Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
”Minen halua jotta ne tuloo.”
Minua harvoin jännitti sillä tavalla. Kisaaminen jännitti, ja ihmisten edessä puhuminen, mutta ei sillä lailla, etten olisi tahtonut tehdä niitä millään, jos täytyi. Kisoissakin kävi ihan mielellään sitä paitsi. Nyt en olisi kuitenkaan tahtonut ajan kuluvan eteenpäin ja velvollisuuksieni kohtaavan minua.
”Sä et halua et ne tulee?” Nelly naurahti pirtinpöydän toiselta puolelta ja laski kahvikuppinsa keltakukalliselle liinalle, joka oli ihan vieraita varten vaihdettu. ”Siis sä? Sä, joka muutut levottomaks heti ko talo on tyhjä, et halua, et tänne tulee vieraita?”
Nelly ei ymmärtänyt. Tämä oli kokonaan eri asia. Ei meillä vieraita käynyt juuri koskaan, vaan omaa väkeä yleensä: Helmipuroja, Ilveksiä, Tähtisiä, Ilona, Alex ja ihan omat työntekijät. Ei ketään vieraita. Uusia hevosenomistajia tuli välillä, mutta he olivat tulossa jäädäkseen, eivätkä miksikään vieraiksi. Joskus joku toi jonkin vieraan mukanaan, mutta hoiti itse hänen esittelynsä ja kertoi, mistä sai kahvia, niin etteivät hekään mitään vieraita olleet. Omaa väkeä tänne mahtui vaikka kuinka. Vieraita piti viihdyttää. Vieraille piti pitää seuraa. Sitä paitsi nämä vieraat olivat ennen kaikkea… No… Ihan tosi tosi vieraita.
”Minen osaa olla niiren kaas.”
”Sä osaat olla kaikkien kans.”
”En niiren!”
”Ja miksköhän et muka just niiden kans sit osaa olla?”
”Nelly!” kuului silloin ovelta, ja Eira paukahti tuvan puolelle.
”Kengät pois!” Nelly komensi saman tien sormi ojossa ja kaiken maailman vieraat unohtaneena, ja Eira potkaisi kiltisti kengät jonnekin eteisen suuntaan.
”Voinks mä muuttaa takas tänne?” Eira kysyi ja katsoi Nellyä samalla kun käveli kollaamaan pakastinta. Varmaan halusi jäätelöä, mutta kun viimeinen syötiin jo.
”Et!” ilmoitin, vaikka minulta ei kysyttykään. ”Tai ainakaa nyt et — en minä tiärä — voirahanko puhua tästä illemmalla?”
”Ja miksköhän en!” Eira parkaisi.
”Minen nyt kerkiä perehtyä tähän! Mee muualle leikkimähän noin kahareksi tunniksi!”
”Kyllä sä voit tänne tulla”, Nelly lupasi.
”Ei se nuan vain voi voi!”
”Eira”, Nelly sanoi hymyillen vähän liian maireasti, aika pelottavan maireasti. ”Äippä ja isi keskustelee tästä. Voisiksä mennä hetkeks tekeen jotain muuta?”
”Minen nyt oikiasti pysty keskustelemahan tästä ny”, ilmoitin molemmille.
”Aiva rauhassa nyt. Asia kerrallaan. Katotaan ensin tää vierasasia ja sitten toi Eiran asia.”
”Tua pystyy samahan aikahan monopolisoomahan sekä Netflixin että Risniplussan, ja sitte taas huurethan mulle jotta –”
”Asia kerrallaan! Eira. Mee — mee johonkin. Jutellaan illalla.”No tietenkin se Eira totteli kiltisti Nellyä. Kivahan se oli, kun Eira oli täällä — mutta kun nyt hermostutti kaikki. Toivoin, että olisin tullut kipeäksi. En vakavasti, mutta sen verran, että olisin joutunut maata tämän päivän sängyssä. Tai että olisin voinut vaikka ulvoa hetken aikaa ilman, että olisin järkyttänyt puolta tallia sillä.
”No niin. Eetu. Kuuntele. Sä osaat olla ihmisten kanssa. Sä vaan meet, tervehdit niinku aina–”
”Minen osaa puhua mitää niiren kiäliä ja niiton kolomekytä ja mua on vain yks!”Nelly katsoi minua ihan hiljaa ja vakavana. Ei ollut aavistustakaan, mitä se sellainen ilme tarkoitti. Hörppäsin kahvia. Se oli jo viileää. Teki mieli nousta ja lompsia talliin, jos en kerran voinut jäädä sänkyyn. Nelly olisi voinut vaikka hoitaa ne vieraat. Nelly osaisi sitä paitsi puhua niille.
”Etköhän sä oo vähä ylikierroksilla?” Nelly kysyi hiljaisuutensa päätteeksi hyvin rauhallisesti.
”Kuinka niin?”
”No… Ensinnäkin sieltä tulee viis ihmistä, eikä kolkyt.”
”Kyllä mä sen tiärän”, väitin, vaikka määrä oli todella tuntunut kolmeltakymmeneltä.
”Toisekseen kolme viidestä puhuu suomea.”
”No — joo — sen mä ehkä jotenki unohrin…”
”Niin, koska sä oot ylikierroksilla. Ja Eetu, yks niistä ihmisistä on meidän ihan oma vävypoika Chai. Ei sulla oo mitää hätää.”Kyllä se vain taisi niin olla, että olin mennyt ylikierroksille. Ajatuksissani tilanne oli näyttänyt ihan sietämättömän hirveältä: minä, kielitaidoton, yksin ison aasialaislauman keskellä niin kuin joku matkanjohtaja. Todellisuus oli ihan toista. Pihaan sirosti kaartaneesta, ihan eri miljööseen kuuluvan näköisestä kiiltävästä punaisesta Mersun katumaasturista nousi todellakin vain viisi ihmistä. Ja yksi niistä oli ihan vain Chai. Ihan omaa väkeä. Vävypoika. Chai, joka majaili meidän vintillä enemmän öitä kuin kotonaan.
