Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Santun tarinalla on nyt paljon tilaa muotoutua tarvittaessa. Fifi on vahvasti elossa, mutta en osaa vielä sanoa, pedataanko tässä sen loppua. Niin kuin aiemmin spekuloitu, Santtu ei välttämättä edes ole issikkaihminen. Se sen sijaan on tullut selväksi, että Santtu on kiinnostunut tavoitteellisesta harrastamisesta, ja on ollut ulkomaita myöten jo muiden mukana kisoissa sekä päässyt ratsastamaan erilaisilla hevosilla viimeaikoina. Se saattaa enteillä sitä, että Santun on aika valita itse oma hevosensa — tai sitten se ei enteile yhtään mitään. 😀
Santun kurjuus on hyvin rakennettu. Tasainen ankeus ja katastrofista toiseen kirjoittaminen saavat lukijan helposti väsymään ja kyllästymään. Hahmon kurjuus ei kiinnosta, jos se on jatkuvaa. Pienet ilonpilkahdukset ovat se ikivanha ja aina yhtä toimiva kikka, jolla lukijan saa upotettua hahmon mukana hänen kurjuuteensa. Lisäksi hahmon pitää olla tarpeeksi samastuttavaa ja sellainen tarinan sankari, jonka puolella lukija on. Santun tarinassa nämä kaikki palaset ovat kohdillaan, ja siksi lukija ei voi muuta kuin myötäelää Santun murheita ja tuntea sääliä ja surua. Ratkaisut ovat tosi toimivia.
Santun erottaa tässä kaikista muista se, miten hän osaa arvostaa pikkuasioita. (”Nauttia pienistä iloista” olisi nyt varmaan väärä ilmaus.) Tässä mun toinen lempiasia onkin lopun vertaistuki, jota Santtu saa, mutta ennen kaikkea arvostaa. (Toinen on tietenkin Santun kiva päivä Fifin kanssa alussa.)
-
Noin saatiin Lilja ja Minja paikalle! Lilja onkin jo mulle tuttu naama Hallavasta, vaikka en kauaa siellä ollutkaan. En tiedä, mikä on Minjan ja Liljan toinen entinen kotitalli, mutta ainakin Hallavasta Hopiavuori eroaa paljon miljöönä. Millaistahan on tulla porukkaan, jossa suuri osa jo tuntee muut ennestään ja monella on jo omia juttujaan? Miltäjän Minjasta mahtaa ajan päälle tuntua, kun ratsastuskoulun hulina vaihtuu taajuudeltaan aika erilaiseen yksityistallin elämään?
Arvasin jo ennen Ilonan seuraavaa tarinaa, että Ilona voisi tykätä Liljasta. 😀 Se saa varmasti monta muutakin fania, koska onhan se nyt valkoisena ja suomenhevosena hieno näky, ja osaa käyttäytyäkin tosi hienosti uudessa paikassa.
-
Miten pehmoisan näköinen Veera onkaan tässä kuvassa! Siinä on sellaista helmimäistä hohtoa. Tuntuu että jos sitä pääsisi silittämään, se tuntuisi nukkaiselta ja villavalta niin kuin vastapesty koiranpentu. 😀
Veera on kyllä ihanan kiltisti hoidossa tässä. Mun unelma on juuri tuollainen örkki kuin kiltti suomenhevos-Veera, jossa on tarpeeksi puunaamista, mutta joka jaksaa olla puunattavana. (Katson sinua siellä Juuso, armas collieni, tukkajumalani, joka jaksaa olla harjattavana vaan vartin kerrallaan, vaikka haluaisin harjata kaikkea koko ajan.) Mä olisin varmaan niin kuin Ilona, jos osaisin, että näpertäisin hevoseni harjaa joka viikko jollain lailla, vaikka ei tarvisi. Kaikki harjaaminen ja hoitaminen on niin kivaa rentoa yhdessäoloa, jos örkki vaan tykkää ja jaksaa olla. 😀
-
Musta yksi tällaisen sosiaalisen kirjoittamisen ihania puolia on se, että kenenkään hahmosta ei loppujen lopuksi tule täysin itse luotua. Joskus suunnitelmia joutuu muuttamaan, ja joissain asioissa ei ehdi edes suunnittelemaan. Outi teki Oskarista tällaisen valmentajan ja ajattelin heti, että se sopii sille. Nyt Oskari on ihan samanlainen valmentaja. Joskus yksin kirjoittaessa sanotaan, että hahmot elävät omaa elämäänsä, mutta tällä tavalla ne ainakin elävät. En itse pärjäisi tällaisen valmentajan kanssa hevosmaailmassa, mutta olisin onnesta soikea, jos löytäisin oman Oskarin kirjoittajana. Kai sellaiseen tarvitaan tiettyä itseluottamusta käsillä olevan asian suhteen: pystyy ottamaan valtavasti asiallista kritiikkiä vastaan, vaikka kehut unohtuvatkin, jos tietää kuitenkin olevansa taitava ja ymmärtää kehittyvänsä valmentajan kanssa. Ilona tietää.
