Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Chai (*) pelkille jatkoille (/toimitsijaksi), ellen keksi sille hevosta.
Eetu (*) sama homma
Oskari (*) & Kissy
Milan (*) & Biffe
Alex (*) & Tetris
Hello (*) & Skotti
Inari (*) & UunoAion kirjoitella osasta, mutta pitääköhän mun päättää kuka oikeasti-oikeasti osallistuu tietovisaan? Ehkä Alex sitten? Mietin tuleeko Eira jatkoille. Sille oli tilattu meinaan korona koko jouluksi, niin katsotaan miten sumplin.
-
Tunnelmasta ja emännästä pidän minäkin. Tässä on taas jotain sellaista perinteistä virtuaaliheppatarinan meininkiä, vaikka tietenkään tämä ei ole niin kaavamainen kuin mitä ainakin mun hoitohevostalleilla tavattiin kirjoittaa 99-00 -vaihteessa. Joka tapauksessa ne tarinat kertoivat ihanista hevosista, taitavista ja kilteistä tallin emännistä, rapsuttelusta ja ratsastamisesta. No ratsastamaan asti ei ehditty, mutta silti. Vaikka en haluaisi lukea ainakaan omia tekstejä siltä ajalta, niin tätä tunnelmaa on kyllä hirveä ikävä. Muutenkin kun tykkään arjen leppoisasta kuvauksesta…
-
Kun mä kuulin, että Wanda on poistumassa kuvioista ja luin sitten tapauksesta tarinoita, mä tietenkin ajattelin, että se kuolee. Onneksi se ei kuollut ainakaan vielä. Mun oli jotenkin rankkaa kirjoittaa Ukon kuoleman jälkeisestä ajasta itse. Vaikka itse kuolemisesta saa hyvän tarinan aikaan, hyvästeistä ja näin, niin sen jälkeen on ainakin mulle tosi tunkkainen projekti kirjoittaa hahmo takaisin elävien kirjoihin. Lemmikin menettämisen suru on niin harmaata, tasapaksua ja jotenkin muuttumatonta. En ainakaan itse saa kerrottua siitä kiinnostavasti niin paljoa, että hahmo voisi piristyä pitkän ajan kuluessa. Tarina tarvitsee tapahtumia, jotta toimisi, ja surussa niitä ei ole. Kirjoittamismotivaatiota silmällä pitäen on siis ihana juttu, että Wanda on vielä jossain. Samoin se on erilainen tarina. Työssään hyödyttömät virtuaalihevosethan yleensä lahdataan herkästi, koska eivät ne oikeasti eläneet alun perinkään.
Tykkään siitä, että Ilona soittaa äidille kun on ongelma! Niin mäkin teen!! :DD Ilonan äidin kaltaiset äidithän osaa oikeasti ratkaista suurin piirtein mitä vain, koska ne pysyy rauhallisia. Sellaiset äidit varsinkin on niin kuin kallio. Tykkään muutenkin kuulla hahmojen perheistä ja just muhun iskee se, että niillä on edes joku perheenjäsen, jonka kanssa välit ovat hyvät.
”Kun näin enää vain takavalot siitä, mikä oli joskus ollut mun unelmani” on hienoiten sanoitettu kohta tässä tarinassa. Sen jälkeen toki kuvataan katumuksen häivähdystä, mutta just tästä virkkeen alkupuolesta samastun siihen suruun, jonka Ilona kokee. Kokonaiskuva kyyneleineen ja kaulan silittämisineen ei vetoa muhun yhtä vahvasti, eikä edes halaus, vaikka ne ovatkin toimivia. Tämä on toimivista kaikkein toimivin.
-
Anteeksi nyt vain, mutta mä olen ihan sairaan innoissani siitä, että Outi ajattelee, että voi Ilona parka, kun on suokkiin joutunut tyytymään. Itse kirjoittajanahan ei saa arvostella toisten virtuaalihevosia, koska kaikille on omanlaisensa, mutta vitsit miten upeaa on, ettei kaikki hahmot elä ihmeellisessä synkronoidussa harmoniassa. Outi on ihan eri tyylinen ihminen kuin Ilona. Mä kuvittelen Outin silkkipaita päälle siinä missä Ilonan johonkin neuleeseen tai huppariin. Ja ennen kaikkea mä kuvittelen Outille ensimmäisenä sen tyyppisiä hevosia kuin se itsekin: ei nyt välttämättä värin perusteella, vaan pitkien säärien ja suorituskyvyn. :DD On niin super inhimillistä unohtaa, että kaikki ei halua sitä hevosta, sitä kaveripiiriä tai sitä elämää kuin just mä. Mä ainakin unohdan tosi usein, kun joko haaveilen tai olen saavuttanut jotain mulle tärkeää.
