Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Karsinapaikka
Herra Eetu Hopiavuori käyttäytyi perin juurin kummallisesti sinä perjantaipäivänä. Normaalisti hän oli kovin levollinen mies ja keskittyi yhteen asiaan kerrallaan. Nyt hän kuitenkin laski yhtenään ruokanapon käsistään ruokintapöydälle ja pujahti ovesta. Hän viipyi retkillään joka kerta vain korkeintaan minuutin ja palasi sitten. Työ ei oikein edennyt jatkuvien keskeytysten takia.
Likaisia loimia koneeseen etsivä Camilla seurasi aikansa isännän puuhia sanomatta yhtään mitään. Eihän se Camillalle kuulunut, mikä Eetun niin levottomaksi sai. Siinä vaiheessa, kun yleensä niin huolellinen Eetu kaatoi Skotin annoksen kauraa Biffelle, jonka ei pitänyt edes kauraa sillä kertaa saada, Camilla päätti, että hänen oli ainakin huomautettava ja kysyttävä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään ennen kuin Eetu Hopiavuori katosi taas käytävälle. Huokaisten Camilla pudotti siis pitelemänsä loimimytyn lattialle ja kävi kaatamassa kaurat takaisin laariinsa ennen kuin jatkoi omia hommiaan. Kaurat eivät ainakaan saisi unohtua Biffen nimellä merkittyyn sankoon.
Kun Eetu Hopiavuori palasi jälleen ja näytti siltä, ettei huomannut Camillaa sen paremmin kuin kaurojen puuttumista Biffen astiastakaan, Camilla rykäisi.
”Onko sulla huolia?” hän kysyi vaikeasti isännältä.
”Mitä? Ei mulloo mitää”, Eetu sanoi niin hölmistyneenä, että sen täytyi olla totta.
”No kun sä ravaat tuolla käytävällä”, Camilla huomautti. ”Ja vilkuilet sitä kelloa koko ajan.”
”Ai jaa. No kyllä mä sen voin sulle kertoa, mitä mä tässä orotan”, Eetu lupasi auliisti, mutta ei saanut kerrottua ennen kuin satulahuoneeseen tupsahti lisää porukkaa.Tulijat olivat Santtu ja Eira, joista ensimmäisenä mainittu kantoi satulaa sylissään. Eiralla ei ollut mitään kuormaa mukanaan, mutta hän suuntasi uteliaat silmänsä ensin Eetuun ja sitten Camillaan. Onneksi Eira näytti kuitenkin päättävän, että satulahuoneessa ei ollut mitään ihmeellistä meneillään ja jatkoi Santulle höpöttämistä. Kuin Eetun kiusaksi kaksikko jäi vintin rappusille istumaan, kun Santtu sai kätensä tyhjiksi.
”Niin että?” Camilla kysyi hiljaa.
”No. Tuata nuan”, Eetu sanoi yhtä hiljaa nuorisolaisia vilkaisten. ”Kun Oskari lähtis vihiroonki ajelemahan sinne isänsä tyä niin sen jäläkehen pitääs panna yks karsina valamihiksi.”Camilla oli jo kysymässä, että miksi, mutta huomasi nuorison hiljentyneen seuraamaan keskustelua ja päätti vain nyökätä.
”Ai tuleeks tänne joku uus hevonen?” Eira kuitenkin kysyi ja kiinnitti Santunkin huomion ja killisilmät Eetuun.
”Tuloo”, myönsi Eetu, jonka mielestä edes Eiralle ei ollut sopivaa valehdella kuin vain äärimmäisessä hädässä. Hän toivoi, että vastaus olisi Eiralle tarpeeksi, mutta turha toivohan se oli.
”Kenen?” Eira kysyi.
”En sano”, Eetu totesi lyhyesti.
”Tunnenks mä sen?” Eira kysyi, mutta Eetu ei vastannut mitään. ”Sano nyt edes onks se joku poika joka tulee? Tai edes onks se tamma vai ruuna joka tulee? Onks se puoliverinen? Vai joku hitsin poni?”Eetun suu pysyi kiinni nipistettynä, mutta Camilla osasi laskea yhteen tallin viimeaikaiset tapahtumat. Hän tiesi, että karsina piti laittaa valmiiksi, ja että Oskari kurvaisi pian pihasta ylimääräisen kuljetuskopan kanssa, jota hänen isänsä jostain syystä tarvitsi. Oskarin isä, joka oli Olavi Susi, yksi kuuluisimpia suomalaisia kilparatsastajia, jolla oli peräti kaksi kokonaista hevosrekkaa sukunimestään muodostetulla logolla koristeltuna ja varmasti omiakin kuljetusvaunuja tarpeeksi. Camilla tiesi myös, että Oskari oli taas koeratsastanut jonkin hevosen, ja Oskarin kämppiksenä oli tietysti suurin piirtein ainoa, joka tiesi tämän hevosen nimen ja sen, miten se päätyikin Matteo Locatellille. Camilla oli ollut paikalla kuulemassa, miten Olavi Susi soitteli pojalleen ja yritti taivutella häntä hankkimaan hevosen edes ylläpitoon keinolla millä hyvänsä. Sitä paitsi Eetu oli kertonut, että Olavi Susi oli soitellut eräänä iltana jostain salaisesta suunnitelmastaan, ja mitä muuta sellainen suunnitelma voisi koskea kuin Oskaria ja jotain hevosta.
Camilla hymyili pikaisesti harvinaista hymyään ja keräsi loimivuoren lattialta.
”Hoituu”, hän mumisi Eetulle mennessään. ”Keskity sä nyt vaan niihin ruokiin.” -
Siis ihan joka pätkän ehdoton vahvuus on miljöökuvaus! Harvoin pääsee lukemaan näin elävää miljöökuvausta. Se ei keskity maisemien maalailuun, vaan yksityiskohtiin, niin kuin karvalla väikkyvään auringonvaloon. Siksi se onkin niin tehokasta. Kirjoittajan pitäisikin kirjoittaa pienemmästä osasesta kokonaisuuden sijaan, jotta tunnelma välittyisi. Yleiskatsaukset maisemaan voi sitten hoitaa tosi nopeasti. Ihan tosi upeaa miljöökuvausta, joka herättää koko Hopiavuoren henkiin.
