Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Kärpänpoikanen
Yleensä menen aamulla talliin, vaikka Oskari olisi kuinka tulossa aamuvuoroon. Kyllä hän siellä pärjää, mutta mieluiten käytän kiireettömän ajan hyväkseni korjaamalla jotain, mitä en ole aiemmin ehtinyt, tai vaikka vain olemalla Jussin ja muiden kanssa. Sinä aamuna kuitenkin päätin ihan vain nauttia hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Oli sellainen olo. Päivällä saisin taas olla muiden kanssa ja tupa olisi täynnä, mutta joskus sitä kaipaa pikku hetkeä ihan yksinkin.
Odottelin siis kahvin tippumista keittiössä. Reinot oli joku kävellyt pihalla likaisiksi, niin että vedin villasukat jalkaan. Ne olivat äidin tekemät, eivät Inarin, ja sen tunsi heti. Äiti teki paljon paksummasta langasta. Ja ikävä totuus oli sekin, että äidin sukat eivät pysyneet kantapäistä yhtä hyvin paikoillaan kuin Inarin. Pehmoisemmat ne kuitenkin olivat. Äiti tapasi myös neuloa kirkkaita värejä miestenkin sukkiin, vaikka Inari ei niin tehnyt. Tykkäsin, kun sukissa oli oranssia, niin kuin niissä äidin tekemissä.
Chai oli jäänyt yöksi. Sen huomasi heti ensimmäisenä aamuisin. Hänellä oli tapana laittaa kaikki astiat koneeseen ja kone päälle. Nelly inhosi sitä: koneen punainen merkkivalo tuijotti aamulla keittiössä kuulemma niin kuin vihainen, vesivaurion uhan aiheuttava silmä. Minä tykkäsin. Kerrankin kaikki astiat olivat puhtaina kerralla, tasot pyyhitty ja pöytä kuurattu. Jopa pöydällä lojuvat lehdet olivat siistissä pinossa keksilautasen alla.
Ulkonakin oli jo valoisaa. Voisin ottaa kahvin terassille. Istuisin siinä. Jos ottaisin sohvalta viltin, ei tulisi edes vilu. Katselisin siitä vähän hevostallille. Ei siellä Oskarin lisäksi vielä ketään olisi, mutta ehkäpä hevonen hirnahtaisi kauempaa. Mielikkikin voisi tulla. Se viitsi herätä näin keväällä usein kaveriksi. Pissalla se ei kyllä kävisi, mutta voisin ottaa sen viltin alle ja rapsuttaa. Se tykkäsi torkkua kaulaani vasten kevätaamuina. Toisaalta Mielikki taisi kyllä olla Noan huoneessa. Ainakaan en ollut herännyt kertaakaan yöllä siihen, että se potkiskelisi minun ja Nellyn sängyssä niin kuin joskus. Nyt kun Chai oli kylässä, en ehkä kuitenkaan viitsisi häiritä… Mutta voisinhan ottaa tuon Jerusalemin tuolta pihalta kaveriksi!
Hetkinen.
Pihalla toden totta juoksi muuan Jerusalem. Sillä oli kokonainen halko suussaan ja se paineli maneesin taakse niin määrätietoisesti, että oli joko menossa kakalle tai sitten hautaamaan aarrettaan laskuojaan. Etsin vaistomaisesti Helloa, mutta en nähnyt. Kuulin kyllä lähes saman tien.
”Kärpänen, muni munasen!” kuului kuiskattu laulu eteisestä sen narahduksen jälkeen, joka lähti oven avaamisesta ja sulkemisesta.
”Munasta kuoriutui, kärpän poikanen! Kärppä koteloitui, kotelosta kuoriutui! Kärpänen, muni munasen! Munasta kuoriutui, Lalleron poikanen! Lalle koteloitui! Kotelosta kuoriutui! Lallero, muni munasen! Munasta kuoriutui, Lallen poikanen! ”Lalle koteloitui –”
”Mitä sinä teet täälä tähän aikahan?” kysyin, kun lauluesitys siirtyi keittiön puolelle.Hellolla oli tukka pystyssä. Siis tavallistakin enemmän. Hänellä oli Lallero vanavedessään ja ilmeisesti ihmeellinen kärpäslaulu oli suunnattu sille. Muistelisin, että se oli ihan olemassa oleva rallatus, eikä mikään Hellon keksintö. Normaalit ihmiset kuitenkin lauloivat perhosista. Koteloituminenkin sopi niihin.
”Ai, mä luulin että sä olisit tallissa”, Hello sanoi niin kuin olisi hänelle täysin normaalia olla minun kotonani siihen aikaan, tai ylipäätään hereillä.
”Ajattelin juora kaffia esti.”
”Noni, sä oot jo keittäny”, hän ilahtui ja taputti Lalleron päätä. Sitten hän pyörähti kaapille kaivamaan kuppia, mutta siirtyikin pesukoneelle, kun ei löytänyt etsimäänsä.
