Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Keittiöpsykologi Jokela
Kello oli kirkonkylän mummojen mielestä ihan liian paljon illalla, kun mä kaarsin moponi Otsonmäen yläkoulun pihalle. Koko taajama oli taas hiljentynyt jo siinä kuuden maissa, kun Pikku Kakkonen oli katsottu, ja perheet olivat vetäytyneet nukkumaan. Ainoastaan Mäkisen röhönauru enää kaikui jostain keinujen luota.
“Kato Sanni, suakin näkee!” Jusu huudahti jo kaukaa mut huomatessaan. Mä hymähdin ja kohautin olkiani.
Viimeisen viikon aikana olin kirjaimellisesti kuollut tylsyyteen, koska yhtäkkiä koulujen alettua kellään ei ollut muuta elämää. Voin kertoa, että saa olla aika helvetin tylsää, jos Sanni Jokela ilmestyy yhteenkään oppilaitokseen vapaaehtoisesti, mutta niin mäkin olin joutunut lopulta tekemään, jotta en olisi muumioitunut mun sängylle. Miska oli ollut innoissaan ja esitellyt mut kaikille sen uusille luokkakavereille. Se kyllä sopi sinne: kaikilla muillakin oli samanlainen typerä amiskulma lippiksessä ja mallistaan kolme vuotta sitten ulos kasvanut tukka, joka rehotti sen alta.
Mä en sopinut. Olin meidän luokan ainut tyttö, ja poissaolojen takia heti kaikkien opettajien silmätikku. Selasin puhelinta takarivissä, kun muut kirjoittivat munat huurussa muistiinpanoja jostain vitun sorvauskoneesta.
“Sannikin vois sitten keskittyä”, oli lause, joka kyllä tuli tutuksi, ja jonka jälkeen mulle muodostui refleksiksi näyttää opettajalle keskisormea. Joten, on varmaan sanomattakin selvää, että toista kertaa sillä viikolla en kouluun ilmestynyt Miskan vaativista aneluista huolimatta.
Istahdin keinuun, jonka ympärillä kaikki muut pönöttivät; toisilla kädessä tölkit Megistä ja toisilla röökit. Sitten oli Herman, joka näytti olevan aivan muissa maailmoissa tuijottaen kuumeisesti puhelimensa näyttöä.
“Onko tupakkaa?” mä tönäisin sitä etusormella olkapäähän, vaikka tiesin jo varsin hyvin, että Herman ei polttanut kuin kynttilöitä Eiran kanssa lauantai-iltaisin. Poika hätkähti ja pudisti päätään, mutta puhelimen se työnsi taskuunsa.
“Ei meidän hurmuri-Herman harrasta sellaisia pahuuksia”, Mäkinen virnuili ojentaen mulle röökin ja tulta. “Sen muija ei varmaan tykkää.”
“Ai Eira vai?” mä tyrskähdin. “No ei tosiaan.”
“Onko Hermanilla juttua sen Helmipuron kanssa!” Jusu hihkaisi innoissaan.
“Ei ole!” Herman vinkaisi ja katsoi muhun epätoivoisena. “Ei ole mitään juttua.”
“No niin, riittää jo”, nauroin muiden alkaessa laulaa sitä alakoulun lorua pussauskopeista. Reaktiosta päätellen olin tainnut möläyttää suunnilleen Hermanin suurimman salaisuuden, sillä poika hiljeni kuin kirkossa.
“Älä nyt”, virnistin sitten ja tökkäsin tummatukkaista poikaa kyynärpäällä kylkeen. “Täällä kaikki tietää kuitenkin kaikesta ja kaikista kaiken.”
“Oltais me teidät kohta kuitenkin nähty”, Eemil jatkoi ja puhalsi tupakansavut ulos.
“Ihan sama”, Herman tuhahti, nappasi maasta mopokypäränsä ja lähti kävelemään pois. Pian siitä oli illan hämärässä näkyvissä enää musta hahmo.
Me muut vilkaistiin toisiamme.
“Se taisi oikeasti suuttua”, Mäkinen arveli.
“Niin kai. Pitäisiköhän jonkun mennä perään?” Jusu enemmän totesi kuin kysyi ja katsoi mua merkitsevästi. Kun kaikkien muidenkin katseet kääntyivät kohti mua, mä mietin, että stadilaisista kukaan ei olisi koskaan laittanut Sanni Jokelaa hoitamaan tällaista tehtävää.
“Voi vittu nyt”, sihahdin, kun nousin ylös ja sylkäisin maahan mennessäni.
Herman oli ehtinyt jo parkkipaikalle, ja jouduin ottamaan pari juoksuaskelta, että sain sen kiinni. Poika katsoi mua kysyvästi asetellessaan kypärää päähänsä.
“Sitä vaan, että.. Kun noi pyysi, jos mä –”, yritin muodostaa järkevää lausetta päässäni siinä onnistumatta. Katsoin hetken aikaa Hermania silmiin, kunnes sain idean.
“Helvetti, tuu mukaan”, tartuin poikaa ranteesta kiinni ja aloin raahata sitä perässäni, koska tiesin pojan olevan hieman yllytyshullu. Herman oli alkuun vastahakoinen, mutta pian se otti myös omia askeleita, mikä oli ihan hyvä, koska mä olin edelleen ihan kirpun kokoinen.
Me ei menty takaisin Jusun, Mäkisen ja muiden luo vaan vedin epätietoisen pojan toiselle puolelle isohkoa koulurakennusta. Vilkuilin seiniä toiveikkaana, vaikkei pimeässä nähnyt kunnolla eteensä.
“Bingo!” huudahdin viimein spotatessani palotikkaat. Herman näytti siltä, että se tiesi, mitä mä olin tekemässä ja epäröi, mutta että sillä ei ollut vaihtoehtoja. Osoitin sormellani ylöspäin komentaen toisen tikkaille.
“Tää ei nyt oo kovin fiksua”, tummatukkainen poika empi ja mä vain kohautin olkiani.
“Noin sanotaan vain silloin, kun on tiedossa jotain hauskaa. Kiipeetkö sä vai meenkö ekana?”
Niin Herman sitten hapuili jalkansa varoen ensimmäiselle askelmalle, joka oli aika korkealla. Mä katsoin sitä arvioiden, ja mietin, miten saisin mun säälittävät koivet riittävän pitkiksi tähän hommaan. Jakkaran puuttuessa päätin hypätä. Otin vähän vauhtia ja loikkasin niin, että sain mun käsillä kiinni suunnilleen kolmannesta askelmasta, jonka jälkeen pujotin jalkani ensimmäisen askelman kohdalle.
“Älä nyt hitto vie heiluta näitä tikkaita!” jo paljon korkeammalle ehtinyt Herman melkein kiljui, ja mä vain nauroin vastaukseksi.
Koulu oli yläilmoista paljon korkeampi, kuin maasta katsottuna. Tasaisella huopakatolla oli helppo kävellä, ja tähdetkin näkyivät sieltä paljon kirkkaampina. Ainakin se tuntui siltä. Ihan kuin oltaisiin oltu avaruudessa, mutta siistimpää.
