[OskariOsallistuja]

Peto

Tuijotin sen silmiä osaamatta sanoa mitään tai liikkua. Sen silmät pyörivät vieläkin kuopissaan, vaikka hevonen seisoi jo tutussa haassaan lämpöisessä loimessaan. Tuo ei ollut minun hevoseni. Siinä ei ollut enää mitään tuttua. Ulkonäkö muistutti minun hevostani, mutta vain vähän, vain värin osalta. Oliko mahdollista, että joku olisi vaihtanut hevosen?

Vaikka Ukko viskoi päätään, pärskähteli, tärisytteli kaulaansa ja nosteli jalkojaan, ja vaikka sydämeni hakkasi vieläkin, en voinut uskoa sen nousseen juuri kahdelle jalalle sillä tavalla. Olimme olleet vähän aikaa ratsastamassa, eikä Ukko ollut tuumannut mitään Sonjasta ja Salierista, jotka olivat jääneet vielä maneesiin. Se ei ollut kunnolla edes hätkähtänyt, vaikka Inari oli startannut autonsa vahingossa juuri väärään aikaan melkein vieressä tullessamme maneesista ulos. Suulin pieliin aseteltujen havutonttujenkin ohitse se oli jo tänään kävellyt kuin vanha tekijä. Sitten yhtäkkiä… Melkein haan edessä…

Koskaan ennen en ollut pelännyt hevosta. En varsinkaan omaani. Isän varsat olivat keksineet vaikka mitä ja osassa ratsuistakin oli pitelemistä. Muuan ori oli suorastaan ilkeä. Niiltä tiesi odottaa huonoa käytöstä. Mutta että Ukko — että minun Ukkoni oli noussut sillä tavalla minun ylleni suurena ja pelottavana. Ellei haka olisi ollut tyhjä ja auki, en olisi varmaan saanut sitä edes sinne asti.

Varmistin portin olevan kunnolla kiinni ennen kuin käännyin lähteäkseni. Pyyhin äkäisesti kyyneleet. Aikuiset miehet eivät itke. Ukko oli purrut minua aiemmin ja olin salannut sen melkein kaikilta. Tämä piti kuitenkin kertoa heti ja mielellään kaikille. Muutkin käsittelivät hevostani. Tunsin miten häpeä poltteli poskiani. Hyvä nyt, Oskari. Olet olevinasi niin suurta ja koppavaa kilparatsastajaa, mutta et saa edes omaa hevostasi käsiteltyä. Olet surkea, typerä, toistaitoinen idiootti.

Sonja oli päässyt suuliin asti Salierin kanssa. Hän vapautti juuri satulavyötä ja veti suupieliään taaksepäin minua vilkaistessaan tehdäkseen asianmukaisesti selväksi, että oli huomannut minut. Hän kohotti hieman kulmiaan, kun jäin hetkeksi epäröimään. Olisi pakko uskaltaa sanoa. Ukko oli Salierin ja Mortin viereisessä haassa. Ainakin kunnes pyytäisin siirtämään sen eristyksiin kaikista hevoskontakteistakin. Ja pakkohan minun olisi pyytää.

”Totanoin… Meinaatko sä mennä tupaan vielä?” kysyin. Hyvällä säkällä pääsisin yhdellä tai edes vain parilla tunnustamiskerralla.
”Oikeastaan mun pitää lähteä tästä suoraan”, Sonja vastasi ja nosti satulan hevosensa selästä.
Niin tietysti. Sonja ei ollut käynyt sisällä muutamaan päivään. Uskoin tietäväni syynkin, joten en tohtinut pyytää tai kysellä.
”Ukko”, sain sanottua, mutta sitten minun piti rykäistä. ”Mä pyydän siirtämään Ukon johonkin muualle kyllä heti kun mä näen Eetun, ettei mitään käy. Se nousi äsken takajaloille tuolla ja yritti tulla päälle, vaikka mä en nähny mitään mitä se olis voinu pelätä.”
Sonjan katse kävi märässä ja kuraisessa kyljessäni. ”Kävikö sulle pahasti?”
”Ei kun mä oon ihan kunnossa”, vastasin totuudenmukaisesti. Niin olinkin, ainakin fyysisesti. ”Mä vaan en halua että kenellekään käy mitään.”
”No, hyvä tietää. Varmaan se kuitenkin säikähti jotain. Siellä tuulee.”
”Voi olla…”

Seuraavaksi löysin Hellon tallin edestä märältä penkiltä, jota ainakin Camilla piti tupakkapaikkana. Hän tutki Jerusalemin tassua.

”Mitä Osku?” Hello virnisti. ”Tarjoo tupakka.”
”En mä polta.”
”Äh, älä nyt. Ei sun mulle tarvi esittää.”
”Tuutko tupaan? Mulla olis tärkeää asiaa.”
”Voi Osku, mä oon jo niin kauan odottanu–” Hello otti vauhtia silmät puolitangossa ja kulmat ylhäisesti kohotettuna, mutta nielaisikin sitten loput typeryyksistään. ”Irtisanoudutko sä? Et kai sä muuta?”
”En irtisanoudu, enkä muuta.”
”No miksi sitten sä oot ton näkönen?”

Teki mieli kertoa kaikki Hellollekin ihan kahden kesken. Hello oli ärsyttävä, pelottavakin, mutta jollain omituisella tavalla olin alkanut pitää häntä ainakin melkein kuin ystävänä. Harvoina vakavina hetkinään hän vaikutti suurisydämiseltä. Kaiken lisäksi Hellolla oli ihan omakohtaista kokemusta siitä, millaista oli omistaa hankala hevonen. Välillä uskoin Hellon jopa pelkäävän Typyä. Pudistin kuitenkin päätäni ja sanoin kertovani myöhemmin, kunhan olisin ensin kurkistanut pääovesta talliin ja hälyyttänyt etenkin tallin muut työntekijät tupaan. Hello kuitenkin vakuutti, että tallissa ei ollut kuin Sonja ja Santtu, ja Santtu ei kuulemma klippaushommiaan kesken minun takiani jättäisi.

Tunsin miten Hello piti minua silmällä matkalla tupaan. Hän höpötti omiaan siitä miten hän oli yrittänyt pestä Jerusalemin kuraisen lenkin jälkeen, mutta ei ollut onnistunut kauhean hyvin. Kuulemma tontut olivat katselleet Jerusalemia, eikä Pukki tämän jälkeen kyllä toisi sille yhtään mitään. Ovella Hello suoritti minulle hovikumarruksen ja totesi, että kauneus menköön ennen älyä.

”Hyvä!” Nelly tervehti, kun pääsimme keittiöön asti ja kiirehti tuuppaamaan meille molemmille valkoiset mukit kouraan. ”Tästä otatte glögit. Sitä nyt pikkasen on sitte, että täältä ei mennä ennenko on kolme kupillista juotu. Tossa on noita torttuja kans — Hello ei sulle, mä ostin sulle ihan omia gluteenittomia pipareita; mä maistoin, ne ei oo edes pahoja.”
”Onkosh teräshtyshtä?” Hello sössötti ja otti muka tukea Nellyn olkapäästä.
”No ei ole, ko tää on nyt perheohjelmaa, ja sun suusta lensi just jotain mun naamalle.”

Hello virnisti Nellylle, vilkaisi sitten salaa minua ja kiiruhti istumaan penkin päähän ihan liian lähelle Marshallia, joka rykäisi ja siirtyi vaarallisen vakavan näköisenä nopeasti lähemmäs Outia. Outi katsoi Marshallia kummasti, mutta näki sitten Hellon ja ottikin joulutortun. Vaikka kukaan ei tiennyt vielä mitään, en saanut katsottua suoraan pöydän toisella puolella nurkassa istuvaan Eetuun, joka tutki kuivuuttaan haljenneita rystysiään pullaa pidellessään. Kaipasin Helloa puhemiehekseni, ja kun hän ryhtyi härnäämään keittiön tasolla kahvinkeittimen vieressä istuvaa Jannaa, kaduin, etten ollut kertonut hänelle Ukosta ennen tupaan tulemista. Tuntui kamalan vaikealta ajatukselta avata suunsa siinä puheensorinassa, vaikka tavallisesti olisin ollut kiitollinen siitä, miten kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota siitä huolimatta, että seisoin keskellä lattiaa. Mieluummin olisin ollut vieläkin Ukon alla kuin siinä.

Hei kaikki. Niin minun pitäisi sanoa. Kovaan ääneen. Avasin suuni, mutta en saanut sanottua. Jos sanoisin, kaikki hiljenisivät ja katsoisivat suoraan minuun. Hörppäsin glögiä kupista. Se oli liian kuumaa. Nieleksin hieman. Hei kaikki! Sano se, Oskari. Hei kaikki, mulla olisi yksi asia.

Hello, joka oli jättänyt Jannan jo rauhaan ja rääkkäsi parhaillaan häntä vastapäätä istuvaa Noaa, vilkaisi minuun ensin kerran nopeasti ja katsoi sitten pidempään. Hän hymyili. Hei kaikki, mulla on vähä asiaa. Hello kurtisti kulmiaan.

”Hei, väki!” Hello huusi kaiken pulinan ylitse ja muut vaikenivat saman tien. ”Mun korvat halkee.”
”Sä ite soitat eniten suuta”, Noa huomautti.
”Ehkä, mutta mun on vaikeaa kuulla sunkin suloista kujerrusta kun kaikki huutaa kilpaa.”
”Hello ihan tosi, onks sun aina pakko–” Nelly aloitti turhautuneena.
”Hei Oskari, säki kuule lupasit mulle et sulla on kerrottavaa mulle kun päästään tänne. Kerro nyt jo.”

No niin. Ainakin sata, ainakin tuhat silmäparia katsoi minua yhtäkkiä. Tosi hyvä juttu. Tosi hyvä.
”Mun — mun — mun –”
Eihän siinä auttanut kuin itsekin hymyillä, kun kaikki sanat juuttuivat ihan kokonaan kurkkuun. Naurahdin epävarmasti. Hello nyökytti vähän. Aloin puhua pelkästään hänelle.
”Mun hevonen nousi äsken takajaloille ja yritti tulla mun päälle ilman mitään syytä”, aloitin katsellen Hellon laajenevia silmiä, mutta Eetu keskeyttikin minut nurkastaan.
”Ai niin. Soli kans yks aamu jollaki juhulatuulella kun se teki sen kans silloon.”
”Et sitte aikonu kertoa!” Nelly torui. ”Nyt anteeks Noa, mut mun on pakko päästä siihen istuun..”
”Eikä”, suustani pääsi ihan itsekseen ja käsistäni lähti tunto. Minun oli laskettava glögimuki keittiön tasolle.

No niin. Hyvä nyt. Hieno juttu. Juuri tätä olin yrittänyt ehkäistä. Kenellekään muulle ei saanut sattua mitään. Saisikohan eläinlääkärin paikalle nopeasti, vai pitäisikö soittaa hirvimiehille?

”Saattuks suhun?” Outi kysyi.
”No siinä tua seisoo”, Eetu sanoi kun en saanut vastattua. ”Jos solis osumaa saanu, me kantaasimma sitä tualta pihalta. Vai?”
”Joo ei mun oo mikään”, vakuutin nopeasti. ”Mä jotenkin kierähdin pois alta.”
”Noni. Ei siinä sitte mitää. Pitää muistaa jotta mä huamenna sanon Camillalle ja Tiitukselle, jotta kattovat vähä kun viävät sitä pihalle”, Eetu sanoi.
”Nelly, mun torttu jäi sinne keskelle — kiitti”, Noa mumisi, ja samalla hetkellä aiempi pulina jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Ei kun hei, odottakaa nyt”, sanoin nopeasti ennen kuin ehdin miettiä niin paljon, että rohkeuteni olisi pettänyt. ”Mä en halua että kenellekään käy mitään.”
”Kyllä nua osaa hevoosia käsitellä. Älä murehri.”
”Sä et nyt ymmärrä. Se yritti tahallaan osua muhun.”
”Ei kai. Soli mulla ainaki sellaasta, jotta se vähä vain koitti pääsöökö se irti. Solis muhun osunu jossei olis itte väistäny.”
”No nyt se ei ollu sellasta. Mä haluaisin, että se siirretään nyt johonkin kauemmas hakaan. Jos joku uskaltaa edes viedä sen…”

Eetu katsoi minua pitkään. Kaikki olivat hiljaa. Hello silmäili gluteenittomia pipareita, mutta edes hän ei sanonut mitään.

”Selevä”, Eetu sanoi sitten. ”Ota ny Oskari pullaa ja istu aiva rauhas vaikka tuahon emännänjatkon päälle.”

En tohtinut olla tottelemattakaan. Vedin emännänjatkon keittiön tason alta, tuuppasin sen seinää vasten ja istuin haettuani viilenneen glögini. Tuijotin punaisen nesteen pintaa muiden viritellessä keskustelujaan uudelleen ympärilläni. Ukon käytös ei hirvittänyt ainakaan Eetua, ja Sonjakin oli epäillyt sen vain säikähtäneen. Minä tiesin, että se ei ollut säikähtänyt, ja olin nähnyt miten se oli ihan varmasti yrittänyt tahallaan talloa minut. Eetu saattaisi illalla viedä sen sisään huolettomana ja palauttaa aamulla uudelleen ulos, mutta minun käteni tärisivät ajatuksestakin niin, että glögi aaltoili kupissa. Purin alahuultani ja ymmärsin kirkkaasti, että tänään olin alkanut pelätä omaa hevostani. Onneksi kukaan muu ei tiennyt siitä. Eikä saisi tietääkään. Tosi hienoa, Oskari. Aikuinen mies pelkää omaa lemmikkiään. Olin taas kunniaksi Suden sukunimelle.

[OskariOsallistuja]

Pelkkää edistymistä

Olin jo oppinut olemaan vertaamatta Typyä Ukkoon. Olimme kävelleet muutaman kerran muka maastossa, kun olimme menneet käyntiä tai ravia haoille johtavaa tietä pitkin metsäänpäin ja sitten takaisin. Olin ennenkin ratsastanut varsoilla, isän hevosilla, ja paljon nuorempiin varsoihin tapasin Typyä verrata. Tiesin enempiä harkitsematta ja muistelematta huolehtia, että jalkani olivat kunnolla jalustimissa. Muistin pitää silmällä ympäristöä. Osasin istua rennosti Typyn kävellessä, vaikka kuinka olinkin valppaana. Pystyin tekemään kaiken eri tavalla kuin Ukon kanssa kiinnittämättä siihen liikaa huomiota.

Silti se, joka huomioni vei, oli Ukko. Välissämme oli vain yksi hevonen, Arlekin, ja huomasin jatkuvasti jääväni tuijottamaan Ukolla ratsastavan Marshallin selkää. Oli Ukolla mennyt moni heikompikin ratsastaja, mutta jotenkin tänään vieras ratsastaja tuntui huonommalta ajatukselta kuin tavallisesti. Ukko oli ollut jo jonkin aikaa hyvin vaisu, ja vaikka Marshall kuinka osasi ratsastaa ja ymmärsi hevosten päälle, hän saattaisi silti rikkoa minun Ukkoni. Marshall oli minua painavampi, ja vaikka sen ajatteleminen tuntui ikävältä, niin myös kaikin puolin leveäharteisempi. Tyypiltään hän oli kevyt kylmäverinen tai raskas puoliverinen, ja kaula suorana nuutuneena kulkiessaan Ukko olisi tarvinnut kevyen puoliverisen. Minut.

Estin itseäni toistuvasti miettimästä, kuinkahan tiukalla ohjalla Marshall hevostani kävelytti. Joka kerta kuin mieleeni tuli ärtynyt miete siitä tai Marshallin mahdollisesti takakenoisesta istunnasta, jota ei minun kuvakulmastani voinut nähdä tai analysoida, yritin huomata vain Typyn kehittymisen.

Ja minä huomasin. Huomasin, että Typy pysyi ohittelematta ja mutkittelematta jonossa. Se ravasi hallittua ravia, vaikka viskoi vieläkin päätään niin että epäilin eläinlääkärin vakuutteluista huolimatta jotain kipuja. Huomasin, miten kovasti Typy teki töitä pysyäkseen Arlekinin mallin mukaan rauhallisena, vaikka eräs postilaatikko peltojen välistä kulkevan pitkän pihatien poskessa jännitti sitä. Huomion kääntäminen Typyyn oli minulle kuin positiivista vahvistamista sille, ettei kannattanut huolehtia Ukosta. Aina kun huomasin Typyn, näin pelkkää edistymistä.

Näin sen, millaista olisi kuulunut olla oman hevosen kanssa. Käänsin ajatukseni siihen, miten Typy pysyi järjestyksessä puolipitkällä ohjalla, ennen kuin ehdin ajatella loppuun kateellisen ajatuksen Hellon kaltaisten ihmisten omistamista hevosista. Ei Typy ollut minun unelmahevoseni, ei lähelläkään sitä. Olisipa Typyn terveyden ja joustavan oppimiskyvyn voinut yhdistää minun Ukkooni.

Koska ilta oli kaunis ja torpissa jo kausivaloja kuistien pielissä, tyhjäsin ajatukseni kateudestakin. Eetu, jonka grillaamisinnokkuus ei näköjään riippunut vuodenajasta sen paremmin kuin säästäkään, oli jäänyt sytyttelemään takkaan tulta ja etsimään sinne laitettavaa makkaranpaistokehikkoa. Se ainakin tuntui nyt tosi lohdulliselta ja positiiviselta ajatukselta.

[OskariOsallistuja]

Rouhaisu

Nostin loimen Ukon selkään. Tällaiseen aamuvarhaisen aikaan oli vielä pakkasta, mutta ilma lämpenisi muutamassa tunnissa. Periaatteessa lämpötilan vuoksi hevoseni ei loimea tarvitsisi, mutta ilmassa oli myös kosteutta. Ukko oli tätä nykyä hidas ja unelias hevonen ja minusta kostea ilma tuntui vain pahentavan asiaa. Vedin loimen suoraksi sen selkään. Sen ilme ei värähtänyt, kun kiinnitin solkia. Odotin koko ajan etujalan kuopivan niin kuin vanhoina hyvinä päivinä, mutta kaikki neljä jalkaa pysyivät tiukasti maassa. Huokaus pakeni minusta väkisinkin. Olin odottanut näkeväni tällaisen raihnaisen olennon nuoren virkeän orini tilalla vasta joskus viidentoista vuoden kuluttua. Olisimme ontuneet yhdessä maastoon molemmat kilpailuista eläköityneinä.

”Vauhtia, Susi”, Camilla komensi kävellessään rivakasti sisälle Jussin talliin ja suoraan Pasin karsinalle. ”Ei haaveilla työvuorossa.”
”Sä viet kuitenkin kolme hevosta siinä ajassa kun mä yhden”, naurahdin ja työnsin käteni karsinan oven raosta ulos riimua tavoitellakseni.
”Sen siitä saa, kun nykertää liikaa yhden kanssa”, Camilla kommentoi. Hän napsautti narun Pasin riimuun ja oli jo menossa. Pasi koetti ottaa raviaskelia pää pystyssä Camillan takana, mutta se sai osakseen vain kevyen nykäisyn narusta, ei edes vilkaisua. Ei Camillaa niin vähällä peloteltu.

Ukon naru roikkui jo valmiina riimussa. Kun riimun lukko oli tukevasti kiinni, avasin oven ja vilkaisin vielä, ettei kukaan olisi tulossa päätallista päin hevosen kanssa. Tyhjää oli, joten pääsimme lähtemään. Silloin tunsin kuitenkin henkeäsalpaavaa, puristavaa kipua oikeassa olkapäässäni.

”Ai ai! Ukko! Perke…”

Järkytys sattui enemmän kuin Ukon hampaat olkapäässäni ja syyllisyys vielä sitäkin kovemmin. Reaktioni tuli nimittäin selkärangasta. Ei minun ollut tarkoitus lyödä Ukkoa. Ei ainakaan niin kovaa. Sen pää lennähti suoraan ylöspäin ja se pompahteli hetken karsinassaan etujalat keveinä, kun löin sitä avokämmenellä suoraan sieraimille niin lujaa kuin siinä asennossa lähti. Onneksi olin niin vinossa, ettei se voinut oikeasti olla kova lyönti. Seuraavaksi läpsäisin saman käden suuni eteen ja tuijotin Ukkoa varmasti monta sekntia.

Katsoin uudestaan ympärilleni. Kukaan ei nähnyt. En osannut ajatella enää muuta kuin että Ukko piti nyt viedä ulos. Lähdin marssimaan tallikäytävää pitkin ja sitten pihan poikki niin ripeästi, että Ukon oli otettava raviaskelia. Halusin eroon siitä. Onneksi sen haka oli lähellä. Olin pudonnut hevosen selästä monta kertaa ja joskus pahastikin, mutta ikinä ei hevonen ollut purrut minua. Näykkinyt ehkä, mutta ei purrut niin että nahka kuoriutui varmasti takinkin läpi. Otin Ulkolta riimunarun jo puolessavälissä tallipihaa ja laitoin sen ravaamaan hakaan vauhdissa, vaikka yleensä halusinkin sen kääntyvän portilla takaisinpäin saadakseni irrottaa narun rauhassa.

Töitä oli vielä hoidettavana. Aloin suorittaa tehtäviäni ajattellen mahdollisimman vähän niitä tai Ukkoa. Piti viedä Lex ensin samaan tarhaan kuin Ukko äsken, sitten vielä Inka ja varsa, Surre, Cozmina, Nana, Arlekin ja Paahtis alatarhoille Camillan kanssa. Yleensä halusin taluttaa mieluiten Surrea, mutta nyt kun oli sen ja Inkan aika mennä, kiirehdin pujottamaan riimun Inkan päähän sen sijaan, jotta Camilla veisi varsan. Varsan kanssa oli hyvä olla rauhallinen ja tyynni.

Kun hevoset olivat ulkona, alkoi karsinoidensiivousurakka. Juuri sillä kertaa olisin toivonut Eetun katoavan muihin töihinsä, mutta hänellä oli taipumus jäädä auttamaan aina juuri silloin, kun olisin halunnut siivota päätallia yksin. Tutkin tavanomaisen pikkutarkasti joka ainoan karsinan, jonka puhdistin, ja kärräsin maneesin takaa kuormittain puhtaita puruja likaisten tilalle. Olin juuri lyönyt hevosta niin lujaa kuin pystyin ja katsonut vielä, ettei kukaan näe. Voi jos Eetu tietäisi. Jos kukaan tallilainen tietäisi.

