Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Noa lähtee Flidan kanssa mukaan sen verran, mitä mamman kunto kestää. On nimittäin ollut nyt taas puhdas aikaisemman ontumisen jäljiltä, mutta jos tilanne muuttuu Noa jättäytyy matkasta.
Voinen samalla ilmoittaa Santun Fifin kanssa mukaan, Jesseäkin koitin houkutella mutta ei kuulemma halua lähteä. 😀 -
SOS, elämäni naisella on hätä!
“Mitä?”
“Joo”, Camillan staattinen ääni vastasi puhelimen toisessa päässä. “Ei siis pahasti, tai, noh.. Kyllä sen ihan selvästi näkee.”
“Jos se on liukastunut? Kenkä lähtenyt irti tai jotain.”
“Kyllä sillä kaikki kengät on. Voihan se silti olla, jos on hokit lähtenyt irti tai muuten vaan riehunut.”
“Flidako, riehunut?” hymähdin päätäni pudistaen, vaikka eihän Camilla sitä nähnyt. “Eihän sille tähän hätään mitään voi, jos se ei ihan kolmijalkainen ole niin anna olla vielä pihalla. Katotaan mikä pössis kun pääsen töistä.”Vedin syvään henkeä puhelun lopettaessani. Vai että ontui se. En ollut vielä liian huolissani, sillä ei se mikään ihme ollutkaan ottaen huomioon viimeaikaisen sään. Maa oli vuoroittain kova ja liukas, ja pehmeä ja upottava. Kai siinä väkisinkin jalat kipeytyvät, varsinkin kun kantaa melkein kahden verran painoa.
“Huolia?” ystävällinen naisääni herätti minut ajatuksistani. Kohotin katseeni nykyiseen työnantajaani, Airi Honkaan. Vuosien varrella lantiolle pyöreyttä kerännyt keski-iän paremmalla puolella oleva rouva katseli minua ymmärtäväinen hymy huulillaan.
“Sen verran vaan, että mun elämäni naisella on varmaan jalka poikki”, huokaisin syvään, joka sai Airin nauramaan.
“Jotta sellasta pientä, no älä siihen jää ihmettelemään, lähde hyvä mies kotiin pian!” hän heilutti toista kättään ilmassa kuin hoputtaakseen minua lähtemään.
“Mitä?” ihmettelin hölmistyneenä. “Mutta, vastahan mä tulin?”
“Höpö höpö, kyllä sinä niitä töitä kerkeät painamaan myöhemminkin! Johan tässä on muutama tunti vierähtänyt”, hän risti käsivartensa rintansa eteen ja siristi ruskeita silmiään paksusankaisten silmälasiensa takana. “Kyllä täällä saadaan kaikki tehdyksi, että mene vain.”Siinä ei kauaa aikaa kulunut kun olin hypännyt autosta Hopiavuoren pihassa, ja melkein samalla hetkellä liukastunut tekojalan luistaessa parkkipaikan jäistä pohjaa vasten. Autosta tukea napaten sain kuin sainkin pidettyä tasapainoni, ja yhtä huimalla vauhdilla kuin Sorvan Teija-muorilla lähdin varovaisin askelin lähdin matkaamaan tallia kohti. Kaikista Eetun hiekoitusyrityksistä huolimatta piha oli silti paikoittain niin peilijäässä, ettei niissä edes Herman uskaltanut kävellä normaalia kävelyvauhtia.
“Pääseekö se setä sieltä?” Camillan ääni kutsui tallin ovelta.
“Nyt sitten, yhtään ei täällä kunnioiteta vanhempia”, toruin häntä ja kurotin ottamaan ovenkarmista kiinni että varmasti pääsisin turvallisesti perille.
“Eipä”, Camilla myönsi ja kohotti kädessään olevaa juoksutusliinaa. “Mennään sitten.”Kyllä vaan, niin selvästi Flida ontui että jopa minä näin sen.
“Ravissa on kyllä pahempi”, Camilla myönsi kulmat tiukasti kurttuun painuneena. Hän katseli sivusta kun juoksutin Flidaa mahdollisimman isolla ympyrällä liinassa.
Nyökkäsin hänelle. Niin oli, käynnissä tamma tasasi epätasaisuuttaan ottamalla lyhyempää askelta, mutta ravissa ero oli selvempi. Oikea etujalka hakeutui nopeammin painon alta pois, ja pää nytkähti reilusti aina askeleen mukana. Kipeä se oli.
“Fitta..” mumahdin ja rauhallisella ‘hoo’- äänellä pyysin Flidaa hidastamaan. Tamma totteli mielellään, ja pysähtyikin melkein samantien. Poskeni sisäpintaa kulmahampain pureksien kävelin sen luokse rapsuttamaan sitä kiitokseksi yritteliäisyydestä kipeästä jalasta huolimatta.
“Mitäs tehdään?” Camilla kysyi.
“Kysytään Eetulta”, totesin ja lähdin viemään Flidaa tallia kohti.“No johan on”, Eetu totesi leukaansa hieraisten. Olimme kokoontuneet Flidan karsinan eteen pällistelemään rauhassa iltaheiniään syövää tammaa, joka ei ulkoisesti oirehtinut jalkaansa ollenkaan. Se söi ja oli rauhallisen oloinen. Eetu, kuten Camilla ensin ja minä perässä, meni tutkimaan Flidan jalkaa. Aikansa hän sitä testaili, painellen ensin polvesta ja vuohisesta, sitten testaten jännetupit ja jänteet sormia jalkaa pitkin liikuttamalla. Lopulta hän testasi kaviopulssin vuohisen reunasta, ja kavion lämmön kämmenellä.
“Onpa ihime, kun ei missään tunnu”, mies kallisti mietteliäänä päätään selkänsä suoristettuaan. Ainoa normaalista poikkeava oli aavistuksen verran lämmin kavio, jonka voisi ihan hyvin laittaa äskeisen liikunnan piikkiin. Missään ei tuntunut selkeää turvotusta eikä Flida edes aristanut mihinkään koskemista.
“Jos se on vaan liukastunu tarhassa, eihän sitä ikinä tiiä”, pohdin silmäkulmaani etu- ja keskisormella hieroen. “Jos näin ensin kylmätään koko jalkaa ja katotaan pari päivää?”
Eetu ja Camilla katsahtivat toisiinsa, ja nyökkäsivät sitten.
