Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Juoneton kesken jäänyt kesätarina 1/2
Hyttyset 1 — Hopiavuori 0
Oli pidettävä kämmentä kahvikupin päällä, ettei koko kahvi maistuisi pian ihan saippualta. Sitten piti raottaa nopeasti kämmentä kuin kantta ja hörpätä raosta. Kun sulki silmänsä ja unohti tämän pikku epäkäytännöllisyyden, siinä illan rauhassa oli oikein mukavaa. Päätiellä huristeli autoja: ei häiritsevän tiheästi ja kovaäänisesti, vaan laiskasti ja rauhoittavasti. Linnut lauloivat kesää, ja piha tuoksui hevosilta, kauempana kuivavien pyykkien huuhteluaineelta ja vastaleikatulta nurmikolta. Hiki kuivui rapeaksi ihollani lämpöisessä varjopaikassani, mutta vaikka olosta tuli hieman rapea, ainakin siitä tiesi tehneensä jotain hyödyllistä päivän mittaan. Kaukana hirnui hevonen, ja minä hengitin syvään ennen kuin raotin taas kämmenkantta kupiltani hörpätäkseni hieman lisää kahvia.
Elämä oli aika täydellistä. Ei ihan, mutta melkein, ja ellei pieniä epämukavuuksia olisi, miten sitä tuntisi elävänsä? Kaikki ei ollut ihan niin kuin olin suunnitellut, mutta suurin piirtein sinnepäin ainakin. Ei ollut vaimoa, mutta silti meni hyvin Nellyn kanssa. Minulla oli tallini, vaikka ihan joka karsinassa ei asunutkaan tällä hetkellä ketään. Hello sen sijaan suurin piirtein asui meillä, mutta oli onneksi niin kauana, ettei hänen läsnäoloaan voinut aistia millään lailla, sekin oli ihanaa. Eira oli linnoittautunut vintille lukemaan, eikä ollut itse asiassa pannut kampoihin pitkään aikaan, kun oli neuvoteltu hänen osallistumisestaan kotitöihin ja muusta sellaisesta. Omaa lasta… Omaa lasta minulla ei ollut… Mutta olipa Helmipuron kaksoset, jotka aina välillä kävivät roikkuen joko Inarista tai Helmipuron vanhemmista. Oli vähän niin kuin oma talon koirakin, mistä en ollut osannut edes haaveilla. Auto toimi, tilillä oli rahaa lainanlyhennyksiin ja mistään ei hirveästi kolottanut…
”Anteeksi mutta…”
Avasin vastentahtoisesti silmäni. Saippuakuplamyrskyn toisella puolella seisoi Niklas. Kohotin kulmiani saadakseni hänet jatkamaan ja kämmentäni saadakseni taas vähän kahvia niin nopeasti ettei yksikään saippuakupla ehtisi saastuttamaan kuppini sisältöä.
”Mutta… Miksi..?”
Niklas katsoi merkitsevästi turkoosin ja oranssin väristä muovihökötystä, joka pulputti automaattisesti saippuakuplia kovaa vauhtia terassin kaiteella. Kuplia rikkoutui hänen hiuksiinsa ja vaatteisiinsa, mutta niitä oli silti koko ajan tarpeeksi jäljellä. Uusiahan ilmestyi koneesta ihan koko ajan.
”Minä kyllästyyn itikoohin”, sanoin Niklakselle. ”Koitappa vain tulla tänne alle. Ei oo yhtäkää sääskiä kun on nuata kuplia.”
”Tää kuulostaa ihan joltain Hellon jutulta”, Niklas mutisi. Niin kuulostikin, kun oikein tarkemmin ajatteli. Kohautin olkiani ja Niklas jatkoi puhettaan täyteen ääneen. ”Mä olisin tullu kysymään et tartteksä näitä totanoinniin saippuakuplia nyt just. Mä yritän olla tossa kentällä ja hevonen pelkää.”
”Ai pelekää?”
”Joo. Mut jos ne on sääskiä varte, niin…”Kurotin sammuttamaan saippuakuplalaitteen. Se puhalsi vielä muutaman kuplan virran katkettua. Huidoin ilmassa leijuvat kuplat kauemmas ja join kahvia. Turha sitä enää oli suojella. Vaara oli sen osalta ohitse. Minun osaltani sen sijaan ei: saman tien alkoi inistä korvissa.
”No ei sun nyt kyllä olis tarvinnu…”
”No jos hevooset pelekää.” -
Marshall, voikko tulla meille hetkeksi? Yritän opettaa kaverille 1. asteen yhtälöitä pääsykoetta varten. Se on nälli kaveri, mutta kun sen ADHD-aivot luiskahtelee koko ajan kanavalta ja sitten se turhautuu ja huutaa että emmäosaaemmäopiemmäpysty. Marshall osaisi varmaan opettaa sitä.
Niklas on kiva kertoja. Sen ajatuksenkulku on usein yllätyksellistä ja sillä on tuoreita mielleyhtymiä. Tässä kuitenkin Niklas keskittyy niin hyvin kuin Niklas voi keskittyä. Musta on ihana nähdä se myös tosissaan, kun sitä on nähty hörsköttämässä ja luuseroimassa useammin. Ei sen perus persoonallisuus eri tilanteissa mihinkään muutu, mutta kun se niin ankarasti yrittää, näkee, miten tärkeää ratsastuksesta on tullut. Sitten on samalla tietenkin Niklaksen pelko, joka kytee järjestelmällisesti taustalla (ja välillä etualallakin). Pelon suhteen lukijalla on nyt tosi hyvä olla. Vaikka lukija on aina automaattisesti Niklaksen puolella ja vaikka kukaan ei halua Niklaksen pelkäävän, lukijalla on vahva luotto siihen, että tästä asiasta Niklas pääsee vielä yli. Ja onhan se tavallaan päässytkin, vaikka pelkää: se paitsi ratsastaa, jopa hyppää. Esteitä ne pienetkin esteet on.
