Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Keksikatastrofi
”Kuulkaas työmiehet, asento” karjaisin muutaman metrin päästä pihatto-kyhäelmää, jonka ääressä Tiitus, Katya, Noa, Hello ja muut tekivät kukin mitäkin. Eetu, joka käveli vierelläni, naurahti pienesti. Ainut, joka vastasi komentooni oli Tiitus ja Hello. Noa vain nauroi ja kaivoi uutta naulaa maassa makaavasta laatikosta.
”Hyvää työtä miehet, nyt kahvin paikka” sanoin edelleen hyvin käskevällä äänellä. Laskin pärekorin maahan ja kyykistyin sen viereen. Nostelin korin uumenista termoskannun, kahvikupit ja maitopurkin esille, samalla kun Eetu katseli hieman ehkä huteria lautaseiniä, jotka oltiin saatu aikaisemmin tänään pystyyn. Hello tuli ensimmäisenä korin luokse ja vilkaisi mukamas huomaamattomasti sisälle.
”Eikö meillä ole keksiä?” hän kysyi. Pudistin päätäni ja istahdin pyllylleni maahan. Noukin yhden kertakäyttömukeista käteeni ja kaadoin termospullosta siihen mustaa kahvia.
”Oon pahoillani, mutten löytänyt toista termospulloa teelle. Nyt on vaan kahvia” sanoin lähestyvälle Noalle. Mies hymyili ystävällisesti ja sanoi ettei se haitannut.
”Eikö oikeasti ole muka keksiä!” Hello ihmetteli toistamiseen ja polvistui viereeni. Ojensin kahvikuppia Eetulle ja noukin seuraavan kupin.
”Ole nyt siinä. Käyttäydy” komensin Helloa.Yksitellen kaadoin jokaiselle vajaan kupin kahvia ja kuuntelin Hellon valitusta munkkien, keksien ja sipsien puutteesta.
”Huonoa palvelua tämä” kiharapää sanoi kun kaadoin viimeisenä itselleni kahvia.
”Eikö, tosi kamalaa” vastasin. Katsoin merkitsevästi Noaa silmiin. Hän oli huomannut talvitakkini toisen taskun pullottavan kummasti. Noa hymähti ja nyökkäsi.
”Joo, ihan hirveetä. Eihän tätä nyt pelkällä kahvilla rakenneta!” minua vastapäätä istuva Noa lähti mukaan.
”No ei varmasti, kun en edes teetä voinut tuoda” vastasin. ”Mutta haluisiksä vähän keksiä? Mä kävin tänään hakemassa kaupasta.” Hanska kädessä kaivoin talvitakkini vasemmasta taskusta avaamattoman keksipaketin. Ojensin pakettia Noalle, joka kumartui ottamaan sen vastaan.
”Jes, mielelläni” hän sanoi. Käännyin Helloa kohti ja hymyilin tälle leveintä – ja kettuilevinta – hymyä. Kiharapään suu oli loksahtanut auki järkytyksestä.
”Sähän sanoit! Eikö sanonutkin? Tiitus, eikö sanonutkin?” Hello toisteli ja katsoi vieressä istuvaa Tiitusta.
”Sanoi sanoi, ihan tosi hirveetä” Tiitus myötäili ja nojautui eteenpäin noukkimaan Noalta yhden keksin. ”Miten tällästä voi käydä” Tiitus nauroi.
”On tämä hirveää. Tällä lailla rääkätään reipasta ja ronskia työmiestä, joka on uhrannut koko elämänsä tähän projektiin!” Hello kauhisteli ja katseli kun jokaiselle ojennettiin pakettia ennen häntä. ”Keksikatastrofi. Kirjoitan varmasti eroanomukseeni syyksi ’keksikatastrofi’. -
Ekat kilpailut
tapahtuu 30.9”Olimme Ekun kanssa sopineet, että hän tulisi hakemaan minut ja Cozminan ja ajaisimme yhdessä Pohjantähden tilan kouluratsastuskilpailuihin, kuten varmasti tiedät. Ekku oli tullut puoli tuntia sovittua aikaisemmin, päästänyt Ompun kentälle ja kävellyt sisään Hopiavuoren tupaan. Minä olin tietysti juossut halaamaan ja taluttanut tämän keittiöön nopealle kahville.
Kuulumisten vaihtamisen jälkeen pakkasimme hevoset kuljetusvaunuun ja tavarat kyytiin ja ajoimme kisapaikalle, johonkin lähelle Hämeenlinnaa. Kisaa edeltävistä hetkistä en muista paljoa, niin paljon minua jännitti. Oli vähän ehkä pelottavaa palata kisakentille. Edellisistä on varmaan jo kuusi vuotta. Ekun kisa oli ennen minua, joten tietysti katsoin ja kannustin. Se ei mennyt ihan niin hyvin. Ekku teki paljon huolimattomia virheitä ja Omppu ei jaksanut keskittyä. Luulisi, että se kasvaisi aikuiseksi joskus. Ehkä sitäkin jännitti. Joka tapauksessa, kisasta ei tullut palkintoa, mutta kokemusta sitäkin enemmän. Ja Ekku kertoi paluumatkalla ettei ollut jaksanut edes treenata, kuulemma oli ollut hauskempaa juosta Chain kanssa hippaa.
Mun ja Cozminan kisa meni ihan okei. Cozmina jaksoi keskittyä ja kuunnella, mutta mun herpaantuminen aiheutti vähän ongelmia. Päästiin kuitenkin kolmansiksi, mikä on ihan hyvä näin ekalla. Tästä tää lähtee tää kisaura. Tiedän nyt mihin pitää keskittyä ja mitä pitää hioo lisää. Askelten vaihtoja pitää oikeesti treenata vielä. Oon kumminkin tyytyväinen nyt näihin, ei se voitto ole tärkeintä. Tästä on hyvä lähtee eteenpäin.
Ainii! Hello, kuule. Ennen kisaa meillä kävi pieni moka. Kävelytin Cozminaa pihalla maastakäsin ja mulla oli tietysti kilpailuasu sit päällä jo. Ei, mulla ei ollut hassua hattua vaan kypärä niinkuin Suomen säännöissä pitääkin olla. Kävelin siis siinä pihalla ja mulla oli ihan putipuhtaat vaatteet tietysti. Ni enköhän mä sit kävellyt suoraan hevosen läjään. Siis jätöksiin. Niillä mun mustilla, kiiltävillä ja puhtailla kilpailusaappaillani. Meinasi iskee ihan paniikki ja yritin putsata niitä ruoholla, ennenkuin tajusin että tallin pesukarsinastahan tulee vettä. Onneks sain ne pestyä sit puhtaaks ennen kisaa.”