Kuulostaa myös siltä, että tällä parivaljakolla menee hyvin. Poni voi hyvin ja on terve, ja omistajakin on iloinen ja tyytyväinen. Myös kontaktia otetaan muihin. Ea on verkostoitunut Hopiavuoressa tosi nopeasti, vaikka aina onkin jännää ottaa uusia hahmoja mukaan omiin juttuihinsa. Erityiset propsit siitä, että juuri Ilonaa lähestytään. Tätä julkaistaessa Ilona oli nimittäin ihan tuore tulija, ja se, kun muut ottavat mukaan, luo hyvää mieltä ja motia kirjoittajalle kuin kirjoittajalle, mutta etenkin uusille!
-
Musta oli tosi tyylikäs veto silloin, että kun Nellyn kirjoittaja lopetti, niin me saatiin pitää hahmo täällä. Nelly on tosiaankin tärkeä osa tätä tarinaa. Sehän oli juuri Nelly, joka käytännössä pakotti Sonjan kisaamaan ja potki eteenpäin. Mun mielestä se olisi siis kaikin puolin sopivaa, että se olisi taas Nelly, joka pakottaa jatkamaan. Näen tässä tarinassa muutenkin samoja elementtejä kuin sen, että Nelly on suuna päänä. Sonja on nimittäin yhtä vastahakoinen, ja kun suoranaisesta vastahakoisuudesta on päästy, niin yhtä lattea innossaan kuin aluksi kisojakin kohtaan. Musta tuntuu, että taas kerran Nelly tietää, mikä on Sonjalle hyväksi. Kyllä ratsastaja hevosen selkään kuuluu. 😀
Samalla tietenkin ymmärrän hyvin, ettei Sonjaa niin kiinnosta. Sonjahan tosiaan ryhtyi ratsastamaan vakavissaan Nellyn painostamana, ja vaikka nauttikin lyhyestä kisaurastaan, niin ei koskaan kokenut touhuun samanlaista paloa kuin vaikka joku Marshall. Tällä kertaa voi siis aivan hyvin käydä eri tavalla kuin viimeksi: viimeksikin oli hiinä ja hiinä, että onnistuuko painostus vai ei.
Sonjan uusia kuvioita odottaen… 😀
-
Mä vihaan sinua.
Niklaksella ei tasan ole koulustressiä, kun kerran Marshall luulee, että sillä on koulustressiä. Ja se ei tasan ole mitään muutakaan vähäpätöistä, kun Marshall luulee, ettei se ole niin vakavaa. Mä oikeasti nyljen jonkun, jos Niklaksellä on nyt joku, oih, boifrendi, siellä koulussa. Tai oikeastaan nyljen kaikki. Mä olen niiiiiin kauan hangoitellut näiden parisuhdetta vastaan, ja nyt kun mä olen jo kauan shipannut näitä, niin tätä ei kyllä viedä multa pois!!11 Elikkä nyt on niin, että Niklas on vain kasvamassa jotenkin aikuisemmaksi henkisesti ja ratsastuksellisesti!!11
Mutta Marshall on niin söpö Ellin kanssa, että annan anteeksi. Koska joku kerta näiden perhekin vielä kasvaa. Ensin laittavat tuvan. Niklas valmistuu. Elämä on siltä osin tasaisempaa. Tulee vauva! Sitten on uusi kriisi käsillä, kun se vauva pistää kaiken uusiksi. Saan taas raivota, että jumankauta jos tulee ero niin tapan kaikki. Uhkailen. Sitten selviydytään. Sitten alkaa painajainen! Teini-ikä!!! Miten niin olen suunnitellut seuraavat 20 vuotta? Miten niin sinulta ei ole muka kysytty?
-
Vaikka Alexin työutelu ja Nellyn Sveitsin-utelu on ankea juttu, niin samalla mä olen taas ihan että saisipa olla Hopiavuoressa. Siellä voi tehdä vaikka niitä etätöitä, ja jotta tärkeä bisneshenkilö saa työrauhan, niin tietenkin Eetu paasaa niin kauan että kukaan ei roiku netissä pilaamassa kaikkea. Sitten kun palaveri loppuu, niin varmaan joku on ehtinyt keittämään kaffitkin valmiiksi. Tykkään mielikuvasta varmaan niin naurettavasta syystä kuin että meillä asui aina kotona paljon väkeä ja ramppasi paljon kaikkien ystäviä, joten ajatus on niin tosi kotoisa. Nyt kun asun yksin koirain kanssa, kaipaan ihan hirveästi että jotkut häiritsisivät mun töitäni ja utelisivat yksityisasioita. 😀
Sonjan ajattelema Sveitsi-kuvaus kuulostaa upealta. Vitsit kun saisi omiakin hahmojaan useammin vaihtoon johonkin ja pääsisi kirjoittamaan. Mutta kun en malta ikinä luopua yhdestäkään kirjoituskaverista, jos saan, niin ne tuppaavat sitten jäämään reissuilleen… (Vai mitä, Mikael Kontiokorpi?) Tai sitten en malta edes lähettää niitä, kun on kaikki hyvät systeemmit kesken.
Samoin kuin hahmot, Salierin tuloa mäkin olen ajatellut. Sonjanhan olisi periaatteessa loogista haluta se takaisin, ja rahastahan tässä ei ole kyse. Nyt Sonjasta on kuitenkin taas ihan uudenlaista kirjoitettavaa, joten ymmärrän vallan mainiosti, miksi Salieria ei pelata takaisin.