“Joo, voipi olla parasta noin. Toivotahan että menis sillä ohi”, Eetu sanoi ja lähti hakemaan pakastepussia ja pinteliä varustehuoneesta.Camillan ja Eetun hoitaessa iltatallia yhteisvoimin saatoin itse rauhoittua käärimään Flidan jalkaa pakettiin. Pakastepussin rapina sai sen ensin kääntämään toista korvaansa, ja sitten koko päätään. Uteliaana se nuuhki mistä oli kyse, mutta pian se ymmärsi ettei sille ollut tarjolla mitään erityistä herkkua. Se puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan ja kohotti päätään sen verran, että se painoi turpansa hetkeksi otsaani vasten. Olkoonkin, että mieltäni väkisin painoi huoli Flidan kunnosta, suupieleni kaartuivat hymyyn sen samettisen turvan tuntiessani. Oli sitä aina ennenkin kaikesta selvitty, niin miksei nytkin. Flida palasi heiniensä pariin ja käärin itse pintelin loppuun, jonka jälkeen jätin tamman karsinaansa syömään.
“Otatteko kahvia?” kysyin tallissa hääräävältä kaksikolta, ja sain kuorossa vastauksen.Lähdin ulos ja tupaa kohti. Kovin pitkälle en kuitenkaan ennättänyt, vaan jo askeleen ottaessani tallin ulkopuolelle sain pysähtyä kuin seinään ison pään ilmestyttyä näkökenttääni.
“Anteeksi, en huomannut..” Marshall kiirehti sanomaan, ja jatkoi heti perään venäjäksi yrittäessään kiskoa tammaansa ovelta sivuun. Arlekin ei liikahtanutkaan miehen vetämisestä huolimatta, vaan seisoi paikallaan kuin muurattuna.
“Ei se mitään, hei nou hätä. Mäkin olisin voinut katsoa ensin onko reitti selvä”, naurahdin ja tajusin viimein ottaa sivuaskeleen oven edestä. Tunkaisin käteni housujeni taskuihin, enkä voinut pidättää huokausta joka karkasi huulitani salakavalasti.
Marshall katsahti minuun arvioivan näköisesti. En tiedä olisiko hän mitään kysynyt, sillä katsekaan ei kauaa kestänyt. Päätin kuitenkin kertoa syyn huokailulleni, ettei hän luulisi sen johtuvan hänestä tai Arlekinista.
“Flida siis ontuu, sitä mä tässä vaan puhisen”, selitin ja naksautin kieltäni vaimeasti kitalakeani vasten. “Mutta”, jatkoin ihan yhtä nopeasti, sillä eihän se ollut Marshallin päänvaiva tai huolenaihe. “Mä oon menossa tupaan kahvinkeittoon, kelpaisko sullekin?” ehdotin hymyillen. Viime kerralla hän oli kieltäytynyt, mutta niin pitkään voisin kutsua kunnes hän suostuisi. -
Onko meillä käynyt varkaita?
Tapahtui Marshallin ja Arlekinin saapumisen jälkeisenä aamunaHopiavuori on niitä muutamaa hassua tuntia lukuunottamatta lähes vuorokauden ympäri täynnä elämää. Oikeastaan koko Otsonmäki on siten varhain aamuyöstä rauhallinen, kun viimeisetkin kotiintuloaikaa vastaan kapinoivat teinit ovat palanneet kotiin ja viimeisetkin puliukot saatettu sisätiloihin. Muutamaa satunnaista vastaantulevaa autoa lukuunottamatta tiet olivat lähes autioita. Maassa lepäävä, hitaasti mutta varmasti oheneva kerros lunta valaisi maisemaa sen verran, ettei aivan pilkkopimeässä tarvinnut mennä. Se oli yksi niistä syistä miksi pidin yötyöstä. Pääsin näkemään Otsonmäestä, sekä Hopiavuoresta, ihan erilaisen puolen, ja pääsin nauttimaan sen seesteisyydestä. Vaikka erilainen päivärytmi laittoikin koko arjen aivan uudelleen en ollut siitä ollenkaan pahoillani. Saatoinpa hyvillä mielin nukkua pitkälle iltapäivään saakka, ja työt sain tehdä kaikessa rauhassa omaan tahtiini täysin tyhjässä myymälässä.
Töissä ollessani oli satanut lunta, joka narisi auton renkaiden alla kaartaessani Hopiavuoren pihaan. Muutaman päivän päähän oli luvattu sadetta, joten nyt olisi kai korkein aika nauttia siitä. Flida ainakin nautti, sillä olin nähnyt tamman pötköttävän tarhassa useampaan kertaan sikeässä unessa turpa lumista maata vasten painettuna. Autosta noustessani painoin oven hiljaa kiinni etten vahingossakaan herättäisi tuvan puolella nukkuvia, ja ihan yhtä hiljaa menin avaamaan ulko-oven, jonka takana tiesin Mielikin jo odottavan.
“No huomenta”, tervehdin pientä koiraa joka rynnisti ulos hyppimään onnellisena jalkaani vasten. Painoin oven uudelleen kiinni ja kutsuin Mielikin mukanani pidemmälle pihalle jotta se kävisi nyt pissalla ja jaksaisi sitten nukkua vieressäni edes muutaman tunnin.Mielikillä on usein tapana että se käy tallin nurkalla kääntymässä, ja kipittää sitten kiireesti takaisin kuistille. Sitä seuraillessani katseeni kiinnittyi lumeen painuneisiin renkaan jälkiin, jotka pysähtyivät tallin edustalle. Minun autostani ne eivät siis olleet jääneet, ja lunta oli satanut sen verran etteivät ne voineet olla enää eilisiä. Sitä paitsi kaikki siellä usein käyvät jättivät autonsa syrjempään parkkiin eivätkä keskelle tallin pihaa.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että Heli oli käynyt vieläkin aikaisemmin kuin itse olin liikkeellä. Ehkä hän oli muistanut keskellä yötä että Inka tarvitsi uuden vitamiinilisän nyt kun oli pimeää ja kylmää.
Toinen ajatukseni oli, että siellä oli käynyt varkaita.Vaikka Eetu oli heti alusta jaksanut vakuutella, ettei siellä sellaista tapahdu. Ihmiset tuntevat kaikki toinen toisensa ja varkaat jäisivät heti kiinni, niin ei kukaan uskalla edes koittaa onneaan. Olin oikeastaan jo ruvennut uskomaan siihen, mutten voinut sivuuttaa sitä ajatusta. Jos nyt kuitenkin kävisin tarkistamassa että tallissa oli varmasti kaikki kunnossa..
Nappasin Mielikin puolesta välistä matkaa syliini ja lähdin astelemaan tallin ovia kohti. Avain roikkui päätallin ovessa, siinä missä kuuluikin. Olin kerran aikaisemmin kysynyt, miksei sitä voisi edes muodon vuoksi laittaa vaikka kukkaruukun tai ovenkarmin taa piiloon, mutta Eetu oli sitä mieltä että silloinhan se olisi se ja sama, onko avain ovessa vai ei, kun niistä paikoista osaa tyhminkin katsoa.
