[NiklasOsallistuja]

Väkivaltaa nakkikioskilla

“Mä oksennan..”
“Etkä oksenna.”
“No kylläpä, ja se on sun syys”, näpäytin ja osottelin keskempänä kenttää patsastelevaa Marshallia.
“Miten se nyt minun syyni muka on? En edes käskenyt sinua nostamaan jalustimia kaulalle istuntaharjoitusta varten.”
“No ei se tähän ny liitykkään. Varsinaisesti. Vaan mikset sä puhunu mua ympäri että en ois osallistunu!”
“Koska se ei ollut minun päätös osallistutko vai et. Ja eikös tämä ollut se sinun tavoitteesi?”
Annoin pääni hitaasti retkahtaa taaksepäin, kuullen etäisesti kun toinen huomautti mun kuullostavan vanhan oven saranoilta. “Sielon ainaki satamiljoonaa ihmistäki.”
“Ei oikeastaan. Viimeisimmän tiedon mukaan Cupiin on osallistumassa noin kolmekymmentä ihmistä. Eli huomattavasti vähemmän mitä edellisinä vuosina. Ja ekstraluokissakin oli yllätävän vähän osallistujia, eikä sinun niitä päiviä tarvitse edes miettiä.”
“Mutta ne luokat on ihan jäätäviä! Ne tyypit osaa oikiasti ratsastaa!”
“Varmasti osaaki. Jos sinä sitä sillä, että ne muka tuijottaa ja tuomitsee, niin olen aika varma että ei. Koska ensinnäkin heillä on paljon muutakin mihin keskittyä. Ja.. se vain tahtoo olla totuus, että useimpia korkeammalla tasolla kisaavia ei juurikaan kiinnosta Helppo C -luokan seuraaminen. Tai 60cm esteradan. Myönnän, en minäkään seuraisi ellei siellä satu olemaan juurikin joko tuttuja ratsastajia tai hevosia.”
“Julmaa. Mutta ihan ymmärrettävää kyllä. Kai.”
“Sitä paitsi. Jos en muka uskoisi sinun kykyihin selvitä näistä kisoista, niin luuletko että olisin edes antamassa Arlekia sinulle niitä varten? Muutenkin pitää alkaa miettimään kuinka kauan se edes on sinullekaan sopiva, ainakin jos haluat niistä esteitä mennä”, Marshall puheli samalla kun taputti allani olevan hevosen kaulaa toisella kädellään.
“Noo, kyllähä se ny vielä ihan hyvin mulle riittää. Tai siis. Sehä on hypänny kuitenki 80cm ratojaki. Ja mä oon vasta 60cm menosa.”
“On joo, mutta ei niin hyvin että sillä ruusukkeita keräisi. Jos se onnistuisi suoritattamaan hypyt puhtaasti, niin se jäisi viimeistään uusinnassa vauhdin puolesta muista jälkeen.”

Jotenki ajatus toisella hevosella ratsastamisesta tuntu.. pelottavalta. Olin kuitenki vuoden tottunu meneen oikeastaan tasan Arlekilla. Olin jopa oppinu että miten sillä oikeastaan ratsastetaan! Vaikka satulaan nouseminen ja etenki sieltä alastulo oli aina oma operaationsa. Koska vaikka kuin yritin muistaa joustaa laskeutumisesa, niin silti jaloisa tuntu samalta kun täräyttäisi kintut suorana betonille. Tärinä tuntui aivoisa asti ja jalkapohjia pisteli.

“Mutta. Se ei ole juuri tämän hetken asia. Nyt keskityt ihan vaan cupin ratsastamiseen. Se on kuitenkin melkein sama asia kuin aikaisemmat kisat missä olet ollut. Ratsastat vain koulu- ja esteluokan samana päivänä”, mies sanoi pieni hymy suupielessä nykien ja taputti Arlekin sijaan mun reittä.
“Hyyi! Seksuaalista häirintää keskellä kirkasta päivää!” Hellon kiekaisu kentän aidalta kuului varmasti aina tarhoille saakka.
“Eikä oo ko kotiväkivaltaa!” huusin lopulta vähintään yhtä kovaa takaisin jahka olin tarkistanut että sydän jatkoi toimimista.
“..Me ei olla kotona, niin se tuskin olisi kotiväkivaltaa..”
“No se joo. No. Perheväkivaltaa sitte. Pieksi ja hakkas! Kipu ja tuska!”
“Lähdön kautta vankilaan, mutta rahoja ei saa!”

En ollut varmaan ikinä nähnyt yhtä nopeaa kasvojen värin soluttautumista hiusten väriin mitä nyt kun Marshall tunki käsiään taskuun.

“Eetu käski tulla huutaan että se iskee ainaki makkarat tulille, rillauskausi alakaa! Niin ottaako herrasväki kans?”
“Uuu! Todellaki! Uu, hei, tarkottaako tää sitä että tää oli nyt sitte väkivaltaa nakkikioskilla? Tai ainaki sen jonosa. Ko kerta ootetaan makkaraa grillistä?”

[NiklasOsallistuja]

Noan teksti

Mitä korvani kuulivatkaan

“Jos se on jotain laitonta niin mä en voi auttaa, tää on nyt jotenki nii pahaenteistä”, totesin silmiäni hieman siristäen, vaikka ensin olin meinannut heittää että tiesin kyllä miten ruumis hävitetään jos on tarve.

Noan lopulta paljataessa syyn miksi oli näyttänyt siltä kuin piteli vuoden suurinta skuuppia hallussaan, tiedostin kuinka kasvoilleni kohosi vähintäänkin yhtä mairea ilme mitä kissalla kun sen eteen tuupattiin kulhollinen kermaa. Vai oli meidän Noa ihastunu työkaveriinsa!
Palautin ilmeeni kutakuinkin normaaliksi samalla kun jatkoin sivussa Arlekin suitsien putsaamista ja mietein että mitä vastaisin. Päällimmäisenä paloin halusta alkaa tiedustelemaan että kuka olikaan se joka oli Noan katseen kaapannut, mutta ehkä toistaiseksi selviäisin hengissä ilman sitä tietoa. Ehkä.

“Hmm. Riippuu kai ihmisestä, tai siis ihmisistä. Joillaki se tuntuu vaan tapahtuvan ja jokku kiertelee toisiaan ku kissa kuumaa puuroa puol ikuisuutta”, totesin lopulta olkiani vähän kohauttaen, “Joissaki tapauksissa saattaa joutua sanoon hyvinki suoraan kun toinen ei ota millään onkeensa. Tai niin mä siis lopulta tein.”
“Niihä se kai riippuu.. Miten sä sit oikein teit sen? Tai siis. Sanoitsä vaan kasvotuste suoraan vai miten?”
“Viestillä. Pääasiasa meidän kommunikointi tapahtu siis viestittämällä, koska välimatka ja Marshin kiireiset aikataulut kotona. Toki seki jo saatto vaikuttaa minkä takia sei tajunnu vaikka nätisti yritinki vihjailla, kirjottamisesa ei samalla tavalla välity kaikki mitä puhuessa. Mutta lopulta siis sanoin suurinpiirtein että hiton apina mä tykkään susta siihen tapaan ko homo voi toisesta miehestä tykätä.”
Noan ilme muuttui vähän yllättyneeksi, tai ehkä enemmän vähän hämmentyneeksi.
“Joo, asian ois voinu ehkä nätimminki sanoa mutta..perille meni”, naurahdin. Jätettäköön kertomatta että sen viestin jälkeen olin heittäny kännykän huoneen poikki kun olin tajunnu kuin typerästi asian olin esittänyt.
“Sori, mut mun on pakko kysyy.. Miten te kaks ees tapasitte? Tai siis kun sä oot näemmä asunu aina Suomes ja Marsh Venäjällä, ja sä et oo ees hevospiireis ollu sillon mukana että oisitte sitä kautta voinu tavata”, toinen kysyi poskeaan vähän raapien.
“Hullun tuurilla. Ja suurin kiitos ehkä menee mun kaverille ja Marshin serkulle. Mä olin siis kavereitten kaa viikonloppureissulla Pietarissa, ja oltiin otettu sellane puolen päivän mittanen opastettu kierros mihin kuulu loppuun se sellanen kolmen hevosen rekiajelu, niin ne kaks oli meidän ajureina siinä. Sen aikana keskustelu oli pääasiasa kyllä perus turisti kamaa. Mutta me törmättiin seuraavana päivänä uuestaan hotellin aamupalla, kun ne sattu oleen majottautuneena samaan paikkaan, niin mun kaverin ja Marshin serkun ansiosta istuttiin sitte samaan pöytään. Vähän silleen syteen tai saveen tyylillä lopulta kysyin sen numeroa, en saanu. Ne ehti jo lähtä siitä pois kun se sen serkku tuliki takas sinne pöytään, ja anto Marshin numeron. Hetki siinä meni ennen ku oikeasti uskalsin mitään viestiä laittaa, ko se oli kuitenki ite kieltäytyny antamasta numeroa, mutta vastashan se ja juttu alko siitä hissukseen sujuun”, selitin niin lyhyesti kuin taisin. Normaalisti aloittaisin ja selittäisin vielä tunnin päästä.
“..Okei, toi kyl kuulostaa just joltai hullun tuurilta. Tai mitä tapahtuu just josain elokuvasa”, Noa näytti siltä kuin punnitsi että uskoako kuulemaansa vai ei.
“Jjep. Mutta ompaha vähän erillainen tarina”, vastasin virnistäen, “Joten, eipä siihen mitään yhtä tapaa taija olla. Helpointa kai on vaan kysyä ulos ja viettää aikaa työpaikan ulkopuolellaki, jos ette siis oo jo. Kysyt kahville, kävelylle, kylään.. Tai vaikka että mitä se tykkää ajatuksesta ja kiskot mukaan tallille kattoon Flidaa ja varsoja. Kukapa nyt ei vauvva hevosista tykkäis, vaikka ne ei ny niiin pieniä enää ookkaan. Ja ainaki selviää että mitä mieltä se hevosista on. Koska luulisin että se kai on aina iso plussa että hevoset on sille ainaki ok, ko sulla on niitä kuitenki kolmin kappalein.”
Noa nyökytteli päätään ja hymisi myöntyvään sävyyn samalla kun hieroi leukaansa mietteliäänä.
“Samalla näkee lisää että miten kannattas tehä. Viettää enemmän aikaa ja tutustua lisää ja sitte nostaa kissa pöydälle, tai jos siltä näyttää niin voihan sen nostaa pöyälle vaikka heti. Jos on kemiaa niin mikäs siinä pitkiä piirileikkejä leikkimään.”
“Kuulostaa ainaki iha hyvältä ajatukselt. Siis toi että viettäs aikaa töitten ulkopuolella ja silleen”, Noa makusteli ajatusta mielessään, “Etkö sä yritä urkkia että kestä mä oikein puhun?” mies kysyi pienen hymyn kera kulmaansa kohottaen.
“…Nääh. Jos sä tuot sen tallille ne sittehän mä viimestään saan sen tietää.”
“Minkä saat tietää?” Kysymys kajahti terävänä ilmaan melkein heti sen perään kun varustehuoneen ovi oli lennähtänyt sepposen selälleen, ja Eira marssi sisään. Olin varma etten ollut ainoa joka hypähti paikallaan äkillisen sisääntulon johdosta.
“Että valmistunko ajoisa vai en. Mun pitäs tehä näyttötyönä muutama erilainen isompi juttu täsä.. No, mahollisimman pian”, heitin aihetta sulavasti vaihtaen siltä varalta että Noa ei halunnut jatkaa alkuperäisestä aihetta huoneen henkilömäärän lisäännyttyä, ”Iteasiasa mun on pitäny sulta kysyäkki! Et haluais hypätä tuoliin? Mahollisuus olis hiusten leikkaukseen, joko vaan vähän siistimistä tai ihan mallin muutos ja siihen päälle värjäys. Värjäystyönä olis tarkotus toteuttaa ainaki yks ombre, mieluiten jollain säväyttävemmällä värillä kuin normaali ruskea. Ja Noa, sä kans, jos uskallat ja sulla on jotaki ollu mielesä hiusten kans niin tervetuloa uhriksi.”