-
Hello menee spagettiliikkeitä
tarinoitu yhteistyössä Eetun isin kanssaOlin alkanut pitää valmentamisesta. Se ei tuntunut yleensä työltä, vaan harrastukselta. Ainakin silloin, jos valmennettavat olivat tuttuja. Sen takia minua hieman harmitti, kun Eira ei ollut tallilla, vaan oli joutunut perumaan sovitun tunnin. Koska Eetu oli parantunut ja omien sanojensa mukaan ottaa nyt viikon tekemättömät työt kiinni, ei hänestäkään ollut seuraa kentällä. Maastossakin olin juuri käynyt Hellon ja Outin kanssa, joten en viitsinyt lähteä yksin sinnekään. Ajattelin siis suostutella Hellon ratsastamaan Cozminalla, jotta tamma saisi liikuntaa ja minä tekemistä. Tai no, jos ihan rehellisiä ollaan, niin oikeastaan aioin kostaa miehelle eilisen maastoreissun, jonka hän oli sopinut itse itsensä kanssa kysymättä muilta.
Hello vastusteli ratsastusta pitkään. Tekosyyt olivat lukuisia ja monipuolisia. Hän sanoi, ettei voi ratsastaa, koska sataa. Kun vilkaisin merkitsevästi pilvetöntä taivasta, hän luetteli joukon sairauksia ja särkyjä, jotka estivät häntä. Hänellä oli noidannuoli. Sisäkorvan tulehdus. Kamala flunssa. Kolibakteerin aiheuttamaa särkevää arpikudosta munasarjoissa. Hello oli yhtä itsepäinen kuin shetlanninponi, joka ei halua millään kuljetusautoon.
“Sulla ei edes ole munasarjoja!” nauroin silmiä pyöritellen. Hello jaksoi kyllä yllättää.
“Selvä. Voin mä yhden kierroksen sitten. Tai puoliskan”, hän puuskahti silloin ja kääri liian pitkää ja talvista kaulahuivia paremmin ympärilleen. “Mennään. Mä näytän sulle mallia kuinka oikeesti kouluratsastetaan.”
“Et sä ny voi koulurats… Ratsastaa koulua millää mokkasiineilla”, huomautin hänen kenkiään vilkaisten. Ne taisivat olla aidot Converset, jotka olivat joskus olleet mustat. Niillä hän oli kuljeskellut tallilla koko kesän. Ne toimittivat ilmeisesti Skotin kanssa ratsastussaappaidenkin virkaa, mutta ei niillä kyllä kunnolla ratsastettu.
“Hevosella mä ajattelin kyllä ratsastaa, enkä kengillä.”
“Hello. Kengät jalkaan.”Minä se olin, joka lopulta voitti kenkädebatin. Lopulta Hello huojui Cozminan vierellä Eetun ihan oikeissa ratsastussaappaissa. Hän oli sen näköinen, kuin olisin pakottanut hänet käyttämään mekkoa, enkä ihan tavallisia asianmukaisia ratsastusvarusteita. Hän oli auttavinaan hevoseni harjaamisessa. Tosiasiassa minä hoidin Cozminaa sillä aikaa, kun hän touhusi kaikkea muuta niin kuin asiasta herkästi harhautuvat pikkulapset yleensäkin. Suurimman osan aikaa hän sanoi olevansa saapasjalkahello ja tuovansa postia itse keksimiltään herttuoilta.
“Kato ku mulla on kumpparit keskellä kesää”, Hello esitteli jalkineitaan ohi kävelevälle Tiituksellekin silmät pyöreinä. “Tuuksä kattoon ku musta tulee nyt aivan sairaan erinomainen kouluratsastaja? Mä oon ihmelapsi. Mä opin kaiken vartissa.”
“Ne on ratsastussaappaat. Ja nyt on syksy”, oikaisin tyynesti. Vaihdoin Tiituksen kanssa merkitsevän katseen. Välillä mietin, miten Tiitus jaksaa, jos Hello on kotonakin samanlainen häslä. Vaikka olihan se omalla tavallaan suloista. Jos siis tykkäsi hoitaa kolmivuotiaita poikia, joille vähänkään isompi keppi on aina miekka ja maailma suuri seikkailu. Päätin taluttaa itse Cozminan valmiiksi kentälle. Pikku-Hello saattaisi välillä harhautua vaikka kaivamaan sammakonkutua ojasta ja päästää sen irti sillä aikaa. Sentään hän pääsi itse hevosen selkään, vaikka ilmoittikin aluksi kapuavansa aidan päältä. Niin hän kuulemma teki aina Skotinkin kanssa. Silloin huomautin ihan rauhallisesti, että Cozmina on muuten Skottia puolet pienempi.“Ota ne ohjat käteen. Muuten se menee vaa aitaa päin” huusin ja kiipesin kentän aidan päälle istumaan.
“Ne on!” Hello ilmoitti ohjat pyykkinaruina roikkuen ja ilmeisesti täysin tyytyväisenä omaan ratsastukseensa.
“Miten tolla voi olla kaks hevosta kun sillä ei pysy edes hanskat saati ohjat kädessä?” kuiskasin Tiitukselle, joka oli lähtenyt kuin lähtenytkin katsomaan Hellon uuden kouluratsastusuran alkua.
Tiitus tirskahti.
“MITÄ SÄ SANOIT?” Hello huusi. Äänensävy oli sellainen, että hän ei tosiaan ollut kuullut.
“Ei mitään. Laske ne kantapäät alas ja paina pohkeet kiinni siihen hevoseen.”Hello teki työtä käskettyä ja läiskäisi pohkeensa kantapäät edellä Cozminan kylkeen. Ilmeisesti sillä tavalla saatiin Skotti kävelemään eteenpäin. Irvistin. Hevonen nosti laukan, mutta laski heti raviin. Hello ei tuntunut pahemmin pienen ponin reipasta askellusta säikähtäneen, vaikka oli horjahtanut satulassa pelottavan näköisesti ja tarrautunut hevosen harjaan kuin vauva-apina emoonsa. Tamma oli reagoinut siirtymällä käyntiin ja jatkoi nyt kulkuaan pää pitkällä.
“Miten se nyt tolleen lähti! Melkeen kuule putosin. Sillon olis ollu sun onni et Havin Mettäpelit oli jo viime viikonloppuna”, Hello pulisi. Ei hän ollut pahasti Cozminan pyrähdystä oikeasti pelästynyt. Kunhan höpötti ja liioitteli niin kuin aina.