-
Tämän tekstin tunnelma on sellaisen harmaan ja ankean sekä elämän jatkumisen väliltä. Jalkavaiva painaa koko porukan mieltä. Samaan aikaan suurin osa tallilaisista on valmis uhraamaan vapaa-aikaansa ilmaiseksi, että toipilaan oloa saataisiin helpotettua ja Sonjaa tuettua murheissaan sillä tavalla. Kuitenkin taustalla elämä jatkuu: joku mystinen hevonen on tulossa. Niklaksen eläväinen sähellys lopussa on kuin symboli elämän jatkumiselle. Musta juuri tunnelma onkin tämän tekstin paras puoli. Arki tuntuu mun mielestä tältä. On katastrofeja, joista pitää yrittää selviytyä, ja samalla saa nauttia elämän hyvistä puolista.
-
Ihan sairaan ihanaa. Oskarin ja Outin kiusallisuus varsinkin tuossa alussa on just niin hirveää, kuin miltä musta tuntuu yrittää kommunikoida ylipäätään kenen tahansa paitsi parhaiden kaverien kanssa. Mutta nämä ei nyt ole autisteja, vaan niillä on eri tilanne. Joka tapauksessa tilanteen hirveys ja hikoiluttavuus on kuvattu tosi käsin kosketeltavasti. 😀
Mutta muuten mun täytyy sanoa, että on se Outi aika emäntä. Musta ei olisi ikinä tuollaiseen rohkeuteen ja sankaruuteen, että kohtaisin Oskarin. En varmasti olisi ikinä uskaltanut palata tallille, ja jos olisi ollut pakko palata, olisin yrittänyt esittää etten tunne koko Oskaria. Mä olen kuullut huhuja näistä rohkeista tyypeistä, mutta huh huh!
Samoin ajattelen, että onneksi saatiin kaksikko kohtaamaan, jotta ne eivät jää jumiin. Nyt on pelivuoro Oskarilla, mutta taas on tämä kirjoittaja pelastanut maailmaa niin ahkerasti, ettei ole kirjoittanut niin kuin olisi pitänyt. Mutta onneksi tämä ei ole nopeuskisa. 😀
-
Tuo on rankkaa! Kun tajusin, että mun urheilu-ura oli nyt tässä, oli ihan tosi kauheaa mennä urheilukentälle. Kenttä oli ihan sama kuin ennen, mutta samalla ihan eri kuin ennen. Se oli ollut rakas turvapaikka, ja vaikka se oli ihan saman näköinen, se ei ollut enää ollenkaan mun paikka. Mun mielestä Sonjan kuvaama tuttuus kertoo just tästä olosta, eikä niinkään siitä, että olisi mukava palata takaisin. Sonjallehan tämä on ainakin tässä vaiheessa pelkkä askel taaksepäin.
Siipirikko on hienoa symboliikkaa. Myös tuhlarityttö toimii. Jos olisin kustannustoimittajasi, suostuttelisin sinut valitsemaan kuitenkin vain jomman kumman ja keskittymään sen symboliikkaan ja jatkamaan sitä eri kielikuvalla lopussa. Tietenkin suosittelisin siipirikkoa.
-
Arvatkaa mitä! Mä olen tutustunut henkilökohtaisesti elämäni ensimmäiseen Onniin, vaikka siis sen nimi ei ole Onni, se on narttu ja vieläpä sellainen vaaleanruskea. Mutta vitsit nämä veikot on jänniä tyyppejä! Ensiksikin ne painaa vaan vähän enemmän kuin mun chihuahua (mun toinen koira on siis aivan jäätävän kokoinen chihuahua) joten ne on yllättävän näppärä napata syliin. Toiseksi ne näyttää ihan Dobbyilta. Kolmanneksi niiden kaikki tekeminen näyttää ihan joltain luihuamiselta. Kaikkein oudointa on, että vaikka ne on tällaisia juoksijan rakenteisia ja siis tehty juoksemaan, ne on vissiin muutkin kuin tämä mun uusi tuttavuus ihan sairaan rauhallisia ja mukavia sisällä! En ole ikinä tykännyt oikeassa elämässä moisista Dobbyista, mutta tarvi tutustua vain yhteen ainoaan ja olen ihan myyty. Siitä tuli inspiä kirjoittaa myös tästä Ilonan Dobbysta jotain, kun sai omalla käpälällä koittaa, miten vinhan tuntuisia nää tyypit on.
Mutta kuva on niin söpö koirineen ja räsymattoineen. 😀 Meillä on monta heppua, jotka eivät voi vastustaa moisen nälkäkurjen pyyntöä saada ruokaa. Pelottaa, että Onni on pian sellainen neljällä tikkujalalla kävelevä ympäripyöreä ponttooni, kun varsinkin Eetu, Hello ja Oskari pääsevät siihen käsiksi kinkkupaketit ojossa.
-
Ilona ja Alex kuulostaa ihan siltä meiningiltä, joka meillä on koirapuistossa. Jos joku ei tule, kun on vaikka koira kipeä, tietenkin se karhataan paikalle jollain. Alex on mun mielestä siinä oikeassa, että kotona makaaminen ei ainakaan ole pitkän päälle vaihtoehto.
Hevoset ei kuitenkaan ole koiria. Vaikka ne ovat omistajan parhaita kavereita samalla tavalla, ne ovat yleensä samalla myös harrastuskavereita ja jopa -välineitä, mitä koiratkin toisinaan ovat, mutta hevosia harvemmin. Jos ratsulla ei voi ratsastaa, sen päätarkoitus on sitten mennyttä. Jos koira ei pääse enää agilitya, sen päätarkoitus on harvemmin mennyttä. Aina on poikkeuksia suuntaan ja toiseen, mutta risaa koiraa on helpompi, halvempi ja jopa tietyllä tapaa kannattavampi pitää kuin risaa hevosta. Siinä mielessä en kavahda enää tätä nykyä Alexin jankkausta, että uusi hevonen pitäisi saada kehiin. 20 vuotta sitten olisin pitänyt Alexia julmana, kun hän ei käsitä, että Wanda on Ilonan elämän rakkaus.