[NiklasOsallistuja]

Joskus myöhään viime sunnuntaina

Musta tuntu että silmät ei pysy enää kohta auki, eikä auton moottorin tasainen humina ainakaan piristänyt. Väsymyksestä huolimatta en voinut kuin virnuilla itsekseni samalla kun hypistelin ruusukkeita näpeissäni. Kyllä, ruusukkeita. Monikossa!
Olis voinut luulla että oman luokan vähänen osallistujamäärä Dressage Cupin Finaalissa olis lieventänyt jännitystä vaan ei. Olin automatkan aikana pureksinut yhdestä sormestani kynnen niin lyhyeksi, että siitä oli lopulta tihkunut verta ja koko sormea ikään kuin kirveli aina kun sormenpään paino jotaki vasten. No, ainakaan mun ei ollut tarvinnu ratsastaa ihan ekana mikä oli auttanu ainaki vähän. Yks ratsukko oli menny ennen mua, minkä jälkeen Marsh oli mutristellut huuliaan puolelta toiselle melkein kuin sen nenää olis kutittanu ja sanonu että pystyisin kyllä parempaan kuin äskeinen. Myönnän, vähän epäilin aluksi mutta kyllä anto se vähän boostiaki. Koska jos se olis yrittäny pelkästään tsempata ennen suoritusta, niin se olis sanonu enemmän jotaki.. Hyvin se menee, muista asia x niin loppu hoituu kyllä tai jotaki sen tyylistä. Ja oikeassahan se oli ollukki. Koska kun luokan tulokset oli saatu kasaan ja palkintojenjakoon osallistuvat ratsukon kuulutettiin paikalle, mut oli kutsuttu myös. Toinen sija finaalista tuntui yhtä mahtavalta kuin viime kisojen voitto.

Valuttauduin vähän alemmas penkillä ja pyörittelin itseni mukavampaan sekä erittäin epäergonomiseen asentoon paikallani. Kuulin jo päässäni kuinka Marsh huomauttaisi että joku päivä onnistuisin vielä vääntämään selkärankani solmuun, mutta pienellä vilkaisulla kuljettajan paikalle päin selvisi että tuo oli keskittynyt katsomaan tuimalla ilmeellä tiehen päin. Huuhkaja ratissa, kuten aina.
Myhäilin itsekseni ajatukselle ennen kuin katsoin toisessa kädessäni olevaa sinistä ruusuketta, liikuttaen sormenpäätäni keskustan… onko se laskostettu vai rypytetty? Vai onko tälläselle aaltoilevalle jutulle joku oma nimensä? No, joka tapauksessa siitä tuli mieleen kumparelasku kun sormi liukui sileää nauhaa pitkin ylös ja alas.
Tuskin 40cm rataa pystyi kauhean paljo esteratsastamiseksi sanoa, mutta yhden puomiradan jälkeen sellaisesta toisen sijan nappaaminen oli tuntunu siltä ku oisin kisannu isommassaki luokassa. Parasta oli kuitenki ollut se, että en ollu jännittäny lähellekkään niin paljo mitä ennen koulurataa.

“..Ehkä esteet on oikiasti enemmän se mun juttu”, mumisin tajuamattani puoliääneen ennen kuin muistikuvat Arlekista esteradalla vaihtui lähinnä vaaleanpunaiseen virtahepoon.

Storywoods Dressage Cupin finaali, 2.sija
Ruusuke, Marjahilla

[NiklasOsallistuja]

Storywood Dressage Cup 3.osakilpailu

Luokan alottaminen on perseestä. Mun kädet tärisi yhtä paljo mitä ekoissaki kisoissa, tai niissä yksissä missä samassa luokassa oli ollu yli kolmekymmentä muuta osallistujaa minkä takia meno oli ollut kuin missäki New Yorkin keskustassa. Nakersin takin vetoketjun vedintä hampaissani, ja kiskoin korkean kauluksen vielä paremmin ylös jotta saatoin hautautua sen suojiin.

“Keskity niihin ongelmakohtiin mistä viikon aikana mainitsin. Eli että saat sen reagoimaan apuihin heti eikä ensi viikolla, ja jos se tuntuu vasemmassa kierroksessa vieläki vähän kankeammalta niin keskity siihen vähän enemmän”, Marshall ohjeisti maasta käsin samalla kun punttasi mut satulaan.
“Mutta entä jos mä en vaan huomaa että onko se toiseen suuntaan kankia vai ei?”
“Jos et näytä huomaavan, niin minä kyllä näen sen täältä ja sanon siitä. Ja muutenkin jos näen jotain mitä sinun kannattaisi tehdä niin sanon kyllä. Siksihän minä olen mukana auttamassa.”
Nyökäytin päätäni.
“Sulloon sitä paitsi reippaasti aikaa verryytelyyn, niin heleposti ehrit jumpata kaikki asiat läpi ennen teirän vuoroa”, Janna heitti peukalo pystyssä.

Matkalla verryttelyyn vilkuilin olkani yli parikin kertaa varmistaakseni että ainakin Marsh oli tulossa mukanani maneesiin. Joka kerta helpotuin vähän lisää kun näin että kyllä ne sieltä tuli, niin Marshall kuin Jannaki. Siitä olin kyllä aika varma että jos mun ei pitäis olla starttaamassa ihan ekana niin mun hermot ei olis näin rappiolla, jo se että jos olisin ollu ees vaikka.. kolmas, tai jossain puolivälissä niinku viimeksi, ois ollu paljo helpompaa.
Vaikka aikaa oli ollut reippaasti niin silti se tuntui loppuvan aivan liian nopeasti kesken kun huomasin Marshallin viittovan mua luokseen. Nopealla vilkaisulla ympärilleni huomasin että lämmittelyssä olleiden ratsukkojen määrä oli vähentynyt huomattavasti. Kädet aloittivat taas sen tolkuttoman tärräämisen kun yritin hapuilla sormillani vetoketjua auki. Lopulta kuitenkin ojensin vähän vastahakoisesti turvalliselta tuntuneen appivanhemmilta saadun takin Marshallin käsiin jotta voisimme käskyn käydessä ratsastaa suoraan kehään.

En ollut varma kumpi oli ollut pahempaa, itse luokan aloittaminen vai se kun olin joutunut odottamaan loppujen ratsukoiden suoritukset. Jokaisen ratsastuksen jälkeen tuntemani tukahduttava jännitys muuttui vain tiukemmaksi. Loppua kohden olin varma että veri oli paennut ainakin raajoistani, koska ne tuntuivat enemmän keitetyiltä spageteilta, ja päässä kohisi samalla sydän hakkasi ainakin kurkussa saakka kun odotimme virallisia tuloksia. Marshall ja Janna kuulostivat purkavan ratsukoiden suorituksia osiin ja asettivat omia arvioita lopputuloksista.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tuijotin vain suu vähän auki lähintä kaiutinta mistä oli juuri kuulunut ensimmäisen luokan palkintojenjakoon kutsuttujen ratsukkojen nimet.

“Hei, herätys. Sinun pitää mennä hakemaan palkintosi,” Marshall naurahti kääntäessään Arlekin mun viereen.
“Hä?”
“Palkintojenjako, Nikke, palkintojenjako! Sä voitit sun luokkas”, Janna nauroi ottaen kiinni ohjista ja piteli hevosta paikoillaan jotta mut saatiin puntattua takasin satulaan.

Ruusuke © Marjahilla

[NiklasOsallistuja]

Kohti kuolemaa

Tunsin kuinka mun kädet tärisi aavistuksen aina hartioista saakka, melkein kuin mulla olis ollut kylmä vaikka ulkona oli leuto pakkassää. Keräsin ohjia vähän paremmin käsiin ja vilkaisin olkani yli taaempana seisovaa Marshallia joka piteli Ariesta riimunnarun päässä.

“..Ookko sä nyt ihan varma tästä?”
“Hyvin se menee. Sinulla on kännykkä mukana jos jotain tapahtuu ja tiedän kuinka kauan siinä kierroksessa kestää pelkässä käynnissäkin joten tietyn ajan jälkeen jos sinusta ei kuulu niin tulen etsimään. Ja Arlekin osaa kyllä varmasti omineenkin takaisin joten siitä ei tarvi murehtia jos niikseen”, Marsh luetteli vakuuttelevan hymyn kera, “Ja sitä paitsi, jos en uskoisi että selviäisit Arlekin kanssa maastolenkistä yksin niin en minä olisi sinua sinne edes päästämässä.”
“No.. niihän se kai on. Ehkä.”

Tunsin koko alaleuassani kuinka purin hampaita yhteen. Tuskin se nyt mua mehtään laittas hevosen kaa jos ei uskois että selvittäisiin hengissä mutta silti!
Katsoin hetken kun Marshall lähti käden heilautuksen jälkeen talssimaan Aries perässään hypähdellen kohti tuttua ja turvallista maneesia. Koskaan ennen hallin korkeat seinät eivät olleet tuntuneet näin houkuttelevilta kuin nyt, kun olin lähdössä pois niiden läheisyydestä. Kuroin ohjia vielä vähän lyhyemmiksi ja silmäilin Arlekin korvia kun se kuunteli takaansa kuuluvia askelia, seisoen silti tapansa mukaisesti tasajalkaa tallin pihassa ja odotti ratsastajan ohjeita. Eihän tämä joo ensimmäinen kerta ollut kun lähin maastoon, mutta kaikilla muilla kerroilla mukana oli ollu ainakin yks muu ratsukko joista oli saanu henkistä tukea ja turvaa.