Istuin alas, ihan reunalle. Siitä näki koko Otsonmäen: kaikki metsät ja pellot, mun kotitalon ja Hermaninkin. Kirkon ja K-Marketin.
“Me ollaan niin kusessa”, Herman kuiskasi, kun se istui mun viereen.
“No niin. Kerropas sitten siitä Eirasta”, mä heiluttelin jalkojani katon reunalla ja hymyilin.
-
Nana airlines
Herman, jonka kimpussa Eira ei tänään ollutkaan, oli auttanut mua kokoamaan irtohypytyskujan Nanalle. Ponin omistaja oli ilmoittanut sen mukaan estevarsojen laatuarvosteluun, jossa kaikkien piti osata hypätä. Niin että mun ei auttanut kuin päästää Nana irti kujalle ja toivoa ihan helvetin parasta. Jos se olisi katkonut jalkansa, multa olisi katkottu kaula.
Aluksi puomit olivat vain maassa, ja mä kävelytin ponin taluttaen niistä läpi. Päivän positiiviset: Nana osasi nostaa jalkansa niiden yli. Kirjavan tamman korvat kieppuivat kuin väkkärät ja pitkät varsakoivet olisivat halunneet jo ravata.
“Joo, joo, mä osaan jo, anna mun mennä!” poni olisi varmaan sanonut, jos se olisi osannut puhua.
No, mä sitten annoin. Ensin Nana seisoi kujan alussa yhtä hölmistyneenä kuin irtojuoksuttaessakin, mutta kun annoin sille vähän vauhtia, se ymmärsi jutun juonen. Yhtä lukuunottamatta puomien välitkin olivat ponin laukalle ihan optimaaliset. Herman kiirehti siirtämään niitä vähän eteenpäin mun kehuessa ponia. Vitsit, että mä olin siitä ylpeä.
“Sen viimesen vois vaikka nostaa jo irti maasta”, pyysin Hermanilta. “Vaikka ristikoksi.”
“Luuletko, että se tietää, mitä tehdä?” Herman kysyi vähän epäröiden. Mä nyökkäsin vastaukseksi hetkeäkään epäröimättä.
Ja se nostettiin. Ja Nana hyppäsi. Sen lähestymiset eivät olleet maailman suorimpia ja se meni ehkä vähän liian lujaa, mutta se hyppäsi. Eikä edes hipaissut yhtäkään puomia.
Esteitä nostettiin jälleen. Laatuarvosteluissa korkein este olisi yhdeksänkymmentä senttiä, joten sen oli ylityttävä.
Nanan silmissä oli ihan erilainen kiilto kuin olin koskaan aiemmin nähnyt. Se näytti siltä, että sillä oli hauskaa, ja mä olin niin onnellinen melkein-poninomistaja. Suoritus toisensa jälkeen myös lähestymiset, suoruus ja askeleiden sovittaminen esteiden väliin paranivat.
“Nosta ysikympiksi se viimeinen!” käskin Hermania jälleen. Se katsoi mua kuin hullua.
“Tää hyppää ensimmäistä kertaa”, poika huomautti varovasti.
“No antaa hypätä sitten. Ei tässä oo loppuelämää aikaa”, pyöräytin silmiäni. Kyllä Nana osaisi.
Päästin ponin irti kujalle, kun Herman oli valmis. Ensimmäinen, toinen, kolmas. Kielto.
“Ootko aivan varma tästä?” puominnostajani kysyi jälleen. Mä otin innosta puhkuvan Nanan kiinni ja päästin sen uudestaan irti.
“Ihan hiton varma”, sihahdin, kun Nana ponkaisi viimeisenkin esteen yli.
-
Sanni Jokela
Juuri nyt (22.8.2020): ’
– Valmentautuu säännöllisesti Joonas Hopealinnan silmän alla.
– Seppele Cupissa 28.8.
– Ei opiskele enää mitään
– Punkkaa milloin missäkin, kotiin ei ole asiaa
– Voi törmätä tallilla mihin aikaan tahansa
– Tulee tallille aina mopolla (musta Derbi Senda)Ihmissuhteet:
– Suhtautuu tasapuolisen kylmästi kaikkiin
– Eiran kanssa ei tule toimeen vähääkään
– Kavereita enemmän tallin ulkopuolella; nähdään usein pyörimässä kylillä neljän, viiden pojan kanssa
– Herman kuuluu tähän porukkaan, moikkausväleissä tallilla -
Se, jossa mä voisin blokata koko Pohjanmaan
Muilla alkoi tänään koulu. Otsonmäen kylässä oli aamulla käynyt vilinä, kun kaikki, noin kymmenen, ekaluokkalaista marssivat tomerana uuteen kouluunsa niin naiivin näköisinä, että mun oli tehnyt mieli kertoa niille, millaista siellä oikeasti on. Ja ettei sen alkamisesta kannattanut olla järin innoissaan: yhdeksän vuoden vankilatuomio se oli. Siihen päälle vielä jatko-opinnot, jotka eivät edes olleet pakollisia, mutta joihin kaikki laitettiin silti.
Mullakin olisi alkanut tänään koulu.
“Missä helvetissä sä oot?? Toi ope on ihan raivona. Laittaa meidät kohta kirjottaan jotain esseetä”, oli amiskulma-Miska tekstannut mulle hädissään joskus ysiltä aamulla.
“Nukkumassa”, olin näpyttänyt vastauksen.
Mä olin keväällä juuri ja juuri päässyt läpi peruskoulusta, mutta opo oli pakottanut mut jatkamaan johonkin amiksen pilipalilinjalle. Kun oli selvinnyt, että Miska oli tulossa mun kanssa samalle luokalle, olin katsonut sitä kuin hullua, koska se vaikutti olevan ihan tosissaan INNOSTUNUT päästessään Seinäjoen ammattikoulun konetekniikalle. Siis Seinäjoen ammattikoulun konetekniikalle. Mä en edes tiennyt, mitä konetekniikka tarkoitti, ja Miskan intoa oli ehkä vähän latistanut, kun kerroin sen sille. Sitten se oli korjannut lippiksensä taas oikeaan kulmaan ja vaihtanut puheenaihetta.
Kello lähenteli jo kahtatoista, kun mä istuin Hopiavuoren maneesin laidalla ja vahdin häntä korkealla ja sieraimet valtavina ympäriinsä juoksentelevaa poniani. Olin päättänyt tänään irtojuoksuttaa Nanan, koska sen tasapaino ei ollut vielä sillä tasolla, että olisin uskaltanut antaa sen päästellä mun ollessa selässä. Aluksi poni ei ollut ihan ymmärtänyt koko systeemiä — se olisi seissyt paikallaan keskellä maneesia varmaan loppupäivän, ellen olisi komentanut sitä liikkeelle. Sitten, kun se oli vihdoin tajunnut olevansa vapaa, se oli päästellyt sillä tavalla, että mun piti välillä käskeä sitä kävelemään. Muuten se olisi ehkä katkaissut jalkansa.
