[OskariOsallistuja]

Kenttäratsu

”Mä en usko että toi toimii”, sanoin kentän aidalta.

Milan raahasi maneesista yksitellen tuomiaan puomeja kentän kulmiin. Hän luuli, että Typyyn saisi muka kontaktin irtojuoksutuksessa, kun se ei kuunnellut kunnolla liinankaan päässsä. Kauhea hikoilu ja turhan takia. Typy katseli kentältä kiinnostuneena, kun Milan sovitti taas yhden puomin kentän nurkkaan aidan varaan, suoristi selkänsä ja pyyhkäisi hiuksensa hikiseltä otsaltaan.

”Mitä kouluratsastaja siinä huutelee mulle”, Milan kommentoi hyväntuulisena. ”Ei mä sua tarvi. Vai mitä Tupu hä? Mene pesemään vaikka sun saappaat.”

Hymähdin Milanin kuitille, mutta en lähtenyt mihinkään. Hän käveli kentän keskelle, nosti seuraavan puomin syliinsä ja jatkoi kohti seuraavaa nurkkaa. Typy lähti korvat pystyssä hänen peräänsä. Se ainakin piti Milanista, vaikka Eetu ja moni muu käyttäytyivät aina niin kuin koko miestä ei olisi ollut olemassakaan. Milan käyttäytyi aina moitteettomasti, ellei lasketa niitä juttuja, joita hän välillä sanoi Hellolle muka muiden päiden ylitse. Mutta ne nyt olivatkin vain Hellolle osoitettuja, ja Hello itsekin soitti suutaan kaikille.

”Saa auttaa”, Milan sanoi. ”Ei haittaa yhtään että sä auttat mua. Riittää molemmille työ.”
”Mä en viittisi millään tehdä turhaa työtä. Mut mä voin hakea sulle juoksutusliinan valmiiksi.”
”Vai niin. Haetko kannukset myös, vai luuletko, kouluratsastaja, että mä osaa edes maassa antaa avut ilman?”
”Lyödäänkö kaljasta vetoa? Että tää ei toimi?”
”Joo kyllä käy. Mä tykkään juoda kaljaa. Se on vielä parempi jos toinen maksaa kaljan. Sä voi tarjota mulle tänään iltana Kontiolassa. Hyvä lauantai juoda kaljaa. On terassilämmittimet jo päällä siinä.”

Milan tukki Typyn pääsyn kaikkiin kulmiin. Typy seurasi häntä askeleen päässä korvat hörössä. Hän paapoi sitä liikaa. Aina puomin aseteltuaan hän kääntyi taputtamaan sitä kaulalle ja kuulosti kehuvan sitä ihan niin kuin se olisi muka tehnyt jotain hänen apunaan. Hevonen kulki hänen mukanaan minunkin luokseni ja nosti vain hieman päätään, kun Milan tarttui aitaa nojaavaan piiskaan.

”Hieno tyttö, hieno Tupu”, Milan jutteli niin kovaa, että minun oli selvästi tarkoituskin kuulla se. ”Näytä kouluratsastajalle näin menee oikea hevonen, näin kuuluu. Kun Tupu menet vielä esteitä, ei kouluratsastaja uskalla koskea suhun enää. Susta teemme oikea hevonen, kenttäratsu. Siihen jää, hieno! Ei, ei seuraa mua. Siinä ole.”

Typyn korvat alkoivat pyöriä epävarmasti, kun Milan maiskutti sille kentän keskeltä. Ääniapu oli ihan tuttu, mutta kun se liina puuttui! Milan nosti piiskaa ylöspäin ja toi sitä lähemmäs Typyä. Liikkeelle lähtemisen sijaan se liimasi korvansa niin litteiksi niskaan, että ne katosivat sen pörröiseen harjaan kokonaan, ja potkaisi taaksepäin.

”Ei käy! Käynti!”

Typystä irtojuoksutus oli kovin epäilyttävää. Se pälyili piiskaa ja Milania yhtä hermostuneena kuin ensimmäisillä juoksutuskerroillaan. Sen askel oli pientä ja nopeaa, ja olin varma, että sen kehittämiä lihassolmuja avaamaan pitäisi vielä palkata kallis hieroja, vaikka toinen ei millään lailla kilpahevonen ollutkaan. Tuin kyynärpääni polviini ja laskin leukani käsieni varaan. Minähän olin sanonut heti, että tämä oli huono idea. Milanilla oli ihmeellinen tapa käsitellä hevosia: ihmeellinen usko siihen, ettei mitään pahaa koskaan tapahtuisi, ja että sekä hän että hevoset putoaisivat aina jaloilleen niin kuin kissat. Vaikka Typyn korvat eivät nousseet pystyyn eikä käynti rentoutunut vielä toisellakaan kierroksella, kentän keskellä Milan oli yhtä tyytyväinen kuin ihan aina.

”Joo voi ku hienosti sä menet! Miten on taitava tyttö!” Milan huuteli Typylle vinoine konsonantteineen, vaikka se ei tosiaankaan mennyt hienosti eikä ollut taitava. ”Ja seeis! Voi miten hyvä! Kato mä näin käännyn Tupu kato, nyt käänny säki, eri suuntaan.”

Milanilla oli ihmeellinen tarve jutella koko ajan Typylle. Se kuulosti oudolta. Vain Tiitus taisi puhua hevosille häntä enemmän. Typy taisi kuitenkin tykätä. Milan kävelytti sitä toiseenkin suuntaan ja hoki sille valheellisesti, miten hieno ja taitava se on. Vähitellen sen etujalat oikenivat, selkäkin rentoutui vähän ja korvien kärjet pilkistivät esiin harjan seasta. Kun Milan ikuisuuksien päästä pyysi siltä vähän ravia ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen, se meni jo kuin vanha tekijä. Vaikka kulmia oli aidattu pois vain vähän, se ei edes yrittänyt hakeutua mahdollisimman kauas Milanista ja piiskasta, vaan pysyi suurin piirtein liian soikiomaisella ympyrällään.

Kun oletin Milanin käskevän Typyn laukalle, hän pudottikin piiskan maahan, sanoi venyttäen seeeeeis ja nosti kätensä ilmaan. ”Nyt loppui”, hän kertoi Typylle. ”Noin taitava sä oli, oho, tuu kattomaan jos mulla oli karkki sulle täälä taskussa. Oskari, auta mua, puomit otan pois?”

En saanut heti edes vastattua. Juoksuttaminen oli kestänyt vartin. Puomien raahaamiseen oli kulunut paljon kauemmin aikaa. Mitä järkeä koko touhussa oli?

”Nyt jo?”
”Joo. Menee muute tosi kauan että sä voi ostaa mulle se kalja.”
”Mut — et sä mitään kaljaa saa!”
”Toki saan. Mä tiesin, sä olit väärässä ja mä olin oikeassa. Kun onnistui niin hyvin tämä.”
”Miten niin onnistui? Sä juoksutit sitä vaan hetken koska sä tiedät itsekin että tää ei millään lailla onnistunu.”
”Mikä ei onnistunu?”
”Juoksutus!”
”Mikä siinä?”
”No ei tää nyt millään lailla vieny Typyä eteenpäin!”
”Vai niin. Mä sanoisin itseluottamus kasvoi. Kun Typy on iso, se semmonen kenttäratsu, että se ei pelkää mitään!”

Pudistin päätäni ja hyppäsin aidalta. Milan oli kummallinen. Typy kuitenkin seurasi häntä taas iloisena, kun hän toi piiskan nojalleen aitaa vasten ja lähti puomien kimppuun hikoilemaan. Minäkin kävelin kentän nurkkaan, sillä aidalla oli tullut jo kylmä. Mietin, pitäisikö minun kannella Hellolle, että Milan ei tee Typyn kanssa mitään oikeita hommia, vaikka hänelle maksetaan sen opettamisesta varmaan yhtä paljon kuin minullekin. Tasapainottelin kaksi puomia syliini ja palasin aidalle. Milan sanoi, että Typy saisi jäädä kentälle odottamaan, koska sellainenkin pieni erikoisuus tekisi sille muka hyvää. Tuli ihan Nellyn jutut mieleen.

Puomit painoivat ihan liikaa, mutta pysyttelin kuitenkin sinnikkäästi Milanin tahdissa maneesille asti. Hän vaivoitteli oven auki ja vihelsi, vaikka tuskin kukaan olisikaan päässyt maneesiin meidän huomaamattamme. Ja tyhjähän se oli. Hän harppasi katsomoon ja nosti puomit seinällä olevaan telineeseen ja kääntyi sitten ottamaan toisen minun pitelemistäni.

”Typy on kouluratsu”, totesin, kun Milanin avoin katse kävi silmissäni.
”Kenttäratsu”, hän korjasi hymyä äänessään. ”Ei hätää Oskari, suomi vaikee kieli. Mä ymmärrän sä erehdyt.”
”Miksi Hello olis muka sit pyytäny mua..?”
”Joka hevonen tarvii yks tosikko valmentajaksi, Oskari. No ei oikeasti. Se tykkää sä oot hyvä ratsastaja. Harjataan Tupu, sitte mä voin tulla siihen Kontiolaan. Mä oon koko viikko odottanut sä kerrot mulle lisää siitä sun isän uusi tammasta.”

[OskariOsallistuja]

Valokuvia

Näpersin Ukon harjaa niin kauan, että sormeni olivat kohmeessa. Välillä se huuteli Arlekinin ja Typyn perään, kun niitä kävelytettiin vuoron perään suuliin suittavaksi ja satula yllään pois, mutta muuten se jaksoi seisoa paikallaan. Varhaisina kisa-aamuina Ukko tapasi väsyä letityshommiin, mutta kai liikkeeni sitten olivat nyt rauhallisempia, kun ei ollut mikään kiire. En ollut menossa mihinkään. Silti jouhta kuluttavat kuminauhat oli saatava paikoilleen paremmin kuin koskaan. Onneksi Ukon harja oli sellainen sopivan paksuinen, vaikka se olikin venähtänyt jo liian pitkäksi, enkä viitsinyt sitä leikata. Letityshommiin ei tarvinnut mitään taikatemppuja. Kuminauhat, silkkitipat ja kampa riittivät aivan hyvin. Tervehdin ohikulkijoita ja vastasin yhä uudelleen samoihin ihmettelyihin ja kysymyksiin hiljaa hymyillen. Kyllä, hienona ollaan. Ei, ei olla menossa minnekään. Otetaan pari kuvaa.

Kun harja lopulta oli valmis, ojensin Ukolle taskustani porkkananpalan kiitokseksi ja silitin sen kaulaa. Siirryin sen takapäähän tekemään tutut shakkiruutukuviot. Kiillotin vielä kaviotkin ja sipaisin ihan vähän rasvaa orin sierainten ympärille. Luojan kiitos se ei ollut vielä kasvattanut talvikarvaa, toisin kuin Typy, joka oli yhdessä yössä alkanut muistuttaa taas karhunpentua. Pari kuukautta vielä, niin Typy olisi enemmän karvaa kuin hevosta, ja Ukko kasvattaisi sen verran turkkia, ettei kiiltelisi enää.

Odottelin suulissa, että kenttä vapautuisi. Sonja tarjosi Salierin kanssa jutunjuureksi maastoilua ja sitten vielä pitkästä aikaa vähän kauniimpaa päivää, mutta en minä taaskaan osannut ihmisille puhua tarpeeksi hyvin, vaikka toinen johdattikin keskustelua ja teki hartiavoimin töitä. Yritin kyllä kovasti kytkeä kentällepoistumisrepliikkini sääkeskusteluun, kun kenttä vapautui.

Noa oli oikeasti se, joka valokuvasi. Monesti olin istunut häntä vastapäätä tuvan pöydässä ja aukonut suutani. Olin monta kertaa selitellyt itselleni, että en kehtaa muiden aikana kysyä häntä kuvaamaan, mutta kun olin pari kertaa hänen kanssaan kahden, en kehdannut siltikään. Jotenkin kai ajattelin, että kun minä olen töissä täällä, en saa vapaa-aikananikaan tarvita täällä mitään. Sen takia minä ja kännykkäkamerani saisimme kelvata. Ei auttanut muu kuin taluttaa Ukko keskelle kenttää, ottaa riimu siltä pois ja toivoa että se pysyisi paikallaan ja näyttäisi ylväältä.

Ukko ei kuitenkaan ollut helppo kuvattava. Sen lisäksi, että se oli melkein musta, eli huonon värinen kännykkäkameralleni, se ei myöskään seissyt ryhdikkäästi. Se kohensi asentoaan juuri siksi aikaa, kun olin sen pääpuolessa, mutta kun yritin palata aidan luo kuvaamaan, se alkoi katsella ympärilleen alahuuli pitkällään ja kaula velttona kuin olisi märehtivä lehmä. Tai korkeintaan esteratsu. Yritin viheltää sille, maiskutellakin, ja rapisutella taskujani, mutta sain sen vain kääntymään puolittain minua päin lanne vinossa. Työnsin puhelimeni taskuun. Oli aika kylmä, mutta edes jotain kuvia piti kyllä saada.

”Tarviksä apua?”

Käännyin nenä jäässä katsomaan Helloa, joka puhui minulle aidan toiselta puolelta sillä kertaa Skotin selästä. Mittailin raskasta hevosta katseellani. Hello varmasti nousisi satulasta empimättä, jos sanoisin tarvitsevani apua, mutta hän oli ilmiselvästi maastoon lähdössä, enkä halunnut hidastaa häntä. Ennen kuin ehdin vastata, Ukko käveli kiinnostuneena vierelleni tervehtimään toista hevosta.

”Hä? Osku? Mitä Ukko, mitä tiedät äijä — niin tarvikko?
”Ei kun mä yritän vaan ottaa kuvia. Ei sun tarvi mun takia jäädä…”
”En mä nyt itteäni tarkotakaan hullu! Varmaan mä nyt täältä alas tuun kun kovalla vaivalla kiipesin — mä ajattelin, että toi vois tulla”, Hello selitti ja osoitti etusormellaan Uunoa harjaavaa Eiraa, joka pilkisti suulista.
”Ei se varmaan halua”, sanoin hätäisesti. Eirasta nyt ei ainakaan olisi apua. En uskonut hänen kuvaustaitoihinsa, enkä varsinkaan antaisi Ukon polkea pikkutyttöjä jalkoihinsa. ”Sitä paitsi se on selvästi menos johonkin Uunon kanssa.”
”Jaha, sä et tykkää Eirasta. Jaha, mä kerron Eiralle”, Hello höhhäili. ”EIRA!” hän karjaisi niin, että Ukko hypähti, mutta Skotti ei reagoinut mitenkään.
”Et sano sille mitään sellaista”, sihisin.
”NO?” Eira huusi ihan yhtä lujaa, ja Uuno reagoi ääneen suurin piirtein saman verran kuin Skotti aiemmin.
”Hello-” aloin anella.
”Osku tarttee apua! Onks siellä ketää jolla pysyy kamera kädes?”

Eira katosi suuliin ja minä tartuin Ukon turpaan. Olisihan se nyt pitänyt tietää, että Hello nosti verenpainettani aina tahallaan ja huvikseen. Ehdin pujottaa Ukolle riimun ennen kuin Eira nojautui taas näkyviin.

”On täälä toi niin Marshall!”
”Eiks olis ketää joka ei oo rampa?”
”Käyks Eetu?”
”Ehkä mieluummin joku joka ei ota niin paskoja kuvia?”
”No sit on Outi! Ja Inari mut eihän se ikinä kerkee kun jos se ei omi Uunoa, niin sit se omii muiden–”
”No pyydä sitä Outia jos se kerkee!”
”Ei oikeesti tarvi–” yritin mutista.
”Höpö höpö Osku. Me lähdetään nyt Jätinmetsään, vai mitä Skotti? Mennään kattoon olisko niitä kettuja vielä, nii, niistähän sä tykkäät, tuupa kulta, muista sitten että kettua ei oteta, nii, ei saa ottaa–”

Kateni hikosivat, vaikka oli kylmä, kun pitelin Ukon superhienoa ketjuriimunarua, jota ei ikipäivänä olisi arkena käytetty. Onneksi sillä oli nyt edes se. Vitsi jos olisin tiennyt, että voin esittää sen. Olisin laittanut sille tietenkin suitset niin kuin normaali ihminen. Tuntui ikävältä, kun hymyilevä Outi käveli suoraan meitä kohti suulista ratsastussaappaat vielä jaloissaan. Että Hellon pitikin pakottaa minut juoksuttamaan viattomia ihmisiä edestakaisin tällaisen asian takia.

”Mitä mun pitää tehdä?” Outi kysyi jo hyvän matkaa ennen kentän porttia.
”Ei sun tarvi kyllä oikeesti… Mä yritän saada tästä kuvia…”
”Ei kun kyllä mä voin auttaa.”
”No otaksä tästä kuvia jos mä pidän tätä tuolla..?”
”Mitä jos sä kuvaat?”
”No sekin käy. Kiitti.”

Outi talutti Ukon kentän keskelle. Vaikka siinä oli heti enemmän ryhtiä, kun sillä oli taluttaja pääpuolessaan, en ollut tyytyväinen. Ilmeisesti se näkyi.

”Mitä?” Outi naurahti.
”Ei mitää”, valehtelin.
”Sano vaan!”
”No… No peruuta sitä silleen puoli askelta, että se astuu ton toisen takajalan kunnolla sinne taakse ja et etujalat on oikeesti sen alla. Noni ja sit just tää hevonen laittaa kaulansa paremmin ku sä — eiku älä mee taaksepäin, vaan niinku nosta se ensi ylös sun kädellä ja sit anna sen taittaa se ite niinku alas. Vitsi kun se onki vieläkin huonossa kunnossa, sillä oli niin hieno pyöreä kaula joskus… Noni päästä sitä narua.”

Sain Ukosta kuvan melkein saman tien. Tai siis otin monta, mutta tiesin, että joku niistä olisi terävä ja onnistunut, vaikka olikin jo aavistuksen liian hämärää minun kännykälleni. Kiittelin Outia kovasti ja kiiruhdin ottamaan Ukon narun. Kuka nyt vierasta hevosta halusi pidellä, varsinkin kun se pörhisteli paraikaa joko Cozminalle tai Uunolle, joilla Nelly ja Eira ratsastivat hitaasti Hellon aiempia jälkiä pitkin tielle.

”Mihin sä näin hienoja kuvia tarvit?” Outi kysyi ja nypläsi yhtä Ukon lettiä.
”Jalostusmainokseen”, huokaisin, ”ja laatuarvosteluun.”
”Ai! Tuleeks Ukosta isä?”
”Sillä on jo yks varsa, joka on nyt mitä ilmeisimmin terve. Mä vähän haaveilen, että joskus maailmassa mulla olis sen orivarsa. Vaikka ei mun enää oo järkeä hankkia varsaa… Mä oon melkein eläkeikäinen ratsastaja!”

Outi naurahti niin kuin on kohteliasta naurahtaa. Ukko otti raviaskeleita välissämme kävellessämme suuliin, mutta pidättäytyi kohteliaasti juoksemasta ylitseni. Suulissa kiinnitin sen naruihin, enkä oikein tiennyt, mitä sitten pitäisi sanoa.

”Mä oon menossa Jussilla laukkaamaan tonne”, Outi sanoi vähän epävarmasti ja huitaisi kädellään hakojen suuntaan. ”Janna tulee kans. Ja Inari aikoo ajaa Pasilla. Mitä jos säkin tulisit?”

Suulin toiseen aukkoon oli sidottu Pasi, jota Inari harjasi. Näin miten Inari vilkaisi minua. Teki mieli lähteä, mutta mitä minä siellä oikeastaan tekisin? En tohtisi päästää Ukkoa laukkaamaan seurassa kuitenkaan, enkä oikein osannut puhua Inarille, tai varsinkaan kunnolla Jannalle. Pudistin päätäni.

”Mun pitää saksia nää letit auki… Mutta kiitti tarjouksesta. Ja avusta tuolla.”
”Ai. No mut, mä meen satuloimaan sen Jussin kun se on mulla tuolla sisällä.”
”Joo…”

Outi kääntyi jo mennäkseen, ja samalla aivoni ajautuivat omituiseen oikosulkuun.
”Nii Outi?”
”No?”

Sydämeni löi muutaman ylimääräisen lyönnin. Auoin taas suutani niin kuin Noan kanssa, kun olisi pitänyt kuvausapua kysyä. Vilkaisin Inariakin, joka ei näyttänyt kuitenkaan kuuntelevan ollenkaan. Ihan tyhmä idea. Hyvä nyt taas, Oskari. Omituinen pettymys valui minuun jo etukäteen, koska en ikinä uskaltaisi kysyä yhtään ketään viettämään aikaa kanssani, vaikka kuinka olisimmekin aiemmin käveleskelleet Kyrönjoella ja käyneet Seinäjoella.

”Ei mitää. Sittenkää.”
”Okei”, Outi hymyili ja kääntyi taas.
”Eiku sittenki. Outi. Niin mä mietin vaan että kun mä ostin kirpparilta laatikollisen jotain leffoja. En mä ees tiiä onks ne hyviä… Niin et jos sä olisit halunnu tulla kattoon yhden. Ja vaikka jotain tortillaa syötäs”, sanoin yllättävän sujuvasti. ”Silleen alkuillaksi”, lisäsin vielä siltä varalta, että hänkin menisi oikosulkuun ja suostuisi.

[OskariOsallistuja]

Painajaismainen sunnuntai

”Tää on kyllä painajaismainen sunnuntai”, mumisin Uunolle sulkiessani sen karsinan ovea.
”Sanos muuta”, huokaisi Tiitus kävelyttäessään Steffeä kohti omaa karsinaansa.

Niin Steffen harja kuin Tiituksen hiuksetkin valuivat vettä. Kaatosade ja ukkonen olivat tainneet olla Otsonmäen yllä jo hyvän aikaa ennen kuin olimme huomanneet sen. Satulahuoneen varustahylly oli romahtanut ja rikkinäisten purkkien, purnukoiden ja tavaroiden seasta ehjien etsiminen oli vienyt pitkään ja käyttämätön vinttikerros oli tainnut eristää sateen äänet kuulumattomiimme. Onneksi suurin osa hevosista, niin kuin varsinkin Skotti ja Uuno, olivat sitä mieltä, että vaikka ukkosta ei tarvinnut pelätä, oli hyvä idea tulla kiltisti sisään sateensuojaan. Joissakin muissa hevosissa puolestaan oli enemmän hommaa.

