Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Viimepäivät olivat olleet sateisia, eikä mieltä lämmittänyt yhtään, että Hera oli siirretty Been kanssa kentän taakse tarhaan, johon vievä polku oli liejuuntunut. Tuleva pihatto oli silti todella kiva lisä tallille, sillä Hopiavuoressa on hevosia, jotka sopeutuisivat pihattoon hyvin rotunsa puolesta. Ja olihan rakennusprojekti mitä mahtavin mahdollisuus tutustua tallilaisiin ja tehdä yhdessä. Talvi vain tuntuu olevan uhkaavan lähellä.
Eilen olin raahautunut tallille koulunjälkeen juoksuttamaan Heran. Kyllä mä selässäkin kävin pikaisesti istumassa ja kävelemässä. Ori oli hieman kuohkealla päällä, joten keskityin vain siihen, että se saisi purettua turhaa energiaansa ulos. Vaikka olin Heran hakenut takatarhasta, meinasin vanhasta muistista viedä sen takaisin vanhaan tarhaansa. Tiituksen päivittely muka varastetusta hevosesta palautti uuden järjestelyn taas minunkin mieleeni. Tiitus jatkoi kanssani matkaa uudelle tarhalle, jossa Bee odotteli kaveriaan. Nuorukaiset olivat samassa tarhassa ja vierekkäisissä karsinoissa, joten niistä oli tullut erottamattomat ystävät. Bee ravasi lennokkain askelin hörisemään Heralle, mutta sen ilmeestä näki hymyn hyytyvän, kun Tiitus nappasi pojan kiinni. Annoin Heralle vielä viimeiset rapsutukset ja pusuttelut, ennenkuin suljin portin Been ja Tiituksen takana kiinni ja lähdin kaksikon matkassa takaisin tallille sateensuojaan.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten
Katya.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten
-
Katya voisi lähteä ainakin lokavaellukselle, jos saisi lainata taas Pasia ratsuksi.
-
Tää oli eka tarina, jonka oikeesti luin huolella sen jälkeen kun pikkuhiljaa oon yrittäny palailla bittiponien ääreen. Mistään suhdekuvioista tai muista metkuista mulla ei siis oo hajuakaan, mut tää tarina sai mun mielenkiinnon heräämään, et mitä kaikkee tääl on tapahtunu ja kuka on kenenki kanssa.
Tykkään sun tavasta kirjoittaa ja sanavalinnoista. Kun tekstiä on helppo ja kevyt lukea, siihen pääsee paljon paremmin mukaan. Ehdottomasti mun lempparia on kuitenkin realistiset dialogit. Voin kuulla, miten Eira joutui vähän nielemään sanojaan ettei lipsauttaisi mitään ylimääräistä ilmoille.
-
Katya
• Asuu seinäjoella huskynsa, Belkan kanssa
• Aloitti juuri opiskelut tanssinopettajaksi
• Veli muutti kevään lopulla Venäjältä Amerikkaan ja Katya koki jonkinasteisen hermoromahduksen
• Yrittää pikkuhiljaa palailla myös tallin arkeen, tosin tuntuu vielä vähän vieroksuvan ihmiskontakteja• Mitään mainittavia ihmissuhteita ei tallilla ole kerennyt syntymään. Tulee normaalisti hyvin toimeen ihmisten kanssa ja haluaisi saada jonkinasteista kaveriporukkaa tallilta, jottei ihan yksin olisi elukoiden kanssa vaikeina hetkinä.
Hera
• Kääntynyt kolmen vanhaksi
• Totutettu satulaan suitsiin ja ratsastajaan
• Ratsukoulutus pitäisi aloittaa piakkoin
• Kaipailee mahdollisesti lisää ihmisiä tiimiinsä -
Työt ja koulu jätti nykyään harvoin aikaa miettimiselle. Kesä meni aikalailla sumussa ja itsensä tutkimisessa. Andrus oli tulollaan ja lähdollään kaivanut vanhimmat haavat esiin nuoruudestani. Olin kirjaimellisesti hukassa. Yht’ äkkiä koko maailma vain tuntui murenevan alta pala palalta. Sen siitä saa kun rakentaa perustan huterasti vanhan ja rikkinäisen päälle. Tarvitaan vain yksi pieni tärähdys ja kaikki vajoaa.
Hetkeen en tiennyt mitä haluan. Kaikki tuntui menettävän merkityksensä. Hyväksyminen tanssinopetajan amk tutkintoon ei tuntunut missään, tai korkeintaan ahdistavalta. Tallille oli todella vaikea lähteä, vaikka rakastinkin kauraturpaani yli kaiken. En vain halunnut kohdata niitä ihmisiä siellä. En halunnut kohdata ketään. Hiljattain Andruksen lähdetyä pakkasin kamani Sofialta ja muutin omaan asuntooni Belkan kanssa. Ehkä Belka olikin se, joka minut sai edes sängystä joka päivä, koska se vain oli pakko lenkittää. Heran hoitamisen olin delegoinut tuttavalleni, joka ei kuitenkaan syksyllä pystyisi jatkamaan Heran kanssa.