Amiksessa oli ilmeisesti ruokkis, sillä Miskalla oli jälleen aikaa tekstata mulle. Se kertoi, kuinka paljon ne oli tehnyt kaikkea “siistiä” ja päässyt katsomaan, miten joku liitti kaksi metallinpalaa toisiinsa hitsaamalla, ja kuinka joku kone oli ohjelmoitu pelaamaan shakkia.
“Huisin jännää”, vastasin sille.
“No, tuutko huomenna?” seurasi kysymys heti perään.
“En.”
Joku vihelsi maneesin ovella, ja mä huusin, että älä nyt helvetti avaa sitä ovea tai täältä tulee poni päälle. Kiirehdin ottamaan silmin nähden pettyneen Nanan kiinni, ja jäin tuijottamaan tappavasti ovelle tulijaa. Se oli se vegaanihippi, jonka nimi oli kaikeksi harmiksi jo unohtunut, ja sen kirjava muhkukopukka.
“Sori! En tiennyt, että täällä oli joku”, rastatukka valitteli. “Piti tulla maneesiin, kun ulkona sataa sen verran.”
“Jaa”, totesin kylmästi.
“Hetkinen”, hippi sanoi sitten ja vilkuili katseellaan maneesin kelloa. “Eikös sun pitäisi olla koulussa? Ei kannata lintsata, sanon tän kokemuksella.”
“Sunkin varmaan pitäis olla töissä”, sähähdin. “Pääsetkö ite selkään sen puujalkas kanssa vai nostanko?”
En jäänyt odottamaan pöllämystyneeltä näyttäneen miehen vastausta vaan me asteltiin Nanan kanssa reippaasti ovesta ulos ja kaatosateeseen. Mua ei haitannut, Nana sen sijaan loikki menemään vesilätäköitä vältellen kuin mikäkin sähköjänis.
Yksi Hopiavuoren vioista oli se, että siellä kävi ihan liian uteliasta porukkaa. Stadissa kukaan ei olisi kyseenalaistanut, miksi mä olin tallilla tähän aikaan päivästä ja supinat Nanan iästäkin olisi hoidettu selän takana kaukana mun korvista. Mutta täällä oli heti ensimmäisenä vastassa joku Eira, sitten se utelias ruskeatukkainen hujoppimuikki kärkkyi kentän laidalla mun ratsastaessa, ja kuin kirsikkana kakun päälle tää äskeinen rastatukka koki asiakseen olla mulle joku holhooja.
Puhelin kilahti taas, kun päästin Nanan karsinaansa. Käytäväpaikka oli varattu tallin uusimmalle tulokkaalle: jollekin täykkärin näköiselle ruunikolle, jonka omistajamies kyllä vilkuili mun korvista nousevaa savua, muttei sanonut mitään. Positiivista.
“Ootko ihan varma, ettet tuu? Ruokakin oli ihan tosi hyvää!!” Miska halusi edelleen hehkuttaa.
“Älä nyt vittu jaksa tai mä blokkaan sut”, vastasin, ja olin aika lähellä, etten heittänyt koko luuria tallin takaseinään.
-
3-vuotias Nana ja pinkki taivas
-
Kasvatuskeskustelu
Nana oli fiksu kolmevuotias. Siksi mä pidin siitä. Kun sitä ratsasti, se tuntui tietävän kaiken jo entuudestaan, vaikka mun olisi kai pitänyt opettaa sitä. Se oli suusta herkkä, mutta ei vastustellut kuolainta lainkaan. Se kuunteli jo istuntaakin ja oli selvästi motivoitunut ja miellyttämisenhaluinen poni, vaikka sillä olikin vahva oma tahto. Samaa tehtävää Nana ei jaksanut hinkuttaa kovin kauaa kyllästymättä, mutta sen kanssa ei onneksi tarvinnut: meni yleensä perille kerrastakin.
Me ravattiin Nanan kanssa vielä vähän aikaa eteen alas-tavoitteella, kunnes havahduin jonkin sortin transsista kuullessani oman nimeni. Mäkinen, joka oli vihdoin saanut puhelimensa takaisin, oli kertonut, että kylillä musta puhuttiin aika paljonkin. Ässän ja kookaupan kassat tuijottivat kulmiensa alta epäilevänä ja sormi kävi vartijanapilla heti, kun me astuttiin sisään porukalla. Vanhemmat kuulemma kielsivät tenaviaan liikkumasta “sen Sannin” kanssa pihalla ihan kuin olisin suurikin rikollinen, ja mammat vetivät kirkolla päiväkännejä ehtoollisviinillä sen puolesta, että mäkin eheytyisin ja kasvaisin kunnon kansalaiseksi. Olin nauranut kippurassa urheilukentän tekonurmella ja kelannut, pitäisikö pölliä vaikka jonkun auto, jotta kaikki huhut saisivat jotain todellisuuspohjaa.
Tämä ääni oli kuitenkin harvinaisen tuttu. Se oli Eira, ja sillä oli seuranaan joku vegaanihipin näköinen rastatukka, jonka edellä vipelsi rotta. Tai rotan kokoinen koira, en ollut ihan varma.
“– ja Eetukin sanoi, että sitä hirvittää, että joku 15-vuotias kouluttaa VARSAA!! Siis mieti!! Ihan varmana se ei osaa mitään ja se poni kärsii ja siitä tulee aikuisena ihan hirviö. Aattele, jos siitä tulee samanlainen kuin Sannista!” Eira vouhkasi,
Se vegaanihippi yritti kai hyssytellä meluavaa tyttöä, joka muuttui tulipalonpunaiseksi, kun se näki mun katsovan niihin päin. Pysäytin Nanan ja hyppäsin alas sen selästä, jonka jälkeen talutin sen aidan viereen ihan parivaljakon luokse.
“Oliko muuta?” kysyin kohottaen kulmakarvojani, samalla arvioiden sitä vegaanihippiä päästä varpaisiin. Joita muuten oli vain viisi. Vegaanihippi oli yksijalkainen.
Eira taisi nielaista.
“Noniin, rauhoitutaanko?” hippi kysyi sitten kuin meidän yläasteen reksi aina kaikissa kasvatuskeskusteluissa, ja ojensi lopulta kätensä. “Me ei ollakaan tavattu, mä olen Noa.”
“Enkä mä tietääkseni kysynyt sulta mitään”, hymähdin pitäen katseen tiukasti Eirassa. Sillä oli kädet puuskassa ja se vältteli katsekontaktia nenä pystyssä.
“Kun sä Eira kerran olet niin taitava, niin oisitko halunnut kokeilla Nanaa?” kysyin pistävästi. “Se on vähän erilainen kuin se teidän puksuttava maantietankki–”
“Uuno ei ole mikään hiton tankki!!” Eira rääkäisi niin, että Nana oli saada sydänkohtauksen. Silmien valkuaiset muljahtivat esiin, kun poni säpsähti ja alkoi steppailla pää ylhäällä rauhattomasti edestakaisin. Asiaa ei auttanut, että se rottakoira alkoi räksyttää ihan hulluna, eikä Nana varsinaisesti ollut tottunut sellaisiin, vaikka kuinka olikin fiksu kolmevuotias.
