Wanda

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Wanda

Tämä aihe sisältää 52 vastaukset, 7 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 2 kuukautta sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #8614 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Wakanda ”Wanda”

    Ilonan silmäterä muuttanut Hopiavuoresta Ilonan äidin luo marraskuussa 2022
    2018 syntynyt pintabian-tamma (ikääntyy reaalisti)
    Herkkä ja viileän etäinen ratsunalku.

    Line: dA/ Forgotten Amnesty
    Wanda ensimmäisenä päivänään Hopiavuoressa.
    Line: dA / Forgotten Amnesty

    • Tätä aihetta muokkasi 6 kuukautta sitten  Ilona Eronen.
    • Tätä aihetta muokkasi 6 kuukautta sitten  Ilona Eronen.
    • Tätä aihetta muokkasi 5 kuukautta, 3 viikkoa sitten  Ilona Eronen.
  • #8616 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Ilonaa jännitti kamalasti, mikä oli tilanteeseen nähden ymmärrettävää ja hänelle ominaista. Wanda saapuisi tänään. Ilonaa oli vain paria päivää aiemmin kierrätetty ympäri Hopiavuoren tiluksia ruutuaiheiseen paitaan pukeutuneen tallinomistajan perässä ensimmäistä kertaa. Muutamia uteliaana uutta ihmistulokasta tarkastelevia kasvoja oli tullut kierroksella vastaan, mutta Ilonalle ei jäänyt monikaan nimi vielä mieleen. Hän halusi kamalasti olla mieliksi kaikille, hankkia uusia ystäviä ja antaa kivan vaikutelman itsestään. Samalla ujostutti kuin mitäkin pikkulasta ekana eskaripäivänä, minkä nainen yritti peittää kaikin keinoin.

    Kun karsinavuokrasta lyötiin kättä päälle ja sovittiin, että tamma voisi saapua tarvittaessa jo vähän ennen kuun vaihdetta, oli Ilonalla vain yksi kokonainen päivä aikaa raahata kaikki oleelliset varusteet paikoilleen ja valmistautua henkisesti ensimmäisen ikioman hevosensa saapumiseen. Eikä kyseessä ollut mikä tahansa hevonen, ja se jos mikä kouraisi vatsanpohjaa ennenkuulumattomalla tavalla joka kerta käväistessään naisen mielessä. Tuntui samaan aikaan oikealta ja aivan hirveältä virheeltä. Ilona oli jauhanut paniikinomaisesti purkkaa ajaessaan viimeisenä hevosettomana iltanaan kohti kotia valkoisella Seatillaan.

    Sellaista työkykyyn haitallisesti vaikuttavaa tunnelmien vuoristorataa se oli ollut yötä päivää siihen asti, kun kolhiintunut kuljetusauto saapui Hopiavuoren pihaan ja Ilonan lisäksi muutama muukin utelias saapui sitä ihmettelemään. Nopeasti oli sana kiirinytkin siitä, että tallille oli saapumassa uusi asukas. Lastaussilta kolahti maahan, eikä Ilona ehtinyt oikein nähdä sisällä olevaa eläintä kunnolla keskittyessään räpeltämään äkkiä riimunnarua irti puomista ja peruuttamaan hevosen hämärästä kopista ulos. Hetken aikaa häikäisi tavattomasti, kun ei saanut kättäkään lipaksi, sillä täytyi pitää kaiken varalta kaksin käsin kiinni rispaantuneesta riimunnarusta kuin elämä roikkuisi sen varassa. Narun toisessa päässä seisoi reissussa rähjääntynyt laikukas tamma tukka pystyssä. Se pälyili ihmeissään ympärilleen. Se oli hiukan hätääntyneen ja kuivahtaneenkin näköinen, mutta Ilonan mielestä silti kaunein kuunaan nähty ilmestys, ja hän uskoi vakaasti iskeneensä kultasuoneen löydettyään tämän luontokappaleen myynti-ilmoituksen netistä. Herasilmät tähyilivät ympärilleen ja pää kääntyili etsien lauman turvaa kuin villillä aroeläimellä ainakin. Tamma seisoi yhä aloillaan lastaussillan edessä päästäessään pitkän ja kimakan hirnahduksen. Se sai parikin vastausta tarhasta nurkan takaa. Aitauksesta kuului uteliasta töminää.

    Eetu Hopiavuori katkaisi hiljaisuuden ja ehdotti, että hevonen päästettäisi tarhaan jaloittelemaan, puhkaisten samalla vaaleanpunaisen kuplan Ilonan ja hänen uuden hevosensa ympäriltä. Ilona lähti sanattomana kävelemään tarhoja kohti, ja pieni hevonen lähti seuraamaan häntä hiukan epäröiden niin, että naru juuri ja juuri pysyi löysänä. Väsyneellä tammalla oli pitkä matka takanaan, ja vapaaksi aitaukseen päästyään se laski hiekkaan maailman pisimmän pissan. Sitä siinä sitten katseli koko tallin väki rivissä kuin suurtakin ihmettä suoraan rapakon takaa. Suoristauduttuaan eläin otti muutaman varovaisen askeleen lähimmälle aidalle, jossa uudet hevostuttavuudet kurkottelivat jo malttamattomina ottamaan selvää tulokkaasta. Vaihdettiin perinteiset nuuskaisut ja kiljaisut, ja lähdettiin sitten hölkkäämään aidanviertä eestaas rinnakkain. Hevosseura veti Wandaa puoleensa ja toi sille heti turvaa. Nelly kantoi ystävällisesti ekstraheinää tarhaan Ilonan tuijottaessa lamaantuneena häntä soihtuna joustavasti astelevaa hevostaan. Hänen omaa hevostaan! Nälkäkuoppaan muodostuva pieni varjo ei tehnyt hevosesta yhtään sen rumempaa, vaan pikemminkin aktivoi uuden omistajan hoivaviettiä entistä kovemmin. Ilona alkoi touhuta hevoselle keltaisessa ämpärissä kylmää, raikasta vettä tietämättä, osaisiko eläin juoda lainkaan automaatista. Ilona ei kehdannut kysyä ääneen, mahtoiko Yhdysvalloissa olla samanlaisia juoma-automaatteja kuin täällä meillä.

    Muut saivat ylipuhuttua Ilonan jättämään uuden tulokkaan tarhaan toipumaan matkasta ja tutustumaan aidan yli muihin hevosiin. Jos kaikki menisi hyvin, se voitaisiin lähipäivinä laittaa laitumelle muiden kanssa, sillä se oli ollut karanteenissa jo aiemmin heti Suomeen laskeuduttuaan. Ihmisjoukko valui sisälle Eetun asuintaloon, ja isäntä alkoi järjestää kahvia tippumaan. Joukon keskustelu ei tauonnut missään vaiheessa ja Ilona laittoi merkille, että talliporukan kesken kaikki oli jotenkin yhteen hioutunutta. Tai ainakin niiden osalta, jotka nyt olivat paikalla. Ilona kuunteli ja ihmetteli. Tuntui oudolta olla toisen kodissa – ei aiemmilla hänen vierailemillaan talleilla hengailtu tallinomistajan kotona. Nyt kuitenkin kahvikuppeja laitettiin jakoon ja keskustelu siirtyi uuteen hevoseen. Ilona oli hyvillään saamastaan tuesta, ja valaisi hämmentyneellä hymyllään keskustelua. Todettiin yksissä tuumin hyväksi ajatukseksi antaa tammalle reilusti lepoa ja hyvää heinää nyt alkuun, olihan sillä elämänsä suurin muutos takanaan. Ilona uskoi, että hyvällä hoidolla ja riittävällä nesteytyksellä se olisi jo parissa päivässä täysissä voimissaan.

    • Tätä vastausta muokkasi 6 kuukautta sitten  Ilona Eronen.
    • Tätä vastausta muokkasi 6 kuukautta sitten  Ilona Eronen.
    • #8631 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Heippahei Ilona ja Wanda, ja tervetuloa Hopiavuoreen! Onpa kivaa saada uutta väkeä tänne! 🙂

      Jostain syystä yllätyin, että tarina oli kirjoitettu kolmannessa persoonassa. Jotenkin automaattisesti kuvittelin minä- kertojaa, mutta tämä toimi hyvin näinkin! Tarinassa on myös hyvä rytmitys, sitä on kiva lukea.

      Hyvä idea antaa Wandan kotiutua ensin rauhassa, se on tullut tooosi kaukaa tosi pieneen paikkaan 😀 Onneksi Hopiavuoren hevosetkin on kaikki kivoja, ja eiköhän Wandalla ole pian kavereita kanssa. Erityisen kivaa on myös se, että Ilona pääsi heti käymään tuvassa, ja samalla teet hyviä koukkuja kanssakirjoittajille. Toivottavasti viihdytte! :>

    • #8635 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No niin! Heti ensimmäisestä tarinasta oikein huokuu se, että tässä on hahmo, johon just tämän lukijan on helppo samastua. Ilonan ajatukset kulkevat niin samoja ratoja, kuin mun omat kulkisivat tässä tilanteessa. On jännittävää ja ihanaa, kun saa vihdoin sen ekan oman hevosen, mutta samalla on pelottavaa mennä uuteen paikkaan, etenkin kun se vilisee uusia naamoja. Sekin on niin inhimillistä, ettei heti muista naamoja ja nimiä ja kaikkia, koska melkein joka ainoahan on kaula pitkällä vahtaamassa, että kuka uusi sieltä oikein tuli. 😀

      Tykkään tarinan huomaamattomasta kuvailusta kovasti. Kun yksityiskohdissa on väriä ja elämää, niin kuin keltaisessa sangossa, tarinat heräävät mulle aina eloon ihan eri tavalla. Överiksikin kaiken voi vetää, mutta tämän tarinan kuvailu on samalla tarkkaa kun se on kevyttä: joka yksityiskohtaan ei tarvitse takertua, mutta toisista voi kertoa tarkasti.

      Vaikka uuden hevosen jännitys on aina ihana ja mielenkiintoinen asia, silti tarinan loppu on tälle hopiavuorelaiselle lukijalle jännin osuus. Siitä huokuu tuvan mölyävä tunnelma, jota rakastan, ja samalla siitä näkee ihan heti, millaiseen rooliin Ilonan voi itse tarinoissaan kirjoittaa näin aluksi. Vaikka meteli on kova ja Ilona tulee uutena ikään kuin valmiiseen porukkaan, olen iloisesti yllättynyt, ettei hän koe tilannetta oikeastaan ahdistavana. Musta myös se on hauska yksityiskohta, miten muut soosaavat heti esiin omat mielipiteensä siitä, miten uuden hevosen pitää nyt levätä, vaikka asia ei oikeastaan kenellekään kuulu. Sellaisiahan ne meidän hahmot on, että niillä on lusikat (ja joillain kauhatkin) aina toistensa sopissa.. 😀

  • #8624 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Kun Ilona havahtui unestaan, tuntui hänestä jonkin verran rekan alle jääneeltä, mutta suurimmaksi osaksi vain henkisesti. Hän yritti tovin selvittää, missä oli. Valaistus tuntui oudolta. Aivan, oli iltapäivä. Oli lämmintä ja pehmeää, kuin olisi käpertyneenä pilven sisään. Näkökentän pysyessä vielä sumeana Ilona muisti tulleensa yövuorosta aamulla kykenemättä nukahtamaan sänkyynsä ja leiriytyneensä sitten kaksionsa olohuonekeittiöeteisen sohvalle läppärin kanssa tulevan syyslukukauden kurssisuunnitelmia laatimaan. Hän oli sitten kuitenkin lopulta nukahtanut siihen uneksimaan säännöllisestä päivätyöstä kannettava sylissään. Nainen liu’utti varovasti vasemman jalkansa suoraksi lakanapilven sisällä, ja jostakin peiton syövereistä kuului tyytymätön tuhahdus. Onni oli tuohtunut, kun sen lämmintä pesää kehdattiin liikuttaa. Ilona hivuttautui varovasti ulos luihun koiran omimasta peittovuoresta, ja hetken maaniteltuaan eläintä mukaansa hän luovutti. Ei sitä saanut mihinkään, kun ulkona satoi.

    Neljän ja puolen tunnin unien voimalla Ilona ajoi tallille. Tavallisilla ihmisillä oli aktiivisin aika päivästä meneillään, mutta Ilona joutui vieläkin siristelemään ja räpyttelemään silmiään pysyäkseen kärryillä yksinkertaisistakin tapahtumista. Ea harjaili suloista vaaleaa issikkaa tallin käytävällä sateelta suojassa ja moikkasi hiukan ujosti Ilonalle, mutta heitti sitten rohkaisevan hymyn perään. Pieni lämpö läikähti Ilonan sisällä pelkästä siitä hymystä sateisena päivänä, olihan hän vielä uusi ja ulkopuolinen talliporukassa. Samassa Eira viuhtoi heidän ohitseen selostaen puhelimeen kovaan ääneen jotakin ajankohtaista juorua. Vasta silloin Ilona huomasi, että nuoriso-osastosta Aamukin oli paikalla, sillä tyttö säpsähti Eiran nopeaa ilmestymistä vain juuri ja juuri silmin nähtävän verran. Aamun vain lievästi pelästynyt katse kohtasi puoleksi sekunniksi Ilonan pysyvästi huolestuneen muotoiset silmät. Ilona muisti, millaista oli olla nuori. Kaikki tuntui niin voimakkaana, ja silti tunteet piti jotenkin yrittää peittää liimaamalla päälle muuta rekvisiittaa. Nuorten keskinäinen dynamikka saattoi olla aika armotontakin. Toista se oli nykyään. Kun 24 ikävuotta lähestyi, oli kaiken päälle turtunut sellainen kerros, etteivät samat järkytyksen aiheet oikein jaksaneet yllättää. Jokainen vuosi toi aina mukanaan oman lastinsa lokaa kaiken hienon ja hyvän mukana, eikä siinä ollut enää mitään uutta.

    Ilona säpsähti hereille syvistä synkistä ajatuksistaan. Hänen lasittunut katseensa ei ollut rekisteröinyt viereen astellutta Helloa, joka silmäili hiukan huolestuneena naisen väsyneitä kasvoja.
    – Maa kutsuu, Hello yritti saada yhteyttä heilautten kättään vähän matkan päässä Ilonan unisista kasvoista. Mies olisi varmaan halunnut kysyä, oliko kaikki hyvin, muttei oikein osannut, kun ei oikeastaan vielä tunnettu. Tämä oli kuitenkin jo hyvä keskustelunavaus, jollaista Ilona ei ehkä itse olisi saanut aikaiseksi ainakaan juuri tänään. Hän pahoitteli tilapäistä kuuroutumistaan, sillä hänen tapoihinsa kuului pyytää anteeksi kaikkea kaiken varalta. Hello odotti edelleen tarkempaa taustoitusta Ilonan tokkuraisesta olemuksesta toinen kulmakarva kohotettuna.
    – Yövuoro, Ilona kakaisi jotenkin tukahtuneesti ja väänsi hymyntapaisen. Siitä tuli aika vino. Miten hän saisi ilmaistuksi, ettei tässä oikeasti ollut mitään hätää? Vähän väsytti vain.
    – Tuolla on hei kahvia. Tai emmä tiiä, luulisi olevan, mutta jos ei oo niin keitetään, neuvoi Hello myötätuntoisesti tehden pienen havainnollistavan eleen oven suuntaan. Kuulostipa se ratkaisukeskeiseltä lähestymistavalta. Ilona mietti, velloisiko unimaailmassaan vai lähtisikö kahville, ja valitsi sitten jälkimmäisen. Hello lähti hyvin huomaavaisesti näyttämään tietä ja Ilona oli siitä syvästi kiitollinen, koska oli vielä vähän eksyksissä uudessa paikassa.
    – Hei oottakaa, voinko mäkin tulla? kuului heidän takaansa. Se oli Ea.
    – Oon ihan just valmis, vien vaan Gæsin ulos.
    Tamma sai kokonaisen saattueen mukaansa, kun kaikki kolme lähtivät viemään sitä porukalla ja jatkoivat sitten matkaansa sinne, mistä olivat tottuneet löytämään kahvia. Kitkerät pannunpohjat vaihdettiin hetkessä tuoreeseen versioon. Ilona hyrisi tyytyväisenä saadessaan lämpimän mukin käsiensä väliin ja haistaessaan kuumaa juomaansa. Se terävöitti heti näköä ja palautti tunnon kehon ääreisosiin. Tuoksu houkutteli ilmeisesti ulkoa asti lisää porukkaa tai sitten täkäläisillä oli poikkeuksellinen kyky aistia, milloin tuoretta kahvia oli tarjolla. Väen lisääntyessä keskustelu kävi tiuhemmaksi. Ilona livahti jossakin vaiheessa huomaamattomasti pois paikalta, sillä hänellä oli rajallinen määrä tunteja aikaa siihen, että kotona vetelehtivä koira pitäisi ihan oikeasti saada jollakin ilveellä ulos tarpeilleen. Ennen sitä oli hoidettavana eräs toinen eläin.

    Ilona oli etukäteen varautunut siihen, ettei Wandaa saisi niin vain kiinni aitauksesta, tai että se ei ehkä antaisi aluksi vieraiden ihmisten koskea itseensä. Siksi hän oli joka kerta yllättynyt, kun tamma lähti heti eleettömästi hänen mukaansa jättäen turvallisen lauman taakseen. Ei se tullut vastaan portille, muttei paennut kauimmaiseen nurkkaankaan. Ilona huomasi pidättävänsä hengitystään katsellessaan vieressään kevyesti astelevaa nuorta hevosta. Siinä oli jotakin sillä tavalla erityistä, että Ilona oli pakahtua aina sitä katsoessaan. Hän oli varma, että heidät oli tarkoitettu yhteen, vaikkei vielä tuntenut Wandaa oikeastaan lainkaan.

    Tamma käänteli korviaan, kun Ilona parkkeerasi sen ulos puomille ja sitoi huolellisesti kiinni kuin estääkseen erityisen hienoa ilmapalloa karkaamasta taivaan tuuliin. Hän järkeili nopeasti, että Wanda haluaisi ehkä nähdä ympärilleen ja kuulla ulkona olevien hevosten äänet, eikä vienyt sitä vielä sisälle talliin, kun ei kerran tarvinnut. Se ehtisi viimeistään talvella tulla kuitenkin mitä tutuimmaksi paikaksi. Pyyhkiessään uudenkarhealla harjalla tammansa väräjävää hipiää Ilona mietti, miten eläin mahtaisi selviytyä talvesta. Riittiäisikö kaksi loimea päällekäin puettuna? Pitäisikö karsinan ikkunat tilkitä vedon varalta? Onneksi varusteiden shoppailu ja whippetin pukeminen olivat muodostuneet hänelle jo suorastaan harrastuksiksi, ja tarvittaessa hän kyllä keksisi jostakin hevoselle vaikka talvisaappaat ja hatunkin, jos se niitä sattuisi tarvitsemaan.

    Hiljattain lakannut sade oli kaikkien suureksi onneksi häätänyt paarmat ainakin tilapäisesti tiehensä. Nyt Wandaa ärsytti sen sijaan märkä maa ja erityisesti lätäköt. Ne tuli sen mielestä kiertää mahdollisimman kaukaa. Tamma ravisteli satunnaisesti taivaalta tipahtelevia pisaroita harjastaan. Sen ohut iho värähti joka kerta, kun siihen osui jokin yllättäen. Saderintama oli toistaiseksi väistynyt, mutta Ilona kääri silti kirjavan hevosensa ohueen beigenväriseen sadeloimeen, jossa oli kultaiset soljet ja hintalappu. Ilona nykäisi lapun irti miettien, että kunnollinen toppaloimi pitäisi vielä talveksi löytää jostakin. Ne vaan tuppasivat olemaan kalliita, ja käytettynä ostaessa sai yleensä jonkin pinttyneen mytyn, jollaista hän ei kuvitellut Wandan haluavan ylleen.

    Kavioita putsatessaan Ilona joutui nostamaan valkeita takasia maasta lukuisia kertoja, kun vasta opetteli Wandan mieltymysten mukaista lähestymistapaa. Vähänkin liian napakka ote sai sen kiskaisemaan raajansa pois otteesta ja tömäyttämään sen maahan kuin sanoakseen, että ainakaan tuolla tavalla et sitten muuten koske. Lopulta kaviot saatiin puhtaaksi pienen kärsivällisyyskokeen jälkeen, ja Ilona oli varma, että se kyllä alkaisi ihan pian sujua, kun hän vain itse oppisi hevosensa tavoille. Mielessäkään ei käynyt, että nelivuotias olisi jotenkin saattanut testata uutta omistajaansa.

    Wanda vaikutti jo nyt rennommalta kuin saapuessaan vain muutamaa vuorokautta aiemmin. Se seurasi emäntäänsä pää enimmäkseen alhaalla takaisin aitaukseen, odotti vapautusta naruriimustaan ja hölkkäsi sitten häntä koholla upottamaan turpansa heiniin. Näky sai Ilonan sisällä aikaan taas yhden hyvänlaatuisen läikähdyksen – jo toisen kerran samana päivänä. Ei tästä ihan huono päivä tullutkaan, vaikka odotukset eivät herätessä olleet järin korkealla. Ilona muisti kotona itsepintaisesti pidättelevän koiransa ja alkoi tehdä lähtöä valmistautuen henkisesti tiukkaan ja tasaväkiseen neuvotteluun lenkille menemisestä.

    • #8632 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Vahvasti alkaa! Me tykätään kun muiden hahmoja otetaan mukaan tarinoihin, ja tässä niitä on jo useita. Kuten viime tarinaan kommentoin, teet hyviä koukkuja. Ilonakin pääsee varmasti pian mukaan kunnolla porukkaan, kun on kuitenkin näin kykeneväinen jopa väsyneenä päivänä kohtaamaan tallin muuta väkeä. Jee!

      Tuo taitaa olla jokaisen tuoreen hevosen, tai eläimen omistajan päänvaiva 😀 Laittaako kaksi takkia vai yksi vain vai laittaako ollenkaan? Se taitaa valitettavasti oikeasti selvitä vain kokeilemalla, mutta onneksi ympärillä on paljon muita jotka osaavat tarvittaessa neuvoa.

    • #8637 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ahahaha Onni on ihan niin kuin mun Nisu! 😀 Ei millään hereille, eikä varsinkaan pihalle, etenkään jos on millään lailla koleaa. 😀 Mutta asiaan.

      Tässä tarinassa teiniosaston hahmot on otettu haltuun ihan tosi hyvin! Vaikka teineillä on sivuosa, jokainen tekee jotain sellaista, joka sopii heidän persoonaansa kuin valettu. Näiden pienten yksityiskohtien eteen on tehty valtava tutkimustyö. On aikamoisen vakuuttavaa, että etenkin uudella hahmolla moidet yksityiskohdat saadaan kertayrittämällä oikein. Noakin sanoi, että me täällä tykätään kauheasti nähdä näitä tuttuja hahmoja mahdollisimman monen kirjoittamana, ja vaikka olisi kirjoittanut ne erilaisiksikin kuin ne yleensä ovat, kukaan ei olisi pahastunut. On rohkea ja hieno veto ottaa toisten päähenkilöistä ronskisti kiinni ja pistää ne elämään ja olemaan niin kuin ne olisivat omia sivuhenkilöitä. Tosi hyvää työtä!

      Ekassa tarinassa pidin Ilonan tarinan kertojaa hyvin neutraalina ja huomaamattomana. Nyt huomaan, että tässä kertojassa on kuitenkin ihan omanlaistaan, erityistä, herkkää persoonaa. Hän ei tunkeudu esiin, vaan pysyy vain kertojan roolissa, mutta on muutamia pikkuseikkoja, jotka erottavat hänet täysin neutraalista kertojasta. Hän kommentoi huomaamattomasti asioita: sanoo esimerkiksi, että Ilonan hymystä tuli aika vino. Juuri tämä kohta tekee kertojasta mielestäni myös jollain tavalla herttaisen ja söpön. Tässä kommentissa on jotain samansukuista kuin Santussa silloin, kun hän toimii oman tarinansa minäkertojana.

      Wandan kanssa näyttää sujuvan ihanasti heti! Alku on aina opettelemista ja takkuista, mikä tulee tästäkin ilmi, mutta silti pohjavire ja Ilonan mieli ovat positiivisia. Kun itse kasvan vihdoinkin isoksi ja saan oman ponin, niin toivottavasti ensimmäiset päivät ja viikot ovat juuri tällaisia. Tarinan lopusta uhkuukin sellainen vanhan ajan hevostarinameininki. Näitä tarinoita osasivat kirjoittaa vain Isot Tytöt silloin, kun luin niitä lapsena ihan taukoamatta. Pienempien lasten tarinat olivat dramaattisempia: Pollux-kirjamaisia. 😀 Molemmissa on puolensa ja molemmille on lukijansa, mutta minä olen aina nauttinut arjen kuvauksesta kaikista eniten: siitä, että löytää jotain hohtoa tavanomaisuudesta. (Vaikka uuden lemmikin kanssa tutustuessa mikään ei tietenkään ole suoranaisesti tavanomaista.)

