Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Oona – Remes (dalmatialainen)
http://tuire.safiiritiikeri.net/om/?id=remesOona – Monni (bullterrieri)
http://tuire.safiiritiikeri.net/om/?id=monni -
Oona toisi taas pari pojankoltiaista laitumelle, jollei ne mene kaupaksi ennen kauden avaamista. Haamuvelho täyttää juuri kolme ja Vilihuiskis kaksi vuotta, molemmille tulee jonkunlaiset luonteenkuvaukset ennen H-hetkeä.
-
Maneesitreeniä – Villahaan Kuumoilija ja Kevätrinteen Hullunkiilto
Tultiin taas Mollin kanssa Hopiavuoreen, vaikka olisimme voineet ihan hyvin mennä maastoonkin. Halusin kuitenkin edelleen treenailla orin kanssa, vaikka sen kilpailu-ura onkin jo takanapäin. Sillä on kuitenkin niin mukava ratsastajaa erilaisia koulukiemuroita, joten miksi en saisi sen kanssa käydä vähän maneesissa pyörimässä.
En olisi uskonut, että tallilla olisi välipäiväsunnuntaina näin paljon porukkaa, mutta toisaalta, miksikäs ihminen ei olisi vapaapäivänä ratsastamassa tai muuten vain hellimässä hevostaan. Sain kuitenkin paikan trailerille ja sammutin auton. Olin ottanut myös uusimman ostokseni mukaan, punarautiaan kenttäorin nimeltä Kili. Tiitus oli lupautunut ratsastamaan sillä kanssani, jotta hän voi kertoa oman mielipiteensä siitä.
”Heippa Tiitus, mitä kuuluu?” tervehdin pitkää miestä, joka astui juuri tuvasta ulos.
”Moikka, eihän tässä kummempaa. Otitko sie Remeksen mukaan?” mies vastasi vilkaisten samalla autoon.
”Ei, se jäi kotiin tällä kertaa, mutta sähän voisit tulla mun luo kahville myöhemmin, niin pääset taas haikailemaan oman koiran perään”, kerroin nauraen. Tiitus on haaveillut omasta hauvasta pidempään kuin olemme toisiamme tunteneet, koska missään vaiheessa ei ole ollut sitä sopivaa hetkeä. ”Joko oot rotua päättänyt?”
”En, kun on edelleen niin monta vaihtoehtoa. Mutta olen todennut, että lyhytkarvaiset jää kokonaan laskuista pois, jos meinaan tänne jäädä.”
”Ai mitä, etkö sä haluakaan ostaa ihania pinkkejä toppavaatteita pikkuselle sylikoiralle”, sanoin ja aloin nauraa, kun kuvittelin mielessäni Tiituksen sylissään chihuahua vaaleanpunaisessa takissa.
”Joo, ei oo ihan mun juttu.”Kun kerta pääsin sanomaan, että Mollilla on kiva ratsastaa, niin tietysti tänään oli se päivä, kun se olisi juuri halunnut sinne maastoon huristelemaan. Se pisti vastaan jo alkulämpöjen aikana enkä pystynyt ymmärtämään miksi, kunnes tajusin, että sehän johtui toisesta ratsukosta.
”Kuinkas Kili sun alla toimii?” kysyin Tiitukselta, joka juuri hidasti kuulomatkan päähän.
”Kyllä tää ihan ok on, vähän patistettavaa mallia vaan.”
”Molli taasen ei näytä tykkäävän siitä tai susta sitten yhtään”, sanoin, kun voikko ori otti sivuaskelia toisen hevosen tullessa askeleen lähemmäs. ”Ihan nätisti ne kyllä traikussa kulki, ei mitään sanomista. Että ehkä se on sit vaan sinä”, sanoin hymyillen.
”Nii, oonhan mä aika iso ja pelottava kyllä”, Tiitus sanoi hymyillen hieman. ”Mähän voin siirtyä tän kanssa tonne ulos, niin saat enemmän irti omastas.”
”Ei sun pakko ole, kyllä Mollin pitää oppia, ettei se voi kenkkuilla vaan, kun ei satu tykkäämään toisesta ratsukosta.”
”Ihan miten haluat, ei mun kyllä pakko tonne pakkaseen oo mennä.”Niinpä jatkoimme kumpikin työskentelyä maneesissa ja kyllä Mollikin alkoi pikkuhiljaa keskittyä minun kuunteluun eikä toisten tuijotteluun ja kiukutteluun. Lopulta olin ihan tyytyväinen oman hevoseni työskentelyyn ja Tiituksen arvio Kilistä oli myös ihan lupaava. Toki eipä silläkään enää ollut kisaurallaan mitään suuren suurta saavutettavaa, mutta onhan se silti hyvä tietää, että orilla on mahdollisuuksia periyttää lahjoja eteenpäin. Hoidimme hevoset kuntoon suulissa, minkä jälkeen pakkasimme ne traileriin. Tiitus ei tällä kertaa lähtenyt mukaan, mutta sovittiin, että hän tulee ensi viikolla joku päivä käymään. Niinpä sanoin hänelle heipat ja lähdin yksin ajamaan kotiin.
-
Oona MacFarland – Mörkövaaran Huntuhurmaaja ’Kyösti’
En minä suosi toista, mutta..
En minä ollut Kyöstin kanssa treenannut yhtään sen enempää trail-kilpailuun kuin Likallakaan, mutta jotenkin sen kanssa työskentely oli paljon helpompaa ja yksinkertaisesti luonnollisempaa. Ja oltiinhan me pärjätty yhdessä trail-luokassa entuudestaan, joten olin paljon luottavaisempi orin kanssa. Siksi kävinkin ensin testaamassa luokan Likan kanssa, ei ihan niin hyvällä menestyksellä, jotta minulla olisi paremmat mahdollisuudet Kyöstin kanssa. Joo, joku ajattelee kuinka kohtelen hevosiani epäreilusti, mutta ajatelkoon.
Korotettu puomi meni ihan leikiten, koska Kyösti ei tajunnut sellaista siinä edes olevan. Puusiltaa se katseli hetken ihmeissään, mutta kopsutteli kiltisti senkin yli. Seuraavalla maapuomilla ori oli valmis ja loikkasi teatraalisesti sen yli, vaikka olisi voinut ihan hyvin mennä sen yli kävelemällä. Puomin jälkeen nostin ravin ja ohjasin orin pujotteluradan kartioiden ympäri, mikä meni lähes virheettä.