”Niin jotta mitä sinä täälä teet?”
”Voin mä mennä pihallekin jos sä haluut olla rauhassa?”
”Eiku mitä soot hereellä?”
”Aijjaa joo! Mä oon samoilla silmillä vielä täs ku eilenki. Meillä oli Häjyjen kevään eka keikka ja sit mä kävin Jannen kaa yksillä ja sit me jotenkin ruvettiin pelaan Guitar Heroa kun niillä on se kakkospleikkari vielä.”Hello joi kahvistaan ison kulauksen ja rutisti naamansa siihen myyrämäiseen tyytyväisyyden ilmeeseensä, jossa silmät melkein lakkasivat olemasta olemassa, kun hän sulki ne niin tiukasti. Odottelin lisäselvitystä, mutta Hello vain istui minua vastapäätä pöydän ääreen ja hymyili minulle ennen kuin ryhtyi käymään läpi lehtipinoa.
”Eiks oo tän päivän Ilpoo?”
”Ilpoo?”
”Ilkka-Pohjalaista.”
”No sei oo viälä tullu. Kello on vailla kuuren.”
”Ai se on niin vähä! Toivottavasti Nelly ei heränny kun mä lauloin tai se tappaa mut…”
”Sä lauloot aika hiliaa.”
”No hyvä. Onks juustoo? Otatsäki leipää?”Pudistin päätäni. Hello nyökyttii huulet ymmärtäväisen oloisessa törrössä ja nousi ratsaamaan jääkaappia.
”Mikset soo kotonas?”
”Emmä tiiä. Oli jotenki yksinäinen olo niin mä hain pojat kotoo ja ajattelin et meen Nellyn kaa nukkuun.”
”Justihin. Nukuksä useenki mun emännän kans?”
”Älä ny yhtää kuulosta ton väriseltä. Sitä paitsi voin mä sunkin kanssa nukkua välillä jos sä jotenkin pelkäät että mä rakastan Nellyä enemmän kun sua. Eiku oikeesti mä ajattelin tulla tohon sohvalle. Jotenki on niin kiva välillä herätä siihen ku joku touhaa täs keittiös sitte aamulla ihmisten aikaan.”Hello hymyili taas ja ryhtyi mättämään hirveää juustomäärää Ruispalalleen. Nousin ottamaan kahvia. Menköön nyt sitten pariksi tunniksi nukkumaan minun puolestani. Harvoinpa enää olinkaan saanut yllättyä aamuisin siitä, että Hello nukkui sohvalla, kun heräsin. Sitä paitsi vaikka rauhallinen ja yksinäinen aamu olisi ollut kiva aina silloin tällöin, niin olihan se nyt tuhat kertaa kivempi, kun tuvassa oli joku muukin hereillä ja kahvilla samaan aikaan kuin minä. Ei tarvinnut edes talliin lähteä korjaamaan mitään, jotta voisi jutella Oskarille, tai etsiä Jussia ja muita höpötelläkseen niille.
”Soon muute perhonen”, kerroin Hellolle ja otin kuitenkin pussista leipää myös itselleni.
”Mikä?”
”Se joka munii munasen.”
”Eipä oo. Mieti ny. Munasta kuoriutuu — nii mikä sitte? Perhon poikanen? Perho on joku kalastushomma.”
”Toukan poikanen.”
”Se mikää toukan poikanen oo, jos perhonen on sen äiti, hullu.”
”Perhosen munista tuloo toukkia! Sitä paitti kärpääsen munasta ei tuu kärppiä.”
”Minkäs teet. Ei kärpät edes koteloidu. Kuka hullu tonki laulun on edes keksiny? Mut kärpät on sentään eläimiä toisin ku perhot.”
”Sinä sen oot uurelleensanoottanu.”
”Se on sun henkilöohtainen mielipide.”
”Eipoo kun fakta.”
”No toi harhaoppisuus puolestaan on sun henkilökohtainen ongelma. Kärpänen, muni munasen! Munasta kuoriutui, kärpän poikanen! Kärppä koteloitui…”
”Nelly nukkuu tuas seinän takana!”
”Ai nii joo!” -
Välillä se Sonjakin on puupää, vaikka taitaa olla fiksuimmasta päästä. :DD JOOJOO on sillä ukkelilla mielessä muutakin kuin viestittely. Toisaalta tässä tullaan taas siihen, että kun omalle kohdalle osuu joku kiinnostava, niin sitä taantuu itsekin sairaan yliajattelevaksi… 😀
Nyt ollaan tulossa selkeästi mun yhteen lempikohtaan fiktiivisissä ja oikeissakin parisuhteissa. Se on IHAN PARAS VAIHE lukea ja kirjoittaa, kun uumoilee, että kyllä ne hahmot toisistaan tykkää, ja nekin tavallaan tietää sen, mutta viivyttelee ja vaikertaa kumminkin. On niin jännää mennä sinne illalliselle ja kaikkea, mutta samalla sitä on tavallaan epävarma koko kuviosta.
