Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Raaaah. Mulle tulee tästä tarinasta ihan ensimmäisenä sellainen olinpa tyhmä -olo. Jannahan on ihan hirveässä paineessa. Ihan kuka tahansa tuore äiti on, mutta Jannalla on siinä lisänä vielä tuhat muutakin asiaa, jotka painavat. Tietenkin jo sellainen aiheuttaa poliisillesoitteluja, kun isä tulee, kun väsyneenä jne kokee kaiken uhkana.
Muutenhan Jannan elo kuulostaa ihan mukavalta. Se on hyvä. Lukija tarvitseekin riittävästi hengähdystaukoja. Ja ennen kaikkea Janna ansaitsee normaalia, kivaa arkea perheen kanssa!
-
Näin jälkikäteen olisin ehkä vähän toivonut, että edellinen ja nykyinen koeratsastettava olisivat esiintyneet rinnakkain: vaihtoehtoina, joihin molempiin Ilonalla olisi täydet mahdollisuudet. Mua kiinnostaisi aivan valtavasti, kumman Ilona olisi valinnut, jos olisi saanut ottaa ihan kumman vain. Tietenkin me lukijat huomataan heti, että tämä hevonenhan sopii Ilonalle paljon paremmin, mutta samalla edellinenhän oli niin valtavan upea. Kaiken lisäksi ihminen ei tosiaankaan aina tee järkeviä valintoja, vaikka kuinka syvällä sisimmässään tietäisi, mikä on oikea ratkaisu. Asetelma olisi (ja on näinkin) myös siinä mielessä viehättävä, että nämä kaksi hevosta ovat kuin yö ja päivä, ihan toistensa vastakohdat, ja silti molemmat ainakin periaatteessa hyviä valintoja. Toki nyt, kun Ilona ei oikeasti joutunut valitsemaan, ikinä ei tule niitä hetkiä, kun miettii, että mitä jos.
-
Musta tämä hevonen oli mahtava kierros muualla ennen Veeraa. Se näytti lukijalle sen, että hevosen pitää olla ratsastajalle sopiva. Yleinen upeus ei aina riitä. Tämä hevonen olisi ollut monilta osin sitä tyyppiä, että joku Oskari olisi voinut rakastua siihen. Tässä vaiheessa vaikutti siltä, että tämä olisi myös se hevonen, johon Ilona voi rakastua. Monilta ominaisuuksiltaanhan hevonen oli täydellinen! Jos en olisi tiennyt, tasan olisin uskonut, että tässä se nyt on. 😀
-
Tein Sonjan kanssa samoja tulkintoja pimeyden turvallisuudesta ja pelottavuudesta. Valon tulkitsin niin, että kun elämässä tapahtuu muutoksia, joskus oma suhtautuminen niihin tekee muutoksesta hirveän, vaikka se voisi olla myös hyvä. Valossa on puolensa, ja yleensä ihmiset rakastaa valoa: kevätkin on ihanaa aikaa. Toisaalta kun se näyttää kaiken kivan, samalla se näyttää senkin, minkä haluaisi pysyvän piilossa.
-
Tämän tarkoitus oli pohjustaa Wandan kohtaloa. Koska merkitys tälle aukeaa vasta nyt, tekee mieli kommentoida taas, että Ilonan jutut ovat kuin romaanikäsikirjoitus. Hyvä romaanihan kestää useamman lukukerran, koska tällaiset vihjeet aukeavat vasta, kun loppuratkaisu on tiedossa.
Aikoinaan etsin tästä vihjeitä Ilonan perheestä. Tein päätelmän, että äiti ja Ilona eivät ole hirveän lämpimissä väleissä keskenään, koska keskustelu jää jotenkin pintapuoliseksi heidän välillään. Ilonan ”toivottavasti pysyy terveenä” on sekin sellainen, jonka luen samalla nuotilla kuin itse puhun vieraille asioista, joita en ihan sydämestäni kuitenkaan tarkoita. Kun mä sanon puistossa jonkun kipeästä koirasta, että toivottavasti paranee nopeasti, niin kyllä mä sen paranemista toki toivon, mutta en niin valtavasti, että tyyliin laittaisin asian joka ilta iltarukoukseen. Ilonan toive kuulostaa samanlaiselta. Myöhemmistä tarinoista kuitenkin tulkitsin äidin ja Ilonan välit paremmiksi kuin tästä tarinasta.