“Joo, se on herkempi ko Skotti. Koita nyt ymmärtää et tollanen on normaali hevonen” kuittasin ja työnsin kädet syystakkini taskuihin. “Kerää nyt oikeasti ne ohjat ja kaarrat sen hevosen kulmissa. Asetat ja ratsastat sen kunnolla kulmiin. Sit ihan pieni huomautus pohkeilla. Ihan pieni vain, sillee et melkee kosket sitä mut et ihan ni se nostaa nätin ravin.”
“Ei se taida osata” Tiitus sanoi melkein hellästi ja hieman hymyillen.Jos olisimme olleet sarjakuvassa, tämä olisi ollut hetki, kun Hellon pään päälle olisi ilmaantunut useita pieniä kysymysmerkkejä hämmennystä ilmaisemaan. Koska se oli oikeaa elämää, hän vain katsoi minua samalla ilmeellä kuin Jillaa silloin harvoin, kun Jilla sanoi, että osa hänen leipomistaan kekseistä oli varattu jollekulle tietylle. Koin omituista halua pörröttää Hellon hiuksia tai nipistellä hänen poskiaan.
“Paina sisäpohje kiinni” aloitin. Muutin äänensävyni täysin tietoisesti niin ystävälliseksi kuin vain osasin. “Ulko-ohja pitää hevosen oikeella linjalla ja meet vaan niin pitkälle suoraa. Siis to-del-la syvälle sinne kulmaan. Sitten käännät katseella ja sisäohjalla.”
Hello suoritti tehtävää tottapuhuen huonommin kuin Eira. En ikinä sanoisi sitä ääneen, mutta Eira oli varmasti parempi ratsastaja. Ainakin tätä nykyä vakituisine tunteineen. Mutta eihän oppilaitaan saanut verrata toisiinsa. Oli Hellollakin kuitenkin puolensa. Ainakin se, ettei hän jäänyt vellomaan minkäänlaiseen turhaan itsekritiikkiin. Eikä myöskään aiheelliseen itsekritiikkiin, ei sen puoleen.
linet jetblackpatriot /da, väritys ja tausta Juuripersilja“Kaarra enemmän. Sen hevosen on tarkotus kaartua sen sun pohkeen ympärille. Hyvä, just noin!”
“Kato ku me ratsastetaan Kössin kaa spagettiliikkeitä! Kato Tide!”
“Kassun. Älä keksi mun hevoselle lempinimiä.”
“Kessu ku kessu! Kato Tide kun mä meen kun mulla on tää sisäpohje!”Hello oppi nopeammin kuin olin ensimmäisen tehtävän perusteella odottanut. Hän ymmärsi selkeät ohjeet, vaikka ohjat eivät pysyneetkään jatkuvasti käsissä. Jo puolen tunnin päästä Hello osasi asettaa ainakin teoriassa oikein, tehdä voltin välttävästi, ja onnistui Hello kerran jopa keventämään ihan oikein ja riittävän hillitysti. Hellolla olisi vielä pitkä matka kuljettavanaan, mutta ehkä joskus vielä hän osaisi ihan oikeasti ratsastaa.
“Hyvä, se kierros meni hyvin!” kehuin ja hyppäsin alas aidan päältä. “Sitte kaarrat sen tähä keskelle. Kiitä hevosta ja irrota jalat.”
“Kiitos Kassu-Miina! Oota, mä en muista mistä mun jalat irtoo…”
“No heh heh! Sit liu’ut alas. Kiitos tästä.”Hymyilin ratsastuksessaan välttävästi onnistuneelle Pikku-Hellolle, joka riensi ensimmäisenä kertomaan Tiitukselle, miten asiantuntevasti oli ratsastanut. Tiitukselle, joka oli nähnyt kaiken.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten
Nelly.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten
-
17.9
”AURINKOOOO” Hello huusi ja juoksin Jeppen perässä ulko-ovesta. Ulkona todella paistoi aurinko ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon kunnolla. Suljin oven perässäni ja katsoin kaksikkoa keskellä pihatietä telmimässä. Hello oli kellahtanut selälleen ja Jeppe nuoli omistajansa naamaa. Koiran tassut olivat miehen rinnan päällä ja häntä viskasi hulluna.
”Joku päivä sun koiras vielä lähtee lentoon tolla hännällään.” Huvittuneena askelsin muutamat portaat alas. Työnsin kädet tumman syystakkini suojiin. Vaikka telmimästä Hellosta ja Jepestä voisi luulla, että kesä on tullut pitkän talven jälkeen, todellisuus oli toista. Syksy teki tuloaan ja ilma viileni viilenemistään. Pian pitäisi kaivaa jo talvitakit esiin ja saisi kirota pimeyttä seuraavat puoli vuotta.”Jeppe onki mahtikoira. Se on nii mahti, et se osaa lentää” Hello sanoi ja nousi ylös. ”Kato vaikka” hän täydensi puistettuaan takkinsa ja housunsa hiekasta. Jepen kieli roikkui pitkänä ulkona, Hellon etsiessään taskusta jotain. Mies nosti luultavasti koirankeksin korkealle ilmaan ja huusi koiralle kovaan ääneen ’lennä’. Minua nauratti. Jeppe katsoi hetken hämillään, mutta hyppäsi lopulta ilmaan. Ehkä vain kymmenen sentin korkuudelle, mutta silti. Tuskin koira kaikkeaan teki, niin hyvin se tunsi omistajansa. Koiran keksi paljastui ihmisten keksiksi ja Hello työnsi lopulta herkun omaan suuhunsa. Hän taputti Jeppeä päähän ja kehui kovasti.
”Sä vaan kiusaat sitä. Varo vaan, joku päivä se ei jaksakaan lentää!” huikkasin ja jatkoin matkaa Hellon ohi.
”Ei pidä paikkaansa. Jeppe on fiksu poika” Hello vastasi ja joutui ottamaan muutaman juoksuaskeleen saadakseen minut kiinni.
”On se. Harvoin näkee koiraa jolla on enemmän aivoja ko omistajallaa” heitin ja työnsin tallinovea enemmän auki.
”Tai hevosta!” Hello silvasi takaisin.
”No se. Cozmina on kyllä maailman fiksuin.”
”Miks se ei oo Kossu. Eiks se vois olla Kossu?”
”Kossuvissy. Ei voi, se on prinsessahevonen.”
”Miina?”
”Ai maamiina mihi voi räjähtää koska vaa?”
”Kossumiina. Kasvmiina”
”Kasvmiina?” naurahdin.
”Kasmiina, Kassu.”
”Lopeta jo ja auta mua heittämään iltaruoat karsinoihin valmiiks” sanoin ja kuulin itsekin miten kiukkuiselta kuulostin. Hellolle ei tarvinnut sanoa mitään tai pyytää anteeksi, hän kyllä tiesi.Hello kipitti ruokien luokse ja nosti kauhan käteensä.
”Kenestä alotetaan?”
Huokaisin. Voidaanko alottaa musta? Mun on nälkä”, vastasin ja kaivoin ruokakarsinan kaukalosta laminoidun paperin, jossa luki ruokintaohjeet. ”Mä lupaan ruokkia sut heti kun Eetun antamat hommat hoidettu” Hello vastasi hymy korvasta korvaan.
”Cozminalle…”
”Kassulle” Hello keskeytti.
”Kauraa kaks desii. Make saa suolaa ja Uunolla ja Skotille tulee puuroo. Alota siitä valkosesta prinsessasta.” -
Hihi, pidin hauskaa Runokone.fi’n kanssa 😎😎 . Ihan vain pelleilin, mutta tästähän tuli ihan hauska 😂 !
linnunlaulu sateen jälkeen suolla – sileä pauhaava aurinkonpaiste
Tallilla – koko päivän Koiran haukunta ja ilon äänet. Hevonen pärskähtää.
Yhteinen Hiljaisuus
Koti-ilta, lämmin kaakao kermavaahdolla ja perhe ympärillä, Alkusyksy
Hopiavuoren Eetu; niin pohjoisessa ollaan! Vaivalloisesti, voimalla ja suhisten Hello syö keksiä.
Tyyni, peilipinta vesi. Auringon viimeiset säteet, Kaikki ahtautuvat pienen keittiön pöydän ympärille. Tuoleja haetaan ruokasalista lisää.
Noa pissattaa Mielikkiä. Kauris tai vastaava hyppii tien poikki.Aamukahvit keittiössä Tallilla, ystävien kanssa…
Illalla, sen rankkasateen jälkeen
Kippittää kuin Mielikki Koilliseen
lempeässä syleilyssä ukkosen jylinä
Nellyn iloinen naurahdus Kun maastoreissu on onnistunut ja on vilu. Rankkasateessa eksyneenä metsässä – huolella valmistettu ja huollettu Liitävä, rauhallinen ja armoton Oman ponin toimiva treeni.
Lämmin leipä, kahvi ja vastaleivottu leipä tuoksuu pienen Koiran kuonoon. -
15.9, sateisen sunnuntain treenit
Painoin pohkeet kiinni hevosen kylkiin ja kaarsin hevosta ympyrälle. Cozmina nosti laukan ja kaartui mukavasti pohkeeni ympäri. Laukassa ympyrä oli vaikeampi pitää pyöreänä, mutta se onnistui melko moitteettomasti. Hevonen oli tänään yhteiskyvykkäällä tuulella ja antoi selvästi kaikkensa. Minä istuin laukkaa ja yritin mukailla askelten lennokkuutta. Kun ympyrä päättyi ja pitkä sivu alkoi, keräsin laukan ja lyhensin askeleita. Sade ropisi maneesin kattoon ja rytmitti tehtävää.
Jännitin vatsalihakset niin, että Cozmina tajusi hidastaa raviin. Seuraavassa päädyssä Cozmina asettui nätisti ja ratsasti syvälle kulmiin. Pitkällä sivulla työnsin hevosta ulkopohkeella, pidin suorana sisäpohkeella ja ohjasin suuntaa ohjilla. Cozmina väisti nyt uran sisälle ja päinvastaisilla ohjeilla takaisin uralle.
Pitkästä aikaa minä muistin, miksi pidin ratsastuksesta – ja nimenomaan kouluratsastuksesta. Näin maneesin likaisesta ja pienestä peilistä ohimennen, miten sujuvilta liikkeet näytti. Koulukisoissa rakastin aina katsoa ratsukoita, koska meno näytti niin helpolta ja avut olivat huomaamattomia. Samaan aikaan tiesi, miten paljon eri radat vaati sekä ratsastajalta että hevoselta. Päästä varpaisiin ratsukko teki yhteistyötä ja toimi kuin yksillä aivoilla – jokainen lihas oli mukana ja teki ankarasti töitä. Siksi minä rakastin ratsastaa. Oli mielenkiintoista, miten vaivattomalta vaikeimmatkin hommat näytti.
Nostin vielä viimeisen kerran laukan, ennenkuin lopettaisin tältä päivältä. Laskin ohjat käsistäni ja keskityin istuntaan ja tasapainoon. Cozmina laski päänsä ja venytti selkäänsä. Levitin kädet Titanicin tyyliin ja suljin silmät, ihan hetkeksi vain. Laskin kädet alas ja hengitin puuskuttaen. Ujutin jalat pois jalustimilta, lopettamatta hevosen tukemista molemmilta kyljiltä.
”Prrrr.” Jännitin vatsalihakseni. Cozmina siirtyi ensin raviin, ja hidasti sitten käyntiin. -
11.9.
Kohta pääsisin sohvalle ja saisin nostaa jalat ilmaan ja huokaista. Aamutalli ei ole minun juttuni. Eetu oli aamulla ollut to-del-la kipeä. Niin kipeä, että hän joutui pyytämään minua aamutalliin ja se, jos mikä on merkki Eetun sairaudesta. Minä olin luvannut tottakai auttaa ja noussut sängystä. Kuulin heti, että keittiössä oli jo joku. Mietin heti, että niin aikaisin herääminen ei ole minua varten, ihan sama miten päin katsoo.
Kello lähenteli kahtatoista, kun rojahdin sohvalle. Noa katsoi hiukan vinoon, kai hän pelkäsi jousien puolesta. Hello oli tehnyt saman niin monta kertaa aikaisemmin, että sohvavanhus varmasti luovuttaisi pian.
“Mitä Noa tietää?” kysyin makuuasennosta.
“Ihan hyvää” mies vastasi ja lukitsi puhelimensa. “Entä sulle?”
“Aamutallit EI ole mun juttu. Mä en tajua miten joku voi jaksaa oikeesti herätä JOKA ainoa aamu.”
“Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen” Noa aloitti.
“Sen kaiken teen mä siksi vain” yhdyin.Niin Matin ja Tepon ikivihreä raikui Hopiavuoren olohuoneessa niin epävireisesti, että Eetukin nousi makuuhuoneestaan vitsailemaan.
