Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Kärpänpoikanen
Yleensä menen aamulla talliin, vaikka Oskari olisi kuinka tulossa aamuvuoroon. Kyllä hän siellä pärjää, mutta mieluiten käytän kiireettömän ajan hyväkseni korjaamalla jotain, mitä en ole aiemmin ehtinyt, tai vaikka vain olemalla Jussin ja muiden kanssa. Sinä aamuna kuitenkin päätin ihan vain nauttia hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Oli sellainen olo. Päivällä saisin taas olla muiden kanssa ja tupa olisi täynnä, mutta joskus sitä kaipaa pikku hetkeä ihan yksinkin.
Odottelin siis kahvin tippumista keittiössä. Reinot oli joku kävellyt pihalla likaisiksi, niin että vedin villasukat jalkaan. Ne olivat äidin tekemät, eivät Inarin, ja sen tunsi heti. Äiti teki paljon paksummasta langasta. Ja ikävä totuus oli sekin, että äidin sukat eivät pysyneet kantapäistä yhtä hyvin paikoillaan kuin Inarin. Pehmoisemmat ne kuitenkin olivat. Äiti tapasi myös neuloa kirkkaita värejä miestenkin sukkiin, vaikka Inari ei niin tehnyt. Tykkäsin, kun sukissa oli oranssia, niin kuin niissä äidin tekemissä.
Chai oli jäänyt yöksi. Sen huomasi heti ensimmäisenä aamuisin. Hänellä oli tapana laittaa kaikki astiat koneeseen ja kone päälle. Nelly inhosi sitä: koneen punainen merkkivalo tuijotti aamulla keittiössä kuulemma niin kuin vihainen, vesivaurion uhan aiheuttava silmä. Minä tykkäsin. Kerrankin kaikki astiat olivat puhtaina kerralla, tasot pyyhitty ja pöytä kuurattu. Jopa pöydällä lojuvat lehdet olivat siistissä pinossa keksilautasen alla.
Ulkonakin oli jo valoisaa. Voisin ottaa kahvin terassille. Istuisin siinä. Jos ottaisin sohvalta viltin, ei tulisi edes vilu. Katselisin siitä vähän hevostallille. Ei siellä Oskarin lisäksi vielä ketään olisi, mutta ehkäpä hevonen hirnahtaisi kauempaa. Mielikkikin voisi tulla. Se viitsi herätä näin keväällä usein kaveriksi. Pissalla se ei kyllä kävisi, mutta voisin ottaa sen viltin alle ja rapsuttaa. Se tykkäsi torkkua kaulaani vasten kevätaamuina. Toisaalta Mielikki taisi kyllä olla Noan huoneessa. Ainakaan en ollut herännyt kertaakaan yöllä siihen, että se potkiskelisi minun ja Nellyn sängyssä niin kuin joskus. Nyt kun Chai oli kylässä, en ehkä kuitenkaan viitsisi häiritä… Mutta voisinhan ottaa tuon Jerusalemin tuolta pihalta kaveriksi!
Hetkinen.
Pihalla toden totta juoksi muuan Jerusalem. Sillä oli kokonainen halko suussaan ja se paineli maneesin taakse niin määrätietoisesti, että oli joko menossa kakalle tai sitten hautaamaan aarrettaan laskuojaan. Etsin vaistomaisesti Helloa, mutta en nähnyt. Kuulin kyllä lähes saman tien.
”Kärpänen, muni munasen!” kuului kuiskattu laulu eteisestä sen narahduksen jälkeen, joka lähti oven avaamisesta ja sulkemisesta.
”Munasta kuoriutui, kärpän poikanen! Kärppä koteloitui, kotelosta kuoriutui! Kärpänen, muni munasen! Munasta kuoriutui, Lalleron poikanen! Lalle koteloitui! Kotelosta kuoriutui! Lallero, muni munasen! Munasta kuoriutui, Lallen poikanen! ”Lalle koteloitui –”
”Mitä sinä teet täälä tähän aikahan?” kysyin, kun lauluesitys siirtyi keittiön puolelle.Hellolla oli tukka pystyssä. Siis tavallistakin enemmän. Hänellä oli Lallero vanavedessään ja ilmeisesti ihmeellinen kärpäslaulu oli suunnattu sille. Muistelisin, että se oli ihan olemassa oleva rallatus, eikä mikään Hellon keksintö. Normaalit ihmiset kuitenkin lauloivat perhosista. Koteloituminenkin sopi niihin.
