Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Siltä varalta, että Oskari herää
Olin päästänyt Sintin omin lupineni laitumelle. Turhaan se tallissa seisoisi ja odottaisi. Olavi Susi oli kuitenkin ilmoittanut haluavansa tavata sen, joten Camilla oli hakenut tamman takaisin. Se oli lähtenyt laitumelta kuulemma vastentahtoisesti, mutta siinä se nyt seisoi suulissa suojassa hiljaiselta, tiheältä sateelta.
”Hyvään kuntoon se on tullu”, Olavi Susi tuumaili Sinttiä taputeltuaan. ”Miikan olis pitäny tulla kans kattomaan sitä… Olis saanu olla ylpeä… Mutta harmi…”
En oikein osannut päättää, pitikö Olaville pitää seuraa suulinpieleen nojailemalla, vai olisiko hänet pitänyt oikeastaan jättää rauhaan poikansa hevosen kanssa. Koska hän jutteli, vaikkakin lähinnä itsekseen, olin päätynyt jäämään. Mitään en osannut oikein sanoa ja Sinttikin oli hiljaa. Viereiseltä kentältä kuului kavioiden rouhahtelu hiekkaa vasten aina välillä, eivätkä edes linnut laulaneet sateella.
”Pitäis kai tehdä jotain ratkaisuja tämänkin suhteen”, Olavi mutisi enemmän itselleen kuin minulle. ”Menee hyvä hevonen nopeesti huonoon kuntoon, jos ei kukaan… Mutta…”
”Miten Oskari voi?” pistin siihen väliin. En voinut olla enää kysymättä.Olinhan minä uutiset kuullut lähinnä Alexin, Camillan ja Hellon kautta. Kerran olin itsekin käynyt kertomassa, että Oskarin hevonen oli ihan kunnossa, mutta eipä Oskari tuntunut siitä mitään ymmärtävän. Hänet piti pitää unessa, jotta aivojen turvotus laskisi. Kuinka kauan sitä voisi jatkaa?
”Ei se ainakaan tänä vuonna enää ratsastele, siltä se näyttää”, Olavi tuumasi rauhallisesti, mutta puri heti sen jälkeen hampaansa tiiviisti yhteen ja rutisti silmänsä kiinni.
Olavin katse kävi kentällä. Pond ravasi siellä hirvimäistä raviaan, jota se Noel-poika näytti yrittävän epätoivoisesti koota. Välillä hän tuntui onnistuvankin. Mutta vaikutinpa epäkohteliaalta: Olavi luuli, että kyselin sellaisia asioita ihmisten aikana. Sitä varten hän vilkuili ratsastajaa yhtenään.
”Soon Noeul se. Sei puhu suamia, enkä usko jotta siton vaivattu tällä hommalla kun sei ehtiny tutustua Oskarihin… …vielä siis.”
”Mmhm.”Olavi mittaili yhä Sinttiä katseellaan, eikä sanonut mitään pitkään aikaan. Hän rapsutti sitä pikaisesti kaulalta, kun se alkoi kyllästyä, mutta katseli sitten taas kuin ajatuksiinsa vaipunut. Sitten hän havahtui.
”Ei kun kyllä se niin on, että pitää hankkia joku ratsastamaan tota. Jos Oskari vielä herää…”
”Kun se herää.”
”Noh… Kun… Kun Oskari herää niin toi ei saa olla rapistunu Toi on sille tosi tärkeä. Onko ideoita?”
”Meillolis tua meirän Nelly.”
”Jokikannas?” Olavi kysyi ja siristi silmiään omituisesti.
”Niin.”
”Se ei — sillä on aivan eri systeemit kun Oskarilla. Ekkö tunne ketään samanlaisempaa?”
”Onko se huano jos sillolis erilaanen ratsastaja?”
”No ei sinänsä, mutta jos me nyt oletetaan että Oskari alkais ratsastamaan taas vaikka talvella pikku hiljaa, niin…”
”Teirän Rossin Miika”, sanoin heti kun se tuli mieleen. Rossin Miika oli hyvin samanlainen ratsastaja kuin Oskari, ja sellainen reipas tyyppi, jota Sintti tarvitsisi varmasti nyt.
”Mm. Mä en voi kuitenkaan irrottaa sitä meiltä yhden hevosen takia. Toisaalta jos toi hevonen muuttais meille… Mutta jos… Kun Oskari herää, niin sen systeemit olis silti pilalla. Eikö se Milan-poika..?”
”Sei oo paikalla.”
”Harmi.”Olavi nojautui suulin oviaukon toiseen pieleen, kun minä nojailin toiseen. Sintti kuopaisi muutaman kerran. Se oli joutunut odottelemaan jo kauan ilman mitään varsinaista tekemistä. Katselin aikani kuluksi, miten se Noeul-poika kehui ja ylisti Pondia kentällä ihmeellisellä laulavalla kielellään. Pond sai pitkät ohjat parin ravikierroksen ajaksi, ja sitten ratsastaja keräsi ohjat taas hellästi tuntumalle. Olavikin näytti katselevan samaan suuntaan. Oskaria olisi tarvittu tuollakin. Noeul oli selvästi ratsastanut ennen taitavammalla hevosella kuin Pond, ja olisi varmasti voinut viedä Pondiakin eteenpäin Oskarin tuella.
”Noelleko sä sanoit, että tuon sällin nimi on?” Olavi kysyi yhtäkkiä.
”Noeul.”
”Mikäs toi sen hevonen on naisiaan?”
”Soon Pond. Soon ollu ny ratsastuskoulun hevoosena. Poijjat otti sen ylläpitohon kesäksi.”
”Mitä se osaa?”
”En osaa sanoa. Oon kattonu jotta ei silloo palio tehty. Varmahan saman menöö kun suamenhevooset, mutta hyppää korkioota.”
”Mhm. Hyvä.”
”Miten niin?”
”Tossa vois olla se ratsastaja. Siis tälle. Siksi aikaa, jos…”
”Noeul on vain lomalla täs. Sei jää tähän asuulemahan piremmäksi.”
”Aina voi kysyä”, Olavi päätti, taputti vielä Sinttiä ja lähti rauhallisesti kentän aidalle.
”Sei puhu suamia!” muistutin häntä.
”Mä puhun myös ruotsia, englantia, ranskaa, saksaa ja viroa. Eiköhän me pärjätä!”Päätin harjata Sintin ja katsoa kunnolla sen jalkoihin ennen kuin se lähtisi takaisin laitumelle. Se oli sitä paitsi mukava harjattava. Kun mitä tahansa tapahtui, vaikka sitten sitä harjaamista, sen levottomuus kaikkosi. Tutkin paarmanpuremia sen ryntäissä ja se katseli rauhallisena kentälle, jonne minunkin katseeni valitettavasti koko ajan veti.
Olavi tervehti Noeulia ja kysyi jotain. Noeul vastasi tekemällä sen omituisen ihme kumarruksen, jota Chaikin käytti aina, kun hänelle ojensi mitä tahansa, vaikkapa kupin kahvia. Pond pysähtyi siivosti aidan viereen, eikä reagoinut, kun Sintti hirnui sille möreästi. Kentällä alkoi innostunut vieraskielinen juttelu. Olavikin hymyili.
