Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Chai (*) pelkille jatkoille (/toimitsijaksi), ellen keksi sille hevosta.
Eetu (*) sama homma
Oskari (*) & Kissy
Milan (*) & Biffe
Alex (*) & Tetris
Hello (*) & Skotti
Inari (*) & UunoAion kirjoitella osasta, mutta pitääköhän mun päättää kuka oikeasti-oikeasti osallistuu tietovisaan? Ehkä Alex sitten? Mietin tuleeko Eira jatkoille. Sille oli tilattu meinaan korona koko jouluksi, niin katsotaan miten sumplin.
-
Karsinapaikka
Herra Eetu Hopiavuori käyttäytyi perin juurin kummallisesti sinä perjantaipäivänä. Normaalisti hän oli kovin levollinen mies ja keskittyi yhteen asiaan kerrallaan. Nyt hän kuitenkin laski yhtenään ruokanapon käsistään ruokintapöydälle ja pujahti ovesta. Hän viipyi retkillään joka kerta vain korkeintaan minuutin ja palasi sitten. Työ ei oikein edennyt jatkuvien keskeytysten takia.
Likaisia loimia koneeseen etsivä Camilla seurasi aikansa isännän puuhia sanomatta yhtään mitään. Eihän se Camillalle kuulunut, mikä Eetun niin levottomaksi sai. Siinä vaiheessa, kun yleensä niin huolellinen Eetu kaatoi Skotin annoksen kauraa Biffelle, jonka ei pitänyt edes kauraa sillä kertaa saada, Camilla päätti, että hänen oli ainakin huomautettava ja kysyttävä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään ennen kuin Eetu Hopiavuori katosi taas käytävälle. Huokaisten Camilla pudotti siis pitelemänsä loimimytyn lattialle ja kävi kaatamassa kaurat takaisin laariinsa ennen kuin jatkoi omia hommiaan. Kaurat eivät ainakaan saisi unohtua Biffen nimellä merkittyyn sankoon.
Kun Eetu Hopiavuori palasi jälleen ja näytti siltä, ettei huomannut Camillaa sen paremmin kuin kaurojen puuttumista Biffen astiastakaan, Camilla rykäisi.
”Onko sulla huolia?” hän kysyi vaikeasti isännältä.
”Mitä? Ei mulloo mitää”, Eetu sanoi niin hölmistyneenä, että sen täytyi olla totta.
”No kun sä ravaat tuolla käytävällä”, Camilla huomautti. ”Ja vilkuilet sitä kelloa koko ajan.”
”Ai jaa. No kyllä mä sen voin sulle kertoa, mitä mä tässä orotan”, Eetu lupasi auliisti, mutta ei saanut kerrottua ennen kuin satulahuoneeseen tupsahti lisää porukkaa.Tulijat olivat Santtu ja Eira, joista ensimmäisenä mainittu kantoi satulaa sylissään. Eiralla ei ollut mitään kuormaa mukanaan, mutta hän suuntasi uteliaat silmänsä ensin Eetuun ja sitten Camillaan. Onneksi Eira näytti kuitenkin päättävän, että satulahuoneessa ei ollut mitään ihmeellistä meneillään ja jatkoi Santulle höpöttämistä. Kuin Eetun kiusaksi kaksikko jäi vintin rappusille istumaan, kun Santtu sai kätensä tyhjiksi.
”Niin että?” Camilla kysyi hiljaa.
”No. Tuata nuan”, Eetu sanoi yhtä hiljaa nuorisolaisia vilkaisten. ”Kun Oskari lähtis vihiroonki ajelemahan sinne isänsä tyä niin sen jäläkehen pitääs panna yks karsina valamihiksi.”Camilla oli jo kysymässä, että miksi, mutta huomasi nuorison hiljentyneen seuraamaan keskustelua ja päätti vain nyökätä.
”Ai tuleeks tänne joku uus hevonen?” Eira kuitenkin kysyi ja kiinnitti Santunkin huomion ja killisilmät Eetuun.
”Tuloo”, myönsi Eetu, jonka mielestä edes Eiralle ei ollut sopivaa valehdella kuin vain äärimmäisessä hädässä. Hän toivoi, että vastaus olisi Eiralle tarpeeksi, mutta turha toivohan se oli.
”Kenen?” Eira kysyi.
”En sano”, Eetu totesi lyhyesti.
