinällä vaikka Johnny Depp Jack Sparrow’na, eikä Angelina Jolie Pahattarena. En sanonut sellaisiin kommentteihin mitään. Oikeasti Eiran piikitteleminen johtui nimittäin siitä, ettei hän halunnut minun lähtevän. Nimittäin kun olin kertonut hänelle lähtöaikeistani, hän oli sanonut ihan vain ilmoitusluontoisen painokkaalla äänensävyllä, että ei käy. Ei ennen kuin Eira pääsee opiskelemaan, ja silloinkin saan lähteä vain korkeintaan Espanjaan, niin että Eira pääsee viikonloppuisin, tai ainakin lääkiksen periodien väliviikoilla käymään kylässä ja katsomaan että muistin syödä. Se olisi ollut ihan suloista, mutta kun Eira oli niin tosissaan, että nakkasi tuoreen passini tuleen ja jouduin hakemaan uuden. Onneksi isä laittoi hänet edes maksamaan sen.

Koska omat asiani tuntuivat kerrankin luistavan ihan helposti, vaikka minua jännittikin, ehdin keskittyä kunnolla muiden ongelmiin. Eniten niitä taisi olla Eetulla, vaikka hän puhuikin niistä kaikkein vähiten. Jo se, että hän eräänä iltana piteli päätään käsiensä varassa kahvipöydässä kun muut lähtivät, oli paha merkki. En ole ikinä nähnyt hänen osoittavan minkäänlaista väsymystä tai muutakaan nuutumusta.

”Kun nuata hevoosia on niin palijo”, hän oli mutissut, kun olin kysynyt moisen asennon syytä.
”Palkkaa lisää väkee”, olin ehdottanut.
”Emmä voi, emmä sellaasia rahoja mistää saa.”
”Nosta karsinavuokraa.”
”Lähtöö pian väki jos aiva alavariinsa nosteloo vuakria…”
”Sä et oo nostanu kertaakaa. Pennasilla ja näillä, ja Kinnasillakin on korkeemmat vuokrat, eikä niillä ole kunnollista kenttää maneesista puhumattakaan.”
”Emmä silti halua. Jos olis vaikka vähä jotaki luksusta nii sitte vois…”
”No haloo. Miten olis maneesi?”
”Ei ku sellaanen solariumi tai hevoosten sauna tai joku. Mut ei ole, eikä tule.”

Yksi, joka liikkui vieläkin paljon yksin, oli Sonja. Toisaalta nyt lentopallon myötä hän tuntui kehittelevän edes jonkinlaisia moikkausvälejä Camillaan, ja se hieman suututti minua. Eiran kommentit ne minua siinä ärsyttivät: niiden takia en itse voinut mennä ikinä mukaan. Seurasin muutamana iltana kateellisena, miten Camilla katosi Pasilla Sonjan ja Salierin mukaan Vanhalle Päätielle. Heillä oli varmaan aivan sairaan kivaa. Ainakin satunnaisista nauruista päätellen. Sainpa minä heistä seuraa välillä tuvassa, kun satuin samaan aikaan kahville. Mitä kävi usein nykyään: Camilla oli ollut minulle mukava lenttiksessä, joten uskalsin mennä silloin, kun hekin menivät.

Minusta oli ihana ajatus päästä pois. Olen aina halunnut lähteä Otsonmäeltä, ja nyt minulla oli tilaisuus mennä kauas. Ja jos ne eivät pitäisikään minusta siellä, pääsisin puolen vuoden päästä pois. Kielitaitoni kehittyisi, tutustuisin ehkä johonkuhun uuteen ja saisin oikeastaan aloittaa alusta. Ja vaikka ajatus oli niin ihana, vaikka olin unelmoinut lähdöstä ties kuinka kauan, samaan aikaan minulla oli jo koti-ikävä. Mitä jos menettäisin jotain tärkeää? Joku kaveri jäisi saamatta? Joku tärkeä juttu kokematta tai vaihe elämättä? Uunolle kävisi jotain? Kaikki unohtaisivat minut, eikä minulla olisi niitäkään kehittyviä ihmissuhteita, jotka minulla oli nyt? Hello ottaisi heimotatuoinnin mielummin jonkun muun kuin minun kanssani, vaikka oli luvannut jo?

[InariOsallistuja]

Ansamaan Halloween 2019
(Linkki)

Kuinka Nelly sai lopulta Inarin juhliin, ja kuinka Inari sai ommeltua vanhojentanssimekostaan ihan kelvollisen iltapuvun.

Mistä tietää, että kuva on valmis? Vastaus: ainakin mun kohdalla siitä, ettei viitsi enää parannella sitä. 😀

[InariOsallistuja]

Passarirasisti (alkulämppää 15.10.)

”Se oli ässä!” Hello tuuletti ja teki ihan pienen kunniakierroksen juosten ympärilläni. Koin ihmeellistä halua kampittaa hänet, mutta sen sijaan pyöräytinkin hänestä niskalenkin vauhdissa. Ihan kevyesti vain. Hän olisi päässyt heti vapaaksi, jos olisi halunnut.
”Oli tarkoitus pallotella! Piti pitää palloa ilmassa!”
”Ässä! Ässä! Ässä!”
”Inari irti!” Camilla komensi minua niin kuin koiraa, ”ja Hello hakee pallon!”
”Pelataan Inari ja mä vastaan muu Otsonmäki”, Hello huusi katkonaisesti hölkätessään pallon perään paljaat varpaat lattiaa vasten läpsyen.
”Muu Otsonmäki, eli minä ja Camilla”, Sonja summasi.
”Ei”, Camilla ilmoitti.
”Hö”, Hello nurisi niin kun kakarat ja iski pallon meitä muita kohti sellaisella voimalla, että Sonja veti nopeasti hihalyöntiin ojentuneet kädet alta pois. Minä nostin pallon, kuinkas muutenkaan. Kun ei painanut kyynärpäitään yhteen, ei tullut vääntäneeksi käsiään sellaiseen asentoon, että pallo mäiskähtäisi suoraan luita vasten ja sattuisi.

Pallottelu jatkui. Sonja antoi rauhallisia mutta matalia passeja, enkä aina tiennyt, ottaisinko askeeleen eteenpäin kehnoa sormilyöntiä varten, vai peruuttaisinko pari taaksepäin että saisin pallon nostettua hihalyönnillä sen tulematta syliin. Camilla passasi Hellolle helppoja palloja, mutta Hellon suoritus oli epätasainen. Kyllä hänellä herran tähden pallosilmä oli, mutta mielestään liian pitkään kestävään harjoitukseen tylsistyttyään hän päätti täysin varoittamatta iskeä pallon kenttään tai koettaa saada sen mahtavalla sormilyönnillä kattoon. Mene siinä sitten pieneltä ympyrältä niin korkean pallon alle, kun et tiedä, kuka muu sieltä on tulossa, ja kuinka kovaa törmätään yhteen. Pahimmassa tapauksessa pallon nosti vieläpä Hello itse, joka ei katsonut ollenkaan eteensä. Ärsyttävintä oli, että muiden mielestä Hello tuntui olevan vain hauska ääniefekteineen, ylinäyttelemisineen ja holtittomine asenteineen.

”Musta tulee isona MM-joukkueen libero”, Hello ilmoitti nostaessaan Camillan helpon pallon libero-sanan kohdalla.
”Susta ei tule edes passaria”, mumisin hänelle Sonjan syöttäessään minulle kaikin puolin keskimittaisen syötön: liian pitkän hihalyöntiin, mutta ihan vähän liian matalan sormilyöntiin.
”Inari on tommonen passarirasisti”, Hello toimitti hyvin pyhin ilmein Sonjalle kun nostin pallon hihalyönnillä. ”Aina ollu.”
”Miksi?” Sonja kysyi minulta katse Camillan sormiin juuri osuvassa pallossa.
”Koska siitä ei ollu raukasta ku takakentälle piiloon muiden taa”, Hello virnuili ärsyttävästi tehdessään taas tosi korkean pallon.
”Koska passari ei saa pelata”, yritin sanoa, kun Sonja sai Hellon omituisen korkean pallon nostettua.
”Älä nyt höpötä. Mistäpä isketään, jos on huono passari? Ja kelle nostat jos joku puusilmäpassari ei hae yhtään?” Camilla kysyi, ja vaikka se tuli ihan nätillä äänensävyllä, päätin lopettaa puhumisen siihen.

