Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Mitenhän noita Korteskoskia aina on? Joo on niitäkin naisia, että punainen auto kiitos, mutta kamooooon. Voin kuvitella kans Alexin räyhäämässä siellä…
Mulla on tällä kertaa kaks lemppariasiaa tässä tarinassa. Toinen on tällä kertaa taustat. Tämä on niin kuin Marshallin piirtämät ne The Kuvat. 😀 Koirat ja kakarat menee siellä yksityiskohtaisesti, vaikka kuvan aiheet istuvatkin kahvilla ja juttelevat kisoista ja autoista.
Toinen mun lempparijutuista on sama kuin usein: kun muut malttaa työntää lusikoitaan toisten hahmojen soppiin. En vieläkään keksi kivempaa tapaa sanoa toiselle, että olen muuten lukenut sun juttuja.
Tästä tuli heti yksi mun tämän kevään suosikkijutuista. Elli ei ainakaan opi pelkäämään elukoita, kun menee lauman mukana. :DD
-
Aaaa ihanaaaaa 😀 Vaikka oikeessa elämässä oon herkästi kateellinen, veikkaan, että ihan oikeastikin Niklaksen puolesta olisi näin helppoa olla onnellinen. Se ei ole leuhka, eikä se ole saanut asioita ilmaiseksi: tietenkin haluan, että se pärjää! Fiktiivisenä hahmona Niklaksen voitto on myös pedattu kirjoittamalla huolellisesti hänen kilpaurastaan, harjoittelusta ja kaikesta. Tämän Niklas ansaitsi. 😀 Barnumista tulee myös koko ajan enemmän Niklaksen hevonen, ja sille se kyllä hienosti sopiikin!
-
Niin kuin Sonjakin, mäkin kiinnitin huomioni myös tässä tekstissä tunnelmaan. Tähänkin se on rakennettu taitavasti. Ulkoisesti kaikki on niin normaalia, mutta Rasmuksen ajatukset alleviivaavat sitä, ettei tässä ihan tavallista iltaa vietetä. Samalla Rasmus kuitenkin pitää omia tunteitaan tiukasti kurissa, vaikka ahdistaa. Mä pystyn samastumaan tosi helposti tämän tekstin Rasmukseen. Se johtuu siitä, Rasmuksen tunteita ei kovin monesti kerrota, vaan ne näytetään, mikä onkin paljon parempi tapa. Hän on uskottavasti hermostunut ja haluaisi ratkaista mahdolliset ongelmat, ja on pelottavaa ja turhauttavaakin, kun siihen ei aina pysty.
-
Mun mielestä tämä on taas yksi parhaista tarinoistasi Hopiavuoressa. Kannattaa säästää taas linkki tähän sellaiseen listaan, jossa seuraat omaa kehitystäsi. Tässä on luotu tunnelmaa tosi hyvin ja huolellisesti kuvailun ja kerronnan avulla, ja dialogikin on suloista ja sujuvaa. Tässä on sellainen ihanan pysähtynyt ja kotoisa tunnelma, jota rakastan.
Rasmuksen ylläri on kyllä ihana! Siinä on ihana iskä, kun jo ennalta Ellin takia tutustuu tähän lajiin, kun tietää, että Janna kuitenkin haluaa viedä Elliä joskus heppajuttuihin. 😀 Todennäköisestihän se Ellikin ratsastaa ainakin jonkin osan elämästään! Ai että.
Mutta vielä kerran, tosi onnistunut teksti!