”Mennääs yrittään vielä sitä Pasia”, Tiitus ehdotti ja lähti oven sijasta kohti satulahuonetta.
En vastannut hänelle mitään: tartuin vain lähimpään riimunaruun ja odotin. Tiituksen askeleet veivät satulahuoneelle. Oven auetessa hämärämpään päätalliin paistoi pieni valokiila. Saman tien Tiitus jo palasi mukanaan pitkä piiska, jota Camilla käytti Steffen kanssa hiitillä.
”Noni”, Tiitus sanoi vielä hiljaa. ”Ooksä valmis?”
”Joo.”

Yritin vielä kerran kaatosateessa kurottaa kohti portin takana juuri ja juuri liian kaukana mairean näköisenä melkein kehräävää Pasia. Niin kuin ensimmäiselläkin kiinniottoyrityksellä, nytkin se vain hyppäsi taaksepäin, kääntyi ja otti pari raviaskelta.
”Selvä”, ilmoitin sille, huitaisin sitä kohti riimunarulla ja luikahdin portin raosta sen hakaan. Näin Tiituksen tulevan hakaan myös, mutta rankkasade peitti hänen askeltensa litsahdukset.

Jos Pasi haluaa mieluummin juosta kuin antaa kiinni, juosta sen täytyy. Ajoimme sitä piiskalla ja narulla vartin armotta. Se meni niin lujaa, että pelkäsin sen kaatuvan liukkaalla maalla. Aluksi se näytti vain nauttivan, mutta kyllä sen kaula lopulta laskeutui ja korvat lerpahtivat. Vilkaisin Tiitusta ja kuin sopimuksesta lopetimme vanhan hevosen ajamisen.
”Noni. Joko sä tuut?” kysyin Pasilta, joka jo käveli lupaavasti minua kohti, mutta mitä vielä! Juuri kun olin yltämäisilläni sen otsaharjaan, se kääntyi ja juoksi taas.
”Me ajetaan sua vaikka koko yö kuuletsä?” Tiitus uhosi ja huitaisi Pasia kohti piiskalla.

Pasi jaksoi kolme varttia. Olimme litimärkiä ja minä lisäksi takapuolestani rapainen, sillä liukastuin, toisin kuin Pasi, vanha vuorikauris. Kun poni oli sateensuojassa, kävelin Tiituksen vieressä tupaa kohti. Hänen nenänsä päästä tippui vesipisaroita ja hänen huulensa olivat siniset. Minulla oli ihan yhtä kylmä. Meidän täytyi saada Eetulta kuivia vaatteita, tai muuten saisimme keuhkokuumeen niiden sijaan. Vannoin, että seuraavaan työvuoroon toisin omia varavaatteita ja jättäisin ne Ukon kaappiin. En pystyisi vetämään ylleni mitään vaaleanpunaista tai muuten pelottavaa paitaa, vaikka se olisi kuinka Eetun oma.

”Oskari, ooks sä vaihtanu autoa?” Tiitus kysyi vähän ennen kuin olimme kuistilla sateensuojassa.
”En? Mun auto on tuolla.”
”Kenen tää sitte on?”
”Ken tietää. Sen Hellon veljen?”
”Ei sillä oo Toyotaa.”
”Hellon sitten?”
”Sillä on punanen.”
”No kai se on Helmipuron tai jonkun. Tuu, mä jäädyn.”

Jätin kengät kuistille. Heti eteisessä tiesin, että auto kuului jollekin lapsiperheelle, vaikka en lapsia tuntenutkaan. Käytävämäisen eteisen päässä olevan olohuoneen sohvalla istuvan hartuvatukkaisen vaalean naisen täytyi olla lasten äiti. Lapset puolestaan istuivat lattialla sohvan takana, heti täysin näkyvissä ja heillä oli ihan hiljaa paikallaan istuva Hello välissään. Toinen pieni vaalea tyttö suti jotain hänen naamaansa paksulla siveltimellä ja toinen nyhti nyrkillistä hiuksia kipeän näköisesti isolle keltaiselle hiusdonitsille. Kaikesta päätellen olohuoneeseen oli perustettu pieni kampaus- ja meikkisalonki. Noiden lasten ja heidän äitinsä takia Eetu oli siis ilmoittanut, että saisimme pärjätä alkuillan kahden Tiituksen kanssa tallissa.

”Eetu?” huhusin mahdollisimman hiljaa kurkistaessani keittiöön, joka oli tyhjä.
Tiitus käveli sisään sen paremmin pälyilemättä ja tarttui keittiöpyyhkeeseen kuin olisi kotonaan. Hän hinkkasi sillä naamaansa ennen kuin pesi kätensä. Pyyhe mukanaan hän lähti kohti ruokailuhuonetta ihan varmasti olohuone päämääränään, ja minä yritin estää häntä ilmeelläni.
”Mitä? Äh, ne on vaan Milla ja tytöt.”
Ei auttanut kuin seurata.

Luojan kiitos Eetu oli ruokailuhuoneessa, mutta kovin omituisen oloisena. Hän katseli vanhoja hääkuvia huoneen seinässä. Siinä oli hänen äitinsä ja isänsä kuva, ja sen yläpuolella kuvat hänen molemmista isovanhemmistaan. Olisin halunnut piiloutua takaisin keittiöön, sillä Eetu oli pukeutunut tavallisten tallivaatteidensa sijaan paljon tavallista siistimpiin uudennäköisiin farkkuihin ja oikein kauluspaitaan. Tämä vain-Milla oli siis joku tavallista tärkeämpi vieras. Eetu kuitenkin kääntyi meitä kohti pelottava ilme kasvoillaan. Se oli sellainen virallinen hymy. Sellainen, joka taisi tarkoittaa, että meidän pitäisi kadota ennen kuin hänen vieraansa häiriintyisi läsnäolostamme.

”Me vaan — me vaan — me vaan”, aloin änkyttää, mutta hengitin sitten syvään jotta pystyin jatkamaan. ”Siellä alko satamaan ja me tultiin vaihtamaan kuivia vaatteita.

Tuli ihan hiljaista. Eetu katsoi minua liian ryhdikkäänä vieläkin puolittain hymyillen. Silmänurkastani näin, että myös se nainen katsoi minua sohvalta, ja hänen molemmat lapsensa lattialta toisella vielä tukko Hellon hiuksia puristuksissaan. Tunsin miten korviani ja poskiani alkoi polttaa. Aloin hikoilla. Mitä nyt? Sitten Hello, joka ainoana oli yhä selkä meihin päin, räjähti nauramaan ja kääntyi hiuksiaan pitelevän tytön protestoinnista huolimatta. Hellolla oli filmitähdenpunaista huulipunaa suurin piirtein suunsa ympärillä ja sinistä luomiväriä pitkin poskia. Katsoin kauhuissani Tiitukseen, mutta hän tuijotti kiinteästi lattialistaa sen näköisenä, että yritti olla hymyilemättä.

”On kyllä oikeen koiranilma”, Eetu sanoi ja ojensi kätensä. ”Me ei ollakaan taidettu tavata. Mä oon Leevi.”
”…Oskari? Tämä toi Susi?”
”Tuolla on Milla–”
”Hei Oskari!”
”–mun ja Eetun pikkusisko, ja tietenkin mestariparturit Aura ja Vilja, Millan lapset.”
”Me ollaan kampaajia kylläkin.”
”Nii ja mä meikkaaja.”

En tiennyt ollenkaan, mitä sanoa. Onneksi karmaisevan näköinen Hello nousi lattialta keltainen donitsi hiuksissaan ja vielä vähän hekotellen. Säpsähdin, kun hän heitti toisen käsivartensa minun ympärilleni samalla kun sai kurotettua toisen joten kuten Tiituksen ympärille.

”Kuule Osku, älä nyt oo ton värinen”, Hello hihitteli. ”Sä et oo ainoa, joka — tiedäksä miksi Eetulla on niin hyvät numerot koulusta? No sitä varten kun kukaan opettaja ei erottanu Eetua ja Leeviä oikeen toisistaan.”
”Ja siksi mä tein niin hyviä cooperin testejä”, Leevi hymyili.
”Me tultiin kyllä oikeasti hakeen vaatteita”, Tiitus sanoi. ”Missä Eetu on?”
”Laittaa saunaa. Tulkaa. Vitsi te ootte kyllä söpöjä noin uitettuina. Melkein tekis mieli kapaloida teidät pyyheliinoihin vaan.”

Iloisesti höpötellen Hello johdatti meidät Eetun ja Nellyn makuuhuoneeseen ja pussasi Tiituksen poskelle ruman punaisen jäljen, jota Tiitus yritti heti kuumeisesti hinkata pois. Hello nykäisi pelottavasti minunkin suuntaani, ja kun väistin häntä, hän taputti päätäni ja nauroi. Makuuhuoneen ovella epäröin, mutta Hello tuuppasi minutkin sisään.

”Katotaas mitä vaatteita sillä on”, Hello mumisi ja avasi jo vaatekaapin ovia.
”Hello, Hello!” Tiitus sihahti. ”Mä luulen ettet sä saa tonkia sen vaatekaappia!”
”Pöh. Miksen saisi? Mä tiedän jo kaikki Eetun likaiset salaisuudet. Ei tää oo mitää sukkalaatikon tonkimista… Aha! Laita sä Tiitus tää, tää on tosi söpö. Ja noi.”

Hello nakkasi Tiituksen suuntaan hupparin, jota en ollut ikinä nähnyt Eetun pitävän, ja jota en ikinä olisi osannut hänelle kuvitella. Se näyttikin ihan uudelta. Se oli musta, ja sen rinnassa loikki pieni kauhistunut sarjakuvapupu, joka huusi AAAAAaaaaaa! Sen kaveriksi Hello heitti Tiitukselle sellaiset Puman housut, jotka minullakin oli kotona. Hengitin syvään ja aloin pelätä, mitä Hello minulle löytäisi. En voisi pukeutua pupupaitaan.

”Kuule, mun työvuoro oikeastaan loppuu kohta, niin en mä sittenkään tarvi–” yritin sanoa.
”Höpö höpö! Sä laitat nämä.”

Vapisevin käsin avasin viikattua hupparia, jonka Hello oli nakannut minua kohti. Mitähän siinä olisi? Söpöjä pikku sammakkoja? I LOVE MOM -teksti? Ensin minun piti nolata itseni sen Leevin kanssa, ja sitten joutuisin kieltäytymään kuivista vaatteista niin kuin idiootti… Hupparissa ei kuitenkaan ollut mitään kuvaa. Se oli pehmoinen, paljon pidetty. Niin kuin Puman housutkin, myös sellainen huppari minulla oli kotona: se oli ostettu Halpa-Hallista. Se oli minulle monta numeroa liian suuri niin kuin tämäkin, ja se oli suosikkini. Vilkaisin Helloa, joka hymyili minulle suupielestään sillä tavalla, että hän oli takuulla nähnyt huojennukseni. Silloin Tiitus kiskoi kuitenkin märän paidan päältään ja hartiani kohosivat taas korviin asti.

”Mä meen vessaan”, töksäytin, ja ryntäsin ovelle.
”Paras mennäkin!” Hello paasasi, ja olin taas kerran ihan hirvittävän kiitollinen siitä, miten hän kiinnitti huomion tahallaan itseensä. ”Mä näin miten sä katoit heti Tideä! Jaha Osku, mä arvasin! Tide, anna se mun kännykkä, mun pitää kertoa Nellylle, että Osku–”

Jouduin kulkemaan Eetun vieraiden ja olohuoneeseen tiensä löytäneen Eetun ohitse päästäkseni vessaan, mutta kukaan ei edes vilkaissut minuun kummallisesti. Pikkutytöt vain kysyivät, koska Hello tulee, ja vastasin, että ihan nyt kohta. Ilmeisesti sekaannuksia todella tapahtui koko ajan. Lukittauduin silti ihan mielelläni vessaan pois ihmisten näkyviltä. Tämä oli todellakin painajaismainen sunnuntai.

[OskariOsallistuja]

Jalkapalloa parempaa on vain se tunne, kun saa olla olemassa ja tulla pelaaman

Otsonmäen maapohjahalli oli repaleisen näköinen. Ei se kaukaa niin kamalalta vaikuttanut, mutta kun seisoin sen oven edessä, näin hilseilevien ja hieman repsottavien ovenkarmien lisäksi vihreistä kuplaseinästä lepattavia ihmepaikattuja palkeenkieliä. Sentään ei haissut home. En kaivannut kaiken muun lisäksi mitään homepohjaista keuhkopöhöä. Siitä oli aikaa, kun olin viimeksi ollut siellä. Olin lopettanut jalkapalloharjoitukset parin kerran jälkeen niin kuin seinään ja kadonnut ilmoittamatta. Nyt väki oli taas osaksi vaihtunut, kuulemma, ja koska kaksissa harjoituksissani oli ollut vain muutama pelaaja, olin muutenkin aina vain uusi naama.

Hilseilevämaalinen ovi oli minulle kuin portti Narniaan. Toisella puolella voisi olla ihanaa: täydellinen fantasiamaailma jalkapalloineen ja joukkuekavereineen. Toisaalta portti voisi viedä myös sellaisiin dystopioihin, joita olin ennen joutunut elämään. Kerta toisensa jälkeen ojensin käteni kohti ovenkahvaa ja vedin sen sitten pois kun olin vasta hipaissut kulunutta metallia. Otin hiekalla rahahtavan askeleen kohti parkkipaikkaa ja autoa. Askeleen takaisin kohti ovea. Poispäin astuminen painoi hartioitani lysyyn, mutta toisaalta ovea kohti meneminen ahdisti henkeäni. Vaatteet puristivat ja kutittivat, eivätkä tuntuneet yhtäkkiä soveltuvan fantasiaseikkailuun sen paremmin kuin jalkapalloharjoituksiinkaan. Hupparini oli kaksi kokoa liian iso, sillä yritin piiloutua siihen kuin näkymättömyysviittaan. Mitä jos minulle sanottaisiin sisällä, etten kuulu sinne? Tiesin kyllä kuuluvani: se oli Otsonmäen miesten avoimen jalkapallojoukkueen harjoitusaika. Minä olin mies. Niin ja olisin pelannut mielelläni jalkapalloakin taas. Siitä huolimatta aivoni olivat jumiutuneet vaihteelle, joka kelasi uudelleen ja uudelleen sitä, miten olin vuonna 2002 omin lupineni fillaroinut toisessa kunnassa samanlaisen oven taakse ja soittanut hetken kuluttua itkevänä isää hakemaan, kun en muka kuulunut joukkoon. Siitä oli sata vuotta aikaa. Pudistin päättäväisesti päätäni ja tartuin maapohjahallin ovenkahvaan kovemmin kuin aiemmin. Sillä kertaa väänsin kahvaa, vaikka keuhkoja ja kurkkua puristi. Minä olin aikuinen, eikä kukaan laittaisi minua enää opettelemaan piruetteja ja peruutuksia silloin, kun halusin pelata jääkiekkoa. Eikä kukaan estäisi minua pelaamasta jalkapalloa tässä joukkueessa.

Hallin ovi humisi ja suljin sen nopeasti takanani. Maapohjahalli oli samanlainen kuplahalli kuin muutkin: se pysyi kasassa ilmanpaineella ja romahti, jos kaksi ovea avattiin samaan aikaan. Yritin katsella ympärilleni ikään kuin ihmisten ylitse ja olla kuin en olisikaan. Suurin osa paikallaolijoista oli otsonmäkeläisiä isejä. Muutama nuorempi sälli potkiskeli jo palloa, kun suurin osa iseistä vaihtoi kenkiä lattialla istuen. Istumapaikkavaihtoehtoja ei ollut kuin maalattia: yksi hallin seinusta näytti olevan juoksusuora, jonka päässä oli kuularinki pressuineen ja pieni ovi, jonka takana oli joko vessa tai varasto. Kaikki muu oli maalattiaa. Halli näytti sisältä vielä pienemmältä kuin ulkoa, mutta ei yhtä resuiselta.

En huomannut jännittäneeni leukalihaksiani niin kovasti ennen kuin näin Nitthan Chain ja rentouduin hieman. Hän juoksi koko hallin toisessa päässä pallonsa kanssa melkein yhtä nuorista pojista koostuva lauma perässään. Hänen naurunsa ei kuulunut minun päätyyni asti, mutta se näkyi kyllä. Oli pysähdyttävä katsomaan. Hän oli taitava. En saanut silmiäni irti hänestä. Kun hän härnäsi muita palloineen pitäen pallon helposti itsellään, ajattelin, että se oli kaunista kuin kouluratsastus. Sitä oli yhtä rentouttavaa katsella kuin videopelien läpipeluuvideoita, kun oikein asti, että pelaaja tiesi täsmälleen mitä teki. Tunsin hänen liikkeensä omassa kehossani ihan niin kuin tunsin Guitar Heron nappulat sormissani jonkun toisen pelatessa. Olin sortunut ajattelemaan, että pyöreäposkisella ja liikaa nauravalla Chailla olisi lepsu ja holtiton kehonhallinta, vaan väärässäpä olin. Tunsin sykkeeni nousevan uudelleen. Olisin tahtonut pudottaa pienen urheilukassin olaltani ja juosta kentälle. Minun oli pakko saada tietää, saisinko pallon pois Nitthan Chailta — minun oli pakko saada pallo pois Nitthan Chailta. Silloin hänen katseensa kuitenkin kohtasi omani ja hän luopui pallostaan jotakuta Lauria huutaen ja ilmeisesti juuri Laurille sitten pallon syöttäen.

Ilman palloa minua kohti hölkätessään Nitthan Chai oli taas tavallinen ja pelottavan holtittoman näköinen. Hän oli kuin ratsastaja ilman hevostaan tai taitoluistelija ilman luistimiaan. Silti hän hymyili niin, että hänen silmänsä kapenivat viiruiksi. Muiden hölkätessä pallon kanssa kauempana hän oli kuin poni puoliveristen keskellä. Pakottava tarve kilpailla hänen kanssaan katosi ja otin askeleen taaksepäin. Hänellä oli tapana tulla liian lähelle seisomaan.

”Hei”, tervehdin hyvissä ajoin.
”Sä tulit! Vaikka sä meinasit ettet sä varmaan — mut mähän sanoin et sun pitää. Tosi hyvä. Vitsi kun Markus olis vielä meidän joukkueessa, koska sit me voitettas vaasalaisetki varmaan seuraavalla kertaa. Kuvittele kun Maija oli poissa, niin me melkeen hävittiin Härmälle. Härmälle! Kukaan ei häviä Härmälle! Niin sähän tunnet Maijan?”
”En?”
”No, kohta sä tunnet kaikki — tässä on meidän kaks Petriä kun kolmas ei tuu tänään, ja Sami — tää on Oskari — sit on Antti ja toiniinöö Mika — tää on Oskari — sit Samuli, meidän vähä niinku kapteeni Pete–”

Vaikka Otsonmäen isejä ja poikia ei ollut ihan loputtoman montaa joukkueessa, en silti oppinut kovin montaa nimeä. Muistin Petrit ja Sakut, sillä molempia oli kaksi, mutta siihen se oikeastaan jäi. Maija Svartin loppujen lopuksi tunnistinkin, kun hän tuli samalla ovenavauksella kahden miehen kanssa. Chain esittelykierroksen jatkuessa ja jatkuessa minun oli kysyttävä epävarmana itsestäni ja niska pistellen, oliko tämä kuitenkin sekajoukkue, kun Maijakin selvästi pelasi. Chai nauroi, huiskaisi kädellään ja sanoi että ei, vaan Maija oli ainoa nainen. Vaikka ei hän ainoa-sanaa painottanutkaan, tunsin silti rauhoittuvani. Maija oli kuulemma tahtonut mukaan jonkin porsaanreiän turvin, sillä hänestä Otsonmäen naisten joukkueessa ei pelattu, vaan juoruttiin ja siliteltiin toisten päitä, minkä Chai kertoi matkien hämmentävän tarkasti Maijan terävää puhetyyliä. Chai jaksoi kysellä, esitellä ja puhua niin kauan, että olimme kiertäneet koko kentän ja olin vaihtanut kengätkin.

Lämmittely meni vielä tuskaisissa tunnelmissa, mutta sitten joku huusi, että nyt pelattaisiin.
”Chai ja Maija eri joukkueeseen!” huusi joku pitkä, varmaankin Pete.
”Mä oon kapteeni”, Maija ilmoitti käsi pystyssä. ”Lauri!” hän huusi saman tien ja osoitti jotakuta vaaleatukkaista, joka hölkkäsi kuuliaisesti hänen peräänsä.
”Kuka on toinen kapteeni?” se joku pitkä huusi.
”Sä!” kuului kauempaa.”
”Selvä! Chai sit mulle.”
”Ilkka!”, Maija huusi heti.”
”Samuli!”

Olin uusi naama ja siksi tietenkin villi kortti. Onneksi kukaan ei jäänyt viimeiseksi, sillä kun sekä Maija että se pitkä heppu olivat valinneet itselleen kuusi pelaajaa, kaikki loput jaettiin satunnaisesti joukkueisiin ja päädyin kaikessa hiljaisuudessa Maijan joukkueeseen kahden Petrin ja yhden Sakun kanssa muutamien muiden mukana. Sitten pääsin vihdoin pelaamaan! Ensimmäistä kertaa ihan liian pitkään aikaan!