Mä tykkään tästä tutustumistarinasta. Saat valtavan hyvän otteen Veeraan Ilonan kautta. Ratsastuksen kuvaaminen jää usein pelkäksi harjoitusohjelman kuvaamiseksi, mutta tässä ei ole kyllä sitä vikaa. Luulen, että tämänhenkinen teksti uppoaisi hevoskirjannälkäisiin aikuislukijoihin. Meillähän on Suomessa valtava yleisö ex-heppatyttöjä, jotka lukivat joskus jotain Polluxin kirjoja ja Merja Jaloa ja mitä näitä nyt on, ja samalla meltä puuttuu käytännössä ihan kokonaan aikuisille suunnattujen hevoskirjojen genre. Siinä olisi ihan oikea markkinarako esimerkiksi sulle ja myös monelle muulle meidän kirjoittajista. Mä olen kuullut huhuilua aikuisten heppakirjojen perään.
-
Me ollaan aika erilaisia Sonjan kanssa nyt tämän tarinan perusteella. 😀 Mä kuolisin, jos mulla olisi tuollainen lista tehtävää. Näyttää siltä, että ainakin vielä, kun suunnitelmat ovat vielä nimen omaan suunnitelmia, Sonja sen sijaan loppujen lopuksi tykkää, kun on menoa. Ja kivoiltahan ne suunnitelmat kuulostaa mustakin — jos ne saisi jakaa vaikka kokonaiselle vuodelle. :DD Sonjalle tekee joka tapauksessa varmaan ihan oikeasti hyvää tuulettua, siinä Markus on oikeassa.
-
No niiiin mistä vetoa niin se Vova sieltä ponkii vielä uudelleen esiin. 😀 Sehän oli liian hyvä juoni lopettaa kertailmestymiseen. Tiedä vaikka tulisi uusi kesäromanssi tai jotain muuta. Vovalla toisaalta on se lapsi, ja Sonja ei niin niistä lapsista perusta. Siinä olisi jo juttua moneen tarinaan. 😀
En tiedä olenko outo, mutta mun mielestä on täysin normaalia, että Sonja on tekemisissä Harrin porukoiden kanssa. Mikäs siinä on ollessa, jos tulee toimeen? Porukat tarvitsevat välillä apua ja Sonjaa ei rasita auttaa noin pienessä. Mä olen itse tekemisissä yhden eksän äidin kanssa, vaikka eksän kanssa ei olla millään lailla edes sivistyneissä väleissä… 😀
Siitä olen samaa mieltä kuin Noa, että Sonjan ihmissuhdekuviot on hyvin pidetty mukana. Eksiä ja nyksiä ei vain katoile, vaan historia on olemassa järjestelmällisesti.
-
Noni, taas sitä näkee jotain uutta. Hahmo tekee kevyttä analyysiä ja syöttää sen lukijalle ja saa sen samalla kuulostamaan romanttiselta ja riipivältä. Vaikka tässä pitäisi kommentoida tarinan koskettavuutta, haluan kuitenkin ensisijaisesti kommentoida tätä yllättävää tekstilajien sekoitusta, jota en ole ennen nähnyt. Vaikka on runoa ja taideproosaa, joita joskus näkee yhdessä, niin analyysiä en ole nähnyt niiden kanssa. En olisi koskaan ennalta uskonut, että se toimisi, mutta niin vain toimii!
-
Mä tulkitsen tätä tarinaa vastakarvaan, toisin kuin Noa. Jos tarinassa on kirjoitettava, että hahmo ja toinen hahmo, heppa tai mikä tahansa, ovat sielunkumppaneita tai kuin tehty toisilleen, ne eivät todella ole. Jos hahmo on sielunkumppani jonkun kanssa, se on tarinassa sanomattakin selvää. Samoin on ihan perus rakkauden kanssa: jos hahmo rakastaa toista uskottavasti, sitä ei tarvitse kertoa toiselle suoraan.