  • #8629 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Wanda liinassa. Line: dA / M-K

    Line: dA / M-K

    Ei se ihan pelkästään pellossa ollut kasvanut, koska tiesi heti kulkea liinassa ympyrää. Tuulinen kenttä oli kuitenkin vielä sen verran jännittävä paikka, että alkukäynteihin se ei suostunut, vaan esitteli notkeaa raviaan ja oudosti pompahtelevaa laukkaansa tanssahdellen häntä soihtuna niin, että liinan toisessa päässä oli kaiken aikaa kädet täynnä tekemistä. Mutta kyllä siitä ihan soiva peli vielä saataisiin.

    Juoksutuksen jälkeen Ilona talutteli Wandaa kentällä kiireettömän loppujäähdyttelyn verran saaden sitä vähän rauhallisemmaksi olemalla läsnä ja lähellä, mutta muisti sitten ajankulun ja lähti tamma vanavedessään kohti tallia. Aamu-usva kadotti ympäriltä kaiken muun, ja oli vain Hopiavuoren hevostalli ennen aamuvuoroa. Eli siis tosi aikaisin. Niin ajoissa Ilona oli tullut, ettei Hopiavuoren isäntäkään ollut jalkeilla tai ainakaan tallissa hänen saapuessaan, mutta nyt mies asteli kahvin herättämät silmät mietteliäinä talostaan kohti tallia juuri samaan aikaan, kun Ilona hevosineen oli tulossa sinne myös.
    – Tootta ajoossa liikkehelä, Eetu huomautti havahtuen ajatuksistaan ja loi silmäyksen Wandaan. Ilona tiesi Eetunkin olevan tyytyväinen siihen, että tamma oli hyvän hoidon ansiosta kotiutunut nopeasti ja lihonut sopivasti. Hopiavuoren Eetu näet välitti jokaisesta tallinsa asukkaasta ihan oikeasti.
    – Joo, piti ennen työpäivää ehtiä, Ilona selitti vastaukseksi ja kiitti, kun Eetu piti ovea, jotta päästiin järkevästi hevosen kanssa sisälle. Wanda oli sillä hetkellä kiinnostunut Eetusta erityisen paljon, koska tuo ukkeli toi yleensä tähän aikaan aamusta ruokaa hevosille.
    – Hei ootahan, ennoo tainu viälä esitelläkkään, nää on meirän ahkerat tyälääset Camilla ja Oskari, Eetu kertoi ylpeänä niin kuin nämä kaksi olisivat olleet hänen omaa jälkikasvuaan, jolloin Ilona pysähtyi katsomaan taakseen.
    – Moi, sanoi Camilla nyökäten samalla vähän virallisesti. Oskariksi esitelty mumisi lyhyesti jotakin katsellen lattiaa ja sitten edessään seisovaa hevosta sen näköisenä, kuin olisi etsinyt pakoreittiä.
    – Hei vaan, tervehti Ilona kohteliaasti molempia yhteisellä nyökkäyksellä miettien, eikö tuo nuoren oloinen mies osannut puhua. Wanda kopautti lattiaa etusellaan vaativasti.
    – Jaaha, se on rouvalla nälkä jo, Ilona jatkoi luontevasti naurahtaen ja nosti kättään hyvästiksi Eetulle, joka lähti työn touhuun. Ilonakin kääntyi lähteäkseen.
    – Mä tuon, kakaisi Oskari, ja Ilona pysähtyi jo toisen kerran niin, että takana tuleva Wanda oli törmätä häneen. Camilla veti hanskat käteensä ja lähti jatkamaan heinien kuskaamista.
    – Mitä? kysyi Ilona yllättyneenä. Mies osasi sittenkin puhua.
    – Että voin tuoda sen väkkärit, Oskari yritti artikuloida tällä kertaa mahdollisimman selvästi. Korotti ääntäänkin juuri sen verran, ettei vain olisi enää tarvinnut toistaa.
    – Ai, kiitos. Sehän oli pelkkää kivennäistä nyt toistaiseksi, Ilona kertasi, vaikka varmaan se jo muistettiin täällä ulkoa. Ilona olisi halunnut auttaa eikä vain olla palveltavana, muttei kehdannut viedä töitä toisten käsistä. Oskari kohotti kulmiaan hiukan, jolloin tallikäytävän kellertävä kattovalo osui tämän silmiin, ja Ilona näki ne vain pienen hetken kunnolla. Nainen huomasi miettivänsä, minkä väriset ne mahtoivat olla, sillä siitä ei oikein ehtinyt saada selvää – sinisetkö? Mies kääntyi nopeasti pois sanomatta enää mitään ja lähti toimittamaan sovittua tehtävää. Ilona jatkoi matkaansa Wandan kopistellessa vierellä puolijuoksua kohti karsinaa, jossa Camillan tuomat heinät odottivat. Oli tämäkin, kun emäntä vaan rupatteli keskellä käytävää ja antoi ruuan odottaa. Ilona irrotti tammalta liinan ja antoi sen olla vapaana karsinassa sukiessaan puhdasta rautiaankirjavaa karvapeitettä, jossa ei ollut oikeastaan mitään harjattavaa. Ilona oli jo aika varma, ettei tamma hievahtaisi heiniensä äärestä mihinkään, kun karsinan ovi oli työnnetty edes melkein kiinni.

    Ilona nosti katseensa, kun reilu kourallinen kivennäistä ropsahti rivakasti kauhasta ruoka-astiaan. Nainen kiitti ja hymyili rohkaisevasti kauhan toisessa päässä olevalle Oskarille, joka osasi sittenkin puhua.
    – Ei mitään, mies sanoi katsoen pois päin ja kiiruhti sitten tiehensä. Ujostuttiko sitä? Tai ehkä se ei ollut aikaisten aamujen ystävä? Jos se siitä lämpenisi, kun sille vain juttelisi useammin? Ilonan mielestä ujoilla ihmisillä oli yleensä eniten kerrottavaa, sillä ne sellaiset eivät turhan usein puhuneet omista asioistaan muille – eivät ainakaan kenelle tahansa.

    • #8633 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Lisää uusia kohtaamisia ja tutustumisia, jee!
      Hyvin olet omaksunut Hopiavuoren menot, kun tässäkin jokainen hahmo on täysin tunnistettavissa ja omia itsejään. Sydäntä lämmitti etenkin tuo, miten Eetu todella välittää kaikista tallin asukkaista. Niinhän se on, musta ainakin se on yksi iso osa Hopiavuoren sielua ja tunnelmaa.

      Myös Oskarin spekuloiminen on mielenkiintoista, on selvää että Ilona todella katselee ympärilleen ja tekee havaintoja muista ihmisistä. Hän tulee kyllä takuulla olemaan hyvä lisä Hopiavuoreen! Vielä kun saataisiin koira suostuteltua tulemaan jossain kohtaa mukaan 😀

    • #8640 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nyt on sellainen kädenojennus Oskaria kohtaan, että jossain kohdassa siihenhän on pakko tarttua. Oskarilla tulee olemaan varmasti jotain ajatuksia siitä, että Ilonan nimi on Ilona. Oskari on myös ihan luonnostaan ujo ja Camillan hoivissa tallilla vähän reppana, mutta tällä kertaa meidän tallityöntekijällä on syynsä arastella etenkin Ilonaa. Ilona-raukka puolestaan ei tiedä Oskarista vielä mitään muuta kuin mitä havaitsi: että hän on ujo. Uskon, että kun näitä kahta saa ajettua tutustumaan toisiinsa, heillä voi olla paljonkin annettavaa toisilleen tarinoissaan.

      Tässä tarinassa kertoja fokalisoi enemmän Ilonaan kuin muissa tarinoissa. Kertoja on edelleen kaikkitietävä ja ulkopuolinen, mutta kertoo paljon niukemmin muiden ajatuksista kuin Ilonan. Se on ihan raikas valinta. Nykyaikana luettavissa romaaneissa tällainen kertojatyyppi on tavallisin, ja siksi se on lukijalle helposti lähestyttävää. Toisaalta pidän saduista tuttua fokalisoimatonta kaikkitietävää kertojaakin mielenkiintoisena, mutta sosiaalisessa kirjoittamisessa sellaisen kanssa on haasteensa, kun sivuhenkilöidenkin ajatukset sanoittaa valmiiksi ja pelikaverit eivät pääse yllättämään yhtä mukavasti kuin tällaisen rajatumman kertojan kanssa. Erilaiset ratkaisut, niiden vaihteleminen ja tyylin kehittyminen on tosi mielenkiintoista seurattavaa.

      Mutta ollapa aamu-usvassa Hopiavuoren hevostallilla! Alun asetelma on hyvin kaunis ja ihanan rauhallisesti kuvailtu. Lukiessa tuli ihan järjetön kaipuu muutaman vuoden taa, kun sai vielä herätä talliin kosteassa loppukesässä… Nyt työt haittaavat liiaksi moista harrastusta.

  • #8641 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Wanda ja Ilona
    Line & grayscale: dA / J-E & LadyX LT

    – Ootte niin söpöjä, en kestä! Oota sekka, otan teistä kuvan, hihkui Alex tähdätessään puhelimellaan Ilonaa ja Wandaa kohti. Upea Tetris seisoi Alexin vierellä ohjat puolihuolimattomassa otteessa kännykkäkameran kanssa heiluvan ihmisen kädessä. Ori yritti olla kärsivällinen, mutta alkoi pian vääntelehtiä sen näköisenä, että olisi kaivannut tekemistä. Alexilla näytti olevan taas tosi hyvä päivä, tai sitten se vain oli aina iloinen. Ilona oli lyöttäytynyt ihan mielellään toisen uuden tulokkaan seuraan, ja Alex oli tehnyt sen helpoksi ilmestymällä usein säteilevänä sinne, missä Ilona oli. Ilonasta tuntui helpommalta soluttautua porukkaan puheliaan Alexin siivellä, kun ei tarvinnut aina itse keksiä sanottavaa.

    Wanda seisahtui hädin tuskin pariksi sekunniksi Alexin kännykkäkameran eteen ja jatkoi sitten matkaansa uraa kohti kylki edellä harppoen ratsastajan jarrutusyrityksistä huolimatta. Ilonan mielestä hevonen oli melko konstikas ratsastettava, kun se oli periaatteessa kamalan herkkä, mutta kiinnittäessään huomiota johonkin ihan muuhun tai hermostuessaan se saattoi toisaalta unohtaa kuunnella apuja hetkeksi kokonaan.

    Mutta oli se silti hirveän ihana ja tärkeä jo nyt. Oikea silmäterä. Äärettömän kilttikin – eihän se tahallaan jännittänyt ja säpsähdellyt, eikä sellaisesta voinut hevosta syyttää. Ilona oli aina valmis todistelemaan, ettei mikään ollut hänen hevosensa syytä, eikä se tekisi pahaa kärpäsellekään. Ilona oli vakuuttunut Wandan olevan parasta, mitä hänelle oli ehkä koskaan tapahtunut. Kyllä tammakin oli alkanut jo ainakin Ilonan omasta mielestä hänelle hiljalleen lämmetä ja huolestunut jäinen katse vähitellen sulaa. Ilonan lellim- siis hoivaamisen ansiota oli ainakin se, että tamma oli saanut nopeasti nestetasapainonsa kuntoon ja karvapeitteensä kiiltäväksi näyttäen ihan perusterveeltä eläimeltä, ja virtaa riitti tarhassa juoksenteluunkin. Voimaa sillä ei kuitenkaan kauheasti vielä ollut. Onneksi ei ole kiire mihinkään, eikä tässä muutenkaan tähdätä korkealle, Ilona vakuutteli mielessään itselleen niin maltillisesti kuin osasi.

    Samalla oli kuitenkin selvää, ettei Wanda ollut mikään lahjakkuus. Se oli auttamatta taitotason osalta ikäisiään jäljessä, mikä korostui tallilla, jonka joukkoon mahtui sellaisia kilpahevosia kuin Jussi ja sellaisia nuoria valioyksilöitä, jotka osasivat jo nelivuotiaina kaikkea mahdollista. Olivat varmaan kisavalmiita saman ikäisinä, kun Wanda vasta hallitsi Helpon C:n asioita kieli keskellä suuta. Toisaalta silläkin oli kaikki mahdollisuudet kehittyä ja oppia ajan kanssa. Ilona muistutti itselleen, ettei hän mitään kilpahevosta tarvinnutkaan, ja oli kyllä tiennyt mihin soppaan lusikkansa työnsi Wandan hankkiessaan. Hän luovutti lisää ohjaa väsähtäneenä kenttää kiertävälle ratsulleen ja huomasi omienkin vatsalihastensa saavan vasta nyt happea ensimmäistä kertaa hetkeen. Olihan siinä työsarkaa.

    Kentällä oli pari muuta ratsukkoa täydessä työn touhussa, eikä Ilona uskaltanut antaa ihan kokonaan pitkiä ohjia vielä edes loppukäynneissä. Olisi kamalan noloa aiheuttaa jokin vaaratilanne, jos Wanda säikähtäisi ja lähtisi koikkelehtimaan uralta johonkin. Se oli muutaman kerran säpsähtänyt parin sivuaskeleen verran ja kerran kääntynyt kulmassa poikittain suostumatta menemään lähemmäs aitaa, mutta muuten kentällä kävely ja ravailu oli sujunut tänään kohtalaisen hyvin. Temponvaihteluakin oli tapailtu. Ilona huomasi jännittävänsä vähän, koska Wandaa jännitti, ja se olikin sitten loputon kierre, sillä ratsastajan jännitys sai hevosen kaulan pingottumaan entistä enemmän. Ilona ei voinut olla miettimättä, miten kamalalta hänen ratsastuksensa täytyi näyttää. Muut tekivät töitä niin hienosti ja keskittyneesti. Toisaalta ehkä juuri siksi kenelläkään ei ollut aikaa silmäillä toisten ratsastamista. Sentään Wandan liikkeet olivat kevyet ja ilmavat. Välillä Ilonasta tuntui satulassa siltä, kuin tamma olisi kuvittellut kentän pohjan olevan laavaa ja pyrkinyt välttelemään siihen osumista. Liiteli vain kaiken yllä häntä hulmahdellen. Kai siinä kyydissä ennen pitkää tottuisi olemaan.

    Hoitotoimenpiteet olivat sentään alkaneet sujua ja tavalliset asiat saaneet turvaa tuovia rutiineja ympärilleen. Wanda oli ratsastuksen jälkeen taas vapaana karsinassaan eikä nostanut enää päätään heinistä edes silloin, kun Ilona antoi satulan liukua syliinsä kirjavan hevosensa selästä. Se oli kevyessä hiessä satulan alta, vaikkei oltu edes laukattu. Laatu ennen määrää, Ilona ajatteli asetellessaan satulaa huolellisesti telineeseen. Hän harjaili jo melko tottuneesti hellin ottein hionneet karvat suoriksi, eikä Wanda liikehtinyt sinä aikana lukuun ottamatta paria valittua hännän huiskaisua.

    Taluttaessaan Wandaa tarhaan Ilona pysähtyi kärsivällisesti tutustuttamaan hevosta tyhjiin kottikärryihin, jotka olivat epätavallisessa paikassa ja siksi arveluttavat. Tallista oli tullut hevoselle turvapaikka, ja heti ulos tultaessa se taas valpastui hiukan. Ilona alkoi yllättävän nopeasti tottua siihen, että Wandan jännittyminen ja paikalleen jähmettyminen eivät välttämättä enteilleet sitä, että se olisi karauttanut kohta täyttä kyytiä pakoon. Se oli vain hetken aikaa varautunut ja jatkoi sitten matkaansa. Ilona oli alkanut tunnistaa säännönmukaisuuksia tamman käytöksessä, eikä se tuntunut enää ihan niin ennalta-arvaamattomalta. Ilona oli oppinut toimimaan rauhallisesti ja kärsivällisesti pysyen hevosensa tukena aina, kun sitä tarvittiin. Wanda oli opettanut hänelle lyhyessä ajassa hetkeen pysähtymistä ja sellaista kiireettömyyttä, johon hän ei ollut arjessaan tottunut. Osa suorittamisesta oli korvautunut varovaisella tunnustelulla.

    Jätettyään Wandan ulos suuntasi Ilona tallia kohti ja kyykistyi matkalla tervehtimään vastaan tepastellutta Mielikkiä. Koira asetteli sirot etutassunsa naisen polvelle ja tapitti silmiin sillä tavalla, ettei silittelyhetkeä raaskinut lopettaa lyhyeen. Miten tällaiselle otukselle kukaan saattoi sanoa ei? Lopulta koira käänsi päänsä pois, havaitsi Noan kauempana ja hylkäsi uuden ystävänsä saman tien pomppien tärkeänä isäntänsä perään. Samassa Oskari osui kohdalle talikko mukanaan. Ilona arveli, että hänen olisi itse aloitettava keskustelu, tai muuten keskustelua ei tulisi.
    – Hei oota! Mä näin kun sä ratsastit tossa kentällä yks päivä. Sulla on kevyt käsi. Niin tuli siitä mieleen, että ehtisitkö sä joskus vähän kattoa mun ja Wandan ratsastusta? Tai jos yhtään haluat itse satulaan, sekin sopii paremmin kuin hyvin. Mä en oikein tiedä, miten lähtisin viemään Wandaa eteenpäin, kun en hahmota sen taitotasoa, Ilona puki ryöppynä kaikki ajatuksensa sanoiksi. Sekin jo auttoi saamaan kiinni ongelmasta, vaikka olikin tullut puhuttua ihan liikaa. ”Vähän kattoa”, just joo. Mitäpä jos olisin vaan ollut vaikka hiljaa?
    – Eeh… Ehkä. Pitää miettiä, Oskari vastasi hitaasti punnittuaan sanojaan hetken katse harhaillen, mutta jäi seisomaan aloilleen.
    Ainakaan se ei tällä kertaa juossut karkuun.
    – Mieti rauhassa, Ilona sanoi lähtien jatkamaan kulkuaan kohti tallia. Kun hän vilkaisi taakseen, Oskari seisoi vieläkin samassa paikassa talikoineen toinen käsi syvällä taskussaan. Ilona oli kuullut sivumennen jotain etäistä juttua Oskarin valmennuskuvioista ja ajatteli nyt, ettei mies varmaan vilkaisisikaan Wandan suuntaan, se kun oli käytännössä kilpahevosen vastakohta. Eikä Ilona tekisi siitä kilpahevosta edes salaperäisen nuoren valmentajan huomion tähden. Äkkiä Ilonaa kadutti, että hän oli edes mennyt kysymään koko asiaa. Hän työnsi purkan suuhunsa ja alkoi jauhaa sitä sillä tavalla kuin aina ollessaan vähän hermostunut.

    Talliin palatessaan Ilona keskittyi johdonmukaisesti analysoimaan mielessään tämänpäiväistä ratsastusta samalla, kun putsaili verkkaisesti harjoja ja kantoi tavaroita paikoilleen. Jalan pitäisi pysyä paremmin paikallaan. Wanda ei tykkää sellaisesta hinkuttamisesta. Pitäisi antaa varmaan vieläkin enemmän ohjaa, mutta kun en uskalla. Ilonalla oli aina ollut mielestään hyvin kevyt ohjasote, mutta nyt hartioiden jännitys oli siirtynyt ohjaa pitkin suoraan hevoseen.

    Ympäristön äänet kuuluivat pian vain vaimeana ja kaukaisena kaikuna omiin ajatuksiinsa uponneelle. Ulkona aurinko muuttui kullanvärisestä yhä lämpimämmän oranssiksi valuessaan alemmas ja säröillessään puiden väleistä. Valon palaset kuitenkin lämmittivät vielä Ilonan selkää tämän kävellessä autolleen, ja taustapeilistä hän näki muutaman iltataivaalle ilmestyneen pilven värjäytyneen violetiksi varjoista ja haalean oranssiksi sieltä, mihin valo vielä jaksoi yltää. Pitäisi kaivaa taas vesivärit esiin.

    • #8656 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onpa ihana kuva! Mun mielestä rauhalliset, maanläheiset värit tukevat rauhallista ja jollain tavalla rakastavaa tunnelmaa.

      Taidat olla eka, joka uskaltaa tarttua Alexiin. Se, ettei Alexia paljoa näy, johtunee siitä, ettei hänestä ole esittelyä sen paremmin kuin kuvaakaan, koska en ole ollut täysissä voimissani ja saattanut Alexia valmiiksi asti. Alex on ollut esillä vain muutamassa yhteydessä, mutta silti onnistut havaitsemaan ja toistamaan hänen syvimmän olemuksensa.

      Tämä tarina kertoo paljon uutta Wandasta samoin kuin Ilonasta ratsastajana. Tosi moni virtuaalihahmo on mahtava ratsastaja, jolla on mahtava hevonen. Sehän on ihan luonnollista, koska moni haaveilee virtuaalihevostarinoissa jostain sellaisesta, mitä hänellä ei juuri nyt ole itsestään. Henkilökohtainen mielipiteeni on kuitenkin se, että koen vähemmän täydelliset hevoset ja ratsastajat mielenkiintoisina. Ilonalla ja Wandalla ei suju heti suoranaisen hyvin, ja tämä jättää tilaa kehittymiselle. Siinä on yksi suuri pääjuoni, jota voi kaikessa rauhassa seurata. Ja kun sitä seuraa, saa ainakin mut lukijana helposti hahmon puolelle. Esimerkiksi meidän Niklas ja Santtu ovat tällaisia ratsastajia, joiden heppajutuista tykkään oikein erityisen paljon, koska he kehittyvät rauhallisesti ja ovat sellaisia, joiden puolella on helppo olla. Ilona tuntuu nyt heti alusta asti olevan yksi lisää tähän mun omaan kiinnostavimmat ratsastajat -kastiin. Heikommanlaatuinen yhteistyö ratsain ei kuitenkaan estä rakkautta tässäkään tapauksessa eikä oikeassakaan elämässä. 😀

      Vaikka tarina keskittyy Wandaan, saan tietää myös Ilonasta vaikka ja mitä. Vaikka Ilonasta on maalailtu hieman ujo ja hiljainen kuva, hänet saa kuitenkin mukaan tarinoihinsa, sillä hän pystyy olemaan muiden keskellä ja kommunikoimaan melko luontevasti. Samalla hän on niin kovin inhimillisesti huolissaan siitä, miltä hänen touhunsa näyttää — mutta taas inhimillisesti ei kovin huolissaan siitä, mihin hänen touhunsa johtaa. Hän luottaa siihen, että Wandasta tulee vielä jotain (ja onhan harrasteratsukin hei jotain, vaikka voikin käydä niin kuin Ilona ennustaa, ettei tästä kilparatsua tule). Ilona on myös taiteellinen, mitä alleviivataan lopussa, mutta samalla piilotetummin kerrotaan, että Ilona osaa nähdä kauneutta tavallisissa asioissa. Mua myös huvitti ja ilahdutti ihan liian paljon Ilonan ja Oskarin kommunikaatio. Nehän on hyvin samanlaisia päidensä sisällä! Ihan sama mitä he sanovat, niin heti he ajattelevat itsekseen, että hyvä nyt Ilona, hyvä nyt Oskari, tosi hienosti sanottu. 😀 Samastun näihin ajatuksiin henkilökohtaisista syistä. (Saan itse ylianalysoitua jopa sen, että sanon mun oppilaille töissä ”moi” ja tutuimmille vaikkapa ”moorninkia”, vaikka muut opet sanoo ”huomenta”…) Näiden kahden välille näen oikeasti potentiaalia jonkin sortin syvempään ystävyyteen. Voi olla, että he ymmärtävät toisiaan hyvin, jos tutustuvat kunnolla. (Tai voi olla, etteivät viihdy keskenään, koska näkevät toisessa liikaa itseään: mistä sen tietää etukäteen.)

  • #8646 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    // Ensinnäkin pahoittelut yli-innokkaasta kirjoitustahdista. Mä yritän alkuun sisäänajaa Ilonan teille kaikille niin, että siihen on helppo tarttua. Kyllä tämä tahti tästä pian tasoittuu normaaliksi.

    Ilona kopisteli koira kannoillaan sisälle Hopiavuoren Eetun taloon. Tuoreen kahvin haistoi heti ovella. Tuvasta kuului puhetta – Hellon äänen Ilona tunnisti jo vaikka unissaan. Mies kertoi jotain ilmastointilaitteeseen liittyvää tarinaa ja Eira korjasi koko ajan, että ei se noin mennyt. Ilonan astuessa käytävämäisestä eteisestä tuvan puolelle Onni luikerteli ujona emäntänsä reidessä kiinni. Camilla, joka oli nojaillut kahvinkeittimen liepeillä, liukui lattialle ja ojensi molemmat kätensä koiraa kohti. Onni köpötti pää alhaalla naisen luo ja pyörähti hänen eteensä istumaan. Se piti rauhallisista ihmisistä. Siinä oli turvallista. Ilona huomasi, kallisti päätään ja hymyili.