Puolentoista tunnin kuluttua istuin maapohjahallin lattialla vesipulloni kanssa, enkä jaksanut edes vaihtaa kenkiä. Tunsin jo, miten seuraavana päivänä ratsastaminen olisi mahdotonta niillä lihaksilla. Hiki valui päänahkaani ja niskaani pitkin. Vesipullon vesi ei riittänyt sammuttamaan janoani. Oloni ei olisi voinut olla enää mukavampi. Vieressäni läähätti Chai, jonka posket olivat punaiset, ja joka oli kerrankin puhumatta. Joku isistä — Sami tai Samuli tai joku — pysähtyi takomaan selkääni.
”Mä tuun kyllä sit sun joukkueeseen ens kerralla Oskari”, hän sanoi. Ens kerralla. Kun tulisin uudestaan. Toisen kerran. Jalkapalloa parempaa oli vain se tunne, kun sai olla olemassa ja tulla pelaaman.
”Toki, toki”, sain sanottua ja yritin taas juoda vettä, joka oli jo loppu, jotten paljastaisi kuinka mukavalta tuntui kun joku kutsui nimeltä ja koki minun ansainneen paikkani.
”Arvaa mitä ne ens kerralla huutaa”, sanoi vähän matkan päässä istuva Maija minulle tai Chaille kun se Sami tai Samuli oli lähtenyt.
”Maija ja Oskari eri joukkueeseen!” Chai jylisi matkien sitä Peteä hieman kehnommin kuin oli harjoitusten alussa matkinut Maijaa.
”Mä kyllä ajattelin ennemminki et Chai ja Oskari eri joukkueeseen!” Maija hymähti.
”Ai!” Chai ilahtui. ”Mä oon aina luullu et ne ei päästä meitä siks ku — tai kun no — siitähän tää alko kun me potkittiin noi tonne.”
Chai osoitti jonnekin ylös. Katsoin automaattisesti kattoon. Hallin tukirakenteiden päällä korkealla oli jumissa kolme jalkapalloa. Maija naurahti.
”Me lyötiin kerran vetoa”, Maija sanoi minulle, mutta puhui sitten taas Chaille. ”Kyllä ne ihan pitää sua niin hyvänä pelaajana että sen takia.”
”Ai jaa! Mut sit alkaa se sama valitus mikä oli Markuksen kanssa”, Chai muisteli. ”Muistaksä? Aina kun pelattiin, niin ihan sama ketkä meistä kolmesta oli samassa joukkueessa? Kauhee rutina et ne voitti kun niillä oli sä ja Markus. Tai mä ja Markus. Tai me.”
”No, ei se mitään”, Maija päätti ja kiskoi lopultakin kengät jaloistaan. ”Ette te millään yllä mun tasolle. Voitte olla samassa joukkueessa”, hän jatkoi teeskennellyn nokkavasti. ”Mutta oikeestihan varsinki Samuli ja Ahola pelais sikahyvin jos ne ei luovuttais heti…”
”Kuulitsä Oskari, me saadaan voittaa Maija ens keskiviikkona?”

Sinä iltana mikään ei tuntunut enää pahalta. Sinä iltana jopa viheltelin suihkussa.

[OskariOsallistuja]

Otsonmäen Kalevan kisat 2020

Hello oli marmattanut jo pitkään vauvaesteistä. Kuulemma oli noloa hypätä suurella puoliverisellä alle metriä. Reilusti alle. Hän oli aloittanut jo kentän laidalta, kun minä ja Ukko olimme hypänneet vuorotellen Inarin ja Jussin kanssa pikku ristikkoa. Ukon ei ollut ollut tarkoitus varsinaisesti hypätä, mutta kun Inari oli saanut Eetulta luvan hypätä pikkuruista estettä Nellyn tiukassa valvonnassa, olin ajatellut, että miksemme mekin sitten samalla sen ylitse köröttäisi. Ja vauvaestehän se olikin, jopa Ukolle.

Nelly oli suuttunut Hellolle nopeasti. Hän oli yrittänyt ensin heittää Hellon ulos, tai siis sisään, mutta se ei ollut toiminut. Hello oli vain nojautunut paremmin aitaan ja sanonut, ettei naisia sillä tavalla kohdeltu. Se oli saanut minut irvistämään salaa, mutta olin äärimmäisen kiitollinen siitä, miten Hello oli jäänyt aidalle pitämään meteliä. Hän oli ollut viime aikoina kuin suojelusenkelini, jota todella tarvitsin. Aidalla oli jo ennen Helloa notkunut nimittäin myös Eira kiusallisine kysymyksineen ja huomautuksineen.

”Susta tulis kyllä ennemmin esteratsastaja ku kouluratsastaja”, oli Eira aloittanut viattomalta kuulostavat huomautuksensa, jota en kestänyt koskaan kauhean hyvin. ”Sä oot noin kevyt.”
”Niin mutta mä tykkään kouluratsastuksesta”, olin yrittänyt sanoa, mutta Eira oli huiskauttanut vastaukseni syrjään kädelläni.
”Mistä vetoo sä painat vähemmän ku Inariki.”
”Eira!” Inari oli huutanut, mutta Eira ei ollut kuunnellut.
”Mistä vetoo Inari voittais sut kädenväännössä. Sulla on tommoset ohuet käsivarret.”
”Joo mä en jotenkin kasva vaikka mä kuinka yritän”, olin yrittänyt vastata hiljaa ja kiinnittämättä yhtään enempää muiden huomiota käsivarsiini.
”Ei kun sehän on kehu. Sulla on kauheen sirot kädetki. Sä voisit soittaa viulua”, Eira oli jatkanut, ja silloin Hello oli luojan kiitos tullut. ”Vai mitä Hello?”
”Mitä?”
”Eiks nii et Oskarilla on tosi sirot kädet?”
”Enpä oo kattonu”, Hello oli vastannut ja luonut taas minun kasvoihini yhden omituisista viirusilmäisistä arvioivista katseistaan. ”Mitä ihme vauvaesteitä te hypitte? Inari? Oskuliini? Pelottaaks teitä — voi vitsi mä häpeän — laittakaa nyt edes metrin este senki pelkopöksyt! Nelly mitä sä nyt tommosia kehtaat hyppööttää! Toivottavasti ei naapurit näe!”

Joskus olin ollut vainoharhainen Hellon suhteen, mutta kun hän vouhotti esteistä niin kovasti, olin ainoastaan kiitollinen. Joskus Hellon kova vauhti oli tuntunut suoranaiselta kiusaamiselta. Joskus olin ollut varma, että hän halusi minulla olevan mahdollisimman pahan olon. Viime aikoina olin huomannut Hellon kääntävän aina tahallaan huomion pois minunlaisistani, jotka halusimme vain piiloutua ja olla rauhassa. Sitä paitsi olin huomannut Hellon olevan herkkä sille, mitä kenellekin ei saa sanoa. Hän saattoi olla lörppö, välillä sanoa ronskejakin juttuja, mutta varoi ylittämättä ainakin minun henkilökohtaisia rajojani kiusanteostaan huolimatta. Hello kiinnitti huomion pilkanteollaan pois kaikesta siitä, mitä en halunnut käsitellä varsinkaan Eiran kuullen: pois kaiken maailman ohuista käsivarsista, estehyppääjätyypistä ja viulunsoittajan käsistä. Se oli taatusti tarkoituksellista, sillä hän teki sitä vähän väliä ollessani pulassa.

Nelly puolestaan ei ehtinyt tarkkailla Hellon jaloa kiusantekoa tarkemmin ja huomata tarkkaa aiheen vaihtoa. Ilahtumisen sijaan Nelly muuttui tulipunaiseksi ja paljasti hampaansa Hellolle melkein heti. Hänestä Hello oli tullut taas vain soittamaan suuta ja häiritsemään.

”Oskari paljo sä oot hypänny? Varmaan sun isä olis mieluummin halunnu et sä–” Eira sai yhdessä välissä sanottua Nellyn ja Hellon äyskimisen väliin.
”Skottiki hyppää ton verran!” oli Hello silloin kiekaissut päälle Inarin hypätessä Jussilla. Silloin Nelly oli menettänyt hermonsa kokonaan.
”Mee ny johonki siitä!” Nelly oli huudahtanut ja huitaissut Helloa raipalla käsivarteen kentän puolelta.
”Mihin mä muka menisin? Sitä paitsi Oskulle tulee mua ikävä. Ja varsinkin sulle.”
”Ei tule! Mee vaikka ihan omaan kotiis välillä!”
”En mä voi! Kato mulla ja Oskulla on kisa tässä kesken.”

Yritin pudistaa Hellolle päätäni huomaamattomasti Nellyn takaa. En kaivannut mitän kisoja. En edes tiennyt, mitä kamalia kisoja oli luvassa. Ei kai kädenvääntöä? Ei, ei Hello olisi niin tyhmä, että kääntäisi huomion vahingossa takaisin sellaiseen. Koska paikalla olivat myös Eira, Inari ja Nelly kuuntelemassa ja katselemassa, en voinut muuta kuin laukata hyppäämään pienen surkean ristikon, vaikka sitä kautta ei pakoon päässytkään. Sydän hakkasi. Hellon kisoista ei ollut koskaan seurannut mitään erityisen hyvää.

”Jaha! Ja mikähän kisa?” Nelly tivasi raipalla uhkaavasti Helloa osoittaen.
”Me kisataan kumpi hyppää korkeemmalle.”
”Mä hyppäsin tällä hevosella joskus metrikolkyt. Et sä voi millään hypätä enempää”, sanoin nopeasti välttyäkseni kaikelta kisaamiselta.
”Ai metrikolkyt, mä ajattelin et vieläki enempi ku sä oon noin hent–” Eira yritti taas sanoa.
”En mä siitä hevosesta puhu”, Hello naurahti. ”Kun susta.”
”Musta?”
”Niin. Sinä ja minä. Otetaan kisa. Varmaan hyppään korkeemmalle.”
”Siis ilman hevosta..?”
”Niin.”

Siitä se sitten oli lähtenyt. Hevoset olivat tallissa ja haassa. Este törrötti kentällä pikkuruisena ja vaarattomana. Uteliaita oli kertynyt istumaan aidalle ja nojailemaan sitä. Marshallista ja Noasta ei ollut hyppimään sillä hetkellä. Janna pudisteli päätään. En pystynyt katsomaan Outia. Jopa Eetu itse istui aidalla, eikä näyttänyt osaavan päättää, olisiko ennemmin huvittunut vai ärsyyntynyt. Hello oli käynyt kuuluttamassa tuvassa ja tallissa, että Turun Kalevan kisojen estehyppyosuus oli alkamassa, ja että osallistumisia ja vedonlyöntejä otettiin vastaan. Kalevan kisaajia ei ollut kyllä kauhean paljon minun ja Hellon lisäksi. Eira oli tullut kuultuaan, että jokaiselta kerätään kaksi euroa osallistumismaksua ja voittaja saisi kaikkien osallistumismaksut. Niklas oli mukana silmät kiiluen, kun Hello oli pitänyt hänelle jonkin inspiroivista puheistaan. Camilla oli meinannut, ettei lähde moiseen hullutukseen, mutta kun olin aikani vihjaillut hänen pelkäävän minulle häviämistä, olin saanut hänet niin voitontahtoiseen tilaan, että olisin kyllä totonnut hänen puolestaan. Nelly oli aikonut olla tuomari, mutta kun Hello oli syyttänyt häntä puolueellisuudesta minun hyväkseni, hän oli päättänyt hypätä sittenkin ja päästä ainakin Helloa korkeammalle. Tiitus oli ilmeestään päätellen joko uhkailtu tai pakotettu mukaan, mutta alkoi salaa kiinnostua arvioidessaan mitalisijamahdollisuuksiaan ihan hiljaa.

”Noni Oskari”, Hello komensi.
”Pitääks mun oikeesti hypätä toi kymmensenttinen?”
”Kyllä. Valitettavasti nää on viralliset Kalevan kisojen säännöt.”
”Eiks korkeushypyski saa jättää väliin korkeuksia?”
”Tää ei oo Osku korkeushyppyä. Tää on estehyppyä. Valitettavasti mä en voi muuttaa virallisia sääntöjä.”

Hellon kanssa oli turha inttää. Este nousi vain kymmenen senttiä kerrallaan. Ravasimme sen ylitse kerta toisensa jälkeen ilman hevosta niin kuin mielipuolet. Kuulin Eetun huokailevan.

”Luovuta jo Nikke”, Hello komensi, kun este oli vaatimattomat viisikymmentä senttiä korkea.
”Ai tällä polvenkorkusella esteellä josta voi vieläki astua vaan yli?” Niklas kysyi huvittuneena.
”Mä en voi hävitä kaikille”, Hello kuiskasi kuuluvasti.
”No hyppää sitte korkeammalle!”

Kun estekorkeus lähestyi metriä, sai jo hypätä ja estettä alettiin nostaa vain viisi senttiä kerrallaan. Eira, joka oli lyhyt, reppana, oli vaikeuksissa. Hello päätti, että jokainen saisi kolme yritystä samalla korkeudella, mutta jos mokaisi ne kaikki, putoaisi Kalevan kisoista. Eira näytti siltä, että olisi voinut purra Helloa ja hyppäsi sinnillä vielä 90-senttisen esteen, joka jäi hänen ennätyksekseen.

Samoin 90-senttinen jäi Nellyn ennätykseksi. Hän pääsi sen ensiyrittämällä ja lähti jo juoksemaan itsevarmasti kohti 95-senttiseksi korotettua estettä. Juuri ennen estettä hän kuitenkin kirosi kovaan ääneen ja jarrutti melkein esteeseen törmäten.

”Hevonen kielsi!” Hello kuulutti. ”Hylky!”
”Ei sillä ole edes hevosta!” Eira kiekaisi aidalta, jolle oli siirtynyt istumaan hikisenä ja punaisena. ”Ja sillä on vielä kaks yritystä!”
”Ei ku kiellosta hylätään suoraan”, Hello väitti.
”Mitä!” Nelly huudahti.
”Sori! En mä keksi näitä sääntöjä!”
”Sä itse asiassa nimen omaan keksit nää säännöt…” Nelly mumisi, mutta siirtyi kuitenkin aidalle ja ojensi kätensä kohti Eetun tarjoamaa vesipulloa.
”Dopingia!” Hello väitti ja osoitti Nellyä sormellaan.
”Mä eläköidyin jo! Mä saan käyttää mitä mä haluan!”
”Saanks mäki vettä?” Tiitus kysyi silloin käsi ojossa Nellyä kohti.
”Et tosiaankaan saa niin kauan kun sun ura on kesken”, Hello vastasi omituisen tiukasti. ”Siis tarkotan kisa.”

Hello hermostui metrin esteestä. Hän toimi niin kuin Nelly: juoksi kohti, mutta jarrutti. Kuulemma se ei kuitenkaan ollut kielto sillä kertaa ja Hello sai yrittää uudelleen. Ja vielä uudelleen, kun teki toisella kertaa samalla tavalla.

”Mähän en millekkää tytöille häviä”, Hello murisi ja minä säpsähdin.
”Kuules–” Camilla aloitti jo.
”Mitä sä siinä hiillyt? Mä puhun tietenkin Nikestä.”

Kolmannella yrittämällään Hello hyppäsi metrin. Tiitus tahtoi vettää ja sanoi, että metrin ylittäminen oli tarpeeksi. Minusta puolestani tuntui ihanalta käyttää hieman energiaa ja lihaksia tyhjänpäiväiseen liikuntaan ja tunsin voivani hypätä vaikka viisi metriä. Viisi senttiä korkeammalla esteellä Camilla ilmoitti, ettei uskaltanut enää, kun puomit olivat kuitenkin raskaita ja niihin osuminen ei tuntuisi hirveän mukavalta. Ihan kuin vastaukseksi siihen Hello rämähti ylimpään puomiin, paiskautui suulleen karkeaan hiekkaan ja alkoi ulvoa. Nelly ja Tiitus ponnahtivat molemmat yhtä aikaa alas aidalta ja nykivät omituisesti käsillään Helloa kohti epävarmoina, pitikö häntä nyt auttaa vai ei

”SE FILMAA!” Eira huusi, mutta en uskonut häntä.
”Kaapikaa se ny ylähä siältä”, Eetu komensi. ”Kenttähän ei saa jäärä monton monttoa teistä!”
Silloin Hello alkoi nauraa ja kömpi ylös, vaikka oli asvaltti-ihottumalla paitsi polvistaan ja kämmenpohjistaan, myös leuastaan ja toisesta poskestaan.
”Kosta mun puolesta Osku!” hän parahti vielä dramaattisesti ennen kuin yritti häätää Marshallin puutarhatuolista, sillä oli omasta mielestään häntä pahemmin kipeä.
”Kelle mä kostan? Tolle pienelle vauvaesteelle vai?”

Vaikka sen typerän esteen hyppiminen Niklasta vastaan muutaman pikku kolikon eteen oli naurettavaa touhua, loppujen lopuksi se tuntui omituisen hienolta. Kun Hello oli siirtynyt yleisöön, molempia meistä kannustettiin vähintään yhtä kiihkeästi kuin ketä tahansa muitakin urheilijoita Kalevan kisoissa. Jokainen onnistunut esteen ylitys aiheutti sellaisen juhlivan mylvinnän, että hevoset varmaan kauimmaisissakin haoissa ihmettelivät. Aluksi se sai korvani punaisiksi, mutta kun rentoutin hartiani, muistin nauraa vähän ja hyppäsin, se oli maailman hauskin urheiluiltapäivä. Sitä paitsi voitonkahvit tarjoiltiin tuvassa, euforinen Hello sai monta muutakin laulamaan miten Suomi on uusi maailmanmestari, ja lopulta Eetukin nauroi ja kävi hakemassa oikein viikonlopuksi varatun kinuskikakun pakkasesta.

”Mut ens vuonna ei sit pidetä Kalevan kisoja”, Hello ilmoitti suu täynnä kakkua. ”Ens vuonna on sit taas kattomunan piirinmestaruuskisat.”
”Kattomunan piirinmestaruuskisat..?” Niklas ihmetteli.
”Nii. Nää on kato tälläsii vuorovuosin järjestettäviä — MITÄ? Nikke, nikkeltson, etsä tiiä mikä on kattomunaa? Hei nyt äkkiä, kaikki, nielkää nopeemmin!! Meidän pitää mennä vielä pelaamaan–”
”Eiköhän soo sellaasen päivän peli ku hevooset ei oo viälä sisällä”, Eetu keskeytti ja Hello kohautti olkiaan.

[OskariOsallistuja]

Ei treffi-ilta 2

Silitin hupparini etumusta suoremmaksi. Marilynin pientä salia reunustavat raput olivat vielä valaistut melko hyvin, vaikka salissa oli jo hämärää. Olin käynyt siellä ennenkin ja osasin odottaa täyttä pimeyttä. Kun mainokset päättyisivät ja kankaalle heijastettaisiin viimeinen muistutus kännyköiden sulkemisesta ja muusta hyvästä käytöksestä, portaisiin jäisi vain himmeitä ja huomaamattomia reunavaloja.

Outi räpäytti muutaman kerran tiheästi silmiään vasemmalla puolellani. Kankaalla mainostettiin jotain animaatiosarjaa. Se oli suunnattu lapsille, mutta ainakin traileri oli niin hyvin tehty, että olisin tykännyt siitä itsekin. Kai trailerin kirkas räjähdys sai Outin silmät räpsymään. Yhtäkkiä hän katsoi minua takaisin ja hymyili pienesti.

”Pelkäätsä pimeetä?” kysyin osaaottavana, vaikka tiesin, ettei hän pelännyt elokuvateatteria.
”Mä pelkään, että sä syöt kaikki popparit.”
”Sori”, kuiskasin ja ojensin isoa popcorn-astiaa. Nielaisin tarjoukseni suojella Outia möröiltä. Sellaisen olisi melkein voinut sanoa, nyt kun kukaan ei ottaisi sitä tosissaan. Flirttailuna tai muuna. Minua vihlaisi taas se, etten kelvannut, mutta pakotin oudon pettymyksen tiehensä. En minä ollut unelmissani vielä Outin kanssa sentään seurustellut. Kunhan olin ajatellut pyytää oikeille treffeille. Olisivat ne voineet huonostikin mennä. Olisipa tullut kokeiltua. Komensin itseäni unohtamaan sellaiset haihattelut.

Kun Marilynin salin portaiden valo lopulta himmeni, seurasi sellainen hetken musta hiljaisuus, että kuulin omat sydämenlyöntini. Sen parin sekunnin aikana en voinut muuta kuin tunnustella ja kuunnella hiljaa, miten ne tihenivät. Olisin tahtonut tunkea käteni syvälle hupparin taskuun, mutta Outi ravisutti popcorn-astiaa. Minun oli laitettava käteni siis sinne.

Kun elokuva alkoi, samalla alkoi toinen minun muistoissani pyöriä sen taustalla. Kun olin kävellyt Outin kanssa Kyrönjoen rannassa, en ollut tainnut huolehtia kuin ohimennen, miten olin niin kapeaharteinen, ja kun olimme hetken matkaa kävelleet käsikkäin, olin tunnustellut, miten hänen kätensä oli viileä, enkä sitä, miten omani oli liian ohut. Joskus Hyllykallion Prisman tai Sitarin parkkipaikalla syödessäni jäätelöä viimassa, olin keskittynyt siihen mitä hän sanoi ja mitä vastaisin, enkä siihen, kuulostiko ääneni typerältä.

Outi vaihtoi hieman asentoa vierelläni, ja kun hänen käsivartensa kosketti omaani, en vetänyt kättäni pois huolissani siroista ranteistani. Totta puhuen en pystynyt ajattelemaan ranteitani sen paremmin kuin elokuvaakaan enää. Tuijotin omaa kättäni näkemättä mitään sen vikoja liian kapeista sormista liian hennosti erottuviin rystysiin ja yritin ajatuksen voimalla saada edes hipaistua Outin kämmenselkää pikkusormellani. Viis siitä, olinko treffeillä: se voisi olla aina vahinko.

[OskariOsallistuja]

Ei treffi-ilta

Olin kiitollinen jokaisesta, joka hymyili minulle. Aina ei kukaan ollut hymyillyt. Olin kiitollinen Outista, joka odotti minua pihassaan, kun kurvasin Volvollani hakemaan. Ihan niin kuin olisimme menneet treffeille. Mutta emme olleet menossa. Hänellä oli yllään siistit farkut, jotka eivät olleet tallia nähnytkään, ja takin alta pilkotti vähän kiiltävän näköinen paita. Taas, ihan niin kuin olisimme menossa treffeille. Mutta emme olleet menossa.

”Moi.”
”Moooi.”

Nyin turvavyötä salaa löysemmälle, kun Outi istui autoon. Olin vellonut liiaksi ajatuksissani ja kaikki vaatteetkin tuntuivat ahdistavilta. Olin sovittanut joka ainoaa yhdeksästä täysin samanlaisesta t-paidastani, kaikkia hihattomia paitojani ja vieläpä ainoaa mustaa pitkähihaista t-paitaani ennen lähtöä, vaikka tiesinkin sellaisen ohuen paidan jäävän piiloon aina jonkin hupparin tai college-paidan alle. Huoneeni, jossa kaikki oli aina paikallaan, oli kuin räjähdyksen jäljiltä, sillä olin nakellut paitoja ensin sängylle ja turhauduttuani nurkkiinkin.

Vaikka olin kotona yrittänyt etukäteen keksiä viisi sellaista puheenaihetta, jotka eivät olleet jalkapallo, kilparatsastus tai Ukko, en muistanut niistä yhtäkkiä yhtäkään. Löin vilkun päälle takaisin tielle pyrkiessäni ja seurasin sivusilmällä, miten Outin etusormi silitteli ja nypersi rauhallisesti hänen paitansa helmaa.

”Melko harmi et siellä on vaan uusintoja”, sanoin nyökäten tien suuntaan ihan niin kuin elokuvateatteri olisi ollut siinä.
”Mä luulen, että tän eristyksen jälkeen ihmiset katsoo mielellään ihan mitä vaan. Pääsee kuitenkin ulos, näkee muita ja saa ostaa poppareita”, Outi hymyili.
”Niin tietenkin, mut mä oon odottanu niin kovasti, et olis tullu jo se m–”
”Mikä?”

Yhtäkkiä en keksinytkään mitään muuta muminaäänteillä alkavaa elokuvaa, kuin Mulan, jonka olin aikonut möläyttää. Jonain parempana päivänä olisin voinut myöntääkin tuntevani Disneyn prinsessapiirretyt ja odottaneeni Mulania, mutta en silloin. Nykäisin hupparini kauluksesta vähän parempaan asentoon ja yritin hymyillä mahdollisimman normaalisti.

”En mä tiedä miks mä olin sanomassa Marley ja minä, kun se nyt on monen vuoden takanen”, naurahdin. ”Mut siis tää uus koiraleffa”, jatkoin miettivästi, vaikka en tiennytkään, että tulossa olisi mitään koiraelokuvaa.
”Mulle ei tuu mieleen kun Hachiko”, Outi nauroi, ”ja se on yhtä vanha.”

Kun liityimme Päätielle, pidin itselleni pienen puhuttelun. Outi oli halunnut viettää aikaa kanssani monta kertaa. Outi oli pyytänyt minua elokuviin. Vaikka hän oli tehnyt selväksi, ettei ole menossa treffeille minunlaisteni kanssa, olihan meillä muutenkin mukavaa. Oli oikeastaan parempi näin. Olin ajatellut Outia jonain palkintona, jota pyytäisin oikeasti ulos, kunhan jaksaisin selviytyä Ukosta. Onneksi olin vetkutellut niin kauan, että hän oli tehnyt selväksi hakevansa ihan muuta yhdessäoloa. Säästyinpä monelta sellaiselta ahdistavalta hetkeltä ja keskustelulta, joita en oikeastaan halunnut kokea. Ei tarvitsisi murjottaa. Mukavaahan meillä oli muutenkin aina ollut. Ja nytpä ei ainakaan tarvinnut pelätä nolaavansa itseään jotenkin. Kavereiden edessähän oli ihan normaalia tehdä itsestään pelle välillä. Hymyilin, jätin hupparini nykimisen ja painoin kaasua huolettomana.

Seinäjoelle ei ole pitkä. Tuli puhuttua kaikesta arkisesta, naurettavasta ja hypoteettisesta. Niin kuin Marlilynin popcorneista. Pienet popcornit olivat niin pienet, että ne söi jo mainoksia katsellessaan. Isoja poppareita taas ei jaksanut kukaan. Outi sanoi, että jaetaan, ja mikäs siinä. Kun ei kerran oltu treffeillä, popcorniastia ei ollut enää mikään vaarallinen salapurkki, jossa vahingossa ja tahallaan hipelöitiin toisen suolaisia sormia. Kavereiden sormiin oli ihan normaalia koskea vahingossa.

”Oi vitsi, pitäis muutenkin tulla kyllä joskus Seinäjoelle”, Outi sanoi venytellen, kun nousimme autosta Marilynin edessä. Seinäjoen keskustassa pysäköinti oli ilmaista kuuden jälkeen.
”Ai jaa? Yöelämäänkö vai? Tos Ilonassa on kuulemma kova meno.”
”Eiku ihan kauppoihin. Kohta on taas koko joukko rippijuhlia, eikä mulla ole hirveesti mitään vaatteita.”
”Noni”, äännähdin ja karistin pois inhottavat ajatukset siitä, että yrittikö Outi tehdä minusta elokuvien gay best friend -hahmon. Tunsin itsekin olevani vainoharhainen. ”Arvaa kuka sano just samaa. Nelly.” Jätin kertomatta, että Nelly olisi tahtonut minut makutuomariksi saman tien katselemaan pukujaan, mutta että Hello oli suurine suineen pelastanut minut taas viime hetkellä.
”Onko sulle tulossa vielä joitain rippijuhlia? Pikkusiskon..?”
”Ei mulla oo siskoa. Ei taida olla tänä kesänä kenenkään rippijuhlia”, mietin ääneen.
”Kiitos”, Outi sanoi pujahtaessaan pitelemästäni Marilynin alaovesta, ja hänen peräänsä katsoessani minua jännitti lyhyen hetken ihan niin kuin olisimme muka treffeillä. Karistin ajatuksen kuitenkin pois ja varoin työntämästä käsiäni kyynärpäitä myöden hupparin taskuihin kävellessäni hänen peräänsä.

Haluaisin tämän illan aikaa yrittää kirjoittaa vielä vähän eteenpäin. En tiedä, onnistunko: kun nyt olen yrittänyt, olen ollut vähällä poistaa koko tekstin, kun ei suju ihan niin kuin pitäisi. Nyt kuitenkin edes ymmärrettävää tekstiä tulee jo, ja ajatus tämän julkaisemisesta piristää niin, että haluan vielä illalla koittaa kerran yrittää. 😀

[OskariOsallistuja]

Yleensä kestän ihan normaalia kritiikkiä, mutta tässä kamalassa kirjoituksen jumitilassa en yhtä paljoa. 🙂 Tuntuu että kaikki mun kirjoittama on samanlaista tekstiä kuin mun ala-asteen ekoissa ainevihoissa olevat tarinat nimeltään tyyliin Nallen ja omenan ystävyys.

Ajattelin, että jatkuva väsymys oli vaikeampaa minun kaltaiselleni kuin muille. Olin se, joka tahtoi herätä varhain, syödä kevyen aamupalan ja mennä aamulenkille. Halusin ehtiä käymään salilla ennen tallia, tallilla ennen iltavuoroa ja hoitaa työni reippaasti ennen iltalenkkiä. En ollut koskaan urheillut urheilemisen takia. Ennen halusin olla paras jalkapalloilija. Nyt olisin halunnut olla paras ratsastaja.

Väsymys tuntui kuitenkin kuin olisin kulkenut paksuissa rautakahleissa, joita näki lasten piirroselokuvien vankiloissa ja joskus taikuri-kahlekuninkaiden yllä. Ne tuntuivat kulkevan ristiiin rintakehäni ylitse ja vetävän minua maata kohti sadan kilon voimalla. Tuntui kuin niihin olisi kiinnitetty taakse koukut, joilla vedin perässäni Hopiavuoren Uunon heinäkärryjä minne meninkin.

Taistelin aluksi vastaan minkä jaksoin. Joka aamu heittäydyin rautavaljaitani vasten koko ohuen ruumiini voimalla. Temmoin niin kuin Erämaan Kutsun Buk jäätynyttä rekeä: niin kauan, että sain kuviteltujen kärryjen painon liikkumaan. Sitten vain vedin. Kun olin päässyt sängystä, jokainen askel kohti vessaa tuntui kestävän iäisyyden, niin kuin jokainen askel vessasta keittiöönkin. Purin koko päivän pieniksi tavoitteiksi ja ohjeistin itseäni niin kuin pikkulasta. Nyt vain laita paita päälle, Oskari, mitään muuta ei tarvitse tehdä nyt kuin laita paita päälle. Nyt vain tee voileipä, Oskari, äläkä mieti vielä muuta. Jätin ensin väliin aamulenkin, sitten iltalenkinkin, ja kun Camilla lähti lomalle, en kulkenut enää salilla.

Jokaisen raskaan päivän jälkeen selasin kännykkää illalla sängyssä. Yritin selvittää, olinko masentunut, ja miten psykologille oikeastaan pääsisi, ja olisiko minulla edes varaa mennä. En saanut vastausta yhteenkään kysymykseen. Luin uupumuksesta, kroonisista sairauksista ja piilevistä tulehduksista. Soitin Otsonmäen terveyskeskukseen, mutta koska minua ei varsinaisesti vaivannut mikään, minua kehotettiin reipastumaan. En saanut reipastuttua, vaikka yritin. En jaksanut enää murehtia edes Ukkoa.

Lähdin välillä potkimaan palloa Maapohjahallille, Outin kanssa kävelemään tai varovaiselle yksinäiselle kävelylenkille. En jaksanut pitkään. En tuntenut fyysistä uupumista sellaisilla kerroilla, vaan äkillistä tarvetta mennä nukkumaan. Joinain päivinä taas olin pirteämpi, mutta vaikka sumuista vaihettani oli kestänyt vasta pari viikkoa, en tuntunut kestävän lainkaan fyysistä rasitusta. Tallilla punttasin Milan Mijatovićin Ukon selkään, enkä jaksanut edes puolustaa hevostani huomauttelemalla hänen ankaran näköisistä avuistaan ja äärimmäistä keskittymistä vaativista tehtävistään. Ajattelin, että jos liiaksi kitisisin, en saisi enää apua.

Sitten oli ensimmäinen ja samalla viimeinen päivä, kun en noussut sängystä ja pukeutunut. Ajattelin, että annan yhden kerran periksi. Camilla ei ollut vielä kotona, joten tohdin kääriytyä tuplaleveään peittooni kuin viittaan ja kipittää sen alla puolialasti olohuoneeseen hakemaan kännykän laturin. Samalla reissullani kahmin mukaani omenan ja Turkinpippuripussin keittiöstä ja nostin läppärini sängyn alta sängylleni. Siihen tein pesäni: tuijotin kyljelläni aivotonta Family Guyta Netflixistä mitään ajattelematta ja purin välillä omenaa niin kuin olisin kovasti kipeä. Välillä itketti.

Sinä iltana juuri ennen viimeistä kertaa koneeni viereen nukahtamista tulin ajatelleeksi, että kuinka surkea tahansa olin, kuinka huonosti ikinä voinkaan, minä en sentään ollut Ilona. Se ajatus tuntui rentouttavan koko ruumiini. Seuraavana aamuna painauduin taas rautavaljaitani vasten ihan niin kuin Buk Erämaan Kutsussa. Olin taas valmis juoksemaan aamu- ja iltalenkkejä niin kauan että ne murtuisivat, johtuivat ne mistä tahansa, sillä en sentään ollut Ilona.

[OskariOsallistuja]

Kun olisin halunnut grillatakin

”Miks sä meet?”
”Mulla on lomapäiviä aika vähän, niin mä haluan vähän tuulettua.”
”Mut miks sä meet sinne asti? Ja koko ajaksi?”
”Nätit maisemat. Luonnon rauha. Patikkapolut.”
”No joo…”

Camilla katsoi minua vakavana. Hän oli kyykkysillään sänkynsä edessä ja tunki vaatteita kassiinsa. Minä puolestani nojasin vatsaani ja rintaani hänen oveensa ja keinuin sen varassa edestakaisin, jalalta toiselle. Kun Camilla siristi silmiään, muistin yhtäkkiä miten olin keinunut samalla tavalla oveen nojaten yli kaksikymmentä vuotta sitten ja kitissyt, kun äiti meikkasi mielestäni liian hitaasti ja olisin halunnut jo mennä milloin minnekin luvattuun paikkaan. Silloin ovi oli ollut vain vaalean puun värinen, ei valkoinen. Pysäytin kuitenkin heti liikkeen.

”Voi Ofkawi. Kyllä sä hetken pärjäät ilman mua.”

Sävähdin ja aloin saman tien tutkimaan käytävän rusehtavaraitaista tapettia oven takaa. Camilla vältteli usein sanomasta nimeäni, ja minua kutsuessaankin hän käytti sukunimeä.

”Mä olisin vaan halunnu grillata lauantaina”, mumisin täysin keksityn tekosyyn.
”Laita vaan kunnolla niitä hiiliä, niin säkin saat sen syttyyn.”
”En mä nyt sitä… Ettei se syttyis…”

Camilla pudisti päätään ja mahdutti laukkuunsa vielä hupparin. Hän ei enää katsonut minua ja ajattelin, että olisi parempi poistua ennen kuin kävisin hänen hermoilleen. Siirryin siis availemaan keittiön kaappeja, vaikka siellä ei ollutkaan mitään, mitä olisin halunnut syödä. Lopulta istuin pöydän ääreen appelsiinimehua pienessä lasissa. Nostin jalkanikin tuolin reunalle ja kietaisin toisen käsivarteni niiden ympärille.

Vitsit. Mitähän nyt? Oli ollut niin outoa, kun Camilla oli muuttanut asuntoomme. Nyt kun hän lähtisi, saisin kaikessa rauhassa koota fantasiajalkkisjoukkuettani ilman, että kukaan kyselisi kiusallisia kysymyksiä, ja voisin varsinkin hellepäivinä lojua illalla suihkun jälkeen pyyhkeessä sohvalla. Mutta kuka nyt istuisi takapihalla tuolissa huonon työpäivän jälkeen kiukkuisena ja sykkyrässä kuin kissa ja tupruttelisi tupakkaa unohtaen sulkea tuuletusräppänän ensin? Kuka kommentoisi kymppiuutisten loppukevennystä? Hieroisi varpaitaan olkkarin maton alle toimintaleffan tahdissa?

”Susi!” kuului eteisestä, kun tuijotin ankeana ulos camillattomalle takapihalle.
”No?”
”Mä meen kauppaan vielä. Tarviksä jotain?”
”Saanks mä tulla?”
”Mitä sä ny siel — mä olin kyllä menossa ihan nyt heti.”

[OskariOsallistuja]

Herkkä ja kiva ratsu

”No?”

Loin katseeni Agnesiin etupainoisena ravaavan Lexin satulasta. Se oli hankala tapaus. Sen käsitys peräänannossa ravaamisesta oli sama kuin suomenhevosilla, mutta samaan aikaan sitä ei voinut korjata sen paremmin ohjalla kuin nostamalla sitä ryhtiin edestä pohkeellakaan. Olin yrittänyt, ja siitä se oli ottanut aiemmin heti nokkiinsa. Niin oli Agneskin, jonka suupielet olivat kiristyneet samalla hetkellä kuin hänen hevosensakin. Hevonen hakeutui ohjalle, kun sai tehdä sen itse ja melko pitkässä muodossa, mutta halusi roikottaa päätään sen kantamisen sijaan.

”Sehän on herkkä ja kiva ratsu”, sanoin, koska Agnes ei olisi halunnut varmasti kuulla sitä, mitä minulla oli laajemmin sanottavanani. Minäkään en olisi halunnut, jos olisin ollut hänen nahoissaan.

Agnesin naama venähti. Käänsin kasvoni toiseen suuntaan voidakseni irvistää salaa. Voi vitsi, Oskari, miten tämä nyt korjataan?

”Niinkö?” Agnes sanoi lopulta hieman ivallisesti, piikikkäästi.
”Niin”, totesin ja yritin vielä kerran lyhentää hänen hevostaan pidättämällä hieman edestä ja ajamalla takapäätä paremmin sen alle. Lexin lihaskunto ei ollut kuitenkaan sellainen, että se olisi jaksanut sillä tavalla kauaa.

Nopeasti päästin Lexin pitkäksi ja annoin ravata vielä hetken pidemmällä ohjalla. Se jäi käyntiin, kun nojasin taaksepäin ja istuin syvemmälle satulaan. Sillä oli perusteet vahvasti hallussaan ja älyä päässään, mutta kunto sillä oli kuin nelivuotiaalla. Agnesin rapsutellessa tyytymättömänä aitaa kynsillään pysäytin Lexin pienin painoavuin tasajaloin kentän keskelle. Laskeuduttuani silitin sen kaulaa. Ei ollut Lexin syy, että olin innostunut liikaa ja kuvitellut pääseväni ratsastamaan pitkästä aikaa kilpahevosella.

Nostin ohjat Lexin pään ylitse ennen kuin lähdin taluttamaan sitä. Ihan varmuuden vuoksi sen tein, vaikka isän hevosten kanssa en viitsinytkään. Se huiskaisi laiskasti hännällään harvoja illan viileyden nostattamia hyttysiä ja seurasi minua varovaisen matkan päästä. Kuin huomaamattani ojensin sen ohjat Agnesille heti kentän portilla röyhkeästi kuin olisin kotona taas, isän hevosten parissa ja niin kuin Agnes olisi joku nuorimmista hevosenhoitajista. Kaduin sitä tietenkin heti.

”Mä kiipeilisin sillä, jos olisin sä”, kerroin Agnesille. ”Vaikka no…”
”No mitä no?”
”No ei täällä nyt kauheesti niitä mäkiä ole… Mutta mitä enemmän pohjatyötä sä teet, sitä vähemmän sun pitää maksaa ratsuttajalle sen töistä. Se tarvis selkälihaksia. Ja takaosan lihaksia.”
”Eli sä et aio..?”

En nähnyt Agnesin ilmettä, sillä kävelin Lexin kaulan toisella puolella, mutta hänen äänensä oli ainakin tasainen. Huomasin pudistavani päätäni, vaikka hän ei voinut nähdä sitä. Työnsin käteni hupparini taskuihin ja vatsaani väänsi epämiellyttävästi. Olisi kauheaa joutua ratsastamaan toisellakin tosi keskeneräisellä hevosella, kun omakin oli mitä oli. Olin alannut epäillä, että olin itse tehnyt Ukolle jotain pahaa, ja pilaisin varmasti muutkin kehittyvät ratsut samalla tavalla. Toisaalta oli yhtä kauheaa joutua sanomaan Agnesille ei.

Hiljaisuuteni taisi kestää hieman liian kauan, koska Agnes alkoi puhua.
”Kyllä mä vähän epäilinkin, että sulla on kädet täynnä Ukon kanssa”, hän sanoi hieman hymyä äänessään.
”Niin… Ja muutenkin…”
”Mitä?”
”Tai ei mitään.”
”Sano nyt kun meinasitkin”, Agnes yllytti ja kiinnitti Lexin suulin pieleen.
”No. No en mä muutenkaan ole mikään rautanen ammattilainen hevosalalla tai mitään. Katso nyt mun omaakin hevosta… Muka mennään vaaativa luokkia…”

[OskariOsallistuja]

Kilpahevoseksi

Minä teen Ukosta kilpahevosen, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Minä parannan Ukon, vaikka sen olisi mikä. Vaikka minun pitäisi lukea itseni eläinlääkäriksi ja erikoistua kilpahevoset tappaviin mysteerisairauksiin, minä teen siitä vielä hevosen. Nyt kun kaikki oli kunnossa, minun piti vain keskittyä koko ajan ja–

”Kaikki kunnossa?”

Ravasimme vierekkäin, Sonja ja Salieri sekä minä ja Ukko, ja peltojen välissä tuuli niin että silmät pyrkivät koko ajan kuivahtamaan. Se oli rentoa ravia, jossa sai kevennellä rauhallisesti ja pienesti. Siitä olisi kuulunut nauttia täysin siemauksin, sillä oli ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun kuumuus ei estänyt päivällä ravailemista.

Nyökytin Sonjalle ravin lomasta ja pyysin Ukkoa ottamaan ihan kunnollisia korkeampia askelia siitä huolimatta, että maastossa oltiinkin. Olin sitä mieltä, että joka kerta, kun ratsastaja nousi hevosen selkään, hän joko koulutti sitä tai purki sen koulutusta.

”Mä vaan harmittelin, kun en uskalla laittaa Ukkoa laitumelle, vaikka näyttää että on tulossa hieno kesä”, valehtelin sujuvasti.
”Ai säkään et laita? Mä mietin myös, että Salieri ei varmaan mene.”
”Ai niin kun sillä oli se ähky…”
”Joo — voidaanko mennä käyntiä — eniten harmittaa se, että tykkäisihän se olla siellä.”
”Nii ja on siinä itelläkin sellasta erilaista vapautta, kun ne on siellä.”
”Niin.”

Suoristin selkäni ja laskin hartioitani. Minua ei harmittanut sillä hetkellä ainakaan eniten mikään laidun. Minua harmitti se, että en viitsinyt automaattisesti istua Ukon käynnissä kunnolla. Kohensin käsieni asentoa ja yritin keskittyä paremmin. Jotta Ukosta tulisi kilpahevonen, minun piti kohdella sitä niin kuin se olisi jo — tai siis yhä — kilpahevonen. Eli ratsastaa käynnissäkin, eikä vain matkustella mukana. Näin sivusilmällä miten Sonja rapsutteli Salierin säkää ja katseli ympärilleen rennossa ryhdissä. Sekin näytti mukavalta, mutta elämä oli valintoja täynnä, eikä kukaan voinut saada kaikkea.

”Ukkoko on terve nyt sitten?” Sonja kysyi. Moni ei ollut tohtinut kysyä.
”Mitään ei ole löytynyt. Se kuvattiin päästä jalkoihin. Joku varjo sen päässä näkyy, mutta se nyt varmaan on joku ihme kysta vaan, eikä se voi millään liittyä tähän kaikkeen.”
”Ei kuvata uudestaan sitä?”
”Ei. Ravataan?”
”Justhan me…”
”Ai niin, sori. Noo — tota — joko Harri on pian valmis kilparatsastaja Salierille?”
”Joo, melkein. Eiköhän se seuraaviin Dressage Masterseihin mene.”

Tuuli tuntui mukavalta kuumien päivien jälkeen, ja vaikka taivas oli täynnä tummia pilviä, mitään ei satanut. Tie olisi ollut hyvä ja pehmeä lisätyn ravin harjoittelemista varten, mutta ehkä oli hyvä, että minulla oli joku mukana jarruttamassa. Nyt kun Ukko jaksoi, minun teki nimittäin mieli jatkaa aina vain. Ukko puolestaan oli sen sortin hevosia, jotka tekivät hommia pirteän näköisenä kunnes olivat luiskahtaneet salakavalasti yliväsymyksen ja uupumuksen puolelle.