“Nyt riitti”, Noa totesi painokkaasti ja astui jalattomalla jalallaan askeleen eteenpäin napaten samalla kimittävän otuksen (siis koiran, ei Eiraa) syliinsä. “Molemmat pyytää anteeksi.”
“No en varppina pyydä tolta hitsin idiootilta mitään”, Eira älähti. Mä pyöräytin silmiäni. Taisin sittenkin olla ala-asteen kasvatuskeskustelussa. Noa siirsi silmänsä kohti mua ja viestitti, voisinko mä tehdä aloitteen.
“Siis mistä? Siitä, että tarjosin mun ponia opetushepaksi pikkutytölle? Voi helvetti nyt”, naurahdin epäuskoisena. “Sori, mutta mulla ei ole aikaa tälläseen.”
Vetäisin edelleen vähän järkyttyneen oloisen Nanan mukaani portista ulos tönäisten kolmijalkaisen kaksikon pois meidän tieltä. Jos poni saisi tästä jotain elinikäisiä traumoja, salee köyttäisin sen Eiran jesarilla sen satulaan kiinni siksi aikaa, että se oppisi, miten paljon hevosten lähellä kannatti kiljua. Kasvatuskeskustelut ei varsinaisesti olleet mun tapa toimia.
-
Mä opin, että maaseudulla ei biletetä
Mäkinen kertoi, että se Saarisen Jenna oli saanut kaksi viikkoa kotiarestia. Jusu kertoi, että sillä oli nykyään kotiintuloaika kahdeksalta. Miskasta ja Eemilistä en ollut kuullut: Mäkinen arveli, että niiltä oli otettu puhelimet pois. Mä olin pyöräyttänyt silmiä ja todennut, että on sitä hurjempaakin ollut.
Mutsi oli herättänyt mut aamulla ennen kuin meni töihin. Mulla oli tukka sekaisin ja kajalit valuneina poskille kuin pandoilla konsanaan. Vilkaisin sitä peiton raosta vihaisesti, ja sekin tuijotti mua vähintään yhtä pistävästi.
“Katsokin, ettei ne kukkahatut soittele mulle enää. Olis tärkeempiäkin puheluita vastattavana”, mutsi oli tiuskaissut.
“Mee vittuun”, mä taisin vastata ja käänsin kylkeä. Maaseutu ja maaseudun ihmiset ei sopineet mulle.
Ulko-oven kolahtaessa lukkoon olin noussut hitaasti sängylle istumaan. Mietin, että sen Hermanin porukat olivat salee jotain uskovaisia, kun se ei ollut edes tullut mukaan. Lestoja tai jehovia. Niitähän täällä maalla kai riitti. Jos mä näkisin sen joku päivä tarjoilemassa taivaspaikkaa marketin pihassa, nauraisin itseni kuoliaaksi.
No, sen sijaan mä näinkin sen sitten tallilla. Eikä se edes tarjonnut mulle taivaspaikkaa, koska musta varmaan näki, että mä olin syntynyt matkaamaan helvettiin.
“Mitä hittoa sä täällä teet?” naurahdin epäuskoisena. Herman näytti ihan keltä tahansa ponipojalta karvaisessa t-paidassaan ja ratsastushousuissaan.
“Hoidan Typyä”, se oli vastannut vähän ylpeyttä äänessään ihan kuin olisi ollut ihan NORMAALIA, että sen ikäinen poika kävi tallilla hoitamassa Typy-nimisiä poneja. Mene pelaamaan kiekkoa siitä, mun teki mieli käskeä. Tai rassaamaan mopoa. Sitten muistin, että me oltiin edelleen maalla, jossa kaikki kulkivat heppakärryillä sunnuntaikirkkoon ja suviseuroihin eikä jäähallia ollut varmaan edes Seinäjoella.
“Okei”, mä ehdin vastata ennen kuin se ADHD-Eira kipitti paikalle ja tarttui Hermania tiukasti kädestä vetäisten sen mukaansa sanaakaan sanomatta. Eira ei varsinaisesti näyttänyt kovin iloiselta, mutta mä vain virnistin sille, kun ajattelin sen taas haukkuvan mut Hermanille paskaksi ja kuvittelin sen laittavan mulle jonkun lähestymiskiellon. Siltä se näytti.
Nanakin näytti lähes yhtä kivalta mut nähdessään. En tiedä, johtuiko sekin mun naamasta vai siitä, että sen kaikki kaverit olivat laitumella, ja se joutui tyytymään ilmeisesti ponivarsalle turhan pieneen tarhaansa. Mua nauratti, kun se yritti luimistella, vaikka tiesi, etten mä välittänyt.
“Hölmö”, sanoin sille ja rapsutin sen kaulaa. Nana hörähti.
Nana oli opetettu satulaan jo ennen kuin se oli tullut mulle ylläpitoon. Sen selässä oli istunut ratsastaja käynnissä pari kertaa — siinä se. Sen omistaja halusi sille kuitenkin heti alusta alkaen ratsastajan, joka olisi sille sopivan kokoinen, ja joka voisi kilpailla sillä ennen kuin olisi aika tehdä muutama varsa. En ollut varma, oliko Nana ihan tyypillinen mutsi.
Kiinnitin ponin ketjuihin käytävälle. Sen mielestä käytävällä hengailu oli ihan kivaa, sillä siinä oli kai enemmän nähtävää kuten kärpäsiä, jotka olivat sen mielestä ihan superjännittäviä. Tamman pää — ja sen mukana koko vartalo — heilui ympäriinsä mun harjatessa sitä, joten välillä nappasin sitä turvan päältä kiinni ja pidin siinä. Päästin irti, kun se huokaisi.
Pian mä istuin ruskeassa nahkasatulassa Hopiavuoren kentällä ensimmäistä kertaa. Helsingin talleilla oli tottunut jatkuvaan hälinään, mutta Hopiavuoressa ei näkynyt ketään. Eira ja Hermankin olivat kutemassa muualla. Hiljaisuus sai sekä Nanan että mut vähän jännittyneiksi. Maaseutu ei tosiaan sopinut mulle.
Sitten jossain käynnistyi mopo, ja me molemmat rentouduttiin. Kaivoin puhelimen taskusta ja tekstasin Mäkiselle.
s: Tottuuko tähän paikkaan ikinä??
Eikä se vastannut enää mitään.
-
Tarina siitä, kun mä hain roiskeläpän
Mulla oli mopo. Se oli musta Derbi Senda, joka oli just niin mun näköinen kuin mopo voi olla, ja kulki noin kaksi kertaa kovempaa kuin mopojen kuului. Mutsi oli meinannut, ettei sitä otettaisi tänne landelle mukaan, mutta olin ollut, että helvetti, millä mun sitten oli tarkoitus kulkea, kun dösätkään ei olleet vaihtoehto! Kävellen kuulemma.
