[MilanOsallistuja]

Meidän kaikki ruusukkeet

”Mä en oo oikein varma, teinkö mä sulle palveluksen vai pilasinko sun elämän”, Oskari sai kakistettua viimein ulos. Hän oli kummitellut jo vaikka kuinka kauan Biffen pään vieressä niin kuin piinttu sieluparka, joka ei ollut saanut rauhaa kuolemansa jälkeenkään, eikä ollut kertonut asiaansa lukuisista uteluistani huolimatta. Nyt hän viimein puhui. Nyt, kun pyllistelin häntä kohti Biffen oikea takajalka otteessani ja tutkin, oliko kenkä irtoamassa, vai kuvittelinko vain.

”Tule katsomaan tämä kenkä”, kehotin, mutta Oskari ei liikahtanutkaan. Hän vain huokaili. Hiekka rapisi betonilattiaa vasten, kun hän vaihteli painoaan kiiltävältä ratsastussaappaaltaan toiselle.

Okei. Ei Biffen kenkä voinut mitenkään olla irti. Ei se heilunut silloinkaan kun heilutti. Sen oli täytynyt vain astua huonosti kiven päälle tai jotain, kun se oli äsken sillä tavalla meinannut klenkauttaa nilkkansa. Hyvin sillä meni. Laskin varovaisesti orin jalan maahan, vaikka Oskari ei tullutkaan varmistamaan päätelmääni ja rauhoittamaan mieltäni. Suoristin selkäni, käännyin ympäri ja laskin käteni Biffen selälle. Orin korvat kävivät kuuntelemassa liikettäni, mutta sitte se jatkoi taas Oskarin omituisen liikehdinnän tarkkailua.

”Miten sä olisi pilannu mun elämän?” kysyin Oskarilta.
”No tää Eiran ja Biffen homma…”

En voinut estää hymyn nousemista kasvoilleni, enkä yrittänytkään. Niin. Olin ollut kovasti sitä vastaan, että Eira ratsastaisi minun hevosellani kilpaa ja valmentautuisi sillä. Nyt kun olin nähnyt Eiran ja Biffen muutaman kerran yhdessä, ymmärsin paremmin, miksi tunsin niin kuin tunsin. En ollutkaan koskaan ollut huolissani siitä, että Biffelle tapahtuisi jotain, tai että Eiralle tapahtuisi Biffen takia jotain sellaista, jota maksaisin lopun elämääni. En tainnut olla huolissani edes siitä, kuinka kova ikävä minun tätä keltaista hönttiä tulisi, kun Eira lopulta veisi sen yön ylitse tai useammaksi päiväksi kilpailemaan. Ei ei, vaan olin ollut mustasukkainen. Suurin pelkoni oli ollut, että Biffe tykkäisi Eirasta enemmän kuin minusta. Heidän ratsastustaan tarpeeksi seurattuani olin rauhoittunut. Vielä ainakin olin Biffen suosikki. Sitä paitsi Eira kohteli sitä niin kauniisti, vaikka se ei ollutkaan yhtä herkkä ja kiva kuin Typy, ettei haittaisi, vaikka se tykkäisi Eirastakin.

”Haluatko nähdä jotain?” kysyin Oskarilta, joka katseli seiniä ja kattoa, mutta ei vahingossakaan minua tai Biffeä, ja nieleksi.
”Mitä muka?”
”Täällä”, sanoin ja kyykistyin sen sangon viereen, joka sisälsi Biffen kaikki harjat. Jouduin nostelemaan osan pois, jotta sain otteen siitä, mitä etsin.

”Meidän kaikki ruusukkeet tämä syksy”, ilmoitin ja roikotin Kultasaaren ruusuketta.
”Ai tää yks? Missä muut?”
”Niin. Missä muut? Me kisattu ihan tosi paljon, enemmän että mitään toinen syksy. Ja tässä kaikki. Mutta ei sekään, vaan mut ei edes harmita. Siitä tietää mun pitää keksiä muuta.”

Oskari otti Kultasaaren ruusukkeen ja piteli sitä niin kuin jotain säälittävää pientä kuollutta eläimenraatoa. Hän oli ollut itse samoissa kilpailuissa. Eira oli ollut samoissa kilpailuissa! Molemmilla oli sieltä arvokkaampia ruusukkeita kuin minun. Sitä paitsi minulla ja Biffellä oli mennyt kilpailuissa ihanasti. Biffe oli toden totta tehnyt parhaansa sillä valmistautumisella, jonka olin pystynyt tekemään. Se ei vain ollut riittänyt. Toisen ratsastajan kanssa se pystyisi monin verroin parempaan, ja Eiralla oli aikaa valmentautua sen kanssa kunnolla.

Silittelin hevoseni selkää. Tänään oli sunnuntai. Minun päiväni. Eira ei tulisi, vaan minä veisin hevoseni maastoon kahlaamaan keltaisissa ja oranssihtavissa lehdissä. Pihlajamäellä kahlaisimme punaisissakin. Raskaimmat kohdat, niin kuin Pihlajamäen, menisin käynnissä, vaikka rakastinkin laukata Biffellä mäelle. Mäen käveleminen oli kuitenkin pieni hinta siitä, että joku veisi hevosta koko ajan eteenpäin.

”Mulla on Oskari koulu ja lapsi. Mä ei kerkeä kaikkea. Sitten että sulla on lapsi, sä ymmätät miten paljon aikaa se vie.”

Oskari vilkaisi minua synkän oloisesti. Tiesin, mitä hän ajatteli: hänelläkö joskus lapsi, hänelläkö muka joskus jotain tärkeämpää tai edes yhtä tärkeää kuin hevoset. Seuraavaksi hän katsoi ruusuketta ennen kuin ojensi sen takaisin minulle. Sitten hän pystyi jo silittämään pikaisesti Biffeäkin. Hevoseni hengitti syvään.

”Älä murehti”, kehotin, ”vaan hae minun kypärä, ole kiltti Oskari.”

Milan ja Biffe Kultasaaressa 5.-8.8.
CIC4, 9/47

[MilanOsallistuja]

Estä se

Avain rapisi lukossa. Sen täytyi olla Hellon äiti, isä tai ehkä Allu tai Oskari. Kaikki muutkin tiesivät, että Hellon avain oli oven vieressä lipan päällä, mutta muut eivät varmaankaan kehtaisi käyttää sitä enää tähän aikaan: puoli yhdeksältä illalla. Jerusalem tuijotti ovelle, mutta ei haukahtanut. Kuka tulija olikaan, hän ei tervehtinyt, mutta ähkäisi kenkiään riisuessaan sellaisella äänellä, että se rajasi pois sekä Hellon äidin että Allun vaihtoehtojen joukosta. Pian käytävältä hiipi äänettömin askelin Oskari, joka istui vierelleni sohvalle. Jerusalem laski päänsä takaisin käpäliensä varaan, mutta Lallero alkoi läähättää ja liehakoida vimmatusti Oskarin jaloissa.

”Hello on kotona sitten”, varoitin hiljaa heti vilkaistuani Oskarin kasvoja. Hän näytti siltä kuin olisi juuri sijoittunut viimeiseksi Dressage Masterseissa. Tiesin, ettei hän ollut kuitenkaan tullut Dressage Masterseilta, vaan oli ollut Shanette Raukon kanssa taas jossain, todennäköisesti Seinäjoella.

Silloin kuului makuuhuoneesta parkaisu, jota seurasikin Hellon mumina. Sanoista ei saanut mitään selvää oven läpi. Hello se nukahti aina nukuttaessaan Mölliä, ja heräsi sitten hermostuneena viiden tai kuuden aikaan, kun oli nukahtanutkin liian aikaisin.

”Miten meni?” kysyin Oskarilta hiljaa siinä toivossa, että Mölli nukahtaisi makuuhuoneessa uudelleen. Oskari kuitenkin vain kohautti toista olkapäätään ja veti jalkansa eteensä sohvalle niin kuin suojamuuriksi. Molemmat olivat kovin Oskarimaisia tapoja, mutta edellisellä kerroilla Shanette Raukon luota palatessaan hän oli ollut mitä erinomaisimmalla tuulella. Kerran hän oli vahingossa hyräillytkin.

”Mitä luulet, onkohan liian myöhänen aika soittaa Camillalle?” Oskari mutisi.
”Eikö he Jällivaaralla nuku jo että heräävät aikaisin?”
”Niin ne varmaan nukkuu.”
”Sä voi kertoa mulle, vaikka se ei sama asia.”
”Joo…”

Makuuhuoneen ovi avautui, eikä sitä edes yritetty avata hiljaisesti. Hellolla oli tukka pystyssä. Niin oli Möllilläkin. Ellei Mölli olisi ollut yhtä tumma kuin minä vaalea, hän olisi hiusten perusteella voinut olla ihan oikeasti Hellon tytär.

”Mää!” Mölli sanoi vaativasti, vaikka se ei kai tarkoittanut mitään.
”Kato Oskari tuli sua kattomaan”, Hello jokelsi vauvalle ja käveli kohti. ”Pidä tota kun mä käyn kus… Pissalla. Lalle tuu seuraksi. Haluat kumminkin.”
”Tule Mölli tänne”, sanoin kädet ojossa ja otin hänet vastaan. Oskari ei piitannut lapsista.
”Mites Mölli voi?” Oskari pakottautui kysymään hymyillen.
Mölli ei vastannut, vaikka Oskari katsoi häntä. Hello antoi hänelle muka aikaa puhua ennen kuin vastasi itse.
”Älä Mölli yhtää ujostele. Voit sanoa Oskarille että oot kauheen kiltti likka. Nukut hienosti ja syöt paljo ja tykkäät potkia semmosen leikkimaton päällä. Kato se on toi tuolla. Lalle älä nuole Mölliä. Siinä on kirahveja. Mä luulen Oskari että Mölli tykkää kirahveista. Noni Lalle tänne tai sä jäät sinne. Tai ehkä se tykkää oranssista…”

Hellon jutut loppuivat kokonaan vasta kun vessan ovi sulkeutui. Mölli vei tarmokkaasti hupparinnarujani suuhunsa, mutta aina pikku nyrkit eivät totelleet ja menneet aivan sinne minne hän yritti niitä ohjata. Kun naru oli tukevasti suussa, Mölli rentoutui ja katseli minua. Hän näytti koko ajan hyvin hämmästyneeltä, ellei sitten itkenyt.

”Haluatko mennään vaikka kävelylle?” kysyin Oskarilta.
”Äh, ihan sama. Ei se haittaa vaikka toi kuulee”, Oskari vastasi nyökäten avautuvaa vessan ovea kohti.
”Mitä mä kuulen?” Hello kysyi. ”Möllers, haluakko yöpalaa?”
”Maailmankaikkeuden naurettavimmasta — no emmä tiiä mitä se oli. Ei voi sanoa seurustelusta. Ainakaa tän jälkeen.”
”Aa, Osku on ollu Raukon kanssa iltamissa!”
”Pää kii kun mä kerron.”

Oskari ei ikinä ollut minun kuulteni sanonut niin alexmaista komentoa, mutta se sentään sai Hellon sekä säpsähtämään että olemaan hiljaa. Mölliä se ei säikäyttänyt, koska se sanottiin kuitenkin niin hiljaisella äänellä. Hän sanoi ”ngöö!” ja kosketteli poskeani raukeasti.

”No kuulkaas”, Oskari aloitti kuulostaen ihan siililtä, joka vetäisi raivokkaasti piikkinsä pystyyn. Toinen jalkakin laskeutui lattialle, jotta Oskari pystyi elehtimään kädellään.
”Oli ollu oikeen kuulkaa kivaa. Me lonittiin Törnävällä päin, koska me ei haluttu lähtee vielä, vaikka tuollon kylmä kun ryssän he–”
”Noni!” Hello varoitti.
”Siellä me kuljeskeltiin vaikka siellä mitää edes oo ku kesäisin, ja jäätiin istumaan siihen saakel–”
”Mä heitän sut pihalle.”
”Sori. Siihen niin lukkosillasta vähä kartanolle päin, missä on se tuvanmörskä, kun siinä on vähä tuulensuojaa. Sitte siinä oltiin ja juteltiin, niin tämä alkaa itkeä!”
”Mitä sä teki?” kysyin melkein närkästyneenä.
”No sitä mäkin ensimmäisenä mietin! Mä kävin silleen salamannopeesti läpi kaikki asiat, mitä mä oon ikinä sille sanonu. No se on tienny kumminkin jo vähä aikaa totanoinniin mun sellaset salaisuudet jotka vois vaikuttaa siihen, että — no ihan sama, en mä siinä keksiny mitä mä oon tehny.”
”Miten sä kaikista ihmisistä voit muka tehdä jotain vahingos?” Hello kysyi ihan vilpittömästi.
”Hän usein itkettää tytöt valmennuksissa”, huomautin.
”Ai nii joo. Sanoitsä sille et sun pitää Shanette työskennellä ton sun ruman naaman treenaamisessa kuntoon vai?”
”No en! Kuulkaa kun tällä kertaa se ei johtunu mitenkään mistään, mitä mä tein.”
”Eka kerta maailmanhistoriassa kun eteläpohjalainen tyttö ei itke sen takia että Oskari sanoo että se ratsastaa päin honkia ja sen perseessä ei ole tarpeeksi lihaksia”, Hello mutisi.
”Mä heittän pian sut pihalle”, sanoin Hellolle.

Oskari jatkoi tarinaansa eläväisemmin kuin oli koskaan minun nähteni kertonut mitään juttua. Se oli pikkuinen juonellinen teatteriesitys, jossa Oskari ääninäytteli sekä itseään että Shanettea. Hän taisi olla vihainen, koska ääninäytelty Shanette puhui samalla nuotilla kuin lastenohjelmien ilkeät tytöt. Oskarin ylähuulikin rypistyi, kun hän puhui Shaneten repliikit. Omaa ääntään hän tietenkin näytteli hyvin enkelimäisesti: ihan niin kuin ihmisillä on tapana näytellä, kun he kertovat riidoistaankin.

”Mun on kuitenki pakko kertoo sulle jotain”, Oskarin näyttelemä Shanette sanoi, ja Oskarin etusormet hänen poskillaan esittivät kyyneliä. ”Mun elämä on ohi!”
”No sit mä olin että onks sulla joku sairaus? Ooks sä rikollinen? Voisitko kertoa?” Oskarin näyttelemä Oskari kyseli.
”Ei kun pahempaa!” Shanette nyyhki niin kuin kreikkalaisessa tragediassa.
”Mikä voi olla muka pahempaa kun että se olis jotenkin kuolettavasti sairas?” Hello ihmetteli.
Oskari mulkaisi häntä rumasti.
”Mikä voi olla muka pahempaa kun että se olis joku hirveä sairaus?” Oskarin näyttelemä Oskari kysyi.
”Se on! Mun elämä on ohi, mutta ehkä mä voin sitte viiskymppisenä jatkaa sitä vaikka.”

Vilkaisin Helloa. Hello vilkaisi minua ja puristi sitten Oskarin hartiaa.

”Jos se ei ollu rikollinen ja menemäs vankilaan, niin kenen kanssa se on siis menossa naimisiin?” Hello kysyi ihan valtavan myötätuntoisella äänellä.
”Jonku Tomin”, Oskari vastasi vapaata olkapäätään kohauttaen.
”Voi ny paska”, Hello huokaisi, eikä sillä ilmeisesti ollut sillä kertaa väliä, että Mölli kuuli sen. ”Koska?”
”Kuukauden päästä.”
”Jaaha. No ei ihme sitte että sä oot ton näkönen. Otatsä teetä? Tai viinaa?”
”Kuule Hello kun en mä jotenkin siitä oo siitä kauheen vihanen tai surullinen tai mitään. Me tunnettiin loppujen lopuksi mitä, viis minuuttia. Mä oon jo tosi nuorena tehny rauhan sen kanssa, että todennäköisesti mä jään yksin.”
”Jaha! Mikäs sun sitten on, jos ei muka se? Palataan kohta tohon yksin olemiseen takas niin taon suhun vähä järkeä sitte.”
”Mun on se, mitä seuraavaks tapahtui.”

Mölli nukahti, vaikka Oskari siirtyi takaisin ääninäyttelemiseen. Vedin varovaisesti hupparin narun pois pienen tytön suusta. Hän ynähti ja hieroi poskeaan paitaani, mutta jäi sitten makaamaan.

”Mitä jos me silti vaan jatketaan?” Oskarin näyttelemä Shanette kysyi.
”Täs oli kyl pidempi jankkaaminen tästä, mutta mun pääpointit oli että mä en halua olla kenenkään parisuhteen välissä, ja ennen kaikkea mä en oo mikään koira, joka oottaa emäntää jossain kennelissä että koska se viittii tulla miehensä luota mua kattoon”, Oskari referoi ilman ääninäyttelyä.
”Mut musta tuntuu et sä oot nyt ainoita hyviä asioita mun elämässä”, Shanette ruikutti, ja Oskari länkytti ääntään oikein rumasti.
”Sä oot hyvä ihminen menossa naimisiin, niin et sä voi sanoa tollasia asioita”, Oskari sanoi enkelimäisellä äänellä.
”Mut mun on pakko!”
”Mennä naimisiin? Miks?”
”Koska mä oon luvannu. Ja koska se sanoo että se tappaa ittensä jos mä en mee sen kanssa naimisiin. Mutta jos mä oon naimisissa muutaman vuoden, vaikka kymmenen. Ja eroan. Niin mitä jos sä ootat mua?”

”Hä!” Hello sähähti niin kuin jokin ärsytetty kissapeto.
”Mä sanoin just samaa”, Oskari napautti terävästi etusormi pystyssä.
”Aiva hullu nainen!”
”No aijaa, mutta en mä silleen oo vihanen edes siitä.”
”Hä! Mistä muka sitte!”

”En mä voi olla mikään sun varavaihtoehto”, enkelimäinen Oskari sanoi Shanetelle.
”Ai sä et sittenkään välitä musta!” ärsyttävällä äänellä näytelty Shanette kysyi dramaattisen surullisena.
”No sit mä en tienny enää mitä siihen voi sanoa”, Oskari sanoi tavallisella äänellä. ”Että pitääks siihen sanoo et välitän, koska siis välitinhän mä nyt niin paljo kun tässä vaiheessa voi — vai pitääks siihen sanoa että en välitä, jos kerran välittäminen tarkottaa sen mielestä sitä et mä vaan oon niinku se sanoo. No en keksiny nii olin vissii liian pitkään hiljaa kun se suuttui ihan kokonaan. Se sano et…”
”No hyvä”, ärsyttävän kuuloinen Shanette tiuskaisi. ”Tosi hyvä et sä heti näytit mulle näin nopeesti, millanen sä oikeesti oot.”

”Hä!” Hello parkaisi tällä kertaa niin, että Mölli ynähti.
”Sä väisti kuolettavan luodin siinä”, huomautin Oskarille.
”Olikse huumeis?” Hello kysyi.
”Joo mä tiedän, aiva hullu ihminen. Mut silti mulla on heti jotenki kauhee ikävä sitä. Vaikka ei me tosiaan mitenkään oltu kauaa. Tai siis ei mulla oo sitä-sitä ikävä, vaan sitä, keneksi mä sitä luulin tähän asti.”
”Ei sä voi enää olla sen kanssa.”
”En niin. Mut en mä pysty estäänkään sen numeroa ja kaikkea. Mitä jos..?”
”Kuule Oskari”, Hello huokaisi. ”Vaikka se nyt jotenkin valitsis yhtäkkiä sut, niin ei sun sais valita enää sitä.”
”Niin, mä tiiän…”
”Niin tiiät, ja silti sä heittäisit voltin heti jos se vaan pyytäis, eikö niin?”
”Joo.”
”Estä se.”