Okei, odotin että ylipäätään joku vihdoin ajattelisi jollain tavalla negatiivisesti tai väheksyvästi Ilonan harrastamasta Wandan siedätyksestä tai Veerasta tai mistä vaan, ja nyt kun se on just Outi, niin olen samalla että nyt mun kaikkiin viimeaikaisiin hopiavuorirukouksiini on vastattu, mutta toisaalta samalla että ei jukoliste miten pelottava soppa tästäkin pienestä asiasta voi tulla jos on tullakseen. Ilonan mielestä Outilla ja Ilonalla on nimittäin kilpailuasetelma. (Arvatkaa, ketä ahdistaa, että Oskarilla on niin paljon vientiä yhtäkkiä. Kyllä, mua: en nuku, jos ajattelen että vitsi jos tulee paha mieli jollekulle. Samalla mähän rakastan kaikkea mulle vaikeaa.) Miettikää nyt, mitä potentiaalisesti voi seurata, jos Ilonan kilpailija on Upea Outi Joka On Melki Oskarin Kaa ja sitten vielä käy ilmi että se vielä kehtaa sääliä Ilonaa, kun sillä on niin säälittävän arkinen hevonen. Outi taas ei muistaakseni näe mitään kilpailua mistään. Hänestähän Ilona on kiva tyyppi, jolle kävi niin surkea juttu, että joutui laittamaan nuoren lupaavan ratsunsa muualle ja ottamaan toisen hevosen tilalle. Reppana. Oikeassa elämässä mä kualisin jos pitäisi selvitellä tästä potentiaalisesti nousevaa hulabaloota. Ja miten pienellä jutulla se saatiinkaan käyntiin!
Olen kauan sanonut, että Outi jos kuka tietenkin ansaitsisi oman hevosen. Samalla mä olen tarinan takia nauttinut, että on kulunut näin tosi pitkä aika ilman, että Outi on hankkinut mitään hevosta. Jos se päivä joskus koittaa, niin se on jotenkin miljoona kertaa isompi asia mulle, kun sitä päivää on pantattu niinku melkein ikuisesti. :DD
-
Haluatko kirjoitushaasteen? Ei ole pakko ottaa, mutta katsohan tätä.
Tässä tarinassa kerrotaan siitä, miten syksy on tullut. Se on kuitenkin sivuasia. Syksy symboloi vanhasta luopumista ja uuden alkua: se on siis samalla symboli sille, mitä Marshallin elämässä tapahtuu, kun on koittamassa ikään kuin uusi aika. Oman kodin hommaaminen on poka jännää touhua ja iso uusi alku (t. mä joka viiiiiiiiiiimein vajaa vuosi sitten sain kämpän, jota oon piirittänyt vuodesta 2018).
Vaikka syksy on sivuasia, sen tulo kerrotaan monella eri asialla.
– Sää on kylmä. Yöpakkaset ovat tulleet.
– Hevoset ryhtyvät kasvattamaan talvikarvaa.
– Hokkikengät on valittu.Kun asiasta kerrotaan monella tavalla, se sopii tunnelmointiin. Osaat kirjoittaa tunnelmallisen syksyn tosi hyvin, eikä tunnelmoimisessa ole mitään vikaa. Jos haluat kuitenkin uuden haasteen, mikä olisi pienin yksityiskohta, jolla saisit kerrottua kaiken tuon saman? Niin, ettei keneltäkään kuitenkaan menisi ohi, että nyt on syksy? ”Kun pyörittelin tulppia hokkikenkien suojaksi…” ”Kun Hakra alkoi muistuttaa ihan kaupassa myytävää lampaantaljajäljitelmää…” No juuri syksyynhän tämän harjoituksen ei tarvitse liittyä, vaan vaikka johonkin tunteeseen, tai ihan mihin tahansa. Mikä on pienin yksityiskohta, jolla voi kertoa suurimman kokonaisuuden?
Edelleen toistan, ettei tunnelmoimisessa ole mitään vikaa, vaan se on hyvä juttu. Tämä ei siis ole toru tai ”kehitysehdotus”, vaan idea, jos kaipaat virikkeitä. 😀
Ja juujuu, syksy on symboli, mutta ai jjjjjjeeeeeeesus miten mä toivon, että oma tupakin on symboli omalle perheelle. Meillä on onneksi ihana Elli täällä, mutta mahtuisi Marshallin parrasta roikkumaan muitakin naperoita. 😀
-
Tähänkin mielestäni kommentoin heti, että Hopiavuoressa Helmipuroilla ei ole mikään yksinoikeus lisääntyä. 😀 On ihanaa, että saadaan uusia skidejä kasvamaan, koska on mahdollisuus, että heppaperheen uudetkin vahvistukset nähdään joskus tallilla. Ja olisihan niillä jopa leikkiseuraa toisistaan. Sitä paitsi Ea tosiaan on ihan eri mieltä tästä uudesta sisaruksesta kuin Eira… 😀
En osannut kyllä tätä aikoinaan lukiessani odottaa tällaista lopputulemaa äidin avauksesta. Tässä pedattiin parin tarinan verran jo niin hyvin sitä, että ero on tulossa, ja keskustelunavauskin on kuin siihen keskusteluun kuuluva! Samalla se mun mielestä kuvaa kaikessa ankeudessaan Ean äitiä, jonka miellän yhä vieläkin ankeaksi tyypiksi.