Tallliin alkoi valua ihmisiä. Hymyilin jähmeästi Niklakselle, joka kantoi varustekuormaa satulahuoneen suuntaan, vaikka oli taatusti tulossa kotoaan eikä vielä ratsastamasta. Kieltäydyin kohteliaasti, kun Nelly marssi tukka pystyssä paljaat sääret pitkän aamutakin alta vilkkuen talliin ja komensi minua, Eetua ja Camillaa kahville. Yritin pysyä poissa jaloista, kun Sonja talutti talliin Salierin ja toi mukanaan Harrin, joka kylläkin käveli itsenäisemmin kuin moni muu Hopiavvuoressa käyvistä miesystävistä. Tiituskin ilmaantui talliin ja käveli kättään nostaen suoraan varustehuoneeseen ilmeisesti työvuoroja katsomaan tai jotain hakemaan, sillä hänellä oli tänään vapaapäivä.

”Terve”, Tiitus tervehti vielä sanallisesti palatessaan jo käytävää takaisinpäin.
”No terve.”
”Mä en tiedä onks Eetu kertonu sulle, mutta sä et saa urakkapalkkaa”, hän sanoi ja vilkaisi jälkeeni jättämiäni puhtaita karsinoita. Yleensä vähän yli puolet saatiin siivottua ennen kahvitaukoa. Nyt siivoamattomia oli enää kolme.
En tiennyt mitä vastata, joten auoin hetken suutani ja räpyttelin silmiäni. Hyvä nyt taas, Oskari.
”Mikä painaa?” Tiitus kysyi sitten hiljempaa.
”Ei mikää”, väitin.
”Rikoiksä jotain vai?”
”En. Kun pahempaa.”

Tiituksen kulmakarvat kohosivat, kun taas auoin suutani ja emmin. Vaikka tallilla kuinka juoruttiin, Tiitus harvemmin osallistui siihen. Jollekulle halusin kertoa, jotta edes joku voisi minua torua. Ehkä Tiitus olisi sopiva kuuntelemaan siksikin, että hänen kunnioituksensa menettäminen ei tarkoittaisi työpaikan tai tallipaikan menettämistä. Se ei tarkoittaisi oikeastaan mitään muuta kuin että yksi ihminen vähemmän vaihtaisi kanssani muutaman sanan arkipäivisin.

”Mä löin Ukkoa”, kuiskasin.
”Miksi ihmeessä?” Tiitus kysyi silmät suurina.
”En mä tiedä. Kai mulla on luonnevika.”
”Ei kun mitä se teki?”
”Ai, se, totanoin, vähä vaan, tai siis, ei se silleen… Tehny… Mitään?”

Tiituksen silmät laajenivat. Kai hän nyt ajatteli, että mäiskin hevostani huvikseni. Sitten ne kuitenkin taas kapenivat. Sillä hetkellä ymmärsin, että olisin minä oikeastaan voinut myöntää Eetullekin, että löin Ukkoa. Olisin voinut kertoa sen melkein kenelle tahansa. Ymmärsin myös sen, että olin katsellut lyömisen jälkeen, ettei kukaan nähnyt, mutta en minä lyönnin näkemisestä ollut välittänyt tai pelännyt työpaikkani puolesta. En halunnut kenenkään tietävän, että Ukko oli purrut minua! Se ei varmasti tehnyt sitä huvin vuoksi, ja jos myöntäisin sen tapahtuneen, se olisi jotenkin enemmän totta. Silloin se olisi yksi outo oire lisää Ukon laajenevaan kokoelmaan.

”Ai nää ei ookaan puhtaita karsinoita”, Tiitus sanoi hymyillen. ”Nää on katumusharjoituksia.”
”Joo…”
”Säkö et meinaa kertoa, mitä Ukko teki?”
”Ei se tehny mitään”, väitin taas, vaikka oli ilmiselvää, ettei Tiitus sitä uskonut.
”Just. Menisit nyt silti kahville. Sä vielä pyörryt tänne, jos sä et syö jotain välillä.”
”No en mä nyt enää. Eetu ja Camilla varmaan tulee kohta pois.”
”Kyllä siellä saa yksinkin käydä”, Tiitus sanoi olkiaan kohauttaen, mutta katsoi sitten taas minua yhtäkkiä hyvin tarkasti. ”Tai oikeastaan”, hän jatkoi, ”mä en syöny kunnon aamupalaa. Me voitas käydä molemmat syömässä…”
”Ei sulla oo työvuoroa edes.”
”Mitä sitten? Mä oon sinne niin monta leipäpakettia tänne tuonu, että mä voin kyllä tulla kaveriksi aamupalalle muutenkin. Sitä paitsi kaikkihan siellä käy.”
”No joo…”

Ennen kahville menemistä vein kottikärryt ja talikon paikalleen suuliin, vaikka kolme karsinaa oli vielä siivoamatta. Kävellessäni suulista Tiituksen kanssa tupaa kohti hypistelin puhelintani taskussa. Kun olin sanonut ääneen lyöneeni Ukkoa ja tajunnut pelkääväni enemmän puremista kuin reaktiotani, olin rauhoittunut sen verran, että pystyin jo vähän ajattelemaan. En vain osannut päättää kummalle piti soittaa: isälle vai eläinlääkärille. Ei ainakaan terveyskeskukseen, sillä käteni oli pientä vihlontaa ja hermoja raastavaa jomotusta lukuun ottamatta ihan kunnossa.

[OskariOsallistuja]

KRJ-palkittu

”Onko hyvä?” kysyin Outilta.

Outi katsoi minua ja Ukkoa silmät sirrissä ja arvioivasti. Vaikka aamuaurinko paistoi silmiini, näin kyllä hänen katsovan ennemmin minua kuin Ukkoa, vaikka sen piti olla toisin päin. Nyin saman tien ratsastustakkiani suoremmaksi ja heiluttelin olkapäitäni saadakseni sen istumaan edes vähän väljemmin.

Outi puhkesi hymyyn. ”Se on ihan hyvä”, hän vakuutti. ”Vieläkin.”

Olin viimeistellyt Ukon jo ainakin neljä kertaa. Vieraan tallin pihassa oli niin kylmä, että sormeni jäätyivät, kun vedin metallikammalla shakkiruutuja hevoseni takapuolen päälle. Oli liian kylmä seisottaa Ukkoa trailerin vierellä ilman lointa, mutta kerta toisensa jälkeen loimi sotki shakkiruutukuvion ja pilasi Ukon kampauksen kaksi alimmaista pikku sykeröä. Hermorauniona nostelin sen loimen takaosaa yhä uudelleen, tarkistin shakkiruutujen kuntoa ja se vain nopeutti niiden hieroutumista. Päätäni alkoi särkeä ja laskin Ukon loimen vielä kerran peittämään sen takamuksenkin.

”Sä pyysit mut tänne kisahoitajaksi, mutta sä et anna mun tehdä mitään kuitenkaan”, Outi huomautti, mutta ei kuulostanut vihaiselta.
”Anteeksi”, mutisin ja hieroin otsaani Ukon kaulaan kunnes tajusin mitä teen. Säpsähdin oitis irti siitä ja silottelin sen karvat tunnottomilla sormillani.
”Tässä ei oo oikeasti kauheasti tekemistä enää. Sä saat sille itekin suitset päälle.”
”Joo… Mä vähän huijasin kyllä.”
”Ai jossain muussakin kun tämän tapahtuman alkamisajassa? Me oltaisiin ehditty, vaikka sä olisit sanonut että tänne pitää oikeasti vasta yhdeksitoista.”
”No mä ajattelin että jos vaikka rengas puhkeaa. Mutta en mä sua oikeasti kisahoitajaksi tänne tarvinnu.”
”Sen mä huomaan.”
”Kun muuten vaan. Jos vaikka menee huonosti… Ja siksikin että jos mä vaikka nyrjäytän nilkan.”

Outi taputti Ukkoa lautaselle ja minua käsivarrelle ennen kuin lähti todella hakemaan kahvia. Kun hänen talvikenkiensä narsketta ei enää kuulunut hiekkapihalla, nostin salaa vielä Ukon lointa. Mielestäni shakkiruutukuvio ei ollut enää terävä. Vilkaisin ympärilleni, tartuin taas kampaan ja silitin vanhat ruudut pois. Kilpailu oli kovaa. Olin myöntänyt viimein itselleni, että hevoseni kilpaura oli ohitse. Nyt tahdoin siitä siitosorin, sillä olihan se aina vain ollut erinomainen hevonen. Jos se ei periyttäisi sairauksiaan varsoilleen, se olisi hyvä jalostushevonen. Sitä varten sen täytyi kuitenkin saada hyvä arvostelu täältä, kouluratsujen laatuarvostelusta. Shakkiruutuja ties monettako kertaa vedellessäni yritin uskotella itselleni, että kyllä kakkospalkinto riittäisi. KRJ-II -palkittu hevonen olisi erinomainen. En pettyisi. En varmana pettyisi. Ei se olisi yhtään häviämistä. En yhtään ajattelisi sitä lohdutuspalkintona. En varmana. En en en.

Shakkiruudut, jotka tein Outin hakiessa kahvia eivät olleet sen päivän viimeiset. Tein vielä yhdet lisää, kun lopulta oli oikeasti aika ottaa Ukolta loimi pois: silloin, kun sitä ennen esitettiin enää yksi hevonen. En katsellut sivuille, kun minun oli aika taluttaa entinen kouluratsu ohjistaan tuomareiden eteen. He olivat jo tutustuneet sen kilpailutuloksiin, sukuun ja tutkineet tiedot sen ainoasta varsasta, joka oli luojan kiitos terve. Vedin hartiat taakse ja nostin pään pystyyn. Olin miljoona kertaa katsonut, kuinka isä esitti hevosiaan samalla kentällä. Kyllä minä osasin. Täytyi osata. Olin harjoitellut Hopiavuoren kentällä taluttamista ainakin sata kertaa ja katsonut tarkasti isän vanhoja videoita ykkös- ja kakkospalkituista oreista.

Ensin piti ravata kolmiota tuomareiden edessä. Se oli helppo homma ponien ja ratsusuokkien kanssa, mutta jäykät ratsastussaappaat jaloissani sain juosta ulkokierroksella niin kovasti kuin pääsin, ja vielä kovempaakin, lyttyyn painuneine keuhkoineni. Ukkokin tiesi, että kun ravia esiteltiin, ravattiin sitten reippaasti, poljettiin takajaloilla niin kuin kuului ja nosteltiin niitä etujalkoja reippaasti. Minun teki mieli irvistää hengästyksestä ja hapenpuutteesta, mutta sain pidettyä pokerinaamani. Jalkapallossa juokseminen oli erilaista: spurtteja ja hölköttelyä, ei täysillä painamista kilpaa täysikokoisen puoliveriorin kanssa.

Seuraavaksi ohjasin Ukon seisomaan tuomarien eteen. Tiesin tarkasti, että luonnepisteisiin vaikutti jopa se, kuinka kauan hevostani paikoilleen asettelin. Onneksi Ukko on helppo seisottaa, vaikka se olisi piristynyt ravista. Sen kun talutti sen askeleen verran liian pitkälle ja laittooi peruuttamaan yhden askeleen. Sillä tavalla se seisoi jalat suorina. Piiskan kahvaosalla leuasta työntämällä sen sai nostamaan kaulansa ja kevyesti ohjasta ohjaamalla laskemaan päänsä. Se ei tosiaankaan ollut niin lihaksikkaassa ja komeassa kunnossa kuin olisin tahtonut, mutta se jaksoi silti seistä vielä. Tiesin jo ennalta sen saavan täydet pisteet luonteestaan, mutta ei enää rakenteestaan.

Kun sain luvan, ravasimme vielä suoraan poispäin tuomareista ja sitten vielä suoraan kohti. Se oli tarpeeksi lyhyt spurtti, niin että sen juoksi saappaissakin vaivattomasti. Sen jälkeen sain asetella Ukon vielä odottamaan tuomiotaan.

Tuijotin Ukon otsaa odottaessani lopullista palkintoa. Sekä tunsin että näin sydämenlyöntini. En uskaltanut vilkuilla tuomareita. Hädin tuskin tohdin silmäkulmastani katsoa, kun tuomarien pöydän keskellä istuva päätuomari nousi ylös. Ilmeettömänä hän kohotti hetkeksi ylös punaisen nauhan. En voinut olla tuulettamatta, vaikka kuinka olisin halunnut jäädä hevosväen mieleen asiallisena ja hillittynä. Jes! KRJ-I!

En muista, mitä kaikkea tyhmää tulin Outille pulisseeksi heti kentältä päästyämme. Ainakin kerroin kakkospalkintopelostani, kun kiskoin Ukon niskaan loimea ja vaihdoin suitsia riimuun. Taisin hiljentyä ensimmäisen kerran vasta kun hevonen oli jo trailerissa ja itse istuin autoni ratin takana niin kuin tyhjentynyt ilmapallo. Nojasin päätäni niskatukeen. Nauratti. Tuntui vaikealta nostaa kättä sen verran että saisin auton käynnistettyä.

”Mitä jos mä kuitenkin ajan?” Outi ehdotti jo toista kertaa.
”Ai miksi?”
”No… Siksi että sitten sä voisit soittaa sun isälle heti ja kertoa.”
”Eiku soitetaan kaiuttimella. Mä ajan ainaki siihen samalle absille asti. Vitsi mulla on nälkä…”
”Varmasti on! Ethän sä syöny mitään sillon aamuyöstä kun pysähdyttiin.”
”No en joo. Mä olin melko varma sillon vielä että mä kuolen tai Ukko saa kolmosen.

Google Me KRJ-I

[OskariOsallistuja]

Projektihevonen

Typyn opettaminen ei tosiaankaan ollut sitä, mitä halusin tehdä. Silti nostin satulan sen matalaan selkään ties monettako kertaa. Olin ylpeä siitä, kun se ei reagoinut enää satulavyön kiristämiseen, kunhan tein sen hyvin hitaasti. Ei ollut sen syy, että se oli pelkkä rasavilli suomenhevonen, liian nuori kunnon ratsuksi ja liian käsittelemätön yhtään miksikään. Ei hevonen olisi Typyn elämää valinnut, jos olisi saanut päättää. Hyvä ruoka ja Hellon kolmesataa pusua päivässä antava naama eivät korvanneet hevoselle kunnon liikuntaa ja sitä tunnetta, että teki tärkeää työtä jonkin tavoitteen eteen. Eikä Typy korvannut minulle vaativien luokkien ratsua, sillä minun tavoitteeni ei ollut pelastaa pieniä suomenhevosia omistajiltaan. Tarvitsin kuitenkin rahaa ja Typy oli helppo tapaus. Ihan mukavakin.

Talutin Typyn tallipihan puolelle ja nostin kaulukseni pystyyn viimaa vastaan. Pakkasta ei enää ollut yön jäljiltä, mutta ei lämpöäkään enempää kuin aste tai pari. Tartuin Typyn satulaan. Se astui jalkansa paremmin haralleen. Se oli oppinut seisomaan reippaasti ja tanakasti paikallaan, vaikka Hellokin saisi opetella nousemaan sen selkään mieluummin korokkeelta. Typy oli niin pienikin, ja Hello painoi varmasti vielä enemmän kuin minä. Olin hetkessä pienen hevosen satulassa. Senkin piti oppia maasta nouseminen ainakin poikkeustilanteiden varalle. Selästä käsin silittelin tamman kaulaa ensin kämmenelläni ja sitten raipan kädensijalla, vaikka se ei tuntunut enää kaipaavankaan rohkaisua. Typy ei pitänyt taputtamisesta, vaikka Hello ei sitä uskonutkaan.

Typyllä ei vielä maastossa ratsasteltu, mutta alkulämmittelynä tapasimme kuitenkin mennä metsänreunaan ja takaisin hakojen ja pellon reunaa. Kuten aina, olin kuvaillut reittimme Eetulle millintarkasti. Metsänreunaan. Ei edes yhtä varvasta, ei edes yhtä kaviota ylitse siitä puunjuuresta, joka kasvaa polun poikki pellon muuttuessa metsäksi. Reipasta käyntiä ja ravia. Jos menee vartti eikä meitä näy, täytyy jo tulla hakemaan.

Ihan kuin mikä tahansa hevonen, Typy käveli tallipihan läpi ja kääntyi hakojen luo viettävään pieneen alamäkeen. Panin merkille, että se vilkaisi kentään suuntaan, mutta käänsi sitten päänsä taas rennosti eteenpäin. Ensimmäisellä kerralla yrittäessäni päästä Typyn kanssa hakojen ohitse kymmenen minuutin maastolenkille, se oli säikähtänyt kuollakseen kentällä ravaavaa Fifiä nuorine isäntineen. Rodeoesitys ei ollut siinä kauheinta, sillä Typyn selästä ei kyllä korkealta pudonnut. Kovin työ alkoi vasta seuraavana päivänä, kun Typy ei meinannut uskaltaa kävellä edes tallipihassa. Se oli reppana hermoraunio, mutta se ei tainnut olla sellainen luonnostaan. Se ei vain ollut nähnyt mitään muuta kuin puita ja peltoa. Vaikka se ohitti pelottavan kohdan ensimmäisellä kerralla puolessa tunnissa, seuraavana päivänä jo kymmenessä minuutissa ja meni nyt jo kuin vanha tekijä, en uskaltanut edes ajatella sitä autotien reunaan, raviradalle päästelemään, polulle metsän siimekseen… Ylipäätään mihinkään, joka ei ollut Hopiavuoren peltomaisema.

Enää ei kuitenkaan pelottanut ravata Typyllä. Se olisi aina tahtonut mennä kovempaa kuin minä halusin päästää sen, mutta se sentään juoksi korvat pystyssä, ihan suoraan ja pysähtyi tai hidasti aina kun tosissani vaadin. Hakojen hevoset eivät saaneet sitä ottamaan sivuloikkia enää, ja jos pellolla olisi työkone, fasaani tai muu kuolettava asia, se korkeintaan pistäisi ravin sekaan pari askelta laukkaa. Olihan se pihatolta nähnyt sekä fasaanit että työkoneet.

Takaisin päin uskalsin antaa hevosen juosta kovempaa. Hetkeksi tohdin nousta jalustimille ja pyytää laukkaa. Hymyilytti, kun nuori hevonen ponnisti epätasaiseen, pomppivaan laukkaan ja nosti päänsäkin askellajin vaihtamisen ajaksi ylös jottei kompastuisi kavioihinsa. Parin askeleen päästä sen meno kuitenkin tasaantui. Se olisi päässyt lujempaa. Ristin jo ohjat sen kaulalle ja purin hampaat yhteen. Olisin halunnut kokeilla, kuinka kovaa pääsisimme, kun oli kerrankin terve hevonen. Sujahtaisimme kuitenkin jo muutenkin ihan pian pellon puolelta hakojen eteen. Vastentahtoisesti istuin satulaan ja Typy hidasti. Se heitti päätään yhtä harmissaan kuin minä, mutta muistin sentään silittää sen kaulaa siirtyessämme ravin kautta käyntiin.

Tallipihaan noustessamme kohtasin ensimmäisenä Eetun katseen isoimman haan edestä. Hänen otsaryppynsä katosivat heti kun nousimme esiin. Näytin hänelle peukkua ja ohjasin Typyn kohti suulia. Kentälle piti kiertää parkkipaikan kautta. Ensiviikolla keräilisin kyllä tallilta rauhallisimpia mahdollisia apujoukkoja ja todella lähtisin näyttämään Typylle, miltä metsä kuulosti. Minun olisi saatava suuni auki ja kysyttyä, tai en ikinä ehtisi kiitää terveellä nuorella hevosella täyttä laukkaa peltojen välistä ennen kuin Hello ottaisi sen taas takaisin huolekseen.

*Tätä seuraa maastotapahtuma foorumin tapahtumaosiossa. Stay tuned.*

[OskariOsallistuja]

Kenttäratsu

”Mä en usko että toi toimii”, sanoin kentän aidalta.

Milan raahasi maneesista yksitellen tuomiaan puomeja kentän kulmiin. Hän luuli, että Typyyn saisi muka kontaktin irtojuoksutuksessa, kun se ei kuunnellut kunnolla liinankaan päässsä. Kauhea hikoilu ja turhan takia. Typy katseli kentältä kiinnostuneena, kun Milan sovitti taas yhden puomin kentän nurkkaan aidan varaan, suoristi selkänsä ja pyyhkäisi hiuksensa hikiseltä otsaltaan.

”Mitä kouluratsastaja siinä huutelee mulle”, Milan kommentoi hyväntuulisena. ”Ei mä sua tarvi. Vai mitä Tupu hä? Mene pesemään vaikka sun saappaat.”

Hymähdin Milanin kuitille, mutta en lähtenyt mihinkään. Hän käveli kentän keskelle, nosti seuraavan puomin syliinsä ja jatkoi kohti seuraavaa nurkkaa. Typy lähti korvat pystyssä hänen peräänsä. Se ainakin piti Milanista, vaikka Eetu ja moni muu käyttäytyivät aina niin kuin koko miestä ei olisi ollut olemassakaan. Milan käyttäytyi aina moitteettomasti, ellei lasketa niitä juttuja, joita hän välillä sanoi Hellolle muka muiden päiden ylitse. Mutta ne nyt olivatkin vain Hellolle osoitettuja, ja Hello itsekin soitti suutaan kaikille.

”Saa auttaa”, Milan sanoi. ”Ei haittaa yhtään että sä auttat mua. Riittää molemmille työ.”
”Mä en viittisi millään tehdä turhaa työtä. Mut mä voin hakea sulle juoksutusliinan valmiiksi.”
”Vai niin. Haetko kannukset myös, vai luuletko, kouluratsastaja, että mä osaa edes maassa antaa avut ilman?”
”Lyödäänkö kaljasta vetoa? Että tää ei toimi?”
”Joo kyllä käy. Mä tykkään juoda kaljaa. Se on vielä parempi jos toinen maksaa kaljan. Sä voi tarjota mulle tänään iltana Kontiolassa. Hyvä lauantai juoda kaljaa. On terassilämmittimet jo päällä siinä.”

Milan tukki Typyn pääsyn kaikkiin kulmiin. Typy seurasi häntä askeleen päässä korvat hörössä. Hän paapoi sitä liikaa. Aina puomin aseteltuaan hän kääntyi taputtamaan sitä kaulalle ja kuulosti kehuvan sitä ihan niin kuin se olisi muka tehnyt jotain hänen apunaan. Hevonen kulki hänen mukanaan minunkin luokseni ja nosti vain hieman päätään, kun Milan tarttui aitaa nojaavaan piiskaan.