-
Ennustan uutta hevosta, kunhan kerkiät. 😀 Marshallilla on kuitenkin mielessä melko selkeänä, että millaisen sen pitäisi olla. Ja löytyyhän niitä, jotka ovat sopivia, kun malttaa etsiä ja odottaa! Harmittavaa on se, että oikeassa maailmassa ainakin Sen Oikean löytymisen jälkeen tosi usein käy selväksi, ettei se uusi eläinystävä ollutkaan kuitenkaan ihan täysin sitä, mitä piti. Mä tein itse vasta pari vuotta sitten kompromissin uusimman koiran suhteen, koska yritin päästää itseni helpolla. No nyt mulla on täällä tuo yksi uuno, jonka kanssa olen saanut puljata enemmän kuin minkään koirun kanssa ikinä. Ei ihminen taida ikinä saada sellaista lemmikkiä, jonka haluaisi. Onneksi ihminen saa aina sellaisen lemmikin, jonka oikeasti tarvitsee, vaikkei ymmärrä haluta. On tässäkin opittu tehokkaasti ja paljon kaikenlaista koirista ja ihmisistä ja saatu uusia ystäviä, vaikka välillä on oikeasti kyynel silmässä kaduttu, että miksen vaan ottanut sitä leonbergiä niin kuin meinasin… 😀
Mahdollisesta hepanetsintäprojektista tulee varmaan taas ihanaa luettavaa, niin kuin on tullut Ilonan ja Sonjankin projekteista. 😀 Nekin saivat hevoset, jotka tarvitsivat, vaikka eivät ihan sellaisia halunneet ensin.
-
En mä nyt tosiaankaan sanoisi tätä sekavaksi, enkä tyhjäksikään. Mä voin perustella. 😀
Se, että hahmoja tutustuttaa toisiinsa, ei koskaan ole hukkaan heitettyä tekstiä (jos sellaista ylipäätään edes on). Vaikka tässä ei tällä kertaa ole auki kirjoitettua kolmen kilsan pituista dialogia, niin silti Ilona ja Marshall on nyt yhdessä reissussa ja ne pärjäävät toistensa kanssa, vaikka ovatkin erilaisia. Lisäksi kerrotaan, että kun aiheet pysyvät hevosissa, niin ne pystyvät keskustelemaan. Siitähän tutustuminen lähtee, kun saa puhetta aikaan jostain asiasta.
Lisäksi on Marshallin analyysiä omasta suoriutumisestaan ja tulevaisuudesta. Me lukijat tiedetään, mitä odottaa ja millä tasolla ollaan. Lisäksi tämä osuus vakauttaa meidän mielikuvaa Marshallista rauhallisena ja analyyttisena kilpailijana.
Sit siihen selkeyteen. Ei tässä ole mitään epäselvää. Aihe vaihtuu selkeästi, eikä tässä mitään ihme hyppyjä tapahdu. Liikaa asiaa ei ole yritetty tunkea liian pieneen tilaan.
-
Hei hei hei odota odota odota et sinä näin helpolla pääse. Mä kysyin jo isoilta pojilta, mikä Ilonan auton on, voiko sen korjata, miten se korjataan, mitä se maksaa ja kannattaako korjata ym., meni kaks ja puoli tuntia että tajusin, ODOTA. :DDD Turhaan en tätä jumankauta opetellut ja kuunnellut samalla luentoa erilaisista Fiateista ja sitten taas kerran siitä kuinka Sisu on ylivoimainen kuorma-auto.
Mutta. Ei ole helppoa toimia eläimen parhaaksi aina. Mulla ei ole vahvoja mielipiteitä kengistä, mutta Ilona tuntuu käyvän samaa kamppailua tässä kuin mä käyn sen kanssa, mitä mieltä olen koirien kastroimisesta ilman mitään ilmiselvää syytä. On vaikeaa ymmärtää kahden eri ratkaisun edut ja haitat pystymättä helposti maalaamaan vaihtoehtoja niin mustavalkoisiksi, että toinen on selkeästi parempi kuin toinen. Sitä kuitenkin yrittää aina parastaan lemmikeidensä kanssa. Onneksi kengättömyys sen paremmin kuin kengällisyyskään ei ole mikään lopullinen ja peruuttamaton ratkaisu, vaikka ne naulanreiät kestääkin kasvaa pois. Saipa Veeran kaviot ainakin parantua rauhassa.
Sen uskon aivan just hyvin, että Alex on onnessaan, kun pääsee vahtaamaan autoja. Ei tarvi olla edes oma auto. Ilonan puolesta on varmaan hyvä, että siinä on joku onnekas mukana. Autoliikkeessä ei pystytä sitten niin helposti puhua ihan puuta heinää. Mutta on se vaan pöllö kaveri… 😀
-
Noi sanoi jo kaiken, niin mä sanon taas sen, mitä mun bestikset on kieltäneet enää ikinä sanomasta missään tilanteessa: MÄ KUALEN!