”Tunnenks mä sen?” Eira kysyi, mutta Eetu ei vastannut mitään. ”Sano nyt edes onks se joku poika joka tulee? Tai edes onks se tamma vai ruuna joka tulee? Onks se puoliverinen? Vai joku hitsin poni?”Eetun suu pysyi kiinni nipistettynä, mutta Camilla osasi laskea yhteen tallin viimeaikaiset tapahtumat. Hän tiesi, että karsina piti laittaa valmiiksi, ja että Oskari kurvaisi pian pihasta ylimääräisen kuljetuskopan kanssa, jota hänen isänsä jostain syystä tarvitsi. Oskarin isä, joka oli Olavi Susi, yksi kuuluisimpia suomalaisia kilparatsastajia, jolla oli peräti kaksi kokonaista hevosrekkaa sukunimestään muodostetulla logolla koristeltuna ja varmasti omiakin kuljetusvaunuja tarpeeksi. Camilla tiesi myös, että Oskari oli taas koeratsastanut jonkin hevosen, ja Oskarin kämppiksenä oli tietysti suurin piirtein ainoa, joka tiesi tämän hevosen nimen ja sen, miten se päätyikin Matteo Locatellille. Camilla oli ollut paikalla kuulemassa, miten Olavi Susi soitteli pojalleen ja yritti taivutella häntä hankkimaan hevosen edes ylläpitoon keinolla millä hyvänsä. Sitä paitsi Eetu oli kertonut, että Olavi Susi oli soitellut eräänä iltana jostain salaisesta suunnitelmastaan, ja mitä muuta sellainen suunnitelma voisi koskea kuin Oskaria ja jotain hevosta.
Camilla hymyili pikaisesti harvinaista hymyään ja keräsi loimivuoren lattialta.
”Hoituu”, hän mumisi Eetulle mennessään. ”Keskity sä nyt vaan niihin ruokiin.” -
Wandan sairastumisen myötä olisin luullut Ilonan kisainnostuksen vain kuolevan pois, jos tämä olisi tapahtunut ihan tarinan alussa. Silloin hahmot eivät vielä tunteneet Ilonaa tarpeeksi hyvin, ja Ilonasta jäi tosi pehmeä vaikutelma. Ajan kanssa selvisi, että se oli vain ujoutta. Ilona on sitkeä ja rohkea, kun pääsee siihen vaiheeseen, että voi olla enemmän oma itsensä. Tässä vaiheessa osasin jo odottaa Ilonalta jotain päättäväisyyttä tai edes itsepäisyyttä. Olisin ensin veikannut, että Ilonan päättäväisyys kohdistuisi Wandaan: ihmeitä tapahtuu ihan joka päivä, joten miksei nytkin! Kuitenkin on ihan looginen ajatus, että se kohdistuu kilpailemiseen ja ratsastamiseen.
Tässä vaiheessa tarinaa ajattelin vielä, että kilpailun tuska ja hevosen peruuttamaton rikkinäisyys tarkoittavat surullista tarinaa, jossa päähenkilön on luovuttava jostain, mitä rakastaa. Aivoni olivat vaihtuneet siis jo sille asetukselle, että tässä on kyseessä romaani, eikä virtuaalihevosen tarina. 😀 Sittemmin Ilona keksii kuitenkin uuden keinon.
Oskari on muuten ehkä maailman kömpelöin lohduttaja. :DD
-
Jos Ilona ja Wanda olisivat oikeita olentoja, mua säälittäisi ihan sairaasti. Kun eläydyn tarinaan, käy tietenkin sama juttu. Kun taas tarkkailen tarinan ulkopuolelta vähän etäisemmin ja analysoivemmin silmin, niin Wandan loukkaantuminen tuli täydelliseen kohtaan, siis kaikkein hirvittävimpään kohtaan.
Tätä pedattiin niin huolella ja pitkään. Lukijan toiveita tulevasta rakennettiin tehokkaasti. Ilona on yksi niistä hahmoista, joiden kehitystä ja onnea toivoo, ja jonka kehitys on ollut uskottavaa ja tarpeeksi vaivihkaista ratsastuksen saralla. Lukija tietenkin alkoi odottaa nopeasti menestystarinaa. Kun lukee näitä nyt myöhemmin, niin tietenkin olisi pitänyt odottaa, että matto vedetään jalkojen alta, mutta silloin ei osannut. Varmaan romaanissa olisi ollut päivänselvää, että tapahtumat menevät näin, mutta virtuaalihevoset ovat ihan oma tarinallinen tekstilajinsa. Niiden kauttahan on tyypillisesti unelmoitu: unelmoitu omasta mielestä täydellisistä hevosista ja täydellisistä elämistä. Hopiavuoressa suurin osa kirjoittajista ei kuitenkaan oikeastaan tee sitä. Se voi johtua siitä, että meidän kirjoittajat ovat paljon vanhempia kuin tarinatallilla tyypillisesti. Silti en odottanut alun perin romaanin juonenkulkua, vaan virtuaalihevosen.
Tähän tarinaan eläytyessä mun sydämestä särkyi pieni pala. Vielä 10 vuotta sitten olisin ollut taipuvainen ajattelemaan, että nokka pystyyn, Ilona. Ei se poni sulla kauaa ole edes ollut: poneja tulee ja poneja menee. Nyt en ajattele niin enää. Ajattelisin varmasti, jos eräs ihminen ei olisi tokaissut mulle vastaavassa koiratilanteessa, että koiria tulee ja koiria menee. Pitkäaikainen lemmikki on yleensä rakkaampi kuin pienen hetken ollut, mutta ei se yleensä niin mene, että lemmikki on kertakäyttökamaa.