En minä passarin hommaa helpoksi väittänyt, tai passaria turhaksi. Olisi vain väsyttänyt olla ikuisesti välivaihe. Ei pääsisi nostamaan palloa sen paremmin kuin iskemäänkään. Koko elämäni oli yhtä passarina toimimista, joten nyt kun Otsonmäellä oli taas lenttisjoukkue — vaikkakin vajavainen ja hyvin epävirallinen — passari olisi kyllä joku muu kuin minä. Vähintään suurimman osan kerroista.

Hermanin tulo oli kuin merkki lopettaa pallottelu ja jatkaa muihin hommiin. Ehkä siihen Hellon toivomaan peliinkin.
”Sori, mulla meni kauemmin tänne kun mä luulin kun mun mopo oli rikki ja niin.”
”Mä jo ajattelin että eikö tänne saada ollenkaa raavaita kilpailuhenkisiä miehiä — siis mun lisäks — kun eihän nämä osaa edes pelata, ku pallotella vaan! Nyt kyllä pelataan. Mä sanoisin et mä ja Camilla ja Inari ollaan joukkue.”
”Hello. Hae nyt vaan se pallo.”

[InariOsallistuja]

Koska Nelly ei kehtaa mennä kenenkään kanssa, joka omistaa helavyön

Nelly katsoi minua niin odottavan näköisenä, etukenossa ja kyynärpäidensä varassa keittiön pöytään nojaten, etten oikein tiennyt mihin katsoa. Hän ei ilmeisesti todellakaan nähnyt ehdotuksessaan mitään ongelmaa. Purin huultani ja siirsin itsepäisesti katseeni keksinmuruihin, joita kokosin sieväksi keoksi etusormellani.

”En mä tiedä Nelly…”

Nellyn turhautunut puhahdus oli melkein saman kuuloinen kuin Eiran päästämä, mutta ehkä vieläkin ponnekkaampi. Pidin katseeni pöydässä. Sen reunaan oli raaputettu H-kirjain. Keksinmuruja ei ollut enempää, joten aloin seurata kaiverrusta peukaloni kynnellä. Tiesin Nellyn odottavan, että nostaisin katseeni. Olin huomannut hänen olevan hyvä suostuttelija, mutta en aikonut suostua.

”Kuule. Inari. Välillä täytyy päästä tuulettumaan.”
”En mä oikeen…”
”Mieti miten kivaa se olis. Korkkarit jalkaan. Voitaisiin käydä kampaajalla. Seinäjoella, ei missää Otsonmäen Pirkan eteisessä.”
”Ei mulla ole mitään vaatteitakaan…”
”Mulla on varmasti jotain sopivaa. Sä voit lainata multa.”
”En mä mahdu sun mekkoihin edes.”
”Hah!”

Nelly ei käsittänyt. H-kirjain oli kaivettu tyhjäksi murusista. Siirsin kättäni sen verran, että saatoin ruuvata talviaamunvärisen poppanaliinan tupsua. Se oli Eetun äidin tekemä, näkihän sen. Ei minun lähtöni johonkin Ansamaahan Halloween-juhlaan vaatteista oikeasti ollut kiinni. Isä ei antaisi ostaa uutta pukua, kun kyseessä ei ollut mikään pakollinen meno, mutta osasinhan minä ommella. Jos ylioppilaspuvusta ei saisi tarpeeksi talvista, äkkiäkö minä olisin vanhojentanssimekosta muuttanut ihan sellaiseen tilaisuuteen sopivan iltapuvun ja ostanut siihen vaikka jonkin pitsiboleron parillakympillä olkapäitä peittämään. Mutta enhän minä nyt voisi herran tähden Nellyn kanssa minnekään mennä. Ainakaan sellaisiin juhliin.

”Ymmärrätkö sä nyt mihin tilanteeseen sä mut ajat, Inari?”
”Ai mihin?”
”Seuraavaksi mä joudun pyytää Helloa.”
”Hello osaa muuten tanssia.”
”Ne kiharat ja joku nukkavieru pingviinismokki…”
”Hellolla on kivojakin vaatteita. Se tekee hääkeikkaakin.”
”Joo, jossain peripohjalaisissa häissä. Mä oon nähny: sillä oli helavyö ja raitaliivi. Pussihihat, Inari!! Muinaiset kalvosinnapit. Ei kukaan sen ikänen käytä niitä!”
”Kai sillä nyt mustakin liivi olis…”
”Mä en mene kenenkään kanssa joka omistaa helavyön. Tulisit nyt.”
”En mä voi.”
”Mikset?”

Emmin hetken ennen kuin nostin katseeni poppanaliinan tupsuista. Minkä ihmeen tekosyyn minä keksisin? Totuutta en tietenkään voinut sanoa. Nelly loukkaantuisi ja kuvittelisi, että hänessä on jotain vikaa. Mutta en minä kyllä kenenkään muunkaan kanssa olisi voinut mennä — paitsi ehkä Hellon — tai muuten Otsonmäellä olisi vieläkin vaikeampaa kuin nyt. Olihan se nyt nähty jo monen muunkin kohdalla. Harkitsin jo muutaman valheen välillä: joko sanoisin, että paniikkihäiriöni estää isoissa juhlissa käymisen, tai että isä on kieltänyt meitä Eiran kanssa menemästä ilman esiliinaa mihinkään, missä on kaiken maailman vieraita kolleja. Lopulta kuitenkin kohdistin tiukan katseeni Nellyyn ja päätin puhua totta, vaikka Nelly ei ikinä ymmärtäisikään, tai edes uskoisi. Hän nauraisi, mutta naurakoon. Minähän en mihinkään Ansamaan juhliin menisi.

”Koska kaikki luulee muuten että mä oon joku lesbo.”

Nelly katsoi minua hetken vakavana, mutta repesi sitten nauruun, niin kuin olin ennustanutkin. Aloin taas kaivella H-kirjainta. Niin juuri. Silmiäkin kirvelsi. Nelly oli vasta keväällä ilmestynyt Otsonmäelle ja nauroi nyt Eetun keittiön pöydän toisella puolella minulle päin naamaa, kun ei ymmärtänyt, millaista Otsonmäellä oli. Kyllä minä olisin voinut lähteä, jos olisimme asuneet vaikka Seinäjoella. Tai Alajärvellä. Tai no… Ehkä ei kuitenkaan Alajärvellä. Seinäjoella ketään ei kiinnostanut edes seinänaapurin asiat, mutta Otsonmäellä se R-kioskin naismyyjä oli kotimatkallaan soittanut eilenkin isälle, kun oli nähnyt muka Eiran polttamassa tupakkaa Meijerillä. Oli Eiran onni, että hän oli sattunut olemaan juuri silloin isän vierellä olohuoneen sohvalla, joten oli varmaa, että Meijerin tupakoitsija oli joku toinen… Nimittäin Sissalan Pia: sekin oli meille juoruttu, kun oli saatu selville. Mutta Otsonmäellä jokainen pikkujuttukin nyt oli uutinen, eikä minulla ollut sellaista kaverimäärää kuin Hellolla, enkä osannut edes lyödä takaisin niin kuin Eira, enkä ollut samalla tavalla itsevarman oloisesti tavallisten kuolevaisten yläpuolella niin kuin Eetu kuulemma aikoinaan. Olin vasta päässyt eroon koulukiusaajista: lukion loputtua sain olla rauhassa, kunhan en liiaksi vilkuillut sivuilleni kaupassa käydessäni. Tässä tilanteessa en tosiaankaan voinut lähteä mihinkään Halloween-juhliin. Miten Nelly sen olisi voinutkaan käsittää? Hän vain hekotti niin kuin hyvällekin vitsille, mutta rauhoittui sitten lopulta.

”No eihän luule!”
”No ei varmaan oikeesti luulekaan. Mutta en mä halua että ne edes huutelee.”
”Ketkä ne on ne ’ne’ muutenkaa?”
”Kaikki.”
”Kaikki! Kyllä asia nyt sitten on niin et mun on viimeinkin tosiaan lyötävä sitä Helloa, jos sekin kerran huutelee, että–”
”No heh heh. Oikeasti. En mä lähde. Mutta Hellolla on muitakin vaatteita kuin helavyö. Ja se pukee vaikka sun valitsemat kengät jos sä käsket kun ei sille oo väliä. Ja normaalin kauluspaidan.”