Kuva on tällä kertaa samanlainen kuin se Paahtiksen kuva aikanaan. Se oli mun suosikki, ja tästä tulee uusi suosikki. Huomaan huolelliset yksityiskohdat ja hyvin valitut värit ja nämä kaikki, mutta tässäkin, niin kuin siinä toisessakin, muhun vetoaa nostalgiaa lähentelevä tuttuus. Nuo on niitä tyyppejä ja tuo on se miljöö, josta mä näen välillä unta, ja jonka mä niin kovasti toivon kohoavan maasta oikeana paikkana. Tämä on vähän niin kuin voisin oikeasti kurkistaa sinne. Niklaksen paita luonnollisesti erottuu tyyliltään ihan kaikesta koko maailmassa, mutta sellainen se Niklas onkin, ja tuo paita päällä se ratsastaisi, kun pääsisin Hopiavuoreen itse….
Voi vitsit mä odotan, että Niklas on siinä pisteessä, että voi ja uskaltaa kisata taas vähäsen. Nyt on ruvennut olemaan kaikkia ihania panostettuja kisoja, joissa on ihania uniikkeja ruusukkeita. Olen malttamaton, mutta samalla ihan sairaan tyytyväinen, ettei kaikki tapahdu heti.
-
Tämä on mun mielestä tosi haastava tarina lukijalle. Tässä tapahtuu paljon ja äkkiä.
Ensimmäisenä on Jannan isä. Joko Jannan isä on Jannan pihassa hiippailemassa, tai vähintään Janna kuvittelee, että on. Oli hiippailu oikeaa tai kuviteltua, se saa Jannan pelkäämään. Tämä on mulle ensimmäinen vaikea kohta. Miksi Janna pelkää? Ensin Janna yritti ottaa yhteyttä isään, mutta isä ei tahtonut bondata. Sitten isä otti Jannaan yhteyttä, mutta Janna ei tahtonut sittenkään bondata. OK, ihmisten mieli muuttuu. Isä on ollut Jannan mielestä siis kiinnostava. Hän ei ollut hyvä isä, eikä varsinaisesti osa Jannan elämää: hän on käytännössä vieras äijä, joka käytti päihteitä. Jannan isä on aina esitetty surkimuksena, nyhverönä ja luuserina. Nyt yhtäkkiä Janna suhtautuu häneen kuin murhamieheen tässä tarinassa.
Sitten kuvaan astuu JP. En muista, että JP:ta olisi mainittu aiemmin. Hän on ihan hyvin voinut vilahtaa jossain taustalla, mutta tässä tarinassa JP on ilmeisesti jonkin sortin eksä, joka on Jannan mielestä yhä rakas ja luotettava ystävä. Kuitenkaan Janna ei ole tukeutunut tähän JP-tyyppiin koskaan aikaisemmin, vaan hän ilmestyy suureen rooliin vasta nyt. Mistä kolosta JP siis nousi?
Kaipaisin ilmeisesti siis kypsyttelyä. Tarvitsisin 10 tai edes 5 tarinaa siitä, miten Janna alkaa pelkäämään isäänsä, jotta ymmärtäisin häntä. Tarvitsisin vähintään saman verran JP:n ja Jannan ystävyyden kehittymisestä (tai olemassaolosta), jotta minusta olisi luonnollista, että joku JP ilmestyy pelastamaan Jannaa.
Jannan kauhu ja pelko ja hätäinen häke-soitteluhan ovat tosi hyvin kirjoitettuja! Haluaisin kauheasti myötäelää Jannan tunteita. Minun kohdallani hyvä kirjoitus valuu kuitenkin auttamatta hukkaan: en pysty ajattelemaan, että iik apua, kun ajattelen, että mitä ihmettä. Jos hahmojen välisiä suhteita oltaisiin käsitelty jo ennalta, voisin lukijana keskittyä vain nauttimaan taitavasti kirjoitetusta tarinasta.
-
Mä puolestani tulkitsen, että Ilona ei haluaisi menettää rauhallista kotipäiväänsä kenenkään tyhjänpäiväisen puolitutun takia, mutta koska perheeseen on niin hyvät välit, niin on vain kivaa, kun äiti ja isi tulevat. 😀 Ja tottahan ne tulevat, kun muutenkin ovat lähettyvillä! Jo se, että voi mennä jonkun luokse ilmoittamatta, viestii mun mielestä tietynlaisesta läheisyydestä. Samoin ruuan jakamiselle pistän aina erityistä merkitystä. (Sen takia Eetukin pistää aina jonkun hakemaan kaikki syömään kun on ruoka.)
Vai jotta pelaa se Iirokin jalkkista niin kuin meidän Oskari, Milan ja Chai. 😀 Nämä vain pelaavat Otsonmäen joukkueessa.