-
Tässä on niin paljon kaikkia ihania reaktioita, että Niklaksen porukat jäävät melko pieneen rooliin. Samalla mietin, tuleeko niistä draamaa myöhemmin. On varmaan tosi monelle aikamoisen iso asia, jos omat vanhemmat eivät tule häihin. Negatiiviset tyypit saa kitkeä elämästään, vaikka he olisivat perhettäkin, mutta toisaalta ainakin mulle perhe on niin supertärkeä, että näin vielä aikuisenakin annan niiden painaa mua siihen muottiin, jollaisena ne haluaa mut nähdä. Niklas ei ole tehnyt yhtä luuseria ratkaisua kuin mä, mutta silläkään ei ole helppoa suhtautua omiin porukoihinsa, vaikka ratkaisu on eri. Eihän Niklasta kaivelisi koko tyyppien kutsumattomuus ja puuttuminen, jos hän ei yhtään välittäisi. Onneksi Marshallin porukat ottavat hääasian tosi hyvin.
-
Niklas on tässä tarinassa sellainen piristäjä. 😀 Se touhaa aina vähän omia juttujaan ja ennen kaikkea omalla käsialallaan. Vaikka tässä luodaan ja pohjustetaan jännittynyttä ja mystistä tunnelmaa, Niklas on keventämässä sitä niin että ei vielä tässä vaiheessa liikaa upota ja uumoilla. 😀
-
Väärin, Niklas!! Marshallilla ei varmasti tasan ole yhtään mitään tärkeämpää, tai ei ainakaan mieluisampaa tekemistä, kun ajaa Poriin hakemaan Niklasta. Ja tietenkin, tietenkin on päästävä heti kotia, kun lupa ja mahdollisuus irtoavat. 😀 Vaikka Niklas kuinka harkintakykyään tässä morkkaa, niin toimisin tasan ja täsmälleen samoin. Ja jos olisin Marshall, olisin ihan super onnellinen, että saisin ajaa etukäteen hakemaan Niklasta!
-
Jep. Kun näen poliisin, alan miettiä, että mitä jos mulla on vahingossa ruumis takaluukussa. Ja kun meen lentoaseman siitä portista, mietin, että mitä jos mulla on vahingossa pommi. Ja joka kerta, kun joku auktoriteetti haluaa jutella, oon varma, että pian se sanoo mulle jotain erittäin kauheeta, kun oon vahingossa sytyttänyt työpaikan tuleen ja lyönyt kaikkia mun oppilaita tai jotain. Miksi opojen ja opejen ja viranomaisten pitää olla niin jumalattoman vakavia! Mutta me saadaan nyt Niklas kotia! 😀
-
Sonja vei jalat suustani. Mä edelleen vaan nautin ja luen mielelläni, kun Ilona ja Alex seikkailee. Ne on niin tosi erilaisia, mutta pohjimmiltaan molemmat niin hyväntahtoisia. Silloinkin, kun ne meinaa tappaa toisensa… 😀 Mä luulen, että uuden auton hankkiminen ei ole Ilonalle mikään helppo rasti. Se ei vaikuta tyypiltä, joka ihan liikaa kiintyy johonkin tiettyyn autoon, mutta kun se vaikuttaa kumminkin tyypiltä, joka ei erota hyvää (käytettyä) autoa romusta. Onneksi tallilla nyt on kaiken maailman naisia, jotka tietää autoista sitä sun tätä, ja voi niitä tukijoukkoja olla muuallakin.
Mä olin ennen kaupungissa ajaessani niin kuin Ilona. :DD Nyt kun oon ruvennut kans henkailemaan noiden rekkakuskien kanssa jonkun takia ja kuuntelemaan niiden nalkutusta, niin on ajo muuttunut jonkin verran. Edelleen mä mieluummin kyllä pistäisin ne ajamaan kaupungissa kuin ajaisin ite jossain yhtään Seinäjokea ja Vaasaa isommissa paikoissa… 😀 Pahinta on, kun joku Alex istuu siinä vieressä arvostelemassa…
-
Tosi noloa ja kamalaa myöntää, mutta en ole tullut koskaan ajatelleeksikaan, että Sonja olisi vastoin tahtoaan lapseton. Mullakin on sama kuva Sonjasta kuin Kristalla: siitä ei ole huokunut mun suuntaan mitään äidillistä muuta kuin joskus karvavauvojaan kohtaan. Mun mielestä Sonja on silloin tällöin ajatuksissaankin myöntänyt, ettei halua lapsia. Ei kai tässä voi olla semmonen happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista -keissi? Miksei voisi olla? En kuitenkaan vielä lähde tämän perusteella tulkitsemaan siihen suuntaan, vaan tämän hetken tulkinta on, ettei Krista ja Markus nyt vaan näe Sonjan ajatuksia niin kuin mä. Ne näkee vain sen, että lapsia ei ole tullut.
