Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Tämä on kommentti (tai ajatuksenvirtaa) ensimmäiseen tarinaan, vaikka ketjun ensimmäisen tarinan alle ei saakaan upotettua vastausta. 😀
Kun luin tätä ensimmäisen kerran, ajattelin tosi paljon sitä, miten villiltä juuri minusta tuntuu lukea Sonjan elämästä. Meidän molempien isälle kävi vähän sama juttu: suunnittelivat itselleen unelmakodin, mutta ehtivät kuolla melko nuorina näkemättä sitä koskaan valmiina. Minä itse ammuin kiinni viimeisiä nauloja ja maalasin viimeisiä lautoja ikkunanpieliä varten vasta puoli vuotta sen jälkeen, kun isä kuoli. Sen takia saatan aavistella Sonjan fiiliksiä isän suhteen ja olla samaa mieltä siitä, että ajan kanssa isääkin voi muistella parkumatta. Samalla ajattelin kuitenkin sitä, että mitä jos se kauheus olisi jatkunut, niin kuin Sonjalla, niin että puoliso kuolee. Hänen täytyy olla ihan tosi paljon vahvempi kuin minä, koska vieläkin, kun siitä alkaa olla kymmenisen vuotta aikaa, ajattelen, etten olisi selviytynyt siitä. Toki toisin kuin minä silloin, Sonja oli jo ihan aikuinen, vaikka ei sekään mikään varsinainen suoja ole kaikkea maailman pahaa vastaan. Aikuisella ihan koko elämä ei kuitenkaan yleensä riipu isästä.
Sonja ajattelee tässä useampaan otteeseen sitä, miten talo olisi ollut hänen isänsä, ja miten isä sitä suunnitteli. Nyt se on Sonjan. Ensimmäisen tarinan tyylille uskollisesti hän ei vello tunteissaan senkään asian suhteen. Silti vaistoan muustakin kuin unettomuudesta, ettei tässä kodissa ihan helppoakaan ole. Se fiilis tulee juuri siitä, että Sonja ajattelee tässä tarinassa isänsä ja talon tarinaa. En ihmettele yhtään, että on nukkumavaikeuksia, korvatulpilla tai ilman! Kun minä ja sisarukseni saimme iskän talon valmiiksi, se myytiin. Siitä tuli ihana, mutta ei kukaan meistä olisi halunnut siellä enää olla. Toisaalta meidän isä ehti asua sen remppaamattomassa alakerrassa, ja Sonjan isä ei asunut tässä talossa. Isän muisto ei siis istu nojatuolissa, tai mitään. Ehkä Sonja voi asua siellä juuri siksi.
Suurin arvoitus minulle juuri nyt on se, miksi Sonja halusi muuttaa omasta vanhasta kodistaan tähän uuteen. Ehkä taustalla on vähän jotain isän unelmien todeksi elämistä talon suhteen? Kolmanneksiviimeisen kappaleen perusteella ehkä ripaus velvollisuuentuntoa? Ainakin se kuulostaa tosi kauniilta paikalta, joka on suunniteltu hyvin ympäristö huomioon ottaen. Mikä Sonjaa vetääkään taloon tai alueelle niin kovasti, että hän mielummin ottaa härkää sarvista ja kohtaa isäajatuksensa talossa, kuin pakenee, niin kuin minä pakenisin?
Tässä tarinassa on paljon enemmän ympäristön kuvailua ja fiilistelyä kuin viime tarinassa. Viimeksi kommentoin sitä, miten Sonja taitaa olla tyyppi, joka keskittyy toimintaan miljöön tai tunteiden sijaan, mutta tämän tarinan jälkeen en ole siitä niin varma. Toisessa kappaleessa Sonja kuitenkin aistii miljöötään tosi eläväisesti, ihan hajuaistiakin käyttäen, ja jatkaa sitten tunteellisilla isäajatuksilla seuraavassa kappaleessa. Ehkä nämä ajatukset herätti myöhäinen yön hetki, tai ehkä ihan ensimmäinen tulkintani Sonjasta ei ollut ihan oikea! Toisaalta harvoin tulkitsen tai arvaan heti oikein… 🙂
-
Jussi, palkintopossu (3.9.2019)
Kello puoli seitsemän aikoihin aamusta soitin Camillalle. Oletko nyt varmasti hereillä, oletko nyt varmasti muistanut poikkeuksellisen työvuorosi, olethan menossa? Niitä minä kyselin. Camilla vaikutti hyvin pirteältä kellonaikaan nähden ja vakuutteli, että muisti työvuoronsa. Hän komensi nauttimaan reissusta ja keskittymään kerrankin ihan vain Jussiin. Silloin vilkaisin autoradion yläpuolelle kiinnittämääni näyttöön. Se välitti kuvaa vetämästäni trailerista. Jussi torkkui, ja ellen väärin nähnyt, sillä oli heinänkorsia suussaan. Mumisin Camillalle anteeksipyyntöjä siitä, kuinka taisin vaikuttaa siltä, etten luottanut hänen osaavan tehdä työnsä. Mutta kun olin vain niin tosi hermona. Sekä Jussin takia, että tallin. Mitä jos jotain sattuisi juuri silloin, kun olin poissa?
Puhelun jälkeen rauhoituin ja yritin kuunnella musiikkia. Minun piti löytää Murronmaan kunta, joka tottakai oli meille ratsuhevosihmisille tuttu paikka. Sen naapurikunta Kallassahan sijaitsee Auburn Estate. Mutta sinne sentään me emme olleet Jussin kanssa matkalla.
Tunnin kuluttua olin taas hermostunut. En tiedä, ahdistiko minua enemmän hevosten jättäminen kotiin, vai kuljetusvaunussa torkkuvan Jussin kanssa edessä oleva koitos. Päätäni alkoi särkeä. Kun valkoinen Dacia ohitti meidät — saatoinhan ajaa vaunun kanssa vain kahdeksaakymppiä — kaivoin apukuskin paikalle kotona heittämästäni repusta toisella kädellä Buranan. Nielaisin sen Fanta-pullosta hörppäämäni veden kanssa ja rummutin rattia. Koska tuntui, ettei henkikään enää kulkenut vapaasti, soitin Tiitukselle.
Kun Tiitus vastasi, aloitin yhtä maanisen kyselyn kuin Camillalta tuntia aikaisemmin. Oletko muistanut herätä töihin? Onko Eira siellä? Jaa on: jos se menee maastoon, käske sen kertoa reittinsä ja paluuaikansa. Onko päiväruuat jo tehtynä? Muistitko että kengittäjä tulee? Sanoinko että kenttä pitää tarkistaa ennen kuin Hopealinnasta ja Pöystilästä tullaan, ettei se Ilveksen piski ole taas tehnyt siellä omia arkeologisia kaivauksiaan? Sain Tiitukselta tietenkin samantyyppiset vastaukset kuin Camillalta. Että voisin nyt vain keskittyä Jussiin, ja kaikki oli hyvin kotona. Vastahakoisesti suljin puhelun ja vilkutin kääntyäkseni oikealle navigaattorin ohjeiden mukaan.
Murronmaan kunta muistutti kovasti Seinäjokea. Siellä oli yhtä paljon väkeä ja liikennettä, mutta palveluita tuntui olevan enemmän. Ajoin hereille vauhdin hidastumisen takia havahtunut Jussi perässäni keskustan ohitse. Hukkapiilo-niminen talli löytyi helposti, vaikka sen nimi muuta vihjasikin. Se oli pieni ja soma: juuri sellainen, jota itse unelmoin pitäväni harrastuksenomaisesti jonkin muun työn ohella. Mutta nyt minun koko työni oli Hopiavuori, enkä muusta unelmoinut.
Jussi oli utelias uudessa paikassa. Olinhan sen kanssa jo muutamia kilpailuja kiertänyt, joten sille vieraat hevoset ja vieras ympäristö eivät olleet shokki. Silitin sen kaulaa sidottuani sen riimunarulla trailerinkylkeen kiinni. Sillä oli oikein nimikoitu nahkariimu päässään. Olin malttanut käyttää sitä vain muutaman kerran sillä, erikoistapauksissa, ja erikoistapaus Hukkapiilon viralliset näyttelyt olivatkin!
Minulla oli aivan hyvin aikaa valmistella Jussia vielä. Se oli tottakai jo valmiiksi oikein siistissä kunnossa, eikä minun olisi tarvinnut kuin viimeistellä sen harja ja vaihtaa riimu suitsiin, mutta tein paljon muutakin joutessani. Harjasin koko hevosenkin vielä kerran, vaikka ei olisi tarvinnut. Kun tekeminen loppui, hermostuneisuuteni nimittäin lisääntyi. Tein jopa Hopiavuoren rehutilauksen odotellessani, jotta en joutuisi miettimään näyttelyitä. Miksihän Jussin esitteleminen maastakäsin tuntui niin paljon kauheammalta ajatukselta kuin esteradan ratsastaminen..?
Kun meidän numeroamme huhuiltiin kentälle, talutin Jussin sinne perässäni niin kuin minä tahansa päivänä. Vaikka näyttelyt olivat minulle paljon estekisoja vieraampi tapahtuma, olin toki ennenkin Jussia esittänyt. Minun olisi siis pitänyt tietää ennalta, mitä tehdä. Yhtäkkiä tuntui kuitenkin ihan siltä kuin olisin siinä tilanteessa ensimmäisen kerran. Sillä hetkellä en muka tosiaankaan tiennyt, mitä hevosnäyttelyissä tapahtuu! Seisotetaan hevosta jotenkin, vai? Luojan kiitos kehäsihteeri puhui rauhallisesti ja ystävällisesti, ja niin tuomarikin, ja parin minuutin kuluttua muistin jo, mitä olen tekemässä. Sen kun kävellään ja ravataan ympyrä. Ja kolmio. Ja seisotetaan. Ja ravataan uusi kolmio. Helppo homma.