-
Tätä mä aina kaipaan sisaruskuvauksessa: pientä taistelua. Mä en tiedä, onko joidenkin perheissä sisarusten välit oikeasti niin superharmoniset, vai mistä tulee se mulle vieraan kuuloinen idyllinen sisaruskuvaus. Siinä sisko sanoo, että antaisitko purkkaa, rakas veljeni, ja veli sanoo, että annan sulle purkkaa ja tossa on lisäksi pusu poskelle, rakas sisareni. Ei mun ja mun veljen välit ainakaan sellaiset ole, kun me ollaan niin saman ikäisiä. Ei ole vieläkään, vaikka me ollaan aikuisia. Ei sitä ehkä enää tällä ikää tapella nipistelemällä ja nyrkittämällä siitä, kuka saa Just Sen Harmaan Jeepin pikkuautolootasta, mutta ihan toissapäivänä kun oltiin yhdessä kotona käymässä, niin mä suurin piirtein huusin kyllä eteisessä että ÄITIIIII toi meinaa ajaa MUN autolla KÄSKESEPOIS, kun äijä meinasi että hän ei muka voi kuunnella apukuskin puolelta ja varmistaa että on ne koiranluut, jotka mun autossa nyt lonksuttaa. Mutta silti se tuli kuuntelemaan ja lupasi auttaa korjaamaan. Ja sanoi, että oon vammanen kun vielä tässä iässä pitää pikkuveli pistää varmistamaan päivänselviä ääniä. 😀 Iiron ja Ilonan välit on siis kirjoitettu niin, että se kuulostaa musta ihan tosi tutulta ja myös täysin uskottavalta. Rakkautta osoitetaan vähäsen haukkumalla, vaikka aina autetaankin.
Onneksi se oli Milan, joka tuli flikkaan kanssa juttelemaan vihollisen kanssa veljeilystä. Se ei ota kaikkea niin vakavasti. Näin nimittäin Oskarinkin Otsonmäen häviön jälkeen, ja vaikka se on julkisesti muka niin hyvä häviäjä, niin ihan raivona se kuitenkin on salaa ja huonosti peitellysti.
Oli kivaa nähdä taas Hopiavuoren väkeä myös muualla kuin tallilla tai kotona. 😀 Poikaan peli olisi ollut monelle vaikea kirjoitettava myös tässä valmistautumisvaiheessa. Tarinaan tarvitaan riittävästi konkretiaa, jotta se on uskottavaa, vaikka fokus olisikin tällä tavalla ihan muualla kuin siinä, miten ne pelaajat siellä valmistautuvat. Tässä sitä konkretiaa tuo kinesioteippi. Sitä on käytetty niin konkreettisesti, että kulmatkin viitsitään kirjoittaa pyöreiksi. En tarkoita, että joka ainoan asian joka ainoa yksityiskohta pitäisi aina tietää ja tuntea (koska sehän on mahdotonta — mäkin tiedän ihan säkällä oman taustani takia, miten kinesioteippiä käytetään, mutta en olisi älynnyt etsiä ohjeita kirjoittamiseen, ellen olisi tiennyt). On kuitenkin tosi tehokasta napata tällä tavalla joku yksi konkreettinen yksityiskohta, jonka sattuu tietämään. Lukijalla on heti sellainen olo, että tämä on totta, ja ennen kaikkea luotto siihen, että tämä kirjoittaja osaa ohjata tätä junaa.