Mä muuten tykkään, että Iiro ja Ilona on tosi uskottavat sisarusten nimet. Hifistelen aina hahmojeni nimien kanssa. Ei kaikki sisarusten nimet alkaa samalla kirjaimella tai ole muutenkaan samantyylisiä keskenään, mutta usein vanhempia miellyttää tietyntyyppiset nimet, niin että usein sisarusten nimissä on jotain samaa. Nämä molemmat nimet ovat lyhyitä, i-alkuisia, pehmeitä ja verrattain perinteisiä. Esimerkiksi Eira, Inari ja Inkeri ovat taas vanhahtavia ja teräviä. Helemias ja Auliskin ovat samanhenkisiä keskenään, ja kaikki Ilvekset kutsuvat toisiaan (ja mieluusti kaikkia muitakin) aina muutenkin lempinimillä.
-
Kun on itse kipupotilas, mutta ihan eri syystä, niin samastuu Ilonan tuntemuksiin ja ajatuksiin kyllä vahvasti. Myös hyvää tarkoittavat kaverit ovat tietenkin tuttu juttu. Alex-parka ei tiedä, että huolestuneesta käynnistä on kuitenkin Ilonalle enemmän haittaa kuin hyötyä. Kun oikein sattuu, haluaisi maata paikallaan ja odottaa, mutta sitten joutuukin availemaan ulko-ovea ja seisomaan jalkojensa päällä.
Tämän tarinan paras puoli onkin sen uskottavuus ja elävyys. Elävyys ei tule kivun kuvailusta – siihen tässä ei ole jämähdetty – vaan siitä, miten on kuvattu sitä, kun täytyy liikkua ja selviytyä kivusta huolimatta kunnes se taas helpottaa. Pidän itse lamaannuttavan kivun kuvausta tosi tärkeänä aiheena. Kirjallisuuden yksi tehtävä on kuvata maailmaa. Mitä ei kuvata, sitä ei oikein ole olemassa. Kun ihminen näyttää nuorelta ja terveeltä, niin kuin Ilona tai minä itse, kodin ulkopuolella saa vain pahoja katseita osakseen, kun välttelee valoa ja liikkumista migreenissään tai ajaa invapaikalle kaupan eteen vaikka on kaksi toimivaa jalkaa. Kaikki ei näy ulospäin.
Musta on ihanaa myös se, että Ilonasta ja Alexista on tullut nyt jotenkin virallisesti kavereita. 😀
-
Sa-mas-tut-ta-vaa!! Miten se onkin niin, että kun pari asiaa vastustaa, kaikki muutkin jutut heittäytyy hankalaksi? Ja se ei ole vielä edes se samastuttava kohta. Se on, että kun ongelmista menee pakka sekaisin, niin alkaa mokailla, ja saman tien kun on hiljainen hetki, niin ainakin tämä lukija käyttää aikansa juuri tällä tavalla itsensä syyttämiseen joka naskahduksesta. Siitä huolimatta, ettei a) kukaan kuollut tai b) kukaan edes muista niitä kämmejä seuraavana päivänä.
Wanda taitaa olla tosi herkkä heppa Ilonan mielialalle. Kun on kiireen tuntua, tottahan se juntturoi. Kaikki ei varmaan edes huomaa, että emännällä tai isännällä on kiire (…Skotti katson sinua…) mutta osa örkeistä reagoi ihan tosi kovasti. Arvaapa kenen puolitoistavuotias koira ei pissaa takapihalle, jos mulla on kiire aamulla, vaikka muuten aina tekee heti? 😀 Tämän tarinan myötä tunnen yhtäkkiä ymmärtäväni heti kerta heitolla paremmin, kuka Wanda oikeastaan on hevosiaan ja mitä voisin ehkä laittaa sen tekemään omissa tarinoissani.
Mun mielestä on kiva yksityiskohta, ettei Ilona halua ajaa lujaa autolla. Se kertoo nimittäin paljon muutakin kuin että Ilona ei halua ajaa autolla lujaa. 😀 Tällä hetkellä uumoilen, että Ilona on arka hurjapääjutuissa, eikä esimerkiksi hyppäisi benjihyppyä, eikä ekana kiinnostuisi kenttäratsastuksesta. Veikkaan, että Ilona on muutenkin sillä tavalla varovainen, että katsoo autot kunnollisesti myös suojatiellä, eikä viiletä sähköskuutilla kolmeaviittä ilman kypärää tuolla.
Musta on taas ihanaa kuulla Ilonan oma ääni kertojana.
Wandan kuva on taas sävy sävyyn hevosesta miljööseen. Tykkään sun itse tekemistä lineistä enemmän, koska ne on tosi persoonallisia. Lineistä viis, niin väritystyö on tosi onnistunutta. Harjakin on pehmoisa ja ihana, ja kaviotkin hohtavat himmeän puhtaina!
-
Mä kualen.
(Mua on kielletty enää ikinä sanomasta mä kualen, koska tekstaan mun kaverille joka päivä töistä jotain, mihin mä kualen. Mutta kun mä kualen.)Marshall on niin ihana poikaystävä tätä nykyä. Se tulee käymään, koska vuosipäivä on tärkeä juttu, mutta silti se kysyy, haluaako Niklas edes lähteä johonkin. Se on valmis menemään vaikka johonkin ajokaistalle, jos Niklas haluaa. Kaiken lisäksi olen tottunut ajattelemaan Marshallia aina aika viimeisen päälle tällättynä, niin musta on jotenkin ihana ajatus, että se voi, viitsii ja haluaa mennä vähän niin kuin räjähtäneenä ihmisten ilmoille, että se saa viettää vuosipäivää Niklaksen kanssa.
Niklaksenkin rakkaus siellä roihahtelee, mutta mä koen itse ihan samoja tunteita kun luen, miten Marshall tässä toimii. Saakeli vie, jos näiden etäsuhde ei jostain syystä toimisikaan, niin mun on pakko tappaa joku. Ne on olleet niin mahtavia yhdessä niin tosi pitkän aikaa, vaikka niillä onkin ongelmansa, kuten kaikilla on. Toivottavasti siis Ilonan arvaus osuu oikeaan. (Taikka muuten!!!)