[OskariOsallistuja]

Virvatulen kronikat 1
Virvatulen kronikat 2 on yllä
Virvatulen kronikat 3

Virvatulen kronikat 4: Kun Ukko paranee
Maastoreissun jälkeen oli Ukon klinikkakeikka. Kaikki näytti hyvältä, mutta Ukon lääkäri joutui yllättäen hoitamaan hätätilannetta, joten osa kokeista jouduttiin siirtämään seuraavalle päivälle. Camilla ja Oskari joutuivat yöksi kehnonpuoleiseen hostelliin.

”Oikeesti? Sinäkö muka osaat tehdä tommosia? En kyllä usko.”

Camilla nauroi vähän. Makasin halvan hostellin ainoan vapaana olleen huoneen sängyllä kyljelläni, halaten tyynyä ja naurahdin itsekin. Camilla makasi sängyn toisella puolella kasvot minua kohti ja nojasi päätään kyynärpäähänsä.

”Oikeesti”, vahvistin ja heiluttelin hänelle varpaitani, joita toden totta verhosi ihan itse kutomani villasukka.
”Mutta toi on kirjoneuletta”, Camilla ihmetteli, ja nauroi taas ihan hiljaa.
”Eikä ole, kun kettukarkkineuletta.”
”Kirjoneuletta siis!”

Kun vakavoiduimme, katselin häntä ja ajattelin, miten hyvän kämppiksen olin löytänyt. Hän todella oli niin kuin yksi pojista. Olin tarjoutunut nukkumaan huoneen ainoassa leveässä nojatuolissa sykkyrällä niin kuin kissa, mutta hän oli pelastanut minut selkävaivoilta sanomalla, että kyllä sänky oli varmasti tarpeeksi leveä. Jos huoneessa olisi ollut televisio, olisimme varmasti katsoneet jonkin elokuvan, mutta tavallaan olin iloinen, ettei ollut. Minusta oli hauskempaa hörsköttää. Ukko oli joutunut jäämään klinikalle, ja Camilla yritti selkeästi käntää ajatukseni kerta toisensa jälkeen muihin asioihin. Hän onnistui siinä hyvin: paremmin kuin elokuva olisi onnistunut. Olin niin poikki, että kettukarkkivillasukkanikin naurattivat minua.

Jos minulla olisi ollut enemmän kuin yhdet vaihtovaatteet mukanani, olisin ehdottanut juoksulenkkiä. Olin ollut näkevinäni pururadan ihan lähellä, ja olisin kovasti halunnut käydä siellä. Tilanne oli kuitenkin se, että jos hikoilisin vaihtovaatteeni, minulla ei olisi seuraavaksi aamuksi enää yhtäkään vaatekappaletta, joka ei haisisi hirveältä. Päivällisen ratsastusretken vaatteet olin jo kierittänyt mahdollisimman tiiviisti muovipussiin suoraan suihkuun juostuani. Meillä ei ollut siis ollut oikein muuta tekemistä kuin hakea kaupasta herkkuja ja pelata sängyllä muutama erä korttia yöpöydän laatikosta löytyneellä korttipakalla, josta puuttui pataseiska. Se ei haitannut minua. Kaikesta huolimatta tunsin olevani seikkailussa: en pakotetussa yökylässä Ukon yllättävän lisäklinikkapäivän takia. Vaikka kyllä minä aina välillä mietinkin, miten se Ukko siellä jaksoi…

”Susi. Kerro sun perheestä”, Camilla komensi. Hän oli kai huomannut jäykistyvät hartiani jo ennen minua, mutta itse huomasin rentouttaa ne vasta kun hän taas kerran esti ajatuksiani ajautumasta väärille raiteille.
”Ei oo paljoa kertomista. Mulla on isä ja äiti, ja sitten oli hevosia ja Jari Litmanen.”
”Sun kissa?”
”Niin.”
”Ei koiraa?”
”Ei.”
”Jännä. Sä vaikutat enemmän koiraihmiseltä.”
”Miltä koiraihmiset vaikuttaa muka?”
”Tollasilta!”
”Otetaanko meillekin kissa?” kysyin, mutta yritin nyökyttelyllä ja ilmehdinnällä tehdä selväksi, etten ollut tosissani: ei meillä ollut aikaa mistään kissoista huolehtia.
”Mikä sen nimeksi tulis?”
”Monni.”
”Miks?”
”Koska Monni oli mun lempikissa Pekka Töpöhännästä”, tunnustin, ja Camilla hymähti huvittuneena.

Kello tikutti eteenpäin vielä nopeammin kuin kotona iltaisin. Hiukseni kuivuivat itsekseen ja oli aika nukkua, vaikka ulkona olikin ihan valoisaa. Nousin tyynyni kanssa sammuttelemaan valot ja laskeuduin sitten takaisin omalle puolelleni sänkyä. Toivotimme hyvät yöt. Camilla hengitti kerran syvään. Yritin olla ajattelematta Ukkoa… Klinikallahan he olivat sanoneet, että hyvältä näytti… Ja että vaikka Ukosta ei ollut löytynyt vieläkään muuta vikaa kuin tulehdusarvot ja T-solut, nekin olivat vaikuttaneet normaaleilta…

”Camilla?”
”Mm?”
”Mä luulen että Ukko paranee.”

Tunsin miten Camillan käsi mönki minun kättäni kohti jo ennen kuin hän otti omastani kiinni.

”Niin mäkin luulen.”
”Jos Ukko paranee, mä teen kyllä jotain — teen jonkun vedon…”
”Niinku mitä sä teet?”
”Ajan hiukset pois?”
”Älä sitä tee kuitenkaan.”
”Pyydän Outia ulos?”
”Out — mit — miksi?”

Camillan käsi vetäytyi pois. Nostin pääni tyynyttömältä päänsijaltani ja katsoin häntä kummastuneena. Sälekaihtimista huolimatta oli niin valoisaa, että näin hänen silmiensä olevan auki ja hänen tuijottavan minua.

”Luuletko sä ettei se lähtisi?” kysyin epävarmana.
”No en — en mä tiedä!”
”Joo ei se varmaan lähtisi”, myönsin. ”Mutta jos Ukko paranee… Sitten mä kyllä…”
Camilla oli hetken hiljaa. ”Niin. Varmasti se paranee”, hän sanoi sitten. ”Hyvää yötä Susi.”

Tyytyväisenä laskeuduin takaisin sijalleni. Jos Ukko vain paranisi, niin sitten minä kyllä. Outi sanoisi varmaan ei, mutta ei se silloin olisi niin vakavaa. Tai se, jos se jäisi siihen yhteen ulkona käymiseen niin kuin minun jutuillani oli taipumus jäädä. Ukko olisi nimittäin ainakin kunnossa ja Camilla piristäisi minua, joten en jäisi yksin. Sitten minä kyllä. Kun Ukko paranee.

Nyt kaikki ennalta suunniteltu on kirjoitettu

[OskariOsallistuja]

Virvatulen kronikat 3: Kuumimman ajan maastoretki
Virvatulen tila

”Miks tän piti olla just kahdeltatoista?” supatin Camillalle nostaessani satulaa Ukon selkään trailerin vieressä. Pyyhin hikeä kasvoiltani suunnilleen kolmannenkymmenennen kerran kevyen harjauksen ja satuloinnin aikana. ”Kuumimpaan aikaan.”
”Sä itse halusit tänne”, Camilla supatti takaisin ja muita hevosiaan valmistelevia ratsastajia vilkaisten.
”Kun mä ehdotin tätä, oli takatalvi.”
”Kuule, tämä helpottaa, kun me päästään metsään ja varjoon.”
”Paras olis. Mittari näytti kahtakymmentäkuutta. Varjossa.”
”Mä en tiennyt että sä olet noin heikko”, Camilla sanoi lopulta, ja vaikka hän kuiskasi sen ihan hyväntahtoisesti, se sai minut sulkemaan suuni.

Kenelläkään muulla ei tietenkään ollut niin kuuma kuin minulla, vaikka näinkin punaisia naamoja ympärillämme. Nousin mustassa hupparissani Ukon selkään, mutta päätin riisua heti teepaidalleni siitä huolimatta, etten viihtynyt sillä tavalla. Ajattelin kuolevani lämpöhalvaukseen joka tapauksessa ja hörppäsin vesipullosta, joka roikkui satulan lenkissä. Hetken mietittyäni ja koko ajan paikallaan seisseen Ukon hikistä niskaa tuijotettuani kaadoin koko pullon sisällön sen niskaan. Olihan minulla vielä toinen.

Kuumuus ei helpottanut tarpeeksi metsässä. Hevoseni lotisi mennessään ja pelkäsin sen tulevan taas kipeäksi. Ravaaminen auttoi ja viilensi minua, mutta yritin silti edetä mahdollisimman hitaasti Ukko-parkaa säästääkseni. Pasi tuntui pärjäävän paljon paremmin Camillan kanssa, mutta se oli muutenkin sitkeämpi. Pyyhin naamaani käsivarteeni, jotten hengittäisi sisään liikaa hikeä ja hukkuisi. Pidin kesästä, kunhan sain ottaa rennosti varjossa ainakin juuri kuumimman ajan. Tunsin, miten päätäni alkoi särkeä. Kaduin, etten ollut ajanut suoraan klinikalle Ukkoa viemään. Miksi minun oli pitänyt tänne tunkeutua? Ollihan meillä maastoja kotonakin. Sellaisia, joissa tuuli aina. Sellaisia, joihin sai lähteä iltakahdeksalta tai aamuneljältä, niin kuin normaalit ihmiset kuumina kesinä.

Kun Ukko tarpoi sinnikkäänä ja likomärkänä tasaisesti eteenpäin kilometri toisensa jälkeen, mielialani koheni, vaikka tunsin miten niskani paloi. Kun se oli jaksanut muutaman ensimmäisen kilometrin kunnialla, uskalsin rentoutua satulassa. Etsin Camillan katsetta, ja huomasin hänenkin tarkkailevan vakavana hevostani. Kun katseemme kohtasivat, minä kuitenkin hymyilin hänelle, ja hän hymyili minulle. Vaikka päätä vähän särki ja selkäni oli litimärkä, en olisi voinut olla tyytyväisempi. Oma pieni Ukkoni jaksoi vaeltaa ja hölkätä siinä kuumuudessa, eikä edes heikkona ja hengästyneenä, vaan niin kuin terve hevonen. Tiesin, että jos olisin ravannut sillä ylämäkeen niin kuin muut, se olisi tuupertunut tienposkeen, mutta ei meillä ollut kiire. Ukkohan oli pitkä ja kapea: kun kävelimme mäet ylös, se käveli muut helposti kiinni.

Kun ensimmäisenä ratsastava Bella ilmoitti viimeisen laukkapätkän koittavan, ohjasin Ukon muiden vierelle.
”Otetaan skaba”, ehdotin Camillalle, jonka täytyi tietää, etten ollut tosissani sellaisen koitoksen jälkeen.
”Kuule, otetaan vaan. Yksikään susi ei ole ikinä voittanut meitä. Vai mitä, Pasi?”
”Ai ei edes ylämäkijuoksussa?”
”Ei ainakaan laukkakisassa.”

Laukkasimme rennosti rinnakkain, eikä se ollut oikea kilpailu. Kumpi tahansa hevosista, Ukkokin, olisi helposti päässyt lujempaa, mutta ei se ollut minun ja Ukon ainoan laukkapätkän tarkoitus. Hevoseni oli väsynyt: se ei yrittänytkään nostaa kierroksia, mitä se tavallisesti teki. Se ei kuitenkaan ollut lopussa, vaan laukkasi mielellään, kunhan menimme hitaasti.

Pätkä oli lyhyt, mutta silti minua ei harmittanut hidastaa ravin kautta käyntiin, sillä Ukon ravi oli vielä kimmoisaa ja muutenkin sen oloista, että energiaa oli vielä jäljellä. Kumarruin halaamaan sitä nopeasti, vaikka Camilla kommentoikin ”pehmo”. Hän ei ollut tosissaan: sen näki hymystä.

[OskariOsallistuja]

31.5.
Virvatulen kronikat 1: lähtö

Virvatulen kronikat 2: matka

”Siis jotain autoimmuunisairauttako sillä nyt epäillään? Vai mitä?” Camilla yritti tehdä selkoa Ukon tilasta.
”En mä tiedä”, yritin vastata lempeästi, vaikka olinkin turhautunut.

Juuri tätä olin yrittänyt kaikin tavoin välttää: Ukon sairauden puimista. Illalla olin sanonut, että en halua säälijää, vaan matkaseuraa, ja että tämä oli maastoseikkailu, eikä klinikkamatka. Silloin Camilla oli ollut samaa mieltä, mutta jotenkin keskustelu kääntyi aina vain takaisin Ukon sairasteluun, vaikka kuinka yritin puhua keväästä ja kesälomasta ja saunomisesta ja ratsastuksesta. Ärsytti, etten päässyt Ukon sairastelua pakoon edes lähtemällä tallilta, vaikka mukana oli Camilla, joka oli muuten melkein kuin yksi pojista, mutta ei suostunut tulemaan jalkapalloharjoituksiin. Sekin ärsytti, etten tosiaankaan tiennyt edes itse, mitä Ukosta nyt aiottiin tutkia. Jopa reissaaminen alkoi ärsyttää, sillä tunsin koko ajan, miten treenipäivä valui hukkaan istuessani autossa ja napsiessani suuhuni Pantteri-karkkeja pussista, jota Camilla piteli.

Tiesin, ettei mikään ollut Camillan syytä, mutta silti olin koko ajan purkamaisillani turhautumukseni häneen. Edes Ukosta kysely ei ollut hänen syytään. Jos kuka tahansa muu hevonen sairastaisi, minäkin kyselisin. Vaikka olin itse tässä tilanteessa omani kanssa, vaikka tunsin mitä tunsin, olettaisin muiden haluavan vastata samoihin kysymyksiin omista hevosistaan ja puhua niiden sairauksista.

”Joku mysteeritulehdusko sillä siis aina vain on?”
”Joo, tai en mä tiedä.”
”Ihmeellisesti se kuitenkin aaltoilee. Kun nyt se näyttää melkein terveeltä. Miksköhän?”
”En mä tiedä.”
”Ne varmasti löytää siitä jonkun, jonka voi parantaa. Sittenkö sä–”
”Camilla, en mä tiedä! Mä en tiedä edes onko niillä idea, vai onko tää jotain hakuammuntaa! Mä en tiedä mitään!”

Sydäntäni vihlaisi, kun Camillan silmät laajenivat hetkeksi ja hän käänsi katseensa eteenpäin suu viivana. Voi paska, Oskari! Kurtistin kulmiani. En tosiaankaan osannut hyvitellä mitään tytöille. Mietin, voisikohan Camillaakin pukata nyrkillä vähäsen olkapäähän ja hörähtää, että hei älä nyt, mulla on vaan vähän pinna kireällä. Miksei voisi? Kesken elokuvankin häntä sai pukata olkapäällä olkapäähän ja osoittaa telkkarista jotain, mihin hänen piti kiinnittää huomionsa. Edes sanoja ei tarvittu, vaan vain hörähdys, ja hän tiesi nauraa. Ihan niin kuin olisi poikien kanssa katsomassa elokuvaa!

Silmäilin häntä hermostuneena. Pukkaisinko? Sepäs olisi hyvä, jos Camilla suuttuisi siitä. En voisi kääntyä takaisin viemään häntä kotiin tai myöhästyisin sekä maastosta että klinikalta. Olisi aivan uskomattoman hirveää viettää päivä hänen kanssaan pienessä autossa, jos hän olisi oikeasti vihainen. Ei, en kyllä pukkaisi. Vaikka Camilla joi minun kanssani saunakaljat suoraan pullosta ja antoi minun huudattaa urheilua parikin kertaa viikossa, ei häntä silti voinut varmaan pukkia. Hyvä, Oskari, hyvä kun kerrankin tajusit jotain ajoissa. Nyt piti pahoitella ihan verbaalisesti.

”Milla…”
”Kyllä mä ymmärrän”, Camilla sanoi ihan asiallisesti ennen kuin ehdin sanoa mitään. ”Mullakin vois olla hermot vähän kireellä jos…”
”Mitä jos pysähdytään tossa hetken päästä apsilla ja mä ostan sulle jäätelöä..?”
”Kiitos, mutta mä en ole kolmen vanha, ja noista rampeista on inhottavaa ajaa trailerin kanssa.”
”Joo…”
”Ootko sä muuten Susi miettiny sitä Steffen kasvattajakruunuasiaa jo?”

Sen jälkeen ei Ukon sairastamisesta puhuttu. Camilla alkoi haaveilla Steffen tulevista raveista. Kun hän puhui niistä yhä kiihkeämmin ja haaveilevammin, minusta tuntui kuin olisin kotona taas: keskellä sellaisia ihmisiä, joille kilpailut ja pärjääminen merkitsivät oikeasti jotain. Saattoi olla, että en raveista ymmärtänyt niin paljon kuin Camilla olisi halunnut, mutta kilpailemisen jännityksestä, adrenaliinista, voitosta, valmistautumisesta, kisamatkoista — niistä ymmärsin ja tunsin vihdoin puhuvani jonkun kanssa pitkästä aikaa samaa kieltä. Virvatulen tila tuntui yhtäkkiä lähestyvän paljon nopeammin kuin Ukosta puhuttaessa, vaikka autolla ei vieläkään saanut ajaa trailerin kanssa kuin kahdeksaakymppiä.

Virvatulen kronikat jatkuu myöhemmin Ukon päiväkirjassa

[OskariOsallistuja]

Virvatulen kronikat 1: lähtö
31.5.

Ukon klinikkamatkakin tuntui ihan mukavalta, kun sen yhdisti maastoretkeen. Olin pyytänyt Camillaa mukaan, ja hän pakkasi vielä viimeisiä hevosten tavaroita yhteiseen pieneen harjapakkiin satulahuoneessa, kun jo peruutin traileria suulin eteen. Oli kuuma, mutta autossahan oli ilmastointi, joka viilentäisi sen nopeasti. En vain osannut peruuttaa pelkkien peilien avulla, joten minun oli päästettävä lämmintä ilmaa sisään avoimesta ikkunasta.

Oli omituista taluttaa Ukko Pasin perässä kuljetusvaunuun, kun sen harja väreili vapaana kevättuulessa ja häntäkin oli vain pikaisella pintelillä. En ollut tainnut koskaan lastata sitä ilman sykeeröitä ja shakkiruutuja, ellei lasketa sitä, kun olin sen Miika Rossin luota isän kanssa hakenut. Hetkeksi jännitys sai käteni pistelemään ja Ukko reagoi siihen nostamalla päätään. Vaikka hevonen oli oma, tuttu ja ori, mieleeni tulivat tammojen astutusmatkat isän kanssa, ja se etukäteisjännitys mahdollisten varsojen syntymästä. Trailerissa Ukko kuitenkin painoi päänsä tyytyväisenä heinäverkon tasalle niin kuin kisamatkoillakin, ja sen poskea vielä sipaistuani jätin sen sinne. Pasi sen vierellä luimisti minulle pikaisesti korviaan, mutta ei ollut kauaa pahalla tuulella, kun tuikkasin sen suupieleen taskustani porkkananpuoliskan samaan aikaan kuin Ukonkin suupieleen.

Camilla odotti jo trailerin rampin vieressä, kun kiersin takaisin trailerin taakse. Hymyilin hänelle tyytyväisenä, ja hän vastasi hymyyni ennen kuin kumartui tarttumaan ramppiin. Nostimme sen ylös, ja minä suljin salvat oikealta puolelta, hän vasemmalta. Autoon päästyämme käynnistin moottorin heti, jotta auto viilenisi, vaikka pysyimme vielä paikoillamme kunnes olin saanut viritelltyä puhelimeni näyttämään kuvaa trailerissa matkustavista hevosista. Ojensin sen lopulta Camillalle katsottuani vielä kerran tyytyväisen näköistä Ukkoa ja kyllästyneen näköistä Pasia, ja sitten olimme valmiit lähtöön.

Virvatulen kronikat jatkuu Oskarin päiväkirjassa.

[OskariOsallistuja]

Ennen tätä mysteeriratsastusta

Ohjus hevoseksi

Hopiavuoren Eetu ei ole kilparatsastaja, niin kuin isäkin aina sanoo. Hieno mies, mutta ei kilparatsastaja. Samalla tavalla Jussikin oli hyvä hevonen, ja se oli varmasti ollut kilpahevonen, mutta ei enää. Jo sen selkään noustessani tunsin ja näin valtavan eron Jussin ja Ukon välillä. Jussi seisoi paikoillaan kuin vuori, ja Ukko, joka on yhtä iso ja jykevä hevonen, alkoi jo reagoida kun Outi kiipesi sen selkään Jussin toisella puolella. Jussi seisoi paikallaan ja odotti, kun taas Ukko vierellämme liikehti hieman Outin istuessa satulaan. Se oli kuin sovituskopissa: tunnusteli, miltä uusi paita todella tuntui päällä. Jussi taas tuntui olevan jo ostanut paitansa, ja miettiminen oli ihan turhaa.

Jussin työmoraalista kuitenkin nautin. Kun sen kehotti raviin, se alkoi marssia tasaisesti ja ryhdikkäästi kuin olisi armeijan hevonen. Kun Ukko reagoi väsyneenäkin jokaiseen ratsastajan värähdykseen, Jussi puolestaan tuntui odottavan kunnon ohjeita. Rakastin sitä, miten sen mielestä sen työ oli jatkaa ravia ikuisesti samassa temmossa, ellei tulisi uutta komentoa. Kun otin sen raviin tuntumaa, minusta tuntui kuin olisin lomalla. Kun sitä komensi, se totteli, ja niin yksinkertaista kaikki oli. Samalla kuitenkin vaistosin heti, että sellainen hevonen ei menisi korkeaa koulua niin kuin Ukko. Ratsastajan avut olisivat väistämättä näkyvämpiä, ja niiden pitäisi olla huolellisempia. Suunnitellumpia. Ukko taas meni niin kuin omien jalkojen jatke, kun sille päälle sattui.