-
Tämä on tosi sellainen lämmin tarina, joka kertoo Jannasta paljon. Kaikki eivät lainaisi omaa hevostaan nuorisolaisille, eivät edes Santulle, mutta Janna lainaa, ja osaa vieläpä ajatella, että Santusta on oikeasti hyötyä. Jannan säännöllinen ratsastaminen nimittäin voisi olla vieläkin haasteellista, kun on perhe-elämä opeteltavana ja kaikkea muutakin. Kuitenkin Janna antaa aikaansa paitsi hevoselleen, samalla myös Santulle, vaikka olisi voinut itse lähteä jonnekin ratsastelemaan, kun tallille ehti.
Jannasta on kasvanut myös ainakin näin ulkopuolisen silmin hyvä, ihana äiti, vaikka hän pelkäsi etukäteen kovasti (ja varmaan pelkää vieläkin). Onneksi on kuitenkin auttajia. Marshall on omissa tarinoissaan pitänyt Elliä ja saanut tilanteen vaikuttamaan siltä, että Marshall hoivaa häntä tosi paljon. Lisäksi on rakastunut Eetu ottamassa lapsen välillä, niin että Janna ehtii jutella ihan vain aikuistenkin kesken. Tutut pikkulasten äidit ovatkin sanonneet kaipaavansa sitä kaikista eniten: ihan vain aikuisten seuraa ilman vauvaa ja parhaassa tapauksessa kuulemma ilman miestäkin. Edes lyhyt aika silloin tällöin kuulemma piristää, ja Jannakin tuntuu kyllä viihtyvän jutellessaan.
Lämmin, pehmoisa olo tulee myös Eetun ja Ellin suhteesta. Vaikka Eetu ei saanutkaan omaa lasta, niin saapahan seurata, miten Elli kasvaa, ja sekös on ihanaa.
-
:DDDD
Noin ne ujot ja arat saa omat sosiaaliset piirinsä. Joku rohkea ekstrovertti käy adoptoimassa ne itselleen ja hoitaa sitten niiden piirien laajentamista sivutoimenaan. Hehehe noin mäkin olen tainnut saada suurimman osan uusista kavereistani viimeaikoina, kun yksi parhaista kavereista on tosi Alexmainen. Mutta joo samastun vahvasti Ilonan ajatuksiin. Ei kai kukaan normaali ihminen voi mennä juttelemaan vieraalle: se on jotenkin niin kiusallista. 😀
Mua naurattaa tietenkin myös Ilonan, Alexin ja Oskarin yhteinen soosaaminen Ilonan ihastusten kanssa. Ai että ne on niin ihanan torvia kaikki omalla rakastettavalla tavallaan. Punainen Alexin turpaa tukkiva Ilona on myös ihan mahtava näky.
Tämä on tarina, josta mulle tuli hyvä mieli ekalla lukukerralla, ja tulee vielä näin monta kertaa myöhemminkin.
-
Mun on ihan pakko sanoa samaa kuin Sonja. On aina ihan parasta lukea muiden tulkintoja omista hahmoista, mutta tällä kertaa oli epätodellinen tunne lukea ne elämässä, liikkumassa ja touhaamassa sillä tavalla, kuin olisin kirjoittanut ne itsekin touhaamaan. :DD
Mä nautin tämän juorun leviämisestä. Kun Chai kuulee, se pyörtyy, tai ehkä se ihan suoraan vaan kuolee. Samoin mä nautin Eiran raivosta. Yleensä se ei tao ihmisiä (Noa oli poikkeus), mutta Helloa senkin edestä. Hellolla on ihan syy pelätä.