Tässä lapsiin siirrytään Vladimirin lasten kautta, mutta silti aihe on musta jotenkin ahdistava. Mä olen jo ihan pienenä sanonut, etten halua lapsia, vaan koiria, ja mulle hoettiin, että kyllä se mieli siitä muuttuu. Nyt mun oma perhe on jo muutama vuosi sitten jättänyt mut rauhaan, mutta viimeksi eilen kollega kysyi, että koskas sä meinaat lapset hankkia ja taisi loukkaantua, kun tympääntyneenä sanoin, että vieläkään en koskaan, kuten silloin, kun kysyit viimeksi samaa. No toisen lapsettomuuden spekuloiminen hyvässä hengessä selän takana ei kuitenkaan mun mielestä ole niin paha juttu, mutta jotenkin jo aiheeseen jäämisestä huokuu mun mielestä tiettyjä asenteita. Lasten hankkiminen on se normaali, luonnollinen juttu tehdä aikuisena. Lapsettomuus on tragedia. Joo, tottakai se voi olla ja onkin monelle, ja on ihan hirveää, kun ei saa toteuttaa suurinta haavettaan, jonka ehkä kokee jopa elämänsä tarkoitukseksi itse. Musta tuntuu kuitenkin yhä siltä, että Sonjalle se ei ole tragedia yhtään sen enempää kuin mullekaan.
-
Välillä se Sonjakin on puupää, vaikka taitaa olla fiksuimmasta päästä. :DD JOOJOO on sillä ukkelilla mielessä muutakin kuin viestittely. Toisaalta tässä tullaan taas siihen, että kun omalle kohdalle osuu joku kiinnostava, niin sitä taantuu itsekin sairaan yliajattelevaksi… 😀
Nyt ollaan tulossa selkeästi mun yhteen lempikohtaan fiktiivisissä ja oikeissakin parisuhteissa. Se on IHAN PARAS VAIHE lukea ja kirjoittaa, kun uumoilee, että kyllä ne hahmot toisistaan tykkää, ja nekin tavallaan tietää sen, mutta viivyttelee ja vaikertaa kumminkin. On niin jännää mennä sinne illalliselle ja kaikkea, mutta samalla sitä on tavallaan epävarma koko kuviosta.
Lapset nyt tuntuvat vain olemaan aika suuri mutta, ja samastun kyllä Sonjan emmintään. On tullut selväksi, että Sonja ei halua lapsia yhtään sen enempää kuin minäkään, eikä täten tietenkään mieluiten ottaisi vaivoikseen kumppaninkaan lapsia. Sonja tuntuu silti päättäneen jo antaa Vladimirille mahdollisuuden, vaikka hänellä on kersoja ja niiden äitejä rasitteenaan.
-
Se ei se Nelly muutu. :DD Sille pitää kertoa kaikki, ja jos ei kerro, se saa kuitenkin tietää ja sitten se ei työnnä enää lusikkaansa soppaan, vaan koko ievanan kauhan. Oikeassa elämässä mun olisi varmaan vaikeaa tutustua Nellyyn tämän takia, mutta toisaalta kun sen kanssa olisi jo kaveri, ei sen utelu (TIEDON VAATIMINEN) eroaisi oikeastaan siitä, mitä mun kaverit tekee. Koska osaa se lopettaakin jankkaamisen sitten, kun saa vastauksiaan.