Taivastelisin vielä sitä, että aaaaarghhhhh on vissiin ihan yleistä, ettei ihmiset osaa käyttää ehkäisyä. Kun parisuhde on myrskyisä, eihän siihen kukaan järkevä ihminen vielä pientä lasta tekisi vaikeuttamaan ihan kaikkea. Ja silti niin tapahtuu ihan koko ajan! Jotkut jopa paikkaa parisuhdettaan pullauttelemalla jälkikasvua!!
-
Tässä tarinassa esitellään ihana cool aunt -hahmo. 😀 Nämä siistit tädit eivät vetoa muhun kertojina, koska yleensä ajattelevat kovin ylevästi itsestään, mutta sivuhahmoina tai toisenlaisen kertojan kuvaamina ne ovat ihan mahtava hahmotyyppi!! Meillä ei Hopiavuoren tarinoissa ole ollut yhtäkään siistiä tätiä ennen tätä vielä, ja rakastuin heti.
Aloin heti haistaa perhesalaisuuksia ja piilotettua draamaa, sekä toivoa, että draamat punoutuvat jossain vaiheessa auki. Kisu on heppu, joka osaa varmasti pitää meteliä tarvittaessa.
Kisun ja Ean dynamiikka on myös tosi ihanaa! He ovat niin erilaisia ja silti selvästi molemmat rakastavat toisiaan valtavasti. Kisu on sen verran nuori, että on ihan hyvin voinut olla Ean lapsuuden idoli, ja nyt kun Ea on kasvanut isommaksi, niin hänestä on tullut ystävä. Kisun ja Ean seikkailuista lukisi mielellään enemmän…
-
Mitä ih-met-tä taas? Muistan taas kerran selvästi, että olen muka kommentoinut näitä tarinoita, ja nyt kun selasin, niin ihan törkeän vanhoja täällä roikkuu ilman kommentin palaakaan. Olin mielestäni kommentoinut tähän ajatuksia Ean perheestä ja persoonasta. Tässä vaiheessa esiteltiin lähtötilanne: Ea on sellainen ihana kiltti perhetyttö, joita kirjallisuudessa on liian vähän. (Anni Polvan Tiina liippaa läheltä, mutta aiheuttaa katastrofeja.) Perhe ei kuitenkaan toimi niin kuin unelma. Isän kanssa on ihanat välit, mutta välejään äidin kanssa Ea varoo kommentoimasta edes ajatuksissaan. Jotain tunteita kuitenkin tihkuu rivien välissä siinä kohdassa, kun kerrotaan, miten äiti luistaa perheilloista. Se taas on selvää dialogista, että äidillä ja isällä ei mene tässä alussakaan hyvin, ja heidän välejään Ea tohtii ajatuksissaan hieman kommentoida, kun äiti jättää laukun lojumaan.
-
Noan pitkäaikaisille lukijoille kolaritarina on tuttu. Se ei kuitenkaan ole ollut tuttu yhdellekään hahmolle ennen tätä. Uskaliaimmat (köh, siis röyhkeimmät) niin kuin Eira ovat kyselleet ja esittäneet arvauksiaan, mutta Noa ei ole halunnut puhua totta ja kertoa. Tavallaan luen, että Chai on niin spesiaali, että sille voi ja täytyy sanoa. Tavallaan taas luen, että Noa näyttää mallia, miten voi puhua niistäkin jutuista, joista ei ole ennen puhunut. Chai vain ei tiedä, ettei kukaan tiedä. Poikaan salaisuudet ovat myös niin erilaisia keskenään, että saa nähdä, meneekö puhumistoive perille edes mallia antamalla. (Pitäisi kirjoittaa myös lisää. Chain asunnon tarinakin on ollut mielessä ööööö muutosta asti, mutta vieläkään se ei ole täällä.)
Noa ei kuitenkaan kerro kaikkea edes Chaille. Siitä tiedän, että Noa ymmärtää senkin, että on olemassa juttuja, joista ei ikinä-ikinä voi kertoa yhtään kenellekään. Hopiavuoressa on kaikilla omat salaisuutensa jossain vaiheessa tarinaa, mutta luulenpa, että sattumalta Noa on se, joka ymmärtäisi Chain omia parhaiten — ja Chai Noan omia. Vaikka mun tarkoitus oli alun perin kirjoittaa yksipuolisesta ihastumisesta, tarina tarinalta olen enemmän sitä mieltä, että nämä kaksihan sopisivat oikeasti yhteen, kunhan niiden hermot vain kestäisivät toisiaan ja toistensa jumeja. (Ja hehe sitten täällä on vielä minä, jonka mielestä kaikki on pilalla, jos ekan sadan sivun aikana prinsessa ja prinssi saavat toisensa ja menevät naimisiin niin helposti.)