Pujottelun jälkeen hidastin käyntiin, koska seuraavalla esteellä en ollut ihan varma mitä tehdä. Ideana toki oli jonkunlainen pohkeenväistö, mutta yleensä se tehdään paljon pidemmällä matkalla ja laajemmin, kun nyt taas se oli vain pieni pätkä ja vieläpä piti pysyä puomien välissä. Hetken aikaa sain asetella Kyöstiä paikalleen ja saimme esteen suoritettua – no, jotenkin.
Tynnyrien kierto mentiin suosiolla myös käynnissä ja melkein unohdin kiertää toisen niistä uudelleen, mutta onneksi muistin sen ajoissa ja pääsin vielä fiksusti palaamaan tehtävälle. Seuraavaksi nostin laukan, jotta saataisiin kirittyä aikaa kiinni ja Kyösti malttoi mennä rauhallisesti kolme maapuomia ilman suurempia loikkia. Kolmanteen taisi jalka vähän kolahtaa, kun en ihan saanut orin askellusta asettumaan, mutta ehkäpä sitä ei tule paljon sakkoja.
Viimeisenä isompana tehtävänä oli rajattu alue, jossa hevonen piti saada tekemään käytännössä paikallaan täysi kierros. Onneksi pujottelussa ja tynnyrien kanssa tuli jo vähän kiertävää liikettä, mutta kyllä Kyösti silti vaikutti niin kovin kankealta tähän tehtävään. Sain sen silti pysymään alueella, mutta viimeisen maapuomin ylitettyämme olin aika varma, että meillä meni aikaraja hieman yli. No, sattuuhan sellaista paremmissakin piireissä!
-
Oona MacFarland – Hengenvaaran Usvahukka ’Likka’
Turha se enää on yrittää
Vitsit minua jännittää ihan hirveästi, koska enhän minä ollut treenannut lännenratsastusta iäisyyksiin ja kisat on jo huomenna! Ja minulla olisi hyvin ollut aikaa, koska olihan Hopiavuoren lännenratsastus-viikosta ja sen tapahtumista puhuttu jo kauan. Ja mehän ollaan Likan kanssa osallistuttu vain muutaman kerran lännenratsastuskisoihin ja tasan kerran pärjätty, seki oli horsemanship-luokka. Siinähän arvioidaan enemmänkin ratsastajan istuntaa, osaamista ja hevosen hallintaa eikä niinkään hevosta. Ja huominen trail-luokka on ihan eri juttu, siinä on joitain esteitä ja tynnyrinkiertoa tai jotain. Näin Tiitus minulle ainakin oli kertonut, kun oli nähnyt tuomarina toimivan Nellyn rakentaneen jotain harjoittelurataa. No, turha se nyt enää on alkaa treenata, vaikka olisihan tässä vielä pari tehokasta tuntia aikaa.
-
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö niin? 😀
31.07.2019 Adinan match show – Snillin Hovinarri aka Justus
”Kenen idea olikaan lähteä näin pitkälle pelkkien mätsäreiden takia?” takapenkiltä kuului.
”No Hellon tietenkin”, nauroin vastaukseksi samalla, kun laitoin vilkun oikealle kääntyäkseni seuraavalle rampille. Vieressäni etupenkillä istui Hopiavuoren omistaja Eetu ja takana istui ystäväni Tiitus ja hänen poikaystävänsä Hello.
”Niinpä niin, olisihan se pitänyt muistaa”, Tiitus purnasi ja pukkasi Helloa kylkeen.
”No mut hei, Bee sentään voitti luokkansa ja sai vielä maininnan paras varsa! Kun taas Justus päätyi Jussin vastukseksi ja jäi auttamatta toiseksi”, kerroin.
”En kyllä ymmärrä, miksi tuomari niin teki”, Eetu mumisi hieroen nolostuneesti niskaansa. ”Mutta sentään se tuli neljästä sinisestä kakkoseksi.”
”Kyllä vaan, hieno tulos sekin on”, vastasin.
”Nii ja Bee vielä kaiken lisäks voitti Typyn, vaikka onhan neiti paljon nätimpi!”, Hello avasi suunsa.
”No onhan se, mutta käytöksessä olisi vielä parannettavaa”, Eetu totesi.
”Pyh, Typy on hieno tyttö, se osaa käyttäytyä juuri niin kuin pikkuvauvan pitääkin!” Hello puolusti hevostaan enkä voinut kuin vain nauraa, kun Tiitus tarjosi rauhan eleenä pullaa kiharapäiselle miehelle.Vietyäni Hopiavuoren asukkaat ensin heidän tallille, saavuin kotiin yksin oman hevoseni kanssa. Parkkeerasin auton omalle paikalleen ja kävelin trailerin lastausovelle. ”No niin, nyt ollaan kotona”, tervehdin mustaa suomenhevosta, joka hörähti vastaukseksi. ”Eikö ollutkin aikamoinen reissu, mutta nyt se ohi.” Annoin orille palkinnoksi saadusta namipussista yhden herkun ja ohjasin sen ulos trailerista. Kello oli jo sen verran paljon, että vein Justuksen suoraan talliin, vaikka muut hevoset olivatkin vielä ulkona. ”Kohta haen nekin sinun kaveriksi tänne, joten älä näytä noin pitkää naamaa, höpönassu” lepertelin hevoselle.
-
Ilvesnaaraiden Suuri Pujottelu
”Äitiiii, iskääää!” Huutelin heti, kun autosta ulos pääsin. Avasin takakontin ja siellä olevan koirankuljetushäkin, jossa Remes kiltisti makoili. ”Tulehan, mennään katsomaan, missä vanhukset luuhaa!” Koira hyppäsi alas, haukahti ilmoittaakseen saapumisestaan ja jolkotti pissapaikalleen.
”Täällä”, kuuli isäni vastaavan omalla erikoisella ääntämisellään. Vaikka hän on asunut Suomessa yli kolmekymmentä vuotta, hänellä on silti todella vahva aksentti.
”Hei iskä”, tervehdin parrakasta miestä tyypilliseen isin pikkutyttö -äänellä. Se on jännä, miten oma ääni muuttuu niinkin paljon riippuen kenelle tai missä tilanteessa puhuu.
”Hello darling, how’s your day?”
”Ihanasti! Sain nukkua pitkään, otin vaahtokylvyn, kävin manikyyrissä ja mitähän vielä? Niin, join tietenkin shampanjaa koko pullon ja suklaakuorrutettuja mansikoita!” Kerroin hänelle lopulta nauraen.
”Mikä on manikyyrissä?”