Tallissa oli hämärää, hiljaista ja rauhallista sinne astuessani. Muutamat hiljaiset hörähdykset kertoivat että saapumiseni oli huomattu ja nälkäisimmät toivoivat ruoka-ajan koittaneen jo. Kävelin käytävän päähän ja kurkkasin varustehuoneeseen. Kun kaikki siellä näytti olevan paikallaan saatoin hymähtää hiljaa itselleni, ja kääntyä Flidan karsinan puoleen tervehtimään täplikästä tammaa. Olisihan se pitänyt uskoa, että Eetu kyllä tietää mistä puhuu.
Suuntasin takaisin ulos tarkistettuani että kaikki hevoset olivat tallessa, myös Jussin tallin puolella. Osasin karsinajärjestyksen ulkoa, ja jokainen korvapari oli minulle vähintäänkin ulkonäön perusteella tuttu. Siksipä kai hämmästyin niin perinpohjin että minun oli pakko jäädä tuijottamaan, kun viimeisen karsinan asukas oli niin vieraan näköinen. Hauskan värinen, isokokoinen hevonen tuijotti minua takaisin korvat suunnattuina eteenpäin.
“Mistäs sä oikein sinne ilmestyit?” mumisin hiljaa jotten rikkoisi tallin rauhaa ja olin jo tarjoamassa kättäni sen nuuhkittavaksi kun tallin ovi avautui uudemman kerran.Ilmaan ainakin puolimetriä hypännyt ja säikähtäneen pihahduksen päästänyt Camilla hyökkäsi valokatkaisijan kimppuun, ja ehdin jo olla melko varma että seuraavaksi hän hyökkäisi minun kimppuuni jos en nopeasti vakuuttaisi häntä laskemaan kuvitteellista asettaan.
“Älä ammu, älä ammu, mä ja Mielikki se tässä”, kiirehdin sanomaan ja kohotin toisen, vapaana olevan käteni ilmaan antautumisen merkiksi. Mielikki veivasi häntäänsä niin että se paukutti takkiani vasten tasaisessa rytmissä, mutta kai senkin voi luokitella antautumiseksi.
“Voi hyvä helvetti että sää säikäytit mut”, Camilla puuskahti käsi sydämen kohdalle kohotettuna.
“Sori, sori. Usko pois, ei tosiaan ollut tarkoitus.”
“Joopa”, vaaleaverikkö pudisti päätään ja lähti kävelemään käytävää pitkin hörinäkuoron kera. “Mutta, mitä sää oikein teet täällä tähän aikaan?” Hän vilkaisi suunnilleni olkansa ylitse hämmästyneen näköisenä.
“Tulin töistä ja huomasin tuolla pihalla renkaiden jäljet, piti tulla tsiigaan että täällä on kaikki kondiksessa. Jos tänne olisi vaikka joku murtautunut tai jotain”, myönsin vähän nolosti hymyillen, ja Camilla puhalsi ilmaa nenänsä kautta huvittuneen kuuloisena.
“Se taisi olla se uusi hevonen omistajineen. Tänään, tai eilen niiden pitikin kai tulla. Joku Kozlov se on”, Camilla tiesi.Katselin miten hän ryhtyi tottuneesti jakamaan hevosille aamuheiniä. Kiireisimmille oven paukuttajille hän ärähti oikein rumasti niin, että varmasti jääräpäisinkin kopukka osasi käyttäytyä. Vasta sitten hän heitti heinät karsinaan, ja jatkoi sitten taas matkaa.
“Niin hevonen vai omistaja?” kysyin uteliaana.
“Omistaja. Se on se sen hevonen”, Camilla nyökkäsi karsinaa kohti jonka edessä olin jo tovin seissyt. Käännyin uudelleen katsomaan vaaleaharjaista sinisilmää joka kahmi heiniä suuhunsa tasaista tahtia.
“Okej. Miten sä muuten oot täällä näin aikaisin? Paljonko kello oikein on?” tajusin vuorostani ihmetellä ja ymmärsin vihdoin siirtyä uuden hevosen karsinan edestä syrjään, jotta se saisi ruokailla rauhassa.
“Kunhan otin varaslähdön kun ei nukuttanu enää. Ja on se jo kohta seittemän, että en mäkään niin aikaisessa oo”, Camilla virnisti ja heitti Inkan jälkeen Flidalle viimeiset heinät siltä osaa tallista. “Vieläkö tää syö saman verran kun ennenkin?” hän varmisti ennen karsinan oven vetämistä kiinni.
“Joo, vielä vaan. No mutta, mä tästä painun sitten nukkumaan. Vai olisitko sä apua tarvinnut?”
Camilla katsahti minuun hölmistyneenä hymynkare huulillaan, jonka jälkeen hän katosi Jussin tallin puolelle. “En, mutta kiitti kuitenkin. Mee vaan nukkumaan.” -
Hienosti korkattu 2020 vuoden tallikirja, wohoo!!
Pakko sanoa miten mua alkoi huvittaa tuo morottelu, ja ylipäätään aina kun Sonjan tarinoissa puhutaan tampereesta (tai siis mansesterista, tottakai). Mä olen asunut siellä koko ikäni, ja se on mulle rakkain kaupunki mitä olla ja voi. Mitään vahvaa, siis oikeasti sitä kunnon tampereen murretta en puhu siitä huolimatta kun mun vanhemmat ei oo täältä kotoisin, mutta kyllä se siellä on ja kyllä sitä Sonjankin puheesta näkee 😀 Kassallakin kun olin töissä niin kyllä sitä morotettua tuli paljon luontevammin kuin muuten tervehdittyä.
Murteiden kirjoittaminen on kyllä usein tarinoiden suola! Siis siinä mielessä, että musta on ainakin paljon hauskempaa lukea tekstiä juuri sillä tavalla kuin kyseinen hahmo puhuu, kuin että pitäisi itse kuvitella murteet ja muut puhetyylit, vaikka se olisikin tuotu esiin että hahmo puhuu tietyllä tavalla. Se kuitenkin tuo niin paljon väriä ja elämää ja persoonaa hahmoon. Mulle itselleni on kauhean hankalaa uskoa, että jokainen ihminen puhuu samalla tavalla, ja siksi tarinat joissa jokainen hahmo puhuu tavalla joka on ehkä kirjoittajalle tutuin tai helpoin tuntuu, näihin verrattaessa, vähän.. Ohuilta? Koska nekään ei tietenkään ole huonoja eikä kaikkien tarvitse haluta nysvätä murteiden kanssa niin paljoa, ja ohuetkin letut on hyviä. 😀 mutta jos mulle annetaan vaihtoehto niin kyllä mä usein sen paksumman otan, ainakin ensin ennenkuin otan sitten sen ohuen.
Olipas taas erinomainen vertauskuva, mutta ehkäpä pointti tuli selväksi :DD kamalaaa, ei vissiin pitäis yrittää kommentoida mitenkään syvällisemmin näin puoliviideltä aamuyöstä.