“Mitä täällä tapahtuu?” hän sanoi ovensuusta t-paidassa ja lökäpöksyissä.
“Meillä on oma Matti ja Teppo show” vastasin. Noa naurahti. “Jilla käski sanoa, että keittiössä on lämmintä teetä. Käy hakee sieltä.” jatkoin ja yritin hymyillä sohvan reunan yli kannustavasti. Eetu nyökkäsi ja hipaisi päälakeani ohikulkiessaan. Käännyin Eetun mentyä takaisin Noan puoleen.
“Kuule. Voiko sateessa käydä silti maastossa? Siellä on inhottava tihkusade.”
“Voi käydä, ellei nyt satu olemaan sokerista!” Noa vastasi pilke silmäkulmassaan. “Mä en menis, mulla on sokerinen ruumis” hän lisäsi.
“Ai siksikö sulla on vaan yks jalka?” kysyin ja kaduin heti kamalaa vitsiäni. Katsoin pelokkaasti nojatuolin suuntaan ja toivoin parasta.Helpotukseksi Noakin naurahti.
“Juuri siksi, tämä on se syy” hän sanoi ja katsoi minua syvälle silmiin. Mies varmasti näki sieluuni asti. Käänsin katseen äkisti ja pelkäsin punastuvani. Tunsin, kuinka sinivihreät silmät tuijottivat.
“Khrm, niin. Se uus poika, Santeriko se nyt oli. Onks se sulle jotain sukua vai?” -
KKK; Karsinakäytös kuntoon
Tallin työntekijät olivat jo jonkin aikaa huomauttaneet Cozminan huonosta karsinakäyttäytymisestä. Tamma potki ovia ja seiniä jos jäi ilman hevoskaveria. Mitään ei ollut mennyt rikki, mikä on vaan positiivinen asia, vaikka tuskin Eetu olisi siitä pyytänyt korvaustakaan. Silti se, että minun hevoseni olisi rikkonut jotain, tuntui oudolta idealta. Jotain oli siis pakko tehdä ja muutaman päivän pitikin miettiä mitä asiaan keksisi. Kunnes Hellon kanssa jutellessa, keino löytyi.
Olin aikaisemmin päivällä sohvilla istuessamme pyytänyt Noalta lupaa Flidan lainaamiseen, eikä Noan ollut edes tarvinnut miettiä asiaa. Luulen, ettei mies olisi edes suuttunut jos olisin vain ottanut ja lainannut hevosta. Nyt kävelin tarhoille kaksi riimua kädessäni, toinen Flidan ja toinen Cozminan. Muut olisivat vielä ulkona, joten ehtisin hyvin kokeilla metodia. Toki, aikaa tämä varmaan veisi kauan; pitäähän toivottua käytöstä pitää yllä. Talutin molempia tammoja samaan aikaan sisälle ja ihmettelin ääneen hevosille, että mitähän tästä tulee.
Heitin Flidain narun karsinan kalterien yli, jotta saisin vietyä Cozminan omaan karsinaansa. Tuskin ylikiltti tamma mihinkään lähtisi, tai ainakaan kovin kauas. Otin Cozminalta riimun pois ja suljin oven perässäni. Kävelin takaisin hakemaan Flidaksen ja hengitin syvään. Pidin täplikästä hevosta löysällä narulla, kun kävelimme tallin perälle, Cozminan luokse. Kun oma hevoseni oli levollisen näköinen, lähdin Flidain kanssa kävelemään pois. Käännyin nurkan taakse niin, ettei Cozmina nähnyt. Kuulin kuinka hermostunut tamma oli; hän kuopi etusillaan karsinan ovea ja hirnahteli. Tämän piti olla vaikein osuus. Olla vastaamatta epätoivottuun käytökseen.
Heti kun Cozmina hiljeni sekunniksi, kävelin Flidain kanssa Cozminan luokse. Tamma rentoutui heti. Hevonen katseli meitä korvat eteenpäin suunnattuna, mutta käänsi päänsä pian. Silloin lähdin uudestaan pois. Käännyin taas nurkan taakse ja kuuntelin kuinka karvainen lapseni kolisteli kavioillaan ja puhalteli raskaasti. Minun piti sulkea silmäni. Yritin hengittää syvään ja olla kuuntelematta Cozminan kiukuttelua. Heti kun tamma oli taas hetken hiljaa, lähdin liikkeelle. Cozmina rauhoittui kaverin tultua ja reagoi heti kun katosimme nurkan taakse.
Toistin harjoitusta monen monta kertaa, ennenkuin Cozmina malttoi seistä rauhassa noin minuutin verran. Eli juuri sen matkan, mikä kesti kun käveli kantavan tamman kanssa tallin ovista ulos. Loppupuolella en osannut sanoa, oliko tamman kiukuttelun kuuntelu vai lähdön ajoittaminen oikein vaikeampaa. Yksitellen koko Hopiavuori oli tullut katsomaan suoritustani – tai siltä minusta tuntui. Noa, Sonja, Herman ja muut katselivat tallin ovilta ja keskustelivat keskenään. Eetu ja Hello seisoivat Jussin tallin ja päätallin rajalla ja olin näkevinäni uudet kasvot Jussin tallin päässä. Luultavasti Hoppiksen uusin jäsen, jonka hevosen oli määrä tulla viikonloppuna. Olin meinannut lopettaa harjoituksen, mutta ihan vain yleisön vuoksi halusin tehdä muutaman ekstrakierroksen, ennenkuin päästin Flida-mamman omaan karsinaansa.
”Herman, annakko molemmille tytöille palkaks ihan pienet porkkanat?” hymyilin teini-ikäiselle, joka lähti mielellään hakemaan. Porukka kerääntyi tallin oville ja astelin sinne.
”Noni. Nyt saa tuoda loputki sisälle” naurahdin. Katsoin Tiitusta ja Eetua vuorotellen. ”Kumman vuoro se tänään on?”
”Mun iltatalli” Eetu vastasi.
”Pitäiskö meijän yhessä hakee. Meitä on tässä nii monta et saatais kaikki melkee kerralla sisälle?” Sonja kysyi.