-
Tässä on muhun vetoavaa kisatunnelman kuvailua. Näkökulma on vahvasti teknisessä suorituksessa ja Ilonan oloissa, mutta mitä enemmän Ilona pystyy keskittymään muuhun, sitä enemmän lukijakin näkee muuta. Tarinan tärkeintä antia onkin Ilonan ja Wandan kasvaminen oikeaksi ratsukoksi yhdessä. Tässä vaiheessa Ilonan ja Wandan tarinaa lukija oli vielä varma, että tästä se kaksikon kisaura nyt alkaa, vauhti kiihtyy ja matkat kasvavat. Edelleen sanon, että tarinan käänne oli hyvin pohjustettu: kaikki olikin niin tosi ihanaa, niin liian hyvää ollakseen totta. Tietenkin se vietiin pois — ainakin hetkeksi.
Myös se, mitä ei kerrota, sopii hyvin tähän tarinaan. Ilonaa ensin jännittää. Sen jälkeen hän on suorituksensa imussa. Ei siinä ehdi katselemaan maisemia ja muita ratsukkoja kovin tarkasti.
-
Nöynöynöynöy älä vain lähetä. Mäkin haluan kerrankin oikeasti osallistua visaan jonkun hahmon nimissä. 😀
-
Aww Ilonassa on ihanasti särmää, kun se tokaisee, että luepa poika pussista ja valitsee vain itse hevosensa ruuat niin kuin asianlaita tulee ollakin. Ilonasta saa helposti sellaisen tosi pehmeän kuvan, mutta silloin unohtuu, kuinka ujo hän loppujen lopuksi on. Oskarin ja Ilonan suhdetta on kasvateltu niin kauan aikaa, että nyt Ilona uskaltaa ikään kuin olla oma itsensä. Alkujännityksestä on sillä tavalla päästy. Eihän siellä jännityksen alla sitten mitään ujoa reppanaa Ilonaa ole, ja hyvä niin. Siellä on ainakin mua rohkeampi Ilona. En missään nimessä uskaltaisi sanoa itse Oskarille, että olepa hyvä ja tavaa tuosta! Sitten on vielä Ilonan ironiset ajatukset Oskarista. ”Mies näytti ottavan mittaamistehtävänsä vakavuudella, jota tilanne ei olisi missään nimessä vaatinut.”
Mutta kenessäkös on vielä enemmän särmää: Alexissa. Sairaan ärsyttävä toveri, kun pitää tunkea nokka joka ainoaan asiaan ja soosata. Sen takia sen nenä varmaan onkin niin lyhyeksi kulunut.
Ilonan rohkeus näkyy myös siinä, että vaikka muut ei ehkä ihan ymmärrä, mitä Ilona Wandan kanssa harjoittelee, niin hän harjoittelee silti. Hopiavuoressa nyt ei ole vielä esiintynyt kiusaamista (sen jälkeen kuin vihaisin teinimme hiljeni), mutta silti on vaikeaa tehdä omaa juttuaan, kun muiden naamoista näkee, että ne ihmettelevät. Taas kerran: en ole varma, uskaltaisinko. Varmaan, jos uskoisin juttuuni ihan täysin. Ilonan ja Wandan harjoitteluun itse asiassa uskon.
-
Aaargh Oskari on niitä vajakkeja, jotka uskoo säätiedotusta eikä omia silmiään. Että ne on ärsyttäviä! Yleensä vain niille saa itse antaa takkejaan, kun ne eivät osaa pukea itsenäisesti, että onneksi tällä kertaa vähän toisin päin.
Ja sitten aarghin perään aaaaaaaaaaa. Musta on jotenkin niin sairaaaaaaan romanttinen ajatus, että olisi ihastus, joka ei tiedä mitään, ja saisi pistää sen paidan ja haistella, eikä se tietenkään tietäisi että siellä haistellaan. Mä kualen. Ja mä kualen vielä enemmän, kun on jotenkin niin katkeransuloinen ajatus olla lääpällään johonkuhun, joka on tosi kivan oloinen, ja tietenkin sillä on jo joku. (Hehe samastun juuri Ilonaan. Mä löysin juuri aivan ihanan tyypin, joka ei löydä koskaan mua… :DD)
Sitten vielä vesisade, Ilonan itseironiset ajatukset takistaan ja no taas se vajaa Oskari säätiedotuksineen.
Joo meni fiilistelyksi tällä kertaa rakentavien juttujen sijaan.
-
Ai että mä rakastan uskottavaa treenikuvausta. Siis ihmisten. Unohtunut urheilija mussa aina kehrää. Parasta on just hiljainen muutos ja se, kun ihminen tai hahmo itse tuntee muutoksen itsessään, vaikka muut ei ehkä ihailekaan että uuu mitkä absit.
Tässä hevosenkin treenikuvaus on toki uskottavaa, mutta lempeämpää. Tietenkin, koska tämäkään kertoja ei näe Wandan tunteita, vaan fokalisoi Ilonaan. Treenikuvaus tarkentuu ja tiukentuu sen jälkeen, kun kerrotaan ruokinnasta.