Minun oli pakko lopulta saada itseni ihmisten ilmoille. Kasattava maaperä takaisin alleni. Ensin se tuntui todella vaikealta ja hitaalta. Pieni hiekanjyvä kerrallaan sain itseni edes hieman tukevammalle perälle. Jonain päivänä huomasin, ettei yksi pieni kolahdus enään aiheuttanutkaan maanvyörymää. Siitä se pikkuhiljaa lähti. Tein vähän pidempiä lenkkejä Belkan kanssa, ja kävin jopa koirapuistossa. Kävin muutaman kerran tallilla, yleensä hiljaisiin aikoihin. Ostin jotain muutakin ruokaa, kuin makaroonia ja valmispastapusseja. Kävin ensin treenaamassa tanssia itsekseni ja sitten jossain vaiheessa valmentajan kanssa. Syyskuun alkuun mennessä olin saanut itseni juuri ja juuri siihen pisteeseen, että pystyin ensimmäisten kahden viikon aikana käymään koulussa päivittäin ihmisten ilmoilla. Helppoa se ei missään nimessä ollut, mutta kivi kerrallaan rakennan uuden vahvan maaperän itselleni, jotta voin antaa parhaani Heran ja Belkan vuoksi. Loppujen lopuksi he ovat tällä hetkellä ainoat joilla on merkitystä. Ehkä jossain vaiheessa ihmisetkin alkaa merkitä mulle enemmän.
// Okei okei anteeks tää synkistely! 😀 Lupaan et Katyal tulee parempii päivii! En vaa keksiny et millä muulla pystyn loogisesti selittämään Katyan pitkän hiljaiselon ja että saan jonkun jatkumon edellisiin tapahtumiin.
-
Onneksi olin varannut maastoon kevyen tyylitakin ja lämpimän hupparin mukaan, sillä lämpimästä auringosta huolimatta tuuli oli kylmä. Varjossa värjötellessä tuntui melkein kuin olisi jo lokakuu, vain puiden lehdet oli vielä jokseenkin kesäisen vihreät. En ollut ratsastanut kunnolla pitkiin aikoihin, sillä Heralla ei vielä voinut ratsastaa. Muutaman kerran olin sen selässä käynyt istumassa ihan vain totuttelun vuoksi. Nyt minulla oli ratsuna musta-valkoinen lewitzer ruuna, Pasi. Yllätys yllätys, mulla oli ollut kiire tallille, joten Eetu oli ystävällisesti hoitanut Pasin ratsastus kuntoon ja muut olivat jo pikkuhiljaa siirtymässä ulos ratsuineen, kun kipitin vielä vaihtamaan ratsastussaappaat jalkaan. Kypärä päähän ja pian olinkin muiden joukossa, jonossa neljäntenä, allani ponikokoinen ratsu. Kylläpä se tuntui pieneltä Heran jälken.
Jono ei vielä edes liikkunut, kun Pasi oli innoissaan jo steppailemassa eteenpäin. Letkän lähtiessä, se kuitenkin vähän rauhottui kulkemaan ison puoliverisen takana, eikä minun täytynyt olla kokoajan pidättämässä. En hirveästi kuullut, mitä Hello selitti, sillä pipo kypärän alla tukki korvani. Jotain se selitti valkoisista ja mustista lehmistä, sekä niiden munista. Yhdistin puheet valkoisiin paaleihin, jotka ovat minun lapsuudessa kantaneet nimeä dinosauruksen muna. Hymähdin itsekseni ajatukselle, kuinka pieni tyrannosaurus rex työntäisi joku päivä ohi kulkiessani jalat paalista läpi.
Jätin metsässä saimme luvan ravata omaan tahtiin tiettyyn pisteeseen saakka. Meillä molemmilla oli Pasin kanssa niin kova menohalu, että lähdimme ravaamaan puoliverisen takana siistissä jonossa (mitä nyt vähän yritti ruuna isotella) kohti jätinkissankiveä. Taisi sieltä muutama kolmitahtinen innostus laukka-askel tulla myös, mutta Pasi oli hyvin kuulolla ohjalle ja pudotti takas raviin. Loppupätkä mentiin vähän liidokkaampaa ravia, jonka aikana sain pari kevyttä pukkia takamukseni alla. Ruunalla taisi olla vähintään yhtäpaljon intoa kuin minulla. Pysähtymisessä ei kuitenkaan ollut ongelmia ja suht rauhallisesti saatiin odottaa muita saapuvaksi kivelle saakka.
Loppumatkan keskityin ihastelemaan upeita maisemia tiheistä metsistä upeisiin pihlaja puihin ja laajoihin peltoaukeisiin. Ravipätkien jälkeen Pasi tallusti tasaisen reippaasti eteenpäin niin, että sain lähinnä vain matkustaa. Tämän ruunan kanssa olisi mukava työskennellä joskus muulloinkin.
Tallilla Eetu oli paistamassa jo makkaraa, joten kun sain Pasin tarhaan ja itselleni vaihdettua mukavat tennarit jalkaan, suuntasin hajuaisitn voimalla grillille syömään ja seurustelemaan muiden kanssa. En ollut tajunnut edes ajatella, kuinka kova nälkä mulla oli ollut, ennenkuin sain lämpimän makkaran käteen ketsupilla ja sinapilla kuorrutettuna.