Mutta Niklaksella on tylsää asuntolassa. Reppana. Toisaalta se nyt on sellainen, että vaikka se valittaa kuin vanha käppänä, pian se on suuna päänä kuitenkin jossain ihan itse. Vähäsen toivon Niklaksen asuntola- ja kouluseikkailuita joku kerta. Vaikka enemmän odotan Niklasta kotia, yhyy…
-
Ilonan käsitys Outista haarautuu jotenkin kahtia tässä tekstissä. Oikeastikin on mahdollista samaan aikaan olla varovainen ja varautunut uutta tuttavaa kohtaan, vaikka samalla pitääkin häntä mukavana. Tätä mua kiehtovaa kilpailuasetelmaa rakennetaan edelleen tässä tarinassa: Outi on Ilonaa parempi, pidempi, rohkeampi ja ties mitä. Loppua kohti ajatukset pehmenevät, vaikka aluksi olen lukevinani sitä katkeruutta, joka melkein-ensikohtaamistakin Outin palattua väritti.
Mua huvittaa ihan hirveästi ajatus Ilonasta kiipeämässä loimen perässä satulahuoneessa ja ajatus Alexista hirnumassa ja samastumassa hänen kärsimyksiinsä. 😀 Silti mun lempijuttu tässä tarinassa on se, että päätit kirjoittaa Outin kanssa yhdessä. Yhdessä kirjoittaminen on sata kertaa kivempaa kuin yksin, ja kuka nyt ei tykkäisi, kun omaa hahmoa käsitellään toisen tarinoissa!
-
Tässä on kyllä ihana kerrontatyyli etenkin alussa. Se on jopa sellaista unenomaista. Siinä Outi ikään kuin liukuu takaisin vanhoihin juttuihinsa niin kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Alun tunnelma onkin musta rauhallinen ja seesteinen: kaikki palaa sellaiseksi kuin kuuluukin.
Kaapin järjestelemisen mäkin tulkitsen paitsi ponnahduslautana Outin ajatuksien lentoon lähdölle, myös sillä tavalla, että Outia on kaivattu ja tarvittu. Sotkuinen ihmeellinen kaikki-tänne -keräilykaappi on osoitus juuri siitä, että Outi on ollut kaivattu ja tarpeellinen.
Kun ajatukset lähtevät lentoon, rauhallisen seesteinen tunnelma muuttuu haikeaksi. Outihan on ihan oikeassa: moni muu on päässyt tavoitteisiinsa ja jatkanut eteenpäin, mutta Outi tekee samaa kuin viimeksi samassa paikassa. Ihmiselle, joka haluaa edistyä, sellainen on aikamoinen painajainen. (Sitten on sellaiset kuin minä, jotka rakastaisivat vakaata tilannetta ja sitä että tuttu arki on odottanut, mutta se onkin toinen juttu.)
Ihanaa, että ajoit Outin ja Ilonan kohtaamaan heti alkuunsa. Ilonan edellisessä tarinassa näiden välille ryhdyttiin rakentelemaan kilpailuasetelmaa, ja tavallaan se jatkuu tästä, joskin eri näkökulmasta ja vähemmän katkerasti. Kumpi tässä nyt tosiaan on se uusi tallilainen? Loppua kohti kilpailuasetelma muuttuu vähän niin kuin kireämmäksi, mikä tosin on vain Outin tulkinta tapahtumista.
Odotan kovasti mitä tapahtuu, kun Outin ja Oskarin saa kohtaamaan. Yhtä paljon odotan nyt Ilonan ja Outin kanssakäymisiä, koska heidän välillään on nyt sellaisia jännitteitä, joita ei tarvitsisi oikeasti olla. Oikeassakin elämässä tilanne voisi ryhtyä kärjistymään juuri näin — vaikka vielä on kaikki mahdollisuudet pelata näiden kahden suhde mihin tahansa suuntaan. 😀
-
Voi eeeei. Olisi kauheaa tulla tupaan ja kuulla tällaisesta mystisestä Outista, joka vaikuttaa tietenkin kaikin puolin paremmalta kuin itse on. Miten sitä muita ihmisiä ajatellessaan unohtaakin niin helposti, ettei kukaan ole täydellinen ja kaikilla on omat rajoituksensa ja ongelmansa? Näin juoruillen kuultuna Outihan on aika pelottava vastustaja. Sillähän toden totta on ollut juttua Oskarin kanssa! Sillähän on paljon yhteistä Oskarin kanssa! Ei munkaan tulisi ajateltua, että jos joku Outi on palannut, silloinhan tämä Outi on joskus lähtenyt jostain syystä… Eikä ottanut minkään sortin Oskaria mukaansa. 😀
Oskari ja Ilona on kyllä kaksi samanlaista ajatuksenpyörittäjää! Aina arvotaan, mitähän se toinen nyt tarkoitti tuollakin, ja sitten leijuu mieleen sellaisia ahdistavia ajatuksia tavallisten mukana. Sen kyllä uskon heti, että Oskari valmentaa päänsä sisällä kaikkea, millä vain on ratsastaja ja neljä suurin piirtein toimivaa kinttua.