Toisaalta olisi ollut niin kiva lähteä. Kunpa juhla olisi ollut juuri ennen au pairiksi lähtöäni. Olisin voinut mennä sinne, laittaa tosiaan korkkarit ja kaikkea, ja sitten olisin kadonnut niin pitkäksi aikaa, ettei edes Otsonmäellä jaksettaisi muistaa puolen vuoden takaisia juttuja, kun jokin uusi pikkujuttu olisi ilmaantunut. Mutta en minä kyllä osaisi missään juhlissa kenellekään edes puhua… Vaikka toisaalta voisinhan minä kuunnella ja katsella. Mistä sen tietää, ketä sellaisissa juhlissa pääsisi tapaamaan, ja ehkä myöhemmin voisi tutustuakin johonkuhun. Facebookissa tai jossain. Siellä kävisi vain hevosihmisiä… Olisi hyvä tutustua hevosihmisiin. Kyllä minulla hevonen aina olisi, ja jos tuntisin hevosihmisiä, saattaisin päästä vaikka kisareissuille välillä hoitajaksi, tai ehkä päästä joskus valmennukseenkin… Olisi ratsastusseuraa, siis muitakin kuin Eira ja Hello.

”Okei. Inari. Kuule. Näin me tehdään.”
”Miten?”
”Mennään sinne juhliin.”
”Mähän just sanoin että mä en voi mennä.”
”Luuleksä että sinne kutsutaan jotain Otsonmäen kakaroita muuten vaan? Ei kukaan edes tiedä että me mennään.”
”No nii… Paitsi Eira.”
”No se nyt on lahjottavissa hiljaseks ihan helposti. Se hoitaa Cozminaa ja pitää nokkansa kiinni.”
”En mä silti tiedä…”
”Ihan sama! Tuu. Mennään kattoon pukuja. Niinko varmuuden vuoks. Mä meinaan laittaa yhden mustan ehkä ite, mut mulla vois olla ainaki tummansininen–”
”Mulla olis yks punanen–”
”Noni! Se on Inari rikollista istuttaa kallista pukua kaapissa ilman että käy Halloween-juhlissa, kun kaverilla on avecillinen kutsu ja sen poikaystävä hokee vaan että kun pihattoakin pitää rakentaa!”
”No okei.”
”Okei! Eli sä tuut!”
”Ei kun okei, voidaan kattoa sitä pukujuttua. En mä vielä tiedä tuunko mä.”

[InariOsallistuja]

Mitä Heli tekisi

Eräänä iltana Eira oli tullut huoneeseeni jopa mystisemmän näköisenä kuin tavallisesti. Hän oli kaarrellen kysynyt kuulumisiani ja ilmiselvästi pantannut jotain suurta tietoa. Hänen hymynsä oli ollut samalla tavalla pidätelty ja sisäänpäin omahyväinen kuin silloin, kun hän oli ylpeänä kertonut, että hänellä on poikaystävä.

Eiraa pitää osata käsitellä, jotta suuret paljastukset saa hänestä ulos. Ne voivat nimittäin olla oikeastikin tärkeitä. Muutaman kerran ne ovat olleet melkein elintärkeitä, siis silloin kuin olemme olleet samassa koulussa. Opettajat ovat lähettäneet jaksotodistuksianikin Eiran mukana, ja vaikka hän ei ole koskaan kirjesalaisuutta rikkonutkaan, hänestä on ollut mukavaa pantata todistuksia minulta hetken verran, koska ne olivat minulle niin tärkeitä. Heti kysymällä Eirasta ei saa mitään irti. Jos häneltä olisi kysynyt, että mitäpä hänellä on mielessään, hän olisi häipynyt tuhahdellen. Hänen kanssaan piti olla kauhean varovainen ja hienotunteinen. Leikkiä mukana.

”Mitä Inari tietää?” Eira oli kysynyt, ja sellaisia sanankäänteitä hän ei koskaan käytä.
”Hyvää”, olin vastannut niin kuin hän ei mitään tietoa olisi pantannutkaan, ja työntänyt irttaripussia häntä kohti. Eira söi aina kaikki Pätkikset ja toffeekuutiot ensimmäisinä, mutta silloin se ei ollut haitannut. Olin ollut niin utelias.
”Hyvä, hyvä…” Eira oli tuumannut iso toffeekimpale suussaan, sänkyni jalkopäässä istuen, jalkojaan heilutellen ja puhelin toisessa kädessään kattoon katsellen.

Aikamme kierreltyämme ja niitä näitä juteltuamme Eira oli paljastanut itse salaisuutensa.
”Nyt kun sä ratsastat vaan Jussilla niin…” se oli alkanut, ja syytös Uunon hylkäämisestä oli ollut täysin eiramaisen tahaton. Eira ei ikinä varsinaisesti yritä loukata ketään.
”Nii?” olin kysynyt mahdollisimman väliinpitämättömästi ja pitänyt katseeni tiukasti Sudenmorsian-romaanissa, jota en oikeasti ollut lukenut enää Eiran salaisuuden haistettuani.

Eiran salaisuus oli, että hän oli saanut ratsastaa Helin hevosella, Inkalla. Sen sanottuaan hän ei enää vaiennut Inkasta, eikä varsinkaan Helistä. Ei ole vaiennut vieläkään.

Tallilla kuulen, mitä Inka olisi tehnyt, kun Eira ratsastaa Uunolla. Kun nuo kaksi ravaavat kentällä ja minä katselen heitä suulin päästä, koko pitkän sivun Eiran suu käy. Inka on niin paljon kevyempi kuin Uuno. Inka tottelee ajatustakin. Inka käveleekin niin reippaasti. Inkan ravi tuntuu jousitetulta. Eira on tosi innoissaan. Moni pitäisi sitä ehkä ärsyttävänä, mutta minä taidan olla tottunut siihen. Suurimman osan aikaa Eiran ihailu on ihan huvittavaa, ja onhan se ihana nähdä, että hänellä on jokin suuri tavoite elämässään, vaikka se varmasti vaihtuukin vielä useasti. Eirasta tulee nyt nimittäin kenttäratsastaja, niin kuin Eetusta. Hänellä on Uunon jälkeen sellainen hevonen kuin Inka, koska Inka on kuulemma Jussiakin parempi.

Uuno ottaa Eiran papatuksen vastaan rauhallisesti. Vaikka se ymmärtäisi puhetta, Eiran jutut tuskin loukkaavat sitä. Samalla kun Eiran leuat jauhavat Inkasta, hänen kalpeat sormensa nimittäin aina rapsuttelevat Uunoa säästä. Vaikka Eira muistaa vain harvoin sanoa, että ei hän kuitenkaan Uunoa vaihtaisi, ellei sitten saisi Inkaa toiseksi hevosekseen Uunon rinnalle, kyllä sen näkee. Meidän Uuno saattaa olla köntys, mutta Eirankin mielestä se on maailman paras hevonen. Vähän niin kuin Ringo on pelkkä metsästyskoira, ja vaikka Eira kuinka haluaisi oman villakoiran, Ringonkin pitäisi olla kuvioissa jotta se olisi hauskaa.

Enemmän kuin Inkasta, Eira puhuu Helistä. Hänen lempikommenttinsa oikeastaan kaikkeen hevosaiheiseen tuntuu olevan, että Heli tekisi näin tai noin. Kun Eiran pikku ratsastuksen jälkeen yritin nousta Uunon selkään itsekin, Eira raahasi nurin käännettyä vesitynnyriä kentälle.

”Heli sanoo et hevosen selkäranka vääntyilee jos nousee jalustimesta selkään. Niin mee tän päältä.”
”Okei. Voin mä niinki tehdä.”
”Heli sanoo et siitä tulee jotain nivelkulumia.”
”Kuulostaa ihan järkevältä.”
”Nii. Koska sitten Uuno pitää lopettaa — ja sua ei ikinä saa lopettaa eihän Uunoliini. Uuno. Uunis. Uuneli-puu–”
”No niin, älä kiltti puhu sen sieraimeen ettei se pakita kun mä kiipeen!”

Muut eivät vietä Eiran kanssa aikaa niin paljon kuin minä, joten hänen Heli-kuumeensa ei herättänyt heti hirveää huomiota. Ensimmäisenä sitä kommentoi Hello, joka on meidän kanssamme varmasti enemmän kuin kukaan muu tallilaisista.