Chai oli kuitenkin niin erilainen kuin tavallisesti, että se oli saman tien saada valmiiksi ylivirittyneen hermostoni taas hälytystilaan. Missä olivat hihansuistaan rispaantuneet hupparit ja maastokuvioinen hiuki hiertynyt farkkutakki? Itsepäisen sekaiset, liian pitkiksi kasvaneet hiukset? Ja ennen kaikkea se rauhattoman riemukas, ponnahteleva ja syöksähtelevä liikkumistapa, joka aina oikein hohti sitä, miten hyvällä tuulella Chai oli tullessaan puolijuoksua tienpäästä hevostallin markille? Tällä nuorella miehellä oli samat tutut kasvot, mutta hänet oli puettu epäkäytännöllisen valkoiseen kauluspaitaan, jollaisia näki vain posliinipäisillä nukeilla ja hautajaisissa. Hän käveli minun luokseni suoraan ja rauhallisesti niin kuin olisi pankinjohtaja eikä meidän Chai, katse lasittuneena ja vieras värähtämätön hymy kasvoillaan. Vieraan näköistä Chaita seurasi lauma niitä — niitä vieraita. Yritin teeskennellä hymyä, mutta se tuntui muovisemmalta kuin Chain hymy näytti.
”Päivää”, Chai sanoi niin kuin yleensäkin tapasi sanoa, vaikka kukaan muu maailmassa ei tainnut tervehtiä sanomalla päivää.
”Päivää”, huomasin vastaavani ja olevani siinä mielessä ihan yhtä omituinen.
”Eetu, tässä on mun äiti, Jittramas, ja täti Ngam-Chit.”Nimet olivat omituisia, ja niin olivat naisetkin omituinen pari. Ei heitä olisi siskoksiksi uskonut, ellei olisi tiennyt. Chain äiti näytti vähän samalta kuin naiset niissä kuvastokuvissa, joita Nelly selasi, kun tilasi netistä vaatteita ja joskus meikkiä. Paitsi että ne naiset olivat yleensä selkeästi valkoisia, ja Chain äiti, vaikka olikin vaalea, oli mustahiuksinen ja -silmäinen. Chain täti puolestaan näytti enemmän oikealta ihmiseltä. Hän hymyili pää vähän kallellaan — niin kuin Ilveksen Aili tapasi tehdä. Hänen kiharat hiuksensa lepattivat vienossa tuulenvireessä. Pelkästään se pään asento teki hänestä heti tutumman näköisen. Vaistosin saman tien, että tädistä oli helpompi pitää kuin äidistä.
En edes yrittänyt painaa mieleeni saati sanoa äidin ja tädin nimiä, mutta ojensin heille käteni ja sanoin omani. Äidin kädenpuristus oli voimakas ja pikainen, ja tädin pehmoinen ja lämmin. Äitiin katsominen tuntui samalta kuin vihaisen opettajan katsominen joskus parikymmentä vuotta takaperin. En ollut pystynyt lukemaan ääneen, vaikka oli pitänyt.
Olin kiinnittänyt kaiken huomioni ensin Chain omituiseen olemiseen ja sitten kummallisiin naisiin — etenkin tätiin, kun äitiä ei tehnyt mieli katsoa pitkään, ja katsoin kunnolla serkkupoikaa vasta, kun Chai sanoi hänen nimensä. Serkkupoika oli Chaita pidempi, mutta yhä lyhkäinen, ja yhtä mustatukkainen hän oli kuin Chai. Serkun piti olla nuorempi, niinhän oli ollut puhetta, mutta hänen piirteensä olivat paljon terävämmät kuin Chain. Ajattelin taas Eiraa. Eihän häntä voinut nyt ainakaan täällä pitää, rakastuisi pian tuohon poikaan ja hänen kapeahuuliseen hymyynsä, ja sitten olisi taas suuri suru, kun poika lähtisi. Ja mikä se sen pojan nimi olikaan? Se piti painaa mieleen ja osata sanoa, sillä poikahan kulkisi kesän täällä!
”Joel?” varmistin nimen serkkupojalta itseltään.
”Noeul”, hän vastasi, eikä siitä olisi ottanut Hellokaan selvää, vaikka osasikin puhua kielillä.
”Noel?” yritin uudestaan, ja poika vastasi nauraen jotain.
”Noeul sanoo että Noel on ihan hyvä”, sani joku muiden takaa.Chai siirtyi hieman sivuun. Hänen selkänsä takaa katsoi vielä yksi poika, pieni. Hänen täytyi olla Chain — mutta — eikö Chailla ollut pikkusisko? Tämä lapsi oli puettu niin kuin poika, ja hiuksetkin oli leikattu lyhyiksi. Chain äiti osoitti häntä sormellaan niin kuin Hello osoitti joskus Jerusalemia kieltäessään siltä jotain, ja lapsi loi katseensa maahan niin kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.
”Eetu”, sanoin, kun en muuta osannut, ja ojensin käteni Noeulille, vaikka olisin halunnut kyykistyä juttelemaan vaiennetulle lapselle.
”Eetu”, tämä Noel toisti.
”Joo.”
”Ja tässä on…” Chai sanoi lasta katsellen, mutta vilkaisi nopeasti äitiään. ”Mun… Pikkuveli…”
Veli? Veli, niin Chai sanoi.
”Joona Meesang”, lapsi tokaisi reippaasti laiha käsivarsi ojossa, ja hymyni muuttui aidoksi.