Tunnin kuluttua makasin sängyllä Hellon ja Möllin kanssa. He nukkuivat sikeästi kumpikin, mutta minä en saanut unta. Ajattelin, miten olin itse toiminut anteeksiantamattomasti Helloa kohtaan, saanut silti anteeksi ja elänyt siitä pitäen parhaani mukaan niin oikein kun on ollut mahdollista. Olin piilottanut huumeita Hellon mopon katteiden alle painostuksen alla. Jos painostettaisiin yhtä kovasti, menisin naimisiinkin kenen tahansa kanssa määrättäisiin. Siinä mielessä olin samaa lajia kuin Oskarin hullu deitti. Olin vieläpä palannut Hellon luokse roikkumaan satutettuani häntä ihan niin kuin Shanette yritti roikkua Oskarin luona. Pidin Shanettea heti hulluna, mutta itseäni edelleen aika tavallisena ihmisenä, joka teki kerran pahoja asioita. Mikä ero meissä muka oli?

Koska en saanut nukahdettua, kosketin varovasti varpaillani lattialla makaavan Lalleron niskaa. Se urahti ja väistyi niin, että pääsin nousemaan ylös. Poimin hupparin tuolin selkämykseltä ja hiivin koiran kanssa olohuoneeseen. Siellä pienellä sohvalla makasi tukkoinen Oskari silmät auki ja käänsi päänsä heti meitä kohti.

”Et saa nukuttua?” kuiskasin.
”En oikeen.”
”Laita paita päälle ja tule meidän kanssa ulos.”
”Joo…”

[MilanOsallistuja]

Teekutsut

En voinut mitään sille, miten ilmeeni venähti, kun näin Hellon. Yritin toki korjata asian heti ja hymyillä, mutta ihme olisi, jos hän ei olisi ehtinyt huomata. Virnistyksestään päätellen hän ehti.

Hello litisti hiuksiaan huolellisesti eteisen kokovartalopeilin edessä. Kaikki muutkin merkit viittasivat siihen, että hän kömpisi kotiin vasta aamuyöstä, eikä sittenkään viettäisi tätä harvinaista yhteistä vapaatamme minun kanssani niin kuin oli ollut puhetta. Hänellä oli yllään koko Häjyt-keikan tai perinnejuhlien pukunsa aina punaisesta liivistä ja kahden nappirivin takista aitoihin heloihin.

”Mitä sä siellä seisot?” Hello kysyi iloisesti.
”Mä luulin — tai ei mitään”, päädyin mutisemaan ja riisuin kenkäni pikkueteiseen.

Hello kertoisi kyllä, vaikken kysyisi, mihin hän mahtaisi mennä. Ensin hän kuitenkin asettelisi otsahiuksiaan niin kauan, etten voisi elää sellaista aikaa epätietoisuudessa. Kumarruin rapsuttamaan Lalleroa, joka tapasi aina sännätä innoissaan ovelle, kun joku tuli. Sen valtava häntä läimi seiniä niin että jyskyi. Tuntui kuin häviäisin pelin, jos kysyisin, mitä Hello suunnitteli. Mutta minkä pelin?

”Mihin sä menee?” kysyin mahdollisimman huolettomasti läähättävän Lalleron paksuja kaulurikarvoja vasten.
”Ai niin! Mä en lähettänykkää sulle sitä viestiä kun mulla ei muka ollu nettiä kun satoi!” Hello vastasi, enkä käsittänyt siitä paljon mitään.
”Mitä viestiä?”

Hello käännänti minun suuntaani. Katselin häntä Lalleron karvojen lomasta. Hän heilautti hiuksiaan teatraalisesti ja väänsi itsensä ihmeelliseen, hankalaan poseerausasentoon käsi lanteillaan.

”Minä menen teekutsuille”, Hello sanoi ylpeänä.
”Mille?”
”Teekutsuille”, hän toisti hieman harmistuneena, kun ilmeisesti tosi hyvä juttu meni taas kerran pilalle minun kielitaitoni, tai siis -taidottomuuteni takia.
”Siis tää tee mitä juo?”
”Tea party”, Hello känsi englanniksi, ja se oli takuulla niin väärin käännetty, että purskahdin nauruun.
”Mitä?” Hello hörähti.
”Tea party on se että hienot rouvat juovat teen pienet kupit, pikkusormi ojossa, kampaukset”, selitin noustessani. ”Ei niitä ole kuin että piirretyissä!”
”Ei varmaan tavallisille pullaisille ookaan”, Hello väitti arvokkaasti, mutta näin, miten hänen suupielensä nyki. ”Mä meenkin eliittihenkilöiden teekutsuille.”

No niin. Ilmeisesti Hello oli siis menossa kahville jonkun kanssa. Tai ainakin hän niin väitti. Jännä juttu. Hello ei tavannut valehdella. Katsoin merkitsevästi hänen pukuaan: hitaasti ylhäältä alas ja alhaalta takaisin ylös.

”Teekutsuille pitää pukeutua”, Hello puolustautui ja yritti peittää itsensä käsillään ja painumalla kyyryyn. ”Älä katto mua niin nälkäsenä, viatonta ihmistä!”
”Ei sun tarvi kertoa mihin sä oikeasti menet, mutta…”
”Mä meen ihan oikeasti teekutsuille”, Hello sanoi vakavana.
”Oikeasti sä menet eliittihenkilön teekutsulle ja niitä on olemassa? Otsonmäessä? Ja siellä on muut ihmiset? Sellaiset jotka sä ei ole keksinyt päästä?”
”No ei siellä kyllä kauheesti muita oo. Mä, Eira ja Jeppe mennään Helmipuron pikkutyttöjen teekutsuille. Elli on kans kuulemma kutsuttu sinne, ja se saa mehua, mut mä saanki mielikuvituskahvia. Ne sai leikkimökin perjantaina. Jeppe tuupa näytille!”
”Jaaaaaaaa….”

Kuului vaimea kolahdus ja sutimista. Sitten Jerusalem ilmestyi käytävälle ja istui olohuoneen kulmalle. Naamioin naurahduksen yskähdykseksi. Hello oli pukenut koiralle rusetin, joka oli melko varmasti minun, ja kiinnittänyt sen otsalle aurinkolasit, jotka olivat aivan takuuvarmasti minun. Sillä oli Hellon kauluspaitakin yllään, mutta se oli solmittu vatsan alle varmaankin siksi, että se oli niin tosi paljon liian iso.

”Missä hänen helavyö?” kysyin Jerusalemia katsellen.
”No voi vitsi, et olis edes kysyny. Mulla on vaan tää yksi, ja Eetun äiti sanoi ettei se anna Hopiavuoren Simon heloja millekään koiralle. Aika ilkeetä, kun kuitenkin Eetu saa käyttää niitä koska vaan…”
”Kas kun et hae hänelle helat kultasepältä…”
”No mä hakisin, mutta kun mä en halua tähän talouteen pyörimään mitään noloja feikkiheloja. Sitä paitsi ne maksaa saman mitä ihan oikeat.”

Okei. Sekös olisi ollut noloa, jos meillä olisi ollut epäaidot helat. Onneksi se ei ollut yhtään noloa, että meillä oli koira, joka oli ilmeisesti lähdössä ihmisten ilmoille James Bondiksi pukeutuneena. Tai että Hello oli pynttäytynyt kaikesta päätellen noin tunnin verran käydäkseen katsomassa Helmipuron uutta leikkimökkiä.

Vaikka Hello oli kääntynyt taas litistämään hiuksiaan ja näytti keskittyvän oikein kovasti, ja vaikka minulla oli edelleen likaiset tallivaatteet ylläni, halasin häntä. Lapset muistaisivat tuollaiset hulluimmat jutut koko elämänsä: aikuinen viitsi laittaa itsensä niin kuin leikkimökin teekutsut olisivat jokin vuoden isoin gaalatilaisuus. Yhtäkkiä olisin päästänyt Hellon vaikka koko illaksi teekutsuilleen ihan mielelläni. Että joku ymmärsikin olla niin kiltti jopa ihan pienille tytöille.

”Varmaan kohtalo, että sä oot mun mies”, sanoin Hellon selkään.
”Kohtaloa?” Hello tyrskähti. ”Ennemminkin paskaa tuuria.”
”Lallero ei ole kutsuttu?” kysyin ja päästin irti.
”Ei se mahdu sinne millään jos siellä on niin monta. Jeppeki saa olla kuistilla. Haluatko säkin tulla kuistille? Vaikka et sä kyllä tommosissa vaatteissa pääse teekutsuille.”
”En mä kyllä ehdi olla suihkussa ensin. Enkä halua mennä.”
”No ei se mitään. Ei ne varmaan jaksa keittää mielikuvituskahvia kauhean kauaa. Mä luulisin et mä tuun takasi jo viimeistään joskus puolen tunnin päästä. Hei — oopa kiltti poika ja hae isille keittiön tasolta ne keksit. Teekutsuilla pitää olla keksejä…”
”Ai minä vai Jerusalem?”
”No sinä sinä. Jeppe on edelleen jäähyllä ruuan hakemisesta sen hampurilaispelleilyn jälkeen. Vai mitä Jeppe?”

[MilanOsallistuja]

Biffen valtti

Minulla on tyhmä hevonen, ja se on suuri siunaus. Vain viisas hevonen nimittäin osaa pelätä ja kyseenalaistaa, eikä Biffe osaa kumpaakaan.

Tammisaaren ratsastuskeskusella oli kova vipinä ja siellä tehtiin vaikka mitä virheitä. Autot pörisivät niin lähellä hevosia, että moni hermostui. Aikataulu oli liian tiukka, mikä sai ratsastajia stressaantuneiksi ja siten hevosiakin tosi varautuneiksi. Paikalla oli lapsia, loputtomasti lapsia, hoitohevostensa perässä kai, ja vaikka he yrittivät olla nätisti, muutamat hevoset turhautuivat silti. Joku raahasi paikalle haukkuvan sylikoiransakin ja sai hevoset aiheuttamaan ihan vaaratilanteita.

Biffe ei kuitenkaan kuulunut mihinkään noista hevosjoukoista. Se katseli kaikkea tyynen rauhallisena niin kuin Buddha. Sen mielessä ei tainnut käydäkään, että auto voisi peruuttaa sen päälle tai isoääninen koira voisi olla vaarallinen peto. Lapsista se ei innostunut, mutta käänsi vain päänsä pois, että he taputtaisivat vaikka sen kaulaa eivätkä sen naamaa. Sitä paitsi minä suojelin sitä. Kyykistyin jokaisen lapsen eteen. Sanoin jokaiselle, että voit tästä taputtaa heppaa, mutta heppa ei tykkää kun sen päähän koskee. Kun koira näytti hampaitaan, näytin takaisin. Biffe näytti tosissaan luulevan, että pystyisin oikeasti pitämään sen turvassa. Se uskoi minuun, kun ei tiennyt totuutta.

Sen takia se oli rento ja rauhallinen, kun lämmittelyvuoromme päättyi. Niin olin minäkin. Kun Biffe kerran kuvitteli, että meillä oli kaikki hyvin, meillähän oikeastaan oli kaikki hyvin. Äärimmäisen kevein avuin ohjasin sen kentälle ja annoin sen mennä laiskaa laukkaa katsellen ympärilleen. Muut arvostelisivat sen menoa. Miten noin löysä hevonen muka hyppäisi? Löysä tai ei, Biffellä oli aina puolellaan sellainen etu, joka oli vain parhaista parhaissa hevosissa ja jota en ollut nähnyt niin vahvana missään toisessa hevosessa. Se oli tyhmä. Se ei kai edes osannut kuvitella vaaroja, eikä yleensä tunnistanut oikeita vaaroja.

Kuulin sellaisen ymmärryksen äänen, sellaisen ooh-äänen, kun ohjasin Biffen kohti ensimmäistä estettä ohja lyhyempänä. Jep, tiedän. Se pitkä ja laiskasti laukkaava hevonen muuttuu paljon lyhyemmäksi ja sporttisemmaksi, kun ottaa kunnolla ohjista kiinni ja käskee liikkumaan. Painoin pohkeet kiinni sen kylkiin. Helppo hyppy! Seuraavalle esteelle sai ottaa monta askelta, mutta sitten tulikin hypätä heti kolmen sarja. Sanoin Biffelle ohjalla ja pohkeella, että sen pitäisi keskittyä hetken aikaa kunnolla ja muistaa taitella ne etukaviotkin alleen. Ulospäin sen reaktio oli vain korvien väräytys hupun alla. Hop, hop, hop ja se hyppäsi puhtaasti. Annoin sille ohjaa, kun se kiihdytti ennen okseria. Vauhti ei korjaisi virheitä, mutta harjoittelu oli ollut niin hunningolla, ettei se menisi tuosta ylitse jos sitä jarruttelisi. Herätys, Biffe — ja niin heilahdettiin esteen ylitse kevyesti kuin se olisi ollut miniristikko. Hevoseni oli paremmassa kunnossa kuin olin kuvitellut. Seuraavaksi tulisikin pari ihan helppoa pystyä.

Viimeisen esteen jälkeen Biffe hidasti jo mielellään rentoon raviin. Se oli ollut puhdas rata. Vaikka nämä olivat aika pienet kilpailut, olisin toivonut, että Hello olisi ehtinyt lähteä mukaan. Häneen teki vaikutuksen hyppäämällä muutaman helpon esteen reippaassa vauhdissa.

Meidät palkittiin ruusukkeella. Tulimme kolmansiksi, vaikka Biffe ei suinkaan ollut luokkansa kuudestakymmenestäyhdestä osallistujasta kolmanneksiparas. Sillä oli vain suurin etunsa puolellaan erityisesti nyt, kun luokan parhaat hevoset hermoilivat jostain kaukaa edelleen kuuluvaa koiran räksytystä. Biffe ei. Se olisi halunnut vain syödä ruusukkeensa.

Tammisaaren kilpailut 29.-30.6.: Biffe ja Milan 120 cm luokassa 3/61.

[MilanOsallistuja]

Joskus kotkat lentää matalalla, mut kanat ei koskaan korkealla

Hello oli itse ostanut minulle sen paidan. Se oli tekokuituinen, joten sen olisi pitänyt olla hiostava ja inhottava, mutta se oli ihanan pehmeä ja lämmin. Se oli ostettu Seinäjoen Tokmannista talvella, ja siitä tuli mieleen jääkarhu, koska se oli valkoinen ja pörröinen, ja pörrökarvojen juuri oli silti musta. Se paita sai minut lämpiämään aamuisin ja sitten hikoilemaan, ja Hellon se teki ihan hulluksi.

Vaikka siitä leventävästä, aivan liian suuresta ja paksusta vaatekappaleesta oli seksikkyys kaukana, Hello ei voinut pitää näppejään irti siitä ja siten minusta. Aina, kun minulla oli ylläni se paita, Hello tuli taputelleeksi ja puristelleeksi hartioitani. Hän halasi minua huomaamattaan pidempään ja jäi tunnustelemaan paidanselkämyksen pörrökarvoja mietteliäänä hieroen samalla poskiaan hartiaani ja rintaani.

Parasta oli kuitenkin mammia sohvalla se paita päällä. Sen takia pakenin heti sohvalle silläkin kertaa. Tai siis heti, kunhan pääsin Hellon halauksesta, kun hän tassutteli paljaine jalkoineen ja karvaisine säärineen vessaan halattuaan tavalliseen tapaansa pitkään minua tai oikeastaan paitaani. Pienihän se sohva oli mammimiseen, mutta järjestelin tyynyt ja viltin ainoalla hyväksi koetulla tavalla ja asettauduin kiireesti kasvot sohvan selkänojaa ja selkä huonetta päin. Kuuntelin, kuinka Hello juoksutti vessassa vettä ja lauloi: ”Joskus kotkat lentää matalalla! Mut kanat ei koskaan korkealla!”

Laulu kuului jatkuvan vielä siinä vaiheessa, kun Hello astui kylpyhuoneesta käytävälle. Askeleet läpsähtelivät edelleen sukattoman kuuloisesti ja laulu muuttui nenän kautta kuuluvaksi hyminäksi. Hello hyräili koko matkan selkäni taakse ja painoi sitten kämmenensä kylkeeni niin että ne upposivat pörröiseen paitaan.

”Tee tilaa.”
”En. Mene tonne seinän puoleen.”
”E. Väistä.”
”En, kun tule tähän toinen puoli vaan.”

Se sananvaihto käytiin joka kerta. Se päättyi aina samalla tavalla, ja Hello osasi jo varmasti odottaa sitä. Haroin taaksepän niin että sain Hellon hiuksista kiinni. Vedin niistä niin, että sain hänen päänsä kainalooni ja pyöräytin hänet seinän ja selkänojan puolelle ylitseni. Se ei olisi ikinä onnistunut, jos Hello olisi laittanut hitustakaan hanttiin. Paikalleen mätkähdettyään hän hymyili. Sitten hän hieroi kasvojaan rintaani, tai siis paitaani, asetteli pitkät yläraajansa väliimme ja sulki silmänsä paitaani näpelöiden. Hänestä tuli mieleen kissanpennut, jotka pumppaavat emonsa pörrövatsaa saadakseen maitoa. Liian aikaisin vieroitetut kissat tekevät sitä aikuisenakin, mutta Helloa ei ollut vieroitettu äidistään kokonaan milloinkaan. Työnsin käsivarteni hänen päänsä alle ja silitin hänen hiuksiaan. Ylhäältäpäin näki, miten pitkät ripset Hellolla oli, ja miten suuri ja silitettävä nenä.

Hello ei yrittänyt nukkua enää, mutta ei aikoisi noustakaan kunnolla tähän päivään vielä hetkeen. Tunnustelin hänen korvaansa, jossa oli monta pisteen näköistä jälkeä lukuisista korvakoruista, joita en ollut ikinä nähnyt hänen käyttävän. Painoin sormellani pientä luomea aivan korvan alapuolella. Hello oli täynnä sellaisia ja oli suuttuvinaan, kun laskin niitä ja sanoin häntä dalmatialaiseksi. Kaulassakin oli vaikka miten monta. Painoin niitä, jotka näkyivät, eikä Hello reaginut muuten kuin painamalla kasvonsa syvemmälle pörröiseen paitaan ja hengittämällä kuumaa ilmaa sen läpi minun ihooni. Tunsin sellaista onnea ja rauhaa, että ajattelin saman rukouksenomaisen ajatuksen, jonka aina välillä ajattelin: anna minun kuolla heman ennen kuin tämä päättyy.

[MilanOsallistuja]

Laulu yhdestä pojasta

Haitarimusiikki kuului punertavanruskeasta ulko-ovesta läpi asti. En erottanut kappaletta, mutta yritin kuunnella tuijottaessani messinkilaattaa, jossa luki yksinkertaisilla, selkeillä kirjaimilla H. J. Ilves. Laatan teksti ei tarkoittanut Helemias Johannes Ilvestä, niin kuin olin joskus luullut, vaan Hello ja Jerusalem Ilvestä. Helemias Johannes Ilves sai kiittää onneaan, että hänen asuntonsa oli niin erinomaisesti äänieristetty, että naapuriin kuului vähemmän musiikkia kuin portaille.

Minulla ei ollut avainta Hellon kotiin, mutta onneksi en joutuisi silti soittamaan ovikelloa. Hello ei kuulisi sitä kuitenkaan. Laskin kestokassini ovenpieleen. Vara-avain oli maailman ilmiselvimmässä piilossa: se makasi asunnon numeroa osoittavan lampun päällä. Avasin sillä oven ja palautin sen paikalleen ennen kuin jätin kengät ja kassin pieneen eteiseen ja astuin sisään.

Musiikki tuntui seinältä. Se oli ihan kiinteää. Se soi kovaa, mutta ei se ollut ainoa syy sellaiselle ololle. Pääsyy oli se, että musiikki erotti Hellon minusta ja koko maailmasta jollain omituisella tavalla, jota en osannut selittää. Onneksi Hello nyökkäsi ja hymyili, kun hänen katseensa osui minuun. Jerusalem makasi nurkassa jo kaikkeen musiikkiin ja meteliin tottuneena, mutta Lallero istui Hellon edessä kuin pieni yhden miehen yleisö ja käänteli päätään. Ehkä se kuunteli. Ehkä sen korvia vihloi. Yhtäkkiä musiikki loppui.

”Mikä laulu se on?” kysyin ja istuin Lalleron viereen hieromaan sen paksuja korvia. Se hymyili niin kuin koirat hymyilevät.
”Se kertoo yhdestä pojasta”, Hello vastasi miettiväisesti ja katseli kattoa.
”Mistä pojasta? Mä ei kuullut sanoja.”
”Ei siinä ookaan sanoja.”
”Miten se voi kertoa pojasta sitten?”
”Näin”, Hello sanoi ja alkoi soittaa ihan hiljaa.