”Mä luulen et mä pyydän joululahjaks jos mä saisin oikeet ratsastushousut. Helillä on jotkut nahkapaikkaset. En mä varmaan yhtä hienoja saa, mutta edes jotkut. Tai jos mä pyytäisin etten mä saa mitää muita lahjoja keltään niin ehkä mä voisin saada samanlaiset kun sillä. Ne on kuitenki jotku Equestrian Pron ne Helin…” Eira ajatteli ääneen kahvipöydässä, koska kukaan muukaan ei puhunut. Se oli aika eiramaista myös. Jos minulla tai Hellolla olisi ollut asiaa, hän olisi hiljentynyt. Silloin tasainen puhe kuitenkin jatkui, koska minullakaan ei ollut sanottavaa, ja Hello yritti niellä vaikeasti melkein kokonaista karjalanpiirakkaa.
”He julkaisevat kihlauksensa näillä hetkillä”, Hello kuiskasi minulle hyvin viralllisen näköisenä nielaistuaan ensin mahtavasti. Se kulmakarvoja suoristava vakavuus oli Hellon kertojanilme, kun hän selosti Eira Helmipuro -luontodokumenttia minulle aina välillä. Hymyilin salaa ja tuuppasin häntä olkapäälläni.

Helistä ja Inkasta Eira sai käsittämättömästi uutta pontta. Hän sai ruinattua isältä, että saisi käydä joka toinen viikko ratsastustunnilla vanhan Riitan ratsastuskoululla, mikäli tekisi aina huolellisesti Hellon antamat soittoläksyt. Ennemmin isä oli kieltänyt ratsastustunnit ehdottomasti, koska meillä kuitenkin oli Uuno. Ihailin Eiran aikaansaavuutta niin, että mielessäni ihan oikeasti kävi hetken verran, että mitä Heli tekisi minun asemassani. Samana iltana, kun tulin ajatelleeksi sitä, otin yhteyttä erääseen pieneen hevostalli-majataloon, jonne etsittiin au-pairia puoleksi vuodeksi tai vuodeksi. Ajattelin, että jos Eira pystyy saamaan isältä luvan ratsastustunteihin, koska haluaa olla kuin Heli, niin tottavie minäkin pystyn sitten toteuttamaan omia unelmiani, kun niihin ei edes tarvita isän lupaa tai rahoja.

[InariOsallistuja]

Jos ei uskalla kisahoitajaksi, uskaltaako Ranskaa kauemmas?

Kurkkuun sattui vähän. Se oli minulle ihan yleistä syksyisin, kun ilma oli kosteaa ja kylmää, eikä se tarkoittanut mitään. Olin lämmittänyt itselleni teetä ja pitelin lämpöistä kuppia kaksin käsin Hopiavuoren keittiön pöydällä. Sekä isot kupit että uusi teelaatu olivat vähän niin kuin Noan, mutta olin ajatellut, että kyllä siitä sai ottaa. Yleensä Hopiavuoressa kaikkea sai ottaa. Jos kerkesi ennen Helloa.

Nelly istui minua vastapäätä edessään kalenteri. Hän luki sen lukuisia merkintöjä otsa rypyssä ja naputti samalla välillä nopeita sarjoja mustekynän väärällä päällä lukemaansa sivuun. Isä näytti aina välillä samalta kalenterinsa kanssa, ja silloin hänelle ei saanut puhua. Hetken kuluttua hän aina veteli sinne joitain viivoja, henkseleitä ja kirjoitti uusia merkintöjä, jonka jälkeen hän hylkäsi sitten koko kalenterin ja alkoi taas olla meidän oma ihana isä. Ajattelin, että Nelly saattaisi toimia samalla tavalla, joten en sanonut mitään.

Hetken kuluttua todella kuului se kalkattava ja paukahtava ääni, kun mustekynä ensin nakataan vierimään pitkin pöytää ja kalenteri läiskäistään sen jälkeen kiinni.

”Mitä Inari tietää?” Nelly kysyi hyväntuulisesti.
”Hyvää.”
”Arvaa kuule mitä. Mä olin äsken tos maneesis Cozminan kanssa ja kyllä meni hyvin treeni.”
”On se ihanaa kun sujuu. Eira on ollu tyytyväinen kans kun se on kuulemma oppinu vaikka mitä kun sä-”
”Meillä on kisat tulossa.”
”Varmaan jännittää kun-”
”Lähde kisahoitajaksi. Mieti miten kivaa siellä olis. Mä voisin ajaa menomatkan. Sä voisit ajaa tulomatkan kun mä juon mun palkintoskumppaa. Olis hevosmiehii. Me voitais tehdä semmonen tyttöjen reissu.”

Hymyilin varovaisesti teekupilliselleni, mutta tiesin jo kieltäytyväni. En minä osaa mikään kisahoitaja olla. En minä ole ikinä edes ollut oikeissa kilpailuissa. Tai siis raveissa tietenkin olen ollut, mutta eihän niitä lasketa. Pudistin päätäni Nellylle, eikä hän jankuttanut kisareissusta yhtään sen enempää. Sen sijaan hän nousi hakemaan itselleen palaneen hajuista kahvia ja alkoi sekoitella sitä katse ikkunassa ja leuka kämmeneensä nojaten.

”Mä olin Jussilla maastossa”, sanoin hetken kuluttua.
”Ai?”
”Outikin tuli, niin mä ajattelin ettei mun tarvi kysyä Eetulta…”

Puolittain odotin, että Nelly olisi huomauttanut vakavana, että olisi Eetulta pitänyt silti kysyä. Ja kyllähän minä sen itsekin tiesin. Ennen lähtöä olin vielä vilkuillut ahdistuneesti päätaloa ja miettinyt, pitäisikö mennä sitä kautta ja koputtaa ikkunaan. Olin kuitenkin lähtenyt vain, ja sittemmin unohtanut koko Eetun.

Nelly ei sanonut mitään Eetusta. Sen sijaan hän kysyi, oliko ollut kivaa. Vastasin, että no oli. Jussi on aika varma hevonen maastossa, ja kivaahan se on tutulla hevosella mennä. Ja sitten kun vielä minuakin pyydetään. Ei se haittaa, vaikka vain avun takia pyydettiin. Kunhan nyt pääsi kerrankin mukaan, ja yhtä kivaa siellä oli, oli syy lähtöön mikä tahansa. Vaikka en minä kyllä Nellylle ruvennut sillä tavalla jaarittelemaan. Kunhan sanoin, että oli kivaa.

Inari ja Jussi maaston päälle. Line I_love_gunja.

Kävelin kotiin yksin, koska Eira huristi viime hetkellä jonnekin Hermanin kanssa. Aluksi mietin Mielikkiä ja Jerusalemia: kyllähän koiran nyt koiran kokoinen täytyy olla! Meille piti silloin tulla Jerusalemin veli, mutta sitten sille tulikin napatyrä ja iskä oli sitä mieltä, ettemme me mikään viallisten elukoiden hoitokoti ole. Vaikka olihan se söpö koira. Hello olisi halunnut, että sen nimi on Marraskuu…

Lopulta ajauduin kuitenkin ajattelemaan Otsonmäkeä. Jos Outi uskalsi lähteä Otsonmäelle, niin miksen minä uskaltaisi lähteä pois Otsonmäeltä? Vaikka en minä kyllä ikiajoiksi uskaltaisi. Vuodeksi voisin mennä. Siihen au-pairjuttuun tosiaan. Kelpaisinkohan minä ulkomailla hevosia hoitamaan, vai hoitaisinko sittenkin jonkin puoliksi suomalaisen perheen lapsia? Kurkkuun sattui vähän, mutta nykäisin kaulahuivia parempaan asentoon ja yritin nähdä itseni jossain jännittävässä paikassa. Vaikka Ranskassa. Tai vielä kauempana. Uskaltaisinko mennä Ranskaa kauemmas, jos en uskaltanut mennä kisahoitajaksi?

[InariOsallistuja]

Uuno, kukansyöjä

”Haluaisiksä… Lähtisiksä maastoon?”

En ollut aikaisemmin sanonut Sannille muuta kuin hein, johon hän ei yleensä ollut vastannut. Eira tapasi inhota häntä kovaäänisesti kotimatkoilla, mutta toisaalta Eira tuntui inhoavan välillä kaikkia. En siis oikeastaan tiennyt Sannista muuta kuin että hän oli ainakin pian saapumisensa jälkeen kerran loukannut Eiraa, eikä Eira ollut vielä päässyt siitä yli. Ajattelin, että jonkun olisi jo korkea aika tutustuttaa hänet muutamaan maastolenkkiin. Jätinmetsä saattoi vaikuttaa aikamoiselta labyrintilta aluksi. Ja kun nyt samaan aikaan suuliin satuttiin, niin ajattelin kysyä.