”Vai jotta Joona. Minoon Joona kuullu jotta sinäkin tykkäät hevoosista.”
”Joo, iskä vie mua ratsastustunneille.”
”Ehtisikköhän sinäki tänne ratsastamahan isojen poikaan kans? Meillolis yks aiva sun oloonen mustavalakoonen poni–”
”Eetu”, Chai kuiskasi ihan hiljaa, ja vilkaisi äitiään niin kuin olisi osoittanut häntä katseellaan. Nyökkäsin niin vähäisesti kuin osasin.
”Mutta Chai kertokin jotta te ootta kiireesiä ihimisiä”, sanoin naisille nopeasti, vaikka tuskanhiki alkoi puskea pistellen selkäni ihohuokosista ja ylähuulestani. En tosiaankaan osannut puhua näiden ihmisten kanssa. ”Mennähän kattomahan sitä Pondia.”
Pikkupoika siirtyi Chain tädin viereen, teki sen niiden omituisen puolikumarruksen tälle ja ryhtyi puhumaan — tulkkasi kai, kun kerran nyökkäsi minun suuntaani ja sanoi myös Pond puhuessaan. Äiti sen sijaan liikahti saman tien kävelläkseen — ja mitä ihmettä — hänellä reppanalla oli mustat korkokengät jaloissaan tallilla! Olikohan äiti nähnyt koskaan tallia? Tai hevosta?Äidin suhtautuminen koko tallivierailuun oli muutenkin ihmeellinen. Hän näytti yrittävän pitää ilmeensä kurissa, mutta hevosen haju tuntui silti haittaavan. Hän käveli päkiöillään niin kuin ei olisi halunnut koskettaa maata, ja Pondin karsinalla väisti hevosen tutustumisyrityksen täysin. Onneksi tuota äitiä oli vain yksi, eikä kolmeakymmentä, niin kuin olin pelännyt. Koko muu porukka suhtautui hevosiin paljon normaalimmin. Varsinkin Joona osasi hienosti tervehtiä kaikkia sisällä olevia hevosia vuoron perään ennen kuin palasi tädin vierelle niin kuin olisi tottelevainen koira.
Chai nyt tietenkin hieroi ensimmäisenä koko naamansa Pondin otsaan niin että karvat pöllysivät ja unohti hetkeksi kokonaan hillityn pankinjohtajaroolinsa.
”Ma nii”, hän sanoi Noelille ja kiskaisi hänet käsivarresta Pondin luokse. ”Pond, Pondi, kato, tässä on se Noeul, tästä mä kerroin sulle”, Chai kujersi ja visersi. Noel antoi samalla Pondin haistaa kämmenselkäänsä ja silitti sitä sitten hyvin hellästi poskesta jutellen sille jotain hiljaa. Pond puolestaan hirnahti omaan römeään tapaansa, mikä sai kaikki pojat hymyilemään ja äidin ottamaan vielä askeleen lisää taaksepäin. Täti, jonka paita näytti niin kalliilta, etten olisi uskonut hänen tahtovan koskea hevosiin se yllään, taputti Pondia reippaasti kaulasta ja jutteli sille iloisesti jotain omalla kielellään.”Ngam-Chit sanoo, että hei Pond, kiltti Pond”, pikkupoika kuiskutti kipitettyään nopeasti vierelleni. ”Pidä huolta minun pojastani. Näytät viisaalta hevoselta, joten ole kiltti minun pienelle Noeulilleni.”
”Sinä se osaat hyvin kiäliä”, kuiskasin takaisin.
”Mäa puhuu kotona thain kieltä”, lapsi supisi.
”Miksei Chai osaa nuan hyvin?” kysyin hetken mielijohteesta.
”Mäa ei… Tai… Se on pitkä tarina.”
Nyökkäsin vaivihkaa.Kun äiti ja täti lähtivät nuori Joona mukanaan, tunsin olevani ihan poikki, vaikka en ollut muuta tehnytkään kun seisoskellut Pondin karsinalla. Edes kahvia naiset eivät olleet tahtoneet — onneksi, vaikka niin ei saisikaan sanoa. Noel ei tuntunut ollenkaan niin vaivalloiselta kuin aikuiset olivat, ja sitä paitsi hän pärjäisi kyllä kahden Chain kanssa. Noel olisi sitä paitsi pian omaa väkeä. Komensin pojat tupaan syömään perunoita ja nakkikastiketta puolen maissa, ja Chai sai sen jotenkin käännettyä Noelinkin ymmärtämään muotoon. Sitten sain jättää heidät suuliin hinkkaamaan Pondia harjoillaan. Pond ainakin näytti onnelliselta hieroessaan päätä vuoroin Chaihin ja vuoroin Noeliin.
”Noooo?” Nelly kuulutti keittiöstä jo kun riisuin kenkiä.
”No?” vastasin hänelle uupuneesti.
”Oliko kauheeta?”
”Oli! Aivan kauhiaa. Onko kahavia?”
”On, ja pullaaki haetutin et sä elpyisit. Mutta älä syö liikaa. Ruoka on puolelta.”
”Joo. Niin sinä sanoot. Käskin nua poijjat syämähän. Muut osaa tulla käskemäti.”
”Hyvä hyvä. Mä sanoisin, että Eira vois melkeen muuttaa vintille, vaikka itse se on sitä mieltä et se asuu tallin ylisillä, mutku siellä on kyllä niin kuuma…”
”Sinoot jo siis päättäny jotta se tuloo?”
”Joo.”
”Iliman mua?”
”Eetu. Oikeesti. Illalla ko sä oot vatta täynnä ja suihkus käyny, niin ethän sä sitä oikeesti kieltäisi tulemasta. Voidaan siis säästää aikaa ja jättää toi sun kiukuttelu väliin. Käykö?”