”Se on sitä, kun joku laittaa sinun kynnet, katso nyt näitäkin!” Nauroin entistä enemmän ja näytin hevosten hoidossa likaantuneita sormiani. Sitten isänikin alkoi nauraa, vaikka kyllähän hän jo tiesi, että vain juksasin häntä.Jätimme Remeksen vanhemmilleni, jossa sillä oli seuranaan äitini sekarotuinen koira Mökö. Sitten suunnistimme Hopiavuoreen, jossa alkaisi pitkään hehkutettu Tuo äitisi tallille -teemapäivä. Tai Ihmeellinen perheleiri taisi olla se korrektimpi nimitys, koska Tiitus oli kertonut, että useimmat toivat sinne jonkun muun kuin äitinsä.
”Miksi minunkin piti osallistua?” Isäni manaili vierelläni.
”No enhän minä nyt yksinkään voinut lähteä!” äitini torui hymyillen leveästi. Hän tiesi, ettei isä oikein viihtynyt uusissa paikoissa, mutta yhtälailla tiesi, että isä tekisi mitä vain hänen vuoksi.
”Olisin voinut jäädä kotiin, koirien kanssa.”
”Niillä on hyvä olla kahdestaan, Mökön varsinkin. Ja nyt loppuu tuo, olemme ihan kohta perillä.”Tallilla otimme ensimmäisenä trailerista mukanani tuomani hevoset ulos ja laitoimme ne tarhaan, jonka Eetu oli ystävällisesti niille tyhjännyt. Olisihan ne viihtyneet vaikka karsinassa, mutta itse ainakin olen sitä mieltä, että karsina on hevosen oma paikka ja sinne ei pidä muita pistää majailemaan, jos on vaihtoehtoja. Sitten oli lounaan aika ja ai että, kuinka hyvää jauhelikastiketta keittiön porukka oli tehnytkään! Isänikin olisi santsannut sitä kolmannen kerran, jollei äiti olisi hienovaraisesti kieltänyt häntä.
Ja sitten se vihdoin koitti: Team Ilvesnaaraiden suuren pujottelun aika! Joukkueeseemme kuului minun ja vanhempieni lisäksi Hello isänsä ja pikkuveljensä kanssa sekä Nelly. Olimme jo ennen ruokailua sanoneet käsipäivää keskenämme, joten heinäkärryihin yhdessä ahtautuminen ei ollut ihan niin kiusallista kuin olisi voinut luulla. Paitsi ehkä isäni mielestä, mutta mukisematta hänkin sinne kiipesi. Minä olisin niin mielelläni ohjastanut isoa Skottia, mutta tottakai annoin muiden koittaa ensin.
”Hello, sä et kyllä aja!” Nelly sanoi topakasti, koska pörröpää oli tietenkin heti ensimmäisenä menossa ohjiin kiinni.
”No miten niin en?!”
”Sun hevonen, ni siks.”
”No siks just ajankin, eihä me nyt muuten voiteta!”
”Ei käy, joku muu ohjiin ja sillä selvä.”Jupisten Hello siirtyi ohjaajan paikalta pois, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen ohjiin.
”Iskä, etkö sä vois ajaa?”
”Minä, ehei, en minä”, hän vastasi nostaen kädet torjuvasti ylös.
”Mites Allu, ajatko sinä?” Kysyin, vaikka näkihän hänestä, ettei hän halunnut olla yhtään lähempänä hevosta. Hän vain pudisti päätään. ”Entäs Hellon isä, Manni, haluatko sinä kokeilla?”
Hän alkoi nauraa ja kertoi, että hän ajaa hieman erilaisella moottorilla varustetuilla vekottimilla, joten pitäisi valikoida joku muu ohjastamaan.
”Hyvä on, hyvä on, minä voin ainakin aloittaa”, äitini sanoi hymyillen. ”Mutta jonkun pitää kyllä sitten pitää silmällä noita kartioita, ettei osuta niihin. Nämä on niin isot nämä kärryt ja tuo hevonenkin tossa, voi että kuinka se on iso! Hyvä kun täältä eteenpäin näkee.”Äiti ajoi hyvän matkaa muiden neuvoessa häntä parhaansa mukaan. Pian isänikin uskaltautui siirtymään äitini viereen ja he vaihtoivat kuskia melkein vauhdissa, mikä aiheutti ensimmäisen kartion yli ajamisen. Hello puhisi kiukkuisesti kärryjen perällä, johon Nelly oli hänet ajanut, jotta hän pysyisi poissa kuskin paikalta. Loppumetreillä Nellykin ohjasti Skottia vähän matkaa eikä osunut yhteenkään kartioon, mutta olimme siihen mennessä osuneet jo kolmeen ja ajaneet vielä toisenkin yli. Ei mikään huono suoritus, paitsi tietysti Hellon mielestä ja hän hyvin kuuluvasti siitä meille kaikille ilmoitti.
-
Juu, Team Ilvesnaaraat tai Ilves-Naaraat sopii Oonalle 😀 Plus Oonaa ja hänen vanhempiaan voi tosiaan siirrellä muihinkin tiimeihin, jos tarvitsee.
-
Pöystilän hevoslauma
”Aino, Elli, Rinna.. Annin otan itselleni, vaikka saankin ehkä katua sitä”, lueskelin ääneen Eetun kirjoittamaa tekstiviestiä, ”niin ja tietty Kyösti Tiitukselle!” huudahdin vielä loppuun, koska meinasin jo unohtaa sen. Laitoin puhelimen taskuun ja aloin käymään varusteita läpi. ”Olisi kyllä pitänyt pyytää Tiitus tänne avuksi, viiden hevosen pakkaaminen varusteineen on aikamoista hommaa, eikö vain Remes”, sanoin koiralleni, joka juuri tallusti varustehuoneeseen. Silitin sen valkoista päälakea ja se kellahti maahan selälleen. ”Voi kulta rakas, minä en nyt kerkeä rapsuttamaan sinua, mulla on hommaa vaikka kuinka!” Sitten kuulin kuinka minua kutsuttiin ulkoa. Remes nousi nopeasti ylös ja pinkaisi edelläni pihalle tervehtimään tulijaa. ”No hei Tiitus, susta me just puhuttiinkin!”
”Mitäs pahaa sä nyt olet kertonut?” Tiitus kysyi koiralta naureskellen ja rapsuttaen sen mahaa.
”Ei se ole vieläkään kertonut teidän salaisuuksia, vaikka kuinka tarjoan herkkuja ja hierontaa ja kaikkea!”
”Hyvä poika, just niin!”Tiituksen kanssa saimme kaikki varusteet triplatarkastuksen jälkeen pakattua autoni takakonttiin.