Nyt on Ilonalla kuitenkin vaikeita päätöksiä edessä. Pitäisikö Wandasta hankkiutua eroon ja hankkia uusi hevonen? Ilonan ja Wandan taivalhan ei ole vielä pitkä. Pitäisikö Wanda pitää kaverina ja hankkia toinen hevonen? Se on tosi kallista ja vaatii töitä. Vai pitäisikö vain jatkaa Wandan kanssa tuli siitä ratsua tai ei? Sekin tarkoittaa uhrauksia. En kadehdi kyllä Ilonan tilannetta!
-
Jes, yksi uusista pääjuonista vahvistuu! Huomaan, että mulle motivoivimpia ovat ne tarinat, joissa on yksi tai muutama pääjuoni tai -pyrkimys. Se tekee hahmosta ja hevosesta mulle ennustettavampia, vaikka tavoitteeseen pyrkiminen olisikin hyvin sattumanvaraista niin kuin Ilonan treenisuunnitelmat (tai siis niiden puute) tässä. On kiinnostavuuden ja ennustettavuuden kannalta ihan sama, saavuttaako Ilona koskaan tavoitteensa: pääasia on tietää, mihin suuntaan hän pyrkii tällä hetkellä.
Hopiavuoren ympäristöön myös lajivalinta on aikasmoisen hyvä. Tällaisesta treenistä on toki hyötyä lopuksi kaikessa mahdollisessa muussakin kuin matkaratsastuksessa, mutta tarkoitan lajin hyvyydellä sitä, että tähän on tosi helppoa tarttua. Nyt voidaan ennustaa, että Ilona alkaa maastoilla aika paljon: on siis valmis heppamainen puuha, jossa oma hahmo pääsisi tutustumaan Ilonaan. Maastoilu on lisäksi ollut meillä tarinoissa kusittain tosi suosittua. Tässä tarjotaan viimeisessä kappaleessa jopa suoraan ratsukon mentävä kolo vastakirjoittajalle: tuohon noin eteen laukkaamaan joku.
Vaikka Ilona ”ei suunnittele”, hänen suunnitelmansa ovat aika tarkkoja ja tietonsa täsmällisiä, ja Ilona huomaa tämän itsekin. 😀 Tässä tarinassa vahvistuu se vanhemmissa ja erityisesti Ilonan uusimmassa spinnarissa esitelty kilpailuhenkinen piirre. Vaikka Ilona on sellainen kiltin kotihiiren ja lukutoukan oloinen, kontrastina on ihana voitontahto. Ennustelen Ilonalle kilparatsastajan uraa, kunhan heppa pääsee vähän kasvamaan lisää pikku hiljaa. 😀
-
Tämä on ilkeää ja julmaa tallikiusausta. :DD Nyt on pakko tarttua härkää sarvista, vaikka varsinkin mä olen vältellyt sitä huolellisesti. Ei kun oikeasti nyt tulee mieleen ihanasti se aika, kun Hopiavuori oli vasta vuoden vanha talli. Sinä kesänä oli jotenkin ennätyspaljon sellaisia kirjoittajia, jotka halusivat työntää nokkansa kaikkien muiden asioihin ja mahdollisimman syvälle tietenkin. Silloin pojat tapahtui kaikkea mielenkiintoista paljon ja äkkiä. Voi jehna kun oli hyvää aikaa..
Okei. En tiedä vielä yhtään, mitä Oskari mahtoi puhua Outin kanssa. Sen sijaan tiedän tarkasti, mitä Oskari tuumaa seuraavaksi.
Tässä tarinassa lukijaa muistutetaan sellaisista pienistä jutuista, jotka ovat tulleet jo esiin, ja jotka ovat Ilonalle tyypillisiä. Ilona on arka kuski ja haluaa ajaa turvallisesti, ja hänellä on aina purkkaa. Ilona on pohjimmiltaan ulkoilmaihmisiä ja yrittää ajaa ajatuksiaan ja tunteitaan sisäisellä puheellaan mielestään oikeaan suuntaan. Nämä pikku yksityiskohdat ovat mulle niitä, jotka herättävät hahmot henkiin, ja samalla ne ovat niitä, jotka lukijat valitettavasti ensimmäisenä unohtavat. Niitä on pakko toistaa, ja sillä tavalla ainakin osa jää elämään myös muiden tarinoissa. 😀
-
Hei wau! Nyt on taas paikka ihailla omaa edistymistä, kun vertaa tätä Outin ja Jussin ratsastuskuvaa viimeksi julkaistuun Outin ja Jussin ratsastuskuvaan! Jo pelkästään ratsukossa on ihan valtavasti kolmiulotteisuutta, ja niin on koko miljöössäkin. Värivalinnat on ihan tosi onnistuneita ja koko kuva on tyyliltään pehmeä niin kuin maalaus. Pihlajamäen puut on valtavan ihania ja kultainen heinikko sellainen että ai kun pääsisi itse edes koirain kanssa sinne pomppimaan. On se syksy toisaalta niin ihana. Ja varsinkin hevosen selässä, kuten Outikin ajattelee.
Oskari ja Outi on nyt vaikea aihe, jota pitäisi itsekin tohtia lähestymään. 😀 Kuten huomaat, olen vältellyt kaikin voimin Oskarin ja Outin kirjoittamista suoraan kontaktiin, koska pelottaa, ettei taidot tai ihmisen käytöksen ymmärrys riitä. Sellaiset pelothan ovat turhia: joskus menee pieleen, eikä haittaa, ja pääasia on yrittää. Nyt molemmat ovat jo päässeet ottamaan kuitenkin kantaa aiheeseen ajatuksissaan.