-
Kun Hera on vielä ihan rääpäle, niin saisiko Katya lainata Pasia maastoon? Olisi kiva päästä mukaan ratsailta eikä vain maasta käsin.
-
13.8.2019 – Tilannekatsaus
Kesä vierähti nopeasti ja Katya kävi tallilla sen minkä kiireiltään kerkesi. Omasta mielestä kuitenkin liian vähän, sillä Hera oli melkein joka kerta kasvanut ainakin kymmenen senttiä lisää. Katyan tuttava oli lähinnä käynyt Heraa hoitamassa ja kouluttamassa.
Nyt Hera on kääntynyt kolme vuotiaaksi, ja sitä on totutettu jo hieman satulaan ja suitsiin. Alkujännityksestä yli päästyään, Hera on suhtautunut oikein lungisti molempiin. Juoksutus sujuu hyvin ja pian olisi aika nakutella ensimmäiset kengät oriille, ja sen myötä aloittaa ratsukoulutus. Saa nähdä, miten herran käytös muuttuu, kun sen letkeät tarhavuodet on ohi. Ruunaaminen ei olisi vielä toiveissa, joten toivottavasti käytös pysyy sen mukaisena että poika voisi miehyytensä pitää. Onneksi hän ei vielä ole näyttänyt merkkejä hölmöilystä, sillä mikä olisikaan ihanempaa, kuin nähdä mini versio Herasta joku päivä viipottamassa.
Katya aloittaa opinnot tanssinopettajaksi syyskuulla, joten koulun ja töiden ohella ei aikaa tuolle kultamussukalle jää. Katya toivoisikin löytävänsä Heralle napakan ja motivoituneen vuokraajan, joka kykenisi avustamaan oriin koulutuksessa. Katsellaan, mitä syksy tuo tullessaan tähän tiimiin!
-
Hän seisoi siinä pitkänä ja harteikkaana. Meihekkään parran alta en ollut aluksi edes tunnistaa häntä, mutta viettelevä hymy paljasti henkilöllisyyden.
”Priviet.” hän tervehti. En saanut sanaakaan suusta, olin niin hämmästynyt. Toisessa kädessä hänellä oli kukka kimppu ja toisessa kädessä jotain, joka sai kyyneleet poskilleni. Laskeuduin kyykkyyn ja ruskea husky tuli luokseni. Painoin kasvoni tämän karvaa vasten ja annoin onnenkyynelten virrata siihen. Hetken päästä katsoin taas veljeeni sanaakaan sanomatta. Tuhat kysymystä kävi mielessäni, joista en saanut yhtäkään ilmoille.
”Sofia päästi minut sisään.” hän sanoi kuin olisi lukenut osan ajatuksistani. Samalla hän käveli luokseni rapsuttamaan koiraani.Venäjältä lähdettyäni jätin kaiken taakseni. Alkoholisoituneen äitini, vejeni, kaverini, jopa koirani, joka sekin tuntui sillä hetkellä merkityksettömältä. Veljeni Andrus oli suuttunut lähdöstäni todella, eikä ollut puhunut minulle mitään näinä vuosina. Selkeästi hän oli pitänyt hyvää huolta rakkaimmastani. En vieläkään tiennyt mitä hän täällä teki, miksi hän tuli ja miten hän löysi minut.
Keitin meille teetä ja juttelimme rauhassa, kun Sofia oli lähtenyt lenkille. Andrus kertoi muuttavansa Amerikkaan, ja toivoi minun ottavan Belkan takaisin itselleni. Tottakai halusin rakkaan koirani takaisin, mutta oliko se valmis antamaan minulle anteeksi, kun olin jättänyt sen sillä tavalla varoittamatta taakseni. Olin myös hämmästynyt ja surullinen veljeni lähdöstä. Venäjällä minulla olisi vielä ollut mahdollisuus häntä tavata ja sopia asiat, mutta Amerikkaan ei noin vain lähdettäisi.
Sanani jäivät todella vähäisiksi keskustelun aikana. Puolet Andruksen puheesta meni ohi mietteissäni, ja venäjän kieli tuntui yht’ äkkiä heprealta suussani. Sanoin vain miettiväni asiaa, kun veljeni oli lähdössä motelliin yöksi.
”Hei…” pysäytin hänet, kun hän oli jo kynnyksellä. ”Voiko jättää Belkan yöksi?” kysyin varovasti, ikään kuin minulla ei olisi ollut oikeutta pyytää sitä.
Hän tuli halaamaan minua tiukasti ensimmäisen kerran melkein kymmeneen vuoteen ja irroitti koiran hihnan, jotta se voisi asettua Sofian luo. Seuraavan yön koira nukkui vieressäni, ihan kuin en olisi koskaan lähtenytkään. -
En vielä hirveesti oo itse tutustunut Jakeen sen syvemmin, mutta tarinoiden perusteella hän on antanut tosi hellyyttävän kuvan itsestään. Sellaisen vähän pehmon, mutta silti miehekkään vaikutelman, jolla kaikista vaikeuksista ja sydänsuruista huolimatta on selkärankaa. Ihailen sitä, miten hyvä isä Jake on tyttärelleen. Huolehtiva ja lukemani mukaan tytön tarpeet aina edelle asetteleva.