”No niin, se olisi sitten hevosten vuoro. Onneks iskä oli ostanut tän isomman trailerin, niin saadaan koko porukka kerralla. Otetaan ensin Aino ja Elli, sitten Rilla ja Kyösti. Annin jätän ihan suosiolla viimeiseksi”, kerroin Tiitukselle, kun kävelimme talliin. Neljä ensimmäistä meni ongelmitta traileriin, vaikka olikin hyvin epätavallinen aika lähteä reissuun.
”Hei, annas olla nyt!” Komensin Annia, joka pisti kunnolla vastaan keskellä lastausramppia, omaan tyypilliseen tapaansa. ”Kato nyt kun kaikki muut tammat ja herrasmies Kyöstikin odottaa niin nätisti tuolla – ihan vain sinua”, juttelin tammalle samalla, kun työnsin sitä takapuolesta eteenpäin. Tiitus avitti vetämällä tammaa riimusta ja saimme sen lopulta omalle paikalleen.Tarkastimme vielä nopeasti varusteet ennen kuin istuimme autoon ja lähdimme kohti Hopiavuorta.
”No, mitäs sulle kuuluu? Millos sulla koulu taas alkaa? Mites se teidän matsi meni, mä oisin niin halunnut tulla, mutta töitä oli enemmän kuin aikaa.”
”Ihan hyvää, syyskuun alussa ja häviöhän sieltä tuli.”
”Ai hävisitte, no voi harmi. Mutta kyllähä te varmaan parhaanne teitte, tietenki. Joskus sitä vaan toiset on parempia tai ei oo parhaassa vedossa tai..” Höpötin taas tuttuun tapaani, joten naurahdin anteeksi ja hiljenin.
”Joo, oli meil onnistumisia ja vastustajat oli vaan parempia.”
”No entäs se.. ” jouduin miettimään miehen nimeä. Muistin vain, että se oli jotenkin erikoinen, mutta en vain saanut sitä kielen päälle. ”No se pörröpää, jonka kanssa käytiin maastoilemassa.”
”Ai Hello vai?”
”Nii, just se! Sillä on kyllä niin hassu nimi”, nauroin, koska olihan se niin hauska, hello-hello. Näin sivusilmällä kuinka Tiitus hymyili ja hymähti vähän ääneen. ”Joko te nyt ootte yhdessä? Kun viimeks se tais olla vielä vähän arka asia.”
”Joo.” Tiitus vastasi tuttuun lyhyeen tapaansa.
”Ai että, vähänkö ihanaa! Tuleeko hänki maastoilemaan? Tottakai hän tulee, eiks ni.”Tallilla oli jo aikamoinen porukka kasassa, kun saavuimme. Sain hetken aikaa taiteilla auton ja ison trailerin kanssa, että sain sen Eetun osoittamalle paikalle. Tervehdin Eetua kertomalla, että muut hevoset voivat odottaa trailerissa ratsastajaansa, mutta Anni minun on pakko ottaa pihalle tai se tulee sieltä itse. Eetun ilme oli hieman epäileväinen, joten kerroin, että se on minun ratsu eikä hänelle varattu Aino ja ettei se tarkoita pahaa, vaikka vähän omalaatuinen yksilö onkin. Anni kiljui kuin syötävä päästyään pihalle, mutta onneksi hiljeni, kun taluttelin sitä hetken aikaa.
Sidoin Annin trailerin ulkopuolella olevaan kiinnityssilmuun, kun Eetu ohjasi Hellon sekä minulla tuntemattoman naisen luokseni.
”Tässä olisi Hello ja Nika”, Eetu kertoi.
”Hellon kanssa ollaankin nähty, mutta sua en tunnekaan, mä oon Oona!” tervehdin naista ja ojensin hänelle käteni.
”Hellolle tulisi Elli ja Nikalle..” Eetu katsoi paperilappua. ”Rinna.”
”No niin, mennäänpän sitten tutustumaan teidän ratsuihin” sanoin ja kävelin trailerille. ”Tässä on Rinna, se on vähän laiska eikä sillä ole minnekään kiire. Mutta kunhan sitä viitsii välillä patistaa, niin kyllä siitä vauhtiakin saa.” Kerroin Nikalle osoittaen hänet tammansa luokse. ”Ja tämä viereinen raudikko onkin sitten Elli”, sanoin Hellolle, ”se tekee parhaansa mitä vaan siltä pyydätkin ja siihen voi luottaa ehdoitta maastossa kuin maastossa.”Tiitus jo tiesi Kyöstin, joten heitä ei tarvinnut sen kummemmin esitellä, mutta Eetulle kerroin vielä hänen ratsustaan.
”Tämä tässä on sitten Aino. Se on varsinainen kullanmuru, se ei kaahaile, vaan kuuntelee tasan mitä sinä siltä pyydät ja tekee sen mukaisesti. Laitanko mä sen sulle valmiiks, sulla taitaa olla tuota hommaa muutenkin?” Kysyin, koska joukko sen kuin tiivistyi ja vähän väliä kuuli kuinka joku kyseli Eetulta jotain.
”Eihän sinun tarvitse, kyllä minä oman hevo..” hän aloitti, mutta keskeytin hänet.
”Ei siitä ole mitään vaivaa, minäpä teen sen heti, niin päästään sitten kaikki nopeammin matkaankin. Ja kun tää Aino on niin kiva tamma muutenkin, ettei sen kanssa tarvi mitään puolta tuntia tutustua, ennen kuin selkään uskaltais mennä, niin hyvin voin laittaa sen valmiiks. Menehän siitä sitte, tuolla joku sinua taas kyselee.”Pian olimme kuin olimmekin kaikki viisitoista ratsukkoa – okei, neljätoista ja yksi kärryillä – valmiina lähtöön. Jännityksen saattoi haistaa ja voin kyllä myöntää, että itseänikin jännitti ihan mahdottomasti! Mutta hyvin tämä sujuu, onhan meitä niin iso porukka, että meteliä tulee varmasti, joten en usko että karhut meitä syö. Ja sopivasti on kirkas yötaivas ja kuukin taivaalla, joten ei ole edes pimeää kulkea, paitsi ehkä jos Eetu meidät syvimpiin metsiin meinaa johdattaa. Sitten käsky kävi ja lähdimme pitkänä letkana matkaan lähes täydellisessä hiljaisuudessa, kunnes ensimetrien jälkeen jännitys purkaantui ja ihmiset alkoivat juttelemaan keskenään.