Mortti on Sonjan mielestä mahtava hevonen, se on tullut selväksi. Samoin rakkaus on tullut selväksi. Sonja itsekin tietää, että Mortti on hänelle ”täydellinen mätsi”, ja niin tietää Simokin. Mä vain silti luulen, että Sonjan kaviollinen sielunkumppani on loppujen lopuksi ihan joku muu, ja jos tai kun se lopulta löytyy, se tuntuu ruudun tälläkin puolella ihan erilaiselta. On toki tarinoita, joista Sonjan ja Mortin kumppanuus välittyy eri tavalla: aitona ja pehmeänä. Silti en vielä nytkään näe, että Mortti olisi Sonjalle niin kuin Jussi Eetulle. Eikä siinä mitään. Mullakin on ollut lemmikki poikineen, ja nyt kun on menossa koirat numero 7 ja 8, kyllä sen tuntee että koira numero 7 on se mun The Koira, vaikka muutkin on rakkaita.
-
Tähän voisin kommentoida saman mitä edelliseen. :DD Kuka oikeasti teettää maastoratsastusta maneesissa? Kuulostaa just sellaisen open touhuilta, joka ei jaksa enää opettaa. (No joo katottiin mekin tehtävää varten just 1,5 tunnin dokumentti lyhytdokkarin sijaan samasta syystä ehehehe muttaaaah..) Edelleen ope kuulostaa samalla uskomattoman kyllästyneeltä, mutta samalla niin uskottavan aidolta. Tollaisia me ollaan, me opet, kun me lopulta ollaan loppu. Mä olen nähnyt jo kollegoja, joita ei enää vain kiinnosta, koska ei enää vain jaksa. Työt lisääntyy joka ainoa vuosi ja opettamiselle on aina vähemmän ja vähemmän aikaa. En siis ihan täysin pysty inhoamaan tätä hahmoa, joka tarjotaan inhottavaksi, koska mä näen siinä kauhukuvan mun omasta tulevaisuudesta. Tunnen satoja opeja — ja vaan ihan muutaman open, jotka ei koskaan ole ollut päälomalla siksi, että ne on ihan loppu.
Nyt Niklas jo melkein sanoo opea natsiksi, mutta silti vieläkään ei tule opelle sellaista tuomiota, kuin minkä hän ehkä jopa ansaitsisi. 😀 Nikke on uskollisesti Nikke.
-
Yksi: AAAAAAAAAAA mikä ope. Kuulostaa valitettavasti tutulta. Kaiken lisäksi tämä hahmo on tuttu paitsi hevosmaailmasta, myös ihan koulumaailmasta. Kummassakaan ei ole tuollaisen paikka.
Mutta hienommin kuin open ärsyttävyys, on tehty Niklaksen reaktiot. Ope on vähän yksitasoisempi, kun on sivuhenkilö, ja hän on yksinkertaisesti väliinpitämätön ja ehkä vain sen takia niin julma ja rasittava. Niklas puolestaan — ei ole koppava edes nyt! Tiedän lukuisia hahmoja, jotka olisivat tuhistelleet neniään tai jopa marssineet nokka pystyssä pois tunnilta, jos heitä olisi kohdeltu noin, tai hevosia heidän aikanaan. Meidän Nikke ei ole niitä hahmoja. Toivoin niin kauheasti tätä lukiessani, että olet pitänyt pään kylmänä kirjoittaessasi etkä ole päästänyt Niklasta ajattelemaan liian terävästi, ilkeästi tai koppavasti. Toiveeni täyttyi! Jes, Niklas on oma kiltti itsensä, mutta vaikka luottaa itseensä, hän ei muutu ylpeäksi tai itsekkääksi. Tosi hyviä valintoja!
-
Musta on ihan mielettömän mahtavaa, että täällä käsitellään tarinoissa aiheita laidasta laitaan, mukaan lukien ne ihan raskaimmatkin. Kaiken lisäksi tässä tarinassa aiheelle tehdään oikeutta. Syömishäiriöitä yllättävän usein jotenkin joko ihmeellisesti glorifioidaan tai sitten ei oteta niitä tarpeeksi vakavasti. Musta (näin ei-syömishäiriöisenä) on tosi uskottavaa, että tilanne kehittyy pikku hiljaa ja pahenee pahenemistaan, eikä siitä niin vain parannutakaan takaisin raiteille. Vaikka Outi voi paremmin nyt, edelleen hänen lähihistoriansa vaikuttaa esimerkiksi siihen, mitä hän voi ja ei voi tehdä juuri nyt.