”Ai, mä luulin että sä olisit tallissa”, Hello sanoi niin kuin olisi hänelle täysin normaalia olla minun kotonani siihen aikaan, tai ylipäätään hereillä.
”Ajattelin juora kaffia esti.”
”Noni, sä oot jo keittäny”, hän ilahtui ja taputti Lalleron päätä. Sitten hän pyörähti kaapille kaivamaan kuppia, mutta siirtyikin pesukoneelle, kun ei löytänyt etsimäänsä.
”Niin jotta mitä sinä täälä teet?”
”Voin mä mennä pihallekin jos sä haluut olla rauhassa?”
”Eiku mitä soot hereellä?”
”Aijjaa joo! Mä oon samoilla silmillä vielä täs ku eilenki. Meillä oli Häjyjen kevään eka keikka ja sit mä kävin Jannen kaa yksillä ja sit me jotenkin ruvettiin pelaan Guitar Heroa kun niillä on se kakkospleikkari vielä.”Hello joi kahvistaan ison kulauksen ja rutisti naamansa siihen myyrämäiseen tyytyväisyyden ilmeeseensä, jossa silmät melkein lakkasivat olemasta olemassa, kun hän sulki ne niin tiukasti. Odottelin lisäselvitystä, mutta Hello vain istui minua vastapäätä pöydän ääreen ja hymyili minulle ennen kuin ryhtyi käymään läpi lehtipinoa.
”Eiks oo tän päivän Ilpoo?”
”Ilpoo?”
”Ilkka-Pohjalaista.”
”No sei oo viälä tullu. Kello on vailla kuuren.”
”Ai se on niin vähä! Toivottavasti Nelly ei heränny kun mä lauloin tai se tappaa mut…”
”Sä lauloot aika hiliaa.”
”No hyvä. Onks juustoo? Otatsäki leipää?”Pudistin päätäni. Hello nyökyttii huulet ymmärtäväisen oloisessa törrössä ja nousi ratsaamaan jääkaappia.
”Mikset soo kotonas?”
”Emmä tiiä. Oli jotenki yksinäinen olo niin mä hain pojat kotoo ja ajattelin et meen Nellyn kaa nukkuun.”
”Justihin. Nukuksä useenki mun emännän kans?”
”Älä ny yhtää kuulosta ton väriseltä. Sitä paitsi voin mä sunkin kanssa nukkua välillä jos sä jotenkin pelkäät että mä rakastan Nellyä enemmän kun sua. Eiku oikeesti mä ajattelin tulla tohon sohvalle. Jotenki on niin kiva välillä herätä siihen ku joku touhaa täs keittiös sitte aamulla ihmisten aikaan.”Hello hymyili taas ja ryhtyi mättämään hirveää juustomäärää Ruispalalleen. Nousin ottamaan kahvia. Menköön nyt sitten pariksi tunniksi nukkumaan minun puolestani. Harvoinpa enää olinkaan saanut yllättyä aamuisin siitä, että Hello nukkui sohvalla, kun heräsin. Sitä paitsi vaikka rauhallinen ja yksinäinen aamu olisi ollut kiva aina silloin tällöin, niin olihan se nyt tuhat kertaa kivempi, kun tuvassa oli joku muukin hereillä ja kahvilla samaan aikaan kuin minä. Ei tarvinnut edes talliin lähteä korjaamaan mitään, jotta voisi jutella Oskarille, tai etsiä Jussia ja muita höpötelläkseen niille.
”Soon muute perhonen”, kerroin Hellolle ja otin kuitenkin pussista leipää myös itselleni.
”Mikä?”
”Se joka munii munasen.”
”Eipä oo. Mieti ny. Munasta kuoriutuu — nii mikä sitte? Perhon poikanen? Perho on joku kalastushomma.”
”Toukan poikanen.”
”Se mikää toukan poikanen oo, jos perhonen on sen äiti, hullu.”
”Perhosen munista tuloo toukkia! Sitä paitti kärpääsen munasta ei tuu kärppiä.”
”Minkäs teet. Ei kärpät edes koteloidu. Kuka hullu tonki laulun on edes keksiny? Mut kärpät on sentään eläimiä toisin ku perhot.”
”Sinä sen oot uurelleensanoottanu.”
”Se on sun henkilöohtainen mielipide.”
”Eipoo kun fakta.”
”No toi harhaoppisuus puolestaan on sun henkilökohtainen ongelma. Kärpänen, muni munasen! Munasta kuoriutui, kärpän poikanen! Kärppä koteloitui…”
”Nelly nukkuu tuas seinän takana!”