Jussin piti seistä tosi pitkään tätä tuomaria varten, tai ainakin se tuntui siltä. Jotkut tuomaroivat niin nopeasti, että hyvä kun itse ehtii jalkojen asennon katsoa, niin jo tulee komento lähteä liikkeelle. Itse pidän eniten niistä tuomareista, jotka katselevat rauhassa ja tulevat koskemaankin hevoseen samalla arvioitaan ääneen kertoen. Vaikka jokaisella tuomarilla onkin oma näkemyksensä Jussista, minusta on hyvä kuulla mahdollisimman monta niistä. Joku on joskus sanonut, että Jussilla on hyvä kaula, ja että sen korkea säkä on hyvä ominaisuus, mutta että lautaset sillä ovat jyrkät. Joku toinen on sanonut sitä paksukaulaiseksi, vähän pulskaksi mutta hyväselkäiseksi. Joku on kritisoinut kavioita ja pitänyt karvan kiillosta. Kaikki arvioinnit olen kirjoittanut muistiin. Tällä kertaa Jussia seisottaessani katselin sitä itsekin niin kriittisesti kuin osasin. Olihan sille vähän mahaa kasvanut, ja takaosan lihaksetkin olivat heikommassa kunnossa kuin ennen… Mutta silti näin aina hienon ratsuhevosen, kun katsoin Jussia. En jalointa, en sirointa, en kauneinta, mutta kuitenkin aika sopusuhtaisen ja komean kaverin.
Tämä tuomari tykkäsi meidän Jussista. Hämmennyin ihan oikeasti, kun kuulin, että hevoseni sai sertin. Se on ennen saanut arvosteluksi Hyvän, eikä se mätsäreissäkään ole ollut mikään ruusukehai tavallisena ruunikkona puoliverisenä söpöjen ponien keskellä. Sain kehäsihteeriltä arvostelun vielä kirjallisena. Trailerin vierellä, Jussin ohjat käsivarrellani, minun oli vielä tarkistettava, että sertikö sieltä oli tosiaan tullut. Jussi olisi halunnut maistaa paperia, mutta en antanut, koska paperiin oli tosiaan ruksattu Erinomainen, ja serti oli myönnetty. Jos olisin sisäistänyt asian siinä paikassa, olisin varmaan soittanut Nellylle tai äidille. Serti oli Jussin ensimmäinen, ja kai siksi koin piteleväni vahingossa jonkin toisen hevosen arvostelupaperia.
Kun ajelimme Jussin kanssa kahdeksaakymppiä Seinäjokea ja Otsonmäkeä kohti, soitin äidin ja Nellyn sijaan taas Camillalle. Kysyin, oliko Hopealinnalaisia tai Pöystinmutkalaisia käynyt, oliko hevoset ruokittu, oliko väelle tarjottu kahvia, oliko Eira elossa vielä, ja niin edelleen. Camilla vastasi kiltisti kaikkiin kysymyksiini ennen kuin vastasi omallaan: miten näyttely meni?
”Aiva hyvin. Saimma ekan sellaasen, sertin”, vastasin siihen ja ymmärsin sen itse vasta silloin.*
Tästä saattaa oikein loistaa se, että koiranäyttelyt ovat mulle tuttu juttu, mutta heppanäyttelyssä en ole ollut edes käymässä! Koetin kyllä googletella parhaani mukaan… 😀
-
Ei kai se nyt haittaa, että myöhässä näitä teen kiireideni takia. 😀
Tässä Ritva Hopiavuori kertoo
Uudessa Hopiavuoressa
Suukotin Hellon poskea. Olisin suukottanut otsaa, jos olisin vielä yltänyt, mutta Hello oli kasvanut jo niin isoksi pojaksi. Hän nauroi, ja minä upotin sormeni hänen hiuksiinsa, niin että sain painettua hänen päänsä hetkeksi hartiaani vasten häntä halatessani. Vilkutin Mannille, joka istui Eetun kuistilla, ja päästin irti.
”Mikset sinoo käyny?” kysyin Hellolta lempeästi.
”Vastahan mä olin teillä jotain viikko sitten.”
”No joo, mutta tälläki viikolla! Sun pitää tulla–”
”Joo–”
”–ja soitat sitte ensi nii mä paan perunoota ja kastetta sulle–”
”Kyllä mä ite–”
”Kyllä mä sen tiärän mutta ei aina jaksa nuari ihiminen itte laittaa ruakaa.”
”Joo joo, tuu nyt kumminki, Eetu on sisällä ja, miten sä sanotkaa, kaffi pöpäjämäs!”Eetu oli niin nätiksi laittanut kuistin. Sen reunalla kasvoi pelargonioita, ja sen värisiä en ollutkaan nähnyt aikoihin. Joko ne olivat Mannin kokoelmasta peräisin, tai sitten joku oli hakenut ne ihan varta vasten jonkin kaukaisen kaupungin erikoiskukkakaupasta. Nyppäsin yhden loppuun kukkineen kukkavarren irti ja kurottauduin puristamaan Mannin sormia omillani ennen kuin seurasin Helloa tupaan. Ja voi että — siellä oli minun tekemäni räsymatto eteisessä, ja vaikka itse sanonkin, niin ei se eteinen näyttänyt ollenkaan niin ankealta ja käytävämäiseltä, kun siellä oli vähän väriä. Pikkukoira hyppi sääriäni vasten ja ajattelin katuvaisena, että minun pitäisi kyllä käydä paljon useammin, lähellä kun asuin. Eivät minun jäseneni nyt vielä niin kankeat olleet, etten olisi voinut soittaa Eetua hakemaan ja tulla kylään, vaikka itse en enää paljoa jaksanutkaan ajaa. Matkaa ei ollut edes montaa kilometriä…
”Päivää taloon”, toivotin keittiöön, ja tietenkin kaikki käännähtivät minun ja Hellon suuntaan.
”Äiti!” Eetu ilahtui ja kurottui taputtamaan käsivarttani jääkaapilta kesken maitojen sun muun pöytään laiton. ”Hei kaikki, tämon mun äitee, Ritva.”
Kuului tervehtivää muminaa. Pikkukoira pompahti penkille. Sen nenä nuuskutti vimmatusti. Joku poika — tai no, olihan hän jo mies, mutta minua niin paljon nuorempi, varmaan meidän Eetun ikäluokkaa — ojensi kätensä ja kohottautui penkiltä, ja rastoista tiesin hänen olevan se Noa, joka asui täällä, ja jonka käärmeestä Eetu oli eräänä iltana minulle suutuspäissään puhelimessa säksättänyt. Kastikekattilaa pöytään kantavasta naisestakaan ei voinut erehtyä. Näöstähän sen heti tiesi, että tämän Noan äiti siinä oli.Normaalisti olisin varmasti mennyt seuraavaksi katsomaan, mitä se Inari lieden ääressä hiljaisena hämmensi, mutta tällä kertaa se ei käynyt. Meidän Inarilla on nyt vaikeaa, ja hän on ihan hiljainen minun luonanikin käydessään. Hänen oli parempi antaa olla yksin. Ihailin ääneen Eetun laittamia vihertäviä, vähän ruudullisia verhoja ja istuin vaivalloisesti, käskemättä pöytään. Noan lisäksi siinä istui jo meidän Eira, sekä se Nelly, johon meidän Eetu oli kyllä puheista päätellen mieltynyt.
Rastiradalla
Eetu laittoi minut temppuradan tuomariksi. Se oli lohdutuspalkinto, koska ei minusta enää oikein ollut niin kauaa jalkojeni päällä viettämään. Minulla oli Eiran ja Inarin Uuno aitaan sidottuna odottamassa ja pitelin Inka-nimistä herkän oloista tammaa itse, koska se vaikutti Uunoa helpommin hermostuvalta. Flida-niminen tupsujalka puolestaan suoritti tehtäviä temppuradalla, ja tällä hetkellä Tiitus yritti saada sitä peruuttamaan volttia.
Tottakai tunsin Tiituksen, vaikka en ollutkaan häntä tavannut. Hänestä puhui niin Hello kuin Eirakin meillä piipahtaessaan. Tiitus käsitteli Flidaa aivan tavattoman hellästi, ja Flidasta puolestaan huokui, miten hyvin koulutettu ja kiltti se olikaan. Onneksi suurin osa hevosista oli kilttejä. Oikein voimakastahtoisen hevosen nuo kysyvät otteet olisivat saaneet hermostumaan. Pitäisi muistaa suositella tuolle Tiitukselle kouluratsastajan uraa. Noilla otteilla hän pikemminkin suostuttelisi kuin käskisi, ja hyvän hevosen kanssa hän pääsisi vaikka minkälaisiin tuloksiin. Kunnon hevosen kanssa yhteistyö oikein tulisi esiin. Ketkähän vanhoista valmentajatutuistani olivat vielä työelämässä…?
Toinen yhtä lempeä hevosenkäsittelijä oli Noa. Oli vähän harmi, että hän suoritti temppuradan osan oman hevosensa kanssa, koska juuri tämä hevonen ei tuonut esiin hänen parhaita puoliaan. Noa käsitteli hevostaan erinomaisesti ja ohjasi sitä kaikessa rauhassa, ja Flida toimi koko ajan rauhallisen ja iloisen näköisenä. Olisin kuitenkin mielummin nähnyt Noan tekemässä hommia vaikka tämän Inkan, tai jopa minun Masini kanssa. Masi-parka ei ollut vielä valmis adoptoitavaksi, ja niinpä se oli meillä opettelemassa olemaan taas hevonen. Tuo Noa olisi voinut ehkä saada senkin rauhoittumaan. Painoin mieleeni, että pitäisi ryhtyä urkkimaan, mikä tuon pojan — ei kun siis miehen — työtilanne oli.
Tytti-tyttö ja varsinkin Jitta taas olivat oikein hyviä yhdistelmiä Flidan kanssa. Tytti näytti ihan tosi ylpeältä saatuaan pienin vaikeuksin suoritettua pressusillan Flidan kanssa, ja se sai minut muistelemaan lämmöllä niitä kesiä, kun opetin vielä pikkutyttöjä ratsastamaan. Jitasta taas näkyi, että hän oli oppinut taitaviin hevosiin, ja että hänen hevostaitonsa kehittyisivät harppauksen, jos hän tekisi hommia vaikka Flidan, tai jopa tuon Uunon kanssa. Jitta oli niin kehityskelpoinen tyttö, ja niin tosi asiallinen, ja osasi hevosen peruskäsittelyn ihan kuin vettä vain nuoresta iästään huolimatta.
Jos Mielikin Minionit pitäisi palkita lempeimmän ja rauhallisimman joukkueen arvonimellä, niin Team Ilvesnaaraat ansaitsisivat äänekkäimmän joukkueen arvonimen. Varoitin Mannia heti alkuunsa tuomariin vaikuttamisesta, kun hän marssi suoraan luokseni kysymään, millä minua voisi lahjoa antamaan täydet pisteet. Puristin Allun kivikovia hiuksia nyrkkiini ja lupasin kuitenkin antaa täydet pisteet, jos hänet saisin meille kotiin vietäväksi, niin syöttäisin häntä sitten kunnolla. Allua Manni ei luvannut, mutta Allu itse nyökytti vähän, kun kuiskasin, että jos hän päättäisi karata, niin ovi oli aina auki.
Sillä aikaa, kun Manni soitti suutaan minulle ja minä hänelle ja Allulle, Hello antoi Uunoa taluttavalle Oonalle täysin kelvottomia neuvoja ja ohjeita ja hörötti päälle. Mietin, minkä takia joukkue oli laittanut Hellon ohjeita antamaan, koska meidän Hello, niin suloinen kuin olikin, ei hevosista ihan hirveästi ymmärtänyt. Oli onni, että olin saattanut hänet yhteen Skotin kanssa ennen kuin hän ehti jonkin vaarallisen hevosen hankkimaan, koska sen Skotin kanssa pärjäsi kuka vain. Onneksi sitä Oonaa ei kauheasti tuntunut haittaavan, ja Uunokin on sen sortin hevonen, ettei pienistä ristiriitaisuuksista piittaa. Nellyn kanssa meidän Hello taisi olla hyvissä väleissä jatkuvasta suunsoitosta päätellen. Hellolla kun on tapana heittäytyä röyhkeäksi, jos hän jostakusta pitää.
Tähtiponien Ada ja Lina olivat oikein ahkeria hevosenkäsittelijöitä. Helin siskontyttöjä he olivat. Heli itse oli opetusalalla, mutta ei kauaa ehtinyt minun kanssani rupattelemaan, kun joutui tyttöjä radalle paimentamaan. Noin innokkaita tyttöjä kun saisi ja jaksaisi vielä opettaa ratsastamaan, niin eipä ihminen muuta haluaisikaan, ajattelin sitä ripeää toimintaa katsellessani. Olihan minulla toki jo lapsenlapsia, mutta vaikka Aura ja Vilja kuinka ihania olivatkin, ei kyllä yhtään haittaisi, jos lapsia olisi vaikka triplamäärä.
Myös Herman oli vielä nuori poika, ja tuntui olevan hevosuransa alussa vielä. Se ei kuitenkaan haitannut, kun hän Sebastianin neuvomana talutteli Inkaa, joka oli herkkyydestään huolimatta tosi järkevän oloinen hevonen. Temppurataa seuratessani tulin rapsutelleeksi Flidan otsaa ja miettineeksi, mistähän naruista minun olisi nyittävä, jotta saisin Flidan ryhmän Tiituksen ratsastamaan tuolla Inkalla, ja kunnollisen valmentajan paikalle.
-
Seurakunnan tilat
Kirkko
Kirkko on Otsonmäen keskellä, ja koska se on keskustan korkeimmalla kohdalla, keskustaa kutsutaankin Kirkonmäeksi. Kirkkoa ympäröi Vanha Hautausmaa, joka ei ole enää käytössä. Otsonmäen kirkko on ristikirkko.
Vanha Meijeri
Otsonmäen seurakunnan nykyinen keskus on Vanha Meijeri. Se on ennen ollut oikeasti meijeri, mutta seurakunnan ostettua kiinteistön siitä on tullut eräänlainen monitoimirakennus. Vanhan Meijerin alakerta on (otsonmäkeläisittäin) suuri parkettilattiainen, isoikkunainen juhlasali, jossa on pieni esiintymislava. Salin reunalla, väliseinän takana piilossa on keittiö. Seurakunnan kerhot, jotka on tarkoitettu yläasteikäisille ja vanhemmille, kokoontuvat salissa liikuntakerhoja lukuun ottamatta. Otsonmäkeläisillä on tapana myös vuokrata salia omiin juhliinsa, kuten esimerkiksi ristiäisiin tai viisikymppisille. Salin vuokra on edullinen, vaikka paikka on ihan kaunis. Se halutaan pitää saatavilla ihan kaikille. Salissa järjestetään myös joka joulukuu Joulumyyjäiset ja joka kesä Suurkirppari.
Vanhan Meijerin yläkerta on aina auki. Sinne pääsee kulkemaan sivuovesta. Yläkerrassa on alun perin ollut kolme asuinhuoneistoa. Nykyään yksi niistä on kirkkoherran tila ja toinen seurakunnan kerhotila, jossa nuortenillat ja peli-illat tavataan järjestää. Kerhotila on sisustettu niin kuin mikä tahansa otsonmäkeläiskoti: on keittiön pöytää, sohvaa, jääkaappia ja niin edelleen. Tila on tarkoitettu yhdessäoloon ja kaikki saavat käyttää sitä. Alkoholin käyttö ja tupakointi sekä tilassa että siihen kuuluvalla parvekkeella on ehdottomasti kielletty. Yläkerran kolmas asuinhuoneisto on edelleen vuokrakoti. Tämän kaksion vuokra on edullinen, kunto kohtuullinen ja sijaintihan Otsonmäen keskustan tuntumassa on varsin hyvä. Vuokran voi hoitaa myös toimimalla Meijerin talkkarina, eli ajamalla nurmikot, auraamalla pihat ja siivoamalla salin juhlien jälkeen.
Näiden lisäksi Vanhalla Meijerillä on vielä kolmas kerros, ullakko. Se on suljettu, eikä kukaan oikein tiedä, mitä siellä on. Huhujen mukaan historiasta kiinnostuneet voisivat nauttia siellä penkomisesta. Otsonmäen vanha väki taas väittää kiven kovaan, että siellä kummittelee, eikä sinne kannata mennä. Avain on kirkkoherralla, ja uskalikko saa hakea sen sieltä henkilöllisyystodistustaan vastaan. Ullakolta ei saa ottaa mitään mukaansa ilman lupaa.
HautausmaaHautausmaan hoitaminen kuuluu seurakunnalle. Hyvin se on hoidettukin. Seurakunta huolehtii, että hoitamattomillakin haudoilla on jouluna yksi kynttilä.
Vanhan kerhotilan uusi toimipaikka
Ennen muinoin Otsonmäen pikkulapset kävivät kerhonsa Pappilassa, mutta se purettiin vakavien homevaurioiden vuoksi. Nykyään kerhot kokoontuvat yläasteen vanhan rakennuksen tiloissa. Paikka on toki pappilaa ankeampi, mutta ainakin väitetään, että myös vähemmän homeinen.
Yläasteella on myös seurakunnan työntekijä joka keskiviikko. Hän pitää keskusradion kautta aamunavauksen ja päivystää keskiviikkoaamupäivän hänelle varatussa huoneessa. Hänelle saa mennä juttelemaan, jos itse haluaa. Hän osaa auttaa vaikka toisen asteen opintojen mietityttäessä, tai ihan vain kun on tosi paha tai hyvä olla. Ketään ei ikinä ohjata tälle työntekijälle, vaan hänen luokseen on hakeuduttava itse.
-
Otsonmäen seurakunta
Otsonmäen seurakunta on se taho, joka järjestää surimman osan vapaa-ajantoiminnasta Otsonmäellä. Seurakunnan tapahtumiin osallistuvat yhtä lailla uskonnolliset kuin vähemmänkin uskonnolliset ihmiset, eikä kaikissa niistä ole millään lailla kyse uskonnosta
Seurakunta on siinä mielessä ihan tavallinen, että sille kuuluvat kirkonmenot ja diakoniatyö ym. tavalliset toiminnot. Tässä postauksessa esitellään kuitenkin kaikkea muuta, mitä seurakunta tekee.
Seurakunnan kerhot
Käytännössä jokainen 1990-luvulla ja sen jälkeen syntynyt otsonmäkeläinen on käynyt lapsena seurakunnan kerhoissa. Ennen kuin esikoulu tuli pakolliseksi, samat opit opittiin näissä kerhoissa 5–6 vuoden iässä. Kerhoja järjestetään vieläkin ikäryhmittäin 3-vuotiaista ylöspäin ja ne kokoontuvat kerhosta riippuen 1–3 kertaa viikossa, 1–3 kertaa kerrallaan. Isommille lapsille kerhotoimintaa on enemmän kuin pienille. Vaikka lasten kerhoissa puhutaan uskonnosta ja Jumalasta lapsille sopivalla tasolla ja rukoillaan alku- ja loppurukoukset, Otsonmäen vähemmänkin uskonnollinen tai muuhun kuin ev.lut-uskontokuntaan kuuluva väki on melkein aina katsonut toiminnan aivan sopivaksi lapsilleen.
2000-luvun alussa poika- ja tyttökerhot olivat kova juttu alakoululaisten elämissä. Nykyään poika- ja tyttökerhot eivät enää ole hirveän suosittuja, ja niitä onkin enää vain yksi kumpaakin. Kaiken ikäiset alakoululaiset käyvät nykyään näitä kerhoja yhdessä.
Otsonmäellä on aina ollut erilaisia harrastuskerhoja. On ollut kokkikerhoa, bändikerhoa, näytelmäkerhoa, moponruuvauskerhoa ja vaikka mitä niin aikuisille kuin lapsillekin, mutta ne ovat aina hiipuneet. Nykyiset seurakunnan harrastekerhot ovat kesäisin pidettävä yleisurheilukerho, sekä erilaisia joukkuepallopelejä peluuttava pallokerho. Pallokerholaiset muodostavat joka vuosi joukkueen ja kilpailevat valitsemissaan lajeissa. Yleisin lajivalinta on lentopallo, ja pallokerho lähteekin melkein joka vuosi Power Cupiin ja yleensä pärjääkin siellä. Pallokerhoon kuuluvien on oltava alle 18-vuotiaita ja heillä on oltava tapaturmavakuutus.
Seurakunta pitää myös satunnaisia nuorten iltoja 14–16 -vuotiaille ja 17–20 -vuotiaille. Niistä ilmoitetaan koulujen ilmoitustauluilla ja seurakunnan Facebook-sivuilla. Säännöllisiä nuorten iltoja ei enää ole, koska järjestäjiäkään ei ole.
Seniorikerho kokoontuu joka tiistai Vanhalla Meijerillä. Se on ainoa seurakunnan kerho, jolla ei ole ohjaajaa. Seniorikerhossa ei ole mitään ikärajaa, mutta se on suunnattu ikääntyneille otsonmäkeläisille kohtaus- ja jutustelupaikaksi. Aina välillä nuorempikin väki käy siellä juttelemassa mummuille ja papoille ja muille, ja se on täysin sallittua.
Rippikoulun käyneet otsonmäkeläisnuoret käyvät usein seurakunnan isos- ja kerhonohjaajakoulutukset. Sen jälkeen he voivat toimia seurakunnan leireillä isosina ja toimia pareittain kerhonohjaajina. Vain 18 vuotta täyttäneet saavat ohjata kerhoa yksin. Seurakunnan kerhojen pitämisestä saa korvauksen.
Seurakunnan leirit
Seurakunnan suosituin leiri on tietenkin rippileiri, jonka käytännössä jokainen otsonmäkeläinen käy. Suurin osa käy leirinsä kesällä, mutta myös talvella järjestetään yksi ns. lumileiri.
Kesäisin seurakunta järjestää maksuttomia teemaleirejä lapsille. Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta ne on tarkoitettu vähävaraisten perheiden lapsille.
Muu toiminta
Seurakunnan ruoka-apu on vapaaehtoisvoimin toimiva ryhmä, joka kerää kauppojen hävikkiruuan ja jakaa sen tarvitseville.
15–18 -vuotiaat voivat kysyä kesätyöpaikkoja seurakunnalta. Suurimmaksi osaksi kesätyöntekijät leikkaavat nurmikkoa ja kitkevät kukkapenkkejä. Palkka ei ole häävi, mutta jotain se on nuoren aloitettava kartuttamaan työkokemustaan.
Jos jollakulla otsonmäkeläisellä tai muulla on jaettavia ajatuksia, olivat ne sitten surullisia tai iloisia, Vanhalta Meijeriltä löytyy aina joku, jolle voi puhua. -
Voi Onni!! Sellaista se nuoriso välillä on, että rajojaan on koeteltava, oli kyse sitten ihmis- tai eläinteinistä. Onneksi tiedetään, että melkein jokaisen kohdalla se kapinavaihe myös loppuu, kun lopuksi se järkikin kasvaa aikuisen tasolle, niin kuin ruumis. 😀 Teini tarvii vain vähän enemmän ymmärrystä ja johdonmukaista käsittelyä. Ja sitähän tuntuu Onni Jillalta saavan. Jilla asettaa sille rajat, ja vaikka penikan käytös välillä ärsyttää ja on kummaa, hän pitää rajoista kiinni myös.
Eetun onkin hyvä hymyillä. Hänellä ei ole koskaan ollut yksinään omaa nuorta hevosta. Helppoko se on Jussin taluttimen päästä huomautella, kun Jussi on jo aikuinen ja aika tasainen. Mutta sellainenhan siitä Onnistakin hyvällä säkällä lopulta tulee.
Tämän tarinan loppu kuvaa minusta niin tosi söpösti Hopiavuorta. Että Jilla menee syömään tekemäänsä ruokaa — siis jos joku muu ei ole jo ahmaissut sitä kitaansa. Onhan se hyvä, että Hopiavuoren kasvaville pikkupojille ruoka kelpaa, mutta… :DD
-
Voi raukkaa. Otat niin ihanasti kontaktia minun Hellooni, ja tarjoat minulle tosi hyvän raon kertoa Jaakkovainaanlarvan tarinan ratsastuksen lomassa. Ja sitten, kun oikein kultalautasella tarjotaan tarinan aineksia, meikäläinen on just nyt hukkumassa oikeaan elämäänsä. Yritän kyllä saada tähän vastauksen tehtyä mahdollisimman pian. Nyt on ihan hyvä aika kertoa Jaakko-vainaasta. 😀
Eniten inspiraatiota saan tämän sosiaalisesta kanssakäymisestä niin kuin aina. Hello on helppo hahmo kirjoittaa aluksi, koska hän on sosiaalinen tyyppi, jonka saa mukaan melkein mihin vain. Saat kyselyikäisen Hellon kanssa esiteltyä taas vähän Sonjan taustojakin samalla.
Toinen, mikä mua tässä inspiroi kirjoittamaan jatkoa, on ihan maastoretken fiilis. Samastun tässä ihan hirveästi Sonjaan. Vitsit kun pääsisin itsekin maastoon jonkun sellaisen kanssa, joka hoitaisi puhumisen ja olisi kiltti minulle. Tunnistan tällä kertaa itsestäni myös Sonjan ajatuskulkuja. Kyllä mekin vähän tuomitaan, siis me, jotka ei muka tuomita. 😀 Ajatellaan, että musiikki ei ole uravalintana se helpoin. Ja sitten hyvällä säkällä mennään vähän itseemme ja ajatellaan, että keitäpä me olemme sanomaan. Avaat tässä tekstissä Sonjan mielenliikkeitä rennommalla otteella kuin ennen, ja se on ainakin mulle lukijana helpompaa sisäistää. Ihan niin kuin Sonjan ajatuksilla olisi ennen ollut jotkin raja-aidat, mutta nyt hän ajattelee vapaammin. Voi esimerkiksi vähän arvioida muiden uravalintoja, haaveilla pienesti soittotunneista, ja sillä tavalla.
Mitähän lie Sonja tuumaisi oikeasti Hellon soittotunneista. 😀 Olen saanut sellaisen kuvan, että Sonja on aika järjestelmällinen, ja soittotunneillakin saattaisi haluta ensisijaisesti oppia ja vasta toissijaisesti pitää hauskaa. Hello taas on aina sitä mieltä, että ei se ole niin tarkkaa, kuinka hyvin tai surkeasti soittaa, kunhan ääntä tulee ja on kivaa. Ihan varmasti Hellon metodeja voi pitää tosi kyseenalaisena huuhaana. Onneksi hänestä ei ole tulossa mitään musaopea, niin kuin Sonja vielä olettaa, vaan hän lukee lakia. Tai no — siitäkin voi olla montaa mieltä, onko se onneksi vai ei…
Vielä lopuksi kehun tälläkin kertaa tarinan rytmiä. Sulla on tässä taas mun mielestä juuri sopiva suhde kuvailun ja mainitsemisen, repliikkien ja referoinnin välillä. Ohitat maininnalla sellaisiakin kohtia, joissa itse viipyilisin. Se tuo tietenkin tarinaan ryhtiä, mutta lisäksi vahvistaa mun tulkintaani siitä, miten Sonja keskittyy havainnoimaan toimintaa, eikä suotta haistele kukkia. 😀
-
Ammattijärjestäjä ja sisustussuunnittelija kuulostavat kalliilta lystiltä. 😀 Mutta se on varmaan vähän siitä kiinni, mistä vinkkelistä katsoo. Veikkaan, että Sonjan palkkataso voi olla iiiihan vähäsen toista, kuin tällaisen perusopen… En kuitenkaan ole vielä ihan varma, olisiko ammattijärjestäjällä jokin syvempi merkitys. Ehkä jokin tapa etäännyttää itsensä isälle rakennetusta kodista… Mutta kun auttoihan sama tyyppi Sonjaa kuitenkin jo Tampereella. Ehkä Sonja nyt vain on todennut muuton helpommaksi, kun on apua, ja mielellään maksaa tästä helppoudesta. Niinhän ihminen tekee. Minä maksan siitä, ettei minun tarvitse itse leikata nurmikkoa ja kolata pihaa, koska inhoan niitä hommia. Ei siinäkään ole sen syvempää merkitystä.
On hyvä nähdä Sonjaa omien kavereidensakin kanssa. Aluksi kommenteissakin mietiskelin hänen persoonaansa, että kuinka pidättyväinen hän oikeastaan on. Uusiin tutustuessaan jokainen on kai vähän jäykkä, joten vanhat kaverit taitavat tuoda paremmin persoonaa esiin. Sonja vaikuttaa olevan kuitenkin sosiaalinen tyyppi, joka haluaa töidensä lomasta löytää aikaa kavereilleen. Varsinkin Kimmoon hänellä tuntuu olevan läheiset välit jo yhteisen matkan suunnittelusta lähtien. Tuollaisesta seikkailulomasta köllöttelyloman sijaan minulle tulee myös mieleen seikkailunhaluisuus ja tietty uteliaisuus tai leikkisyys. Ihan joka tyyppi ei valitsisi ajelevansa lomallaan ympäriinsä maailmaa katselemassa. Tosi moni tyytyisi uima-altaaseen, aurinkoon ja vaikka mereen.
Näiden tarinoiden perusteella olen alkanut ajatella, etten tunne ketään sellaista kuin Sonja. Taidan liikkua ihan erilaisissa ympyröissä. Just mulle mielenkiintoisinta ihan tällä hetkellä on seurata, ymmärränkö itse Sonjan sielunelämää, ja myös ymmärtävätkö hahmoni. Hellolle jo kutsu kävikin kokeilla. 😀
-
Minusta on aina ihanaa lukea ratsastuksesta, johon voin uskoa. On selvä juttu, etten itse ole taitava, ja oma ratsastuskuvaus jääkin usein epätarkaksi ja vaisuksi. Yritän oppia lukemalla näitä tarkempia kuvauksia, joissa kuvataan sopivasti ratsastusta myös teknisesti. 😀 Tämä ratsastuskuvaus vakuutti ainakin minut heti. Tässä on sopivassa suhteessa toiminnan kuvausta ja Sonjan arviota siitä, miten hänellä ja Salierilla meni. Lisäksi tämä on jopa minulle, toistaitoiselle, tosi helposti seurattava ratsastuskohta. Selkeä tekstihän on melkein aina tietenkin hyvä juttu. Silti tuntuu, ettet ole myöskään aliarvioinut lukijaa liialla kuvauksella tätä kirjoittaessasi. Tässä on sellaisiakin viitteitä, jotka hämärästi tunnistan hyvin kohderyhmälle sopiviksi, mutta jotka eivät hataran enkkutaustani takia aukene juuri minulle kokonaan. Niin kuin vaikka Kyran kulmaharjoitus. Veikkaan, että melkein kaikki muut tietävät juuri mistä on kyse, ja minä tiedän vain Kyra Kyrklundin nimen. 😀 Mutta vika on kyllä täällä päässä, kun ei aukea enempää!
Ratsastus on tässä mielestäni kauniiten kirjoitettu kohta. Siitä huolimatta kohtaaminen Kevinin ja Ampan kanssa ja tarinan lopetus sai minut hymyilemään. Näin vuorovaikutteisten tarinoiden kirjoittelu oli sinulle kuulemma aika uusi juttu, ja varsinkin alku on tietenkin hankalaa ja joskus pelottavaakin. Siitä se aina lähtee, että itse uutena ojentaa tällä tavalla kättä ja sanoo, että leiki mun kanssa. Kevinillä on tarpeeksi tilaa kertoa oma näkemyksensä tapahtumista, jos hän ehtii kirjoittaa juuri nyt. Lisäksi lopussa Sonja jää vielä talliin Salierin kanssa, ja siihenkin on tilaa jonkun tarttua. (Tarttuisin itsekin mielelläni, vaikka heti, mutta päätin priorisoida kommentoinnin.)
Musta on ihanaa myös seurata, miten Sonja alkaa tarina tarinalta liikkua notkeammin. Kun vertaa ensimmäiseen Salier-tarinaan, hän ajattelee ja kokee vaikka kuinka paljon enemmän. Tässäkin tarinassa on paljon toiminnan kuvausta, mikä ei ole ollenkaan huono juttu, mutta Sonjan oma ääni on esillä vahvemmin kuin ensimmäisessä.
Toivoit kielikommenttia, ja tässä tulee nyt sellainenkin. Huomaan, että olet teknisesti erinomainen kirjoittaja, joten kommenttikin on tällaista nysväystä jo.
Eli muistutan siitä, että sidostesanoja voi kylvää vielä ihan vähän lisää. 😀 Ketjutat kaksi melko erillistä lausetta yhdeksi pilkulla. Vaikka virkkeet eivät kasvakaan vielä liian pitkiksi järkäleiksi, silti joko pätkisin nämä kahdeksi tai sitoisin ne vielä tiukemmin yhteen:
Ajelin puolen päivän jälkeen tallille, tarkoitus olisi ratsastaa Salierilla.
Salieri kyllä selviytyi niistä, satulan päältä löytyi se ongelmakohta.
Taputin Salieria, olisi tehnyt mieli taputtaa itseänikin.
Minä jatkoin siirtymisillä, niissä Salieri aina loisti.
En olisi huomannut näitä, jos samantyyppisiä virkkeitä olisi ollut vain yksi tai kaksi koko tarinassa. Eihän tässä kuitenkaan ole kyseessä mikään virhe, josta open punakynä heiluisi. 😀Rytmi sinulla on tässä tarinassa hyvä. On viipyilevämpiä kohtia, joiden välissä on nopeampia siirtymiä. Aluksi esimerkiksi kuvaat Sonjan suunnitelmia Salierin suhteen, hoidat sitten harjauksen yhdessä lauseessa ja jatkat taas kuvailevammalla, pohtivammalla jaksolla ennen toiminnan kuvausta. Toiminnassa rytmität juuri sopivasti sitä, mitä tapahtuu ja sitä, mitä Sonja on tapahtumista mieltä.
-
Miten musta olikaan jotenkin hellyyttävää lukea, kuinka aina vähäsen vihainen Sanni on ponistaan ylpeä. Se ylpeys oikein korostui siinä, kun Nana hyppäsi ensimmäisen kerran, ja pian sen jälkeen Sanni ihan sanallistikin sen.
Aina välillä tulee pelättyä, osaako Sanni tuntea ollenkaan positiivisia tunteita, kun suhtautuu kaikkeen niin vihamielisesti, eikä tunnu välittävän edes omasta tulevaisuudestaan. Kirjoitit tällaisen positiivisemman tekstin ihan hyvään rakoon. Jotta Sannin vihamielisyys olisi taas purevaa, on aina välillä annettava auringon paistaa. Sama pätee tietenkin myös siihen, kun kirjoitetaan surusta. Ilman valoa ei pimeys tunnu niin mustalta. 😀
Positiivisempi Sanni on myös tuotu esiin uskottavasti. Tilanne on niin sopiva ylpeydelle, ja jopa hellyydelle, jota tekstissä kuulen. Tietenkin Sanninkin kaltainen pikku kiukuttelija on vähän fiiliksissä, kun melkein oma poni selviytyy jännästä koitoksesta noin hyvin. En tiedä huomasiko Sanni itse kuitenkaan sitä, mikä meille kaikille lukijoille kävi erittäin hienosti selväksi: Nanalla on luontaista kiinnostusta ja luontaisia kykyjä esteille! Vitsit miten hieno siitä voi kasvaa, jos Sanni pärjää jatkossakin nuoren hevosen kanssa näin tosi hyvin!
Tämä tarina oli ihanaa vaihtelua. Olen ennenkin sanonut, että nautin heppatarinoistakin vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen, kunhan hevosia kuvataan hahmon persoonan kautta. Ja senhän toki teit. 😀
-
Puhutaanko tunteista? 🙂
Uusien hahmojen tekstejä on musta aina vähän vaikea tarkkailla siitä näkökulmasta, että näkyvätkö hahmon persoona ja tunteet tekstissä. Tietenkin kirjoittaja kasvaa omaan hahmoonsa hiljalleen ja uusi hahmo on aina vähän jäykkä, mutta kun itsekään ei hahmoa lukijana tunne, ei osaa aluksi sanoa, onko tässä kyse uutuudenjäykkyydestä vai pidättyväisestä persoonasta. Sonja ajattelee heti alussa perhosia vatsassaan, esimerkiksi, mutta jännittäminen jää siihen. Tai ehkä hänen ajatuksensa harhautuu juuri sopivasti, kun Pauliina toivottaa hänelle hyvää huomenta. Kun asetan itseni Sonjan tilanteeseen, en varmaan pystyisi toimimaan jännitykseltäni, kun olen joutumassa uuteen paikkaan… Jännitys näkyisi joka toisessa ajatuksessani ja tuntuisi ihan fyysisestikin. Sonja sen sijaan palaa jännitykseen uudelleen vasta ihan tarinan lopussa: ihan kuin hän lopulta antaisi itselleen luvan rentoutua! Juuri lopun maininta jännityksestä vakuutti minulle, että tässä oli kyse Sonjan omasta tavasta suhtautua jännitykseen. 😀
Teoriaa siitä, ettei Sonja kova tunteissa velloja olekaan, tukee myös hänen kurkussaan tuntuva pala juuri ennen lähtöä. Silloin hän oikein ajattelee, ettei nyt ole aikaa vetistellä. Tunteilun sijaan hän laittaa isännälle viestin ja ajattelee matkaa järjestelmällisesti suorituksena. Liekö jonkinlainen suojamekanismi vai ei. 😀 Sonja on kuitenkin joutunut selviytymään vaikka mistä ja on saattanut kehittää itselleen kyvyn sulkea liiat tunteet jotenkin pois päältä kunnes niille on aikaa. Joka hahmo ja ihminen havainnoi maailmaa eri tavalla. Sonja näyttää keskittyvän tapahtumien kertomiseen sen sijaan että kiinnittäisi huomiota vaikka ympäristöönsä — tai tunteisiinsa.
Yksi juttu, joka mulle välittyy kuitenkin vahvasti, on se, mitä mieltä Sonja on Salierista. Hän on niitä omistajia, joille hevosella on väliä. Sonja haluaa, että Salierilla on hyvä olla. Isäntääkin Sonja arvoi sen kautta, miten hän mahtaa Salieria hoitaa. Lisäksi lastauksen aikana, ja etenkin lopussa, kun hän juttelee Eetun kanssa, hän on ylpeä hevosestaan. Ja niin kuin hän itsekin tuumaa: miksei olisi? Onhan se nyt komea kuin mikä. 😀
Harmittaa, että olen vielä kuluvan ja seuraavan viikon niin vähän Hopiavuoren hommissa töiden takia. Nämäkin tarinat olen kaikki lukenut heti ja on harmittanut tosi kovasti, kun vuorokaudessa ei ole ollut edes sitä yhtä lisäpuolituntista kommentointia varten. Kukapa ei lukisi mielellään helppolukuista heppatekstiä ja tutustuisi paremmin uuteen mielenkiintoiseen hahmoon?
-
Komialta se näytti, vaikka välillä vauhtia olikin! Fleur on sen verran nuori vielä, että taitaa olla ihan hyvä merkki, kun virtaa on. Ei teitä katsellessa kuitenkaan kertaakaan sellaista oloa tullut, että pelottaisi. Tästä hevosesta taitaa olla kasvamaisillaan aikamoinen estetykki, eikä Silviakaan ratsastajana yhtään huonommaksi jää. 😀 Fleurin vaihtia katsellessa ainakin voi täysin vilpittömästi todeta, että se on rohkea hyppääjä!
Tässä tarinassa mun mielestä parasta on se, mitä kerrot Silviasta kertomatta suoraan mitään. Erityisen silmiinpistävää on se, miten hänen melkein jokainen ajatuksensa koskee Fleuria alun miljöön sivuamista lukuun ottamatta. En tiedä, onko Fleur vain oikein erityisen rakas hevonen vai ihan Silvian ensimmäinen, kun tästä tulee ihan sellainen ensihevosfiilis. Koska niinhän se on, että aurinkokin kiertää sitä kohtaa, jolla juuri se oma ensimmäinen tai rakkain lemmikki sattuu seisomaan! Menin oikein lukemaan vielä kerran Fleurin tekstejä ja huomasin ainakin sen historiakuvauksen vihjaavan, että se saattaisi hyvinkin olla ensihevonen. Siinä tapauksessa olet erinomaisesti onnistunut tuomaan tätä esiin jopa valmennustarinassa!
Kirjoitat myös teknisesti tosi hyvin. En tietenkään lue tarinoita koskaan virheitä etsiäkseni, mutta ”lukemista häiritsevät virheet” ovat saaneet nimensä juuri siitä, että ne kiinnittävät huomion itseensä tarinasta. Tätä lukiessani katseeni ei kertaakaan pysähtynyt mihinkään sellaiseen. Hyvän tekstin merkki on se, että sitä ei oikeastaan huomaa lukevansa. 😀
Kiva kun pääsitte valmennukseen!
