[Sonja T.Valvoja]

006: 16.4.21, Vähän muita parempi ihminen
Tämän päivän työnteosta ei ollut tullut kyllä yhtään mitään. Ajatukset pyörivät vain sunnuntain kisoissa. Yritin muistaa hengittää, mutta silti tuntui siltä että jännitys ja hermostus vain kasvoivat tunti tunnilta. Onneksi minulla oli se muistilista, koska muuten unohtaisin puolet tehtävistä asioista ja loputkin tulisi tehtyä väärin tai väärään aikaan.

Tämän päivän lista oli tyhjä. Auto ja traileri olivat kunnossa. Kisavaatteet oli sovitettu ja tarkistettu, että olivat kaikin puolin kunnossa ja puhtaat. Satula ja suitset oli puunattu, loimet, suojat, riimut ja kaikki varavarusteet olivat kunnossa myös, osa jo pakattukin. Mortti oli nypitty ja huomenna olisi sen vuoro joutua pesulle. Huomenna iltapuolesta ajaisimme kisapaikalle jo. Olin varannut Mortille karsinan yhdeksi yöksi ja meille hotellihuoneen, niin ettei tarvinnut sunnuntaiaamuna ajaa kauheassa paniikissa pitkää matkaa. Harri olisi varmaan kiitollinen hotellin aamiaisesta, mutta itse tuskin saisin mitään alas kisapäivän aamuna.

Iltapäivällä ollut viimeistelytreeni Nellyn ohjauksessa. Huokasin kun mietin sitä, sillä hommat eivät olleet menneet yhtään putkeen. Mortti oli vähän turhan herkällä tuulella ja kaikissa jutuissa oli vähän säätämisen makua. Ratsastus ei sujunut yhtä jouhevasti ja itsestäänselvästi kuin parhaina päivinä. Apujen kanssa piti olla supervarovainen, mutta sitten taas kärsi liikkeiden laatu kun olisi pitänyt pystyä vaikuttamaan kuitenkin vähän enemmän hevoseen.

Nelly oli ihanan kannustava kaikesta huolimatta, ei yhtään samanlainen kuin teiniaikojen telinevoimisteluvalmentaja. Nelly tiesi että me pystyisimme Mortin kanssa parempaan ja hän tiesi minunkin tietävän tämän, joten mitäpä sitä seikkaa suotta alleviivaamaan. Hän keskittyi lähinnä vain niihin positiivisiin asioihin ja siihen, että lopulta aina saimme jonkinlaisen onnistumisen. Ehkä sen takia en ollut tunnin jälkeen valmis kaivautumaan maakuoppaan ja häpeämään loppuelämääni siellä. Vaikka treeni olisi voinut mennä paremminkin, ei tässä vielä täysimittainen katastrofi ollut käsillä. Ja Mortti tuntui tyytyväiseltä koko ajan. Nelly sanoikin, että tunnin tarkoituksena on olla käymättä Mortin hermoille.

Harri oli tyyni kuin kesäilta Saimaalla. Tietenkin Harrilla oli helpompi rooli hevosenhoitajana, mutta oli hyvä että oli joku rauhallinen tukena. Olisin pannut Harrin mieluusti ajamaankin, mutta hänellä ei ollut soveliasta korttia eikä kokemusta hevostrailerin kanssa ajamisesta. Toisaalta se saattoi olla ihan hyväkin, sillä autolla ajaminen oli useimmiten rauhoittavaa minulle, siinä piti keskittyä siihen ajamiseen ja liikenteeseen eikä ehtinyt miettiä syntyjä syviä.

Vielä minä kerran jaksoin laiskasti ihmetellä, että minkä ihmeen takia minä tähän lähdin. Myöhäistä se sinänsä oli, kun huomenna olisi lähtö eikä sille mitään voinut edes tässä vaiheessa. En ehkä halunnutkaan voida, sillä oli jokin juttu, joka minua sitten kuitenkin veti kisakentille. Jonkinlainen menestymisen tai näyttämisen halu, se sama mikä minut oli teini-ikäisenäkin ajanut kilpailemaan voimistelussa. Että jos pärjäisin, olisin vähän muita parempi ihminen ja kaikki tai edes jotkut olisivat minun kavereita… Ravistin päätäni. Olipa tosi terveitä nämä ajatuskuviot silloin nuorena.