Tässä Ilonan kunnianhimo pääsee myös ensimmäistä kertaa kunnolla esiin. Ilona on sellainen kiltti, vähän hiljainen ja rauhallinen, vähän alistuvakin tarinan alun perusteella, mutta vaikutelma johtuukin paitsi persoonasta, osittain myös siitä, ettei Ilonalla ole vielä tavoitteellisia sivujuonia. No nyt vähän niin kuin on! Sitäkään ei vielä tiedä, mitä ratsukolle tapahtuu, kun Ilona pääsee palkinnonsyrjään kiinni ja Wanda kasvaa ja kehittyy. Aijje, elämme jännittäviä aikoja. Saadaan varmaan tarinoita ekoista kisoista ja kaikkea ihanaaaaa!
-
Taas tykkään näistä lineistä, jotka ovat sillä tietyllä tapaa luonnosmaiset, että ai kun osaisi ja viitsisi opetella piirtämään vastaavia. Värit sopivat myös yhteen: Wandan, Ilonan ja miljöön. Kulkeminen näyttää niin vaivattomalta myös tässä, ja sitähän tekstissäkin kuvataan.
Kehitys ei ole lineaarista, kun harjoittelee jotain. On parempia päiviä ja huonompia. Wandan todellinen osaaminenhan ei ole tullut vielä kokonaan esiin, koska se on Ilonalle uusi hevonen, mutta ehkä sitä kohti mennään. Tällaiset onnistumisen hetket ja flow-tilat ovat tärkeitä. Niistä saa niitä onnistumisen kokemuksia ja se palkitsee, kun niitä tulee yhä useammin. Niillä myös jaksaa silloin, kun on heikompia päiviä. Ja tietenkään kukaan ei näe silloin, kun kaikki sujuu niin kuin rasvattu, ja aina katastrofeja on seuraamassa monta silmäparia. :DD
Ilona kohtelee Wandaa niin ihanasti. Ei meillä ole tainnut julmia hevosenomistajia vielä ollakaan, muutama väliinpitämätön tai mokailija vain, mutta silti se on aina ihanaa lukea, kuinka joillain pinna kestää nuoren eläimen kanssa. Niillähän on aina omat kommervenkkinsä. Joka tyypillä ei kestäisi.
Ihastunut Ilona on myös aikas söpö! :DD Kuulostaa tutulta, että ajatus laukkaa usein aioin ihastuksen kohteeseen, ja sitten jostain ihmeen syystä punastuttaa, kun pitäisi puhua siitä ja joku härnää. Vaan mitähän mahtaa Ilona tuumata, jos selvittää joskus, millainen lapsuus ja nuoruus Oskarilla oli.
-
Marshall ja sen kypärä -kohdassa teet jotain uutta. Hahmosi ovat aina osanneet liikehtiä ja tomia samalla kun ajattelevat ja juttelevat, mutta pysähtyneisyyttä et ole ennen kuvannut samalla intensiteetillä. Vaikka tämä kuvaus on oikeastaan ensimmäinen lajiaan, se on ihan tosi onnistunut. Ihminen harvoin vain on: silloinkin kun hän on, hän tekee jotain. Syvissä mietteissä ei tietenkään huomaa, mitä tekee (esimerkiksi möllöttää vain kypärä päässään ja havahtuu sitten vasta ottamaan sen pois), mutta kun on kevyemmin ajatuksissaan, on tietoisempi itsestään.
Pettyneen Marshallin olemme tavanneet ennenkin, mutta silti on kiva nähdä hänet taas, vaikka toisen epäonni ei olekaan kivaa. Musta on ihanaa, ettei Marshall sivuuta tällaista suoritusta olan kohautuksella. Kukaan ei kai tässä vaiheessa ajattele, että hän ajattelisi vihaisia ajatuksia hevosestaan, mutta tämä yleinen harmitus on Marshallmaista. Musta erityisen ihana yksityiskohta on se, että tässä Marshall tavallaan tukeutuu Niklakseen, vaikka Niklas ei ole edes paikalla. Se lämmittää mun sydäntä. Niklas on tukeutunut ihan varmasti Marshalliin, ja tässä nähdään lisää sitä puolta, että myös Niklaksella on joskus tärkeä auttajan rooli. Ennen kaikkea mua ilahduttaa se, että Marshall myöntää sen itselleen noin luonnollisella tavalla: olisipa Niklas täällä.
Tämä on taas yksi sellainen kisatarina, joita lukisin vaikka sata. Marshallin röllimäisen kuoren alla on nimittäin ihan sairaan ihana ihminen, joka on kurkkinut kyllä kolostaan, mutta joka on nyt alkanut murtautua esiin ihan voimalla. Mitä enemmän näytät Marshallin sielua ulkokuoren sijaan, sitä enemmän häntä rakastan.
-
Olen bongaillut Marshallin ja kumppaneiden nimiä kisalistoilta, mutta en ole ilmoittanut itse hevosiani ja hahmojani minnekään aikoihin, koska kamppailen aina vain jaksamisen kanssa, eikä hyvää tekstiä ja hyviä kommentteja tule niin paljon ja nopeasti kuin tahtoisin. Nyt näin hänet muutamassa sellaisessa kisassa, että pääsin ilmoittautumaan myös, niin että toivottavasti jaksamiseni jatkuu ja paranee ja pääsen kirjoittamaan Marshallista itse enemmän. On ihan sairaan suuri harmi, että meillä on täällä tyyppi, josta tulisi ihan oikea kirjailija hyvin nopeasti pikku väännöllä, ja jonka kanssa hahmojeni elämät eivät kohtaa kun väsyttää kisata.
Paitsi Eiran elämä kohtasi Niklaksen kanssa, ja Hellon. Eira nyt on varmaan raivoissaan, kun Niklas lähti: sehän olisi ollut hyvä poikaystävä. Niin olen mäkin, vaikka en tarvitse mielikuvituspoikaystävää. Ihanaa, että Niklas pääsee eteenpäin elämässään, ja samalla ihan sai-raan är-syt-tä-vää. :DD
Mulla on etiäisiä Isakista ja siitä, missä roolissa hän tulee näyttäytymään. Niiden etiäisten takia olen vähän angst, koska olen melko varma, että tässä murretaan vielä mun pikku sydän. Isakhan on kivan ja reippaan oloinen kyllä (hehe ja saattaa olla Eirankin mielestä), mutta voe veljekset.
Hopiavuori on kyllä aktiiviselle kisaajalle melko epäkäytännöllinen talli. Pakkaa olla tuo äksöni etelässä. Ainoat lohdut taitavat olla, että meillä on kuitenkin melko ääressä satama ja lentokenttä, ja meillä on oma maneesi. Samalla huoahdan aina helpotuksesta, kun Hopiavuoren epäkäytännöllisyys nousee esiin, vaikka se vie omalta osaltaan kirjoittajia. Just tätä halusin: sitä, ettei ole kaikkea lähellä. Että joutuu valitsemaan, mitä tekee, koska aina on kilsoja välissä ja mutkia matkassa. 😀
-
Onneksi Jannalla tosiaan on Rasmus tällaisina aikoina. Lapsen saaminen on paitsi ihanaa, myös kenelle tahansa vanhemmalle raskasta ja kova stressi, koska arki muuttuu ihan täysin. Sitten kun on vielä Janna painolasti lisänä, niin eihän sellaisesta yksin voi selviytyä, eikä saisi joutuakaan selviytymään. Rasmus saa kuitenkin Jannan ahdistuskohtauksen katkeamaan tosi nopeasti. Joskus vielä Janna alkaa toivottavasti luottaa itseensä, vaikka itsensä epäily on tässä vaiheessa ihan luonnollista.
-
Onpa ihanaa kuulla Outista taas, vaikka Oskari kuinka äsken oli sitä mieltä tuolla, ettei ole. 😀
Tällainen ikuisesti jatkuva tarina kuin Hopiavuori on just siitä haastava, että tarvitsee välillä uusia kuvioita jaksaakseen. Staattisuudesta ei synny loputtomasti tarinaa. Tauot toki piristävät, mutta niin uudet tuuletkin. Outi on nyt kasvattanyt selkeästi juuriaan ja muuttanut asennettaan ollessaan poissa. Myös oma heppa, kun Outi sen löytää, tarjoaa uusia jänniä tarinamahdollisuuksia! Vähän tekee mieli jo arvailla, minkätyyppistä Outi lähtee etsimään, aijai…
Hellyyttävintä tässä tarinassa on Eetun kuvaus, eikä se voi johtua kokonaan siitä, että olisin puolueellinen. :DD Sehän on ihan niin kuin mun momma tuon ruuantuputtamisensa kanssa, ja niin oma rölli mykkä itsensä. Vaan uskonpa varmasti, että salaa Eetu itkee onnesta, kun Outi tuli taas. :DD Ja me lukijat varsinkin!
-
Kuule!
Arvaa mitä!
Arvaa!
Mistä vetoa, että Marshallilla on joskus oma vauva.Miksikö? Koska vitsit miten kivaa siitä olisi lukea. Etukäteen olisin ajatellut, että Marshall nakittaisi Niklaksen kotia vauvan kanssa, mutta tässä ikään kuin keikautetaan se roolitus päälaelleen. Niklas on lähdössä mualimalle ja tekee ja on aktiivinen taustalla, ja Marshall sopii ihan hyvin hoitamaan lasta. Silloin kun Marshall oli Prinsessan kouluvalmennuksessa, tuli jo erittäin selväksi, että hän paitsi pitää lapsista, on myös taitava heidän kanssaan, vaikka olisin muuta arvannut silloin. Nyt kun ajatukseen on jo tottunut niin aijje vähä olen kyllä odottanut Marshallia lapsen kanssa. 😀 Nyt ryhdyn vakaasti odottamaan Marshallia oman lapsensa kanssa, vaikka hän itse on varma, ettei sellaista tule. _Valitettavasti.
Niklaksen ja Marshallin uusi järjestelmä kammottaa mua. Niillä menee juuri nyt niin hyvin. Juuri nyt toivon niiden olevan ikuisesti yhdessä. Olen, hehe, antanut anteeksi Marshallille vanhat kaunani ja nähnyt hänestä sellaisia puolia, että haluan suojella ja varjella häntäkin. Ja sitten, mäiskistä, kaukosuhteeseen. Eijeijei. Mitä jos jotain tapahtuu? Mitä jos joku tekee Sonjat? Arvaa olenko raivoissani, jos kirjoitit näille hyvän suhteen ja mulle hyvän mielen sitä varten, että voisit särkeä mun vanhan sydämeni…
Niklas-reppanasta tosiaan tulee ääliö. Seura tekee kaltaisekseen. Ai että mä nautin. Käyn piilottamassa huumeita sen romuihin, niin se nakataan koulusta pihalle ja se on aina Otsonmäellä.
-
Tetris on kyllä tosi pehmoisan näköinen tässä: melkein niin kuin halittava pehmoponi! Melkein tuntee sen karvan nukkaisuuden. Ihana kuva!