”Hei hyvä idea. Tehään nii” myötäilin. Eetu tuntui vaivaantuneelta, mutta hänen pitäisi tottua vielä apuun. ”Varmasti nopein iltatalli ikinä” Noa naurahti. -
Tarina, ihan vaan koska mä voin
Heitin peiton ilmaan ja yritin saada sen kerralla nätisti sängyn päälle. Kauimmainen kulma jäi kuitenkin ryttyyn ja jouduin kiertämään suoristaakseni sen. Vedin peittoa suoraan ja laskin nojatuolissa maanneet koristetyynyt päiväpeiton päälle limittäin. Päiväpeitto oli tummansininen ja koristetyynyt ruskeita. Eetuhan ei käyttäisi päiväpeittoja, tai saatikaan petaisia sänkyä. Hän tuppaa nousta, juoda kahvin ja lähteä talliin. Tulee sitten muiden kanssa aamupalalle kun käsky käy. Minä nukuin aina pidempään, ja minä halusin aina pedata pedin. Se kuului aamurutiineihini, joka oli alkanut vasta viime vuonna. Asuntoautossa vaikutti siisteykseen paljon sängyn petaamattomuus todella paljon. Vaikka ei sitä kuvittelisi – sänky on nurkassa piilossa, eikä se edes näy kun istuu sohvalla. Saatika kun ajaa. Ehkä se on vain psykologinen juttu.
Istuin sängyn päätyyn ja huokaisin. Oliko minun ikävä asuntoautoilua? Kumarruin vetämään vasemman sukan jalastani. Olihan se helpompaa, kun voi vain mennä. Ei tarvinnut miettiä kenenkään tunteita, ei tarvinnut miettiä erikseen seikkailujen aloittamisia tai pelätä paikalleen jäämistä. Senkun käänsi avaimesta ja painoi kaasun pohjaan. Sillä lailla sitä saattoi lähteä seikkailuun ja sai aina uutta ympärilleen. Oikea sukka pois. Miksi minä jäin tänne paikalleni? Koska täällä on Cozmina. Täällä on sosiaalinen elämä. Siis koko sosiaalinen elämäni, Ekkua lukuunottamatta. Ekkua ei nyt lasketakaan, meidän ystävyyssuhde ei vaadi jatkuvaa läsnäoloa. Riittää kuin nähdään silloin tällöin. Käärin sukat yhdeksi mytyksi ja viskasin mytyn pyykkikorin ohi. Eetu on ehdottomasti myös syy, miksi minä en ole lähtenyt. Eetu on iso syy. Minä pidän jurosta ja vähän vässykästä Eetusta. Kaaduin selälleni sängylle ja työnsin käteni tyynyjen alle. Villasukat löytyi helposti; jätän ne aina oman tyynyni alle. Mitäköhän Eetu haluaa tulevaisuudelta? Minä tiedän, että joku päivä olisi kiva saada lapsia ja haluaisin naimisiin. Vanhana haluan istua kiikkustuolissa ja katsella on lapsenlapset juoksisivat edestakaisin pihalla. Nousin istumaan ja vedin toisen villasukan jalkaani. Eetu pelkää liikaa tallin puolesta. Haluaisikohan Eetu avioehtoa? Tai todistetta siitä, että hän saa pitää tallin täysin itsellään – kunhan punkkaan? Toinen sukka. Ei, ehkä sitä pääsee helpommalla kun vain jää seurustelutasolle. Huokaisin ja nousin istumaan.
Olohuoneessa Noa katsoi televisiosta jotain minulle tuntematonta ohjelmaa. Kävelin sohvan ympäri ja istuin nojatuoliin. Noan kanssa on helppo olla. Noa on ystävä ja Noa ei pelästy vähästä. Noa on myös aikuinen ja käyttäytyy kuin aikuinen – tai aikuisemmin kuin Helemias. Vedin selkäni takaa tyynyn ja otin sen tiukkaan halaukseen.
”Noa, haluisiksä lapsia?” -
Mua hymyilyttää tää uusi Eetu. Uusi siksi, koska olisiko Eetu lähtenyt puoli vuotta sitten Omalla hevosellaan Omien tarhojensa luokse kävelemään, koska lattian ehtii lakaista myöhemminkin? Mun silmissä ei. Eetu on siis kasvanut Hoppiksen ajanjakson aikana sen verran, että uskaltaa jo luottaa siihen että hommat tulee tehtyä, vaikka niitä ei juuri nyt tee, juuri tällä sekunnilla. Uusi Eetu löytää myös aikaa hevoselleen, mikä on musta ihan tosi hienoa. Hän myös suunnittelee extempore-reissua äitinsä luokse. Huomaatko mistä mä puhun 😀 ?
Eetu on uskaltanut löystää ohjaksia, enkä puhu nyt pelkästään Jussin ohjaksista. Musta on tosi kiva seurata, miten hahmot elää ja muuttuu kuukausien kuluessa. Siksi tää tarina on aivan ihana 🙂 !
-
Tää on kiva. Tää on tällänen ’näin meni mun päivä ja näin tein’ mikä kertoo kaiken tarpeellisen ja Outin merkille laittamia yksityiskohtia. Ja ne yksityiskohdat kertoo mulle, että Outi tykkää ihmisistä ja että pyykinpesu tapahtuu kun pyykkikori on täynnä, eikä esimerkiks pyykkipäivänä jollon sitä tehdään koko päivä niinkuin esimerkiks joku minä teen 😀 . Jee, yksityiskohdista se tarina ja hahmo rakentuu 🙂 .
-
Tää on kiva tyyli kertoa Sonjan matkaa 😀 . Tuli semmonen olo, et tää on just meille kirjotettu ja ehkä siksi mielenkiintosenpi. Mä tykkään kun linkität mukaan paikkoja, niin on vähän niinkuin itse matkalla mukana 🙂 ! Tykkään!!
-
Nyt kyllä keskityn ihan muuhun mitä toiset 😀
Mulle tuli tosi lämmin olo, koska tällästä tää on tää arki. Hetkeäkään ei saa olla rauhassa; ihmisiä tulee ja menee melkein koko ajan. Meitäkin on niin paljon jo, että sehän on vain normaalia ☺️ . Siks tää on kiva tarina.
Ja tiineydet ja muut tottakai vaikuttaa kans, joojoo MUT ETENKIN tämä :DD
-
Kommentin sijaan seuraa muistelua
Vai on Eiralla salaisuus 🤔 ! Täähän on jännää 😀 .
Musta on tosi outoa huomata, miten mä samaistun Eiraan. Muistan ton tunteen tosi hyvin, kun halusin muuttua pojan takia. Unohtaa kaikki omat erikoisosaamisalat ja olla sellainen kuin poika halusi. Ja nyt en vois kuvitellakkaan 😀 . Jos ei kelpaa ni senku laittaa oven perässään kiinni XD . Mut ehkä eniten mua pelottaa se, miten normaalia tollanen ajattelu on. Ja oppiikohan Eira ikinä, niinkuin minä opin.