Näissä spinnareiden tarinoissa on hyvin tasapainoinen tunnelma. Ehkä hieman katkeruutta, haikeutta, mutta omalla tavalla Eetun sanoja lainaten tämäkin tarina oli tosi suloinen. Siitä jäi sellainen pieni, hellyyttävä hymy minunkin kasvoille.
Olen kuitenkin suhteellisen tarkka ja kriittinen lukiessani tekstiä ja pilkkujen puuttuminen häiritsee minua vähän. Jos saisit lisättyä pilkut oikeisiin kohtiin, tarinaasi olisi vielä entistä miellyttävämpi lukea.
-
10.4.2019
”Vii, kuu, see, kaa”, laskin tahtia oppilailleni. Seinäjoen keskustassa, pienessä tanssistudiossa pauhasi musiikki illan hämärtyessä. Tämä oli illan viimeinen tunti kolmen aiemman tunnin lisäksi. Siihen päälle olin itse tullut jo aamupäivällä studiolle treenaamaan, sillä pian olisi kilpailut tulossa. Tänään en tallille olisi kerennyt millään, mutta olin pyytänyt Eetua juoksuttamaan Heraa vapaana maneesissa, jotta se ei huomenna olisi taas energiahirviö.
Viimeinen minuutti löi loppunsa ja sanoin heipat ihanille, kaikkensa antaville oppilaille. Pakkasin treenilaukkuni ja heitin sen olalle sammuttaen samalla valoja. Täytin vielä toimistossa tuntilistat, ennenkuin suuntasin kohti kauppaa.
-Paprika
-Raejuusto
-Kahvimaito
-Pasta tarpeet
-Jauheliha
-Herkkuja!!Luin ajatuksissani ostoslistaa vasemmassa kädessäni, kun kori keikkui oikealla käsivarrella. En tajunnut katsoa eteeni, ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Olin törmännyt rastapäiseen mieheen ja jäimme hölmöinä tuijottamaan toisiamme. Olin edelleen ihan työmoodissa ja aivoni olivat niin turrat, etten saanut sanottua edes anteeksi. Mies näytti jotenkin etäisesti tutulta, mutten saanut päähäni, että missä. Hänen aivot raksuttivat selkeästi nopeammin ja hän tunnisti minut:
”Aa, hei! Etkös sä oo Katya?” mies kysyi hieman epäröiden nimeni kohdalla. En vieläkään yhdistänyt häntä mihinkään, joten vastasin myöntävästi hieman kysyvään sävyyn.
”Sä oot siis Heran omistaja!” hän sanoi ja minulle alkoi valjeta miehen identiteetti. Olin nähnyt hänet kerran tallilla erään irlannincobin kanssa. Nimi taisi olla jokin Fidal tai Filda. Olin silti ihan yhtä pöllästynyt törmäyksestä, mutta se ei tuntunut häiritsevän miestä. En edelleenkään tiennyt hänen nimeään, enkä tajunnut kysyä. Hän kuitenkin hoiti puhumisen puolestani.
”Mä oon Noa by the way, Fildaisin omistaja. Tiiäthän sä se valkomusta karvamöhkäle.”
Fildais… Sehän se oli. En mä kuitenkaan ihan väärin muistanut.
”Se sun varsas on kyllä veikee tapaus. Oon muutamaan otteeseen ihaillut ja nauranut sen puuhille tarhassa.”
Heti kun tuli puhe Herasta, aloin kuoriutua jäästä.
”Joo se on kyllä hauska tapaus. Saa sitä tulla joskus kattomaan muutenkin, eikä vaan aidan takaa.” onnistuin jopa hymyilemään Noalle.
”Oi vitsi se ois upeeta!” hän vastasi.Kello alkoi olla jo paljon, eikä mulla ollut korissakaan vielä mitään.
”Hei tota anteeks et oon näin hätänen, mut mun on pakko rientää kotiin pikkuhiljaa.” kotiin? Tuntuipa oudolta sanoa noin.
”Mut hei jos joku päivä törmäillään tallilla niin juodaan ihmeessä kahvit ja voit tulla vaik touhuumaan mun ja Heran kaa. Esittele meille maastoja tai jotain.” jatkoin lausettani, jotta en vaikuttaisi täysin kylmältä ja tönköltä, mitä en tosiaan ollut normaalisti.
”Joo kuulostaa hyvältä! Munki pitää alkaa valumaan kotii. Heija!” hän huikkasi ruotsiksi ja heilautti kättä. Vastasin hänelle ja kahmin ostokseni nopeasti kaupasta mukaani.Kello oli jo lähemmäs yhdeksän, joten koin kohteliaaksi ilmoittaa Sofialle olevani tulossa. Ajoin rauhallisesti noin 10 kilometrin matkan ja kuuntelin musiikkia. Otin pienen hetken omaa aikaa, mitä en ollut saanut moneen tuntiin. Nälkä tosin alkoi jo kurnimaan, joten piti mennä suoraa tietä Sofialle. Ei ollut kärsivällisyyttä kierrellä hetki ympäri, vaikka se olisi tehnyt ihan hyvää.