“Tai vaikka sillä ponilla”, se oli kohauttanut olkiaan unohtaen kai täysin, että Nana oli kolme. Noin muuten maalla kai kuljettiin hevoskärryillä.
Luojan kiitos mulla oli mopo. Mutsi oli taas unohtanut käydä kaupassa, ja mulla oli ihan jäätävä nälkä, kun tulin kotiin tallilta. Ei ollut rahaa siihen karvakäsipizzeriaan, joten kaupan jauheliharoiskeläppä oli siitä seuraavaksi paras vaihtoehto, enkä tosiaan meinannut kävellä. Matka ei kai varsinaisesti ollut pitkä, mutta kävely ei silti tullut kuuloonkaan. Nappasin avaimet pöydältä, kiirehdin pihalle ja työnsin avaimen virtalukkoon. Mun mopo oli Nanan jälkeen paras asia maailmassa.
Kaarsin S-Marketin pihaan äänekkäästi enkä ollut ainoa. Ehdin ottaa kypärän pois, kun siihen tuli muitakin. Kaupunki kuin kaupunki, aina hengattiin jossain kämäsellä marketin pihalla ja käytiin välillä kaupassa sisällä pelaamassa pelikoneisiin kaikki rahat. Tai sitten oltiin koululla, jollain viattomalla ala-asteella ja kylvettiin piha täyteen nuuskapusseja ja tupakantumppeja. Ja aiheutettiin joka maanantai paheksuntaa opettajien toimesta.
Ne muut muodostivat mun lähelle jonkun ringin tapaisen ja ainakin yksi niistä sytytti röökin. Stadissa mä olisin tuntenut ne. Ne olisivat tulleet mun luo, enkä mä olisi seissyt siinä kypärä kainalossa kuin idiootti ja tuijottanut niiden tekemisiä. Tunnustelin omia taskujani, joista löytyi viisi senttiä, sytkäri ja harvinaisen tyhjä aski Mallun punaista. Mä vilkaisin sitä porukkaa uudestaan. Yksi niistä puhalsi savurenkaita.
Pistin kädet taskuun, hupun päähän ja otin hitaita askeleita lähemmäs. Mietin pitäisikö olla huomaamaton vai tehdä näyttävä sisääntulo, kunnes mä yhtäkkiä jo seisoinkin siinä niiden ympäröimänä. Ne oli kaikki poikia, ja niitä oli viisi.
“Onks teillä tupakkaa?” mä tiedustelin tyynesti ennen kuin ne ehtivät ihmetellä kauaa. Melkein hävetti, mutta onneksi sellainen ei varsinaisesti kuulunut mun tunnekirjoon.
Pojat katsoivat toisiaan. Lopulta yksi niistä ojensi askin mua kohti. Mä nappasin yhden sormieni väliin.
“Tarviitko tulta?”
“En, mulla on kyllä.”
Sytkärin napsahdus hiljaisessa kesäillassa kuulosti pommin räjähdykseltä. Rööki tuntui lämpimältä kurkunpäässä ja keuhkoissa, ja edellisestä oli jo ihan liian pitkä aika. Puhalsin savun ulos hitaasti kuin pitkittäen jokaista hetkeä.
“Sä et oo täältä päin”, yksi pojista avasi sitten suunsa ja kohotti toista kulmaansa. Muut myötäilivät sitä nyökytellen epäileväisinä.
“Helvetin hyvä, että en”, virnuilin, ja olin näkevinäni ainakin yhden vastahymyn.
“Oon Herman”, se kysyjä esittäytyi. Se oli tummatukkainen ja aika ruskettuneen näköinen, kun vilkuilin sitä päästä varpaisiin. “Muutin kans Stadista pari vuotta sitten.”
Nyökkäsin.
“Sanni”, totesin sitten lyhyesti ja katsoin muita vuorotellen merkitsevästi.“Mäkinen, Eemil, Jusu ja Miska”, Herman esitteli vielä kaikki loputkin, ja ne nyökkivät taas aina oman nimensä kuultuaan. Mä nyökin samaan tahtiin, koska mun mielestä se oli tyhmän näköistä.
Mäkinen oli porukasta isokokoisin, Eemil hintelin. Kaikki muut näyttivät ihan lukiohinteiltä paitsi Miska, jonka snapbackin amiskulma ja tyhmän näköinen kulmakoru paljastivat sen armotta. Parin vuoden päästä sillä olisi Bemari, ja siinä roikkuisi Wunderbaum taustapeilistä. Jusu oli se, joka oli lahjoittanut mulle röökiä. Sen vaaleat vaaleat hiukset oli harottu geelillä päältä jokaiseen ilmansuuntaan, ja sen siniset silmät saivat sen näyttämään naurettavan viattomalta.
Rööki alkoi loppua. Mä stögäsin sen maahan ja tallasin jalalla sitten päälle pari kertaa.
“No?” mä kysyin sitten. “Kai täällä skutsissa jotain muutakin tehdään kuin jäpitetään tässä.”
Pojat katsoivat toisiaan kysyvästi. Sitten ne katsoivat mua.
“Ottakaa vaikka kuva”, pyöräytin silmiäni, kun kukaan ei sanonut mitään. Joku tyrskähti. “Saattaisin haluta kahvin. Tai kaljan. Pizzakin käy.”
“Saarisen Jennalla olis bileet”, Mäkinen virnisti sitten, ja näytti Snapchatista jotain kuvaa punatukkaisesta tytöstä. Mulla ei ollut mitään hajua, kuka oli Saarisen Jenna, mutta lauseen loppuosa kuulosti hyvältä. Bileet kuulostivat aina hyvältä, ja maistuivat tequilalta.
Hermanin mielestä ei. Se ilmoitti menevänsä kotiin.
Nössö, mä ajattelin, kun me muut käännyttiin siitä marketin pihasta oikealle, ja se vasemmalle.-
Ihanaa, että mun tarina herätti keskustelua! 😀 Kiitos ensinnäkin kehuista: mä tykkään hirveästi kirjoittaa Sannin kaltaisia hahmoja, koska ne voi käytännössä tehdä ihan mitä tahansa. Toivottavasti se näkyy.
Eetulta tosi hyvä pointti! Oon kirjoittanut tämän tarinan täysin sen perusteella, mitä olen kuullut ja nähnyt omassa lähipiirissä: sen mukaan koulujen pihat ja kaupat olivat ehdottomasti niitä ykköspaikkoja. Hyvänä lisänä sun mainitsema urheilukenttä, pistän korvan taakse. Mä ja mun lähipiiri ollaan kasvettu myös verrattain pienessä maalaiskunnassa, joka tosin on Tampereen naapurissa, joten se saattaa vaikuttaa asiaan. Kiinnijäämisen pelko oli kyllä meilläkin vahvana läsnä, kun vanhemmille valehdeltiin olinpaikat ja seura, mutta paljon oli myös näitä Noan mainitsemia, joiden porukoita ei kiinnostanut. Kuka tietää, ehkä näitäkin poikia pelotti, kun vain yksi poltti, ja kovasti vilkuilivat toisiaan. Sanni taas kuuluu ehdottomasti niihin teineihin, joiden äitejä ei kiinnosta. Eikä se ymmärrä, eikä sitä kiinnosta, että muiden vanhemmat saattavat olla erilaisia.