Lapset nyt tuntuvat vain olemaan aika suuri mutta, ja samastun kyllä Sonjan emmintään. On tullut selväksi, että Sonja ei halua lapsia yhtään sen enempää kuin minäkään, eikä täten tietenkään mieluiten ottaisi vaivoikseen kumppaninkaan lapsia. Sonja tuntuu silti päättäneen jo antaa Vladimirille mahdollisuuden, vaikka hänellä on kersoja ja niiden äitejä rasitteenaan.
-
Se ei se Nelly muutu. :DD Sille pitää kertoa kaikki, ja jos ei kerro, se saa kuitenkin tietää ja sitten se ei työnnä enää lusikkaansa soppaan, vaan koko ievanan kauhan. Oikeassa elämässä mun olisi varmaan vaikeaa tutustua Nellyyn tämän takia, mutta toisaalta kun sen kanssa olisi jo kaveri, ei sen utelu (TIEDON VAATIMINEN) eroaisi oikeastaan siitä, mitä mun kaverit tekee. Koska osaa se lopettaakin jankkaamisen sitten, kun saa vastauksiaan.
Vähäsen kyllä toivon, että joku sen Harrin raahaa sieltä Hopiavuoreen. Siinä olisi Sonjalla hauskoja hetkiä. 😀
-
On vähän Eira olo ja tekee mieli todeta, että paska! Tässä luodaan mulle turhia toiveita niiiiin paljon. Harri ja Sonja sopi niin hyvin yhteen. Niillä oli niin helppoa ja mukavaa, vaikka kaikilla on vaikeutensa. Sitä kaipaa itsekin, kun Sonja kaipaa. Ja Sonja kaipaa sitä niin kovaa, että koko ajan mun moraali muuttuu harmaammaksi ja ajattelen, että anna nyt hyvä ihminen periksi. Eiks se Jeesuskin anna synnit anteeksi, kun katuu, niin miksei itsekin voisi antaa anteeksi itselleen? Sitten kun vielä Harri tarjoaa mahdollisuutta, mutta en uskonut oikeasti Sonjan tarttuvan siihen.
Sitten olin iloinen, kun Sonja lopulta kuitenkin tunnusti Harrille tekosensa, vaikka olinkin koko draaman ajan sitä mieltä, että mitä sitä Harria tällä enää haavoittamaan. Nyt alkoi nimittäin tuntua, että kyllä Harri ansaitsee kunnollisen selityksen! Siinä mielessä siis oli hyvä, että Sonja kertoi, vaikka ajattelinkin, että Harri menee niin romuksi, ettei se enää ikinä ole millään tasolla normaalisti Sonjan lähellä.
Sitten tarjotaan mulle epäreilua toivoa taas. En mä tiedä, mitä mun päässä tarkalleen ottaen liikkui, kun olin että JES, Harrikin petti, nyt on puntit tasan, JATKAKAA YHDESSÄ. Ihme logiikkaa oli, mutta hetken musta tuntui, että tässä on se puuttuva palanen, joka voi yhdistää nämä taas. Mutta eeeei. Kun Harri on vaihtanut pusun. Joo on sekin väärin, mutta sen mä nyt voisin uskoa, jos joku pususta sanoo, että se vain tapahtui. Se on niin lyhytaikainen virhearvio kuitenkin verrattuna, noh, moneen muuhun tapaan pettää.
Nyt mun tekee mieli ruveta raivosiivoomaan.
-
Tässä on vangittu hyvin se tyhjä ja vähän teennäinen olo. On tosi outo ajatus, että ensin on toisen ihmisen kanssa erityisissä väleissä, niin kuin ei kenenkään muun kanssa, ja sitten seuraavassa hetkessä pitäisi olla just niin kuin kaikkien muiden kanssa. Ketähän varten edes esitetään, kun molemmat tietävät, ettei tämä toisestakaan ole ihan normaalia? Tosi hyvä tarina.
-
Toisaalta tekee mieli sanoa, että pääse nyt Sonja yli koko pettämishommasta. Se oli ja meni, ja ero nyt leikisti nollasi sen. Jatkakaa Harrin kanssa: on ihan turha pahoittaa hänen mieltään kertomalla, kunhan pitää huolen, ettei mitään ikinä enää satu.
Toisaalta taas tekee mieli sanoa, että aivan oikein sulle Sonja. Sinun rangaistuksesi on se, ettet ikinä saa antaa itsesi saada Harria. Sonja tuntuu itse ajattelevan lähinnä näin.
Kun mietin tätä kuviota, musta alkaa tuntua itsestäni, että moraalini onkin jotenkin harmaa, vaikka olen pitänyt sitä mustavalkoisena. Tuntuu, etten enää erota oikeaa väärästä. Toisaalta Sonjan mieskämmit tuntuvat muinaishistorialta, ja mitä sitä vanhoja muistelemaan. Toisaalta en kuitenkaan haluaisi olla Harri, kun oma emäntä olisi pettänyt, jättänyt, ottanut takaisin, eikä kertonut. Harrin asemassa en pystyisi nimittäin näkemään, että Sonja on joutunut tosissaan miettimään moraalikysymyksiä.
-
Onpahan taas onnistuttu kertomaan monipuolisesti eri aiheista tunkematta tarinaa silti millään lailla täyteen! Tällä kertaa onnistuin lukemaan analysoiden, kun mietin, että mistä tämä vaikutelma johtuu. Vaikka asiaa on paljon, mulla on tilaa hengittää.
Mä sanoisin, että tähän on syynä kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että eri asioista kerrotaan eri tavalla. Esimerkiksi Onnista ja Sonjasta kerrotaan näyttämällä, mitä tapahtuu. Salierista kerrotaan dialogissa. Miesjutuista puolestaan kerrotaan Sonjan ajatuksissa. Se tekee eri asioiden välille tosi selkeät rajat. Kaikkea ei myöskään kaadeta tämän asian ansiosta muiden hahmojen niskaan, vaan niillekin jää tilaa hengittää samalla kuin lukijallekin.
Toinen keino on musta selkeät siirtymät asiasta toiseen. Anssi ja Salieri on vähän niin kuin se pääasia, joka valuu moneen kohtaan tarinaa, koska muodostaa punaisen langan. Muihin asioihin tehdään siirtymät muuttamalla kuvakulmaa Sonjan toiminnasta ajatuksiin.
-
Parisuhdekeissit on musta mielenkiintoista luettavaa (ja kirjoitettavaa), koska parisuhteet on musta tosi mystisiä. Eroja on kuitenkin musta helppo kirjoittaa, minkä takia kirjoitankin ne nopeasti. Kun tätä luki, ajattelin, että se on tavallaan harmi. Sonjan ja Harrin eroa on nimittäin kirjoitettu pidempään kuin mun hahmojen eroja koskaan, ja näen, että siitähän saa irti vaikka mitä hienoja mutkia matkaan. Sonja ja Harri on kuitenkin niin hyviä kommunikoimaan, että nämä pienemmät yllärit ja järkytykset pystytään selvittämään heti. Jäljelle jää sitten se oikea pelko: mitä nyt, kun Harri tosiaan tulee takaisin?
Mun päässä tilanne on yksinkertainen, koska mun omat erot on yksinkertaisia. Kun on ikävä, itketään vaikka vähäsen, ja muistetaan se, että ensi vuonna tähän aikaan musta ei tunnu tältä. Pääsen sillä yli oikeastaan kaikesta. Sonjan ajatukset sen sijaan zoomaavat itse asiassa vastakkaiseen suuntaan kun mun: omiin tunnekuohuihin. Tuntuu, että enemmän kuin Harrin ilmaantuminen, Sonjaa pelottaa tällä kertaa hänen omat negatiiviset tuntemuksensa. Kukaan ei tykkää olla surullinen, ja olen nähnyt tätä oikeissakin ihmisissä, mutta samalla vierastan ajatusta tosi kovaa omassa elämässäni. Taidan ajatella, että miksi pelätä etukäteen, koska silloin kärsii kahdesti? Mutta ainahan se on niin älyttömän helppoa huudella taustalta. 😀 Mulla ainakin on kaikki ratkaisut kaikkien ihmisten ongelmiin, paitsi omiini.
-
En nyt toista samaa kuin Ilona ja Marshall ehtivät kertoa, mutta dialogi vei minunkin huomioni. Kommentoin sitä sujuvuuden näkökulmasta. Kun luin tätä useamman kerran, mietin lähinnä sitä, että miten jotkut ihmiset osaa jutella toisten ihmisten kanssa. En ihan oikeasti oikeassa elämässä käsitä, miten saa keskustelun jatkumaan, ellei juttele parhaiden kaveriensa kanssa. Sitten tajusin, että mietin tällaisia, koska dialogi kuulostaa musta ihan aidolta ja luonnolliselta. Katsoin näitä hahmoja taas oikeina ihmisinä ja halusin oppia, enkä muistanut analysoivaa otetta, joka kuuluu siihen lukukertaan, kun kirjoitan kommenttia. 😀 Dialogit ovat yksi vahvuuksistasi kirjoittajana yhä edelleen.
-
Nyt on paljon onnistumisia!
1. Muistojen kytkeminen tähän päivään. On luonnollista muistella Jarnoa ja isää, kun tilanteet ovat niin samanlaisia, vaikka ovatkin niin erilaisia. Tämä muistelu kuulostaa niin luonnolliselta. Noin ne oikeidenkin ihmisten ajatukset voivat kulkea. Tässä ei ole mitään pakotettua.
2. Surun kuvaus taas. Se on jälleen musta tuttua, ja se on käsitelty samanlaiseksi kun mun henkilökohtaiset surut. Vaikka on menettänyt jonkun, vuosien päästä labratuloksia odotellessa ei tee mieli parkua, vaikka asia tuleekin joskus mieleen. Silti se suru on siellä, vaikka ei olekaan mitään dramaattista ulvomista.
3. Symboliikka. Lukulaseistahan se kaikki lähti. Ne on tässä se Wanhan Ihmisen Merkki. Mulla se on nyt se, että mitä jos multa joudutaan poistaa yksi hammas. On irrationaalista pelätä, että mä saan tekarit kolmekymppisenä (YHDEN hampaan MAHDOLLISEN poiston takia kamaan) ja muutun samalla kasikymppiseksi, mutta pelkäänpä vaan. Samastun siis lukulasiajatuksiin, vaikka koko keissi on oikeasti ihan naurettava. :DD
4. Sopiva huumori. Lukulasipelleily ja lopetus ovat niin hienovaraisia, etteivät riitele surun käsittelyn kanssa ollenkaan. Silti ne saavat mut hymyilemään.
5. Tunnelma ja siirtymät. Molemmat ovat tosi huomaamattomia ja sulavia tässä tekstissä. En saa ihan kiinni, millä keinoilla näin isoista siirtymistä ja näin rajuista tunnelman muutoksista saadaan tässä sulavia. Pitäisi varmaan pistää kakrut taas analysoimaan Hopiavuoren tekstejä esseetunnilla. 😀
-
AAaaaaaAAAAA Ilona oli Onnin kaa tossa ihan melkein mun naapurissa, kuulittekste, mä olisin voinut nähdä sen jos olisin ollut liikenteessä, kuulittekste? Ok, ryhdistäydyn. Mä vaan meinaan kualla vähän joka kerta, kun julkkiksia, ei kun siis meidän hahmoja on jossain sellaisissa paikoissa, jotka on mulle tuttuja.
Noi on ihania noi yölliset rauhan hetket, kun yhtäkkiä havahtuu hetkeksi konkreettisesta maailmasta ja huomaa, että ei vitsit mä olen onnellinen. Ei vitsit kaikki onkin hyvin: ei täydellistä ehkä, mutta niin hyvää varsinkin verrattuna siihen, millaista joskus oli. Erinäisistä syistä Seinäjoki edustaa mulle niitä hetkiä, vaikka oikeasti tässä ei voida sellaista symboliikkaa hakea, kun se on vain mun oma henkilökohtainen ajatus. 😀 Sattuu nyt vaan sopimaan, kun lisäksi olen kävellyt noissa samoissa jalanjäljissä ja ajatellut samoja asiota aina silloin tällöin.
Mut yllättää tässä tekstissä iloisesti se, miten luottavaisesti Ilona suhtautuu tulevaisuuteen, joka on muuttuva ja epävarma. Uusi työ on aina jänskä, mutta potentiaalisesti se pilaa monta viikkoa, kun sitä jännittää liikaa. Tässä ei mennä siihen. Samoin se, ettei vakipaikkaa ole, voisi ahdistaa, mutta Ilona osaa olla iloinen, kun on määräaikainen paikka. Osa-aikaisuuskin näyttäytyy ainoastaan mahdollisuutena, ei uhkana.
-
No on Minjallakin paljon mullistuksia elämässään! On kisaamista cuppeja myöden, samalla totuttelu Hopiavuoreen ja sitten hän antaa vielä lisätä soppaan tämän Peterin. Mun mieli alkaisi oiria jo näistä kaikista isoista elämänmuutoksista, mutta Minja lisää soppaan vielä oma-aloitteisesti lisää sellaisia asioita, jotka katsotaan suuriksi stressitekijöiksi. Minkä tahansa lemmikin hankkiminen on (vaikkakin ihanaa, myös) ihan kamalan stressaavaa. Oman tamman varsottaminen on aikamoista, kun pienin todennäköisyyshän on siihen, että tamma selviytyy terveenä ja tekee terveen varsan. Tähän päälle vielä vähän työkuvioita. Kertookohan tämä teksti siitä, miten Minja on poikkeuksellisen vahva henkisesti? (T. mä, joka just makasin aamupäivän raatona sängyssä, koska mulla oli poikkeuksellinen työviikko ja eilen poikkeukselliset iltamat, koska mulla on yksi kappale uutta ystävää, joka tuli vanhaan tuttuun porukkaan mukaan…)
-
On se Niklas rohkia äijä. Rohkeuttahan ei tarvita, jos ei ikinä pelkää mitään. Silloin tarvitaan, kun aiotaan tehdä jotain siitä huolimatta, että pelottaa. Niklaksella ei ole kuitenkaan ihan mitään valtavaa kokemusta, minkä hän tietää itsekin, mutta siitä huolimatta hän on valmis kokeilemaan aina kaikkea uutta. Hän on myös kehittänyt tainan kuluessa omat vahvat mielipiteensä ja mielihalunsa. Nyt hän haluaa kokeilla kenttäkisoja, joten hän menee kokeilemaan kenttäkisoja, vaikka tietää ensimmäisen kerran olevan kaikista pelottavin. Hoen samaa kuin aina, mutta Niklaksen kilpauran alku ja kehitys on ollut musta tosi ihanaa seurattavaa. Etenemisen tahti on rauhallista, mutta siitä huolimatta Niklaksella on aina jokin haaste mielessään. 😀
-
Mulle avautui tässä ihan uusi maailma, josta olen yhtäkkiä ihan hirveän kiinnostunut. Olen häirinnyt mun kaikkia kavereita jo julkaisupäivästä asti kysymyksillä siitä, voivatko ne ottaa puolison kuinka paljon oman, öö, luokkansa ulkopuolelta. En ole tajunnut, että tämäkin on juttu, mutta nyt kun kyselen ihmisiltä, niin näköjään se on. Koska koko ajatus on mulle ihan uusi ja arvioin puolisokandidaatteja itse ihan eri tavalla, niin tuntuu kuin lukisin tarinoita ihan täysin ennennäkemättömästä ja uudesta aiheesta, vaikka oikeasti aiheesta on varmasti jo kirjoitettu, kun se kerran on olemassa.
Mulle tulee tästä tekstistä mieleen sukupuoliroolit, joita Sonjakin omalta osaltaan möyhentää usein. Tämä lokeroitu maailma aatelisineen ja tilallisineen jne tuntuu olevan ihan yhtä jäykkä malli kuin sukupuoliroolit ovat meillä perinteisesti olleet. Sonjan suhtautuminen tähän järjestelmään on kaksijakoista. Toisaalta hän näyttää ihan täysin uskovan näiden eri lokeroiden olemassaoloon ja siihen, että niillä on jokin merkitys ihmissuhteissa. Toisaalta hän tietää itsekin, ettei täysin sovi lokeroonsa.
Joo, mun aivoilla on aina vaan käsiteltävää tässä, mutta onpa virkistävää pyörittää päässään jotain sellaisia juttuja, joita ei ole ikinä ennen tullut miettineeksi.
-
Ahaha arvatkaa mikä on nykyään mun koneen työpöydän taustakuva? Missäs mä mieluummin olisin kun alan tekeen työjuttuja, kun Hopiavuoren tuvassa…
Mutta joo mä rakastan tätäkin, niin kuin sitä joulun alla tehtyä kuvaa! Päivä toisensa jälkeen mä etsin tämän ja vahtaan sitä aina vain lisää. Vaikka kuinka upeasti piirrät sekä hevosia että hahmoja, tämä ja se joulun alla tullut kuva on ehdottomasti mulle kaikkein rakkaimmat teokset kaikista kuvista. Siis kaikkien kaikista kuvista. Siis oikeasti kaikkien kaikista kuvista mukaan lukien kaikki maailman taidekuvat. Ja mun vessan ”Your butt napkins my lord” -taulu.
-
Nyt mä samastun NIIN LUJAA. Mä oon niin kuin Ilona omissa mielikuvissaan: mestari tyrehdyttämään keskusteluja. Luulin ihan oikeesti koko elämäni, että mä olen oikeasti ihan jumalattoman tyhmä ääliö, mutta mun ihme itseinho hävisi kun sain aikuisena tietää että oon vaan autisti. :DD Mutta niin kuin Ilona, mäkin oon kiitollinen, kun on joku Noa johdattamassa keskustelua. Ja ihailen, kun on joku Sonja, joka osaa laittaa sakkautuneen keskustelun soljumaan. Siis miten ne tekee sen??? Viime viikolla kaveri toi tyttöystävänsä mulle näytille. Se kysyi multa, että ”niin sä oot sit opettaja?” ja mä vastasin (niin kuin ääliö, kun en oikeesti tiennyt mitä muuta voi sanoa): ”joo.” No se loppu siihen. :DD Onneksi on koirat, niin kuin tässäkin. Niistä osaa kyllä sanoa jotakin, ja kaikkihan rakastaa kertoa omastaan, niin ettei juttu lopu!
-
Taas tän tarinan jälkeen mun sydäntä vähän särkee, etten oikeasti voi elää Hopiavuoressa. Myös mun mieli kiinnittyi nimittäin Eetun lainareinoihin ja siihen, miten mäkin olisin halunnut uutena kävellä tuollaiseen tilanteeseen ja tulla tolla lailla kutsutuksi sisään. En tasan uskaltaisi itse mennä, jos ei joku melkein taluttaisi mukanaan, ja tässä olisi nyt talutettu kyllä. Tykkään niin lujaa, miten hahmot touhaa tuvassa niin kuin kotonaan!