”No joo. Mutta sitte kun tuloo valituksia Netflixistä –”
”–niin ohjaat ne sitten mulle niin mä pidän kyllä kansalaiset kurin ja nuhteen alla. Kaikki on hyvin. Viimestään ko sä saat ruokaa niin kaikki on hyvin. Eikö niin?”
”Joo. On.”Ja kaikki oli hyvin. Suulista kurkisteleva Pond sai Noelilta suukkoja, ja jos hevonen luottaa johonkuhun, hänestä ei voi olla erityisesti harmia.
-
Olihan ainakin kisakokemus, jossa oli positiivistakin mukana. 😀 On kyllä ikävä tunne, kun kokee, ettei pääse porukkaan. En ole vielä aikuisenakaan oikein keksinyt, miten se tapahtuu. Jostain mun elämään vaan on spawnannut ihmisiä niin, että yksi päivä ne olikin siinä. Kävisipä niin Minjallekin.
-
Voi ievana mikä kaaos. :DD Musta tuntuu joskus samalta kun Sonjasta, kun suunnitellaan kavereiden kanssa lähtöä jonnekin ja päivä lähestyy. Onneksi sekä Sonjalla että mullakin on ainakin yksi sellainen järkevä toveri, jonka kanssa pääsee matkaan tasaisemmin. 😀
-
Vaikka viimeksi oon riepotellut sulle kritiikkiä siitä, miten just mä en pysty samastumaan tähän kuvioon, niin nyt on tarina, johon samastun niin täysillä. On IHAN ERI ASIA mennä katsomaan omaa hevosta kuin toisen. On IHAN ERI ASIA ajaa nurtsia oman asunnon pihasta kuin vuokrakämpän. 😀 Toiminta on just tasan samaa kuin aina, mut varsinkin ekoilla kerroilla on poka mahtava ja jännittävä tunne, vaikka oikeita muutoksia ei olekaan tapahtunut. Tää tarina vangitsee upeasti juuri sen! Tämä on tunnelmaltaan myös sun viime aikojen parhaimmistoa mun silmään, joten kannattaa taas säästää erityisesti tämä tarina oman kehityksen seurantaan. Muutkin on siis hyviä, mutta tämä on taas sellainen erityinen oivallus ja onnistuminen. Myös Niklaksen oma persoonallinen ääni, joka on muutenkin erottuva, on tässä erityisen onnistunut.
-
Niklaksen porsas. <3 Mun ei tarvi olla joka juonenkäänteen fani, jotta voisin hehkuttaa sitä, miten hieno kirjoittaja olet joka tapauksessa. 😀 Muut puhui vertauksista ja kielikuvista, joten puhun tällä kertaa lopettamisesta etenkin kun tuossa lukee, että tarkoitus oli jatkaa vielä.
Se on ihan huuhaata, että tarinan pitää tulla johonkin toiminnalliseen päätepisteeseensä välttämättä. Kakruna piti: heppatarina kertoi siitä, kun tultiin tallille ja oltiin hepan kanssa, ja loppui, kun tallilta lähdettiin. Tää lopetus toimii kuule miljoona kertaa paremmin. Se ikään kuin tiivistää koko homman ja jättää viimeiseksi mieleen Niklaksen tunteet. Se on paitsi ytimekäs ja täynnä asiaa ja tunnetta, myös ihan tosi Niklaksen näköinen. 😀 Ei paljoa paremmin voisi lopettaa.
-
Janna suhtautuu niin ihanan ymmärtäväisesti hevoseensa ja kilpailemiseen, sitä olen kiitellyt ennenkin. Joka kisa ei välttämättä ole spektaakkeli, mutta Janna tietää, ettei joka kerta voi olla parhaimmillaan kuitenkaan. Ja hyvinhän Paahtiksella meni, vaikka oli Jannan äitiysloma tässä ja kaikkea. Erityisen ihanaa, että Rasmuskin uskalsi kokeilla. 😀
-
Aaah. Jo otsikosta alkaa se ilo ja voitontahto, jota kaipaan. 😀 Onko muilla suunnilleen saman ikäisiä sisaruksia kuin itse on? Kilpajuoksitteko tekin aina autolle, että pääsitte etupenkille istumaan? No minulla se oli ainakin eka maistiainen sellaisesta voitontahdosta, joka maistuu suussa asti juostaessa, ja joka tuntuu just siltä, että lisää, lisää, lisää. Jo otsikko saa mut maistamaan sen. 😀
No teksti on alussa (ainakin niin innokkaasti luettuna) sävyltään samanlainen, mutta loppua kohti tunnelma rauhoittuu ja muuttuu suunnitelmalliseksi. Ehdin kuitenkin innostua niin kovasti, että luen myös loppuun oudon, malttamattoman tunnelman. Koska en osaa ollenkaan sanoa, mistä se malttamattomuus lopussa tekstuaalisesti lähtee, se tosiaan todennäköisesti valuu sinne alusta.
Tämä otsikko on siis sellainen, jollaisia rakastan eniten. Sen lukeminen muuttaa tekstin sävyä ainakin mun lukemana radikaalisti. Jos jätän otsikon lukematta, luen tekstin iloisena, analyyttisenä ja suunnitelmallisena. Otsikko saa minut maistamaan voitontahdon.