Olin tutkinut Sintin kaikki neljä jalkaa, kun katsoin seuraavan kerran kentälle. Olavi oli siirtynyt sen keskelle ja näytti pitävän ekstempore-valmennusta Noeulille ja Pondille. Hän painoi nyrkkiään vyötäröään vasten samalla tavalla kuin poikansa, ja kovasti keskittyessään siristi silmiään ja vaipui kyykkysilleen hevosen ja ratsastajan jalkoja tuijottamaan ihan niin kuin Oskarikin. Sitä olisi ollut tavallaan kotoisaa seurata toisessa tilanteessa, mutta Sinttihän piti viedä takaisin laitumelle. Turhaan se tallipihan puolella seisoi enää tihkusateessa tylsistymässä. Laitumella sen piti olla, varsinkin kun pikku sade piti tehokkaasti ötökät poissa hevosten kimpusta.
Kiinnitin riimunarun Sintin riimuun ja irrotin suulin pielen narut. Silloin Olavi kuitenkin näytti juuri lopettelevan pikku projektiaan Noeulin ja Pondin kanssa, joten jäin vielä hetkeksi odottamaan hevosta pidellen. Kun kerran ehdin, sanoisin hei hei ja lähettäisin vielä terveisiä Oskarille ennen kuin huomenna menisin sinne itse kertomaan, että Sintti oli laitumella.
”Eetu”, Olavi huikkasi ja otti muutaman juoksuaskeleen niin kuin olisin ollut jo menossa laitumille päin.
”Mitä?”
”Voisko se jäädä tallin puolelle kumminkin? Edes hetkeksi aikaa.”
”Tottakai!” vastasin hölmistyneenä. ”Sillon kyllä paikka ja tilaa tuala mutta kun minä ajattelin jotta turhaa se täs seisoo.”
”No ehkei se seiso pitkään. Mä juttelin ton pojan kanssa ja katoin vähän sen menoa.”
”Meinaakko aiva totta uskaltaa panna viarahan kakaran menöhön Oskarin hevoosella? Emmä me tuata sillä lailla viälä tunne. Mistä me tiärämmä jos sei päriää? Mitä jos menöö rikki koko hevoonen?”
”Sehän on mun ongelma sitten, eikö niin?”
”Joo, mutta kun–”
”Se on hyvin samanhenkinen menijä kun Oskari. Rossin Miikaa ei nyt saa tähän hätään, eikä se Venäjän-poika oo sun mukaas paikalla, ja toi sanoi että se harkitsee. Jos se ei ookaan hyvä mätsi, niin sitten katotaan uudestaan. Mä lähden nyt sinne sairaalalle.”
”Ookko sä ny var — selevä. Sano Oskarille jotta mä tuun huomenna.”
”Sanon”, Olavi sanoi ja hymyili. Hänen pojallaan oli isänsä nenä ja silmät. ”Kiitos kun käytte siellä.”Niine hyvineen lampsi Olavi autolleen ja minä jäin Sintin kanssa suuliin. Hevonen kuopaisi etujalallaan taas kokeilevasti ihan kuin muistuttaakseen minua, että johonkin tässä oli oltu juuri menossa. Silitin sen kaulaa ja vilkaisin vielä kerran kentälle.
”Sinet meekkää takaasin laitumelle”, pahoittelin hevoselle. ”Pääset tuanne tarhahan kattelemahan kumminkin. Kattomma nyt jotta mitä tästä tuloo, mutta äläpä sinä murehri. Tua on ainakin kiltti poika tua tuala, jos ei muuta.”
-
”Minen halua jotta ne tuloo.”
Minua harvoin jännitti sillä tavalla. Kisaaminen jännitti, ja ihmisten edessä puhuminen, mutta ei sillä lailla, etten olisi tahtonut tehdä niitä millään, jos täytyi. Kisoissakin kävi ihan mielellään sitä paitsi. Nyt en olisi kuitenkaan tahtonut ajan kuluvan eteenpäin ja velvollisuuksieni kohtaavan minua.
”Sä et halua et ne tulee?” Nelly naurahti pirtinpöydän toiselta puolelta ja laski kahvikuppinsa keltakukalliselle liinalle, joka oli ihan vieraita varten vaihdettu. ”Siis sä? Sä, joka muutut levottomaks heti ko talo on tyhjä, et halua, et tänne tulee vieraita?”
Nelly ei ymmärtänyt. Tämä oli kokonaan eri asia. Ei meillä vieraita käynyt juuri koskaan, vaan omaa väkeä yleensä: Helmipuroja, Ilveksiä, Tähtisiä, Ilona, Alex ja ihan omat työntekijät. Ei ketään vieraita. Uusia hevosenomistajia tuli välillä, mutta he olivat tulossa jäädäkseen, eivätkä miksikään vieraiksi. Joskus joku toi jonkin vieraan mukanaan, mutta hoiti itse hänen esittelynsä ja kertoi, mistä sai kahvia, niin etteivät hekään mitään vieraita olleet. Omaa väkeä tänne mahtui vaikka kuinka. Vieraita piti viihdyttää. Vieraille piti pitää seuraa. Sitä paitsi nämä vieraat olivat ennen kaikkea… No… Ihan tosi tosi vieraita.
”Minen osaa olla niiren kaas.”
”Sä osaat olla kaikkien kans.”
”En niiren!”
”Ja miksköhän et muka just niiden kans sit osaa olla?”
”Nelly!” kuului silloin ovelta, ja Eira paukahti tuvan puolelle.
”Kengät pois!” Nelly komensi saman tien sormi ojossa ja kaiken maailman vieraat unohtaneena, ja Eira potkaisi kiltisti kengät jonnekin eteisen suuntaan.
”Voinks mä muuttaa takas tänne?” Eira kysyi ja katsoi Nellyä samalla kun käveli kollaamaan pakastinta. Varmaan halusi jäätelöä, mutta kun viimeinen syötiin jo.
”Et!” ilmoitin, vaikka minulta ei kysyttykään. ”Tai ainakaa nyt et — en minä tiärä — voirahanko puhua tästä illemmalla?”
”Ja miksköhän en!” Eira parkaisi.
”Minen nyt kerkiä perehtyä tähän! Mee muualle leikkimähän noin kahareksi tunniksi!”
”Kyllä sä voit tänne tulla”, Nelly lupasi.
”Ei se nuan vain voi voi!”
”Eira”, Nelly sanoi hymyillen vähän liian maireasti, aika pelottavan maireasti. ”Äippä ja isi keskustelee tästä. Voisiksä mennä hetkeks tekeen jotain muuta?”
”Minen nyt oikiasti pysty keskustelemahan tästä ny”, ilmoitin molemmille.
”Aiva rauhassa nyt. Asia kerrallaan. Katotaan ensin tää vierasasia ja sitten toi Eiran asia.”