    Paikalla olivat myös Marshall ja Niklas, Ea ja Santtu sekä tietenkin itse Hopiavuoren isäntä, joka näytti siltä, että oli kuullut Hellon tarinan ennenkin. Ilona lisäsi pöytään Otsonmäen ässästä matkanvarrella ostamansa Leivon suklaamurokeksit. Paketti oli tarttunut mukaan samalla, kun hän oli käynyt ostamassa Wandan lahjomiseen tarkoittamiaan porkkanoita. Oskari oli tullut ässän keksiosaston ja kassojen välisellä käytävällä vastaan. Ilona oli hätkähtänyt ja sanonut, että oli viemässä kädessään ollutta keksipakettia Hopiavuoreen. Oskari oli sanonut, että okei. Ilona oli halunnut purra kielensä poikki, ettei puhuisi enää koskaan sanaakaan.

    Ilona oli tuskin saanut kaadettua kahvia mukiin, kun ulko-ovi kävi taas. Ensimmäisenä sieltä saapui Mielikki ja sitten perästä Noa. Onni kävi makuulle ja vipatti hännällään, kun Mielikki kävi sitä tervehtimässä ja jatkoi sitten matkaansa paalupaikalleen Hopiavuoren isännän jalan juureen, jossa saattoi saada kinkkuleipää. Onni jäi ihastuneena katsomaan sivusta.

    Kun kahvit oli juotu ja suurin osa porukasta alkoi valua ulos, lähti Ilonakin hakemaan tammaansa. Hello oli luvannut jäädä tupaan koiravahdiksi. Ilona epäili, että mies syöttäisi hänen ohuen koiransa muodottomaksi illan aikana ja oli siksi tyytyväinen, kun Noa oli ymmärtänyt jäädä Hello-vahdiksi ainakin joksikin aikaa. Tarhoille mennessään Ilona silmäili kirjavaa poniruunaa, jota oli katsellut monet kerrat ennenkin. Pasi oli tehnyt Ilonaan lähtemättömän vaikutuksen, vaikka nainen oli seurannut sen edesottamuksia vain sivusta. Se muistutti Ilonaa hänen entisestä vuokraponistaan, joka oli ollut vähän Pasia sirompi tummanruunikko sukkajalka, mutta luonteessa oli ollut paljon samaa. Edesmennyt Socks oli ollut verraton esteillä, kun sitä vain oli osannut ja uskaltanut ratsastaa. Ilona oli laittanut viime aikoina merkille, ettei ollut enää satulassa ollenkaan sama hurjapää kuin nuorempana.

    – Lähetäänkö maastoon? kysyi vierelle ilmestynyt Alex, jota ei ollut näkynyt äsken tuvassa.
    – Mitä? Ai nyt maastoon? Millä?
    – No millä, hevosilla tietysti! Alex nauroi niin, että joutui kallistamaan päätään taaksepäin.
    – Mutta- mutta ei Wanda oo- en mä oo ollut Wandalla maastossa vielä, Ilona kiirehti sanomaan.
    – Mikset?
    – Sitä pelottaa.
    – Tai sit sua vaan pelottaa, Alex piikitteli vitsillä, mutta Ilona oli hiljaa. Ehkä siinä oli vähän totuutta mukana. Mutta maastoilulaastari olisi repäistävä mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.
    – Jos sä et tuu niin mä joudun oottaa Oskaria iltaan asti, että se ehtii yhtään mihinkään. Eikä sillä oo ees hevosta, Alex valitti. Ilona oli laittanut merkille, että Alex mainitsi Oskarin usein jossain sivulauseessa. Kehtaamatta kysyä asiasta Ilona oli yrittänyt rivien välistä selvittää, millainen suhde näillä kahdella oli. Tarkkaa selvyyttä Alex ei ollut ainakaan vielä tarjoillut.

    Koska Ilona ei osannut väittää vastaan, hän huomasi pian satuloivansa Wandan ja taluttavansa sen pihalle maastoon lähtemistä varten. Kädet hikosivat ohuissa kesähansikkaissa. Että pitikin suostua. Hän nousi jakkaralta satulaan, vaikka olisi varmaan päässyt kapuamaan ilmankin. Alex oli jo monen askeleen päässä menossa, ja Ilona puristi satulan etukaarta naama kalpeana Wandan kiiruhtaessa toisen ratsukon perään.
    – Mikä sun nyt on? Alex kysyi, mutta hänen äänensä oli huoleton. Kiharoiden kehystämät kasvot olivat kääntyneet katsomaan Ilonaa, ja Alex otti oikealla kädellään tukea satulansa takakaaresta.
    – Ei mikään, Ilona sanoi ja yritti hymyillä.

    Loppujen lopuksi reissu meni ihan hyvin. Mitään katastrofia ei tapahtunut, ja Wanda oli pitkälti samanlainen kuin kentälläkin: tuijotteli puskiin ja säpsähti muutaman kerran, mutta siinä se. Sää oli onneksi tyyni. Ilona oli onnistunut pitämään reissun käyntimaastona kysymällä Alexilta kysymyksen toisensa perään. Alex oli puhellut kysytyistä aiheista ja niiden vierestä, eikä Wanda ollut ehtinyt keskittyä epäolennaiseen, kun keskustelu peitti luonnon äänet. Ilona oli huokaissut helpotuksesta ratsukoiden palatessa takaisin pihaan – osittain siksi, että oli selvinnyt hengissä ja osittain siksi, että sosiaalinen mittari oli alkanut tulla täyteen. Se ei ollut Alexin syy ollenkaan, mutta Ilona hyvästeli puoliksi totuudenmukaisen opiskeluun liittyvän syyn nojalla ratsastusseuralaisensa ja haki Onnin mukaansa kotimatkalle. Jostakin kumman syystä koiralle ei kelvannut ruoka enää sinä iltana.

    Wanda maastossa
    line: dA / jetblackpatriot

    Kuvassa Ilona ja Wanda kauhusta kankeina ensimmäisellä yhteisellä maastoreissullaan.

    • #8657 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Meillä ei ole yli-innokkaita kirjoittajia. 😀 Siitä taitaa olla jo muutama vuosi, kun viimeksi paasasin, että kukaan ei kirjoita liikaa, kukaan ei kirjoita liian hyvin, liian huonosti, liian erikoisesti, liian tavallisesti tai liian mitenkään. Voi olla, että minä en pysy aina kommentoinnissa ihan ajan tasalla, koska toivuskelen edelleen totaaliburnoutista, mutta se ei silti tarkoita, että kukaan tuottaisi liikaa taidetta. 😀

      Ihanaa, että me saatiin Onni käymään näin pian! Täällä on muitakin kuin minä, jotka tykkää koirista ja haluaa lukea niistäkin. Mä myös usein ajattelen Hopiavuorta ja uneksin siitä päiväunia. Niissä ajatuksissa koiria juoksee aina pihassa, vaikka Eetulla ei olekaan omaa koiraa. Aluksi meillä oli vain Mielikki ja Jerusalem (ja Helmipuron perheen koira, joka on isännän, eikä Eiran tai Inarin), mutta nyt on niin ihanan monta koiraa, ja kaikki sattumalta tosi erilaisia keskenään! Hahmotkin tykkää meillä koirista. Niin kuin Ilona epäili, Hello on ihan loistava syöttämään koiria, mutta samoin Eetu rakastaa ruualla. Muut ei onneksi taida tehdä tuhoja muiden koirille. 😀

      Mulle on vaikeaa ymmärtää rivien välistä asioita edes oikeassa elämässä, kun puhutaan ihmisten välisistä suhteista. Jännä, että tykkään lukea ja kirjoittaa niistä. Nyt esimerkiksi olen tulkitsevinani tästä huolimatta, että Oskari on Ilonan mielestä kiinnostava tyyppi, ja se olisi pettymys, jos Alex olisikin vaikka Oskarin tyttöystävä. Olen päättelevinäni tämän siitä, miten Ilona sättii itseään erityisen paljon aina puhuttuaan Oskarille oikeastaan mitä tahansa, ja miten hän on ottanut tehtäväkseen selvittää, mikä Alexin suhde Oskariin on.

      Katotaas yksityiskohtia. Nauratti se, miten Oskarin ja Ilonan sananvaihto Ässässä on referoitu kera Ilonan reaktion. 😀 Itse olisi tullut kirjoitettua suoria lainauksia, eikä se olisi toiminut ollenkaan yhtä hauskasti. Samoin mua huvittavat sanavalinnat, kuten se, miten Onni luikertelee ja jää ihastuneena katsomaan.

      Nyt vielä viimeiseksi kiitos Alexin huomaamisesta. Pitäisi ehdottomasti saada Alexin vastauksia näistä jutuista. Toivottavasti niitä tulee, kun jaksaminen antaa periksi. 😀

  • #8667 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Hellejakso purkautui myrskynä koko Otsonmäen niskaan ja sade jylisi jo täysillä, vaikka se oli vasta alkanut. Kova elokuinen kuuro hakkasi myös Ilonan vihreän sadetakin huppuun, kun hän kiiruhti hakemaan Wandaa sisälle. Tamma ravasi vastaan portille ja hörisi vakavana. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun se tuli Ilonaa vastaan, mutta sekin johtui luultavasti vain siitä, että hevonen halusi pikimmiten suojaan sateelta. Ilona johdatti tammansa talliin, jossa se ravisteli ja jäi karsinaansa kuivattelemaan. Wandalla oli useampi hevonen seuranaan ripoteltuna ympäri tallia ja se jäi rauhallisena pitämään sadetta, kun kuuli toisten äänet. Tallin valot särisivät ja sammuivat hetkeksi syttyen sitten taas. Ulkona humisi, kun sade yltyi. Tuuli hakkasi tallin kattoon.

    Ei siinä ratsastamaankaan auttanut lähteä, joten Ilona kopisteli sisälle tupaan, kuten täällä päin kaikilla näytti olevan tapana tehdä.
    – Osaatko sä tehä pannukakkua? Netti ei toimi, tervehti Hello sisääntulijaa heilautten kännykkäänsä ilmassa todisteeksi siitä, ettei reseptiä ollut saatavilla ainakaan sieltä, sillä ulkona riehuva myräkkä vaikutti yhteyksiin.
    – Tottakai osaan, Ilona hymyili tyytyväisenä itseensä kuin mikäkin emäntä kyselemättä sen enempää, miten tällä kokoonpanolla oli tullut edes mieleen leipoa.
    – Tässä ei nyt päästä yhteisymmärrykseen siitä että paljonko mitäkin tulee, Eira huokaisi sillä tavalla kuin kyseessä olisi ollut isompikin asia. Ilona kuoriutui sadetakistaan ja kumisaappaistaan ja tassutteli villasukissaan peremmälle keittiöön. Taikinakulhossa oli vasta litra maitoa. Alku sekin.
    – Kaada vaan suoraan puolisen litraa, ei tarvii mitata, Ilona neuvoi jauhopussia molemmin käsin rutistavalle Eiralle.
    – Suoraan vaan? Eira naukaisi silmäillen taikinakulhoa melkein yhtä epäilevästi kuin Wanda väärään paikkaan parkkeerattuja kottikärryjä.
    – Sinne vaan ripottelet silleen ettei tuu paakkuja, Ilona kannusti. – Jep, se riittää. Tää on oikeesti ehkä yksinkertaisin asia leipoa. Sit leivinjauhetta ja ruokasoodaa. Ne pitää mitata pikkulusikalla.
    – Se keksii päästään koko reseptin samalla kun tehään! Ensin ei muka mitata ja sit pitääkin, Hello julisti dramaattisesti. Ilona virnisti.
    – Ei tää oo rakettitedettä. Pannaria on aika vaikee pilata. Sit vaniljasokeria ja kardemummaa.
    – Paljonko?
    – Oman maun mukaan, Ilona ohjeisti saaden pari voihkaisua vastaukseksi, sillä leipurit olisivat kaivanneet tarkempia neuvoja.
    – En mä mittaa oikein koskaan leipoessa tarkasti mitään, Ilona tunnusti jatkaen: – Se menee intuitiolla, kun sen oppii.

    Lopulta tuotos saatiin uuniin. Ilona muistutti sataan kertaan keittiöön jääviä sankareita siitä, että katsoisivat tasan neljäkymmentä minuuttia kellosta ja ottaisivat pannukakun sitten jäähtymään. Ilonasta oli ollut mukavaa touhuta villasukkien suojissa maalaistalon lämpimässä keittiössä, jossa oli seuraa, kun sade piiskasi maata ulkona. Ihan eri asia ku kotona kerrostalossa.

    Ilona palasi pihan poikki talliin. Sateen hiipuminen ja pilvipeitteen reunan näkyminen enteilivät sitä, että pian saattaisi päästä kuivana ratsaille. Ilona päätti pukea Wandalle lännensatulan, koska oli sen entiseltä omistajalta saamistaan kuvista nähnyt, että hevosella oli käytetty sellaista aiemmin. Ilona ajatteli, että tutun tuntuisesta painavasta satulasta tulisi hevoselle turvallinen olo. Hän taiteili kuolaimettomat suitset tammansa päähän ja talutti sen kentälle tarkistettuaan ensin, että sade oli varmasti lakannut.

    Kentän pohja oli yllättävän hyvässä kunnossa, ja valtava määrä sadevettä oli päässyt siitä läpi muodostamatta tulvivia uria tai suuria lammikoita. Ilona antoi Wandan kävellä pitkin ohjin kauan. Hän yritti ohjailla hevosta minimaalisen pienin avuin lähinnä istunnalla ja antaa sen valita askelpituutensa itse. Ainakin puolen tunnin mittaisen käyntityöskentelyn jälkeen siirryttiin raviin. Ilona antoi Wandan hölkätä pää alhaalla ja uskalsi antaa jo reilusti ohjaakin sille. Tamma ravasi rentona ja pärskähteli tyytyväisenä. Tämä oli selvästi sille tutumpaa hommaa kuin se vääntely, jota tähän mennessä oli yritetty. Harmikseen Ilona ei tiennyt lännenratsastuksesta oikeastaan mitään. Ehkä Wanda opettaisi hänelle ajan myötä.

    Lopuksi Ilona ratsasti käynnissä kentältä suoraan tallin eteen. Wanda oli lämmin ja raukea, mutta jaksoi väistää pihaan muodostuneet vesilätäköt. Se seisahtui pienestä pyynnöstä ja odotti, että ratsastaja pudottautui alas kyydistä. Sitten se lähti pyytämättä kävelemään kohti karsinaansa, sillä märkä ulkoilma alkoi riittää sille tältä erää. Emäntä sai seurata, jos sitä sattui huvittamaan.

    Wandan taluttessa omistajaansa karsinaa kohti he törmäsivät Helloon, joka käveli harjaämpäri kädessään vastaan.
    – No, millasta siitä pannarista tuli? Kai te maistoitte jo? Ilona kysyi.
    – Eeei, noh. Kun. Sehän siis- paloi, Hello tunnusti. – Mä ehkä unohdin sen uuniin, mutta vaan koska Eira lähti kesken kaiken johonkin!
    – Te muuten kuulette tästä vielä, Ilona nauroi niin, että hymykuopat näkyivät varmaan Seinäjoelle saakka.

    • #8715 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Se on ihanaa, kun hevosella ja emännällä on jokin syvä sielullinen yhteys ja he toimivat saumattomasti yhdessä niin satulasta kuin maastakin käsin. Samalla tämä lukija tykkää kuitenkin hitaammista prosesseista, niin kuin tässä on. Wanda on Ilonan oma hevonen, mutta samalla Ilonalle ihan uusi hevostuttavuus. Yhteistä taivalta ei ole kauaa takana. Tietenkään se ei todennäköisesti juokse korvat tötteröllä uutta ihmistään vastaan — ellei sitten sada. 😀 Koska alkuasetelma on tämä (ja koska sitä on järjestelmällisesti kuvattu tällaisena tutustumisena ja välillä epävarmuutena), musta on sata kertaa hauskempaa katsella näiden kahden suhteen kehittymistä kuin että jos hevonen heti leimautuisi uuteen omistajaansa.

      Sitten Ilona pääsee tupaan. Aijje miten muhun vetosi sellainen yksityiskohta kuin villasukissa tassuttelu sitä pannaria tekemään. Jotenkin ihanan kotoisaa. Kuvittelin jostain syystä ekalla lukemalla kuluneet harmaat tai muut huomaamattoman väriset kotisukat, ja nyt uudella lukemalla jostain syystä yhtä kuluneet keltaiset piirakkasukat. Yhtä kotoisa on Ilonan asennekin, kun hän opettaa meidän pikku ääliöitämme tekemään pannukakkua. Ilona-parka ei tässä vielä tiennyt, millaiselle porukalle oppiaan ammensi, mutta seurauksethan nähtiin tarkemmin sitten myöhemmin jatkotarinoissa. 😀

      Ilonan tarinoissa on otettu ihan hirveän rohkeasti heti muita hahmoja joukkoon, ja just sellaisia kirjoittelijoitahan me kaivataan ja me ollaan. Oikein sydämestä pistää, kun ei ole muka aikaa kirjoittaa ja kommentoida niin paljon ja nopeasti kuin haluaisi, kun on kirjoituskavereita hyvine hahmoineen.

  • #8675 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Wanda

    Jostain syystä piirsin Wandan seisoskelemassa vapaana keskellä tietä. Liekö karannut. Ei tähän silleen liity muuta taustatarinaa. Paitsi että oli aika jännää taiteilla pitkästä aikaa ilman valmista lineä.

    • #8716 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nyt on kyllä kuva, jonka värit miellyttävät mua. Ne ovat sen väriset, miltä alkusyksy tuntuu: se pikku hätä, kun huomaa että ei vitsit kesäpäivät menivät, mutta sitten muistaa, että ainiin syksyllä on kuiteskin aika nättiä. Wanda sopii väreihin. Tykkään myös lineistä. Ne on toisaalta hyvin tarkat ja viimeistellyt, mutta toisaalta etenkin ääriviivat on musta mielenkiintoisen, mitenhän niitä kuvailisi, luonnosmaista jälkeä? Niin kuin siveltimellä tehdyt? Inspiroi heti itse kokeilla samanlaista linejälkeä ja värittää samalla mahdollisimman realistisesti.

  • #8677 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Wanda ja Ilona maastossa

    Mä lähin tänään yksin maastoon. Oon käynyt nyt pari kertaa ihan pieniä lenkkejä yksin Wandan kanssa, kun maastoilulaastari on saatu reipäistyä. Siellä alkaa pikkuhiljaa lehdet putoilla ja varvikko peittyy maaruskaan.

    Tarkoitus oli mennä tänään vaan käyntiä ja ravia, mutta me törmättiin ahmaan, eikä Wanda oikein arvostanut sellaista luontoelämystä, vaan laukkasi häntä suorana takaisin kotiin. Mä puolestani olin helpottunut siitä, että se oli vain ahma eikä karhu, joksi sitä ensin luulin.

    Tarhoissa olevat hevoset katsoivat meitä ihan tukat pystyssä, kun tultiin niin vauhdilla pihaan. Me ei kumpikaan Wandan kanssa uskallettu enää lähteä metsään, joten taluttelin sitä kentällä vähän aikaa. Mä ajattelin kävelyttää sitä heti huomenna maastossa, ettei sille jää mitään traumoja. Täytyy varmaan kysyä jotain seuraa mukaan sitten, kun seuraavan kerran lähen sinne ratsain.

    Onneksi mä en pudonnut tai mitään. Eikä mua oikeestaan harmita koko tapaus jälkeenpäin ajatellen melkein ollenkaan, koska osasin odottaa, että edistykseen kuuluu myös takaiskuja. Tästäkin selvittiin säikähdyksellä.

    PS. Musta tuntuu, että se ahma pelästyi meitä ihan yhtä paljon kuin me sitä, sillä sekin paineli käpälämäkeen risukko rytisten. Tuskin törmätään siihen kaveriin täällä vähään aikaan.

    PPS. Kun miettii, niin musta ahmat on oikeestaan aika söpön näköisiä. Toivottavasti se tajuaa mennä syrjempään, ettei kukaan ammu sitä.

    • #8681 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Wau, miten hieno kuva ja tykkään sun tyylistä piirtää! Lyhyt kertomus kuvan alla avaa hyvin kuvan tilannetta ja tilanne on helppo ajatella ajatuksista sarjakuvamaisesti.

    • #8717 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Wandan ilme on kyllä just sellainen et ME KUALLAAN! 😀 Se on mun lempiasia tässä kuvassa. Tykkään myös erityisesti Ilonan hiuksista ja siitä, miten hänen kypäränsä näyttää oikein samettipintaiselta. Taustakin on ihana! Tällä kannattaisi varmasti karauttaa PKK:n muu kuva-luokkiin!

      Tarina puolestaan on kuin suoraan päiväkirjan sivuilta. On kivaa kuulla Ilonan oma ääni kertojan roolissa vaihteen vuoksi. Siinä näkee jotenkin hahmon ajatuksenkulun eri tavalla kuin ulkopuolisen kertojan kautta: siis siinäkin tapauksessa, vaikka kertoja olisi kaikkitietävä.

      Vaikka Ilona on niitä hahmoja, joille toivoo pelkkää hyvää, samalla olen taas tarinan kannalta tosi innoissani siitä, ettei eka yksinmaasto ollutkaan vain unelmalaukkaa kohti auringonlaskua. Olen innoissani siksi, että tässä on taas yksi arkinen paikka, jossa Ilonan ja Wandan suhde voi kehittyä. Ai vitsit miten hienolta se unelmalaukka auringonlaskuun tuntuukaan sitten Ilonasta, kirjoittajasta ja lukijasta, kun sitä ensin pantataan ja pilataan kaiken maailman ahmoilla! 😀

  • #8713 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Syksy toi aina mukanaan uusia tuulia, eikä tämäkään ollut poikkeus. Ilona oli hyvillään siitä, ettei ollut enää Hopiavuoren uusin tulokas. Camillan mukana oli kulkeutunut tallille joku mies, joka oli tuonut samalla hevosensakin. Ilona oli katsellut herasilmäistä tammaa ihaillen ensimmäisestä päivästä lähtien – se oli upein hänen kuunaan näkemänsä suomenhevonen. Lisäksi Hopiavuoreen oli kulkeutunut joku paluumuuttaja, josta Ilona oli kuullut mainittavan vain sivumennen.

    Satulahuoneen ovi narahti hiljaa, kun Ilona astui sisälle linimentin ja puhtaan satulan tuoksuun. Oskari oli ollut siellä toimittamassa jotakin, mutta käännähti säikähtäneenä tulijaa kohti. Ilona rypisti otsaansa. Miksi se pelkää mua? Ilona tervehti ja esitti urhoollisesti hymyntapaisen, vaikka arvasi, ettei saisi siihen vastausta. Oskari murahti väkinäisesti. Ilona kyykistyi kaivelemaan Wandan kaapista harjoja ja yritti samalla selvittää, oliko sinne perukoille jäänyt yhtään porkkanaa tai heppanamipussia, joilla olisi voinut jatkaa luoksetulon opettamista hevoselle. Sitä varten pienen naisen piti ryömiä melkein kaappiin sisälle asti.

    – Kyllä mä voin kattoo sitä Wandaa. Jos sä siis vielä haluut, Oskari sanoi lopulta saaden Ilonan keskeyttämään tavaroiden mylläämisen. Nainen katsahti ylöspäin Oskariin, joka seisoi Helosan-tuubi kädessään hyvän turvavälin päässä takavasemmalla. Ilona ajatteli, että jonkun oli täytynyt uhkailla tai kiristää mies sanomaan niin, sillä tämä oli tuntunut välttelevän Ilonaa oikein työkseen.
    – Aijaa! No- joo. Tottakai. Ehitkö vielä tällä viikolla? Ilona vastasi könytessään polvet natisten ylös lattialta. Tosi sulavaa.
    – Eiköhän se onnistu, Oskari sanoi näyttäen Ilonan mielestä elokuvan panttivangilta, joka oli pakotettu vakuuttamaan puhelimeen, ettei mitään hätää ollut.

    Ettei olisi Alexilla näppinsä pelissä, Ilona ajatteli päästyään väljemmille vesille kaapin perältä löytämänsä kuivuneen porkkanan kanssa. Ehkä Alex oli katsonut, miten surkeasti mä ratsastan ja ajatellut, että asialle olisi tehtävä jotain. Uhkaillut tai kiristänyt sitten Oskaria – tai lahjonut ties millä! Ilona olisi halunnut palata sanomaan, ettei sittenkään tarvinnut apua, jos Oskari ei halunnut katsella Wandan kaltaisen raakileen edesottamuksia – eihän nyt pakko ollut. Sillä on varmaan muutakin tekemistä.

    Mutta Ilona ei nähnyt enää Oskaria sinä päivänä, eikä liian lyhyellä varotusajalla ollut sopivaa perua tapaamista – niin äiti oli opettanut.