“Kohti kuolemaa ja hauta-arkkua”, mumisin itsekseni ennen kuin pyysin tamman liikkeelle.

Alkumatkan kuljimme sen verran haparoivin ja kiemurtelevin askelin että jos poliisi olisi sattunut meidät näkemään, en olisi ihmetellyt vaikka mut olisi komennettu maan tasalle ja käsketty puhaltamaan. Ja sen jälkeen vielä käsketty kävellä suoraa viivaa pitkin sekä luetella aakkoset takaperin. Mikä itseassa ei onnistuis ylipäätäänkään sama missä asennossa planeetat olisivat. Selvisimme kuitenkin kunnialla Vanhan Päätien yli entuudestaan tutulle metsälenkille, niin lopulta uskaltauduin ainakin kokeilemaan ravia. Hölkkäsimme ihan vain muutaman askeleen ennen siirtymistä takaisin käyntiin, jotta saisin mielenrauhaa jarrujen toimivuudesta. Toistimme saman vielä pari kertaa, vähän aina matkaa lisäten, ennen kuin annoin Arlekin jäädä raviin.
Olin aivan varma, että hevonen allani tuntui siltä että jos vain käskisin niin se lähtisi eteenpäin kuin raketti mutta silti se tömisteli menemään tasaista vauhtia eteenpäin. Tuntui jotenkin typerältä ajatella että jotain sellaista pystyi muka tuntea satulan läpi. Lopulta huomasin että pystyin jopa rentoutumaan vähän seinien ja aitojen puuttumisesta riippumatta, koska en enää puristanut ohjia käsissäni niin ettei veri päässyt kiertämään sormiin saakka, ja muistin jopa hengittää.
Nyt ymmärrän ehkä vähän paremmin taas mikä tässä lajissa oikein viehättää.
Hidastin takaisin käyntiin, taputtaen Arlekin kaulaa reippaasti toisella kädelläni samalla kun se venytteli päätään vähän eteenpäin. Hissukseen tunsin kuinka pieni kihelmöivä tunne alkoi leviämään jostain vatsanpohjalta kohti sormenpäitä ja jalankärkiä. Kumarruin aavistuksen verran eteenpäin satulassa.

“..Lupaatko mennä nätisti ja hidastaa heti ku pyyän?” kysyin hevoselta kuin odottaisin sen muka oikeasti vastaavankin, mutta sain tyytyä vain korvan kääntymiseen itseäni kohti. “Koska jos sä maltat mennä oikiasti nätisti, niin voitas iihan vähän kokeilla laukkaaki.”

Ei kokeilu kai mitään haitannut. Etenki kun Arlek oli menny koko reissun tähänki saakka niinku ihmisen mieli. Edes yksi penkan päältä livohkaan lähtenyt jänis ei ollut aiheuttanut sen kummempaa reaktiota kuin että se oli siirtynyt takaisin käyntiin.
Vilkaisin olkani yli taaksepäin metsätiellä, ja tiirailin hetken eteenpäin että näkyikö puiden välistä jotain liikettä. Ja vaikka kuinka yritin höristää omia korviani ja kuulla jos jossain päin lähistöltä kuului vaikka koirien haukkumista, ihmisten hölinää tai mopon ääniä niin en onnistunut poimimaan mitään. Koko metsä tuntui olevan yhtä lailla talviunessa kuin karhutkin. Otin paremman otteen ohjista, vilkaisten vielä kerran ympärilleni, ennen kuin uskaltauduin antamaan lähes olemattomat laukka-avut. Mieluummin niin että ei edes tulisi reaktiota kuin se että annoin liian kovat avut ja hevonen singahtaisi kuin tykinsuusta.
En edes huomannut pidättäväni hengitystä kun Arlekin lähti vastaamaan apuihin. Sen hyvin pienen hetken ajan mitä sillä kesti nostaa uusi askellaji ja ottaa ensimmäiset askeleet, tunsin jännittäväni suurinpiirtein jokaista vartaloni lihasta ja ajatus holtittomasti rynnivästä hevosesta välähti mielessä. Olin aivan varma siitä että kasvoillani oli vähintäänkin hölmistynyt ilme kun tajusin että Arlekin laukkasi ihan rauhassa eteenpäin. Ehkä aavistuksen reippaammin mitä maneesissa mutta se ei ollut katoamassa altani mihinkään.

Kuva isompana

[NiklasOsallistuja]

Luuseri

Makoilin selälläni sohvalla ja katsoin varmaan tuhannetta kertaa läpi videota minkä Janna oli kuvannut mun ja Arlekin suorituksesta. Radalla musta oli tuntunu pääasiassa ihan hyvältä, että suoritus olis ollu ainakin ok, mutta jopa minä näin kasapäin vain virheitä omassa ratsastuksessani. Tiputin puhelinta pidelleen käden vierelleni sohvalle, tuijottaen yläpuolella näkyvää valkoista kattoa. En ollut odottanutkaan ettäkö olisin palkinnoille saakka päässyt mutta ihan luokan viimeiseksi jääminen oli siitä huolimatta pettymys. Käänsin päätäni sen verran että näin katsoa kuinka Krem makoili hyvin tyytyväisen näköisenä turkoosissa pedissä olohuoneen nurkassa.
Ei kiinnostanut yhtään raahautua tallille.
Kierähdin alas sohvalta ja vääntäydyin jaloilleni jotta ylsin hakemaan pleikkarin ohjaimen käsiini. Onneksi vielä ei edes tarvinnut lähteä tallille, riitti kun jossain vaiheessa kävi siellä pyörähtämässä ja hoitamassa asiat. Saatuani pleikkarin kautta spotifysta musiikkilistan päälle, harpoin keittiöön. Kyllähän musta ny ainaki ees astioita on tiskaamaan! Vaikka tiskikone varmasti tekisi senkin paremmin, mutta ompahan ees jotaki tekemistä käsille.

“Mun olis pitäny voida pärjätä paremmin. Tai no ehkei listoilla, mutta siis niin että meijän meno ois näyttäny paremmalta mitä jonku taaperon räpellys lumihangessa”, selitin Kremille joka oli tullut keittiöön katsomaan mitä siellä kolistelin kun astiat osuivat tiskialtaan reunoihin veden alla.
“Joo, en mä ny niiin kauaa oo vielä ratsastanu mutta silti. Mulla on kuitenki alusta asti ollu asiansa osaava tyyppi hakkaamasa että ei nuin vaan näin. Moni käy ihan perus ratsastuskoulusa tunneilla misä ei päästä niin hyvin ees perehtyhyn just sun menemiseen, ja neki vetää paremmin ku minä vaikka oltas yhtä kauan ratsastettu.”

Krem vain tuhahti, tai aivasti, mikä kuulosti melkein kuin se olisi myönnellyt mukana valituksessani.

“Arlekissahan ei mitään vikaa oo, ku sehän on tehny paljo vaikeampiaki juttuja niin näähän on sille helppo nakki. Se on kuitenki Marshin kaa kisannu vaikeammissa luokissa ja pärjänny älyttömän hyvin. Vähän niinku viime kesänä, tai siis ethän sä sitä joo nähny, mutta ne pärjäs oikiasti tosi hyvin”, jatkoin selittämistä tiskiharjalla osoitellen niin että saippuavettä lenteli pisaroina pitkin lattiaa.
“Emmä tiiä.. Ehkei tää ratsastus vaan oo mun juttu, että en osaa mitään ellei joku oo about kädestä pitäen näyttämässä miten asiat menee..”
“Toki, mä oon ratsastanu vasta..mitä, vuoden? Tälleen säännöllisesti?” Krem vain kallisteli päätään, katsoessaan lattialta kun itse keikuin jakkaran päällä järjestelemässä astiakaappeja.
“Mutta toisaalta.. Mä oon ratsastanu usiamman kerran viikossa niin luulis että tässä ajassa ois kehittyny ees vähän paremmaksi. Toki, me ei olla hinkutettu pelkästään koulukiemuroita vaan tehty välillä muutaki. Mutta sitte taas-… Miks hitossa meillä on ees tälläsiä täälä? Ei kukaan näitä käytä..” mutisin ja viskasin muutaman muovisen säilytysrasian nurkan roskikseen.
“Mitä olinkaan sanomassa..? No joka tapauksessa. Ei kai pitäis silleen kattoa vaan sitä että kuin kauan oon ratsastanu. Etenki ku tuo kouluratsastus ei oo niiin se mun juttu, tai ihan hauskaahan se joo on ja silleen, mutta emmä pelkästään sitä jaksais tehä. Kaikella rakkaudella koulutuupparit, en ymmärrä teitä.”
“Emmä kyllä oo vielä kauheasti ees kisannu, se on kuitenki vähän eri asia mitä se miten sä meet kotona. Plus, aikasemmisa kisoissa on ollu luokassa aina aika vähän osallistujia. Tuolla oli kuitenki ykstoista. Ja, just nää pari viimestä viikkoa ennen kisoja mä menin täysin itsenäisesti. Tai no joo, kyllähän mä Jannalta, Sonjalta ja Nellyltä vähän kysyin kun sattuivat oleen samaan aikaan maneesissa että jos pystyy jonku tiedonjyvän heittää ja silleen. Mutta näin niinku muuten.”

Istuin selkä alakaapin ovea vasten, ja upotin kädet uudestaan muropaketin sisälle. En edes muistanut että meillä oli näitä. Maidon kaa nää tietenki olis vieläki parempia mutta hyvin nää menee tälleenki.

“Toki… Oon saanu parempia prosentteja aikasemmista kisoista.. Mutta, ennen niitä kisoja Marsh oli pitämäsä tarkasti silmällä mun menoa. Joten se on varmasti yks ratkaseva tekijä, eli en oo ihan vielä valmis täysin itsenäiseen menoon. Ja olishan se voinu mennä niinki huonosti että meijät ois hylätty. Tai saatu tyyliin.. alle 40%. Tai, mä oisin voinu tippua ja Arlek ois karauttanu kuuhun. Joten siihen nähen se meni ihan hyvin. Hyväksytty tulos ja silleen.”

Hankasin tiskirätin nurkalla pöydän pinnassa näkyvää kahvikupin pohjasta jäänyttä rengasta. Pitäisköhän sitä yrittää käyttää enemmän lasinalusia? Vai joku pöytäliina? Jos se olis sellanen muovinen, niin siitä on helppo pyyhkiä kaikki pois eikä ne oo ees niin kalliita. Yleensä ne vaan tahto olla ihan susirumia.