-
Oi mikä rento ja sopivan mittainen arkitarina! Aina ei tarvitse tapahtua kauheasti kaikkea dramaattista. Suurin osa mun lempijutuista on näitä rauhallisempia tuokiokuvia koti- ja heppahetkistä. Vaikka et vielä kuvaa Kevinin kotia paljoa, rauhallinen, rento ja humoristinen tunnelma välittyvät tosi hyvin. Olisi ihanaa kyläillä paikassa, jossa on tuollainen ilmapiiri kuin Kevinin luona.
Tässä lukija oppii tuntemaan Leilaa jo paljon paremmin kuin ekassa Leila-aiheisessa tarinassa! Siitä päätellen, miten Leila on Kevinin kanssa rennosti puhelimellaan ja juttelee puolitosissaan(ko?) ponihaaveistaan, tietää heti, että nämä kaksi ovat muutenkin tekemisissä kuin vain valmennuksen merkeissä. Enemmän taisin oppia kuitenkin Kevinistä. Pidän erityisesti siitä, miten kirjoitat linnuista Kevinin näkökulmasta. Hän tulkitsee niiden tunteitakin, kuten loukkaantumista, ja kaiken maailman perunankuoriennustuksineen ja mustikkatarinoineen hän selvästi tuntee lemmikkinsä hyvin ja rakastaa niitä.
Britney ei ymmärrä ettei koko maailma rakasta Britneytä. Haha. Tästä hauskasta virkkeestä mulle tuli heti mieleen mun lempirunoni Andersson pitää pirunmoista meteliä. Runot, joista pidän, voidaan laskea yhden käden sormilla, mutta Andersson on alusta asti huvittanut ja kiinnostanut mua, ja tässä kohdassa on jotain samanhenkistä. 😀 Voi sitä kaffia tahtovaa seurakakadua! Söpöliini!
-
No tässäpä on onnistuneen oloinen hyppy kivasta ja vauhdikkaasta kuvakulmasta piirrettynä! Nicholaskin näyttää tyytyväiseltä suoritukseen, vaikka varmasti pikkutarkalla radalla saikin keskittyä ihan kunnolla. Paita ja suojatkin on niin sävy sävyyn, että onnistuneen lisäksi näyttää olevan tyylikästä menoa. 😀 Lisäksi onhan Falco nyt tosi komea poika.
Tykkään tämän kuvan lineistäkin ihan hirveästi. Ne ovat niin kuin lyikkäreillä vedetyt, ja vaikka ne ovat tosi siistit, se lyikkärimäisyys tekee niihin sellaisen luonnoksenomaisen fiilisen. Vitsit kun ehtisin ja jaksaisin (ja osaisin!!), niin haluaisin juuri tällaisella tyylillä kuvittaa jonkin tarinaheppani joka ainoan päiväkirjamerkinnän!
-
Ainahan se menee niin nopeasti, kesä siis! Oli hyvä kuulla Katyasta ja Herasta pitkästä aikaa kuulumisia, vaikka Katya onkin kovin kiireinen. Toivottavasti hän löytäisi Heralle sopivan hoitajan. Hyvä hoitajahan on korvaamattoman arvokas: ainakin Eetu, Hello ja Helmipurot sanovat niin kokemuksen syvällä rintaäänellä!
Hera elää myös mielenkiintoista vaihetta. Nuoren hevosen kouluttamista on aina jännittävää seurata. Niin on kasvamistakin. Minkähänlainen uhmaikä tälle vauvalle vielä tulee, vai selvitäänkö siitä tällä kertaa vähällä? 😀 Olisihan se sääli ruunata Heran kaltainen lupaava ja komea nuori ori, kun siinä olisi kuitenkin potentiaalia jalostusoriksi asti. Toivotaan ettei niin käy ja seurataan mihin tarina sen ja Katyan kuljettaa.
-
Ilman muuta, ilman muuta 😀 Pasissa on aluksi vähän pitelemistä, mutta kyllähän Katya sen kanssa varmasti pärjää!
-
Beestähän on kasvamassa suuri ja mahtava urho, joka osaa käyttäytyä kavioiden puhdistuksessa ja juoksutuksessakin jo suurin piirtein niin kuin oikeiden miesten kuuluu! Ehkä sen ensimmäinen uhmaikä on menossa ohitse, tai ehkä se vain on niitä hitaasti lämpeäviä vauvoja, jotka eivät ensin halua kylpyyn (Hopiavuoreen) eivätkä sitten sieltä pois? 😀
Kun luen vauvojen koulutuksesta, palaan aina ajassa taaksepäin ja alan samaan aikaan unelmoida ekan työpaikkani varsoista. Voii vitsi miten oli pelottavaa opettaa ekaa varsaa liinaan, ja miten ihanaa oli sitten, kun alkoi sujua! Ja miten viidennen kanssa ei hirvittänyt ihan niin paljoa enää. Tiituksellakin on ollut niin tosi rankkaa Been kanssa, että hän tarvitsee juuri tällaisia hyviä kokemuksia, jotta oppii hiljalleen luottamaan omaan hevoseensa. Arki näyttää kuitenkin muuttuneen jo välteltävän kurjasta ihan miellyttäväksi. Olen kuulevinani ylpeyttä, kun Tiitus laittaa Been nostamaan jalkaa ja se tottelee, ja kun se on oppinut niin hyvin juoksutuksen alkeet. Vähän Tiitus yrittää jo edetä seuraavalle tasolle juoksutuksen suhteen, mutta hän tuntuu ymmärtävän, että hiljaa hyvä tulee. Bee ei sentään yritä naru tiukalla karkuun enää, kun Tiitus kokeilee, voisiko ympyrää pienentää! Edistystähän se sekin on vaikka kahden kuukauden takaiseen!
En osaa päättää, onko ihaninta hiekkaa ja ihmisiä hamuileva silkkiturpainen pikku Bee, vai Tiitus, joka kohtelee sitä niin ymmärtäväisen lempeästi ja on valmis antamaan kaikki sen aiemmat tempaukset anteeksi! Tiituksen asenne ainakin on niin positiivinen, että siihen kuin itse pystyisi. Luulen, että jos Bee olisi ollut mun hevonen, olisin yksinkertaisesti luovuttanut ja todennut, että mussa täytyy olla joku vika, enkä enää ikinä koske varsoihin. Onneksi Tiitukselle näyttää olevan käymässä toisin nyt kun Bee on saanut vähän kasvaa ja aikuistua laidunlomallaan!
Vitsit miten odotankaan satulaan totuttelemista ja ratsuksi opettamista 😀
-
Itse kukin on tämän tapahtuman kanssa ollut vähän myöhässä, kun elämässä on joskus yllättäviä käänteitä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! :DD
Tietenkin ihailin tässä ensimmäisenä kuvan aihetta, koska siihenhän katse ensimmäisenä kiinnittyy. Heli on maanläheisempine väreineen vähän sivuosassa, ja niinhän täytyykin, koska Ada taluttaa kuitenkin Ihan Itse heppaa! 😀 Inka näyttää mun mielestä tavattoman lempeältä tässä kuvassa. Sen jalannosto maapuomin yli pää tarkkaavaisesti alhaalla on niin tosi hellyyttäväkin vielä!
Kun katsoin kuvaa pidempään, myös mun huomio kiinnittyi taustaan. Koivut on tosi ihania, ja taivaskin sen värinen että on vähän friski ilma olematta kuitenkaan hyytävä. Tulee semmoinen olo, kuin olisi helppo hengittää, kun kaikki on niin raikkaan väristä. Maapuomit ja kaikki olet viitsinyt Inkalle, Adalle ja Helille laittaa, voi vitsi.
-
Voi itku mua kun multa jää usein sekä tämä että heppalistaus päivittämättä! Lisäsin Ampan järjestykseen ja yritän ehtiä sen heppasivunkin! :DD
-
Niin se vain ratsastamisen kuvailu sinulta sujuu myös, jopa paremmin kuin Outi-paran ensihypyt vielä kuitenkin hieman vieraalla hevosella. 😀 Tässä on sitä tunnelmaa, josta mulle tulee mieleen esimerkiksi Täyttä laukkaa -heppakirjasarja. Kuvaat ratsastusta niin mukaansatempaavasti Outin tunteiden ja ajatusten värittämänä, että mielleyhtymä saattaa syntyä siitä. (Oikeasti, Täyttä laukkaahan ei ole huonosti tehty ainakaan kisa- ja treenitunnelmien välittymisen suhteen!) Kun olin vähän nuorempi ja haaveilin joskus hyppääväni Isoja Esteitä, se haaveilu tuntui samalta kuin tämä teksti. Ei ollut oleellista olla mestari ja paras ja onnistua joka kerta: unelmoin nimen omaan siitä harjoittelusta ja hyppyjen kohenemisesta!
Uskon kyllä, että kunhan Outi ehtii oppia kaikki Jussin nappulat, hän ratsastaa varmasti ihan todella pätevästi. Nytkään ei huonosti mennyt, varsinkaan toka rata. Jussi ehkä saattoi lämmittelyssä mielenosoituksellisesti loikkia korkeushyppyjä, mutta siitäkin päästiin. Vielä kun vauhdinsäätely alkaa pelittää, niin eikös peruspaketti ole jo kasassa. 😀 Kyllä toivoin etukäteen, että kirjoittaisit Outin onnistumaan, koska minusta hän onnistumisensa niin ansaitsee. Olikin ihana lukea, kun alun vaikeuksista huolimatta hyvin meni ja hän jaksoi yrittää loppuun asti piittaamatta pikkupettymyksistä!