Parasta tässä tarinassa on kuitenkin se, millaisen yllättävän trion nämäkin kolme pystyvät muodostamaan. Alexin ja Hellon pystyin kuvittelemaan ihan alussakin tutustumaan. Hellolla on ideoita ja Alex on yllytettävissä, joten mikäs siinä. Ilona on kuitenkin näistä kolmesta harkitsevaisin, joten hän vaatii isoimman yllykkeen liittyä mukaan pölläilyyn. Kyllä se toisen hädän aiheuttama adrenaliini saa kuitenkin harkitsevammankin kapuamaan vintille piiloon ennen kuin käy ilmi, ettei Hellolla mitään oikeaa olekaan meneillään. Näitä kavereita oli kiva nähdä yhdessä. 😀
-
Hyvin sotkeuduttu. 😀 Eira nyt on asia erikseen kun se on vihainen, mutta muuten mun mielestä on aika kuvaavaa, miten nopeasti jutut liikkuu. Jokainenhan kertoo vain kaverille tai parille… …ja pian kaikki tietävät. Sopii mun suunnitelmiini loistavasti. Toivottavasti ehdin jo pian kirjoittaa.
Nyt kun juttu on jo levinnyt joka ilmansuuntaan, mua hämmästyttää, miten hyvin Hopiavuoren väki suhtautuu. Eikö meillä muka ole yhtäkään hahmoa, joka tuomitsee? Paitsi Eetu, joka sekin vain tuhahtelee? Olisivatpa kaikki pikkupaikkakunnan pienet tallit samanlaisia. 😀
-
Olen sanonut tämän ennenkin, mutta edelleen olet taitava kirjoittamaan surua ja menetystä. Olen myös analysoinut ennen Sonjan surua enemmän, mutta kirjoitan uudelleen sen, mikä hänen surussaan eniten sopii minulle lukijana: Sonjan suru ei ole dramaattista. Kaikilla on elämässään jonkin sortin suruja, ja niin ihmisen kuin ihan omia lemmikkejäkin menettäneenä samastun edelleen Sonjan suruihin täysin. Kun suren, en ulvo ja huuda kenenkään haudalla tai muutenkaan herätä huomiota. Dramatiikka puuttuu. Kun tässä taannoin mun toinen koira lopetettiin keskellä yötä, itkin hiljaa sängyssä ja aamulla vasta lähetin yhtä koruttoman viestin kuin Sonja yhdelle kaverille ja lisäksi koiran entiselle omistajalle. Sonjan suru on mun näköistä ja siksi uskottavaa.
Koska Sonjan suru on niin hiljaista ja uskottavaa, se koskettaa mua paljon enemmän kuin hahmojen dramaattinen ja vieras suru. Sonjan täytyy itsekin tietää, että elämä jatkuu tästä vielä, mutta sen mä sille sanoisin, jos olisin Hopiavuoressa. Hänellä oli uniikki hevonen, ainoa laatuaan oleva paras ystävä. Silti seuraavakin paras ystävä on ainoa laatuaan, vaikka on erilainen. En nimittäin veikkaisi tässä vaiheessa, että Sonja jäisi hevosettomaksi loppuiäkseen, vaikka lemmikin pois laittaminen onkin raskasta. Hän on päässyt kokemaan niin paljon varsinkin Mortin kanssa ja saanut innostua uusista haasteista. Sellaiseen jää koukkuun.
-
Santun tarinalla on nyt paljon tilaa muotoutua tarvittaessa. Fifi on vahvasti elossa, mutta en osaa vielä sanoa, pedataanko tässä sen loppua. Niin kuin aiemmin spekuloitu, Santtu ei välttämättä edes ole issikkaihminen. Se sen sijaan on tullut selväksi, että Santtu on kiinnostunut tavoitteellisesta harrastamisesta, ja on ollut ulkomaita myöten jo muiden mukana kisoissa sekä päässyt ratsastamaan erilaisilla hevosilla viimeaikoina. Se saattaa enteillä sitä, että Santun on aika valita itse oma hevosensa — tai sitten se ei enteile yhtään mitään. 😀
Santun kurjuus on hyvin rakennettu. Tasainen ankeus ja katastrofista toiseen kirjoittaminen saavat lukijan helposti väsymään ja kyllästymään. Hahmon kurjuus ei kiinnosta, jos se on jatkuvaa. Pienet ilonpilkahdukset ovat se ikivanha ja aina yhtä toimiva kikka, jolla lukijan saa upotettua hahmon mukana hänen kurjuuteensa. Lisäksi hahmon pitää olla tarpeeksi samastuttavaa ja sellainen tarinan sankari, jonka puolella lukija on. Santun tarinassa nämä kaikki palaset ovat kohdillaan, ja siksi lukija ei voi muuta kuin myötäelää Santun murheita ja tuntea sääliä ja surua. Ratkaisut ovat tosi toimivia.