Kaikista rakkainta mulle ovat tietysti hahmojen ihmissuhteet. Tässä on valtavasti Ilonasta ja Alexista ja etenkin Ilonasta ja Oskarista. Varsinkin Oskarin ottaminen mukaan on tehty tosi ovelalla tavalla. Oskari on mukana, mutta ei pääosassa. Samalla Wandan treeni on niin kuin, öö, harva valkoinen neulos jossain villasukassa, jonka takaa kuultaa farkkujen värinen Oskari. Vaikka se neulos on siinä etualalla ja upea, niin siellä takana se toinen väri koko ajan luuraa ja vaanii. Tässä kerrotaan ihanasti myös siitä, miten ihminen tarvitsee erilaisia ystäviä eri tarkoituksiin. Ei ole reilua, että yhdeltä ihmiseltä pitäisi saada kaikki.
Ja taas, taas olin tässä kohdassa aivan varma, että Ilonan kisainto on syttymäisillään. Nyt ne treenaa. Sitten on ekat kisat ja vau, jännittää. Sitten toiset, sitten monta ja sitten Ilona on koukussa. Wanda alkaa menestyä. Mutta voi vitsit, juuri nyt enää ei näytäkään siltä. Käännettä pohjustettiin tässä hyvin. Kaikki olikin hetken niin onnellista ja sujuvaa…
-
Ilonahan on noissa nimiasioissa niin kuin mä. 😀 Mun äiti kasvattaa koiria. Aina kun sille jää kotiin joku pentu, se yrittää keksiä sille nimen — ja aina mä torpedoin sen suunnitelmat. Yhtä narttua äiti halusi sanoa Taigaksi ja mä päätin sanoa sitä Mamaksi. Kun vaan sanoin sitkeästi Mama, kaikki muutkin sanoi, ja sitten se oli Mama. Sama kävi Hjørdikselle ja kaikille muille vuorollaan. Toisaalta mä halusin, että mun tuorein koira olisi Hugo, mutta kun kaikki sanoi vaan sitä Juusoksi, niin Juuso jäi sen nimeksi. Saa nähdä, koska mä ja Oskarikin puhutaan Sintistä vahingossa. 😀
En oikein tiedä, mitä tohtisin kommentoida. Kun luin tätä ekan kerran, tietenkin mun huomioni kiinnittyi Oskariin, koska kuka nyt ei halua lukea oman ukkelinsa juttuja? Ehdit kertomaan ihanasti kaikkia niitä asioita Oskarin henkiin heräämisestä, joita olin suunnitellut sille tapahtuvaksi aina silmien ilmeestä alkaen. Ja niistä asioista, joita Oskari on katsonut hevosessaan ihaillen, niin kuin kunnon moottorista. Sitä lienee kuitenkin aika itsekästä kommentoida pitkästi? Ehkä kommentoin tästä näkökulmasta sitä, miten tarkka yhteisöllinen kirjoittaja olet: osaat kertoa ainakin mulle kirjoittajana tärkeistä asioista.
Nyt kun aikaa julkaisusta on kulunut ja tarina on edennyt, kiinnitän huomiota sellaiseen, mitä en olisi ennen huomannut niin merkittäviksi jutuiksi. Niin kuin Ilonan muotoiseen kuoppaan Wandan satulassa. On hirveää, että tätä julkaistessasi lukija kuvitteli, että nyt ne kaksi ovat kasvamassa yhteen alun arkailun jälkeen. Ilona luottaa hevoseensa, vaikka Oskari pitää sitä vallattomana. Ilona ei enää pelkää Wandan kanssa. Nyt kun Wanda sittemmin meni rikki, nämä asiat ovat vain surullisia. Siinäkö se hyvä alku nyt oli?
Kuvat on tietenkin ihania. Wanda on vauhtiveikko ja oma persoonansa vielä. Oskarilla nyt on aina ihan oma meininkinsä Elämänsä Hevosten kanssa… 😀 Nämä kuvat ovat tavallaan kuin vastakohdat, vaikka loppuviimein hevosethan ovat verrattaen saman näköisiä.
-
On ehdottomasti parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 😀 Ei sitä aina kerkiä.
Mutta hei aww reagoiva ja vähän niin kuin lapsenomaisen eläväinen ja iloinen Marshall! Kun Marshall on hyvällä tuulella kisoissa, hänessä ei kyllä ole enää mitään röllimäistä. Tällaisen Marshallin voisin ottaa meillekin kahville. 😀 Hän on sulanut tässä aikojen mittaan hitaasti mutta varmasti, mutta tässä tarinan alussa hän käyttäytyy rennommin kuin ikinä julkisesti (vaikka hehe onkin siis jännittynyt). Tietenkin Niklasta haluan lähinnä pussailla taas. Eiku mmitä?
Toisena päivänä ei mene yhtä hyvin, mutta Marshall kunnon kilparatsastajana osaa suhtautua kyllä. Se hei kuuluu elämään ja kisaamiseen, ei kun uutta piippuun! Mua alkoi vain peljättää, että ei kai Marshallin vanha polvivika ala taas vaivata. Se tästä nyt vielä puuttuisikin, että meillä olisi puoli tallillista hevosia piparina ja sitten vielä suurin piirtein ainoa varteenotettava kilparatsastajakin päälle.
Mä vieläkin niin toivoisin, että kirjoittaisit ”sitten isona” kirjan. Mä haluaisin paitsi lukea, myös toimittaa sen, ai jehna.