Oskari on joskus koeratsastanut Tetriksen etsiessään hevosta. Nyt vasta näen kuitenkin nämä kaksi ekaa kertaa yhdessä visuaalisena toteutuksena. Täytyy sanoa, että olisi se Oskukin sopinut Tetriksen selkään. 😀 -
Ilona on yhdeltä ominaisuudeltaan tarkkailija. Niin hiljaisemmat tyypit usein ovat. Tarkkailijoilla on parempi kyky havaita pieniä vihjeitä muista, niin kuin se, miten moni kommentti osuu Oskariin saman tien. Johtopäätöskin on looginen: onkohan sitä kiusattu joskus? Olet innokas paljastamaan Oskarin salaisuuden muille lukijoille ja ehkä osalle hahmoistakin, ja vaaditaankin varmaan Ilonan kaltainen tarkkanäköinen tyyppi, jotta Oskarin tarinan tätä sivujuonnetta päästään käsittelemään.
Ilona on myös liikuttavan herkkä. Itse en kestäisi tämän valmentajan opissa varmaan yhtään. Outi kirjoitti Oskarista aikoinaan valmentajan, jolla on koko ajan jotain kitisemistä pikkuasioista, mutta joka unohtaa joka kerta antaa kehuja, ja sellainen hän on tässäkin. Kauhean raskas tyyppi. En ihmettele yhtään, että vähän itkettää. Kun pääsee niihin ankeisin mä-en-osaa-mitää -tunnetiloihin, joissa Ilona käy, tarvitsee rauhoittumisaikaa päästäkseen niistä pois. Ja paha on rauhoittua, kun joku tuijottaa ja etsii virheitä.
Loppu on liikuttava. Uskonpa, että vaivaantuneiden anteeksipyyntöjen ja hyvitysyritysten jälkeen näiden suhdepisteet saattavat kohota niin kuin sims-pelissä konsanaan. 😀 Varokaa vain, Camilla ja Milan (ja vähäsen nykyään Alex): Oskarilla voi olla kohta muitakin kavereita kuin te. Siis sikäli mikäli Oskari pääsee yli siitä, että Ilona on Ilona. 😀
Ai vitsi miten paljon jatkoideoita tämä minun ajatuksissani poikiikaan.
Tykkään muuten kovasti myös siitä, että tallin väen liikehdinnät on kuitattu alussa. Jotenkin tarina linkittyy heti ekasta virkkeestään jo miljööseen niin tiukasti. Kun Ilona elää omia kuvioitaan, muut elävät ja hengittävät jossain kaukana taustalla, eikä miljöö ole tyhjä, vaikkei vilinää erikseen kuvatakaan.
-
Hei!
Tervetuloa Hopiavuoren hevostallille. 🙂 Taru kuulostaa sellaiselta, että löytää kavereita tallilta ja tuo myös omalla tavallaan hieman vauhtia porukkaan. Hänestä voi tehdä esittelyn hahmoalueelle. Sen jälkeen kaikki tallin päiväkirjat (niin tallipäiväkirja, Skotin päiväkirja kuin muutkin) ovat vapaata riistaa. Halutessaan Tarulle voi tehdä myös oman spinnaripäiväkirjan, jos haluat kertoa meille myös hänen muusta elämästään. 😀
-
Wandan ilme on kyllä just sellainen et ME KUALLAAN! 😀 Se on mun lempiasia tässä kuvassa. Tykkään myös erityisesti Ilonan hiuksista ja siitä, miten hänen kypäränsä näyttää oikein samettipintaiselta. Taustakin on ihana! Tällä kannattaisi varmasti karauttaa PKK:n muu kuva-luokkiin!
Tarina puolestaan on kuin suoraan päiväkirjan sivuilta. On kivaa kuulla Ilonan oma ääni kertojan roolissa vaihteen vuoksi. Siinä näkee jotenkin hahmon ajatuksenkulun eri tavalla kuin ulkopuolisen kertojan kautta: siis siinäkin tapauksessa, vaikka kertoja olisi kaikkitietävä.
Vaikka Ilona on niitä hahmoja, joille toivoo pelkkää hyvää, samalla olen taas tarinan kannalta tosi innoissani siitä, ettei eka yksinmaasto ollutkaan vain unelmalaukkaa kohti auringonlaskua. Olen innoissani siksi, että tässä on taas yksi arkinen paikka, jossa Ilonan ja Wandan suhde voi kehittyä. Ai vitsit miten hienolta se unelmalaukka auringonlaskuun tuntuukaan sitten Ilonasta, kirjoittajasta ja lukijasta, kun sitä ensin pantataan ja pilataan kaiken maailman ahmoilla! 😀
-
Nyt on kyllä kuva, jonka värit miellyttävät mua. Ne ovat sen väriset, miltä alkusyksy tuntuu: se pikku hätä, kun huomaa että ei vitsit kesäpäivät menivät, mutta sitten muistaa, että ainiin syksyllä on kuiteskin aika nättiä. Wanda sopii väreihin. Tykkään myös lineistä. Ne on toisaalta hyvin tarkat ja viimeistellyt, mutta toisaalta etenkin ääriviivat on musta mielenkiintoisen, mitenhän niitä kuvailisi, luonnosmaista jälkeä? Niin kuin siveltimellä tehdyt? Inspiroi heti itse kokeilla samanlaista linejälkeä ja värittää samalla mahdollisimman realistisesti.