“Tai, villi ajatus, pyyhkisi pöydän heti kun tajuaa että siihen tulee jotain.”
“Tiesitkö. Sä oot tosi hyvä terapeutti”, totesin samalla kun nostin Kremin syliini. Tapansa mukaisesti se oli heti erittäin suurella innolla nuolemassa kasvojani läpi. “Varmaan se asian ydin on kuitenki se, että nää kisat meni tälleen. Mutta ainaki me hei selvittiin sieltä hyväksytyn tuloksen kanssa, vaikka Marsh ei ollukkaan pitämässä kädestä kiinni ja valmistelemasa meitä sinne. Mutta sen mä lupaan, että jos se huomauttaa ton videon pohjalta pelkästään kaikista virheistä eikä nää mitään hyvää niin se saa nukkua sohvalla ku tulee takas.”

[NiklasOsallistuja]

Sen kerran kun oot yksin

Olinhan mä jo monta kertaa käyny tallilla yksin, hoitanu Arlekin ja liikuttanukki, ilman että mun olis pitäny soittaa Marshille kymmentä kertaa ihan vaan varmistaakseni että miten joku asia taas pitikään tehdä. Mutta sen kerran, kun tiesin että se yks ei ollu puhelimen äärellä niin että sen varmasti sais kiinni, niin totta kai tuli jotaki mihin olis tarvinu apua. Ja kaikkien perinteisimpien elokuva juonien mukaan, myös muut tallilaiset olivat kadonneet jonnekkin kuin Riekko lumihankeen. Kyhjötin kyykyssä Arlekin vieressä ja tuijotin sormien väleistä sen toista etujalkaa. Valkoisen jalan koko kanta oli punaisena verestä.
Okei, keskity.
Joo, se näyttää pahalta nyt. Mutta sillä oli putsi ratsastaessa, niin totta kai se on levittäny sitä verta pitkin ja poikin minkä takia se näyttää pahemmalta mitä varmasti onkaan. Vähän niinkuin kun itelle tuli joku pikku haava sormeen, ja verta pääsee valumaan ja sitte pyyhkäset sen johonki niin kappas jo on puoli kämmentä punaisena. Ja tässä Arlekin tapauksessa, sen jaloissa oleva talvikarva varmasti sai tilanteen näyttämään vieläkin pahemmalta. Enemmän tavaraa mihin levitä, ja juuriki valkoista.
Katsoin ylöspäin kohti tamman päätä. Ainakaan se ei näyttänyt siltä että jalkaan sattui, mikä oli hyvä. Se kuitenkin seisoi tasaisesti kaikilla jaloillaan, tai ainakin etujaloilla, koska se leppuutti toista takajalkaansa. Ilmekin oli tyypillinen puoliunessa möllöttävä lerppahuuli.
Hankasin kämmeniä kasvojani vasten kunnes lopulta nousi seisomaan. Toimintaa. Ensimmäisenä haava ja sen ympäristö piti pestä, ihan pelkkä vesi riitti alkuun. Ja oli varmaan ihan hyvä myös leikata karvoja pois haavan ympäriltä. Tai ainakaan haittaa siitä ei varmasti olisi.

Pesun jäljiltä märät karvat oli niin paljo helpompi pitää sivussa että näki iholle tulleen vaurion. Kun karvan alta vastassa oli vain siisti pieni reikä, joka jatkui lähinnä syvänä naarmuna vähän alemmas, tuntui siltä kuin kivi olisi tippunut rusentamasta keuhkoja ja pystyin taas hengittämään kunnolla. Kyllä tästä vielä jalka tulee, en tuhonnu toisen hevosta.

“Okei, eihän tää oo ees paha”, sanoin ja taputin tamman lapaa, eiku.. Joo, oli se lapa. Lautanen oli se mikä sijaitsi takana.

Mitäs seuraavaksi. Haava oli nyt pesty ja kuivattu, ja olin saanut helposti saksittua karvat todella siististi ympäriltä pois. Joten nyt varmaan se piti..puhdistaa jollain aineella, jollain mikä tappoi mahdolliset bakteerit sun muut koska vesi yksinään ei sellaiseen riittänyt. Ja pitikö se muuten peittää jollain? Tai jos piti niin millä tollasessa kohdassa olevan haavan sai edes peitettyä niin että se pysyisi paria sekuntia kauempaa. Ja miten tollaseen kohtaan ees laitettiin hyvin mitään. Hitto, miksen ollu tällästä tilannetta varten pyytäny ees jotain auttavia toimintaohjeita Marshilta. Normaalisti edes Eetu olisi löytynyt jonkun nurkan takaa mutta nyt seki oli kadonnu kaikesta päätellen Jussin kanssa maastoon, ei sillä hyvä vaan että Eetuki haukkas välillä happea ja kävi ratsastamassa mutta-…
Niin, keskity. Haavan puhdistaminen
Kävin läpi Arlekin kaapissa ollutta ensiapulaatikkoa minkä olin ottanut mukanani käytävälle. Siellä oli joo purkkia ja purnukkaa mistä varmana monikin sopisi tälläisiin juttuihin, mutta voisko joku tulkata mulle mitä nää edes on! Jokaisen putelin kylki oli täynnä pelkästään Venäjän harakanvarpaita. Arvuuttelemalla en uskaltanu alkaa laittelemaan mitään tököttejä rikkinäiseen ihoon. Kuitenki laittaisin just jotain mitä ei todellakaan saisi ja lopputuloksena mulla ois kuollu hevonen käytävällä.
Availin laatikkoon siististi aseteltuja purkkeja ja tutkailin niiden sisältöjä, tai ainakin niiden mitkä oli jo valmiiksi auki. Avaamattomiin en viitsinyt edes koskea. Eläinlääkäriä tähän tuskin tarvittaisiin, mutta kai sellainen myös puhelimen kautta neuvoisi tällaisia uusavuttomia hevosenhoitajia. Jätin laatikon sisällön rauhaan ja nojauduin selälläni seinää vasten samalla kun pysyin kyykyssä, kaivaen kännykän käsiini. Marshall ei näyttäny vieläkään nähneen wapissa lähetettyä viestiä. Olin jo avaamassa googlea että pistän sinne hakuun palikka tyylillä miten tälläisessä tilanteessa voisi tehdä kun tajusin erään asian.

“..Kuin vitun tyhmä voi ihmislapsi olla”, mutisin vähän surkuhupaisesti naurahtaen. Joo se yks ei ollu puhelimen äärellä mutta olihan mulla nyt jumalauta muitaki numeroita joihin nakata viestiä ja kysyä apua tilanteeseen. Joten naputtelin wapin taas auki ja avasin yhden keskusteluista ja aloin kirjoittamaan viestiä.

[NiklasOsallistuja]

12.1.2021, Laittomuuksia satulassa

Katoin Jannan perään aina siihen saakka kunnes se sai maneesin oven itsensä ja Paahtiksen perässä kiinni, ennen kuin kaivoin kännykän taskusta. Toisella kädellä ohjasin Arlekinin kävelemään pienempää kehää maneesin keskelle jotta Outille ja Jussi jäi ura vapaaksi työskentelyä varten kuten olin oppinut tekemään. Pätiköhän se muuten edes joka kerta? Että hiljaa menevien piti antaa tilaa niille jotka menis reippaammin? Kai, ainaki se kävis järkeen. Mutta toisaalta, mitä olin kisoissa kattonu ratsukkojen lämmittelyä niin siellä se ei tainnu toimia ihan siihen tapaan, kaikki näytti pyörivän miten ja missä sattuun. Onneks niissä kisoissa misä ite oli ollu lämmittelemässä niin oli aika vähän ratsukkoja kerralla pyörimässä..
Pudistin päätäni vähän jotta sain ravisteltua ajatukset takaisin ojennukseen. Hmm, kerta kännykkä oli jo kädessä niin kai tässä samalla vois ottaa kuvanki… Kurottauduin pyyhkäisemään kännykkä kädelläni Arlekin harjaa vähän paremmin sen niskalla. Nopea vilkaisu missä päin maneesia Outi ja Jussi menivät, hyvin olin pysynyt pois tieltä. Olin avaamassa kännykän lukitusta, kun tajusin että ensin piti ottaa hanska pois koska kosketusnäyttö mitään tunnistanu hanskojen läpi. Sulloin puhelimen takin auki olevaan taskuun, ja kiskoin hampailla hanskan pois kädestä. Mutta mihin mä tän hanskan laitan?
Kääntyilin satulassa hetken varmaan sen näköisenä kuin etsisin pöytätasoa mille sen laittaa, kunnes sulloin sen vain kauluksesta leuan alle. Kyllä se siellä mukana tulisi sen mitä tarvi, pitemmäsä ja reippaamasa vauhdissa se varmasti kyllä tippuis. Nappasin kännykän uudestaan käteen, tottunein sormiliikkein napautin wapista Marsin keskustelun auki.

Hei! Jannalla o vissii synttärit torstaina
tai niin mä ymmärsin
kysy jos mä oisin voinu sen kaa lähtä koirien kaa johkai ja näi nii sulla ei vissii ollu mitän suunnitelmia sille päivää eihä?

Ei oo mitään normaalista poikkeavaa.

okei hyvä
ku siis mä meinasin että jos kututtas se siihe meille
ko takapiha on kerta aidattu jne niin koirot voi riehua sielä miten haluaa ja ko non niin pieniä niin tila riittää kyllä niile tai sitte käyää eka kakaroitten kaa josai ja sitte tultas siihe meille
ko samallaha vois kehittää jotaki muutaki. ruokaa leffa ja tai jotaki sellasta

Kysy vaan.

Jees!
Niijoo, mite onnistuus ko se puhu siittä että ko sillä ois ollu joku plääni että Nelly ois pitäny sille valmemmuksen mutta sei vihti alkaa nyt just siitä kyseleen siltä. Että jos sillekki passaa ja näin jos sä oisit voinu sille jonku valmennuksen vetää ennen ku lähet reissuun. Sellane hyöty synttärilahja. Mä voin pistää itteni likoon sen verta, että jos esteitäki haluais niin voin tulla puomipojaksi

Onnistuuhan se. Minun puolesta vaikka koulu- ja estevalmennus kummatkin. Eri päivinä toki. Kysy siinä samalla siitä, tiedät kyllä mun aikataulut milloin mulle sopii.

Jeesh!

“Et kai sä vaan tekstaa ja ratsasta?” Meinasin tiputtaa kännykän kädestä kun kuulin Outin äänen. Nainen oli siirtynyt myös käyntiin, ja käveli uralla muutaman metrin päässä mun ja Arlekin rinnalla.
“Eeehkä. Mutta emmä aina tätä tee”, vastasin samalla kun sujautin kännykän takaisin taskuun. Niin joo se kuva unohtu napata. No, joku toinen kerta ehkä.
“Älä huoli, salaisuutes on turvassa”, Outi vastasi hymyillen ja iski silmäänsä.
“Rikollista meininkiä iltahämärisä, varo ettet joudu ongelmiin avunannosta rikokseen”, virnistin, “Hei! Olikko sä muuten lomalla täsä välisä ko sua ei näkyny tallilla vähään aikaan ennen ko ny viime viikolla taas?”

Talliin päästessä olin ajatellu heti mennä puhumaan Jannalle, mutta jo maneesista poistuessa huomasin että naisen auto oli lähtenyt pihasta. Joten kun olin saanut Arlekin karsinaan niin että saatoin kaivaa taas kännykän taskustani, naputtelin nopeasti uuden viestin wapissa.

Katoin hetken lähettämiäni viestejä, ennen kuin naputin perään vielä nopeasti että voisimme tietenkin käydä koirien kanssa myös jossain ihan muuallakin pyörimässä kuin vain rivitalon takapiha läntillä.

[NiklasOsallistuja]

21.12.2020
Se on kyllä ehottomasti parhaita fiiliksiä, kun palaset vaan loksahtaa paikoilleen ja tajuat että ei hitto. Oot oikeasti kehittyny jossain asiassa. Siltä musta nimittäin tuntui juuri sillä hetkellä kun Arlek seiso harjattuna ja varustettuna valmiina ratsastusta varten. Mulla ei ollu menny siinä puolta ikuisuuttaa, eikä mun ollu tarvinnu kysyä keneltäkään apua että hei onko tää satula nyt varmasti oikeassa paikassa. Tai että onko tää..tää.. mikä nyt ikinä tulikaan ohjiin, niin varmasti säädetty oikeisiin mittoihin. Siitä ei kuitenkaan ollu nyt niin mahottoman kauan kun olin pyöriny kuin orpo piru varustehuoneessa ja koittanu muistaa että mitkä kaikki varusteet mun sieltä piti ylipäätään haalia mukaan. Ja nyt varustin hevosen ihan ite sukkelaan samalla kun Marsh oli jo menny edeltä maneesiin laittaan puomeja sun muita valmiiksi.
Palasin just varustehuoneelta vaihtamasta kenkiä ja muita kamppeita, kun Eetu harppoi kottikärryjä työntäen yhden heinän varastointiin käytettävän karsinan luo. En tiedä oliko se pelkästään Hopiavuoren isännän näkeminen mikä pamautti mieleen eilisen lyhyen keskustelun Eiran kanssa, vai se että tilanteessa oli mukana myös heinä.

“Hei, Eetu. Oisko sulla pikku hetki aikaa?” huikkasin jo kauempaa, ennen kuin nojauduin kurkkimaan kaltereiden välistä karsinaan missä toinen aukoi heinäpaalin naruja.
“Tokiha multa hetkoone aina löytyy. Oliko sulla millaasta asiaa?”
“Hienoa. No kun siis niin. Heinälaatikko asiaa. Ko mä juttelin eilen Eiran kans, niin se sanota jotaki että sä et usko sitä automaatti juttua sen ideaksi? Että se ois muka alunperin mun keksimä?”
“Emmiä tiiä että mistä Eira ehti siittä sun ideasta kuulla, mutta kovastiha se sitä mulle kauppas jo ennen kun olitta sen prototyypin kasannu. Mä kyllä sannoon sille että soon rumaa ottaa kunniaa toisen tyästä. Ja että me katomma ihan sun kaas että jos pääsemmä sopuhun niijen hinnasta ja asentamisesta. Ja että jos net vois asentaa vasta sitte kesällä kun hevoset on pellosa.” Eetu selitti sillä sen leviällä Etelä-Pojammaan murteella, samalla kun lappasi heinäsiivuja kottikärryihin. En voinu ku irvistää pienesti koska hitto miten väärin tuo oli jotenki onnistunu tän kuvion ymmärtään.
“No kun siis.. Jos suoraan sanotaan, sä taijat olla Eiralle velkaa kunnon anteeksipyynnön.” alotin, katsoen kun miehen ilme muuttui vähintäänkin hölmistyneeksi ja tuo lopetti heinien käsittelyn. “Koska siis. Eira oli se joka kisko mut tuvasta auttaan kantaan puutavaraa. Ja esitteli sen koko idean siittä heinäautomaatista. Mä olin vaan apupoika joka autto pistään kasaan sen ekan laatikon Eiran luonnoksen pohjalta. Muutama muutoshan siihen alkuperäseen piirrokseen piti tehä joo, ku huomattiin että just joku sen kannen kiinnitys ei ollu kaikkein paras ratkasu ja näin. Mutta alkuperäne idea on silti Eiran.”

Katoin kuinka Eetu käänsi katseensa mietteliäästi heinäkärryjen puoleen, hieroen suupieliään etusormella ja peukalollaan samalla kun selvästi käsitteli kuulemaansa. Itse taas rummutin hiljaa sormenpäillä karsinan kaltereita kun odotin että toinen saisi ajatustyön päätökseensä.

“Mutta mistä Eira muka ois keksinny sellaasen ajastimella toimivan sähkölukituksen niihin? Soon kuitennii vasta seittemätoista, niin minen ihan usko että Eira osaa sellaasta itekseen suunnitella.” mies lopulta kysyi, ihan kuin tuolla olisi yhä pieni epäilys koko asiasta jossain päin takaraivoaan.
“Ei se rakettitiedettä oo. Idea kun on niin netistä löytää helposti lisätietoa mistä lähtä liikkeelle. Ja jotaki se selitti kyllä kuin sen isä oli näyttäny miten auton lämmityspiuhan se ajastin toimii. Niin jos mielesä on se heinäautomaatti pyöriny, että kun sen pitää tiettyyn aikaan avata luukku, niin aika helposti aivot vetää että yks plus yks on kaks. Tarvin jotain mikä tekee asian x tiettyyn aikaan, ei vitsit tämä juttuhan tekee just niin.” vastasin olkia kohauttaen. “Mitä kahen pikkusiskon isoveljenä olo mulle on opettanu, niin se ikä itessään ei aina kerro paljoa. Ne likat on varmasti fiksumpia ku minä vaikka puolet nuorempia. Enhän mä oo joo Eiran kaa ko vasta pari hullua kertaa viettäny enemmän aikaa, mutta jo siinä oon kyllä huomannu että sehän on hiton pätevä vaikka just tollasessa rakentelussa.”
“..Jaa.” Eetu vastasi hyvin lyhyesti ja hieroi niskaansa. Ainakin hän näytti jo enemmän siltä että ehkä ymmärsi mitä olin sille juuri yrittänyt selittäny, sekä tehneensä pienen virheen syyttäessään Eiraa toisen idean varastamisesta.

[NiklasOsallistuja]

Jos selviäis näistä joulujutuista paremmin takas kirjottamaan, niin sais nämä kesken olleet tekstit ees jotenki tännekki asti.

20.12.2020
“Ai vitsit siittä onki pitkä aika ko viimeks ees avannu tän pelin.”
“Mut sähän sanoit et sä pelaat tätä?” Eiran ääni kajahti kuulokkeissa.
“Pelaan pelaan, mutta viime aikoina pelannu ihan muita pelejä niin sellanen pakollinen parin sekunnin öö niin mites tää taas toimikaan elämys.”

Myönnettäköön että kun Eira oli pari päivää sitten lampsinut varustehuoneeseen, käskien perässään seurannutta Helloa tulemaan takaisin vuoden päästä ennen kuin tuuppasi oven kiinni tuon naaman edestä, en ihan odottanu että Eiran tyyppinen tyttö kysyis että pelaanko Call of Dutya. Enhän mä ees tienny että se ylipäätään pelas. Toki, en myöskään ollu osannu oottaa että se on niin taitava käsistään mitä oli tullut ilmi kun tehtiin se prototyyppi heinäautomaatista.
Vaikka CoD on ollut pitempään tauolla mun peleistä, niin onneksi olin pelannut monia muita missä piti koittaa tähdätä vihulaisia nuppiin niin en pahasti saanu selkääni Eiralta joka tuntui listivän pelissä porukkaa samaa tahtia kuin Cookie Monster tuhosi keksejä.

“Mikset sä oo aikasemmin paljastanu että sä oot näin hyvä pelaan? Tai että ylipäätään ees pelaat?”
“Ääliö, enhän mä voi pyöriä kailottamassa tälläsistä asioista!” Eiran ääni kajahti jälleen vähän liiankin kirkkaasti kuulokkeista, että piti asetella kuulokkeita vähän kevyemmin korvien päälle.
“Mikset muka vois?”
“En kertois tätä jollekki toiselle, mutta ku se oot sä, niin voin paljastaa kerta sä tiiät mun muistaki jutuista.”
“Auts, mutta jatka.”
“Ei oikeet hienot naiset pelaa. Etenkään mitää tälläsiä. Joten piät tän sitte ihan vaan omana tietonas!”
“Toki, toki. Mutta miksei muka vois? Tiiän montaki jotka pelaa. Ykski mun kaveri pelaa, juurikin naispuolinen, näyttää siltä että ei ois ikinä mitään pleikkarin ohjainta pitäny ees käsissä. Mutta todellisuudessa se vetää Resident Evil ja Last of Us tyyppiset pelit läpi tuosta vain. Ja vähän liian usein pyyhkii meikäläisellä lattiaa ku pelataan jotaki räiskintäpeliä.”

Toisesta päästä kuului vain vaimeaa hyminää jonkinlaisena epämääräisenä vastauksena, ennen kuin hetken aikaa kuului vain pelin omat äänet ja ohjaimen nappien nakutus. Nyt kun asiaa mietti, niin siitä oli kyllä mennyt aika kauan kun olin pelannu muitten kanssa.. Miksun kanssa kyllä tuli pelattua ainaki pari kertaa viikosa, mutta muitten kans.. En muista millon viimeksi.