Parkkeerasin auton, keräsin kauppakassin ja treenilaukun mukaani ja lukitsin volvon ovet. Keittiöstä paistavista valoista tiesin Sofian olevan kotona, vaikkei hän ollutkaan vastannut viestiini. Kiipesin portaat ylös kolmanteen kerrokseen, vaikka olisin voinut rankan päivän jälkeen käyttää hissiäkin. Avasin oven ja laskin tavarat maahan. Nostin katseeni ja sydämeni alkoi hakkaamaan samantien nähdessäni hänet keittiössä…
-
Hera voi tarhata isompien kanssa, kuitenkin kohta kasvaa itsekkin jättiläiseksi. Eiköhän sillä ego kompensoi hyvin kokoa ja hyvä vaan, et on isompaa porukkaa pitämässä sen jalat maassa 😉
-
8.4.2019 – Leikkiä vai terapiaa?
Aurinko herätteli minut aamulla lempeästi lämmöllään. Raotin kyynelten kuivattamia silmiäni ja minulla kesti hetki tajuta, missä heräsin. Asia kerrallaan eilisen tapahtumat palautuivat mieleeni. Yritin pyyhkiä niitä sitä mukaan pois, mutta siitä ei tuntunut tulevan mitään. Kuulin oven kolahduksen ja ajattelin Sofian – vanhan luokkalaiseni, jonka luona kämppäsin – lähteneen töihin. Hän ei varmaan tohtinut herättää minua, sillä iltamme oli venynyt pitkäksi viinilasillisten ja juorujen ääressä. Iltaa kohden päivä oli onneksi vähän jo parantunut, ja onnistuin saamaan muutaman naurun puuskahduksenkin ilmoille.
Nyt en kuitenkaan kestänyt ajatuksia pääni sisällä, joten nappasin vaatteet päälleni, letitin hiukseni ja menin keittiöön hakemaan aamupalaa. Keittiön pöydällä oli lappu:
”Hei Katya!
Lähdin töihin, en halunnut herättää sinua.
Toivottavasti tämä päivä tuo tullessaan iloa sinulle.
Pääsen töistä klo 15, voitais käydä syömässä sen jälkeen.
Laita minulle viestiä kun heräät.– Sofia
P.S Jääkaapissa on annos vitamiinia ja onnea, pus!
Viesti sai hymyn huulilleni. Minulla tosissaan oli luotto ystävä, vaikka viimeaikoina yhteydenpito onkin ollut vähäisempää kuin aikaisemmin. Avasin jääkaapin ja siellä oli valmiiksi tehty smoothie shakeriin. Maistoin siitä ainakin banaanin, mansikan ja tyrnimarjan. Maku herätti viimeisetkin rippeet minusta, vaikka kello oli vasta hieman yli seitsemän. Ulkona oli kuitenkin jo hyvin valoisaa, ja mittarin mukaan siellä oli myös suhteellisen lämmin. Heitin tallikamat olalleni ja lähdin ajamaan Hopiavuoreen. Lähetin matkalla viestin Sofialle:
”Moikka! Kiitos lapusta ja aamupalasta, U made my day!
Lähdin käymään tallilla, jotta saan jotain järkevää tekemistä.
Ilmoitellaan, kun pääset töistä, tarjoan sulle ruuat kiitokseksi.– Katya”
Tallin piha oli autio. Muutamat hevoset – mukaan lukien Hera – olivat jo tarhoissa. Astelin talliin ja ovella olin kirjaimellisesti törmätä blondiin, minua huomattavasti lyhyempään naiseen.
”Apua, anteeksi!” kerkesin hihkaista ajatusteni lomasta. Jäin hetkeksi tuijottamaan ehkä vähän säikähtänyttä vaaleaverikköä, kunnes molemma toettiin äskeisestä. Nainen ojensi minulle kätensä:
”Camilla Vanhaniemi”, kuului virallinen esittäytyminen.
”Katya”, vastasin. En kokenut tarpeelliseksi kertoa sukunimeäni, sillä kukaan ei oikeasti täällä sitä tulisi käyttämään. Se lukee vuokrasopimuksessa pienellä präntillä ja se sai luvan riittää.
”Aa, sä oot selkeesti ton pienen demonin omistaja.” nainen totesi. ”Sain äsken kokea sen metkut kun vein tarhaan. Jos oisin tiennyt sun tulevan näin aikaisin, olisin jättänyt sen sun käsiis.” hän jatkoi hieman naurahtaen. Ajatus Heran temppuilusta sai minutkin hieman hymyilemään.
”Joo, se osaa olla välillä hankala. Sillä on liikaa negatiivistä energiaa. Kuulemani perusteella sä oot siis tallityöntekijä. Eetu mainitsi susta kun muutettiin.”