[Sonja T.Valvoja]

Sonja taitaa skipata, ihan oman mielenterveytensä takia 😀

[Sonja T.Valvoja]

(En saa Helloa kuulostamaan Hellolta, mutta yrittäkää kestää.)

Pelastava ritari punaisella ratsullaan
Päiväsaikaan tallilla oli suhteellisen rauhallista, vain minä ja Harri sukimassa hevosiamme ratsastuksen jälkeen. Eetu oli kenttää lanaamassa ja Camilla puuhasi jotakin Jussin käytävällä. Nellystä ei ollut havaintoa.

Ja sitten paukkasi Hello tallinovista sisään.
— Onks Herman täällä? hän kysyi minulta kun olin ensimmäinen ihminen, jonka ovelta näki.
— Ei ole näkynyt.
— Entä Eira?
— Ei sitäkään.
— No pahus, Hello tuhahti ja mietti hetken. — Ymmärrättekö te jotakin autoista ja niiden valoista?

Hän katsoi odottavasti minua ja Harria.
— Siis ajovaloista vai mistä? kysyin.
— Ei kun niistä, jotka palaa kojelaudassa. Minkä ei pitäisi palaa, mutta palavat kuitenkin.

Siis ehkä jokin vikavalo, päättelin. Sanoin että voin tulla katsomaan, sittenhän sen näkee mitä niistä ymmärrän. Harri ei tehnyt elettäkään lähteäkseen mukaan vaan jatkoi Salierin harjaamista. Astelimme Hellon kanssa parkkipaikan suuntaan.

— Mä yritin katsoa, jos ne on taas ne sulakkeet, Hello kertoi. — Mutta mä en löytänyt niitä vaikka ne pitäisi olla jossain siellä ratin alla. Eira ne viimeksikin korjasi. Tai ei korjannut mutta sanoi että pitää ostaa sulake ja sitten se vaihtoikin sen. Mutta sitä ei saa kertoa kellekään.

Ehdimme autolle asti ennen kuin ehdin kysyä että miksi ihmeessä. Hello käynnisti auton, joka kuulosti kyllä ihan normaalilta ja pyysi minua katsomaan kojelaudan merkkivaloja.
— Moottorin vikavalo ja akun vikavalo, totesin heti. — Onko nämä kuinka kauan palaneet?
— Toinen syttyi eka, nyt aamulla kun kävin Seinäjoella. Ihan vaan ajaessa kuului sellainen kolaus auton alta ja sitten toinen syttyi. Nyt tänne tallille tullessa syttyi toinen.
— Kumpi oli eka?

Hello pohti vähän aikaa.
— Varmaan toi, hän sanoi ja osoitti akun kuvaa.
— Okei, sammuta moottori niin vilkaistaan konepellin alle.
— Ei niitä sulakkeita?
— Ei taida olla nyt sulakevika.

Enhän minä mikään autoasentaja ole ja omiin autoihini en koske sen enempää kuin että lisään lasinpesunestettä. Annan merkkihuollon hoitaa loput ja onneksi ne hoitavatkin. Mutta kyllä minä sentään puuttuvan laturinhihnan tunnistan. Hellon autoparka ei saanut sähköä eikä ollut mikään yllätys että se akkuvalo paloi.

— Sulta on jäänyt akkulaturin hihna matkan varrelle, kerroin diagnoosini. — Se oli varmaan se kolaus minkä kuulit, jos kerran se valo syttyi sitten heti sen jälkeen.
— No niin teki. Mutta entä se toinen valo? Onko tästä joku moottorinhihnakin pudonnut?
— Ei, siinä tapauksessa moottori olisi leikannut kiinni välittömästi. Voi olla että se moottorin vikavalo liittyy siihen akkuun. Joissain malleissa ainakin jos kaasuläpän säätöön ei tule tarpeeksi virtaa, niin se antaa vikakoodin. Onko sulla OBD-lukijaa?