Innostuin myös Noan kaavailemasta isoveliroolista. B) Jään odottamaan, mitä keksit sen suhteen!
-
-
Nana näkee maaseudun ja mä olen paska
Pitkän metsillä, pelloilla ja lehmillä väritetyn pätkän jälkeen me saavuttiin taajamaan. Mutsi kertoi, että tämä oli nyt sitten se Otsonmäki. Pari kerrostaloa, muutama rivitalo — joista yksi oli meidän — ja kauppa, itseasiassa jopa kaksi. Koko kylän keskipiste tuntui olevan kirkko, jonka pihalla oli varmaan enemmän vilskettä kuin muualla yhteensä. Mua nukutti.
Palvelut loppuivat karvakäsipizzeriaan. Nojasin auton ikkunaan, kun maisema vaihtui jälleen metsä-pelto-lehmäksi enkä tuntenut olevani yhtään kotonani. Otsonmäki tuntui olevan paikka, jonne tultiin, kun oli pakko (niin kuin minä), kun ei ollut varaa muuhun, ja kun haluttiin rakentaa hieno omakotitalo mahdollisimman halvalla ja leikkiä rikasta. Mutsi oli innoissaan: se meinasi kuopsuttaa meidän pihalle kaiken maailman rehuja — ihan kuin se muka ikinä ehtisi.
Nana kolisteli trailerissa niin, että koko kuollut kylä kyllä kuuli meidän olevan tulossa. Olihan meillä pitkä matka takana, vaikka olimmekin pysähtyneet — viimeksi jonnekin Jalasjärvelle. En osannut sijoittaa sitä Suomen kartalle.
Navigaattorin ilmoittaessa meidän olevan perillä hyppäsin autosta ulos melkein vauhdissa. Paikallaan istuminen ei ollut mun eikä ilmeisesti Nanankaan juttu, sillä se juoksi takaperin pois kyydistä.
“Älä nyt jaksa”, naurahdin ponin sähläämiselle. Pysäytin sen keskelle siltaa, josta peruutimme kaikessa rauhassa turvallisesti maahan. Nana osoitti mieltään hirnumalla: sen mielestä olin kai maailman kamalin ihminen, kun en antanut sen tehdä ihan mitä tahansa. Katsoin ympärilleni, mutta en nähnyt ristin sielua. Kohautin olkiani: kai ne olivat myös siellä kirkolla.
Sitten oli ne kaksi ihan toistensa näköistä tyttöä, joista toinen oli joku hiljainen hiirulainen ja toisella oli varmaan ADHD. En tiedä mistä puskasta ne hyppäsivät siihen parkkipaikalle mutta melkein säikähdin yhtäkkistä puhetulvaa, ilmassa heiluvia käsiä ja hymyileviä naamoja.
“Onpa se söpö!” ADHD ihasteli heti vilkuillen Nanaa ihan haltioituneena. Sitten se ojensi kättään mun suuntaan. “Mä oon Eira! Ja toi on Inari, mun sisko.”
“Okei?”
Mä katsoin sitä ojennettua kättä merkitsevästi kaksi kertaa, ennen kuin tyttö tajusi vetää sen pois. Lähteä se ei ymmärtänyt, sillä käsi siirtyi Nanan kaulalle.
“Mikä tän nimi on? Meilläkin on hevonen, sen nimi on Uuno. Se on kyllä paljon isompi kuin tää, mutta tääkin on tosi ihana. Oon kisannutkin Uunolla, esteitä”, Eira höpötti kuin huomista ei olisi. Sen silmät tuikkivat innostuksesta, ja mietin, että jos kaikki otsonmäkeläiset olisivat kuin se, mä lähtisin kyllä seuraavalla junalla takaisin Stadiin.
“Eira”, hiirulainen supatti siskolleen ja tarttui tätä kädestä vilkuillen samalla mua varovasti.
“Ai, mielenkiintoista! Kuinka syvälle maahan ne esteet oli pitänyt kaivaa?” mä myhäilin ja katsoin samalla hiirulaista siihen malliin, että voisi pistää vähän enemmän yritystä tavoitteeseensa poistua ADHD:n kanssa paikalta.
Eiraksi esittäytynyt näytti loukkaantuneelta, ja mutisi jotain, että kyllä varmasti olisi ainakin mua parempi ratsastaja, kun ei mennyt enää millään poneilla. Hiirulais-Inari sai viimein vedettyä sen mukaansa, joten me jäätiin Nanan kanssa kaksin. Se olisi halunnut syödä, koska se näki ensimmäistä kertaa elämässään ihka oikeaa maaseudun ruohoa (vau), mutta vedin sen päättäväisesti mukanani talliin. Mutsi huikkasi autosta, että sillä oli kiire töihin.
“Se oli kyllä paska”, kuului vielä jostain kovaääninen kivahdus.
“Eira!” kuului sen jälkeen paheksuvasti.
-
Sanni Juulia Jokela
Ylläpidossa Nana
s. 20.9.2003, 16-vuotias
PinterestSanni ei olisi halunnut muuttaa. Paljasjalkaisen stadilaisen sanaa ei kuitenkaan kuunneltu, kun kiireinen yksinhuoltajaäiti sai työkomennuksen Seinäjoelle, eli “ihan landelle”. Seinäjoelta ei saanut asuntoa ihan yhtä lyhyellä varoitusajalla, joten kaksikko muutti Otsonmäelle, joka on, jos mahdollista, vielä Seinäjokeakin paljon landempi. Töölöläinen kerrostalokolmio vaihtui kirkonkylän rivitaloasuntoon. Onneksi siinä on edes kauppa lähellä.
Sanni on tyttö, joka ei tunnu välittävän mistään tai kenestäkään. Se on piikikäs ja ilkeä ihan tahallaan eikä anna itsestään mitään kenellekään, mutta jostain kumman syystä sillä on myös ystäviä. Ehkä siksi, että Sanni tietää, missä on bileet, mistä saa röökiä, ja että on kaikesta huolimatta ehdottomasti parempi olla sen ystävä kuin vihollinen.
Ainoa, josta Sanni välittää tosissaan, on sen ylläpitoponi, Nana. Nana on vasta 3-vuotias rääpäle, ja varsinainen diiva jo nyt, mutta Sanni ollut hevosten parissa koko elämänsä. Se on todella taitava ratsastaja, eikä ainakaan epäröi ikinä, etteikö osaisi tai pärjäisi. Ja Sannista ja Nanasta kyllä tulee vielä vaikka mitä.
Sanni ei opiskele kuin näennäisesti, koska koulu kiinnostaa sitä noin nolla prosenttia. Yläasteen se vietti lähinnä tupakkanurkalla ja kasvatuskeskusteluissa. Tyttö päätyi opinto-ohjaajan pakottamana ammattikouluun konetekniikan alalle ja käy tunneilla vain sen verran, ettei sitä voi pudottaa pois opiskelijalistoilta.