-
Mielikki ansaitsee kohta oikeasti oman hahmoesittelyn, se kun on (ainakin omasta mielestään) niinkin vaatimaton kuin Hopiavuoren tähti. Ja no, onhan se aika vastustamaton. Kyllä mä voisin vähän sulaa jos sellainen pieni rotta tulisi vaaleanpunainen huppari päällä vastaan ja ketkuttaisi häntäänsä niin että koko pikku koira heiluu mukana. Ei siis yhtään ihme, että Niklaskin siitä innostui!
Kivaa, että Marshall on noin harkitsevainen koiran asian suhteen. Mä olen ehkä vähän enemmän tässä tapauksessa – taas – niinkuin Niklas, jäiks… 😀 Ei ole montakaan vuotta kun mä totesin että haluan pupun, ja no.. Sitten muutama viikko ja mulla oli pupu. Ja sitten tajusin että voi vitsi, eihän se sovi mun elämäntilanteeseen oikeasti yhtään. Että kun mä keksin että nyt haluan, niin järjen ääni yleensä peittyy sen MUTTAKUN MÄ HALUAN äänen alle, ja sitten uskottelen että kyllä minä tiedän ja järjellä ajattelen 😀 tarviin selkeesti oman Marshallin sanomaan että mietippä vielä hetki. Vaikka toki jokaisen lemmikin hoidan kunnialla ja imen itseni täyteen informaatiota netistä ja kirjoista etukäteen että varmasti saavat niin hyvää hoitoa kuin mahdollista, ja sitä näyttää Niklaskin tekevän. Hyvä niin, sillä Marshall siinä vieressä rauhoittelemassa ja Niklas itse innoissaan oppimassa lisää varmaankin tarkoittaa ihan onnistunutta lopputulosta, sitten joskus kun ehkä perheenlisäyksen aika on 😀
Hopiavuoreen kuitenkin aina mahtuu yksi koira lisää, niitä kun ei voi koskaan olla tarpeeksi! Eetu vois alottaa jonkun sivubisneksen, niinkuin vaikka Hopiavuoren koirahoitola 😀
-
Vau, vau vau vau. Piti pysähtyä äkkiä kesken lukemisen kirjoittaan tätä, kun haluan nyt kehua sua ihan mielettömän paljon siitä, miten onnistunutta tässä on sekä dialogi että ympäristön kuvailu! Ja se miten aidolta kaikki tuntuu! Vautsi!
Tässä on sellaista hyvin aitoa ja arkista tunnelmaa kahden ystävän välillä. Mä ehkä näinkin tän itseasiassa enemmän sellaisena tv:ssä näytettävän sarjan tapaisena, niinkuin vaikka Salkkarit mutta ainakin sata kertaa parempana. Välillä kamera oli lähikuvassa kun näyttelijät puhuivat, mutta siitä huolimatta tiesin tasan tarkkaan miltä ympärillä näyttää, onko hylly jo kasattu.Onnistuneen dialogin teit sujuvalla vakavan aiheen ja huumorin välillä tasapainottelulla. Huumorihan on monen ihmisen tapa selvitä hankalistakin hetkistä. Mäkin teen usein sitä että nauran perään kun puhun jostain vähemmän mukavasta puolivahingossa.. 😀 Sonja kuuntelee tässä juuri sopivan kunnioittavasti mutta haluaa myös pitää tunnelman mukavana ajallisesti osuvien ja tarpeeksi viattomien vitsien avulla. Mahdoitkohan kuinka pitkään tätä hioa, voi oliko vaan tosi hyvä drive päällä, kun musta tuntuu että kaikki on ihan paikallaan.
Johtunee siitä että Outi ja Sonja ovat olleet jo tovin aika läheisiä ja paljon tekemisissä, koska mun mielestä sulta sujuu myös Sonjan liikuttelu todella hyvin. Näiden kahden arjen sankarin tarinoita on oikeasti ihan sairaan hauskaa lukea, olisipa niistä olemassa joku hömppä saippuaooppera jota vois aina illalla katsoa :DD
-
Heippati Elias, mä en vielä olekaan sua tainnut toivottaa tervetulleeksi! Tai jos oon, niin kerta vielä kiellon päälle 😀 Että tervetuloa, toivottavasti viihdytte Töpselin kanssa meillä täällä!
Ihan ekana musta on aina hassua lukea tarinoita jotka tapahtuu nyt tällä hetkellä. Mä olen jotenkin niin tottunut lukemaan ja kirjoittamaan aina menneessä muodossa, että tälläiset tuntuu omiin silmiin jokseenkin.. Ei varsinaisesti hankalilta, mutta mun yksinkertaiset aivot yrittää selvästi kokoajan kääntää sitä menneisyydessä tapahtuneeksi tekstiksi 😀 Se on tietysti vain hyvä juttu että kirjoittajia on erilaisia ja jokaisella oma tyyli, koska sehän tästä kaikesta tekee hauskaa ja mielenkiintoista! Ja mulle on siinä samalla oma pieni pähkinä jota purra kun opettelen tämän makuun mukaan 😀
On kiva, että pohjustit normaaliin hevostarinointiin nähden Töpselin hankkimista enemmän. Tarinat, joissa omistaja ja hevonen alkavat vasta tutustumaan toisiinsa on yleensä kaikista hauskimpia luettavia, varsinkin kun niissä on kunnolla pohjaa eikä niin, että hevonen nyt vaan ilmestyy ja that’s it. Vaikka ei sekään väärin oo, mäkin oon siihen enemmän tai vähemmän kallistunut…. 😀 mutta hauskempia nämä ovat!
Ja niinkuin jo mainittu aikaisemmin, mahtavaa että otit muita hahmoja mukaan! Niin kuuluukin, nyt vaan odotan että mullakin olisi taas vihdoin aikaa kirjoittaa että saan tehtyä ”vastapalveluksen” 😀
-
Nelly!! Taisin ihan ääneen itseasiassa hihkaista kun näin että olit jotain kirjoittanut :DD
Me taidetaan jokainen tasan tietää miltä Nellystä tuntuu, tää pimeys ja kurjuus on ihan totta aivan hirveetä. Tänään kun pitkästä aikaa paistoi aurinko – sinällään ironista, kun oli lämmin ja aurinko paistaa, vaikka pitäisikin olla talvi – niin huomasin ihan eri tavalla olevani pirteä ja hyväntuulinen. Miten mälsää, että me täällä suomessa katsellaan pimeää yli puolet enemmän kuin valoisaa.Mutta sen enempää en nyt tähän väliin sano, kuin että sua on ollut kovasti ikävä!!
-
Kun mä luin tän ekan kerran en oikeestaan keksinyt mitään sanottavaa jolla olisi ollut jotain merkitystä, niin en sitten kommentoinut. Nyt uudelleen luettuani ja Sonjan kommentin innoittaman sanon kuitenkin vähän jotain!