”Ai nii joo!” -
Jos jonkun pitäisi saada lapsia, niin tuon tuolla, ajattelin katsellessani Hellon menoa. Hänellä oli yksi Helmipuron pikkutyttö kummallakin puolellaan ja Elli toisella käsivarrellaan, kun hän istui pianon ääressä pukkien Helmipuron tyttöjä vuorotellen kyynärpäillään ja laulaen heille.
”Vaarilla on saari, se oma saari on!” Hello hoilasi ensin toiselle tytölle ennen kuin jatkoi toiselle. ”Martti Ahtisaari sai Nobel-palkinnon! Hyvä Martti! Aijai vaareja, joita ei Nobel-palkita–”
”Ei se noin mee”, kuului Eiran tyytymätön ääni jostain ehkä keittiön kätköistä.
”–mutta meidän Eiralla, hiekkaa pyllys on!”Hello nauroi nenänvarsi ryppssä, kun Inkeri nauroi niin että kiljui. Irma sen sijaan kokeili varovasti painaa jotain kosketinta ja sai Hellon pörröttämään hiuksiaan vapaalla kädellään.
”Haluaako Irma soittaa nytte?”
”Haluan!”
”Ootapa siinä nii Hello pistää Ellin tohon matolle.”
”Ekkä laita!” kiiruhdin kieltämään ja taistelin itseni mahdollisimman nopeasti ylös sohvan uumenista. ”Siinon pölyä ja sitä paitti se karkaaloo. Anna tänne se.”
”Janna käski mun vahtia sitä. Ei sun.”
”No sitte joko vahari tai anna se mulle.”
”Ethän sä halua Eetulle ethän? Aiva kamala Eetu, hyi kauhiaa!”
”Älä peliättele sitä”, komensin kädet ojossa.Onneksi Elli ei vielä osannut ottaa Hellon typeriä juttuja todesta, vaan söi rauhassa vasenta kättään. Hän vaihtoi syliä ihan tyynenä. Irma topsahti Hellon syliin Ellin tilalle sellaisella voimalla, että sai Hello-paran ähkäisemään.
”No niin! Paa Irma sormi suoraksi nii soitetaan. Eiku etusormi. Tää sormi paa.”
”On sulla reppanalla kans seuralaaset”, mutisin Ellille, kun pianosta alkoi kuulua yhdellä sormella soitettu Tuiki tuiki tähtönen. ”Mennähän kattomahan ikkunasta olisko hevoosia. Ka, koira! Jeru… Jeppe. Jeppe-koira. Mennähän päästämähän se pihalle.”
”Vie se pois täältä, se huutaa”, Eira narisi keittiön pöydän äärestä hieman leipää suussaan.
”Noon Hello ja sinä jokka täälä aina huutaa, eikä tämä.”
”Vie vaan Helloki pois. Mä haluan olla rauhassa.”
”Mikset soo sitte vaikka vintis? Sielei oo ketää?”
”On siellä Noa ja se Chai”, Eira sanoi vääntäen naamansa irvistykseen Chain kohdalla. Kai häntä harmitti, kun hän ei saanut enää roikkua Noan perässä kaikkia päiviään.
”No. Tuukko sitte meirän kans kattomahan hevoosia jos mä puetan tämän?” kysyin, vaikka tuskin Eira ulos tahtoisi.
”Vois kyllä oikeestaan”, hän sanoi kuitenkin mietteliäänä.Varoin näyttämästä yllättyneisyyttäni. Kävin avaamassa Jerusalemille oven ja hakemassa Ellin haalarit, kumpparit ja miljoonat muut tykötarpeet. Eira ehtisi ihan hyvin syödä leipänsä loppuun sillä aikaa kun minä saisin Ellin puetettua.
Pianon äärestä raikasi ”tule kanssani Herra Jeesus, tule pelaan Fortnitee” hartaalla äänellä ja minä toivoin, että meillä voisi olla tällaista joka päivä.