    — pari päivää myöhemmin —

    Ratsastuskypärän alapuolelle niskaan pikaisesti sidottu nuttura veteli viimeisiään. Yksi liukas suortuva oli karannut roikkumaan itsekseen yläselkää vasten. Ilonan niskaa särki ja vatsalihaksia poltti, mutta hän ei valittanut. Ei tänään. Oskari käveli hitaasti vähän matkan päässä keskemmällä maneesia ja katseli silmä kovana Ilonan jalkaa, joka ei tahtonut pysyä aloillaan siellä, missä sen olisi pitänyt olla. Ilona arvasi, että saisi taas pian kuulla siitä, ja yritti korjata asentoaan.

    Wanda vasta totutteli maneesiin. Sen keskittymisen kannalta oli hyvä, ettei siellä ollut liikaa ärsykkeitä. Oven kohdalla se kuitenkin painoi vastaan eikä halunnut kulkea suoraan. Ulkoa kuuluvat äkilliset äänet saivat sen melkein joka kerta katoamaan nopeasti ohjalta ja pyrähtämään muutaman askeleen eteenpäin, mutta se toipui yleensä nopeasti. Se oli hyvinä hetkinä alkanut kantaa itsensä tasapainoisemmin ja väläytteli pyöreämpää muotoakin silloin, kun Ilona jätti ohjat omaan arvoonsa ja ratsasti pääasiassa istunnalla.

    Vaikka Oskari oli välttelevä ja vähäsanainen ja Ilona mietti kaiken aikaa, mitä väärää oli tehnyt, sentään ympyrää kiertävä Wanda ei karttanut miestä lainkaan, sillä se oli tottunut Hopiavuoren tallityöntekijään, joka oli monta kertaa kantanut sille heinää ja vienyt sitä aamuisin tarhaan. Kun Oskari oli välillä pitkään hiljaa, Ilona vilkaisi kypäränsä alta miestä vaivihkaa. Oskarilla oli suora selkä ja kouluratsastajan ryhti. Ilona mietti, miksi tämä meni pienesti kumaraan aina välillä kiusaantuessaan tai säikähtäessään. Onko sitä kiusattu lapsena?

    Maneesissa valmentaessaan Oskari oli kuitenkin erilainen kuin tallissa piileskellessään Camillan selän takana. Katse oli intensiivinen ja keskittynyt. Oskari oli tarkka ja vaativa, eikä Ilona olisi suurin surminkaan uskaltanut sanoa, ettei pian jaksaisi enää jumpata jalkojaan oikeaan asentoon. Hän puri hermostuneena alahuultaan. Oispa purkkaa.
    – Nilkka, Oskari huomautti.
    Ilona värähti. Oskarin ääni oli terävä, vaikka tavallisesti hiljainen puhe levisi maneesissa kaikuna pitkin seiniä niin, että siitä oli vaikea saada selvää. Ilona oli kuulevinaan orastavaa turhautumista. Kuvittelinko vain? Silmiä kuumotti, mutta hän korjasi sadannen kerran jalkaansa.
    – Parempi, Oskari mutisi katse tiukasti pienissä yksityiskohdissa.

    Ilonasta tuntui, ettei ”parempi” ollut riittävän hyvä Oskari Sudelle. Ilona yritti kaikin voimin erottaa minuutensa suoriutumisestaan – mä en oo huono ihminen, vaikka ratsastan huonosti. Todellisuudessa Ilona oli tarkka ja vähäeleinen ratsastaja, mutta vertasi itseään jatkuvasti muihin ja piti itseään taitamattomampana kuin olikaan.

    – Riittää. Sitä väsyttää, Oskari sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Vasta silloin Ilonakin laittoi merkille, että Wanda oli hiessä. Se laski päätään saadessaan pitkät ohjat. Tamma käveli kuitenkin uutterasti loppukäyntinsä. Ilona silitteli sen kaulaa eikä uskaltanut enää katsoa Oskaria.
    – Nyt se jalka on hyvin. Mikset sä pidä sitä koko ajan noin?
    – Siks kun sä katot koko ajan, Ilona puolustautui hermostuneesti. Loppuun tarkoitettu naurahdus jäi kurkkuun kiinni eikä koskaan päässyt ulos suusta.
    – Enkai mä voi- mitä- itehän sä pyysit-
    – Joo, niin pyysin. Antaa olla. Kiitos avusta, Oskari.

    Ilonan ei ollut pitänyt sanoa sitä sillä tavalla – ei hän ollut tarkoittanut. Hän oli halunnut ihan tosissaan kiittää Oskaria avusta, mutta jännitys ja väsymys olivat saaneet hänet kuulostamaan loukkaantuneelta. Oskari lähti edeltä talliin ja Ilona jäi hevosineen kiertämään hämillään maneesin uraa. Silmät tuntuivat entistä lämpimämmiltä ja kurkussa oli pala, jota Ilona ei saanut nieltyä. Hiljaisuus täytti kaikki aistit – vain kavioiden ontto tömähtely ja satulan vaimea narahtelu rytmittivät ratsukon kulkua. Ilona käänsi hevosensa keskelle tyhjältä tuntuvaa tilaa ja valui alas satulasta. Hän hädin tuskin tunnisti jalkojaan omikseen lähtiessään kävelemään ovea kohti.

    Tallin piha oli jo hämärä. Ilona kävelytti Wandan nopeasti sen poikki, ettei kummankaan mielikuvitus lähtisi laukkaamaan. Tuttu ja turvallinen heinän tuoksu otti Ilonan lohduttavaan syleilyynsä, kun hän avasi tallin oven ja astui kellertävän kattovalon alle. Ilona saatteli Wandan karsinaan ja riisui siltä saman tien kaikki varusteet. Pohkeet olivat tunnottomat ja hän mietti, ettei varmasti onnistuisi juoksemaan vähään aikaan. Ilona kääntyi lähteäkseen satula sylissään ja suitset olallaan, ja oli samassa törmätä Oskariin karsinan ovella.
    – Anteeksi, he sanoivat melkein yhteen ääneen. Ilona tarkoitti mielessään muutakin kuin sitä, että oli juuri pukannut vahingossa satulalla Oskaria kylkeen.
    – Mä toin Wandan kivennäiset. Lisäsin suolaa, kun se hikosi niin paljon. Toivottavasti ei haittaa, Oskari selitteli sininen muovikauha kädessään.
    – Kiitos, Oskari. Oikeesti.

    • #8724 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ilona on yhdeltä ominaisuudeltaan tarkkailija. Niin hiljaisemmat tyypit usein ovat. Tarkkailijoilla on parempi kyky havaita pieniä vihjeitä muista, niin kuin se, miten moni kommentti osuu Oskariin saman tien. Johtopäätöskin on looginen: onkohan sitä kiusattu joskus? Olet innokas paljastamaan Oskarin salaisuuden muille lukijoille ja ehkä osalle hahmoistakin, ja vaaditaankin varmaan Ilonan kaltainen tarkkanäköinen tyyppi, jotta Oskarin tarinan tätä sivujuonnetta päästään käsittelemään.

      Ilona on myös liikuttavan herkkä. Itse en kestäisi tämän valmentajan opissa varmaan yhtään. Outi kirjoitti Oskarista aikoinaan valmentajan, jolla on koko ajan jotain kitisemistä pikkuasioista, mutta joka unohtaa joka kerta antaa kehuja, ja sellainen hän on tässäkin. Kauhean raskas tyyppi. En ihmettele yhtään, että vähän itkettää. Kun pääsee niihin ankeisin mä-en-osaa-mitää -tunnetiloihin, joissa Ilona käy, tarvitsee rauhoittumisaikaa päästäkseen niistä pois. Ja paha on rauhoittua, kun joku tuijottaa ja etsii virheitä.

      Loppu on liikuttava. Uskonpa, että vaivaantuneiden anteeksipyyntöjen ja hyvitysyritysten jälkeen näiden suhdepisteet saattavat kohota niin kuin sims-pelissä konsanaan. 😀 Varokaa vain, Camilla ja Milan (ja vähäsen nykyään Alex): Oskarilla voi olla kohta muitakin kavereita kuin te. Siis sikäli mikäli Oskari pääsee yli siitä, että Ilona on Ilona. 😀

      Ai vitsi miten paljon jatkoideoita tämä minun ajatuksissani poikiikaan.

      Tykkään muuten kovasti myös siitä, että tallin väen liikehdinnät on kuitattu alussa. Jotenkin tarina linkittyy heti ekasta virkkeestään jo miljööseen niin tiukasti. Kun Ilona elää omia kuvioitaan, muut elävät ja hengittävät jossain kaukana taustalla, eikä miljöö ole tyhjä, vaikkei vilinää erikseen kuvatakaan.

  • #8727 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Wanda maneesissa

    Ilonan oli pakko myöntää, että Oskarin valmennuksen jälkeen Wanda oli tuntunut aiempaa tyytyväisemmältä ratsastaessa. Oikeastaan jo heti seuraavana päivänä se oli rennompi satulan alla kuin koskaan. Ilona ei hahmottanut, mikä parannuksen oli tarkalleen aiheuttanut. Oliko hänen istuntansa muuttunut? Oliko hän rennompi satulassa? Oliko Oskari onnistunut löytämään Wandasta oikeat ohjaustoiminnot, vai oliko tällä kenties taikavoimia? Ilonaa oli alkanut ensimmäistä kertaa kutkuttaa ajatus siitä, mitä Wandasta voisi vielä tulla harjoittelun myötä. En silti kehtaa pyytää Oskaria heti uudestaan. Eikä se varmaan suostuisikaan.

    Wanda pompahteli joustavin raviaskelin maneesin tasaisella, hyvin hoidetulla pohjalla. Se huiskautteli häntäänsä silloin tällöin, mutta vaikutti suurimmaksi osaksi rennolta. Hiekka ropsahteli seinää vasten käännöksissä. Wanda tarjosi ajoittain kaunista muotoa, kulki tasapainoisena ja polki huolellisesti takaosaansa alle. Harmi, ettei juuri nyt kukaan ole näkemässä.

    Ilona oli valinnut taas kuolaimettomat suitset – ties vaikka silläkin olisi ollut osansa asiassa. Wanda luotti ohjaan ja uskalsi jäädä tuntumalle ainaisen pakenemisen sijaan. Sen liikkuminen oli silti yhä kevyttä leijailua. Ilona oli alkanut oppia istumaan siinä irtoamatta satulasta joka askeleella. Jollakin tavalla ratsukko oli hioutumassa yhteen. Muutos oli niin hidas ja hienoinen, että sitä oli paljaalla silmällä vaikea havaita, ellei katsonut oikein tarkasti. Tärkein muutos lieni se, että he luottivat. Heistä oli tulossa tiimi.

    Edistysaskelista huolimatta Wandasta paistoi edelleen nuoruus. Se yritti parhaansa, mutta oli myös varovainen. Pienikin virheliike tai ulkoa kuuluva ääni sai sen keskittymisen herpaantumaan, mutta Ilona ei enää lannistunut siitä, kun kukaan ei ollut näkemässä. Mitä sitten? Yritetään uudestaan.

    Harjoittelu oli syytä pitää vielä melko lyhyenä, jotta Wandan ohuet lihakset eivät väsyisi ja jumiutuisi liikaa. Ilona ratsasti huolellisesti neljäkymmentäviisi minuuttia ja talutti sitten tammaansa vartin käynnissä tyhjää maneesia ympäri. Kun he olivat viimeisellä kierroksella, ulkoa kuului vihellys. Oven auetessa nitisten Wanda pysähtyi, nosti päänsä ylös ja peruutti muutaman askeleen. Korvat kääntyilivät; harmonia oli poissa. Ilona pysyi rauhallisena tammansa vierellä. Alex tuli Tetriksen kanssa esiin oven väistyessä heidän tieltään. Wanda tuntui tunnistavan saapujat ja laski päätään aavistuksen. Tetris oli ollut sen turvana maastossa, joten ori oli ihan mukiinmenevää seuraa. Kunhan pitäisi turvavälin.
    – Jätä ovi auki vaan, me ollaan lähdössä, Ilona huikkasi Alexille.
    – Aa, lähet mua karkuun vai?
    – En, oltiin oikeesti vikalla kierroksella jo.
    – Taidat huijata, Alex virnuili.
    Ilona huokaisi ja jäi vielä hetkeksi kävelemään maneesia ympäri. Mikäs kiire tässä toisaalta on.

    – Olit Oskarin kanssa maneesissa perjantai-iltana, Alex aloitti muina naisina jutustelevaan sävyyn kiristäessään Tetriksen satulavyötä.
    – Joo, Ilona sai vastattua keksimättä luontevaa jatkoa aiheelle. Onko tästä nyt pakko puhua? Ja miksi mun poskia kuumottaa?
    – Miten meni? Alex kysyi ja katsahti kiusoittelevasti Ilonan suuntaan.
    – Miten niin? Kuulitko sä siitä jotain?
    – Eeen. Tai ehkä, Alex virnisti.
    – Ei siinä ollut mitään ihmeellistä, Ilona lausui huolellisesti, mutta vältteli Alexin tutkivaa katsetta.
    – Arvaa mitä, Alex sanoi.
    – Noh? Ilona huokaisi, koska arveli, että jotakin piikittelyä sieltä oli taas tulossa.
    – Ei mitään! Alex tyrskähteli. – Ei yhtään mitään.

    • #8741 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Taas tykkään näistä lineistä, jotka ovat sillä tietyllä tapaa luonnosmaiset, että ai kun osaisi ja viitsisi opetella piirtämään vastaavia. Värit sopivat myös yhteen: Wandan, Ilonan ja miljöön. Kulkeminen näyttää niin vaivattomalta myös tässä, ja sitähän tekstissäkin kuvataan.

      Kehitys ei ole lineaarista, kun harjoittelee jotain. On parempia päiviä ja huonompia. Wandan todellinen osaaminenhan ei ole tullut vielä kokonaan esiin, koska se on Ilonalle uusi hevonen, mutta ehkä sitä kohti mennään. Tällaiset onnistumisen hetket ja flow-tilat ovat tärkeitä. Niistä saa niitä onnistumisen kokemuksia ja se palkitsee, kun niitä tulee yhä useammin. Niillä myös jaksaa silloin, kun on heikompia päiviä. Ja tietenkään kukaan ei näe silloin, kun kaikki sujuu niin kuin rasvattu, ja aina katastrofeja on seuraamassa monta silmäparia. :DD

      Ilona kohtelee Wandaa niin ihanasti. Ei meillä ole tainnut julmia hevosenomistajia vielä ollakaan, muutama väliinpitämätön tai mokailija vain, mutta silti se on aina ihanaa lukea, kuinka joillain pinna kestää nuoren eläimen kanssa. Niillähän on aina omat kommervenkkinsä. Joka tyypillä ei kestäisi.

      Ihastunut Ilona on myös aikas söpö! :DD Kuulostaa tutulta, että ajatus laukkaa usein aioin ihastuksen kohteeseen, ja sitten jostain ihmeen syystä punastuttaa, kun pitäisi puhua siitä ja joku härnää. Vaan mitähän mahtaa Ilona tuumata, jos selvittää joskus, millainen lapsuus ja nuoruus Oskarilla oli.

  • #8731 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Eräänä päivänä Ilona oli kantanut kotona tekemänsä syksyyn olennaisesti kuuluvan kauraomenapaistoksen Hopiavuoren tupaan. Siellä oli ollut kahvilla porukkaa enemmänkin, ja Eira oli ollut äänessä jo Ilonan saapuessa sisään. Eteisessä kenkiä riisuessaan Ilona oli kuullut Eiran puhuvan kovaan ääneen jostakusta Outista, joka oli joskus aikoinaan kilpaillut Jussilla, ja jolla oli ollut Oskarin kanssa ”jotain juttua” – ja joka oli nyt tauon jälkeen tehnyt paluun Hopiavuoreen. Asiat yhdistyivät Ilonan päässä ennen kuin hän oli saanut edes riisuttua takkia yltään – tämäkö on se paluumuuttaja? Ilona huomasi korviensa punehtuvan salakavalasti. Kilparatsastaja. Jussilla. Oikea urheilija – tottakai. Oikeilla hevosilla. Niin kuin Alex – sellaisten kanssa Oskari pyörii. Sehän on päivänselvää. Miksen heti tajunnut? Ilona oli päättänyt jättää sittenkin takkinsa riisumatta. Hän oli vienyt kantamuksensa tuvan sivupöydälle ja livahtanut samoilla saranoilla takaisin ulos vilkaisematta, keitä kaikkia oli ollut paikalla.

    Hän tunsi itsensä typeräksi vielä seuraavana aamunakin taluttaessaan Wandaa tallista suuliin ennen työpäiväänsä ja nyökätessään lannistuneena huomenet heiniä jakavalle Oskarille. Aamut olivat jo viileitä, ja pari pakkasyötäkin oli ehtinyt kurittaa Otsonmäkeä. Oskarin pipon alta kurotti muutama tummanruskea hiussuortuva tämän poskipäitä kohti, ja Ilonan oli katsottava äkkiä muualle, sillä vatsassa tuntui oudolta. Typerät perhoset, menkää pois.
    – Susi! Camilla kutsui napakka armeijavivahde äänessään. Oskari totteli kutsua selkä suorana – ihme, ettei vetänyt kättäkin lippaan kadotessaan syvemmälle tallin uumeniin. Ilona jatkoi matkaansa kirjava tamma kannoillaan toivoen, että maa olisi niellyt hänet hevosineen. Hän sitoi Wandan kiinni suuliin ja alkoi sukia niin määrätietoisesti, että tamma otti pari sivuaskelta pelästyneenä.
    – Anteeksi, Ilona mutisi ja jatkoi hellemmin. Wanda asettui, mutta käänteli korviaan kysyvänä. Miksei se päässyt karsinaan, jossa sai olla hoitamisen ajan vapaana ja syödä heinää?

    – Ilona.
    – Mitä?
    Ilona käännähti nähdäkseen Oskarin ilmestyneen ääneti oviaukkoon. Mitä se nyt haluaa? Miksi se sanoo mun nimen taas niin vaikeasti? Ollaanko me nyt kavereita?
    – Ooksä ajatellu koskaan matkaratsastusta? Tai siis- meinaan- kokeilla sitä?
    Ilona mietti hetken hiljaa katsoen vuorotellen Wandaa ja Oskaria. Kyllä hän sitä oli ajatellut ja osasi arvella, mitä Oskari tarkoitti: Wanda oli monilta ominaisuuksiltaan juuri siihen lajiin sopiva hevonen. Voiman puute ei haittaisi niin paljoa kuin vaikka kouluratsastuksessa, kunhan oli kestävyyttä ja kyky palautua nopeasti.
    – Oon, Ilona myönsi lopulta hitaasti. – Mut emmä tiiä. Wanda varmaan pelkäis kaikkea ja pudottais mut jonnekin matkanvarrelle, hän jatkoi naurahtaen pakotetun kepeästi. Vai että kilpailemaan, hän mietti hiljaa, eikä voinut olla hengähtämättä kerran kiivaasti nenän kautta.
    – Se on sitkee tamma, Oskari huomautti sovittelevasti nyökäten pienesti Wandaa kohti ennen kuin katosi takaisin talliin.
    – Niin kai, Ilona vastasi tietäen, ettei kukaan ollut enää kuulemassa – paitsi Wanda, joka jaksoi aina kuunnella. Oskarin viimeiset sanat olivat oikeastaan olleet aika liikuttavat, ja Ilona halasi tammansa kaulaa äkillisessä hellyyspuuskassaan. Wanda seisoi hievahtamatta aloillaan – ei väistänyt, muttei varsinaisesti osoittanut minkäänlaista kiinnostustakaan tilannetta kohtaan.
    – Kuulitko? Sä oot sitkee, Ilona kuiskasi.

    Ilona mietti, mistä Oskari oli saanut moisen päähänpiston, saati keksinyt tulla itse esittelemään sen hänelle. Minkä takia se tuli vaan istuttamaan mun päähän tuollaisen ajatuksen? Se varmaan valmentaa meitä kaikkia koko ajan päänsä sisällä. Tai ehkä mun täytyy lunastaa paikkani sen kaverina ryhtymällä kilparatsastajaksi. Ilonaa alkoi uudelleen kismittää. Vai niin – sitäkö se tarkoittikin!

    – Mutta sit jos- huom. JOS- niin me tarvittais varmaan vähintään huoltaja, Ilona puheli hetkeä myöhemmin Wandalle, kun oli miettinyt asiaa hetken puhtaasti lajivalinnan kannalta. Ainahan asioita voi kokeilla vihkiytymättä varsinaisesti minkään tietyn lajin edustajaksi. Matkaratsastus kieltämättä kävi järkeen, vaikka tarkoittaisi toisaalta myös paljon työtä. Pelkkä fysiikkavalmennus ei riittäisi, vaan Wandasta pitäisi saada paljon varmempi maastossa – se ei saisi pelätä kaikkea. Äh, ihan tyhmää. Turha kuvitella. Mutta toisaalta tavoitteet ja uudet haasteet veivät Ilonan helposti mukanaan, ja kiinnostavista projekteista oli vaikea kieltäytyä. Mihin vanha kestävyysurheilija raidoistaan pääsisi? Ilonan mieleen tuli kuva maaliviivan ensimmäisenä ylittävästä ratsukosta. No oishan se siistiä. Ehkä jopa hienompaa yhdessä oman hevosen kanssa kuin yksin juoksukilpailussa. Mut emmä tiiä silti. Pitää miettiä.

    • #8742 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi eeeei. Olisi kauheaa tulla tupaan ja kuulla tällaisesta mystisestä Outista, joka vaikuttaa tietenkin kaikin puolin paremmalta kuin itse on. Miten sitä muita ihmisiä ajatellessaan unohtaakin niin helposti, ettei kukaan ole täydellinen ja kaikilla on omat rajoituksensa ja ongelmansa? Näin juoruillen kuultuna Outihan on aika pelottava vastustaja. Sillähän toden totta on ollut juttua Oskarin kanssa! Sillähän on paljon yhteistä Oskarin kanssa! Ei munkaan tulisi ajateltua, että jos joku Outi on palannut, silloinhan tämä Outi on joskus lähtenyt jostain syystä… Eikä ottanut minkään sortin Oskaria mukaansa. 😀

      Oskari ja Ilona on kyllä kaksi samanlaista ajatuksenpyörittäjää! Aina arvotaan, mitähän se toinen nyt tarkoitti tuollakin, ja sitten leijuu mieleen sellaisia ahdistavia ajatuksia tavallisten mukana. Sen kyllä uskon heti, että Oskari valmentaa päänsä sisällä kaikkea, millä vain on ratsastaja ja neljä suurin piirtein toimivaa kinttua.

      Tässä Ilonan kunnianhimo pääsee myös ensimmäistä kertaa kunnolla esiin. Ilona on sellainen kiltti, vähän hiljainen ja rauhallinen, vähän alistuvakin tarinan alun perusteella, mutta vaikutelma johtuukin paitsi persoonasta, osittain myös siitä, ettei Ilonalla ole vielä tavoitteellisia sivujuonia. No nyt vähän niin kuin on! Sitäkään ei vielä tiedä, mitä ratsukolle tapahtuu, kun Ilona pääsee palkinnonsyrjään kiinni ja Wanda kasvaa ja kehittyy. Aijje, elämme jännittäviä aikoja. Saadaan varmaan tarinoita ekoista kisoista ja kaikkea ihanaaaaa!

    • #8747 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Hahaa olipas mielenkiintoinen kuvaus Outista! Saat sen todellakin kuulostamaan mystiseltä ja vähän pelottavalta tyypiltä. Vaikka jos Outilta kysytään, niin sehän on ollut vaan hevosenhoitajana, eikä millään tavalla yhtä taitava tai hieno kilparatsastaja kuin joku Sonja, Marshall tai Oskari itse. Ja Ilonakin hevosenomistajana on selvästi ylempänä arvoasteikolla. Tosi mielenkiintoista siis kun Ilonan ensivaikutelma (ennen kuin hahmot on edes päässyt tapaamaan) on niin erilainen 😀

      Ja matkaratsastusta! Mun mielestä on niin kiinnostavaa päästä lukemaan lajeista, joista en itse niin tiedä (heh mulle Camillan ravikilpailutarinatkin on aina niin eksoottisia), joten toivon tietenkin paljon kiinnostavia matkaratsastusjuttuja tulevaisuudessa, jos Ilona ja Wanda päättää sille tielle lähteä. Oskari valmentajana on… noh valinta ja Ilona olikin tainnut saada siitä jo jotain esimakua, mutta vaikuttaa siltä että Ilonalta löytyy kyllä kunnianhimoa oikeasti sitoutua treenaamaan, jos ne vaan löytää Wandan kanssa sopivan lajin ja tavoitteen.