“Ei sulla ois veljeä? Sellane joka ois sua nuorempi, joku kahdeksantoistavuotias tai sellanen.”
“Öääeei oo. Ei mulla oo ku kaks pikkusiskoa. Kui?” vastasin vähän venytellen, koska en ollut osannut odottaa äkillistä perhekysymystä.
“Paska. Ei mikskää. Keskity ettet sä kuole taas niinku äsken!” toinen puhahti.
”Ookkei.. Mut hei! Kerros. Joko Eetu on tilannu sulta joka tarhaan ne laatikot?”
“Mä en sille paskapäälle mitään tekis vaikka se pyytäis ja maksais enemmän mitä mä olin ees pyytämässä niistä!”
“Hä? Mut siis.. sehä vaikutti ihan tyytyväiseltä siihen sen ekanki esittelyyn?”
“No se oliki! Aluks. Mutta sitte se tuli aukoon päätään kuin se ei ees usko että se oli mun idea. Että kuin mä oon valehtelija ja väitän toisen keksimää ja tekemää ideaa omaksi! Vaikka se oli mun! Mä sen piirsin ja keksein! Ja se paskapää vaan jankutti kuin se on sun laatikko!”
“..Hä?”
“NO JUSTHAN MÄ SANOIN!”
“..Sillä tais mennä puurot ja vellit vähän sekasin kyllä nyt. Sun projektihan se on, mä vaan satuin oleen auttamasa sua pistään kasaan sen ja that’s it. Tota.. Mä voisin huomena ko käyn tallilla niin vähän oikasta asiaa–”
“No et kyllä sano sille yhtää mitään!”

Näin parhaakseni olla sanomatta asiaan tässä tilanteessa enää mitään, koska Eira kuulosti suurinpiirtein siltä että ryömisi kohta lankoja pitkin nirhiin mut jos alkaisin inttämään. Joten parempi ohjata omat kuin senki ajatukset ennemmin meneillä olevaan peliin. Mutta pakkohan mun oli huomenna ees parilla sanalla korjata Eetua siitä, että mikä tää koko heinälaatikko kuvio oikeasti oli.

[NiklasOsallistuja]

Se päivä kun musta tuli apupoika

Note to myself, ala harrastaan jotain ruumiillista työtä. Näillä kahella hihasta roikkuvalla narulla oli yllättävän haastava kantaa puutavaraa pitkin pihaa, ja vielä yrittää pysyä pikamarssia kiitävän Eiran perässä.

“Niin mitä sä oikein meinaat että näistä kasataan?” kysyin, kun sain loputki laudoista pois käsistäni ja katoin blondia joka penkoi työkalupakkia.
“Näytän sille ääliölle et mä tiiän mistä mä puhun!” toinen sihahti terävästi.
“…öäää.. Eli siis kelle mitä?”
“No Eetu! Mä tein sille ehkä parhaan tarjouksen ikinä ja se vaan nauraa päin näköä! Ku mä tarvisin rahaa ja se valittaa kuin et päivälläki aina kauhee kiire, niin aattelin et näin me hydyttäs kumpiki. Mun idean avulla sille jäis aikaa käyä kaffilla tai vaikka ratsastaa. Alensin hintaaki reilusti ja lupasin kokoamisohjeet ja prototyypinki kaupan päälle kun se on niin pihi paska.”
“Okei. No mikä se idea sitte oli? Tai siis on?”

Katoin kun Eira kaivoi taskujaan hetken, ennen kuin kiskoi siististi taitellun paperin käteensä ja lähti avaamaan sitä itsekseen ääneti jotain mutisten. Ite yritin sillä väin arvuutella että mistä loistoideasta oikein oli kyse. Sellanen mikä helpottaa talliarkea? Mieleen tuli kyllä montaki ajatusta mihin oli törmänny blogeissa sun muissa, mutta mikään niistä ei omasta mielestä niiin paljoa aikaa säästäny että sopis Eiran kuvailuihin. Rehukärry oli ehkä ainoo mikä vois olla sellanen, mutta en tiiä miten sellanen toimis tallissa missä näin moni hevonen syö ihan eri rehuja.

“Tää on vaan nopee luonnos minkä tein et miten se tehään, mut siis ruokinta-automaatti. Säästäis tosi paljo aikaa päivässä kun ei tarvi aina alkaa raahaan päiväheiniä tarhoihin, vaan ne heinät tipahtaa ajastimella joka tarhaan just sillon ku pitää.”
“..aaaAA! Niin siis heinäautomaatti. Tälläsethä ois ihan pirun käteviä tääläki.”
“Eikö!” Eiran ilme suorastaan loisti.
“No siis joo! On nähny sellasia, älyttömän näppäriä. Ja kerran ku etein jotain ratsastusjuttuja, koska pitäis itekki jo osata keksiä ees jotain mitä joskus tekis, niin päädyin jutusta toiseen ja taas toiseen. Niin yhesä ryhmäsä oli just joku oman elämän Pelle Peloton joka oli rakentanu ties mitä ajastimellä toimivia juttuja helpottaan oman tallin arkea. Mitä mä niistä muistan, niin tää sun ehotus näyttäs jopa vähän simppelimmältä versiolta, mikä on aina jees. Niin ei joudu kikkaileen niin paljo… Kyllähä me tälläne ny kasaan saahaan.”

Viimesimmästä nikkarointi projektista oli menny toki hetki, jos ei muutossa rakennettuja uusia huonekaluja laskettu, mutta olin silti varma että kyllä tällänen onnistuisi. Tällainen rakenteluhan oli kuin pyörällä ajo, kyllä se siitä mieleen muistuisi että miten kaikki menikään kun kyseessä ei ollut mikään talo mistä piti saada tyyliin pommin kestävä ja ties mitä muuta. Laatikon piti olla vaan siisti ja tukeva.
Oltiin just saatu piirrettyä mittojen mukaan viivat vaneriin, tai siis vesivaneriin kuten Eira oli napakasti korjannut, että päästäisiin sahaamaan ensimmäisiä laatikon osia. Niin eikös sieltä sitten pelmahtanut paikalle Tide ja Marsh sen näköisinä kuin ne ois oottanu että vastassa on vähintään irronneita ruumiinosia ellei jo ruumistakin.

“Tulittako te auttahan vai vah-”
“Painukaa te ääliöt takas sinne tupaan! Mä en halua teistä kumpaakaan tänne, Niklas sentää tekee niinku mä sanon eikä kantele kaikille niinku sä!” Eira täräytti kuin Vääpeli Körmy konsanaan.
“…Kuulin että tämä ei ollut mikään perus vasara ja saha operaatio niin-”
“Kyllä mä ny jumalauta tollasta härpäkettä-”
“Sirkkeli.” Tiitus kommentoida väliin
“No sirkkeli, mutta kyllä mä ny sellasta osaan käyttää. Eikä Eirakaan mikään käsi näitten kaa näytä olevan niin voitta ihan hyvin kumpiki kääntyä ja mennä takas sinne kahvipöyän ääreen. Kiitos ja näkemiin.”

Se nyt ois menny vielä ihan uteliaisuuden piikkiin jos vaan toinen ois tullu tunkeen päänsä sinne, näkemään että mistä ideasta oikein oli kyse. Mutta se että sieltä tuli kaksi pärstää kuikuilemaan. Ja vielä sellaisella vauhdilla että hyvä kun ei pitäny kääntyä katsomaan että onko talli tulessa. Ei me mitään hiton kakaroita oltu jokka ensimmäisenä silpasee kaverilta sormen tai käden irti.

[NiklasOsallistuja]

Ajatus juoksee ja lujaa
Pieni vastauksen tapanen Jannan aikaisempaan tekstiin.

Puolta naamaa poltteli. Tai ei niinkään poltellut vaan ennemmin ehkä kirveli, kun olin fiksuna poikana vetäny teet kurkun sijasta nenään Jannan iskettyä pöytään kysymyksensä. Siinähän ei ollut mitään uutta että joku sattui kysymään tallilla hevosen liikutus apua, mutta se että nainen oli sisällyttänyt hänen nimen niiden joukkoon joille kysymys oli ainakin ensisijaisesti osoitettu oli tullut puskan takaa. Jahka selvisin kuoleman porteilta takaisin Hopiavuoren tupaan, sekä innostunut päänsisäinen vihreä menninkäinen lakkasi hyppimästä ilosta jotta aivotyökin onnistui, katsoin Jannaan päin.

“Ai mä vai?” aloitin, vilkaisten vieressä istuvaa Marshallia jonka kasvoilla näkyvä pieni irvistys jo riitti vastaukseksi itsenään. “Tai siis kyllähä mä voin jotaki joskus, juoksuttaa tai jotain, mutta ei musta ehkä ratsastaan sillä oo.”
“..Ei oikein ei.” rastapää kommentoi päätään vähän pudistellen. “Eikö Paahtis ole.. mitä, helppo b? Helppo a tasoa?”
“Heleppo a. Tai siis se on ratsutettu sinne, mutta meillei oo iha mahottoman hyvin sujunu mitä ny ollaan kisoosa käyty… Välillä menny iha hyvin mutta sitte ei oo taas oikei onnistunu..” nainen selitti ja näperteli sormillaan kuluneen kahvikupin korvaa samalla.

Huomasin pohtivani että ihan kuin Jannaa olisi nolottanut kertoa epätasaisesta menestyksestään kisoissa. Mutta eikö se ollu ihan normaalia? Etenki kun se Isopaahto oli käsittääkseni vielä aika nuoriki ratsu. Kuuntelin puolella korvalla kun Marshall esitti muutaman kysymyksen lisää, joihin Janna vastaili vähän toiveikkaan kuuloisena. Oskari sen sijaan näytti pöydän toisessa päädyssä tyytyväiseltä siitä että kaksikko oli unohtunut keskustelemaan aiheesta keskenään.
Vieläköhän nuo keksit oli ihan hyviä..? Vai onkohan ne just sellaisia pöydällä odottaneita että ne ei oo enään hyviä vaan sellasia pehmeitä. Näh. En ota riskiä, kotonaki on. Missähän se riivattu vanulappu muuten hiihtää? Sitä ei oo kuulunu hetkeen…
Huomasin itsekin että ajatukseni hyppi asiasta kukkaruukkuun, päädyttyäni kahvipöydän tarjoilusta etsimään katseellani Kremiä. Joka kuitenkin löytyi nopeasti. Pieni koiranpentu nukkui raajattoman näköisenä karvamatona keittiön nurkassa.

“..No. Minähän en mitään säännöllistä liikettä voi luvata, koska menen ihan sen mukaan miltä polvi tuntuu. Ja tosiaan vain sileällä työskentelyä, esteet on toivottavasti tulevaisuudessa mahdollista… Mutta kerta Niklas omii Arlekinin ja toinen hevonen tulee aikaisintaan alkuvuodesta, niin siihen saakka voin kyllä kerran tai pari viikossa ratsastaa Paahtiksen läpi miten aikataulut vain onnistuu yhteen jos on tarvetta. Niklaksen on tarkoitus aina parina päivänä ratsastaa itsenäisesti, niin minun ei tarvitse niin keskittyä hänen tekemisiin.”
“Eihä se oo ittenäistä ratsastusta jos sä vahdit.” kommentoin hyvin nopeasti kun rekisteröin Marshallin puheen.
“On jos en kommentoi tai ohjaa mitenkään. Ja siinähän on sinulle lisää harjoiteltavaa kun sinun täytyisi myös keskittyä pitämään etäisyys toiseen hevoseen sekä katsoa sekä kuunnella muutenkin paremmin mitä ympärillä tapahtuu.” rastapään vastaus tuli melkein kuin apteekin hyllyltä.
“..Aaaa. Totta…”
“Voisikko? Tai siis ku siittäki ois jo palijo apua jos ees epäsäännöllisen säännöllisesti pystyysit auttaa sen kaas.”