Olet osoittanut olevasi aika haka hahmojen ja arjen kuvaamisessa, mutta yhtä ihana oli lukea myös tällaisesta vähän arjesta poikkeavasta treenitapahtumasta. Kun mukana on paljon vieraita hevosia ja ratsastajia, muita on vaikea ottaa mukaan. Ansaitset siis jotain erityiskiitosta siitä, että tästä tekstistä välittyi hyvin sekin, miten paikalla oli muita! Puhuttiin omasta vuorosta, vuoron odottelusta ja seuraavana ratsastavasta kirjavasta hevosesta. Niistä pienistä huomiosta tulee se olo, ettei valmennus tapahdu tyhjiössä. Eetu tietenkin sai ison osan, valmentaja kun tällä kerta oli. Sen puhe kulkee niin hyvin, ai että. 😀
-
Mitä enemmän luen Noan äidistä, sitä enemmän mulla tulee hänestä mieleen mun oma momma. Molemmat ovat maailman positiivisimpia ihmisiä olematta kuitenkaan sitä superpirteää laatua, joka saa mut aina oikeassa elämässä ihan vähäsen välillä väsymään. Varsinkin silloin, kun Alma ajattelee Noan risaista elämänvaihetta, mulle tulee mieleen mun momman filosofia. Se hokee ja toitottaa kaikille, että ihan kaikki ihmiset on yhtä hyviä. Osa vaan ajautuu väärille poluille. Vaikka mun oma filosofia varsinkin Noan väärien polkujen tapaisista vääristä poluista on aika jyrkästi eri kuin sen, silti musta on ihanaa tietää, että vaikka kuinka pahasti mokaisin, momma tykkäisi musta silti. Varsinkin Alman itse kertomasta tekstistä nää mun momma -vibat välittyy mulle aivan tosi ihanasti. Vitsit miten maailma olisi hieno paikka, jos kaikki ihmiset voisivat olla niin kuin Alma!
Sulla on erilaiset kertojat hyvin hanskassa. Vaikka Almassa ja Noassa on paljon samaa, kyllä ne kertomattakin tunnistaisi ihan heti eri tyypeiksi kertojina. Katsotaanpa, saanko aikaan järjellistä, syvempää analyysiä, josta olisi hyötyä sullekin.
Näissä teksteissä Noa havainnoi ulkomaailmaa ja arvailee Alman ajatuksia. Alma sen sijaan ei tee havaintoja, vaan pysyy oikeastaan kokonaan päänsä sisällä. Molempien suhtautuminen kaikkiin muihin ihmisiin on tosi ihana ja positiivinen. Noa kuitenkin tekee muista paitsi äidistään vähemmän näitä rakastavia havaintoja, mikä selittyy tietenkin sillä, että muita hän tapaa koko ajan, äitiään vain harvoin. Alma taas tapaa suurimman osan kaikista ensimmäistä kertaa, joten tottakai hänen huomionsa kiinnittyy Noaa enemmän muihin. Kumpikin kertoja kuitenkin havainnoi ensisijaisesti toisiaan. Minä itse haluan aina vähintään kaksi kertojaa samaan tarinaan, jos tarina on tällä tavalla jatkuva. Kahdella kertojalla voi paljon kätevämmin osoittaa, että hahmoilla on itsestään harjaluuloja, sekä sokeita pisteitä. Kun hahmo luulee olevansa vaikka positiivinen ja sosiaalinen, toinen kertoja voisi kuvata häntä äänekkääksi ja tunkeilevaksi. Tai kun hahmo luulee olevansa tylsä ja tavallinen, toinen voisi uvata häntä helposti lähestyttäväksi ja hyvällä tavalla nöyräksi. Lisäksi Alma on Noaa parempi väylä Noan menneisyyteen. Noahan on päättänyt jättää sen kaiken taakseen, eikä ehkä siihen ihan syyttä palaisi. Alman ajatus kuitenkin kulkee luonnollisia ratoja myös negatiivisiin asioihin hänen ajatellessaan Noan nykytilannetta.
Varsinkin Alman kertomasta tarinasta mulle tuli tosi hyvä mieli. Luin sen yöllä, kun olin pahalla tuulella, enkä saanut nukuttua. Alman reiluus ja positiivisuus olivat musta niin lohdullisia, että tämä toimi ihanana iltasatuna mulle ja sain nukuttua.
Vaikka riitaisista perheoloista löytyy aina kerrottavaa tarinaan, mä itse tykkään eniten ihan tavallisista lempeistä vanhemmista tarinoissa. Niitä vastaan jokainen teini kapinoi ja inhoaa niitä terveellä tavalla, mutta sitten aikuisena voidaan taas lähentyä. Mulle itselleni ihanan perhetilanteen kuvaaminen on kuitenkin niin vaikeaa, että ihailen aina kaikkia teitä, jotka saatte sen tällä tavalla toimimaan. Siis niin, että se on uskottavaa, ja että siitä välittyy vielä mulle lukijana oikeasti se lämmin olo.
Missähän vaiheessa muuten lapsi kasvaa siihen ikään, että onkin taas ihan ookoo eikä yhtään noloa olla tällä tavalla äitin kulta? 😀 Miksei ne voi olla aina äitin kultia — äitin kullat on ihan sairaan ihania!
-
Mä tykkään palloista ihan hirveästi. On kivaa vaikka ihan vain potkia palloa kengänkärjeltä toiselle. Vielä kivempaa on syötellä sitä kaverin kanssa. Kaikkein parasta ovat tietenkin joukkuepallopelit, jossa palloa syötetään sinne tänne ja tuonne, tehdään yhdessä. Voi vitsit miten musta oli kivaa, kun Sanni potkaisi pallon liikkeelle tänään, ja otit sen kiinni, ja sitten vielä syötit Kevinille. Kun tarinat ketjuttuu, se on hienointa ikinä, koska tarinoista mä tykkään vielä enemmän kuin pallosta.
Mun mielestä Noan asenne elämää, ihmisiä ja Sannia kohtaan on niin ihana. Haluaisin jaksaa itse olla samanlainen. Sanoin ennenkin, että Noa olisi niin ässä jossain nuorisotyössä ja saisi tosi paljon aikaan. Kaikkia ei tietenkään voi pelastaa, mutta joku tarvii vaan kuuntelijan, joka ei tuomitse. Mä voisin kuvitella vaikka 15-kesäisen itseni käymässä Noan luona, jos se olisi joku kunnan nuorisotyöntekijä. Aika usein kun ne pakkaa olemaan sellaisia leipääntyneitä, jotka aliarvioi asiakkaitaan ihan tosi pahasti. Noa kuitenkin antaa Sannillekin arvon, vaikka hän on ihan vain soittanut naamaansa molemmilla kerroilla, kun Noa ja Sanni ovat tavanneet. En usko ikuiseen toisen posken kääntämiseen, mutta kun Sanni nyt kuitenkin on vielä ihan lapsi, enkä usko lapsien ihan ilman syytä olevan ilkeitä. Noa sen tietää, ja ihan tässä tarinassa sanoittaakin helsinkiläisnuoria miettiessään. Just se tekisi hänestä hyvän nuorten kanssa. Ei edes se elämänkokemus, jota hän on kerännyt, vaan ihan pelkkä nykyinen elämänasenne. Vitsi kun mulla olisi tuollaisia kavereita.
Heppojen tiineydestä en muista mitään, mikä on noloa sanoa, koska mun ekalla työpaikalla kasvatettiin suomenhevosia. 😀 Siitostammoilla ei tehty oikein mitään, joten mä en edes tiedä, koska niiden liikuttamista aletaan vähän katsoa, ja koska satulavyö alkaa loppua! Oli huvittavaa tajuta, että vaikka kuinka vihjailet, en yhtään tiedä, kuluuko Flidan tiineys reaaliajassa vai nopeammin. Tiedän kuitenkin, että asiaan yhtään syvemmin perehtynyt tietäisi kyllä. Tästä näkee, että sulla on itselläsi kasvavan vauvan vaiheet tiedossa. Se, ettei viesti välity mulle asti, ei siis ollenkaan ole sun tai tekstin vika, vaan sen, kuinka laiska olen ottamaan selvää! Varsan syntymää odotan kuitenkin ihan fiiliksissä. :DD Tarinaheppojen kasvaminen ja kehittyminen on ihan tosi mielenkiintoista yhdistettynä erilaisiin hahmoihin. Olen lukenut väliinpitämättömistä ja tietämättömistä kasvattajista, ja vaikka mistä. Noa taitaa olla ensimmäinen rentoluonteinen ja turhasta stressaamaton mutta kuitenkin normaalisti murehtiva harrastelijakasvattaja, josta luen.
Loppu on tässä mun suosikki, taas. :DD Musta Noa letkauttaa Sannille tosi hauskasti olematta kuitenkaan yhtään ilkeä. Siinä on vähän niin kuin sellaista sanomaa, että Sanni voi kyllä ihan lähestyä Noaa, mutta että ei hänen ylitseen ihan noin helposti ole kävelty. Letkautusta seuraa se, miten Noa siirtyy ajattelemaan heti Keviniä ja Amppaa, eikä jää ollenkaan enää vellomaan koko sannijuttuun. Se kertoo mulle siitä, että Noan omanarvontuntoa ei Sannin aikaisemmat kommentit hetkauttaneet mihinkään suuntaan ja hän aikoo unohtaa ne.
-
Voiii mä tunnen Sanneja — mä opetan Sanneja — mutta mä en ole itse koskaan ollut Sanni. 😀 Nyt kun mä olen niin eri ikäluokkaa ja eri tilanteessa, mä yrittäisin löytää, mikä sitä niin kiukuttaa, vaikka just se taitaisi Sannia eniten ärsyttää. Hänen turhautumisensa kuitenkin ymmärrän. Olisi aivan sairaan surkeaa opiskella väkisin jotain alaa, joka ei kiinnosta sen vertaa, että huvittaisi mennä ekana päivänä edes haistelemaan, millaista se on. Tottakai siinä tulee laiskaksi, piittaamattomaksi ja kiukkuiseksi. Kuitenkin Sannilla on Nana niin hyvin hanskassa, ettei sellainen piittaamattomuus näköjään ollenkaan kuulu hänen perusluonteeseensa. Nanan kanssa elämä ei kuitenkaan varmasti ole ihan koko aikaa helppoa, koska poni on niin nuori kuitenkin, ja onhan kaikista lemmikeistä aina murhetta muutenkin välillä. Silti Sanni ei sen kanssa luovuta, joten kyllähän hänestä määrätietoisuutta opiskeluunkin löytyisi, kun olisi jokin oma ala. Jossain vaiheessa vain jokin on saanut hänet kyllästymään. Ja näin opena ja opejen kanssa hengaavana syyttäisin kylmiltään peruskoulun opetusta yhdistettynä vähän piittaamattomiin kotioloihin! Mitä jos Sanni on ihan tosi fiksu ja kaikkea, ja turhautunut nimen omaan siksi? No. Tässä on arvoitusta, jonka toivon joskus keriytyvän auki, mutta en vielä. Tuskin Sanni itsekään tietää, mikä häntä vaivaa! Kuka muka ikinä tietää itse? 😀
Ai jai musta tuntui pahalta, miten Sanni onnistui sohaisemaan just pahaan paikkaan Noaa. Siis sillä työjutulla. Noan ajatukset ovat pyörineet vähän raha-asioissa, mutta periferialla se työn löytyminen on joskus vähän vaikeaa. Hyvän taiteen siis kuuluu herättää tunteita, ja tämä on tietenkin kehu. Oikeassa elämässä Sannin sivallus olisi ihan hirveä, mutta nyt kun keksityt ihmiset pyörivät tarinassa, niin asia on ihan eri. Sekin on kivaa, ettei Sanni kuitenkaan aina ammu maaliin, vaikka omasta mielestään keksiikin hyvän jutun. Noaa ei varmaan kauheasti kiinnosta, vaikka jalkaproteesista vähän kuittailtaisiin. Tai ei ainakaan haitannut, kun Eira möläytteli, joskaan ei ilkeyttään, vaan typeryyttään. :DD Silti mua huvitti se, miten Sanni kysyi, että pääsetkö selkään, vai nostatko. Se taas sai mut reflektoimaan jo vähän sitäkin, että olenko mä oikeasti kauhea ihminen, kun tuollainen ilkeys naurattaa mua. (Päätin etten ole, koska tämä on vaan leikkiä ja oikeasti olisin kai ollut ihan huuli pyöreänä.)