”Joo, sama rukkanen”, Camilla vastasi.Camilla jatkoi työntekoaan ja minä puolestani vein tavarani paikalleen ja nappasin Heran harjat jo karsinan eteen. Kävin hakemassa orin tarhastaan ja kumma kyllä, se tuli ihan nätisti sisälle, mitä nyt vähän näytteli korkeita askeliaan. Kiinnitin rääpäleen käytävälle molemmin puolin, josta se yritti pakitella, hyppiä, ryömiä, mitä vaan, jotta pääsisi pois. Jouduin muutaman kerran komentamaan oriin aloilleen, ennenkuin se rauhottui. Harjasin mustan karvapeitteen läpikotaisin päästä
varpaisiinkavioihin ja silittelin sitä totuttelun vuoksi arimmista paikoista. Nostelin kavioita vuorotellen pariin otteeseen, vaikkei niissä mitään putsattavaa ollutkaan. Aikuisiällä olisi aika ilkeä tapella friisiläisen kanssa kavioiden nostosta. Heralla meinasi mennä hermo kokoajan, mutta palkitsin sen silloin tällöin porkkanapalalla, kun se malttoi olla hieman pidempää paikoillaan. Nappasin Heran riimunarun päähän ja talutin sen maneesiin.Rymisevät kattopellit olivat nuorelle oriille uusi ja pelottava asia. Pikkuhiljaa se kuitenkin vähän rentoutui ja alkoi tutkimaan nurkkia ja maneesin laidalla olevia puomeja. Löysin laidalta jopa jumppapallon, joka korvasi hyvin omamme, kun se oli jäänyt kotiin. Hera innostui tuttuun tapaansa siitä ja potkin sitä hänelle aina takaisin, kun se pompautti sen kauemmas. Ilmeisesti pallon aiheuttama kolina seinissä oli saanut Eetun mielenkiinnon heräämään, sillä mies ilmestyi nököttämään maneesin laidalle. Hän katsoi Heran ja minun leikkiä nauraen ja liittyi pian itsekkin mukaan. Hän ei varmaan keksinyt parempaakaan tapaa vältellä tallitöitä.
Hetken aikaa leikittyämme, ja kun varsa alkoi olla hikinen, palasimme talliin porukassa. Harjasin Heran pikaisesti ja vein sen tarhaan kavereiden luokse. Tämän jälkeen autoin Eetua tallin siivoamisessa, päiväheinien mittaamisessa, ynnä muissa jutuissa tappaakseni aikaa. Kun puhelimeni vihdoin soi, ja Sofia kertoi pääsevänsä pian töistä, hyppäsin autooni ja ajoin Sofian luo vaihtamaan vaatteet ja peseytymään. Mietin matkalla mielessäni, ettei mikään tai kukaan koskaan voittaisi turpaterapiaa.
-
7.4.2019
Lapsena aloitin kaikki päiväkirjani lauseella ”Rakas päiväkirja”. Rakas?? Voiko päiväkirjaa edes kutsua Rakkaaksi? Jos jokin on Rakas ja sitä Rakastaa, niin eikö se tarkoita sitä että siitä pidetään huolta ja sille ollaan mahdollisimman hyvä? En tiedä muista, mutta minulle päiväkirja oli ainakin vain vihko, johon purin kaiken pahan olon ja pahimpina päivinä viskoin päin seinää, kun siihen syntyvä teksti kävi liian raskaaksi. Nyt se on jossain laatikossa pölyttymässä eikä todellakaan saa yhtään Rakkautta. Onko sitä edes oikeasti olemassa? Rakkautta?
Tämä päiväkirja alkaa näin:
”Mitä helvettiä mä oikein kuvittelin? Että kevään myötä asiat järjestyisi ja kaikilla olisi enemmän energiaa? Että edes joskus suhdekuviot olisivat ruusuisia? Tai no, olihan ne. Täynnä niitä hemmetin piikkejä!”
Vesivahongon myötä vanhempani (isäni ja äitipuoleni) olivat potkineet minut pois heidän tiluksillaan sijaitsevasta mökistä. Ihana, sympaattinen mökki, joka oli ollut parin vuoden ajan minun kotini. Pakkasin kamani ja roudasin ne miesystäväni luo. Jatkuva riitely olisi saanut loppua ja meidän olisi tultava toimeen saman katon alla. Rakkauteen kuuluu myös riidat, eikö? Rakkautta on varmaan sitten myös känniset puhelut, haukkuminen ja varoittavasti kohoava käsi. Rakkautta on kai pelko siitä, että milloin se oikeasti lyö.
Tänään se ei ollut kaukana. Mika heräsi krapulassaan minun tulooni. Haistoin vanhan viinan hajun ovelta saakka. Yksiön keittiönpöydällä oli kaljatölkkejä sekä puoliksi syöty pizza. Tarkemmin katsottuna siinä oli kaksi pizzaa. Ja keittiön nurkassa naisen käsilaukku. Mika käveli bokserit jalassa ovelle ja minut valtasi tietynlainen pakokauhu. Hän ei ollut yksin täällä, eikä varmasti halunnut minun tietävän. Mutta minä tiesin ja se satutti. Sen jälkeen satutti sanat ”painu hemmettiin siitä, tänne ei oo asiaa, jos oot ite asias sössiny!”. Minäkö ne sössin? Minäkö tahaltani räjäytin vesihanan? Minäkö valitsin juomisen ensimmäiseksi vaihtoehdoksi? Minäkö valitsin, kenet isä vie vihille. Minäkö päätin alkaa sellaiseksi tyranniksi, mitä Mari oli?