Vaikka meidän aihekokoelma taas monipuolistui, eniten tykkään kuitenkin tämän tarinan tunnelmasta. Mäkin voin kuvitella olevani Kontiolassa. Mäkin voin kuvitella, että mulla olisi kerrottavaa, jopa tunnustettavaa jollekin mun läheiselle, enkä ihan tietäisi, miten se siihen suhtautuisi, vaikka ymmärtäisinkin, etten varsinaisesti ole tehnyt mitään väärää. En tykkää näistä tilanteista, siis olla niissä, mutta tarinassa taas niistä on upea lukea. Näin vaikeita juttuja kirjoittaessaan saa kunnolla käyttää niitä kirjoituslihaksiaan. Onnistuit hyvin. 😀
-
Oih tarinashettikset on ihania. Hopiavuoressa oli yhdessä vaiheessa monta. Minun keksimäni lähti silloin pois, että oli tilaa kanssakirjoittajille. Pitäisi kyllä hakea Make takaisin tarinaan… 😀
Tässäkin on wanhan virtuaaliheppa-ajan tunnelmaa. Kaikki sujuu ja on niin ihanan idyllistä. Tällaisia ne ponitallipäivät varmasti parhaimmillaan on, ja on ihanaa, kun saa välillä olla niissä mukana! Ea oikeasti ja minä lukijana. Ai että. <3
-
Samoja ajatuksia kuin Sonjalla… :DD Sekä vauvanvaatteista että treffeistä. Mäkin luen tätä vähän sillä tavalla, että onneksi ei tarvitse enää elää eikä kuunnella tuota huumaa niin kovin läheltä. Ihastuminen on maailman ihaninta, mutta vähän tulisi oksennusta suuhun jos kaveri jaksaisi jauhaa ja jauhaa. Vaikka tottakai se jauhaisi! Sehän on ollut maailman tärkeimmillä treffeillä.
Mutta tarinana on ihanaa päästä katsomaan, mitä ne teinit puuhaa. Ja miten sitä snäppien kanssa seurustellaan. Hehe ei ollut minun nuoruudessani myöskään snäppiä. Ei ollut Facebookkiakaan… 😀
-
Mistähän nämä sanonnat tulee, ja miksi joissain kielissä ja kulttuureissa ne on järjestään positiivisia, toisissa järjestään negatiivisia? Meillä Suomessahan ne ovat suorastaan ankeita! Joka kuuseen kurkottaa… Ei kun oho, Sonja sanoikin just sen jo. Onneksi niitä voi modata. Se parhaiten nauraa, joka toiselle kuoppaa kaivaa. 😀
Mäkin olen sitä mieltä, että Ealla on tässä hyvä ajatus. Mitä vanhemmaksi käyn, sitä paremmin huomaan, että kyllä elämä vaan voi olla yhtä ponifarmia. Riippuu mistä unelmoi. Esimerkiksi mulla on menossa täydellinen ilta: luen tarinoita ja koirat on tuossa syömässä luita. Maanantaina menen työpaikalle tekemään työtä, jota rakastan, ja josta saan sellaisen korvauksen, että tulen toimeen. Iltaisin käyvät maailman parhaat kaverit. Jos mun suurin unelma olisi olla vaikka astronautti, niin sitten ei kyllä elämä olisi yhtä ponitallia.
Ean unelmia ei ole ihan hirveästi vielä esitelty (siis hevosten ulkopuolisia). Mulla on kuitenkin villi veikkaus, että hän unelmoi ennemmin vaikka siitä ponitallista kuin astronauttiudesta.