-
Tässä tapahtuu paljon. Sivutaan kisajuttuja, esitellään Barnumin luonnetta valaisevasti, viipyillään hevosen liikkeissä, kerrotaan muuttoaikeista ja pelastetaan kaveri keuhkokuumeelta. Ihanaa, että joku poimi Jannan haasta, ja kukapa muu osaisikaan Jannaa lohduttaa (tai kenenkä muun lohdutettavaksi Janna uskaltaisi jäädä) kuin Marshallin? Odotan innokkaasti Jannan lisämyllytystä aiheesta. Ehkä nyt on paikka, jossa saan vastauksia. 😀
Barnumin liikkeen kuvaaminen maneesilla on mun mielestä tämän tarinan parhaita kohtia. Se on niin elävää ja yksityiskohtaista. Tarinan aiheena se tuskin kuitenkaan yksinään toimisi: tuloksena olisi laatismerkintä. Kuvailusta varmaan tekee hyvää myös ajoitus. Se on taustalla ja Marshallin muut mietteet etualalla, ihan niin kuin Marshallin silmien läpi Barnumkin on taustalla ja puhelimen näyttö etualalla. Samaa tarkkuutta on siinä, kun Barnum syö, joskin siinä se on vähemmän sulokas yksilö… 😀
-
Marshall, voikko tulla meille hetkeksi? Yritän opettaa kaverille 1. asteen yhtälöitä pääsykoetta varten. Se on nälli kaveri, mutta kun sen ADHD-aivot luiskahtelee koko ajan kanavalta ja sitten se turhautuu ja huutaa että emmäosaaemmäopiemmäpysty. Marshall osaisi varmaan opettaa sitä.
Niklas on kiva kertoja. Sen ajatuksenkulku on usein yllätyksellistä ja sillä on tuoreita mielleyhtymiä. Tässä kuitenkin Niklas keskittyy niin hyvin kuin Niklas voi keskittyä. Musta on ihana nähdä se myös tosissaan, kun sitä on nähty hörsköttämässä ja luuseroimassa useammin. Ei sen perus persoonallisuus eri tilanteissa mihinkään muutu, mutta kun se niin ankarasti yrittää, näkee, miten tärkeää ratsastuksesta on tullut. Sitten on samalla tietenkin Niklaksen pelko, joka kytee järjestelmällisesti taustalla (ja välillä etualallakin). Pelon suhteen lukijalla on nyt tosi hyvä olla. Vaikka lukija on aina automaattisesti Niklaksen puolella ja vaikka kukaan ei halua Niklaksen pelkäävän, lukijalla on vahva luotto siihen, että tästä asiasta Niklas pääsee vielä yli. Ja onhan se tavallaan päässytkin, vaikka pelkää: se paitsi ratsastaa, jopa hyppää. Esteitä ne pienetkin esteet on.
Kuva on tällä kertaa samanlainen kuin se Paahtiksen kuva aikanaan. Se oli mun suosikki, ja tästä tulee uusi suosikki. Huomaan huolelliset yksityiskohdat ja hyvin valitut värit ja nämä kaikki, mutta tässäkin, niin kuin siinä toisessakin, muhun vetoaa nostalgiaa lähentelevä tuttuus. Nuo on niitä tyyppejä ja tuo on se miljöö, josta mä näen välillä unta, ja jonka mä niin kovasti toivon kohoavan maasta oikeana paikkana. Tämä on vähän niin kuin voisin oikeasti kurkistaa sinne. Niklaksen paita luonnollisesti erottuu tyyliltään ihan kaikesta koko maailmassa, mutta sellainen se Niklas onkin, ja tuo paita päällä se ratsastaisi, kun pääsisin Hopiavuoreen itse….
Voi vitsit mä odotan, että Niklas on siinä pisteessä, että voi ja uskaltaa kisata taas vähäsen. Nyt on ruvennut olemaan kaikkia ihania panostettuja kisoja, joissa on ihania uniikkeja ruusukkeita. Olen malttamaton, mutta samalla ihan sairaan tyytyväinen, ettei kaikki tapahdu heti.
-
Tämä on mun mielestä tosi haastava tarina lukijalle. Tässä tapahtuu paljon ja äkkiä.
Ensimmäisenä on Jannan isä. Joko Jannan isä on Jannan pihassa hiippailemassa, tai vähintään Janna kuvittelee, että on. Oli hiippailu oikeaa tai kuviteltua, se saa Jannan pelkäämään. Tämä on mulle ensimmäinen vaikea kohta. Miksi Janna pelkää? Ensin Janna yritti ottaa yhteyttä isään, mutta isä ei tahtonut bondata. Sitten isä otti Jannaan yhteyttä, mutta Janna ei tahtonut sittenkään bondata. OK, ihmisten mieli muuttuu. Isä on ollut Jannan mielestä siis kiinnostava. Hän ei ollut hyvä isä, eikä varsinaisesti osa Jannan elämää: hän on käytännössä vieras äijä, joka käytti päihteitä. Jannan isä on aina esitetty surkimuksena, nyhverönä ja luuserina. Nyt yhtäkkiä Janna suhtautuu häneen kuin murhamieheen tässä tarinassa.
Sitten kuvaan astuu JP. En muista, että JP:ta olisi mainittu aiemmin. Hän on ihan hyvin voinut vilahtaa jossain taustalla, mutta tässä tarinassa JP on ilmeisesti jonkin sortin eksä, joka on Jannan mielestä yhä rakas ja luotettava ystävä. Kuitenkaan Janna ei ole tukeutunut tähän JP-tyyppiin koskaan aikaisemmin, vaan hän ilmestyy suureen rooliin vasta nyt. Mistä kolosta JP siis nousi?
Kaipaisin ilmeisesti siis kypsyttelyä. Tarvitsisin 10 tai edes 5 tarinaa siitä, miten Janna alkaa pelkäämään isäänsä, jotta ymmärtäisin häntä. Tarvitsisin vähintään saman verran JP:n ja Jannan ystävyyden kehittymisestä (tai olemassaolosta), jotta minusta olisi luonnollista, että joku JP ilmestyy pelastamaan Jannaa.