Juoksin rappuset alas ulos saakka kamoineni ja lyyhistyin oven viereen. Hajosin siihen paikkaan ja aloin itkemään. Hetken päästä keräsin itseni ja aloin soittaa kavereita läpi, mihin pääsisin asumaan hetkeksi. Sadepilvet alkoivat näyttää uhkaavilta, mutta onneksi yksi vanha luokkalainen päästi minut asuntoonsa ja lainasi minulle huoneen. Asetuin taloksi vähien tavaroideni kanssa ja istuimme yhdessä syömään myöhäistä lounasta. Vaihdoimme kuulumiset, vaikka minun kuulumisissa ei ollut hirveästi hehkutettavaa. Onneksi minulla oli Hera, josta pystyin kertomaan hyviä uutisia. Hera, jota Rakastan.
-
7.4.2019 – Ensimmäinen näytös.
Vesivahinko oli yllättänyt meidät aamulla tallille mentäessä. Pesukarsinan hana oli jollain konstilla halennut, ja vuotanut tallin lattian lammikoksi. Hetken aikaa iski paniikki, että mihin saisin silmätikkuni kuivaan talliin ja hädissäni olin soitellut lähimpiä talleja läpi. Viidennellä yrityksellä nappasi, kun Hopiavuoren Eetu lupasi meille tallipaikan jo tänään. Nuorukaisella ei vielä ollut onneksi paljon tavaraa, joten ne oli nopeasti pakattu autoon. Itse paholainen oli sitten toinen keissi. Toista tuntia saimme tapella lastauksen kanssa, että saatiin ori edes puoliksi sisälle. Loppujen lopuksi onnistuneesta lastauksessa mulla on muistona hampaan jäljet reidessä ja mojova mustelma persuksissa. Olisi pitänyt harjoitella lastausta etukäteen. Hopiavuoressa Hera laitetaan koppiin vaikka joka päivä jos se siitä on kiinni.Matka ei onneksi ollut pitkä – vain 20 kilometriä Seinäjoelta. Perille päästyä oli taas tappelu Heran kanssa kopista ulos tulemisesta. Orilla oli vissiin vähän turhan paljon hölmöä energiaa, tai sitten se oli demonin riivaama. Varsa hyppäsi kopista ulos melkein tasajaloin ja alkoi sen jälkeen hyppimään riimunarun päässä. Tallille oli kertynyt enemmän kuin liikaa silmäpareja katsomaan uutta tulokasta, ja minua hävetti suunnattomasti. Yksi mies asteli kaaren oloisesta ihmisryhmästä selvästi esiin ja tuli auttamaan minua oriin kanssa. Kun Hera saatiin turvallisesti karsinaan, mies esittäytyi Eetuksi. Kyllähän minä sen äänestä jo tunnistin samaksi mieheksi, jonka kanssa olin aiemmin puhunut puhelimessa. Minulle esittäytyi myös Inari, Noa, sekä Jilla, jotka olivat seuranneet näytöstä pihalla. Kaikki tarjoutuivat ystävällisesti auttamaan tavaroiden kannossa, ja olin siitä enenmmän kuin kiitollinen. Auton ja tallin välisellä matkalla sain pikaohjeistuksen tallin yleisimmistä käytännöistä, sekä pienen kierroksen tallilla.
Tämän jälkeen vetäydyimme Eetun kanssa hoitamaan viralliset paperityöt, kun muut menivät keittelemään kahvia. Eetu vielä varmisti Heran ruokinta ja tarhausohjeet. Menimme muiden perässä Eetun talolle, jossa oli keitetty valmiit kahvit. Istuimme pöydän ääreen ja tutustuimme toisiimme kaikessa rauhassa niin, etten edes huomannut illan alkavan hämärtyä.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 7 kuukautta sitten
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 7 kuukautta sitten
-
Katya Solovjeva
Omistaa HeranPitkät ruskeat hiukset kehystää kapeita kasvoja. Naisen hymy on mitä valloittavin ja silmät loistaa vihreänä. Pitkä, hoikka vartalo, joka on kääritty merkkivaatteisiin ja farkkuratsastushousuihin. Ulospäin nainen vaikuttaa todella huolitellulta ja ehkä hieman kylmältä ihmiseltä, mutta sisällä on paljon enemmän mitä ulkokuori antaa olettaa.
Katya on 24-vuotias, Venäjällä syntynyt ja nuoruudessa Suomeen muuttanut nainen. 172cm pituuteen mahtuu kieroutunutta huumoria, temperamenttia, huolenpitoa, sekä hieman uhkarohkeutta. Katya voi vaikuttaa ylimieliseltä, mutta kun häneen tutustuu, huomaa nopeasti, että kovan kuoren alla on oikeasti ihminen.