”Mitä?” Sanni kysyi silmät sirrillään. ”Pelkääksä et sä ja toi köntys eksytte?” hän kysyi pitelemääni Uunoa kohti nyökäten ja sitä hetken otsa rypyssä tiiraten.
”Emmä ku mä–”
”Koska ei toi sua jaksa kauas eksyttää. Hyvä jos tienpäähän pääsee tolla mahalla.”

Katsoin itsekin Uunoa. Olihan se kyllä aika pulskassa kunnossa. Tai en minä tiedä. Eikö työhevosen kuulunut olla vähän muhkea ja pyöreä? Peräännyin puoli askelta: siihen asti, että olkapääni painui Uunon kaulaa vasten.

”Oliko muuta?” Sanni kuului kysyvän, mutta minä tuijotin jo Uunon oikeaa etukaviota.
”Ei… Anteeksi.”

Yhtäkkiä minua ei huvittanutkaan mennä maastoon Uunon kanssa. Nielaisin pari kertaa. Miksen minä ikinä oppinut pitämään vain nokkaani kiinni? Kuka nyt minun kanssani haluaisi maastoon lähteä, kun kuitenkin muitakin oli paikalla.

Sen sijaan, että olisin sitonut Uunon suuliin ja ryhtynyt satuloimaan sitä, otinkin vain sen suitset seinäkoukusta olkapäälleni ja minun ja Eiran yhteisen kypärän päähäni. Eira ne oli siihen jättänyt kieliside likaisena ja kypärä kuraisena. Minä vein ne aina varustehuoneeseen. Uuno seurasi minua kiltisti maneesiin. Lihavana ja rumana vissiin, mutta kiltisti. Kai me sitten sovimme ihan tosi hyvin yhteen. Sellainen hevonen kuin emäntä. Yritin suoristaa edes ryhtiäni mennessämme. Äiti sanoi aina joskus, että olisinpa enemmän niin kuin Eira, koska Eira osaa edes hymyillä ja keskustella.

Vasta kun olin liu’uttanut maneesin oven takaisin kiinni perässämme, havaitsin Been ja Tiituksen kentällä. Bee tuijotti meitä pää ylhäällä juoksutusnarun päässä. Se oli ollut kummallisen lennokas viimepäivinä. Ehkä se johtui siitä, että se ei ollut saanut niin paljoa liikuntaa kuin yleensä. Tiitusta ei ollut näkynyt niin kuin ennen.

”Anteeksi”, mumisin, mutta riittävän kuuluvasti, ja tuuppasin oven uudelleen auki.
”Kyllä te voitte tähän tulla kans. Uunoki on niin rauhallinen. Vai mitä Uuno? Eikö niin Bee, että ne mahtuu?”
”Ei kun mä voin mennä vaikka kentälle tai johki.”
”Selvä. Onko sulla kaikki hyvin?”
”Tietenkin.”

Varsinkaan kentällä oleminen ei huvittanut. Sää oli kirpeä mutta sateeton, ja olinkin aikonut maneesiin vain päästäkseni katseilta suojaan. Talutin Uunon Eetun ja muiden kuistin eteen. Nostin sen suitset kaiteelle, kiipesin itse perässä ja pienellä loikalla pääsin hevosen selkään. Uuno ei edes hätkähtänyt. Kun oikein kurotin ja vedin riimunarusta Uunon pään sen kylkeä kohti, sain irrotettua narun riimusta.

Sitten vain istuin. Uuno odotti hetken ohjeita. Se vaihtoi painoaan takajalalta toiselle ja huokaisi pari kertaa. Lopulta se pudisteli päätään niin että harja heilui ja käveli rännin vierelle syömään pitkäksi jäänyttä pihanurmikkoa.

Siihen on ihan syy, miksei kukaan halua olla minun kanssani, ja se syy olen minä. Sanon aina kaikkea tosi ärsyttävää. Joskus kerhossa ja ala-asteella minulla oli kavereita, mutta putosin porukasta olemalla ärsyttävä hikari ja kantelupukki. Jos saisin aloittaa alusta, jättäisin vaikka mitä tekemättä. En menisi sanomaan opettajalle, että pojat heittivät välitunnilla hiekkaa Anniinan silmiin niin että Anniina alkoi itkeä. Jos en olisi sanonut sitä, olisin päässyt seuraavana talvena mukaan lumilinnaan. Sen takia en päässyt ikinä sinne, vaikka autoin sen tekemisessä yhtä paljon kuin muutkin. Yläasteella en olisi viitannut kertaakaan, kun opettaja kysyy. En olisi lopettanut lentopalloa niin typerästä syystä, kuin että ihan vain muutama sanoi minua läskiksi ja piilotteli tavaroitani. Lentopallo oli nimittäin niin kivaa. Lukiossa ei ole mitään, mitä tekisin toisin, koska lukiossa oli jo liian myöhäistä. Olin jo mokannut.

Olin kai kuudentoista, kun Hellon alkoi ilmeisesti käydä minua sääli. Onneksi kävi. Iskä ei anna kenenkään pojan tulla meille kylään, mutta Hello on eri asia. Olisin varmaan kuollut, jos ei olisi ollut edes Helloa ja iänikuisia korttipelejä paria kertaa kuukaudessa. Sitten kun uskalsin tulla Hopiavuoreen Uunon takia, sain muutaman moikkaustutun.

”Mitä se Inari noin lunkisti vaan syöttää mun horsmia Uunolle?”

Säpsähdin katsomaan Noaa, joka nojasi käsivarsillaan terassin kaiteeseen. Kun katseeni valui hänestä Uunon harjamartoa pitkin hevosen korviin, näin sen tosiaan hierovan turpaansa pelargonioiden keskelle isoon piharuukkuun. Jos minulla olisi ollut ohjat, olisin vetänyt sen pään pois, mutta nyt yritin siirtää sitä välittömästi maiskuttamalla ja pohkeella painamalla. Mutta ihan turhan takia.

”Ei tää — anteeksi — mä olin ihan ajatuksissani ja nyt tää ei liiku!”
”Uuno, täällä. Ota keksi. Eei kato se tietää ettei mulla oo keksii!”
”Uuno nytte, oikeesti!”
”Hei ei se nyt noin vakava asia ole että sun tarvis tolta näyttää!”

Liu’uin alas Uunon selästä ja vedin sen riimusta pois ihmisten kukkia litistämästä. Aina minä olen niin huolimaton. Aina saa hävetä silmät päästään, kun ei edes omaa hevostaan saa tottelemaan. Ei ihme ettei tällä päällä pääse oikikseen, kun on niin vajaa, ettei näe hevosen menneen kukkapuskaan, vaikka istuu koko ajan sen selässä. Sanni oli ihan oikeassa katsoessaan minua niin kuin vähäjärkistä. Miksi minä nyt häntä mihinkään maastoon pyysin, tai ketään ylipäätään? Jos lihottamani Uuno jaksaisi edes kävellä, niin minä kyllä aiheuttaisin sitten kyllä jotain siellä maastossa.

”Onks sulla Inari joku?”
”Ei tietenkään. Mä kysyin Sannia maastoon mut ei se sitte halunnu tällä kertaa. Niin mä tulin tähän. Ja sit mä vaan jotenkin menin offline-tilaan.”
”Ihan muuten vaan?”
”Niin. Mä ostan sulle uusia kukkia.”
”Ihan hyvin ne näyttää voivan. Se tais vaan haistaa niitä.”
”Nii…”

Huomasin vasta suulissa, että olin unohtanut sekä suitset että riimunarun kuistin kaiteelle. Päästin Uunon kuitenkin karsinaansa ennen kuin menin hakemaan niitä. Aina minä unohdan kaiken ja heti Eiraa syytän, kun suitset roikkuvat suulissa ja kypärässä on rapaa.