-
Se on ihanaa, kun hevosella ja emännällä on jokin syvä sielullinen yhteys ja he toimivat saumattomasti yhdessä niin satulasta kuin maastakin käsin. Samalla tämä lukija tykkää kuitenkin hitaammista prosesseista, niin kuin tässä on. Wanda on Ilonan oma hevonen, mutta samalla Ilonalle ihan uusi hevostuttavuus. Yhteistä taivalta ei ole kauaa takana. Tietenkään se ei todennäköisesti juokse korvat tötteröllä uutta ihmistään vastaan — ellei sitten sada. 😀 Koska alkuasetelma on tämä (ja koska sitä on järjestelmällisesti kuvattu tällaisena tutustumisena ja välillä epävarmuutena), musta on sata kertaa hauskempaa katsella näiden kahden suhteen kehittymistä kuin että jos hevonen heti leimautuisi uuteen omistajaansa.
Sitten Ilona pääsee tupaan. Aijje miten muhun vetosi sellainen yksityiskohta kuin villasukissa tassuttelu sitä pannaria tekemään. Jotenkin ihanan kotoisaa. Kuvittelin jostain syystä ekalla lukemalla kuluneet harmaat tai muut huomaamattoman väriset kotisukat, ja nyt uudella lukemalla jostain syystä yhtä kuluneet keltaiset piirakkasukat. Yhtä kotoisa on Ilonan asennekin, kun hän opettaa meidän pikku ääliöitämme tekemään pannukakkua. Ilona-parka ei tässä vielä tiennyt, millaiselle porukalle oppiaan ammensi, mutta seurauksethan nähtiin tarkemmin sitten myöhemmin jatkotarinoissa. 😀
Ilonan tarinoissa on otettu ihan hirveän rohkeasti heti muita hahmoja joukkoon, ja just sellaisia kirjoittelijoitahan me kaivataan ja me ollaan. Oikein sydämestä pistää, kun ei ole muka aikaa kirjoittaa ja kommentoida niin paljon ja nopeasti kuin haluaisi, kun on kirjoituskavereita hyvine hahmoineen.
-
Mulle on ollut oikeasti tosi yllättävää, miten moni hahmo on tavalla tai toisella ilmaissut, ettei ole normaalia tai aina edes kivaa, kun Hopiavuoren tuvassa (etenkään kun se on joidenkin oma koti) on aina jotain konhotusta meneillään. Se johtuu siitä, että meillä on aina ollut Hopiavuoren kulttuuri. Asun yksin koirien kanssa, ja loppujen lopuksi tosi harvoin koirat on yksin kotona töistä palatessani, vaikka ne niin jätän. Joskus on joku kokoamassa palapeliä keittiössä tai pelaamassa videopelejä mun sängyllä mun peitto niskassa. Joskus on vain ilmoitus, että hain koiran/t sinne-ja-sinne. Samalla tavalla en mä koputa, kun menen parhaille kavereille, ja kun yksi ajoi helteillä rekkaa, menin koirien kanssa niille päikkäreille koska sillä on ilmanlämpöpumppu ja mulla ei. Toisaalta kenenkään meidän luo ei marssi sillä tavalla kuin harvat ja valitut, mutta ne harvat ja valitut saattaakin marssia suoraan jääkaapille. 😀
Tämän(kin) takia hahmojen reaktioiden ennustaminen on joskus vaikeaa. Mitä jos joku polttaisi jotain kamalaa pohjaan meillä, kun olisin poissa? Ihan sama, jos koirat olisivat turvassa: todennäköisesti se olisi kyllästynyt kokkaamaan ja hakenut pitsaa, josta saisin osani. Mitä jos se joku olisikin hyvänpäiväntuttu? No varmaan nakkaisin sen pihalle: hullu kun tulee omin lupineen mun kotiin. 😀 Hopiavuoren talossa monet on enemmän kuin hyvänpäiväntuttuja mutta samalla vähemmän kuin sydänystäviä. Toisaalta Noalla on vahva rauhallinen pohjavire, etten odottanutkaan mitään raivaria sen paremmin kuin hillitöntä naurukohtausta. Ilman tällaista liioitteluakin (siis hahmon persoonaan nähden liioittelua) tästä tuli humoristinen tarina. 😀
Hello nyt on kuitenkin sellainen konhottaja ja apina, että tarvitsee vähäsen läksytystä nimen omaan vakavalla naamalla. Sehän vain rohkaistuisi tekemään lisää typeryyksiä, jos sitä kannustaisi nauramalla. 😀 Mun lempparikohta taitaa olla joko tämä läksytys tai sitten se, miten Noa auttaa Ilonaa oppimaan, noh, talon tapoja. Pihaton rauha ja alun nukkuva Mielikki ovat puolestaan vahva kontrasti kaikelle häsläykselle: on Hopiavuoressa usein rauhallistakin.
-
Onpa hellyyttävä kakkososa. 😀 Kivaahan niillä on, vaikka Eetu kuinka yrittää olla ankea. Tästä tarinasta tuli taas sellainen olo, että ai kun Hopiavuori olisi oikea talli ja meidän pikku hahmomme oikeita ihmisiä. Tahtoisin nähdä ja tavata heidät… 😀
-
Oho! Tämä jäi multa kommentoimatta näköjään, kun aikanaan kiiruhdin saman tien tarinoimaan.Tykkään tässä siitä, miten muita paitsi pyydetään mukaan leikkiin, myös annetaan vapaata tilaa hahmojen reaktioille. Kannustan tietenkin kohtelemaan aina muiden hahmoja niin kuin omia ja kirjoittamaan reaktioita, mutta uusi vauva on jo niin tosi iso asia, ettei muiden ajatuksista voi olla varma, ja olisi ikävä riistää muilta mahdollisuus ihastua tai vihastua ihan itse. 😀 Komian nimenkin vauva saa.