Näin Hellon ilmeestä ettei soittanut minkäänlaisia kelloja.
— Onko sulla akkulaturia?

Hello ravisti päätään. Mietin vähän aikaa vaihtoehtoja. Minulla on akkulaturi kyllä ja osaan käyttää sitä, mutta vain traktorin akun kanssa. Eroaako auton akku siitä kovinkin paljon? En tiedä, ei ehkä. Kävin listaa läpi päässäni että keltä voisin varmistaa. Kimmo, Tuomo, Markus, Risto. Hamuilin jo kännykkää taskustani. Niin, voisi Eetukin tietää ja häneltäkin voisi löytyä laturi, niin ettei tarvitsisi edes hakea Orionista.

— Mutta isällä varmaan on, Hello sanoi. — Ja se varmaan osaa vaihtaa uuden hihnankin.

Nyökkäsin helpottuneena, sieltä tuli hyvä ratkaisu. Sen verran mitä tunsin Ilveksen Mannia maineelta, niin eiköhän hän saisi poikansa auton kuntoon. En ollut yhtään varma siitäkään, oliko laturinhihnan vaihto sellainen homma, jonka pystyi tekemään helposti itse autoon. Ehkä, mutta Manni varmasti tiesi. Enää pitäisi saada Hellon auto nilkutettua Ilvesten pihaan ja sanoin sen Hellolle.

— Onko tämä bensa- vai diesel-kone? kysyin Hellolta.
— Kyllä siinä polttoainetta on tarpeeksi tankissa että kotiin pääsee.
— En mä sillä mutta onko se bensa vai diesel? Vaikuttaa ehkä vähän jatkosuunnitelmiin.
— Ai jaa, diesel tämä on.
— No hyvä. Sitten sä varmaan voit ajaa teille kotiin, vaikka siinä ne valot palaakin. Eihän tästä montaa kilometriä ole? Varmuuden vuoksi ota kaikki lisälaitteet pois päältä, radio, ilmastointi, lämmitys, mitä näitä nyt on.
— Okei, Hello kuittasi helpottuneen kuuloisena. — Mä vien sen illemmalla sitten kun lähden tallilta.

Olin varma, että seuraavaan päivään mennessä Hello olisi julistanut kaikille, millainen sankari ja ammattimainen autonasentaja minä olin. Yllättäen kukaan ei ainakaan sanonut mitään, vaikka yleensä Hopiavuoden keittiönpöydän ääressä kyllä kaikki tapahtuneet asiat käytiin läpi. Kysäisin vaivihkaa toista pullaa syövältä Hellolta, että mitäs sille autolle kuului. Hello vastasi aivan normaalisti että isä laittaa sen kuntoon heti kun saa hihnan ja jätti asian käsittelyn siihen. Todella kummallista, sillä Hellon tapana oli tehdä suurta draamaa pienemmistäkin asioista.

[Sonja T.Valvoja]

Sonjan tuotokset so far.

001: Puhelu Australiaan

002: 4.4.21, Huippu-urheilija?
TT-cupiin valmistautuminen oli nostanut nämä päivittäiset ratsastukset ja muun hevosenhoidon ihan toiselle tasolle. Olin todella kiitollinen siitä, että tein vain puolta päivää töissä. Aamupäivät käytin töiden tekemiseen, iltapäivät ja illat menivät hevosten ja ratsastuksen parissa tavalla tai toisella. Harri oli yleensä tallilla mukana, jos suinkin vain töiltään ehti. Tietenkin, hän ratsasti edelleen Salierilla.