”Hieno tyttö, hieno Tupu”, Milan jutteli niin kovaa, että minun oli selvästi tarkoituskin kuulla se. ”Näytä kouluratsastajalle näin menee oikea hevonen, näin kuuluu. Kun Tupu menet vielä esteitä, ei kouluratsastaja uskalla koskea suhun enää. Susta teemme oikea hevonen, kenttäratsu. Siihen jää, hieno! Ei, ei seuraa mua. Siinä ole.”

Typyn korvat alkoivat pyöriä epävarmasti, kun Milan maiskutti sille kentän keskeltä. Ääniapu oli ihan tuttu, mutta kun se liina puuttui! Milan nosti piiskaa ylöspäin ja toi sitä lähemmäs Typyä. Liikkeelle lähtemisen sijaan se liimasi korvansa niin litteiksi niskaan, että ne katosivat sen pörröiseen harjaan kokonaan, ja potkaisi taaksepäin.

”Ei käy! Käynti!”

Typystä irtojuoksutus oli kovin epäilyttävää. Se pälyili piiskaa ja Milania yhtä hermostuneena kuin ensimmäisillä juoksutuskerroillaan. Sen askel oli pientä ja nopeaa, ja olin varma, että sen kehittämiä lihassolmuja avaamaan pitäisi vielä palkata kallis hieroja, vaikka toinen ei millään lailla kilpahevonen ollutkaan. Tuin kyynärpääni polviini ja laskin leukani käsieni varaan. Minähän olin sanonut heti, että tämä oli huono idea. Milanilla oli ihmeellinen tapa käsitellä hevosia: ihmeellinen usko siihen, ettei mitään pahaa koskaan tapahtuisi, ja että sekä hän että hevoset putoaisivat aina jaloilleen niin kuin kissat. Vaikka Typyn korvat eivät nousseet pystyyn eikä käynti rentoutunut vielä toisellakaan kierroksella, kentän keskellä Milan oli yhtä tyytyväinen kuin ihan aina.

”Joo voi ku hienosti sä menet! Miten on taitava tyttö!” Milan huuteli Typylle vinoine konsonantteineen, vaikka se ei tosiaankaan mennyt hienosti eikä ollut taitava. ”Ja seeis! Voi miten hyvä! Kato mä näin käännyn Tupu kato, nyt käänny säki, eri suuntaan.”

Milanilla oli ihmeellinen tarve jutella koko ajan Typylle. Se kuulosti oudolta. Vain Tiitus taisi puhua hevosille häntä enemmän. Typy taisi kuitenkin tykätä. Milan kävelytti sitä toiseenkin suuntaan ja hoki sille valheellisesti, miten hieno ja taitava se on. Vähitellen sen etujalat oikenivat, selkäkin rentoutui vähän ja korvien kärjet pilkistivät esiin harjan seasta. Kun Milan ikuisuuksien päästä pyysi siltä vähän ravia ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen, se meni jo kuin vanha tekijä. Vaikka kulmia oli aidattu pois vain vähän, se ei edes yrittänyt hakeutua mahdollisimman kauas Milanista ja piiskasta, vaan pysyi suurin piirtein liian soikiomaisella ympyrällään.

Kun oletin Milanin käskevän Typyn laukalle, hän pudottikin piiskan maahan, sanoi venyttäen seeeeeis ja nosti kätensä ilmaan. ”Nyt loppui”, hän kertoi Typylle. ”Noin taitava sä oli, oho, tuu kattomaan jos mulla oli karkki sulle täälä taskussa. Oskari, auta mua, puomit otan pois?”

En saanut heti edes vastattua. Juoksuttaminen oli kestänyt vartin. Puomien raahaamiseen oli kulunut paljon kauemmin aikaa. Mitä järkeä koko touhussa oli?

”Nyt jo?”
”Joo. Menee muute tosi kauan että sä voi ostaa mulle se kalja.”
”Mut — et sä mitään kaljaa saa!”
”Toki saan. Mä tiesin, sä olit väärässä ja mä olin oikeassa. Kun onnistui niin hyvin tämä.”
”Miten niin onnistui? Sä juoksutit sitä vaan hetken koska sä tiedät itsekin että tää ei millään lailla onnistunu.”
”Mikä ei onnistunu?”
”Juoksutus!”
”Mikä siinä?”
”No ei tää nyt millään lailla vieny Typyä eteenpäin!”
”Vai niin. Mä sanoisin itseluottamus kasvoi. Kun Typy on iso, se semmonen kenttäratsu, että se ei pelkää mitään!”

Pudistin päätäni ja hyppäsin aidalta. Milan oli kummallinen. Typy kuitenkin seurasi häntä taas iloisena, kun hän toi piiskan nojalleen aitaa vasten ja lähti puomien kimppuun hikoilemaan. Minäkin kävelin kentän nurkkaan, sillä aidalla oli tullut jo kylmä. Mietin, pitäisikö minun kannella Hellolle, että Milan ei tee Typyn kanssa mitään oikeita hommia, vaikka hänelle maksetaan sen opettamisesta varmaan yhtä paljon kuin minullekin. Tasapainottelin kaksi puomia syliini ja palasin aidalle. Milan sanoi, että Typy saisi jäädä kentälle odottamaan, koska sellainenkin pieni erikoisuus tekisi sille muka hyvää. Tuli ihan Nellyn jutut mieleen.

Puomit painoivat ihan liikaa, mutta pysyttelin kuitenkin sinnikkäästi Milanin tahdissa maneesille asti. Hän vaivoitteli oven auki ja vihelsi, vaikka tuskin kukaan olisikaan päässyt maneesiin meidän huomaamattamme. Ja tyhjähän se oli. Hän harppasi katsomoon ja nosti puomit seinällä olevaan telineeseen ja kääntyi sitten ottamaan toisen minun pitelemistäni.

”Typy on kouluratsu”, totesin, kun Milanin avoin katse kävi silmissäni.
”Kenttäratsu”, hän korjasi hymyä äänessään. ”Ei hätää Oskari, suomi vaikee kieli. Mä ymmärrän sä erehdyt.”
”Miksi Hello olis muka sit pyytäny mua..?”
”Joka hevonen tarvii yks tosikko valmentajaksi, Oskari. No ei oikeasti. Se tykkää sä oot hyvä ratsastaja. Harjataan Tupu, sitte mä voin tulla siihen Kontiolaan. Mä oon koko viikko odottanut sä kerrot mulle lisää siitä sun isän uusi tammasta.”

[OskariOsallistuja]

Valokuvia

Näpersin Ukon harjaa niin kauan, että sormeni olivat kohmeessa. Välillä se huuteli Arlekinin ja Typyn perään, kun niitä kävelytettiin vuoron perään suuliin suittavaksi ja satula yllään pois, mutta muuten se jaksoi seisoa paikallaan. Varhaisina kisa-aamuina Ukko tapasi väsyä letityshommiin, mutta kai liikkeeni sitten olivat nyt rauhallisempia, kun ei ollut mikään kiire. En ollut menossa mihinkään. Silti jouhta kuluttavat kuminauhat oli saatava paikoilleen paremmin kuin koskaan. Onneksi Ukon harja oli sellainen sopivan paksuinen, vaikka se olikin venähtänyt jo liian pitkäksi, enkä viitsinyt sitä leikata. Letityshommiin ei tarvinnut mitään taikatemppuja. Kuminauhat, silkkitipat ja kampa riittivät aivan hyvin. Tervehdin ohikulkijoita ja vastasin yhä uudelleen samoihin ihmettelyihin ja kysymyksiin hiljaa hymyillen. Kyllä, hienona ollaan. Ei, ei olla menossa minnekään. Otetaan pari kuvaa.

Kun harja lopulta oli valmis, ojensin Ukolle taskustani porkkananpalan kiitokseksi ja silitin sen kaulaa. Siirryin sen takapäähän tekemään tutut shakkiruutukuviot. Kiillotin vielä kaviotkin ja sipaisin ihan vähän rasvaa orin sierainten ympärille. Luojan kiitos se ei ollut vielä kasvattanut talvikarvaa, toisin kuin Typy, joka oli yhdessä yössä alkanut muistuttaa taas karhunpentua. Pari kuukautta vielä, niin Typy olisi enemmän karvaa kuin hevosta, ja Ukko kasvattaisi sen verran turkkia, ettei kiiltelisi enää.

Odottelin suulissa, että kenttä vapautuisi. Sonja tarjosi Salierin kanssa jutunjuureksi maastoilua ja sitten vielä pitkästä aikaa vähän kauniimpaa päivää, mutta en minä taaskaan osannut ihmisille puhua tarpeeksi hyvin, vaikka toinen johdattikin keskustelua ja teki hartiavoimin töitä. Yritin kyllä kovasti kytkeä kentällepoistumisrepliikkini sääkeskusteluun, kun kenttä vapautui.

Noa oli oikeasti se, joka valokuvasi. Monesti olin istunut häntä vastapäätä tuvan pöydässä ja aukonut suutani. Olin monta kertaa selitellyt itselleni, että en kehtaa muiden aikana kysyä häntä kuvaamaan, mutta kun olin pari kertaa hänen kanssaan kahden, en kehdannut siltikään. Jotenkin kai ajattelin, että kun minä olen töissä täällä, en saa vapaa-aikananikaan tarvita täällä mitään. Sen takia minä ja kännykkäkamerani saisimme kelvata. Ei auttanut muu kuin taluttaa Ukko keskelle kenttää, ottaa riimu siltä pois ja toivoa että se pysyisi paikallaan ja näyttäisi ylväältä.

Ukko ei kuitenkaan ollut helppo kuvattava. Sen lisäksi, että se oli melkein musta, eli huonon värinen kännykkäkameralleni, se ei myöskään seissyt ryhdikkäästi. Se kohensi asentoaan juuri siksi aikaa, kun olin sen pääpuolessa, mutta kun yritin palata aidan luo kuvaamaan, se alkoi katsella ympärilleen alahuuli pitkällään ja kaula velttona kuin olisi märehtivä lehmä. Tai korkeintaan esteratsu. Yritin viheltää sille, maiskutellakin, ja rapisutella taskujani, mutta sain sen vain kääntymään puolittain minua päin lanne vinossa. Työnsin puhelimeni taskuun. Oli aika kylmä, mutta edes jotain kuvia piti kyllä saada.

”Tarviksä apua?”

Käännyin nenä jäässä katsomaan Helloa, joka puhui minulle aidan toiselta puolelta sillä kertaa Skotin selästä. Mittailin raskasta hevosta katseellani. Hello varmasti nousisi satulasta empimättä, jos sanoisin tarvitsevani apua, mutta hän oli ilmiselvästi maastoon lähdössä, enkä halunnut hidastaa häntä. Ennen kuin ehdin vastata, Ukko käveli kiinnostuneena vierelleni tervehtimään toista hevosta.

”Hä? Osku? Mitä Ukko, mitä tiedät äijä — niin tarvikko?
”Ei kun mä yritän vaan ottaa kuvia. Ei sun tarvi mun takia jäädä…”
”En mä nyt itteäni tarkotakaan hullu! Varmaan mä nyt täältä alas tuun kun kovalla vaivalla kiipesin — mä ajattelin, että toi vois tulla”, Hello selitti ja osoitti etusormellaan Uunoa harjaavaa Eiraa, joka pilkisti suulista.
”Ei se varmaan halua”, sanoin hätäisesti. Eirasta nyt ei ainakaan olisi apua. En uskonut hänen kuvaustaitoihinsa, enkä varsinkaan antaisi Ukon polkea pikkutyttöjä jalkoihinsa. ”Sitä paitsi se on selvästi menos johonkin Uunon kanssa.”
”Jaha, sä et tykkää Eirasta. Jaha, mä kerron Eiralle”, Hello höhhäili. ”EIRA!” hän karjaisi niin, että Ukko hypähti, mutta Skotti ei reagoinut mitenkään.
”Et sano sille mitään sellaista”, sihisin.
”NO?” Eira huusi ihan yhtä lujaa, ja Uuno reagoi ääneen suurin piirtein saman verran kuin Skotti aiemmin.
”Hello-” aloin anella.
”Osku tarttee apua! Onks siellä ketää jolla pysyy kamera kädes?”

Eira katosi suuliin ja minä tartuin Ukon turpaan. Olisihan se nyt pitänyt tietää, että Hello nosti verenpainettani aina tahallaan ja huvikseen. Ehdin pujottaa Ukolle riimun ennen kuin Eira nojautui taas näkyviin.

”On täälä toi niin Marshall!”
”Eiks olis ketää joka ei oo rampa?”
”Käyks Eetu?”
”Ehkä mieluummin joku joka ei ota niin paskoja kuvia?”
”No sit on Outi! Ja Inari mut eihän se ikinä kerkee kun jos se ei omi Uunoa, niin sit se omii muiden–”
”No pyydä sitä Outia jos se kerkee!”
”Ei oikeesti tarvi–” yritin mutista.
”Höpö höpö Osku. Me lähdetään nyt Jätinmetsään, vai mitä Skotti? Mennään kattoon olisko niitä kettuja vielä, nii, niistähän sä tykkäät, tuupa kulta, muista sitten että kettua ei oteta, nii, ei saa ottaa–”

Kateni hikosivat, vaikka oli kylmä, kun pitelin Ukon superhienoa ketjuriimunarua, jota ei ikipäivänä olisi arkena käytetty. Onneksi sillä oli nyt edes se. Vitsi jos olisin tiennyt, että voin esittää sen. Olisin laittanut sille tietenkin suitset niin kuin normaali ihminen. Tuntui ikävältä, kun hymyilevä Outi käveli suoraan meitä kohti suulista ratsastussaappaat vielä jaloissaan. Että Hellon pitikin pakottaa minut juoksuttamaan viattomia ihmisiä edestakaisin tällaisen asian takia.

”Mitä mun pitää tehdä?” Outi kysyi jo hyvän matkaa ennen kentän porttia.
”Ei sun tarvi kyllä oikeesti… Mä yritän saada tästä kuvia…”
”Ei kun kyllä mä voin auttaa.”
”No otaksä tästä kuvia jos mä pidän tätä tuolla..?”
”Mitä jos sä kuvaat?”
”No sekin käy. Kiitti.”

Outi talutti Ukon kentän keskelle. Vaikka siinä oli heti enemmän ryhtiä, kun sillä oli taluttaja pääpuolessaan, en ollut tyytyväinen. Ilmeisesti se näkyi.

”Mitä?” Outi naurahti.
”Ei mitää”, valehtelin.
”Sano vaan!”
”No… No peruuta sitä silleen puoli askelta, että se astuu ton toisen takajalan kunnolla sinne taakse ja et etujalat on oikeesti sen alla. Noni ja sit just tää hevonen laittaa kaulansa paremmin ku sä — eiku älä mee taaksepäin, vaan niinku nosta se ensi ylös sun kädellä ja sit anna sen taittaa se ite niinku alas. Vitsi kun se onki vieläkin huonossa kunnossa, sillä oli niin hieno pyöreä kaula joskus… Noni päästä sitä narua.”

Sain Ukosta kuvan melkein saman tien. Tai siis otin monta, mutta tiesin, että joku niistä olisi terävä ja onnistunut, vaikka olikin jo aavistuksen liian hämärää minun kännykälleni. Kiittelin Outia kovasti ja kiiruhdin ottamaan Ukon narun. Kuka nyt vierasta hevosta halusi pidellä, varsinkin kun se pörhisteli paraikaa joko Cozminalle tai Uunolle, joilla Nelly ja Eira ratsastivat hitaasti Hellon aiempia jälkiä pitkin tielle.

”Mihin sä näin hienoja kuvia tarvit?” Outi kysyi ja nypläsi yhtä Ukon lettiä.
”Jalostusmainokseen”, huokaisin, ”ja laatuarvosteluun.”
”Ai! Tuleeks Ukosta isä?”
”Sillä on jo yks varsa, joka on nyt mitä ilmeisimmin terve. Mä vähän haaveilen, että joskus maailmassa mulla olis sen orivarsa. Vaikka ei mun enää oo järkeä hankkia varsaa… Mä oon melkein eläkeikäinen ratsastaja!”

Outi naurahti niin kuin on kohteliasta naurahtaa. Ukko otti raviaskeleita välissämme kävellessämme suuliin, mutta pidättäytyi kohteliaasti juoksemasta ylitseni. Suulissa kiinnitin sen naruihin, enkä oikein tiennyt, mitä sitten pitäisi sanoa.

”Mä oon menossa Jussilla laukkaamaan tonne”, Outi sanoi vähän epävarmasti ja huitaisi kädellään hakojen suuntaan. ”Janna tulee kans. Ja Inari aikoo ajaa Pasilla. Mitä jos säkin tulisit?”

Suulin toiseen aukkoon oli sidottu Pasi, jota Inari harjasi. Näin miten Inari vilkaisi minua. Teki mieli lähteä, mutta mitä minä siellä oikeastaan tekisin? En tohtisi päästää Ukkoa laukkaamaan seurassa kuitenkaan, enkä oikein osannut puhua Inarille, tai varsinkaan kunnolla Jannalle. Pudistin päätäni.

”Mun pitää saksia nää letit auki… Mutta kiitti tarjouksesta. Ja avusta tuolla.”
”Ai. No mut, mä meen satuloimaan sen Jussin kun se on mulla tuolla sisällä.”
”Joo…”

Outi kääntyi jo mennäkseen, ja samalla aivoni ajautuivat omituiseen oikosulkuun.
”Nii Outi?”
”No?”

Sydämeni löi muutaman ylimääräisen lyönnin. Auoin taas suutani niin kuin Noan kanssa, kun olisi pitänyt kuvausapua kysyä. Vilkaisin Inariakin, joka ei näyttänyt kuitenkaan kuuntelevan ollenkaan. Ihan tyhmä idea. Hyvä nyt taas, Oskari. Omituinen pettymys valui minuun jo etukäteen, koska en ikinä uskaltaisi kysyä yhtään ketään viettämään aikaa kanssani, vaikka kuinka olisimmekin aiemmin käveleskelleet Kyrönjoella ja käyneet Seinäjoella.

”Ei mitää. Sittenkää.”
”Okei”, Outi hymyili ja kääntyi taas.
”Eiku sittenki. Outi. Niin mä mietin vaan että kun mä ostin kirpparilta laatikollisen jotain leffoja. En mä ees tiiä onks ne hyviä… Niin et jos sä olisit halunnu tulla kattoon yhden. Ja vaikka jotain tortillaa syötäs”, sanoin yllättävän sujuvasti. ”Silleen alkuillaksi”, lisäsin vielä siltä varalta, että hänkin menisi oikosulkuun ja suostuisi.

[OskariOsallistuja]

Painajaismainen sunnuntai

”Tää on kyllä painajaismainen sunnuntai”, mumisin Uunolle sulkiessani sen karsinan ovea.
”Sanos muuta”, huokaisi Tiitus kävelyttäessään Steffeä kohti omaa karsinaansa.

Niin Steffen harja kuin Tiituksen hiuksetkin valuivat vettä. Kaatosade ja ukkonen olivat tainneet olla Otsonmäen yllä jo hyvän aikaa ennen kuin olimme huomanneet sen. Satulahuoneen varustahylly oli romahtanut ja rikkinäisten purkkien, purnukoiden ja tavaroiden seasta ehjien etsiminen oli vienyt pitkään ja käyttämätön vinttikerros oli tainnut eristää sateen äänet kuulumattomiimme. Onneksi suurin osa hevosista, niin kuin varsinkin Skotti ja Uuno, olivat sitä mieltä, että vaikka ukkosta ei tarvinnut pelätä, oli hyvä idea tulla kiltisti sisään sateensuojaan. Joissakin muissa hevosissa puolestaan oli enemmän hommaa.

”Mennääs yrittään vielä sitä Pasia”, Tiitus ehdotti ja lähti oven sijasta kohti satulahuonetta.
En vastannut hänelle mitään: tartuin vain lähimpään riimunaruun ja odotin. Tiituksen askeleet veivät satulahuoneelle. Oven auetessa hämärämpään päätalliin paistoi pieni valokiila. Saman tien Tiitus jo palasi mukanaan pitkä piiska, jota Camilla käytti Steffen kanssa hiitillä.
”Noni”, Tiitus sanoi vielä hiljaa. ”Ooksä valmis?”
”Joo.”

Yritin vielä kerran kaatosateessa kurottaa kohti portin takana juuri ja juuri liian kaukana mairean näköisenä melkein kehräävää Pasia. Niin kuin ensimmäiselläkin kiinniottoyrityksellä, nytkin se vain hyppäsi taaksepäin, kääntyi ja otti pari raviaskelta.
”Selvä”, ilmoitin sille, huitaisin sitä kohti riimunarulla ja luikahdin portin raosta sen hakaan. Näin Tiituksen tulevan hakaan myös, mutta rankkasade peitti hänen askeltensa litsahdukset.

Jos Pasi haluaa mieluummin juosta kuin antaa kiinni, juosta sen täytyy. Ajoimme sitä piiskalla ja narulla vartin armotta. Se meni niin lujaa, että pelkäsin sen kaatuvan liukkaalla maalla. Aluksi se näytti vain nauttivan, mutta kyllä sen kaula lopulta laskeutui ja korvat lerpahtivat. Vilkaisin Tiitusta ja kuin sopimuksesta lopetimme vanhan hevosen ajamisen.
”Noni. Joko sä tuut?” kysyin Pasilta, joka jo käveli lupaavasti minua kohti, mutta mitä vielä! Juuri kun olin yltämäisilläni sen otsaharjaan, se kääntyi ja juoksi taas.
”Me ajetaan sua vaikka koko yö kuuletsä?” Tiitus uhosi ja huitaisi Pasia kohti piiskalla.

Pasi jaksoi kolme varttia. Olimme litimärkiä ja minä lisäksi takapuolestani rapainen, sillä liukastuin, toisin kuin Pasi, vanha vuorikauris. Kun poni oli sateensuojassa, kävelin Tiituksen vieressä tupaa kohti. Hänen nenänsä päästä tippui vesipisaroita ja hänen huulensa olivat siniset. Minulla oli ihan yhtä kylmä. Meidän täytyi saada Eetulta kuivia vaatteita, tai muuten saisimme keuhkokuumeen niiden sijaan. Vannoin, että seuraavaan työvuoroon toisin omia varavaatteita ja jättäisin ne Ukon kaappiin. En pystyisi vetämään ylleni mitään vaaleanpunaista tai muuten pelottavaa paitaa, vaikka se olisi kuinka Eetun oma.