Jannan kauhu ja pelko ja hätäinen häke-soitteluhan ovat tosi hyvin kirjoitettuja! Haluaisin kauheasti myötäelää Jannan tunteita. Minun kohdallani hyvä kirjoitus valuu kuitenkin auttamatta hukkaan: en pysty ajattelemaan, että iik apua, kun ajattelen, että mitä ihmettä. Jos hahmojen välisiä suhteita oltaisiin käsitelty jo ennalta, voisin lukijana keskittyä vain nauttimaan taitavasti kirjoitetusta tarinasta.
-
Mä puolestani tulkitsen, että Ilona ei haluaisi menettää rauhallista kotipäiväänsä kenenkään tyhjänpäiväisen puolitutun takia, mutta koska perheeseen on niin hyvät välit, niin on vain kivaa, kun äiti ja isi tulevat. 😀 Ja tottahan ne tulevat, kun muutenkin ovat lähettyvillä! Jo se, että voi mennä jonkun luokse ilmoittamatta, viestii mun mielestä tietynlaisesta läheisyydestä. Samoin ruuan jakamiselle pistän aina erityistä merkitystä. (Sen takia Eetukin pistää aina jonkun hakemaan kaikki syömään kun on ruoka.)
Vai jotta pelaa se Iirokin jalkkista niin kuin meidän Oskari, Milan ja Chai. 😀 Nämä vain pelaavat Otsonmäen joukkueessa.
Mä muuten tykkään, että Iiro ja Ilona on tosi uskottavat sisarusten nimet. Hifistelen aina hahmojeni nimien kanssa. Ei kaikki sisarusten nimet alkaa samalla kirjaimella tai ole muutenkaan samantyylisiä keskenään, mutta usein vanhempia miellyttää tietyntyyppiset nimet, niin että usein sisarusten nimissä on jotain samaa. Nämä molemmat nimet ovat lyhyitä, i-alkuisia, pehmeitä ja verrattain perinteisiä. Esimerkiksi Eira, Inari ja Inkeri ovat taas vanhahtavia ja teräviä. Helemias ja Auliskin ovat samanhenkisiä keskenään, ja kaikki Ilvekset kutsuvat toisiaan (ja mieluusti kaikkia muitakin) aina muutenkin lempinimillä.
-
Kun on itse kipupotilas, mutta ihan eri syystä, niin samastuu Ilonan tuntemuksiin ja ajatuksiin kyllä vahvasti. Myös hyvää tarkoittavat kaverit ovat tietenkin tuttu juttu. Alex-parka ei tiedä, että huolestuneesta käynnistä on kuitenkin Ilonalle enemmän haittaa kuin hyötyä. Kun oikein sattuu, haluaisi maata paikallaan ja odottaa, mutta sitten joutuukin availemaan ulko-ovea ja seisomaan jalkojensa päällä.
Tämän tarinan paras puoli onkin sen uskottavuus ja elävyys. Elävyys ei tule kivun kuvailusta – siihen tässä ei ole jämähdetty – vaan siitä, miten on kuvattu sitä, kun täytyy liikkua ja selviytyä kivusta huolimatta kunnes se taas helpottaa. Pidän itse lamaannuttavan kivun kuvausta tosi tärkeänä aiheena. Kirjallisuuden yksi tehtävä on kuvata maailmaa. Mitä ei kuvata, sitä ei oikein ole olemassa. Kun ihminen näyttää nuorelta ja terveeltä, niin kuin Ilona tai minä itse, kodin ulkopuolella saa vain pahoja katseita osakseen, kun välttelee valoa ja liikkumista migreenissään tai ajaa invapaikalle kaupan eteen vaikka on kaksi toimivaa jalkaa. Kaikki ei näy ulospäin.
Musta on ihanaa myös se, että Ilonasta ja Alexista on tullut nyt jotenkin virallisesti kavereita. 😀
-
Sa-mas-tut-ta-vaa!! Miten se onkin niin, että kun pari asiaa vastustaa, kaikki muutkin jutut heittäytyy hankalaksi? Ja se ei ole vielä edes se samastuttava kohta. Se on, että kun ongelmista menee pakka sekaisin, niin alkaa mokailla, ja saman tien kun on hiljainen hetki, niin ainakin tämä lukija käyttää aikansa juuri tällä tavalla itsensä syyttämiseen joka naskahduksesta. Siitä huolimatta, ettei a) kukaan kuollut tai b) kukaan edes muista niitä kämmejä seuraavana päivänä.
Wanda taitaa olla tosi herkkä heppa Ilonan mielialalle. Kun on kiireen tuntua, tottahan se juntturoi. Kaikki ei varmaan edes huomaa, että emännällä tai isännällä on kiire (…Skotti katson sinua…) mutta osa örkeistä reagoi ihan tosi kovasti. Arvaapa kenen puolitoistavuotias koira ei pissaa takapihalle, jos mulla on kiire aamulla, vaikka muuten aina tekee heti? 😀 Tämän tarinan myötä tunnen yhtäkkiä ymmärtäväni heti kerta heitolla paremmin, kuka Wanda oikeastaan on hevosiaan ja mitä voisin ehkä laittaa sen tekemään omissa tarinoissani.
Mun mielestä on kiva yksityiskohta, ettei Ilona halua ajaa lujaa autolla. Se kertoo nimittäin paljon muutakin kuin että Ilona ei halua ajaa autolla lujaa. 😀 Tällä hetkellä uumoilen, että Ilona on arka hurjapääjutuissa, eikä esimerkiksi hyppäisi benjihyppyä, eikä ekana kiinnostuisi kenttäratsastuksesta. Veikkaan, että Ilona on muutenkin sillä tavalla varovainen, että katsoo autot kunnollisesti myös suojatiellä, eikä viiletä sähköskuutilla kolmeaviittä ilman kypärää tuolla.