Vähäsen kyllä toivon, että joku sen Harrin raahaa sieltä Hopiavuoreen. Siinä olisi Sonjalla hauskoja hetkiä. 😀
-
On vähän Eira olo ja tekee mieli todeta, että paska! Tässä luodaan mulle turhia toiveita niiiiin paljon. Harri ja Sonja sopi niin hyvin yhteen. Niillä oli niin helppoa ja mukavaa, vaikka kaikilla on vaikeutensa. Sitä kaipaa itsekin, kun Sonja kaipaa. Ja Sonja kaipaa sitä niin kovaa, että koko ajan mun moraali muuttuu harmaammaksi ja ajattelen, että anna nyt hyvä ihminen periksi. Eiks se Jeesuskin anna synnit anteeksi, kun katuu, niin miksei itsekin voisi antaa anteeksi itselleen? Sitten kun vielä Harri tarjoaa mahdollisuutta, mutta en uskonut oikeasti Sonjan tarttuvan siihen.
Sitten olin iloinen, kun Sonja lopulta kuitenkin tunnusti Harrille tekosensa, vaikka olinkin koko draaman ajan sitä mieltä, että mitä sitä Harria tällä enää haavoittamaan. Nyt alkoi nimittäin tuntua, että kyllä Harri ansaitsee kunnollisen selityksen! Siinä mielessä siis oli hyvä, että Sonja kertoi, vaikka ajattelinkin, että Harri menee niin romuksi, ettei se enää ikinä ole millään tasolla normaalisti Sonjan lähellä.
Sitten tarjotaan mulle epäreilua toivoa taas. En mä tiedä, mitä mun päässä tarkalleen ottaen liikkui, kun olin että JES, Harrikin petti, nyt on puntit tasan, JATKAKAA YHDESSÄ. Ihme logiikkaa oli, mutta hetken musta tuntui, että tässä on se puuttuva palanen, joka voi yhdistää nämä taas. Mutta eeeei. Kun Harri on vaihtanut pusun. Joo on sekin väärin, mutta sen mä nyt voisin uskoa, jos joku pususta sanoo, että se vain tapahtui. Se on niin lyhytaikainen virhearvio kuitenkin verrattuna, noh, moneen muuhun tapaan pettää.
Nyt mun tekee mieli ruveta raivosiivoomaan.
-
Tässä on vangittu hyvin se tyhjä ja vähän teennäinen olo. On tosi outo ajatus, että ensin on toisen ihmisen kanssa erityisissä väleissä, niin kuin ei kenenkään muun kanssa, ja sitten seuraavassa hetkessä pitäisi olla just niin kuin kaikkien muiden kanssa. Ketähän varten edes esitetään, kun molemmat tietävät, ettei tämä toisestakaan ole ihan normaalia? Tosi hyvä tarina.
-
Toisaalta tekee mieli sanoa, että pääse nyt Sonja yli koko pettämishommasta. Se oli ja meni, ja ero nyt leikisti nollasi sen. Jatkakaa Harrin kanssa: on ihan turha pahoittaa hänen mieltään kertomalla, kunhan pitää huolen, ettei mitään ikinä enää satu.
Toisaalta taas tekee mieli sanoa, että aivan oikein sulle Sonja. Sinun rangaistuksesi on se, ettet ikinä saa antaa itsesi saada Harria. Sonja tuntuu itse ajattelevan lähinnä näin.
Kun mietin tätä kuviota, musta alkaa tuntua itsestäni, että moraalini onkin jotenkin harmaa, vaikka olen pitänyt sitä mustavalkoisena. Tuntuu, etten enää erota oikeaa väärästä. Toisaalta Sonjan mieskämmit tuntuvat muinaishistorialta, ja mitä sitä vanhoja muistelemaan. Toisaalta en kuitenkaan haluaisi olla Harri, kun oma emäntä olisi pettänyt, jättänyt, ottanut takaisin, eikä kertonut. Harrin asemassa en pystyisi nimittäin näkemään, että Sonja on joutunut tosissaan miettimään moraalikysymyksiä.
-
Onpahan taas onnistuttu kertomaan monipuolisesti eri aiheista tunkematta tarinaa silti millään lailla täyteen! Tällä kertaa onnistuin lukemaan analysoiden, kun mietin, että mistä tämä vaikutelma johtuu. Vaikka asiaa on paljon, mulla on tilaa hengittää.