-
Joo. Musta tuntuu, että kaikki ponitytöt unelmoi pienenä rikkaista puolisoista tai vähintään heppatallin perijöistä, jotka mahdollistaisivat pienten ponityttöjen heppahaaveet sitten isoina. Loppujen lopuksi harva ponityttö saa sitten aikuisena hevosensa, koska harva ponityttö haluaakaan naisena elää sellaista elämää, mitä hevosen hankkiminen näillä spekseillä edellyttää ja tarkoittaa. Jotkut ponitytöt ottavat ohjakset omiin käsiinsä ja hankkivat hevosen puolisosta riippumatta, koska huomaavat naisina haluavansa ihan oman hevosen ja elämän. Ainakin ponityttöjen näkökulmasta Marshall on siis unelmien puoliso tässä. Jokainen lukija lukee kuitenkin tekstiä omista lähtökohdistaan, omien arvojensa, persoonansa ja vaikka traumojensa kautta. Minä luen tätä tekstiä niin kuin itsenäisesti taloudellisesti toimeen tuleva mies, joka opiskeluaikojen jne perusteella muistaa kyllä, millaista on, kun rahaa ei ole kaikkeen, mistä unelmoi. Luen tätä tekstiä myös kuin sellainen, josta on kovasti yritetty joskus jotain toy boyta heiluttelemalla rahatukkoja ja kalliita lahjoja nokan edessä, ja mun lähtökohdat saavat mut tässä kavahtamaan Marshallin lahjaa ja inhoamaan tämän tarinan ajan koko Marshallia. Sait jo toisenlaista palautetta ja tulkintaa, joten näet siitä kyllä, ettei minun tulkintani ole millään lailla ainoa, eikä tulkintani tarkoita, että tekstisi tai juonesi olisi jotenkin huono. Avaan tätä hommaa kuitenkin, koska nyt ollaan niin syvällä sillä alueella, josta haluaisin itsekin joskus kirjoittaa. Puhutaan nimittäin vallasta ja vallan jakautumisesta ihmissuhteissa.
En suostu enää itse muuhun kuin tasa-arvoiseen parisuhteeseen. Tasa-arvoisuuden yksi tärkeä asia minulle on, että isot päätökset joko tehdään yhdessä niin, että saadaan aikaan joko yhteinen päätös tai jonkin sortin sopimus. Jos vaimo tulisi sanomaan mulle, että ostin (tai tein paperityöt siirtääkseni sinun nimiisi) hevosen, raivostuisin nollasta sataan sekunnissa. Olen aina halunnut hevosen. Lähivuosina minulla on varmasti hevonen. Silti olisi hävytöntä, että joku yrittäisi tehdä minun, täysivaltaisen aikuisen ihmisen, puolesta tuollaisen päätöksen. Vaikka vaimo olisi hankkinut minulle rakkaimman hoitohevoseni, se voisi silti olla väärä valinta omaksi hevoseksi — ja vaikka vaimo olisi hankkinut ultimaattisen täydellisen hevosen, minä en ole mikään lapsi, jonka puolesta voi tehdä päätöksiä. Tässä Niklaksella on toki oikeus olla allekirjoittamatta paperia, mutta mietinpä tilannetta omalle kohdalleni. Mitä käy, jos en Niklaksena allekirjoittaisi? No vaimo olisi joko äärimmäisen surullinen tai vihainen. Ja vaikka en allekirjoittaisi, tietäisin, että vaimo oli yrittänyt tehdä näin äärimmäisen suuren päätöksen minun elämästäni selkäni takana.
Tasa-arvoisuuteen vaikuttaa myös raha. Niklas saa tässä tosi kalliin lahjan. Ei edes vain hevosta, vaan myös ilmeisesti sen ylläpidon. Olen saanut itsekin kalliita lahjoja yhdeltä tytöltä aikoinaan, ja luen Niklaksen tilanteen sen kautta. Marshall näkee vain Niklaksen hämmennyksen ja onnellisuuden, koska tarina on kirjoitettu Marshallin ajatusten suodatuksen kautta. Tietenkin. Jos Niklas reagoi niin kuin minä, Marshall ei näe sitä. Kun saa liian kalliin lahjan, päässä risteilee hämmennystä ja häpeää ja alemmuudentunnetta — sekä ennen kaikkea ajatus siitä, että mitä minä olen nyt lahjan antajalle velkaa. Tämä yksi tyttö sai ostettua minut muutamalla satasella antamalla lahjoja, koska silloin se oli niin iso raha, että en voinut lähteä suhteesta, vaikka olisin halunnut. Ajatuksissani lahjoja piti jotenkin maksaa takaisin. Olo oli kuin huoralla. Ei ikinä enää. Nyt osaisin sanoa, että en halua tätä, ja Niklaksena sanoisin. Vaikka vaimo tarjoaisi kaikkea unelmoimaani hopeisella tarjottimella, sanoisin ei, ellei minulla olisi varaa siihen itse.
Toisen ihmisen voi myös vaimentaa lahjoilla. Kuuntelepa tätä: onko tuttu kuvio? Aviomies tekee mitä tykkää kenen kanssa tahtoo. Kotona vaimo on vihainen, mutta mies ojentaa hänelle timanttikaulakorun. Oih, mikä ihana mies! Tämähän on tuttua telkkarisarjoista. Marshall ei ole nyt tehnyt mitään pahaa, mutta klisee tuntuu pahalta silti. Tässä on sinulle, pikkuvaimo-Niklas tämä timanttihevonen. Jätä päätöksenteko, raha-asiat ja aikuisuus minulle, sille oikealle miehelle. Hei kamoon. Vaimokin on yhtä pätevä kuin mies, ja kaiken lisäksi Niklas ON mies, vaikka häntä on sekä tarinoissa että kommenteissa tehty kovasti Marshallin pikkuvaimoksi.
Niklas oli edellisessä tarinassa itsenäinen, pätevä hevosihminen, joka teki omia päätöksiään hevosten kanssa Marshallista riippumatta, selkeästi Marshallilta oppia saaneena. Edellisessä tarinassa Marshall oli auttanut Niklasta kasvamaan itsenäiseksi, varmaksi mieheksi. Tässä tarinassa Niklas kutistetaan taas sellaiseksi entisajan vaimoksi, jota sai kohdella vähän niin kuin lasta, koska eihän ne nyt muutenkaan osaa päättää itse omista asioistaan.