Musta on taas ihanaa kuulla Ilonan oma ääni kertojana.
Wandan kuva on taas sävy sävyyn hevosesta miljööseen. Tykkään sun itse tekemistä lineistä enemmän, koska ne on tosi persoonallisia. Lineistä viis, niin väritystyö on tosi onnistunutta. Harjakin on pehmoisa ja ihana, ja kaviotkin hohtavat himmeän puhtaina!
-
Mä kualen.
(Mua on kielletty enää ikinä sanomasta mä kualen, koska tekstaan mun kaverille joka päivä töistä jotain, mihin mä kualen. Mutta kun mä kualen.)Marshall on niin ihana poikaystävä tätä nykyä. Se tulee käymään, koska vuosipäivä on tärkeä juttu, mutta silti se kysyy, haluaako Niklas edes lähteä johonkin. Se on valmis menemään vaikka johonkin ajokaistalle, jos Niklas haluaa. Kaiken lisäksi olen tottunut ajattelemaan Marshallia aina aika viimeisen päälle tällättynä, niin musta on jotenkin ihana ajatus, että se voi, viitsii ja haluaa mennä vähän niin kuin räjähtäneenä ihmisten ilmoille, että se saa viettää vuosipäivää Niklaksen kanssa.
Niklaksenkin rakkaus siellä roihahtelee, mutta mä koen itse ihan samoja tunteita kun luen, miten Marshall tässä toimii. Saakeli vie, jos näiden etäsuhde ei jostain syystä toimisikaan, niin mun on pakko tappaa joku. Ne on olleet niin mahtavia yhdessä niin tosi pitkän aikaa, vaikka niillä onkin ongelmansa, kuten kaikilla on. Toivottavasti siis Ilonan arvaus osuu oikeaan. (Taikka muuten!!!)
Mutta Niklaksella on tylsää asuntolassa. Reppana. Toisaalta se nyt on sellainen, että vaikka se valittaa kuin vanha käppänä, pian se on suuna päänä kuitenkin jossain ihan itse. Vähäsen toivon Niklaksen asuntola- ja kouluseikkailuita joku kerta. Vaikka enemmän odotan Niklasta kotia, yhyy…
-
Ilonan käsitys Outista haarautuu jotenkin kahtia tässä tekstissä. Oikeastikin on mahdollista samaan aikaan olla varovainen ja varautunut uutta tuttavaa kohtaan, vaikka samalla pitääkin häntä mukavana. Tätä mua kiehtovaa kilpailuasetelmaa rakennetaan edelleen tässä tarinassa: Outi on Ilonaa parempi, pidempi, rohkeampi ja ties mitä. Loppua kohti ajatukset pehmenevät, vaikka aluksi olen lukevinani sitä katkeruutta, joka melkein-ensikohtaamistakin Outin palattua väritti.
Mua huvittaa ihan hirveästi ajatus Ilonasta kiipeämässä loimen perässä satulahuoneessa ja ajatus Alexista hirnumassa ja samastumassa hänen kärsimyksiinsä. 😀 Silti mun lempijuttu tässä tarinassa on se, että päätit kirjoittaa Outin kanssa yhdessä. Yhdessä kirjoittaminen on sata kertaa kivempaa kuin yksin, ja kuka nyt ei tykkäisi, kun omaa hahmoa käsitellään toisen tarinoissa!
-
Tässä on kyllä ihana kerrontatyyli etenkin alussa. Se on jopa sellaista unenomaista. Siinä Outi ikään kuin liukuu takaisin vanhoihin juttuihinsa niin kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Alun tunnelma onkin musta rauhallinen ja seesteinen: kaikki palaa sellaiseksi kuin kuuluukin.
Kaapin järjestelemisen mäkin tulkitsen paitsi ponnahduslautana Outin ajatuksien lentoon lähdölle, myös sillä tavalla, että Outia on kaivattu ja tarvittu. Sotkuinen ihmeellinen kaikki-tänne -keräilykaappi on osoitus juuri siitä, että Outi on ollut kaivattu ja tarpeellinen.
Kun ajatukset lähtevät lentoon, rauhallisen seesteinen tunnelma muuttuu haikeaksi. Outihan on ihan oikeassa: moni muu on päässyt tavoitteisiinsa ja jatkanut eteenpäin, mutta Outi tekee samaa kuin viimeksi samassa paikassa. Ihmiselle, joka haluaa edistyä, sellainen on aikamoinen painajainen. (Sitten on sellaiset kuin minä, jotka rakastaisivat vakaata tilannetta ja sitä että tuttu arki on odottanut, mutta se onkin toinen juttu.)
Ihanaa, että ajoit Outin ja Ilonan kohtaamaan heti alkuunsa. Ilonan edellisessä tarinassa näiden välille ryhdyttiin rakentelemaan kilpailuasetelmaa, ja tavallaan se jatkuu tästä, joskin eri näkökulmasta ja vähemmän katkerasti. Kumpi tässä nyt tosiaan on se uusi tallilainen? Loppua kohti kilpailuasetelma muuttuu vähän niin kuin kireämmäksi, mikä tosin on vain Outin tulkinta tapahtumista.