-
Santtu on välillä väläytellyt sitä, että viime kesä voisi olla Fifin viimeinen. Tämä teksti oikein näyttää sen, että miksi Santun päätöstä, jos hän siihen päätyy, ei oikein voi kritisoida. Fifi on niin iloinen, kun on iloinen, ja niin kauhean surkea, kun on surkea. Kontrasti on rakennettu hyvin, ja sillä kuvataan, miten tämä vaiva on ponille ihan oikeasti elämänlaatua merkittävästi alentava. Lisäksi se tietenkin heikentää Santunkin elämänlaatua. Ei minkään lemmikin omistamisen kuulu olla yhtä murhetta ja huokailua! Kun on se oma poni (tai mikä vain), sen kanssa kuuluu olla kivaa, ja sairaspäiviä kuuluu olla harvoin. Santun puolesta paras rakaisu olisi uusi poni, mutta samalla Santun pikku sydän murtuu, jos Fifistä on päästettävä irti.
Santtu on positiivinen, herttainen, järjestelmällinen hahmo. Se usein peittää osan hänen kokemansa tuskan särmästä, koska aina on niin paljon positiivista kamaa ja ison kuvan tarkastelua mukana. Tässä niin ei ole. Santtu on ihan rikki Fifin takia. Varsinkin se kohta, jossa Santtu zoomaa Fifin ajeltuihin jouhiin, on tosi tehokas kertomaan, millaisten äärimmäisyyksien kanssa tässä painitaan.
-
Siis ihan joka pätkän ehdoton vahvuus on miljöökuvaus! Harvoin pääsee lukemaan näin elävää miljöökuvausta. Se ei keskity maisemien maalailuun, vaan yksityiskohtiin, niin kuin karvalla väikkyvään auringonvaloon. Siksi se onkin niin tehokasta. Kirjoittajan pitäisikin kirjoittaa pienemmästä osasesta kokonaisuuden sijaan, jotta tunnelma välittyisi. Yleiskatsaukset maisemaan voi sitten hoitaa tosi nopeasti. Ihan tosi upeaa miljöökuvausta, joka herättää koko Hopiavuoren henkiin.
Kuulostaa myös siltä, että tällä parivaljakolla menee hyvin. Poni voi hyvin ja on terve, ja omistajakin on iloinen ja tyytyväinen. Myös kontaktia otetaan muihin. Ea on verkostoitunut Hopiavuoressa tosi nopeasti, vaikka aina onkin jännää ottaa uusia hahmoja mukaan omiin juttuihinsa. Erityiset propsit siitä, että juuri Ilonaa lähestytään. Tätä julkaistaessa Ilona oli nimittäin ihan tuore tulija, ja se, kun muut ottavat mukaan, luo hyvää mieltä ja motia kirjoittajalle kuin kirjoittajalle, mutta etenkin uusille!
-
Musta oli tosi tyylikäs veto silloin, että kun Nellyn kirjoittaja lopetti, niin me saatiin pitää hahmo täällä. Nelly on tosiaankin tärkeä osa tätä tarinaa. Sehän oli juuri Nelly, joka käytännössä pakotti Sonjan kisaamaan ja potki eteenpäin. Mun mielestä se olisi siis kaikin puolin sopivaa, että se olisi taas Nelly, joka pakottaa jatkamaan. Näen tässä tarinassa muutenkin samoja elementtejä kuin sen, että Nelly on suuna päänä. Sonja on nimittäin yhtä vastahakoinen, ja kun suoranaisesta vastahakoisuudesta on päästy, niin yhtä lattea innossaan kuin aluksi kisojakin kohtaan. Musta tuntuu, että taas kerran Nelly tietää, mikä on Sonjalle hyväksi. Kyllä ratsastaja hevosen selkään kuuluu. 😀
Samalla tietenkin ymmärrän hyvin, ettei Sonjaa niin kiinnosta. Sonjahan tosiaan ryhtyi ratsastamaan vakavissaan Nellyn painostamana, ja vaikka nauttikin lyhyestä kisaurastaan, niin ei koskaan kokenut touhuun samanlaista paloa kuin vaikka joku Marshall. Tällä kertaa voi siis aivan hyvin käydä eri tavalla kuin viimeksi: viimeksikin oli hiinä ja hiinä, että onnistuuko painostus vai ei.
Sonjan uusia kuvioita odottaen… 😀
-
Mä vihaan sinua.
Niklaksella ei tasan ole koulustressiä, kun kerran Marshall luulee, että sillä on koulustressiä. Ja se ei tasan ole mitään muutakaan vähäpätöistä, kun Marshall luulee, ettei se ole niin vakavaa. Mä oikeasti nyljen jonkun, jos Niklaksellä on nyt joku, oih, boifrendi, siellä koulussa. Tai oikeastaan nyljen kaikki. Mä olen niiiiiin kauan hangoitellut näiden parisuhdetta vastaan, ja nyt kun mä olen jo kauan shipannut näitä, niin tätä ei kyllä viedä multa pois!!11 Elikkä nyt on niin, että Niklas on vain kasvamassa jotenkin aikuisemmaksi henkisesti ja ratsastuksellisesti!!11
Mutta Marshall on niin söpö Ellin kanssa, että annan anteeksi. Koska joku kerta näiden perhekin vielä kasvaa. Ensin laittavat tuvan. Niklas valmistuu. Elämä on siltä osin tasaisempaa. Tulee vauva! Sitten on uusi kriisi käsillä, kun se vauva pistää kaiken uusiksi. Saan taas raivota, että jumankauta jos tulee ero niin tapan kaikki. Uhkailen. Sitten selviydytään. Sitten alkaa painajainen! Teini-ikä!!! Miten niin olen suunnitellut seuraavat 20 vuotta? Miten niin sinulta ei ole muka kysytty?