”Tässä on tämä pieni poika. Se on vasta kolme vuotta vanha.”

Okei. Yritin kuunnella parhaani mukaan. Musiikki oli kai siksi niin pientä ja hiljaista, että poika oli niin pieni. Aika tasaistakin se oli, ja aika korkeaa.

”Se haluaa oman kitaran, että siitä voi tulla isona kitaransoittaja. Nyt ne lähtee sen äitin kaa ostaan sitä kitaraa, kuuntele. Tässä on niitä kitaroita… Mutta… Kun ne on siellä liikkeessä, se poika näkeekin harmonikan ja haluaa sen sittenkin.”

En olisi osannut erottaa ilman selostusta tai laulun sanoja, miten kitaraa ostamaan mennyt pieni poika opetteli soittamaan haitaria. Hellon rauhallisen puheen myötä kuulin juuri ja juuri, miten se poika soitti sinnikkäästi, vaikka ei osannutkaan aluksi, ja miten hän kuusivuotiaana oikeastaan vasta ymmärsi, miten ja miksi haitaria soitetaan. Kun tiesin, mistä Hellon musiikki kertoi, olisin ehkä ymmärtänyt sen kohdan, jossa pieni poika hurahti haitarimusiikkiinsa ja kasvoi isommaksi. Hän ja Hello soittivat iloisesti, kovasti, vauhdikkaasti — ja sitten yhtäkkiä tosi hitaasti.

”Siellä oli tää toinen poika”, Hello jatkoi tarinaansa, ja vähä kerrallaan näin oman kuvani musiikissa. Se oli lyhyt ja iloinen kohta ennen hidasta, hiljaista ja surullista kohtaa. Hello osasi laittaa haitarin läähättämään, kun Jerusalemin kimeä ääni syntyi ja muutti Hellon luo, ja aika pian sen jälkeen kuului Skotin isoja askelia ja sen perässä Typyn tiheää kipitystä. Hellon bändi Häjyt soitti tanssimusiikkia ja lopulta Lalleron kömpelöt sävelet rymistelivät metsästä Hellon elämään. Aina välillä soi tosi kovaa samaa musiikkia kun silloin, kun harmonikka hankittiin, enkä olisi tunnistanut sitä, ellei Hello olisi sanonut. Se oli niin paljon koristellumpaa jo. Sitten musiikki loppui niin äkisti, että huonekalut tuntuivat kaikuvan hiljaisuudessa. Vilkaisin eteisen suuntaan, mutta ei siellä ollut kukaan tulossa, ja koiratkin olivat samoissa asemissa.

”Miksei sä soita se loppuun?”
”Koska mä en oo vielä keksiny mitä siinä tapahtuu seuraavaksi. Siis sen lisäksi että me haetaan Runoista pitsaa just nyt. Mä kuolen nälkään muuten.”
”Aha. Mä toin kyllä ruokat että voidaan laittaa itse.”
”Eiku mä tarvin ruokaa nyt. Laitetaan huomenna kotona.”
”Jaa. No. Meinaatko soittaa tää musiikki Häjyt kanssa?”
”No en mä nyt mikään hullu oo. Ei kukaan nyt päiväkirjaansa mee lukemaan tuolla julkisesti. Mut hei mä keksin, otetaan sittenkin kebab-rulla. Lallero. Jeppe. Mennäänkö autolla?”

[MilanOsallistuja]

Rakkaudesta eikä rahasta

Toni oli aika tyypillinen tapaus. Sellaisia he useimmiten olivat, jos tulivat minun luokseni ensimmäisen kerran, eivätkä olleet etsineet ketään toista käsiinsä. Arvioisin, että hän oli noin nelikymppinen. Tiesin hänen olevan naimisissa, perheenisä, varmasti ihan tavallinen ja kiltti sellainen. Hänellä oli hieman viiksiä ja partaa ja vatsaa, eikä hän tiennyt, miten hänen kuuluisi olla. Näytti siltä, että hän oli yrittänyt etsiä tietoa: oli kai lukenut kaiken löytämänsä. Hän yritti niin kovasti näyttää siltä, että tiesi, mitä tekee.

Minä olin niin kuin en olisi huomannut, miten epävarma Toni-parka olemisestaan oli. Tavallaan toivoin, että olisin voinut sanoa hänelle ja muille sellaisille, että älä murehdi. Jos sinulla on tavalliset käytöstavat hallussasi, pärjäät kyllä minun kanssani. Sanomisen sijaan makasin kuitenkin paikallani ja silitin hänen ohimoitaan, kun hän viimein rentoutui hieman. Tämä mies, niin kuin moni tuollainen mies, halusi, että pidin häntä kainalossa, mutta ei ollut osannut sanoa sitä. Se oli näkynyt omituisesta vääntelehtimisestä, kun hän ei ollut keksinyt, pitäisikö hänen lähteä saman tien sängystäni, pidellä minua sylissään vai osoittaa jotenkin, että oikeasti tahtoi olla näin. Olin tainnut itse näyttää tuolta joskus, mutta nyt osasin jo avata käsivarteni, kun näin tuon epävarman nousen-enpäs-juupas -liikesarjan.

Mikähän siinä on, että suomalainen mies piilottelee melkein aina itsessään jotain tuollaista haavalta tuntuvaa halivajetta? Se olisi niin helppo hoitaa. Jonkun tarvitsisi vain silloin tällöin tehdä sama kuin minä, pitää hetki sylissä, mutta rakkaudesta eikä rahasta.

[MilanOsallistuja]

Harvoin sitä tuli käytyä Poolanmetsässä, mutta siellä Oskari halusi tätä nykyä mieluiten juosta. Samapa se lenkin puolesta, koska hiekkatiet olivat aika samanlaisia kuoppaisia surkimuksia ihan joka paikassa Otsonmäellä. Oskarin itsensä takia olisin kuitenkin halunnut houkutella hänet takaisin tavallisille reiteilleen. Hän oli nimittäin sitä mieltä, ettei voinut juosta enää ihmisten ilmoilla, koska juoksi niin kuin tytöt tätä nykyä.

Kun oikein katsoi, niin olihan Oskarin juoksu muuttunut. Rento matkaavoittava askel oli muuttunut ponimaisemmaksi tikitykseksi, eikä oikeaa puolta hänen ruumiistaan voinut mitenkään kuvailla rennoksi. Ennemminkin jopa käden liike oli robottimaista. Hartiat olivat ihmeellisesti eri tasolla ja verkkatakinkin läpi näki, että oikeaan hartiaan oli muodostunut kuoppa siihen, missä epäkäslihaksen olisi kuulunut olla. Kukaan ei olisi kuitenkaan katsonut niin tarkasti ohitse hölkkäävää Oskaria, ja eniten väärässä hän oli siinä, että tytöt juoksisivat noin. Monet tytöt toki juoksivat, ja monet pojat: ne, jotka eivät osanneet rentoutua vielä.

Sekin oli harmi, ettei Oskari juossut enää pitkiä lenkkejä yksin. Ihan pari kilometriä vain. Tavallisille lenkeilleen hän halusi turvaa ja apua muista, koska jännitti, että jotain tapahtuu, eikä hän joko löydä tai pääse enää kotiin. Minä ja Camilla pidimme hänelle seuraa joskus yhdessä ja joskus vuorotellen, sillä apua hän ei oikeasti tarvinnut.

Silti pidin häntä silmällä tarkemmin kuin olisin pitänyt ennen. Kai se huolestuneisuus tarttui. Niin keskittyneesti häntä tarkkailin, että kun hän pysähtyi keskelle Poolanmetsään johtavaa kuoppaista tietä, kuvittelin sen johtuvan ensimmäistä kertaa joistain niistä hänen pelkäämistään ongelmista. Hän kuitenkin osoitti eteenpäin tiellä ja yritti sanoa jotain.

Mutkasta juoksi koira, ja sitä Oskari katsoi ja osoitti. Se oli aika hassun näköinen koira, mutta ei millään tavalla uhkaava. Sen turkki oli villaisen valkoinen ja pörröinen, ja sen liike oli holtitonta kuin pennulla, vaikka se oli ainakin neljäkymmentäkiloisen näköinen. Korvia sillä ei ollut, tai ehkä ne hukkuivat vauhdissa sen turkkiin, mutta suuri pörröinen häntä heilui sen takapuolessa holtittomasti, kun se säntäsi meitä kohti. Ei sitä voinut edes säikähtää, ei edes ennen kuin tunnistin sen lerppakielisen, karsastavasilmäisen hymyn, joka oli leveämpi kuin koskaan ennen.

”Lallero”, Oskari kutsui hiljaa, rykäisi, ja onnistui toisella yrittämällä kutsumaan koiraa voimakkaammin.

Lentävä Lallero ei hidastanut menoaan. Se juoksi hölmön näköistä laukkaansa ihan eteemme asti ja tömähti sitten Oskarin jalkoihin niin, että sai hänet ähkäisemään. Lallero ei saanut onneksi Oskaria kaatumaan, koska tämä oli kai ehtinyt valmistautua törmäykseen. Siihen Lallero sitten jäi, istumaan takapuoli Oskarin lenkkareilla, katsellen meitä oman päänsä ylitse kuolaista ja läähättävää hymyään mulkosilmät sirrillä hymyillen.

Pudistin päätäni joko Lallerolle tai Oskarille ja ryhdyin tähyilemään ympärilleni. Hello olisi kyllä jossain täällä. Vaikka Typystä voisi välillä muuta päätellä, Hello oli tarkka lemmikeistään. Typyn vapaa kasvatus johtui osaamisen puutteesta, mutta Lallero ei yksinkertaisesti voinut olla omalla reissullaan. Tie oli kuitenkin tyhjä molempiin suuntiin.

”Tuolla”, Oskari mutisi minulle kyykkysiltään, molemmat kädet syvällä Lalleron villaturkissa, ja nyökkäsi vaivihkaa kaljun koivikon ympäröimälle isolle kivelle. ”Älä ka-to”, Oskari sai puristettua, vaikka jokin laittoi vastaan.

Katsoin siis sivusilmällä muka tähyillessäni, ja kiven reunalla oli kuin olikin liikettä. Ääntäkin kuului, kun kuunteli tarkasti: Hellon vaimennettu kikatus ja koiran houkuttelua. Kivellä painittiin. Jerusalem tunki isoa keppiä Hellon syliin asti, mutta Hello osoitteli sille meitä ja tuuppi sitä takapuolesta, jotta se lähtisi. Ilmeisesti Lallero oli ollut Jerusalemia helpompi kimppuun usutettava.

”Jaa-a”, sanoin hieman tavallista kovempaa. ”Tämä koira varmasti karkanut. Onko sulla Oskari joku naru? Viemme hänet rankkurille.”
”Löytö — eläin –”, Oskari yritti korjata.
”Tosi harmi. Hän niin iloinen. Varmasti itkee siellä ihan yksin.”
”Lal– eiku — koiraparka!” Oskarikin sanoi säälivästi.

Silloin Hello ei tainnut kestää enää. Hän astui kokonaan esiin kivensä takaa ja lähti rymistelemään meitä kohti melkein yhtä holtittomasti kuin Lallero äsken. Jerusalem roikkui perässä pureutuneena tiukasti jättikeppiin, jolla Hello vedätti sitä mukanaan.

”Se on Lallero senki ääliöt!” Hello kailotti selkeästi hätääntyneenä. ”Ei sua mihkää viedä!” hän huusi koiralleen. ”Iskä ei anna ääliöiden tehdä sulle mitää pahaa, ei, tuu vaan tänne niiden luota!”

Vaikka minua nauratti, Hello houkutteli koiransa monen metrin päähän meistä ja halasi sitä niin suojelevan väkivaltaisesti, että sen silmät näyttivät pullistuvan ennestään. Jerusalem oli komea koira, mutta Lalleroa ei voinut kyllä kauniiksi sanoa parhaalla tahdollakaan.

”Me oltas tultu mukaan teidän lenkille, mut ei me halutakaan kävellä tollasten hirviöiden kaa samaa matkaa”, Hello ilmoitt dramaattisesti Lalleron turkin seasta.
”Me juoksemme”, huomautin Hellolle, joka oli aina inhonnut juoksemista.
”Voidaan kävellä”, Oskari ehdotti. ”Loppumatka.”
”Jeppe ja Lallero kylläki juoksee”, Hello sanoi ylhäisesti.
”Mitä jos he juoksevat edellä, palaavat juosten, me seuraamme?”
”Ehkä se käy just ja just.”

Hello hoilasi hetken matkaa mennessään ja oli jo selkeästi unohtanut löytöeläintalon. Hyväntuulisuus huokui hänen partakarvoihinsakin asti, ja kun kysyin hänen iloisuudestaan, hän kertoi auliisti pitävänsä Lalleroa viimein ensimmäistä kertaa metsässä irti. Se olikin erilainen irtipidettävä kuin Jerusalem. Siinä missä Hello joutui houkuttelemaan Jerusalemia lähtemään viereltään metsää tutkimaan, Lallero laukkasi laajoja ja holtittomia reittejään ympärillämme, ja välillä sitä oli kutsuttava takaisinpäin. Hello kuitenkin toimitti olevansa viimein varma siitä, että se tulisi kyllä, vaikka näkisi mitä mielenkiintoista.

Metsä oli erilainen Hellon kanssa kuin kahden Oskarin kanssa. Kuoppainen tie oli sama, mutta nyt kuoppiin kerääntyneestä sadevedestä kuvastui siniharmaa syystaivas. Koivuista osa oli edelleen kaljuja, mutta osa leiskui tulenvärisinä. Kuusikossa säksätti iso ja lihava orava, joka taisi olla Hellon tuttuja sekin, sillä se näytti osaavan odottaa Hellon kuusen juurelle nakkaamaa taskussa muhjaantunutta pähkinäkourallista.

Hello ei ollut koskaan tykännyt juoksemisesta, ei, eikä juossut vieläkään. Ehkei se kuitenkaan johtunut kokonaan inhosta liikuntaa kohtaan. Kun olimme äsken juosseet, emme olleet ehtineet nähdä mitään. Hello näki kaatuneiden mäntyjen juurissa peikonpesiä, osasi tien Lähteenkallion laiskalle juomakelpoiselle lähteelle ja näytti ohimennen vanhan karhunpesän päällä täsmällisessä parijonossa kasvaa törröttävät kantarellit. Siinä sivussa hän ehti plunia luomanojassa uittaessaan koiriaan, painia niiden kanssa jäkälän peittämällä kivellä ja hävitä niille, nakella loputtomasti keppejä Jerusalemille ja monta muuta leikkiä.

Hellon sisäinen maailma taisi olla se, josta niin pidin. Pidin joka partakarvasta, kummastakin ulkonevasta silmästä, arvesta hänen vasemman kätensä peukalon ja etusormen välisessä nahassa — mutta eniten siitä, miten Hello maailmaa katsoi. Hän näki sen, mitä oli, mutta samalla sen, mitä olisi voinut olla. Lisäksi hän halusi käydä tutkimassa sen, mitä ei ollut vielä nähnyt, ja samaan aikaan yksi Poolanmetsä tarjosi enemmän tutkittavaa kuin monelle muulle ulkomaanmatka olisi voinut tarjota. Joku luonnehtisi moista lapsellisuudeksi, mutta luovuuden ja lapsellisuuden välinen raja oli joko häilyvä tai sitä ei ollut ollenkaan. Minä ja Oskari olimme tainneet kadottaa lapsellisuutemme ja luovuutemme.

[MilanOsallistuja]

Lusikat jakoon

”On piilossa kaapiston, kaffipurkki mun se jossain on”, Hello lauloi lastenlaulusta tutulla sävelmällä keittiönsä kaappiin ja töni tavaraa niin että rapina kävi. ”Murot sieltä putoaa, voi nyt hitto kun ärsyttää”, hän jatkoi tahtiakaan epäröimättä, kun keltaisia maissihiutaleita satoi lattialle. Seuraava säe kertoi siitä, kuinka kotihiiret, joita näköjään esitti Lallero, siivosivat Hellon lattiaa.

Se oli noin kuudes laulu sillä aikaa, kun olin syönyt leipäni ja lukenut suurimman osan urheilu-uutisista kännykältäni. Olen kuitenkin ihan hirveän hidas lukemaan suomeksi. Keittiön yksityiskonsertti jatkui joka tapauksessa, vaikka yleisö katsoikin kännykkää. Hellolla on monipuolinen ääni ja varmaan aivan hirveän laaja sanavarasto ja mielikuvitus, kun laulut sanoittuivat uudelleen lennossa. Ne myös vaihtuivat aina, kun Hellolla oli joku uusi virike. Tämänhetkinen kertoi hiirireppanoista, jotka olivat ilmeisesti hyvin köyhiä ja saivat ruokapalan. Se oli surullinen taustamusiikki Lalleron ja Jerusalemin aamuruualle. Jerusalem ei kuitenkaan ollut kauhean nälkäinen hiiri, koska se ei tullut syömään, kun minä olin keittiössä.

Yhtäkkiä laulu loppui erikoiseen vinkaisuun. Hello tuijotti kattoon. Katsoin samaan suuntaan. Pelkäsikö hän hämähäkkejä?
”Olipa kiva ääni”, Hello kuitenkin mutisi ja vinkaisi uudestaan.

Sen aikaa oli hiljaista, kun hän raapusti jotain epäsiistillä käsialalla jääkaapin ovessa olevaan kauppalistaan. Sitten hän hyräili puoliääneen katsellen listaa mietteliäänä ja jyrsien lyijykynän päätä. Pieni nyökkäys, vielä muutama outo merkintä ja Hello alkoi laulaa Supernaisia oikeilla alkuperäisillä sanoituksilla kahvia meille molemmille kaataen niin kuin ei olisi koskaan laulamista lopettanutkaan. Pian nekin sanat kuitenkin muuttuivat.
”Lusikat jakoon”, Hello lauloi heristäen teelusikkaa minulle.
”Se tarkoittaa eroaminen?” varmistin.
”Jep, poikaseni”, Hello vahvisti hyväntuulisesti.
”Meinaat laittaa lusikat jakoon? Mun kaa?”
”En, poikaseni! Kahdesta syystä. Niistä ensimmäinen on, että me ei olla yhdessä.”
”Ja toinen?”
”Nää on mun henkilökohtaiset Hackmanit. Kun meidän tää juttu ajautuu spiraalissa kohti vääjäämätöntä loppuaan ja sä meet luiskaan, mä pidän ihan ite nää, mulla on avioehto näistä.”
”Mitä?”
”Et nää on kalliit lusikat. Et saa mun lusikoita kun me erotaan”, Hello tulkkasi ja pudotti lusikan kuppiini. ”Jumala loi, Jepen ja mun”, alkoi kuulua saman tien mahtipontisesti jostain syvältä hänen rinnastaan. ”Lalleronkin, hän meille möi!”
”Sä hyvällä tuulella”, keskeytin.
”Ai kuinka niin?”
”Laulat koko aika.”
”Ai laulan vai? Hei äiti kysyi tuutsä tänään kun sillä on taas jotain mitälie ruokaa siellä.”

Hellon laulu vaimeni lopullisesti aika nopeasti. Se ei johtunut siitä, etten aikonut tulla Ilveksen taloon. Se johtui siitä, etten valehdellut, kun Hello kysyi vielä hyväntuulisena, että miksen tule. En voinut sanoa, että on menoa, koska se kuulostaa aina siltä kuin tekisin jotain pahaa. Sanoin niin kuin asia on: on töitä. Hello tuumasi lyhyesti, että jaa, ja ilmoitti menevänsä suihkuun. Pian sieltä kuului veden huminaa putkistossa, mutta ei ollenkaan laulua.