Kun nostin Jussilla laukan, minussa syttyi omituinen palo hypätä esteitä. Jussin laukka ei suinkaan ollut samaa höyhenenkeveää keinuhevosen laukkaa, jossa hevosen saattoi ohjata herkästi mihin tahansa. Jussi meni ennemminkin kuin ohjus: kun sille asetti kohteen, se eteni luotisuoraan, eikä se irronnut kurssistaan vaikka kokeilin istua tahallani vinossa. Ei ennen kuin siirsin painoni määrätietoisesti oikealle ja olin itse jo kääntymässä. Vasta silloin se otti minut kiinni ja vaihtoi kohdetta niin kuin auto vaihtaa vaihdetta.

”Joko pian?” kuului terävä kentän laidalta, kun olin vasta aloittanut.

Olin fantasioinut korkeista esteistä, mutta silloin palasin todellisuuteen, jossa ratsastin vain tavallisella vieraalla hevosella laukkaa tavallisella ratsastuskentällä. Eira näkyi seisovan tallin pihassa kädet lanteillaan ja nöyrän näköinen Chai Pondin ohjia pidellen vierellään.

”Mitä? Vastahan mä…”

Outi ja Ukkokin näkyivät olevan aidan vierellä, joskin kentän puolella. Ukko hinkkasi päätään etujalkaansa sen näköisenä kuin olisi jo pitkään seisoskellut paikoillaan. Olin nähnyt Outin ottavan sillä jokusen ravi- ja laukka-askeleen ja mietin, puoli rinkiäkö hän vain viitsi ratsastaa: oliko hevosessani hänestä jotain vikaa.

”Et sä mitää vasta!” Eira äyskäisi niin että Ukko nosti päänsä ja peruutti Outi selässään monta askelta, vaikka Chain pitämä Pond ei reagoinut kuin päätään nostamalla. ”Me ollaan seisty täs ainaki kakssataa vuotta!”
”Mä voin kyllä… Maastoonki…” Chai kuului mutisevan.
”Ei kun me ollaan kyllä ihan menossa”, Outi vakuutteli hänelle hiljaa ja kääntyi sitten sanomaan minua kohti kuuluvammin ja terävämmin: ”vai mitä Oskari?”
”Ai, ollaan vai? No — ehkä me sit — jos talutellaan näitä tosta pellon ympäri jäähdytykseksi vai?”
”Saa nähdä ehdinkö mä kauaksi aikaa enää”, Outi sanoi, ja minä punastuin.

Taas, Oskari. Tosi hyvä, Oskari. Koskahan muistaisin, että en saanut ratsastaa vierailla hevosilla ilman että laitoin kännykkään hälytyksen, kun olisi sovelias aika lopettaa?

[OskariOsallistuja]

Muotoilen sen kuin Michelangelo Daavidin

Tuskaistahan se oli Ukon kanssa, ihan ravailukin. Ei meinannut jalka nousta, eikä liikettä olla. Tuntui kuin olisimme ravanneet kahluualtaassa. Toisella puolella kenttää ravailivat Outi ja Jussi, ja yritin olla luomatta heihin kateellisia katseita. Jussilla oli varmasti niin mukavaa ratsastaa. Jussi varmaan liikkui kuin itsestään. Jussi varmaan jaksoi yhtä ja toista, kun Ukko vain huohotti pienimmästäkin ponnistuksesta ja oli tahmea kuin etana. Olin katkera.

Oli Ukko sentään parempi kuin kuukausi sitten. Hiljalleen olin alannut luottaa siihen, että se toipuisi. Kisat olisivat ohitse koko vuodelta ja huonolla säkällä seuraavaltakin, mutta parin vuoden kuluttua minä ja Ukko näyttäisimme kyllä, että ei ollut minun Ukkoni vikaostos, enkä minä turhanaikainen ratsastaja. Huhuiltiin jo, että kilpaileminen pelotti minua, ja että en kestänyt ajatusta väistämättömästä häviöstäni, mutta minäpä en häviäisi. Minä rakentaisin itse uudelleen tämän hevosen, lihas lihakselta veistäisin sen, ja lopulta sitä pidettäisiin yhtä täydellisenä kuin Michelangelon Daavidia taiteessa: sellaisena, ettei niin hienoa voi oikeasti edes olla. Ja isä sanoisi, että Ukko on hieno hevonen.

Suljin silmäni Outilta ja Jussilta. Keskityin vain pitämään selkärankani suorassa aina ensimmäisestä niskarangan nikamasta häntäluuhun. Kun nostin leukani ylös ja laskin hartiani alas, olin kilparatsastaja taas. Ukko vastasi pyöristämällä selkäänsä parhaansa mukaan, ja vaikka se ei ollut samanlaista kuin ennen, se oli parempaa kuin eilen. Se kääntyi voltille ulkojalan hipaisusta, ja kunhan sen sisäjalan liikettä ei rajoittanut liikaa sisäohjasta vetämällä, se taipui sisäpohkeeni ympärille kuin itsestään. Sekään ei ollut yhtä keveää kuin ennen, mutta kyllä sillä vieläkin jossain vaativassa B:ssä sijoittuisi varmasti, ja se oli tosi paljon parempaa kuin alusta aloittaminen. Ukko oli mahtava: se pystyi kompensoimaan surkeaa kuntoaan sinnikkyydellä niin pitkälle.

Ukko palasi ravissa uralle. Se jatkoi suoraan. Ennen kulmaa se heilutteli korviaan sen näköisesti keskellepäin, että ajatteli, ettei sen tarvitse ravata kulmaan kunnolla. Hipaisin sitä sisäpohkeella, jotta se ymmärtäisi mennä, enkä joutuisi käskemään sitä. Se sai sen korvat ponnahtamaan taas eteenpäin, ja se jatkoi kulmaan niin kuin kuului. Vaikka isä olisi kieltänyt hellimisen kesken ravin, silitin nopeasti hevosen kaulaa ennen kuin käänsin sen uudelle voltille.

Normaalisti olisimme harjoitelleet paljon kauemmin. Minulla oli vielä virtaa jäljellä. Ukolta ei kuitenkaan uskaltanut pyytää yhdellä kertaa niin kovin paljon, joten ravistelin jalustimet jaloistani, nypin ratsastushanskat käsistäni ja venyttelin viemällä käteni selän taakse. Annoin itselleni luvan katsoa Outia ensimmäisen kerran raviharjoituksien aloittamisen jälkeen, ja hän ravasi meidät kiinni Jussilla.

”Sä oot tyytyväinen”, naurahti Outi hidastettuaan Jussin sopivan välimatkan päähän kentän sisäpuolelle.
”Kukapa ei? Kato nyt miten kesä tulee.”
”Ei kun siihen hevoseen”, hän korjasi, vaikka tiesi minun tietävän, että sitä hän tarkoitti.

En voinut olla hymyilemättä hänelle. Niin olinkin tyytyväinen. Meillä oli edessämme pitkä matka, mutta ensimmäiset askeleet oli jo otettu. Sitä paitsi matkastakmme tulisi hieno, vaikka se olisi kuinka vaikea ja raskas. Outi hymyili minulle takaisin ja päästi ohjista kiristääkseen poninhäntäänsä, joka oli auringossa ennemminkin kultainen ja keltainen kuin ruskea.

Silloin sain mielestäni maailman hienoimman idean, joka hyödyttäisi meitä kaikkia. Outi oli lopettamassa ratsastusta ja ilmeisesti mielestään kaikkensa antanut, vaikka hikosi vasta hieman kypärän alta ja niskasta. Ukko oli myös sillä tavalla finaalissa, että ei jaksaisi enää mitään hirveän vaativaa. Jussi puolestaan näytti ihan suihkunraikkaalta ja voimakkaalta, ja minä olisin kovasti halunnut ratsastaa vielä…

”Kuule Outi…”
”No?”
”Mulla olis sulle ehdotus. Se saattaa olla vähä… No sä saat sanoa ei.”
”Joo?”
”En mä kenellekään muulle mitään näin hullua ehdottaisi, mutta…”
”Niin?”

En tiedä mitä hän odotti, mutta ei ainakaan sitä. Kun sanoin, että vaihdetaan hevosia, hän istui yhtäkkiä paremmin satulaansa, vaikka oli nojautunut jo minua kohti. Oli kummallista, ettei hän ollut yhtä innoissaan kuin minä, mutta myöhemmin tajusin sen johtuvan varmaan siitä, että hikinen Ukko ei varmasti ollut ihan kauhean houkutteleva Jussiin verrattuna. Hän kuitenkin suostui huokaisten.

Jatkuu Jussin päiväkirjassa

[OskariOsallistuja]

Vikaostos
Olavi Susi kertoo
Olavi Susi II

Ennen kuin lähdin, Oskari halusi vielä näyttää hevostaan minulle. En raaskinut sanoa, ettei siinä ollut enää mitään näkemistä, vaan seurasin häntä talliin. Tietenkin hän välitti siitä hevosesta: olihan se hänen omansa ja varmasti mitä miellyttävin. Valitettavasti miellyttävinkään hevonen ei aina lopulta osoittaudu hyväksi hevoseksi. Google Me oli harmillisesti ollut vikaostos.

”No?” Oskari kysyi taas, kun painelin hänen hevosensa selkää.
Pudistin päätäni ja purin hampaitani yhteen. Rakkausko lapseni silmät sumensi? Oskarin täytyi itsekin tietää, ettei sen hevosen lihaksistoa ihan heti rakennettaisi uudelleen.
”Niinkö paha se on?”
”Ilona…”
”Oskari.”
”Oskari. Mulla on sulle ehdotus.”
”Ei käy”, Oskari sanoi heti.
”Sä et vielä tiedä, mikä mun ehdotus on.”
”Mä en tilaa sille mitään teurasautoa. Se on mun hevonen.”
”En mä sitä ehdotakaan.”

Oskarilla oli tuima ilme silmissään. Hän puristi Google Men riimua nyrkissään, vaikka hevonen pudisteli tasaisin väliajoin päätään niin kuin olisi kovastikin heikkohermoinen. Ostettaessa se ei ollut tuollainen. En uskonut ollenkaan, että orin muutos olisi Oskarin syytä. Heikko ja hermostunut valmentaja hän saattoi olla, mutta osasi ratsastaa ja suunnitella oman hevosensa treeniaikataulun.

”Mitä sä sitten ehdotat?” Oskari kysyi lopulta.
”Myy tämä mulle.”

Näin miten Oskarin silmät siristyivät hitaasti. Ensin ilme oli hyvän aikaa epäileväinen, mutta sitten taas tiukka ja vimmainen.

”En.”
”Mikset?”
”Koska se on sun tapa lahjoittaa mulle kymppitonni uuteen hevoseen ja sitten sä paat tämän teurasautoon kuitenkin.”
”Sillä on hyvä suku. Mä tutkin mikä sen on. Jos se ei periydy, siitä voi olla siitosoriksi.”
”Ja jos sä et saa selville mikä sitä vaivaa, se on koiranruokaa.”
”No niin. Mutta siitähän sun ei tarvi murehtia. Mä yritän ensin tutkituttaa sen.”
”Yritän…” Oskari tuhahti ja katsoi sitten oriaan suu viivana. Google Me pudisti taas päätään ja kuopaisi.
”Anna mun sitten sponsoroida sulle hevonen.”
”Ei.”
”Se ei ole lahja eikä laina. Se on sijoitus. Saat hevosen jos ratsastat kilpaa–”
”Ei.”
”Mä ajattelin, että… Tai no, mun pitää vielä harkita tätä, mutta ehkä Ramonalla.”
”Ei — ei kun mitä? Ram… Silti ei.”

No nyt. Oskari seisoi edessäni leuka pystyssä, selkä suorana ja jalat hartioiden mitan päässä toisistaan. Hän hengitti syvään ja rauhallisesti ja puhui ääneen. Olisipa hän valmentanut samalla tavalla. Joka tapauksessa hän oli päätöksensä tehnyt. Hymyilin hänelle ja kehotin häntä taluttamaan hevosensa karsinaan, sillä minun oli todella aika lähteä. En ollut minun asiani valaista jälkeläistäni siitä, että ellei hän saisi lottovoittoa, hänellä ei koskaan olisi nykyisillä tuloillaan varaa hankkia toista Google Meta, kun ensimmäinen oli ollut noin huono sijoitus. Oli harmi katsoa, miten toinen oli vakaasti päättänyt heittää kaiken taitonsa hukkaan, vaikka olisi sopivan hevosen kanssa voinut olla vaikka mitä. Ja olihan Google Me ollut hetken sopiva. Samaan aikaan ymmärsin Oskarin ratkaisun. Olisin itse toiminut täsmälleen samoin. Toisaalta jos vanha kunnon Osmo Susi olisi ollut hevosmiehiä, en olisi torjunut isältä saatua kilpahevosta samassa tilanteessa. Oskarille oli kuitenkin turha jankuttaa, joten parasta mitä voisin hänen hyväkseen tehdä, oli viedä hänet vielä syömään ennen lähtöäni.

[OskariOsallistuja]

Olavi Susi II
Olavi Susi kertoo

Epävarma. Sellainen minun lapseni oli. Hän oli ollut jo sekä hevosten että ratsastajien kanssa niin paljon, että kyllä hänen olisi pitänyt tietää, ettei kumpienkaan edessä sopinut hieroa tuolla tavalla niskaansa ja pöyhiä tukkaansa. Vaikka nuori valmentaja pyrki kaikin voimin seisomaan suorassa ruunikon ja ratsastajanalkunsa kanssa, se ei riittänyt tekemään hänestä valmentajaa. Ei vielä. Oskari oli mainio apu ratsastuskoulusta irronneille nuorille tytöille, mutta ei enää tällle Outille. Kaiken lisäksi Oskari päästi Outin helpolla. Hän korjasi kerran sanallisesti Outin sisäpuolen pohkeen paikkaa, mutta vaikka ratsastaja piti sitä oikein vain suunnilleen puoli kierrosta, valmentajan alku ei muistanut sanoa siitä enää mitään ennen kuin Outi oli taas ratsastanut pidemmän aikaa väärin kuin oikein.

Kun Oskari katsoi minuun, hymyilin kuitenkin ja nyökkäsin. Halusin uskoa, ettei hän ollut yhtää hermostunut yksin valmentaessaan. Ja miksi olisikaan ollut? Outi oli ensimmäinen Oskarin projekti pariin vuoteen, ja vaikka hänen lähtötasonsa olikin vain Oskarin kerronnan varassa, Oskari ei varmasti valehdellut minulle kertomalla tasoa ainakaan alakanttiin. Sitä paitsi Jussi, Hopiavuoren Eetun hevonen, ei ollut helpoimmasta päästä. Tekihän se rehellisesti työtä, mutta samalla se oli vähän sellainen karhumainen. Suurpiirteinen. Ennemminkin joku esteratsu kuin ihan oikea kouluratsu. Ja se oli ollut jo useamman vuoden vain Eetun käytössä, eikä Eetu ollut kuitenkaan mikään Nathaniel Rossi tai Anmari Franssi. Hyvä mies, hieno tallinpitäjä — ei kilparatsastaja.

”No?” lapseni kysyi vakavana, kun oli laittanut Outinsa tekemään raviharjoituksia.
”Sä oot oppinut paljon”, vastasin, ja hän nojautui hymyillen selällään vasten laitaa, jonka takana minä istuin. En malttanut millään sanoa, että Outin ja Jussin taivutusharjoitukset kootussa ravissa olivat aivan liian rankkoja niin myöhäisessä vaiheessa valmennusta, kun puhti oli mennyt jo laukkasiirtymiin. ”Paljon sulla on kuitenkin vielä opittavaa”, sanoin sen sijaan.
”Mm. Mutta en mä halua olla mikään valmentaja.”
”Ilona. Jokaisen kunnon–”
”Oskari.”
”Oskari. Jokaisen kunnon ratsastajan pitää hankkia jostain sitä pelisilmää, ja sitä ei saa mitstään paremmin–”
”Kuin valmentamalla, valmentamalla, valmentamalla”, Oskari puhui päälleni.
Yritin olla nauramatta. Taisin hokea samoja fraaseja liiaksi. Samalla minua harmitti Oskarin puolesta. Ei ole reilua, että ensimmäinen oma hevonen on sellainen kuin hänen.

Kun varsinainen valmennus päättyi, Oskari tuntui saman tien unohtavan olemassaoloni, vaikka oli läpi valmennuksen minua vilkuillut. Istuin paikallani katsomossa ja seurasin, miten hän käveli Outin ja Jussin vierelle ja alkoi hiljaisella äänellään kertoa palautetta, joka ei kuulunut minulle asti. Toivoin, että hän muisti kehua myös, sillä kehumisen hän ainakin kotona tapasi aina unohtaa.

Kun Oskari käveli, hän piti väliä ratsukkoon. Pari kertaa hän sipaisi Jussia jotain näyttääkseen, mutta käsivarrenmitan päästä, koko ohuenpuoleinen käsivarsi melkein äärimmilleen ojennettuna. Sekin oli hänen tapaistaan. Hänen askeleensa olivat pitkät ja rauhalliset, ja vaikka hän oli nyt ensimmäistä kertaa kokonaan omillaan ja joutui varmasti tekemään töitä pärjätäkseen, hän vaikutti olevan terve ja hyvässä kunnossa. Olen aina sanonut, että Oskarin olisi pitänyt olla edes esteratsastaja, ellei hänestä kenttäratsastajaksi olisi. Hän saattoi olla hieman liian pitkä, mutta hän oli kevytrakenteinen niin kuin sellaiset hyvät oikeat puoliveriset, joihin ei ollut sekoiteltu liian paksulti täyttä verta.

Outi oli puhki ratsastuksen jälkeen. Sen näki jo töksähtävästä laskeutumisesta, mutta Oskari käveli jo minua kohti, eikä tainnut huomata Outin liian matalaa askelta. Jussi oli hiessä, mutta se ei tarkoittanut mitään pahaa. Taputin silti sen kaulaa, koska niin kuului tehdä.

”Ilona kertoi että sua ei ainakaan ole tarvinnut hävetä cupisa”, sanoin Outille, kun saattelin nuorisoa maneesilta talliin hevosta hoitamaan.
”Oskari”, Oskari sanoi, ja minä puhalsin posket pullollani ilmaa huulteni raosta.
”No Oskari. Mikähän mua tänään vaivaa kun sä oot nyt Ilona koko ajan?”
”Ensimmäisestä osakilpailusta ja kotikisoista tuli sijoitukset”, Outi myönsi.
”Ne voitti itse asiassa ensimmäisen”, Oskari kiirehti sanomaan.
Hymyilin hänelle, enkä ollut huomaavinani, miten näin silmäkulmastani Outin rypistävän hänelle kulmiaan. ”Niinhän sä taisit kertoa. Se on tosi hieno saavutus, Outi.”
”Kiitos.”

Talossa sain kahvia. Se maistui ihan Juhla Mokalta, mutta seura oli hyvää. Tupa oli täynnä nuoria toiveikkaita kilparatsastajan alkuja. Grigorin poika oli eksynyt sinne, vaikka niinhän toki oli juoruiltukin, joten sain lähetettyä terveisiä samalla istumalla sekä Kozlovin isännälle että mainiolle Hopiavuoren Ritvalle. Olin jo kysymäisilläni, vieläkö Ritva valmensi, koska siitä olisi voinut olla Oskarille paljon hyötyä, mutta sain oltua hiljaa, sillä ei Oskarilla ole hevostakaan. Eetu oli mennut samaan vipuun kuin isänsä aikoinaan ja minun rouvani: oli naimassa kilparatsastajan. Siitä ei ollut kuitenkaan minun asiani häntä varoittaa. Huomaisihan hän ennen pitkää itsekin, mitä kaikkia vähemmän mukavia sivuvaikutuksia siitä seuraisi, jos hänen nuori morsiamensa joskus vielä menestyisi. Kaikkein kummallisinta, tai oikeastaan epämiellyttävintä kuitenkin kahvittelussa oli se, että melkein kaikki tiesivät kuka minä olen, mutta etukäteen juuri kenelläkään ei tuntunut olevan aavistustakaan, että olin Oskarin takia käymässä — että olin Oskarin isä! Sain osakseni omituisia katseita hyvän aikaa ennen kuin ymmärsin asian laidan ja tajusin esittäytyä paitsi nimelläni, myös Oskarin isänä.

Ennen kuin lähdin, Oskari halusi vielä näyttää hevostaan minulle. En raaskinut sanoa, ettei siinä ollut enää mitään näkemistä, vaan seurasin häntä talliin. Tietenkin hän välitti siitä hevosesta: olihan se hänen omansa ja varmasti mitä miellyttävin. Valitettavasti miellyttävinkään hevonen ei aina lopulta osoittaudu hyväksi hevoseksi. Google Me oli harmillisesti ollut vikaostos.

Jaaritellaan vielä lisää Ukon päiväkirjassa

[OskariOsallistuja]

Yksi ristikko ja Amarillon pihvit
Kuinka sekaisin Oskari Susi meni Hannabyssä

En olisi malttanut olla puhumatta Hanami Weekistä. Olisin halunnut kertoa ihan kaikki hienot sattumukset, ja etenkin ratsastuksesta olisin halunnut puhua, varsinkin omastani, ja näyttää kuvia Digital Sweetheartista. Toisaalta olin yhtä innoissani siitä, että Outia oli haastatellut ihan oikea toimittaja. Siksi minun oli edes vaikea istua Hopiavuoren tuvan pöydässä Outia vastapäätä, ja vaikka kuinka yritin kuunnella ja puhua, puolet Outin jutuista meni täysin ohi ja puolet omista jutuistani unohdin kertoa. Olisin oikeastaan halunnut seistä penkillä polvillani ja roikkua pöydän päällä kyynärpäideni varassa. Sellainen käytös ei sopinut ihmisasuntoon, vaikka välillä huomasinkin hivuttautuvani kohti sitä asentoa. Välillä läpsytin ja puristelin pöydän reunaa, välillä pöydällä olevaa vanhaa poppanaliinaa ja välillä Outin käsiä jotain tärkeää asiaa painottaakseni tai erityisen ankarasti kuunnellakseni, vaikka kuinkaa yritin olla rauhassa.