”Tua pystyy samahan aikahan monopolisoomahan sekä Netflixin että Risniplussan, ja sitte taas huurethan mulle jotta –”
”Asia kerrallaan! Eira. Mee — mee johonkin. Jutellaan illalla.”No tietenkin se Eira totteli kiltisti Nellyä. Kivahan se oli, kun Eira oli täällä — mutta kun nyt hermostutti kaikki. Toivoin, että olisin tullut kipeäksi. En vakavasti, mutta sen verran, että olisin joutunut maata tämän päivän sängyssä. Tai että olisin voinut vaikka ulvoa hetken aikaa ilman, että olisin järkyttänyt puolta tallia sillä.
”No niin. Eetu. Kuuntele. Sä osaat olla ihmisten kanssa. Sä vaan meet, tervehdit niinku aina–”
”Minen osaa puhua mitää niiren kiäliä ja niiton kolomekytä ja mua on vain yks!”Nelly katsoi minua ihan hiljaa ja vakavana. Ei ollut aavistustakaan, mitä se sellainen ilme tarkoitti. Hörppäsin kahvia. Se oli jo viileää. Teki mieli nousta ja lompsia talliin, jos en kerran voinut jäädä sänkyyn. Nelly olisi voinut vaikka hoitaa ne vieraat. Nelly osaisi sitä paitsi puhua niille.
”Etköhän sä oo vähä ylikierroksilla?” Nelly kysyi hiljaisuutensa päätteeksi hyvin rauhallisesti.
”Kuinka niin?”
”No… Ensinnäkin sieltä tulee viis ihmistä, eikä kolkyt.”
”Kyllä mä sen tiärän”, väitin, vaikka määrä oli todella tuntunut kolmeltakymmeneltä.
”Toisekseen kolme viidestä puhuu suomea.”
”No — joo — sen mä ehkä jotenki unohrin…”
”Niin, koska sä oot ylikierroksilla. Ja Eetu, yks niistä ihmisistä on meidän ihan oma vävypoika Chai. Ei sulla oo mitää hätää.”Kyllä se vain taisi niin olla, että olin mennyt ylikierroksille. Ajatuksissani tilanne oli näyttänyt ihan sietämättömän hirveältä: minä, kielitaidoton, yksin ison aasialaislauman keskellä niin kuin joku matkanjohtaja. Todellisuus oli ihan toista. Pihaan sirosti kaartaneesta, ihan eri miljööseen kuuluvan näköisestä kiiltävästä punaisesta Mersun katumaasturista nousi todellakin vain viisi ihmistä. Ja yksi niistä oli ihan vain Chai. Ihan omaa väkeä. Vävypoika. Chai, joka majaili meidän vintillä enemmän öitä kuin kotonaan.
Chai oli kuitenkin niin erilainen kuin tavallisesti, että se oli saman tien saada valmiiksi ylivirittyneen hermostoni taas hälytystilaan. Missä olivat hihansuistaan rispaantuneet hupparit ja maastokuvioinen hiuki hiertynyt farkkutakki? Itsepäisen sekaiset, liian pitkiksi kasvaneet hiukset? Ja ennen kaikkea se rauhattoman riemukas, ponnahteleva ja syöksähtelevä liikkumistapa, joka aina oikein hohti sitä, miten hyvällä tuulella Chai oli tullessaan puolijuoksua tienpäästä hevostallin markille? Tällä nuorella miehellä oli samat tutut kasvot, mutta hänet oli puettu epäkäytännöllisen valkoiseen kauluspaitaan, jollaisia näki vain posliinipäisillä nukeilla ja hautajaisissa. Hän käveli minun luokseni suoraan ja rauhallisesti niin kuin olisi pankinjohtaja eikä meidän Chai, katse lasittuneena ja vieras värähtämätön hymy kasvoillaan. Vieraan näköistä Chaita seurasi lauma niitä — niitä vieraita. Yritin teeskennellä hymyä, mutta se tuntui muovisemmalta kuin Chain hymy näytti.
”Päivää”, Chai sanoi niin kuin yleensäkin tapasi sanoa, vaikka kukaan muu maailmassa ei tainnut tervehtiä sanomalla päivää.
”Päivää”, huomasin vastaavani ja olevani siinä mielessä ihan yhtä omituinen.
”Eetu, tässä on mun äiti, Jittramas, ja täti Ngam-Chit.”Nimet olivat omituisia, ja niin olivat naisetkin omituinen pari. Ei heitä olisi siskoksiksi uskonut, ellei olisi tiennyt. Chain äiti näytti vähän samalta kuin naiset niissä kuvastokuvissa, joita Nelly selasi, kun tilasi netistä vaatteita ja joskus meikkiä. Paitsi että ne naiset olivat yleensä selkeästi valkoisia, ja Chain äiti, vaikka olikin vaalea, oli mustahiuksinen ja -silmäinen. Chain täti puolestaan näytti enemmän oikealta ihmiseltä. Hän hymyili pää vähän kallellaan — niin kuin Ilveksen Aili tapasi tehdä. Hänen kiharat hiuksensa lepattivat vienossa tuulenvireessä. Pelkästään se pään asento teki hänestä heti tutumman näköisen. Vaistosin saman tien, että tädistä oli helpompi pitää kuin äidistä.
En edes yrittänyt painaa mieleeni saati sanoa äidin ja tädin nimiä, mutta ojensin heille käteni ja sanoin omani. Äidin kädenpuristus oli voimakas ja pikainen, ja tädin pehmoinen ja lämmin. Äitiin katsominen tuntui samalta kuin vihaisen opettajan katsominen joskus parikymmentä vuotta takaperin. En ollut pystynyt lukemaan ääneen, vaikka oli pitänyt.
Olin kiinnittänyt kaiken huomioni ensin Chain omituiseen olemiseen ja sitten kummallisiin naisiin — etenkin tätiin, kun äitiä ei tehnyt mieli katsoa pitkään, ja katsoin kunnolla serkkupoikaa vasta, kun Chai sanoi hänen nimensä. Serkkupoika oli Chaita pidempi, mutta yhä lyhkäinen, ja yhtä mustatukkainen hän oli kuin Chai. Serkun piti olla nuorempi, niinhän oli ollut puhetta, mutta hänen piirteensä olivat paljon terävämmät kuin Chain. Ajattelin taas Eiraa. Eihän häntä voinut nyt ainakaan täällä pitää, rakastuisi pian tuohon poikaan ja hänen kapeahuuliseen hymyynsä, ja sitten olisi taas suuri suru, kun poika lähtisi. Ja mikä se sen pojan nimi olikaan? Se piti painaa mieleen ja osata sanoa, sillä poikahan kulkisi kesän täällä!
”Joel?” varmistin nimen serkkupojalta itseltään.
”Noeul”, hän vastasi, eikä siitä olisi ottanut Hellokaan selvää, vaikka osasikin puhua kielillä.
”Noel?” yritin uudestaan, ja poika vastasi nauraen jotain.
”Noeul sanoo että Noel on ihan hyvä”, sani joku muiden takaa.Chai siirtyi hieman sivuun. Hänen selkänsä takaa katsoi vielä yksi poika, pieni. Hänen täytyi olla Chain — mutta — eikö Chailla ollut pikkusisko? Tämä lapsi oli puettu niin kuin poika, ja hiuksetkin oli leikattu lyhyiksi. Chain äiti osoitti häntä sormellaan niin kuin Hello osoitti joskus Jerusalemia kieltäessään siltä jotain, ja lapsi loi katseensa maahan niin kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.