Tätäkin tärkeämpää oli se, että hän yleensä videoi minun ratsastukseni, vaikkei olisi edes Nellyn valmennus. Minulla oli harkinnassa, että ostaisin sellaisen automaattisesti liikettä tai hahmoa träkkäävän jalustan kännykälle tai kameralle, jotta en tarvitsisi aina jotakuta toista kuvaamaan.

Niin, illat menivät usein sitten tuijottaessa ja analysoidessa sitä päivän ratsastusvideota ja miettiessä, että mikä meni hyvin ja mikä ei niinkään. Se oli itse asiassa hyvin opettavaista nähdä omaa ratsastustaan videolta, sillä aiemmin olin kuvauttanut itseäni vain aivan satunnaisesti ja silloinkin yleensä vain jossakin erikoistilanteessa.

Tänään oli ollut Nellyn valmennus, jossa keskityimme taas kerran ihan perusasioihin, suoruuteen, eteenpäinpyrkimykseen (mutta kiirehtimättä!), keveyteen, apuihin vastaamiseen ja sen sellaiseen. Mortti ei ollut mikään kauhean yksiviivainen ratsastettava, sillä oli vähän niitä omia mielipiteitään eikä se antanut mitään anteeksi. Salierin kanssa pärjäsi paljon helpommin sellaisella sinnepäin olevalla ratsastuksella.

Huomasin taas miettiväni, että pitäisikö kuitenkin vaihtaa Salieri ratsuksi. Siinä tapauksessa Harri joutuisi jättämään ratsastamista vähemmälle, koska Mortti ei ollut oikein sopiva Harrin ratsuksi. Ja en mitenkään ehtisi valmistella Salieria vaativaan B:hen. Tietenkin voisin vaihtaa luokaksi helpon A:n, mutta epäröin sitä siltikin. Ehkä pitäisi luottaa itseensä ja Morttiin. Ne Storywoodin hyvät prosentit ja omasta mielestänikin ihan onnistunut suoritus valoivat uskoa kyllä.

Tuijotin videota ja yritin nähdä miten meidän meno muuttui kun muutin jotakin Nellyn ohjeiden mukaan. Ei se aina niin selkeätä ollut, muutokset olivat pieniä eikä niitä nähnyt videolta samalla tapaa kuin Nelly ne näki. Onneksi jotakin sentään näin videoltakin ja toisinaan hidastukset auttoivat.

Loppuilta meni sitten erilaistan jumppapallo-harjoitusten parissa. Kyllä! Tähän oli tultu. Minulla oli ratsastuksen tukiliikuntaan erikoistunut personal trainer, jonka kanssa treenattiin erityisesti keskivartalon lihaksia. Tässä todellakin tunsi itsensä joksikin huippu-urheilijaksi. Vielä puuttui jokin treenaus-tehokkaaksi viritelty ruokavalio, mutta siihen vetäisin kyllä itse rajan. Ei se TT nyt koko elämä saanut olla…

003: 5.4.21, Kateuden aihe
– Kyl mä selviin Mortin kans näistä loppujutuista. Mee sä vaan vaikka tupaan teelle, Harri sanoi ja nyki Mortin ohjia vaativasti käsistäni.

– Niin mutta…

– Kato kuule ku jos mun tarttee olla sun hevosenhoitaja siä kisois niin olis varmaan ihan hyvä, jos mä osaisin käsitellä sitä mun hoitohevostakin.

– Niin mutta…

– Juu juu, mee ny vaan.

Periaatteessa Harrilla oli kyllä ihan hyvä pointti, mutta olihan hän nyt Morttia käsitellyt ja hoitanut ennemminkin. Ei ollut mitenkään vieras hevonen, vaikka tietenkin vieraampi kuin Salieri. Jaa-a, mahtoikohan Harrillakin olla jotakin pientä jännityksentynkää ilmassa sen TT-cupin suhteen? Katselin kun hän talutti Mortin talliin ja ajattelin itse totella komentoa ja mennä tosiaan juomaan kupillisen.