  • #8761 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Satoi. Sinä aamuna oli myös kiire, joten mä ajattelin vain juoksuttaa Wandan. Kengittäjäkin oli tulossa heti kasilta. Oli sovittu, että Wanda kengitetään ekana, jotta mä ehdin olla lahjomassa porkkanoilla sitä pysymään paikallaan, ennen kuin lähden. En ollut kehdannut pyytää aamutalliin tulevaa Oskaria Wandan henkiseksi tueksi vaikka se olisi helpottanut mun aikataulua. Se oli nimittäin tainnut olla viime aikoina aika pahalla päällä: siitä, kuinka syvällä sillä oli kädet taskuissa, pystyi näkemään jo kaukaa, kuinka huono päivä sillä oli. Mä olin kuullut Alexilta jotain epäonnistuneista hevoskaupoista, mutta asia ei kuulunut mulle sen enempää, vaikka kävikin sääliksi sellainen surkeana hartiat lysyssä kuljeksiva Oskari. Mä olin sössinyt jo ihan tarpeeksi kertoessani alun perinkin Alexille Oskarin hevosenostoaikeista. Se oli vahinko – mä luulin, että se jo tiesi.

    No joka tapauksessa – mä olin ajatellut, että tekisi muutenkin ihan hyvää juoksuttaessa katsoa välillä sivusta Wandan liikkumista. Paitsi, että tänään se näky aiheutti mulle lähinnä harmaita hiuksia. Wandalla oli ihan paska päivä: se vain korahteli korvat lintassa, ja aina kun mä pyysin siltä jotain, sain pelkkää pukkilaukkaa. Ja mä kun olin kuvitellut sen vaihtavan sujuvasti askellajia pelkästä sanallisesta vihjeestä, niin kuin oon yrittänyt sille opettaa. Siellä mä seisoin sateessa kumpparit jalassa ja huppu päässä väistelemässä kavioiden lennättämää märkää hiekkaa.

    Wandan juoksutus 9/22
    Line: dA / kamuiji

    Että sellainen aamu – ihan niin kuin ei olisi stressannut muutenkin, kun piti suoraan tallilta lähteä kiireessä junalle, jotta ehtisin Jyväskylään pariksi tunniksi tutkimusetiikan syventävän kurssin tenttiin palatakseni vielä samana iltana takaisin kotiin. Suoria junia ilman vaihtoa menee tasan kahdesti päivässä, joten en saanut myöhästyä. Sillä minähän en suostu ajamaan motarilla autolla. Tai siis en uskalla.

    Mä en ollut vielä edes toipunut eilisillan työvuorosta, joka oli ollut ihan kamala. Olin vaan mokaillut koko työvuoron läpi. On aika noloa soittaa asiakkaalle perään ja pahoitella, kun on neuvonut ihan väärin. En onnistunut kertaakaan muistamaan edes päivämääriä oikein, vaan piti aina tarkistaa uudestaan ja uudestaan samat asiat. Tulostinkin laittoi mulle hanttiin. Muut väitti, ettei se haitannut mitään ja että erehdyksiä sattuu, mutta mä en silti tykkää tehdä virheitä. Oikeastaan mun pahin pelko taitaa olla epäonnistuminen. Onneksi kenenkään lemmikki ei sentään päässyt hengestään mun takia.

    Nyt mä voin vielä koko tulevan junamatkankin ajan hieroa omaan naamaani kaikkea, mitä oon unohtanut hoitaa tai tehnyt kehnosti sen sijaan, että kertaisin siihen tenttiin.

    Positiivista tässä on sentään se, etten ollut tänä aamuna satulassa, kun Wanda päätti kokeilla rodeoratsun uraa. Toivon hartaasti, ettei kukaan ollut näkemässä tätä aamushow’ta, ja että se jäisi ainoaksi Wandan itsekeksimäksi lajikokeiluksi.

    No, ainakaan sillä ei näyttänyt olevan jumeja.

    Ehkä tää tästä helpottaa, kun saan kuivat vaatteet päälle, pääsen junaan ja saan VR:n pahvisen kahvikupin käsiäni lämmittämään. Sen voimalla mennään tää päivä.

    Mulla on koti-ikävä jo valmiiksi.

    • #8766 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sa-mas-tut-ta-vaa!! Miten se onkin niin, että kun pari asiaa vastustaa, kaikki muutkin jutut heittäytyy hankalaksi? Ja se ei ole vielä edes se samastuttava kohta. Se on, että kun ongelmista menee pakka sekaisin, niin alkaa mokailla, ja saman tien kun on hiljainen hetki, niin ainakin tämä lukija käyttää aikansa juuri tällä tavalla itsensä syyttämiseen joka naskahduksesta. Siitä huolimatta, ettei a) kukaan kuollut tai b) kukaan edes muista niitä kämmejä seuraavana päivänä.

      Wanda taitaa olla tosi herkkä heppa Ilonan mielialalle. Kun on kiireen tuntua, tottahan se juntturoi. Kaikki ei varmaan edes huomaa, että emännällä tai isännällä on kiire (…Skotti katson sinua…) mutta osa örkeistä reagoi ihan tosi kovasti. Arvaapa kenen puolitoistavuotias koira ei pissaa takapihalle, jos mulla on kiire aamulla, vaikka muuten aina tekee heti? 😀 Tämän tarinan myötä tunnen yhtäkkiä ymmärtäväni heti kerta heitolla paremmin, kuka Wanda oikeastaan on hevosiaan ja mitä voisin ehkä laittaa sen tekemään omissa tarinoissani.

      Mun mielestä on kiva yksityiskohta, ettei Ilona halua ajaa lujaa autolla. Se kertoo nimittäin paljon muutakin kuin että Ilona ei halua ajaa autolla lujaa. 😀 Tällä hetkellä uumoilen, että Ilona on arka hurjapääjutuissa, eikä esimerkiksi hyppäisi benjihyppyä, eikä ekana kiinnostuisi kenttäratsastuksesta. Veikkaan, että Ilona on muutenkin sillä tavalla varovainen, että katsoo autot kunnollisesti myös suojatiellä, eikä viiletä sähköskuutilla kolmeaviittä ilman kypärää tuolla.

      Musta on taas ihanaa kuulla Ilonan oma ääni kertojana.

      Wandan kuva on taas sävy sävyyn hevosesta miljööseen. Tykkään sun itse tekemistä lineistä enemmän, koska ne on tosi persoonallisia. Lineistä viis, niin väritystyö on tosi onnistunutta. Harjakin on pehmoisa ja ihana, ja kaviotkin hohtavat himmeän puhtaina!

  • #8771 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Fiilispohjalta

    Mä olin päättänyt ryhtyä siihen. Se oli ollut yks yö, kun en ollut saanut nukuttua, ja olin miettinyt, että mikä elämässä on oikeastaan tärkeää, ja mitä järkeä on ylipäätään missään. Miksi en kerrankin kurkistaisi mukavuusalueeni ulkopuolelle? Mulla on kuitenkin melkein kaikki tarvittavat avaimet jo valmiiksi kädessä.

    Ilona oli ajanut heti unettoman yön jälkeisenä päivänä Hopiavuoreen, satuloinut kirjavan tammansa ja kavunnut kyytiin pitkässä vihreässä sadetakissaan, vaikkei ollut edes satanut. Vasta sitten hän oli alkanut miettiä, miten etenisi. Pitäisikö tehdä suunnitelma? Ei kai. Ei mitään oikeaa suunnitelmaa. Päivä kerrallaan.

    Mä kyllä tykkään suunnitelmista, listoista, säännöistä, protokollista ja kalentereista. Mutta jotenkin mä en halua sotkea sitä kaikkea juuri tähän. En ainakaan vielä. Kun tietää kohtalaisen paljon kestävyysurheilusta, ajautuu hyvin helposti pistämään kaiken osaamisensa peliin. Ja se kaikki tekisi mieli iskeä pöytään saman tien kerralla. Tämä on kuitenkin ensisijaisesti vapaa-ajan harrastus, ja mä en halua tähän liikaa paineita tai panoksia. Ainakaan vielä. Vapaa-ajasta ei saa tulla suorittamista. Mun täytyy jokaisesta uudesta elementistä olla ensin ihan tosi tosi varma, että mä haluan lisätä sen tähän. Yksi asia kerrallaan.

    Koska en halua mitata, en voi asettaa tarkkaa ja konkreettista tavoitetta, kuten jotain tavoiteaikaa tai -matkaa. Mutta jos ei ole selkeää tavoitetta, mitä varten silloin edes harjoitellaan? Ja miten?

    Fiilispohjalta. Haetaan hyvää tuntumaa siitä, mitä matkan pidentäminen tekee. Miltä nopeuden lisääminen tuntuu. Miten meidän kummankin fysiikka ylipäätään kestää. Millaisia vasteita syntyy. Lähdetään yhteisestä tekemisestä, mutta hevonen edellä. Ei yli viittä treeniä viikossa hintelälle nelivuotiaalle. Siinä on alustava suunnitelma, ja loput tehään matkalla.

    Ilona aloitti ratsastamalla yhden tavallista pidemmän maastolenkin. Siinä meni kaksi tuntia, ja ratsukko selviytyi odotettua paremmin siihen nähden, että oli matkassa ilman seuraa. Vauhti oli pidetty kohtuullisena, eikä Wanda vaikuttanut varsinaisesti väsyneeltä, kun Ilona riisui siltä satulaa myöhemmin. Tamma oli ollut maastossa valpas ja säpsähtänyt asiaankuuluvasti muutamia kertoja, mutta Ilonasta tuntui, että matkan edetessä hevonen oli alkanut hiljalleen rentoutua. Ehkä se tarvitsi aikaa ja riittävän pitkän matkan päästäkseen sopivaan mielentilaan. Niin, ja sopivassa mielentilassa olevan ratsastajan.

    Heti seuraavana päivänä Ilona päätti kokeilla nopeusharjoittelua. Ajatus tuli taas vasta tallilla – yhtään aikaisemmin hän ei ollut antanut itselleen lupaa miettiä koko asiaa, vaikka jonkinlainen innostukseen verrattava tunne kasvoikin hänen sisällään huolestuttavan voimakkaasti. Siinä on aina se vaara, että ennen pitkää tulee pettymyksiä. Niin kuin juoksukilpailuissa.

    Nopeusharjoittelu taisi olla Wandalle uutta. Ilona oli tehnyt sitä paljonkin, mutta ilman hevosta ja eri mittakaavassa. Hän ratsasti maastossa viisi kilometrin pituista kovaa laukkavetoa neljänkymmenen sekunnin palautuksilla. Lenkkiin kuului luonnollisesti myös pitkät alku- ja loppuverryttelyt. Kuten arvata saattaa, Wandalla oli kovilla laukkapätkillä tunnelma katossa, eikä sen pysäyttäminen ollut mitenkään helppoa – saati paikallaan pitäminen palautuksien aikana.

    Toisaalta – kun nuoren ja harjaantumattoman hevosen antaa laukata aina kilometrin kerrallaan niin kovaa kuin uskaltaa, se alkaa kyllä vähän väsyä jo ennen kuin viisi vetoa tulee edes täyteen. Loppumatkasta jarruttelu onkin jo vähän helpompaa, kun aiemmat kilometrit ovat hioneet pahimman terän pois. Jatkossa pitäisi löytää hevosesta taloudellisuus, ettei se lähtisi aluksi täysillä ja hyytyisi ennen aikojaan, kun kuormitusta lisätään. Wandan kyky sietää väsymystä ja maitohappoja nähdään kunnolla vasta ajan kanssa.

    Nopeustreenissä tulevana haasteena saattaa olla ihan oikeasti hevosen motivaatio, vaikka se tuntuukin vielä tässä vaiheessa erikoiselta ajatukselta. Nopeusharjoittelussa pitäisi kuitenkin mennä kerta toisensa jälkeen paitsi kovaa, myös koetellen suorituskyvyn rajoja. On selvää, ettei kaikista hevosista ole sellaiseen jatkuvaan nousujohteiseen harjoitteluun. Ennen pitkää vetoja pidennetään puoleentoista kilometriin, ja sitten kahteen. Sitten saatetaan lisätä vähitellen vetojen määrää. Kokonaismatkan täytyy kasvaa vähitellen, mutta vauhdin on säilyttävä tai jopa kasvettava. Siinä rinnalla täytyy treenata paljon peruskestävyyttä – siinä onkin koko harjoittelun pääpaino – ja ehkä ihan vähän voimaakin, mutta mihin väliin tulee tuikitärkeä vauhtikestävyys… Ai niin, ei suunnittelua!

    Kehitys ei aina tunnu helpolta tai kivalta – ei sen enempää hevosesta kuin ratsastajastakaan. Se on väistämättä joskus epämukavaa, eikä siitä pääse mihinkään. Joka tapauksessa etenkin nopeusharjoittelussa motivaation ylläpitämiseksi olisi hirveän hyvä, jos joku nopeampi hevonen saataisiin välillä edelle laukkaamaan. Silloin ei tarvitsisi harjoittelun edetessä koetella Wandan tahdonvoimaa, ja se kääntäisi huomionsa puskista eteensä. Mutta katsotaan. Päivä kerrallaan.

    • #8772 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Kivaa päästä seuraamaan Ilonan ja Wandan treenausta. Jannasta saa varmasti maastokaveria kunhan Elli vain vähän kasvaa ja pystyy olla isin kanssa pidempään kahden 🙂

    • #8794 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jes, yksi uusista pääjuonista vahvistuu! Huomaan, että mulle motivoivimpia ovat ne tarinat, joissa on yksi tai muutama pääjuoni tai -pyrkimys. Se tekee hahmosta ja hevosesta mulle ennustettavampia, vaikka tavoitteeseen pyrkiminen olisikin hyvin sattumanvaraista niin kuin Ilonan treenisuunnitelmat (tai siis niiden puute) tässä. On kiinnostavuuden ja ennustettavuuden kannalta ihan sama, saavuttaako Ilona koskaan tavoitteensa: pääasia on tietää, mihin suuntaan hän pyrkii tällä hetkellä.

      Hopiavuoren ympäristöön myös lajivalinta on aikasmoisen hyvä. Tällaisesta treenistä on toki hyötyä lopuksi kaikessa mahdollisessa muussakin kuin matkaratsastuksessa, mutta tarkoitan lajin hyvyydellä sitä, että tähän on tosi helppoa tarttua. Nyt voidaan ennustaa, että Ilona alkaa maastoilla aika paljon: on siis valmis heppamainen puuha, jossa oma hahmo pääsisi tutustumaan Ilonaan. Maastoilu on lisäksi ollut meillä tarinoissa kusittain tosi suosittua. Tässä tarjotaan viimeisessä kappaleessa jopa suoraan ratsukon mentävä kolo vastakirjoittajalle: tuohon noin eteen laukkaamaan joku.

      Vaikka Ilona ”ei suunnittele”, hänen suunnitelmansa ovat aika tarkkoja ja tietonsa täsmällisiä, ja Ilona huomaa tämän itsekin. 😀 Tässä tarinassa vahvistuu se vanhemmissa ja erityisesti Ilonan uusimmassa spinnarissa esitelty kilpailuhenkinen piirre. Vaikka Ilona on sellainen kiltin kotihiiren ja lukutoukan oloinen, kontrastina on ihana voitontahto. Ennustelen Ilonalle kilparatsastajan uraa, kunhan heppa pääsee vähän kasvamaan lisää pikku hiljaa. 😀

  • #8782 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    // Jaahas, taidanpa hämmentää vähän tätä soppaa.

    Ilona ajoi kohti Otsonmäkeä hyräillen radion mukana jotakin itseään vanhempaa kappaletta. Hän hidasti, sillä edessä oli traktori. Ilona ei uskaltanut ohittaa – autolla ajaminen oli tarpeeksi pelottavaa muutenkin. Kärsivällisenä hän odotti, kunnes Hopiavuoreen vievä risteys tuli kohdalle ja kääntyi pois päätieltä rämisevän rakkineen jatkaessa matkaansa suoraan.

    Se oli ihan hyvä päivä, ja olo oli virkeä. Kesä oli ollut ja mennyt aikaa sitten jättäen muistoksi poskille tervettä väriä ja pisamia. Hiukset olivat venähtäneet liiankin pitkiksi, ja aurinko oli vaalentanut niitä vain, jotta ne voisivat alkaa taas tummua talvea kohti. Syksy oli tullut keltaisine lehtineen, jotta ihmiset voisivat kaivaa kaapeistaan ne hyvin istuvat tuulitakit, joiden kaulukset ulottuvat kunnolla ylös kasvoja suojaamaan, ja joiden huput ovat niin suuria, että mahtuvat vaikka ratsastuskypärän päälle. Happea ja raikkautta oli ilmassa.

    Perillä Ilona nousi autostaan ja alkoi tapansa mukaan vasta silloin miettiä, mitä tänään keksisi Wandan päänmenoksi. Hän nosti katseensa nähdessään liikahduksen silmänurkassaan ja huomasi silloin Oskarin puhumassa jonkun kanssa. Se joku oli Outi seisomassa selin Ilonaan. Ilona ei kuullut keskustelusta sanaakaan, mutta hänen korvissaan alkoi soida Eiran äänellä julistettu ”jotain juttua”. Hän tukahdutti uteliaisuutensa, käänsi katseensa tiukasti eteensä ja käveli rivakasti kohti tallia. Ei kuulu mulle, hän ajatteli valehdellen itselleen, ettei ollut pettynyt. Ilona kaiveli takkinsa taskussa olevaa pientä pussia turhaan – purkka oli loppunut.

    Saahan ne keskustella. Ne voi puhua ihan mistä vain. Tai olla puhumatta. Mutta sen ajatuksen kohdalla meinasi kirpaista. Että joku olisi Oskarin kanssa puhumatta mistään ilman, että se olisi lainkaan kiusallista – okei, se olisi jo vähän liikaa.

    Ilona sai onnekseen muuta ajateltavaa, kun Janna tuli vastaan tallikäytävällä. Hän oli ilmeisesti käynyt tallilla vain kääntymässä, sillä Elli oli mukana kantokopassa. Ilonaa vähän ujostutti, sillä hän ei tuntenut vielä kunnolla sen enempää Jannaa kuin Elliäkään, eikä tiennyt, miten vauvojen kanssa tulisi keskustella. Hän vilkutti ja hymyili Ellille, joka katsoi takaisin silmät selällään hetken, ja alkoi sitten nauraa kihertää. Ilona ei tuntenut montaa vauvaa, mutta hänen mielestään Elli oli kiltin oloinen yksilö. He vaihtoivat Jannan kanssa pari kepeää sanaa siitä, että nuorenahan se hevosharrastus on hyvä aloittaa, ja jatkoivat sitten matkaansa eri suuntiin.

    Ilona ehti kulkea vain muutaman askeleen näkemättä ristin sielua tallissa, kunnes Alex pölähti satulahuoneesta hänen eteensä.
    – Kato, terve! Missä Oskari on? Alex kysyi terävästi.
    – Tuolla se näkyi ulkona olevan… Outin kanssa, Ilona vastasi viitaten pienellä nyökkäyksellä oven suuntaan. Samalla hetkellä hän havaitsikin Oskarin tulevan sisään ja sulki suunsa tiukaksi viivaksi, jottei taas tulisi puhuneeksi toisten asioista.
    – Oskari! Alex kailotti käytävän toista päätä kohti.
    Oskari mutisi jotakin.
    – Mistä te puhuitte siellä? Alex uteli Oskarin päästyä lähemmäs. Alex tukki Oskarin tien satulahuoneeseen, joten mies oli umpikujassa.
    – Ei mistään, Oskari sanoi.
    Ilona valahti kalpeaksi. Ei mistään!!
    – Niin varmaan, Alex tuhahti tietävän kuuloisena ja lähti ilmeisesti tupaa kohti. Ilona luikki satulahuoneeseen, mutta se oli turha pakoyritys, sillä myös Oskari oli matkalla sinne.
    – Ooksä menossa taas maastoon? Oskari kysyi, kun ei varmaan muutakaan keksinyt. Ja ihan muka muina miehinä, niin kuin mitään ihmeellistä ei olisi meneillään. Raukka ei yhtään tajua.
    – Hm? Joo, Ilona vastasi lasittunein katsein, otti Wandan naruriimun ja lähti hakemaan ratsuaan tarhasta. Taitaa olla pitkän PK-lenkin aika.

    • #8793 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä on ilkeää ja julmaa tallikiusausta. :DD Nyt on pakko tarttua härkää sarvista, vaikka varsinkin mä olen vältellyt sitä huolellisesti. Ei kun oikeasti nyt tulee mieleen ihanasti se aika, kun Hopiavuori oli vasta vuoden vanha talli. Sinä kesänä oli jotenkin ennätyspaljon sellaisia kirjoittajia, jotka halusivat työntää nokkansa kaikkien muiden asioihin ja mahdollisimman syvälle tietenkin. Silloin pojat tapahtui kaikkea mielenkiintoista paljon ja äkkiä. Voi jehna kun oli hyvää aikaa..

      Okei. En tiedä vielä yhtään, mitä Oskari mahtoi puhua Outin kanssa. Sen sijaan tiedän tarkasti, mitä Oskari tuumaa seuraavaksi.

      Tässä tarinassa lukijaa muistutetaan sellaisista pienistä jutuista, jotka ovat tulleet jo esiin, ja jotka ovat Ilonalle tyypillisiä. Ilona on arka kuski ja haluaa ajaa turvallisesti, ja hänellä on aina purkkaa. Ilona on pohjimmiltaan ulkoilmaihmisiä ja yrittää ajaa ajatuksiaan ja tunteitaan sisäisellä puheellaan mielestään oikeaan suuntaan. Nämä pikku yksityiskohdat ovat mulle niitä, jotka herättävät hahmot henkiin, ja samalla ne ovat niitä, jotka lukijat valitettavasti ensimmäisenä unohtavat. Niitä on pakko toistaa, ja sillä tavalla ainakin osa jää elämään myös muiden tarinoissa. 😀

  • #8862 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    // Spämmivaroitus 😀 Tämä ja muutama muu tapahtuivat silloin aiemmin syksyllä.

    Not so tiny

    Hopiavuoren pihan vallanneet kuivat lehdet rapisivat mun askelten alla. Onni metsästi yhden niistä suuhunsa ja ravisti sen kuoliaaksi. Varmaan kuvitteli olevansa hurjakin peto, mutta sen päällä oleva paksu viininpunainen villapaita viesti jotakin aivan muuta.

    Avasin tuvan oven koiralle.
    ”Hei oota, et sä voi valjaat päällä mennä… Jaa, näköjään voit”, huokaisin, kun Onni riensi suoraan lempipaikalleen Hopiavuoren Eetun olohuoneen sohvalle jäämättä odottelemaan, että ehtisin riisua siltä ulkoiluvarusteita.

    Tallilla oli tavallista hiljaisempi sunnuntai. Alex ei ollut siellä, koska Tetris oli Tervajoella, eikä Alex varmaan viitsinyt joka päivä raahautua pelkästään mun takia paikalle. Edes Oskariin ei tarvinnut odottaa törmäävänsä, sillä tämä oli kuulemma isänsä luona. Oskarin Outiakaan ei sen enempää näkynyt. Sen sijaan Camilla touhusi yhden tyhjillään olevan karsinan parissa, ja Eetu näkyi mittailevan hevosten ruokia. En kiinnittänyt sen tarkempaa huomiota muiden touhuihin, vaan hain Wandan tarhasta ja varustin sen.

    Sää oli tavallistakin syyspäivää tuulisempi, joskin kuiva. Päätin ratsastaa maneesissa, jossa Wandan ei tarvinnut hermoilla tuulenpuuskien ja lentelevien lehtien vuoksi. Tamma käveli tapansa mukaan reippaat alkukäynnit pitkin ohjin tahdittaen kulkuaan joustavalla kaulan liikkeellä. Mä yritin rentouttaa alaraajani roikottamalla niitä pitkinä hevosen kylkiä vasten.

    Muutamien väistöjen ja taivuttelujen jälkeen mun keskittyminen herpaantui, kun olin kuulevinani ulkoa kummallista matalaa hurinaa – niin kuin auto olisi ollut pitkän aikaa käynnissä. Niin kauan sitä kesti, että sitä kuunnellessani aloin pian epäillä, että mun korvat vain soivat, eikä kyse ollut autosta alkuunkaan. Kun sitten kuului myös muutama metallisena kaikuva kolahdus, en voinut estää itseäni lähtemästä tarkastamaan asiaa. Jalkauduin ja talutin Wandan ulos maneesista havaitakseni heti, että Eetun kuljetuskoppi oli kiinni Oskarin Volvossa keskellä pihaa. Oli ihan turha yrittää kävellä siitä ohi muka sattumalta niin kuin olisin vain vahingossa tullut osuneeksi paikalle samaan aikaan, sillä uteliaisuus paistoi mun kasvoilta epäilemättä ainakin kilometrin päähän. Hidastelin nähdäkseni, mitä oli tekeillä, sillä kuka nyt tässä tilanteessa menisi tallin uumeniin ja jättäisi näkemättä, kun jotakin epätavallista tapahtuu? Oliko meille tulossa uusi hevonen? Kenelle?

    Mutta kun Oskari sitten talutti kopista ulos kiiltävän puoliveritamman, pystyin lukemaan heti miehen kasvoilta, kenen hevosesta oli kyse.