”Eetu”, sanoin, kun en muuta osannut, ja ojensin käteni Noeulille, vaikka olisin halunnut kyykistyä juttelemaan vaiennetulle lapselle.
”Eetu”, tämä Noel toisti.
”Joo.”
”Ja tässä on…” Chai sanoi lasta katsellen, mutta vilkaisi nopeasti äitiään. ”Mun… Pikkuveli…”
Veli? Veli, niin Chai sanoi.
”Joona Meesang”, lapsi tokaisi reippaasti laiha käsivarsi ojossa, ja hymyni muuttui aidoksi.
”Vai jotta Joona. Minoon Joona kuullu jotta sinäkin tykkäät hevoosista.”
”Joo, iskä vie mua ratsastustunneille.”
”Ehtisikköhän sinäki tänne ratsastamahan isojen poikaan kans? Meillolis yks aiva sun oloonen mustavalakoonen poni–”
”Eetu”, Chai kuiskasi ihan hiljaa, ja vilkaisi äitiään niin kuin olisi osoittanut häntä katseellaan. Nyökkäsin niin vähäisesti kuin osasin.
”Mutta Chai kertokin jotta te ootta kiireesiä ihimisiä”, sanoin naisille nopeasti, vaikka tuskanhiki alkoi puskea pistellen selkäni ihohuokosista ja ylähuulestani. En tosiaankaan osannut puhua näiden ihmisten kanssa. ”Mennähän kattomahan sitä Pondia.”
Pikkupoika siirtyi Chain tädin viereen, teki sen niiden omituisen puolikumarruksen tälle ja ryhtyi puhumaan — tulkkasi kai, kun kerran nyökkäsi minun suuntaani ja sanoi myös Pond puhuessaan. Äiti sen sijaan liikahti saman tien kävelläkseen — ja mitä ihmettä — hänellä reppanalla oli mustat korkokengät jaloissaan tallilla! Olikohan äiti nähnyt koskaan tallia? Tai hevosta?Äidin suhtautuminen koko tallivierailuun oli muutenkin ihmeellinen. Hän näytti yrittävän pitää ilmeensä kurissa, mutta hevosen haju tuntui silti haittaavan. Hän käveli päkiöillään niin kuin ei olisi halunnut koskettaa maata, ja Pondin karsinalla väisti hevosen tutustumisyrityksen täysin. Onneksi tuota äitiä oli vain yksi, eikä kolmeakymmentä, niin kuin olin pelännyt. Koko muu porukka suhtautui hevosiin paljon normaalimmin. Varsinkin Joona osasi hienosti tervehtiä kaikkia sisällä olevia hevosia vuoron perään ennen kuin palasi tädin vierelle niin kuin olisi tottelevainen koira.
Chai nyt tietenkin hieroi ensimmäisenä koko naamansa Pondin otsaan niin että karvat pöllysivät ja unohti hetkeksi kokonaan hillityn pankinjohtajaroolinsa.
”Ma nii”, hän sanoi Noelille ja kiskaisi hänet käsivarresta Pondin luokse. ”Pond, Pondi, kato, tässä on se Noeul, tästä mä kerroin sulle”, Chai kujersi ja visersi. Noel antoi samalla Pondin haistaa kämmenselkäänsä ja silitti sitä sitten hyvin hellästi poskesta jutellen sille jotain hiljaa. Pond puolestaan hirnahti omaan römeään tapaansa, mikä sai kaikki pojat hymyilemään ja äidin ottamaan vielä askeleen lisää taaksepäin. Täti, jonka paita näytti niin kalliilta, etten olisi uskonut hänen tahtovan koskea hevosiin se yllään, taputti Pondia reippaasti kaulasta ja jutteli sille iloisesti jotain omalla kielellään.”Ngam-Chit sanoo, että hei Pond, kiltti Pond”, pikkupoika kuiskutti kipitettyään nopeasti vierelleni. ”Pidä huolta minun pojastani. Näytät viisaalta hevoselta, joten ole kiltti minun pienelle Noeulilleni.”
”Sinä se osaat hyvin kiäliä”, kuiskasin takaisin.
”Mäa puhuu kotona thain kieltä”, lapsi supisi.
”Miksei Chai osaa nuan hyvin?” kysyin hetken mielijohteesta.
”Mäa ei… Tai… Se on pitkä tarina.”
Nyökkäsin vaivihkaa.Kun äiti ja täti lähtivät nuori Joona mukanaan, tunsin olevani ihan poikki, vaikka en ollut muuta tehnytkään kun seisoskellut Pondin karsinalla. Edes kahvia naiset eivät olleet tahtoneet — onneksi, vaikka niin ei saisikaan sanoa. Noel ei tuntunut ollenkaan niin vaivalloiselta kuin aikuiset olivat, ja sitä paitsi hän pärjäisi kyllä kahden Chain kanssa. Noel olisi sitä paitsi pian omaa väkeä. Komensin pojat tupaan syömään perunoita ja nakkikastiketta puolen maissa, ja Chai sai sen jotenkin käännettyä Noelinkin ymmärtämään muotoon. Sitten sain jättää heidät suuliin hinkkaamaan Pondia harjoillaan. Pond ainakin näytti onnelliselta hieroessaan päätä vuoroin Chaihin ja vuoroin Noeliin.
”Noooo?” Nelly kuulutti keittiöstä jo kun riisuin kenkiä.
”No?” vastasin hänelle uupuneesti.
”Oliko kauheeta?”
”Oli! Aivan kauhiaa. Onko kahavia?”
”On, ja pullaaki haetutin et sä elpyisit. Mutta älä syö liikaa. Ruoka on puolelta.”
”Joo. Niin sinä sanoot. Käskin nua poijjat syämähän. Muut osaa tulla käskemäti.”
”Hyvä hyvä. Mä sanoisin, että Eira vois melkeen muuttaa vintille, vaikka itse se on sitä mieltä et se asuu tallin ylisillä, mutku siellä on kyllä niin kuuma…”
”Sinoot jo siis päättäny jotta se tuloo?”
”Joo.”
”Iliman mua?”
”Eetu. Oikeesti. Illalla ko sä oot vatta täynnä ja suihkus käyny, niin ethän sä sitä oikeesti kieltäisi tulemasta. Voidaan siis säästää aikaa ja jättää toi sun kiukuttelu väliin. Käykö?”
”No joo. Mutta sitte kun tuloo valituksia Netflixistä –”
”–niin ohjaat ne sitten mulle niin mä pidän kyllä kansalaiset kurin ja nuhteen alla. Kaikki on hyvin. Viimestään ko sä saat ruokaa niin kaikki on hyvin. Eikö niin?”
”Joo. On.”Ja kaikki oli hyvin. Suulista kurkisteleva Pond sai Noelilta suukkoja, ja jos hevonen luottaa johonkuhun, hänestä ei voi olla erityisesti harmia.