”Oliko se sitten niin hyvä sijoitus niiden nimien joukossa?” Outi kysyi minulta, kun kuvailin erästä suoritusta ihan liian tarkkaan. En ollut voittanut mitään, hädin tuskin sijoittunut.
”Ei!” henkäisin, koska kyse ei ollut siitä. ”Ei kun mä hävisin muutamalle sellaselle jotka yleensä voitan — mutta siitä ei ole kyse!”
”Ai?”
”Vaan siitä että vitsit miten hienoa oli kilpailla! Paljoa paremmin ei olis voinu mennä vieraalla hevosella millään. Mä tein kaiken ihan niin hyvin kun vaan pystyin, ja se oli tosi hyvä hevonen. Ei haittaa sillon yhtään vaikka oltaisiin tultu viimeisiksi. Parasta on kun onnistuu just niin hyvin ettei tarvi spekuloida yhtään että olisko voinu tehdä jotain paremmin–”
”Ihanaa kun sä oot noin iloinen.”

Istuin taas tiukemmin takaisin penkille ja tunsin punastuvani. Kukaan ei voinut ihan hirveästi nauttia siitä, kun yritin kiivetä pöydän ylitse syliin. Hengitin taas kerran syvään muistaakseni että olin Hopiavuoren keittiössä, en ratsastamassa ratoja uudelleen. Puristin käteni polvieni väliin ollakseni hypistelemättä sen paremmin pöytää, poppanaliinaa kuin Outin käsiäkään, mutta hymyilemättä en voinut olla. Minulla oli sellainen olo kuin olisin juuri henkilökohtaisesti voittanut kaikki Hannabyssä ratsastetut luokat. Ja niin paljon uusia ideoita.

”Kuule”, sanoin Outille.
”No?”
”Mulle teki ihan hirveen hyvää hypätä taas. Noin niinku kouluratsastusta ajatellenkin.”
”Onpa hyvä!” Outi nyökytti liikuttavan pahaa-aavistamattomana.
”Niin mä sain tosi mahtavan idean sun ja Jussin treeniin.”

Outin ilme muuttui heti hymyilevästä vakavaksi. Hän oli nojannut etukenoon minua kohti, mutta kallistui saman tien poispäin ja asetteli kätensä puuskaan rinnalleen.

”Oskari, mä en aio hypätä Jussilla.” Outi oli varma päätöksestään.
”Mikset?” kysyin pettyneenä.
”Koska se on ollu viimeaikoina aika vauhdikas Eetullakin…”
”Laitetaan kenttä puoliksi. Niin se ei pääse mihinkään huimaan vauhtiin.”
”En mä tiedä Oskari..”
”Laitetaan yks este. Laitetaan vaikka ristikko.”
”En mä oikein…”
”Mä olisin halunnu…”

Se oli vitsi, kun katsoin Outia muka tosi murheellisena kulmieni alta. Olin jo valmis uskomaan, ettei Outi aikonut hypätä Jussilla. Silloin hän yhtäkkiä suostuikin, mikä sai minut aukomaan suutani pari kertaa ennen kuin sain taas ääntä ulos.

”No… Yks ristikko. Ja hirveen lyhyet treenit. Ehkä pari hyppyä.”
”Kaks ristikkoa”, korotin, koska minulla oli jo muutenkin käynyt tuuri.
”Yksi ristikko.”
”Yks ihan oikea este.”
”Yksi ristikko. Ja maapuomit.”
”Yks ristikko ja Am–”

Olin meinannut sanoa, että yksi ristikko ja Amarillon pihvit sitten, mutta suljin suuni. Hannabyssä tuulettuminen oli saanut minut järjiltäni. Pidin itselleni hetken äänetöntä kurinpalautusta, jota tiesin jatkavani ennen nukahtamista seuraavat kuukaudet, mutta vielä en pystynyt lannistumaan liikaa. Kun aurinko paistoi keittiön ikkunasta, Outin ruskeiden hiusten seassa oli kultalankoja.

[OskariOsallistuja]

Jumi jatkuu. Ideoita on, tekstiä tulee, editoiminen tökkii niin lujaa ettei ikinä. Silti priorisoin ihan reteästi ja röyhkeästi sen, että teen sitä, mikä on musta kivaa: eli ihan vain kirjoitan ja julkaisen siitä huolimatta ettei tule täydellistä tai edes hyvää!

Kun tytöt itkevät

Tosi hyvä taas, Oskari, tosi hyvä, tosi hyvin vedetty.

Istuin sänkyni reunalla ja yritin määrätietoisesti sulkea pois itseäni soimaavia ajatuksia. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä pitää tehdä itkeville tytöille. Outi oli itkenyt tallin vintillä päivällä. Olisin voinut vetää vähän paremmin siinä tilanteessa. Oli ihan älytön veto alkaa puhua ratsastuksesta. Olihan se itkeminen loppunut silloin, mutta silti. Olin varmana käyttänyt liian tiukkaa äänensävyäkin, kun olin käskenyt kuvittelemaan onnistunutta rataa. Joo. Hyvä Oskari. Oli tullut taas tosiaan käskettyä, eikä pyydettyä. Oli tullut otettua kädestä kiinni. Tosi hyvä hetki hipelöidä tyttöjä, Oskari, tosi hyvä.

Ohjasin ajatukseni muualle aina kun pystyin. Ravistelin ihan päätänikin, jotta saisin moiset ajatukset irrotettua itsestäni. Teki ihan vimmatusti mieli ottaa kännykkä takaani sängyltä ja tekstata Outille. Halusin tietää, mitä hän oikein ajatteli minusta, mutta miten sitä voisi kysyä? Moikka Outi, niin en oo mikää saalistaja tai muutenkaa hyväksikäyttäjä, jos sä sitä ajattelit kun pidin sua kädestä. Mitähän hän ajatteli minusta?

Taas ohjasin ajatukseni pois Outista ja idioottimaisuudestani ja ravistelin koko ruumistani. Yritä nyt rauhoittua, Oskari, ei tämä miettimällä paremmaksi muutu… Hieroin silmiäni ja yritin muistaa, koska olin itse viimeksi itkenyt. En Ukon sairastelun aikana ainakaan. Olin ollut surullinen, mutta ei minua ollut varsinaisesti itkettänyt. Eikä muuten itkettänyt silloinkaan, kun meidän koira pantiin multiin muutama vuosi sitten, ja silloin se oli ollut turhauttavaa ja ahdistavaa. En ollut tainnut itkeä itse asiassa sen jälkeen, kun olin parikymppinen. Joskus silloin sata vuotta sitten ennen pistoksien aloittamista muuten itkinkin aika paljon. Kyllä minun pitäisi Outin säikähdykseen siis osata samastua — voi vitsi — hyvä nyt Oskari — kyllähän minun olisi pitänyt osata edes lohduttaa jollain lailla, eikä puhua pelkistä hevosista….

Työnsin outiajatukset syrjään ja kaaduin selälleni sängylle. Huone oli pimeä. Ulkoa ei tullut enää valoa. Puhelin välkkyi vihreää valoa vierelläni. Varmaan Outi. Varmaan hän tekstaisi jotain sellaista epämääräistä, josta tietäisin hänen inhonneen urheilupaasaustani päivällä — hyvä juttu Oskari, hyvin avauduttu kaiken maailman Mikluista, ihan tosi kiinnostavaa Outin mielestä. Sinä se tiedät, miten naisille puhutaan.

Hieroin otsaani kaksi käsin, jotta sain ajatukset katoamaan. Sitten tartuin puhelimeen. Irvistin jo varmuuden vuoksi avatessani näytön, mutta vihreä vilkkuvalo olikin merkki tekstiviestistä eikä WhatsApp-viestistä, eikä kukaan normaali ihminen enää tekstiviestejä lähettänyt. Avasin viestin, ja siinä oli Ukon viimeisimpien kokeiden ennalta-arvattavat tulokset. Ei mitään poikkeavaa: hieman korkeat tulehdusarvot ja T-solujen määrä ylärajoilla. Ensimmäinen havainto oli ihan looginen Ukon tilan huomioiden, toinen taas sille varsasta asti tyypillinen vika. Maksa-arvot olivat korkeammat kuin tavallisesti, mutta ihan täysin normaalin rajoissa.

Kierähdin kyljelleni puhelimen kanssa. Naputtelin mustaa näyttöä kynsilläni. Itkisinkö, jos Ukko pitäisi laittaa pois? Itkin pienenä, kun Jari Litmanen kuoli. Siis meidän kissamme, joka oli ollut meillä jo ennen syntymääni ja kulkenut nimellä Töpö, kunnes olin vaatinut naperona sitä kutsuttavan Jari Litmaseksi. Jari Litmasen kuoleman ajattelu sai nenäni kutiamaan vieläkin, mutta ei minua itkettänyt enää.

Painoin sormenjälkitunnistimesta puhelimeni auki ja avasin WhatsAppin. Ennen kuin ehdin liiaksi miettiä, etsin sieltä Outin ja painoin pientä kameran kuvaa keskustelun yläreunasta. Kallellani sängyllä, ilman tyynyä, odotin videopuhelun yhdistymistä. Olin varma, että kun tytöt putosivat hevosen selästä ja säikähtivät niin että alkoivat itkeä, oli oikea hetki ehdottaa, että lähdettäisiin ajelemaan Seinäjoelle ihan huvikseen. Jotain sellaista minäkin olisin muistaakseni saattanut haluta silloin, kun minua itketti vaikkapa Jari Litmasen takia. Vai hetkinen — olikohan tämäkin nyt sitten sitä saalistamista ja hyväksikäyttöä hänen mielestään? Hyvä nyt taas Oskari.

[OskariOsallistuja]

Kriminaali

Milanin auto nökötti maneesin edessä. Sen perässä oli hevosenkuljetusvaunu, joka oli samaan aikaan selkeästi melko uusi, mutta myös kovassa käytössä. Olin menossa tupaan kahville — tiesin Camillan olevan siellä ja hän hoitaisi tarvittaessa puhumisen — mutta muutinkin kurssiani auton, tai oikeastaan sillä matkustavan hevosen ja ihmisen houkuttamana. Milan ratsasti keveästi ja kauniisti, vaikkakin hieman huolimattomasti. Kun en voinut ratsastaa itse, parasta korviketta oli katsella muita, etenkin Nellyä, Agnesia, Marshallia, Outia ja Milania.

Tietenkin haravoin katseellani ympäristöäni matkallani. Olisin kernaasti ottanut mukaan vaikka talikon naamioitumisvälineeksi, mutta harvoinpa sellaisia pihassa lojui. En kuitenkaan viitsinyt palata enää hakemaan talikkoa suulista. Kyllä Milan taisi jo muutenkin tietää, etten minä niin usein voinut sattua samaan maneesiin vain töiden takia.

Avasin maneesin oven ja vihelsin ilmoittaakseni tulevani. Pujahdin sisään pienestä raosta ja suljin oven hiljaa perässäni. Maneesista kuuluvat kahahtelevat raviaskeleet hiljensivät tempoaan ja sitten loppuivat kokonaan. Kun silmäni tottuivat hämärään, vaalea ratsastaja hymyili minulle.

”Terve Oskari!”
”Moi.”
”Sä tulit sopivasti. Voisitko katsoa ja sanoa, mitä mieltä meidän keskiravista nyt?”

Milanista ei pidetty Hopiavuoressa. Oli selvää, että Eetun koko ilme ja olemus muuttui aina, kun hän näki edes Milanin auton maneesin parkkipaikalla itse nuorestamiehestä puhumattakaan. Samoin kapenivat Camillan silmät, sillä hän tuntui luottavan Eetun arvostelukykyyn milanin suhteen. Kukaan ei kuitenkaan koskaan sanonut Milanista pahaa sanaa. Ei suoranaisesti Eetukaan, vaikka olinkin kuullut hänen äyskähtävän ainakin Hellolle ja Eiralle, ettei Milan ollut hyvää seuraa.

Minusta hänessä ei ollut mitään vikaa. Hän hymyili avoimesti tervehtiessään kaikkia, myös Eetua. Kun Noa pudotti lompakkonsa ja Sanni puhelimensa, Milan laski kaikki hevosensa tavarat käsistään ja varta vasten käveli muutaman askeleen nostamaan. Hän kiitti kauniisti, kun ojensin hänelle kerran pudonneen raipan hänen Biffensä selkään ja maneesille ja kentälle tullessaan hän kysyi aina erikseen sisällä olijoilta luvan tulla mukaan. Milanin käytös oli aina hillittyä ja moitteetonta, äänensävy aina lämmin, hymy aina kasvoilla, vaatteet aina niin siistit kuin tallille on tarpeellista, hiukset aina harjattu, kasvot aina pesty, kynnenaluset aina puhtaat. Hevostaan hän kohteli lempeästi, vaikka satunnaisesti viittasikin siihen omituisen epäkohteliaasti. Siinä taisi kuitenkin olla kyseessä pelkkä kieliongelma, sillä jos Milanissa oli jotain epätäydellistä, se oli hänen kielitaitonsa.

”Joo voin. Mä tulin tänne vaan kun… Siis joo voin.”
”Ei se haittaa Oskari. Mä myös katsoa tykkään, kun muu ratsastaa.”
”Joo…”

Milan naksautti kieltään Biffelle samalla kun antoi pohjeavut — liian ronskisti minun makuuni. Hän laski kätensä erinomaiseen kulmaan, jonka pitäminen yllä tuntui olevan hänelle niin automaattista ja tyypillistä kuin hänen kätensä olisi kipsattu lapsena siihen asentoon kasvamaan. Ranteet olivat liian löysät. Silti Milan sai aikaan keskiravia, tottahan toki. Biffe venytti kuuliaisesti askeltaan heti.

Pari viikkoa aiemmin olin tullut huomauttaneeksi, että Milanin ja Biffen lisätty ravi ei kyllä minusta ollut ihan tarpeeksi lisättyä, vaan pikemminkin jonkinlaista liioiteltua keskiravia. Milan väitti, ettei ollut kuullutkaan moisesta keskiravista, vaikka myöhemmin googletinkin hänet ja totesin hänen kilpailleen muutaman kerran jopa vaativaa A:ta, joten ei se voinut olla ihan totta. Epäilin, että Milanin kielitaito oli vain pettänyt taas. Joka tapauksessa Milan oli sen jälkeen luvannut harjoitella, ja useasti olinkin nähnyt hänet raviharjoituksissa niin kentällä kuin maneesissakin.

Tällä kertaa Biffen ravi oli oikein kaunista keskiravia. Sen tempo pysyi ihailtavan tasaisena. Minua oikein ärsytti katsoa, kuinka pienillä asioilla se ja Milan olisivat voineet näyttää ihan oikealta ratsukolta. Teki mieli sanoa, että älä hyvä mies työnnä niskaasi taaksepäin tuolla tavalla kuin kilpikonna, sillä se saa hartiasi putoamaan ja selän joustamisen rajoittumaan. Suorista ne ranteesi, että saat tuntuman sen hevosen etupäähänkin, äläkä anna ilmaisia pisteitä pois koululuokastasi, hölmö!

”No?” Milan kysyi mennessään, enkä sanonut mitään kilpikonnista tai lörppökäsistä.
”No on hyvä!”
”Mä näken sun naaman Oskari! Sano vaan. Mikä vika?”
”Nosta pää ylös.”
”Näinkö?”
”Ei kun — kato ittees silmiin tosta peilistä. Niin ylös.”
”Aa”, Milan äännähti, mutta katsoi peilin kautta minua. Hymyilin ja nyökkäsin hänelle. Just noin.
”Seuraavaks meidän pitää keskittyä se lisätty ravi.”
”No joo, mutta Biffe on aika nuori niin… Riittääkö lie lihaskunto…”
”Mitä?”
”Että Biffe ei oo ehkä valmis vielä.”
”On se, oothan? Hyvä, kulta, olet hieno, olet mun kamu –”

Olin oppinut Milanista kaikenlaista lyhyiden juttutuokioidemme aikana maneesissa ja kentällä. Hän haaveili kilparatsastajan urasta, mutta piti haavettaan mahdottomana. Hän osasi ulkoa monen kilparatsastajan, kuten esimerkiksi meidän isän, tarinan. Hän luki paljon, mutta ilmeisen suppeaa teosvalikoimaa, eikä ollut kauhean hyvin perillä uutisista tai televisio-ohjelmista. Työlleen hän ei löytänyt suomenkielisiä sanoja, mutta se oli jonkinlaista asiakaspalvelua, ja sellaiseen Milan varmasti sopikin. Hänen paheensa oli ananasmehu, jolla hän totesi vaikka elävänsä, mutta hän ei halunnut menettää hampaitaan juomalla ainoastaan sitä. Häntä huvitti, kun möläytin kerran, että minusta ananasmehu maistuu samalta kuin miltä pierun voisi kuvitella maistuvan. Milan tuntui tuntevan Hellon hyvin, mutta aina Hellon tullessa puheeksi huomasin hänen kääntävän keskustelun melko nopeasti mutta aina sujuvasti toisaalle. Eetusta en kehdannut edes udella.

”Ratsastaako Oskari?” Milan kysyi pitkän hiljaisuuden kuluttua hengästyneenä.
”Joo, mä oon ratsastanu kakskyt vuotta”, vastasin maneesin katsomosta, johon olin siirtynyt istumaan.
”Ei kun ratsastakko tällä nyt? Haluatko?”
Räpäytin yllättyneenä silmiäni. Toisen kilpahevosellako? Ihan yhtäkkiä? Minä, joka kilpailisin isän hevosella pian Milania ja Biffe vastaan Hannabyssä? Miksi?
”En mä oikeen”, yritin aloittaa välttelevästi.
”Tule nyt Oskari. Biffe on hyvin lämmitelty, kato.”
”Joo mä näen, mutta en mä… Seuraavalla kerralla?”
”Jos sua pelottaa…” Milan sanoi vakavana, mutta virnisti sitten minun suuntaani.
”Ihan hirveesti”, mutisin vastaukseksi, eikä se ollut kokonaan sarkastinen vastaus. Tiesin olevani parempi ratsastaja kuin Milan, enkä tosiaankaan halunnut Hannabyn kilpailun kynnyksellä tietää, mitä kaikkea hänen hevosestaan voisikaan saada irti.

Milan nauroi vaimeasti niin kuin hänellä oli tapana ja siirsi Biffen sitten käyntiin. Hän kumartui silittämään sen kaulaa kiitokseksi ja näytti mutisevan sille kehuja vieläkin hymyillen. Hän ei kiinnittänyt minuun enää mitään huomiota sitä tehdessään, vaan rapsutteli hevostaan melkein kokonaisen käyntikierroksen ajan. Biffe puolestaan rentoutui kaula pitkänä, sillä ilmeisesti pitkä kehurituaali oli merkki siitä, että harjoittelu oli ohitse.

Seurasin Milanin ja Biffen kävelyä hetken, mutta nousin sitten lähteäkseni, sillä varsinainen ratsastushan oli jo nähty. En enää kehtaisi mennä kahville, ellei nyt joku kiva tyyppi sattuisi sitten juuri kävelemään pihan poikki niin, että voisin lyöttäytyä hänen seuraansa. Paitsi että — mitä jos Milan tulisi?

”Tuutko sä tonne tupaan kahville kun se on valmis?”
”Biffe valmis?”
”Niin?”
”Ei… Eetun tupaan?”
”No niin.”
”Ei. Mä en oikein tervetullut ole”, Milan sanoi ja hymyili minulle.
”Mikset?” kysyin ennen kuin ehdin purra kieleeni.
”Ai Eetu ei ole kertonut?” Milan naurahti ja muuttui sitten niin vakavaksi, että hänen seuraavan tunnustuksensa valheellisuus ei voinut mennä minulta mitenkään ohitse. ”Mä olen kriminaali: tosi paha ja vaarallinen mä olen”, hän sanoi, ja hänen vakavuutensa huvitti minua.
Naurahdin ja hyvästelin hänet. Hän ei selkeästi halunnut kertoa totuutta, ja mikäpä minä olin utelemaan.
”Kontiolaan mä voin lähteä”, Milan huikkasi kuitenkin perääni.
”Koska?”
”Lauantaina. Mutta vain yksi olut: mä en oikeastaan juo.”
”Selvä, yhdet vaan.”

[OskariOsallistuja]

Steffen ratakronikat 1

”Muista että sä oot kahden vanha”, kerroin Steffelle, joka huiski hännällään kuin mielipuoli Ylistaron raviradalla. Sillä reppanalla oli vielä suupielet kosteana emon maidosta, ja jo se tanssahteli nähdessään tammalauman aitauksessa. Pitelin sitä riimunarusta ja yritin olla aiheuttamatta sille lisää paineita kiristämällä narua. Se oli kylläkin vaikeaa, koska Steffe oli menossa ihan kauheasti joka suuntaan. Onneksi se oli vielä niin nuori ja torvi, että kuvitteli, että sen oli pakko uskoa minua, kun talutin sitä ripeällä ringillä surkean pienen varikon parkkipaikalla.

”Ei tää nyt mikään Seinäjoen rata oo…” Camilla mutisi kaivellessaan Steffen tavaroita autoni takapenkiltä.

Siitä olin samaa mieltä. Ylistaron radan aitojen maali oli lohkeillut. Metalliputket, joista tarhat oli rakennettu, olivat vääntyilleet sieltä täältä. Valjastusalueella oli omituisia lippakatoksia, joihin hevosta ei kyllä saanut kovin turvallisesti kiinni. Niiden liepeillä näkyi kasvavan pitkä heinä, joka oli talven jäljiltä erityisen kaamean näköinen. Parkkipaikkakin oli niin kuoppainen ja kivinen, ettei jalka meinannut jakaantua. Sieltä tosiaan puuttui Seinäjoen oikean raviradan juhlan ja virallisuuden tuntu. Mutta niin puuttui hälinäkin: missään ei näkynyt ristin sielua. Ylistaron rata oli sitä paitsi noin viiden minuutin matkan päästä Otsonmäeltä. Ei kahdenkymmenen. En kehdannut vastata Camillalle mitään.

”Noni Susi, sido se tähän.”
”Jos sä meinaat.”