Santun erottaa tässä kaikista muista se, miten hän osaa arvostaa pikkuasioita. (”Nauttia pienistä iloista” olisi nyt varmaan väärä ilmaus.) Tässä mun toinen lempiasia onkin lopun vertaistuki, jota Santtu saa, mutta ennen kaikkea arvostaa. (Toinen on tietenkin Santun kiva päivä Fifin kanssa alussa.)
-
Noin saatiin Lilja ja Minja paikalle! Lilja onkin jo mulle tuttu naama Hallavasta, vaikka en kauaa siellä ollutkaan. En tiedä, mikä on Minjan ja Liljan toinen entinen kotitalli, mutta ainakin Hallavasta Hopiavuori eroaa paljon miljöönä. Millaistahan on tulla porukkaan, jossa suuri osa jo tuntee muut ennestään ja monella on jo omia juttujaan? Miltäjän Minjasta mahtaa ajan päälle tuntua, kun ratsastuskoulun hulina vaihtuu taajuudeltaan aika erilaiseen yksityistallin elämään?
Arvasin jo ennen Ilonan seuraavaa tarinaa, että Ilona voisi tykätä Liljasta. 😀 Se saa varmasti monta muutakin fania, koska onhan se nyt valkoisena ja suomenhevosena hieno näky, ja osaa käyttäytyäkin tosi hienosti uudessa paikassa.
-
Miten pehmoisan näköinen Veera onkaan tässä kuvassa! Siinä on sellaista helmimäistä hohtoa. Tuntuu että jos sitä pääsisi silittämään, se tuntuisi nukkaiselta ja villavalta niin kuin vastapesty koiranpentu. 😀
Veera on kyllä ihanan kiltisti hoidossa tässä. Mun unelma on juuri tuollainen örkki kuin kiltti suomenhevos-Veera, jossa on tarpeeksi puunaamista, mutta joka jaksaa olla puunattavana. (Katson sinua siellä Juuso, armas collieni, tukkajumalani, joka jaksaa olla harjattavana vaan vartin kerrallaan, vaikka haluaisin harjata kaikkea koko ajan.) Mä olisin varmaan niin kuin Ilona, jos osaisin, että näpertäisin hevoseni harjaa joka viikko jollain lailla, vaikka ei tarvisi. Kaikki harjaaminen ja hoitaminen on niin kivaa rentoa yhdessäoloa, jos örkki vaan tykkää ja jaksaa olla. 😀
-
Musta yksi tällaisen sosiaalisen kirjoittamisen ihania puolia on se, että kenenkään hahmosta ei loppujen lopuksi tule täysin itse luotua. Joskus suunnitelmia joutuu muuttamaan, ja joissain asioissa ei ehdi edes suunnittelemaan. Outi teki Oskarista tällaisen valmentajan ja ajattelin heti, että se sopii sille. Nyt Oskari on ihan samanlainen valmentaja. Joskus yksin kirjoittaessa sanotaan, että hahmot elävät omaa elämäänsä, mutta tällä tavalla ne ainakin elävät. En itse pärjäisi tällaisen valmentajan kanssa hevosmaailmassa, mutta olisin onnesta soikea, jos löytäisin oman Oskarin kirjoittajana. Kai sellaiseen tarvitaan tiettyä itseluottamusta käsillä olevan asian suhteen: pystyy ottamaan valtavasti asiallista kritiikkiä vastaan, vaikka kehut unohtuvatkin, jos tietää kuitenkin olevansa taitava ja ymmärtää kehittyvänsä valmentajan kanssa. Ilona tietää.