”Oskari, ooks sä vaihtanu autoa?” Tiitus kysyi vähän ennen kuin olimme kuistilla sateensuojassa.
”En? Mun auto on tuolla.”
”Kenen tää sitte on?”
”Ken tietää. Sen Hellon veljen?”
”Ei sillä oo Toyotaa.”
”Hellon sitten?”
”Sillä on punanen.”
”No kai se on Helmipuron tai jonkun. Tuu, mä jäädyn.”

Jätin kengät kuistille. Heti eteisessä tiesin, että auto kuului jollekin lapsiperheelle, vaikka en lapsia tuntenutkaan. Käytävämäisen eteisen päässä olevan olohuoneen sohvalla istuvan hartuvatukkaisen vaalean naisen täytyi olla lasten äiti. Lapset puolestaan istuivat lattialla sohvan takana, heti täysin näkyvissä ja heillä oli ihan hiljaa paikallaan istuva Hello välissään. Toinen pieni vaalea tyttö suti jotain hänen naamaansa paksulla siveltimellä ja toinen nyhti nyrkillistä hiuksia kipeän näköisesti isolle keltaiselle hiusdonitsille. Kaikesta päätellen olohuoneeseen oli perustettu pieni kampaus- ja meikkisalonki. Noiden lasten ja heidän äitinsä takia Eetu oli siis ilmoittanut, että saisimme pärjätä alkuillan kahden Tiituksen kanssa tallissa.

”Eetu?” huhusin mahdollisimman hiljaa kurkistaessani keittiöön, joka oli tyhjä.
Tiitus käveli sisään sen paremmin pälyilemättä ja tarttui keittiöpyyhkeeseen kuin olisi kotonaan. Hän hinkkasi sillä naamaansa ennen kuin pesi kätensä. Pyyhe mukanaan hän lähti kohti ruokailuhuonetta ihan varmasti olohuone päämääränään, ja minä yritin estää häntä ilmeelläni.
”Mitä? Äh, ne on vaan Milla ja tytöt.”
Ei auttanut kuin seurata.

Luojan kiitos Eetu oli ruokailuhuoneessa, mutta kovin omituisen oloisena. Hän katseli vanhoja hääkuvia huoneen seinässä. Siinä oli hänen äitinsä ja isänsä kuva, ja sen yläpuolella kuvat hänen molemmista isovanhemmistaan. Olisin halunnut piiloutua takaisin keittiöön, sillä Eetu oli pukeutunut tavallisten tallivaatteidensa sijaan paljon tavallista siistimpiin uudennäköisiin farkkuihin ja oikein kauluspaitaan. Tämä vain-Milla oli siis joku tavallista tärkeämpi vieras. Eetu kuitenkin kääntyi meitä kohti pelottava ilme kasvoillaan. Se oli sellainen virallinen hymy. Sellainen, joka taisi tarkoittaa, että meidän pitäisi kadota ennen kuin hänen vieraansa häiriintyisi läsnäolostamme.

”Me vaan — me vaan — me vaan”, aloin änkyttää, mutta hengitin sitten syvään jotta pystyin jatkamaan. ”Siellä alko satamaan ja me tultiin vaihtamaan kuivia vaatteita.

Tuli ihan hiljaista. Eetu katsoi minua liian ryhdikkäänä vieläkin puolittain hymyillen. Silmänurkastani näin, että myös se nainen katsoi minua sohvalta, ja hänen molemmat lapsensa lattialta toisella vielä tukko Hellon hiuksia puristuksissaan. Tunsin miten korviani ja poskiani alkoi polttaa. Aloin hikoilla. Mitä nyt? Sitten Hello, joka ainoana oli yhä selkä meihin päin, räjähti nauramaan ja kääntyi hiuksiaan pitelevän tytön protestoinnista huolimatta. Hellolla oli filmitähdenpunaista huulipunaa suurin piirtein suunsa ympärillä ja sinistä luomiväriä pitkin poskia. Katsoin kauhuissani Tiitukseen, mutta hän tuijotti kiinteästi lattialistaa sen näköisenä, että yritti olla hymyilemättä.

”On kyllä oikeen koiranilma”, Eetu sanoi ja ojensi kätensä. ”Me ei ollakaan taidettu tavata. Mä oon Leevi.”
”…Oskari? Tämä toi Susi?”
”Tuolla on Milla–”
”Hei Oskari!”
”–mun ja Eetun pikkusisko, ja tietenkin mestariparturit Aura ja Vilja, Millan lapset.”
”Me ollaan kampaajia kylläkin.”
”Nii ja mä meikkaaja.”

En tiennyt ollenkaan, mitä sanoa. Onneksi karmaisevan näköinen Hello nousi lattialta keltainen donitsi hiuksissaan ja vielä vähän hekotellen. Säpsähdin, kun hän heitti toisen käsivartensa minun ympärilleni samalla kun sai kurotettua toisen joten kuten Tiituksen ympärille.

”Kuule Osku, älä nyt oo ton värinen”, Hello hihitteli. ”Sä et oo ainoa, joka — tiedäksä miksi Eetulla on niin hyvät numerot koulusta? No sitä varten kun kukaan opettaja ei erottanu Eetua ja Leeviä oikeen toisistaan.”
”Ja siksi mä tein niin hyviä cooperin testejä”, Leevi hymyili.
”Me tultiin kyllä oikeasti hakeen vaatteita”, Tiitus sanoi. ”Missä Eetu on?”
”Laittaa saunaa. Tulkaa. Vitsi te ootte kyllä söpöjä noin uitettuina. Melkein tekis mieli kapaloida teidät pyyheliinoihin vaan.”

Iloisesti höpötellen Hello johdatti meidät Eetun ja Nellyn makuuhuoneeseen ja pussasi Tiituksen poskelle ruman punaisen jäljen, jota Tiitus yritti heti kuumeisesti hinkata pois. Hello nykäisi pelottavasti minunkin suuntaani, ja kun väistin häntä, hän taputti päätäni ja nauroi. Makuuhuoneen ovella epäröin, mutta Hello tuuppasi minutkin sisään.

”Katotaas mitä vaatteita sillä on”, Hello mumisi ja avasi jo vaatekaapin ovia.
”Hello, Hello!” Tiitus sihahti. ”Mä luulen ettet sä saa tonkia sen vaatekaappia!”
”Pöh. Miksen saisi? Mä tiedän jo kaikki Eetun likaiset salaisuudet. Ei tää oo mitää sukkalaatikon tonkimista… Aha! Laita sä Tiitus tää, tää on tosi söpö. Ja noi.”

Hello nakkasi Tiituksen suuntaan hupparin, jota en ollut ikinä nähnyt Eetun pitävän, ja jota en ikinä olisi osannut hänelle kuvitella. Se näyttikin ihan uudelta. Se oli musta, ja sen rinnassa loikki pieni kauhistunut sarjakuvapupu, joka huusi AAAAAaaaaaa! Sen kaveriksi Hello heitti Tiitukselle sellaiset Puman housut, jotka minullakin oli kotona. Hengitin syvään ja aloin pelätä, mitä Hello minulle löytäisi. En voisi pukeutua pupupaitaan.

”Kuule, mun työvuoro oikeastaan loppuu kohta, niin en mä sittenkään tarvi–” yritin sanoa.
”Höpö höpö! Sä laitat nämä.”

Vapisevin käsin avasin viikattua hupparia, jonka Hello oli nakannut minua kohti. Mitähän siinä olisi? Söpöjä pikku sammakkoja? I LOVE MOM -teksti? Ensin minun piti nolata itseni sen Leevin kanssa, ja sitten joutuisin kieltäytymään kuivista vaatteista niin kuin idiootti… Hupparissa ei kuitenkaan ollut mitään kuvaa. Se oli pehmoinen, paljon pidetty. Niin kuin Puman housutkin, myös sellainen huppari minulla oli kotona: se oli ostettu Halpa-Hallista. Se oli minulle monta numeroa liian suuri niin kuin tämäkin, ja se oli suosikkini. Vilkaisin Helloa, joka hymyili minulle suupielestään sillä tavalla, että hän oli takuulla nähnyt huojennukseni. Silloin Tiitus kiskoi kuitenkin märän paidan päältään ja hartiani kohosivat taas korviin asti.

”Mä meen vessaan”, töksäytin, ja ryntäsin ovelle.
”Paras mennäkin!” Hello paasasi, ja olin taas kerran ihan hirvittävän kiitollinen siitä, miten hän kiinnitti huomion tahallaan itseensä. ”Mä näin miten sä katoit heti Tideä! Jaha Osku, mä arvasin! Tide, anna se mun kännykkä, mun pitää kertoa Nellylle, että Osku–”

Jouduin kulkemaan Eetun vieraiden ja olohuoneeseen tiensä löytäneen Eetun ohitse päästäkseni vessaan, mutta kukaan ei edes vilkaissut minuun kummallisesti. Pikkutytöt vain kysyivät, koska Hello tulee, ja vastasin, että ihan nyt kohta. Ilmeisesti sekaannuksia todella tapahtui koko ajan. Lukittauduin silti ihan mielelläni vessaan pois ihmisten näkyviltä. Tämä oli todellakin painajaismainen sunnuntai.

[OskariOsallistuja]

Jalkapalloa parempaa on vain se tunne, kun saa olla olemassa ja tulla pelaaman

Otsonmäen maapohjahalli oli repaleisen näköinen. Ei se kaukaa niin kamalalta vaikuttanut, mutta kun seisoin sen oven edessä, näin hilseilevien ja hieman repsottavien ovenkarmien lisäksi vihreistä kuplaseinästä lepattavia ihmepaikattuja palkeenkieliä. Sentään ei haissut home. En kaivannut kaiken muun lisäksi mitään homepohjaista keuhkopöhöä. Siitä oli aikaa, kun olin viimeksi ollut siellä. Olin lopettanut jalkapalloharjoitukset parin kerran jälkeen niin kuin seinään ja kadonnut ilmoittamatta. Nyt väki oli taas osaksi vaihtunut, kuulemma, ja koska kaksissa harjoituksissani oli ollut vain muutama pelaaja, olin muutenkin aina vain uusi naama.

Hilseilevämaalinen ovi oli minulle kuin portti Narniaan. Toisella puolella voisi olla ihanaa: täydellinen fantasiamaailma jalkapalloineen ja joukkuekavereineen. Toisaalta portti voisi viedä myös sellaisiin dystopioihin, joita olin ennen joutunut elämään. Kerta toisensa jälkeen ojensin käteni kohti ovenkahvaa ja vedin sen sitten pois kun olin vasta hipaissut kulunutta metallia. Otin hiekalla rahahtavan askeleen kohti parkkipaikkaa ja autoa. Askeleen takaisin kohti ovea. Poispäin astuminen painoi hartioitani lysyyn, mutta toisaalta ovea kohti meneminen ahdisti henkeäni. Vaatteet puristivat ja kutittivat, eivätkä tuntuneet yhtäkkiä soveltuvan fantasiaseikkailuun sen paremmin kuin jalkapalloharjoituksiinkaan. Hupparini oli kaksi kokoa liian iso, sillä yritin piiloutua siihen kuin näkymättömyysviittaan. Mitä jos minulle sanottaisiin sisällä, etten kuulu sinne? Tiesin kyllä kuuluvani: se oli Otsonmäen miesten avoimen jalkapallojoukkueen harjoitusaika. Minä olin mies. Niin ja olisin pelannut mielelläni jalkapalloakin taas. Siitä huolimatta aivoni olivat jumiutuneet vaihteelle, joka kelasi uudelleen ja uudelleen sitä, miten olin vuonna 2002 omin lupineni fillaroinut toisessa kunnassa samanlaisen oven taakse ja soittanut hetken kuluttua itkevänä isää hakemaan, kun en muka kuulunut joukkoon. Siitä oli sata vuotta aikaa. Pudistin päättäväisesti päätäni ja tartuin maapohjahallin ovenkahvaan kovemmin kuin aiemmin. Sillä kertaa väänsin kahvaa, vaikka keuhkoja ja kurkkua puristi. Minä olin aikuinen, eikä kukaan laittaisi minua enää opettelemaan piruetteja ja peruutuksia silloin, kun halusin pelata jääkiekkoa. Eikä kukaan estäisi minua pelaamasta jalkapalloa tässä joukkueessa.

Hallin ovi humisi ja suljin sen nopeasti takanani. Maapohjahalli oli samanlainen kuplahalli kuin muutkin: se pysyi kasassa ilmanpaineella ja romahti, jos kaksi ovea avattiin samaan aikaan. Yritin katsella ympärilleni ikään kuin ihmisten ylitse ja olla kuin en olisikaan. Suurin osa paikallaolijoista oli otsonmäkeläisiä isejä. Muutama nuorempi sälli potkiskeli jo palloa, kun suurin osa iseistä vaihtoi kenkiä lattialla istuen. Istumapaikkavaihtoehtoja ei ollut kuin maalattia: yksi hallin seinusta näytti olevan juoksusuora, jonka päässä oli kuularinki pressuineen ja pieni ovi, jonka takana oli joko vessa tai varasto. Kaikki muu oli maalattiaa. Halli näytti sisältä vielä pienemmältä kuin ulkoa, mutta ei yhtä resuiselta.

En huomannut jännittäneeni leukalihaksiani niin kovasti ennen kuin näin Nitthan Chain ja rentouduin hieman. Hän juoksi koko hallin toisessa päässä pallonsa kanssa melkein yhtä nuorista pojista koostuva lauma perässään. Hänen naurunsa ei kuulunut minun päätyyni asti, mutta se näkyi kyllä. Oli pysähdyttävä katsomaan. Hän oli taitava. En saanut silmiäni irti hänestä. Kun hän härnäsi muita palloineen pitäen pallon helposti itsellään, ajattelin, että se oli kaunista kuin kouluratsastus. Sitä oli yhtä rentouttavaa katsella kuin videopelien läpipeluuvideoita, kun oikein asti, että pelaaja tiesi täsmälleen mitä teki. Tunsin hänen liikkeensä omassa kehossani ihan niin kuin tunsin Guitar Heron nappulat sormissani jonkun toisen pelatessa. Olin sortunut ajattelemaan, että pyöreäposkisella ja liikaa nauravalla Chailla olisi lepsu ja holtiton kehonhallinta, vaan väärässäpä olin. Tunsin sykkeeni nousevan uudelleen. Olisin tahtonut pudottaa pienen urheilukassin olaltani ja juosta kentälle. Minun oli pakko saada tietää, saisinko pallon pois Nitthan Chailta — minun oli pakko saada pallo pois Nitthan Chailta. Silloin hänen katseensa kuitenkin kohtasi omani ja hän luopui pallostaan jotakuta Lauria huutaen ja ilmeisesti juuri Laurille sitten pallon syöttäen.

Ilman palloa minua kohti hölkätessään Nitthan Chai oli taas tavallinen ja pelottavan holtittoman näköinen. Hän oli kuin ratsastaja ilman hevostaan tai taitoluistelija ilman luistimiaan. Silti hän hymyili niin, että hänen silmänsä kapenivat viiruiksi. Muiden hölkätessä pallon kanssa kauempana hän oli kuin poni puoliveristen keskellä. Pakottava tarve kilpailla hänen kanssaan katosi ja otin askeleen taaksepäin. Hänellä oli tapana tulla liian lähelle seisomaan.

”Hei”, tervehdin hyvissä ajoin.
”Sä tulit! Vaikka sä meinasit ettet sä varmaan — mut mähän sanoin et sun pitää. Tosi hyvä. Vitsi kun Markus olis vielä meidän joukkueessa, koska sit me voitettas vaasalaisetki varmaan seuraavalla kertaa. Kuvittele kun Maija oli poissa, niin me melkeen hävittiin Härmälle. Härmälle! Kukaan ei häviä Härmälle! Niin sähän tunnet Maijan?”
”En?”
”No, kohta sä tunnet kaikki — tässä on meidän kaks Petriä kun kolmas ei tuu tänään, ja Sami — tää on Oskari — sit on Antti ja toiniinöö Mika — tää on Oskari — sit Samuli, meidän vähä niinku kapteeni Pete–”

Vaikka Otsonmäen isejä ja poikia ei ollut ihan loputtoman montaa joukkueessa, en silti oppinut kovin montaa nimeä. Muistin Petrit ja Sakut, sillä molempia oli kaksi, mutta siihen se oikeastaan jäi. Maija Svartin loppujen lopuksi tunnistinkin, kun hän tuli samalla ovenavauksella kahden miehen kanssa. Chain esittelykierroksen jatkuessa ja jatkuessa minun oli kysyttävä epävarmana itsestäni ja niska pistellen, oliko tämä kuitenkin sekajoukkue, kun Maijakin selvästi pelasi. Chai nauroi, huiskaisi kädellään ja sanoi että ei, vaan Maija oli ainoa nainen. Vaikka ei hän ainoa-sanaa painottanutkaan, tunsin silti rauhoittuvani. Maija oli kuulemma tahtonut mukaan jonkin porsaanreiän turvin, sillä hänestä Otsonmäen naisten joukkueessa ei pelattu, vaan juoruttiin ja siliteltiin toisten päitä, minkä Chai kertoi matkien hämmentävän tarkasti Maijan terävää puhetyyliä. Chai jaksoi kysellä, esitellä ja puhua niin kauan, että olimme kiertäneet koko kentän ja olin vaihtanut kengätkin.

Lämmittely meni vielä tuskaisissa tunnelmissa, mutta sitten joku huusi, että nyt pelattaisiin.
”Chai ja Maija eri joukkueeseen!” huusi joku pitkä, varmaankin Pete.
”Mä oon kapteeni”, Maija ilmoitti käsi pystyssä. ”Lauri!” hän huusi saman tien ja osoitti jotakuta vaaleatukkaista, joka hölkkäsi kuuliaisesti hänen peräänsä.
”Kuka on toinen kapteeni?” se joku pitkä huusi.
”Sä!” kuului kauempaa.”
”Selvä! Chai sit mulle.”
”Ilkka!”, Maija huusi heti.”
”Samuli!”

Olin uusi naama ja siksi tietenkin villi kortti. Onneksi kukaan ei jäänyt viimeiseksi, sillä kun sekä Maija että se pitkä heppu olivat valinneet itselleen kuusi pelaajaa, kaikki loput jaettiin satunnaisesti joukkueisiin ja päädyin kaikessa hiljaisuudessa Maijan joukkueeseen kahden Petrin ja yhden Sakun kanssa muutamien muiden mukana. Sitten pääsin vihdoin pelaamaan! Ensimmäistä kertaa ihan liian pitkään aikaan!

Puolentoista tunnin kuluttua istuin maapohjahallin lattialla vesipulloni kanssa, enkä jaksanut edes vaihtaa kenkiä. Tunsin jo, miten seuraavana päivänä ratsastaminen olisi mahdotonta niillä lihaksilla. Hiki valui päänahkaani ja niskaani pitkin. Vesipullon vesi ei riittänyt sammuttamaan janoani. Oloni ei olisi voinut olla enää mukavampi. Vieressäni läähätti Chai, jonka posket olivat punaiset, ja joka oli kerrankin puhumatta. Joku isistä — Sami tai Samuli tai joku — pysähtyi takomaan selkääni.
”Mä tuun kyllä sit sun joukkueeseen ens kerralla Oskari”, hän sanoi. Ens kerralla. Kun tulisin uudestaan. Toisen kerran. Jalkapalloa parempaa oli vain se tunne, kun sai olla olemassa ja tulla pelaaman.
”Toki, toki”, sain sanottua ja yritin taas juoda vettä, joka oli jo loppu, jotten paljastaisi kuinka mukavalta tuntui kun joku kutsui nimeltä ja koki minun ansainneen paikkani.
”Arvaa mitä ne ens kerralla huutaa”, sanoi vähän matkan päässä istuva Maija minulle tai Chaille kun se Sami tai Samuli oli lähtenyt.
”Maija ja Oskari eri joukkueeseen!” Chai jylisi matkien sitä Peteä hieman kehnommin kuin oli harjoitusten alussa matkinut Maijaa.
”Mä kyllä ajattelin ennemminki et Chai ja Oskari eri joukkueeseen!” Maija hymähti.
”Ai!” Chai ilahtui. ”Mä oon aina luullu et ne ei päästä meitä siks ku — tai kun no — siitähän tää alko kun me potkittiin noi tonne.”
Chai osoitti jonnekin ylös. Katsoin automaattisesti kattoon. Hallin tukirakenteiden päällä korkealla oli jumissa kolme jalkapalloa. Maija naurahti.
”Me lyötiin kerran vetoa”, Maija sanoi minulle, mutta puhui sitten taas Chaille. ”Kyllä ne ihan pitää sua niin hyvänä pelaajana että sen takia.”
”Ai jaa! Mut sit alkaa se sama valitus mikä oli Markuksen kanssa”, Chai muisteli. ”Muistaksä? Aina kun pelattiin, niin ihan sama ketkä meistä kolmesta oli samassa joukkueessa? Kauhee rutina et ne voitti kun niillä oli sä ja Markus. Tai mä ja Markus. Tai me.”
”No, ei se mitään”, Maija päätti ja kiskoi lopultakin kengät jaloistaan. ”Ette te millään yllä mun tasolle. Voitte olla samassa joukkueessa”, hän jatkoi teeskennellyn nokkavasti. ”Mutta oikeestihan varsinki Samuli ja Ahola pelais sikahyvin jos ne ei luovuttais heti…”
”Kuulitsä Oskari, me saadaan voittaa Maija ens keskiviikkona?”

Sinä iltana mikään ei tuntunut enää pahalta. Sinä iltana jopa viheltelin suihkussa.

[OskariOsallistuja]

Otsonmäen Kalevan kisat 2020

Hello oli marmattanut jo pitkään vauvaesteistä. Kuulemma oli noloa hypätä suurella puoliverisellä alle metriä. Reilusti alle. Hän oli aloittanut jo kentän laidalta, kun minä ja Ukko olimme hypänneet vuorotellen Inarin ja Jussin kanssa pikku ristikkoa. Ukon ei ollut ollut tarkoitus varsinaisesti hypätä, mutta kun Inari oli saanut Eetulta luvan hypätä pikkuruista estettä Nellyn tiukassa valvonnassa, olin ajatellut, että miksemme mekin sitten samalla sen ylitse köröttäisi. Ja vauvaestehän se olikin, jopa Ukolle.