-
Vaikka Alexin työutelu ja Nellyn Sveitsin-utelu on ankea juttu, niin samalla mä olen taas ihan että saisipa olla Hopiavuoressa. Siellä voi tehdä vaikka niitä etätöitä, ja jotta tärkeä bisneshenkilö saa työrauhan, niin tietenkin Eetu paasaa niin kauan että kukaan ei roiku netissä pilaamassa kaikkea. Sitten kun palaveri loppuu, niin varmaan joku on ehtinyt keittämään kaffitkin valmiiksi. Tykkään mielikuvasta varmaan niin naurettavasta syystä kuin että meillä asui aina kotona paljon väkeä ja ramppasi paljon kaikkien ystäviä, joten ajatus on niin tosi kotoisa. Nyt kun asun yksin koirain kanssa, kaipaan ihan hirveästi että jotkut häiritsisivät mun töitäni ja utelisivat yksityisasioita. 😀
Sonjan ajattelema Sveitsi-kuvaus kuulostaa upealta. Vitsit kun saisi omiakin hahmojaan useammin vaihtoon johonkin ja pääsisi kirjoittamaan. Mutta kun en malta ikinä luopua yhdestäkään kirjoituskaverista, jos saan, niin ne tuppaavat sitten jäämään reissuilleen… (Vai mitä, Mikael Kontiokorpi?) Tai sitten en malta edes lähettää niitä, kun on kaikki hyvät systeemmit kesken.
Samoin kuin hahmot, Salierin tuloa mäkin olen ajatellut. Sonjanhan olisi periaatteessa loogista haluta se takaisin, ja rahastahan tässä ei ole kyse. Nyt Sonjasta on kuitenkin taas ihan uudenlaista kirjoitettavaa, joten ymmärrän vallan mainiosti, miksi Salieria ei pelata takaisin.
-
Tämän tekstin tunnelma on sellaisen harmaan ja ankean sekä elämän jatkumisen väliltä. Jalkavaiva painaa koko porukan mieltä. Samaan aikaan suurin osa tallilaisista on valmis uhraamaan vapaa-aikaansa ilmaiseksi, että toipilaan oloa saataisiin helpotettua ja Sonjaa tuettua murheissaan sillä tavalla. Kuitenkin taustalla elämä jatkuu: joku mystinen hevonen on tulossa. Niklaksen eläväinen sähellys lopussa on kuin symboli elämän jatkumiselle. Musta juuri tunnelma onkin tämän tekstin paras puoli. Arki tuntuu mun mielestä tältä. On katastrofeja, joista pitää yrittää selviytyä, ja samalla saa nauttia elämän hyvistä puolista.
-
Ihan sairaan ihanaa. Oskarin ja Outin kiusallisuus varsinkin tuossa alussa on just niin hirveää, kuin miltä musta tuntuu yrittää kommunikoida ylipäätään kenen tahansa paitsi parhaiden kaverien kanssa. Mutta nämä ei nyt ole autisteja, vaan niillä on eri tilanne. Joka tapauksessa tilanteen hirveys ja hikoiluttavuus on kuvattu tosi käsin kosketeltavasti. 😀
Mutta muuten mun täytyy sanoa, että on se Outi aika emäntä. Musta ei olisi ikinä tuollaiseen rohkeuteen ja sankaruuteen, että kohtaisin Oskarin. En varmasti olisi ikinä uskaltanut palata tallille, ja jos olisi ollut pakko palata, olisin yrittänyt esittää etten tunne koko Oskaria. Mä olen kuullut huhuja näistä rohkeista tyypeistä, mutta huh huh!
Samoin ajattelen, että onneksi saatiin kaksikko kohtaamaan, jotta ne eivät jää jumiin. Nyt on pelivuoro Oskarilla, mutta taas on tämä kirjoittaja pelastanut maailmaa niin ahkerasti, ettei ole kirjoittanut niin kuin olisi pitänyt. Mutta onneksi tämä ei ole nopeuskisa. 😀
-
Tuo on rankkaa! Kun tajusin, että mun urheilu-ura oli nyt tässä, oli ihan tosi kauheaa mennä urheilukentälle. Kenttä oli ihan sama kuin ennen, mutta samalla ihan eri kuin ennen. Se oli ollut rakas turvapaikka, ja vaikka se oli ihan saman näköinen, se ei ollut enää ollenkaan mun paikka. Mun mielestä Sonjan kuvaama tuttuus kertoo just tästä olosta, eikä niinkään siitä, että olisi mukava palata takaisin. Sonjallehan tämä on ainakin tässä vaiheessa pelkkä askel taaksepäin.