-
Miten se menee aina tolleen koirien kanssa? Mulla oli ihan uusi pentu, kun opiskelin ekaa vuotta yliopistossa, ja mun siskon perhe tuli käymään. Sanoin, että Nisulle sitten EI anneta yhtään mitään, kun se oli sellanen muutaman sadan gramman chihuahuanpalanen ja sillä oli muutenkin aina vatta sekasin. No ihan vaan kävin makkarista hakemassa jotain, niin jo siellä oltiin käsi ojossa pöydän alla että pekonia Nisulle. Osaa ne kerjätä, varsinkin Onni, mutta jotenkin näyttää siltä, että edes koiraihmiset ei tiedä, mitä tarkoittaa, että älä anna. Sillähän voi olla joku allergia vaikka, tai sitten se ei vaan enää syö oikeaa ruokaa niin kuin Onni. Saisi paukauttaa koko sakkia ympäri korvia. Mulla on sellaiset hyvin syövät koirat myös (Nisukin on nyt kymmenen ja vatta on hyvä), että ihan sama, jos niille antaa, mutta ei tulisi kyllä mieleenkään kinkuttaa muiden koiria täyteen. Onnin omistajana olisin pistänyt ne apinat paljon kovemmalle kuin Ilona. :DD
Mutta siis hauskahan tämä on. Ja tietenkin ne torvet syöttää Onnia. Sehän näyttää niin laihalta silloin, kun on hyvässä kunnossa, että tekee mieli antaa vaikkei se edes kerjäisi. Ja sitten kun Hello ei osaa sanoa millekään elukalle oikein ei, ja Niklas ja Oskari nyt on Niklas ja Oskari. Samoin nautin aina Nellyn kurinpidollisista toimista. :DD Silloin kun Nellyn kirjoittaja vielä kirjoitti ja me tutustuttiin oikeassa elämässä, me muotoiltiin Nellystä just tollanen kurinpitäjä, joka huutaa kyllä, muttei pure. Musta on niin ihanaa, että se on jäänyt voimaan, vaikka Nellyä ei enää varsinaisesti kirjoita kukaan.
-
Paljon on saatu mahtumaan yhteen tekstiin. 😀 Toisaalta se kertoo kuitenkin myös siitä, että Minjalla ja Liljalla on nyt melko hektinen elämä, kun on kisoihin valmistautumista ja kaikkea. Hieman tässä on myös viboja siitä mun Kultaisen Nuoruuden ajasta, kun kirjoittelin heppatarinoita hoitoviekkuihin uskollisesti joka päivä. Jotenkin tulee nostalginen olo. Se voi johtua heppakeskeisyydestä ja nopeista siirtymistä tekstissä.
Hahmojen historia on musta aina kivaa, jos se kerrotaan mulle tällä tavalla tarinan lomassa hienosti. Ei tosiaankaan mene infodumppaukseksi. Tykkään myös kehitellä omia teorioitani ihan rauhassa.
-
Se oli kamalaa, kun Fifiltä jouduttiin leikkaamaan harja, mutta kattokaa nyt sitä! Se näyttää ihan vauvalta! un mielestä se on vaan söpömpi lyhyellä harjalla, vaikka tottahan se harjaa tarvitsisi varsinkin kesällä suojaamaan itseään. Mutta kun sitä ei ole, niin voipa kumminkin sanoa söpöksi!
On rentouttavaa, kun tällä erää Fifillä menee tosi hyvin. Onhan se aina ollut talvet tosi ookoo, mutta yleensä sen tarinoissa siitä saa olla niin huolissaan, kun kesät ovat niin kamalia. Santtu tietenkin yrittää aina vain parhaansa Fifin eteen treenisuunnitelmaa myöten, enkä mitään muuta odottanutkaan.
-
Mä en niin kiinnittynyt noihin merentakaisiin asioihin, kun Grigorin kehittymiseen ja hänen ja Marshallin suhteen kehittymiseen. Tuntuu että siitä on miljoona vuotta, kun Grigori esiteltiin, ja miljoonan vuoden pituisen matkan hän on mielestäni matkustanut. Marshallkin selkeästi luottaa häneen ja hänen reaktioihinsa nyt. On ollut ihanaa seurata tällaista suhdetta, joka voi parantua tällaiseksi ihanaksi tukemiseksi siitä ihmeellisestä epävarmuuden tilasta, joka oli meille esitelty alkutilanne. Mulle tuli tosi hyvä mieli!