Nelly oli suuttunut Hellolle nopeasti. Hän oli yrittänyt ensin heittää Hellon ulos, tai siis sisään, mutta se ei ollut toiminut. Hello oli vain nojautunut paremmin aitaan ja sanonut, ettei naisia sillä tavalla kohdeltu. Se oli saanut minut irvistämään salaa, mutta olin äärimmäisen kiitollinen siitä, miten Hello oli jäänyt aidalle pitämään meteliä. Hän oli ollut viime aikoina kuin suojelusenkelini, jota todella tarvitsin. Aidalla oli jo ennen Helloa notkunut nimittäin myös Eira kiusallisine kysymyksineen ja huomautuksineen.

”Susta tulis kyllä ennemmin esteratsastaja ku kouluratsastaja”, oli Eira aloittanut viattomalta kuulostavat huomautuksensa, jota en kestänyt koskaan kauhean hyvin. ”Sä oot noin kevyt.”
”Niin mutta mä tykkään kouluratsastuksesta”, olin yrittänyt sanoa, mutta Eira oli huiskauttanut vastaukseni syrjään kädelläni.
”Mistä vetoo sä painat vähemmän ku Inariki.”
”Eira!” Inari oli huutanut, mutta Eira ei ollut kuunnellut.
”Mistä vetoo Inari voittais sut kädenväännössä. Sulla on tommoset ohuet käsivarret.”
”Joo mä en jotenkin kasva vaikka mä kuinka yritän”, olin yrittänyt vastata hiljaa ja kiinnittämättä yhtään enempää muiden huomiota käsivarsiini.
”Ei kun sehän on kehu. Sulla on kauheen sirot kädetki. Sä voisit soittaa viulua”, Eira oli jatkanut, ja silloin Hello oli luojan kiitos tullut. ”Vai mitä Hello?”
”Mitä?”
”Eiks nii et Oskarilla on tosi sirot kädet?”
”Enpä oo kattonu”, Hello oli vastannut ja luonut taas minun kasvoihini yhden omituisista viirusilmäisistä arvioivista katseistaan. ”Mitä ihme vauvaesteitä te hypitte? Inari? Oskuliini? Pelottaaks teitä — voi vitsi mä häpeän — laittakaa nyt edes metrin este senki pelkopöksyt! Nelly mitä sä nyt tommosia kehtaat hyppööttää! Toivottavasti ei naapurit näe!”

Joskus olin ollut vainoharhainen Hellon suhteen, mutta kun hän vouhotti esteistä niin kovasti, olin ainoastaan kiitollinen. Joskus Hellon kova vauhti oli tuntunut suoranaiselta kiusaamiselta. Joskus olin ollut varma, että hän halusi minulla olevan mahdollisimman pahan olon. Viime aikoina olin huomannut Hellon kääntävän aina tahallaan huomion pois minunlaisistani, jotka halusimme vain piiloutua ja olla rauhassa. Sitä paitsi olin huomannut Hellon olevan herkkä sille, mitä kenellekin ei saa sanoa. Hän saattoi olla lörppö, välillä sanoa ronskejakin juttuja, mutta varoi ylittämättä ainakin minun henkilökohtaisia rajojani kiusanteostaan huolimatta. Hello kiinnitti huomion pilkanteollaan pois kaikesta siitä, mitä en halunnut käsitellä varsinkaan Eiran kuullen: pois kaiken maailman ohuista käsivarsista, estehyppääjätyypistä ja viulunsoittajan käsistä. Se oli taatusti tarkoituksellista, sillä hän teki sitä vähän väliä ollessani pulassa.

Nelly puolestaan ei ehtinyt tarkkailla Hellon jaloa kiusantekoa tarkemmin ja huomata tarkkaa aiheen vaihtoa. Ilahtumisen sijaan Nelly muuttui tulipunaiseksi ja paljasti hampaansa Hellolle melkein heti. Hänestä Hello oli tullut taas vain soittamaan suuta ja häiritsemään.

”Oskari paljo sä oot hypänny? Varmaan sun isä olis mieluummin halunnu et sä–” Eira sai yhdessä välissä sanottua Nellyn ja Hellon äyskimisen väliin.
”Skottiki hyppää ton verran!” oli Hello silloin kiekaissut päälle Inarin hypätessä Jussilla. Silloin Nelly oli menettänyt hermonsa kokonaan.
”Mee ny johonki siitä!” Nelly oli huudahtanut ja huitaissut Helloa raipalla käsivarteen kentän puolelta.
”Mihin mä muka menisin? Sitä paitsi Oskulle tulee mua ikävä. Ja varsinkin sulle.”
”Ei tule! Mee vaikka ihan omaan kotiis välillä!”
”En mä voi! Kato mulla ja Oskulla on kisa tässä kesken.”

Yritin pudistaa Hellolle päätäni huomaamattomasti Nellyn takaa. En kaivannut mitän kisoja. En edes tiennyt, mitä kamalia kisoja oli luvassa. Ei kai kädenvääntöä? Ei, ei Hello olisi niin tyhmä, että kääntäisi huomion vahingossa takaisin sellaiseen. Koska paikalla olivat myös Eira, Inari ja Nelly kuuntelemassa ja katselemassa, en voinut muuta kuin laukata hyppäämään pienen surkean ristikon, vaikka sitä kautta ei pakoon päässytkään. Sydän hakkasi. Hellon kisoista ei ollut koskaan seurannut mitään erityisen hyvää.

”Jaha! Ja mikähän kisa?” Nelly tivasi raipalla uhkaavasti Helloa osoittaen.
”Me kisataan kumpi hyppää korkeemmalle.”
”Mä hyppäsin tällä hevosella joskus metrikolkyt. Et sä voi millään hypätä enempää”, sanoin nopeasti välttyäkseni kaikelta kisaamiselta.
”Ai metrikolkyt, mä ajattelin et vieläki enempi ku sä oon noin hent–” Eira yritti taas sanoa.
”En mä siitä hevosesta puhu”, Hello naurahti. ”Kun susta.”
”Musta?”
”Niin. Sinä ja minä. Otetaan kisa. Varmaan hyppään korkeemmalle.”
”Siis ilman hevosta..?”
”Niin.”

Siitä se sitten oli lähtenyt. Hevoset olivat tallissa ja haassa. Este törrötti kentällä pikkuruisena ja vaarattomana. Uteliaita oli kertynyt istumaan aidalle ja nojailemaan sitä. Marshallista ja Noasta ei ollut hyppimään sillä hetkellä. Janna pudisteli päätään. En pystynyt katsomaan Outia. Jopa Eetu itse istui aidalla, eikä näyttänyt osaavan päättää, olisiko ennemmin huvittunut vai ärsyyntynyt. Hello oli käynyt kuuluttamassa tuvassa ja tallissa, että Turun Kalevan kisojen estehyppyosuus oli alkamassa, ja että osallistumisia ja vedonlyöntejä otettiin vastaan. Kalevan kisaajia ei ollut kyllä kauhean paljon minun ja Hellon lisäksi. Eira oli tullut kuultuaan, että jokaiselta kerätään kaksi euroa osallistumismaksua ja voittaja saisi kaikkien osallistumismaksut. Niklas oli mukana silmät kiiluen, kun Hello oli pitänyt hänelle jonkin inspiroivista puheistaan. Camilla oli meinannut, ettei lähde moiseen hullutukseen, mutta kun olin aikani vihjaillut hänen pelkäävän minulle häviämistä, olin saanut hänet niin voitontahtoiseen tilaan, että olisin kyllä totonnut hänen puolestaan. Nelly oli aikonut olla tuomari, mutta kun Hello oli syyttänyt häntä puolueellisuudesta minun hyväkseni, hän oli päättänyt hypätä sittenkin ja päästä ainakin Helloa korkeammalle. Tiitus oli ilmeestään päätellen joko uhkailtu tai pakotettu mukaan, mutta alkoi salaa kiinnostua arvioidessaan mitalisijamahdollisuuksiaan ihan hiljaa.

”Noni Oskari”, Hello komensi.
”Pitääks mun oikeesti hypätä toi kymmensenttinen?”
”Kyllä. Valitettavasti nää on viralliset Kalevan kisojen säännöt.”
”Eiks korkeushypyski saa jättää väliin korkeuksia?”
”Tää ei oo Osku korkeushyppyä. Tää on estehyppyä. Valitettavasti mä en voi muuttaa virallisia sääntöjä.”

Hellon kanssa oli turha inttää. Este nousi vain kymmenen senttiä kerrallaan. Ravasimme sen ylitse kerta toisensa jälkeen ilman hevosta niin kuin mielipuolet. Kuulin Eetun huokailevan.

”Luovuta jo Nikke”, Hello komensi, kun este oli vaatimattomat viisikymmentä senttiä korkea.
”Ai tällä polvenkorkusella esteellä josta voi vieläki astua vaan yli?” Niklas kysyi huvittuneena.
”Mä en voi hävitä kaikille”, Hello kuiskasi kuuluvasti.
”No hyppää sitte korkeammalle!”

Kun estekorkeus lähestyi metriä, sai jo hypätä ja estettä alettiin nostaa vain viisi senttiä kerrallaan. Eira, joka oli lyhyt, reppana, oli vaikeuksissa. Hello päätti, että jokainen saisi kolme yritystä samalla korkeudella, mutta jos mokaisi ne kaikki, putoaisi Kalevan kisoista. Eira näytti siltä, että olisi voinut purra Helloa ja hyppäsi sinnillä vielä 90-senttisen esteen, joka jäi hänen ennätyksekseen.

Samoin 90-senttinen jäi Nellyn ennätykseksi. Hän pääsi sen ensiyrittämällä ja lähti jo juoksemaan itsevarmasti kohti 95-senttiseksi korotettua estettä. Juuri ennen estettä hän kuitenkin kirosi kovaan ääneen ja jarrutti melkein esteeseen törmäten.

”Hevonen kielsi!” Hello kuulutti. ”Hylky!”
”Ei sillä ole edes hevosta!” Eira kiekaisi aidalta, jolle oli siirtynyt istumaan hikisenä ja punaisena. ”Ja sillä on vielä kaks yritystä!”
”Ei ku kiellosta hylätään suoraan”, Hello väitti.
”Mitä!” Nelly huudahti.
”Sori! En mä keksi näitä sääntöjä!”
”Sä itse asiassa nimen omaan keksit nää säännöt…” Nelly mumisi, mutta siirtyi kuitenkin aidalle ja ojensi kätensä kohti Eetun tarjoamaa vesipulloa.
”Dopingia!” Hello väitti ja osoitti Nellyä sormellaan.
”Mä eläköidyin jo! Mä saan käyttää mitä mä haluan!”
”Saanks mäki vettä?” Tiitus kysyi silloin käsi ojossa Nellyä kohti.
”Et tosiaankaan saa niin kauan kun sun ura on kesken”, Hello vastasi omituisen tiukasti. ”Siis tarkotan kisa.”

Hello hermostui metrin esteestä. Hän toimi niin kuin Nelly: juoksi kohti, mutta jarrutti. Kuulemma se ei kuitenkaan ollut kielto sillä kertaa ja Hello sai yrittää uudelleen. Ja vielä uudelleen, kun teki toisella kertaa samalla tavalla.

”Mähän en millekkää tytöille häviä”, Hello murisi ja minä säpsähdin.
”Kuules–” Camilla aloitti jo.
”Mitä sä siinä hiillyt? Mä puhun tietenkin Nikestä.”

Kolmannella yrittämällään Hello hyppäsi metrin. Tiitus tahtoi vettää ja sanoi, että metrin ylittäminen oli tarpeeksi. Minusta puolestani tuntui ihanalta käyttää hieman energiaa ja lihaksia tyhjänpäiväiseen liikuntaan ja tunsin voivani hypätä vaikka viisi metriä. Viisi senttiä korkeammalla esteellä Camilla ilmoitti, ettei uskaltanut enää, kun puomit olivat kuitenkin raskaita ja niihin osuminen ei tuntuisi hirveän mukavalta. Ihan kuin vastaukseksi siihen Hello rämähti ylimpään puomiin, paiskautui suulleen karkeaan hiekkaan ja alkoi ulvoa. Nelly ja Tiitus ponnahtivat molemmat yhtä aikaa alas aidalta ja nykivät omituisesti käsillään Helloa kohti epävarmoina, pitikö häntä nyt auttaa vai ei

”SE FILMAA!” Eira huusi, mutta en uskonut häntä.
”Kaapikaa se ny ylähä siältä”, Eetu komensi. ”Kenttähän ei saa jäärä monton monttoa teistä!”
Silloin Hello alkoi nauraa ja kömpi ylös, vaikka oli asvaltti-ihottumalla paitsi polvistaan ja kämmenpohjistaan, myös leuastaan ja toisesta poskestaan.
”Kosta mun puolesta Osku!” hän parahti vielä dramaattisesti ennen kuin yritti häätää Marshallin puutarhatuolista, sillä oli omasta mielestään häntä pahemmin kipeä.
”Kelle mä kostan? Tolle pienelle vauvaesteelle vai?”

Vaikka sen typerän esteen hyppiminen Niklasta vastaan muutaman pikku kolikon eteen oli naurettavaa touhua, loppujen lopuksi se tuntui omituisen hienolta. Kun Hello oli siirtynyt yleisöön, molempia meistä kannustettiin vähintään yhtä kiihkeästi kuin ketä tahansa muitakin urheilijoita Kalevan kisoissa. Jokainen onnistunut esteen ylitys aiheutti sellaisen juhlivan mylvinnän, että hevoset varmaan kauimmaisissakin haoissa ihmettelivät. Aluksi se sai korvani punaisiksi, mutta kun rentoutin hartiani, muistin nauraa vähän ja hyppäsin, se oli maailman hauskin urheiluiltapäivä. Sitä paitsi voitonkahvit tarjoiltiin tuvassa, euforinen Hello sai monta muutakin laulamaan miten Suomi on uusi maailmanmestari, ja lopulta Eetukin nauroi ja kävi hakemassa oikein viikonlopuksi varatun kinuskikakun pakkasesta.

”Mut ens vuonna ei sit pidetä Kalevan kisoja”, Hello ilmoitti suu täynnä kakkua. ”Ens vuonna on sit taas kattomunan piirinmestaruuskisat.”
”Kattomunan piirinmestaruuskisat..?” Niklas ihmetteli.
”Nii. Nää on kato tälläsii vuorovuosin järjestettäviä — MITÄ? Nikke, nikkeltson, etsä tiiä mikä on kattomunaa? Hei nyt äkkiä, kaikki, nielkää nopeemmin!! Meidän pitää mennä vielä pelaamaan–”
”Eiköhän soo sellaasen päivän peli ku hevooset ei oo viälä sisällä”, Eetu keskeytti ja Hello kohautti olkiaan.

[OskariOsallistuja]

Ei treffi-ilta 2

Silitin hupparini etumusta suoremmaksi. Marilynin pientä salia reunustavat raput olivat vielä valaistut melko hyvin, vaikka salissa oli jo hämärää. Olin käynyt siellä ennenkin ja osasin odottaa täyttä pimeyttä. Kun mainokset päättyisivät ja kankaalle heijastettaisiin viimeinen muistutus kännyköiden sulkemisesta ja muusta hyvästä käytöksestä, portaisiin jäisi vain himmeitä ja huomaamattomia reunavaloja.

Outi räpäytti muutaman kerran tiheästi silmiään vasemmalla puolellani. Kankaalla mainostettiin jotain animaatiosarjaa. Se oli suunnattu lapsille, mutta ainakin traileri oli niin hyvin tehty, että olisin tykännyt siitä itsekin. Kai trailerin kirkas räjähdys sai Outin silmät räpsymään. Yhtäkkiä hän katsoi minua takaisin ja hymyili pienesti.

”Pelkäätsä pimeetä?” kysyin osaaottavana, vaikka tiesin, ettei hän pelännyt elokuvateatteria.
”Mä pelkään, että sä syöt kaikki popparit.”
”Sori”, kuiskasin ja ojensin isoa popcorn-astiaa. Nielaisin tarjoukseni suojella Outia möröiltä. Sellaisen olisi melkein voinut sanoa, nyt kun kukaan ei ottaisi sitä tosissaan. Flirttailuna tai muuna. Minua vihlaisi taas se, etten kelvannut, mutta pakotin oudon pettymyksen tiehensä. En minä ollut unelmissani vielä Outin kanssa sentään seurustellut. Kunhan olin ajatellut pyytää oikeille treffeille. Olisivat ne voineet huonostikin mennä. Olisipa tullut kokeiltua. Komensin itseäni unohtamaan sellaiset haihattelut.

Kun Marilynin salin portaiden valo lopulta himmeni, seurasi sellainen hetken musta hiljaisuus, että kuulin omat sydämenlyöntini. Sen parin sekunnin aikana en voinut muuta kuin tunnustella ja kuunnella hiljaa, miten ne tihenivät. Olisin tahtonut tunkea käteni syvälle hupparin taskuun, mutta Outi ravisutti popcorn-astiaa. Minun oli laitettava käteni siis sinne.

Kun elokuva alkoi, samalla alkoi toinen minun muistoissani pyöriä sen taustalla. Kun olin kävellyt Outin kanssa Kyrönjoen rannassa, en ollut tainnut huolehtia kuin ohimennen, miten olin niin kapeaharteinen, ja kun olimme hetken matkaa kävelleet käsikkäin, olin tunnustellut, miten hänen kätensä oli viileä, enkä sitä, miten omani oli liian ohut. Joskus Hyllykallion Prisman tai Sitarin parkkipaikalla syödessäni jäätelöä viimassa, olin keskittynyt siihen mitä hän sanoi ja mitä vastaisin, enkä siihen, kuulostiko ääneni typerältä.

Outi vaihtoi hieman asentoa vierelläni, ja kun hänen käsivartensa kosketti omaani, en vetänyt kättäni pois huolissani siroista ranteistani. Totta puhuen en pystynyt ajattelemaan ranteitani sen paremmin kuin elokuvaakaan enää. Tuijotin omaa kättäni näkemättä mitään sen vikoja liian kapeista sormista liian hennosti erottuviin rystysiin ja yritin ajatuksen voimalla saada edes hipaistua Outin kämmenselkää pikkusormellani. Viis siitä, olinko treffeillä: se voisi olla aina vahinko.

[OskariOsallistuja]

Ei treffi-ilta

Olin kiitollinen jokaisesta, joka hymyili minulle. Aina ei kukaan ollut hymyillyt. Olin kiitollinen Outista, joka odotti minua pihassaan, kun kurvasin Volvollani hakemaan. Ihan niin kuin olisimme menneet treffeille. Mutta emme olleet menossa. Hänellä oli yllään siistit farkut, jotka eivät olleet tallia nähnytkään, ja takin alta pilkotti vähän kiiltävän näköinen paita. Taas, ihan niin kuin olisimme menossa treffeille. Mutta emme olleet menossa.

”Moi.”
”Moooi.”

Nyin turvavyötä salaa löysemmälle, kun Outi istui autoon. Olin vellonut liiaksi ajatuksissani ja kaikki vaatteetkin tuntuivat ahdistavilta. Olin sovittanut joka ainoaa yhdeksästä täysin samanlaisesta t-paidastani, kaikkia hihattomia paitojani ja vieläpä ainoaa mustaa pitkähihaista t-paitaani ennen lähtöä, vaikka tiesinkin sellaisen ohuen paidan jäävän piiloon aina jonkin hupparin tai college-paidan alle. Huoneeni, jossa kaikki oli aina paikallaan, oli kuin räjähdyksen jäljiltä, sillä olin nakellut paitoja ensin sängylle ja turhauduttuani nurkkiinkin.

Vaikka olin kotona yrittänyt etukäteen keksiä viisi sellaista puheenaihetta, jotka eivät olleet jalkapallo, kilparatsastus tai Ukko, en muistanut niistä yhtäkkiä yhtäkään. Löin vilkun päälle takaisin tielle pyrkiessäni ja seurasin sivusilmällä, miten Outin etusormi silitteli ja nypersi rauhallisesti hänen paitansa helmaa.

”Melko harmi et siellä on vaan uusintoja”, sanoin nyökäten tien suuntaan ihan niin kuin elokuvateatteri olisi ollut siinä.
”Mä luulen, että tän eristyksen jälkeen ihmiset katsoo mielellään ihan mitä vaan. Pääsee kuitenkin ulos, näkee muita ja saa ostaa poppareita”, Outi hymyili.
”Niin tietenkin, mut mä oon odottanu niin kovasti, et olis tullu jo se m–”
”Mikä?”

Yhtäkkiä en keksinytkään mitään muuta muminaäänteillä alkavaa elokuvaa, kuin Mulan, jonka olin aikonut möläyttää. Jonain parempana päivänä olisin voinut myöntääkin tuntevani Disneyn prinsessapiirretyt ja odottaneeni Mulania, mutta en silloin. Nykäisin hupparini kauluksesta vähän parempaan asentoon ja yritin hymyillä mahdollisimman normaalisti.

”En mä tiedä miks mä olin sanomassa Marley ja minä, kun se nyt on monen vuoden takanen”, naurahdin. ”Mut siis tää uus koiraleffa”, jatkoin miettivästi, vaikka en tiennytkään, että tulossa olisi mitään koiraelokuvaa.
”Mulle ei tuu mieleen kun Hachiko”, Outi nauroi, ”ja se on yhtä vanha.”

Kun liityimme Päätielle, pidin itselleni pienen puhuttelun. Outi oli halunnut viettää aikaa kanssani monta kertaa. Outi oli pyytänyt minua elokuviin. Vaikka hän oli tehnyt selväksi, ettei ole menossa treffeille minunlaisteni kanssa, olihan meillä muutenkin mukavaa. Oli oikeastaan parempi näin. Olin ajatellut Outia jonain palkintona, jota pyytäisin oikeasti ulos, kunhan jaksaisin selviytyä Ukosta. Onneksi olin vetkutellut niin kauan, että hän oli tehnyt selväksi hakevansa ihan muuta yhdessäoloa. Säästyinpä monelta sellaiselta ahdistavalta hetkeltä ja keskustelulta, joita en oikeastaan halunnut kokea. Ei tarvitsisi murjottaa. Mukavaahan meillä oli muutenkin aina ollut. Ja nytpä ei ainakaan tarvinnut pelätä nolaavansa itseään jotenkin. Kavereiden edessähän oli ihan normaalia tehdä itsestään pelle välillä. Hymyilin, jätin hupparini nykimisen ja painoin kaasua huolettomana.