Mä sanoisin, että tähän on syynä kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että eri asioista kerrotaan eri tavalla. Esimerkiksi Onnista ja Sonjasta kerrotaan näyttämällä, mitä tapahtuu. Salierista kerrotaan dialogissa. Miesjutuista puolestaan kerrotaan Sonjan ajatuksissa. Se tekee eri asioiden välille tosi selkeät rajat. Kaikkea ei myöskään kaadeta tämän asian ansiosta muiden hahmojen niskaan, vaan niillekin jää tilaa hengittää samalla kuin lukijallekin.
Toinen keino on musta selkeät siirtymät asiasta toiseen. Anssi ja Salieri on vähän niin kuin se pääasia, joka valuu moneen kohtaan tarinaa, koska muodostaa punaisen langan. Muihin asioihin tehdään siirtymät muuttamalla kuvakulmaa Sonjan toiminnasta ajatuksiin.
-
Parisuhdekeissit on musta mielenkiintoista luettavaa (ja kirjoitettavaa), koska parisuhteet on musta tosi mystisiä. Eroja on kuitenkin musta helppo kirjoittaa, minkä takia kirjoitankin ne nopeasti. Kun tätä luki, ajattelin, että se on tavallaan harmi. Sonjan ja Harrin eroa on nimittäin kirjoitettu pidempään kuin mun hahmojen eroja koskaan, ja näen, että siitähän saa irti vaikka mitä hienoja mutkia matkaan. Sonja ja Harri on kuitenkin niin hyviä kommunikoimaan, että nämä pienemmät yllärit ja järkytykset pystytään selvittämään heti. Jäljelle jää sitten se oikea pelko: mitä nyt, kun Harri tosiaan tulee takaisin?
Mun päässä tilanne on yksinkertainen, koska mun omat erot on yksinkertaisia. Kun on ikävä, itketään vaikka vähäsen, ja muistetaan se, että ensi vuonna tähän aikaan musta ei tunnu tältä. Pääsen sillä yli oikeastaan kaikesta. Sonjan ajatukset sen sijaan zoomaavat itse asiassa vastakkaiseen suuntaan kun mun: omiin tunnekuohuihin. Tuntuu, että enemmän kuin Harrin ilmaantuminen, Sonjaa pelottaa tällä kertaa hänen omat negatiiviset tuntemuksensa. Kukaan ei tykkää olla surullinen, ja olen nähnyt tätä oikeissakin ihmisissä, mutta samalla vierastan ajatusta tosi kovaa omassa elämässäni. Taidan ajatella, että miksi pelätä etukäteen, koska silloin kärsii kahdesti? Mutta ainahan se on niin älyttömän helppoa huudella taustalta. 😀 Mulla ainakin on kaikki ratkaisut kaikkien ihmisten ongelmiin, paitsi omiini.
-
En nyt toista samaa kuin Ilona ja Marshall ehtivät kertoa, mutta dialogi vei minunkin huomioni. Kommentoin sitä sujuvuuden näkökulmasta. Kun luin tätä useamman kerran, mietin lähinnä sitä, että miten jotkut ihmiset osaa jutella toisten ihmisten kanssa. En ihan oikeasti oikeassa elämässä käsitä, miten saa keskustelun jatkumaan, ellei juttele parhaiden kaveriensa kanssa. Sitten tajusin, että mietin tällaisia, koska dialogi kuulostaa musta ihan aidolta ja luonnolliselta. Katsoin näitä hahmoja taas oikeina ihmisinä ja halusin oppia, enkä muistanut analysoivaa otetta, joka kuuluu siihen lukukertaan, kun kirjoitan kommenttia. 😀 Dialogit ovat yksi vahvuuksistasi kirjoittajana yhä edelleen.
-
Nyt on paljon onnistumisia!
1. Muistojen kytkeminen tähän päivään. On luonnollista muistella Jarnoa ja isää, kun tilanteet ovat niin samanlaisia, vaikka ovatkin niin erilaisia. Tämä muistelu kuulostaa niin luonnolliselta. Noin ne oikeidenkin ihmisten ajatukset voivat kulkea. Tässä ei ole mitään pakotettua.
2. Surun kuvaus taas. Se on jälleen musta tuttua, ja se on käsitelty samanlaiseksi kun mun henkilökohtaiset surut. Vaikka on menettänyt jonkun, vuosien päästä labratuloksia odotellessa ei tee mieli parkua, vaikka asia tuleekin joskus mieleen. Silti se suru on siellä, vaikka ei olekaan mitään dramaattista ulvomista.