Lentävä Lallero istui nurkassa kieli pitkällä ja katseli minua iloinen virne poskillaan niin kuin se aina teki. Ojensin sille kättäni, vaikka koira oli monen metrin päässä. Se nousi saman tien ja kiihdytti matkan pituuteen nähden aivan liikaa tullessaan luokseni. Se tömäytti valtavan takapuolensa suoraan jalkoihini ja katsoi minua kasvot nurinpäin oman päänsä yli kuononsa kallistaen. Tämä koira oli kyllä isänsä tyttö, tuumin rapsuttaessani sen kaulaa. Se tykkäsi ruuasta, ja sillä oli samanhenkiset suuret silmätkin kuin Hellolla. Ennen kaikkea se oli aina iloinen, ellei joku ollut juuri satuttanut sitä ja pilannut sen aamulauluja.

[MilanOsallistuja]

Åland Weekend & pretty privilege

”Sun pitää mennä Åland Weekendille”, Hello sanoi otsa rypyssä, kun hölkkäsi suuliin tervehtimättä edes Biffeä sen kummemmin.

Sydämeni jätti lyönnin välistä, vaikka järki sanoi, ettei välitöntä vaaraa ollut. Jos hölkkäävä Hello oli harvinainen näky, niin niin oli kyllä huolestunutkin. Tietenkin luonnollinen reaktio siihen näkyyn oli pelko. Hengitin syvään nenän kautta ja silitin Biffen kaulaa, vaikka ei se hätkähtänytkään Hellon huolta. Vähän tyhmä hevonen on paras hevonen. Niin kuin Biffe. Se ei aina pidä lukua kaikesta turhasta, mitä sen ympärillä tapahtuu.

”Miksi?” kysyin Hellolta, vaikka mittailinkin taas jo Biffen harjaa katseellani. Kyllä, kyllä sitä pitäisi vielä vähän nyppiä. Hännän leikkaisin sitten seuraavaksi.
”Koska mä tarvin sinne mun asiamiehen”, Hello sopotti.
”Minkä?”
”Asia — siis mä tarvin sut sinne tekemään asioita mun puolesta.”
”Ja mitä asiat sä haluat mä teen? Mulla ei ole rahat mennä nimittäin.”

Kamman avulla Biffen niskahaituvat alkoivat näyttää jo kivoilta. Tosi harmi, että sen harja ei kasvanut paksuna ja nättinä. Oskarin Sinttikin oli tullut tallille lyhyeksi kynityn harjan kanssa, mutta sen jouhet olivat jo pidemmät kuin Biffellä. Häntä hevosellani sen sijan kasvoi niin nopeasti, että sitä sai leikata vähän väliä, ettei se laahannut kuraisessa maassa ja huiskinut rapaviiruja hevosparan kylkiin.

”Mä vaikka maksan sulle. Tai lainaan, jos sä oot liian ylpeä”, Hello mutisi.
”Mitä on niin tärkeä asia Ahvenanmaalla?”
”Oskari.”

Biffen nyppiminen sai jäädä. Hello oli työntänyt kätensä hupparin etutaskuun ja näytti ropeltavan omia sormiaan siellä piilossa. Hänen suurten, hieman ulkonevien silmiensä katse liimautui minun silmiini. Kohotin kysyvästi kulmakarvaani.

”Osku lähtee kisaamaan Typyllä –”
”Onpa hyvä!”
”Ei! Se ei ole nyt välttämättä hyvä, kun kuuntele. Mua vähä hirvittää, että jos se ei pärjääkään siellä, niin mitä jos se ei jotenkin kestä sitä?”
”Miksei kestä? Hän on ennen hävinnyt kyllä. Ei ole uusi asia Oskarille.”

Hello siristi silmiään ja kiristi suupieliään. Hänen koiransa, se tummempi, näytti ihan samalta, kun sitä kiusasi nakilla ja se oli tyytymätön. Hello tapasi silloin aina nauraa ja suukottaa sen inhottavan kylmää kirsua ennen kuin lopulta antoi sille nakin. Olisin voinut suukottaa Hellon kirsua, mutta se oli jo tehty minulle selväksi, ettei niin saanut tehdä. Me emme kulkeneet samalla autolla, vaikka tulisimme samasta paikasta. Me tervehdimme tallilla uudelleen, vaikka olisimme tervehtineet ensimmäisen kerran aamulla sängyllä. Minä en ollut Hellon poikaystävä.

”Mieti nyt jos se luulee, että yksi pieleen menny kisa on sama asia kun se, ettei se ikinä-ikinä enää voi ratsastaa kilpaa. Sehän hyppää Suomenlahteen ja antaa virtojen viedä.”

Nyökkäsin. Totta. Vaikka Pohjanlahteenhan Oskari ennemmin hyppäisi. Jonkunhan sinne piti mennä vähän katsomaan perään varmuuden vuoksi, vaikka varmaan Oskarilla menisi ihan hyvin. Mutta ei minulla ollut nyt rahaa sellaiseen.

”Miksi sä ei mene?” kysyin Hellolta.
”Koska mä en varsinaisesti oo mikään Oskun sydänystävä. Sä oot.”
”Ai — miksei — Alex? Ilona?”
”Koska mä en oo varsinaisesti niidenkään sydänystävä, enkä voi mankua niiltä palveluksia. Sulta voin.”

Sydänystävä. Käännyin muka nyppimään taas Biffen harjaa, vaikka aika valmis se kyllä oli. Hymyilytti.

”No?” Hello tuskastui. ”Älä nyt vaan tukistele sitä hevosta, vaan sano että sä meet sinne!”
”Biffen täytyy näyttää komeat kisassa, eikö muka? Mä nypin hänet. Kyllä mä menen, mä hommaan rahan jostain.”
”Mä voin oikeesti lainata.”
”Ei tarvi. Kiitos. Viikonloppu tulee. Mä menen tekeen työt perjantai lauantai.”
”…just.”

Kuulin, että Hello käveli pois. Vedin Biffen harjojen seasta vanhan, kuluneen pyyhkeen, joka oli joskus ollut vaaleansininen, mutta joka nyt oli lähinnä harmaa. Rullasin sen ja asettelin Biffen hännän alle. Tämäkin talli oli pullollaan hevosia, joiden häntiä ei osattu leikata nätisti, mutta Biffe ei kyllä olisi yksi niistä. Sillä, että näyttää kauniilta, saa elämässä yllättävän paljon anteeksi. Pretty privilege on oikea asia. Tuskin sillä Åland Weekendissä luokkaansa voittaisi, mutta on hyvä olla aina siistin näköinen. Hevosenkin.

[MilanOsallistuja]

Miltä näyttää Kyrkösjärvi tänään

Ennen kuin lähdin takaisin Biffen luo, kävin vielä kerran katsomassa Oskaria. Oli aamu, ei minkäänlainen vierailuaika sairaalalla, mutta suurin osa hoitajista oli naisia, ja heille olen aina osannut puhua tarvittaessa. Vaikka minut pysäytettiin käytävällä, maksoi vain kaksi hymyä, että sain mennä rauhassa huoneeseen viisikymmentäkaksi.

Oskari söi aamupalaa. Hänellä oli lusikka vasemmassa kädessään, nyrkissä niin kuin lapsella, ja puuroa pitkin paperia, joka suojasi hänen paitaansa. Seurasin ovelta, miten keskittyneesti hän kaivoi lusikalla lautasen lähes tyhjää puolta ja sai siihen tutisevan, vajaan lastin puuroa kiikkerästi toiselle reunalle. Otsa tiukassa rypyssä hän nosti lusikkaansa ja kuljetti sen hyvin hitaasti kasvojaan kohti. Vaikka suu oli kuinka auki oikeaan aikaan, lusikka pyyhkäisi poskea matkallaan, ja suurin osa sen muutenkin vajaasta kuormasta putosi vaimeasti mäiskähtäen paperille. Oskari huokaisi ja nakkasi lusikan lautaselle. Se meni kauas ohitse, mutta ei pudonnut pieneltä pöydäntapaiselta, joka hänen eteensä oli sivupöydästä käännetty. Silloin paras ystäväni huomasi minut ja hymyili, vaikka olikin puurossa ja selkeästi turhautunut. Hymyilin takaisin.

”Mitä kuuluu?” kysyin Oskarilta. Kävin kiskomassa oven viereltä käsipaperia matkallani sängyn ääreen.
Oskari hymyili hieman ja pudisti ihan aavistuksen päätään.
”Mä kuulin sä lähtet kotia jo — olikse — tänään että huomenna?”
Räpsyvät silmät tuijottivat minua kiinteästi. Pyyhin paperilla puuron ensin Oskarin poskesta ja sen jälkeen molemmista käsistä ennen kuin rypistin hänen rinnallaan puuroa keränneen paperin roskiin ja levitin uuden tilalle.
”Syö”, komensin ja tyrkkäsin pöydäntapaista lähemmäs. Laitoin lusikan valmiiksi lautaselle.
Oskari katsoi minuun, vaikka hänen olisi pitänyt katsoa puuroaan.
”En mä syötä sut. Sä jo paremmin syöt että aluksi. Jos mä syötän sut, sä ei opi itse.”

Huulet mutrullaan Oskari tarttui taas lusikkaansa vasemmalla kädellä ja haroi lautasen väärää puolta. Pyöräytin lautasen ympäri niin, että lusikka osui keskelle puuroa. Sillä lailla aamupala saatiin vähitellen katoamaan suurimmaksi osaksi suuhun eikä muualle. Välillä pyöräytin lautasta. Välillä ohjasin Oskarin käden ranteesta sinne, missä puuroa vielä oli. Oskari rypisteli otsaansa ja kävi silmiinnähden pahantuulisemmaksi sitä mukaa mitä kauemmin keskittyi syömiseen. Kun lautanen oli tyhjä, hän pudotti kuitenkin lusikan keskelle lautasta ja rentoutui tyynyjä vasten niin kuin olisi suorittanut juuri henkisesti ja fyysisesti vaikean tehtävän, niin kuin oikeastaan olikin. Rypistin taas paperin hänen yltään roskiin ja pyyhin hänen kätensä. Kasvoja ei tarvinnut pyyhkiä. En uskonut, että hän selviytyisi kotonaan näin pian, vaikka asuikin Camillan kanssa. Onneksi Oskarin järki juoksi ihan niin kuin aina.

”No niin kuule. Mä lähten Biffen luo sinne niin”, ryhdyin kertomaan uutistani.
Oskarin silmät avautuivat ja katsoivat kiinteästi ja keskittyneesti minua.
”Mä kattoon-tuun sut kyllä ihan pian, ihan pian. Camilla lupasi, hän auttaa sut soittaa puhelimella mun kanssa niin kauan että sä ei itse voi. Niin vaikka joka päivä juttelemme.”
Sain vain katseen, mutta en nyökytystä. Onneksi silmät eivät olleet ollenkaan tyhjän näköiset, vaan Oskari seurasi silmiäni ja suutani niin kuin keskustelevan ihmisen kuuluikin.
”Sä ei puhu vielä yhtään enemmän?” huokaisin, vaikka siitä ei saanutkaan puhua Oskarille.

Tuijotus. Oskarin katse kävi hänen omissa käsissään ja sitten hän nojautui taas tyynyihinsä. Hän katseli kattoon silmiään räpäyttämättä ja minä toimin niin kuin sellaisissa tilanteissa kuului: olin kuin en huomaisi kyyneliä, jotka muodostivat epävakaan kalvon hänen silmiinsä. Oli vaikeaa käsittää, miten joku osasi ja ymmärsi kaikki sanat ja osasi reagoida niihin, mutta ei itse tuottanut kuin muutaman. En ollut suotta kysellyt, mistä se johtui, koska ei sitä olisi minulle kerrottu. Olin vain itsekseni päätellyt, että mistä se johtuikin, se ei voinut olla kokonaan pysyvää. Oskari nimittäin oppi koko ajan ja valtavan nopeasti. Toissapäivänä syömisestä ei ollut tullut vielä oikeastaan yhtään mitään, ja ensimmäisellä kerralla Oskari oli näyttänyt siltä, kuin ei olisi käsittänyt, mitä lusikalla piti edes tehdä. Monta sanaakin tuli jo ulos tarvittaessa, mutta kaikki pelkkiä erisnimiä, ihmisten ja eläinten. Lisäksi Oskari sanoi iskä. Kaikki nimet kuulostivat siltä kuin ennenkin. Hän osasi puhua kyllä. Yritin olla murehtimatta. Kyllä kaikki korjaantuisi, ja oli turhaa murehduttaa Oskaria omalla synkistelyllä.

”Ei se haittaa. Mä voin puhun sitte. Mä kertoin Hellolle ja hänen äitille oikeastaan… Kaiken.”
Synkkyys katosi saman tien Oskarin olemuksesta ja kiinteä, kiinnostunut katse palasi minuun.
”Mä ei tietä mitä tapahtuu, mutta luulen menen järjestän Biffe tänne kotia. Sitten on helpompi, jos — tai että kun mä tietän mitä seuraavaksi. Vasilije on sun kotona vielä. Mä haen sitä sitten että menen omaan kotia takasin.”
Oskarin katse oli samanlainen kuin pienellä lapsella, joka on eksynyt äidistä Vaasan vanhassa Anttilassa. Se pälyili ympärilleen villinä ja kosteana.
”Hei. Hei. Kerton aina heti sulle kun kuulen, mitä seuraavaksi. Kaikki hyvin. Haluatko ulos? Mä voin vahtin sut. Vaikka Ilona varmasti vie sut vielä iltana. Mutta jos jaksat, voimme kävellä katsoa miltä näyttää Kyrkösjärvi tänään.”

Oskari niiskaisi yhden kerran. Panin merkille, miten hän työnsi pöytää ihan oikein, oikeasta kulmasta, jotta sai sen luiskahtamaan paikalleen sivupöydän uumeniin. Sitten hän nousi helpon näköisesti istumaan ja heilutteli hetken jalkojaan ennen kuin käveli hitaasti mutta hyvin vakaasti poimimaan takkinsa naulakosta. Kun ravistin sen hänelle auki, hän laittoi huolellisesti kätensä hihoihin ja hytkytteli takin ylleen. En sanonyt yhtään mitään, kun vedin vetoketjun alkuun. Oskari tuijotti minua hetken, mutta ryhtyi sitten näpertämään vetoketjua itse. Kesti kauan, että hän sai otteen, ja hän tuhahteli turhautuneena ja hikisenä, mutta kun vetoketju oli pyydystetty pihtiotteeseen, kiinni se meni helposti. Sitten Oskari hymyili niin että hampaatkin näkyivät, vaikka hänen tavakseen oli sairaalalla kehittynyt puristaa huuliaan yhteen. Hymyilin takaisin ja mätkäisin häntä hartioihin, enkä mennyt avaamaan hänelle ovea valmiiksi, vaikka sitä hän tuntui kyllä minulta odottavan.

[MilanOsallistuja]

Kolme tarinaa

1.

Camillalla oli paljon töitä, kun Oskari ei voinut olla Hopiavuoren hevostallilla. Hereillä Oskari kuitenkin oli. Ennen kaikkea kai juuri siksi minusta tuntui, etten voinut palata Ahvenanmaalle jäädäkseni. Pieni tauko oli selkiyttänyt ajatuksiani ja tiesin, mitä minun täytyi tehdä. Naputtelin kynsilläni puhelimeni mustaa näyttöä Oskarin ja Camillan tyhjän asunnon sohvalla ja valmistauduin henkisesti. Vaikka kuinka mietin, tiesin, että tämä oli ainoa ratkaisu — ainoa sellainen ratkaisu, jonka kanssa voisin elää.

Tuntematon numero oli soittanut minulle monesti ennen kuin oli lakannut yrittämästä. En ollut tallentanut sitä, mutta se oli helppo löytää vastaamattomista puheluista. Vaikka sille numerolle ei ollut annettu nimeä, tiesin kyllä, kuka linjan päässä olisi tavoitettavissa. Katselin numeroa. Paljon kahdeksikkoja. En pitänyt niistä. Ne näyttivät aina niin loputtomilta. Yskäisin pari kertaa, jotta ääneni kuulostaisi vahvalta. Sitten soitin numeroon.

Linjalta ehti kuulua pari tuuttausta ennen kuin se rahahti muutaman kerran. Vieras miesääni vastasi. Hän kuulosti nuorelta: minua paljon nuoremmalta.
”Pavle.”
Eihän se rontti nyt mistään henkilökohtaisesta numerostaan minulle soitellut. Ei hän ollut tyhmä.
”Vitor?” kysyin tyynesti.
”Kuka kysyy?”
”Milan.”
”Kuka Milan?”
”Sano että Milan.”
”Mhm.”

Hetken kuului rahinaa ja tämän Pavlen mutinaa. Katselin liuskottuneita kynsiäni, eikä minua pelottanut, tai ehkä elimistöni oli vain turtunut jatkuvaan stressiin. Hiuksiakin oli lähtenyt tukkoina, vaikka en ollutkaan sairas. En ollut kaunis enää, enkä osannut muuta kuin olla kaunis.

”Haloo”, Vitorin ääni sanoi puhelimeen käskevästi.
”Etsi joku toinen kauppaamaan sun nappeja”, käskin niin kylmästi kuin osasin kiitollisena siitä, että myös Vitor oli serbi, vaikkakin ymmärtääkseni Kroatiasta.
”No mutta Milan! Niin hyvin kun me ollaan tehty yhteistyötä!”
”Mä en ole enää kuudentoista ja tyhmä. Älä soita mulle enää.”
”Tai mitä?” Vitor kysyi.

Tai ei yhtään mitään. En voinut tehdä yhtään mitään, mutta en aikonut mennä hänen ansaansa ja ryhtyä latelemaan katteettomia uhkauksia. Jos hän soittaisi, en vastaisi, ja jos en vastaisi, Vitor keksisi kyllä luovia tapoja tehdä viestinsä selväksi. Tuijotin tylsänä ikkunasta ulos Camillan tuhkakuppina toimivaa lasipurkkia. Jos painaisin punaista luuria, tämä mies sanoisi sanottavansa muuta kautta.

”Niinpä”, Vitor hymähti hetken hiljaisuuden päästä. ”Tehdäänpä nyt niin, että huolehdit ne välikunnat Seinäjoen ja Vaasan välissä kiltisti. Saisit oikeaa rahaakin. Ei tarvisi… Niin kovasti urheilla.”
”Ei kiitos.”
”Mitä sä ajattelit sitten? Mennä poliisille? Siinä voi käydä niin, että ne saa jostain tietää, mitä sä puuhastelit viimeksi siellä.”
”Tiedän.”

Vitor ei jäisi kiinni. Niin tyhmä en ollut, että kuvittelisin sellaisen olevan mahdollista. Hän osasi taatusti peitellä jälkensä. Tämän puhelun jälkeen poliisille päätyisi joka tapauksessa tieto kaikesta, mitä olen Ilmajoen ympäristössä tehnyt.

”Ja mitä sitten?” Vitor kysyi. ”Jatkat niin kuin tähänkin asti? Milan, sulla on vaarallinen ammatti. Teikäläisille voi sattua tosi tosi väkivaltaisiakin asiakkaita, mistäs sen tietää?”
”Tiedän.”

Se nyt olisi väistämätöntä, että saisin kovasti selkääni joltain Vitorin lakeijalta. Tuskin hän kuitenkaan tapattaisi minua. Sellaista olisi vaikeampaa peitellä, enkä ollut niin tärkeä lenkki tässä ketjussa, että minun takiani kannattaisi ottaa sellainen riski. Vitorille riittäisi, jos vain pelkäisin.

Vitor oli hiljaa paljon kauemmin tällä kertaa ennen kuin puhui taas. Hänen äänensä pysyi yhä muodollisen kohteliaana.

”Onneksi sulla on siellä kuitenkin tukijoukkoja. Mä kuulin, että sun ystävä voi paremmin Seinäjoen sairaalalla jo. Mikä onni. Harmi, että hevoset on niin vaarallisia ja voimakkaita, vaikka ne onkin kauniita. Ikinä ei tiedä, mistä ne säikähtelee.”

Tämäkin oli ollut odotettavissa. Seuraavaksi Vitor kokeilisi kiristää minua vielä Marialla, mutta äiti tiesi jo suunnitelmistani ja oli Marian kanssa monta askelta Vitorin edellä.