-
Tunnelmasta ja emännästä pidän minäkin. Tässä on taas jotain sellaista perinteistä virtuaaliheppatarinan meininkiä, vaikka tietenkään tämä ei ole niin kaavamainen kuin mitä ainakin mun hoitohevostalleilla tavattiin kirjoittaa 99-00 -vaihteessa. Joka tapauksessa ne tarinat kertoivat ihanista hevosista, taitavista ja kilteistä tallin emännistä, rapsuttelusta ja ratsastamisesta. No ratsastamaan asti ei ehditty, mutta silti. Vaikka en haluaisi lukea ainakaan omia tekstejä siltä ajalta, niin tätä tunnelmaa on kyllä hirveä ikävä. Muutenkin kun tykkään arjen leppoisasta kuvauksesta…
-
Kun mä kuulin, että Wanda on poistumassa kuvioista ja luin sitten tapauksesta tarinoita, mä tietenkin ajattelin, että se kuolee. Onneksi se ei kuollut ainakaan vielä. Mun oli jotenkin rankkaa kirjoittaa Ukon kuoleman jälkeisestä ajasta itse. Vaikka itse kuolemisesta saa hyvän tarinan aikaan, hyvästeistä ja näin, niin sen jälkeen on ainakin mulle tosi tunkkainen projekti kirjoittaa hahmo takaisin elävien kirjoihin. Lemmikin menettämisen suru on niin harmaata, tasapaksua ja jotenkin muuttumatonta. En ainakaan itse saa kerrottua siitä kiinnostavasti niin paljoa, että hahmo voisi piristyä pitkän ajan kuluessa. Tarina tarvitsee tapahtumia, jotta toimisi, ja surussa niitä ei ole. Kirjoittamismotivaatiota silmällä pitäen on siis ihana juttu, että Wanda on vielä jossain. Samoin se on erilainen tarina. Työssään hyödyttömät virtuaalihevosethan yleensä lahdataan herkästi, koska eivät ne oikeasti eläneet alun perinkään.
Tykkään siitä, että Ilona soittaa äidille kun on ongelma! Niin mäkin teen!! :DD Ilonan äidin kaltaiset äidithän osaa oikeasti ratkaista suurin piirtein mitä vain, koska ne pysyy rauhallisia. Sellaiset äidit varsinkin on niin kuin kallio. Tykkään muutenkin kuulla hahmojen perheistä ja just muhun iskee se, että niillä on edes joku perheenjäsen, jonka kanssa välit ovat hyvät.
”Kun näin enää vain takavalot siitä, mikä oli joskus ollut mun unelmani” on hienoiten sanoitettu kohta tässä tarinassa. Sen jälkeen toki kuvataan katumuksen häivähdystä, mutta just tästä virkkeen alkupuolesta samastun siihen suruun, jonka Ilona kokee. Kokonaiskuva kyyneleineen ja kaulan silittämisineen ei vetoa muhun yhtä vahvasti, eikä edes halaus, vaikka ne ovatkin toimivia. Tämä on toimivista kaikkein toimivin.
-
Anteeksi nyt vain, mutta mä olen ihan sairaan innoissani siitä, että Outi ajattelee, että voi Ilona parka, kun on suokkiin joutunut tyytymään. Itse kirjoittajanahan ei saa arvostella toisten virtuaalihevosia, koska kaikille on omanlaisensa, mutta vitsit miten upeaa on, ettei kaikki hahmot elä ihmeellisessä synkronoidussa harmoniassa. Outi on ihan eri tyylinen ihminen kuin Ilona. Mä kuvittelen Outin silkkipaita päälle siinä missä Ilonan johonkin neuleeseen tai huppariin. Ja ennen kaikkea mä kuvittelen Outille ensimmäisenä sen tyyppisiä hevosia kuin se itsekin: ei nyt välttämättä värin perusteella, vaan pitkien säärien ja suorituskyvyn. :DD On niin super inhimillistä unohtaa, että kaikki ei halua sitä hevosta, sitä kaveripiiriä tai sitä elämää kuin just mä. Mä ainakin unohdan tosi usein, kun joko haaveilen tai olen saavuttanut jotain mulle tärkeää.
Okei, odotin että ylipäätään joku vihdoin ajattelisi jollain tavalla negatiivisesti tai väheksyvästi Ilonan harrastamasta Wandan siedätyksestä tai Veerasta tai mistä vaan, ja nyt kun se on just Outi, niin olen samalla että nyt mun kaikkiin viimeaikaisiin hopiavuorirukouksiini on vastattu, mutta toisaalta samalla että ei jukoliste miten pelottava soppa tästäkin pienestä asiasta voi tulla jos on tullakseen. Ilonan mielestä Outilla ja Ilonalla on nimittäin kilpailuasetelma. (Arvatkaa, ketä ahdistaa, että Oskarilla on niin paljon vientiä yhtäkkiä. Kyllä, mua: en nuku, jos ajattelen että vitsi jos tulee paha mieli jollekulle. Samalla mähän rakastan kaikkea mulle vaikeaa.) Miettikää nyt, mitä potentiaalisesti voi seurata, jos Ilonan kilpailija on Upea Outi Joka On Melki Oskarin Kaa ja sitten vielä käy ilmi että se vielä kehtaa sääliä Ilonaa, kun sillä on niin säälittävän arkinen hevonen. Outi taas ei muistaakseni näe mitään kilpailua mistään. Hänestähän Ilona on kiva tyyppi, jolle kävi niin surkea juttu, että joutui laittamaan nuoren lupaavan ratsunsa muualle ja ottamaan toisen hevosen tilalle. Reppana. Oikeassa elämässä mä kualisin jos pitäisi selvitellä tästä potentiaalisesti nousevaa hulabaloota. Ja miten pienellä jutulla se saatiinkaan käyntiin!