Siinä vaiheessa keskustelu muuttui jo vähän liian specifikiksi termien käyttämiseksi, jolloin huomasin tuijottavani keskellä pöytää olevaa kahvin tekemää rengasta ja yritin miettiä oliko se lähtöisin kahvipannun vai ison mukin pohjasta. Kumpi vaan toimis. Tai.. jos se ei oo ees kahvia? Voihan tuo olla kai.. emmä tiiä. Teetä? Kuinkahan moni tuijottas jos tökkään sormen siihen ja maistan… Toki jos se on ihan kuivunu niin siitä mitään irtoais.. Hetkinen… Ihan ku mulla ois ollu jotaki mitä ois pitäny muistaa kysyä. Muisto asiasta tuntui olevan ihan kielen päällä, mutta en tahtonut saada siitä kiinni sitten millään. Melkein kuin joskus hius tai joku on kielessä ja sitä yrittää saada sörkittyä pois mutta siitä ei vaan saa kii.
Tunsin pään sivussa kuinka Marshall tuijotti mua siinä vaiheessa kun ehkä vähän liian nopiasti kiskoin hihaa ylös jotta pystyin tarkistamaan muistilapuista uskollisimman: ranteen. Kämmenselkä oli kyllä toinen kans.

”Melekee unohin! Nii joo Janna, ei sulla ois joskus aikaa tai halua tai muuta että jos meän koirat vois tavata ja leikkiä paremmi. Ko Myssyhä ei ny niin paljo nuorempi oo mitä Krem. Ku täälä tulee hiukka turhan vähän koiria vastaan etenki tallin ulukopuolella että sosialistamine onnistuis niin hyvin kuin toivoisin. Tallilla, meillä, teillä.. miten vaan passaa.”

Saatoin ehkä samalla keskeyttää jonku meneillään olleen kengitykseen liittyneen keskustelun.. Ehkä joskus oppisin tälläsinäki päivinä kerään ajatuksia ees pykälän paremmin. Edistystähän seki että en ollut valunut pöydän alle istumaan ja sieltä ryöminyt taas takaisin penkille.

[NiklasOsallistuja]

Renkaiden vaihtoa ja valaistumista

Kuin helvetin tiukalle se rastapää apina oli nää pultit kirrannu? Jupisin itekseni ties kuin monennetta kertaa, ennen kuin lopulta puolivahingossa löysin oikean tekniikan renkaan pulttien aukaisemiseen. Koska eihän nyt ylypiä pohojammaan poika suinkaan voinu nöyrtyä ja ryömiä sisälle kysyyn apua, kyllähän sitä tekemällä oppi. Tai siis muisti, koska eihän tää suinkaan eka kerta ollut kun vaihdoin renkaita autoon.
Työnsin silmille valahtanutta pipoa hieman ylemmäs, vilkaisten selän takana olevan asunnon ovelle päin. Krem istui siellä varastosta syrjään nostetun kylmälaukun päällä kuin suurempikin työnjohtaja, siniraidallinen villapaita yllään. Ja haukahteli aina välillä kimakasti mikä kuulosti enemmän vinkulelua tai hiirtä, eikä pientä koiran alkua. Varmuuden vuoksi olin päätynyt laittamaan sille vielä valjaat, ja kytkenyt sen vähän pitempään hihnaan porraspään reunassa olevaan.. siihen metallitappiin, mikä kai toimitti jonkinlaista ovistopin virkaa tai vastaavaa. Krem oli nyt ensilumen tultua aivan liian innoissaan möyrimässä pitkin pihaa niin en halunnut sen katoavan omille teilleen siinä välissä kun ite yritin keskittyä renkaisiin. Tavallisesti Marsh hoiti tälläiset asiat, kuin renkaiden vaihtamisen, ihan vaan koska se osas tehdä sen paremmalla rutiinilla ja kyllähän se nytkin oli vakuutellut että pystyis sen tekemään mutta näin paremmaksi tehdä sen ite. Ei tämä ehkä sujunut yhtä ripeästi, mutta kuitenki!

Lopulta viimeinenki kesärengas oli vaihdettu, niin jäin hetkeksi ihan vain istumaan solumuovisen suojan päälle ja hengitin syvään viileää ilmaa. Vielä ei aivan tuoksunut puhtaasti talvelta, ehkä vähän liian lämmin siihen. Mutta se vähäinenkin talven tuntu tähän aikaan vuodesta tuntui mahtavalta, etenkin kun viime talvi oli ollut.. Noh, ei niin hyvä. Hetken annoin itseni vaan istua siinä hengittämässä ja nauttimassa siitä aliarvostetusta tunteesta kun tunsi voivansa hengittää vapaasti. Kotikulmilla oli aina tuntuu vähän siltä niinku olis pari kokoa liian pieni nahkatakki päällä, ei saanu hengitettyä kunnolla syvään vaan se jäi aina vähän pinnalliseksi. Ja liikkuminen tuntui hankalalta, vähänkin kun yritti liikkua laatikon ulkopuolella niin joku asia hankasi vastaan eikä se ollu mikään takki. Vaan odotukset ja oletukset miten mun pitäisi olla tai tehdä että kaverit ja muut pysyi ympärillä. Mikä näin jälkeenpäin tuntui naurettavalta. Että kaavoihin kangistumisen ja tuntemattoman pelkäämisen takia olin tinkinyt niin monesta asiasta mitä oikeasti olisin halunnu kokeilla. Sen takia olin melkeen joutuu pihalle kotoa, mokannu pari parisuhdetta ja melkeen heittänyt pyyhkeen kehään tän nykyisenki suhteen.
Hymyilin, ja naurahdin vaimeasti, pudistellen päätäni samalla kun kampesin itseni ylös maasta jotta sain alkaa kantamaan tavarat takaisin varastoon. Vaikka näin jälkikäteen ajateltuna en tykänny siitä kaikesta mitä mun elämässä oli tapahtunu, tykkäsin siitä mihin se oli mut kuljettanu. Koska nyt tää kaikki tuntu olevan just sitä missä mun pitikin olla.

[NiklasOsallistuja]

Kisapäivä pakettiin Sotamaalauksessa
Tarkotus oli kirjottaa vähän enemmän tästä aiheesta (ennen kisoja tapahtuvia juttuja) mutta tätä se kiire ja muu teettää xD

Mitä mä oikein aattelin? Emmä oo valmis kisoihin!
Lainatut valkoiset kisahanskat oli mulle oikeasti pari numeroa liian isot, mutta juuri nyt ne tuntuivat ahtailta. Ne liimautui häiritsevästi sormien väliin niin, että kämmenet tuntuivat ihan joltain vesinokkaeläimen räpylöiltä eikä ohjat tahtoneet pysyä hyvin näpeissä. Saappaat joita olin käyttänyt monet kerrat ennenkin ja täten todennut sopiviksi, jostain syystä kuitenkin hankasivat toista kantapäätä parhaillaan auki ja varret tökkivät polvitaipeisiin aina kun jalka koukistui yhtään liikaa. Ja miten pelkkä ravissa istuminenkin tuntui tänään niin kauhean vaikealta? Arlekin harppovat raviaskeleet tuntuivat heittelevän mua irti satulasta joka askeleella vain lisää ja lisää, samalla kun yritin epätoivoisesti pysyä syvällä satulassa. Eikä jalan alla oudosti pyörivät jalustimet auttaneet asiaan, kun välillä tuntui että ne tippuisivat ihan just jalan alta ja välillä taas tuntui että koko jalkaterä oli valahtamassa läpi. Jopa jalustinhihnat tuntui olevan ainakin reiän liian pitkät.

Vilkuilin varovasti aidan reunalle ja hain katseella tuttua kasvoa muiden joukosta. Luojan kiitos oikea henkilö oli helppo löytää. Siinä missä jo kyynersauvat auttoivat paikantamisessa, niin punaiset ylös sidotut rastat toimivat majakkana että missä mies meni. Ainakin hän näytti rauhalliselta, eikä siltä että miettisi mitä ihmettä yritin räpiköidä hänen hevosen selässä että alas just nyt. Ympäriltä kuuluvat aplodit saivat mut tajuamaan että mua edeltänyt ratsukko oli saanut suorituksensa loppuun. Seurasin nieleskellen kun toinen ratsukko käveli löysin ohjin pois matalien aitojen sisältä, ratsastaja kovasti hevosensa kaulaa molemmin käsin taputellen. Suuta kuivasi. Vilkaisin vielä nopeasti kehän ulkopuolella olevaa tukijoukkoani ennen kuin pakottauduin pyytämään hevosta raviin ja siirtymään suoritusalueelle.

vähän isompana
rajaamaton versio

”Harmi että osallistujia oli niin vähän että ruusuketta ei saanu, mutta onha tääki jo jotai! Kakkonen on parempi ko kolmonen!” myhäilin tyytyväisenä, pyöritellen käsissäni paperia mihin tuomarit oli merkinneet pistein ja sivuhuomautuksin miten mikäkin radan osuus oli mennyt. “Uuu, oiskoha josaki toiset kisat mihin vois mennä?”
“Ai? Ekat kisat käyty niin olisit heti valmis toisiin?”

Marsh näytti vähän yllättyneeltä kun kyselin jo seuraavan kisan perään. Mutta minkäs teet. Se oli ollu hiton hauskaa! Toki mua oli jännittäny niin maan hitosti ja olin tehny henkisesti kuolemaa satulassa siinä vaiheessa kun meidän vuoro alko lähestyä mutta.. Jos oisin vaan uskonu Marshallia ja luottanu Arlekiin enemmän niin ois varmasti menny vielä paremmin. Koska vähän niinku parisa kohdassa paperiin oli kirjotettukki, lisää rentoutta, Arlek oli etenki pysähdyksissä ja peruutuksessa tuntunu tosi jännittyneeltä mikä johtu satavarmasti ihan vaan siitä että mä olin rento ko jääkaappi sen selässä. Ja myönnettäköön, kisakamppeiden pukeminen tavallisten ratsastusvaatteitten sijaan oli tuonu oman lisänsä koko touhuun. Onneksi Marshin veli oli hyvin saman kokonen mitä mä, niin se oli voinut lähettää vanhat kisavaatteensa mulle käyttöön. Ei olis ollu mitään järkeä alkaa tässä vaiheessa ostaan uusiakaan..