Mä tykkään tästä tutustumistarinasta. Saat valtavan hyvän otteen Veeraan Ilonan kautta. Ratsastuksen kuvaaminen jää usein pelkäksi harjoitusohjelman kuvaamiseksi, mutta tässä ei ole kyllä sitä vikaa. Luulen, että tämänhenkinen teksti uppoaisi hevoskirjannälkäisiin aikuislukijoihin. Meillähän on Suomessa valtava yleisö ex-heppatyttöjä, jotka lukivat joskus jotain Polluxin kirjoja ja Merja Jaloa ja mitä näitä nyt on, ja samalla meltä puuttuu käytännössä ihan kokonaan aikuisille suunnattujen hevoskirjojen genre. Siinä olisi ihan oikea markkinarako esimerkiksi sulle ja myös monelle muulle meidän kirjoittajista. Mä olen kuullut huhuilua aikuisten heppakirjojen perään.
-
Me ollaan aika erilaisia Sonjan kanssa nyt tämän tarinan perusteella. 😀 Mä kuolisin, jos mulla olisi tuollainen lista tehtävää. Näyttää siltä, että ainakin vielä, kun suunnitelmat ovat vielä nimen omaan suunnitelmia, Sonja sen sijaan loppujen lopuksi tykkää, kun on menoa. Ja kivoiltahan ne suunnitelmat kuulostaa mustakin — jos ne saisi jakaa vaikka kokonaiselle vuodelle. :DD Sonjalle tekee joka tapauksessa varmaan ihan oikeasti hyvää tuulettua, siinä Markus on oikeassa.
-
No niiiin mistä vetoa niin se Vova sieltä ponkii vielä uudelleen esiin. 😀 Sehän oli liian hyvä juoni lopettaa kertailmestymiseen. Tiedä vaikka tulisi uusi kesäromanssi tai jotain muuta. Vovalla toisaalta on se lapsi, ja Sonja ei niin niistä lapsista perusta. Siinä olisi jo juttua moneen tarinaan. 😀
En tiedä olenko outo, mutta mun mielestä on täysin normaalia, että Sonja on tekemisissä Harrin porukoiden kanssa. Mikäs siinä on ollessa, jos tulee toimeen? Porukat tarvitsevat välillä apua ja Sonjaa ei rasita auttaa noin pienessä. Mä olen itse tekemisissä yhden eksän äidin kanssa, vaikka eksän kanssa ei olla millään lailla edes sivistyneissä väleissä… 😀
Siitä olen samaa mieltä kuin Noa, että Sonjan ihmissuhdekuviot on hyvin pidetty mukana. Eksiä ja nyksiä ei vain katoile, vaan historia on olemassa järjestelmällisesti.
-
Noni, taas sitä näkee jotain uutta. Hahmo tekee kevyttä analyysiä ja syöttää sen lukijalle ja saa sen samalla kuulostamaan romanttiselta ja riipivältä. Vaikka tässä pitäisi kommentoida tarinan koskettavuutta, haluan kuitenkin ensisijaisesti kommentoida tätä yllättävää tekstilajien sekoitusta, jota en ole ennen nähnyt. Vaikka on runoa ja taideproosaa, joita joskus näkee yhdessä, niin analyysiä en ole nähnyt niiden kanssa. En olisi koskaan ennalta uskonut, että se toimisi, mutta niin vain toimii!
-
Mä tulkitsen tätä tarinaa vastakarvaan, toisin kuin Noa. Jos tarinassa on kirjoitettava, että hahmo ja toinen hahmo, heppa tai mikä tahansa, ovat sielunkumppaneita tai kuin tehty toisilleen, ne eivät todella ole. Jos hahmo on sielunkumppani jonkun kanssa, se on tarinassa sanomattakin selvää. Samoin on ihan perus rakkauden kanssa: jos hahmo rakastaa toista uskottavasti, sitä ei tarvitse kertoa toiselle suoraan.