Odotan kovasti mitä tapahtuu, kun Outin ja Oskarin saa kohtaamaan. Yhtä paljon odotan nyt Ilonan ja Outin kanssakäymisiä, koska heidän välillään on nyt sellaisia jännitteitä, joita ei tarvitsisi oikeasti olla. Oikeassakin elämässä tilanne voisi ryhtyä kärjistymään juuri näin — vaikka vielä on kaikki mahdollisuudet pelata näiden kahden suhde mihin tahansa suuntaan. 😀
-
Voi eeeei. Olisi kauheaa tulla tupaan ja kuulla tällaisesta mystisestä Outista, joka vaikuttaa tietenkin kaikin puolin paremmalta kuin itse on. Miten sitä muita ihmisiä ajatellessaan unohtaakin niin helposti, ettei kukaan ole täydellinen ja kaikilla on omat rajoituksensa ja ongelmansa? Näin juoruillen kuultuna Outihan on aika pelottava vastustaja. Sillähän toden totta on ollut juttua Oskarin kanssa! Sillähän on paljon yhteistä Oskarin kanssa! Ei munkaan tulisi ajateltua, että jos joku Outi on palannut, silloinhan tämä Outi on joskus lähtenyt jostain syystä… Eikä ottanut minkään sortin Oskaria mukaansa. 😀
Oskari ja Ilona on kyllä kaksi samanlaista ajatuksenpyörittäjää! Aina arvotaan, mitähän se toinen nyt tarkoitti tuollakin, ja sitten leijuu mieleen sellaisia ahdistavia ajatuksia tavallisten mukana. Sen kyllä uskon heti, että Oskari valmentaa päänsä sisällä kaikkea, millä vain on ratsastaja ja neljä suurin piirtein toimivaa kinttua.
Tässä Ilonan kunnianhimo pääsee myös ensimmäistä kertaa kunnolla esiin. Ilona on sellainen kiltti, vähän hiljainen ja rauhallinen, vähän alistuvakin tarinan alun perusteella, mutta vaikutelma johtuukin paitsi persoonasta, osittain myös siitä, ettei Ilonalla ole vielä tavoitteellisia sivujuonia. No nyt vähän niin kuin on! Sitäkään ei vielä tiedä, mitä ratsukolle tapahtuu, kun Ilona pääsee palkinnonsyrjään kiinni ja Wanda kasvaa ja kehittyy. Aijje, elämme jännittäviä aikoja. Saadaan varmaan tarinoita ekoista kisoista ja kaikkea ihanaaaaa!
-
Taas tykkään näistä lineistä, jotka ovat sillä tietyllä tapaa luonnosmaiset, että ai kun osaisi ja viitsisi opetella piirtämään vastaavia. Värit sopivat myös yhteen: Wandan, Ilonan ja miljöön. Kulkeminen näyttää niin vaivattomalta myös tässä, ja sitähän tekstissäkin kuvataan.
Kehitys ei ole lineaarista, kun harjoittelee jotain. On parempia päiviä ja huonompia. Wandan todellinen osaaminenhan ei ole tullut vielä kokonaan esiin, koska se on Ilonalle uusi hevonen, mutta ehkä sitä kohti mennään. Tällaiset onnistumisen hetket ja flow-tilat ovat tärkeitä. Niistä saa niitä onnistumisen kokemuksia ja se palkitsee, kun niitä tulee yhä useammin. Niillä myös jaksaa silloin, kun on heikompia päiviä. Ja tietenkään kukaan ei näe silloin, kun kaikki sujuu niin kuin rasvattu, ja aina katastrofeja on seuraamassa monta silmäparia. :DD
Ilona kohtelee Wandaa niin ihanasti. Ei meillä ole tainnut julmia hevosenomistajia vielä ollakaan, muutama väliinpitämätön tai mokailija vain, mutta silti se on aina ihanaa lukea, kuinka joillain pinna kestää nuoren eläimen kanssa. Niillähän on aina omat kommervenkkinsä. Joka tyypillä ei kestäisi.
Ihastunut Ilona on myös aikas söpö! :DD Kuulostaa tutulta, että ajatus laukkaa usein aioin ihastuksen kohteeseen, ja sitten jostain ihmeen syystä punastuttaa, kun pitäisi puhua siitä ja joku härnää. Vaan mitähän mahtaa Ilona tuumata, jos selvittää joskus, millainen lapsuus ja nuoruus Oskarilla oli.
-
Marshall ja sen kypärä -kohdassa teet jotain uutta. Hahmosi ovat aina osanneet liikehtiä ja tomia samalla kun ajattelevat ja juttelevat, mutta pysähtyneisyyttä et ole ennen kuvannut samalla intensiteetillä. Vaikka tämä kuvaus on oikeastaan ensimmäinen lajiaan, se on ihan tosi onnistunut. Ihminen harvoin vain on: silloinkin kun hän on, hän tekee jotain. Syvissä mietteissä ei tietenkään huomaa, mitä tekee (esimerkiksi möllöttää vain kypärä päässään ja havahtuu sitten vasta ottamaan sen pois), mutta kun on kevyemmin ajatuksissaan, on tietoisempi itsestään.
Pettyneen Marshallin olemme tavanneet ennenkin, mutta silti on kiva nähdä hänet taas, vaikka toisen epäonni ei olekaan kivaa. Musta on ihanaa, ettei Marshall sivuuta tällaista suoritusta olan kohautuksella. Kukaan ei kai tässä vaiheessa ajattele, että hän ajattelisi vihaisia ajatuksia hevosestaan, mutta tämä yleinen harmitus on Marshallmaista. Musta erityisen ihana yksityiskohta on se, että tässä Marshall tavallaan tukeutuu Niklakseen, vaikka Niklas ei ole edes paikalla. Se lämmittää mun sydäntä. Niklas on tukeutunut ihan varmasti Marshalliin, ja tässä nähdään lisää sitä puolta, että myös Niklaksella on joskus tärkeä auttajan rooli. Ennen kaikkea mua ilahduttaa se, että Marshall myöntää sen itselleen noin luonnollisella tavalla: olisipa Niklas täällä.
Tämä on taas yksi sellainen kisatarina, joita lukisin vaikka sata. Marshallin röllimäisen kuoren alla on nimittäin ihan sairaan ihana ihminen, joka on kurkkinut kyllä kolostaan, mutta joka on nyt alkanut murtautua esiin ihan voimalla. Mitä enemmän näytät Marshallin sielua ulkokuoren sijaan, sitä enemmän häntä rakastan.