Sillä on 153 sentin pituus ja pikkupojan muodot, kylmänvaalea ja vähän huolettomasti laitettu tukka sekä pistävästi katsovat, suurehkot ruskeat silmät mustilla rajauksilla. Se pukeutuu rennosti Vanseihin, mustiin farkkuihin, huppareihin ja t-paitoihin.
Sellainen se on, ja sen nimi on Sanni.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten
Sanni Jokela.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 kuukautta, 3 viikkoa sitten
Eetu Hopiavuori.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten
-
Mua melkein itketti Inarin puolesta, voi ei. Hetkeksi tuli paha mieli, että oonpas luonut hirveän hahmon, mutta sitten tajusin, että Sannin kommentit eivät varmaankaan olleet mikään muu kuin yhtäkkinen laukaiseva tekijä Inarin ajatuksille — ennemmin tai myöhemmin ne sieltä olisivat tulleet kuitenkin. Toivottavasti se uskaltaa avautua enemmänkin jatkossa, muuten käy ehkä pahasti.
-
Siis tarina tarinalta tää porukka tulee koko ajan vaan elävämmäksi! Oli kiva lukea tämmöistä arjen viestittelyä, sekin tuo hahmoihin omalla tavallaan uutta ulottuvuutta.
Vai että bileet. No niistähän pitää sitten kirjoittaa! 😏
-
Tykkään Santusta hahmona todella paljon. Se on kovin moniulotteinen ja niin kuin Eetukin totesi, potentiaalia sillä on vaikka mihin! Tämä Santtu tuntuu vielä jostain syystä olevan toinen potenssi siitä versiosta, jonka tarinoita luin Purtseilla — ehkä siksi, että olet jo tutustunut siihen valmiiksi, mutta sehän on vain hyvä juttu.
Mä vaan toivon, ettei se jää hirmusti jalkoihin, kun Hopiavuoressa on rääväsuista Sannia ja itsepäistä Eiraa. Onneksi on myös Herman ja Inari. Jotenkin Herman ja Santtu voisivat toimia ehkä hyvinäkin kavereina! Nähtäväksi jää 😂
-
Niin kiva, että tartuit tähän mun luomaan porukkaan, vaikka loin sen sulta mitään kysymättä, kun huomasin, että Hermankin mopoilee 😀 Vähän pelotti, kuinka reagoit, mutta näköjään ihan hyvin! Aattelin, että Otsonmäen nuorisopiirit eivät voi olla kovin isoja, eikä mopojengejäkään tuskin montaa löydy. Jätit mulle myös jatkettavaa, mikä on aina kivaa. Yritän ehtiä pian vastata sulle!
Ihana nähdä Hermanista vähän epävarmempi puoli. Suloista ja ihan teini-iän ensirakkauksiin kuuluvaa yliajattelua siitä, mahtaako Eira edes muistaa Hermania enää, ja mitä viestiin kirjoittaisi. Tykkään kovasti ja odotan tämän melkein pariskunnan toiminnalle jatkoa 😎
-
JEE, toivoin niin paljon sun ottavan tosta kopin!!! 😀 Suoraan sanoen mä en tiennyt, kuinka Noa reagoisi, mutta sen verran ajattelin, että ainakaan jalkajuttu ei voi kovin syvälle ihon alle mennä. En kuitenkaan uskaltanut siitä kirjoittaa, vaan jätin sen sulle. Ja sä otit kiinni. Parasta.
Kuten sanoin jo viimeksi, musta on ihanaa, että osittain ehkä taustansa vuoksi Noa suhtautuu ihmisiin avoimesti ja positiivisesti, vaikka no, Sannikin nyt on oikeasti ihan perseestä. Sillä ei ole hankalia perhetaustoja eikä sitä ole kiusattu koulussa, se vaan on. Silti se ansaitsee Noan mielestä välittäviä ihmisiä siinä missä muutkin, ja juttuhan on siinä, että Noa ei ajattele kenenkään olevan ihan läpimätä. Sekin on mun mielestä hassua, koska tuntuu, että oikeassa elämässä ja myös virtuaalimaailmassa kaikki kovia kokeneet ovat niitä Sanneja, joiden mielestä kukaan ihminen ei voi olla hyvä. Aika virkistävä päälaelleen kääntäminen mun mielestä. Ei muuta kuin mars uraa luomaan nuorisotyöntekijänä, niin kuin Eetu jo kehotti, tai vaikka kouluttautumaan psykologiksi.
Sitä paitsi, rakastun Flidaan aina tarina tarinalta enemmän. Kuinka symppis voikaan hevonen olla ♥
-
Kiva huomata, miten paljon eri hahmoja käytätkään sun tarinoissa! Outin ja muiden väliset vuorovaikutukset olivat ehdottomasti tämän tarinan paras juttu. Se, miten Outin mielestä Nana ja Sanni ovat hyvä pari (:D); kuinka Noa oli epätavallisen vaisu eikä Outi halunnut olla liian tunkeileva; kuinka mystinen Kevin vetää Outin vähän sanattomaksikin. Näistä tulee sellainen fiilis, että vaikka Outi ei ole suuna päänä osallistumassa tapahtumiin, se ei kuitenkaan tieten tahtoen välttele ihmiskontaktia vaan nimenomaan yrittää tulla toimeen kaikkien kanssa.
On myös mukavaa lukea Outin ja Jussin kehittymisestä ratsukkona. Jussi on kyllä niin ihanan pomminvarma menijä, että mäkin voisin kavuta selkään koska tahansa. Ei muuta kuin Outikin vaan esteille, kyllä se siitä alkaa sujua!
-
Huhheijaa, älä vaan päästä Keviniä sanomaan Sannille, että sen mielestä se näyttää ysiluokkalaista nuoremmalta… 😀 Vaikka sellainenhan se on: lyhyt ja tissitön tirriäinen. Mutta silti. Älä tee sitä.
Komppaan Outia siinä, millainen kuva Kevinistä välittyy sun tarinoiden kautta. Kuvailet tosi tarkasti Amppaa ja sitä, miten Kevin näkee Ampan, ja mun mielestä se on hienoa. Oon itse tosi huono kirjoittamaan tavallisia heppailutarinoita eläviksi, ja oikeastaan skippaan aina ne hevososuudet joissain sivulauseissa, ettei koko tarina olisi ihan megatylsä. Nanan kanssa opettelen tästä pois, koska sen ja Sannin tarinan olennainen osa on nimenomaan ponin kasvaminen aikuiseksi. Mutta tosiaan, sun tarinat ei ole tylsiä, vaikka niissä on paljon asiaa hevosista, koska sä teet sen niin hyvin.
Ja voi että, toivottavasti Leilasta kuullaan vielä!! Melkoinen pimatsu. En osaa päättää, olenko Kevinin puolesta iloinen, että sillä on noin topakka ja hyvä valmentaja, vai säälinkö sitä, koska se on ihan selvästi tossun alla..