-
Aijai kun vedetään kahteen suuntaan. 😀 Hienot satuhevoset, ihanat ihmiset, lähempänä suurta maailmaa… Toisaalla on myös ihania ihmisiä, Vladimir, maaseudun rauha… 😀 Sonja ei ihan harkitse tässä lähtöä, mutta mielessä se käy. On jotenkin surullista, että oikea ihminen ei voi olla useassa paikassa samaan aikaan ja saada kaikkea.
-
Hopiavuoren sosiaalinen piiri muistuttaa tosi paljon mun omaa kaveriporukkaa. Mä näen siitä vain ihanan puolen, ja siksi mä näen yleensä Hopiavuorestakin vain ihanan puolen: koti on siellä, missä ne on. Jos ne on Kozlovien kirjaston sohvaryhmällä, kaikki on kotoisaa ja tuttua, vaikka miljöö onkin iiiiihan eri kuin joku Hopiavuoren köyhä tupa. Tässä on sitä. Samalla Minjan ja Vladimirin kautta näkyy samaisen kaveriporukkatyypin ruma puoli. Millä ihmeellä sinne pääsee sisään? Ja mitä sitten voi tehdä, jos porukka päättää jotenkin joukolla, että toi yksi ei pääse, koska meidän persoonat ei nyt vain kohtaa?
Onneksi ymmärrän Hopiavuoren porukan toimintaperiaatteen samanlaiseksi kuin oman kaveriporukkani. Riittää, että on yksi ainoa linkki sisään, ja sisäänpääsy on nopeaa. Koska porukka tykkää Sonjasta, ne automaattisesti tykkäävät Vladimirista, ellei hän osoittaudu ihan itse roskatyypiksi. Koska Minja on tutustunut Ilonaan ja Ilonasta tykätään, tykätään Minjastakin samoissa rajoissa kuin Vladimirista.
Samalla kun nautin perhemäisistä tiiviistä porukoista sekä tässä että oikeassa elämässä, inhoan sisäpiirin ideaa. Sisäpiiri kuulostaa eliittihenkilöiden suljetulta porukalta ryhmän sisällä: jotenkin muita tärkeämpien henkilöiden joukolta. Parhaita kavereita muodostuu ja saa muodostua, mutta olisi kauhea ajatus, että mun kaveriporukassa tai mun Hopiavuoressa olisi sellainen sisäpiiri. Silti ulkoapäin voi joskus näyttää siltä, että on, vaikka ei olisi. Tässä sisäpiiriajatus rikkoontuu sillä, että Ilona puhuu Minjan puolesta ja on ollut sen kanssa kuitenkin tekemisissä.
Mua surettaa myös tarkkanäköinen, realistinen kuvaus siitä, miksi Minja ehkä on ihan oikeastikin vähän ulkona porukasta. Tässä näytetään, miltä vetäytyminen näyttää. Minjalla on muiden mielestä ehkä joku syy olla tulematta mukaan. Se voi olla väsymys — tai vaikka se, ettei Minja edes tykkää muista! Tämä osuu johonkin mun vanhaan yksinäisyyden haavaan niin täysillä. Olin joskus tosi yksinäinen, enkä edes jaksanut yrittää mukaan mihinkään, koska ”eihän musta kukaan tykkää edes”. Tietenkin muut otti sen niin, etten mä halua olla niiden kanssa! Niin vähän tässäkin. Surettaa Minjan puolesta.
-
Hoppu, hoppu. 😀 Onneksi mulla on kaaosmuutoissani aina ratsuväki mukana auttamassa pakkaamaan, kantamaan ja purkamaan. Nämä rupeavat nyt hommaan kahden, ja vaikka Niklas ottaa tässä Marshallin alussa pitämän vastuuroolin, ne laittavat hommat tasan. Niklaksessa on aina ollut muitakin puolia kuin hölmö hörsköttäjä, mutta tämän esille tuominen nyt alleviivaa mulle sitä, miten Niklas kasvaa kovaa vauhtia yhä aikuisemmaksi tätä nykyä.
-
Ah niin haikeaa että kualen taas, vaikka mua on kuinka kielletty sanomasta, että mä kualen. Niin romanttinen ymppäristö kuin kirsikkapuisto ja niin monet kukat, ettei laskemaan pysty, yhdistettynä haikeisiin teemoihin repii sielua niin ihanasti. Kirsikankukat ovat kuin varsa-poloinen: olemassa niin vähän aikaa, kun ovat niin hauraita. Mä olen aina ajatellut, ettei kirsikankukat ihan oikeasti edes kuulu tähän maailmaan, ja siksi niitä onkin oikeastaan olemassa vaan muutaman päivän. Samanlainen ohikiitävä hetki on se, kun väläytetään lopussa, mitä olisi voinut tapahtua. No ei toisen auttaminen ylös ole mikään suuri upea rakkaudenteko, mutta olisinhan mä nyt kuollut senkin takia, jos ne olisivat voineet vähän sillä livulla pitää kädestä. Toistensa ohitse tuntuvat kiitävän myös Oskarin ja Ilonan maailmat. Vaikka me lukijat nähdään, kuinka hukassa Oskarikin itsensä kanssa on, eihän Ilona nyt sitä voi nähdä. Siinä on vain itsevarma kilparatsastaja. Ja me lukijat tiedetään, miten tasapainoinen Ilona on, mutta ei Ilona itse tiedä sitäkään. Ihmisellä on itsestään aina jokin mielikuva, ja toisella ihmisellä on samasta henkilöstä omansa. Kumpikaan ei ole ihan täysin totta.
-
Myös mä kiinnitin eniten huomiota juoksemisen kuvailuun. Vaikka isot pojat sanoo, ettei saa kirjoittaa siitä, mistä tietää, vaan se jätetään maininnaksi, en ihan usko siihen itse varsinkaan toistaiseksi jatkuvassa tarinassa. Tykkään ihan hirveästi kuunnella ihmisiä, jotka tietävät jostain asiasta ja ovat selvästi innoissaan siitä, ja jokin samanlainen tapahtuu mun aivoissa kun Ilona kuvailee juoksemista. Tekee mieli juosta itse, tekee mieli jotenkin oppia juoksemaan oikein.
Kiinnitin huomiota myös villieläinvertaukseen, ja tunsin oppivani itse Oskarista lisää. Se taitaakin todella olla ihmisenä niin kuin joku rusakko: säntää pakoon, kun rasahtaa, ja sen kesyttäminen ja luottamuksen voittaminen vie sata vuotta. Ilonalla on jo erinomaisen hyvä alku!
Ilonan oireet mä olisin sivuuttanut puolestani täysin, ellei Sonja olisi nostanut niitä eteen. Vieläkin tulkitsen ne kuitenkin ahdistuksen tai muun sellaisen oireiksi, enkä minkään pään tai ruumiin sairauden oireiksi. Juokseminen rentouttaa Ilonaa, kun on paha olla, ja tällä reissullahan niitä vastoinkäymisiä riitti. Terve rauhoittumiskeino juokseminen onkin. 😀
-
On se noiden heboisten kanssa operaatiota, ja ääliökavereiden kans. Sotkevat suunnitelmia mokomat.