Katya on ratsastanut koko ikänsä ja kokenut kaikenlaista. Junnuna isojakin kisakenttiä kierrellyt nainen otti pienemmän vaihteen päälle muuttaessa takaisin Suomeen ulkomailla kierreltyään. Pari puskaponia ja siinä se, ajatteli Katya – mutta kuinkas siinä kävikään. Nyt riimunarun toisessa päässä poukkuroi tulevaisuuden kisaratsu, Hera.
Katya on hevosten keskuudessa hyvinkin tiukkapipoinen ja vaatii ratsultaan varmasti parasta. Tavarat ovat aina järjestyksessä ja hevoset pidetään siistinä ja niiden hyvinvointia seurataan tarkasti. Onneksi Katya osaa myös tiettyjen rajojen sisällä hellittää, ja joskus ehkä jopa nauraakkin omille virheilleen, tai hevosen kiukuttelulle.
Kahvihuoneen puolella Katyasta kuoriutuu täysin eri ihminen. Mustaa huumoria on välillä joidenkin vaikea ymmärtää, mutta Katya ei siitä hirveästi välitä. Tilannetaju hänellä on kuitenkin kohdallaan. Katya on tunnetusti yllytyshullu ja lähtee mukaan melkein mihin vaan. Yleensä Katya on kuitenkin se, joka houkuttelee muut hauskanpitoon.
Merkit:
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten
Eetu Hopiavuori.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten
-
Tää tarina oli ehkä mun päivän pelastus. Hypärillä tätä lueskelen lääkelaskutentin jälkeen väsyneenä ja päänsärky meinaa ottaa yliotteen, mut tää tarina oli vaan nii huikee, et mun on pakko lukee joitaki kohtia uudestaan ja uudestaan. Tosta välittyy selkeesti se sisaruuden rakkaus ja ehkä vähän isosiskon velvollisuuskin. On kiva lukea Eiran tuntemuksista ja hehkutuksista jonkun vanhemman ja fiksumman näkökulmasta, koska se tuo tuohon Eiran välillä rassittavaankin luonteeseen vähän sympatiaa ja hellyyttä. Tää tarina antoi mun silmiin ihan uudenlaisen tavan tarkastella Eiraa hahmona – ei sillä että tuntisin sitä muutenkaan kovin hyvin tuon taukoilun takia.
Tästä on hyvä jatkaa puuduttavaa koulupäivää uudella innolla!
-
Syksy, ja sen tuomat kurakelit ♥. Etenkin valkoisten tai osittain valkoisten hevosten kanssa. Katya on siinä mielessä onnekkaassa tilanteessa, että hänen ratsunsa on musta. Noasta ei voi sanoa samaa, joten sympatiat hänen puoleensa.
Pakko myöntää et mulla on tän hiljaiselon aikana ollu ikävä sun tarinoita. Jotenki se Noan hahmon luonne vaan heijastuu jokaisessa lauseessa mitä kirjotat ja se saa aina hyvälle tuulelle ja ehkä joskus löysää munki pipoa.
Enkä malta odottaa et saadaan lisää rääpäleitä talliin, joten Filda sais kasvattaa massuaan ripeästi! ♥_♥
-
Äwää wää!! Lisää vauvoja! ♥ . Tosiaan itelläni ollut tänään ehkä vuosisadan rankin ”työpäivä” ja työviikko, ja tää piristi oikeesti ihan sikana! Luin varmaan kolme kertaa tän tarinan läpi, enkä pääse yli tosta alusta. Ihanan erilainen ja erikoinen hevosen tallille saapuminen, joka varmasti pistänyt monen muunkin ihmettelemään, että mitä täällä tapahtuu. Sen lisäksi amppari on ihana, suloinen varsa. Meinasin itsekin tarjota siitä keskustassa, mut aattelin et yks rääpäle riittää mulle. Katya kyllä varmasti jakaa varsa- ja koulutustietämyksensä Tiituksen kanssa ja jeesii Been kanssa. He voi vaikka pitää yhteistä varsamiittiä aina maneesissa :D. Eikös täällä ollu vielä joku muukin varsa vai muistanko nyt ihan väärin?
-
Mä niin pystyin kuvittelemaan itseni toho teininä varusteiden hamstraamisesta ”teinikiukkuun”. Annika on mielenkiintoinen hahmo ja kivasti maustettu pienellä itsepäisyydellä. Katyan kanssa saattaa olla nokat vastakkain herkästi, mutta mä itse henkilökohtaisesti tykkään tosta tyylistä.
Sun tarinaa oli helppo lukea. Se eteni hyvin kevyesti, eikä tullut missään vaiheessa sellasta ”tunkkasta oloa” kuin lukis koulukirjaa tai tarinaa, joka ei etene ikinä. Sulla on myös kielioppi hyvin hallussa ja kappalejaot, pilkut ja pisteet oikeilla paikoilla helpottaa jo itsessään lukemista ja ymmärtämistä. Kuvailu oli kanssa tosi hyvää ja tarinaan pääsi helposti sisään myös kuvittelun tasolla. Pakko kompata vielä näitä edellisiä sanavalinnoissa, ne on tosi nokkelia, sekä erottuu hyvin massasta.
Ootan innolla sulta uutta tarinaa, ja mitä ponskin kanssa keksitte!