Mä olen sitä mieltä että Eetu yrittää vakuuttaa vain itseään. Väitän että kukaan muu ei tiedä mitään näistä Eetun päänsisäistä ajatuksista, ei varmaankaan edes Nelly. Ja että Eetu ei välttämättä ihan aina itsekään ymmärrä ajatuksiaan. Joo, hän ajattelee ymmärtävänsä kun hän ajattelee että talli riittää, eikä muuta saa vaatia. Mutta että ymmärtääkö hän kuitenkaan ihan oikeasti mitä hän tosiaan haluaa.
Musta on vähän sääli, että Eetu yrittää niin ankarasti komentaa itseään pysymään ”ruodussa”, elämään hyvin yksinkertaisesti ja oikeastaan vain muita, kuin itseään, varten. Mahtaakohan hän ottaa tätä puheeksi ikinä Nellyn kanssa, vai tekeekö päätöksensä ihan itsekseen omien mukamas järkevien ajatuksiensa ajamana?
-
Nytpä mennään taas tosi lähelle kotia, noin niinkuin ainakin karkeasti ottaen… 😀 ehkä mä eläydyn vaan liian paljon tai jotain. Mutta mä muistan kun tulin kaapista ulos mun porukoille, jotka on molemmat hymyileviä ja nauravaisia ja voin luottamuksella sanoa että ne todella välittää musta. Silti, mun isällä, niinkuin Marshallinkin, on paljon mielipiteitä kaikesta ”normista” poikkeevasta. Ei se tosiaan helppoa ollut, ja mäkin olin ollut mun silloisen kumppanin kanssa kuitenkin yhdessä jo reilun vuoden. Pelotti ihan sikana. :Dd Voin siis hyvin ymmärtää miksei Marshall halua kertoa vielä useammankaan vuoden jälkeen, ja miksi hänen äidistään tuntuu että poika ja isä ajautuvat erilleen. Tarinaa ajatellen siinä on varmasti vielä vähän isompi kynnys kun tiedetään miten Venäjällä suhtaudutaan kaikkiin vähemmistöihin… Tää onkin hurjan kiinnostava seikka jota jään näin takavasemmalta seuraamaan, että kertooko Marshall ikinä vai joko huuhkaja-isä itsekin sitä aavistelee.. 😀
Ja Niklas, mä taidan vähän alkaa näkemään itseäni siinä. Mä rakastan joulua ja jo monta viikkoa etukäteen laitan Raskasta joulua- levyt soimaan ja mähän en muuta tekiskään kun aina vaan pelaisin :DD Työttömänä varsinkin istuin päivästä aamuyöhön koneella ja loput ajasta nukuin, ja näin opiskelujen aikana istun sitten illat ja alkuyön koneella! Että mä en Niklasta kyllä yhtään kritisoi siitä että hän pelaa, koska onhan se harrastus siinä missä muutkin ja ihan pirun kivaa. Varsinkin kun mun ajatus Niklaksesta on kuitenkin sellainen, että kyllä hän muutakin malttaa tehdä niin, että yhteiselo sujuu eikä Marshall joudu yksin arkea pyörittämään.
Mä en tiedä sen enempää kuin mitä näistä tarinoista on esille tullut että millaista Nikillä ja Marshallilla on ennen ollut, mutta nyt mä väittäisin tilanteen olevan ihan hyvä. Mitäpä sitä sujuvalta parisuhteelta voi enempää vaatia kuin mukavaa yhteiseloa ja sujuvaa arkea? Siis oikeasti, onhan kaikki spesiaalit parisuhde hömppähommat kivoja, mutta ei ne yhtä pitkälle kanna kuin se perus elämä, että jos se ei suju niin ei suju muukaan.
Tässä oli hurjan kiva tunnelma, ja musta sä onnistut siinä aina tosi hyvin! Sulla on sujuva nk. ”peruskerronta”, jota vaikka ihan nimekkäältä kirjoittajalta voisin hänen romaania lukiessani odottaa.
-
Ei hitsi mitä, vau!!! Ihan sairaan makee! Oon aina pitänyt tosi paljon tälläisistä sileutti tyyppisistä teoksista, mä ihan totta ottaisin just tälläisen tauluksi kotiin 😀 Tässä on niin sairaan kiva tunnelma ja jokainen ratsukko on ihan selkeästi tunnistettavissa. En osaa kyllä yhtä lemppari juttua sanoa, tykkään taustan yksinkertaisuudesta mutta yksityiskohtaisuudesta, kaikkien hevosten ja ratsastajien onnistuneista ja persoonallisista! profiileista, linnuista, puista, ihan kaikesta :DD Iso käsi ja kiitos sulle vaivannäöstä!
-
Outi ja Sonja ovat oikeasti kyllä mun mielestäni ihan tosi ikoninen duo, ja kyllähän tämän tarinan myötä väkisin tulee tätä luukkua ajateltua 😀 Musta on niin hurjan kiva, että Sonja on löytänyt itselleen noin hyvän ystävän ja jonkun, johon luottaa tarpeeksi Salierinkin hoitamisen kanssa. Koska niinhän siinä väkisinkin käy, että jonkun kanssa klikkaa aina sen verran, että juttu luistaa aina pikkuisen paremmin kuin muiden kanssa.
Tälläinen vuoropuhepainotteinen tarina on kivaa vaihtelua, varsinkin kun se on tunnelmaltaan aika leppoinen ja helposti seurattavissa. Ei tarvinnut hetkeäkään ihmetellä että missä nyt mennään, vaikka ympärisstön kuvailu ei tässä tarinassa ollutkaan pääosassa. Jotenkin mulle tälläiset tarinat ovat niitä hyvänmielen tarinoita, joita lukee mielellään ja vähän aivoja nollatakseen.