Siipirikko on hienoa symboliikkaa. Myös tuhlarityttö toimii. Jos olisin kustannustoimittajasi, suostuttelisin sinut valitsemaan kuitenkin vain jomman kumman ja keskittymään sen symboliikkaan ja jatkamaan sitä eri kielikuvalla lopussa. Tietenkin suosittelisin siipirikkoa.
-
Arvatkaa mitä! Mä olen tutustunut henkilökohtaisesti elämäni ensimmäiseen Onniin, vaikka siis sen nimi ei ole Onni, se on narttu ja vieläpä sellainen vaaleanruskea. Mutta vitsit nämä veikot on jänniä tyyppejä! Ensiksikin ne painaa vaan vähän enemmän kuin mun chihuahua (mun toinen koira on siis aivan jäätävän kokoinen chihuahua) joten ne on yllättävän näppärä napata syliin. Toiseksi ne näyttää ihan Dobbyilta. Kolmanneksi niiden kaikki tekeminen näyttää ihan joltain luihuamiselta. Kaikkein oudointa on, että vaikka ne on tällaisia juoksijan rakenteisia ja siis tehty juoksemaan, ne on vissiin muutkin kuin tämä mun uusi tuttavuus ihan sairaan rauhallisia ja mukavia sisällä! En ole ikinä tykännyt oikeassa elämässä moisista Dobbyista, mutta tarvi tutustua vain yhteen ainoaan ja olen ihan myyty. Siitä tuli inspiä kirjoittaa myös tästä Ilonan Dobbysta jotain, kun sai omalla käpälällä koittaa, miten vinhan tuntuisia nää tyypit on.
Mutta kuva on niin söpö koirineen ja räsymattoineen. 😀 Meillä on monta heppua, jotka eivät voi vastustaa moisen nälkäkurjen pyyntöä saada ruokaa. Pelottaa, että Onni on pian sellainen neljällä tikkujalalla kävelevä ympäripyöreä ponttooni, kun varsinkin Eetu, Hello ja Oskari pääsevät siihen käsiksi kinkkupaketit ojossa.
-
Ilona ja Alex kuulostaa ihan siltä meiningiltä, joka meillä on koirapuistossa. Jos joku ei tule, kun on vaikka koira kipeä, tietenkin se karhataan paikalle jollain. Alex on mun mielestä siinä oikeassa, että kotona makaaminen ei ainakaan ole pitkän päälle vaihtoehto.
Hevoset ei kuitenkaan ole koiria. Vaikka ne ovat omistajan parhaita kavereita samalla tavalla, ne ovat yleensä samalla myös harrastuskavereita ja jopa -välineitä, mitä koiratkin toisinaan ovat, mutta hevosia harvemmin. Jos ratsulla ei voi ratsastaa, sen päätarkoitus on sitten mennyttä. Jos koira ei pääse enää agilitya, sen päätarkoitus on harvemmin mennyttä. Aina on poikkeuksia suuntaan ja toiseen, mutta risaa koiraa on helpompi, halvempi ja jopa tietyllä tapaa kannattavampi pitää kuin risaa hevosta. Siinä mielessä en kavahda enää tätä nykyä Alexin jankkausta, että uusi hevonen pitäisi saada kehiin. 20 vuotta sitten olisin pitänyt Alexia julmana, kun hän ei käsitä, että Wanda on Ilonan elämän rakkaus.
Nyt on Ilonalla kuitenkin vaikeita päätöksiä edessä. Pitäisikö Wandasta hankkiutua eroon ja hankkia uusi hevonen? Ilonan ja Wandan taivalhan ei ole vielä pitkä. Pitäisikö Wanda pitää kaverina ja hankkia toinen hevonen? Se on tosi kallista ja vaatii töitä. Vai pitäisikö vain jatkaa Wandan kanssa tuli siitä ratsua tai ei? Sekin tarkoittaa uhrauksia. En kadehdi kyllä Ilonan tilannetta!
-
Jes, yksi uusista pääjuonista vahvistuu! Huomaan, että mulle motivoivimpia ovat ne tarinat, joissa on yksi tai muutama pääjuoni tai -pyrkimys. Se tekee hahmosta ja hevosesta mulle ennustettavampia, vaikka tavoitteeseen pyrkiminen olisikin hyvin sattumanvaraista niin kuin Ilonan treenisuunnitelmat (tai siis niiden puute) tässä. On kiinnostavuuden ja ennustettavuuden kannalta ihan sama, saavuttaako Ilona koskaan tavoitteensa: pääasia on tietää, mihin suuntaan hän pyrkii tällä hetkellä.
Hopiavuoren ympäristöön myös lajivalinta on aikasmoisen hyvä. Tällaisesta treenistä on toki hyötyä lopuksi kaikessa mahdollisessa muussakin kuin matkaratsastuksessa, mutta tarkoitan lajin hyvyydellä sitä, että tähän on tosi helppoa tarttua. Nyt voidaan ennustaa, että Ilona alkaa maastoilla aika paljon: on siis valmis heppamainen puuha, jossa oma hahmo pääsisi tutustumaan Ilonaan. Maastoilu on lisäksi ollut meillä tarinoissa kusittain tosi suosittua. Tässä tarjotaan viimeisessä kappaleessa jopa suoraan ratsukon mentävä kolo vastakirjoittajalle: tuohon noin eteen laukkaamaan joku.