-
On se Niklas rohkia äijä. Rohkeuttahan ei tarvita, jos ei ikinä pelkää mitään. Silloin tarvitaan, kun aiotaan tehdä jotain siitä huolimatta, että pelottaa. Niklaksella ei ole kuitenkaan ihan mitään valtavaa kokemusta, minkä hän tietää itsekin, mutta siitä huolimatta hän on valmis kokeilemaan aina kaikkea uutta. Hän on myös kehittänyt tainan kuluessa omat vahvat mielipiteensä ja mielihalunsa. Nyt hän haluaa kokeilla kenttäkisoja, joten hän menee kokeilemaan kenttäkisoja, vaikka tietää ensimmäisen kerran olevan kaikista pelottavin. Hoen samaa kuin aina, mutta Niklaksen kilpauran alku ja kehitys on ollut musta tosi ihanaa seurattavaa. Etenemisen tahti on rauhallista, mutta siitä huolimatta Niklaksella on aina jokin haaste mielessään. 😀
-
Mulle avautui tässä ihan uusi maailma, josta olen yhtäkkiä ihan hirveän kiinnostunut. Olen häirinnyt mun kaikkia kavereita jo julkaisupäivästä asti kysymyksillä siitä, voivatko ne ottaa puolison kuinka paljon oman, öö, luokkansa ulkopuolelta. En ole tajunnut, että tämäkin on juttu, mutta nyt kun kyselen ihmisiltä, niin näköjään se on. Koska koko ajatus on mulle ihan uusi ja arvioin puolisokandidaatteja itse ihan eri tavalla, niin tuntuu kuin lukisin tarinoita ihan täysin ennennäkemättömästä ja uudesta aiheesta, vaikka oikeasti aiheesta on varmasti jo kirjoitettu, kun se kerran on olemassa.
Mulle tulee tästä tekstistä mieleen sukupuoliroolit, joita Sonjakin omalta osaltaan möyhentää usein. Tämä lokeroitu maailma aatelisineen ja tilallisineen jne tuntuu olevan ihan yhtä jäykkä malli kuin sukupuoliroolit ovat meillä perinteisesti olleet. Sonjan suhtautuminen tähän järjestelmään on kaksijakoista. Toisaalta hän näyttää ihan täysin uskovan näiden eri lokeroiden olemassaoloon ja siihen, että niillä on jokin merkitys ihmissuhteissa. Toisaalta hän tietää itsekin, ettei täysin sovi lokeroonsa.
Joo, mun aivoilla on aina vaan käsiteltävää tässä, mutta onpa virkistävää pyörittää päässään jotain sellaisia juttuja, joita ei ole ikinä ennen tullut miettineeksi.
-
Ahaha arvatkaa mikä on nykyään mun koneen työpöydän taustakuva? Missäs mä mieluummin olisin kun alan tekeen työjuttuja, kun Hopiavuoren tuvassa…
Mutta joo mä rakastan tätäkin, niin kuin sitä joulun alla tehtyä kuvaa! Päivä toisensa jälkeen mä etsin tämän ja vahtaan sitä aina vain lisää. Vaikka kuinka upeasti piirrät sekä hevosia että hahmoja, tämä ja se joulun alla tullut kuva on ehdottomasti mulle kaikkein rakkaimmat teokset kaikista kuvista. Siis kaikkien kaikista kuvista. Siis oikeasti kaikkien kaikista kuvista mukaan lukien kaikki maailman taidekuvat. Ja mun vessan ”Your butt napkins my lord” -taulu.
-
Nyt mä samastun NIIN LUJAA. Mä oon niin kuin Ilona omissa mielikuvissaan: mestari tyrehdyttämään keskusteluja. Luulin ihan oikeesti koko elämäni, että mä olen oikeasti ihan jumalattoman tyhmä ääliö, mutta mun ihme itseinho hävisi kun sain aikuisena tietää että oon vaan autisti. :DD Mutta niin kuin Ilona, mäkin oon kiitollinen, kun on joku Noa johdattamassa keskustelua. Ja ihailen, kun on joku Sonja, joka osaa laittaa sakkautuneen keskustelun soljumaan. Siis miten ne tekee sen??? Viime viikolla kaveri toi tyttöystävänsä mulle näytille. Se kysyi multa, että ”niin sä oot sit opettaja?” ja mä vastasin (niin kuin ääliö, kun en oikeesti tiennyt mitä muuta voi sanoa): ”joo.” No se loppu siihen. :DD Onneksi on koirat, niin kuin tässäkin. Niistä osaa kyllä sanoa jotakin, ja kaikkihan rakastaa kertoa omastaan, niin ettei juttu lopu!
-
Taas tän tarinan jälkeen mun sydäntä vähän särkee, etten oikeasti voi elää Hopiavuoressa. Myös mun mieli kiinnittyi nimittäin Eetun lainareinoihin ja siihen, miten mäkin olisin halunnut uutena kävellä tuollaiseen tilanteeseen ja tulla tolla lailla kutsutuksi sisään. En tasan uskaltaisi itse mennä, jos ei joku melkein taluttaisi mukanaan, ja tässä olisi nyt talutettu kyllä. Tykkään niin lujaa, miten hahmot touhaa tuvassa niin kuin kotonaan!
-
Miten se menee aina tolleen koirien kanssa? Mulla oli ihan uusi pentu, kun opiskelin ekaa vuotta yliopistossa, ja mun siskon perhe tuli käymään. Sanoin, että Nisulle sitten EI anneta yhtään mitään, kun se oli sellanen muutaman sadan gramman chihuahuanpalanen ja sillä oli muutenkin aina vatta sekasin. No ihan vaan kävin makkarista hakemassa jotain, niin jo siellä oltiin käsi ojossa pöydän alla että pekonia Nisulle. Osaa ne kerjätä, varsinkin Onni, mutta jotenkin näyttää siltä, että edes koiraihmiset ei tiedä, mitä tarkoittaa, että älä anna. Sillähän voi olla joku allergia vaikka, tai sitten se ei vaan enää syö oikeaa ruokaa niin kuin Onni. Saisi paukauttaa koko sakkia ympäri korvia. Mulla on sellaiset hyvin syövät koirat myös (Nisukin on nyt kymmenen ja vatta on hyvä), että ihan sama, jos niille antaa, mutta ei tulisi kyllä mieleenkään kinkuttaa muiden koiria täyteen. Onnin omistajana olisin pistänyt ne apinat paljon kovemmalle kuin Ilona. :DD
Mutta siis hauskahan tämä on. Ja tietenkin ne torvet syöttää Onnia. Sehän näyttää niin laihalta silloin, kun on hyvässä kunnossa, että tekee mieli antaa vaikkei se edes kerjäisi. Ja sitten kun Hello ei osaa sanoa millekään elukalle oikein ei, ja Niklas ja Oskari nyt on Niklas ja Oskari. Samoin nautin aina Nellyn kurinpidollisista toimista. :DD Silloin kun Nellyn kirjoittaja vielä kirjoitti ja me tutustuttiin oikeassa elämässä, me muotoiltiin Nellystä just tollanen kurinpitäjä, joka huutaa kyllä, muttei pure. Musta on niin ihanaa, että se on jäänyt voimaan, vaikka Nellyä ei enää varsinaisesti kirjoita kukaan.
-
Paljon on saatu mahtumaan yhteen tekstiin. 😀 Toisaalta se kertoo kuitenkin myös siitä, että Minjalla ja Liljalla on nyt melko hektinen elämä, kun on kisoihin valmistautumista ja kaikkea. Hieman tässä on myös viboja siitä mun Kultaisen Nuoruuden ajasta, kun kirjoittelin heppatarinoita hoitoviekkuihin uskollisesti joka päivä. Jotenkin tulee nostalginen olo. Se voi johtua heppakeskeisyydestä ja nopeista siirtymistä tekstissä.
Hahmojen historia on musta aina kivaa, jos se kerrotaan mulle tällä tavalla tarinan lomassa hienosti. Ei tosiaankaan mene infodumppaukseksi. Tykkään myös kehitellä omia teorioitani ihan rauhassa.
-
Se oli kamalaa, kun Fifiltä jouduttiin leikkaamaan harja, mutta kattokaa nyt sitä! Se näyttää ihan vauvalta! un mielestä se on vaan söpömpi lyhyellä harjalla, vaikka tottahan se harjaa tarvitsisi varsinkin kesällä suojaamaan itseään. Mutta kun sitä ei ole, niin voipa kumminkin sanoa söpöksi!
On rentouttavaa, kun tällä erää Fifillä menee tosi hyvin. Onhan se aina ollut talvet tosi ookoo, mutta yleensä sen tarinoissa siitä saa olla niin huolissaan, kun kesät ovat niin kamalia. Santtu tietenkin yrittää aina vain parhaansa Fifin eteen treenisuunnitelmaa myöten, enkä mitään muuta odottanutkaan.
-
Mä en niin kiinnittynyt noihin merentakaisiin asioihin, kun Grigorin kehittymiseen ja hänen ja Marshallin suhteen kehittymiseen. Tuntuu että siitä on miljoona vuotta, kun Grigori esiteltiin, ja miljoonan vuoden pituisen matkan hän on mielestäni matkustanut. Marshallkin selkeästi luottaa häneen ja hänen reaktioihinsa nyt. On ollut ihanaa seurata tällaista suhdetta, joka voi parantua tällaiseksi ihanaksi tukemiseksi siitä ihmeellisestä epävarmuuden tilasta, joka oli meille esitelty alkutilanne. Mulle tuli tosi hyvä mieli!