Seinäjoelle ei ole pitkä. Tuli puhuttua kaikesta arkisesta, naurettavasta ja hypoteettisesta. Niin kuin Marlilynin popcorneista. Pienet popcornit olivat niin pienet, että ne söi jo mainoksia katsellessaan. Isoja poppareita taas ei jaksanut kukaan. Outi sanoi, että jaetaan, ja mikäs siinä. Kun ei kerran oltu treffeillä, popcorniastia ei ollut enää mikään vaarallinen salapurkki, jossa vahingossa ja tahallaan hipelöitiin toisen suolaisia sormia. Kavereiden sormiin oli ihan normaalia koskea vahingossa.

”Oi vitsi, pitäis muutenkin tulla kyllä joskus Seinäjoelle”, Outi sanoi venytellen, kun nousimme autosta Marilynin edessä. Seinäjoen keskustassa pysäköinti oli ilmaista kuuden jälkeen.
”Ai jaa? Yöelämäänkö vai? Tos Ilonassa on kuulemma kova meno.”
”Eiku ihan kauppoihin. Kohta on taas koko joukko rippijuhlia, eikä mulla ole hirveesti mitään vaatteita.”
”Noni”, äännähdin ja karistin pois inhottavat ajatukset siitä, että yrittikö Outi tehdä minusta elokuvien gay best friend -hahmon. Tunsin itsekin olevani vainoharhainen. ”Arvaa kuka sano just samaa. Nelly.” Jätin kertomatta, että Nelly olisi tahtonut minut makutuomariksi saman tien katselemaan pukujaan, mutta että Hello oli suurine suineen pelastanut minut taas viime hetkellä.
”Onko sulle tulossa vielä joitain rippijuhlia? Pikkusiskon..?”
”Ei mulla oo siskoa. Ei taida olla tänä kesänä kenenkään rippijuhlia”, mietin ääneen.
”Kiitos”, Outi sanoi pujahtaessaan pitelemästäni Marilynin alaovesta, ja hänen peräänsä katsoessani minua jännitti lyhyen hetken ihan niin kuin olisimme muka treffeillä. Karistin ajatuksen kuitenkin pois ja varoin työntämästä käsiäni kyynärpäitä myöden hupparin taskuihin kävellessäni hänen peräänsä.

Haluaisin tämän illan aikaa yrittää kirjoittaa vielä vähän eteenpäin. En tiedä, onnistunko: kun nyt olen yrittänyt, olen ollut vähällä poistaa koko tekstin, kun ei suju ihan niin kuin pitäisi. Nyt kuitenkin edes ymmärrettävää tekstiä tulee jo, ja ajatus tämän julkaisemisesta piristää niin, että haluan vielä illalla koittaa kerran yrittää. 😀

[OskariOsallistuja]

Yleensä kestän ihan normaalia kritiikkiä, mutta tässä kamalassa kirjoituksen jumitilassa en yhtä paljoa. 🙂 Tuntuu että kaikki mun kirjoittama on samanlaista tekstiä kuin mun ala-asteen ekoissa ainevihoissa olevat tarinat nimeltään tyyliin Nallen ja omenan ystävyys.

Ajattelin, että jatkuva väsymys oli vaikeampaa minun kaltaiselleni kuin muille. Olin se, joka tahtoi herätä varhain, syödä kevyen aamupalan ja mennä aamulenkille. Halusin ehtiä käymään salilla ennen tallia, tallilla ennen iltavuoroa ja hoitaa työni reippaasti ennen iltalenkkiä. En ollut koskaan urheillut urheilemisen takia. Ennen halusin olla paras jalkapalloilija. Nyt olisin halunnut olla paras ratsastaja.

Väsymys tuntui kuitenkin kuin olisin kulkenut paksuissa rautakahleissa, joita näki lasten piirroselokuvien vankiloissa ja joskus taikuri-kahlekuninkaiden yllä. Ne tuntuivat kulkevan ristiiin rintakehäni ylitse ja vetävän minua maata kohti sadan kilon voimalla. Tuntui kuin niihin olisi kiinnitetty taakse koukut, joilla vedin perässäni Hopiavuoren Uunon heinäkärryjä minne meninkin.

Taistelin aluksi vastaan minkä jaksoin. Joka aamu heittäydyin rautavaljaitani vasten koko ohuen ruumiini voimalla. Temmoin niin kuin Erämaan Kutsun Buk jäätynyttä rekeä: niin kauan, että sain kuviteltujen kärryjen painon liikkumaan. Sitten vain vedin. Kun olin päässyt sängystä, jokainen askel kohti vessaa tuntui kestävän iäisyyden, niin kuin jokainen askel vessasta keittiöönkin. Purin koko päivän pieniksi tavoitteiksi ja ohjeistin itseäni niin kuin pikkulasta. Nyt vain laita paita päälle, Oskari, mitään muuta ei tarvitse tehdä nyt kuin laita paita päälle. Nyt vain tee voileipä, Oskari, äläkä mieti vielä muuta. Jätin ensin väliin aamulenkin, sitten iltalenkinkin, ja kun Camilla lähti lomalle, en kulkenut enää salilla.

Jokaisen raskaan päivän jälkeen selasin kännykkää illalla sängyssä. Yritin selvittää, olinko masentunut, ja miten psykologille oikeastaan pääsisi, ja olisiko minulla edes varaa mennä. En saanut vastausta yhteenkään kysymykseen. Luin uupumuksesta, kroonisista sairauksista ja piilevistä tulehduksista. Soitin Otsonmäen terveyskeskukseen, mutta koska minua ei varsinaisesti vaivannut mikään, minua kehotettiin reipastumaan. En saanut reipastuttua, vaikka yritin. En jaksanut enää murehtia edes Ukkoa.

Lähdin välillä potkimaan palloa Maapohjahallille, Outin kanssa kävelemään tai varovaiselle yksinäiselle kävelylenkille. En jaksanut pitkään. En tuntenut fyysistä uupumista sellaisilla kerroilla, vaan äkillistä tarvetta mennä nukkumaan. Joinain päivinä taas olin pirteämpi, mutta vaikka sumuista vaihettani oli kestänyt vasta pari viikkoa, en tuntunut kestävän lainkaan fyysistä rasitusta. Tallilla punttasin Milan Mijatovićin Ukon selkään, enkä jaksanut edes puolustaa hevostani huomauttelemalla hänen ankaran näköisistä avuistaan ja äärimmäistä keskittymistä vaativista tehtävistään. Ajattelin, että jos liiaksi kitisisin, en saisi enää apua.

Sitten oli ensimmäinen ja samalla viimeinen päivä, kun en noussut sängystä ja pukeutunut. Ajattelin, että annan yhden kerran periksi. Camilla ei ollut vielä kotona, joten tohdin kääriytyä tuplaleveään peittooni kuin viittaan ja kipittää sen alla puolialasti olohuoneeseen hakemaan kännykän laturin. Samalla reissullani kahmin mukaani omenan ja Turkinpippuripussin keittiöstä ja nostin läppärini sängyn alta sängylleni. Siihen tein pesäni: tuijotin kyljelläni aivotonta Family Guyta Netflixistä mitään ajattelematta ja purin välillä omenaa niin kuin olisin kovasti kipeä. Välillä itketti.

Sinä iltana juuri ennen viimeistä kertaa koneeni viereen nukahtamista tulin ajatelleeksi, että kuinka surkea tahansa olin, kuinka huonosti ikinä voinkaan, minä en sentään ollut Ilona. Se ajatus tuntui rentouttavan koko ruumiini. Seuraavana aamuna painauduin taas rautavaljaitani vasten ihan niin kuin Buk Erämaan Kutsussa. Olin taas valmis juoksemaan aamu- ja iltalenkkejä niin kauan että ne murtuisivat, johtuivat ne mistä tahansa, sillä en sentään ollut Ilona.

[OskariOsallistuja]

Kun olisin halunnut grillatakin

”Miks sä meet?”
”Mulla on lomapäiviä aika vähän, niin mä haluan vähän tuulettua.”
”Mut miks sä meet sinne asti? Ja koko ajaksi?”
”Nätit maisemat. Luonnon rauha. Patikkapolut.”
”No joo…”

Camilla katsoi minua vakavana. Hän oli kyykkysillään sänkynsä edessä ja tunki vaatteita kassiinsa. Minä puolestani nojasin vatsaani ja rintaani hänen oveensa ja keinuin sen varassa edestakaisin, jalalta toiselle. Kun Camilla siristi silmiään, muistin yhtäkkiä miten olin keinunut samalla tavalla oveen nojaten yli kaksikymmentä vuotta sitten ja kitissyt, kun äiti meikkasi mielestäni liian hitaasti ja olisin halunnut jo mennä milloin minnekin luvattuun paikkaan. Silloin ovi oli ollut vain vaalean puun värinen, ei valkoinen. Pysäytin kuitenkin heti liikkeen.

”Voi Ofkawi. Kyllä sä hetken pärjäät ilman mua.”

Sävähdin ja aloin saman tien tutkimaan käytävän rusehtavaraitaista tapettia oven takaa. Camilla vältteli usein sanomasta nimeäni, ja minua kutsuessaankin hän käytti sukunimeä.

”Mä olisin vaan halunnu grillata lauantaina”, mumisin täysin keksityn tekosyyn.
”Laita vaan kunnolla niitä hiiliä, niin säkin saat sen syttyyn.”
”En mä nyt sitä… Ettei se syttyis…”

Camilla pudisti päätään ja mahdutti laukkuunsa vielä hupparin. Hän ei enää katsonut minua ja ajattelin, että olisi parempi poistua ennen kuin kävisin hänen hermoilleen. Siirryin siis availemaan keittiön kaappeja, vaikka siellä ei ollutkaan mitään, mitä olisin halunnut syödä. Lopulta istuin pöydän ääreen appelsiinimehua pienessä lasissa. Nostin jalkanikin tuolin reunalle ja kietaisin toisen käsivarteni niiden ympärille.

Vitsit. Mitähän nyt? Oli ollut niin outoa, kun Camilla oli muuttanut asuntoomme. Nyt kun hän lähtisi, saisin kaikessa rauhassa koota fantasiajalkkisjoukkuettani ilman, että kukaan kyselisi kiusallisia kysymyksiä, ja voisin varsinkin hellepäivinä lojua illalla suihkun jälkeen pyyhkeessä sohvalla. Mutta kuka nyt istuisi takapihalla tuolissa huonon työpäivän jälkeen kiukkuisena ja sykkyrässä kuin kissa ja tupruttelisi tupakkaa unohtaen sulkea tuuletusräppänän ensin? Kuka kommentoisi kymppiuutisten loppukevennystä? Hieroisi varpaitaan olkkarin maton alle toimintaleffan tahdissa?

”Susi!” kuului eteisestä, kun tuijotin ankeana ulos camillattomalle takapihalle.
”No?”
”Mä meen kauppaan vielä. Tarviksä jotain?”
”Saanks mä tulla?”
”Mitä sä ny siel — mä olin kyllä menossa ihan nyt heti.”

[OskariOsallistuja]

Herkkä ja kiva ratsu

”No?”

Loin katseeni Agnesiin etupainoisena ravaavan Lexin satulasta. Se oli hankala tapaus. Sen käsitys peräänannossa ravaamisesta oli sama kuin suomenhevosilla, mutta samaan aikaan sitä ei voinut korjata sen paremmin ohjalla kuin nostamalla sitä ryhtiin edestä pohkeellakaan. Olin yrittänyt, ja siitä se oli ottanut aiemmin heti nokkiinsa. Niin oli Agneskin, jonka suupielet olivat kiristyneet samalla hetkellä kuin hänen hevosensakin. Hevonen hakeutui ohjalle, kun sai tehdä sen itse ja melko pitkässä muodossa, mutta halusi roikottaa päätään sen kantamisen sijaan.

”Sehän on herkkä ja kiva ratsu”, sanoin, koska Agnes ei olisi halunnut varmasti kuulla sitä, mitä minulla oli laajemmin sanottavanani. Minäkään en olisi halunnut, jos olisin ollut hänen nahoissaan.

Agnesin naama venähti. Käänsin kasvoni toiseen suuntaan voidakseni irvistää salaa. Voi vitsi, Oskari, miten tämä nyt korjataan?

”Niinkö?” Agnes sanoi lopulta hieman ivallisesti, piikikkäästi.
”Niin”, totesin ja yritin vielä kerran lyhentää hänen hevostaan pidättämällä hieman edestä ja ajamalla takapäätä paremmin sen alle. Lexin lihaskunto ei ollut kuitenkaan sellainen, että se olisi jaksanut sillä tavalla kauaa.

Nopeasti päästin Lexin pitkäksi ja annoin ravata vielä hetken pidemmällä ohjalla. Se jäi käyntiin, kun nojasin taaksepäin ja istuin syvemmälle satulaan. Sillä oli perusteet vahvasti hallussaan ja älyä päässään, mutta kunto sillä oli kuin nelivuotiaalla. Agnesin rapsutellessa tyytymättömänä aitaa kynsillään pysäytin Lexin pienin painoavuin tasajaloin kentän keskelle. Laskeuduttuani silitin sen kaulaa. Ei ollut Lexin syy, että olin innostunut liikaa ja kuvitellut pääseväni ratsastamaan pitkästä aikaa kilpahevosella.

Nostin ohjat Lexin pään ylitse ennen kuin lähdin taluttamaan sitä. Ihan varmuuden vuoksi sen tein, vaikka isän hevosten kanssa en viitsinytkään. Se huiskaisi laiskasti hännällään harvoja illan viileyden nostattamia hyttysiä ja seurasi minua varovaisen matkan päästä. Kuin huomaamattani ojensin sen ohjat Agnesille heti kentän portilla röyhkeästi kuin olisin kotona taas, isän hevosten parissa ja niin kuin Agnes olisi joku nuorimmista hevosenhoitajista. Kaduin sitä tietenkin heti.

”Mä kiipeilisin sillä, jos olisin sä”, kerroin Agnesille. ”Vaikka no…”
”No mitä no?”
”No ei täällä nyt kauheesti niitä mäkiä ole… Mutta mitä enemmän pohjatyötä sä teet, sitä vähemmän sun pitää maksaa ratsuttajalle sen töistä. Se tarvis selkälihaksia. Ja takaosan lihaksia.”
”Eli sä et aio..?”

En nähnyt Agnesin ilmettä, sillä kävelin Lexin kaulan toisella puolella, mutta hänen äänensä oli ainakin tasainen. Huomasin pudistavani päätäni, vaikka hän ei voinut nähdä sitä. Työnsin käteni hupparini taskuihin ja vatsaani väänsi epämiellyttävästi. Olisi kauheaa joutua ratsastamaan toisellakin tosi keskeneräisellä hevosella, kun omakin oli mitä oli. Olin alannut epäillä, että olin itse tehnyt Ukolle jotain pahaa, ja pilaisin varmasti muutkin kehittyvät ratsut samalla tavalla. Toisaalta oli yhtä kauheaa joutua sanomaan Agnesille ei.

Hiljaisuuteni taisi kestää hieman liian kauan, koska Agnes alkoi puhua.
”Kyllä mä vähän epäilinkin, että sulla on kädet täynnä Ukon kanssa”, hän sanoi hieman hymyä äänessään.
”Niin… Ja muutenkin…”
”Mitä?”
”Tai ei mitään.”
”Sano nyt kun meinasitkin”, Agnes yllytti ja kiinnitti Lexin suulin pieleen.
”No. No en mä muutenkaan ole mikään rautanen ammattilainen hevosalalla tai mitään. Katso nyt mun omaakin hevosta… Muka mennään vaaativa luokkia…”

[OskariOsallistuja]

Kilpahevoseksi

Minä teen Ukosta kilpahevosen, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Minä parannan Ukon, vaikka sen olisi mikä. Vaikka minun pitäisi lukea itseni eläinlääkäriksi ja erikoistua kilpahevoset tappaviin mysteerisairauksiin, minä teen siitä vielä hevosen. Nyt kun kaikki oli kunnossa, minun piti vain keskittyä koko ajan ja–

”Kaikki kunnossa?”

Ravasimme vierekkäin, Sonja ja Salieri sekä minä ja Ukko, ja peltojen välissä tuuli niin että silmät pyrkivät koko ajan kuivahtamaan. Se oli rentoa ravia, jossa sai kevennellä rauhallisesti ja pienesti. Siitä olisi kuulunut nauttia täysin siemauksin, sillä oli ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun kuumuus ei estänyt päivällä ravailemista.

Nyökytin Sonjalle ravin lomasta ja pyysin Ukkoa ottamaan ihan kunnollisia korkeampia askelia siitä huolimatta, että maastossa oltiinkin. Olin sitä mieltä, että joka kerta, kun ratsastaja nousi hevosen selkään, hän joko koulutti sitä tai purki sen koulutusta.

”Mä vaan harmittelin, kun en uskalla laittaa Ukkoa laitumelle, vaikka näyttää että on tulossa hieno kesä”, valehtelin sujuvasti.
”Ai säkään et laita? Mä mietin myös, että Salieri ei varmaan mene.”
”Ai niin kun sillä oli se ähky…”
”Joo — voidaanko mennä käyntiä — eniten harmittaa se, että tykkäisihän se olla siellä.”
”Nii ja on siinä itelläkin sellasta erilaista vapautta, kun ne on siellä.”
”Niin.”

Suoristin selkäni ja laskin hartioitani. Minua ei harmittanut sillä hetkellä ainakaan eniten mikään laidun. Minua harmitti se, että en viitsinyt automaattisesti istua Ukon käynnissä kunnolla. Kohensin käsieni asentoa ja yritin keskittyä paremmin. Jotta Ukosta tulisi kilpahevonen, minun piti kohdella sitä niin kuin se olisi jo — tai siis yhä — kilpahevonen. Eli ratsastaa käynnissäkin, eikä vain matkustella mukana. Näin sivusilmällä miten Sonja rapsutteli Salierin säkää ja katseli ympärilleen rennossa ryhdissä. Sekin näytti mukavalta, mutta elämä oli valintoja täynnä, eikä kukaan voinut saada kaikkea.

”Ukkoko on terve nyt sitten?” Sonja kysyi. Moni ei ollut tohtinut kysyä.
”Mitään ei ole löytynyt. Se kuvattiin päästä jalkoihin. Joku varjo sen päässä näkyy, mutta se nyt varmaan on joku ihme kysta vaan, eikä se voi millään liittyä tähän kaikkeen.”
”Ei kuvata uudestaan sitä?”
”Ei. Ravataan?”
”Justhan me…”
”Ai niin, sori. Noo — tota — joko Harri on pian valmis kilparatsastaja Salierille?”
”Joo, melkein. Eiköhän se seuraaviin Dressage Masterseihin mene.”

Tuuli tuntui mukavalta kuumien päivien jälkeen, ja vaikka taivas oli täynnä tummia pilviä, mitään ei satanut. Tie olisi ollut hyvä ja pehmeä lisätyn ravin harjoittelemista varten, mutta ehkä oli hyvä, että minulla oli joku mukana jarruttamassa. Nyt kun Ukko jaksoi, minun teki nimittäin mieli jatkaa aina vain. Ukko puolestaan oli sen sortin hevosia, jotka tekivät hommia pirteän näköisenä kunnes olivat luiskahtaneet salakavalasti yliväsymyksen ja uupumuksen puolelle.

[OskariOsallistuja]

Virvatulen kronikat 1
Virvatulen kronikat 2 on yllä
Virvatulen kronikat 3

Virvatulen kronikat 4: Kun Ukko paranee
Maastoreissun jälkeen oli Ukon klinikkakeikka. Kaikki näytti hyvältä, mutta Ukon lääkäri joutui yllättäen hoitamaan hätätilannetta, joten osa kokeista jouduttiin siirtämään seuraavalle päivälle. Camilla ja Oskari joutuivat yöksi kehnonpuoleiseen hostelliin.

”Oikeesti? Sinäkö muka osaat tehdä tommosia? En kyllä usko.”

Camilla nauroi vähän. Makasin halvan hostellin ainoan vapaana olleen huoneen sängyllä kyljelläni, halaten tyynyä ja naurahdin itsekin. Camilla makasi sängyn toisella puolella kasvot minua kohti ja nojasi päätään kyynärpäähänsä.

”Oikeesti”, vahvistin ja heiluttelin hänelle varpaitani, joita toden totta verhosi ihan itse kutomani villasukka.
”Mutta toi on kirjoneuletta”, Camilla ihmetteli, ja nauroi taas ihan hiljaa.
”Eikä ole, kun kettukarkkineuletta.”
”Kirjoneuletta siis!”

Kun vakavoiduimme, katselin häntä ja ajattelin, miten hyvän kämppiksen olin löytänyt. Hän todella oli niin kuin yksi pojista. Olin tarjoutunut nukkumaan huoneen ainoassa leveässä nojatuolissa sykkyrällä niin kuin kissa, mutta hän oli pelastanut minut selkävaivoilta sanomalla, että kyllä sänky oli varmasti tarpeeksi leveä. Jos huoneessa olisi ollut televisio, olisimme varmasti katsoneet jonkin elokuvan, mutta tavallaan olin iloinen, ettei ollut. Minusta oli hauskempaa hörsköttää. Ukko oli joutunut jäämään klinikalle, ja Camilla yritti selkeästi käntää ajatukseni kerta toisensa jälkeen muihin asioihin. Hän onnistui siinä hyvin: paremmin kuin elokuva olisi onnistunut. Olin niin poikki, että kettukarkkivillasukkanikin naurattivat minua.