Samalla oikeassa ovat myös muut kommentoijat, muistutan siitä. Lahjan antamista ei ole pakko lukea tällä tavalla vastakarvaan ja nähdä siinä pelkkiä punalippuja! Näen kyllä, että Marshallista yritetään tässä kirjoittaa ihana, ja että Marshall itse ajattelee olevansa ihana. Mä vain ajattelen, että Marshall mokasi ja pahasti, vaikka kuinka yritti vilpittömästi hyvää.
-
Mä luen kaikki tarinat aina heti kun ne ilmestyy, mutta joskus en ehdi heti kommentoimaan. Nyt kun kommentoin, tiedän, mitä seuraavissa jutuissa tapahtuu, ja tekee mieli kommentoida ihan eri tavalla kuin alun perin ajattelin, koska mun ajatukset muuttuvat tulevissa teksteissä. Pitäisi vaan repiä aikaa kirjoittaa heti, niin ei olisi tällaisessa ihme välitilassa tarinoiden välillä.
Joo no ennen kuin luin seuraavat tarinat, halusin ihailla Niklasta tässä tarinassa jälleen kerran. Taas sanoisin, miten hienosti se sekä ottaa vastuuta että ymmärtää oman paikkansa suhteessa toisen ihmisen hevoseen. …nyt tuntuu ihan typerältä sanoa näitä… Niklas on jo pätevä hevosihminen ja ja …en mä halua enää listata näitä… :DD
Mutta se on ja pysyy, että olen Niklaksen puolella tulevissa kisoissa. Sen koko kisatouhu on niin elämänmakuista ja hyvin kirjoitettua. Ammattikisaajien kisajutut on musta tosi puuduttavia, koska ne toistaa samaa kaavaa. Niklas tekee kisoista tuoreet, koska se näkee monia asioita ihan ekaa kertaa. Samalla sen tapa toimia on ihan arjessakin sellainen, että se näkee vanhatkin asiat kuin uutena tai ainakin löytää niistä ihan uusia ja yllättäviä puolia ja mielleyhtymiä. Mun ajatukset eivät kulje ihan niin kuin neurotyypillisten ihmisten, mutta eivät myöskään niin kuin Niklaksen. Samalla Niklaksen ajatusradoissa on jotain tutumpaa kuin valtaosan ihmisistä. Siksi Niklaksen toiminta ja ajatukset tuntuvat paitsi tutuilta ja turvallisilta, myös yllättäviltä ja mielenkiintoisilta.
-
Mä luen tämän kahdella tavalla. Toinen lukutapa on sama kuin Sonjan. Siinä esitellään Marshallin lapsellisen kilpailuhenkistä puolta. Tällä lukutavalla teksti on hauska, ja tykkään Marshallin lapsellisesta puolesta valtavasti. Toinen tapa, jolla tämän luen, on vakavampi. Tämä voisi ihan yhtä hyvin olla kahden leijonan valtataistelu, ja nyt voisi olla vanhemman aika väistyä laumansa kärjestä. Se dramatiikka olisi verhottu ensimmäisen tulkinnan huumoriin. Tietenkin kyse on myös oikeudesta pitää Stanimir, mutta en halua lukea tätä pelkästään niin pinnallisesti, ihan sama mitä kirjoittaja tällä tarkoitti. 😀
-
Nyt ylppärit on juhlittu. Opena niitä näkee joka vuosi. On söpöä, kun uudet ylioppilaat jännittävät ja niiden aikuiset touhottavat. Se on spesiaali juttu perheelle. Samoin on omat isot kisat, ja näen tässä saman touhotuksen ja perheenjäsenillä samat roolit kuin ylppärihommissa. 😀 Tuttuus kertoo siitä, että tässä valmisteluasiassa minä ja sinä ymmärretään jokin samanlainen tuttu kaava. Luulenpa, että kaava on tuttu tosi monelle. Just tuttuuden takia mulle tulee vaikutelma siitä, että tämä maalaa tosi realistisen kuvan oikeasta maailmasta.
-
Vitsin vajakit. 😀 Aina kun on jotain kiertelyä ja kaartelua ja epävarmuutta ilmassa, oli kyse kenen vaan hahmoista, niin mä oon ihan innoissani. Oon monta kertaa vuosien varrella kommentoinut tätä, mutta ihastumisen kuvaaminen (ja varsinkin se mahdollinen seuraava kohta, kun hahmot tietää, että tykkäävät toisistaan, mutta eivät uskalla vielä oikein tehdä peliliikkeitä) on maailman siisteintä. En mä edes tarkalleen tiedä, miksi mä tykkään siitä just kirjallisuudessa, kun oikeassa elämässä ihastuminen on tympeää ja pelottavaa. Varmaan kun mä samastun hahmoihin, tunnen niiden tunteet, mutta samalla tiedän, että mä olen oikeasti ihan turvassa täällä, eikä kukaan änkytä mun kanssa oikeasti jostain treeniohjelmista. :DD Joo mä nautin elämästä täällä ja lueskelen, ei mulla mitään järkevää ollut.
Joo kyllä mä nautin siitäkin ajatuksesta, että laitetaan Ilona ratsastamaan isolla ponilla välillä. Mä tuumailen täällä jo, millaista se on Oskarille, jos joku muu ratsastaa sen hevosella. Milan toki ratsasti Ukolla välillä, mutta silloin oli vähän eri tilanne. Ilona sitten on niin sairaan pieni verrattuna noihin noiden kaksimetrisiin hevosiin, että tekee mieli heti piirtää se homma. :DD
Oskari on muutes ilmavoimien vänrikki.