-
Miten rakastankaan sitä, että vedit tämän tilanteen tarinaksi omalla tyylilläsi. Odotin näiden kahden kihloja ja häitä, koska siihen ei tosiaankaan rynnätty, vaan asiat kehittyivät niin hitaasti, että mäkin ehdin koko ajan sopeutua lukijana. Samalla mua hirvitti, että kun Marshall kuitenkin todennäköisesti kirjoitetaan kosimaan, niin iik, tehdäänkö siitä nyt sellainen prinssi, että mua yrjöttää. Mutta ei!! Maisema ja Marshallin jännitys sekä Niklaksen reaktio ovat just oikea määrä romantiikkaa yhdessä sen kanssa, että Marshall ei palvistu ei kun polvistu jne. Tykkään ihan sairaasti, enkä edes saa allergisia reaktioita, vaikka lähetin yrjöemojeja kavereillekin just tänä aamuna kun se kehui vaan vieneensä emännälleen aamupalan sänkyyn. :DD Tässä on kuitenkin mun mielessä koko kuvio niin täydellisessä tasapainossa, että ottaa kupoliin kun ei ole mun kirjoittama teksti. :DD Marshall on niin romantikko salaa, ja vaikka sillä on aina ohjat käsissä ja tilanne hallussa, niin nyt se on vähän hömö kanssa ja se vetoaa muhun. Vähän joskus suunnittelin ja yritinkin tukkia omia hahmoja Niklaksen ja Marshallin väliin ihan vaan koska on niin kivaa yrittää aina pilata kaikki, mutta tätä ei malttaisi edes pilata. Odotan häitä!!
-
Joo: kun on hiljaista, ehtii ajatella kaikkea ja tuottaa itselleen pahaa oloa. Samastun. Samastun myös siihen, miten Niklaksen ajatus tässä menee. Tunnen yhden tyypin, jonka puoliso ostelee sille muutaman viikon seurustelun jälkeen kaiken maailman elektroniikkaa lahjaksi, koska se nyt vaan ei tunnu puolison palkkapussissa. Vaikka se ei olisikaan toiselle iso raha, mä en itse pystyisi ottaa sellaisia lahjoja vastaan ja olemaan onnellinen. Vaikka järjellä tietää, ettei ole toiselle mitään velkaa lahjoista huolimatta, niin kyllä mulla olisi jossain mielen perukoilla sellainen ikävä olo. Sitä paitsi monelle muullekin ihmiselle kuin mulle on tärkeää se, että pystyy tulemaan toimeen omillaan. Niken asemassa olisin siis varmaan se toope, joka ratsastaisi vaan pyrstö verillä kutittavien ja hiertävien saumojen kanssa ennemmin kuin ottaisi vastaan mitään, mitä pitäisin armopaloina tai muuten liian isoina lahjoina. Mutta ei siinä: kaikki ihmiset ei todellakaan ajattele niin kuin mä (ja niin kuin Niklas). Ei ne lahjan antajat kai yleensä ainakaan?
Joo jäin jumiin nyt tähän kohtaan, joka tuntui kovin tutulta ajatukselta. 😀
-
Siis vaikka Niklaksella ei mene nyt ihan kaikki putkeen, mä näen, miten hän on kasvanut kilparatsastajana. Niklaksen suhtautuminen häviöön on tosi rauhallista ja aikuismaista. (Versus mä, joka kirvaa mikkiin kuin merimies jo siitä jos joku kakru tappaa mut Fortnitessa.) Eniten kiinnitin huomiota kuitenkin siihen, mitä tapahtui ennen omaa suoritusta. Jännittää — varmaan suurin piirtein kaikkiahan jännittää. Niklas kuitenkin hallitsee itsensä ja mielensä tosi hyvin.
Mentäskö sitten vähän kielioppia?
Olen nalkuttanut relatiivipronomineista, ja mun äikänopepersoona hehkui ylpeydestä, kun tässä ne on oikein. 😀 Kieliopillista kehitystä on siis havaittavissa siinä missä Nikessä kilparatsastuksellista. Haluaisitko kuitenkin vielä lisää? Jos haluat, keskity seuraavaksi lauseenvastikkeisiin. Niitä on tässä tekstissä tosi paljon. Siinä ei ole mitään vikaa: lauseenvastikkeet on näppäriä. Kieliopillinen vika on siinä kohdassa, että kun käytetään lauseenvastiketta, ei tule pilkkua. (-> lauseenvastiketta käytettäessä ei tule pilkkua.) Kukaan normaali ihminen ei taida tälläsiä huomata, ei hätää, mutta mulla on siis ammattitauti. -
Joo, kyllä se taustan nykertäminen vaan kannattaa. Mulla on tapana sutata vaan jotakin, kun innostun aina liikaa siitä, että itse aihe on tullut valmiiksi. 😀 Vaan on ne Barnuminkin yksityiskohdat niin wau. Ihailen ihmisiä, jotka on jaksaneet käyttää kymmeniätuhansia tunteja ihan minkä tahansa taidon kehittämiseen, mutta taiteet, ja taiteesta kirjoittaminen ja piirtäminen, on mun mielestä huikeimmat. Siis miettikää nyt: papru on valkoista. Siinä ei ole mitään. Sitten jos osaa kirjoittaa tai piirtää, laittaa kynän paperille ja yhtäkkiä muut ihmiset voi nähdä siinä paperissa ihan kokonaisen maailman!