[InariOsallistuja]

Koulut alkavat pian

Eiran kouluun valmistautuminen tarkoitti paljon puhetta ja vähän toimintaa. Se alkoi tänään, tänä maanantaina aamupalapöydässä. Lusikoin muroja suuhuni, katselin miten Eira heilutteli paahtoleipäänsä ja kuuntelin hänen jaarituksiaan minua pari vuotta nuoremmista tytöistä. Eiran kouluelämään taisi kuulua paljon enemmän draamaa, kuin minun opiskeluuni ikinä. Ja paljon vähemmän sitä opiskelua.

Saimme iskän auton lainaan. Kun ajoin sillä tallille, Eira höpötti ylioppilaskirjoituksista ja niihin lukemisesta suorastaan pyhä ja valaistunut ilme tasaisen nukenvärisillä kasvoillaan. Kyllä hän kirjoittaisi vaikka kuinka hyvin sitten, kun oli aika. Kyllä hän nyt tsemppaisi. Kyllä hän valitsisi äikän ylimääräiset kurssit sitten, koska niin Harjunpään Annakin oli tehnyt. Kyllä hänestä tulisi vielä jotain suurta ja mahtavaa, ja lukiokoulutuksesta hän saisi erinomaisia eväitä tälle valitsemalleen suuruuden tielle.

”No mikä susta sitten tulee isona?” kysyin mahdollisimman kiinnostuneen oloisena, kun käännyimme Vanhalle Päätielle. En ollut ihan vakavissani sen kysymyksen suhteen, sillä Eirasta tuli joka kysymiskerralla aina vähän jotain muuta kuin edellisellä kerralla.
”Äiti”, Eira ilmoitti vakavin ilmein, jotka kuitenkin vääntyivät kuvaamaan loukkaantumista, kun tuhahdin huvittuneena.
”Ai. Se ei ollu vissiin vitsi.”
”Ei.”
”No justhan sä puhuit yliopistosta!”
”Niin. Sieltä mä löydän lakimiehen tai lääkärin. Mun lapset tarvii isän.”
”Siis — säkö meinaat, että — kuule Eira kun me eletään nyt vuotta 2019.”
”Nii, sitte?”
”Ei enää mennä yliopistoon vaan että löydettäis mies. Kyllä sun pitää–”
”Äh. Pää kiinni. Et sä tiedä mistää mitää. Et sä edes päässy mihkää opiskelemaan.”

Painoin kaasua. Tie oli hyvä. Hopiavuoren pihatie pölisi. Nousin autosta Eiraan katsomatta ja paukautin oven kiinni. Yritin olla ajattelematta oikis-Helloa, ja miten kamalaa olisi, jos Eira oikeasti pääsisi ensiyrittämällä yliopistoon ja minä en. Vaikka ei hän pääsisi. Tai no. Ehkä johonkin humanistiselle puolelle. Kai kuka tahansa kelpasi vaikka äikänopettajaksi…

Kun marssin hakemaan Uunoa haasta, Eira yritti kitistä, että hänenhän piti ratsastaa ensin. En viitsinyt kuunnella sitä marinaa. Miten minä muka voisin ymmärtää, kenen ratsastusvuoro milloinkin on, kun olen niin ääliö, etten pääse edes opiskelemaan? Mistä minä nyt mitään ymmärtäisin? Eira vinkui, että menisin nyt vaikka ratsastamaan sillä Jussilla tai jotain: varmaan Eetu kohta antaisi sen minulle, mutta pysyisinpä sitten ainakin pois hänen Uunonsa kimpusta. Ärähtämättä, itse asiassa Eiraa ollenkaan huomioimatta aloin harjata Uunoa, ja se seisoi suulin varjossa tyytyväisenä ja vakaana. Olisi ollut kamalaa jättää se jumiin Otsonmäelle, kun pääsisi itse pois. Kamalampaa oli vain jäädä itse Otsonmäelle.

Uunon kaviot ovat raskaat, mutta kun nekin olin siivonnut omalta puoleltani, irrottelin Uunon seinällä roikkuvien suitsien kuolaimista vanhan pintelinpätkän. Se piti vetää solmulle oman ranteen ympärille. Sitten piti puristaa Uunon kieltä nyrkissään kunnes sai siirrettyä pintelin ranteesta sen kielen ympärille. Lopulta paketti sidottiin sen leuan alle ennen suitsimista. Kuolaimia varten Uuno avasi kuitenkin heti suunsa ja hamuili niitä jo ilmasta. Pölkkypää. Se luuli saavansa ruokaa, vaikka se oli kuitenkin suitsittu jotain miljardi kertaa. Suitsien leukahihnan kiinnitettyäni silitin Uunon poskea ja ajattelin, että sen on helppoa olla tyhmeliini. Minä rakastaisin sitä, vaikka se olisi kuinka tollo. Ja Eirakin.

Eiran tasainen pininä jatkui ja jatkui koko harjauksen ajan. Uunoa se ei haitannut, ja minäkin yritin olla kuuntelematta sitä. Harjattaisiin nyt vain hevonen. Sitten Eira voisi mennä ratsastamaan. Ekana, koska se oli niin tärkeää. Minulle kelpaisi kyllä vaikka jäähdyttelylenkki maastossa. Ihan sama, kunhan Eiran ainainen vikinä loppuisi.

”…ja sit, jos mä en haluakaan mennä lääkikseen–”
”Kuule Eira, ei lääkikseen niin vaan mennä, vaan sinne pitää päästä”, huokaisin lopulta, kun en enää kestänyt sitä ylimielistä suunnittelua.
”Meethän säkin oikikseen”, Eira sanoi siihen ihan hölmönä, pitkän tauon jälkeen ja oikein kurottui kurkistamaan minua Uunon kaulan alta.
”No en vissiin mee”, mumisin jalustinta alas vetäessäni ja Eiralle lyhentäessäni.
”No sithän se on hyvä ettet sä vielä päässy!”
”Missä ihmeen maailmas se on hyvä!”
”No jos sä et haluakaan sinne enää!”
”Kyllä mä haluan! Mä oon vaan niin tyhmä! Niinhän säki just sanoit!”
”Ai siks sä oot vihanen!” Eira melkein kirkaisi ja alkoi nauraa. Vitsin reikäpää!
”Jaa. Mä vissiin sit ratsastan eka.”
”No jos sulle tulee siitä parempi mieli”, Eira sanoi huvittuneena. ”Mä luulin jo et mä sanoin jotain, kun sä suutuit.”
”No niinhän sä sanoit.”
”Äh! Mitä pienistä! Iskä sano et opiskelijaelämä on köyhää muutenki. Nyt sulla on vuosi aikaa hankkii rahaa ennen ku sä pääset. Eiks ookki hyvä? Ja sä saat asua kotona mun kaa. Sä voit vaikka ulkoiluttaa Ringoa joka ilta mun puolesta–”
”Tuu nyt niin mä punttaan. Sä oot kotiarestissa kun sä kuljit jonkun vieraan pojan kanssa. Ringon vieminen on sun rangaistus. Ääliö.”
”No mä yritin vaan aut — no joo joo!”

Päästin Uunon irti. Eira ratsasti sen tallipihalle, jotta se mahtui kääntymään, ja palasi sitten suulin läpi kentälle. ”Kyllä se on toisaalta hyvä et meillä on tämmönen työhevonen”, hän höpötti ohi ratsastaessaan, ”meidän perseet näyttää ihan tosi pieniltä sit.”

Niin, onhan Eirassa vikansa. Lähinnä ajattelemattomuus ja ärsyttävyys. Ja lapsellisuus — tai siis kuka muka enää kuvittelee menevänsä yliopistoon päästäkseen hyviin naimisiin? Minun puoliani hän kuitenkin piti omalla vajaaälyisellä tavallaan. Ja tällä kertaa hän oli ihan oikeassa. Ensi vuonna lähtisin yliopistoon. Tänä vuonna tekisin töitä. Mutta jos jäisin Otsonmäelle, ainoa vaihtoehtoni taitaisi olla ottaa yhteyttä Seinäjoen Baronaan ja StaffPointiin. Eiran ihaillessa suureen ääneen vastaoppimiaan voltteja kiipesin aidan päälle istumaan ja kaivoin kännykkäni esiin. Mitä minun pitäisi tehdä, jotta pääsisin au-pairiksi johonkin sivistävään ja kulttuuriltaan hienostuneeseen maahan? Tänne minä en nimittäin halunnut jäädä. Olisi kamalaa maata kotona ja kuunnella taas yhden vuoden ajan, miten Eira paiskoi matikankirjaansa melkein joka ilta ja karjui kuin leijona. Eiran opiskelukin oli nimittäin kovaäänistä, mutta mitään ei oikein tapahtunut. Tuskin hän yliopistoon lopulta päätyisi, mutta olihan sellaisiakin paikkoja ja aloja, joissa oli huutava pula kaikista maailman eiroista.