Olen kauan sanonut, että Outi jos kuka tietenkin ansaitsisi oman hevosen. Samalla mä olen tarinan takia nauttinut, että on kulunut näin tosi pitkä aika ilman, että Outi on hankkinut mitään hevosta. Jos se päivä joskus koittaa, niin se on jotenkin miljoona kertaa isompi asia mulle, kun sitä päivää on pantattu niinku melkein ikuisesti. :DD
-
Haluatko kirjoitushaasteen? Ei ole pakko ottaa, mutta katsohan tätä.
Tässä tarinassa kerrotaan siitä, miten syksy on tullut. Se on kuitenkin sivuasia. Syksy symboloi vanhasta luopumista ja uuden alkua: se on siis samalla symboli sille, mitä Marshallin elämässä tapahtuu, kun on koittamassa ikään kuin uusi aika. Oman kodin hommaaminen on poka jännää touhua ja iso uusi alku (t. mä joka viiiiiiiiiiimein vajaa vuosi sitten sain kämpän, jota oon piirittänyt vuodesta 2018).
Vaikka syksy on sivuasia, sen tulo kerrotaan monella eri asialla.
– Sää on kylmä. Yöpakkaset ovat tulleet.
– Hevoset ryhtyvät kasvattamaan talvikarvaa.
– Hokkikengät on valittu.Kun asiasta kerrotaan monella tavalla, se sopii tunnelmointiin. Osaat kirjoittaa tunnelmallisen syksyn tosi hyvin, eikä tunnelmoimisessa ole mitään vikaa. Jos haluat kuitenkin uuden haasteen, mikä olisi pienin yksityiskohta, jolla saisit kerrottua kaiken tuon saman? Niin, ettei keneltäkään kuitenkaan menisi ohi, että nyt on syksy? ”Kun pyörittelin tulppia hokkikenkien suojaksi…” ”Kun Hakra alkoi muistuttaa ihan kaupassa myytävää lampaantaljajäljitelmää…” No juuri syksyynhän tämän harjoituksen ei tarvitse liittyä, vaan vaikka johonkin tunteeseen, tai ihan mihin tahansa. Mikä on pienin yksityiskohta, jolla voi kertoa suurimman kokonaisuuden?
Edelleen toistan, ettei tunnelmoimisessa ole mitään vikaa, vaan se on hyvä juttu. Tämä ei siis ole toru tai ”kehitysehdotus”, vaan idea, jos kaipaat virikkeitä. 😀
Ja juujuu, syksy on symboli, mutta ai jjjjjjeeeeeeesus miten mä toivon, että oma tupakin on symboli omalle perheelle. Meillä on onneksi ihana Elli täällä, mutta mahtuisi Marshallin parrasta roikkumaan muitakin naperoita. 😀
-
Tähänkin mielestäni kommentoin heti, että Hopiavuoressa Helmipuroilla ei ole mikään yksinoikeus lisääntyä. 😀 On ihanaa, että saadaan uusia skidejä kasvamaan, koska on mahdollisuus, että heppaperheen uudetkin vahvistukset nähdään joskus tallilla. Ja olisihan niillä jopa leikkiseuraa toisistaan. Sitä paitsi Ea tosiaan on ihan eri mieltä tästä uudesta sisaruksesta kuin Eira… 😀
En osannut kyllä tätä aikoinaan lukiessani odottaa tällaista lopputulemaa äidin avauksesta. Tässä pedattiin parin tarinan verran jo niin hyvin sitä, että ero on tulossa, ja keskustelunavauskin on kuin siihen keskusteluun kuuluva! Samalla se mun mielestä kuvaa kaikessa ankeudessaan Ean äitiä, jonka miellän yhä vieläkin ankeaksi tyypiksi.