-
Neian ja Raikulin bestikset
Ajoin Hopiavuoren pihaan ja kävin katsastamassa tallin, josko siellä olisi ollut tuttuja, joille jutella. Minulla ei tänään ollut yhtäkään asiakastapaamista, joten en ollut saanut purettua puhetulvaani samaan tapaan kuin ennen. Naureskelinkin mielessäni, että muiden onneksi he olivatkin muualla ja talli kaikui tyhjyyttään. Niinpä otin pari porkkanaa taskuun ja suuntasin laitumille, koska hevoset ainakin kuuntelisi. Menin ensimmäisenä tammojen laitumelle, jossa useimmat laidunsivat pitkää heinää ja pari makoili tyytyväisenä auringossa.
Yhtäkkiä kauempaa vilisti suomenhevostamma musta harja ja häntä hulmuten ja sen perässä toinen suokki. Katsoin taaempana laukkaavaa tammaa tarkemmin ja tajusin, että sehän on minun Neia! Minun pullasorsamainen tamma, joka ei liiku senttiäkään, jos sen ei ole pakko?! Tammat hidasti raviin ja lopulta seisahtuivat vierekkäin kirputtamaan toistensa hännätyviä. Katselin ihan ihmeissäni, koska en ole koskaan nähnyt Neian kulkevan tuollaista vauhtia ilman, että sille olisi juuri tarjoamassa ruokaa.
Kutsuin Neiaa pari kertaa portilta, jos se olisi malttanut tulla tervehtimään minua. Mutta eihän se kerennyt, kun oli saanut niin kivan kaverin toisesta suomenhevosesta. Joten jatkoin kulkuni pikkumiesten tarhalle, jossa Raikuli seisoi portilla. ”No heippa mies, mitä kuuluu?” Ori antoi rapsuttaa itseään ja otti antamani herkkupalan kiitollisena. Sen vierelle tallusti kimo puoliverinen, joka halusi myös herkkuja. ”Kyllähän mä osasin varautua, että joku muukin tulee apajille. Tässä sullekin, hei vaan.” Hevonen nappasi porkkanan suuhunsa. ”Mun pitäisi kyllä selvittää teidän nimet, koska olisihan se kiva jutella enemmän, kun tietäisi edes nimen.”
Hetken höpöttelin kaksikolle niitä näitä, kunnes ne taisivat kuitenkin saada tarpeekseen ja lähtivät ravaten pidemmälle. Ensimmäisenä pysähtyi kimo Raikulin jatkaessa matkaa, kunnes sekin pysähtyi kimon hirnahtaessa kimakasti. Sitten kimo pyrähti laukassa Raikulin ohi, jolloin sekin lähti perään. Hetken päästä puoliverinen pysähtyi taas, hörähti Raikulille ja sekin pysähtyi. Tätä ihmeellistä toimintaa jatkui muutaman kerran ja pojilla näytti olevan hauskaa.
-
-
Koulutreeniä – Villahaan Kuumoilija
Tänään oli taas yksi niistä kesän ihanista sadepäivistä, joten pakkasin Mollin varusteet traileriin ja kävin hakemassa orin sen tarhasta. ”Tulehan poika, sinä pääsetkin ihan uuteen seikkailuun tänään!” Ori hörisi pehmeästi ja antoi kiltisti laittaa talutushihnan sen riimuun kiinni. ”Sä oot kyllä sellanen yks rauhallisuuden tyyssija, sinua ei varmaan mikään hetkauta. Oli se sitten muut orit tai edes tammat, monien pelkäämät möröt maastossa tai mitä kukakin pelkää. Mutta ei sun kohdalla, sun kanssa voi tehdä ja mennä minne vaan, niin sä se vaan tuut aina niin tyynesti mukana.”
Tallipihalla ei luonnollisesti näkynyt ketään, koska vettä tuli oikein reilusti taivaalta. Vein ripeästi Mollin tavarat suuliin, jossa ajattelin orin laittaa kuntoon ja menin avaamaan trailerin lastausovea. Molli asteli tuttuun rauhalliseen tapaansa ulos kuljetuskärrystä ja kulki reippaasti vierelläni, että pääsimme sateesta pois. ”Eihän meitä nyt sokerista ole tehty, mutta ei märkänä oleva kiva ratsastaa, eihän”, juttelin voikolle suomenhevoselle, joka pärskähti vastaukseksi. ”Aivan, olet siis ihan samaa mieltä!” Nauroin, koska olihan orin sattumanvarainen ääni niin sopiva tähän väliin.
Kun sain Mollin satulavyön kiristettyä sopivan tiukaksi, irroitin sen kaulalta riimun ja talutin sen suitsien ohjista kohti maneesia. Avasin maneesin oven ja huomasin, että emmehän me sadepäivänä tietenkään yksin olleet, vaan siellä oli pari muutakin ratsukkoa. Toinen oli mustiin pukeutunut tummatukkainen mies, joka ratsasti ihastuttavan näköisellä läsipäällä, jolla lähemmin nähtyäni oli aivan upeat siniset silmät! Toisena ratsukkona toimi isokokoinen ruunivoikko, varmaan joku puoliverinen. Sen selässä istui vaaleahiuksinen, ulkomaalaisen näköinen mies.
Katselin hetken aikaa heidän työskentelyään, kunnes Molli tökkäsi minua selkään ja muistutti minua, että töihinhän mekin olimme tulleet. ”Anteeksi, minä ihan uppouduin katsomaan noita muita tuolla. Kato nyt tuota suokkia, voi vitsit kun sillä on ihanat silmät”, kuiskailin hevoselleni, kun silitin sen päätä. Molemmat miehet olivat noteeranneet kumpikin omalla tavallaan minut, joten saatoin taluttaa oman hevoseni ratsastusalueelle. Laskin jalustimet alas ja nousin Mollin selkään, kiristin satulavyötä yhden reiän verran ja nostin käynnin.
Oli kovin erilaista ratsastaa edelleen uudessa paikassa ihan tuntemattomien ratsukoiden kanssa! Olisin halunnut kysellä miehiltä vaikka mitä, kehua heidän hienoja hevosiaan ja höpöttää omalleni, mutta sen verran osaan hillitä puheintoani, että olin ihan hiljaa. Keskityin Mollin kanssa tekemään taivutuksia ja takaosankäännöksiä, vaikka olisin mieluusti kokeillut myös erilaisia laukkatehtäviä. Vaikka maneesi olikin tilava, koin silti paremmaksi mennä niin sanotusti hieman rauhallisemmin kuin lähteä viipottamaan hiukset hulmuten.