Mortti on Sonjan mielestä mahtava hevonen, se on tullut selväksi. Samoin rakkaus on tullut selväksi. Sonja itsekin tietää, että Mortti on hänelle ”täydellinen mätsi”, ja niin tietää Simokin. Mä vain silti luulen, että Sonjan kaviollinen sielunkumppani on loppujen lopuksi ihan joku muu, ja jos tai kun se lopulta löytyy, se tuntuu ruudun tälläkin puolella ihan erilaiselta. On toki tarinoita, joista Sonjan ja Mortin kumppanuus välittyy eri tavalla: aitona ja pehmeänä. Silti en vielä nytkään näe, että Mortti olisi Sonjalle niin kuin Jussi Eetulle. Eikä siinä mitään. Mullakin on ollut lemmikki poikineen, ja nyt kun on menossa koirat numero 7 ja 8, kyllä sen tuntee että koira numero 7 on se mun The Koira, vaikka muutkin on rakkaita.
-
Tähän voisin kommentoida saman mitä edelliseen. :DD Kuka oikeasti teettää maastoratsastusta maneesissa? Kuulostaa just sellaisen open touhuilta, joka ei jaksa enää opettaa. (No joo katottiin mekin tehtävää varten just 1,5 tunnin dokumentti lyhytdokkarin sijaan samasta syystä ehehehe muttaaaah..) Edelleen ope kuulostaa samalla uskomattoman kyllästyneeltä, mutta samalla niin uskottavan aidolta. Tollaisia me ollaan, me opet, kun me lopulta ollaan loppu. Mä olen nähnyt jo kollegoja, joita ei enää vain kiinnosta, koska ei enää vain jaksa. Työt lisääntyy joka ainoa vuosi ja opettamiselle on aina vähemmän ja vähemmän aikaa. En siis ihan täysin pysty inhoamaan tätä hahmoa, joka tarjotaan inhottavaksi, koska mä näen siinä kauhukuvan mun omasta tulevaisuudesta. Tunnen satoja opeja — ja vaan ihan muutaman open, jotka ei koskaan ole ollut päälomalla siksi, että ne on ihan loppu.
Nyt Niklas jo melkein sanoo opea natsiksi, mutta silti vieläkään ei tule opelle sellaista tuomiota, kuin minkä hän ehkä jopa ansaitsisi. 😀 Nikke on uskollisesti Nikke.
-
Yksi: AAAAAAAAAAA mikä ope. Kuulostaa valitettavasti tutulta. Kaiken lisäksi tämä hahmo on tuttu paitsi hevosmaailmasta, myös ihan koulumaailmasta. Kummassakaan ei ole tuollaisen paikka.
Mutta hienommin kuin open ärsyttävyys, on tehty Niklaksen reaktiot. Ope on vähän yksitasoisempi, kun on sivuhenkilö, ja hän on yksinkertaisesti väliinpitämätön ja ehkä vain sen takia niin julma ja rasittava. Niklas puolestaan — ei ole koppava edes nyt! Tiedän lukuisia hahmoja, jotka olisivat tuhistelleet neniään tai jopa marssineet nokka pystyssä pois tunnilta, jos heitä olisi kohdeltu noin, tai hevosia heidän aikanaan. Meidän Nikke ei ole niitä hahmoja. Toivoin niin kauheasti tätä lukiessani, että olet pitänyt pään kylmänä kirjoittaessasi etkä ole päästänyt Niklasta ajattelemaan liian terävästi, ilkeästi tai koppavasti. Toiveeni täyttyi! Jes, Niklas on oma kiltti itsensä, mutta vaikka luottaa itseensä, hän ei muutu ylpeäksi tai itsekkääksi. Tosi hyviä valintoja!