”Onhan ne säikkyjä”, vastasin muka tosi rauhallisena.
”Ja niin rakkaita. Kuinka maltoitkaan jättää Bifronsin yksin Ahvenanmaalle?”
”Ei hätää, Vitor. Sillä hevosella on aina niin hyvä tuuri. Ja lisäksi hyvä valvonta.”
”Mä en siis saa suostuteltua sua yhteistyöhön?”
”Et valitettavasti.”
”Okei, okei”, Vitor oli naurahtavinaan. ”Oikein hyvää jatkoa sulle sitten.”
”Kiitos.”
”Ja pikaisia paranemisia Oskari Sudelle. Onneksi se huone viiskytkaksi on niin lähellä hissiä, että se jaksaa pian varmasti myös käydä vaikka kävelyllä. Mä toivon, että sä otat vielä vaikka viikon aikaa ja harkitset.”
”Kiitos. Mä pidän hyvän huolen, että se tietää täsmälleen, keneltä ja miksi se sai näin lämpimät terveiset.”

Oskarin aikoinaan kämpältäni hakema Vasilje kolisutteli terassin ovea kun suljin puhelun. Se kai luuli, että tässäkin asunnossa olisi pieni parveke niin kuin minullakin, ja että se saisi ottaa aurinkoa sillä. Sitä ei voinut kuitenkaan missään tapauksessa laskea irti varjoisalle takapihalle. Se söisi kaiken näkemänsä ja kuolisi joko vatsavaivoihin tai kylmään. Jos se jäisi henkiin, se karkaisi Otsonmäen keskustaan aiheuttamaan pahennusta ja purisi hampaattomalla suullaan kiinniottajiaan.

Vedin Oskarin tulostimesta yhden kopiopaperin. Kirjoitin siihen viestin mustalla tussilla. Huolehditkaa Vasilijesta, jos mulle jotakin käy, siinä luki. Teippasin viestini huolellisesti Vasilijen kilven takareunalle ja lähdin asunnosta sen kummemmin valmistautumatta.

2.

Ilveksen talo oli juuri sellainen kuin muistinkin. Puutarha vain oli entistä villiintyneempi jättimäisine syreeneineen, valtaisine pionipusikoineen ja lukuisine erilaisine ruukuissa, koreissa ja penkeissä kukkivine pelargonioineen. Punaisessa postilaatikossa luki yhä mustin kirjoituskonekirjaimin puolikaaressa ILVES, ja vaikka pojat olivat jo aikaa sitten muuttaneet pois, sukunimen alla luki Manni Aili Allu Hello. Autonrämät pihassa olivat vaihtuneet uusiin autonrämiin, mutta koira oli vielä sama tai vähintään samanlainen kuin ennenkin. Tupa oli punamullanpunainen, ja kuistiin johtavat valkoiset portaat kaiteeineen notkuivat pelargonioiden ja pienten villieläinpatsaiden painon alla.

Omituisella tavalla tunsin palanneeni kotiin. Olin juossut nuo lyhyet portaat ylös ainakin tuhat kertaa ja jättänyt kenkäni kuistin räsymatolle ennen kuin olin mennyt koputtamatta sisään. Vastassa oli melkein aina ollut Ailin hymy, ja yläkerrasta oli yleensä kuulunut jo ryminää Hellon rynnätessä vintin rappusia alas ennen kuin hän oli ponkaissut kolmanneksi viimeiseltä rapulta kaulaani. Olin nukkunut monta yötä tuolla vintillä ja katsellut tänne alas noista valkoreunaisista ikkunoista. Joskus olimme Hellon kanssa kiivenneet illalla ikkunasta kuistin katolle istumaan, mutta se oli loppunut, kun Manni oli härnännyt meitä tarpeeksi tähtiin tuijottelusta.

Pihakoivussa, jonka juurella koira makasi niin kuin ennenkin, oli ainakin joskus ollut minun ja Hellon nimikirjaimet. Niistä oli tihkunut mahlaa silloin joskus, ja olin maistanut sitä. Isossa piharakennuksessa oli ollut lumikelkkoja ja mönkijöitä, ja heti ensimmäisellä kerralla, kun olin tullut Ilvekseen, Hello oli tahtonut mennä ajelemaan mönkijöillä hiekkakuopalle. Hienoa se oli ollutkin. Aili oli silloin lähettänyt nyrpeän Allun tuomaan mopollaan meille juotavaa ja sanomaan, että ruoka pidettäisiin lämpöisenä kunnes palaisimme kotiin.

Olin halunnut Hellon, ja olin halunnut myös Hellon perheen ja kodin. Olisin voinut saada ne silloin aikoinaan. Olin nuori ja välillä podin koti-ikävää, ja Aili oli kuin olisi ollut minunkin äitini.

Nyin vihreän farkkutakkini parempaan asentoon ja kävelin pihan poikki. Nousin vielä viimeisen kerran kukista notkuvat rappuset, joilla leikki keraamisia lintuja, sammakoita, kettu, monta pientä pupua, WELCOME-kylttiä kantava koira ja erilaisia suuria metallihyönteisiä. Kuistin oven maali oli halkeillut entisestään, mutta räsymatot olivat yhtä puhtaat ja kirkkaanväriset kuin ennenkin. Riisuin matolle kenkäni ja koputin oveen, johon en ollut koskaan ennen joutunut koputtamaan.

3.

Ilveksen kodin ovi aukeni äänettömästi ja alkuun epäileväisen hitaasti. Ovi kuitenkin lennähti kunnolla auki, kun sen avaaja tunnisti minut.

”Eikös se ole Milan!” Aili sanoi niin kuin olisin vasta eilen käynyt viimeksi kylässä. ”Tuuppa tupaan. Saattaa olla vielä raparperipiirakkaa tuolla keittiössä jäljellä, ja jos ei oo, niin otetaan vaikka pakkasesta kuule voisilmäpullia! Vai onko sulla ruuan nälkä?”
”Ei kun ei tarvi mitään”, yritin toppuutella Ailin intoa syöttää koko maailma.
”Hellu ei oo kotona nytte, mutta mä voin soittaa kyllä, että–”
”Ei kun sut tapaamaan-tulin.”

Silloin Aili pysähtyi kesken vauhtinsa. Hän katsoi minua tutkivasti, ja hänellä oli Hellon silmät ja Hellon kiharat hiukset. Hänen kulmakarvansa kurtistuivat, mutta oikenivat sitten ja hänen alahuulensa ojentui hieman törrölleen.

”Voi lapsikulta. Sullahan on aiva silmät mustina. Mikä sua painaa?”

Ailin tarjoama ansaitsematon myötätunto oli viimeinen pisara, enkä kestänyt enää. Olisin halunnut sanoa, että ei tässä mitään, yksi juttu vain, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Nielin ja nielin ja yritin katsella kattoon rauhoittuakseni, mutta kun Aili halasi minua ja painoi niskastani pääni hartialleen, itketti niin kovasti. Kaduin kaikkea, mitä olin tehnyt. Säälin itseäni. Surin kaikkea, minkä olin menettänyt. Surin kaikkea jäljellä olevaa, jonka menettäisin tänään. Kaduin sitä, etten ollut tappanut itseäni silloin viimeksi. Ja koko ajan Aili silitteli selkääni ja toisteli, että ei ole lapsi rakas yhtään mitään hätää.

Lopulta istuin silmät turvoksissa teekupin kanssa Ailia vastapäätä Ilveksen keittiössä. Ailin mielestä kahvi ei ollut hyvä idea muutenkin kiihtyneessä tilassa. Varmistelin, että eihän ketään muita nyt ollut paikalla, ja Aili vakuutteli, ettei ollut. Vedin monta kertaa syvään henkeä ja yritin aloittaa kertomaan asiaani, mutta en pystynyt. Aili odotti kärsivällisesti. Lopulta peitin kasvoni käsilläni ja sanoin sen.

”Mä tein sen.”
”Minkä, kulta?”
”Mä laitoin aineet Hellon mopoon. Mä myin netä Otsonmäessä. Ei Eetu kun mä.”
”Mä tiedän.”

Aili tiesi? Hän katseli minua edelleen myötätuntoisesti, ja kun laskin käteni pöydälle, hän taputti sitä lempeästi. En osannut enää jatkaa, vaikka olin suunnitellut kertovani enemmän.

”Sä tiedät?”
”Tietenkin mä tiedän. Ei se voinut olla oikeasti Eetu, ja koska se ei ollut Hello, sen täytyi olla joko sinä tai Allu. Mä oon ollut melko varma, että ennemmin sinä, koska Allu nyt on… Vähän Allu.”
”Mutta — miksei sä ole vihainen?”
”Voi kulta kun sä olit lapsi silloin. Ei kukaan lapsi tee omatoimisesti sellaista.”

Epäusko ei jättänyt sijaa enää enemmille kyyneleille. Aili oli Hellon äiti ja hän rakasti ja puolusti lapsiaan niin kuin leijonaemo. Olin odottanut raivokasta reaktiota. Miten kukaan voi antaa anteeksi sille, joka tekee pahaa hänen lapselleen täysin tahallaan?

”Yksi asia mua ihmetyttää. Miksi sä haluat kertoa tämän nyt?”

Emmin taas. Minun täytyi jaksaa kertoa koko juttu. Puristin silmät hetkeksi kiinni.

”Sä poliisi.”
”Okei, niin oonkin”, Aili sanoi ja ryhdistäytyi heti. ”Kerropa sitten tarkemmin.”

Ja minä kerroin. Kerroin kaiken, mitä olin tehnyt silloin vuosia sitten, ja mitä minun haluttiin tekevän nyt. Kerroin kaiken, mitä tiesin Vitorista ja muista, mikä ei ollut paljon. Kerroin epäilykseni siitä, että Oskarille voitaisiin kostaa äskeinen puheluni, ja kerroin siitä, miten Biffeäkin oli taidettu uhkailla. Aili kyseli lisää, kun en sanonut tarpeeksi, ja minuuttiviisari matkusti kellotaululla rinkejä.

”Hyvä kun sä kerroit”, Aili sanoi lopulta. ”Nyt on niin, että vintillä nukkuu Helmipurot, niin että mä teen sulle iltapalaa ensin ja soitan Hellon hakemaan sut sitten.”
”Ai — mitä? Siis — mitä?”
”Et sä mene nyt yksin minnekään.”
”Ei ei kun mä Oskarin luona nyt olen! Ei mä ole yksin.”
”Vanhaniemen tytön kanssa?”
”Niin.”
”Jaaha. Mä sanoisin, että silti menet Hellun luo, jos vaan sopii. Mä nappaisin sut mukaan siitä sitten aamulla.”
”Mukaan? Minne?”
”Poliisiasemalle.”
”Ei Hello halua mut sinne.”
”Jos ei halua, niin aina on meidän Allu. Se ei paljoa juttele, mutta kyllä se sut sinne ottaa.”

Hengitin viimein vapautuneesti syvään. Se kävisi nopeasti. En tiennyt, miten Suomen järjestelmät tarkalleen ottaen toimivat, mutta olin ollut silloin kuudentoista ja rikosvastuussa. Vankilassa olisin paitsi jumissa ja hyödytön Vitorille, myös melko turvassa. Ainakin muut olivat turvassa, kun en pelottelemallakaan pystyisi tekemään niin kuin minua käskettiin. Hymyilin Ailille, joka laski eteeni jättiläismäisiä sämpylöitä, joihin oli saanut mahtumaan yli-inhimillisen määrän täytteitä.

[MilanOsallistuja]

Suudelma muuttaa sammakon prinssiksi ja herättää prinsessan unesta

Oli kestänyt ihan hirmuisen kauan järjestellä Biffen elo niin, että pääsin katsomaan Oskaria. Lopulta kuitenkin käänsin huoneen numero 52 ovenkahvaa, astuin matalan kynnyksen yli ja näin hänet: nukkuvan Oskarin. Tarkastin, että kaikki tuttu hänessä oli paikoillaan ja niin kuin pitikin. Koukkunenä, joka hallitsi Oskarin kasvoja, pitkät ripset, aina vähän murheellisen näköiset huulet, terävät poskipäät — ja olivathan ne. Oskari oli laihempi kuin ennen, tai ehkä laihempi kuin muistin, mutta ihan tavallinen nukkuva itsensä.

Vasta sitten annoin katseeni kiertää huoneessa. Tuolilla istui Ilona Eronen sen näköisenä kuin olisin yllättänyt hänet tekemästä jotain kiellettyä. Hänen vierellään retkotti Alexandra Tiederberg, jota ei ollut kyllä kotona opetettu istumaan niin kuin lady.

En yllättynyt noiden kahden läsnäolosta. Usein oli tuntunut, että he olivat jotenkin vieneet Oskarin minulta, mutta nyt sekin asia tuntui hyvätä. Nuo kaksi olivat taatusti olleet täällä parhaan ystäväni seurana usein, eikä muulla ollut merkitystä. Hymyilin heille ja tervehdin hilja niin kuin Oskari olisi voinut herätä uniltaan liian kovan metelin vuoksi.

”Moi”, Ilona vastasi myös hiljaa ja rykäisi.
”Ka suaki näkee”, Alex tokaisi niin kuin olisimme olleet ystäviä, mutta ei vaivautunut kohentamaan ryhtiään kuin hieman, eikä painamaan retkottavia polviaan yhteen sitäkään vähää. Sen sijaan hän nosti jalkansa sängylle Oskarin säärten viereen.
”Sä voisitko pois-ottaa siitä?” kysyin nätisti.
”Hä? Ai, eiku kato ei mulla oo kenkiä jalassa”, Alex sanoi ihan hölmönä ja heilutteli minulle punavalkoraidallisiin varvassukkiin puettuja varpaitaan.
”Silti, tönit Oskarin”, sanoin yhtä kiltisti.
”Alex”, Ilona mutisi, mutta Alex mulkaisi häntä.
”Mä oon ollu tässä pikkasen paljo enemmän kun sä”, hän tiuskaisi minulle. ”Mä pidän jalkojani just missä huvittaa. Istu vaan persees päälle siihen tuolille.”
”Totta, totta”, myöntelin, ja vaikka en Alexin jaloista Oskarin säärtä vasten pitänytkään, suljin suuni ja istuin puutuolille, jonka istuinosa oli verhoiltu sairaalloisen harmaalla sävyllä.

Hetken vain katselin. Oskarin rinta nouseskeli ja laskeskeli tasaisesti. Huulet olivat ihan vähän raollaan, mutta hän tuntui hengittävän nenänsä kautta. Hän oli ollut kai auringossa. En ollut huomannut hänellä pisamia aikaisemmin. Voi olla, etten ollut vain katsonut tarpeeksi tarkasti.

En tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Olisin kai halunnut lohdutusta enemmän itse, kuin tulla piristämään Oskaria. Tavattiinko tajuttomalle puhua? Olisiko typerämpää puhua vai olla puhumatta? Ainakin muut olivat hiljaa, joten niin minäkin päätin tehdä. Ei kai minulla olisi ollut mitään asiaakaan. Olisin voinut pyytää anteeksi, että tulin näin myöhään, mutta mitä muuta olisin voinut sanoa?

”Meinaatsä tulla takas Hopiavuoreen?” Alex kysyi lopulta.
”On selvittämättömät asiat. Palaan sitten että on valmista.”
”Ootpa mystinen.”

Jos minä olin poissa Otsonmäeltä, se tiedettiin, ja takuulla olinpaikkani Ahvenanmaalla oli myös tiedossa. Jos jotain pahaa tapahtuisi, se tapahtuisi kaukana Otsonmäeltä: kaukana kaikista niistä ihmisistä, jotka tunsin. Vaikka olisin päätynyt luovuttamaan, heittäytymään taas kerran maahan jotta Vitorin olisi helppo kävellä ylitseni niin kuin tahtoo, olisin ollut liian kaukana vahingoittamaan mitään, mitä rakastin. Sitä paitsi Ahvenanmaalla en ollut yhtä houkutteleva kohde. Minusta ei ollut hyötyä siellä.

”Miten Biffe voi?” Ilona kysyi kai jotain kysyäkseen.
”Hän on onnellinen”, vastasin hymyillen. ”Kaipaa kotiin, mutta tykkää olla. Miten on… Kissi?”
”Sillä ratsastaa joku Noeul, että se pysyy kunnossa”, Ilona kertoi.
”Ja… Oskari?”

Molemmat tytöt katsoivat Oskaria. Molempien otsa kävi identtisessä kurtussa ennen kuin silisi taas.

”Sen pitäis jo herätä…” Alex mutisi.
”Mitä? Eikä herää?”
”No ei se ainakaa kauheen virkeeltä musta näytä. Jotain pari päivää olis vissii ihan normaalia heräillä, mut jos kaikki olis kunnos, niin kyl sen pitäis jo tässä nyt aika pian…”

Ilonan silmät siristyivät sillä lailla, että katsoin nopeasti kiinteästi Oskaria. Tytöistä ei ottanut selvää, niin että he tuntuivat aina vaarallisilta. Pelottavimpia kaikista olivat kuitenkin itkevät tytöt. Sellaisia en varsinkaan osaisi käsitellä.

”Oskari”, sanoin Oskarille, vaikka tuntui kuinka tyhmältä puhua nukkuvan näköiselle. ”Sun herätä-pitää. Alex sanoi nyt on aika. Ei voi aina nukkua. Sä aika laiska. Kello soi kauan sitten.”

Alex huokaisi ja Ilona niiskaisi.

”Emmä tiedä mitä vittua täs tekis”, Alex mutisi, melkein suorastaan jupisi. ”Kai mun pitää antaa sille joku tosirakkauden suudelma. Eiks ne prinsessat silleen oo ennenki herätetty?”
”Ei sä voi sille sellanen antaa”, mietin.
”Ja miksköhän en?” Alex tuhahti sillä tavalla, että oli suuttumassa taas.
”Aika julmaa, että Alex pakkosuutelee hänet tajuttomana, että hän ei ole edes hereillä että joku tyttö antaa ensimmäisen kerran suukon.”
Naurahdin, mutta Alex kurtisti kulmiaan ja Ilona kallisti päätään.
”Hä?” Alex äännähti.
”Niin.”
”Eiku mä en saanu selvää sun puheesta.”
”Että et suukottele Oskarit. Sitä ei ole suukotellut kekään.”
”Ai ikinä muka?”
”No ei.”
”Fuck”, Alex huokaisi ja kohautti olkiaan. ”Mä olisin halunnu tietää, et herääkse vai muuttuuks se sammakoksi.”
”Siis prinssiksi”, Ilona korjasi. ”Sammakot muuttuu prinsseiksi. Mutta sä et oo prinsessa.”
”Mistä sä mun sukujuuret tiedät? Meidän iskä on Jurvan kuningas. Ja toi ei oo myöskään sammakko. Vaikka siltä se näyttää välillä.”
”Ei sille voisi jokin lääke antaa?” kysyin, kun Alex jyristeli vauhdilla sivuraiteille Ilona mukanaan.
”No kun noilta hoitsuilta ei voi ees kysyy mitään”, Alex murisi ja muutti sitten äänensä pilkkaavan korkeaksi, ”kun ei olla lähiomaisia.”
”Okei, no–”
”Enkä soita kyl Olaville enää hetkeen. Mä oon vittu soitellu sille enemmän kun mun omalle äitille täs nää ajat. Eilen viimeks soitin.”

[MilanOsallistuja]

Ei tule Hannabytä

”Miten niin et ole tulossa? Mitä? Mikset muka tuu? Täytyyhän sun tulla. Mitä sä meinaat? Hä? Mikä sun on?”

Oskarilla oli niin paljon kysymyksiä, että Biffen laukan lyhentämisestä ei tullut mitään ja jouduin ohjaamaan sen esteen ohitse. Onneksi se oli niin erinomainen hevonen: vähäsen tyhmä, sellainen, joka ei kysellyt perusteluja. Taputin sen kaulaa ennen kuin hidastin sen käynnin kautta raviin.