Ensimmäisenä lopetti tummatukkainen mies, joka sanoi jotain toiselle ennen lähtöään. Kymmenisen minuutin päästä myös puoliverisen ratsastaja talutti hevosensa pihalle ja huomasin silloin, että vesisade oli jo lopputunut. Vartin verran otin vielä laukkaa Mollin kanssa, kunnes kerroin sille, että menisimme jäähdyttelemään laitumille päin. Pitihän minun käydä katsomassa miten minun kaksi mussukkaani voi!
-
Villahaan Raikulin laitumellelasku
Raikuli ilmoitteli itsestään, kun kävelin tammalaitumelta takaisin trailerille. ”Tullaan tullaan!” Huutelin nuorelle orille, kun avasin lastausovea. ”No niin, ihan rauhallisesti nyt, höppänä. Mikähän ihme siinä on, että kaikki minun orit kolistelee ollessaan kuljetusautossa. Kyösti ja Daddy tekee ihan samaa, mutta itseasaiassa Molli onkin teistä ainoa, joka osaa käyttäytyä herrasmiehen tavoin.” Juttelin hevoselle rauhoittavasti, kun silitin sen kaulaa. Irroitin sen riimunarun kiinnityskahvasta ja kehoitin sitä peruuttamaan, jotta päästäisiin ulos. Mutta eihän sillä enää ollut minnekään kiire, vaan se vain seisoi paikallaan. ”Jahas, et sitten haluakaan pihalle. Siellä ois paljon maukkaampaa syötävää kuin tuo kuiva heinä, jokka on sinulle näemmä maistunut. Ja ootko yrittänyt Neiankin omat syödä, siltä ainakin näyttää”, naurahdin, koska tamman heinäverkko oli selvästi pienempi kuin aiemmin ottaessani tamman pois trailerista.
Raikuli oli paljon innokkaampi pääsemään irti kuin Neia. Siinä todella oli pitelemistä, kun pääsimme laitumen porttien sisäpuolelle. Mutta niin oli moni muukin orinuorukainen. Tiituksen Bee rimpuili omassa riimussaan ja näytti hienoja liikkeitä steppaillessaan omistajansa ympärillä. Myös kimo puoliverinen tummatukkaisen naisen käsissä oikein värisi innosta ja sen vierellä maata tömisteli toinen suomenhevonen. Ja voi vitsit kuinka minua hymyilytti, kun isojen puoliveri- ja suomenhevosvarsojen joukossa seisoi Hellon käsissä mustankirjava shetlanninponi. Ja minua rupesi oikein naurattamaan, kun poni näytti siltä kuin olisi valmis ottamaan yhteen jokaisen eteensä tulevan nuorukaisen kanssa, vaikka oli niitä monta päätä pienempi.
Nuorukaiset kirmasi kilpaa laitumelle ja pieni kirjava poni kipitti niiden perässä, minkä töppöjaloistaan vaan pääsi. Siirryimme kaikki Eetun komennuksesta ulkopuolelle, vaikka eipä kukaan olisi hevosten jalkoihin jäänytkään, sen verran vauhdikkaasti ne juoksivat niin kauas meistä kuin vain pääsivät. Raikuli ja Bee ottivat vielä yhden kisaspurtin keskenään, kunnes rauhoittuivat syömään tuoretta ruohoa vieritysten. Silmäni alkoivat ihan vetistää, kun katselin Raikulin hamuilevan vihreää herkkua tarhatoverin kanssa. Siellä mamman pikkumussukka on jo niin isoa poikaa, joten kyllähän sitä nyt liikuttuu!
-
Kurjen Karneian laitumellelasku – 22.06.2019
Olin jo muutaman päivän miettinyt pääni puhki, että kenet minä saisin laittamaan toisen varsoistani laitumelleen, koska tietenkin Tiitus oli laittamassa omaa varsaansa samoille laitumille eikä hänestä olisi apua. Kyllähän iskä tai äiti tulisi jos vain pyytäisin, mutta he menevät aina jussiksi mökille ja sieltä on tunnin matka tänne, joten en halunnut vaivata heitä. Onneksi satuin ihan ohimennen puhumaan Tiitukselle ongelmastani, koska hän kertoi laitumelle laskun tapahtuvan lauma kerrallaan. Pystyn siis ensin laskemaan Neian omaan tammalaumaansa ja sen jälkeen Raikulin pikkumiesten laitumelle.
Olin mielestäni hyvissä ajoin Hopiavuoressa, mutta silti tallin parkkipaikka oli niin täynnä, että jouduin ajamaan autoni traileri perässä kentän vierelle. Ajoin siihen todella varovaisesti ja saatoin vain toivoa, että Eetu ymmärtäisi. Noustessani autosta jäin katselemaan muita ihmisiä. Yhtäkään tuttua en nähnyt ja koska kaikki vaikutti niin kiireisiltä touhutessaan omien hevostensa kanssa, en lähtenyt tekemään tuttavuutta. Tarkistin hevosten oltavat ja lisäsin Raikulille vähän heinää, koska se joutuisi odottamaan siellä, että laskisin Neian ensin. Sitten lähdin etsimään edes jotain tuttua naamaa, jotta voisin kysyä mikä on tarkka kellonaika.
”Heippa, tiedätkö sä milloin me ollaan lähdössä tammalaitumelle? Mulla on noi hevoset vielä tuolla trailerissa ja en viittis toista jättää sinne yksin pitkäksi aikaa, niin joutuu tammakin siellä sitten odottamaan. Vai kerkeisinkö kävelyttää Raikulia ensin, jos tässä vielä menee?” Kysyin teini-ikäiseltä tytöltä, joka piti käsissään ruunikon puoliverisen talutushihnaa. Hetken hän tuijotti minua äimistyneenä, mutta vastasi sitten jotain, että ihan pian meidän pitäisi olla lähdössä. Sitten kuulinkin Eetun ihastuttavan murteen, kun hän kyseli ollaanko jo valmiita.
Kävin pikaisesti lastaamassa Neian pois trailerista ja olin tyytyväinen tamman käytökseen. ”Sä olet kyllä niin kiltti tamma, tiesitkös. Toisin kuin tuo sinun vieruskaveri Raikuli, kuuntele nyt kuinka se siellä kolistelee. Ihan samalla tavalla kuin Daddykin viime viikonloppuna.” Neian korvat kääntyili, kun se kuunteli minua, muita taluttajia sekä koirien haukuntaa jostain tuvan takaa. ”Oi vitsit, täällä taitaa olla enemmänkin koiria! Maaliskuussa näin vain sellainen pikkuriikkisen ihanuuden, mutta tuo tuolla kyllä kuulostaa selkeästi isommalta hauvalta. Ehkäpä voisin käydä tutustumassa siihen, kunhan teidät saadaan lomaa viettämään.”