    Multa ei nimittäin suinkaan jäänyt huomaamatta se kipinä Oskarin katseessa, joka syttyi tämän silmäillessä varman oloisena uutta tammaansa. Silloin mun mieleen muistui uudestaan se, kun Oskari oli silloin aikaa sitten yhtenä iltana pipo toisessa kädessään ja hiukset sotkuisina ilmestynyt satulahuoneeseen, jossa mä olin juuri tullut möläyttäneeksi Alexille Oskarin hevosenostoaikeista, ja Alex oli heti perään möläyttänyt Oskarille mun juoruamisesta. Oskari oli ollut yllättävän pitkä kurottaessaan jotakin kaapista mun yläpuolelta, ja mä olin haistanut hevosen ja satulasaippuan joukosta miedon, raikkaan tuulahduksen – puhtaan pyykin tuoksun yhdistettynä sellaiseen luonnolliseen ominaistuoksuun, jota täytyisi vetää keuhkot täyteen, jotta siitä saisi kunnolla selvää. Oskari oli hymyillyt jähmeästi liuetessaan paikalta, ja myöhemmin sitä ajatellessani olin lopulta unohtanut, mistä sinä päivänä oltiinkaan puhuttu ja kuka olikaan möläyttänyt mitäkin.

    Niin — hevosistako oli puhe? Tiny Kitten Kisses ei ollut ainakaan mun mittapuulla varsinaisesti ”tiny”, mutta se oli kamalan hieno – melkein liiankin hieno. Mulla ei olisi ollut opiskelijabudjetilla varaa edes haaveilla sellaisesta hevosesta, eikä tietenkään ollut sopivaa heti ensimmäisenä kysyä Oskarilta, miten ihmeessä hän oli sellaisen saanut hankittua. Olin joka tapauksessa kiinnostunut ja iloinen uudesta tulokkaasta.

    Oskari & Kissy
    Line: dA / Nihaleren

    // Kuva näyttää ihan eri väriseltä eri näytöillä, ainakin mun koneella tästä hävisi kontrasti. Hups.

    Lähipäivien aikana tein muutamia huomioita Oskarin uudesta hevosesta. Ensinnäkin tunsin olevani suunnilleen Kissyn jalan pituinen, enkä olisi varmaankaan uskaltanut kiihdytellä sen kokoisella kilpahevosen moottorilla varustetulla puoliverisellä lisättyä laukkaa niin kuin Oskari. Oskari oli murjaissut takaisin, että enemmän mulla olisi syytä olla varuillaan tuon kanssa, ja osoittanut tarhassa itsekseen riekkuvaa Wandaa. Olin kohauttanut olkiani, sillä en oikein osannut enää jännittää tutussa ympäristössä nelivuotiaani kanssa. Tamma oli näet pienehkö, ja sen satulaan oli muotoutunut mun muotoinen kolo, jossa oli jo melko helppo pysyä satunnaisista sivuloikista huolimatta. Enkä mä ollut sitä paitsi vielä kertaakaan edes pudonnut kyydistä, vaikka myönsinkin hevoseni olevan ehkä keskimääräistä kiikkerämpää mallia.

    Kissi vaikutti melko lauhkealta tallissa, mutta pidin siihen aluksi suosiolla turvavälin. Ihan vain varmuuden vuoksi, kunnes se osoittautuisi vaarattomaksi, eikä astuisi ensimmäisinä päivinä kenenkään varpaille. Sitten sitä voisi käydä paijaamassa.

    Koska ”Kissy” tai ”Kissi” ei minusta oikein istunut kenenkään suuhun suomenkielisten lauseiden keskelle, olin alkanut kutsua hevosta Sintiksi heti ensimmäisistä päivistä alkaen, sillä sehän viittasi tavallaan johonkin pieneen ja söpöön — niin kuin Tiny Kitten Kisses. Oskari oli jaksanut muutaman kerran korjata ja sanoa, ettei siinä ollut mitään järkeä, mutta oli sitten luovuttanut ja puhissut vain. Ei ollut mennyt kauaa, kun Oskari oli kutsunut Kissiään tarhasta, ja tamma oli tullut portille vasta sitten, kun minä olin huutanut Sinttiä. Loppujen lopuksi hienoimmankin kilparatsun sisällä elää näet koiranpentu, joka täytyy vain maanitella esiin heppanameilla. Sen koommin en ollut enää karttanut vähääkään Oskarin uutta hevosta.

    Wanda oli kuitenkin heti Oskarin jälkeen koko joukon riemastunein uuden tulokkaan saapumisesta. Viilenevän syyssään sekä uuden tarhanaapurin johdosta se oli kuin kaksivuotias kakara kiihdytellessään tarhassa edestakaisin yrittäen saada aidan takana möllöttävää uutta tammaa mukaansa leikkiin. Ei se tietenkään lähtenyt – katsoi vain, että mikähän tuotakin vaivaa.

    Varmaan ajatteli, että tuon kirjavan on oltava vähintään yhdeksänkymmentäyhdeksänprosenttisesti täysiverinen.

    Wanda tarhassa
    Line: dA / Nachvoir

    // Tämän kuvan laadulle puolestaan kävi jotakin, mutta menköön nyt vaikka kaukaa katsottavan kuvituskuvana.

    • #8925 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ilonahan on noissa nimiasioissa niin kuin mä. 😀 Mun äiti kasvattaa koiria. Aina kun sille jää kotiin joku pentu, se yrittää keksiä sille nimen — ja aina mä torpedoin sen suunnitelmat. Yhtä narttua äiti halusi sanoa Taigaksi ja mä päätin sanoa sitä Mamaksi. Kun vaan sanoin sitkeästi Mama, kaikki muutkin sanoi, ja sitten se oli Mama. Sama kävi Hjørdikselle ja kaikille muille vuorollaan. Toisaalta mä halusin, että mun tuorein koira olisi Hugo, mutta kun kaikki sanoi vaan sitä Juusoksi, niin Juuso jäi sen nimeksi. Saa nähdä, koska mä ja Oskarikin puhutaan Sintistä vahingossa. 😀

      En oikein tiedä, mitä tohtisin kommentoida. Kun luin tätä ekan kerran, tietenkin mun huomioni kiinnittyi Oskariin, koska kuka nyt ei halua lukea oman ukkelinsa juttuja? Ehdit kertomaan ihanasti kaikkia niitä asioita Oskarin henkiin heräämisestä, joita olin suunnitellut sille tapahtuvaksi aina silmien ilmeestä alkaen. Ja niistä asioista, joita Oskari on katsonut hevosessaan ihaillen, niin kuin kunnon moottorista. Sitä lienee kuitenkin aika itsekästä kommentoida pitkästi? Ehkä kommentoin tästä näkökulmasta sitä, miten tarkka yhteisöllinen kirjoittaja olet: osaat kertoa ainakin mulle kirjoittajana tärkeistä asioista.

      Nyt kun aikaa julkaisusta on kulunut ja tarina on edennyt, kiinnitän huomiota sellaiseen, mitä en olisi ennen huomannut niin merkittäviksi jutuiksi. Niin kuin Ilonan muotoiseen kuoppaan Wandan satulassa. On hirveää, että tätä julkaistessasi lukija kuvitteli, että nyt ne kaksi ovat kasvamassa yhteen alun arkailun jälkeen. Ilona luottaa hevoseensa, vaikka Oskari pitää sitä vallattomana. Ilona ei enää pelkää Wandan kanssa. Nyt kun Wanda sittemmin meni rikki, nämä asiat ovat vain surullisia. Siinäkö se hyvä alku nyt oli?

      Kuvat on tietenkin ihania. Wanda on vauhtiveikko ja oma persoonansa vielä. Oskarilla nyt on aina ihan oma meininkinsä Elämänsä Hevosten kanssa… 😀 Nämä kuvat ovat tavallaan kuin vastakohdat, vaikka loppuviimein hevosethan ovat verrattaen saman näköisiä.

  • #8863 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    // Näköjään täällä vähän kertoja vaihtelee tarinoiden välillä, kun en ole huomannut muuttaa sitä kaikkiin aikaa sitten kirjoitettuihin… Oh well.

    Pikakelausta

    Ilona oli alkanut tehdä juoksun ohella loikkatreenejä kerran viikossa tai parissa. Aluksi loikkimisen jälkeen oli tuntunut siltä, kuin takareisien suikalemaiset lihakset olisivat saattaneet irrota istuinluista minä hetkenä hyvänsä, mutta jo muutaman kerran jälkeen oli alkanut helpottaa. Keho alkoi muistaa, mistä oli kyse. Juoksuun oli tullut pitkästä aikaa sellaista kimmoisuutta ja jäntevyyttä kuin joskus nuorempana oli ollut. Työntövaiheessa Ilona pystyi tuottamaan tarvittaessa räjähtävää nopeusvoimaakin. Sellainen harjoittelu vaikutti kuitenkin lähinnä hermostoon, eikä ollut tuonut mukanaan varsinaista lihasvoimaa. Pieni nainen oli samanlainen ruipelo kuin aina ennenkin, mutta jänteet olivat vahvistuneet. Tärkein muutos oli suorituskyvyssä, eikä se näkynyt ulospäin kaikille. Ilona itse tiesi jaksavansa seisoa jalustimilla entistä pidempään ilman, että reisiä ja lonkankoukistajia alkoi pakottaa. Pohkeetkin jaksoivat pysytellä mukana yhä vain pidemmillä ratsastuslenkeillä.

    Myös Wanda oli alkanut vastata kohtalaisen hyvin harjoitteluun. Se oli hiljalleen tottumassa lähimaastoihin, joskin kavahti edelleen kaikkea yllättävää, kuten puskista lentoon pyrähtäviä pulleita sepelkyyhkyjä, jotka olisivat saaneet kyllä jo aikaa sitten lähteä etelään. Välillä Kissi oli tuonut Wandalle turvaa – se oli näet ajautunut Oskareineen osalle lenkeistä mukaan, kun kerran molemmilla tammoilla oli kunnonkohotustavoitteita saavutettavana. Wanda oli ilahtunut tammaseurasta, ja yritti kaiken aikaa kiriä Kissin vierelle. Ilona yritti parhaansa mukaan jarrutella istunnallaan niin varovasti, ettei Wanda pahoittaisi mieltään.

    Oskari ratsasti hyvin ja huolellisesti jopa maastossa, ja välillä sitä katsellessaan Ilona tuli vieläkin kamalan tietoiseksi omasta istunnastaan. Oskari uskalsi ratsastaa myös lujaa, ja silloin Ilonan ei auttanut muu kuin roikkua kyydissä Wandan seuratessa pitkäjalkaisen Kissin kannoilla. Oskari oli kuitenkin omalla tavallaan kannustava, ja Ilonasta tuntui, että tämä näki Wandassa – vaiko sittenkin Ilonassa? – potentiaalia, jota Ilona ei vielä itsekään nähnyt. Onneksi Oskarilla oli kuitenkin nyt omakin hevonen, johon keskittyä. Ilona oli näet kuullut Alexilta, että Oskari oli aiemmin yrittänyt havitella Tetristä omaan käyttöönsä.

    Kun Tetris palasi kotiin, se alkoi tulla taas Alexin kanssa silloin tällöin Ilonan ja Wandan seuraksi maastoon. Ne lenkit olivat hitaampia, sillä Alex puhui suurimman osan ajasta. Alexilla oli metkoja tarinoita ja hersyvä nauru. Välillä Alex kertoi tien päällä näkemistään onnettomuuksista ja toisinaan taas hauskoista hetkistä lapsuudestaan, jossa Oskarikin välillä vilahteli. Ilona kuunteli mielellään Alexin tarinoita tunnustellessaan samalla satulan läpi Wandan mielenliikkeitä. Sekä Ilona että Wanda kaipasivat kuitenkin myös kovempaa ja nousujohteisempaa harjoittelua, joten myös satunnainen Oskarin kanssa ratsastaminen jatkui luontevasti sen enempää erikseen sopimatta siitäkin huolimatta, että Alex hevosineen oli taas kuvioissa.

    Wanda oli alkanut tunnistaa ne paikat, joissa usein laukattiin, ja silloin Ilonalla oli täysi työ tammansa pitelemisessä. Kun Wanda painoi korvat niskaansa vasten ja ryntäsi eteenpäin, oli ratsastajan helpointa leikkiä mukana ja pitää etukaaresta kiinni. Maastolenkkien pidentyessä Ilona oli lisännyt Wandan kivennäispurkin päälle kursivoidulla käsialalla kirjoitetun muistilapun, jonka mukaan ruokaan voisi lisätä mitallisen merisuolaa aamuin ja illoin. Kivennäisen lisäksi Wanda oli alkanut saada myös kauraa, jota se mielellään levitteli pitkin karsinansa lattiaa sen sijaan, että olisi syönyt kuten normaalit hevoset. Wanda oli oppinut myös odottamaan melassivettä palkkioksi jokaisesta harjoituksesta, ja Ilona suostui tammansa kaikkiin vaatimuksiin.

    Ilona oli lisännyt Wandan kestävyys- ja nopeusharjoittelun oheen yhden vauhtikestävyyslenkin viikossa: toistaiseksi se sisälsi kaksi kahdenkymmenen minuutin kohtuuvauhtista laukkapätkää kymmenen minuutin välipalautuksella. Otsonmäen tasaisuuden vuoksi vauhtia ei tarvinnut juurikaan muutella. Ilona oli ratsastanut silloin tällöin myös maneesissa taivuttelujen, väistöjen ja temponvaihteluiden merkeissä saadakseen hevostaan edes hiukan elastisemmaksi. Siinäkin oli havaittavissa jonkinlaista edistystä aina silloin, kun Wanda malttoi keskittyä, eikä huidellut pää pilvissä järkyttyneenä milloin mistäkin. Olihan siinä vielä paljonkin työstettävää, mutta maneesissa jumppailu ei ollut varsinaisesti harjoittelun keskiössä.

    Koska useamman eri ominaisuuden harjoittaminen alkoi käydä sekavaksi ja vaikeasti muistettavaksi, Ilona päätti muodostaa raamit niin, että Wanda tekisi lähtökohtaisesti kaikkia muita harjoitusmuotoja kerran viikossa, paitsi peruskuntoa kahdesti viikossa. Mitään varsinaista tarkkaa treeniohjelmaa Ilona ei kuitenkaan ollut vieläkään suostunut hevoselle laatimaan, vaikka Oskari varmaan olisikin hyppinyt riemusta, jos olisi saanut ujuttaa lusikkansa soppaan sellaisen muodossa. Tai ainakaan Ilona ei suostunut myöntämään, että olisi suunnitellut mitään paperille, vaan väitti pidentävänsä matkoja sitä tahtia, kun Wanda tuntui riittävän valmiilta siihen. Oskari oli yrittänyt kehitellä keskustelua myös kilpahevosen ruokinnasta, mutta Ilona oli torpannut kaikki mysliaiheiset suunnitelmat – ainakin toistaiseksi. Myslit ovat ihmisille, eivätkä hevoset tarvitse sellaisia mihinkään. Hyvä heinä hevosen tiellä pitää – niin koulussa opetettiin. Syöttäköön vaikka lusikalla sille omalle tammalleen koko kuivakaapin sisällön.

    Ilona halusi pitää päälinjat selkeinä ja harrastaa edelleen päivä kerrallaan omaksi ilokseen, vaikka kumma polte veikin eteenpäin niin, että lepopäiviin oli vaikea taipua. Vaikka Oskari oli ehkä omalla tavallaan kilpailuhenkisempi, oli tämä osoittautunut oikeasti järkeväksi ja hauskaksi seuraksi niillä maastolenkeillä, joille oli lyöttäytynyt hevosineen Ilonan ja Wandan seuraan. Ja vaikuttaa siltä, että siihen voisi ihan luottaakin. Ilona oli otettu siitä, että jotakuta jaksoi ylipäätään kiinnostaa hänen hevosensa ja sen kehittyminen – varsinkin, kun Oskarilla oli omiakin rautoja tulessa ja luultavasti kädet täynnä kaikkea hevosiin liittyvää jo valmiiksi.

    Mutta samalla Ilona oli kuitenkin vakuuttunut myös siitä, että Oskari oli kiinnostunut vain Outista. Hän kyllä unohti sen välillä hetkeksi ollessaan kahden Oskarin kanssa, mutta aina Outin nähdessään hän joutui nieleskelemään pettymystään ja työntämään kerta toisensa jälkeen väärät ajatukset sivuun niin kuin hän työnsi karanneet hiuksensa korvansa taakse. Hän yritti olla urhea: ollaan sitten kavereita. Mieluummin niin, kuin ei mitään. Ja olihan se toisaalta helpompaa, kun ei ollut varsinaisesti mitään syytä jännittää Oskarin seurassa. Tai ainakaan ei olisi pitänyt olla.

    Muutaman kerran Ilona oli käynyt juoksulenkillä Wandan kanssa myös maasta käsin. Ilona tunsi kaipaavansa enemmän liikettä ja iskutusta kuin ehti itselleen tarjota, sillä tunnit eivät tahtoneet millään riittää vuorokaudessa kaikkeen. Siksi hän oli yhdistänyt lähinnä huvin ja urheilun vuoksi juoksemisen ja hevosen liikutuksen. Ei se ollut tietenkään Wandalle riittävä harjoitus, eikä toisaalta Ilonankaan juoksu ollut yhtä vapaata kuin yksin, mutta kai siinä jollakin tavalla vahvistui ihmisen ja hevosen välinen yhteistyö.

    Mutta niille lenkeille Ilona katsoi parhaaksi lähteä vain silloin, kun kukaan ei ollut tulossa mukaan. Vähän niinkuin salaa. Aamut olivat yleensä siihen otollisimpia.

    • #8932 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ai että mä rakastan uskottavaa treenikuvausta. Siis ihmisten. Unohtunut urheilija mussa aina kehrää. Parasta on just hiljainen muutos ja se, kun ihminen tai hahmo itse tuntee muutoksen itsessään, vaikka muut ei ehkä ihailekaan että uuu mitkä absit.

      Tässä hevosenkin treenikuvaus on toki uskottavaa, mutta lempeämpää. Tietenkin, koska tämäkään kertoja ei näe Wandan tunteita, vaan fokalisoi Ilonaan. Treenikuvaus tarkentuu ja tiukentuu sen jälkeen, kun kerrotaan ruokinnasta.

      Kaikista rakkainta mulle ovat tietysti hahmojen ihmissuhteet. Tässä on valtavasti Ilonasta ja Alexista ja etenkin Ilonasta ja Oskarista. Varsinkin Oskarin ottaminen mukaan on tehty tosi ovelalla tavalla. Oskari on mukana, mutta ei pääosassa. Samalla Wandan treeni on niin kuin, öö, harva valkoinen neulos jossain villasukassa, jonka takaa kuultaa farkkujen värinen Oskari. Vaikka se neulos on siinä etualalla ja upea, niin siellä takana se toinen väri koko ajan luuraa ja vaanii. Tässä kerrotaan ihanasti myös siitä, miten ihminen tarvitsee erilaisia ystäviä eri tarkoituksiin. Ei ole reilua, että yhdeltä ihmiseltä pitäisi saada kaikki.

      Ja taas, taas olin tässä kohdassa aivan varma, että Ilonan kisainto on syttymäisillään. Nyt ne treenaa. Sitten on ekat kisat ja vau, jännittää. Sitten toiset, sitten monta ja sitten Ilona on koukussa. Wanda alkaa menestyä. Mutta voi vitsit, juuri nyt enää ei näytäkään siltä. Käännettä pohjustettiin tässä hyvin. Kaikki olikin hetken niin onnellista ja sujuvaa…

  • #8864 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Musta huppari

    Oskari ratsasti edellä, koska sillä oli kuulemma taas joku hyvä reittisuunnitelma. Jo alkumatkasta olin huomauttanut meidän yläpuolelle kertyneistä pilvistä, mutta Oskari oli sanonut, ettei säätiedotuksessa oltu luvattu mitään sadetta.

    Wanda nyki ohjia mun käsistä ja marssi Sintin perässä korvat hörössä. Se varmaan piti Oskarin hevosta jonain isosiskonaan, jota se halusi matkia joka asiassa. Kun me hiljennettiin käyntiin yhden laukkapätkän jälkeen, mä sanoin, että täällä kyllä alkaa varmaan kohta oikeesti sataa, mutta Oskari intti, että mennään vielä muutama kilsa. Kun sillä kerran oli se hyvä reitti suunniteltuna, mä tietenkin suostuin.

    Sitten alkoi sataa. Ensin kuulin pari vaativaa napautusta, kun pisaroita putoili mun kypärään. Se yltyi nopeasti. Oskarin otsa meni ryppyyn, eikä se olisi millään tahtonut uskoa, että tosiaankin satoi. No, ainakin me oltiin ehditty ratsastaa sinne asti, mihin se oli halunnutkin.

    Kotimatkan aikana mun hienosta uudesta hybriditakista meni kaikki vesi läpi. Olin valinnut sen, kun kerran sitä sadetta ei oltu alun perin lupailtu. Ja kuka nyt haluaisi turhaan lähteä Oskarin kanssa maastoon siinä nolossa vihreässä hemulitakissa, joka pitää sadetta tyyliin paremmin kuin lasten kurahaalarit?

    Kyllä mua sitten kuitenkin ihan vähän kadutti, että olin jättänyt sadetakin naulakkoon, kun kylmä vesi valui norona mun niskaa pitkin, eikä mulla ollut edes huppua siinä takissa, joka ei kestänyt yhtään vettä. Wandakaan ei oikein tykännyt sateesta, mutta sillä oli niin kiire seurata Sinttiä, että hyvä kun se muisti loikkia lätäköiden yli osumatta niihin.

    Mä niiskuttelin, kun me päästiin talliin sateelta suojaan. En tietenkään sen takia, että olisin heti jotenkin vilustunut, vaan ihan vain kylmän ja kostean ilman takia. Silloin mulla alkaa aina nenä vuotaa. Mun vaatteet tiputtelivat vettä lattialle, kun aloin kylmästä jähmein sormin avata Wandan turpahihnaa. Oskarin ilme näytti samalta kuin Iirolla aina pienenä, kun se oli ensin tönäissyt mua ja sitten sillä oli tullut heti perään kiire hyvittää se jotenkin, etten kertoisi äidille ja isälle.

    ”Oota hetki siinä”, Oskari sanoi vilkuiltuaan mun surkeaa olemusta hetken aikaa. Sitten se katosi puolijuoksua ulos tallista. Mä en totellut, vaan lähdin viemään Wandan varusteita satulahuoneeseen. Kun palasin sieltä, Oskari tuli takaisin kantaen jotain mustaa kangasmyttyä. Se työnsi sen mun käteen ja sanoi, että ota toi. Kun mä katsoin sitä kysyvänä, se sanoi, että se on ihan puhdas, ja että se oli sen treenikassissa autossa. Että kuulemma voisin lainata sitä, kunhan muistaisin palauttaa. Mä levitin sen mytyn auki eteeni, ja siitä muodostui huppari.

    Tuntui hyvältä idealta mennä tupaan lämmittelemään, kun hevoset oli hoidettu. Oskari meni tarkistamaan kahvitilannetta, ja mä suuntasin vessaan vaihtamaan sitä sen hupparia ylleni. Vasta silloin huomasin kavioiden lennättämät kuraroiskeet kasvoillani. Huuhtelin ne pois lämpimällä vedellä ja painelin pienellä pehmeällä pyyhkeellä poskiani. Mun hiukset oli ihan takussa, kun mun nuttura oli kastunut sateessa. Mä yritin avata sitä, mutta kun en nähnyt yhtään hiusharjaa lojumassa missään siellä vessassa, niin jätin sitten koko homman ja ajattelin, että olkoon. Oikeastaan mun hiukset olisivat varmaan jääneet siihen samaan asentoon, vaikka olisin saanutkin ponnarin otettua pois. Niin takkuiset ne oli.

    Vedin Oskarin mustan hupparin pääni yli ja työnsin kädet liian pitkiin hihoihin. Vaate oli tietenkin ihan liian iso, mutta myös paksu ja pehmeä. Ai vitsit, että tuntui hyvältä saada oikeastaan ihan mitä tahansa kuivaa ja puhdasta päälle siinä vaiheessa. Toistelin itselleni, ettei hupparin lainaamisessa varmasti ollut Oskarin mielestä mitään ihmeellistä. Se ei varmaan vaan halunnut, että Eetu tai joku syyttäisi sitä mun palelluttamisesta.

    Kun mä menin keittiöön, siellä oli meidän lisäksi muitakin kahvilla. Alex kysyi, kastuttiinko me. Mä sanoin, että vähän, vaikka oikeasti me oltiin kastuttu paljon. Puristin lämmintä kahvikuppia molemmilla käsilläni istuessani pöydän ääressä viistosti Alexia vastapäätä, ja tunto alkoi hiljalleen palata mun valkoisiin sormiin. Oskari oli mun kanssa samalla puolella pöytää, mutta Sonja istui meidän välissä. Mä en oikeastaan kuunnellut keskustelua, vaan hengittelin salaa nenän kautta päälläni olevaa hupparia, joka tuoksui urheilukassilta, maapohjahallilta, pyykinpesuaineelta ja ihan vähän hevoselta.