”Olisi hommia tässä”, sanoin Oskarille, joka roikkui Kissin suitsissa lähtemättä kentältä yhtään mihinkään, vaikka oli lopettanut ratsastamisen jo ainakin vartti sitten.
”Hannabyn kisat on vaan kerran vuodessa!” tummatukkainen mies parkui ja levitteli käsiään niin että hänen hevosensakin katseli häntä korvat kysyvästi törröllään. Se ei ollut yhtä hyvä hevonen kuin Biffe, mutta ihan mukava kuitenkin.
”Joo. Mulla ei ole tänä vuonna rahat. Mä sanoin jo.”
”Mä lainaan sulle.”
”Ei sulla ole niin paljon. On matka–”
”Mennään kimppakyydeillä!”
”–majoitaminen–”
”Jaetaan huone!”
”–ilmoitusmaksaminen–”
”Mä lainaan siihen!”
”–kaikki ylimääräinen.”
”Kyllä se järjestyy! Milan ihan oikeesti!”

Biffe pysähtyi Oskarin eteen. En viitsinyt huutaa kentältä sitä, mitä aioin seuraavaksi sanoa. Katselin Oskaria hetken. Hänellä oli tosi hienot ratsastussaappaat. Hiukset eivät juuri koskaan ehtineet kasvaa liian pitkiksi. Ei hänkään rikas ollut, mutta tuli kyllä toimeen niin, että pystyi harrastamaan hevosia ja kilpailuita niin paljon kuin halusi.

”Mulla on kahdeksankymmentä sentit tilillä”, sanoin rauhallisesti. ”Mä ostan sen kanssa tänään yks Pirkan burgeri ja syön sen. Mä ei voi nyt reissata ympäri hevosen kanssa.”

Oskari avasi suunsa. Sitten hän sulki sen. En väistänyt hänen sirrisilmäistä katsettaan, vaikka mieli teki. Hänellä oli tapana tuijottaa tuolla tavalla, kun epäili minun valehtelevan, ja jos tuijotin takaisin, hän uskoi minua, vaikka joskus sanoisinkin jonkin valkoisen valheen.

”Mene nyt. Anna mä ratsastan tämä nyt.”
”Puhutaan illalla”, Oskari tokaisi ja osoitti minua painokkaasti sormellaan. ”Et karkaa mihkään täältä.”
”Mä olen sun kyytillä.”
”Ai nii joo…”

Kun Oskari meni, ryhdyimme ravaamaan Biffen kanssa ympäri kenttää. Koko homma piti aloittaa alusta. Kestäisi taas kauan, ennen kuin pystyisin rentoutumaan ja nauttimaan ratsastuksesta. Tämä oli minun maailmani, minun harrastukseni, minun hevoseni. En saisi päästää Vitoria tunkeutumaan mielikuviini täällä, koska hän vainosi minua jo kaikkialla muualla.

Biffen ravi oli tikittävää ja lyhyttä, kun en saanut istuttua kunnolla. Koetin hengittää syvään. Tuoksui sateelta. Ja hevoselta. Kaikki oli hyvin. Hevonen oli terve. Vuokra oli maksamatta, mutta olihan vasta viides päivä, ja ainakin Biffen vuokra oli maksettu. Kyllä tästä selviydyttäisiin.

Mutta kun se Vitor…

Ei huvittanut nostaa laukkaa, kun vatsassa ja päässä kiristi niin kovasti. Tunne oli sama kuin joskus kauan sitten, kun olin vaihto-oppilaana Otsonmäen lukiossa ja samojen valintojen ja päätösten äärellä. Tunsin syvää sääliä nuorta itseäni kohtaan. Jos vielä aikuisenakin Vitor sai peloteltua minua näin, en olisi voinut tehdä toisenlaisia valintoja nuorena. Jos selviytyisin kunnialla tästä kerrasta, antaisin anteeksi nuorelle itselleni, ja sitten pystyisin kertomaan Hellolle, mitä tein hänelle viime kerralla.

[MilanOsallistuja]

Älkää nyt tulkitko, että Alex on supermustasukkainen, kun mokasin ja kirjoitin kaksi tarinaa samasta aiheesta näin lähekkäin. 😀 Se on vain vähän mustasukkainen.

Oskari ei ehdi mitään kivaa enää

Tallin edessä oli penkki. Siinä oli lunta. Sitä pidettiin tätä nykyä yleisesti tupakkapaikkana Camillan takia, mutta nyt autosta noustessani siellä ei ollut Camillaa, vaan penkin vieressä nyrpeänä kyyköttävä Alex. Seurasin hänen tuimaa katsettaan, joka oli nauliutunut Ilonaan ja Oskariin, jotka kävelivät Veeran kanssa maneesin suuntaan.

Huokaisin. Taas valmennuspäivä. Kun katsoin kyykyssä tupakoivaa Alexia uudelleen, huomasin näkeväni peilikuvan siitä, miltä oma ilmeeni tuntui kasvoillani. Alexilla oli kulmat kurtussa, suu vähän mutrulla ja hän oli rypistänyt pienen nenänsä vartta aavistuksen verran. Päätin kävellä hänen luokseen. Penkin vierellä oli saatavilla henkistä tukea, vaikka oikeasti minulla ei olisi ollut mitään asiaa tupakkapaikalle.

”Hei Alex”, tervehdin varovaisesti siltä varalta, että hän olisi liian huonolla tuulella puhumaan.
”Mm. Moi.”

Sitten emme sanoneet pitkään aikaan mitään. Katselimme, miten maneesin ovi avautui ja sulkeutui. Alex poltti tupakkansa loppuun, sammutti sen hankeen ja painoi huolellisesti Camillan jättämään mansikkahillopurkkiin. Hän ei kuitenkaan noussut kyykystä.

”Oskari ja Ilona taas menevät valmentavat?” kysyin, vaikka juurihan olimme molemmat sen nähneet.
”Jeppp”, Alex sanoi niin, että viimeinen p-äänne napsahti.
”Musta tuntuu Oskari ei ehdi mitään kivaa enää.”
”Eikä Ilona. Mut siis kiva, et ne nyt on löytäny toisensa ja ton — ton kisatouhun.”
”Joo. Kivaa.”

Hetken vain hengittelimme pakkasilmaa. Sitten Alex nousi. Hän oli näin läheltä vielä pienemmän näköinen kuin edes Tetriksensä selässä. Hän kaivoi tosi tomerasti taskujaan ja nosti niistä lumiselle penkille vaaleanpunaisen kiven, hyvin pienen suan ja jonkinlaisen pienen pelikoneen ennen kuin löysi etsimänsä: purkkaa. Hän otti kaksi ja tarjosi pussia minullekin. Pudistin päätäni. ”Mhm”, hän äännähti.

”Tekisitkö minun kanssa kivaa?” kysyin aikani emmittyäni.

Alex naurahti, mutta vakavoitui sitten ja katsoi minua silmät sirrillään päästä varpaisiin. Se oli erilainen katse kuin Eetun vihamielinen tuijotus, mutta hänen asentonsa oli samalla tavalla takakenoinen. Hän näytti harkitsevan tarkasti.

”Tuleeks Biffe toimeen Tetriksen kaa?” Alex kysyi epäröiden.
”Tulee hän”, vakuutin. ”Maastossa. Vaikka?”
”No, kokeillaan”, Alex tuumasi.

[MilanOsallistuja]

Noin 22:00

Sisältä kuului puheenporinaa ja vaimeaa musiikkia. Olin empinyt ovella vaikka kuinka kauan. Tiesin, etten minä ollut enää koskaan tervetullut tähän taloon. Sillä ei ollut merkitystä, että tällä kertaa minulla oli kutsu. Se oli kuitenkin pelkkä symbolinen ele. En olisi missään tapauksessa tullut, ellen olisi saanut tekstiviestiä Oskarilta. Siinä oli lukenut vain _Mä kuolen: ei muuta.

En ollut saanut vastauksen palaakaan, vaikka olin pommittanut Oskaria viesteillä ja yrittänyt soittaa. Oskari tuskin oikeasti olisi hengenhädässä, mutta kenties oksensi valkoisena vessassa ja tahtoi kotiin. Tai ehkä oli sattunut jotain muuta sellaista, että hän kaipasi minua. Vilkaisin vielä viimeisen kerran Hopiavuoren ovessa roikkuvaa muhkeaa kranssia ennen kuin koputin.

Kukaan ei avannut ovea. Koputin uudelleen. Ei vastausta. Kurkistin ikkunasta sisään. Keittiössä oli ainakin pari ihmistä. Koputin lasiin ja sain heidän päänsä kääntymään.
”Se on auki”, kuului vaimeasti lasin läpi, ja niin minä astuin Hopiavuoren Eetun kynnyksen ylitse, vaikka hän oli ilmoittanut tappavansa minut omakätisesti, jos sen virheen koskaan elämässäni vielä tekisin.

”Oskari?” kutsuin eteisestä, vaikka tiesin, ettei ääneni kuulunut sen hälinän ylitse. Tuntui liian pelottavalta ottaa kengät pois ja astua peremmälle. Yritin kutsua Oskaria uudelleen, turhaan. Minun oli pakko uskaltaa ottaa kengät pois.

Tassuttelin varovaisesti pitkän eteisen läpi kohti olohuoneen valoa ja hälyä. Skannasin paikallaolijat nopeasti. Ei Oskaria. Eetun silmät välähtivät, kun hänen katseensa osui minuun. Hän oli saman tien seisaallaan ja marssi eteeni.

”Häivy ystävällisesti mun taloosta”, Eetu kehotti leuka kireänä.
”Mä etin Oskaria”, sanoin kädet puolustelevasti koholla.
”Sei tarvitte sua mihinkään, eikä sun tarvitte olla mun tuvasnani”, Eetu mutisi kylmästi.
Näin, miten Nelly nousi sohvalta vähin äänin.
”Mä en jää”, mutisin sovittelevasti. ”Mun tarvii vain Oskari nähdä. Mä sain viestit.”
”Mitkä viestit?” Nelly kysyi.
”Yksityisasia”, väitin.
Nelly vilkaisi Eetua ja sen jälkeen Eiraa ja Helloa, jotka istuivat sohvalla. Hello oli omituisen vaisu: suruja varmasti. Eira oli niin kuin aina.
”Vastaa niihin viestiihin niinku normaali ihiminen äläkä tuu ihimisten kotia”, Eetu murisi.
”No, Eetu”, Nelly mumisi ja taputti Eetun käsivartta. ”Tässä nyt on vähän… Poikkeustilanne.”
”Mikä muka?” Eetu kysyi.
Nelly pudisti hänelle päätään melkein säälivän näköisenä. ”Laita takki vaan tonne naulakkoon, Milan. Siellä on keittiössä jotain juomista sullekin: limsaa vaikka jos oot autolla. Eiköhän se Oskari pian löydy jostakin.”
”Muttaku–” Eetu yritti valittaa.
”Nyt on näin”, Nelly ilmoitti, ”että Milan saa olla täällä.”
Melkein näin Eetun vetävän korvansa luimuun, mutta viimeisen synkän katseen minuun luotuaan hän kääntyi kuitenkin Nellyn pyöräyttämänä ja tuuppaamana olohuoneeseen.

Kiitin Nellyä niin hyvin kuin taisin ja palasin naulakolle riisumaan takkiani. Minun pitäisi etsiä Oskari käsiini. Ja katsoa, etten joutuisi Eetun kynsiin, vaikka ei hän uskaltaisi muuta tehdä kuin mulkoilla minua.

[MilanOsallistuja]

Numero ysi

Tietenkin me hävisimme. Se oli selvää. Tampereen joukkueessa oli oikeita pelaajia, jotka olivat verryttelyvaatteitaan myöten samaa paria keskenään. Meillä oli sekalainen lajitelma Otsonmäen isejä ja vaareja, sekä yhdeksänvuotias Ville ja me kuusi vielä nuoriksi aikuisiksi katsottavaa. Emme me olleet voittoa menneet hakemaankaan.

Paitsi että ainakin Oskari ja Chai olivat menneet. Oskari pelasi niin tosissaan ja otsa niin rypyssä, että ihme, kun ei katkaissut verisuonta nenästään tai peräti pingauttanut kaulavaltimoaan ulos ruumiistaan siitä ponnistuksesta. Chai puolestaan nauroi niin kuin aina ja piti hauskaa, mutta oli edelleen ilmiömäisin jalkapallonpelaaja, jonka olen livenä nähnyt, ja minä olen nähnyt ison pelin jos toisenkin. Jos meillä olisi ollut joukkueellinen Chaita, olisimme voittaneet ihan mitä tahansa. Tai jos meillä olisi ollut edes joka miehessä Oskarin pakonomainen sisu, olisimme pesseet yhden Tampereen vaikka puolella kentällisellä. Muutama säällinen pelaaja ei kuitenkaan tee joukkueesta vahvaa.

Tampereen poikien peli oli nöyrää ja rauhallista. Hekin tiesivät lopputuloksen heti, kun näkivät resuisen isäjoukkiomme. Tamperelaisten oli turha huhkia liikaa tai repiä itseään paremmuuttaan todistaakseen.

Yksi niistä tamperelaisista oli meidän tallin Ilonan veli. Hän oli aika pieni, mutta hyvin samantyylinen pelaaja kuin meidän Oskari. Yhtä vimmainen se poika ei kuitenkaan ollut pelatessaan. Ei ollut tarvetta olla.

Kirkkaan ja kunniakkaan häviömme jälkeen kättelimme vastustajajoukkueen pelaajat. Oli hauskan näköistä, kun Oskari kulki ensin kätellen leukaperät kireinä kuin jäykkäkouristuspotilaalla ja silti parhaansa mukaan hymyillen vaikka höyry melkein nousi korvista, ja perässä seurasi Chai, joka näytti olevan maailman onnellisin mies ja kehui vuolaasti joitain vastustajajoukkueen pelaajia. Tamperelaisista pisti silmään erityisesti numero ysi: pitkä tumma kaveri. Hän katsoi minua suoraan silmiin pitkän aikaa.

Kun pelin jälkeen vaihdettiin Tampereen poikien kanssa muutama sana, kuulin, että osa aikoi mennä hetkensi aikaa Kontiolaan. Myös ysi oli menossa sinne. Päätin mennä mukaan jo ennen kuin kysyttiin. Ysi oli katsonut minua kenkiä vaihtaessani siihen malliin, että olisin huomenaamulla kaksisataa euroa rikkaampi kuin tänään, enkä joutuisi edes näkemään vaivaa ja etsimään miestä.

Hymyilin ysille ja annoin hänen vetää minut seisaalleni. Kun vilkutin Oskarille heipat, hän katsoi minua tuimasti kulmiensa alta.
”Nähdään Aleksandr”, kuulin hänen tuhahtavan ja näin vielä, miten hän pudisti päätään kysyvästi killittävälle Chaille.
Oskarilla ei ollut mitään syytä olla vihainen. Hänhän seisoi Ilonansa kanssa, ja jopa Alex oli siinä. Ilonan pikkuinen veli puolestaan oli myös sen oloinen, että olisi sopivaa seuraa Oskarin kaltaiselle kiltille pojalle. Turha Oskarin oli huolehtia muiden sieluista kuin omastaan. Minua ei tarvinnut pelastaa. Minua ei voinut pelastaa.

[MilanOsallistuja]

Kaverit

Biffen askel oli tarmokas, kun hain sen tarhasta. Sillä oli ollut hyppytreeni edellisenä päivänä, mutta ilmeisesti se oli palautunut siitä hyvin. Sen pää ei nyökytellyt liikaa käynnissä. Molemmat takajalat polkivat niin hyvin sen rungon alla kuin hitaassa käynnissä mitään tekemättä sillä hevosella yleensäkin, ja etujalkojenkin askel oli tavanomaisen mittainen. Selkäänsä se ei käyttänyt, mutta eipä sillä ollut talutuksessa tapanakaan.

Pysäytin hevoseni ohjaamalla sen niin lähelle suulin oviaukon reunaa, ettei se päässyt säntäämään siitä ohitse. Kiinnitin sen toiselta puolelta ennen kuin annoin sen siirtyä keskemmälle. Sitten astuin muutaman askeleen sivummalle ja katselin sitä. Hitsit, kun suulin tallipihan puoleinen pääty vietti niin pahasti alaspäin. Oli mahdotonta sanoa, seisoiko Biffe normaalisti. Se piti painoaan tosi edessä, mutta todennäköisesti se johtui ylämäestä. Kaviot ainakin olivat hyvässä asennossa ja jalat linjassa toistensa kanssa. Häntäkin oli ihan tavanomaisessa rennossa asennossaan, ja se oli kaikkein paljastavin asia Biffen kunnossa. Se oli sellainen, että se roikotti häntäänsä tiiviisti takapuoltaan vasten, jos sen selkä oli kipeytynyt treenistä.

”Mitä se Milan ihailee?”

Se oli se lyhyt tyttö, Alex. Hänellä oli Tetris suulin toisessa päässä. Sen häntä oli vinossa ja koko hevonen nojasi aavistuksen verran vasemmalle.

”Anteeksi. Päivää”, sanoin. Ei pitäisi olla niin ajatuksissaan, että ei huomannut tervehtiä. Alex nimittäin aina tervehti, enkä halunnut pilata välejäni niiden harvojen kanssa, jotka edes katsoivat minun suuntaani Hopiavuoren hevostallissa.

”Onko treeni edessä?”
”Mitä?”
”Menetkö kentälle harjoittelemaan?”
”Ei. Hän hyppäsi eilen. Me kävellen mennään.”
”Ai jaa! Sittenhän sä voisit lähteä maastoon meidän kanssa!”

Se kuulosti kieltämättä houkuttelevalta tarjoukselta. Olisi ihanaa ratsastaa rauhallisesti maastopoluilla jonkun toisen ratsukon seurassa sen sijaan että kiertäisin kentällä rinkiä kahdestaan Biffen kanssa. En kuitenkaan antanut itseni innostua tippaakaan. Suurin osa Hopiavuoresta ei olisi tahtonut minua maastoon.

”Kuka on me?” kysyin mahdollisimman kepeästi.
”Mä ja Ilona, ja Tetris ja Typy”, Alex vastasi iloisesti ja hymyili niin että hänen etuhampaidensa välissä oleva rako näkyi.
Huomasin nostaneeni pääni pystyyn samalla tavalla kuin Biffe nähdessään Mielikin. Se tuntui inhoavan erityisesti pieniä koiria. Suhtautuminen minuun ei ainakaan paranisi, jos hevoseni alkaisi polkea koiria kavioihinsa. Alexinkaan ei olisi tarvinnut polkea ketään kavioihinsa.
”Se sopii Oskarille kans?” varmistin viileästi.
”Nii siis Oskari — miksei muka sopisi? Mä luulin että te ootte muutenkin kavereita.”
”Niin”, nyökkäsin, ja lisäsin ajatuksissani: te ilmeisesti sittenkään ette ole.

[MilanOsallistuja]

Four-Leaf Clover

Biffellä oli väliaikaismajoitus jonkun Joelin luona ja talli oli kamala. Homeen saattoi haistaa tallikäytävällä, mutta erityisen vahvana satulahuoneessa. Varusteillekaan ei ollut oikein tilaa, joten aikansa satulaa liian ahtaaseen tilaansa sullottuaan punakorvainen Oskari kyllästyi ja riuhtaisi sen äkäisesti takaisin syliinsä.

”Aiva sama säilyttää kuljetusautossa”, Oskari jupisi minuun katsomatta, nosti Biffen harjasangon käsivarrelleen ja marssi takaisin tallikäytävälle. ”Pitää kuitenkin pakata se taas huomenna. Ja pilalle se täällä kuitenkin menee…”

Seurasin Oskaria ulos mitään sanomatta. Hänelle oli jo varmasti selvää, ettei minun ennen kipeää jalkaani enää mikään vaivannut, mutta sain silti koko ajan täyttä palvelua. Vaikka tämä oli Oskarin kilpareissu, hän raahasi itse paitsi kaikki Biffen tavarat, myös minun kahvini joka huoltoasemalla ajomatkalla ja vielä kisoissakin. Hän oli tehnyt sen omaan rauhallisen hiljaiseen tapaansa, mutta nyt hän puri hampaitaan yhteen, rypisteli huuliaan sekä otsaansa ja tempoi tavaroitakin vihaisesti. Pikkuruisen pihan poikki käveltyään hän sulloi satulan Biffeä varten lainattuun ja jo autosta tälle illalle irrotettuun kuljetusautoon ja läimäytti oven kiinni. Sitten hän sentään vilkuili jo ympärilleen, mutta rypisti taas otsansa skannattuaan haat tyhjiksi. Ymmärsin, miksi Oskari oli pahalla tuulella. Silti hän oli väärässä.