-
Erityisesti tästä tarinasta tykkään Eiran ja Hermannin suuressa seikkailussa. Osaat tosi hyvin jo kuvailla, mitä tapahtuu. En oikeesti tiedä miten mä kertoisin sulle, miten hyvä kirjoittaja susta on tullu! Oon tosi ylpee.
Koska kehitys loppuu tyytyväisyyteen, haluun antaa sulle seuraavan stepin. Koska tapahtumien kuvailu luonnistuu jo näin hyvin, niin sä voisit kokeilla kirjottaa siitä miltä tuntuu tai mitä näkyy. Minkälainen maisema on ja miltä se tuntuu. Se voi olla vaikka oma kappale tarinan seassa, tai puhetta kahen hahmon välillä. Mut jos haluut, yritä kertoo meille lukijoille, miten Hermanni näkee puiden lehdet tai pellon ja puut.
-
Wow! Turboahdettu Kirjekyyhky on tosi nopee ja ihan loistava idea :DD !
Tää kortti on kiva ja oikeesti kivaa että jaksoit tälläisen tehdä 🙂 . Tulee ihan lämmin olo, kun Sonja lähetti meille tai Noalle tällaisen. Tosi hieno!
Mä vähän yritän kehotan sua piirtää joskus jotain 😏 . Älä oo liian ankara 😀 Kato vaikka Cozminan vanhoja kuvia tai joitain merkkejä. Ei se oo nii tarkaa 😂 Tärkeintä on, että yrittää ☺️
-
Ensin; tää on loistava tapa selittää ja aivan todella luonnollinen. Vaikket sitä suoraan ehkä sano, niin mulle toi kuulostaa masennukselta tai Burnoutilta. Ja mä muistan miten kamalalta ne molemmat tuntui (vaikkatoinenonehkäjustnyt) ja oikein kävi sääliks Katyaa.
Mun tuli pakottava tarve halata Katyaa ja viedä sille sänkyyn kuuma kaakao ja lukee iltasatu, niinko viis vuotiaalle 😀 .
Pointti vielä ihan selvin suomenkielen sanoin on, että tästä paistuu tunnelma tosi hyvin ja osaat hyvin kuvata hiekanjyvien ja kivien kautta sitä fiilistä, miten se pohja kasataan uudestaa. Ja miten pelottavaa se on. Hyvä sä!
-
Eka olin ihan et ihanaa fiilistelyä, en kestä. Auringon säteet poskilla on ihana vertaus sille, että talvi ja syksy tulee(pieni hyi)!
Sit olin ihan että oho, Onnista on tullu murkku! Tuleekohan tästä tarinoita, koska tästähän Jillan kaltainen käsittelijä varmasti saa irti jotain.
JA sitten tuli Cob! Salaa ihan vähänä täällä heilun ja hihkun; jee, lisää Cobia 😀 ! Musta on ihanaa lukee parisuhdejuttuja ja on parasta huomata, että Cob ei ollu vain yhden tarinan juttu. Uh, jos mä oon näin fiiliksissä, ni mitenköhän Jilla mahtaa jaksaa odottaa :D.
-
Mun mielestä matkat kuuluu elämään ja se on ihan ok 😀 . Mutta mitä jos kokeilisit vetää vaikka Santun tapaan niitä tärkeimpiä tapahtumia yhteen viikko’katsaukseen’? Mun mielestä on hienoa, että sulla on suunnitelma Sonjalle ja tosi kiva, että tarinalla on selvä suunta.
Mutta kuten Eetukin sanoi, yhteisöllinen talli sisältää paljon yhteisöllisyyttä. Sonjasta saa mun silmiin helposti yhteisöllisen, älä sitä pelkää. Ja mitä sen harjoittelemiseen tulee, niin musta Hoppis on loistava paikka harjoitella 😀 . Esimerkiksi matkan jälkeen voi laittaa hahmoja kuuntelemaan matkakertomuksia ja sitä kautta olla yhteisöllinen. On tosi hienoa ja luonnollista, että Sonjalla on oma elämänsä tallin ulkopuolella, mutta tarviiko sen olla koko tarina? Sonja varmasti saa talliltakin niitä ystäviä joiden kanssa juttu luistaa ja saa harjoiteltua sitä yhteisöllisyyttä.
En nyt heittäisi koko tarinaa roskiin, vaan miettisin uuden tavan, vähentäisin ulkopuolista tarinaa ja lisäisin talleilua. Miten Sonja tutustuu muihin, miten Sonjan muu elämä varmasti kiinnostaa tallilaisia ja koska Sonja pääsee esimerkiksi ensimmäiselle yhteiselle maastoreissulle. Ja lomamatkasta puhuminen on varmasti muitakin kiinnostava juttu, josta syntyy tarinoita ja sitä kautta on helppo päästä muidenkin hahmojen mukaan. Ja siitä saa samalla syyn, miksi Sonja tutustuu muihin syvemmin ja enemmän 🙂 .
Eikä kaiken tarvitse liittyä suoraan talliin eikä varsinkaan hevosiin, kunhan nyt edes selvästi suurinosa. Sonjan omaa tarinaa saa viedä eteenpäin, mutta tallin yhteisen tarinan ohella, eikä pääjuonena. Onhan esimerkiksi Nellylläkin tarinoita isoäidistään ja yksi baari-iltakin vilahtaa. Spin Offit on siis myös tallin ulkopuolisia, mutta yhteisöllisiä. Tallin tarina on siis pääjuoni, jossa vilahtelee muita sivujuonia jotka liittyvät jollain tavalla Hopiavuoreen. Esimerkiksi hahmon mielialaan, joka sitten vaikuttaa siihen miten hän käyttäytyy tai elää muissa tarinoissa. Ja näitä sivujuonia saa aukaista, jotta muut saavat kiinni. Ja kun niitä aukaistaan ja laitetaan toinen hahmo auttamaan asiassa, syntyy lisää yhteisöllisyyttää.
Yhteenvetona siis, että älä vaan nyt tee mitään lopullista. Sonja on jo nyt osa yhteisöä ja siitä on helppo jatkaa Hoppiksen tarinaa eteenpäin ☺️ .