-
Kävipä kivasti, että vaikka Hannaby meni vähän penkin alle, niin täältä tuli sitten positiivisempaa kokemusta heti perään. Luulisi, ettei Ilona kerkiä vaipua mihinkään murheen alhoon kisojen suhteen tämän jälkeen. Kun menee hyvinkin joskus, ainakin mulle se on aina ollut muistutus siitä, ettei yksi kisa, epäonnistunutkaan, määritä mua urheilijana.
Jep, joo, mulla on tapana rakastua hahmoihin ja mun mielikuviin niistä ja niiden tekemisistä. Ilona ei ikinä juossut ruusukkeennauhat lepattaen Oskarin syliin, mutta arvaa kuka näki sen silti niin kuin jossain romantiikkaleffassa? Ihan hirveä tilanne — siis mulle. Siitä ajatuksesta se sitten lähti, ja nyt mulla on pakkomielle Ilonasta ja Oskarista. :DDD
-
Nämä kisat meni kyllä hyvin! Harmitti tietty, kun näin kiva tapahtuma on niin kaukana, ettei yhdelläkään mun hahmolla olisi rahallisia tai ajallisia resursseja irrottautua sinne etäisenkään realistisesti, mutta onneksi näitä yksilöllisempiä kisoja on tullut koko ajan enemmän. Kova edustus kyllä oli! 😀 Mähän sanoin, että se Anssi ajatteli jotakin muuta kuin iloista jälleennäkemistä Sonjasta.. 😀
-
Itse suoritus on vaan kunniakierros, sanoo sekä Oskarin isä että mun äiti. Kaikki työ on jo tehty. Kilpailutilanteessa Sonjan ajatukset on mulle tuttuja. Kyllä sitä ehtii omaa suoritustaan analysoimaan, ja lähinnä siitä löytää epäonnistumisia. Harvoin kuitenkaan oikeasti edes käy niin, että on kisoissa parhaimmillaan! 😀 Se on vain yksi suoritus muiden joukossa, ja siinä on paljon enemmän kaikkea säätöä kuin kotona. Miten se voisikaan mennä (ainakaan joka kerta) täydellisen tuntuisesti? 😀
-
Tästä tarinasta haluan nostaa esiin kaksi asiaa: yhden oikean elämän jutun ja yhden tarinallisen jutun. Aloitetaan ensimmäisestä.
Koska mä olen se, joka opettaa puhekursseja lukiolaisille, näen paljon jännittämistä. Näen myös sen, millainen mielikuva ihmisillä on jännittämisestä, ja se on yleensä ihan väärä. Yleensä ajatus on, että joku ultimate goal on se, ettei enää jännittäisi yhtään. Joo, joillekin varmaan käy niin, kun toistaa samaa asiaa, esimerkiksi esiintymistä, mutta silti hoen koko ajan mun pikkuisille naperoilleni, ettei se ole tärkein päämäärä. Sonjan suhtautuminen olisi mun mielestä paljon parempi päämäärä, ja useimmille paljon realistisempi saavuttaa. Kun hyväksyy, että jännittää, ja tietää, ettei jännitykseen sinänsä kuole, sen kanssa pystyy toimimaan paremmin. Kun pystyy toimimaan paremmin, ei välttele jännittäviä tilanteita niin hanakasti. Sitten se jännitys helpottaa — ei välttämättä niin, että se katoaisi, vaan ennen kaikkea niin, että sen kanssa toimiminen ja siihen suhtautuminen on kerta kerralta luontevampaa. Haluaisin, että mun opiskelijat uskoisivat mua, kun sanon, että kilparatsastajiakin jännittää. Ei ne kuitenkaan usko. Niiden pitäisi lukea jännityksestä nimen omaan tämänkaltaista fiktiota tarpeeksi, että ne uskoisivat. (Ja eivät ne lue, koska kahden sivun novellikin on nykylukiolaiselle btw ”ihan sairaan pitkä” teksti.)
Sitten se tarinallinen juttu! Sonja tuo usein ilmi (viimeksi tätä edeltävässä tarinassa), että vasta tutustuu Aaveeseen. Se on kuitenkin Sonjan ihan oma ajatus vain, eikä mikään absoluuttinen fakta. Ulkopuolisena tarkkailijana mulle välittyy tieto siitä, että itse asiassa Sonjan ja Aaveen tutustuminen on jo tosi tosi pitkällä. Jonkin verran on aiemmin kuvattu sitä, miten Aave alkaa tukeutua Sonjaan, mutta etenkin tässä tarinassa Sonja tukeutuu Aaveeseen. Siinä mielessä tutustuminen on joo menossa tässäkin, että näiden kahden välinen luottamus kasvaa tässäkin tarinassa, mutta silti ollaan jo pitkällä.
-
Tässä on vaikka mitä hyvää, mutta eniten rakastan sitä, miten Sonja on solahtanut Kozlovien kuvioihin. Toki se lämmittää mieltä, miten ihana vastaanotto häntä odottaa, ja miten hän itsekin sen huomaa — mutta tarkoitan ennen kaikkea tapaasi kirjoittaa Kozloveista. Just tätä halusin ja hain, kun perustin Hopiavuoren hevostallin: että jokainen kirjoittaja uskaltaa koskea jokaiseen hahmoon niin kuin omaansa, jos vain haluaa. Nämä ovat sinun Grigorisi ja Sinun Anicesi, ihan täysin omiasi tässä tarinassa, vaikka joku muu keksikin ne joskus. Tässä on toisen keksimiin hahmoihin niin hyvä ja varma ote, että ihailen sitä uudelleen ja uudelleen. Kozlovien iltateet kirjastossa ovat juuri sellaista puuhaa, jollaista olen heille kuvitellutkin, joten mun mielestä tarina on myös tosi uskollinen hahmoilleen sen lisäksi, että se on rohkeasti kirjoitettu. Uskollisuus ei kuitenkaan ole ikinä mulle yhtä tärkeää kuin se, miten hahmoista ja miljööstä on otettu kiinni epäröimättä ja kirjoitettu ne päättäväisesti.