”Sama kai se on sit lähtee sinne kämppään nukkumaan”, Oskari murisi kuin mörkö.
”Mm, ei mun mielestä”, vastasin.
”Mitä ei sun mielestä?”
”Ole sama mennä murjottamaan siihen mökille.”
”Mä sanoin nukkumaan.”
”Kello on kahdeksan, Oskari. Ei myöhä. Mennään ostetaan yks kalja.”
”Mä en halua kaljaa.”
”Mennään sitten kävellään. Ajetaan johonkin kivaan paikkaan.”
”En mä halua.”
”Mä ei anna sä murjottaa iltaa ja ratsastaa mun hevosen kaa vihaisena huomenna.”

Oskari loi minuun synkän katseen, mutta ei vastannut. Hän marssi ohitseni auton kuskin paikalle. Vaikka minä yleensä ajoin, kiersin kiltisti toiselle puolelle. Saattaisi olla loppujen lopuksi huono idea pakottaa Oskari kävelylle tai kaljalle. Jos hän ajaisi mökille majoitukseemme, sitten ajaisi. Voisin istua vielä hetken vaikka kuistilla.

”Mihin ajetaan?” Oskari kysyi autossa, vaikkakin äksysti.
”Johonkin. Käännytään tonne. Katotaan mihin pääsee.”

Synkkä seuralaiseni käänsi auton hieman kuoppaiselle soratielle ja painoi kaasua. Rajoitus näkyi olevan neljäkymmentä, mutta tie oli hyvää ja Oskari vihainen, joten ajoimme reipasta kuuttakymppiä. Näkyi mäkiä ja metsää. Pohjois-Pohjanmaa näytti aika erilaiselta kuin Etelä-Pohjanmaa. Silti sen Joelinkin tallin ympäristössä oli mukavan vihreää ja ilmakin oli lämmin ja kaunis.

”Mä arvasin ettei meidän olis pitäny tulla”, Oskari sanoi hiljaa, kun ainakin parikymmentä minuuttia oli ajettu.
”Ai? Ihan kivan näköistä tässä on ja –”
”Siis ollenkaan. Tänne. Kisaamaan.”
”Ja miksi ei?”

Oskari puri alahuultaan ja piti katseen tiukasti tiessä, vaikka se oli niin suoraa ja hyvää, että hän olisi ihan hyvin voinut vastata katseeseeni. Hän ajoi melkein kokonaisen kilometrin ennen kuin vastasi.

”Mä arvasin että mä mokaan nää kisat.”

Hengitin syvään. Oskari oli sijoittunut kahdeksanneksi kouluosuudella ja sen jälkeen kahdeksanneksi esteosuudella. Jo ennen kuin koulusijoitukset julkaistiin, hän oli ollut ensin murheellinen ja sitten äkäinen. Tänään, estepäivänä hän oli ratsastanut kuin olisi luovuttanut jo valmiiksi. Olin pitänyt suuni kiinni ja seurannut huolissani, ryhtyisikö hän kostamaan hevoselle tyytymättömyyttään, mutta niin ei ollut käynyt kumpanakaan päivänä. Biffe ei ole välkyin poni: se ei ollut tainnut edes huomata, että Oskaria painoi jokin, sillä se oli hoidettu tavanomaisen hellästi traileriin, trailerista tämän jonkun Joelin hakaan ja sieltä äsken karsinaan. Oskari oli kuitenkin jatkanut kiukuttelua koko ajan ja torjunut kaikki kysymykseni kisoista. Viimein olisi aika takoa Oskariin vähän järkeä, sillä hän oli ensimmäistä kertaa ottanut itse kilpailut puheeksi.

”Miten niin mokaat?”
”Pyöristettynä kuuskyt mitä, yheksän prossaa”, Oskari mutisi. ”Kahdeksas sija. Ne esteen kämmit mä voin ymmärtää, mutta voi vittu…”
”Ethän sä kiroa!”
”Nyt kiroan!”
”Se oli niinjaniin monta, mitä se nyt oli –”
”Kuuskytyheksän.”
”Kuuskytyhdeksän prosenttia ratsastamassa vieras hevosen kanssa ilman tarpeeksi treenit”, sanoin niin vakuuttavasti kuin osasin Oskaria silmäkulmastani vilkuillen.
”Kuuskytyheksän prossaa jossain helpossa A:ssa!” Oskari parahti ja lopetti silmiensä räpyttelyn kokonaan. Hänen suunsa ei ollut enää äkäinen mytty, vaan rennompi ja murheellisempi.
”Hevosen kanssa kenen taso helppo A! Korkeintaan vaativa B!” Melkein olisi naurattanut, jos Oskaria ei olisi itkettänyt. Tuntui kuin Oskari olisi tahallaan halunnut olla huonolla tuulella.
”Älä virnuile. Mun taso on jonkin verran eri kun helppo A.”
”Mhm ja mä olen oikeasti hauska, mutta sä ei osaa serbiaa ja ei edes venäjää niin sä ei koskaan tiedä. Olosuhteet on että sulla helppo A -tasoinen hevonen jota sä ei tunne. Sä ei voi tehdä paremmin tällä kertaa.”
”Joo mut–”
”Lopeta nyt sitte tämä murjotus. Meni tosi hienosti. Seuraavaksi sä menee maastokoetta hyvällä tuulella ja katotaan miten menee. Sitten menemme kotiin, mietimme miten seuraavaksi paremmin tehdä.”
”Seuraavaksi…”

Oskari hinkkasi nyrkeillä silmiään vuoron perään, mutta alkoi taas räpytellä niitä normaalisti. Auton vauhti hidastui. Ensimmäistä kertaa Oskari näytti katselevan ympärilleen ja vilkaisi nopeasti ja salaisesti minuakin.

Pohjois-Pohjanmaalla toden totta oli kaunista. Taivas oli oranssi ja punainen siellä, missä sitä näkyi. Kaivoin autoni hansikaslokerosta tupakka-askin.

”Pysäytä toi pellon kohtaan jos voi.”
”Mä en tienny et sä poltat”, Oskari sanoi tavallisen rauhallisella äänellään.
”Katso mun hampaat”, kehotin hymyillen, kun Oskari pysäytti auton. ”Luuletko sä mä varsinaisesti poltan?”
”Ja nyt ajattelit alottaa täällä sääskien keskellä?” Oskari ihmetteli, mutta ponki ensimmäisenä meistä ulos sinne sääskien keskelle.
”Yksi vaan. Otatko sä? Vaikka nämä on aika, mitä se nyt sanotaan… Kun purut jo putoaa pois.”
”Kuivia. En mä halua. Nopeesti nyt. Sääsket oikeesti syö mut.”

Kun minä hidastelin tupakan kanssa, Oskari alkoi puhua kilpailuista. Esteosuuden hän ohitti olkiaan kohautellen ja tuumasi, ettei ole hypännyt sataan vuoteen kunnolla. Kouluosuuteen hän paneutui kuitenkin niin juurta jaksain, etten ymmärtänyt enää kaikkea hänen puhettaan, eikä hän puolestaan huomannut minun tumpanneen tupakan jo aikoja sitten. Istuimme autoni konepellillä ja katselin, miten Oskari piirsi rataa käsillään puhuessaan. Hänen ilmeensä oli välillä ankara hänen osoitellessaan minulle näkymättömiä kohtia ilmeisesti itse näkemällään kouluradalla, ja välillä hän nyökytteli suorastaan hyväntuulisesti analysoidessaan toisia kohtia.

”Pitäisikö mennä?” kysyin, kun oli ollut hetken hiljaista ja kuvittelin rata-analyysin loppuneen.
”Älä nyt hätäile, kun mä kerron ensin tän toisen puolen rataa”, Oskari komensi ihan tosissaan, eikä tainnut enää tulla niin kauheasti sääskienkään syömäksi.

Biffe ei ollut Oskarille sopiva hevonen, mutta ratsastaminen oli Oskarin juttu. Näkihän sen siitä, miten hän antoi kuvitteellisia ohjasapuja puhuessaan ja elehti ranteillaan kertoessaan juurta jaksain joistain Biffen jalkojen liikkeistä. Olin saanut Oskarin kilpakentille, ja jos kilpailun viimeinen osakoe ei olisi ihan hirveä katastrofi, hänet saisi varmaan palaamaan kilpailuihin toisenkin kerran. Siitä eteenpäin tarvitsisin kuitenkin apua, enkä uskonut, että edes itse Ritva Hopiavuori voisi minua auttaa. Millä ihmeellä saisin Oskarin ymmärtämään, että hänen oli hankittava uusi hevonen edes kilpailuihin, vaikka hän ei omaa enää haluaisikaan?

[MilanOsallistuja]

Pelastajia ja piristäjiä

Oskari ei kysynyt mitään, vaikka törmäsi ovella Aapoon, ja vaikka Aapo hyvästeli minut sanomalla ”seuraavaan kertaan, Aleksandr”. Se oli jo toinen kerta, kun Oskari ilmaantui väärään aikaan ilmoittamatta. Muutama kuukausi sitten hän oli törröttänyt hätääntyneenä ympärilleen pälyillen eteisessäni, kun Esko oli ollut lähdössä. Sillä kerralla sydän oli alkanut takoa kurkussani rintani sijaan enkä ollut tiennyt mitä tehdä, mutta tällä kerralla osasin jo. Nyökkäsin Aapolle, annoin hänen silittää vielä peukalollaan kämmensyrjääni niin kuin hänellä oli tapana, ja vedin sitten Oskarin ranteesta pois ja tuuppasin olohuoneeseen pienestä eteisestä pyörimästä.

”Kuka se on?” Aapo muotoili huulillaan toinen käsi jo ovenkahvalla ja kulmakarvat kysyvästi kohollaan.
”Se ei ole sun huoli”, vastasin hymyillen. Aapon katseessa ei ollut mustasukkaisuutta. Siinä kimmelsi silmännurkkia kurtistava huolestuneisuus.
”Niin”, Aapo myönsi suupielet kireinä ja lähti. Mietin nopeasti, näkisinköhän häntä enää. Aapo oli miellyttävä. Niin miellyttävä, että olin tehnyt hänen kohdallaan poikkeuksen. Tavallisesti pidin huolta siitä, että miehet olivat naimisissa vähintään suurin piirtein tuplasti Aapon ikäisiä.

Oskari tuijotti minua sohvalta pistävästi, kun tulin olohuoneeseen.
”Bisnes kukoistaa, niinkö, Aleksandr?” hän kysyi hiljaa.
”Otatko kahvia?” kysyin vastaukseksi. Oskari ei ollut tyhmä, mutta en silti ollut selitystä velkaa.
”Kauanko sä oikein oot..?”
”Älä viitsi ole rasittava. Ostin jonkin uuden keksin. Kokeillaan syödään. Tuu.”

Käänsin selkäni Oskarille ja kävelin keittiöön. Oskari ei ollut kova kahvinjuoja, mutta huuhtelin silti pannun, heitin vanhat purut bioroskikseen ja kaadoin pannulla kahvinkeittimeen uutta vettä. Kuulin, miten vieraani tassutteli pöydän ääreen istumaan mitatessani puruja. En ollut varma, miksen olisi tahtonut kääntyä häntä kohti nostettuani punaisen kahvipurkin takaisin paikalleen alahyllylle keittimen päälle. Oskarista ei aina tiennyt.

”Mitä kuuluu?” kysyin nojaten molemmilla käsilläni keittiön tasoon. Kahvinkeittimessä paloi punainen merkkivalo, mutta se oli vielä hiljaa.
”Hyvää. Mä itse asiassa ajattelin, että olisitko sä voinu mitenkään ratsastaa Ukolla?”
”Miksei?”
”Mitä?”

Käännyin vihdoin kasvot kohti huonetta. En ollut tainnut taaskaan ymmärtää kysymystä. Yleensä ”mitenkään” tarkoitti samaa kuin ”ei pysty”, ja Ukolla ratsastamisen olin varmasti ymmärtänyt.

Oskari katsoi minuun siristynein silmin. Hänen katseensa vaelsi ihan niin kuin hän olisi etsinyt minusta jotain konkreettisesti näkyvää stigmaa. Nyökkäsin terävästi päälläni ja sain hänen huomionsa. Sitten ei tarvinnut kuin lukita katseensa hänen silmiinsä. Sillä tavalla koko Oskarin katseineen sai jähmettymään.

”Sano uudestaan”, pyysin hymyillen.
”Ratsastaisitko Ukolla?”
”Ai. Kyllä. Heti?”
”Ei, kun sitten kun sä ehdit.”
”Mulla on aikaa. Huomenna?”
”Vaikka huomenna. Milan… Kuule…”

Oskarin ilme oli kamala. Se oli sekoitus kurttukulmaista sympatiaa ja alahuulta törröttävää sääliä. Pudistin Oskarille päätäni. Hän oli ojentautunut minua kohti pöydän kulman ylitse, mutta säpsähti suoraselkäiseen asentoon tuolin selkänojaa vasten. Nostin kaapista keksiä pöytään, ja sitten jääkaapista maidon. Oskari veti jalat eteensä tuolille ja halasi polviaan. Hymyilin ja siirsin vastustelevan Vasilin jalallani sivummalle ennen kuin istuin pöydän toiselle puolelle. Toivoin, että Oskari unohtaisi jo. Koko juttu ei ollut hänelle enää tässä vaiheessa mikään yllätys, ja olin viimeksikin tehnyt selväksi, etten tarvinnut sääliä, enkä varsinkaan pelastajaa. Hämäisin tälläkin kertaa häntä puhumalla hevosista. Kun Oskarin saisi vauhtiin, en ymmärtäisi enää hänen puhettaan, mutta hänen silmänsä alkoivat aina kiiltää ratsastuksesta puhuttaessa ja hän tapasi piirtää puheensa tueksi sormellaan kuvioita pöytääni.

”Sä haluat toinen mielipide? Jostain? Tulee kisat?”
”Ei, mutta meillä on ongelmia.”
”Minkälaisia?”
”Kaikenlaisia… Ethän kerro kenellekään, jos mä kerron?”
”Kenelle kertoisin?”

Hämäys onnistui. Oskari oli nopeasti oskarimaisessa transsissa, niin kuin aina hevosista puhuessaan. Tällä kertaa puheesta puuttui kuitenkin into, eikä Oskari ratsastanut käsillään mukana puhuessaan. Ymmärsin, että hänen hevosensa oli ollut niin tuhma, ettei hän tahtonut ratsastaa sillä enää, ei ehkä ikinä, mutta lopullisuudesta en ole kuitenkaan aivan varma. Hän tuntui uskovan, että minäkään en haluaisi: ainakin hän vakuutteli jatkuvasti, ettei minun ollut pakko.

”Niin että ei musta sitte tullu koskaan oikeaa kilparatsastajaa”, Oskari lopetti tarinansa katse pöydässä ja päätään riiputtaen.
”Mutta tuli kuitenkin”, väitin.
”Älä viitti yrittää piristää mua.”

Oskarin kämmen oli jäänyt lepäämään pöydälleni. Hänellä oli sirommat sormet kuin minulla. Ajattelin sameasti, että jos en olisi jo katsellut Hellon terävänivelisiä käsiä soittamassa pianoa, olisin kai ajatellut kaikilla pianisteilla olevan sellaiset pitkäsormiset, kevyet ja sileät kädet kuin Oskarilla. Luulisi, että sellaiset kädet olisi kuin tehty antamaan kouluratsulle herkkiä ohjasapuja. Hetken mielijohteesta taputin Oskarin kämmenselkää. Hän reagoi niin kuin aina koskiessani häneen vähänkään: sävähti taas suoraan ryhtiin ja työnsi molemmat kätensä liian suuren hupparinsa taskuihin suojaan eteensä askartelemiensa polvien taa. Hän kuitenkin hymyili toisesta suupielestään. Nousin kaatamaan hänelle kahvia Leijonakuningas-kuvioiseen mukiin ja tuuppasin maitopurkkia lähemmäs häntä. Oskari ei käyttänyt sokeria.

[MilanOsallistuja]

Hellon ja Milanin historia jatkuu käänteisessä aikajärjestyksessä vieläkin omaksi huvikseni.
Koska edellisestä osasta on kauan, muistuttaisin, että nämä tarinat käsittelevät dramaattisten 17-vuotiaiden teinien elämää, eivätkä aikuisen Milanin ja aikuisen Hellon.

Loppu (1/5)
Hänestä pidetään huolta (2/5)

Suomen kevättalvi on kaunis. Maassa oli tuoretta lunta ja aurinko paistoi kirkkaasti. Lumi narskui kun kävelin. Silti ajatukseni olivat Hellossa.

Minä rakastan häntä, ihan totta.

Hellon juttu oli vaihto-oppilasvuoden viihdettä. Sen piti olla. Hello tiesi, että lopulta minä palaan kotiin, ja minäkin tiesin. Etenkin Lions Clubin ihmiset tiesivät, sillä meille vaihto-oppilaille painotettiin ennen lähtöä, että vaihdossa ei sitten seurustella.

Emme me Hellon kanssa puhuneet aluksi lähdöstäni, emmekä edes seurustelusta: aikaahan oli vaikka kuinka. Sen piti olla kevyttä. Mistään ei kuulunut sopia. Oli meille molemmille selvää, että meillä oli takaraja.

Sitten minä ihastuin oikeasti. Hellon huoneen lattialla oli vaahtomuovipatja, kun jäin yöksi, mutta se oli pelkkä lavaste. Tapasin pitää Helloa lähelläni ennen kuin nukahdimme. Hänen kapean sänkynsä päätypuolessa roikkui pieni kaktuspehmo, jonka hän oli saanut jostain, ja käteni pyyhkäisi sitä aina vahingossa kun kiedoin käsivarteni Hellon ympärille.

Eräänä yönä kuuntelin Hellon hengitystä ja katselin hänen lakanoistaan hämärässä juuri ja juuri erottuvia pupunkuvia. Hän heräsi siihen, kun silitin hänen kulmakarvojaan peukalollani. En saanut nukuttua: laskin väheneviä päiviä, väheneviä sekunteja. Heräävä Hello hymyili, mutta irvisti sitten ja piilotti kasvonsa. Hän makasi vierelläni sängyllään, piti kasvojaan kaulaani vasten, kieputti hiuksiani sormensa ympärille. Kysyin, mitä hän tekee. Hän vastasi, että häntä särkee. Helloa ei särkenyt sillä tavalla montaa kertaa, sillä olihan meillä vielä aikaa jäljellä.

Paitsi että ei ollut. Oli tämä kevättalvenpäivä ja huominen aamu, vaikka piti olla vielä muutama kuukausi.

Hello soitti aina jotain, yleensä kitaraa, mutta ei koskaan minulle. Olin vain samassa tilassa. Hello lauloi yleensä erityisen imeliä rakkauslauluja ja aina ilmeestään päätellen hyvin ironisesti. Hänellä on tavattoman laaja ääniala, mutta hän nauroi vain niin kuin piikittelylle, kun sanoin siitä. Hello on suloinen opetellessaan uutta. Hän puree huultaan, tuijottaa kulmat kurtussa ja silmää räpäyttämättä nuottejaan sängyllään risti-istunnassa ja soittaa maanisesti, vaikka kuinka monta kertaa saman kohdan. Hän näyttää vähän käärmeeltä, joka odottaa oikeaa hetkeä iskeä, paitsi ettei hänessä ole mitään vaarallista. Hänellä on hiukset pampulalla keskellä päätä, etteivät ne valuisi silmille. Minä aina lopulta nyppään hiuslenkin pois ja Hello havahtuu liioittelemaan tuskiaan, jotka hiusten kiskaiseminen aiheutti. Hänen kipunsa katoaa aina silittämällä. Hellolla on kovin karheat hiukset. Niitä on hyvä silittää, mutta joskus kaupungilla, etenkin kostealla ilmalla hän painelee niitä ahdistuneena alaspäin, koska ne pyrkivät nousemaan afromaiseksi pilveksi. Silloin laitan hänet käyttämään minun pipoani. Hänellä on omakin, mutta hän unohtelee sitä jatkuvasti.