    Sitten huomasin, että Alex katsoi vuorotellen mua ja mun päällä olevaa vaatetta jotenkin tosi merkitsevästi. Voi hitto. Pyöräytin sille äkkiä silmiäni. Se kohotti kulmakarvojaan niin paljon, että ne olivat vähällä sekoittua sen hiusrajaan. Minä katsoin alas käsiini sen merkiksi, etten suostuisi enää vaihtamaan katseita aiheesta.

    Hiton Alex. Se tietää. Se tietää aina kaiken.
    Mutta ei sillä ole oikeastaan väliä, mitä minä ajattelen – tai sillä, mitä Alex tietää minun ajatuksistani – sillä Oskarillahan on Outi.

    • #8933 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aaargh Oskari on niitä vajakkeja, jotka uskoo säätiedotusta eikä omia silmiään. Että ne on ärsyttäviä! Yleensä vain niille saa itse antaa takkejaan, kun ne eivät osaa pukea itsenäisesti, että onneksi tällä kertaa vähän toisin päin.

      Ja sitten aarghin perään aaaaaaaaaaa. Musta on jotenkin niin sairaaaaaaan romanttinen ajatus, että olisi ihastus, joka ei tiedä mitään, ja saisi pistää sen paidan ja haistella, eikä se tietenkään tietäisi että siellä haistellaan. Mä kualen. Ja mä kualen vielä enemmän, kun on jotenkin niin katkeransuloinen ajatus olla lääpällään johonkuhun, joka on tosi kivan oloinen, ja tietenkin sillä on jo joku. (Hehe samastun juuri Ilonaan. Mä löysin juuri aivan ihanan tyypin, joka ei löydä koskaan mua… :DD)

      Sitten vielä vesisade, Ilonan itseironiset ajatukset takistaan ja no taas se vajaa Oskari säätiedotuksineen.

      Joo meni fiilistelyksi tällä kertaa rakentavien juttujen sijaan.

  • #8865 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Kohti kisoja

    Olin alkanut ratsastaa entistäkin pidempiä maastolenkkejä. Vauhtikestävyysvedot olivat vaivihkaa venyneet kaksikymmentäminuuttisista puolituntisiksi. Olin alkanut lisätä vauhtia ja antanut yhä useammin Wandan laukata itsensä väsyksiin Pihlajamäessä. Olin uskaltanut ratsastaa Sintin rinnalle ja kokeilla, kuinka paljon vauhtia mun pienestä tammasta lähti. Ja lähtihän siitä. Olin lähettänyt kilpailuilmoittautumisen sillä ajatuksella, että sen voisi aina tarvittaessa perua, jos hevosen kunto ei ehtisi valmistua koitokseen mennessä.

    Olin lopulta löytänyt Wandalle sopivan Endurance-väkirehun harjoittelun tueksi. Ajattelin, että sen käytön voisi sitten kilpailun jälkeen lopettaa. Yksi säkillinen vain. Oskari oli kysynyt, mitä eroa siinä muka oli niihin lukuisiin hänen ehdottamiinsa väkirehuihin. Mä olin sanonut, että lue itse siitä säkin kyljestä. En mä oikeastaan tiennyt itsekään muuta kuin sen, että halusin pitää pääni ja valita itse hevoseni rehun. Siinä oli kivennäinen ja suola valmiiksi mukana, joten niitä ei tarvinnut enää erikseen mitata. Oskari oli vieläkin väittänyt, että se oli melkein samaa tavaraa kuin se, mitä hän oli aiemmin ehdottanut. Siitä pitäen Oskari oli katsonut mua mitäs-minä-sanoin -ilmeellä aina viedessään Wandalle ruokaa, jos mä vain satuin olemaan paikalla, enkä ollut ehtinyt itse jo ruokkia hevostani. Pyörittelin silmiäni joka kerta, vaikka mua oikeasti vähän naurattikin. Sovinnoksi olin luottanut Oskarin käsiin rehun määrän arvioinnin. Mies näytti ottavan mittaamistehtävänsä vakavuudella, jota tilanne ei olisi missään nimessä vaatinut. Pitäähän pojalla olla harrastuksia.

    Olin saanut ohikulkijoilta kysymyksiä ja naurahduksia siedättäessäni Wandaa milloin mihinkin kahiseviin härpäkkeisiin ja muovipusseihin. Olin talutellut hevosta pressujen yli ja lahjonut sen ruualla pysymään paikallaan silitellessäni sitä pitkällä raipalla, jonka päähän oli kiinnitetty suikaleiksi leikelty Ässän muovikassi. Wanda piti touhua erikoisena, mutta oli alkanut jo tottua mun hullutuksiin, eikä jaksanut suuremmin välittää niistä. Mä pidin sitä edistyksenä.

    ”Mitä sä oikein teet?” Hello uteli nojaillen kentän aitaan eräänäkin päivänä.
    ”Se siedättää”, aidalla istuva Alex vastasi mun puolesta sellaisella äänellä, kuin asia olisi ollut päivänselvä.
    ”Aha. No mä lähen ainakin tupaan syömään, tuleeko joku muu?”
    ”Tullaan ihan kohta”, Alex sanoi huitaisten kädellään Hellon loittonevaa selkää kohti ja jatkoi sitten mulle:
    ”Jos sä meinaat kisata ni sä tarviit huoltajan.”
    ”Pitikin kysyä. Lähetkö?” kysyin seisten jakkaralla hevoseni vieressä kotitekoinen siedätyskeppi kädessä.
    ”En mä pääse. Ajan rekkaa silloin”, Alex sanoi.
    Nielaisin pettymykseni ja aloin käydä päässäni läpi tuntemiani ihmisiä, joita voisin edes harkita. Huoltajan pitäisi olla Wandalle tuttu, sillä sellaisena päivänä ei kaivattaisi ylimääräistä jännitystä.
    ”Mikset sä pyydä Oskaria? Sehän on niin valmentajaa että lähtis varmaan”, Alex ehdotti niin kuin olisi tiennyt, mitä mä ajattelin.
    ”No enpä tiiä”, murahdin ja jatkoin Wandan häiriköintiä. Tamma käänteli korviaan kyllästyneenä. Mä ajattelin, ettei Oskari varmaan halunnut olla mikään kisahoitaja, mutten viitsinyt korjata Alexia.
    ”Mä kysyn sun puolesta!” Alex ilmoitti voitonriemuisena, vilautti hammasrakoaan ja keikautti itsensä alas aidalta.
    ”Oota- Ei. Ei! Alex!” kailotin turhaan suulin pimentoon katoavan kiharapehkon perään.

    Vähänkö noloa taas.

    • #8934 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aww Ilonassa on ihanasti särmää, kun se tokaisee, että luepa poika pussista ja valitsee vain itse hevosensa ruuat niin kuin asianlaita tulee ollakin. Ilonasta saa helposti sellaisen tosi pehmeän kuvan, mutta silloin unohtuu, kuinka ujo hän loppujen lopuksi on. Oskarin ja Ilonan suhdetta on kasvateltu niin kauan aikaa, että nyt Ilona uskaltaa ikään kuin olla oma itsensä. Alkujännityksestä on sillä tavalla päästy. Eihän siellä jännityksen alla sitten mitään ujoa reppanaa Ilonaa ole, ja hyvä niin. Siellä on ainakin mua rohkeampi Ilona. En missään nimessä uskaltaisi sanoa itse Oskarille, että olepa hyvä ja tavaa tuosta! Sitten on vielä Ilonan ironiset ajatukset Oskarista. ”Mies näytti ottavan mittaamistehtävänsä vakavuudella, jota tilanne ei olisi missään nimessä vaatinut.”

      Mutta kenessäkös on vielä enemmän särmää: Alexissa. Sairaan ärsyttävä toveri, kun pitää tunkea nokka joka ainoaan asiaan ja soosata. Sen takia sen nenä varmaan onkin niin lyhyeksi kulunut.

      Ilonan rohkeus näkyy myös siinä, että vaikka muut ei ehkä ihan ymmärrä, mitä Ilona Wandan kanssa harjoittelee, niin hän harjoittelee silti. Hopiavuoressa nyt ei ole vielä esiintynyt kiusaamista (sen jälkeen kuin vihaisin teinimme hiljeni), mutta silti on vaikeaa tehdä omaa juttuaan, kun muiden naamoista näkee, että ne ihmettelevät. Taas kerran: en ole varma, uskaltaisinko. Varmaan, jos uskoisin juttuuni ihan täysin. Ilonan ja Wandan harjoitteluun itse asiassa uskon.

  • #8866 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    // Lainasin mielivaltaisesti Oskaria tähän apulaiseksi, kun en muutakaan viisasta keksinyt 😀

    Matkaratsastuskilpailut 20.10.

    Oskarin valikoituminen huoltajaksi oli ollut loppujen lopuksi ihan hyvä ajatus, sillä se oli tottunut kilpailumatkoihin eikä tuntunut stressaantuvan kisapaikan hälinästä lainkaan. Oskari oli ajatellut loogisesti yksi asia kerrallaan kilpailusuoritusta edeltävät toimenpiteet, kun taas mä olin vääntelehtinyt levottomana ja tartuttanut ramppikuumeen hevoseeni heti ensitöikseni ottaessani sen ulos trailerista. Wanda oli ollut vielä lähtöviivallakin rauhaton ja pyörinyt ympyrää pää taivaissa. Mua oli jännittänyt aivan yhtä paljon, ja olin ehtinyt siinä lähtöä odotellessaan jo päättää, etten enää koskaan suostuisi lähtemään mihinkään. Kenen idea oli ollut edes tulla tänne?

    Mutta kun kaikki ratsukot viimein pääsivät matkaan, Wanda keskittyi kulkemaan eteenpäin. Mä juttelin sille, kuten yleensäkin maastossa ratsastaessani, ja tammalla oli tuttu ja turvallinen lännensatula vaikuttamassa painopeiton lailla. Keventämisen sijaan seisoin jalustimilla ja annoin Wandan löytää rennon ravirytmin, jolla se hölkkäsi harja heilahdellen. Päivä oli vuodenaikaan nähden lämmin, ja tuskanhiki kuumotti mun niskaa, koska olin pukenut ihan liikaa. Wanda sen sijaan vaikutti toistaiseksi tyytyväiseltä olosuhteisiin.

    Se oli Wandan ensimmäinen kilpailu, ja sen hermot tuntuivat kestävän paremmin kuin mun. Kun kisasuoritus oli alkanut, Wanda ei enää hermostunut muista ratsukoista, elleivät ne tulleet liian lähelle. Tyylilleen uskollisena se katseli huolissaan korvat tanassa puskiin ja kiersi epäilyttävät kohteet tarpeettoman kaukaa, mutta se olisi voinut olla paljon levottomampikin niin merkillisessä tilanteessa. Kun mä huomasin, että Wandaan voisi ehkä sittenkin luottaa vieraassa maastossa, sain hiljalleen omatkin hermoni kuriin. Kilpailijat hajaantuivat reitin varrelle, ja tuntui helpommalta, kun vieraita ratsukoita ei ollut jatkuvasti näköpiirissä tai niskassa hengittämässä.

    Wanda meni kuitenkin kovaa. Se laukkasi ja ravasi vuorotellen, ja vaikka mä annoin sen määrätä tahdin, aloin huolestua ajankulusta ja palautumisesta jo ennen reitin puoltaväliä. Kun yritin hidastaa, Wanda jännittyi ja kiihdytti tahtiaan kuin mikäkin ravuri. Ohitustilanteissa se suorastaan kuumui, eikä se halunnut päästää ketään ohitseen. Ajattelin, että siitä voisi olla hyötyä nopeuskilpailussa, mutta nyt oltiin ihanneaikaluokassa, joten hevosen menoa täytyi yrittää hillitä.

    Kolmenkymmenen kilometrin matkan aikana mä ehdni tehdä monta uutta havaintoa hevosestani. Wanda oli kilpailuhenkinen. Se oli kuin olikin sitkeä tamma – nyt luonnehdinta oli saanut uuden merkityksen. Vaikka se osasi olla kotona oikukas ja omanarvontuntoinen kuin kissa, kilpailutilanteessa se eteni junan lailla vietin viemänä kohti maalia välittämättä ympäristön lämpötilasta tai maitohapoista.

    Kaiken ylimääräisen renaamisen ja kaahottamisen myötä Wanda alkoi mennä kuitenkin hikeen. Se oli alkanut jo kasvattaa elämänsä ensimmäistä kunnollista talvikarvaa, ja sen kaula oli harjan alta kostea. Koska niin lyhyellä matkalla ei ollut pakollista taukoa, kaadoin mukanani olleesta juomapullosta yli puolet Wandan kaulalle vauhdissa. Tai oikeastaan suurin osa siitä meni kyllä maahan. Näinkö tämä tehdään? Ei kai lokakuun sää ole liian viileä kasteluun? Tuskin, kun pysytään liikkeessä.

    Yritin juoda jäljelle jäävää vettä, mutta mun elimistö ei suostunut vastaanottamaan nestettä. Kylmä vesi tuntui jäävän mahalaukkuun vellomaan. Eläintenhoitajan elkein mä ihopoimutestasin Wandan nestetasapainoa vähän väliä, ja se tuntui kaiken aikaa riittävän hyvältä. Mulle riitti, että toinen meistä oli täydessä terässä.
    ”Sä oot kyllä kunnon kameli”, mutisin hevoselle.
    En ollut osannut odottaa, että pienellä tammalla pysyisi neste niin hyvin kudoksissa niin vähäisen fysiikkaharjoittelun jälkeen. Wanda oli osoittanut olevansa tarpeen tullen oikea kestävyysurheilija. Suorastaan liikutuin sitä ajatellessani oman jännitykseni lientyessä edettyjen kilometrien myötä. Me oltiin kuin samasta puusta – hevonen ja ratsastaja.

    Vaikka reitti ei ollut kilpailun pisimmästä päästä, mä en ollut koskaan ratsastanut yksin sellaista matkaa yhtä mittaa. Lonkkia ja alaselkää pakotti, mutta kiinnitin huomioni hevoseen. Loppua kohden alkoi tuntua siltä, kuin olisin kasvanut jalustimiin kiinni, enkä mä enää erottanut oman sydämeni sykettä hevoseni laukan rytmistä. Me oltiin yhtä enemmän kuin koskaan ennen.

    Viitisen kilometriä ennen maaliviivaa Wanda alkoi kuitenkin hidastaa vauhtiaan. Nestetasapaino tuntui päällisin puolin tunnustelemalla olevan edelleen kunnossa. Päättelin, että sykkeen palautumisen kannalta olisi kuitenkin tehtävä muutoksia, jotta me ei tultaisi hylätyksi maalissa. Siinä vaiheessa ei ollut aikaa mitata manuaalisesti hevosen pulssia, vaan oli toimittava vaiston varassa. Mun intuitio käski pelaamaan varman päälle, ja mä irrotin juoksukenkiin verhotut jalkani turvajalustimista ennen kuin Wanda oli edes pysähtynyt. Ajattelin silloin, että tämän takia mä omistin lenkkarit. Ja mä tein sitä, mihin ihminen on luotu: mä juoksin. Heilautin Wandan ohjat pois kaulalta vauhdissa antaakseni sille tilaa ravata. Hevonen eteni niin päättäväisenä, että kuvittelin sen tietävän, mistä oli kyse. Me juostiin rinnakkain hiekkatien jäädessä taakse askel askeleelta, ja jokaisella hengenvedolla meidän rytmit muistuttivat yhä enemmän toisiaan. Vanha tuttu liekki syttyi mun rintalastan alla. Me voitetaan, mä ajattelin.

    Kun me oltiin juostu kolme kilometriä – mun oman vanhan kisamatkan, jonka olisin osannut arvioida vaikka unissani – kampesin itseni takaisin satulaan. Onneksi ratsu ei ollut senttiäkään korkeampi kuin oli, sillä muuten olisin tarvinnut jakkaran tai avustajan. Wanda oli jo liikkeessä, kun sain toisenkin jalan jalustimeen.

    Viimeiset kaksi kilometriä tarkoittivat loppukiriä. Wanda jaksoi taas. Nousin vaaleana hulmuavan harjan ylle ja annoin hevosen venyttää laukkaansa. Enää ei tarvinnut hidastaa: mä arvioin meidän osuvan tavoiteajan sisälle, vaikka ratsastaisin lujaa. Ja Wanda venytti eksoottisen, notkean laukkansa pitkäksi neliksi edeten hetken aikaa yhtä matkaa myötätuulen kanssa. Kun maaliviiva lähestyi, se nosti päänsä taas korkealle ja tarkkaili korvat hörössä eteensä. Vauhti hidastui.
    ”Älä pelkää”, kuiskasin sormet ja varpaat ristissä.

    Sinä päivänä me molemmat voitettiin pelkoja ja epäilyksiä. Me hidastettiin raviin vasta maaliviivan jälkeen. Me oltiin tavoiteajassa, mutta mua jännitti, palautuisiko Wandan syke riittävän nopeasti.

    Oskari ilmestyi ihmisjoukosta kantaen ämpärissä melassisuolavettä. Mun mielessä kävi, että Oskari näytti nauttivan kilpailualueen tunnelmasta siinä missä mun omaa vatsaa oli vääntänyt ja käsiä hikoiluttanut suurimman osan ajasta. Stressi vaihtui kuitenkin helpotukseen ja uupumukseen sillä hetkellä, kun mä jalkauduin alas satulasta. Viimeistään tuttujen kasvojen näkeminen sai mun keskittyneen huoli-ilmeen sulamaan pois. Oskari laski kantamuksensa Wandan eteen ja tamma tajusi ryhtyä heti juomaan. Se huojensi mua lisää. Mä tiesin, että juoman pitoisuudet oli laskettu millintarkasti, sillä sellainen Oskari oli – ihan sama, kenen hevosesta oli kyse.
    ”Nyt te voitte alkaa valmistautua pidemmälle matkalle”, se sanoi ojentaessaan mulle vesipulloa. Toteamus kuulosti siltä, kuin se olisi ollut puhujastaan päivänselvä asia. Wanda kääntyi katsomaan Oskaria, mutta jatkoi sitten palautusjuomansa hörppimistä välittämättä ympärillä häärivästä miehestä, joka alkoi seuraavaksi riisua satulaa. Katsoin juomapulloni takaa, kun näppärät sormet nykäisivät satulavyön hetkessä auki.
    ”No- katotaan”, henkäisin. Yritin hillitä itseäni, mutta kisakipinää oli vaikea sammuttaa, kun se oli vasta syttynyt. ”Sitä ennen olis vielä paljon treenattavaa,” jatkoin riisuessani hiostavaa kypärää päästäni.
    ”Sillä aikaa Wanda ehtis täyttää yli kolmellekymmenelle kilsalle vaaditun viis vuotta”, Oskari huomautti niin kuin olisi jo suunnitellut kaiken valmiiksi.
    Mietin endorfiinissa marinoiduilla aivoillani, miten kouluratsastaja tiesi niin paljon matkaratsastuksesta.
    ”Saa nähä”, virnistin.

    // Sijoituksella ei ole tarinallisesti väliä, mutta oltiin yhdeksänsiä.

    • #8954 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä on muhun vetoavaa kisatunnelman kuvailua. Näkökulma on vahvasti teknisessä suorituksessa ja Ilonan oloissa, mutta mitä enemmän Ilona pystyy keskittymään muuhun, sitä enemmän lukijakin näkee muuta. Tarinan tärkeintä antia onkin Ilonan ja Wandan kasvaminen oikeaksi ratsukoksi yhdessä. Tässä vaiheessa Ilonan ja Wandan tarinaa lukija oli vielä varma, että tästä se kaksikon kisaura nyt alkaa, vauhti kiihtyy ja matkat kasvavat. Edelleen sanon, että tarinan käänne oli hyvin pohjustettu: kaikki olikin niin tosi ihanaa, niin liian hyvää ollakseen totta. Tietenkin se vietiin pois — ainakin hetkeksi.

      Myös se, mitä ei kerrota, sopii hyvin tähän tarinaan. Ilonaa ensin jännittää. Sen jälkeen hän on suorituksensa imussa. Ei siinä ehdi katselemaan maisemia ja muita ratsukkoja kovin tarkasti.

    • #8955 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      En ymmärrä, miten jätin tämän kommentoimatta silloin kun julkaisit tekstin! Hyi minua! Onneksi Eetu kommentoi ja muistutti asiasta minuakin.
      Mutta tämä on ihana teksti. Tietenkin kun se on ajalta, jolloin kaikki oli vielä hyvin ja jalka ehjä, mutta muutenkin. Tuo kisasuorituksen kuvailu oli kyllä mahtavaa kaikkinensa. Lisäksi Wanda tuntuu tekstin perusteella tosi kivalta hevoselta ja huomaan toivovani, että se vielä paranisi, kun kuitenkin on sitkeä ja kilpailuhenkinen tamma.

  • #8867 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    // Nyt aletaan päästä hiljalleen nykyhetkeen, mutta taidan pantata seuraavia käänteitä vielä vähän.

    Kun kaikki muuttui (1/4)

    Wandan harjoittelu oli jatkunut kilpailun jälkeen, vaikka oli se saanut levätä ja palautuakin. Nopeusharjoittelu oli jäänyt vähemmälle, ja sen tilalle oli tullut enemmän vauhtikestävyyttä ja peruskuntolenkkejä. Olin myös itseni takia ratsastanut edelleen maneesissa – enkä vähiten siksi, että sää oli käynyt ulkona ajoittain entistä ikävämmäksi, ja maastossa oli paikoin hyvin märkä ja kurainen pohja. Eikä sinne mutaan kannattanut hevosenkaan takia lähteä liukastelemaan.

    Kun olin eräänä päivänä tekemässä lähtöä tallille, jouduin hieraisemaan silmiäni kahdesti saadessani viestin kännykkääni. Ennen sitä päivää en ollut osannut kuvitella Hopiavuoren Eetua kirjoittamassa tekstiviestiä, mutta ehkä sillä oli juuri sinä päivänä liian kiire soittaakseen.

    Viestin sisältö kuitenkin järkytti vieläkin enemmän, kun sain sen silmieni eteen: Wanda ontuu.
    Jätin vastaamatta viestiin ja ajoin tallille niin lujaa kuin uskalsin. Camilla oli matkalla tarhoilta tallia kohti kottikärryjen kanssa, kun juoksin suulin läpi ja kirin sen kiinni. Alkoi kiihkeä tenttaus:
    ”Mitä on tapahtunut? Missä Wanda on? Mikä sillä on?”
    ”Eetu otti sen sisään”, Camilla vastasi sellaiseen rauhalliseen sävyyn, joka normaalissa tilanteessa olisi saanut mun kierrokset laskemaan, mutta nyt oli toisin. Kiiruhdin takaisin tallia kohti ja Wandan karsinalle Camillan kävellessä perässä kottikärryt rämisten.
    ”Eetu huomasi, että se liikkui tarhassa huonosti. Ei olla nähty mitään tapaturmaa, mutta onhan se ollut aika riehakkaana siellä melkein joka päivä”, Camilla kertoi.

    Livahdin sisälle karsinaan. Wanda kääntyi mua kohti kömpelösti, ja näin heti, että kyse oli oikeasta etujalasta. Kumarruin kokeilemaan sitä kädelläni, ja lämminhän se oli. Polven alapuolelle oli kertynyt nestettä. Paljon. Kirosin, enkä edes yrittänyt peitellä sitä. Camillan silmät aukesivat tavallista suuremmiksi lyhyeksi hetkeksi, eikä ihmekään, sillä säästin kirosanani vain äärimmäiseen tarpeeseen. Niitä ehti siten kertyä ihan hyvä kokoelma säästöön.

    Unohdin hengittää kaivaessani Seinäjoen kunnaneläinlääkärin puhelinnumeron esiin – siis sen saman paikan, jossa olin itsekin töissä. Se oli paljon halvempikin kuin yksityinen klinikka.
    ”Olette jonossa”, puhelimesta kerrottiin robottiäänellä. Odotus tuntui ikuisuudelta. Kopeloin samalla Wandaa läpi joka puolelta. Sitä yhtä etujalkaa lukuun ottamatta en tuntenut mitään poikkeavaa.

    Kun ajanvarausnumerosta lopulta vastattiin, latelin pöytään nopeasti kaikki tietämäni yksityiskohdat tiedostaen varsin hyvin olevani juuri sellainen asiakas, jollaisten takia olin itse monta kertaa aiemmin taivastellut puhelimen toisessa päässä, kun tarinassa ei tuntunut olevan päätä eikä häntää.
    ”Okei Ilona, ota ihan rauhassa. Katson, pääseekö joku heti tulemaan”, Miran tuttu ääni sanoi rauhallisesti toisesta päästä. Odottaessani lisäohjeistusta yritin olla läähättämättä puhelimeen kerrottuani monta asiaa vetämättä henkeä välissä.
    ”Joo. Sanna tulee kolmen vartin sisällä ultralaitteen kanssa”, Mira lupasi lopulta.
    Kiitin ja katkaisin puhelun. Talutin Wandan karsinasta käytävälle.
    Jep, ontuu. Ihan kunnolla.