Kun päästimme tammat irti samaan aikaan, ensimmäisenä vilisti rinta rinnan kaksi muuta nuorta suomenhevosta. Hello oli taluttanut toisen ja toisen vierellä oli seissyt joku nuori nainen. Niiden lisäksi tarhaan pääsi aiemmin näkemäni ruunikko puoliverinen, kaunis arabi sekä ihastuttava kirjava irlannincob. Mutta minun Neia jäi vierelleni seisomaan, katseli hetken muiden menoa ja laski sitten päänsä ruohon tasolle. ”No, mene nyt edes vähän pidemmälle, höpsö!” Nauroin tammalleni.
”Kyllähän siinäkin passaa syödä, hyvää ruohoa sekin on”, Eetu sanoi takanani.
”Neia on vähän tommone pullasorsa, ihan on emäänsä siinä tullut. Ja nyt kun sen ei ole mikään pakko mihinkään liikkua, niin miksikäs se liikkuisikaan, kun saa ruokaa tostakin. Menehän nyt siitä, vähän kauemmas edes!” Sanoin taputtaen tamman lautasta viimeisen lauseen kohdalla. Se nosti päätään, katsahti minuun ja otti pari askelta eteenpäin. ”Hyväksytään, ole siinä sitten”, nauroin ja astuin aidan ulkopuolelle muiden seuraan katselemaan tammojen laiduntamista. -
Matka Aurataipaleelle (16.06.2019)
Hello sai hevosensa haettua ja voi, että se oli komea! Ja sen pitsihelma oli niin nätti, ihan tuli oman mummin pitsiliinat mieleen. Olimme Tiituksen kanssa pakanneet tavarat ja Skotin heinät paikalleen, joten Hellon ei tarvinnut kuin lastata iso työhevonen traileriin.
”Daddy, annahan olla nyt, ihan kohta jatketaan taas matkaa. Se ei oikein tykkää matkustamisesta tai oikeastaan pysähdyksistä. Heti kun tästä päästään taas liikkeelle, se hiljenee ja varmaan nukkuu. Mulla ei kyllä oo vielä semmost trailerikameraa, kai Skotti osaa olla nätisti kuljetuksessa? Osaathan sä, etkö vaan? Hieno poika, joo, sinä olet”, höpötin ja silittelin ruunikkoa hevosta, kun se oli ensin nuuhkinut kättäni ja hamuili sitten takin liepeitä.
”Joo, kyllä Skotti on kiltisti”, Hello sanoi, kun yritti saada hevostaan lastausrampille.
”Se vaan pelkää, että Daddy syö sen”, Tiitus naurahti, kun Skotti vain tuijotti kopisevaa laatikkoa.
”Kyllä minuakin pelottaisi, kun tuollainen metakka kuuluu!” Hello sanoi vilkaisten Tiitusta.
”Minäpäs menen ensin, jos tuo herra tuolla sitte hiljenis. Kato Skotti, ei täällä oo ketää sinua syömässä. Kato kuin minäkin uskallan mennä tänne. No niin, Daddy, olehan nyt aloillas, että saadaan sun matkakaveri kyytiin, muuten ei päästä lainkaan lähtemään.””Aijaijai, nyt kun menitte molemmat takapenkille, niin teillä ei oo mitään sananvaltaa radiokanavaan tai siihen, että minä tykkään laulaa – kovaa!” Nauroin, kun istuin kuskin paikalle. ”Ei tähän etupenkille olisi kyllä mahtunutkaan, kun mä tykkään pitää laukkua tässä ja laitoin eväskorinkin tohon jalkoihin. Mutta olisihan ne saanut siirrettyä, jos teistä toinen olisi etupenkille halunnut”, virnuilin vielä, koska kyllähän Tiitus oli kysynyt, haittaako jos he istuvat takapenkillä. Hello katsoi Tiitusta ehkä hieman hämillään, mutta Tiitus vain silitti hänen poskeaan. Voi että, kun nuori rakkaus on niin ihanaa!
”Noo, kuis kauan te ootte yhessä ollut?”
”Öö.. Eihän me.. Tai siis..” Tiitus kangerteli, jolloin tajusin, että he eivät ole puhuneet asiasta vielä. Kyllähän sen nyt sokeakin näkee, että Tiitus oli ihan hulluna Helloon eikä Hello kyllä pahasti kakkoseksi jäänyt.
”Etkö sä muka muista!” Hello tiukkasi pukaten kyynärpäällä Tiitusta kylkeen.
”No siis.. Kun.. En minä osaa sanoa..” hän lopulta huokaisi.Matka taittui lopulta ihan rattoisasti, vaikka kysymykseni saikin pojat vähäksi aikaa mietteliään hiljaiseksi. Minä sain laulaa itsekseni ja pojat touhusi takapenkillä omiaan ja välillä keskusteltiin ihan porukalla. Tai enimmäkseen ehkä minä, kun en taas malttanut antaa muiden puhua. Hello oli kyllä mukavan oloinen heppu. Hänen kanssa keskustelua riitti, kun hän tajusi sanomattakin, miten minun kanssa pääsee juttuun.
”Anteeks, mä taas höpötän ihan liikaa. Se on paha tapa, josta ei vaan pääse eroon. Tiitus on jo tottunut siihen, etkö olekin”, nauroin, kun huomasin taas, ettei kumpikaan ollut sanonut hetkeen mitään.
”Joo, onhan sua jonkin aikaa tullut jo kuunneltua”, hän sanoi hymyillen leveästi.
”Kauas siitä oikein jo on, viisi vuotta?”
”Ainakin sen verran joo.”
”No Hello, onks sun nimi oikeesti Hello? Tosi erikoinen nimi, ethän sä kuitenkaan mikään ulkomaalainen oo, silloin sen ymmärtäisi. Helsingissä kun opiskelin, niin ei sielläkään tullut noin erikois -”, kysyin, kunnes hän keskeytti minut.
”Ei se alkuperäinen ole, mutta siksi mua kutsutaan.”