Mä olen niin onnellinen Chaista ja Noasta, että kun tarvin piristystä tai boostia ihan omaan arkeeni, luen niiden juttuja. Olen niin outo, että mun tekisi mieli tappaa Chai välittömästi, ettei se koskaan enää olisi murheellinen. En kuitenkaan malta tappaa sitä: se on hahmo, jonka kirjoittaminen auttoi mua selviytymään hengissä silloin, kun halusin itse tappaa itseni. Vaikka se ei ole kenenkään (munkaan) mielestä täydellinen, siihen pitäisi mun oudoissa mielikuvissa suhtautua vakavammin kuin mihinkään kunniamerkkiin. Mun oli vaikeaa antaa se kenellekään, ja nyt annoin sen Noalle, että riepota tästä. (Ja hyvin on jo riepotettu!) Mutta menipä taas oman navan kaiveluksi. 😀
-
Camilla ei kyllä nyt suurimmaksi osaksi viihdy reissullaan tässä. Outo ajatus tällaiselle introvertille, joka työkseen on nuorten kanssa kaikki päivänsä. Rakastaisin Camillan lomaa… 😀 Mä ja koirat, ei ketään muita pyörimässä jaloissa.
Millähän me saataisiin Camilla piristymään sillä tavalla, että maailmassa ja tulevaisuudessa näkyisi muutakin kuin harmaata? Tuskin oikeasti poromiehillä…
-
Onkohan Oskari vähän ääliö? Sun hevonen on tullut… Tai ehkei se vain osaa puhua ihmisille. Katsotaan, mitä se nyt tuumaa suomenhevosista, kun ainakaan Typy ei ole ollut koskaan sen lempiprojekti. Alexin ääliöydestä en jotenkin enää yllättynyt… 😀
Ilonalle ainakin Veera vaikuttaa olevan hyvä mätsi. 😀
Siinä on aina jotain spesiaalia, kun uusi hahmo taluttaa kehiin oman hevosensa. Sitä näkee Hopiavuoren ihan uusin silmin. Nyt kuitenkin, kun tuttu hahmo tuo uuden hevosensa, tunnelma on niin paljon lämpimämpi. Unelmoin heti, että näin mäkin haluaisin, että mulle olisi käynyt (jo vähän nuorempana kiitos), että olisi ollut tuttu talli, jossa olisi ollut vaikka hoitoheppa, ja sitten — sitten viimeinkin — olisi saanut tuoda sen ihan oman heppansa trailerista sinne!! No Veera tietenkin pilasi hienosti idyllisyyden olemalla niin vauhdikas. Muutenkaan kaikki ei mennyt niin kuin sadussa, että heppa rentoutuisi heti ja olisi että aaaaaah, vihdoin kotona oman ihmiskultani kanssa, johon olen tuntenut henkisen yhteyden jo vuosia ennen kuin tapasimme. 😀 Musta se on hyvä homma. Ei elämä ole satua, vaikka onkin välillä aikas ihanaa.
Vaikka alussa kerrotaan ihan suoraan, että Ilona voi paremmin, niin sen olisi ihan hyvin voinut jättää myös kertomatta. Ilonan ajatuksissa on nimittäin nyt ihan eri lailla ryhtiä, ja se jos mikä oikein näyttää lukijalle, että tässä ollaan muuten nyt taas ihan täysillä matkassa.
-
Muut veivät jalat suustani. Olisin kommentoinut ensin samaa, että Sonjan asemassa olisin kyllä vähän mustasukkainen, kun mun örkki tykkäisi toisesta enemmän. (Olisinkohan oikeasti? Mun paras kaveri on mun vanhemman koiran lempi-ihminen maailmassa, eikä se haittaa. Ainakin teoriassa tuntuu että olisin silti.)
Samoin olisin kommentoinut sitä, että vaikka tässä ei kerrota sitä, niin tuntuu kuin Sonja haluaisi laadukkaan hevosen laadukkaaseen satulaan, vaikka ei välttämättä vielä tiedä sitä edes itse. Hän panee merkille Salierin uuden loimen ja ennen kaikkea muodonmuutoksen sillä tavalla.
Olipa kiva kuulla taas Salierista!
-
Wandan sairastumisen myötä olisin luullut Ilonan kisainnostuksen vain kuolevan pois, jos tämä olisi tapahtunut ihan tarinan alussa. Silloin hahmot eivät vielä tunteneet Ilonaa tarpeeksi hyvin, ja Ilonasta jäi tosi pehmeä vaikutelma. Ajan kanssa selvisi, että se oli vain ujoutta. Ilona on sitkeä ja rohkea, kun pääsee siihen vaiheeseen, että voi olla enemmän oma itsensä. Tässä vaiheessa osasin jo odottaa Ilonalta jotain päättäväisyyttä tai edes itsepäisyyttä. Olisin ensin veikannut, että Ilonan päättäväisyys kohdistuisi Wandaan: ihmeitä tapahtuu ihan joka päivä, joten miksei nytkin! Kuitenkin on ihan looginen ajatus, että se kohdistuu kilpailemiseen ja ratsastamiseen.