-
Siis WAU. Sä oot hypänny aimo annoksen kirjottajana eteenpäin ja WAAU. Oon aivan mykistynyt. Et sä Hoppis-tarinan alussakaa huono ollu, mutta nyt oot tosi lyhyessä ajassa oppinu tosi paljon. Ja se näkyy sun teksteissä. Melkeen väitän, että jos luet nyt Hermanin ihan ekoja tarinoita ja sitten tän uusimman, varmasti itsekin tunnistat parantumisen! Toinen, mitä oot selkeesti tehny, on lukeminen. Kirjojen, tekstien ja virtuaaliheppatarinoiden lukeminen vie kans omalla kirjoitusurallaan paljon eteenpäin.
Vitsi mä oon ylpee susta, Herman Hyvä!
-
Mä rrakastan tätä 😀 ! Mä en tiedä miten oot siinä onnistunu, mutta osaat molemmat vieraat hahmot niiiiiiin hyvin! Sun on täytyny salaa opetella kaikkee ulkoota tai sit omata joku supervoima! Tässä nää molemmat hahmot on onnistunu oikeesti ihan tosi hyvin!
Ja Outin ääni kuuluu kans todella tekstistä. Mä en tiedä pruukkaatko paljonki suunnitella hahmojen ääniä tai tarinoita just sen hahmon näkökulmasta, mutta ainakin se vaikuttaa siltä. Tää on ehdottomasti sun vahvuus Outin kanssa. Sä kirjotat oikeesti Outia ja Outi kuullostaa hyvältä. Hyvä sä!
-
Tästä kuuluu ihan tosi hyvin Hellon oma ääni ja se on parasta Hellon tarinoissa. Mä nään Hellon ehkä liikaa Nellyn silmin, mutta mulle Hello on lapsenomainen, vaikka onkin aikuinen 😀 . Semmonen karvapää, joka ei suostu aikuistumaan vaikka ois pakko. Ja siks mä mietin, että kuka maksaa Hellon laskut? Rahaa miehellä varmaa on itsellään, mutta osaakoham Hello itse näpytellä laskun numeron verkkopankkiin tai käydä kaupassa hakemassa perustarvikkeita. Nykyään se voisi olla luonnollisesti Tide, mutten näe sitä vaan mahollisena 😀 . Ehkä se on Hellon äiti?
Tarina oli kiva ja on niin Helloa vain sopia yksinään maastoretkestä 😀 !
-
Inarilla on selvästi paljon mielen päällä, mikä tulee tarinasta vahvasti esille. Silti mä ymmärrän, että vaikka Inari vähän harmistui Sannin puheista, niin tässä tarinassa kaikki on taas hyvin. Siis ainakin Hoppiksessa, pään sisällä ehkä niin hyvin kuin voi vain tuollaisessa tilanteessa olla. Ulkoisesti Inari hymyilee, naurahtaa ja on kohtelias.
Nyt kyllä on pakko sanoa, että Nellyä ei ole kyllä ikinä verrattu isään 😂 !
-
Olipa kiva että Inari pääsi mukaan maastoilee, vaikkakin Outin ihan itsekkäistä syistä 😀 ! Tää tarina kertoo tosi paljon yhteisöllisyydestä, joka meillä täällä on. Ja Outin lausahdus Noalle siitä, ettei tämä mikään juorukello ole on ihan mun lemppari 😀 . Mulle se hetki tarkoitti, että Outia ei sinänsä häirinnyt kysely, muttei halunnut olla välissäkään. Inari kertokoon jos haluaa. Sellainen hetki, ettei kumpikaan pahottanut mieltään, vaan piirrettiin suora viiva hiekkaan ja sanottiin että tämän yli en astu.
Yks pieni kehotus mulla kuitenkin on, otat käyttöön tai et 😀 . Kun tarina hyppää maastosta Noan luokse, se tekee hypyn mun silmiin vähän liian nopeasti. Esimerkiksi ihan pieni lause, joka kertoo että tallille ollaan saavuttu ja Inari on lähtenyt, auttaa jo lukijaa paljon. Ja nimenomaan ennen ensimmäistä puheenvuoroa.
Tarina oli hyvä ja mä tykkään tosi paljon kun kirjotat melkein aina yhteisöllisesti! Jee, hyvä sä 😀 !
-
Mä luin tän tarinan ekan kerran viis minuuttia julkaisun jälkeen. Sitten luin sen tunnin päästä uudelleen ja vielä ennen nukkumaan menoa ja sitten heti aamulla ja nyt uudestaan. Tää aihe on se, joka mua kiinnostaa. Mä en ole itte menettänyt perheestäni ketään, joten mä en voi tietää sitä tuskaa. Mutta mulla on ihan lähimmäisissäni muutama ihminen, jotka on kertonu mulle miltä se tuntuu ja mitä siihen kuuluu. Silti musta oudointa ja samalla normaaleinta on, että moonta vuotta kuoleman jälkeen ihmiset puhuu läheisen menettämisestä samalla äänenpainolla mitä vaikka säästä puhutaan. Joo, tottakai mä ymmärrän että sen asian kaa oppii elämään, mutta en mä sitä voinu tietää! En mä voinu ymmärtää, että siitä tulee normaalia. Kuvittelin et se on aina kipee ja aina arka aihe, eikä siitä saa puhua.
Ja se on vaikuttanu siihen, miks musta tuntuu etten osaa kirjottaa Sonjasta 😀 . Musta on tosi vaikee hahmottaa, miten Sonja kertoo leskeydestään ihmisille ja miten hän itse suhtautuu asiaan. Mutta tää tarina avas sitä tosi paljon. Sain Sonjasta hahmona jotenkin ekstrapaljon irti. Edelleenkään en tiedä, miten Sonja vastaa muiden kysymyksiin, mutta ei taida ihan Sonjakaan tietää mikä olis paras vastaus. Ja huomaan, että mua silti vähän pelottaa ottaa Sonjaa mukaan mun tarinoihin koska en halua loukata ketään. Hahmoa, tai hahmon kirjoittajaa. Mutta mä lupaan haastaa itteeni ja yritän kaikkeni päästäkseni tästä eroon 😀 .
Samalla tää tarina autto mua avaamaan taas yhden puolen siitä, mikä kuuluu läheisen menettämiseen. Se on kai jotenkin niin yksinkertainen asia, ettei sitä termiä tai nimeä edes ajattele. Mutta mä haluan kiittää että kerroit, koska mulle ei olis tullu mielenkään.
Musta on myös hauskaa, että mä en ainakaan kokenu tätä tarinaa surullisena. Semmonen yltiömaattinen musta pilvi ei varjostanu tätä. Tästä heijastuu enemmän ehkä ärtymys ja tietysti jonkin verran sympatia mummua kohtaan, mutta pääasiassa ärtymys ja ehkä pieni kiukku termistöä kohtaan.