Sidoin Steffen trailerin kylkeen niin, että sillä oli kolme jalkaa toisistaan erillisissä kuopissa ja yksi muita korkeammalla. Camilla nosti silat sen selkään ja näytti ajattelevan vähän samansuuntaisesti kuin minä: parkkipaikalta oli paras poistua ennen kuin joltain nyrjähtäisi nilkka tai joku putoaisi niin syvään kuoppaan, ettei pääsisi sieltä ilman tikapuita pois. Tartuin siis mahavyöhön kuopivan Steffen vatsan alta ja kiinnitin sen. Kun vedin kärryt aisat pystyssä Steffen perään, Camilla kiinnitti jo rintaremmiä sen kaulalle. Luojan kiitos sen uusissa kärryissä oli pikalukko. Nakkasin ohjanperät kärryille ja vedin ohjat silojen lenkistä ja sitten omalta puoleltani rintaremmin alta ennen kuin kiinnitin ohjan kuolainrenkaaseen.

Ajattelin vain päästää Steffen irti kun Camilla istui sen kärryille, mutta en sitten tohtinutkaan. Jalkansa se loukkaisi. Tartuin siis sen ohjiin ja talutin sitä pahimpia kuoppia ja koloja väistellen kohti rataa, joka näytti onneksi sileältä ja hyvin hoidetulta, niin kuin tarhojenkin pohja. Steffe tuntui tosi suurelta vierelläni. Viimeisimmät tapaamani ravurit olivat olleet korkeintaan puolentoista metrin korkuisia sisupusseja.

Kun Steffe sujahti radalle, jäin seisomaan siihen missä olin. Tuntui typerältä ajautua yksin katsomoon, enkä muutenkaan tiennyt, mitä minun kuului tehdä. Camilla oli houkutellut minut mukaan mukamas ajanottajaksi, mutta taisi oikeasti mitata sekä keskinopeutta ajan avulla että tarkempia nopeuksia kännykäsovelluksella ihan itse. Ajattelin, että oikeasti roolini olisi olla jonkinlainen makutuomari ja tukihenkilö. Minäkin olisin nimittäin tietenkin halunnut jonkun mukaan aina ensimmäisille kerroille kaikkeen Ukon kanssa.

*En vie Camillalta ekan ratatreenin kirjoittamisen iloa.*

”Mä ensisilmäyksellä luulin, että sillä on lähisukua Crimson trottersista”, tulin sanoneeksi kotimatkalla Steffestä.
”Ai luulit?”
”Joo. Mutta ihan outoja nimiä oli lähisuvussa.”
”Lähisuvussa..?”
”Kauempana oli sitten Luned-varsoja ja Loiston-varsoja — ja Mysterious Yankee–”

Hiljenin, kun satuin vilkaisemaan Camillaa, joka katsoi minua avoimen huvittuneena. Hän pyyhkäisi hiuksiaan taaksepäin ja pudisti päätään.

”Susi, ootko sä selvittäny Steffen suvun oikein totta?”

Tunsin punastuvani. Harmitti ihan hirveästi. Hyvä nyt taas, Oskari. Minua ei saisi päästää vapaaksi normaalien ihmisten pariin, sillä olinhan hevosstalkkeri.

”Ooksä sitte seurannu raveja vai?” Camilla kysyi ihan niin kuin olisi ollut normaalia somppailla Sukupostissa tunteja vieraan ravihevosen takia.
”Eeen…”
”Susi.”
”Mä tykkään hepoista”, mutisin ja olin raapivinani niskaani, jotta saatoin asetella samalla hupparin hupun mölttimäiseksi näköesteeksi Camillan ja typerän naamani väliin.

[OskariOsallistuja]

Esikoispojan eka ratapäivä

”Huomenta.”

Camilla ei ikinä tullut huoneeseeni. Paitsi että nyt tuli. Jäykistyin sikiöasentooni, paljas selkä ovellepäin, tyynyä halaten, ja meinasin kuolla. Henkeni salpautui sillä tavalla, että en saanut edes vastattua. Fraasi, jonka vain harvoin sanoin ääneen, alkoi toistaa itseään aivoissani. Voi paska, voi paska, voi paska, voi paska, voi paska, voi paska, voi paska.

”Nukuksä vielä?” kuului ovelta ja kuului sellainen melkein äänetön humina, että Camilla työnsi ovea auki. Silloin sain keuhkoni toimimaan, koska oli pakko.
”En!”
”Ai, mä jo säikähdin–”
”Mä tuun ihan just, paa ovi kii”, komensin ja rutistin tyynyä. Voi paska, voi paska, voi paska, voi paska, hyvä taas Oskari, voi paska, hyvä nyt Oskari, voi paska, voi paska.

Nousin sängyllä istumaan tyynyn kanssa samanhenkisesti kuin vampyyrit nousevat arkustaan. Vilkaisin ovelle kerran ja vielä toisenkin ennen kuin hylkäsin tyynyni ja tongin kaapista vapisevin käsin mahdollisimman hyvin niin kauheaan tilanteeseen sopivia vaatteita. Hihattoman harmaan paidan. Sen päälle tummansinisen lyhythihaisen, jossa luki PEPSI, ja joka oli ihan varmana joku Viron tuliainen. Hillitsin itseni ennen kuin vedin hyllystä vielä Mikki Hiiri -kuvioisen pitkähihaisenkin paidan ja siirryin sen sijaan kaivelemaan henkarikaapista jotain mahdollisimman suurta ja plösöä hupparia. Housujen kanssa nyt ei ollut niin justiinsa. Otin ensimmäiset farkut ja puin ne. Punaiset villasukat työnsin taskuuni, koska minulla oli kiire päästä pois huoneestani. Tiesin, että olin säikyttänyt Camillan. Petasin vielä pikaisesti sängyn siitä huolimatta, ettei Camilla luulisi minua ihan luolamieheksi.

”Nukuiksä pommiin vai..?”

Camilla hymyili minulle kahvikuppinsa yli, mutta hänen hymynsä vipatti hieman reunoiltaan.

”Joo, sori. Ja sit mä näin ihan ihmeellistä unta–”
”Millasta?”
”Ei sillä väliä — mutta mä säikähdin sitten kun mä heräsin siihen kun sä tulit. Mä luulin että mä olin ihan eri paikassa…”
”Joo mä ymmärrän.”

Camillan hymy ei värjynyt enää epävarmasti. Totesin, että tällä kertaa kannatti valehdella. En minä ollut mitään unta nähnyt. Hereillähän minä olin ollut, ja juuri nousemassa ylös. Tein itselleni kurkkuleivän ja istuin pienen pöytämme ääreen Camillaa vastapäätä. Nostin jalat eteeni tuolille ja halasin polviani toisella kädellä, kun toisella pitelin leipää, jota nakersin.

”Jännittääks?” kysyin Camillalta, joka katseli rauhallisen näköisenä miten nälkäinen varis hyppi hänen tuhkakuppinsa liepeillä terassilla.
”Joo. Eiku ei. Silleen vähän.”
”Mm, muaki jännittää.”
”Miks ihmeessä sua jännittää!”
”Se on kuitenkin sun esikoispojan eka ratapäivä…”

Siinä, aamiaispöydässä, ravistelin viimeiset inhotuksen väreet selkärangastani, ja niin kuin jokaisena aamuna, minun oli erikseen päätettävä jatkaa elämääni tämän päivän ajan siitä huolimatta, miten surkeaksi itseni aamuisin tunsin. Tänään olisi kuitenkin Camillan ja Steffen suuri päivä, jota kenenkään Oskari Suden kriiseilyn ei tarvitsisi pilata.

Jatkuu Steffen päiväkirjassa

[OskariOsallistuja]

Kaksi tarinaa

Joskus on vain katsottava pois välillä

Yritin olla ajattelematta Ukkoa liiaksi. Aamulla ensimmäisenä tarkastin sen kunnon sydän pamppaillen, mutta aina se oli tallella. Joka päivä se voi hieman paremmin, eikä mennyt viikkoakaan ennen kuin se puolusti taas heiniään haassa ja oli kuin lentoon lähdössä talutettaessa. Yritin hyväksyä sen, etten saisi tietää, mikä sitä oli taas vaivannut. Yritin opetella suhtautumaan säälinsekaisiin katseisiinkin.

Hukutin itseni muihin aktiviteetteihin. Tapasin valmentaa Outia ja Jussia. Oli varmaan ihan hyvä, ettei minulla ollut lapsia, sillä huomasin usein eläväni unelmiani jo Outinkin kautta. Usein minun oli purtava hammasta, jotta muistaisin ihan vain kehua, kun hän onnistui jossain erinomaisesti. Tyypillisempää minulle olisi sanoa ennemminkin, että uudestaan, enemmän, paremmin. En kuitenkaan lipsahtanut monesti. Näin kehitystä, ja vaikka se ei ollutkaan mitenkään minun ansiotani, vaan muiden valmentajien, olin ylpeä. Joskus vain katselin ylpeänä etenkin heidän raviharjoituksiaan. Jussilla oli nimittäin näyttävä ravi, joka näytti olevan vielä melko helposti säädeltävissäkin, ja Outi tuntui löytävän hevosen hienovaraisia säätönappuloita päivä päivältä paremmin.

Välillä livahdin katsomaan sitäkin, kuinka Eetu ratsastu Jussilla, ihan hevosesta lisää oppiakseni, mutta sitä ei tapahtunut usein. Kun puoli tallia kilpaili Tie Tähtiin -cupissa, Eetu ratsasti vain äärimmäisen harvoin ja tuntui hukkuvan töihin, niin kuin Camillakin. Jopa minä sain tehdä täysiä tunteja välillä. Hevosestakaan en Eetua seuratessani hirveästi oppinut. Eetu oli niin kovin erilainen ratsastaja kuin Outi, että Jussikin oli monella tapaa kuin eri hevonen. Sitä paitsi Eetu hyppäsi paljon, ja tietynlainen kenttäratsastajasta toiseen herkästi tarttuva huimapäisyys ja suurpiirteisyys näkyi Eetun ja Jussin hypyissä liikaa.

Työkin on oikein hyvää lääkettä kaikkiin huoliin ja murheisiin. Camilla virkisti muistiani siitä, miten hevonen valjastetaan. Pasin liikuttaminen oli langennut aina välillä minulle, sillä sen omistajaa ei koskaan näkynyt, ja siitä huolimatta Eeru vahti sen psyykkistä ja fyysistä kuntoa melkein tarkemmin kuin Jussin. Ajelin Pasilla aina välillä Camillan ja Steffen perässä, ja pitkillä ja rauhallisilla lenkeillä se olikin ihan mukavaa. Lyhyemmistä, nopeammista lenkeistä kuitenkin aloin kieltäytyä ensimmäisen kerran jälkeen ennen kuin juoksuttaisin Pasin pilalle tai tekisin jotain muuta harkitsematonta. Huomasin heti ensimmäisellä kerralla, että vaikka Pasin pää pysyi kasassa sen jäädessä jälkeen Steffestä, minä en kestänyt sitä. Teki mieli usuttaa se menemään puolta kovemmin, koska ei Camilla vielä mitenkään kovaa edes ajanut sillä kertaa, ja Pasilla olisi päässyt kyllä ohi. Camilla ei tietenkään uskonut, kun sanoin, etten kestänyt hävitä hänelle ja Steffelle ja siksi en tule enää nopeille lenkeille, vaikka se oli oikeasti ihan totta.

Suurin osa työstä oli siivoamista, siivoamista, siivoamista. Ajauduin siivoamaan useimmiten päätallia. Jotenkin siellä oli aina rauhallisempaa, vaikka Jussin talli oli pienempi. Ehkä se johtui siitä, että päätalli oli jotenkin harmaamman ja kylmemmän sävyinen, niin että ihmiset kasaantuivat jotenkin lyhyelle Jussin tallin pätkälle, jos muuten vain viettivät tallilla aikaa. Pidin pikkutarkkaa järjestystä satulahuoneessakin, ja pelkäsin tosissani, että joku päivä huomaisin Ukon satulassa pölyä.

Aloin todella käymään jalkapalloharjoituksissa. Harjoituksiin oli helppo mennä, kun huomasin Paithoonbuathongin pojan pompottelevan usein koira-aitauksessa plösöä jalkapalloa kengänkärjeltä toiselle Mielikin mieliksi ja hän lopulta kertoi pelaavansa, kun kysyin. Ensimmäiset kolme harjoituskertaa tunsin ahdistusta siitä, kuinka hänellä oli tapana taputella minua selkään ja vaikka mitä, vaikka hän tekikin sitä kaikille. Kolmannella kerralla minun oli pakko sanoa ihan vakavasti, etten halua kenenkään koskevan minuun. Se oli vaikeaa saada sanottua, mutta onneksi hän vain nauroi, pyysi anteeksi ja myönsi auliisti taputtelevan ihmisiä liikaa. Sen jälkeen sain olla ihan rauhassa häneltä, ja harjoituspelissä hänen tarjoavansa yläviitonenkin tuntui ehdotukselta. Hän hymyili kauniisti, kun läppäsin hänen kättään, mutta paineli sitten pallon perään.

Jalkapalloharjoituksissa ei haitannut yhtään, että Chai oli paitsi yhtä kilpailuhenkinen kuin minä, myös vähän taitavampi. Oikein tunsin kuinka sekä kuntoni että taitoni palautuivat nopeasti sellaisiksi kuin joskus ennen, kun yritin toista varttia saada palloa pois Chailta, joka nauroi ja esti minua. Melkein aina luovutin, kun suututti liikaa. En ikinä löisi ketään, mutta sääreen saattaisin potkaista melkein vahingossa, varsinkin kun vastapelaaja irvisti välillä tahallaan oikein ärsyttääkseen. Mutta sekin oli kivaa, ja harjoittelemallahan minä sen pallon saisin, varsinkin sellaiselta pikkulapselta, olkoonkin että hän oli varmasti syntynyt pallo kainalossaan.

Joka ilta myös juoksin. Kyselin Camillaa mukaan useimmiten, vaikka melko harvoin hän lähti ja pelkäsin hänen kyllästyvän ruinaamiseeni. Aluksi aina hölkkäsimme pitkän pätkän ennen kuin juoksimme oikeasti. Sen jälkeen hölköteltiin taas helppoja reittejä, yleensä Kyrönjoen vartta, ja lopulta mentiin kotiin kävellen ja jutellen. Ensimmäisinä kertoina tuli puhuttua paljon hevosista, mutta sitten kaikesta muustakin. Tulin kertoneeksi kaikkea hölmöäkin, kuten miten olin aloittanut tämän loistokkaan urheilu-urani juoksemalla huikean kuudenkymmenen metrin pikajuoksun neljävuotiaana. Silloin olin saanut hyvän lähdön ja muistan johtaneeni, kun erehdyin katsomaan missä muut tulivat, ja kaaduin omiin jalkoihini. Asvaltti-ihottuma polvissa, kyynärpäissä ja leuassa ei ollut suututtanut ja itkettänyt, mutta viimeiseksi tuleminen kyllä. Onneksi äiti oli ostanut silloin kuningatartuutin kotimatkalla ja kaikki saivat joka tapauksessa mitalin.

Outin kanssa kävin kävelemässä pari kertaa viikossa. Hän oli tarjoutunut pitämään minulle seuraa, ja aluksi olin valmis ottamaan vaikka sen säälinkin vastaan, etten joutuisi olemaan yksin. Oli ollut äärettömän kummallista soittaa Outille ensimmäisen ja vielä toisenkin kerran, mutta sitten siitä oli tullut ihan normaalia. Unelmoimme paljon kilpailuista vuorotellen ja koin meidän olevan ihan samassa tilanteessa. Outi kilpaili lainahevosella Cup-tapahtumassa. Minut isä aikoi ottaa mukaansa Ruotsin Hannabyn linnan arvokisoihin, enkä pannut vastaan, vaikka hevonen oli minulle toistaiseksi melko tuntematon. Vaikka Hopiavuoren TT-kohina oli välillä liian äänekästä ja omistautunutta, kahdestaan oli sentään kiva jännittää ja haaveilla voitosta…

***
***

Pidä mua mieluummin kädestä

Kyrönjoen säätä ei voinut kauniiksi sanoa, eikä ympäristöäkään. Muutama koiranlenkittäjä siellä meni kaulukset pystyssä, ja sitten olimme me Outin kanssa käet syvällä toppatakkien taskuissa. Kiirettä emme silti pitäneet. Tiesimme, että Poolanmetsän puumuuri tarjoaisi hyvän tuulensuojan ihan pian, ja sitten tulisikin lämmin.

”Vaikka enemmän mua jännittää kyllä mitä musta sitten ajatellaan”, Outi päätti kertomuksensa Tie Tähtiin -tunnoistaan. Hän joutui puhumaan aika kovaa, jotta tuuli ei veisi hänen ääntään ennen kuin se kantautui minun korviini.

Ymmärsin hyvin, mutta nyökyttelin suuremman avautumisen sijaan. Outi pelkäsi, että jos seuraavat kilpailut menisivät huonosti, jotkut sanoisivat, että ensimmäinen onnistuminen oli tuuria. Osa varmasti puhui nytkin, että helppoko se on valmiilla kilpahevosella startata, vaikka ei se kyllä ihan niin mennyt, kuten oikeat ratsastajat varmasti tiesivät. Samalla tavalla koin itse vieläkin joka kilpailuissa, että minunkin piti aina todistaa jotain: että pärjäsin vieläkin, vaikka en ollut enää isän tiimissä. Vaikka eipä tässä ollut paljoa Ukolla pärjäiltykään…

”Ei kukaan oikee ihminen ajattele mitään ihmeellistä, vaikka aina ei onnistuiskaan kisoissa”, sanoin Outille.
Hän hymyili minulle vinosti ja kohotti kulmiaan.
”En mä siis sitä tarkota, etteikö teillä menis hyvin ens kerralla”, kiiruhdin korjaamaan. Tosi hyvä, Oskari.
”Ei kun jännä, että sun mielestä kaikki ajattelee kuitenkin just jotain ilkeetä susta, jos sulla ei meekään hyvin siellä Hannabyssä”, Outi näpäytti, mutta hymyillen kuitenkin.
”No joo”, naurahdin. ”Helppohan se on tälleen sanoa”, myöntelin, vaikka en ollutkaan ihan samaa mieltä.
”Nii ja onhan se nyt varmaan vähän eri asia… Kun sä meet vieraalla hevosella…” Outi sanoi niin hiljaisella, tai oikeastaan niin normaalilla puheäänellä tuulessa, että minun oli vaikeaa kuulla sitä.
”No joo. Mutta se on isän hevonen kuitenkin. Pääsenpä näkemään nekin kisat taas edes. Voishan olla, ettei mulla olisi mitään hevosta.”

Silloin Outin käsi puristi olkapäätäni. Purin hampaat yhteen ja pysähdyin, etten antaisi automaattiselle reaktiolleni valtaa ja ravistelisi hänen kättään irti minusta. Hänen täytyi huomata jäätymiseni. Hän oli kuitenkin tehnyt jotain samantapaista jo muutaman kerran aiemminkin ja päättänyt olla välittämättä reaktioistani, tai ainakin pahoittamatta mieltään. Hengähdin ja käännyin häntä kohti niin, että seisoimme melko autiolla ja viimaisella, hoitamattomalla ja rusehtavalla ruohokaistaleella vastatusten. Olin viettänyt hänen kanssaan jo niin paljon aikaa, että olin varma, ettei hän pahastuisi, kun pyytäisin, ettei hän koskisi minuun ainakaan vielä.

Outi räpytti suuria silmiään ja päästi minusta irti. Tietenkin hän säikähti, kun sillä tavalla käännähdin. Hymyilin ja ojensin käteni.

”Pidä mua mieluummin vaikka kädestä”, ehdotin.

Tietenkin se tuntui kamalalta, kun Outin katse vaelsi käsivarttani pitkin hitaasti ojentuneeseen käteeni. Tietenkin sydän takoi kurkussani. Tiesin tarkasti, että sellainen ehdotus oli tosi riskialtis. Jos hän ei tarttuisi käteeni, murehtisin sitä viikkokausia. En saisi ikinä tietää, loukkaantuiko hän, kun niin selkeästi sanoin, etten halua olla niin lähellä ketään. Vai jättikö hän tarttumatta käteeni siksi, ettei pääsisi erkaantumaan minusta yhtä nopeasti kuin jos puristaisi olkapäätäni? Vai oliko se muuten vain kerta kaikkiaan liikaa ja outo ehdotus, koska eivät aikuiset ihmiset kävelleet Kyronjoen viimaisilla ja likaisilla rannoilla käsikkäin. Siitä oksettavasta, sydäntä tykytyttävästä epävarmuudesta huolimatta se riski kannatti ottaa. Niin ei saisi käydä, että Outi tai kukaan muukaan alkaisi tunnustella hartioitani tai mitään muutakaan liikaa. Huomauttelemattakin tiesin, että minulla on liian kapeat hartiat ja monta muutakin vikaa.

Outi naurahti ja tarttui lopulta käteeni. Se ei ollut ihan aitoa naurua, mutta ei se haitannut. Nyökkäsin Poolanmetsän suuntaan ja jatkoimme kävelemistä kuitenkin. Outin käsi tuntui oudolta minun kädessäni, mutta sekös kummallista olisi ollutkin, jos sellainen olisi tuntunut normaalilta. Onneksi hän puristi minun kättäni kaksi kertaa nopeasti matkien sitä, kun tein ensin niin itse hänelle. Kokeilin varovaisesti tarjota Saga Isbergin kouluvalmennusta puheenaiheeksi, ja onneksi Outi suostui jatkamaan siitä. Ajattelin, että kyllä minä tähän oppisin, kunhan saisin pitää paksut lapaseni kädessäni, niin ettei Outi tuntisi liian kapeita käsiäni. Sitä paitsi olihan se nyt mukavaa olla Outin lähellä, kun tämänhetkinen raja oli piirretty, olkoonkin että kömpelöllä ja kamalalla tavalla. Puristin vielä uudelleen hänen kättään kuunneellessani Outin uusia istuntaideoita. Yritin kai morsettaa joko kiitosta tai sitä, etten ollut yrittänyt torjua häntä, vaan tarvitsin etäisyyttä aika pitkän aikaa voidakseni hyvin.

***
***

Steffen Ratakronikat ovat tulossa ja tarkoitus oli hioa ne nyt, mutta lupasin itselleni kirjoitusaikaa vain kello kolmeen asti ennen kuin palaan tarkastamaan kokeita! Tulossa on kyllä! Myös nämä tarinat olisivat kaivanneet paaaaaaaaljon hiomista, mutta jos siihen ryhdyn, en saa mitään julkaistua päiväkausiin.

[Julkaisija]

Viestit