Mä tykkään tässä eniten lopusta. Siinä Ilonalla ja Oskarilla on sellainen jännä yhteys, vaikka ne ei edes sano mitään. Ihan niin kuin ne tietäisivät olevansa vain kaksi pikku ääliötä, eivät sen kummempaa. Pisamat ja toispuoleinen hymy tuovat hetkeen myös just sitä konkretiaa, joka saa lukijan näkemään kaiken niin tarkasti, että hän seuraa Ilonan silmien liikettäkin.
-
Näytät tietävän itse, että vahvuutesi on tällä hetkellä kertoa pitkästi, romanttisesti ja välillä viivytellysti. Tarinat asettuvat usein vääntelemättä draaman kaaren muotoiseksi. Näistä pikku välähdyksistä kuitenkin ajattelin, että voisit olla ihan yhtä hyvä toisenlaisessa kerronnassa myös. Mitäpä jos zoomaisit ihan lähelle, ihan superlähelle? Saatko kirjoitettua raapaleen, eli tasan sadan sanan mittaisen tarinan ihan superläheltä? Se on vaikea pala, mutta näiden perusteella ajattelen, että voisit onnistua. Kokeile, kun kaipaat haastetta. Piut paut draaman kaaresta siinä kohtaa, mutta lisähaastetta on luvassa. Entä jos raapaleesi ei saisi sisältää pelkästään kuvausta, vaan siinä tulisi olla myös kerrontaa? Olisi kiinnostavaa nähdä, ja todennäköisesti valmiiksi työstetty lopputulos olisi loistava. 😀
-
Tää on niin lohdullinen tarina, joka hoitaa jotain ihme haavaa mun sisällä. Niklas on kasvamassa isoksi, yhä isommaksi, ja siitä kerrotaan monella symbolilla. Se on hienoa — ja samalla se on ihan sairaan pelottavaa. On ihanaa päästä elämässä eteenpäin, mutta samalla sitä tulee joskus ajateltua elämää lineaarisena, eikä syklisenä. Eteenpäin tarkoittaa lähemmäs loppua ja sitä, että taaksepäin ei pääse palaamaan. Niihin pelkoihin otetaan kantaa, vaikka just Niklas ei pelkääkään niitä. Vaikka parran kasvaminen on sinänsä perseestä, ei ole kuitenkaan ikävä sitä aikaa, kun viina haisi ja sukat tarttui muovimattoon. Se on eletty jo, joten on hyvä elää nyt jotain uutta. Lisäksi ajan kulumisen vaivattomuus paistaa tästä. Otsonmäelle muutosta on viisi vuotta!! Ja sehän oli ihan eilen, kun Niklas oli pikku apina edellisellä tallillaan. Aika rientää, kun on hauskaa — vaikka välillä onkin draamansa. Hujauksessa menevät viisi vuotta kertovat mulle sitä, että Niklas kokee löytäneen paikkansa Otsonmäeltä, Marshallinsa viereltä. Samalla lailla mun henkilökohtaiset ikäkriisit loppuivat saman tien, kun oma paikka löytyi ja kun oma persoona löytyi.
Tarinan vahvuus on kielikuvien, mielikuvien ja symbolien avulla kertominen. Ne ovat hyvin selkeitä ja toimivat kuin ihmisen ajatus toimii.
-
Siis ai että, onnea Sonja ja Aave!! Miten ihana onnistuminen, ja miten ihanaa että Sonja osaa arvostaa sitä ja olla ylpeä ja iloinen saavutuksesta. Tuttu analyyttisyys toki näkyy kolmossijan kanssa, mutta eipä laukkaohjelmaongelmiinkaan tarvitse rypemään jäädä tällaisen jälkeen!
-
Siis ihanaa! 😀 Niklas on niin onnellinen just nyt, että saan pienen levähdystauon draamasta, kun luen tätä. Oikeassa elämässä Niklaksen tilanne ei tosiaankaan olisi mun mielestä upea, mutta tarinassa ja toisen ihmisen kuin oman itsen kohdalla se toimii. On onnea saada lukea tätä ja levätä hetki! Kaiken lisäksi Niklas on onnensa ansainnut olemalla niin sympaattinen, kiltti, realistisen höppänä hahmo. 😀 <3
-
:DDD
Mä rakastan kun meidän hahmot on vähän pöljiä ja lapsellisia. Tietenkin mua siis huvittaa tämä teksti ja säästän sen erityiskokoelmaani, jota luen, kun tarvitsen vähän lisää voimia. Hulluuttelun lisäksi mun mieltäni piristää kovasti myös se, miten tämä vastaa Ilonan vanhempaan tarinaan. 😀Vaikka noi on ne päälimmäiset asiat, joiden takia tämä tarina menee mun kokoeilmaan, on tässä muutakin: jotain, mikä saa mut hereille. Se on Sonjan rooli hulluuttelussa. Noihin moniin torviin verrattunahan Sonja on tosi hillitty, tosi sivistynyt, tosi hyväkäytöksinen. Tässä se on eri tavalla osa porukkaa, kun se on hetken ihan yhtä ääliö kuin muutkin ääliöt. :DD
-
Tässä on niin hyvin vangittu se, mitä lemmikin omistaminen parhaimmillaan on. Huonot päivät kuuluvat kauppaan, mutta tällaisten hetkien eteen ikävätkin hommat hoitaa. Musta on ihanaa, kun meidän Juuso-koira on mun pikkulusikka aina kun nukun, mutta joskus se haluaa olla myös isolusikka pää mun pään päällä ja koipi mun vyötäröllä, ja siinä sen luottamuksessa ja rakkaudessa on ihanaa paistatella!
-
Janna on kyllä pelastava enkeli! Kun nuo torvet ei saa mitään aikaan, niin tässä tulee onneksi pelastus ja kaikki pääseekin suorittamaan luokkansa. Onhan se harmi, kun Janna ei lähde, mutta olisi aika rankka veto pienen lapsen takia, vaikka olisikin treenannut. Onneksi heppojen kanssa on mukavaa myös kotopuolessa, ja kisoja tulee ja menee. 😀 Janna pelastaa tällä kertaa muiden kisat. <3
-
Olihan ainakin kisakokemus, jossa oli positiivistakin mukana. 😀 On kyllä ikävä tunne, kun kokee, ettei pääse porukkaan. En ole vielä aikuisenakaan oikein keksinyt, miten se tapahtuu. Jostain mun elämään vaan on spawnannut ihmisiä niin, että yksi päivä ne olikin siinä. Kävisipä niin Minjallekin.
-
Voi ievana mikä kaaos. :DD Musta tuntuu joskus samalta kun Sonjasta, kun suunnitellaan kavereiden kanssa lähtöä jonnekin ja päivä lähestyy. Onneksi sekä Sonjalla että mullakin on ainakin yksi sellainen järkevä toveri, jonka kanssa pääsee matkaan tasaisemmin. 😀
-
Vaikka viimeksi oon riepotellut sulle kritiikkiä siitä, miten just mä en pysty samastumaan tähän kuvioon, niin nyt on tarina, johon samastun niin täysillä. On IHAN ERI ASIA mennä katsomaan omaa hevosta kuin toisen. On IHAN ERI ASIA ajaa nurtsia oman asunnon pihasta kuin vuokrakämpän. 😀 Toiminta on just tasan samaa kuin aina, mut varsinkin ekoilla kerroilla on poka mahtava ja jännittävä tunne, vaikka oikeita muutoksia ei olekaan tapahtunut. Tää tarina vangitsee upeasti juuri sen! Tämä on tunnelmaltaan myös sun viime aikojen parhaimmistoa mun silmään, joten kannattaa taas säästää erityisesti tämä tarina oman kehityksen seurantaan. Muutkin on siis hyviä, mutta tämä on taas sellainen erityinen oivallus ja onnistuminen. Myös Niklaksen oma persoonallinen ääni, joka on muutenkin erottuva, on tässä erityisen onnistunut.
-
Niklaksen porsas. <3 Mun ei tarvi olla joka juonenkäänteen fani, jotta voisin hehkuttaa sitä, miten hieno kirjoittaja olet joka tapauksessa. 😀 Muut puhui vertauksista ja kielikuvista, joten puhun tällä kertaa lopettamisesta etenkin kun tuossa lukee, että tarkoitus oli jatkaa vielä.
Se on ihan huuhaata, että tarinan pitää tulla johonkin toiminnalliseen päätepisteeseensä välttämättä. Kakruna piti: heppatarina kertoi siitä, kun tultiin tallille ja oltiin hepan kanssa, ja loppui, kun tallilta lähdettiin. Tää lopetus toimii kuule miljoona kertaa paremmin. Se ikään kuin tiivistää koko homman ja jättää viimeiseksi mieleen Niklaksen tunteet. Se on paitsi ytimekäs ja täynnä asiaa ja tunnetta, myös ihan tosi Niklaksen näköinen. 😀 Ei paljoa paremmin voisi lopettaa.
-
Janna suhtautuu niin ihanan ymmärtäväisesti hevoseensa ja kilpailemiseen, sitä olen kiitellyt ennenkin. Joka kisa ei välttämättä ole spektaakkeli, mutta Janna tietää, ettei joka kerta voi olla parhaimmillaan kuitenkaan. Ja hyvinhän Paahtiksella meni, vaikka oli Jannan äitiysloma tässä ja kaikkea. Erityisen ihanaa, että Rasmuskin uskalsi kokeilla. 😀
-
Aaah. Jo otsikosta alkaa se ilo ja voitontahto, jota kaipaan. 😀 Onko muilla suunnilleen saman ikäisiä sisaruksia kuin itse on? Kilpajuoksitteko tekin aina autolle, että pääsitte etupenkille istumaan? No minulla se oli ainakin eka maistiainen sellaisesta voitontahdosta, joka maistuu suussa asti juostaessa, ja joka tuntuu just siltä, että lisää, lisää, lisää. Jo otsikko saa mut maistamaan sen. 😀
No teksti on alussa (ainakin niin innokkaasti luettuna) sävyltään samanlainen, mutta loppua kohti tunnelma rauhoittuu ja muuttuu suunnitelmalliseksi. Ehdin kuitenkin innostua niin kovasti, että luen myös loppuun oudon, malttamattoman tunnelman. Koska en osaa ollenkaan sanoa, mistä se malttamattomuus lopussa tekstuaalisesti lähtee, se tosiaan todennäköisesti valuu sinne alusta.
Tämä otsikko on siis sellainen, jollaisia rakastan eniten. Sen lukeminen muuttaa tekstin sävyä ainakin mun lukemana radikaalisti. Jos jätän otsikon lukematta, luen tekstin iloisena, analyyttisenä ja suunnitelmallisena. Otsikko saa minut maistamaan voitontahdon.
-
Joo. Musta tuntuu, että kaikki ponitytöt unelmoi pienenä rikkaista puolisoista tai vähintään heppatallin perijöistä, jotka mahdollistaisivat pienten ponityttöjen heppahaaveet sitten isoina. Loppujen lopuksi harva ponityttö saa sitten aikuisena hevosensa, koska harva ponityttö haluaakaan naisena elää sellaista elämää, mitä hevosen hankkiminen näillä spekseillä edellyttää ja tarkoittaa. Jotkut ponitytöt ottavat ohjakset omiin käsiinsä ja hankkivat hevosen puolisosta riippumatta, koska huomaavat naisina haluavansa ihan oman hevosen ja elämän. Ainakin ponityttöjen näkökulmasta Marshall on siis unelmien puoliso tässä. Jokainen lukija lukee kuitenkin tekstiä omista lähtökohdistaan, omien arvojensa, persoonansa ja vaikka traumojensa kautta. Minä luen tätä tekstiä niin kuin itsenäisesti taloudellisesti toimeen tuleva mies, joka opiskeluaikojen jne perusteella muistaa kyllä, millaista on, kun rahaa ei ole kaikkeen, mistä unelmoi. Luen tätä tekstiä myös kuin sellainen, josta on kovasti yritetty joskus jotain toy boyta heiluttelemalla rahatukkoja ja kalliita lahjoja nokan edessä, ja mun lähtökohdat saavat mut tässä kavahtamaan Marshallin lahjaa ja inhoamaan tämän tarinan ajan koko Marshallia. Sait jo toisenlaista palautetta ja tulkintaa, joten näet siitä kyllä, ettei minun tulkintani ole millään lailla ainoa, eikä tulkintani tarkoita, että tekstisi tai juonesi olisi jotenkin huono. Avaan tätä hommaa kuitenkin, koska nyt ollaan niin syvällä sillä alueella, josta haluaisin itsekin joskus kirjoittaa. Puhutaan nimittäin vallasta ja vallan jakautumisesta ihmissuhteissa.
En suostu enää itse muuhun kuin tasa-arvoiseen parisuhteeseen. Tasa-arvoisuuden yksi tärkeä asia minulle on, että isot päätökset joko tehdään yhdessä niin, että saadaan aikaan joko yhteinen päätös tai jonkin sortin sopimus. Jos vaimo tulisi sanomaan mulle, että ostin (tai tein paperityöt siirtääkseni sinun nimiisi) hevosen, raivostuisin nollasta sataan sekunnissa. Olen aina halunnut hevosen. Lähivuosina minulla on varmasti hevonen. Silti olisi hävytöntä, että joku yrittäisi tehdä minun, täysivaltaisen aikuisen ihmisen, puolesta tuollaisen päätöksen. Vaikka vaimo olisi hankkinut minulle rakkaimman hoitohevoseni, se voisi silti olla väärä valinta omaksi hevoseksi — ja vaikka vaimo olisi hankkinut ultimaattisen täydellisen hevosen, minä en ole mikään lapsi, jonka puolesta voi tehdä päätöksiä. Tässä Niklaksella on toki oikeus olla allekirjoittamatta paperia, mutta mietinpä tilannetta omalle kohdalleni. Mitä käy, jos en Niklaksena allekirjoittaisi? No vaimo olisi joko äärimmäisen surullinen tai vihainen. Ja vaikka en allekirjoittaisi, tietäisin, että vaimo oli yrittänyt tehdä näin äärimmäisen suuren päätöksen minun elämästäni selkäni takana.