Sulla saattaa olla jossain vaiheessa edessä sama urakka, kun mulla oli Eiran kanssa. Kun kirjottaa tarpeeksi hahmon yhdestä puolesta, siitä alkaa tulla sen ainoa puoli. Niin kuin mä ekassa kappaleessa pähkäilin, Sannissa täytyy olla muutakin, eikä paljastamisella tosiaankaa ole kiire, vaan sitä kannattaa mun mielestä pantata vielä. Nyt mä olen kuitenkin alannut miettimään, mikä saa Sannin surulliseksi, iloiseksi tai mietteliääksi. Koska vihaiseksihan sen saa muun muassa kaikki. :DD
Saat taas joka kappaleeseen ihan sanavalinnoissa ja -muodoissa Sannin persoonan esiin. Taidan olla sanonut tämän ennenkin, mutta se on nyt näissä jutuissa parasta, vaikka niissä on paljon muutakin hyvää. Muidenkin hahmoja käsittelet poikkeuksellisen hyvin. Vaikka ne toimivat itselleen tyypillisillä tavoilla, kertojasi asenne värittää jopa niiden toimet. Sanni kommentoi koko ajan kaikkea, ja se on just hyvä.
-
Vaikka olen paljon Outia huonompi ratsastaja, niin samastun hänen ajatteluunsa Jussista ja Eetusta ja valmennuksesta ja kaikesta! Mun huolet olisivat ehkä samassa tilanteessa tosi erityyppisiä, mutta kuitenkin ihan samansukuisia. Tottakai sitä on vähän huolissaan, että mitä jos toinen arvostelee sitä mitä mä teen, vaikkakin ihan päänsä sisällä. Olen haistavinani Outista myös vähän sitä samaa arvojärjestysajattelua, johon olen itse reaalimaailmassa ja varsinkin töissä jumiutunut! Että vaikka nyt ei suoranaisesti nöyristellä tarvi, niin jollakulla, eli nyt Eetulla, olisi kuitenkin vähän niin kuin valta sanoa, että ei tarvi muuten enää tulla. Onneksi se ainakin mun kohdalla helpottaa ajan myötä, ja toivottavasti Outinkin. Sitä huomaa, ettei Eetu, tai kukaan muukaan, oikeasti ole niin paha ja tiukkis, ja että se on kaikki oman pään sisällä. Sitä rentoutuu niin, että kun lopulta virheitäkin väistämättä tapahtuu, nekin antaa itselleen anteeksi, eikä pidä niin suurina juttuina.
Vaikka hyvin Outi Jussin kanssa pärjää, niin kuin olen ennenkin sanonut! Musta on niin kiva lukea ratsastuksesta jopa tällä tavalla kevyesti, kun mä pystyn uskomaan tämän tekstin todeksi. Siinä on faktat ainakin mun taitotasolle nähden ihan just kohdallaan ja sen takia se kuulostaa uskottavalta. Jussi on hyvä ja osaava heppa, jonka paras juttu just ravi on, mutta sehän on rapakunnossa kun Eetu ei koskaan priorisoi sitä. En pidä minkään asian, ratsastuksenkaan, loputonta teknistä kuvaamista mielenkiintoisena, mutta jonkun tietyn hahmon perspektiivistä kuvattuna ja liikaa siihen takertumatta se on ihan sairaan mielenkiintoista. Niin kuin nyt.
En itse asiassa osaa edes päättää, tykkäänkö tässä tekstissä enemmän hevosjuttujen vai sosiaalisuuden kuvauksesta. Suitsutan aina sosiaalisuutta, ja just muiden hahmoilla pelaaminen tekee yhteisestä tarinasta mielenkiintoisen kaikkien kirjoittajien kohdalla. Ja niin kuin aina, osaat ottaa muiden hahmot hienosti haltuun. Oikein erityisen kiva temppu oli ottaa Kevin heti mukaan leikkiin, kun hän uutena tuli vasta, ja uutena on aika vaikea lähteä tällaiseen hulinaan. Toisaalta kuitenkin tämän tekstin hevosasiakin on niin elähdyttävää, niin sopivaan muotoon leikattua ja niin uskottavaa, että sekin viehättää mua yhtä lailla.
Nyt vaan kohti valmennusta. :DD Ai vitsit mua jännittäisi, jos olisin Outi. Ja niin tottakai Outiakin jännittää: siihenhän hän monesti viittaa. Jännityksen suhteen hauskinta oli Jussin lahjonta lopussa. 😀 Koska joo, tottakai se nyt viikonloppuna vielä muistaa leipäpalansa. :DD Silti sitä tulee joskus itsekin suoritettua irrationaalisia uhrimenoja tuolla tavalla, vaikka totta kai kaikki tietävät, etteivät ne ihan oikeasti toimi. 😀 Mutta onpa yritetty!
-
Voi vitsi. Mä tunnen yhden ainoan Leilan kaiman, ja ajattelin niin vahvasti heti sitä, että nyt tämä Leila on ihan samanlainen. 😀 Onneksi mun tuntema Leila ei ole yhtään kamala tyyppi, vaan päin vastoin! Sen verran, mitä olit tätä Leilaa kuvannut, he myös tuntuvat ihan samanlaisilta. Kevinin Leilan iästä en vain ole tekstin perusteella varma, joten nyt hän on 60+ ja palmikoi pitkän tukkansa niin kuin minunkin Leilani. :DD Sanni sen sijaan ei enempää esittelyä kaivannut. Nostit esiin just ne oleelliset asiat, joista me kaikki tarinaa seuraavat tiedettiin ihan heti, kenestä on kyse! Just näin ”tuntemattomien ihmisten” hoitaminen lukijalle tutussa tarinassa musta pitääkin hoitaa. Vaikka Kevin ei tiedä, kenet tapaa, meidän pitää tietää. ”Maneesissa oli joku henkilö” on ihan perustarinassa minusta vähän hutiloimista… 😀 Kaikissa hahmoissa kuitenkin on jotain sellaista, joilla heidän henkilöllisyytensä voi lukijalle paljastaa! Lisäksi musta on aina hienoa, jos hahmo tekee toisesta jonkin vähän väärän oletuksen, joka on kuitenkin ihan mahdollinen, eli ei keksimällä keksitty. Niin kuin nyt Kevin arvioi Sannin iän vähän huti. Mäkin olisin voinut erehtyä niin: mun on ollut aina ihan kauhean vaikeaa arvioida jopa pikkukakaroiden ikiä, vaikka muutaman vuoden ikäisissähän iän just pitäisi näkyä heti!
Leila tuntuu osaavalta hepulta. Kovahan se on sanomaan, mutta sellaisesta on hyötyä, jos hänen kanssaan tulee toimeen. Kevinin ajatuksia Leilasta et vielä paljoa paljasta. Ampan kuntoon laittamisen kanssa tulee tietenkin selväksi se, että Kevin vähän ihailee Leilan hyvää otetta hevosiin. Muu paljastuu varmaan sitten ajallaan, jos Leila jää pysyväksi osaksi Kevinin ja Ampan elämää.
Sen sijaan Kevinin ajatukset Ampasta välittyvät koko ajan hyvin. Ihan jo sanamuodoista ja sanavalinnoista asti käy ilmi se, että tähän hevoseen Kevin on tyytyväinen. Amppa käyttäytyy hyvin, pelastaa tilanteen ekassa hypyssä jne. Lopussa tietenkin on kokonainen kappaleellinen asiaa Kevinin ajatuksista hevosestaan, mutta rivien välistäkin tietoa tulee tosi hyvin! Niin sen pitää ollakin! 😀
Haet hyvin jo oikeanlaista repliikkien merkitsemistä! Siitä Sanni sinulle ekassa tarinassa sanoi. Nyt on jo lähellä! Ei tarvitse muistaa kuin kaksi pikkujuttua enää, niin menee ihan nappiin. Eli
(1)”Laita repliikin jälkeen ensin lainausmerkki ja sitten pilkku”, sanoi tämä äikänope.
”Entä isot kirjaimet johtolauseessa?” kysyit sitten.
(2)”Repliikin jälkeen tuleva johtolause alkaa aina pienellä, vaikka repliikki loppuisi kysymys- tai huutomerkkiinkin!” tämä ope kertoi.
”No mut nimet kirjotetaan aina isolla”, huomautit, ”vai menikö multa jokin ohi?”
”Ei menny, kun ope on niin turhantärkeä, että aina välillä unohtaa kertoa”, Eira sanoi nenäkkäällä äänellään.Siitä se repliikkihommakin lähtee. 😀 Aluksi se on vaikea ja pitää muistaa monta juttua, mutta onneksi olet päättänyt harrastaa kirjoittamista ja treenata tässä samalla täällä! Vain kirjoittamalla se menee nimittäin selkärankaan niin, että ihan kohta se on jo automaattinen ja helppo juttu. Nyt ollaan jo oikeasti iiiihan lähellä!