Tässä vaiheessa tarinaa ajattelin vielä, että kilpailun tuska ja hevosen peruuttamaton rikkinäisyys tarkoittavat surullista tarinaa, jossa päähenkilön on luovuttava jostain, mitä rakastaa. Aivoni olivat vaihtuneet siis jo sille asetukselle, että tässä on kyseessä romaani, eikä virtuaalihevosen tarina. 😀 Sittemmin Ilona keksii kuitenkin uuden keinon.
Oskari on muuten ehkä maailman kömpelöin lohduttaja. :DD
-
Jos Ilona ja Wanda olisivat oikeita olentoja, mua säälittäisi ihan sairaasti. Kun eläydyn tarinaan, käy tietenkin sama juttu. Kun taas tarkkailen tarinan ulkopuolelta vähän etäisemmin ja analysoivemmin silmin, niin Wandan loukkaantuminen tuli täydelliseen kohtaan, siis kaikkein hirvittävimpään kohtaan.
Tätä pedattiin niin huolella ja pitkään. Lukijan toiveita tulevasta rakennettiin tehokkaasti. Ilona on yksi niistä hahmoista, joiden kehitystä ja onnea toivoo, ja jonka kehitys on ollut uskottavaa ja tarpeeksi vaivihkaista ratsastuksen saralla. Lukija tietenkin alkoi odottaa nopeasti menestystarinaa. Kun lukee näitä nyt myöhemmin, niin tietenkin olisi pitänyt odottaa, että matto vedetään jalkojen alta, mutta silloin ei osannut. Varmaan romaanissa olisi ollut päivänselvää, että tapahtumat menevät näin, mutta virtuaalihevoset ovat ihan oma tarinallinen tekstilajinsa. Niiden kauttahan on tyypillisesti unelmoitu: unelmoitu omasta mielestä täydellisistä hevosista ja täydellisistä elämistä. Hopiavuoressa suurin osa kirjoittajista ei kuitenkaan oikeastaan tee sitä. Se voi johtua siitä, että meidän kirjoittajat ovat paljon vanhempia kuin tarinatallilla tyypillisesti. Silti en odottanut alun perin romaanin juonenkulkua, vaan virtuaalihevosen.
Tähän tarinaan eläytyessä mun sydämestä särkyi pieni pala. Vielä 10 vuotta sitten olisin ollut taipuvainen ajattelemaan, että nokka pystyyn, Ilona. Ei se poni sulla kauaa ole edes ollut: poneja tulee ja poneja menee. Nyt en ajattele niin enää. Ajattelisin varmasti, jos eräs ihminen ei olisi tokaissut mulle vastaavassa koiratilanteessa, että koiria tulee ja koiria menee. Pitkäaikainen lemmikki on yleensä rakkaampi kuin pienen hetken ollut, mutta ei se yleensä niin mene, että lemmikki on kertakäyttökamaa.
-
Tässä on muhun vetoavaa kisatunnelman kuvailua. Näkökulma on vahvasti teknisessä suorituksessa ja Ilonan oloissa, mutta mitä enemmän Ilona pystyy keskittymään muuhun, sitä enemmän lukijakin näkee muuta. Tarinan tärkeintä antia onkin Ilonan ja Wandan kasvaminen oikeaksi ratsukoksi yhdessä. Tässä vaiheessa Ilonan ja Wandan tarinaa lukija oli vielä varma, että tästä se kaksikon kisaura nyt alkaa, vauhti kiihtyy ja matkat kasvavat. Edelleen sanon, että tarinan käänne oli hyvin pohjustettu: kaikki olikin niin tosi ihanaa, niin liian hyvää ollakseen totta. Tietenkin se vietiin pois — ainakin hetkeksi.
Myös se, mitä ei kerrota, sopii hyvin tähän tarinaan. Ilonaa ensin jännittää. Sen jälkeen hän on suorituksensa imussa. Ei siinä ehdi katselemaan maisemia ja muita ratsukkoja kovin tarkasti.
-
Nöynöynöynöy älä vain lähetä. Mäkin haluan kerrankin oikeasti osallistua visaan jonkun hahmon nimissä. 😀
-
Aww Ilonassa on ihanasti särmää, kun se tokaisee, että luepa poika pussista ja valitsee vain itse hevosensa ruuat niin kuin asianlaita tulee ollakin. Ilonasta saa helposti sellaisen tosi pehmeän kuvan, mutta silloin unohtuu, kuinka ujo hän loppujen lopuksi on. Oskarin ja Ilonan suhdetta on kasvateltu niin kauan aikaa, että nyt Ilona uskaltaa ikään kuin olla oma itsensä. Alkujännityksestä on sillä tavalla päästy. Eihän siellä jännityksen alla sitten mitään ujoa reppanaa Ilonaa ole, ja hyvä niin. Siellä on ainakin mua rohkeampi Ilona. En missään nimessä uskaltaisi sanoa itse Oskarille, että olepa hyvä ja tavaa tuosta! Sitten on vielä Ilonan ironiset ajatukset Oskarista. ”Mies näytti ottavan mittaamistehtävänsä vakavuudella, jota tilanne ei olisi missään nimessä vaatinut.”
Mutta kenessäkös on vielä enemmän särmää: Alexissa. Sairaan ärsyttävä toveri, kun pitää tunkea nokka joka ainoaan asiaan ja soosata. Sen takia sen nenä varmaan onkin niin lyhyeksi kulunut.
Ilonan rohkeus näkyy myös siinä, että vaikka muut ei ehkä ihan ymmärrä, mitä Ilona Wandan kanssa harjoittelee, niin hän harjoittelee silti. Hopiavuoressa nyt ei ole vielä esiintynyt kiusaamista (sen jälkeen kuin vihaisin teinimme hiljeni), mutta silti on vaikeaa tehdä omaa juttuaan, kun muiden naamoista näkee, että ne ihmettelevät. Taas kerran: en ole varma, uskaltaisinko. Varmaan, jos uskoisin juttuuni ihan täysin. Ilonan ja Wandan harjoitteluun itse asiassa uskon.
-
Aaargh Oskari on niitä vajakkeja, jotka uskoo säätiedotusta eikä omia silmiään. Että ne on ärsyttäviä! Yleensä vain niille saa itse antaa takkejaan, kun ne eivät osaa pukea itsenäisesti, että onneksi tällä kertaa vähän toisin päin.
Ja sitten aarghin perään aaaaaaaaaaa. Musta on jotenkin niin sairaaaaaaan romanttinen ajatus, että olisi ihastus, joka ei tiedä mitään, ja saisi pistää sen paidan ja haistella, eikä se tietenkään tietäisi että siellä haistellaan. Mä kualen. Ja mä kualen vielä enemmän, kun on jotenkin niin katkeransuloinen ajatus olla lääpällään johonkuhun, joka on tosi kivan oloinen, ja tietenkin sillä on jo joku. (Hehe samastun juuri Ilonaan. Mä löysin juuri aivan ihanan tyypin, joka ei löydä koskaan mua… :DD)
Sitten vielä vesisade, Ilonan itseironiset ajatukset takistaan ja no taas se vajaa Oskari säätiedotuksineen.
Joo meni fiilistelyksi tällä kertaa rakentavien juttujen sijaan.
-
Ai että mä rakastan uskottavaa treenikuvausta. Siis ihmisten. Unohtunut urheilija mussa aina kehrää. Parasta on just hiljainen muutos ja se, kun ihminen tai hahmo itse tuntee muutoksen itsessään, vaikka muut ei ehkä ihailekaan että uuu mitkä absit.
Tässä hevosenkin treenikuvaus on toki uskottavaa, mutta lempeämpää. Tietenkin, koska tämäkään kertoja ei näe Wandan tunteita, vaan fokalisoi Ilonaan. Treenikuvaus tarkentuu ja tiukentuu sen jälkeen, kun kerrotaan ruokinnasta.
Kaikista rakkainta mulle ovat tietysti hahmojen ihmissuhteet. Tässä on valtavasti Ilonasta ja Alexista ja etenkin Ilonasta ja Oskarista. Varsinkin Oskarin ottaminen mukaan on tehty tosi ovelalla tavalla. Oskari on mukana, mutta ei pääosassa. Samalla Wandan treeni on niin kuin, öö, harva valkoinen neulos jossain villasukassa, jonka takaa kuultaa farkkujen värinen Oskari. Vaikka se neulos on siinä etualalla ja upea, niin siellä takana se toinen väri koko ajan luuraa ja vaanii. Tässä kerrotaan ihanasti myös siitä, miten ihminen tarvitsee erilaisia ystäviä eri tarkoituksiin. Ei ole reilua, että yhdeltä ihmiseltä pitäisi saada kaikki.