    ”Mikäs homma täällä on menossa?” alkoi paikalle saapunut Hello määkimään, mutta hiljensin ilonpidon saman tien:
    ”Ei nyt.”
    ”Aha”, Hello sanoi ja hiipi ohi sanomatta enää sanaakaan. Kerrankin.
    Hieno juttu, kaikki tulee nyt tallille ja päivän aktiivisin aika alkaa,
    manasin mielessäni.

    Ikuisuudelta tuntuneen neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua Sanna viimein saapui.
    ”Mitenkäs täällä jaksellaan?” hän kysyi yhtä paljon Wandalta kuin multakin. Esitin tietenkin reipasta, koska kyllähän mun piti töissäkin kaiket päivät nähdä ja käsitellä sairaita eläimiä. Olin ollut monta kertaa ennenkin Sannan apukäsinä, ja tuttu protokolla toistui nytkin: Sanna tutki Wandan, ja minä avustin. Vaikka kaiken piti olla tuttua, en tahtonut millään saada ontuvaa hevosta liikkumaan niin, että sen epäpuhtaus näkyisi kunnolla Sannalle. Se ei näet suostunut kävelemään. Sen täytyi olla tosi kipeä.

    Diagnoosi oli lohduton ja turhankin tuttu: hankosidevamma. Ongelma oli heti polven alapuolella hankositeen yläpäässä. Sanna puhui jotakin tulehduksesta ja siitä, että ympäröivät kudokset olivat keränneet nestettä.
    ”Tämä on aika yleinen urheiluhevosten vamma. Onko se ollut kovassa treenissä?”
    En tiennyt, mitä vastata. Olinko minä aiheuttanut sen? Oltiinko me treenattu sittenkin liian kovaa? Olin luullut, että lepopäiviä oli ollut riittävästi…
    ”No. Joo, kai”, sanoin vastahakoisesti.
    ”Onko se riehunut tarhassa?” Sanna jatkoi haastattelua.
    ”Joo, sitä se kyllä tekee”, myönsin.
    ”Onko sillä hypätty esteitä?”
    ”Ei tietääkseni. Ei täällä ollessa, mutta se tuli mulle vasta kesällä.”
    ”Okei. Täällä nyt näkyy… täällä on arpikudosta aika paljon, ja tää sama hankkari on aika varmasti ollut rikki ennenkin. Onko sulla tiedossa, että sillä olisi aiemmin käynyt vastaavaa? Entisen omistajan luona?”
    ”Ei mitään tietoa”, vastasin lohduttomana.
    ”En nyt maalaa piruja seinille, mutta sulle voin sanoa rehellisesti, vai mitä? Yleensä, kun tällaiset vammat alkavat jo näin nuorena uusimaan, ei siitä välttämättä enää tule käyttöhevosta”, Sanna sanoi mun kiiltäville silmille vakavana. Nyökkäsin ja väitin ymmärtäväni.
    ”Sen pitäisi nyt levätä pari viikkoa ihan totaalisesti. Jätän sulle kipulääkkeet, ja voit antaa ensimmäisen annoksen heti. Tää on sulle tuttu lääke, eikö? Soita suoraan mun kännykkään parin viikon päästä, niin katsotaan jatkoa.”

    Lopulta jäin laskun ja kipulääkepakkauksen kanssa tuijottamaan lamaantuneena karsinassa seisovaa hevostani. Tätäkö tää nyt on? Lepoa ja kipulääkettä? ”Katsotaan kahden viikon päästä uudestaan”? Mun sydäntä raastoi laittaa nuori hevonen karsinalepoon, mutta muukaan ei auttanut.

    Olisihan se pitänyt arvata, että näin käy, kun tilaa sokkona halvan hevosen ulkomailta.

    • #8881 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      No niin, Hopiavuori alkaa kohta muuttua sairastalliksi, kun seuraava hevonen on jänteensä katkaissut. Sonjalta irtoaa varmasti paljon sympatiaa Ilonalle ja Wandalle, vaikkei se välttämättä sitä tule oma-aloitteisesti tarjoamaan. Muuta järkevää sanottavaa ei kyllä irtoa, mutta voi Wanda-parkaa. Ja voi Ilona-parkaa.

    • #8956 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jos Ilona ja Wanda olisivat oikeita olentoja, mua säälittäisi ihan sairaasti. Kun eläydyn tarinaan, käy tietenkin sama juttu. Kun taas tarkkailen tarinan ulkopuolelta vähän etäisemmin ja analysoivemmin silmin, niin Wandan loukkaantuminen tuli täydelliseen kohtaan, siis kaikkein hirvittävimpään kohtaan.

      Tätä pedattiin niin huolella ja pitkään. Lukijan toiveita tulevasta rakennettiin tehokkaasti. Ilona on yksi niistä hahmoista, joiden kehitystä ja onnea toivoo, ja jonka kehitys on ollut uskottavaa ja tarpeeksi vaivihkaista ratsastuksen saralla. Lukija tietenkin alkoi odottaa nopeasti menestystarinaa. Kun lukee näitä nyt myöhemmin, niin tietenkin olisi pitänyt odottaa, että matto vedetään jalkojen alta, mutta silloin ei osannut. Varmaan romaanissa olisi ollut päivänselvää, että tapahtumat menevät näin, mutta virtuaalihevoset ovat ihan oma tarinallinen tekstilajinsa. Niiden kauttahan on tyypillisesti unelmoitu: unelmoitu omasta mielestä täydellisistä hevosista ja täydellisistä elämistä. Hopiavuoressa suurin osa kirjoittajista ei kuitenkaan oikeastaan tee sitä. Se voi johtua siitä, että meidän kirjoittajat ovat paljon vanhempia kuin tarinatallilla tyypillisesti. Silti en odottanut alun perin romaanin juonenkulkua, vaan virtuaalihevosen.

      Tähän tarinaan eläytyessä mun sydämestä särkyi pieni pala. Vielä 10 vuotta sitten olisin ollut taipuvainen ajattelemaan, että nokka pystyyn, Ilona. Ei se poni sulla kauaa ole edes ollut: poneja tulee ja poneja menee. Nyt en ajattele niin enää. Ajattelisin varmasti, jos eräs ihminen ei olisi tokaissut mulle vastaavassa koiratilanteessa, että koiria tulee ja koiria menee. Pitkäaikainen lemmikki on yleensä rakkaampi kuin pienen hetken ollut, mutta ei se yleensä niin mene, että lemmikki on kertakäyttökamaa.

  • #8882 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Kun kaikki muuttui (2/4)

    Parin viikon kuluttua eläinlääkäri palasi sovitusti katsomaan Wandaa. Ainoa vapaa aika oli myöhään illalla, ja tiesin, että se tulisi näkymään laskussa. Mulla ei ollut raportoitavana Sannalle mitään kovin merkittävää, sillä tilanne ei ollut muuttunut paremmaksi, joskaan ei sanottavasti huonommaksikaan. Paitsi, että juuri ennen eläinlääkärin saapumista olin tunnustellut Wandan jalkoja, vaikken osannutkaan tuntea sieltä samoja asioita kuin Sanna. Siellä oli tuntunut kuitenkin uusi yllätys, jonka mäkin tunnistaisin vaikka unissani: kaviopulssi. Ei helvetti. Se tästä vielä puuttuikin.

    Sannan suorittaman lyhyen tutkimuksen perusteella tehty tuomio oli yhä selvempi:
    ”Vaikeastihan se liikkuu, ja oikeastaan vain pakotettuna. Ei tällä kuule ihan hetkeen ratsasteta, jos koskaan. Ei se kovaa käyttöä ainakaan tule enää kestämään. Se voi mennä seurahevosena, mutta… kyllä sä tiiät. Mutta katsotaan nyt vielä pari viikkoa ihan rauhassa. Karsinassa ei voi nuorta hevosta kuitenkaan määräänsä pidempään pitää, ja tälläkin lepojaksolla oli näköjään seurauksensa. Sä voit kyllä laskea sen tarhaan jaloittelemaan aina vähäksi aikaa kerrallaan, kunhan se ei pääse riehumaan. Mutta tuskin se montaa askelta ottaa tossa kunnossa.”

    Ja niin teinkin: päästin Wandan tarhaan ajatellen, että ei kai se kipeällä jalalla alkaisi tieten tahtoen juoksentelemaan ja rikkoisi itseään enempää. Wanda otti pari askelta ja jämähti sitten paikoilleen. Sitä se teki nykyään, taluttaessakin: seisahteli koko ajan. Eläväinen ja liikkuvainen nuori hevonen oli poissa. Vaivalla kerätyt vähäisetkin lihakset olivat alkaneet heiketä jo parissa viikossa.

    Sen pitkän päivän iltana kykin vielä myöhään tallin käytävällä kylmäämässä Wandan jalkaa. Ohi kulkenut Sonja oli tarjonnut lyhyen vertaistukihetken ja lähtenyt sitten kotiinsa, niin kuin varmaan kaikki muutkin olivat menneet. Se, että jonkun toisen hevosella oli myös jalka kipeä, oli laiha lohtu, mutta lohtu kuitenkin. Sonja sentään ymmärsi. Samalla mua harmitti Sonjan ja Mortin puolesta niin, että se melkein nollasi vertaistuen hyödyt.

    En tiennyt, paljonko kello oli, enkä välittänytkään tietää. En oikeastaan edes tiennyt, missä mun kännykkäkään oli. Enkä mä välittänyt siitäkään. Ulkona oli säkkipimeää, mutta tallin kellertävä valo antoi riittävän näkyvyyden. Mietin, montako tuntia sekin lamppu oli jo ollut yhtä soittoa päällä sinä päivänä. Yhtä kauan, kuin mä olin ollut valveilla?

    Hiljaisuuden rikkoutuessa vaimeisiin askeliin kävi ilmi, että tallilla oli sittenkin vielä joku muukin. Iltatallia toimittanut Oskari käveli sanaakaan sanomatta Wandan luokse ja seisahtui sen pään viereen. Vilkaisin lattialta lyhyesti ylös. Wandan sumeiden silmien kipuilme oli laantunut hiukan: levossa sitä ei tainnut sattua enää niin paljoa. Ehkä lääke tepsi sen verran. Mutta ei se halunnut vieläkään liikkua. Ei ainakaan kunnolla.

    Jatkoin kylmäyssuojan tarrojen kanssa taistelemista vielä hetken senkin jälkeen, kun Oskari oli avannut suunsa:
    ”Kai sä tiiät, ettei se oo sun syy?”
    En olisi halunnut vastata, mutta huokaisin lopulta ja pyllähdin kyykystä lattialle istumaan siirtäen katseeni samalla ylös Oskariin, joka silitti varovasti kämmenselällään Wandan turpaa. Tamma nuokkui. Mun polvia ja nilkkoja särki pitkän kykkimisen jäljiltä.
    ”Joo”, vastasin, vaikken ollut lainkaan varma, ajattelinko niin oikeasti.
    Oltiin taas hiljaa. Tuijotin Wandan turvonnutta jalkaa sormet kohmeessa.
    ”Mä laitoin ruuat jo kaikille muille”, Oskari sanoi lopulta.
    Ai. Se varmaan halusi sammuttaa valot ja lähteä kotiin.
    ”Joo, mä annan Wandalle kohta. Ja laitan kyllä kaikki ovet kiinni. Lähe sä vaan”, sanoin ja yritin tuloksetta pinnistää jonkinlaista hymyä jaksamatta enää edes nostaa katsettani. Oskari seisoi vielä hetken paikoillaan tuhisten sen kuuloisena kuin olisi halunnut sanoa jotakin, muttei kuitenkaan sanonut, vaan käveli lopulta pitkin askelin pois.

    Mä istuin yhä lattialla. Nukutti, mutta nukkuminen oli viimeinen asia, johon käyttäisin aikaani. Tiesin vain yhden asian – ei, sittenkin kaksi asiaa: halusin ratsastaa, ja halusin kilpailla. Siinä oli kuitenkin listattuna juuri ne toiminnot, joita en voinut tehdä. Mitä jos Wandalla ei voisi enää koskaan ratsastaa? Olisin tehnyt mitä vain päästäkseni takaisin satulaan ja treenaamaan. Vaikka ihan kunnon treenikalenterin – tai olisin antanut Oskarin tehdä. Niin! Siinä sitä jo olisikin.

    Mutta nyt kaikki oli jäänyt ihan kesken. Kaduin kaikkia niitä kertoja, kun olin edes hiljaa mielessäni ajatellut olevani väsynyt harjoittelun takia.

    Kummasti sitä vasta silloin tajuaa, mikä on oikeasti tärkeää, kun menettää vapauden valita.

    • #8959 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Wandan sairastumisen myötä olisin luullut Ilonan kisainnostuksen vain kuolevan pois, jos tämä olisi tapahtunut ihan tarinan alussa. Silloin hahmot eivät vielä tunteneet Ilonaa tarpeeksi hyvin, ja Ilonasta jäi tosi pehmeä vaikutelma. Ajan kanssa selvisi, että se oli vain ujoutta. Ilona on sitkeä ja rohkea, kun pääsee siihen vaiheeseen, että voi olla enemmän oma itsensä. Tässä vaiheessa osasin jo odottaa Ilonalta jotain päättäväisyyttä tai edes itsepäisyyttä. Olisin ensin veikannut, että Ilonan päättäväisyys kohdistuisi Wandaan: ihmeitä tapahtuu ihan joka päivä, joten miksei nytkin! Kuitenkin on ihan looginen ajatus, että se kohdistuu kilpailemiseen ja ratsastamiseen.

      Tässä vaiheessa tarinaa ajattelin vielä, että kilpailun tuska ja hevosen peruuttamaton rikkinäisyys tarkoittavat surullista tarinaa, jossa päähenkilön on luovuttava jostain, mitä rakastaa. Aivoni olivat vaihtuneet siis jo sille asetukselle, että tässä on kyseessä romaani, eikä virtuaalihevosen tarina. 😀 Sittemmin Ilona keksii kuitenkin uuden keinon.

      Oskari on muuten ehkä maailman kömpelöin lohduttaja. :DD

  • #8970 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    1/4 | 2/4 | 3/4

    Kun kaikki muuttui (4/4)

    Katsellessani ties monettako eläinlääkärilaskua mä aloin hiljalleen ymmärtää itsekin, ettei kaksi hevosta oikeasti mennyt siinä missä yksikin. Karsinavuokria piti maksaa tuplasti, ja sitten oli vielä Wandan lääkkeet ja muut hoitokulut. Ja Veeralle pitäisi hankkia pian valmentaja, jolle varmaan täytyisi alkaa maksaa myös.

    Kaviopulssi oli toistaiseksi hävinnyt, mutta Wanda ontui vieläkin. Sanna oli vilauttanut taas rutiininomaisesti eutanasiakorttia, kun hankositeen tilanne ei ollut mainittavasti kohentunut, mutta en ollut millään halunnut luovuttaa. Oli pakko löytää jokin muu keino. En myöskään ollut tahtonut uskoa olleeni väärässä hankkiessani hevosen säkissä ulkomailta näkemättä sitä ensin. Olin kuitenkin umpikujassa, ja mitäpä muutakaan ihminen silloin tekisi, kuin soittaisi äidilleen.
    ”Mitä mä teen?” parahdin puhelimeen.
    ”Noh. En tiedä”, äiti vastasi huolestuneen kuuloisena. Tuli hetkeksi hiljaista, kunnes se jatkoi: ”Tai no. Kai mä voisin sen tänne ottaa hoitoon joksikin aikaa nyt, kun mulla on enää vain yksi hevonen itellä. Ja Albertilla on se vuokraajakin.”
    Höristelin korviani luurin toisessa päässä, sillä äiti kuulosti siltä, kuin olisi miettinyt asiaa etukäteen. Itse asiassa äiti ei varmasti olisi lupaillut moista alkuunkaan, ellei olisi harkinnut sitä ensin.
    ”Voisitko oikeesti?” niiskaisin.
    Äidin ehdotus kuulosti ainoalta konkreettiselta auttamisen muodolta, jonka saattaisin olla valmis vastaanottamaan vanhemmiltani hyvien neuvojen lisäksi. Rahaa en ainakaan suoraan huolisi.
    ”Sillä ehdolla, että maksat silti eläinlääkärikulut”, äiti sanoi tiukkana.
    ”Joo joo, totta kai”, vakuuttelin.
    Siinä säästyisi kuitenkin jo tosi paljon karsinavuokrissa. Ja se voi olla ainut keino pelastaa Wanda…
    ”Mutta sä varmaan Ilona ymmärrät, ettei sitä voi loputtomiin pitää hengissä, ellei se kuntoudu”, ääni puhelimessa muistutti vakavana.
    ”Joo…”
    ”Että en ala kuukausitolkulla sitä pitämään, jos se on aina vaan kipeä”, äiti painotti.
    ”Joo, on noi kipulääkkeet tehonneet kyllä aina välillä, kun sitä ei vaan rasita”, sovittelin ajatellen vain sitä, että pääsisin tällä järjestelyllä vielä näkemään Wandaa säännöllisesti. Kyllä se olisi varmasti kaikkien etu.

    Ja niin tuli päivä, kun pitkään takkiin pukeutunut Merja saapui kolhiintuneine trailereineen hakemaan Wandan uuteen kotiinsa – pelastukseensa. Siitä tulisi hyvä seurahevonen ja tarhakaveri vanhalle ruunalle. Se muuttaisi pienelle täysihoitotallille, jossa äiti piti omaakin hevostaan – ja pitäisi Wandaakin kuin omaansa. Siellä se saisi kaikessa rauhassa elää ilman paineita siitä, että sen pitäisi äkkiä kuntoutua ratsuksi. Kukaan ei odottaisi siltä mitään, ja se saisi hyvää kivunhoitoa ja rajattomasti rapsutuksia.

    Olin silitellyt pitkän aikaa Wandan kaulaa Hopiavuoren pihalla kyyneleet silmissäni, mutta kun äiti saapui, en suostunut enää itkemään, vaan suoristin selkäni ja nostin leukani. Mä halusin olla kuten äiti, joka johti lempeällä varmuudella kaikkea ja kaikkia ympärillään.

    Kun olin saanut talutettua Wandan traileriin, äiti rutisti mua lujasti. Hukuin hetkeksi vaaleaksi värjättyihin hiuksiin ja tutulta hajuvedeltä tuoksuvaan kaulahuiviin. Nieleskelin vaivoin kyyneleeni pois. Niitä ehtisi vuodattaa myöhemminkin.

    Kun näin enää vain takavalot siitä, mikä oli joskus ollut mun unelmani, kaduin vain pienen hetken, mutta päätin sitten vakaasti sen olleen kaikkien kannalta paras ratkaisu. Taakka putosi mun harteilta: Wanda saisi elää. Ainakin toistaiseksi.

    Kun piha oli tyhjä, menin sinne, missä arvelin voivani olla rauhassa: Veeran karsinaan. Istahdin selkä seinää vasten puhtaiden purujen päälle ja painoin kasvoni käsiini. Veera hohkasi lämpöä ja rauhaa. Se jauhoi heinää leukojensa välissä mun vierellä ja hamuili välillä mun koukussa olevia polvia.

    Ojensin kämmeneni Veeran lämmintä ja tasaista otsaa vasten. Tamma ei väistänyt, mutta se pysähtyi: lakkasi jauhamasta ja kuulosteli kärsivällisenä tilannetta, kunnes siirsin käteni pois. Vasta sitten se jatkoi omia touhujaan kaikessa rauhassa. Suomenhevosen ja heinän tuoksu tuntui lohdulliselta.

    En viitsinyt pyyhkiä kirveleviä kyyneliä likaisiin käsiini. Jouduin kuitenkin turvautumaan hihaani kuullessani käytävää pitkin lähestyvät askeleet. Yritin tekeytyä mahdollisimman pieneksi. Sydän alkoi takoa. Nyt ei ollut lainkaan hyvä hetki. Mene pois, kuka oletkin. Lyhyet askeleet tulivat kohdalle ja menivät ohi vaieten sitten. Olin kuulevinani satulahuoneen oven narahtavan hiljaa.

    Katselin käsiäni, vaikka kyyneleet sumensivat näkymää. Jostakin syystä kummankin käden nimettömän kynsi oli pidempi kuin muissa sormissa. Ehkä sitä tuli käytettyä vähemmän. Hevosesta tarttunut harmaa pöly oli asettunut mun kämmenien uurteisiin niin tarkkarajaisesti kuin sen olisi koko ajan ollut tarkoituskin päätyä juuri sinne.

    Samat askeleet lähestyivät uudelleen, ja mä jo luotin niiden olevan vain ohikulkumatkalla. Mutta juuri, kun tuudittauduin omaan yksinäisyyteeni, Alex kurkisti kalterien välistä.
    ”Mitä sä siellä teet?” se kysyi.
    ”En mitään”, sanoin yrittäen katsoa toiseen suuntaan, mutta se ei ollut kovin uskottavaa, sillä siellä oli pelkkää seinää. Veera meni tervehtimään Alexia, joten sitäkään en voinut silitellä saadakseni käsilleni ja silmilleni järkevämpää tekemistä.
    ”Ooksä itkeny?” Alex kysyi tiiruillen tarkemmin mun kasvoja. Sitä varten Alexin täytyi varmaankin seistä varpaillaan, mutta sitä en seinän läpi pystynyt näkemään.
    ”En”, valehtelin, mutta paljastuin joutuessani niiskauttamaan. Menisi nyt pois näkemästä.
    ”Mitä on käyny?” Alex tivasi vaativasti. ”Kenet mun pitää hoidella?” se sitten jatkoi saaden mut naurahtamaan kyynelteni läpi.
    Niin kuin toi kirppu nyt kenellekään pärjäisi – paitsi ehkä verbaalisesti.
    ”Ei mitään, ja ei ketään. Wanda lähti”, kerroin lattianrajasta katsellen edessäni sumeina kohoavia hevosen sääriä.
    ”Ai mihin lähti?” Alex kysyi sen näköisenä, kuin luulisi pahinta.
    ”Äidin luo”, vastasin, enkä voinut olla vetämättä syvään henkeä.
    ”Aa. No mut… Eiks se oo sitten hyvä?”
    ”Joo.”
    ”Miks sä sitten itket?”
    ”Emmä tiiä”, tunnustin voimatta estää uutta isoa nyyhkäisyä.
    ”Heiii hei hei”, Alex toppuutteli ja pujahti sisälle karsinaan. ”Ei nyt itketä, jooko?”
    ”Ei itketä”, toistin, vaikken aivan vielä onnistunutkaan noudattamaan sanomaani.

    Kuten jo aiemmin sanoin; kehitys ei aina tunnu helpolta tai kivalta, mutta siitä tietää menevänsä oikeaan suuntaan.

    • #8976 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kun mä kuulin, että Wanda on poistumassa kuvioista ja luin sitten tapauksesta tarinoita, mä tietenkin ajattelin, että se kuolee. Onneksi se ei kuollut ainakaan vielä. Mun oli jotenkin rankkaa kirjoittaa Ukon kuoleman jälkeisestä ajasta itse. Vaikka itse kuolemisesta saa hyvän tarinan aikaan, hyvästeistä ja näin, niin sen jälkeen on ainakin mulle tosi tunkkainen projekti kirjoittaa hahmo takaisin elävien kirjoihin. Lemmikin menettämisen suru on niin harmaata, tasapaksua ja jotenkin muuttumatonta. En ainakaan itse saa kerrottua siitä kiinnostavasti niin paljoa, että hahmo voisi piristyä pitkän ajan kuluessa. Tarina tarvitsee tapahtumia, jotta toimisi, ja surussa niitä ei ole. Kirjoittamismotivaatiota silmällä pitäen on siis ihana juttu, että Wanda on vielä jossain. Samoin se on erilainen tarina. Työssään hyödyttömät virtuaalihevosethan yleensä lahdataan herkästi, koska eivät ne oikeasti eläneet alun perinkään.

      Tykkään siitä, että Ilona soittaa äidille kun on ongelma! Niin mäkin teen!! :DD Ilonan äidin kaltaiset äidithän osaa oikeasti ratkaista suurin piirtein mitä vain, koska ne pysyy rauhallisia. Sellaiset äidit varsinkin on niin kuin kallio. Tykkään muutenkin kuulla hahmojen perheistä ja just muhun iskee se, että niillä on edes joku perheenjäsen, jonka kanssa välit ovat hyvät.

      ”Kun näin enää vain takavalot siitä, mikä oli joskus ollut mun unelmani” on hienoiten sanoitettu kohta tässä tarinassa. Sen jälkeen toki kuvataan katumuksen häivähdystä, mutta just tästä virkkeen alkupuolesta samastun siihen suruun, jonka Ilona kokee. Kokonaiskuva kyyneleineen ja kaulan silittämisineen ei vetoa muhun yhtä vahvasti, eikä edes halaus, vaikka ne ovatkin toimivia. Tämä on toimivista kaikkein toimivin.

Vastaa aiheeseen: Wanda
Tietosi: