Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
-
Laidunhaikuja
22.6.2019 klo 7.30
Aamun aurinko
Laitumelle matkalla
Hevonen tietää22.6.2019 klo 8.00
Kuin raketti
Ja ilmapallon lailla
Onni Onnilla22.6.2019 klo 10.15
Rauhallisesti
Keskikesän taikoja
Ja kukkiakin -
Hopiavuori vai Woodstock?
Vähän miulla meinasi tulla kiire, kun tajusin sen näyttelypäivän olevan huomenna. No näppäränä tyttönä sitten askartelin kaapin löydöksistä ittelleni ja Onnille hippivarustuksen – ihan kiva siitä loppujen lopuksi tuli.
Onni vaikutti hämmentyneeltä, sillä se käyttäytyi kerrankin nätisti. Tai ehkä miun periksiantamaton maastakäsittelytreeni oli lähtenyt uppoamaan? Hienosti hippipoika jolkotti vierelläni, hienommin kuin aurinkolasini, jotka meinasivat jatkuvasti valua nenältäni. Oli kuuma, mutta hauskaa meillä silti oli. Ja voi että, miten hienoksi kaikki olivat hevosiaan laittaneet!
// Piirtopöytäni sanoi itsensä irti puolessa välissä linejä, mutta väkersin tän silti loppuun, kun oli niin hauska tehdä 😀
-
Joo ihanaa me myös! 😀
Veronika – Onni -
Olin jo avaamassa autoni ovea, kun päätin sittenkin poiketa tupaan. Hiukseni olivat märät aiemmasta sadekuurosta ja pyyhin pari suortuvaa pois poskeltani. Nakkasin kenkäni eteiseen ja hämmennyin hetkeksi, sillä sisällä kuului olevan enemmänkin ihmisiä. Astelin peremmälle, kohti keittiötä. Ja siellähän oli ihmisiä ihan riittävästi. Köhäisin pienesti.
”Oonko mie tervetullut seuraan, mitä ikinä työ olittekaan tekemässä?” -
Metsänpeikot
Rapsuttelin ajatuksissani Onnia sen korvan takaa. Hurjasti kasvanut ja kehittynyt lapsihevonen hamusi taskujani ja sitten tönäisi minua.
”Kerjäätkö sie? Ei miulla oo siulle nyt kuule yhtään mittään”, naurahdin ja tökkäsin Onnia huuleen. Hevonen näytti varsin loukkaantuneelta, mutta hirveänä ihmisenä (hevosen mielestä) vain nauroin sille.Pistin Onnille suitset päähän ja vaihdoin ohjat liinaan. Ulkona oli kamalan kuuma ja kenttä pölisi, joten ajattelin vain lähteä metsään kävelemään.
”Hippa mennään!” huhuilin vipeltäjää, kotitontun näköinen koirani vain katseli minua silmät sirrillä. Se makoili tallin viileällä lattialla, ei se tehnyt elettäkään lähteäkseen ulos.
”No ei sitten”, mutisin ja talutin Onnin ulos tallista silmiäni pyöritellen.Pihalla meitä harppoi vastaan Tiitus, tällä kertaa en sentään säikähtänyt häntä. Tiitus tervehti minua hymyillen ja sai Onnikin hymyn. Nostin kiusallisesti kättäni vastaukseksi miehen tervehdykseen ja jo ohitettuamme toisemme käännyin ympäri.
”Hei tota tuo miun koira päätti jäädä tallin viileyteen, viittitkö vähän pitää sitä silmällä tai tehdä jotain sen kanssa?” huutelin miehen perään ja virnistin.
”Toki”, Tiitus vastasi ja heilautti huolettomasti kättään.Onni intoili vielä tallin pihassa, mutta metsäpolulle poiketessamme se tajusi nauttia kesäisestä luonnosta. Sen korvat pyörivät kyllä propellien lailla, mutta hevonen kulki muuten nätisti. Kehuin Onnia reilusti ja se sai kolmen vartin aikana ehkä luvattoman paljon herkkuja. Olin vain niin tyytyväinen hevoseen. Tätä menoa ei kauaa kestä, että päästään maastoilemaan myös selästä käsin.
Teimme vielä ennen tallille paluuta hiekkatiellä vähän maastakäsittelyjuttuja, lähinnä pysähtymisiä. Virnuilin onnellisena tallin pihassa ja talutin nyt jo hieman kärsimättömän Onnin suoraan tarhaansa. Pari edellistä kertaa Onnin kanssa olivat olleet vähän pohjanoteerauksia, joten olin erityisen onnellinen tämän päivän helppouteen.
-
Talutusharjoitusta
Tarinan alku Nikan spin-off -päiväkirjassa.
Laitoin Onnille nahkapäitset päähän. Sen sininen riimunnaru oli pehmeä, sillä oli kiva taluttaa pirteää hevosta. Onni ei onneksi välittänyt mukana olevasta Hipasta, ja Hippakin oli oppinut hyvin tallikoiran tavoille. Hippa ei juossut hevosten jaloissa, nykyään se osasi jopa jäädä paikalleen odottamaan.
Tapani mukaan pyysin Hipan maneesin suulla olevalle penkille istumaan ja siihen odottamaan. Pentu katsoi minua nappisilmillään anovasti.
”Eikun nyt ootat siinä. Ei mee pitkään”, komensin koiraa. Lähdin Onni vierelläni reippaasti kävelemään pitkin poikin maneesia.Tavoitteenani oli se, että Onni kävelisi rauhallisesti oikealla paikalla ja kuuntelisi minua. Tehtiin ympyröitä, voltteja sekä kiemurauraa. Pikkuhiljaa Onni laski päätänsä alemmas ja sen askel rentoutui.
Kun Onni seurasi minua nätisti omassa tempossaan, päätin kokeilla temponmuutoksia. Kiristin vähän omaa tahtiani ja maiskautin pienesti. Onni höristi korviaan ja pidensi askeltaan. Vähän liikaa kylläkin, se meinasi tulla minusta ohi. Juttelin Onnille rauhallisesti ja pidin vähän vastaan narulla. Onni tuntui tajuavan nopeasti, mitä hain. Pätkittäin se tuli reippaammassakin tempossa nätisti paikallaan, vaikka sillä olikin vähän kiirus.
Hitaampi tempo taas ei meinannut onnistua lainkaan. Onni tuntui turhautuvan siitä ”matelusta”, mutta sitkeästi toistin käskyä. Sitten se onnistui, Onni tuhahti mutta hidasti tempoaan. Päästin Onnin kävelemään omaan tahtiin ja rapsutin sitä korvan takaa. Kaivoin sille taskusta pienen palan leipää, jonka nuorukainen hamusi ennätysvauhtia suihinsa.
”Hippa, nyt voidaan mennä”, huikkasin koiralleni ja se hyppäsi reippaasti penkiltä. Hippa kipitti edeltäni maneesin ovelle ja kääntyi katsomaan minua odottavasti.
”On miulla kyllä kiireiset nelijalkaiset”, naurahdin ja päästin Hipan ulos. Koira ei lähtenyt kauas, eihän se koskaan.Hymyilin taluttaessani Onnin takaisin talliin, talutusharjoitus oli mennyt mielestäni varsin hyvin. Parannettavaa vielä oli, mutta niinhän se tuppasi tämän lajin kanssa olemaan aina.
-
Illanvirkku bemarikuski
Olin tulossa Helsingistä, suoraan lentokentältä. Saatoin olla vähän kahjo, mutta minun oli päästävä vielä tallille. Olin napannut Hipan vanhempieni luota kyytiin matkan varrelta. Painoin pahvimukin kannen kiinni ja hörppäsin kahvia harppoessani takaisin autolle. Irvistin kuuman kahvin polttaessa kieleni, mutta hörppäsin heti perään uudestaan.
Hyppäsin takaisin rattiin, vielä muutama kymmen kilometri jäljellä. Kesärajoitukset olivat tähän asti pelastaneet minut hermoromahdukselta, edessä oleva hiekkateiden armeija ei saanut minua hymyilemään. Pitäisikö kuitenkin muuttaa Helsinkiin? Ei, en ollut mikään kaupunkilaismuidu. Pienellä paikkakunnalla minä viihdyin, vaikka aika ajoin kaipasinkin pääkaupungin herkkuja.
Ajoin kotona pysähtymättä kohti tallia ja pohdin. Minua hieman ahdisti se, etten ollut käynyt tallilla pariin viikkoon ollenkaan. Ystäväni oli ilmoittanut minulle päivän varoitusajalla, että me lähdettäisiin Irlantiin. Ja sinne me myös lähdettiin.
Irlannissa oli mahtavaa. Dublin ja Howth tuli koluttua hyvin läpi, mutta siistein asia reissussa oli Alice Cooperin keikka. En ollut mikään keikkaihminen, mutta Alice Cooperin olin aina halunnut nähdä. Keikka oli vanhassa teatterissa, jonka punaisiin samettikalusteisiin teatraalinen show istui täydellisesti. Nyt voisin kuolla onnellisena, niin me ystäväni kanssa vitsailimme.
Havahduin haaveistani, kun tallin parkkipaikka näkyi jo. Parkkeerasin rakkaan bemarini Nellyn asuntoauton viereen ja hyppäsin ulos. Päästin pentukoirani kontista, Hippa veti pienen spurtin parkkipaikalla ja palasi sitten pyörimään jalkoihini. Juostessaan Hippa näytti kompuroivan liian pitkiin jalkoihinsa, nauroin sille.
Aurinko oli jo lähes laskenut ja musta auto kiilteli ilta-auringossa. Moni ehkä piti minua vähän hassuna, mutta pidin autostani paljon. En niin paljoa kuin pentukoirastani, mutta hyvänä kakkosena tuli bemari. Sillä oli nimikin, Alfa. Kaivoin puhelimeni taskusta ja työnsin Hipan selkäni taakse. Otin nopeasti kuvan autosta ja lähdin sitten nenä kiinni puhelimessani sekä Hippa jaloissani kohti tallia.
Naureskelin ääneen keksimälleni kuvatekstille*, vaikka eihän siinä oikeasti ollut mitään hauskaa. En uskonut kenenkään olevan enää tähän aikaan tallilla, joten survoin puhelimeni taskuun ja avasin satulahuoneen oven sen enempää ajattelematta.
Säikähdin ihan tosissani, kun oven takaa minua katsoikin hölmistyneen näköinen nuori mies harjalaatikko sylissään. Köhäisin ja posket hiukan punertaen etsin katseellani Onnin tavaroita.
”Oon Onnin tiimistä, Veronika. Moi”, takeltelin itseäni esitellessä. En ollut varautunut äkilliseen sosiaaliseen kontaktiin.Mies siirsi laatikkoa vapauttaakseen toisen käsistään ja heilautti kättänsä.
”Tiitus, oon töissä täällä”, mies hymyili varovasti ja suuntasi pois satulahuoneesta. Tiitus heitti huvittuneen katseen häntäänsä vispaavaan Hippaan. Jep, koirani on parempi sosiaalisissa tilanteissa kuin minä. Noniin, annoin varmasti hyvän ensivaikutelman. Iskin käteni otsaani miehen poistuttua näköpiiristä. Välillä mietin, että voisi opetella olemaan normaali.Nappasin Onnin harjaboxin mukaani ja vein sen orin karsinalle. Hevoset olivat jo sisällä, se sisälsi siis myös Onnin. Ajattelin kuitenkin päästää Hipan pissalle ennen maneesiin siirtymistä, joten jätin harjaboxin siihen ja kutsuin Hipan mukaani.
Ja taas. Avasin tallin oven ja Tiitus oli juuri avaamassa sitä toiselta puolelta virkeän oloinen siro varsa talutuksessaan. Säikähdin, taas vaihteeksi, ja melkein tukehduin itseeni.
”Siun pitää lopettaa tuo miun säikyttely, okei?” huokaisin hieman vitsilläni. Tiitus kuulosti kuitenkin huolestuneelta pyydellessään anteeksi. Pyöräytin vain päätäni ja sanoin, etten ollut kauhean tosissani. Varsa tuuppasi minua, enkä voinut olla huomioimatta sitä.
”Onpa suloinen otus. Onko se siun oma?”, kysyin ja sain vastaukseksi nyökkäyksen sekä varsan suuntaan osoitetun vilpittömän hymyn.
”Meidän pitää joskus tehdä yhdessä hevosten kanssa jotain, kun Onnikin on vielä ihan kakara”, hymähdin ja mieleeni tuli heti, että olin varmasti liian tungetteleva.
”Tai siis ei meidän tarvii, se oli vain tyhmä idea”, lisäsin varsin nopeasti. Tiitus vain nyökkäsi pienesti.
”Ehkä joku päivä”, Tiitus tuntui painottavan sanaa päivä. Olinko muka jotenkin outoon aikaan tallilla? -
Voi olla, etten ihan pystynyt pidättämään pientä naurunpyrskähdystä. Helloksi itsensä esitellyt rempseä mies ojensi kätensä ja tartuin siihen reippaasti.
”Hirviojan Veronika, mutta sano Nika vain”, esittäydyin ja hymyilin leveästi.
”Ilmeisesti Onnin tuore vuokraaja”, lisäsin ja hymyilin nyt Jillan suuntaan. Olin kovin iloinen, ihan oikeasti.Jilla esitti sitten hyvän kysymyksen.
”Jaa, no mie oon ihan joutilaana nytten. Eli siis heti kun vain siulle sopii”, sanoin ja nousin pöydästä. Köhäisin hieman, jotta ruokaa lautaselle mättävä Hello tajuisi väistää tiskikoneen edestä. -
30.3.2019 – Sightseeing
Eetu oli heti ilomielin luvannut Pasin minulle maastoratsuksi.
”Son sitten vähän sellanen iloluontonen”, oli Eetu varoitellut. Viime kerrasta hevosen selässä alkoi olla jo useampi kuukausi, joten pieni huoli asui pääkopassani.Rapsuttelin hauskanväristä Pasia omissa maailmoissani ja se hamusi letistä karanneita hiuksiani. Säpsähdin, kun Jillan punainen pehko naisineen pilkisti karsinan oviaukosta. Havahduin tähän maailmaan ja Jilla naurahti hyväntahtoisesti.
”Joo laitan Pasille vain kamat niskaan ja voidaan lähteä”, kerroin pikaisesti lievä puna poskillani.Tormistauduin ja sain varustettua Pasin, Jilla tosin joutui Ketkun kanssa odottamaan hetken. Hyppäsin pihassa Pasin selkään ja hevonen ei selvästi tiennyt mitä mieltä olla. Se kuitenkin lähti reippaasti liikkeelle pyynnöstäni ja Jilla ohjasi Ketkun vierellemme. Linnut lauloivat ja lumetkin olisivat pian jo muisto vain, kevät oli lähellä.
Jo kentän ohitettuamme päätti Pasi että nyt voitaisiin mennä ja kovaa. Se pärskähti hassun orimaisesti. Hölläsin ohjaa ja pidätin hevosta lähinnä istunnan avulla, se onneksi tepsi ja jo kymmenessä minuutissa Pasi venytti itseään eteen-alas. Sen askel piteni ja huokaisin syvään, aikapommi purettu.
Jillan kanssa oli helppo jutella. Tätä menoa hän tietäisi koko elämäntarinani, enkö osaa sitten ollenkaan olla hiljaa?
”Tässä voisi vaikka ravata?” Jilla kysäisi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hymyilin vastaukseksi. En ottanut ohjia enempää käteen, naksautin vain rauhassa kieltäni. Tunsin Pasin jännittyvän, joten puhelin sille rauhassa.
”Olisiko nyt se ravi vain, ihan sellainen rento ja letkeä”, selittelin ratsulleni ja hidastin hevosen askelta keventämällä itse mahdollisimman verkkaisesti. Pystyin onneksi pitämään Pasin rentona olemalla itse rento, tällaisista hevosista pidin.Hetken ravailtuamme päästin Pasin laukalle, se oli innoissaan. Ketku vierellä varmasti kiihdytti Pasia entistään, joten ohjasin hevosen enemmän taka-alalle. Suljin silmäni hetkeksi ja tuuli nipisteli poskissa, tuoksui jo keväältä. Ehkä lainaisin Pasia toisenkin kerran.
-
Nyökkäilin Jillalle ja tunsin itseni jälleen kerran hölmöksi, kun en osannut kysyä mitään oleellista. Hörppäsin viimeisenkin pisaran kahvikupistani ja pyyhin kädelläni keksinmurut tyhjään kuppiin. Mietin ja mietin, mutta en ollenkaan keksinyt kysyttävää.
Siirsin siis ajatukseni aiemmin puheena olleeseen maastoretkeen.
”Keneltä meidän pitäisi kysyä sitä Pasia huomenna maastoon, Eetultako?” pohdin ja ennen kuin olin saanut edes lausetta loppuun kuului eteisestä kolinaa. Kukahan siellä on? -
Istahdin pöydän ääreen, kun Jilla laittoi meille kahvit valmiiksi. Tuntui vähän hönöltä vain istua siinä auttamatta ollenkaan, mutta en tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt. Jillan kaadettua minullekin kahvin lorautin siihen sekaan tilkkasen maitoa. Kiedoin vasemman käden sormeni kupin ympärille ja nappasin vapaisiin sormiin keksin.
”Oliko tuo nyt sen parikymmentä kilometriä, enköhän mie ehdi käymään aina tarvittaessa”, nyökyttelin samalla, kun näykin makeaa keksiä.
”Mitenkä Onnin ruokapolitiikka, tarviiko miun laittaa sille jotakin? Entä onko miulle muita hommia, kuin Onnin kanssa touhuilu?” kyselin vielä vähän käytännön asioita ja kaadoin pannusta kahviini vähän lämmikettä. -
Jilla ohjeisti minut viemään Onnin tarhaan. Onnilla oli vähän kiirus, mutta yllättävän hyvin se kuunteli ihan tuntematontakin ihmistä. Katsoin virnistäen iloisesti hypähtelevää hevosta, kun se kipitti sisemmäs tarhaansa.
Jilla esitteli minulle tärkeimmät paikat ja vaikka en ihan meinannut pysyä perässä, sain silti varsin hyvän kuvan kartoista. Olin hyvin mielissäni siitä, kuinka positiivisesti Jilla otti minut vastaan, ilmapiiri vaikutti muutenkin hyvältä ja rennolta. Nyökyttelin siis Jillan kummallekin ehdotukselle ja makustelin tapahtumia mielessäni. Huomisen pitäisi olla minulle täysin vapaa, joten maastolenkki sopisi varmasti hyvin.
”Kahvi kyllä maistuisi”, pohdin ja otin jo talolle päin lähteneen Jillan kiinni.
”Niin sie siis asut kimpassa Eetun kanssa? Ja Eetuko se nyt oli tallin isäntä?”, ehätin kysellä lyhyen matkan varrella. -
Ilahduin kovasti Jillan tarjotessa myös toista hevostansa satunnaiseen maastoiluun. Rapsutin Onnia otsasta ja hevonen kohotti hieman turpaansa silmät sirrillä, kuten sanoin: itsevarma. Se tiesi mitä halusi.
”Eiköhän tämä riitä Onnille, sekä minulle. Voisin varmaan taluttaa sen takaisin talliin saadakseni vähän tuntumaa?” kysyin ja tutkailin edelleen tarkkaavaisena Onnin eleitä. Jännittymisen merkkejä en löytänyt lainkaan, vaikka itse taisin olla vähän varovainen uuden tuttavuuden kanssa.
”Ja jos voisit näyttää vähän paikkoja, niin se olisi mahtavaa”, lisäsin hymyillen. -
Kuuntelin kiinnostuneena Jillan höpinöitä. Oli aina kiva, kun nuoren kanssa tehdään paljon – oli minullekin tullut vastaan niitä kuusivuotiaaksi kääntyviä, joiden selässäkään ei oltu käyty. Jos Onnista saataisiin kelpo kouluratsu, olisi se kyllä hyvää vaihtelua minullekin. Huomasin vahingossa suunnittelevani Onnin ja minun yhteistä tulevaisuutta, vaikka en koko hevosta tuntenutkaan.
Seurasin vähän hölmönä Jillaa maneesille. Onni asteli valppaana naisen vierellä ja sen korvat muistuttivat propellia. Kun paikallaan hypähtelevä hevonen oli rauhoittunut, päästi Jilla sen irti. Komea ravi sillä oli, kyllä tuomarit tykkäisivät. Katselin tarkkaan hevosen liikkeitä ja eleitä, se oli itsevarma ja näytti viihtyvän.
”Aika vinkeä otus siulla. Eiköhän me Onnin kanssa löydetä yhteinen sävel, jos siis luotat sen käsiini”, tokaisin hevosta ja sen suhtautumista ympäristöön hetken seurattuani.
”Mie kyllä etin jo valmista maastokaveria, mutta jotenkin eksyn aina näiden raakileiden pariin”, nauroin ja houkuttelin Onnia luokseni rapsutettavaksi. -
Jilla opasti minut pihan poikki hiljaiseen talliin. Tilat ainakin olivat siistit, sitä osasin arvostaa. Jillan pysähtyessä olin törmätä naiseen ja virnistin hassusti. Karsinasta kurkisteli uteliaan näköinen puoliverinen, jonka sanomattakin tunnistin Onniksi.
”Ainakin se on komea ja sosiaalisen oloinen”, pohdin ääneen ja tarjosin kättäni Onnille haisteltavaksi. Hevosen sieraimet värisivät ja se nuuskutteli kättäni varovasti.
”No terve poika, mitä mieltä oot miusta?” jutustelin hevoselle ja sen painaessa päätänsä lähemmäs siirsin käteni varoen rapsuttamaan hevosen korvantausta.Käännyin Jillan puoleen ja katseestani saattoi paistaa se, että mietin hurjan tarkasti tilannetta.
”Onko Onni liikkunut jo tänään, vai voitaisiinko me ottaa se vaikka irtona vähän esittelemään itseään?” yritin kysyä reippaasti, mutta nielaisin vähän lauseen lopun.Ennen kuin ehdin kuunnella Jillan vastausta talliin viihotti jokin pikkukoira ihminen perässään. Hymyilin meitä tervehtineelle miehelle tietämättä pitäisikö minun sanoa jotakin.
-
Silmiini osui punahiuksinen nainen, joka selvästikin oli nähnyt minut. Reippaasti nainen asteli luokseni ja esittäytyi, kuten arvelinkin hän oli Jilla. Sain hänestä hyvät vibat, uskoisin meidän tulevan toimeen keskenämme. Toivottavasti hänen hevosensa ei olisi kamala.
”Jep, olen kyllä. Voi sanoa ihan myös Nikaksi”, hymyilin pienesti ja ojensin naiselle käteni.
”Löysin ainakin perille, lähtökohta on siis hyvä”, naurahdin vielä perään ja kaduin heti outouttani. -
Onnenkantamoinen
Loppukesän lämmin tuuli silitteli poskiani, kun katselin tarhan perukoilla hääräilevää Pitkoa*. Reilun kahden vuoden jälkeen ravurista oli kuoriutunut mitä mukavin maastoilukaveri, metsäilemässä olimmekin olleet taas viimeiset pari tuntia. Aurinko oli jo miltei laskenut, kauniit oranssin sävyt heijastuivat raamikkaasta hevosesta ja teki rautiaasta punertavan. Hevosen karva kiilteli päivän viimeisissä auringonsäteissä ja minä hymyilin.
Se oli kesä 2018. Silloin ei tullut mieleenkään, että tulevina kesinä en saisikaan enää katsella sitä entistä ravuria kuin kalleinta taideteosta. Syyskuu 2018 oli elämäni hämmentävin syyskuu. Heti ensimmäisellä viikolla sain kotiini rakkaan Hippa**-koiran, ja siitä kaksi viikkoa eteenpäin Pitko yritti tarhan aidoista läpi. Pitkon koivet menivät sotkuun ja raukka veti kuperkeikkaa taittaen niskansa siinä rytäkässä. Onneksi tallin omistajan mies oli paikalla ampumassa pojan heti. Nyt Pitkon onnettomuudesta oli kulunut puoli vuotta, mutta mielessäni se hevonen oli silti aina. Tuntui kuitenkin tyhjältä, ikävöin tallille.
No, mitä tekee kaltaiseni toimelias ihminen? Kyselin Facebookissa kylän puskaradiosta, josko kellään olisi tarjota hevosta satunnaiseen ratsasteluun ja vaikka tallia siivottavana. Taisi mennä kaksi minuuttia, kunnes sain viestin Jilla Katveelta. Hän kyseli, olisinko kiinnostunut vuokraamaan pian 3-vuotiaaksi kääntyvää veikeää puoliverioria ja laittoi kuvankin perään. Hevonen oli komea, lupaavan näköinen ja kuuloinen. Ihastelin poikaa, mutta totesin tällä kertaa etsiväni jotakin leppoisampaa harrastuskaveria.
No se kuitenkin jäi mieleeni pyörimään se Onni, joten laitoin kuitenkin Jillalle viestin. Pienen juttutuokion kuluttua minulla oli vuokrahevonen. Tai siis vuokrahevosenraakile. Ehkäpä tämä oli juuri se onni, mitä elämääni tarvitsin.
* Pitko oli 15-vuotias rautias ranskanravuriruuna, jota Veronika vuokrasi kolme vuotta. Veronika auttoi entisen ravurin ratsukoulutuksessa ja sai siitä täydellisen maastokaverin. Syksyllä 2018 Pitkolle sattui vakava onnettomuus ja hevonen jäi sille tielle.
** Hippa on Veronikan puolivuotias whippetnarttu, jonka kanssa Veronika harrastaa koiratanssia ja pyörähtelee satunnaisesti näyttelyissä.-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 7 kuukautta sitten
Nika. Syy: Otsikko
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 7 kuukautta sitten
-
Veronika Hirvioja
Kavereille ihan vain Nika
Onnin vuokraaja
Koikkaloikan Highland Queen
Instagramissa @nikanmaailma- syntynyt 28.01.1996 (23v)
- 159cm
- osaa suomea (välillä karjalaksi murtaen), englantia, jonkin verran venäjää ja ruotsia sekä vähän saksaa
- koulutukseltaan eläintenhoitaja, luonto-opas sekä eläintenkouluttaja. Nyt työtön
- elää säästeliäästi isovanhempien perinnöllä ja äitin avustuksella
- asuu rivitaloyksiössä seuranaan puolivuotias whippetnarttu Hippa
- vuokrasi viimeiset kolme vuotta puskailumielessä lämminveriruunaa, jonka ratsukoulutksessa auttoi. Pitko lopetettiin syyskuussa 2018
- alkuun vähän hissukka, tutustuessa nauravainen ja menevä
Veronika, 23, on kotoisin Karjalasta ja puhuukin välillä hieman vääntäen ja kääntäen. Oman tiensä kulkija saattaa hämmästyttää vastaantulijoita, sillä nainen osaa olla välillä vähän kajahtanut. Tällä hetkellä Veronika on työttömänä, mutta koulutukseltaan hän on eläintenhoitaja, luonto-opas sekä eläintenkouluttaja.
Veronika on ratsastanut niin kauan kuin muistaa, 15-vuotaaksi asti islanninhevosilla ja siitä eteenpäin treenannut kenttäratsastusta. Nuorempana Veronika ratsutti islanninhevosia valmentajansa valvovan silmän alla ja islanninhevostenkin jälkeen hän on eksynyt auttamaan parin raakileen kanssa. Veronika ei ole koskaan ollut kauhean kilpailuhenkinen, vaan on ratsastanut lähinnä kotitallilla ja tehnyt paljon maastakäsittelyä hevosten kanssa.
Hevosharrastuksen lisäksi Veronika kuluttaa aikaansa koiransa kanssa touhuamiseen sekä kameran kanssa räpeltämiseen.
Veronika on omatoiminen ja aktiivinen nuori nainen, eikä hän taida osata olla tekemättä mitään. Suukin hänellä käy tasaiseen tahtiin, vaikka etenkin uusien tuttavuuksien kanssa saattaa olla arka. Nuori nainen on hymyileväinen ja mustan huumorintajun omaava kaikkien kaveri, yleensä hän pistää muiden tarpeet omiensa edelle. Vaikka Veronika onkin menevä taiteilijasielu, on hän silti harkitseva ja melko jalat maassa -tyyppi. Perfektionistinpoikasta häneltä löytyy ja se ei aina välttämättä ole hyvä asia.
Uusien ihmisen seurassa Veronika on kohtelias, mutta hän puhuu läheisimmille ystävilleen aivan hirveällä tavalla. Saattaa kuulostaa ulkopuolisesta, että hän oikeasti tarkoittaisi niitä asioita, mutta rakkauttansa hän vain ilmaisen kömpelöllä tavallaan. Veronika ei tosiaan ole mitenkään erityisen sutjakka sosiaalisissa tilanteissa ja nainen kiroaa kuin vanha merimies, mutta tykkää kyllä puhua ja viettää aikaa kaikenlaisten ihmisten ja eläinten kanssa.
Veronikan pärstästä paistaa naisen venäläistausta. Suurin osa Veronikan suvusta on Suomesta ja Venäjältä, mutta kai jostain löytyy saksalaistakin ja ehkä vähän jotain muutakin. Hänellä on korkeat poskipäät ja melko pyöreät, ehkä ovaaliksi luettavat kasvot. Silmät Veronikalla ovat väriltään kirkkaan vihreät, jos tarkkaan katsoo niin hiukan vinot ja ripset pitkät ja tummat. Tummanruskeat hiukset korostavat vaaleaa ihoa. Tukka Veronikalla on leikattu pitkähköön polkkamalliin eikä hän tykkää pitää niitä kiinni, yleensä sana pehko kuvaa sotkuisia hiuksia hyvin. Vaikka nainen onkin melko lyhyt, vain 159cm pitkä, hänellä on jalkaa vaikka muille jakaa. Veronika on siis siro ja pitkäjalkainen, lantion kohdalta muodokas mutta muuten aika tikku. Veronika pitää vartalonmallistaan paljon, sillä hän on ikuisesti ponikokoinen.
Pukeutumistyyli Veronikalla on hieman kummallinen ja usein vaihteleva. Yhtenä päivänä naisen päällä on jonkin rock-bändin paita ja mustat pillifarkut ja toisena taas haaremihousut ja napapaita, jonain päivänä jopa kauluspaita sekä hame. Värikkäitä vaatteita Veronikan päällä ei kuitenkaan tahdo nähdä, hän suosii mustaa ja rikottuja sävyjä. Poikkeuksena on Veronikan rakas ikivanha sadetakki, joka on ihanan sitruunankeltainen. Tallilla Veronikan päällä on lähes poikkeuksetta mustat kokopaikkaiset ratsastushousut ja säähän sopiva rento paita. Kenkäpuoli tallin ulkopuolella on maiharipainotteinen ja tallilla tuttu näky ovat vanhat Hain kumisaappaat.
Merkit
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 7 kuukautta sitten
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 7 kuukautta sitten
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 6 kuukautta sitten
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten
Eetu Hopiavuori.
-
No niin on, en tiiä mitä oon helleaivoillani laskenut 😂 Haikuja on ehkä luvassa tulevaisuudessakin, niitä on niin hauska tehdä!
-
Mä luen sen itsekin niin! Ihan super rasittavaa xD
-
On aina ilo lukea näin sujuvaa tekstiä ja myötäilen Eetua sen suhteen, että ihanasti olet tuonut esiin niitä ”tuppukyläläisyyksiä” 🙂 Itse tykkäisin, jos jäisit tarinan kohtauksiin viipymään pidemmäksi aikaa, mutta ei tämäkään turhan kiireinen ollut. Nautin tarinan lukemisesta, ja se onkin pääasia.
-
Ensinnäkin nostan hattua sille, että Skotti on oikesti ”tavallinen” hevonen, eikä lainkaan oikukas tai vaikea. Liian usein näkee sitä, että virtuaalihevosesta tehdään hirveän hankala ja omistaja tietysti pärjää sen kanssa tilanteessa kuin tilanteessa 😀 Oli ihana lukea Hellon aatteita tulevasta hevosestaan ja nykyhetkestä, mutta olisin silti toivonut enemmän kuvailua esimerkiksi ympäristöstä. Alun puhelinkeskustelu viritti minut jo heti hyvälle tuulelle.
-
Olipa tunteelline tarina! Tarinan sisällä olleet viestit olisivat mielestäni selkeämmät, jos sisällyttäisit ne lauseisiin, esimerkiksi ”minä kirjoitin Miksulle…” 🙂 Kirjoitat kyllä erittäin kauniisti ja tekstistä tulee kiireetön tunne.