Niin ja onhan se myös ihana kuulla, että Sonjan äiti piti Harrista. Toivotaan, että Harrinkin vanhemmat pitävät Sonjasta! Vaikka miksipä eivät pitäisi. 😀
-
Kyllä Noaakin kysyttiin mukaan joulupalloja askartelemaan, ja kyllä hänen pitikin, mutta sitten se vähän jäi…
Hieno kuusi jokatapauksessa oli, eikä se olisi yhtään palloa lisää kaivannut ollakseen juuri sopivan jouluinen, mutta jostain kumman syystä päivä pystyttämisen jälkeen sen oksille oli ilmestynyt vähin äänin eriskummallinen ja karvainen pallo… Kuka kumma sen sinne mahtoi ripustaa?Mielikkikin halusi osallistua, ihan varmasti halusi, sillä miksi muuten se olisi kuusen juurelle jättänyt hampaanreikiä täynnä olevan tennispallonsa?
niin että parempi myöhään kuin ei milloinkaan vai? 😀
-
Ai, kun mua viehättää tämä Arlekinin ja Marshallin suhde. Volya on mulle tuttu vain muista tarinoista joita siitä ehdin silmäillä läpi tarinatapahtumista, joista Marshallinkin bongasin. En nyt kuollaksenikaan saa päähäni että joko Marshall kävi läpi rautalangasta vääntäen mikä hevosen vaihtoon oli syynä – pitänee lukaista kaikki tarinasi uudelleen vielä tämän illan aikana niin voin sitten potkaista itseäni mikäli oon vaan unohtanut 😀 – mutta sitä mä väkisinkin pohdiskelen, näin hahmon kannalta. Sikälimikäli kirjoittaja kaipasi jotain uutta, niin sehän on täysin ok siinä missä hahmonkin halu vaihtaa toiseen. 😀 Ihan sillä mietin, kun Marshall selvästi kaipaa Volyaa, ja miksikäs ei! Mutta niin on Arlekin myös, koska mä yhä, näin kymmenen vuoden jälkeen, odotan sitä päivää että kerran joku hevonen kävelisi mua vastaan tarhassa sen sijaan että hamuaisi ne viiiiimeisimmätkin heinät sieltä maasta. Epäilen, että saan vielä odottaa varmaan toisetkin kymmenen vuotta :DD
Mutta samalla kaikesta ihanuudestaan huolimatta taitaa siltä puuttua vielä samanlainen suhde Marshalliin kuin oletan Volyalla olleen, sillä Volyahan olisi osannut takuulla aavistella saavansa karkkinsa sitten viimeistään sisällä. Arlekin ei vielä tiedä, tai ei vielä luota, tai on sitten vain sitä mieltä että hommat tehdään hänen tavallaan. Mahtava hevonen, ihan oikeasti! Musta tuntuu että tulisin juttuun sen kanssa oikeassa elämässä hyvin 😀Mutta!! Niinkuin Eetu sanoi, niin voi itku ja parku sentään, kun mulla ei oo ollut aikaa!! Ihan sairaan hyviä koukkuja teit ja heittelit koppia muille joka suuntaan, muttakun me kaikki ollaan niin mahdottoman kiireisiä nyt! Plääh, eihän se mikään tekosyy saisi olla, kyllä näin hienon suorituksen olisi pitänyt heti saada kiitosta ja vastakaikua. Anteeksi!!! Sosiaalinen kirjoittaminen ei oo helppoa, mutta tämä on ihan loistava esimerkki vahvasta alusta; pidä tämä, vaikka nyt ei vielä napannut niin tulevaisuudessa nappaa, lupaan! Onneksi mulla alkoi loma, ja pääsen taas kirjoittaan. Tiedä, vaikka heittäisin vastapallon näin sata vuotta liian myöhään.. 😀
-
Flidais
Pärjää pitkälti ilman loimea, jos epäilyttää niin ei todennäköisesti sitä tarvitse!
Vaaleanpunainen sadeloimi vain jos sataa kaatamalla.
Jos on kova pakkanen ja tuulee/sataa tai on märkä ulos mennessä mustapunainen toppaloimi päälle. Tyynellä ei tarvitse!
Fleeceloimi vain sisälle kuivatuksen ajaksi jos on kastunut/hikinen. -
Flidais
Suolakiven oltava aina tarjolla. Kylmällä säällä hyvä tarjota lämmintä vettä juotettavaksi aina sisälle hakiessa. Herkkuja vain omistajan luvalla, lihoaa helposti!Aamu: 1kg kuivaheinää, 1dl hevosten Mineral Plus kivennäinen + 1rkl merisuola
Eka päiväruoka: 0,5kg heinää
Toka päiväruoka: 0,5kg kuivaheinää
Yö: 6kg säilöheinää, 1dl hevosten Mineral Plus kivennäinen + 1rkl merisuola, 0,5l kauraHuom! Flida on kantava, ruokintaohjeita syytä seurata aktiivisesti.
-
KAMALAN IHANA :DDD pieni pyöreä
sikaFlida. Mä olisin ainakin onnellinen jos saisin tuollaisen!!
Tää oli tosi kiva ja suloinen luukku, kiitos siitä! <3 Nää pikkuhepat (ja karvapallo Flida) tulee käyttöön, kunhan keksin niille hyvän paikan laittaa esille. -
Mä tietty ensin aattelin että Pasilla on omistaja, joka on siihen kyllästynyt kun sillä ei voi enää kisata. Mutta sitten mä aloin miettimään kun pidit meitä niin pitkään jännityksessä, että ehkä nyt mennäänkin ihan toiseen suuntaan. Tavallaan aika kamalaa että niinhän siinä kävi, mutta toisaalta, jos tässä jotain hyvää, niin se ettei Pasia turhaan ole yksin jätetty. Onneksi se on sentään Hopiavuoressa, eikä hylättynä jossain kurjassa paikassa missä siitä ei pidettäisi puoliksikaan niin hyvää huolta kuin nyt.
Mutta, no. Harras ja kaunis tarina valitettavan aidosta tilanteesta, ja ainakin mulle ensimmäinen vastaantullut näin virtuaalihevospiireissä. Siis pysäyttävähän tää on monestakin syystä. Mulle ehkä eniten sen takia, että kyseessä on Eetun Annikan sisko. Taas nähdään miten hyvä ihminen Eetu on, kun näkee sen vaivan että Anna näkee vielä poniaan vaikkei pääse itse edes sängystä ylös. Ja aika koukunkin jätit. Miten käy, kyllähän Pasi tosiaan ansaitsisi elämäänsä vähän enemmän sisältöä Camillan huomion lisäksi. Kyllähän sitä ainakin yksi vaaleaverikkö voisi Pasilla innostua tavoitteellisemmin ratsastamaan, kovasti kun oppiakin haluaa, jos Eetu vaan sille ajatukselle lämpeäisi.. 😀
-
Voi ei sentään, mikä mato!! Ihan tulee ikävä mun oikeaa lemmikkikäärmettä, johon tämäkin Loimu tottakai hyvin vahvasti pohjautuu.. 😀
Kukapa olisi ajatellut ihan alussa, että tuvasta tulee oikeasti se Hopiavuoren sydän. Joo, onhan tallissakin menoa ja meininkiä, mutta kyllä mulle ainakin eka ajatus on tupa, kun mietin Hopiavuorta. Tuosta näystä mitä alussa kuvaillaan tulee ihan sellainen lämmin ja jouluinen fiilis, siis samanlainen silloin kun olin pieni ja äiti hääräsi keittiössä joulun alla leipomassa ja radiosta soi joululaulut ja mä sain koristella pipareita. Vitsit, että se oli mun elämän yhtä onnellisinta aikaa. Väkisinkin tulee hyvä mieli kun tätä lukee.