Jos minulla olisi ollut enemmän kuin yhdet vaihtovaatteet mukanani, olisin ehdottanut juoksulenkkiä. Olin ollut näkevinäni pururadan ihan lähellä, ja olisin kovasti halunnut käydä siellä. Tilanne oli kuitenkin se, että jos hikoilisin vaihtovaatteeni, minulla ei olisi seuraavaksi aamuksi enää yhtäkään vaatekappaletta, joka ei haisisi hirveältä. Päivällisen ratsastusretken vaatteet olin jo kierittänyt mahdollisimman tiiviisti muovipussiin suoraan suihkuun juostuani. Meillä ei ollut siis ollut oikein muuta tekemistä kuin hakea kaupasta herkkuja ja pelata sängyllä muutama erä korttia yöpöydän laatikosta löytyneellä korttipakalla, josta puuttui pataseiska. Se ei haitannut minua. Kaikesta huolimatta tunsin olevani seikkailussa: en pakotetussa yökylässä Ukon yllättävän lisäklinikkapäivän takia. Vaikka kyllä minä aina välillä mietinkin, miten se Ukko siellä jaksoi…

”Susi. Kerro sun perheestä”, Camilla komensi. Hän oli kai huomannut jäykistyvät hartiani jo ennen minua, mutta itse huomasin rentouttaa ne vasta kun hän taas kerran esti ajatuksiani ajautumasta väärille raiteille.
”Ei oo paljoa kertomista. Mulla on isä ja äiti, ja sitten oli hevosia ja Jari Litmanen.”
”Sun kissa?”
”Niin.”
”Ei koiraa?”
”Ei.”
”Jännä. Sä vaikutat enemmän koiraihmiseltä.”
”Miltä koiraihmiset vaikuttaa muka?”
”Tollasilta!”
”Otetaanko meillekin kissa?” kysyin, mutta yritin nyökyttelyllä ja ilmehdinnällä tehdä selväksi, etten ollut tosissani: ei meillä ollut aikaa mistään kissoista huolehtia.
”Mikä sen nimeksi tulis?”
”Monni.”
”Miks?”
”Koska Monni oli mun lempikissa Pekka Töpöhännästä”, tunnustin, ja Camilla hymähti huvittuneena.

Kello tikutti eteenpäin vielä nopeammin kuin kotona iltaisin. Hiukseni kuivuivat itsekseen ja oli aika nukkua, vaikka ulkona olikin ihan valoisaa. Nousin tyynyni kanssa sammuttelemaan valot ja laskeuduin sitten takaisin omalle puolelleni sänkyä. Toivotimme hyvät yöt. Camilla hengitti kerran syvään. Yritin olla ajattelematta Ukkoa… Klinikallahan he olivat sanoneet, että hyvältä näytti… Ja että vaikka Ukosta ei ollut löytynyt vieläkään muuta vikaa kuin tulehdusarvot ja T-solut, nekin olivat vaikuttaneet normaaleilta…

”Camilla?”
”Mm?”
”Mä luulen että Ukko paranee.”

Tunsin miten Camillan käsi mönki minun kättäni kohti jo ennen kuin hän otti omastani kiinni.

”Niin mäkin luulen.”
”Jos Ukko paranee, mä teen kyllä jotain — teen jonkun vedon…”
”Niinku mitä sä teet?”
”Ajan hiukset pois?”
”Älä sitä tee kuitenkaan.”
”Pyydän Outia ulos?”
”Out — mit — miksi?”

Camillan käsi vetäytyi pois. Nostin pääni tyynyttömältä päänsijaltani ja katsoin häntä kummastuneena. Sälekaihtimista huolimatta oli niin valoisaa, että näin hänen silmiensä olevan auki ja hänen tuijottavan minua.

”Luuletko sä ettei se lähtisi?” kysyin epävarmana.
”No en — en mä tiedä!”
”Joo ei se varmaan lähtisi”, myönsin. ”Mutta jos Ukko paranee… Sitten mä kyllä…”
Camilla oli hetken hiljaa. ”Niin. Varmasti se paranee”, hän sanoi sitten. ”Hyvää yötä Susi.”

Tyytyväisenä laskeuduin takaisin sijalleni. Jos Ukko vain paranisi, niin sitten minä kyllä. Outi sanoisi varmaan ei, mutta ei se silloin olisi niin vakavaa. Tai se, jos se jäisi siihen yhteen ulkona käymiseen niin kuin minun jutuillani oli taipumus jäädä. Ukko olisi nimittäin ainakin kunnossa ja Camilla piristäisi minua, joten en jäisi yksin. Sitten minä kyllä. Kun Ukko paranee.

Nyt kaikki ennalta suunniteltu on kirjoitettu

[OskariOsallistuja]

Virvatulen kronikat 3: Kuumimman ajan maastoretki
Virvatulen tila

”Miks tän piti olla just kahdeltatoista?” supatin Camillalle nostaessani satulaa Ukon selkään trailerin vieressä. Pyyhin hikeä kasvoiltani suunnilleen kolmannenkymmenennen kerran kevyen harjauksen ja satuloinnin aikana. ”Kuumimpaan aikaan.”
”Sä itse halusit tänne”, Camilla supatti takaisin ja muita hevosiaan valmistelevia ratsastajia vilkaisten.
”Kun mä ehdotin tätä, oli takatalvi.”
”Kuule, tämä helpottaa, kun me päästään metsään ja varjoon.”
”Paras olis. Mittari näytti kahtakymmentäkuutta. Varjossa.”
”Mä en tiennyt että sä olet noin heikko”, Camilla sanoi lopulta, ja vaikka hän kuiskasi sen ihan hyväntahtoisesti, se sai minut sulkemaan suuni.

Kenelläkään muulla ei tietenkään ollut niin kuuma kuin minulla, vaikka näinkin punaisia naamoja ympärillämme. Nousin mustassa hupparissani Ukon selkään, mutta päätin riisua heti teepaidalleni siitä huolimatta, etten viihtynyt sillä tavalla. Ajattelin kuolevani lämpöhalvaukseen joka tapauksessa ja hörppäsin vesipullosta, joka roikkui satulan lenkissä. Hetken mietittyäni ja koko ajan paikallaan seisseen Ukon hikistä niskaa tuijotettuani kaadoin koko pullon sisällön sen niskaan. Olihan minulla vielä toinen.

Kuumuus ei helpottanut tarpeeksi metsässä. Hevoseni lotisi mennessään ja pelkäsin sen tulevan taas kipeäksi. Ravaaminen auttoi ja viilensi minua, mutta yritin silti edetä mahdollisimman hitaasti Ukko-parkaa säästääkseni. Pasi tuntui pärjäävän paljon paremmin Camillan kanssa, mutta se oli muutenkin sitkeämpi. Pyyhin naamaani käsivarteeni, jotten hengittäisi sisään liikaa hikeä ja hukkuisi. Pidin kesästä, kunhan sain ottaa rennosti varjossa ainakin juuri kuumimman ajan. Tunsin, miten päätäni alkoi särkeä. Kaduin, etten ollut ajanut suoraan klinikalle Ukkoa viemään. Miksi minun oli pitänyt tänne tunkeutua? Ollihan meillä maastoja kotonakin. Sellaisia, joissa tuuli aina. Sellaisia, joihin sai lähteä iltakahdeksalta tai aamuneljältä, niin kuin normaalit ihmiset kuumina kesinä.

Kun Ukko tarpoi sinnikkäänä ja likomärkänä tasaisesti eteenpäin kilometri toisensa jälkeen, mielialani koheni, vaikka tunsin miten niskani paloi. Kun se oli jaksanut muutaman ensimmäisen kilometrin kunnialla, uskalsin rentoutua satulassa. Etsin Camillan katsetta, ja huomasin hänenkin tarkkailevan vakavana hevostani. Kun katseemme kohtasivat, minä kuitenkin hymyilin hänelle, ja hän hymyili minulle. Vaikka päätä vähän särki ja selkäni oli litimärkä, en olisi voinut olla tyytyväisempi. Oma pieni Ukkoni jaksoi vaeltaa ja hölkätä siinä kuumuudessa, eikä edes heikkona ja hengästyneenä, vaan niin kuin terve hevonen. Tiesin, että jos olisin ravannut sillä ylämäkeen niin kuin muut, se olisi tuupertunut tienposkeen, mutta ei meillä ollut kiire. Ukkohan oli pitkä ja kapea: kun kävelimme mäet ylös, se käveli muut helposti kiinni.

Kun ensimmäisenä ratsastava Bella ilmoitti viimeisen laukkapätkän koittavan, ohjasin Ukon muiden vierelle.
”Otetaan skaba”, ehdotin Camillalle, jonka täytyi tietää, etten ollut tosissani sellaisen koitoksen jälkeen.
”Kuule, otetaan vaan. Yksikään susi ei ole ikinä voittanut meitä. Vai mitä, Pasi?”
”Ai ei edes ylämäkijuoksussa?”
”Ei ainakaan laukkakisassa.”

Laukkasimme rennosti rinnakkain, eikä se ollut oikea kilpailu. Kumpi tahansa hevosista, Ukkokin, olisi helposti päässyt lujempaa, mutta ei se ollut minun ja Ukon ainoan laukkapätkän tarkoitus. Hevoseni oli väsynyt: se ei yrittänytkään nostaa kierroksia, mitä se tavallisesti teki. Se ei kuitenkaan ollut lopussa, vaan laukkasi mielellään, kunhan menimme hitaasti.

Pätkä oli lyhyt, mutta silti minua ei harmittanut hidastaa ravin kautta käyntiin, sillä Ukon ravi oli vielä kimmoisaa ja muutenkin sen oloista, että energiaa oli vielä jäljellä. Kumarruin halaamaan sitä nopeasti, vaikka Camilla kommentoikin ”pehmo”. Hän ei ollut tosissaan: sen näki hymystä.

[OskariOsallistuja]

31.5.
Virvatulen kronikat 1: lähtö

Virvatulen kronikat 2: matka

”Siis jotain autoimmuunisairauttako sillä nyt epäillään? Vai mitä?” Camilla yritti tehdä selkoa Ukon tilasta.
”En mä tiedä”, yritin vastata lempeästi, vaikka olinkin turhautunut.

Juuri tätä olin yrittänyt kaikin tavoin välttää: Ukon sairauden puimista. Illalla olin sanonut, että en halua säälijää, vaan matkaseuraa, ja että tämä oli maastoseikkailu, eikä klinikkamatka. Silloin Camilla oli ollut samaa mieltä, mutta jotenkin keskustelu kääntyi aina vain takaisin Ukon sairasteluun, vaikka kuinka yritin puhua keväästä ja kesälomasta ja saunomisesta ja ratsastuksesta. Ärsytti, etten päässyt Ukon sairastelua pakoon edes lähtemällä tallilta, vaikka mukana oli Camilla, joka oli muuten melkein kuin yksi pojista, mutta ei suostunut tulemaan jalkapalloharjoituksiin. Sekin ärsytti, etten tosiaankaan tiennyt edes itse, mitä Ukosta nyt aiottiin tutkia. Jopa reissaaminen alkoi ärsyttää, sillä tunsin koko ajan, miten treenipäivä valui hukkaan istuessani autossa ja napsiessani suuhuni Pantteri-karkkeja pussista, jota Camilla piteli.

Tiesin, ettei mikään ollut Camillan syytä, mutta silti olin koko ajan purkamaisillani turhautumukseni häneen. Edes Ukosta kysely ei ollut hänen syytään. Jos kuka tahansa muu hevonen sairastaisi, minäkin kyselisin. Vaikka olin itse tässä tilanteessa omani kanssa, vaikka tunsin mitä tunsin, olettaisin muiden haluavan vastata samoihin kysymyksiin omista hevosistaan ja puhua niiden sairauksista.

”Joku mysteeritulehdusko sillä siis aina vain on?”
”Joo, tai en mä tiedä.”
”Ihmeellisesti se kuitenkin aaltoilee. Kun nyt se näyttää melkein terveeltä. Miksköhän?”
”En mä tiedä.”
”Ne varmasti löytää siitä jonkun, jonka voi parantaa. Sittenkö sä–”
”Camilla, en mä tiedä! Mä en tiedä edes onko niillä idea, vai onko tää jotain hakuammuntaa! Mä en tiedä mitään!”

Sydäntäni vihlaisi, kun Camillan silmät laajenivat hetkeksi ja hän käänsi katseensa eteenpäin suu viivana. Voi paska, Oskari! Kurtistin kulmiani. En tosiaankaan osannut hyvitellä mitään tytöille. Mietin, voisikohan Camillaakin pukata nyrkillä vähäsen olkapäähän ja hörähtää, että hei älä nyt, mulla on vaan vähän pinna kireällä. Miksei voisi? Kesken elokuvankin häntä sai pukata olkapäällä olkapäähän ja osoittaa telkkarista jotain, mihin hänen piti kiinnittää huomionsa. Edes sanoja ei tarvittu, vaan vain hörähdys, ja hän tiesi nauraa. Ihan niin kuin olisi poikien kanssa katsomassa elokuvaa!

Silmäilin häntä hermostuneena. Pukkaisinko? Sepäs olisi hyvä, jos Camilla suuttuisi siitä. En voisi kääntyä takaisin viemään häntä kotiin tai myöhästyisin sekä maastosta että klinikalta. Olisi aivan uskomattoman hirveää viettää päivä hänen kanssaan pienessä autossa, jos hän olisi oikeasti vihainen. Ei, en kyllä pukkaisi. Vaikka Camilla joi minun kanssani saunakaljat suoraan pullosta ja antoi minun huudattaa urheilua parikin kertaa viikossa, ei häntä silti voinut varmaan pukkia. Hyvä, Oskari, hyvä kun kerrankin tajusit jotain ajoissa. Nyt piti pahoitella ihan verbaalisesti.

”Milla…”
”Kyllä mä ymmärrän”, Camilla sanoi ihan asiallisesti ennen kuin ehdin sanoa mitään. ”Mullakin vois olla hermot vähän kireellä jos…”
”Mitä jos pysähdytään tossa hetken päästä apsilla ja mä ostan sulle jäätelöä..?”
”Kiitos, mutta mä en ole kolmen vanha, ja noista rampeista on inhottavaa ajaa trailerin kanssa.”
”Joo…”
”Ootko sä muuten Susi miettiny sitä Steffen kasvattajakruunuasiaa jo?”

Sen jälkeen ei Ukon sairastamisesta puhuttu. Camilla alkoi haaveilla Steffen tulevista raveista. Kun hän puhui niistä yhä kiihkeämmin ja haaveilevammin, minusta tuntui kuin olisin kotona taas: keskellä sellaisia ihmisiä, joille kilpailut ja pärjääminen merkitsivät oikeasti jotain. Saattoi olla, että en raveista ymmärtänyt niin paljon kuin Camilla olisi halunnut, mutta kilpailemisen jännityksestä, adrenaliinista, voitosta, valmistautumisesta, kisamatkoista — niistä ymmärsin ja tunsin vihdoin puhuvani jonkun kanssa pitkästä aikaa samaa kieltä. Virvatulen tila tuntui yhtäkkiä lähestyvän paljon nopeammin kuin Ukosta puhuttaessa, vaikka autolla ei vieläkään saanut ajaa trailerin kanssa kuin kahdeksaakymppiä.

Virvatulen kronikat jatkuu myöhemmin Ukon päiväkirjassa

[OskariOsallistuja]

Virvatulen kronikat 1: lähtö
31.5.

Ukon klinikkamatkakin tuntui ihan mukavalta, kun sen yhdisti maastoretkeen. Olin pyytänyt Camillaa mukaan, ja hän pakkasi vielä viimeisiä hevosten tavaroita yhteiseen pieneen harjapakkiin satulahuoneessa, kun jo peruutin traileria suulin eteen. Oli kuuma, mutta autossahan oli ilmastointi, joka viilentäisi sen nopeasti. En vain osannut peruuttaa pelkkien peilien avulla, joten minun oli päästettävä lämmintä ilmaa sisään avoimesta ikkunasta.

Oli omituista taluttaa Ukko Pasin perässä kuljetusvaunuun, kun sen harja väreili vapaana kevättuulessa ja häntäkin oli vain pikaisella pintelillä. En ollut tainnut koskaan lastata sitä ilman sykeeröitä ja shakkiruutuja, ellei lasketa sitä, kun olin sen Miika Rossin luota isän kanssa hakenut. Hetkeksi jännitys sai käteni pistelemään ja Ukko reagoi siihen nostamalla päätään. Vaikka hevonen oli oma, tuttu ja ori, mieleeni tulivat tammojen astutusmatkat isän kanssa, ja se etukäteisjännitys mahdollisten varsojen syntymästä. Trailerissa Ukko kuitenkin painoi päänsä tyytyväisenä heinäverkon tasalle niin kuin kisamatkoillakin, ja sen poskea vielä sipaistuani jätin sen sinne. Pasi sen vierellä luimisti minulle pikaisesti korviaan, mutta ei ollut kauaa pahalla tuulella, kun tuikkasin sen suupieleen taskustani porkkananpuoliskan samaan aikaan kuin Ukonkin suupieleen.

Camilla odotti jo trailerin rampin vieressä, kun kiersin takaisin trailerin taakse. Hymyilin hänelle tyytyväisenä, ja hän vastasi hymyyni ennen kuin kumartui tarttumaan ramppiin. Nostimme sen ylös, ja minä suljin salvat oikealta puolelta, hän vasemmalta. Autoon päästyämme käynnistin moottorin heti, jotta auto viilenisi, vaikka pysyimme vielä paikoillamme kunnes olin saanut viritelltyä puhelimeni näyttämään kuvaa trailerissa matkustavista hevosista. Ojensin sen lopulta Camillalle katsottuani vielä kerran tyytyväisen näköistä Ukkoa ja kyllästyneen näköistä Pasia, ja sitten olimme valmiit lähtöön.

Virvatulen kronikat jatkuu Oskarin päiväkirjassa.

[OskariOsallistuja]

Ennen tätä mysteeriratsastusta

Ohjus hevoseksi

Hopiavuoren Eetu ei ole kilparatsastaja, niin kuin isäkin aina sanoo. Hieno mies, mutta ei kilparatsastaja. Samalla tavalla Jussikin oli hyvä hevonen, ja se oli varmasti ollut kilpahevonen, mutta ei enää. Jo sen selkään noustessani tunsin ja näin valtavan eron Jussin ja Ukon välillä. Jussi seisoi paikoillaan kuin vuori, ja Ukko, joka on yhtä iso ja jykevä hevonen, alkoi jo reagoida kun Outi kiipesi sen selkään Jussin toisella puolella. Jussi seisoi paikallaan ja odotti, kun taas Ukko vierellämme liikehti hieman Outin istuessa satulaan. Se oli kuin sovituskopissa: tunnusteli, miltä uusi paita todella tuntui päällä. Jussi taas tuntui olevan jo ostanut paitansa, ja miettiminen oli ihan turhaa.

Jussin työmoraalista kuitenkin nautin. Kun sen kehotti raviin, se alkoi marssia tasaisesti ja ryhdikkäästi kuin olisi armeijan hevonen. Kun Ukko reagoi väsyneenäkin jokaiseen ratsastajan värähdykseen, Jussi puolestaan tuntui odottavan kunnon ohjeita. Rakastin sitä, miten sen mielestä sen työ oli jatkaa ravia ikuisesti samassa temmossa, ellei tulisi uutta komentoa. Kun otin sen raviin tuntumaa, minusta tuntui kuin olisin lomalla. Kun sitä komensi, se totteli, ja niin yksinkertaista kaikki oli. Samalla kuitenkin vaistosin heti, että sellainen hevonen ei menisi korkeaa koulua niin kuin Ukko. Ratsastajan avut olisivat väistämättä näkyvämpiä, ja niiden pitäisi olla huolellisempia. Suunnitellumpia. Ukko taas meni niin kuin omien jalkojen jatke, kun sille päälle sattui.

Kun nostin Jussilla laukan, minussa syttyi omituinen palo hypätä esteitä. Jussin laukka ei suinkaan ollut samaa höyhenenkeveää keinuhevosen laukkaa, jossa hevosen saattoi ohjata herkästi mihin tahansa. Jussi meni ennemminkin kuin ohjus: kun sille asetti kohteen, se eteni luotisuoraan, eikä se irronnut kurssistaan vaikka kokeilin istua tahallani vinossa. Ei ennen kuin siirsin painoni määrätietoisesti oikealle ja olin itse jo kääntymässä. Vasta silloin se otti minut kiinni ja vaihtoi kohdetta niin kuin auto vaihtaa vaihdetta.

”Joko pian?” kuului terävä kentän laidalta, kun olin vasta aloittanut.

Olin fantasioinut korkeista esteistä, mutta silloin palasin todellisuuteen, jossa ratsastin vain tavallisella vieraalla hevosella laukkaa tavallisella ratsastuskentällä. Eira näkyi seisovan tallin pihassa kädet lanteillaan ja nöyrän näköinen Chai Pondin ohjia pidellen vierellään.

”Mitä? Vastahan mä…”

Outi ja Ukkokin näkyivät olevan aidan vierellä, joskin kentän puolella. Ukko hinkkasi päätään etujalkaansa sen näköisenä kuin olisi jo pitkään seisoskellut paikoillaan. Olin nähnyt Outin ottavan sillä jokusen ravi- ja laukka-askeleen ja mietin, puoli rinkiäkö hän vain viitsi ratsastaa: oliko hevosessani hänestä jotain vikaa.

”Et sä mitää vasta!” Eira äyskäisi niin että Ukko nosti päänsä ja peruutti Outi selässään monta askelta, vaikka Chain pitämä Pond ei reagoinut kuin päätään nostamalla. ”Me ollaan seisty täs ainaki kakssataa vuotta!”
”Mä voin kyllä… Maastoonki…” Chai kuului mutisevan.
”Ei kun me ollaan kyllä ihan menossa”, Outi vakuutteli hänelle hiljaa ja kääntyi sitten sanomaan minua kohti kuuluvammin ja terävämmin: ”vai mitä Oskari?”
”Ai, ollaan vai? No — ehkä me sit — jos talutellaan näitä tosta pellon ympäri jäähdytykseksi vai?”
”Saa nähdä ehdinkö mä kauaksi aikaa enää”, Outi sanoi, ja minä punastuin.

Taas, Oskari. Tosi hyvä, Oskari. Koskahan muistaisin, että en saanut ratsastaa vierailla hevosilla ilman että laitoin kännykkään hälytyksen, kun olisi sovelias aika lopettaa?

[OskariOsallistuja]

Muotoilen sen kuin Michelangelo Daavidin

Tuskaistahan se oli Ukon kanssa, ihan ravailukin. Ei meinannut jalka nousta, eikä liikettä olla. Tuntui kuin olisimme ravanneet kahluualtaassa. Toisella puolella kenttää ravailivat Outi ja Jussi, ja yritin olla luomatta heihin kateellisia katseita. Jussilla oli varmasti niin mukavaa ratsastaa. Jussi varmaan liikkui kuin itsestään. Jussi varmaan jaksoi yhtä ja toista, kun Ukko vain huohotti pienimmästäkin ponnistuksesta ja oli tahmea kuin etana. Olin katkera.