3. Symboliikka. Lukulaseistahan se kaikki lähti. Ne on tässä se Wanhan Ihmisen Merkki. Mulla se on nyt se, että mitä jos multa joudutaan poistaa yksi hammas. On irrationaalista pelätä, että mä saan tekarit kolmekymppisenä (YHDEN hampaan MAHDOLLISEN poiston takia kamaan) ja muutun samalla kasikymppiseksi, mutta pelkäänpä vaan. Samastun siis lukulasiajatuksiin, vaikka koko keissi on oikeasti ihan naurettava. :DD
4. Sopiva huumori. Lukulasipelleily ja lopetus ovat niin hienovaraisia, etteivät riitele surun käsittelyn kanssa ollenkaan. Silti ne saavat mut hymyilemään.
5. Tunnelma ja siirtymät. Molemmat ovat tosi huomaamattomia ja sulavia tässä tekstissä. En saa ihan kiinni, millä keinoilla näin isoista siirtymistä ja näin rajuista tunnelman muutoksista saadaan tässä sulavia. Pitäisi varmaan pistää kakrut taas analysoimaan Hopiavuoren tekstejä esseetunnilla. 😀
-
AAaaaaaAAAAA Ilona oli Onnin kaa tossa ihan melkein mun naapurissa, kuulittekste, mä olisin voinut nähdä sen jos olisin ollut liikenteessä, kuulittekste? Ok, ryhdistäydyn. Mä vaan meinaan kualla vähän joka kerta, kun julkkiksia, ei kun siis meidän hahmoja on jossain sellaisissa paikoissa, jotka on mulle tuttuja.
Noi on ihania noi yölliset rauhan hetket, kun yhtäkkiä havahtuu hetkeksi konkreettisesta maailmasta ja huomaa, että ei vitsit mä olen onnellinen. Ei vitsit kaikki onkin hyvin: ei täydellistä ehkä, mutta niin hyvää varsinkin verrattuna siihen, millaista joskus oli. Erinäisistä syistä Seinäjoki edustaa mulle niitä hetkiä, vaikka oikeasti tässä ei voida sellaista symboliikkaa hakea, kun se on vain mun oma henkilökohtainen ajatus. 😀 Sattuu nyt vaan sopimaan, kun lisäksi olen kävellyt noissa samoissa jalanjäljissä ja ajatellut samoja asiota aina silloin tällöin.
Mut yllättää tässä tekstissä iloisesti se, miten luottavaisesti Ilona suhtautuu tulevaisuuteen, joka on muuttuva ja epävarma. Uusi työ on aina jänskä, mutta potentiaalisesti se pilaa monta viikkoa, kun sitä jännittää liikaa. Tässä ei mennä siihen. Samoin se, ettei vakipaikkaa ole, voisi ahdistaa, mutta Ilona osaa olla iloinen, kun on määräaikainen paikka. Osa-aikaisuuskin näyttäytyy ainoastaan mahdollisuutena, ei uhkana.
-
No on Minjallakin paljon mullistuksia elämässään! On kisaamista cuppeja myöden, samalla totuttelu Hopiavuoreen ja sitten hän antaa vielä lisätä soppaan tämän Peterin. Mun mieli alkaisi oiria jo näistä kaikista isoista elämänmuutoksista, mutta Minja lisää soppaan vielä oma-aloitteisesti lisää sellaisia asioita, jotka katsotaan suuriksi stressitekijöiksi. Minkä tahansa lemmikin hankkiminen on (vaikkakin ihanaa, myös) ihan kamalan stressaavaa. Oman tamman varsottaminen on aikamoista, kun pienin todennäköisyyshän on siihen, että tamma selviytyy terveenä ja tekee terveen varsan. Tähän päälle vielä vähän työkuvioita. Kertookohan tämä teksti siitä, miten Minja on poikkeuksellisen vahva henkisesti? (T. mä, joka just makasin aamupäivän raatona sängyssä, koska mulla oli poikkeuksellinen työviikko ja eilen poikkeukselliset iltamat, koska mulla on yksi kappale uutta ystävää, joka tuli vanhaan tuttuun porukkaan mukaan…)