Ja taas, taas olin tässä kohdassa aivan varma, että Ilonan kisainto on syttymäisillään. Nyt ne treenaa. Sitten on ekat kisat ja vau, jännittää. Sitten toiset, sitten monta ja sitten Ilona on koukussa. Wanda alkaa menestyä. Mutta voi vitsit, juuri nyt enää ei näytäkään siltä. Käännettä pohjustettiin tässä hyvin. Kaikki olikin hetken niin onnellista ja sujuvaa…
-
Ilonahan on noissa nimiasioissa niin kuin mä. 😀 Mun äiti kasvattaa koiria. Aina kun sille jää kotiin joku pentu, se yrittää keksiä sille nimen — ja aina mä torpedoin sen suunnitelmat. Yhtä narttua äiti halusi sanoa Taigaksi ja mä päätin sanoa sitä Mamaksi. Kun vaan sanoin sitkeästi Mama, kaikki muutkin sanoi, ja sitten se oli Mama. Sama kävi Hjørdikselle ja kaikille muille vuorollaan. Toisaalta mä halusin, että mun tuorein koira olisi Hugo, mutta kun kaikki sanoi vaan sitä Juusoksi, niin Juuso jäi sen nimeksi. Saa nähdä, koska mä ja Oskarikin puhutaan Sintistä vahingossa. 😀
En oikein tiedä, mitä tohtisin kommentoida. Kun luin tätä ekan kerran, tietenkin mun huomioni kiinnittyi Oskariin, koska kuka nyt ei halua lukea oman ukkelinsa juttuja? Ehdit kertomaan ihanasti kaikkia niitä asioita Oskarin henkiin heräämisestä, joita olin suunnitellut sille tapahtuvaksi aina silmien ilmeestä alkaen. Ja niistä asioista, joita Oskari on katsonut hevosessaan ihaillen, niin kuin kunnon moottorista. Sitä lienee kuitenkin aika itsekästä kommentoida pitkästi? Ehkä kommentoin tästä näkökulmasta sitä, miten tarkka yhteisöllinen kirjoittaja olet: osaat kertoa ainakin mulle kirjoittajana tärkeistä asioista.
Nyt kun aikaa julkaisusta on kulunut ja tarina on edennyt, kiinnitän huomiota sellaiseen, mitä en olisi ennen huomannut niin merkittäviksi jutuiksi. Niin kuin Ilonan muotoiseen kuoppaan Wandan satulassa. On hirveää, että tätä julkaistessasi lukija kuvitteli, että nyt ne kaksi ovat kasvamassa yhteen alun arkailun jälkeen. Ilona luottaa hevoseensa, vaikka Oskari pitää sitä vallattomana. Ilona ei enää pelkää Wandan kanssa. Nyt kun Wanda sittemmin meni rikki, nämä asiat ovat vain surullisia. Siinäkö se hyvä alku nyt oli?
Kuvat on tietenkin ihania. Wanda on vauhtiveikko ja oma persoonansa vielä. Oskarilla nyt on aina ihan oma meininkinsä Elämänsä Hevosten kanssa… 😀 Nämä kuvat ovat tavallaan kuin vastakohdat, vaikka loppuviimein hevosethan ovat verrattaen saman näköisiä.
-
On ehdottomasti parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 😀 Ei sitä aina kerkiä.
Mutta hei aww reagoiva ja vähän niin kuin lapsenomaisen eläväinen ja iloinen Marshall! Kun Marshall on hyvällä tuulella kisoissa, hänessä ei kyllä ole enää mitään röllimäistä. Tällaisen Marshallin voisin ottaa meillekin kahville. 😀 Hän on sulanut tässä aikojen mittaan hitaasti mutta varmasti, mutta tässä tarinan alussa hän käyttäytyy rennommin kuin ikinä julkisesti (vaikka hehe onkin siis jännittynyt). Tietenkin Niklasta haluan lähinnä pussailla taas. Eiku mmitä?
Toisena päivänä ei mene yhtä hyvin, mutta Marshall kunnon kilparatsastajana osaa suhtautua kyllä. Se hei kuuluu elämään ja kisaamiseen, ei kun uutta piippuun! Mua alkoi vain peljättää, että ei kai Marshallin vanha polvivika ala taas vaivata. Se tästä nyt vielä puuttuisikin, että meillä olisi puoli tallillista hevosia piparina ja sitten vielä suurin piirtein ainoa varteenotettava kilparatsastajakin päälle.
Mä vieläkin niin toivoisin, että kirjoittaisit ”sitten isona” kirjan. Mä haluaisin paitsi lukea, myös toimittaa sen, ai jehna.
-
Santtu on välillä väläytellyt sitä, että viime kesä voisi olla Fifin viimeinen. Tämä teksti oikein näyttää sen, että miksi Santun päätöstä, jos hän siihen päätyy, ei oikein voi kritisoida. Fifi on niin iloinen, kun on iloinen, ja niin kauhean surkea, kun on surkea. Kontrasti on rakennettu hyvin, ja sillä kuvataan, miten tämä vaiva on ponille ihan oikeasti elämänlaatua merkittävästi alentava. Lisäksi se tietenkin heikentää Santunkin elämänlaatua. Ei minkään lemmikin omistamisen kuulu olla yhtä murhetta ja huokailua! Kun on se oma poni (tai mikä vain), sen kanssa kuuluu olla kivaa, ja sairaspäiviä kuuluu olla harvoin. Santun puolesta paras rakaisu olisi uusi poni, mutta samalla Santun pikku sydän murtuu, jos Fifistä on päästettävä irti.