En tiedä, miten voin elää ilman sitä, kun hän on aina aluksi olevinaan niin vastahakoinen ja on sitten sulavinaan dramaattisesti huokaisten halatessani häntä vyötäröltä.

Ilveksen talo on punainen. Ikkunoiden ja oven pielet ovat valkoiset. Koputin valkoiseen ovenpieleen ja odotin. Halusin, että Hello tulisi avaamaan oven. En voisi mennä kutsumatta sisään tällä kertaa. Olin odottanut oikeaa hetkeä jo kauan: niin kauan, että molemmat autot olivat ajaneet pihasta pois ja Hello oli varmasti yksin kotona. Odottaisin vielä sen aikaa, että Hello juoksisi vintiltä avaamaan oven. Olin harkinnut koko matkan, koko odottamisen ajan, mitä tekisin, ja harkitsin vieläkin, loppuun asti. Voisiko jokin estää minua, jos sanoisinkin, että tule, Hello. Sinulla on rahaa säästössä. Osta lentolippu. Jätä koulu kesken ja kaikki muu. Voit asua minun perheeni luona. Opit varmasti kielen. Sitten saat varmasti töitä. Muutetaan omaan asuntoon. Minä olen tehnyt pahaa, mutta sitten kaikki olisi hyvin taas jos antaisit minulle anteeksi. Mitä sanot?

Mikä minua estäisi? Lupaisin Ilveksen perheelle pitää Hellosta aina huolta. En antaisi mitään pahaa tapahtua hänelle. Kun hän soittaisi vanhemmilleen, hän olisi aina iloinen, aina terve. Eetu Hopiavuori oli vain yksi pieni ihminen. Ei kai hän voisi meille mitään, jos olisi niin kaukana? Jos kertoisin itse, mitä tein, ja jos Hello antaisi minulle anteeksi, eihän hänellä oikeastaan olisi enää mitään sellaista asetta, jota oikeasti pelkäisin, jos lähtisimme pois?

Hello avasi oven hymy kasvoillaan ja katseeni kiinnittyi plektraan, joka roikkui hänen kaulallaan hopeaketjussa. Päätin, etten vie häneltä sitä, mitä hän eniten rakastaa. Se en ollut minä. Hello kuului tänne kitaroineen, ja johan Hopiavuoren Eetu oli tehnyt selväksi, että hän suojelisi Helloa kaikelta. Minultakin.

[MilanOsallistuja]

Taas ollaan ääntä ja ryhtiä etsimässsä…

Oskari

Oskari kavahti, kun kerran taputin hänen hartiaansa. Siitä on jo aikaa. Ajattelin, että se johtui minusta. Olin varma, että hän oli kuullut jotain huhuja, tai sitten hän vain piti minua venäläisenä. Kun Oskari siitä huolimatta jäi aina vaihtamaan kanssani muutaman eleettömän sanasen kohdatessamme Hopiavuoressa, tiesin vain kuvittelevani.

Oskari ei maininnut isäänsä minulle moneen kuukauteen, mutta tiesin heti, kenen poika hän on. Ensimmäiset kuukaudet Olavi Susi olikin ainoa syy siihen, miksi kerta toisensa jälkeen jäin Biffellä ratsastettuani notkumaan Hopiavuoren hevostallin kentän aidalle Oskarin ratsastusta seuraamaan ja Hopiavuoren Eetun mulkoiltavaksi. Minulla ei ollut vielä suunnitelmaa, mutta tiesin, että kunhan keksisin sellaisen, siihen liittyisi Olavi Susi. Olisinko se poika, jonka Olavi Susi olisi halunnut Oskarin olevan? Kun pääsisin puheisiin Olavi Suden kanssa, tulisiko minusta hänen paras tallityöntekijänsä, jonka ratsastajanlahjat hän huomaisi?

Oskarin harvinainen hymy oli kuitenkin tarttuva. Hänen lempeä tyylinsä Ukon kanssa oli miellyttävää katseltavaa. En osaa sanoa, kuinka kauan ajattelin pelkkää Olavi Sutta, mutta eräänä iltapäivänä Typyn kanssa puuhatessamme huomasin, että koko mies ei ollut käynyt ajatuksissani viikkokausiin. Sen sijaan odotin päivittäin, että kun Biffe olisi trailerissa ja minä Hopiavuoren hevostallin kentän reunalla, Oskari pysäyttäisi hevosensa aidan viereen, kysyisi mitä kuuluu ja kuuntelisi vastaukseni tarkasti.

Ensimmäisen kerran, kun tapasimme tarkoituksella, menimme Kontiolaan kaljalle. Se ei jäänyt viimeiseksi kerraksi. Perjantaioluella Oskari alkoi vähitellen puhua pelkän kysymisen sijaan, ja hänellä olikin paljon asiaa. Opin nopeasti, että hänen perheestään ja hänen isänsä hevosasioista ei tullut kysyä tarkentavia kysymyksiä tai kerronta loppui siltä illalta. Osa Oskarin tarinoista jäikin epäselviksi minulle. Eniten mieltäni kalvoi Ilona, Oskarin sisko. Ilonaa koskevat tarinat sijoittuivat aina Oskarin lapsuuteen, enkä voinut kysyä, kasvoiko Ilona koskaan aikuiseksi. Rakensin teorian, jonka mukaan Ilonalle oli tapahtunut jotain kauheaa suurin piirtein kymmenen vuoden ikäisenä.

Ilona ei kuitenkaan ollut niin tärkeä asia, että olisin ajatellut häntä yhtä kiinteästi kuin Olavi Sutta aikoinaan. Ilona-ajatuksista ei ollut tietoakaan, kun Oskari ilmaantui ensimmäisen kerran ovelleni kutsumatta supersankarielokuvia käsissään. Katsoimme niitä tietokoneelta, koska minulla ei ole televisiota. Onneksi asuntoni oli ihmismäisessä kunnossa. Seuraavalla kerralla Oskarilla oli Aarreplaneetta. Sitten lautapelejä, joita ei kuitenkaan pystynyt kunnolla pelata kahdestaan. Viime viikolla hän oli oveni takana mukanaan pussillinen nallemunkkeja ja kasvoillaan leveä hymy.

Oskari söi nallemunkkeja kummallisesti. Hän kaivoi munkin sisälmykset suuhunsa ajatuksissaan sormin niin, että sokeroitu kuori jäi viimeiseksi. Senkin hän repi pala kerrallaan puremisen sijaan. Minä istuin risti-istunnassa häntä vastapäätä ja kerroin viimein omia tarinoitani, koska Oskari ei tuntunut olevan menossa minnekään, vaikka kuuli osan silottelemattomistakin kertomuksista. Hän jopa kumartui aavistuksen minua kohti kuunnellessaan, eikä yrittänyt pysyä mahdollisimman kaukana niin kuin koko muu maailma. Minulla oli ensimmäistä kertaa oikea ystävä, ja se tuntui hassulta poskilihaksissa, sillä koko aikaa ei tarvinnut ylläpitää hymyilevää kulissia.

[MilanOsallistuja]

Aika synkkiä on mun juttuni

Facebook, velat ja vapaus

Luulin, että halusin Hellon takaisin elämääni. Tai halusinhan minä, missä muodossa tahansa, mutta en pystynytkään siihen, sillä Hello ja Hopiavuoren Eetu olivat pakettiratkaisu. Eetun kuva oli ilmestynyt kännykkäni ruudulle tyhjästä, varoittamatta, ja saanut sydämeni hakkaamaan taas.

Laskin kännykän hiljaa vierelleni sohvalle ja halasin itseäni pysyäkseni koossa. Olin tehnyt kamalan virheen Hellon kanssa jo tosi nuorena, ja olin maksanut sitä moninkertaisen hinnan vuosien varrella. Se oli oikein, että minua oli rangaistu, mutta eikö kaikessa pitänyt olla jokin kohtuus? Enkö voisi saada edes tietää, kuinka paljon olin vielä velkaa, ja kuinka kauan minun piti sitä vielä maksaa? Maksoin nimittäin velkaani vieläkin, eikä mikään tuntunut riittävän. Aina kun hetken yritin ylipuhua itseni ajattelemaan, että olen tehnyt jo tarpeeksi, sain muistutuksen siitä kaikesta. Yleensä tuomitsin itseni ihan itse, mutta yhä uudestaan ja uudestaan joku velkojistanikin, esimerkiksi Eetu, luikersi takaisin elämääni eri reittejä. Päästin Eetunkin itse usein luikertamaan, mutta välillä kun päätin pysyä hänestä ja Hellosta kaukana, hän ilmestyi kuin tyhjästä niin kuin nyt.

Virheeni juuret olivat Serbiassa, ja koko sotku Otsonmäellä johtui siitä, että olin yrittänyt pitää pääni pinnalla viimeiseen asti. Olin maksanut alkuperäisestä virheestäni jo kaikella, mitä minulla oli joskus ollut. Olin maksanut rahalla, ja kun raha oli loppunut, olin hankkinut lisää, koska oli ollut pakko. Virheeni oli kuitenkin kasvanut korkoa, joten olin maksanut ihmissuhteilla, joista joka ainoa oli päättynyt, eikä minulla ollut enää ketään jäljellä. En halunnut enää uusia ihmisiä elämääni, koska heidätkin menettäisin velkoihini, jotka eivät loppuneet koskaan, siitä Eetukin piti aktiivisesti huolta. Kun yksi velkoja oli tyytyväinen, ilmestyi aina joku uusi, jolla oli oikeus estää minua jatkamasta elämääni. Maineeni olin menettänyt, sen henkisen hyvinvoinninkin joka minulla joskus oli, koska molemmilla olin maksanut velkoja pois. Ruumiillani olin maksanut. Hengelläni en vielä, mutta kai senkin aika pian tulisi. Sen antaisin kuitenkin vasta vihoviimeisenä.

Minulla oli Biffe, jonka vielä menettäisin, ja Vasilije, jonka saisin ehkä pitää, sillä siitä ei ollut hyötyä kenellekään, eikä kukaan arvaisi minun rakastavan sitäkin. Tilillä oli rahaa aina välillä, mutta sitten sekin meni, vaikka enpä minä sitä edes kaivannut kunhan ruokaa oli jääkaapissa ja vuokra maksussa. Ja toistaiseksi olin elossa.

Painoin pääni polviin ja ajattelin avaamatonta Facebook-viestiä, joka sai kännykkäni merkkivalon vilkkumaan sitkeästi. Voisin olla avaamatta sitä. Aioin olla avaamatta sitä. Sen sisällön tietäminen vainoaisi minua enemmän kuin ahdistus siitä, mitä siellä mahtoi olla. Siellä ei voinut olla mitään hyvää. Siellä oli jokin uusi ehdotus siitä, miten voisin vielä hyvittää syntejäni. Eikä minulla ollut enää annettavaa. Tulkoot hakemaan, jos jotain halusi, sillä en minä estäisi.

Piti ryhdistäytyä. Asuntooni oli tulossa kahdenkymmenen minuutin kuluttua joku, jonka nimi oli Eero, ja jolla oli lempeä ääni. Lempeä-äänisinkään Eero ei saanut koskaan tietää, etten ollut onnellinen, mikäli mielin vielä maksaa oman asuntoni ja Biffen karsinan vuokrat.

Olisipa minulla joku, edes joku yksi, jolle voisin soittaa. Neuvoisipa joku minua, mitä tehdä Facebook-viestipyynnölle. Tai miten päästä vapaaksi.

Poimin puhelimen ja avasin Facebook Messengerin. Etsin viestipyynnöt. Tuijotin Eetun pientä kuvaa vielä hetken, vaikka en edes harkinnut viestin avaamista. Ennemminkin ajattelin epäuskoisena sitä, miten olin joskus kuvitellut voivani antaa itse itselleni anteeksi. En ollut tehnyt kaikkea sitä, mistä minua syytettiin, mutta en ollut viatonkaan. Painoin poistamisnappia ennen kuin ehdin liiaksi harkita. Sitten nousin seisomaan ja suoristin ryhtini. Minulla oli vielä viisitoista minuuttia aikaa hengähtää ennen kuin minun pitäisi olla ehjä, joko kainosti tai riettaasti hymyilevä ja vailla suuria huolia.

[MilanOsallistuja]

Sameli

Minulla on tasaiset hampaat. Olen pitänyt niistä mahdollisimman hyvää huolta. Ne ovat valkoiset, koska en tupakoi, enkä juo kahvia muutoin kuin seurassa. Muuten olen ihan tavallisen näköinen, ehkä ruman puoleinen, mutta kauniit hampaat minulla on, ja niiden lisäksi sentään suora nenä, vaikkakin ikävän kyömy. Sisäinen kauneus on kuulemma ihmisessä tärkeintä, mutta kun minä olen aika tylsä myös. Onneksi Sameli ei sitä tiedä. Nojasin eteisen kaapin oveen ja hymyilin Samelille katse alas luotuna ja niin että hampaat varmasti näkyivät.

Sameli piti minusta, koska ei tuntenut minua. Saattelin hänet asuntoni ovelle saakka. Tiesin, että saatuaan kengät jalkoihinsa, hän haluaisi suukon ennen lähtöään. Se käy minulle ihan hyvin. Sameli ei ole yhtään inhottava. Ennen suukkoa meidän tuli kuitenkin suorittaa jokakertainen rituaalimme, jotta hän olisi tyytyväinen.

Sameli suoristi selkänsä. Kun hän silitti poskeani, suljin silmäni ja nojasin hänen sormiaan vasten. Hymyni oli varmasti luonnollinen ja kaunis, olinhan harjoitellut. Hetken kuluttua vilkaisin hänen silmiään, mutta vain nopeasti ennen kuin käänsin katseeni lattiaan harkitun ujosti, hymy huolellisesti vahingossa värähtäen. Ehdin aina nähdä saman hellän ilmeen Samelin vihreissä silmissä. Hän oli ihastunut minuun, senhän näki sokeakin. Minun olisi varmasti käynyt häntä sääliksi, jos olisin tuntenut hänet. Yleensä kukaan ei ihastunut minuun.

Seuraavaksi Sameli liu’utti kättään hartiallani ja käsivarrellani ja tarttui lopuksi nimettömällään ja pikkusormellaan minun nimettömääni ja pikkusormeeni. En osannut punastua tahdonalaisesti, mutta osasin vakavoitua ja nielaista huolellisen hermostuneesti. Vilkaisin hänen silmiään vakavana ja liikautin vapaata kättäni epäröinnin merkiksi. Sitten halasin häntä. Sameli piti siitä, että liu’utin käteni hänen käsivarsiensa alta ja painoin pääni hänen hartiaansa vasten samalla tietenkin syvään hengittäen. Hän haroi hiuksiani, ja se tuntui oikeasti aika lohdulliselta. Suukon saatuaan Sameli päästi hitaasti irti. Ennen kuin ovi sulkeutui, minun teki tavallaan mieli sanoa, että ei nähdä enää, ettet satuta itseäsi pahemmin. Sen sijaan sanoi kuitenkin, että soita minulle, ja hymyilin. Onhan miehen sentään syötävä.

Kun ovi sulkeutui, marssin hakemaan vessan naulakosta hupparin, jonka vedin hihattomani päälle. Puin myös villasukat, enkä välittänyt, vaikka niiden varret jäivät farkkujen lahkeiden päälle. En kai minä nyt huvin vuoksi sentään puolialasti kotonani maannut niin kuin villi-ihminen. Ehtisin vielä syödä jotain ennen kuin lähtisin Biffen kanssa Hopiavuoreen.

[MilanOsallistuja]

Vapaatorstai

Venyttelin valkoisten lakanoideni välissä. Kello näytti jo vaikka mitä, mutta silti en noussut. Biffellä oli vapaapäivä, eikä minua kukaan muu koskaan kaivannut. Voisin yhtä hyvin lojua tässä… Pussilakanakin oli niin miellyttävän paksu ja painava, että teki tuplapeitostani mukavan raskaan, vaikka se ei mikään painopeitto ollutkaan. Vasilijekin oli hiljaa, eikä kopistellut jumissa missään oven takana niin kuin se välillä tapasi…

Tänään oli se päivä, kun Hello soittaisi ja pyytäisi minua mukaansa Lapualle Kirka-näytelmään. En tietenkään välittänyt Kirkasta niin kuin Hello, joka ei hävennyt ollenkaan sitä, keitä kaikkia fanitti. Seuraa kuitenkin kaipasin, enkä oikeastaan tuntenut muita kuin Hellon. Koska lie olin käynyt kunnollisen keskustelun viimeksi ennen eilistä, kun olin käynyt kääntämässä Hellon linnun jalat alaspäin? Olin sen jälkeen käynyt jättämässä liput Hopia-Eetun luo Biffen kanssa ja nyt piti vain odottaa. Liput olivat muka Hellolle ja sille Tiitukselle, eli tietenkin oikeasti Hellolle ja minulle. Tietenkin puhelin soisi, sillä tarpeeksi monta päivää oli kulunut. Ihan kohta, ihan kohta. Tunsinhan Helloa sen verran. Olikohan se manipuloimista, että tiesin hänen pitävän siitä, että joku välillä pelastaa hänet ja muistaa ulkoa kaikkien hänelle läheisten, myös eläinten, nimet? No. Ainakaan se ei voinut olla julmaa manipulointia. Olihan tarkoitukseni vain kuulla ihmisääntä.

Poimin puhelimeni lattialta, jossa se latautui. Olin joutunut hankkimaan taas uuden. Biffe oli riehaantunut esteharjoituksissa Hopiavuoren maneesissa. Jopa Hopealinnan nuoren isännän entinen morsian oli sanonut sen jälkeen, että yritä nyt pysyä vaihteeksi siellä satulassa. Jessekin oli hymyillyt hevosensa niskajouhille, joten jotain hyötyä huonosta ratsastuksestani oli ollut. Siihen mennessä olin pudonnut nimittäin seitsemän kertaa hevosen selässä sen viikon aikana. No, sellaista sattuu. Seuraava viikko olisi parempi.

Ei viestejä, ei puheluita. Yksi sähköposti, jossa ilmoitettiin, että uusi robotti-imurini tuotaisiin minulle tänään. Vasilije oli rakastanut edellisen hengiltä. Nousin ylös ja venyttelin. Sälekaihtimien takaa paljastui aurinkoinen pakkaspäivä. Jonkun naapurin vitivalkoiset lakanat olivat jäätyneet pyykkinarulle. Niihin tulisi ihana tuoksu. Laitoin sukat jalkoihin ja vedin paidan päälleni ennen kuin tassuttelin keittiöön kuorimaan itselleni päärynää. Toivotin Vasilijelle huomenta, mutta se vain kyyhötti jääkaapin edessä ja odotti salaattia. Välillä kaipasin koiraa, mutta eipä minusta olisi sellaisen isännäksi.

Puhelimesta kuului plinkahdus. Söin kaikessa rauhassa päärynää niin että se noruisi tiskialtaaseen eikä puhelimelle. Kuului toinenkin plinkahdus. Hetken päästä kolmas. Olin ihan varma, että se oli Hello jo ennen kuin avasin viestit.

No ei ollut.

Se oli uusi ilmoitus robotti-imurista, joka saapuisi puolen tunnin sisällä, sekä samaan aikaan sekä sähköpostiini että viesteihini saapunut mainosteksti jostain Nextorysta. Jätin puhelimen pöydälle ja houkuttelin Vasilijen salaatinlehdellä olohuoneeseen. Ajattelin tarttua kirjaan. Epäilin yhtäkkiä, tunsinko Helloa sittenkään niin hyvin enää.

Huomenna sentään olisi taas talliaamu. Menisin Hopiavuoreen. Hyppäsin Biffellä. Tällä kertaa se menisi varmasti hyvin. Näkisin ihmisiä siinä samalla. Sitten illaksi palaisin kotiin hyvissä ajoin, koska yksi vakioasiakkaistani olisi tulossa piipahtamaan, ja hänellä oli onneksi yleensä aikaa jopa vaihtaa muutama sana.

[Julkaisija]

Viestit