Ja tietty myös senkin takia, miten hauska tää on :DD Ai kauhee jos käärmeet olis oikeasti tuollaisia petoja kuin Eetu näkee, muakin voisi vähän hirvittää niiden kanssa. Onneksi ne on enemmän tuon alemman kuvan näköisiä, oikeasti vähän hölmöjä ja niin vietävän symppiksiä otuksia. Meinaan onhan Loimu Metsärinne ihan mielettömän suloinen pieni tonttulakki päässään, ääh!!
Musta parasta tässä on kuitenkin se, että Eetu on sen verran – pelostaan huolimatta – päässyt sinuiksi taloonsa muuttaneen pedon kanssa, että Noa voi hyvillä mielin vain nauraa joulurisu uhkaukselle. 😀 -
Vau! Ihan sanattomaksihan tää vetää, en mä todellakaan olettanut tai edes odottanut mitään tälläistä! Kiitos ihan tuhannesti, tää oli mahtava yllätys!<3
-
Luin tämän heti julkaisun jälkeen läpi, ja pidin jo silloin. Onneksi luin nyt uudelleen, vaikka nukkumassahan mun pitäisi jo taas olla.
Mä oon aina ollut mun perheessä se, joka ei naura rasistisille vitseille saati viljele niitä itse. Jo ihan pienenä musta oli kummallista kun juhannuksena koko suku kokoontui ja sitten kokon ääressä kaikki enemmän tai vähemmän humalassa onnistui aina alkamaan heittää sellaista paskaläppää, että mulle tuli siitä itselleni vaan paha mieli. Vaikkei se muhun millään tavalla ollut kohdistettukaan. Samalla tavalla nyt tuli paha mieli, kun mietin miten vimmoissaan Eira Marshallista oikeasti oli. Kenellekään hän ei ole, ainakaan vielä, onnistunut mitään väärää tekemään, ja nyt jo monella on ihan omat negatiiviset suhtautumisensa häneen. Auts.
Siis varsinkin tuo, kun Eira koitti matkia Marshallin aksenttia. Se jotenkin nostatti tän koko fiiliksen esille, varmaan siksi että luin sen sellaisellä äänensävyllä jolla en ikinä toivoisi kenenkään koittavan mun puhetta matkia.Tässä saattaa olla yksi uusimmista suosikeistani mitä täällä olen lukenut. Ihan mielettömän taitavaa kerrontaahan tässä on, sillä tuvan pystyy kuvittelemaan ihan selkeästi. Jokaisen hahmon ja niiden tekemiset pystyy, ja mielentilatkin. Onneksi, voi onneksi suhun voi luottaa että tiedät miten muiden hahmot toimii. Noa toimi niinkuin Noa toimii, ottamatta sen suurempaa kantaa asiaan vaikka tuokin mielipiteensä esille tarvittaessa. Ja todentotta, eihän hänellä ole mitään yhtään ketään vastaan.
Vaan Eetua kohtaan tuli tästä ihan uusi suhtautuminen. Tai joo, ainahan mä olen tiennyt että hän on huolehtiva, välillä liiaksikin, ja reilu mies. Mutta samalla Eetu on mun silmissä se isäntä, jääräpäinen ja paikoittain vähän jörökin. Mutta kyllä vaan on Eetu reilu ja oikeasti niin hyvä ihminen, että ei toista taida olla. Vaikka sitten huutaisikin Eiran kanssa aina välillä kilpaa 😀 Mutta hei, onpahan Eiralla sitten taas kerrottavaa kun sillä ja Noalla on Eiran hetki!Mulla on ollut pieni kutina siitä, mitä Milanin kanssa joskus aikanaan tapahtui. Oikeaan suuntaan ainakin mun aavistukset näyttäisi menevän näistä kaikista pienistä leivänmuruista päätellen mitä polulle tiputtelet 😀 Kyllä mä odotan kaikkien muiden kanssa kovasti sitä The Tarinaa, jossa kerrotaan mitä tosiaan kävi.
-
Oi jes jes! Mulla on ehkä maailman huonoin tapa ensin selata nopeesti tarinat läpi, silleen silmäillen että mitähän niissä mahtaa tapahtua, ja sitten vasta keskityn lukemiseen. Tein niin nytkin, ja mut teki niiiiin mahdottoman onnelliseksi se että näin ainakin kaksi muuta hahmoa jotka otit tähän tarinaan mukaan!
Ja ihan oikeesti, se on vaikeeta aina alkuun. Varsinkin kun hahmoja ja tarinoita on niin paljon, ja paikkoja joihin kirjoittaa näitä tarinoita hahmoineen on vielä enemmän. Kunpa voisin tarjota jonkun selkeän yhteenvedon mitä tähän mennessä on tapahtunut niin olisi ihan mahtia, mutta sellaista meillä ei (ainakaan vielä) ole. Hahmojen tilannetopic kannattaa käydä tsekkaamassa jos et vielä ole, sieltä löytyy ainakin ihan raapaisun verran lisäinfoa.Mutta voi vitsi, vai ei Marshallin ensihetket Otsonmäellä lähteneet ihan niin sujuvasti liikkeelle kuin olisi suotavaa! Ihan ruokakaupassa asioimisesta lähtien sähkön kulkemisesta omassa asunnossa. Onneksi Marshallilla on kotona sentään yksi tuttu henkilö turvana, ja taitaapa hän Arlekinista samanlaista henkistä tukea saada. Tämähän on sinällään oiva tilanne, että hahmolle uusi paikka on vaikea, kun sinäkin kirjoittajana olet vähän uuden edessä. Kävisikö niin sopivasti että kun sinulla alkaa helpottaa niin Marshallillakin, tai toisinpäin! 😀 Se jää nähtäväksi, mutta toivottavasti ainakin! Vaikka oikeasti, mikäpä on hauskempaa kuin oman hahmon kiusaaminen ja häiriköinti?
Sait mut nauraan ihan ääneen kun Marshall ihmetteli Eetun kykyä puhua suomenkieltä. Sitä on tainnut jokainen tänne saapunut hahmo ihmetellä ainakin kertaalleen, ja voin kuvitella että Marshallille jolla on toinen kieli äidinkielenään se kuulostaa vähän vielä enemmän erikoiselta. Voi Eetu, kun vaan tietäisit miten paljon murteesi aiheuttaa päänvaivaa..! Myös meille kirjoittajille, mä oon koittanut useemman kuukauden päästä jyvälle miten ihmeessä tuota pohojammaan murratte viännetään ja kiännetään. En osaa sanoa miten nappiin menit, mutta mä ainakin annan sulle kymmenen pistettä ja papukaija merkin yrittämisestä!