Vaikka Ilona ”ei suunnittele”, hänen suunnitelmansa ovat aika tarkkoja ja tietonsa täsmällisiä, ja Ilona huomaa tämän itsekin. 😀 Tässä tarinassa vahvistuu se vanhemmissa ja erityisesti Ilonan uusimmassa spinnarissa esitelty kilpailuhenkinen piirre. Vaikka Ilona on sellainen kiltin kotihiiren ja lukutoukan oloinen, kontrastina on ihana voitontahto. Ennustelen Ilonalle kilparatsastajan uraa, kunhan heppa pääsee vähän kasvamaan lisää pikku hiljaa. 😀
-
Tämä on ilkeää ja julmaa tallikiusausta. :DD Nyt on pakko tarttua härkää sarvista, vaikka varsinkin mä olen vältellyt sitä huolellisesti. Ei kun oikeasti nyt tulee mieleen ihanasti se aika, kun Hopiavuori oli vasta vuoden vanha talli. Sinä kesänä oli jotenkin ennätyspaljon sellaisia kirjoittajia, jotka halusivat työntää nokkansa kaikkien muiden asioihin ja mahdollisimman syvälle tietenkin. Silloin pojat tapahtui kaikkea mielenkiintoista paljon ja äkkiä. Voi jehna kun oli hyvää aikaa..
Okei. En tiedä vielä yhtään, mitä Oskari mahtoi puhua Outin kanssa. Sen sijaan tiedän tarkasti, mitä Oskari tuumaa seuraavaksi.
Tässä tarinassa lukijaa muistutetaan sellaisista pienistä jutuista, jotka ovat tulleet jo esiin, ja jotka ovat Ilonalle tyypillisiä. Ilona on arka kuski ja haluaa ajaa turvallisesti, ja hänellä on aina purkkaa. Ilona on pohjimmiltaan ulkoilmaihmisiä ja yrittää ajaa ajatuksiaan ja tunteitaan sisäisellä puheellaan mielestään oikeaan suuntaan. Nämä pikku yksityiskohdat ovat mulle niitä, jotka herättävät hahmot henkiin, ja samalla ne ovat niitä, jotka lukijat valitettavasti ensimmäisenä unohtavat. Niitä on pakko toistaa, ja sillä tavalla ainakin osa jää elämään myös muiden tarinoissa. 😀
-
Hei wau! Nyt on taas paikka ihailla omaa edistymistä, kun vertaa tätä Outin ja Jussin ratsastuskuvaa viimeksi julkaistuun Outin ja Jussin ratsastuskuvaan! Jo pelkästään ratsukossa on ihan valtavasti kolmiulotteisuutta, ja niin on koko miljöössäkin. Värivalinnat on ihan tosi onnistuneita ja koko kuva on tyyliltään pehmeä niin kuin maalaus. Pihlajamäen puut on valtavan ihania ja kultainen heinikko sellainen että ai kun pääsisi itse edes koirain kanssa sinne pomppimaan. On se syksy toisaalta niin ihana. Ja varsinkin hevosen selässä, kuten Outikin ajattelee.
Oskari ja Outi on nyt vaikea aihe, jota pitäisi itsekin tohtia lähestymään. 😀 Kuten huomaat, olen vältellyt kaikin voimin Oskarin ja Outin kirjoittamista suoraan kontaktiin, koska pelottaa, ettei taidot tai ihmisen käytöksen ymmärrys riitä. Sellaiset pelothan ovat turhia: joskus menee pieleen, eikä haittaa, ja pääasia on yrittää. Nyt molemmat ovat jo päässeet ottamaan kuitenkin kantaa aiheeseen ajatuksissaan.
-
Tässä tapahtuu paljon. Sivutaan kisajuttuja, esitellään Barnumin luonnetta valaisevasti, viipyillään hevosen liikkeissä, kerrotaan muuttoaikeista ja pelastetaan kaveri keuhkokuumeelta. Ihanaa, että joku poimi Jannan haasta, ja kukapa muu osaisikaan Jannaa lohduttaa (tai kenenkä muun lohdutettavaksi Janna uskaltaisi jäädä) kuin Marshallin? Odotan innokkaasti Jannan lisämyllytystä aiheesta. Ehkä nyt on paikka, jossa saan vastauksia. 😀
Barnumin liikkeen kuvaaminen maneesilla on mun mielestä tämän tarinan parhaita kohtia. Se on niin elävää ja yksityiskohtaista. Tarinan aiheena se tuskin kuitenkaan yksinään toimisi: tuloksena olisi laatismerkintä. Kuvailusta varmaan tekee hyvää myös ajoitus. Se on taustalla ja Marshallin muut mietteet etualalla, ihan niin kuin Marshallin silmien läpi Barnumkin on taustalla ja puhelimen näyttö etualalla. Samaa tarkkuutta on siinä, kun Barnum syö, joskin siinä se on vähemmän sulokas yksilö… 😀