-
On se poka komia! Kunhan se ei liikaa raukka metsity täällä lakeuksilla… 😀 On tosi ihanaa, miten meillä on täällä nyt niin monipuolinen joukko hevosia. On kaikkea ihan huikeista kiiltelevistä kisahevosista… Noh… Skottiin ja Uunoon. Näistä on ihana lukea monipuolisia juttuja. <3
-
Ne on niin kuin sisarukset. :DDDD Koska valtaosa hevosista on koulutettu paremmin kuin valtaosa koirista (koska tulee enemmän vahinkoa, jos hevonen ei ole kunnolla), niin välillä sitä unohtaa millaisia apinoita ne ovat kun sille päälle sattuvat. Ihmisen mielikuva hevosesta on yleensä kaunis, ehkä jopa pelottava, hillitty ja suuri eläin. Se on aikamoisessa ristiriidassa niiden hetkien kanssa, kun niille tulee jotain apinakohtauksia ja ne keksivät itse tekemistä itselleen. 😀 Ihana ja söpö tarina!!
-
Isot pojat sanovat, että ei ole tarinaa, jos ei ole ongelmia. Mä kuulun niihin pikkupoikiin, jotka kuitenkin tykkää ennen kaikkea onnellisesta arjesta, jossa ei välttämättä tapahdu mitään dramatiikkaa. Käsitän, että tarina muodostuu epämukavuudesta, mutta en usko siihen, että se olisi ainoa keino tehdä tarina. Toinen on nimittäin tavoite. Hahmo voi yhtä lailla pyrkiä jotain kohti kuin pois jostain, ja joskus molempia. Sonjalla on Aaveen varalle niin selkeitä tavoitteita, että on rentouttavaa seurata lukijana etenemistä niitä kohti. Varsinkin kun mulla on vaisumpia kausia elämässä, kaipailen Sonjan ja Aaveen juttuja, ja just tällaisia juttuja. Niiden onni on niin tasaista: niin kuin lämmin kevätpäivä. Jotain on tulossa, mutta kaikki on nytkin hyvin. Mun hermot lepäävät tällaisissa jutuissa, ja varsinkin tässä. Luotan siihen, että just nyt kaikki on hyvin, enkä edes aavistele pahaa. Tämä tarina on kuin hengägdystauko omasta arjesta. <3
-
Joo huhhuh shettiksiä! Niillähän sitä tahtoa on enemmän kuin koko suokkikannalla yhteensä. 😀
Tässä Aaveen myyttisyyttä ja kylmää upeutta kyllä puretaan oikein urakalla. Edellisestä se Aaveelle kunnolla lämpeäminen mulla alkoi, mutta tässä mielikuva rullakielihevosesta oli kyllä niin ihana. Olen ihan myyty. 😀
-
Varmaan aika moni muukin heppaihminen samastuu. :DD En käy enää oikeastaan tallilla, ja ihan sitä olemista ja tuttua heppakaveria mäkin eniten kaipaan ennen kaikkea. Hellä hörinä on ihana palkka emännälle jatkuvasta hyvästä hoidosta. <3 On ne hevoset ihania. Koen, että mitä hienompi ja erikoisempi virtuaalihevonen, sitä vaikeampi mun on siihen tutustua ja pitää sitä persoonana. Kai sitä hevosta sitten ihailee enemmän kuin tavan kaviokasta, jolla ei olekaan muuta kuin persoonansa. 😀 Tällaiset tarinat auttaa mua aivan hirvittävästi. Kun luin tämän sen ilmestyessä, Aave muuttui mulle paljon, paljon elävämmäksi taas!