Minua kovasti kiinnostaa mitä mieltä Marshall on Arlekinista vaikkapa ensikesänä. Vieläkö hän miettii, oliko ratkaisu oikea. Vaikka Arlekin selkeästi on Marshallille tärkeä, niin onhan se ymmärrettävää että mieltä kaihertaa tietynlainen ikävä ja haikeus kun vieressä ei olekaan enää se tuttu ystävä. Virtuaalihevosten hyvä puoli on se, että niitä voi vaihtaa kuin sukkia. Jos tuntuu että tämä ei enää nappaakkaan, niin heppa veks ja uus tilalle! 😀 Vaikka myönnettäköön, mä en itse oikein ikinä osaa tehdä sitä noin luontevasti… Mutta lohduttavaa se on tietää että niin voisi silti tehdä.
Mielikuva Marshallista suojalasit silmillä klippausta aloittaessaan on ihan mahtava, jos mulla olisi koomikon vikaa piirtäjän kehossa niin piirtäisin siitä hauskan kuvan, muttakun osaan vaan aina olla niin auttamattoman vakava. Onneksi mielikuvitusta on sen verran että saan ainakin itsekseni naureskella sille! 😀
Ja vielä sen verran!, että tämähän on jo hyvä askel sosiaalisuutta kohti. Keep it up! -
Välkommen Tuutikki ja Rocky! Onpa hauska päästä ihan eturivistä seuraamaan miten teillä matka täällä Hopiavuoressa lähtee liikkeelle, toivottavasti viihdytte!
Sitten tarinan analysointiin! Uudet hahmot on aina hurjan jännittäviä, meille muille ja varmasti myös kirjoittajalle itselleen! Uuteen paikkaan sisälle pääseminen on aina vähän hankalaa, mutta onneksi olit heti rohkea ja otit mukaan pari muutakin hahmoa! Se antaa aina buustia meille muille ottaa myös Tuutikki mukaan meidän tarinoihin.
Kukaan ei oleta että yksikään, varsinkaan suomalainen, uusi kasvo olisi heti kuin kotonaan ja kovasti juttelemassa ja kaveeraamassa. Siinä menee oma aikansa että oppii tuntemaan ja rentoutumaan, mulla kesti ihan oikeassa elämässä vuosi ennenkuin uskalsin jutella mun vuokrahevosen tallin omistajalle luontevasti! Tuutikki on varmasti vielä tovin lyhytsanainen ja ehkä ulosanniltaan vähän töykeäkin, mutta toivottavasti hän siitä uskaltaa näyttää muitakin puoliaan. Ainakin mä uskon niin, sillä hänhän jo lupaa Rockylle olla ensi kerralla kivempi!Voipi olla että Tuutikilla on vielä ihmettelemistä miten lännenhepan saakaan toimimaan niinkuin suomen normiin on totuttu. Eihän se mahdotonta ole, mutta alussa olo on varmasti juuri niin neuvoton kuin kuvaat Tuutikin suitsia puunatessa tuumailevan. Onneksi Hopiavuoressa on väkeä joka lähtöön, Jakella on ainakin westernhevosista kokemusta, Nelly osaa valmentaa kouluratsastuksen parissa, ja monta muuta taitavaa hevosten käsittelijää jotka tarjoavat varmasti apuaan mikäli Tuutikki sitä kehtaa pyytää.
Katsotaan miten käy, kaduttaako lännenratsun ostaminen vielä pidemmänkin päälle vai löytyykö heiltä yhteinen sävel! 😀
-
Minäpä oon eri mieltä :DD ja nyt kun sanon näin niin ihan varmasti se onkin just toisinpäin.
Mutta Hellon tuntien se tekee pienimmästäkin jutusta ongelman. Siis, Hellomaisen ongelman. Sellaiset jutut kuin että avaimet on jäänyt sisälle ja ovi on lukossa ja itse ulkopuolella, tai että tulossa on tärkeä koe jonka aihealueesta ei tiedä mitään, niin ne ei ole Hellolle ongelmia. Se, että keksit on loppu on Hellon ongelma.
Hellohan kokee elämän paljon intensiivisemmin kuin moni muu. Kun miettii miten ääripää se on monessa asiassa niin pakkohan sen on! Hello on usein ihan lunki, hälläväliä, kyllä elämä hoitaa heppu, joka ei turhia huoli. Mutta sitten kun huoli tulee, niin sitten ollaan huolissaan ja kunnolla. Niin huolissaan että ahdistaa ja itkettää ja oksettaa ja tuntuu että on koko maailman pahin rikollinen, vaikka oikeesti kyseessä olis ihan pienikin juttu.
Mulla on omat veikkaukseni siitä, mikä tämä kielletty esine on. En kuitenkaan sano mitään siitä, vaan annan muiden arvuutella päänsä sisällä ihan itekseen myös. Melkein kyllä voisin laittaa rahaa vetoon, että kun Tiitus tulee paikalle niin se saa taas huokaista helpotuksesta kun kyseessä ei ookkaan mitään ollenkaan niin vakavaa kuin Hello sai sen kuulostamaan. 😀
-
Tervetuloa tänne Hopiavuoreen! Myönnän ehkä olleeni ihan aavistuksen verran innoissani kun tajusin kuka tänne on tulossa. Marshall on mullekin tuttu kun muiden tarinatallien touhuja salakavalasti oon seurannut, ja Marshall on yksi näistä muiden tallien hahmoista jotka on jäänyt vahvasti mieleen. Niin hahmon itsensä kuin tarinankerronnan puolestakin, kyllähän mä kahlasin läpi Marshallin ja hänen toisen hevosensa päiväkirjan läpi sen minkä vaan pystyin! 😀
… Ja nyt kun mietin niin tää ei ehkä oo paras tapa tulla esittäytymään, kun antaa itsestään lähes stalkkerimaisen kuvan. En mä oo, lupaan! 😀En sano paljoa sosiaalisuudesta sen enempää kuin Eetu jo sanoi, mutta kannustan ottamaan muita rohkeasti tarinoihin mukaan! Se helpottuu mitä enemmän sitä tekee, ja kivaakin se on. Tiedän ainakin yhden toisen rastapään joka tutustuisi Marshalliin mielellään, eikä häntä ole ennenkään haitannut epäsosiaalisiin tai jopa nyrpeisiin ihmisiin tutustua. Häntä on kuvailtu oikeastaan aika hyväksi siinä, nimenomaan ”hankalina” pidettyjen ihmisten kanssa olemisessa 😀 Noaa saa käyttää tarinoissaan aika vapaasti, hän on sellainen rento heppu johon on turvallinen tutustua. Ihan vaan jos innostut kokeilemaan, tietenkään mitään paineita ei ole vaikka meistä osa tuleekin sua aina välillä hellästi pökkimään leikkiin mukaan 😀
Mä myös uskon että Marshall tulee olemaan tosi mielenkiintoinen lisä Hopiavuoreen, enkä malta odottaa millaisia tarinoita pääsen lukemaan! Mahtavaa että päädyit tänne!