Taivastelisin vielä sitä, että aaaaarghhhhh on vissiin ihan yleistä, ettei ihmiset osaa käyttää ehkäisyä. Kun parisuhde on myrskyisä, eihän siihen kukaan järkevä ihminen vielä pientä lasta tekisi vaikeuttamaan ihan kaikkea. Ja silti niin tapahtuu ihan koko ajan! Jotkut jopa paikkaa parisuhdettaan pullauttelemalla jälkikasvua!!
-
Tässä tarinassa esitellään ihana cool aunt -hahmo. 😀 Nämä siistit tädit eivät vetoa muhun kertojina, koska yleensä ajattelevat kovin ylevästi itsestään, mutta sivuhahmoina tai toisenlaisen kertojan kuvaamina ne ovat ihan mahtava hahmotyyppi!! Meillä ei Hopiavuoren tarinoissa ole ollut yhtäkään siistiä tätiä ennen tätä vielä, ja rakastuin heti.
Aloin heti haistaa perhesalaisuuksia ja piilotettua draamaa, sekä toivoa, että draamat punoutuvat jossain vaiheessa auki. Kisu on heppu, joka osaa varmasti pitää meteliä tarvittaessa.
Kisun ja Ean dynamiikka on myös tosi ihanaa! He ovat niin erilaisia ja silti selvästi molemmat rakastavat toisiaan valtavasti. Kisu on sen verran nuori, että on ihan hyvin voinut olla Ean lapsuuden idoli, ja nyt kun Ea on kasvanut isommaksi, niin hänestä on tullut ystävä. Kisun ja Ean seikkailuista lukisi mielellään enemmän…
-
Mitä ih-met-tä taas? Muistan taas kerran selvästi, että olen muka kommentoinut näitä tarinoita, ja nyt kun selasin, niin ihan törkeän vanhoja täällä roikkuu ilman kommentin palaakaan. Olin mielestäni kommentoinut tähän ajatuksia Ean perheestä ja persoonasta. Tässä vaiheessa esiteltiin lähtötilanne: Ea on sellainen ihana kiltti perhetyttö, joita kirjallisuudessa on liian vähän. (Anni Polvan Tiina liippaa läheltä, mutta aiheuttaa katastrofeja.) Perhe ei kuitenkaan toimi niin kuin unelma. Isän kanssa on ihanat välit, mutta välejään äidin kanssa Ea varoo kommentoimasta edes ajatuksissaan. Jotain tunteita kuitenkin tihkuu rivien välissä siinä kohdassa, kun kerrotaan, miten äiti luistaa perheilloista. Se taas on selvää dialogista, että äidillä ja isällä ei mene tässä alussakaan hyvin, ja heidän välejään Ea tohtii ajatuksissaan hieman kommentoida, kun äiti jättää laukun lojumaan.
-
Noan pitkäaikaisille lukijoille kolaritarina on tuttu. Se ei kuitenkaan ole ollut tuttu yhdellekään hahmolle ennen tätä. Uskaliaimmat (köh, siis röyhkeimmät) niin kuin Eira ovat kyselleet ja esittäneet arvauksiaan, mutta Noa ei ole halunnut puhua totta ja kertoa. Tavallaan luen, että Chai on niin spesiaali, että sille voi ja täytyy sanoa. Tavallaan taas luen, että Noa näyttää mallia, miten voi puhua niistäkin jutuista, joista ei ole ennen puhunut. Chai vain ei tiedä, ettei kukaan tiedä. Poikaan salaisuudet ovat myös niin erilaisia keskenään, että saa nähdä, meneekö puhumistoive perille edes mallia antamalla. (Pitäisi kirjoittaa myös lisää. Chain asunnon tarinakin on ollut mielessä ööööö muutosta asti, mutta vieläkään se ei ole täällä.)
Noa ei kuitenkaan kerro kaikkea edes Chaille. Siitä tiedän, että Noa ymmärtää senkin, että on olemassa juttuja, joista ei ikinä-ikinä voi kertoa yhtään kenellekään. Hopiavuoressa on kaikilla omat salaisuutensa jossain vaiheessa tarinaa, mutta luulenpa, että sattumalta Noa on se, joka ymmärtäisi Chain omia parhaiten — ja Chai Noan omia. Vaikka mun tarkoitus oli alun perin kirjoittaa yksipuolisesta ihastumisesta, tarina tarinalta olen enemmän sitä mieltä, että nämä kaksihan sopisivat oikeasti yhteen, kunhan niiden hermot vain kestäisivät toisiaan ja toistensa jumeja. (Ja hehe sitten täällä on vielä minä, jonka mielestä kaikki on pilalla, jos ekan sadan sivun aikana prinsessa ja prinssi saavat toisensa ja menevät naimisiin niin helposti.)