Santtu on positiivinen, herttainen, järjestelmällinen hahmo. Se usein peittää osan hänen kokemansa tuskan särmästä, koska aina on niin paljon positiivista kamaa ja ison kuvan tarkastelua mukana. Tässä niin ei ole. Santtu on ihan rikki Fifin takia. Varsinkin se kohta, jossa Santtu zoomaa Fifin ajeltuihin jouhiin, on tosi tehokas kertomaan, millaisten äärimmäisyyksien kanssa tässä painitaan.
-
Siis ihan joka pätkän ehdoton vahvuus on miljöökuvaus! Harvoin pääsee lukemaan näin elävää miljöökuvausta. Se ei keskity maisemien maalailuun, vaan yksityiskohtiin, niin kuin karvalla väikkyvään auringonvaloon. Siksi se onkin niin tehokasta. Kirjoittajan pitäisikin kirjoittaa pienemmästä osasesta kokonaisuuden sijaan, jotta tunnelma välittyisi. Yleiskatsaukset maisemaan voi sitten hoitaa tosi nopeasti. Ihan tosi upeaa miljöökuvausta, joka herättää koko Hopiavuoren henkiin.
Kuulostaa myös siltä, että tällä parivaljakolla menee hyvin. Poni voi hyvin ja on terve, ja omistajakin on iloinen ja tyytyväinen. Myös kontaktia otetaan muihin. Ea on verkostoitunut Hopiavuoressa tosi nopeasti, vaikka aina onkin jännää ottaa uusia hahmoja mukaan omiin juttuihinsa. Erityiset propsit siitä, että juuri Ilonaa lähestytään. Tätä julkaistaessa Ilona oli nimittäin ihan tuore tulija, ja se, kun muut ottavat mukaan, luo hyvää mieltä ja motia kirjoittajalle kuin kirjoittajalle, mutta etenkin uusille!
-
Musta oli tosi tyylikäs veto silloin, että kun Nellyn kirjoittaja lopetti, niin me saatiin pitää hahmo täällä. Nelly on tosiaankin tärkeä osa tätä tarinaa. Sehän oli juuri Nelly, joka käytännössä pakotti Sonjan kisaamaan ja potki eteenpäin. Mun mielestä se olisi siis kaikin puolin sopivaa, että se olisi taas Nelly, joka pakottaa jatkamaan. Näen tässä tarinassa muutenkin samoja elementtejä kuin sen, että Nelly on suuna päänä. Sonja on nimittäin yhtä vastahakoinen, ja kun suoranaisesta vastahakoisuudesta on päästy, niin yhtä lattea innossaan kuin aluksi kisojakin kohtaan. Musta tuntuu, että taas kerran Nelly tietää, mikä on Sonjalle hyväksi. Kyllä ratsastaja hevosen selkään kuuluu. 😀
Samalla tietenkin ymmärrän hyvin, ettei Sonjaa niin kiinnosta. Sonjahan tosiaan ryhtyi ratsastamaan vakavissaan Nellyn painostamana, ja vaikka nauttikin lyhyestä kisaurastaan, niin ei koskaan kokenut touhuun samanlaista paloa kuin vaikka joku Marshall. Tällä kertaa voi siis aivan hyvin käydä eri tavalla kuin viimeksi: viimeksikin oli hiinä ja hiinä, että onnistuuko painostus vai ei.
Sonjan uusia kuvioita odottaen… 😀
-
Mä vihaan sinua.
Niklaksella ei tasan ole koulustressiä, kun kerran Marshall luulee, että sillä on koulustressiä. Ja se ei tasan ole mitään muutakaan vähäpätöistä, kun Marshall luulee, ettei se ole niin vakavaa. Mä oikeasti nyljen jonkun, jos Niklaksellä on nyt joku, oih, boifrendi, siellä koulussa. Tai oikeastaan nyljen kaikki. Mä olen niiiiiin kauan hangoitellut näiden parisuhdetta vastaan, ja nyt kun mä olen jo kauan shipannut näitä, niin tätä ei kyllä viedä multa pois!!11 Elikkä nyt on niin, että Niklas on vain kasvamassa jotenkin aikuisemmaksi henkisesti ja ratsastuksellisesti!!11
Mutta Marshall on niin söpö Ellin kanssa, että annan anteeksi. Koska joku kerta näiden perhekin vielä kasvaa. Ensin laittavat tuvan. Niklas valmistuu. Elämä on siltä osin tasaisempaa. Tulee vauva! Sitten on uusi kriisi käsillä, kun se vauva pistää kaiken uusiksi. Saan taas raivota, että jumankauta jos tulee ero niin tapan kaikki. Uhkailen. Sitten selviydytään. Sitten alkaa painajainen! Teini-ikä!!! Miten niin olen suunnitellut seuraavat 20 vuotta? Miten niin sinulta ei ole muka kysytty?