[InariOsallistuja]

Jumissa Otsonmäellä

Kuulin jo kaukaa, että Hopiavuoressa oli väkeä. Iloinen juttelu kantautui Vanhalle Päätielle asti, kun kävelin päättäväisesti tallia kohti. Marssin pihatiellä niin nopeasti kuin pääsin ja yritin olla vilkuilematta sivuilleni. Tuntui että jos en itse katselisi ympärilleni, muutkaan eivät huomaisi minua. Hello selitti jostain pirunviulusta purskahdellen välillä niin holtittomaan nauruun, että katseeni ajautui kuin itsestään kuistin suuntaan. Eetu esitti siellä tyytymätöntä kädet puuskassa, mutta pidätteli hymyä, ja Hello oli tikahtua naurunpuuskiinsa yrittäessään päästä tarinassaan eteenpäin. Suututti, kun hän laski kätensä tuolissa istuvan Tiituksen olkapäälle saadakseen tukea, ja kun hän oli niin estottoman iloinen. Matildalla näkyi olevan se lammaskuvioinen kuppi, jota minä yleensä käytin, ja Alma ja Sebastiankin, uudet hevosenhoitajat, istuivat kuistin aidalla. Noa ojensi Camillalle jotain ruokaa pieneltä lautaselta, keksiä varmaan. Käänsin katseeni tiukasti taas tallin oviin ja kiihdytin vauhtiani, kun tajusin ainakin muutaman ihmisen huomanneen minut.

Menin tallin läpi suuliin ja siitä Uunon ja Skotin hakaan. Eetu ei tykännyt, että ihmiset menivät hevosten hakoihin, mutta Eetu ei ollutkaan siellä kieltämässä, vaan terassilla pidättelemässä hymyä, kun oli saanut kaikki omat unelmansa toteutettua. Olin niin kateellinen siitä, että Eetu oli saanut pidettyä tallin, ja samoin siitä, miten Hello oli puristanut Tiituksen olkapäätä. Otin Uunoa harjasta kiinni ja talutin mukanani kauemmas portista. Sitten vasta halasin sitä. Välillä hieroin poskiani sen kaulaan, mutta välillä pidin silmällä Skottia. En halunnut joutua hevosten väliin, varsinkaan työhevosten, joista kumpikin oli läheisyydenkaipuinen ja toinen niin tyhmä, ettei tajunnut ollenkaan omia voimiaan.

Minun Uunoni oli niin kuin minä. Sen täytyi ymmärtää minua. Sekin oli jumissa Otsonmäellä, eikä pääsisi ikinä pois. Sekään ei osannut mitään: joutui vain katselemaan kun taitavammat hevoset tekivät mitä halusivat, kun se itse joutui tekemään vain sen mitä osasi. Omaa työheppapuolisoa sillä ei ollut ikinä ollutkaan, mutta jos olisi, varmaan sekin olisi mokannut sen kanssa.

Uuno hamuili selkääni, kun nojasin sen kaulaan aina vain. Olin luullut, että pääsykokeet olivat menneet hyvin. Tiesin, että oikikseen ei niin vain kävelty sisään, mutta olin ollut varma, että se olisi minun paikkani. En voinut olla ajattelematta, että kun Hellokin pääsi. Hellokin pääsi heti. Ja Hello on niin tosi tyhmä, yhtä tyhmä kuin Skotti, Hello on niin huolimaton, Hello on niin saamaton. Minä olen tarkka, ja minä olen viisas ja ahkera. Miksi Hello sitten pääsi niin helposti ja minä en? Tännekö minä jään ja joudun emännäksi jollekulle äijälle, jolla on huonot hampaat ja työpaikka verotoimistossa, kun olen Helloakin tyhmempi?

[InariOsallistuja]

Olisi ollut kauheaa menettää joku tärkeä

Vilkaisin keittiön ikkunasta ulos nähdäkseni, keitä kuistilla istui. Sen perusteella kaadoin kahteen puhtaaseen kuppiin kahvia. Sitten rypistin kulmiani ja kaadoinkin toisesta kupista kahvit takaisin pannuun. Ai niin joo. Sillä aika, kun vesi alkoi kiehua kattilassa Hopiavuoren keittiön nopealla hellalla, pesin ja kuivasin kupin. Kaadoin sinne vettä ja etsin teepussin kaapista. Ulos päästyäni ojensin teekupin mitään sanomatta tietenkin Noalle: maailman ainoalle ihmiselle, joka oikeasti juo teetä.

”Löytyikö se? Lies… Loimu?” kysyin pienen hetken risti-istunnassa puisella terassituolilla istuttuani ja Eetun kuivunutta pihassa omin päin kasvavaa särkynyttäsydäntä tuijottaen.
”Se oli hellan takana”, Noa sanoi ihan tyynenä. Ilmeisesti sillä oli siis kaikki ihan hyvin.
”Noni. Hyvä.”

Hiljenin taas. Huomasin Mielikin rappusten yläpäässä terassilla, mutta ei se vahdissa kyllä ollut istumassa. Se piti silmiään kiinni ja oikein nautti auringosta. Jos sillä olisi ollut samanlaiset kulmakarvat kuin ihmisillä, se olisi varmasti oikein nostanut niitä ylöspäin siinä grillaillessaan. Olisin halunnut ottaa Ringon mukaan, mutta oli liian kuuma sellaisen kävellä mukana. Ja mitä se olisi täälläkään tehnyt muuta kuin läähättänyt takapihalla? Kotona sen omalle takapihalle kävi sentään tuuli. Se tykkäsi maata marjapuskissa ja nuuskuttaa tuulta. Viileinä iltoina se vasta nousi ja tapasi tätä nykyä tulla terassin reunalle istumaan minun kanssani, ihan kuin se ymmärtäisi, että minua piti lämmittää ja lohduttaa. Tapasimme katsella sen kanssa säälivästi naapurin Retu-koiraa, joka louskutti aina paitsi hirviaikana lain pykälät täyttävässä häkissään. Se oli siellä yhtä jumissa kuin minä Otsonmäellä. Tulisipa se hyväksymiskirje jo oikiksesta… Pelkkä metsästyskoirahan Ringokin oli, eikä mikään hieno seurakoira niin kuin Mielikki. Eira ja isä olivat kuitenkin sitä mieltä, että Ringon hyvyys metsästyskoirana ei johtunut suvusta tai muutenkaan genetiikasta. Se taisi haluta tehdä enemmän töitä kuin Retu, koska se oli ympäri vuoden osa laumaa. Meillä oli ollut aina hyviä koiria. Ringo nukkui sisällä, paitsi kesäöinä, kun oli liian kuuma, ja keväisin se tykkäsi kun sitä harjasi pohjavillakarstalla. Vaikka harjasin minä sitä vieläkin melkein joka ilta, etten olisi ollut niin yksin ja jumissa.

”Mitä sulle kuuluu? Inari?” Noa havahdutti minut mietteistäni.
”Mitä? Ai. Hyvää.”
Noa vilkaisi minua, ja vaikka hän oli ihan ilmeetön, ajattelin heti hänen kaipaavan lisävakuutteluja.
”Sää on just sopivan lämmin. Ei oo nyt enää mitään lukemista tai muita kiireitä…”

Ei ollut kiireitä ei. Eipä ollut ketään enää pyytämässä minua mihinkään. Nousin ylös, heitin Noalle vielä parhaani mukaan hymyn ja sanoin lähteväni kokeilemaan, osaisinko valjastaa Uunon isoihin kärryihin. Pelkäsin, että alan taas itkeä. Jätin kuppini tupaan keittiön tasolle, kun en halunnut jäädä tarkastamaan, oliko tiskikoneessa puhtaita tai likaisia. Yritin kävellä aivan rauhallisesti vielä Noan ja rappusilla nautiskelevan Mielikin ohitse. Sanoin vielä, että hyvä kun se Loimu kuitenkin löytyi niin nopeasti. Onneksi se ei mennyt ulos. Olisi ollut kauheaa menettää joku tärkeä ja pilata sillä tavalla kesänsä.