-
Vanha pelko siitä, ettei Aave kelpaa, nostaa taas päätään. Onneksi se Simo kuitenkin tulee höpöttelemään ja saa hälvennettyä noita huolia. Suorituksen aikana Sonja keskittyykin jo oleelliseen. Uskon, että Simolla on vaikutusta tähän, mutta vielä enemmän uskon ihan toiseen teoriaan. Se on nimittäin se, että Sonja ja Aave on oikeasti tehty kisaamaan ja olemaan yhdessä, ja kun on aika suorittaa, huolet unohtuvat itsekseen. Olen varma, että viimeisetkin pelon rippeet Aaveen erikoisuudesta katoavat vielä. Joku päivä Sonja on ainoastaan ylpeä, kun kaikki katsovat, eikä ajattele muiden miettivän vihamielisiä asioita. Koska Sonjan päässähän ne ovat (ja ovat niin samastuttavia)! Mikähän siinä on, että kun joku tuijottaa, sitä ajattelee heti, että onkohan mulla räkä nenässä vai mikä? Sitähän voisi ajatella, että toi vaan katsoo, kun mulla on niin hieno takki. 😀
-
Sama innostuneisuus jatkuu. 😀 Samastun Sonjan varustevärihuumaan. En niin kauheasti perusta koirien kamojen väreistä meillä kotona: käytännöllinen musta nahkahihna on hyvä. Mutta kun tulee uusi pentu, niin voijjjjje sille pitää värikoodata ensimmäiset kamat. 😀 Ja kun mennään näyttelyihin, tietenkin koiran kamat sopivat paitsi minun vaatteisiini, myös koiraan, ja kaikki on oltava viimeisen päälle.
Mun mielestä Sonja on ihan väärässä siinä, että Aaveelle olisi jotenkin haastavaa keksiä värejä. 😀 Sehän on peilin värinen hevonen! Herranjestas, sille voi laittaa ihan mitä sävyjä vain. Ehkä just pastellinen yksisarvisaave ei olisi Sonjan tyyliä, mutta ai mitä kaikkia hienoja hillittyjäkin värejä maailmassa on. Jos mä olisin Hopiavuoressa, tuputtaisin ihan hulluna yhtä aivan tiettyä tummaa turkoosia. 😀
-
Oi että on ihana lukea tällaista inspiroituneisuutta ja ihailua omaa hevosta kohtaan, vaikka onkin kuinka keksitty hahmo ja hevonen. Oikeitakin ihmisiä on niiiiin ihana kuunnella, kun ne ovat tohkeissaan lemmikistään. Tässähän ei varsinaisesti tapahdu mitään suuria, mutta Sonjan innon aistii silti. Aaveessa on myös Sonjalle paljon kaikkea uutta ja jännittävää. Tässä koenkin, että tapahtuu jokin käänne. Tähän asti uuden hevosen rotu on vähän jännittänyt, epäilyttänyt ja salaa ehkä jopa hävettänyt, mutta nyt Sonja on inspiroitunut.
-
Musta tässä on piilossa tosi paljon surullisuutta, vaikka kaikki onkin hienoa ja selkäongelmien ratkeamisesta luodaan heti toivoa. Sen tekee se, miten Sonja vertaa Aavetta Morttiin. Se asettaa surullisen nuotin tarinaan, joka on oikeastaan muuten positiivinen. Mä heti peilaan kaikkea omaan elämääni, ja vaikka lemmikkejään ei kannattaisikaan vertailla, monesti olen ajatellut, ettei meidän Juuso-koira ole niin kuin meidän Taavi oli, tai että miten ne ovatkin samanlaisia tässä asiassa. Luen siinä kohdassa ikävää Morttia kohtaan, enkä niinkään sitä, että Sonja jotenkin luulisi saavansa uuden Mortin tästä ihan toisesta hevosesta.
-
Se on selvää, että aina ilahdun yhteistarinoinnista, otin siihen osaa tai en. 😀 Yhdessä on kivempi tehdä. Toinen asia, joka saa mut aina ja tässäkin hyvälle tuulelle, on Jannan kisahommat. Jannalla on ollut alusta asti niin älyttömän ihana, tasainen suhtautuminen omaan hevoseensa ja omaan itseensä kisoissa! Jos tulee häviö, onhan se ikävää, mutta ei sitten muuta kuin kotiin lepäämään. Ja kun tulee voitto, niin sitten on ihana ja ylpeä olo, mutta joka tapauksessa tie vie kotiin lepäämään. Janna on kisatuloksia kertoessaan aina niin tosi turvallisen aikuisen oloinen, että melkein vielä itsekin aikuisena haluaisin tuollaisia tasaisia vahvoja naisia pääosiin elämässäni. <3