-
Ihan mahtavaa, että Salierilla menee hyvin! Vaikka en itse osaa kuvitella tilannetta, jossa luopuisin mun karvavauvoista, muilla on ollut monia erilaisia syitä luopua. Esimerkiksi äitillä: se kasvattaa koiria, joten tietenkin siltä lähtee pentuja maailmalle, ja musta tuntuu, että se on kiintyneempi niihin kuin moni muu kasvattaja. Sitten kun niitä näkee maailmalla hyvissä voimissaan ja iloisina, niin on pojat mahtavaa. On hienoa katsoa, että jes, tänne tuokin lemmikki kuuluu, tuon ihmisen vierelle. Salierin näkeminen hyvissä voimissa ja aktiivisessa käytössä varmaan helpottaa Sonjaa samalla lailla. Salierilla on nyt uusi elämä ja uudet ihmisystävät, mutta se on onnellinen.
Panin vaan merkille, että Anssin mielestä Sonja näyttää hehkeältä… Joko tartun taas lillukanvarsiin, tai sitten — Sonja näyttää Anssin mielestä nyt hehkeältä.
-
Voi jjjjeppistä kun saisi tällaisen järjestelmän kuin Camillalle nyt tuli. Olisikos vähän unelmaa. Saisi hevosenomistajuuden ilot ja surut, ja silti vihoviimeinen vastuu ison eläimen hengestä ja terveydestä olisi kiinni jonkun toisen rahapussista. Isot päätökset toisaalta eivät olisi omissa käsissä… Silti kelpaisi!
Camilla kyllä ansaitsee uuden projektin. Mua vähän jännittää, miten elo etenee suomenhevosen kanssa. Olen aina ajatellut, että ne on liian hitaita ja jähmeitä Camillalle, jonka olen mieltänyt itsekseni aina lämppärityypiksi. Toisaalta yhdellä jos toisellakin on nyt epätyypillinen hevonen täällä, ja musta epätyypillisen parin yhteen hitsautuminen on just parasta luettavaa. <3
-
Miten mä jotenkin luulen, että tämä pitsareissu on kaikkein tärkein Eiralle? Sillä on paljon kavereita juu, mutta tallilla melkein kaikki kohtelee sitä niin kuin kakaraa. (Joo aihetta on, koska se käyttäytyy niin kuin kakara…) Nyt se pääsee kuitenkin Isojen Ihmisten kanssa Runoihin, niin onhan se nyt siistiä. Hellokin antaa sille varmaan anteeksi heti kun sillä on maha täynnä… 😀
-
Oi, oppii se vanhakin koira, ei kun poni, uusia temppuja. <3 Pasi taitaa olla fiksu, vaikka se on niin känkkäränkkä. Se tietää, ettei kaikkien kanssa voi riehua samalla lailla. Mun serkun hevonen oli samanlainen, kun me oltiin ihan pieniä. Se kiukutteli mun vanhemman serkun kanssa ihan ronskisti, mutta kun me pikkuiset keikuttiin sen niskassa ja putoiltiin sieltä peräkanaa, se oli tosi kärsivällinen. 😀
-
Tänne vaan!
-
Luen tämän kevyesti vertauskuvallisena juttuna. Tässä kerrotaan lopussa suoraan siitä, miten Sonja Vladimir sovittavat elämiään yhteen lapsivapaiden viikkojen puitteissa, ja miten Vladimirin on ajateltava lapsiaankin. Kun pääsin siihen kohtaan, päädyin tulkitsemaan täytekakun näpertämistäkin uuden rakentamisena ja vanhan luottoreseptin etsimistä sinä, miten vanhoja hyväksi havaittuja kuvioita sovelletaan uusiinkin ihmissuhteisiin. Juujuu, ei ole todennäköistä, että virtuaalitallilta löytää sellaisia vertauskuvia, mutta eihän sillä ole väliä, mitä kirjailija yrittää sanoa, vaan sillä, miten lukija sen tulkitsee. :DD Novellianalyysissä olisin kovasti väittänyt kakkua uuden suhteen vertauskuvaksi ja ruusujen kanssa soveltamista ihmissuhteen yksityiskohdissa soveltamiseen, ja sitä kun kaikki välineet eivät löydy niin vaikka siihen, miten kaikesta ei ole vielä ehditty keskustella ja sopia, että miten edetään. Mutta soveltamalla siitäkin selviydytään.
-
Ei Gunnaria! Oli niin kivaa, kun kerrankin oli talli, jonka puikoissa ei ollut joku 20- tai 30-vuotias teini, vaan ihan oikea ihminen. Mun hahmoilla ei ihan hirveästi ole henkilökohtaisia siteitä Gunnariin, mutta oli se silti hahmona niin tervetullutta vaihtelua samaan vanhaan kaavaan. Tietenkin Gunnarista saa vielä monta tarinaa irti Camillalle, ja se on hyvä, mutta silti…
On hyvä saada Camilla takaisin. Onhan Hopiavuori ja varsinkin Oskari nyt ihan tuuliajolla ilman sitä. 😀 Uusia heppojakin on luvassa, jes!
-
Ainii unohdin tärkeimmän.
Yhtäkkiä minä olin kotona. Koti olikin tullut minun luokseni.
Noniin meenpä kiljumaan taas vähän pihalle niinku muutkin pikku fanit kun luin tota taas. 😀