Tasa-arvoisuuteen vaikuttaa myös raha. Niklas saa tässä tosi kalliin lahjan. Ei edes vain hevosta, vaan myös ilmeisesti sen ylläpidon. Olen saanut itsekin kalliita lahjoja yhdeltä tytöltä aikoinaan, ja luen Niklaksen tilanteen sen kautta. Marshall näkee vain Niklaksen hämmennyksen ja onnellisuuden, koska tarina on kirjoitettu Marshallin ajatusten suodatuksen kautta. Tietenkin. Jos Niklas reagoi niin kuin minä, Marshall ei näe sitä. Kun saa liian kalliin lahjan, päässä risteilee hämmennystä ja häpeää ja alemmuudentunnetta — sekä ennen kaikkea ajatus siitä, että mitä minä olen nyt lahjan antajalle velkaa. Tämä yksi tyttö sai ostettua minut muutamalla satasella antamalla lahjoja, koska silloin se oli niin iso raha, että en voinut lähteä suhteesta, vaikka olisin halunnut. Ajatuksissani lahjoja piti jotenkin maksaa takaisin. Olo oli kuin huoralla. Ei ikinä enää. Nyt osaisin sanoa, että en halua tätä, ja Niklaksena sanoisin. Vaikka vaimo tarjoaisi kaikkea unelmoimaani hopeisella tarjottimella, sanoisin ei, ellei minulla olisi varaa siihen itse.
Toisen ihmisen voi myös vaimentaa lahjoilla. Kuuntelepa tätä: onko tuttu kuvio? Aviomies tekee mitä tykkää kenen kanssa tahtoo. Kotona vaimo on vihainen, mutta mies ojentaa hänelle timanttikaulakorun. Oih, mikä ihana mies! Tämähän on tuttua telkkarisarjoista. Marshall ei ole nyt tehnyt mitään pahaa, mutta klisee tuntuu pahalta silti. Tässä on sinulle, pikkuvaimo-Niklas tämä timanttihevonen. Jätä päätöksenteko, raha-asiat ja aikuisuus minulle, sille oikealle miehelle. Hei kamoon. Vaimokin on yhtä pätevä kuin mies, ja kaiken lisäksi Niklas ON mies, vaikka häntä on sekä tarinoissa että kommenteissa tehty kovasti Marshallin pikkuvaimoksi.
Niklas oli edellisessä tarinassa itsenäinen, pätevä hevosihminen, joka teki omia päätöksiään hevosten kanssa Marshallista riippumatta, selkeästi Marshallilta oppia saaneena. Edellisessä tarinassa Marshall oli auttanut Niklasta kasvamaan itsenäiseksi, varmaksi mieheksi. Tässä tarinassa Niklas kutistetaan taas sellaiseksi entisajan vaimoksi, jota sai kohdella vähän niin kuin lasta, koska eihän ne nyt muutenkaan osaa päättää itse omista asioistaan.
Samalla oikeassa ovat myös muut kommentoijat, muistutan siitä. Lahjan antamista ei ole pakko lukea tällä tavalla vastakarvaan ja nähdä siinä pelkkiä punalippuja! Näen kyllä, että Marshallista yritetään tässä kirjoittaa ihana, ja että Marshall itse ajattelee olevansa ihana. Mä vain ajattelen, että Marshall mokasi ja pahasti, vaikka kuinka yritti vilpittömästi hyvää.
-
Mä luen kaikki tarinat aina heti kun ne ilmestyy, mutta joskus en ehdi heti kommentoimaan. Nyt kun kommentoin, tiedän, mitä seuraavissa jutuissa tapahtuu, ja tekee mieli kommentoida ihan eri tavalla kuin alun perin ajattelin, koska mun ajatukset muuttuvat tulevissa teksteissä. Pitäisi vaan repiä aikaa kirjoittaa heti, niin ei olisi tällaisessa ihme välitilassa tarinoiden välillä.
Joo no ennen kuin luin seuraavat tarinat, halusin ihailla Niklasta tässä tarinassa jälleen kerran. Taas sanoisin, miten hienosti se sekä ottaa vastuuta että ymmärtää oman paikkansa suhteessa toisen ihmisen hevoseen. …nyt tuntuu ihan typerältä sanoa näitä… Niklas on jo pätevä hevosihminen ja ja …en mä halua enää listata näitä… :DD
Mutta se on ja pysyy, että olen Niklaksen puolella tulevissa kisoissa. Sen koko kisatouhu on niin elämänmakuista ja hyvin kirjoitettua. Ammattikisaajien kisajutut on musta tosi puuduttavia, koska ne toistaa samaa kaavaa. Niklas tekee kisoista tuoreet, koska se näkee monia asioita ihan ekaa kertaa. Samalla sen tapa toimia on ihan arjessakin sellainen, että se näkee vanhatkin asiat kuin uutena tai ainakin löytää niistä ihan uusia ja yllättäviä puolia ja mielleyhtymiä. Mun ajatukset eivät kulje ihan niin kuin neurotyypillisten ihmisten, mutta eivät myöskään niin kuin Niklaksen. Samalla Niklaksen ajatusradoissa on jotain tutumpaa kuin valtaosan ihmisistä. Siksi Niklaksen toiminta ja ajatukset tuntuvat paitsi tutuilta ja turvallisilta, myös yllättäviltä ja mielenkiintoisilta.
-
Mä luen tämän kahdella tavalla. Toinen lukutapa on sama kuin Sonjan. Siinä esitellään Marshallin lapsellisen kilpailuhenkistä puolta. Tällä lukutavalla teksti on hauska, ja tykkään Marshallin lapsellisesta puolesta valtavasti. Toinen tapa, jolla tämän luen, on vakavampi. Tämä voisi ihan yhtä hyvin olla kahden leijonan valtataistelu, ja nyt voisi olla vanhemman aika väistyä laumansa kärjestä. Se dramatiikka olisi verhottu ensimmäisen tulkinnan huumoriin. Tietenkin kyse on myös oikeudesta pitää Stanimir, mutta en halua lukea tätä pelkästään niin pinnallisesti, ihan sama mitä kirjoittaja tällä tarkoitti. 😀
-
Nyt ylppärit on juhlittu. Opena niitä näkee joka vuosi. On söpöä, kun uudet ylioppilaat jännittävät ja niiden aikuiset touhottavat. Se on spesiaali juttu perheelle. Samoin on omat isot kisat, ja näen tässä saman touhotuksen ja perheenjäsenillä samat roolit kuin ylppärihommissa. 😀 Tuttuus kertoo siitä, että tässä valmisteluasiassa minä ja sinä ymmärretään jokin samanlainen tuttu kaava. Luulenpa, että kaava on tuttu tosi monelle. Just tuttuuden takia mulle tulee vaikutelma siitä, että tämä maalaa tosi realistisen kuvan oikeasta maailmasta.