[InariOsallistuja]

Helmipuron Inari on tapettia

Viisi. Kuusi. Seitsemän mittalusikallista kahvinpuruja. Kahdeksan. Jillan askeleet kuuluivat portaista. Se ei ollut Eetun ryminää, ja no, Noan eripariaskeleet kyllä tunnisti… Kahdeksan? Olihan se kahdeksan? Oliko se kuusi? Voihan…

Kaadoin kahvinpurut suodatinpussista takaisin astiaansa ja aloitin alusta. Hopiavuoren tuvassa piti keittää paljon kahvia kerralla. Mutta ei liikaa. Sitä piti olla niin paljon, että sitä riitti kaikille, mutta että ylimääräistä ei jäänyt ihan hirveästi. Eetu sanoi, että palanutta kahvia ei heillä juoda. Piti olla tuoretta. Ja olihan siellä mistä keittää. Moni raahasi kahvipaketteja mukanaan. Varsinkin Hello… Hello ei edes oikeasti paljon kahvia juonut, mutta kun tapasi syödä Hopiavuoressa, eikä tiennyt mitä ostaisi, niin osti sitten kahvia, maitoa, sokeria, niin ja perunia. Ja niitähän täällä meni. Vaikka eipä ollut Helloa nyt näkynyt syömässä, eikä kyllä kahvillakaan. Hän tapasi tätä nykyä huutaa ovesta, että lähetti tuli, ja laskea tuomisensa eteiseen ennen kuin katosi talliin.

”Hei”, tervehdin Jillaa vain häneen vilkaisten, jotten menisi taas sekaisin laskuissani. Seitsemän. Kahdeksan.
”Mitä sä aiot tänään?” Jilla kysyi samalla kun asettui pöydän ääreen ja kaiveli Ilkka-lehden mainosten alta esiin.
”Jaa, kun Eira aikoo kysellä porukkaa tänään ampumaradalle kun on viileempää”, vastasin kummemmin miettimättä.
”Ei Eira kun sä”, Jilla sanoi. Kun käännyin kahvinkeittimen puolesta kohti häntä, hän katsoi minua pitkään ja rauhallisesti. ”Vai meetkö säkin ampumaradalle?”
”Kai mun pitää, kun Eira…”
”Sekö ei saa mennä yksin?”
”Kuule.” Istuin Jillaa vastapäätä. ”Kyllä se oikeestaan saa. Jos joku muu meinaa mennä sen kanssa, mä voisin oikeestaan jäädä tänne ja mennä vaikka Mäensisuksen lenkin Uunon kaa. Tuutko sä?”
”En mä oikein tiedä…”
”Tuu vaan. Mentäis kärryillä.”

Jilla oli ollut viimeaikoina allapäin. Ymmärtäähän sen. Oikea, aikuisten ihmisten suhde kariutui kesken kaiken. Ja millä tavalla. Ajattelin kai, että hän tarvitsisi muuta ajateltavaa. Osaisikohan hän ajaa hevosta? Se voisi olla sellaista uuden opettelua, joka aina auttaa. Ja jos hän juttukaveria kaipaisi, niin ainakin minusta jutteleminen oli helpompaa, kun sai katsoa eteenpäin, eikä kaveria ahdistavasti silmiin, ja maisemat vaihtuivat ympärillä…

”Mites muute Markus?” Jilla kysyi kahvipannun ruprutuksen yli. ”Sun juhlissa se vissiin oli, mutta hetikö se lähti?”
Joo. Hetihän se lähti, kun osoitin ovea varoen millään tavoin edes vihjaamasta sellaiselle, että menin ihan rikki siitä. Kenellekään en kyllä kertoisi, miten siinä kävi, ja miten se sattui. Idioottinahan minua pidettäisiin, kun en mitään tajunnut. Idioottihan minä olinkin.
”Se taitaa olla kotonaan nyt”, sanoin hymyillen. ”Mä käyn tuolla sanomas että kahville. Onko Noa hereillä jo? Hei, mieti oikeesti sitä ajelua, jos mua ei tarvitakaan siellä Eiran jutussa.”

[InariOsallistuja]

Kunhan pääsykoetulokset tulevat

Kunhan oikiksen pääsykoetulokset tulevat, kaikki järjestyy. Kunhan saan hyväksymiskirjeen, kaikki muuttuu hyväksi. Kunhan saan siitä pääsylippuni pois Otsonmäeltä ikuisiksi ajoiksi, olen varmasti taas onnellinen.

Nostin laukan Jussilla, vaikka Uuno, oma hevoseni, möllötti tarhassa liikuttamatta. Vitsin Eira. Aina hänellä oli kauhea ratsastusinspiraatio silloin, kun minulla oli aikaa ja energiaa, mutta jos minä en halunnut ratsastaa Uunolla, niin ei Eirakaan. Ja nyt kaipasin viimeiseksi mitään rauhallista maastoköpöttelyä, jossa joutuisin olemaan yksin ajatusteni kanssa. Tai pahempaa: johon Hello tunkisi mukaan hölöttämään, vaikka ei mistään mitään ymmärrä.

Kun Jussi laukkasi, se oikein ponnisti maasta vauhtia takajaloillaan joka kerta, ja maisemat vaihtuivat niin nopeasti, että ajatukset jäivät aina metrikaupalla jälkeen. Eetu oli varoittanut laukkaamasta sillä missään muualla kuin tässä. Kuulemma tähän, peltojen väliin, näki tieltä niin hyvin, että joku minut löytäisi, jos minulle jotain Jussin kanssa sattuisi. Metsässä saattaisin virua tunteja, tai pidempään ennen kuin löytyisin. Viruisinpa.

Ukkospilvet liikkuivat nopeammin kuin me laukkasimme myötätuuleen. Emme saaneet niitä kiinni, vaikka tavallaan yritin. Jussi venytti kaulaansa ja koipiaan, ja tuntui nauttivan joka askeleesta. Ei sekään liiaksi liikuntaa saanut, vaikka Eetu kuinka haaveili kilpailusta ja kaikesta. Se olisi ollut mukava kilpakaveri: työteliäs ja nöyrä, vaikkakaan ei varmasti älykkäin tai taitavin. Mutta työnteolla pääsikin aina pidemmälle kuin synnynnäisillä älynlahjoilla. Olisipa joku tehnyt Jussin kanssa töitä, koska sitä se varmasti halusi. Onneksi minä olin sentään saanut syntyä meidän perheeseemme. Oli ollut isä ja äiti aina kuulustelemassa läksyjä, ala-asteelta asti. Äiti halusi aina lukea äidinkielenaineeni. Hän ei tainnut edes katsoa numeroitani. Kuulemma yhden opettajan arviolla ei ollut merkitystä, vaan sillä, mitä oikeasti osasin. Ei meillä kympeistä palkittu, eikä rahalla lahjottu. Kunhan pudoteltiin eteen sellaisia tehtäviä, jotka olivat aina vähän liian vaikeita yksin tehtäviksi, ja sitten autettiin. Suoritin ensimmäisen sellaisen muistamani tehtävän ala-asteella, kun harjoittelin yhteenlaskuja ja rahan arvoa koskevia tehtäviä. Äiti antoi minulle budjetin ja sanoi, että suunnittele lomamatka. Silloin se oli vaikeaa, mutta äidin avulla mahdollista. Palkintona oli tietenkin suunnittelemani matka. Sain vain kasin siitä kokeesta, jossa niitä asioita kysyttiin, mutta numeroani katsoessaan äiti allekirjoitti kokeen, niin kuin tapana oli, ja totesi kuivasti, että Inari sun budjetti muuten piti. Se tarkoitti, että olin kympin arvoinen järjenkäytössä ja tehnyt virheitä muutamassa koetehtävässä.

Metsän laidassa hidastimme raviin, ja ravi Jussilla on komea. Hidastelematta se kulki polkua eteenpäin, eikä turhia sivuilleen vilkuillut. Miksei Markus tehnyt niin? Miksi joku toinen oli ollut kiinnostavampi? Miksi minäkin olin niin ääliö, etten ollut tajunnut mitään, vaikka minun pitäisi olla järkevä?

Kunhan minä pääsen oikikseen, unelmani toteutuvat. Luen notaarksi, sitten tietenkin maisteriksi. En tietenkään jämähdä tavan lakimieheksi, vaikka pohjalta on ihmisen kiipeäminen aloitettava. Kunhan hyväksymiskirje tulee, kaikki on taas hyvin, ja minä pääsen täältä pois.

[Julkaisija]

Viestit