Oli Ukko sentään parempi kuin kuukausi sitten. Hiljalleen olin alannut luottaa siihen, että se toipuisi. Kisat olisivat ohitse koko vuodelta ja huonolla säkällä seuraavaltakin, mutta parin vuoden kuluttua minä ja Ukko näyttäisimme kyllä, että ei ollut minun Ukkoni vikaostos, enkä minä turhanaikainen ratsastaja. Huhuiltiin jo, että kilpaileminen pelotti minua, ja että en kestänyt ajatusta väistämättömästä häviöstäni, mutta minäpä en häviäisi. Minä rakentaisin itse uudelleen tämän hevosen, lihas lihakselta veistäisin sen, ja lopulta sitä pidettäisiin yhtä täydellisenä kuin Michelangelon Daavidia taiteessa: sellaisena, ettei niin hienoa voi oikeasti edes olla. Ja isä sanoisi, että Ukko on hieno hevonen.

Suljin silmäni Outilta ja Jussilta. Keskityin vain pitämään selkärankani suorassa aina ensimmäisestä niskarangan nikamasta häntäluuhun. Kun nostin leukani ylös ja laskin hartiani alas, olin kilparatsastaja taas. Ukko vastasi pyöristämällä selkäänsä parhaansa mukaan, ja vaikka se ei ollut samanlaista kuin ennen, se oli parempaa kuin eilen. Se kääntyi voltille ulkojalan hipaisusta, ja kunhan sen sisäjalan liikettä ei rajoittanut liikaa sisäohjasta vetämällä, se taipui sisäpohkeeni ympärille kuin itsestään. Sekään ei ollut yhtä keveää kuin ennen, mutta kyllä sillä vieläkin jossain vaativassa B:ssä sijoittuisi varmasti, ja se oli tosi paljon parempaa kuin alusta aloittaminen. Ukko oli mahtava: se pystyi kompensoimaan surkeaa kuntoaan sinnikkyydellä niin pitkälle.

Ukko palasi ravissa uralle. Se jatkoi suoraan. Ennen kulmaa se heilutteli korviaan sen näköisesti keskellepäin, että ajatteli, ettei sen tarvitse ravata kulmaan kunnolla. Hipaisin sitä sisäpohkeella, jotta se ymmärtäisi mennä, enkä joutuisi käskemään sitä. Se sai sen korvat ponnahtamaan taas eteenpäin, ja se jatkoi kulmaan niin kuin kuului. Vaikka isä olisi kieltänyt hellimisen kesken ravin, silitin nopeasti hevosen kaulaa ennen kuin käänsin sen uudelle voltille.

Normaalisti olisimme harjoitelleet paljon kauemmin. Minulla oli vielä virtaa jäljellä. Ukolta ei kuitenkaan uskaltanut pyytää yhdellä kertaa niin kovin paljon, joten ravistelin jalustimet jaloistani, nypin ratsastushanskat käsistäni ja venyttelin viemällä käteni selän taakse. Annoin itselleni luvan katsoa Outia ensimmäisen kerran raviharjoituksien aloittamisen jälkeen, ja hän ravasi meidät kiinni Jussilla.

”Sä oot tyytyväinen”, naurahti Outi hidastettuaan Jussin sopivan välimatkan päähän kentän sisäpuolelle.
”Kukapa ei? Kato nyt miten kesä tulee.”
”Ei kun siihen hevoseen”, hän korjasi, vaikka tiesi minun tietävän, että sitä hän tarkoitti.

En voinut olla hymyilemättä hänelle. Niin olinkin tyytyväinen. Meillä oli edessämme pitkä matka, mutta ensimmäiset askeleet oli jo otettu. Sitä paitsi matkastakmme tulisi hieno, vaikka se olisi kuinka vaikea ja raskas. Outi hymyili minulle takaisin ja päästi ohjista kiristääkseen poninhäntäänsä, joka oli auringossa ennemminkin kultainen ja keltainen kuin ruskea.

Silloin sain mielestäni maailman hienoimman idean, joka hyödyttäisi meitä kaikkia. Outi oli lopettamassa ratsastusta ja ilmeisesti mielestään kaikkensa antanut, vaikka hikosi vasta hieman kypärän alta ja niskasta. Ukko oli myös sillä tavalla finaalissa, että ei jaksaisi enää mitään hirveän vaativaa. Jussi puolestaan näytti ihan suihkunraikkaalta ja voimakkaalta, ja minä olisin kovasti halunnut ratsastaa vielä…

”Kuule Outi…”
”No?”
”Mulla olis sulle ehdotus. Se saattaa olla vähä… No sä saat sanoa ei.”
”Joo?”
”En mä kenellekään muulle mitään näin hullua ehdottaisi, mutta…”
”Niin?”

En tiedä mitä hän odotti, mutta ei ainakaan sitä. Kun sanoin, että vaihdetaan hevosia, hän istui yhtäkkiä paremmin satulaansa, vaikka oli nojautunut jo minua kohti. Oli kummallista, ettei hän ollut yhtä innoissaan kuin minä, mutta myöhemmin tajusin sen johtuvan varmaan siitä, että hikinen Ukko ei varmasti ollut ihan kauhean houkutteleva Jussiin verrattuna. Hän kuitenkin suostui huokaisten.

Jatkuu Jussin päiväkirjassa

[OskariOsallistuja]

Vikaostos
Olavi Susi kertoo
Olavi Susi II

Ennen kuin lähdin, Oskari halusi vielä näyttää hevostaan minulle. En raaskinut sanoa, ettei siinä ollut enää mitään näkemistä, vaan seurasin häntä talliin. Tietenkin hän välitti siitä hevosesta: olihan se hänen omansa ja varmasti mitä miellyttävin. Valitettavasti miellyttävinkään hevonen ei aina lopulta osoittaudu hyväksi hevoseksi. Google Me oli harmillisesti ollut vikaostos.

”No?” Oskari kysyi taas, kun painelin hänen hevosensa selkää.
Pudistin päätäni ja purin hampaitani yhteen. Rakkausko lapseni silmät sumensi? Oskarin täytyi itsekin tietää, ettei sen hevosen lihaksistoa ihan heti rakennettaisi uudelleen.
”Niinkö paha se on?”
”Ilona…”
”Oskari.”
”Oskari. Mulla on sulle ehdotus.”
”Ei käy”, Oskari sanoi heti.
”Sä et vielä tiedä, mikä mun ehdotus on.”
”Mä en tilaa sille mitään teurasautoa. Se on mun hevonen.”
”En mä sitä ehdotakaan.”

Oskarilla oli tuima ilme silmissään. Hän puristi Google Men riimua nyrkissään, vaikka hevonen pudisteli tasaisin väliajoin päätään niin kuin olisi kovastikin heikkohermoinen. Ostettaessa se ei ollut tuollainen. En uskonut ollenkaan, että orin muutos olisi Oskarin syytä. Heikko ja hermostunut valmentaja hän saattoi olla, mutta osasi ratsastaa ja suunnitella oman hevosensa treeniaikataulun.

”Mitä sä sitten ehdotat?” Oskari kysyi lopulta.
”Myy tämä mulle.”

Näin miten Oskarin silmät siristyivät hitaasti. Ensin ilme oli hyvän aikaa epäileväinen, mutta sitten taas tiukka ja vimmainen.

”En.”
”Mikset?”
”Koska se on sun tapa lahjoittaa mulle kymppitonni uuteen hevoseen ja sitten sä paat tämän teurasautoon kuitenkin.”
”Sillä on hyvä suku. Mä tutkin mikä sen on. Jos se ei periydy, siitä voi olla siitosoriksi.”
”Ja jos sä et saa selville mikä sitä vaivaa, se on koiranruokaa.”
”No niin. Mutta siitähän sun ei tarvi murehtia. Mä yritän ensin tutkituttaa sen.”
”Yritän…” Oskari tuhahti ja katsoi sitten oriaan suu viivana. Google Me pudisti taas päätään ja kuopaisi.
”Anna mun sitten sponsoroida sulle hevonen.”
”Ei.”
”Se ei ole lahja eikä laina. Se on sijoitus. Saat hevosen jos ratsastat kilpaa–”
”Ei.”
”Mä ajattelin, että… Tai no, mun pitää vielä harkita tätä, mutta ehkä Ramonalla.”
”Ei — ei kun mitä? Ram… Silti ei.”

No nyt. Oskari seisoi edessäni leuka pystyssä, selkä suorana ja jalat hartioiden mitan päässä toisistaan. Hän hengitti syvään ja rauhallisesti ja puhui ääneen. Olisipa hän valmentanut samalla tavalla. Joka tapauksessa hän oli päätöksensä tehnyt. Hymyilin hänelle ja kehotin häntä taluttamaan hevosensa karsinaan, sillä minun oli todella aika lähteä. En ollut minun asiani valaista jälkeläistäni siitä, että ellei hän saisi lottovoittoa, hänellä ei koskaan olisi nykyisillä tuloillaan varaa hankkia toista Google Meta, kun ensimmäinen oli ollut noin huono sijoitus. Oli harmi katsoa, miten toinen oli vakaasti päättänyt heittää kaiken taitonsa hukkaan, vaikka olisi sopivan hevosen kanssa voinut olla vaikka mitä. Ja olihan Google Me ollut hetken sopiva. Samaan aikaan ymmärsin Oskarin ratkaisun. Olisin itse toiminut täsmälleen samoin. Toisaalta jos vanha kunnon Osmo Susi olisi ollut hevosmiehiä, en olisi torjunut isältä saatua kilpahevosta samassa tilanteessa. Oskarille oli kuitenkin turha jankuttaa, joten parasta mitä voisin hänen hyväkseen tehdä, oli viedä hänet vielä syömään ennen lähtöäni.

[OskariOsallistuja]

Olavi Susi II
Olavi Susi kertoo

Epävarma. Sellainen minun lapseni oli. Hän oli ollut jo sekä hevosten että ratsastajien kanssa niin paljon, että kyllä hänen olisi pitänyt tietää, ettei kumpienkaan edessä sopinut hieroa tuolla tavalla niskaansa ja pöyhiä tukkaansa. Vaikka nuori valmentaja pyrki kaikin voimin seisomaan suorassa ruunikon ja ratsastajanalkunsa kanssa, se ei riittänyt tekemään hänestä valmentajaa. Ei vielä. Oskari oli mainio apu ratsastuskoulusta irronneille nuorille tytöille, mutta ei enää tällle Outille. Kaiken lisäksi Oskari päästi Outin helpolla. Hän korjasi kerran sanallisesti Outin sisäpuolen pohkeen paikkaa, mutta vaikka ratsastaja piti sitä oikein vain suunnilleen puoli kierrosta, valmentajan alku ei muistanut sanoa siitä enää mitään ennen kuin Outi oli taas ratsastanut pidemmän aikaa väärin kuin oikein.

Kun Oskari katsoi minuun, hymyilin kuitenkin ja nyökkäsin. Halusin uskoa, ettei hän ollut yhtää hermostunut yksin valmentaessaan. Ja miksi olisikaan ollut? Outi oli ensimmäinen Oskarin projekti pariin vuoteen, ja vaikka hänen lähtötasonsa olikin vain Oskarin kerronnan varassa, Oskari ei varmasti valehdellut minulle kertomalla tasoa ainakaan alakanttiin. Sitä paitsi Jussi, Hopiavuoren Eetun hevonen, ei ollut helpoimmasta päästä. Tekihän se rehellisesti työtä, mutta samalla se oli vähän sellainen karhumainen. Suurpiirteinen. Ennemminkin joku esteratsu kuin ihan oikea kouluratsu. Ja se oli ollut jo useamman vuoden vain Eetun käytössä, eikä Eetu ollut kuitenkaan mikään Nathaniel Rossi tai Anmari Franssi. Hyvä mies, hieno tallinpitäjä — ei kilparatsastaja.

”No?” lapseni kysyi vakavana, kun oli laittanut Outinsa tekemään raviharjoituksia.
”Sä oot oppinut paljon”, vastasin, ja hän nojautui hymyillen selällään vasten laitaa, jonka takana minä istuin. En malttanut millään sanoa, että Outin ja Jussin taivutusharjoitukset kootussa ravissa olivat aivan liian rankkoja niin myöhäisessä vaiheessa valmennusta, kun puhti oli mennyt jo laukkasiirtymiin. ”Paljon sulla on kuitenkin vielä opittavaa”, sanoin sen sijaan.
”Mm. Mutta en mä halua olla mikään valmentaja.”
”Ilona. Jokaisen kunnon–”
”Oskari.”
”Oskari. Jokaisen kunnon ratsastajan pitää hankkia jostain sitä pelisilmää, ja sitä ei saa mitstään paremmin–”
”Kuin valmentamalla, valmentamalla, valmentamalla”, Oskari puhui päälleni.
Yritin olla nauramatta. Taisin hokea samoja fraaseja liiaksi. Samalla minua harmitti Oskarin puolesta. Ei ole reilua, että ensimmäinen oma hevonen on sellainen kuin hänen.

Kun varsinainen valmennus päättyi, Oskari tuntui saman tien unohtavan olemassaoloni, vaikka oli läpi valmennuksen minua vilkuillut. Istuin paikallani katsomossa ja seurasin, miten hän käveli Outin ja Jussin vierelle ja alkoi hiljaisella äänellään kertoa palautetta, joka ei kuulunut minulle asti. Toivoin, että hän muisti kehua myös, sillä kehumisen hän ainakin kotona tapasi aina unohtaa.

Kun Oskari käveli, hän piti väliä ratsukkoon. Pari kertaa hän sipaisi Jussia jotain näyttääkseen, mutta käsivarrenmitan päästä, koko ohuenpuoleinen käsivarsi melkein äärimmilleen ojennettuna. Sekin oli hänen tapaistaan. Hänen askeleensa olivat pitkät ja rauhalliset, ja vaikka hän oli nyt ensimmäistä kertaa kokonaan omillaan ja joutui varmasti tekemään töitä pärjätäkseen, hän vaikutti olevan terve ja hyvässä kunnossa. Olen aina sanonut, että Oskarin olisi pitänyt olla edes esteratsastaja, ellei hänestä kenttäratsastajaksi olisi. Hän saattoi olla hieman liian pitkä, mutta hän oli kevytrakenteinen niin kuin sellaiset hyvät oikeat puoliveriset, joihin ei ollut sekoiteltu liian paksulti täyttä verta.

Outi oli puhki ratsastuksen jälkeen. Sen näki jo töksähtävästä laskeutumisesta, mutta Oskari käveli jo minua kohti, eikä tainnut huomata Outin liian matalaa askelta. Jussi oli hiessä, mutta se ei tarkoittanut mitään pahaa. Taputin silti sen kaulaa, koska niin kuului tehdä.

”Ilona kertoi että sua ei ainakaan ole tarvinnut hävetä cupisa”, sanoin Outille, kun saattelin nuorisoa maneesilta talliin hevosta hoitamaan.
”Oskari”, Oskari sanoi, ja minä puhalsin posket pullollani ilmaa huulteni raosta.
”No Oskari. Mikähän mua tänään vaivaa kun sä oot nyt Ilona koko ajan?”
”Ensimmäisestä osakilpailusta ja kotikisoista tuli sijoitukset”, Outi myönsi.
”Ne voitti itse asiassa ensimmäisen”, Oskari kiirehti sanomaan.
Hymyilin hänelle, enkä ollut huomaavinani, miten näin silmäkulmastani Outin rypistävän hänelle kulmiaan. ”Niinhän sä taisit kertoa. Se on tosi hieno saavutus, Outi.”
”Kiitos.”

Talossa sain kahvia. Se maistui ihan Juhla Mokalta, mutta seura oli hyvää. Tupa oli täynnä nuoria toiveikkaita kilparatsastajan alkuja. Grigorin poika oli eksynyt sinne, vaikka niinhän toki oli juoruiltukin, joten sain lähetettyä terveisiä samalla istumalla sekä Kozlovin isännälle että mainiolle Hopiavuoren Ritvalle. Olin jo kysymäisilläni, vieläkö Ritva valmensi, koska siitä olisi voinut olla Oskarille paljon hyötyä, mutta sain oltua hiljaa, sillä ei Oskarilla ole hevostakaan. Eetu oli mennut samaan vipuun kuin isänsä aikoinaan ja minun rouvani: oli naimassa kilparatsastajan. Siitä ei ollut kuitenkaan minun asiani häntä varoittaa. Huomaisihan hän ennen pitkää itsekin, mitä kaikkia vähemmän mukavia sivuvaikutuksia siitä seuraisi, jos hänen nuori morsiamensa joskus vielä menestyisi. Kaikkein kummallisinta, tai oikeastaan epämiellyttävintä kuitenkin kahvittelussa oli se, että melkein kaikki tiesivät kuka minä olen, mutta etukäteen juuri kenelläkään ei tuntunut olevan aavistustakaan, että olin Oskarin takia käymässä — että olin Oskarin isä! Sain osakseni omituisia katseita hyvän aikaa ennen kuin ymmärsin asian laidan ja tajusin esittäytyä paitsi nimelläni, myös Oskarin isänä.

Ennen kuin lähdin, Oskari halusi vielä näyttää hevostaan minulle. En raaskinut sanoa, ettei siinä ollut enää mitään näkemistä, vaan seurasin häntä talliin. Tietenkin hän välitti siitä hevosesta: olihan se hänen omansa ja varmasti mitä miellyttävin. Valitettavasti miellyttävinkään hevonen ei aina lopulta osoittaudu hyväksi hevoseksi. Google Me oli harmillisesti ollut vikaostos.

Jaaritellaan vielä lisää Ukon päiväkirjassa

[OskariOsallistuja]

Yksi ristikko ja Amarillon pihvit
Kuinka sekaisin Oskari Susi meni Hannabyssä

En olisi malttanut olla puhumatta Hanami Weekistä. Olisin halunnut kertoa ihan kaikki hienot sattumukset, ja etenkin ratsastuksesta olisin halunnut puhua, varsinkin omastani, ja näyttää kuvia Digital Sweetheartista. Toisaalta olin yhtä innoissani siitä, että Outia oli haastatellut ihan oikea toimittaja. Siksi minun oli edes vaikea istua Hopiavuoren tuvan pöydässä Outia vastapäätä, ja vaikka kuinka yritin kuunnella ja puhua, puolet Outin jutuista meni täysin ohi ja puolet omista jutuistani unohdin kertoa. Olisin oikeastaan halunnut seistä penkillä polvillani ja roikkua pöydän päällä kyynärpäideni varassa. Sellainen käytös ei sopinut ihmisasuntoon, vaikka välillä huomasinkin hivuttautuvani kohti sitä asentoa. Välillä läpsytin ja puristelin pöydän reunaa, välillä pöydällä olevaa vanhaa poppanaliinaa ja välillä Outin käsiä jotain tärkeää asiaa painottaakseni tai erityisen ankarasti kuunnellakseni, vaikka kuinkaa yritin olla rauhassa.

”Oliko se sitten niin hyvä sijoitus niiden nimien joukossa?” Outi kysyi minulta, kun kuvailin erästä suoritusta ihan liian tarkkaan. En ollut voittanut mitään, hädin tuskin sijoittunut.
”Ei!” henkäisin, koska kyse ei ollut siitä. ”Ei kun mä hävisin muutamalle sellaselle jotka yleensä voitan — mutta siitä ei ole kyse!”
”Ai?”
”Vaan siitä että vitsit miten hienoa oli kilpailla! Paljoa paremmin ei olis voinu mennä vieraalla hevosella millään. Mä tein kaiken ihan niin hyvin kun vaan pystyin, ja se oli tosi hyvä hevonen. Ei haittaa sillon yhtään vaikka oltaisiin tultu viimeisiksi. Parasta on kun onnistuu just niin hyvin ettei tarvi spekuloida yhtään että olisko voinu tehdä jotain paremmin–”
”Ihanaa kun sä oot noin iloinen.”

Istuin taas tiukemmin takaisin penkille ja tunsin punastuvani. Kukaan ei voinut ihan hirveästi nauttia siitä, kun yritin kiivetä pöydän ylitse syliin. Hengitin taas kerran syvään muistaakseni että olin Hopiavuoren keittiössä, en ratsastamassa ratoja uudelleen. Puristin käteni polvieni väliin ollakseni hypistelemättä sen paremmin pöytää, poppanaliinaa kuin Outin käsiäkään, mutta hymyilemättä en voinut olla. Minulla oli sellainen olo kuin olisin juuri henkilökohtaisesti voittanut kaikki Hannabyssä ratsastetut luokat. Ja niin paljon uusia ideoita.

”Kuule”, sanoin Outille.
”No?”
”Mulle teki ihan hirveen hyvää hypätä taas. Noin niinku kouluratsastusta ajatellenkin.”
”Onpa hyvä!” Outi nyökytti liikuttavan pahaa-aavistamattomana.
”Niin mä sain tosi mahtavan idean sun ja Jussin treeniin.”

Outin ilme muuttui heti hymyilevästä vakavaksi. Hän oli nojannut etukenoon minua kohti, mutta kallistui saman tien poispäin ja asetteli kätensä puuskaan rinnalleen.

”Oskari, mä en aio hypätä Jussilla.” Outi oli varma päätöksestään.
”Mikset?” kysyin pettyneenä.
”Koska se on ollu viimeaikoina aika vauhdikas Eetullakin…”
”Laitetaan kenttä puoliksi. Niin se ei pääse mihinkään huimaan vauhtiin.”
”En mä tiedä Oskari..”
”Laitetaan yks este. Laitetaan vaikka ristikko.”
”En mä oikein…”
”Mä olisin halunnu…”

Se oli vitsi, kun katsoin Outia muka tosi murheellisena kulmieni alta. Olin jo valmis uskomaan, ettei Outi aikonut hypätä Jussilla. Silloin hän yhtäkkiä suostuikin, mikä sai minut aukomaan suutani pari kertaa ennen kuin sain taas ääntä ulos.

”No… Yks ristikko. Ja hirveen lyhyet treenit. Ehkä pari hyppyä.”
”Kaks ristikkoa”, korotin, koska minulla oli jo muutenkin käynyt tuuri.
”Yksi ristikko.”
”Yks ihan oikea este.”
”Yksi ristikko. Ja maapuomit.”
”Yks ristikko ja Am–”

Olin meinannut sanoa, että yksi ristikko ja Amarillon pihvit sitten, mutta suljin suuni. Hannabyssä tuulettuminen oli saanut minut järjiltäni. Pidin itselleni hetken äänetöntä kurinpalautusta, jota tiesin jatkavani ennen nukahtamista seuraavat kuukaudet, mutta vielä en pystynyt lannistumaan liikaa. Kun aurinko paistoi keittiön ikkunasta, Outin ruskeiden hiusten seassa oli kultalankoja.

[Julkaisija]

Viestit