-
Musta on ihan mielettömän mahtavaa, että täällä käsitellään tarinoissa aiheita laidasta laitaan, mukaan lukien ne ihan raskaimmatkin. Kaiken lisäksi tässä tarinassa aiheelle tehdään oikeutta. Syömishäiriöitä yllättävän usein jotenkin joko ihmeellisesti glorifioidaan tai sitten ei oteta niitä tarpeeksi vakavasti. Musta (näin ei-syömishäiriöisenä) on tosi uskottavaa, että tilanne kehittyy pikku hiljaa ja pahenee pahenemistaan, eikä siitä niin vain parannutakaan takaisin raiteille. Vaikka Outi voi paremmin nyt, edelleen hänen lähihistoriansa vaikuttaa esimerkiksi siihen, mitä hän voi ja ei voi tehdä juuri nyt.
Vaikka meidän aihekokoelma taas monipuolistui, eniten tykkään kuitenkin tämän tarinan tunnelmasta. Mäkin voin kuvitella olevani Kontiolassa. Mäkin voin kuvitella, että mulla olisi kerrottavaa, jopa tunnustettavaa jollekin mun läheiselle, enkä ihan tietäisi, miten se siihen suhtautuisi, vaikka ymmärtäisinkin, etten varsinaisesti ole tehnyt mitään väärää. En tykkää näistä tilanteista, siis olla niissä, mutta tarinassa taas niistä on upea lukea. Näin vaikeita juttuja kirjoittaessaan saa kunnolla käyttää niitä kirjoituslihaksiaan. Onnistuit hyvin. 😀
-
Oih tarinashettikset on ihania. Hopiavuoressa oli yhdessä vaiheessa monta. Minun keksimäni lähti silloin pois, että oli tilaa kanssakirjoittajille. Pitäisi kyllä hakea Make takaisin tarinaan… 😀
Tässäkin on wanhan virtuaaliheppa-ajan tunnelmaa. Kaikki sujuu ja on niin ihanan idyllistä. Tällaisia ne ponitallipäivät varmasti parhaimmillaan on, ja on ihanaa, kun saa välillä olla niissä mukana! Ea oikeasti ja minä lukijana. Ai että. <3
-
Samoja ajatuksia kuin Sonjalla… :DD Sekä vauvanvaatteista että treffeistä. Mäkin luen tätä vähän sillä tavalla, että onneksi ei tarvitse enää elää eikä kuunnella tuota huumaa niin kovin läheltä. Ihastuminen on maailman ihaninta, mutta vähän tulisi oksennusta suuhun jos kaveri jaksaisi jauhaa ja jauhaa. Vaikka tottakai se jauhaisi! Sehän on ollut maailman tärkeimmillä treffeillä.
Mutta tarinana on ihanaa päästä katsomaan, mitä ne teinit puuhaa. Ja miten sitä snäppien kanssa seurustellaan. Hehe ei ollut minun nuoruudessani myöskään snäppiä. Ei ollut Facebookkiakaan… 😀
-
Mistähän nämä sanonnat tulee, ja miksi joissain kielissä ja kulttuureissa ne on järjestään positiivisia, toisissa järjestään negatiivisia? Meillä Suomessahan ne ovat suorastaan ankeita! Joka kuuseen kurkottaa… Ei kun oho, Sonja sanoikin just sen jo. Onneksi niitä voi modata. Se parhaiten nauraa, joka toiselle kuoppaa kaivaa. 😀
Mäkin olen sitä mieltä, että Ealla on tässä hyvä ajatus. Mitä vanhemmaksi käyn, sitä paremmin huomaan, että kyllä elämä vaan voi olla yhtä ponifarmia. Riippuu mistä unelmoi. Esimerkiksi mulla on menossa täydellinen ilta: luen tarinoita ja koirat on tuossa syömässä luita. Maanantaina menen työpaikalle tekemään työtä, jota rakastan, ja josta saan sellaisen korvauksen, että tulen toimeen. Iltaisin käyvät maailman parhaat kaverit. Jos mun suurin unelma olisi olla vaikka astronautti, niin sitten ei kyllä elämä olisi yhtä ponitallia.
Ean unelmia ei ole ihan hirveästi vielä esitelty (siis hevosten ulkopuolisia). Mulla on kuitenkin villi veikkaus, että hän unelmoi ennemmin vaikka siitä ponitallista kuin astronauttiudesta.