”Okei, on kyllä hassu nimi, saatko sä kuulla siitä sanomista aina uusien tuttujen kanssa? Varmaan saat, enhän minäkään ensin tajunnut, että se on sun oikea nimi.” Hiljaisuus laskeutui taas, joten taisin taas sanoa jotain väärää. ”Hei sori, ei mun oo tarkoitus udella. Mut hei, kertokaas te jotain. Tiitus, sulla on se turnaus tulossa, joko sä oot pyytäny Hellonki sinne? Mäkin oisin niin halunnut tulla sinne, kun mun pikkuveli tulee joukkueineen antaa teille köniin, mutta mulla on töitä silloin.” -
Pikkupoikien laitumelle ilmoittaisin Raikulin, josko se oppisi asettumaan suuremmassa joukossa ikäisiään. Tähän käyttäisin Hopiavuoren ensimmäisen maaston merkin.
Ja jos kirjaimellisesti yhdellä merkillä saa tuoda yhden hevosen, niin Nellyn kouluvalmennuksesta saadulla merkillä ilmoittaisin tammojen laitumelle uusimman tulokkaani Neian. Tamma on vähän ujo lapsukainen, joten saisi ehkä enemmän rohkeutta, kun viettäisi kesän uusien naamojen keskellä.
-
Heippa, mä oon Oona ja mä puhun paljon!
”Moikka, mä oon Oona ja mä etin Eetua!” Tervehdin pitkähiuksista naista, jonka näin ensimmäisenä saapuessani Hopiavuorelle. ”Hei, mistä mä tunnen sut?” Kysyin heti perään, koska tajusin, että olin nähnyt naisen aiemminkin. En vain millään saanut mieleeni, että missä. ”Ootsä.. Eeei, sä et kyllä mikään kaupan kassa ainakaa voi olla!” Naureskelin, kun kuvittelin hänet kassan taakse istumaan päivästä toiseen. Nainen tutkaili minua hetken aikaa ja sitten hänen silmissä syttyi:
”Sä olit kuukaus sit mun valmennettavana! Mä oon Nelly.”
”Aivan niin, tottakai, miten mä en muka muistanut! Se oliki tosi hyvä valmennus, mun tyttö ei ollut kyllä hereillä niiku yhtää, mut se onkin vähä semmone aina välillä”, nauroin taas, kunnes jatkoin vielä: ”Ja se asettaminen, voi jestas, siitä ei kyllä tullu yhtää mitää! Milloin sä pidät taas valmennusta, voitais oikeesti tulla Likan kanssa uusiks? Ai anteeks, sullaha on varmaa muutaki tekemistä ja tässä mä vaa höpötän ku mikäki lokki. Tota niin, se Eetu, meillä oli sovittu tapaaminen, mutta enhän mä tajunnu kysyä, että missä nähään.”Nelly kertoi, että Eetu on varmaan tallissa, joten kiitin häntä sydämellisesti ja suuntasin kulkuni tallille. ”Huhuu, mä ettisin Eetua”, huhuilin hymyillen. ”Oi vitsit, täähän on kivan näköne”, juttelin taas itsekseni. Talli oli sympaattinen, selvästi hieman vanhahtava, mutta vaikutti käytännölliseltä. ”Voi nenä, eikö täällä oo ketää?” Harmittelin ääneen, koska yhtäkään päätä ei kuikullut karsinoiden ovien yli eikä hakemaani miestäkään näkynyt missään. Kävelin käytävän päähän ja tulin selvästi uudempaan osaan. ”Eetuuu, missä sä ooo-oooot?” Sanoin taas hieman hyräillen. Sitten näkyi ensimmäinen pää, joka kurkkasi yhdestä karsinasta. ”Heippa, mä oon Oona, muistatko mua?” Sanoin hymyn levitessä naamalleni.
Minä ainakin muistin Eetun, vaikka siitä olikin jo pari kuukautta, kun olin ollut ensimmäistä kertaa Hopiavuoressa. Silloin matkassani oli Kyösti, jonka kanssa käytiin maastoilemassa isolla porukalla. Ja muistan kuinka Eetu oli tullut minun viereen juttelemaan kuinka elämä olisi taivaallista, jos aina voisi vain ratsastaa rauhallisessa maastossa mukavassa porukassa. Voi että tykkäsin siitä, miten hän puhui, ihan perhosetkin pyöri vatsassa, kun se sillä tavoin vierellä istui ja hymyili vihreillä silmillään.
”Niin siitä maneesin lainaamisesta, tai siis vuokraamisesta tietenkin, enhän mä nyt ilmaseksi toisen tiloja käytä!” Sanoin miehelle, joka oli jäänyt tuijottamaan minun. ”Juteltiin puhelimessa ömm… pari päivää sitte, että voisin tulla joku kerta käymään ja kattomaa. Vaikka kyllähä minä täällä oon käyny, pariki kertaa. Mut ethä sä varmaa muista, onhan siitä jo aikaa ja sulla on varmasti ollut kädet täynnä. Kuulin, että sulla alkaa olla tallipaikatki jo melkein täynnä, onnea!”
”No kyllähä minä sinut muistan, sulla oli viimeks se pikkutamma koulutunnilla”, Eetu vastasi, kun sai vihdoin puheenvuoron.
”Nii joo aivan, kyllähän me nähtii Nellyn valmennuksessakin! Ihan pikaisesti vaan, kun piti niin keskittyä siihen omaan tekemiseen silloin”, hymyilin miehelle. ”Nii että se maneesi. Mut jos sulla on hommat kesken, ni kyllähä minä voin sen itseksenikin vilkaista. Jollet pelkää, että minä jotain täällä hajotan tai vien pois”, naureskelin, koska olisihan se ollut kiva, jos hän olisi tullut mukaan. -
Oona MacFarland on reilu kolmekymppinen irlantilais-suomalainen nainen, joka on ollut koko ikänsä hevosten kanssa tekemisissä. Hän työskentelee pienessä lakifirmassa ja alkukesästä 2019 hän muutti suomenhevoslaumansa kanssa entisen Pöystilän ratsutallin tilalle. Oona on hyvin puhelias, joidenkin mielestä ehkä liiankin. Siksi hän aloittaakin uudet tuttavuudet kertomalla, että hänelle saa ja pitää sanoa suoraan, jos hän ei muuten muista antaa suunvuoroa muille.
Voisi kuvitella, että ratsutallilta löytyisi maneesi, mutta eipä vaan löydy. Sen takia Oona onkin soitellut Eetun kanssa ja sopinut, että hän käy silloin tällöin lainaamassa Hopiavuoren tiloja, vuokraa vastaan tietenkin.
pst. Täällä on vähän enemmän Oonasta, kuten oikea kuva, avatar (© Clker-Free-Vector-Images) ei kerro ihan täyttä totuutta 😀 Siellä on myös tietoa Oonan Remes-koirasta sekä Tilda-kissasta, joista ensimmäinen varmaan joskus tulee tallillekin mukaan.