-
Mulla on aika paljon samastumispohjaa Inarin kanssa: kouluun pyrkiminen ja pääsy on ajankohtaista. Olin ihan kamalan pettynyt itseeni, kun en päässyt yliopistoon täyttämään unelmiani vielä ekalla, tokalla tai kolmannellakaan kertaa — enkä sitten mennyt ollenkaan 😀 Kyllä muakin ärsyttäis jäädä Otsonmäelle kattelemaan rasittavaa pikkusiskoa, mutta ihanaa, että joka käänteessä tulee kuitenkin ilmi, miten paljon siskokset toisistaan välittävät ja vetävät yhtä köyttä. ”Olisi ollut kamalaa jättää se Otsonmäelle, kun pääsisi itse pois. Kamalampa oli vain jäädä itse Otsonmäelle.” Niin. Ymmärrän kolmesataaprosenttisesti. Otsonmäki on aina Otsonmäki.
Parasta näissä tarinoissa on ehdottomasti dialogi. Ai että miten hauskoja ja aitoja lausahduksia oot ujuttanut mukaan! Ei ole vaikeaa kuvitella, millä äänensävyllä ja -painolla mikäkin sana tulisi ulos oikeassa elämässä. Ja siis, mä ainakin saan olla tarkkana, etten vahingossa alkaisi lukea näitä itselleni ääneen..
-
Musta oli kamalan kiva lukea Kevinin taustoja alkuun! Kaikkea ei tarvitse hahmosta kertoa heti, mutta tässä oli vain juurikin niitä olennaisia tietoja siitä, miten Amppa ja Kevin päätyivät yhteen ja mitä oli Kevinin elämä ennen Amppaa ja Hopiavuorta. Sain hahmosta heti vähän enemmän kiinni.
Kuvailit myös etenkin hevosen käytöstä ja toimintaa todella hyvin. Kevin tuntuu olevan todellinen hevosmies, jolle Amppa on nyt se kallein kultakimpale, josta pidetään huolta jopa paremmin kuin itsestä 😀
Tekstillisestikin tää oli tosi sujuvaa luettavaa. Silmään pisti ainoastaan repliikit: loppuun tulee pisteen sijaan pilkku tai joku muu merkki. Esim. ”Hei, olen Kevin.” Sanoin, olisi ”Hei, olen Kevin”, sanoin — tai ”Hei, olen Kevin!” sanoin. Mutta toi nyt on pientä viilausta vaan. Jännityksellä jään odottamaan tämän kaksikon tarinan jatkoa! 😊
-
Ihanaa (tarinallisesti, ei Outin kannalta) että kaikki ei mennyt kuten Strömsössä! Juuri tuoltahan se tuntuu pitkän tauon jälkeen nousta selkään: hevonen on kuin valtamerilaiva kamelin askelilla ja fiilis on kuin alkeiskurssilaisella. Terkuin kokemus. Mutta tsemppiviestinä, kuten Eetukin totesi, että kyllähän se siitä pikkuhiljaa lähtee aina kulkemaan. 8)
Tykkään sun tarinoissa siitä, että niissä on aina niin aito ja ”tavallinen” tunnelma. Tavallisella tarkoitan sitä, että Outi ei ole täydelliseksi hiottu hahmo vaan mahtavan samastuttava kaikkine tuntemuksineen yksinäisyydestä epäonnistumisiin — ja myös niihin onnistumisiin. Tykkään myös siitä, notta Eetu on oikiasti laitettu puhumahan pohojalaasittain. Sekin tuo lisää aitouspisteitä sulle.
P.s. Vaadin ehdottomasti lisää piirroskuvia sulta jatkossa!!
-
Voi vau sentään!! Aivan mahtava parannus kuten edellisetkin jo totesivat. Oon Outin kanssa samaa mieltä siitä, että päähän on jo iskostunut vahva mielikuva suorasukaisesta, ”toiminnan mies”-Hermanista”, mutta ei tarkempi kuvailu ollenkaan muuta sitä kuvaa mihinkään. Päin vastoin hahmosta saa paljon enemmän irti näin, kuten sen että Herman pitää Oreoista, hän on kohtelias ja ennen kaikkea: miltä hänestä tuntuu Eiran läsnäolo ja miten hän kokee ja käyttäytyy ihastuneena. Tykästyin hahmon ideaan jo aiemmin. Nyt tykästyin itse hahmoon.
Ei muuta kuin jatka tähän malliin vaan, päästä sun kirjoittajasielu valloilleen ja katotaan, mitä saatkaan aikaan vaikka vuoden päästä!
-
Noa on ihana: niin kärsivällinen ja positiivinen, vaikka niin kuin sanoit, ei ymmärrä teinityttöjen oikuista mitään. Musta tuntuu, että pakko sen on silti vähän ymmärtää, kun osaa niitä noin hyvin käsitellä.
Olispa mulla ollut Noan kaltainen isoveli, kun olin pieni.
-
Vai tietää Sannin jo kaupan kassatkin 😀 Ei vissiin parane mennä ostamaan mitään feikkipapereilla.
Voin kuvitella, että aikuiselle on melkoista seurattavaa Hopiavuoren teinien keskinäiset kinat ja omat ongelmansa 😀 Musta oli hauska lukea tavallaan vastakkaista ja kypsempää näkökulmaa Eiran ja Sannin juttuihin: ”vanhemmat” kokee niiden letkauttamat asiat ja tunnemyrskyt niin eri tavalla. Kirjoittaessa ja lukiessa oman hahmon tekstejä eläydyn itse siihen niin täysillä, etten silloin hahmota tätä puolta lainkaan, vaikka mäkin viiletän jo päälle parissakymmenessä irl.
Kirjoitat mun mielestä tosi kivasti ja uskottavasti tilanteet ja hahmot, joita oli tässä jälleen kiitettävä määrä. Ilo lukea tämmöisiä!
P.s samastun vahvasti viimeiseen kappaleeseen: vuorotyön etuja, kun voi koska tahansa olla ”töissä” :DD
-
Eira on mun ehdoton lempihahmo Hopiavuoresta: kahlasin eilen sekä sen että Inarin spinnarit ja vielä Uunonkin päiväkirjan läpi ja nauroin ihan katketakseni. 😀 Ihanat kamalat teiniajat, kun äiti on paska, iskä on paska eikä kukaan poikakaan tykkää.
Tykkään erityisesti siitä, miten hyvin kuvailet teinitytön sielunmaisemaa. Sitä, että elämä on kyllä loppu, jos en nyt tässä ja heti 16-vuotiaana seurustele, ja ensi vuonna on jo ihan liian vanha ja ryppyinen edes löytämään ketään. Äiti kieltää kajalit ja ripset, joten ihana kapina-Eira laittaa ne sitten koulun vessassa. Voin niin kuvitella, että maalaiskylien äidit varsinkin ovat juuri tuollaisia!
Lopussa vähän yllättikin Eiran päättäväisyys. Ei antanut pitää itseään itsestäänselvyytenä vaan pisti Hermanin töihin. Ihan parasta.