“Varo vaan. Siinä vaiheessa kun sä oot taas kunnossa niin sun pitää hankkia itelles oma hevonen koska mä omin Arlekin itelleni.”
“Niinkö meinasit?” Marshall kysyi pienen hymyn kera. Vihdoin, se oli ollu jotenki niin kireän olonen koko päivän.
“Jep, näin mä vähän suunnittelin. Uu, millon muuten mä pääsen alottaan ne ne ne.. estehommat Arlekin kaa?”
“Hmm.. Katsotaan sen jälkeen kun Janna on ensin ehtinyt pari kertaa hypätä sen kanssa. Mutta voimme kyllä alkaa lisäämään laukkaharjoituksiin kevyttä istuntaa jo ennen sitä, koska siitä Arlekin ei nostata kierroksia.”
“Jess!” valehtelisin jos väittäsin että tää ratsastus homma ei tuntunu koko ajan vaan siistimmältä ja siistimmältä. Kumpa vaan ois ollut tarpeeks munaa sillon aikanaan alottaa ne ratsastustunnit eikä jäädä miettiin mitä mieltä kaverit on.

[NiklasOsallistuja]

Pussipiru

Istuin lattialla hammasharja kädessä ja katoin edessäni olevaa pientä tummaa koiraa, joka katto mua just sen näkösenä että sujahtaa sohvan alle piiloon jos silmä välttää. Vaikka Noa oli lähtiessään sanonu että mun ei tarvi Mielikin hampaita harjata, niin olin päättäny ainaki yrittää. Ekat kerrat se oli huutanu kuin sikaa tapettais ja näyttäny vähintääki paholaisen riivaamalta väläytellessään hammasrivistöä korvat niskassa. Eikä me oltu kyllä saatu harjattua oikeastaan mitään. Mutta mähän en periksi anna. Ekaksi kaivelin vähän nettiä että jos löytäis jotain hyviä kikkoja mitä vois ehkä koittaa, vaikka sain heti taas huomata että ei todellakaan kannata uskoa kaikkeen mitä löytää. Mitä siinä voittaa että tempasee koiran maahan, istuu päälle ja pakolla harjaa? Ei aivan varmana seuraavalla kerralla anna senkään verta tehä. Tai jos jollaki toimii niin mikäs siinä, mutta ei jatkoon mulla ainakaan. Joten, jatkoin tutkimista kunnes löysin jotain mikä kuulosti ees suht järkevältä.
Lopulta kokeilin niin yksinkertaista kuin että aina välillä otin hammasharjan käteen ja vaan rapsuttelin Mielikkiä. Aloin rapsutteleen samalla kädellä misä pidin hammasharjaa. Otin sen syliin ja tein samaa. Ja siinä vaiheessa ko aloin oikeasti ees yrittään harjata niitä hampaita, niin lähin liikkeelle siitä että harjasin vaan kerran ja lopetin. Miksu oli pyöritelly silmiään että miks nään vaivaa jonku toisen koiran takia, mutta hyvää harjottelua sitä omaa koiraa varten! Etenki ku pienten rotujen hampaita näemmä kannattas harjata että ei kertys hammaskiveä ja sitä rataa. Ko niille näemmä usein kertyy sitä herkemmin. Eikä se kaikki turhaa ollu, nyt Mielikki näytti ja kuulosti enää pussipirulta kun sen hampaita harjas. Mutta ainakaan se ei yrittäny syödä mun sormia.

[NiklasOsallistuja]

Kyllä mä tän osaan, mutta katoppa kuin hyvin mä mokaan!

Hevoshommisa on paljon sellasia perusjuttuja mihin kokeneet tyypit ei kiinnitä enää ees huomiota. Ne vaan tekee ne. Kuten vaikka lähtö ratsastamaan. Eka ne päättää että mitä ne tekee, sitte ne vaan menee varustehuoneeseen ja ottaa tavarat ja vie ne valmiiksi käytävälle tai missä ikinä hevosen laittaakaan kuntoon. Eikä ne ees jää pohtimaan sen kummemmin että missä olisi hyvä paikka satuloida tällä kertaa, jotenki niillä vaan tulee seki niin kuin se olisi itsestään selvää. Mutta ei mulle. Siinä mä seisoin varustehuoneessa kuin orpo piru ja tuijotin Arlekin varusteita, yrittäen päättää että mitkä varusteet mun pitäis ottaa. Okei. Tiesin kyllä satula ja suitset nyt ainaki. Mutta mitkä?
Yritin kurkkia suojusten alle ja osata päättää että kumpi satula ottaa mukaan. Oliko sillä ees niin suurta väliä? Ruskia oli se vähän pienempi, sen ne siivet tai ne mitä vasten jalka tuli oli lyhyemmät. Ja ne tuet oli paljo pienemmät polvien kohdalla. Mustassa satulassa taas kaikki oli paljo.. isompaa. Siivet oli pitkät, tuet oli isot ja välillä tuntu siltä että ne on vähän edessäkin kun yritti nostaa polvea, mutta se kai oli niitten tarkoituskin. Mutta mustan satulan se istuinosa oli kyllä tosi mukava, tuntui vähän samalta kuin istuisi nojatuolissa kun etu ja takaosa oli niin korkeat että sinne vain upposi. Mun kananaivot ei kuitenkaan pystynyt keskittyä päättämään mitään siinä vaiheessa kun varustehuoneen ovi kävi. Outi oli helppo tunnistaa, olin kuitenkin seurannut ja kuvannut senki ratsastuksia niiden kisojen aikana

“Tere, lähösä ratsastaan Jussilla vai?”
“Moi. Joo, aattelin käydä vaihteeksi maastossa sen kans.” nainen vastasi kohteliaan hymyn kera “Ratsastatko sä tänään?”
“Joo. Mun pitäis koittaa laittaa Arlek yksin valmiiksi ko Marshall on vasta tulosa Seinäjoelta tänne. Olo on sama ko joskus koulusa ku koepaperi isketään naaman eteen ja tajuaa että ei muista yhtää mitään.” naurahdin.
“Millä tavalla?”
“No siis.. tiiän kyllä että niin mitä kaikkea mä tarvin että saan Arlekin ratsastuskuntoon. Satula ja näin. Mutta nyt ku niitä on kaks, niin mulla lyö tyhjää että niin kumpi mun pitäs ottaa. Onko sillä ees silleen väliä?”
“Jos satulat on kumpiki Arlekin, niin et voi valita sille väärää. Te meette varmaan kentällä ihan perus sileällä työskentelyä eikö?” Outi kysyi, mihin vaan nyökkäsin päätäni “Jos oot ratsastanu kummallaki satulalla, niin ota se kumpi sun mielestä tuntuu sulle itelle paremmalta istua.”
“Hmm, toi kyllä kuulostaa ihan järkevältä…”
“Eikä satulan vaihtaminen ole mikään iso homma jos niikseen.” nainen lisäsi, ottaen itse Jussin varusteet kantoon.
“Totta toiki, hyvä pointti.. Kiitti!” Huikkasin kiitokset Outin perään ennen kuin tuo ehti kadota varustehuoneesta. Ehkä ei pitäis ajatella liikaa jotaki näinki yksinkertasta asiaa.

Olin juuri saanu vietyä Arlekin varusteet valmiiksi suuliin, kun olin lopulta osannut jopa päättää että missä edes varustaisin sen, kun tunsin kännykän tärisevän taskusa. Kaivoin kolhuisen kännykän esiin ja silmäilin säröillä olevaa näyttöä suu hieman mutrussa. Napautin näytön päälle ja tökkäsin yläpalkkiin ilmestynyttä ilmoitusta uudesta viestistä. Lyhyt ja ytimekäs viesti missä Marshall ilmoitti lähteneensä juuri ajamaan takaisin Otsonmäelle päin. Tungin kännykän takaisin taskuun ja lähdin harppomaan tarhoille päin vain joutuakseni kääntymään hetken päästä ympäri koska eihän mulla ollu ees narua mukana.
Lopulta kuitenkin selvisin naru mukanani oikealle tarhalle ja huhuilin Arlekinia, joka ei kyllä tuntunut kuulevan mitään. Mun säälittävä vislaus yrityskään ei auttanu kuin sen verran että se nosti päätään ja tuijotti mua vähän sen näköisenä että olinko muka tosissani.

“Hei, voisitko tulla vaikka säälistä ees vähän vastaan?” yritin maanitella samalla kun laitoin porttia kiinni perässäni sirryttyäni tarhan sisäpuolelle.

Marshall oli kyllä sanonut että jos Arlek ei tulisi vastaan niin mun ei ollu mikään pakko mennä hakemaan sitä niitten kahden muun hevosen seasta. Niistäki kahdesta ei niinkään se toinen hevonen jonka naama oli yhtä valkoinen kuin Arlekin, mutta se merkitön hevonen mikä oli käsittääkseni aika uus tarhakaveri. Nytkin se liikehti levottomana tarhan perällä ja mulkoili samalla kun välillä kuulosti melkein joltakin lohikäärmeeltä puhistessaan. Ehkä Arlekin oikeasti sääli mua tarpeeksi, koska lopulta se lähti hyvin hitaasti liikkeelle ja tuli jopa portille saakka. Rapsutin sen kaulaa vuolaasti kiitellen ja varmistin että toiset hevoset olivat pysyneet kauempana ennen kuin avasin portin uudestaan.
Pidin toisella kädellä kiinni portista jotta sain sen näppärästi työnnettyä taas kiinni samalla kun käänsi Arlekin mukanani ympäri. Tai siis niin mä sen pääni sisällä näin. Mutta todellisuudessa, siinä vaiheessa kun olin itse jo melkein kääntynyt niin tuntui siltä kuin joku olisi ottanut mua käsivarresta kiinni ja kiskaissut kunnolla sivusuunnassa. Seuraavaksi olinkin jo turvallani tarhojen välissä menevällä polulla ja Arlekin hölkkäsi retein askelin tallin suuntaan, jolloin ensimmäinen ajatukseni oli että ne saatanan piparmintut unohtu.

[NiklasOsallistuja]

Aivan loistava tarina! Ainaki ite pystyin kotipenkillä tunteen sen fiiliksen mikä tossa hässäkässä on voinu olla ko yhet pomppii esteen yli ko päättömät oravat, Hello huutelee pelin sääntöjä ja tietenki vielä muokkaa niitä pelin edetessä (ja vähän omaksi edukseenki).

[Julkaisija]

Viestit