-
Miten rakastankaan sitä, että vedit tämän tilanteen tarinaksi omalla tyylilläsi. Odotin näiden kahden kihloja ja häitä, koska siihen ei tosiaankaan rynnätty, vaan asiat kehittyivät niin hitaasti, että mäkin ehdin koko ajan sopeutua lukijana. Samalla mua hirvitti, että kun Marshall kuitenkin todennäköisesti kirjoitetaan kosimaan, niin iik, tehdäänkö siitä nyt sellainen prinssi, että mua yrjöttää. Mutta ei!! Maisema ja Marshallin jännitys sekä Niklaksen reaktio ovat just oikea määrä romantiikkaa yhdessä sen kanssa, että Marshall ei palvistu ei kun polvistu jne. Tykkään ihan sairaasti, enkä edes saa allergisia reaktioita, vaikka lähetin yrjöemojeja kavereillekin just tänä aamuna kun se kehui vaan vieneensä emännälleen aamupalan sänkyyn. :DD Tässä on kuitenkin mun mielessä koko kuvio niin täydellisessä tasapainossa, että ottaa kupoliin kun ei ole mun kirjoittama teksti. :DD Marshall on niin romantikko salaa, ja vaikka sillä on aina ohjat käsissä ja tilanne hallussa, niin nyt se on vähän hömö kanssa ja se vetoaa muhun. Vähän joskus suunnittelin ja yritinkin tukkia omia hahmoja Niklaksen ja Marshallin väliin ihan vaan koska on niin kivaa yrittää aina pilata kaikki, mutta tätä ei malttaisi edes pilata. Odotan häitä!!
-
Joo: kun on hiljaista, ehtii ajatella kaikkea ja tuottaa itselleen pahaa oloa. Samastun. Samastun myös siihen, miten Niklaksen ajatus tässä menee. Tunnen yhden tyypin, jonka puoliso ostelee sille muutaman viikon seurustelun jälkeen kaiken maailman elektroniikkaa lahjaksi, koska se nyt vaan ei tunnu puolison palkkapussissa. Vaikka se ei olisikaan toiselle iso raha, mä en itse pystyisi ottaa sellaisia lahjoja vastaan ja olemaan onnellinen. Vaikka järjellä tietää, ettei ole toiselle mitään velkaa lahjoista huolimatta, niin kyllä mulla olisi jossain mielen perukoilla sellainen ikävä olo. Sitä paitsi monelle muullekin ihmiselle kuin mulle on tärkeää se, että pystyy tulemaan toimeen omillaan. Niken asemassa olisin siis varmaan se toope, joka ratsastaisi vaan pyrstö verillä kutittavien ja hiertävien saumojen kanssa ennemmin kuin ottaisi vastaan mitään, mitä pitäisin armopaloina tai muuten liian isoina lahjoina. Mutta ei siinä: kaikki ihmiset ei todellakaan ajattele niin kuin mä (ja niin kuin Niklas). Ei ne lahjan antajat kai yleensä ainakaan?
Joo jäin jumiin nyt tähän kohtaan, joka tuntui kovin tutulta ajatukselta. 😀
-
Siis vaikka Niklaksella ei mene nyt ihan kaikki putkeen, mä näen, miten hän on kasvanut kilparatsastajana. Niklaksen suhtautuminen häviöön on tosi rauhallista ja aikuismaista. (Versus mä, joka kirvaa mikkiin kuin merimies jo siitä jos joku kakru tappaa mut Fortnitessa.) Eniten kiinnitin huomiota kuitenkin siihen, mitä tapahtui ennen omaa suoritusta. Jännittää — varmaan suurin piirtein kaikkiahan jännittää. Niklas kuitenkin hallitsee itsensä ja mielensä tosi hyvin.
Mentäskö sitten vähän kielioppia?
Olen nalkuttanut relatiivipronomineista, ja mun äikänopepersoona hehkui ylpeydestä, kun tässä ne on oikein. 😀 Kieliopillista kehitystä on siis havaittavissa siinä missä Nikessä kilparatsastuksellista. Haluaisitko kuitenkin vielä lisää? Jos haluat, keskity seuraavaksi lauseenvastikkeisiin. Niitä on tässä tekstissä tosi paljon. Siinä ei ole mitään vikaa: lauseenvastikkeet on näppäriä. Kieliopillinen vika on siinä kohdassa, että kun käytetään lauseenvastiketta, ei tule pilkkua. (-> lauseenvastiketta käytettäessä ei tule pilkkua.) Kukaan normaali ihminen ei taida tälläsiä huomata, ei hätää, mutta mulla on siis ammattitauti. -
Joo, kyllä se taustan nykertäminen vaan kannattaa. Mulla on tapana sutata vaan jotakin, kun innostun aina liikaa siitä, että itse aihe on tullut valmiiksi. 😀 Vaan on ne Barnuminkin yksityiskohdat niin wau. Ihailen ihmisiä, jotka on jaksaneet käyttää kymmeniätuhansia tunteja ihan minkä tahansa taidon kehittämiseen, mutta taiteet, ja taiteesta kirjoittaminen ja piirtäminen, on mun mielestä huikeimmat. Siis miettikää nyt: papru on valkoista. Siinä ei ole mitään. Sitten jos osaa kirjoittaa tai piirtää, laittaa kynän paperille ja yhtäkkiä muut ihmiset voi nähdä siinä paperissa ihan kokonaisen maailman!