Mä olen niin onnellinen Chaista ja Noasta, että kun tarvin piristystä tai boostia ihan omaan arkeeni, luen niiden juttuja. Olen niin outo, että mun tekisi mieli tappaa Chai välittömästi, ettei se koskaan enää olisi murheellinen. En kuitenkaan malta tappaa sitä: se on hahmo, jonka kirjoittaminen auttoi mua selviytymään hengissä silloin, kun halusin itse tappaa itseni. Vaikka se ei ole kenenkään (munkaan) mielestä täydellinen, siihen pitäisi mun oudoissa mielikuvissa suhtautua vakavammin kuin mihinkään kunniamerkkiin. Mun oli vaikeaa antaa se kenellekään, ja nyt annoin sen Noalle, että riepota tästä. (Ja hyvin on jo riepotettu!) Mutta menipä taas oman navan kaiveluksi. 😀
-
Camilla ei kyllä nyt suurimmaksi osaksi viihdy reissullaan tässä. Outo ajatus tällaiselle introvertille, joka työkseen on nuorten kanssa kaikki päivänsä. Rakastaisin Camillan lomaa… 😀 Mä ja koirat, ei ketään muita pyörimässä jaloissa.
Millähän me saataisiin Camilla piristymään sillä tavalla, että maailmassa ja tulevaisuudessa näkyisi muutakin kuin harmaata? Tuskin oikeasti poromiehillä…
-
Onkohan Oskari vähän ääliö? Sun hevonen on tullut… Tai ehkei se vain osaa puhua ihmisille. Katsotaan, mitä se nyt tuumaa suomenhevosista, kun ainakaan Typy ei ole ollut koskaan sen lempiprojekti. Alexin ääliöydestä en jotenkin enää yllättynyt… 😀
Ilonalle ainakin Veera vaikuttaa olevan hyvä mätsi. 😀
Siinä on aina jotain spesiaalia, kun uusi hahmo taluttaa kehiin oman hevosensa. Sitä näkee Hopiavuoren ihan uusin silmin. Nyt kuitenkin, kun tuttu hahmo tuo uuden hevosensa, tunnelma on niin paljon lämpimämpi. Unelmoin heti, että näin mäkin haluaisin, että mulle olisi käynyt (jo vähän nuorempana kiitos), että olisi ollut tuttu talli, jossa olisi ollut vaikka hoitoheppa, ja sitten — sitten viimeinkin — olisi saanut tuoda sen ihan oman heppansa trailerista sinne!! No Veera tietenkin pilasi hienosti idyllisyyden olemalla niin vauhdikas. Muutenkaan kaikki ei mennyt niin kuin sadussa, että heppa rentoutuisi heti ja olisi että aaaaaah, vihdoin kotona oman ihmiskultani kanssa, johon olen tuntenut henkisen yhteyden jo vuosia ennen kuin tapasimme. 😀 Musta se on hyvä homma. Ei elämä ole satua, vaikka onkin välillä aikas ihanaa.
Vaikka alussa kerrotaan ihan suoraan, että Ilona voi paremmin, niin sen olisi ihan hyvin voinut jättää myös kertomatta. Ilonan ajatuksissa on nimittäin nyt ihan eri lailla ryhtiä, ja se jos mikä oikein näyttää lukijalle, että tässä ollaan muuten nyt taas ihan täysillä matkassa.
-
Muut veivät jalat suustani. Olisin kommentoinut ensin samaa, että Sonjan asemassa olisin kyllä vähän mustasukkainen, kun mun örkki tykkäisi toisesta enemmän. (Olisinkohan oikeasti? Mun paras kaveri on mun vanhemman koiran lempi-ihminen maailmassa, eikä se haittaa. Ainakin teoriassa tuntuu että olisin silti.)
Samoin olisin kommentoinut sitä, että vaikka tässä ei kerrota sitä, niin tuntuu kuin Sonja haluaisi laadukkaan hevosen laadukkaaseen satulaan, vaikka ei välttämättä vielä tiedä sitä edes itse. Hän panee merkille Salierin uuden loimen ja ennen kaikkea muodonmuutoksen sillä tavalla.
Olipa kiva kuulla taas Salierista!