– Mites ratsastus sujui? Nelly vaati heti saada tietää, vaikkei tänään ollut varsinainen valmennuspäivä.

– Ihan ok. Musta tuntuu että aletaan Mortin kanssa paremmin olla samalla kartalla sen käynnin suhteen. Kikkailin tänään vähän taivutustenkin kanssa, lähinnä semmoista herkistelyä eikä mitään kovin rankkaa kuitenkaan, niinkuin ohje oli.

– Juu, mutta muista nyt sitten huomenna pitää oikeasti ihan kokonaan vapaapäivä Mortilla. Voisit itse asiassa ratsastaa Salierilla vaihteen vuoksi. Se tekisi sulle hyvää verestää vähän vanhoja asioita sen selässä. Mä voisin tulla vähän kattomaan teidän perään.

– Jaa, no, kyllähän se sopii. Sillä olikin tänään vapaapäivä.

– Salierista tulikin mieleen, että mihin sä olet Harrin hukannut? Musta tuntuu että näin sen tallilla kyllä, Nelly sanoi.

– Se vaati saada hoitaa Mortin ratsastuksen jälkeen, naurahdin. – Väitti että hänen pitää tutustua Morttiin kunnolla ennen kuin voi lähteä kisahoitajaksi.

– No mutta onhan se Morttia hoitanut, vaikka harvemmin ratsastaa sillä.

– Niin on, mutta vähemmässä määrin kuitenkin. Mä kyllä epäilen, että Harria taitaa vastuutehtävä jännittää.

– Mites se sun kisajännityksesi? Nelly kysyi kun näki tilaisuutensa tulleen ja keittiössä ei ollut ketään muita juuri nyt.

– No… Hallinnassa nyt vielä toistaiseksi. Siellä Storywoodissa ei ehtinyt hirveästi ajatella asiaa kun se Salieri tänttäröi ja suurin huoli oli siitä ja Harrista. Se radan ratsastaminen meni vähän niinkuin siinä sivussa. Mutta noin muuten mä juttelin yhden ammattilaisen kanssa näistä jutuista ja sain siltä vähän neuvoja, että miten voisi pärjätä.

En mennyt Nellylle sanomaan, että tämä ammattilainen oli se psykologi, jonka luona olin käynyt purkamassa huoliani jo yli 3 vuotta. Isän ja Jarnon kuoleman aiheuttama välitön katastrofi alkoi olla… No, miten sen nyt sanoisi, ei minä heitä ja heidän kuolemaansa ikinä unohtaisi, tietenkään, mutta se ei ollut mielessä enää jatkuvasti ja suru ei ollut enää niin hallitseva. Mummun kuoleman aiheuttama suru oli saanut minut lähinnä epäsosiaaliseksi ja kärttyisäksi, mutta sekin alkoi tasaantua. Ainakin minusta tuntui siltä nyt.

Eihän tämä terapeutti mikään urheilupsykologi ollut, mutta jotakin perusjuttuja osasi siltäkin puolelta neuvoa ja jännittäminen oli jännittämistä, oli syy nyt sitten mikä tahansa. Ja olihan keinovalikoimassa niitä vanhoja tuttuja juttujakin, kuten esimerkiksi se, että sitä jännittämistä ei kannattanut yrittää paeta. Se oli tunne, vain tunne ja se oli parempi hyväksyä kuin yrittää tapella vastaan.

Olin minä miettinyt muutakin, esimerkiksi sitä, että silloin lapsena kun ratsastusta aloittelin, kilpaileminen oli jotakin todella harvinaista ja sitä tekivät vain ne, jotka tiesivät kaiken ja osasivat kaiken. Tankkasin läpi kirjaston hevoskirjoja eikä niissä puhuttu mitään kilpailemisesta tai jos mainittiinkin jotakin, muistettiin aina mainita että se oli vain kokeneille ja muutenkin kauhean vaikeata, ei ei, älä edes haaveile. Vähän sama juttu kuin hevosen omistaminen: varattu vain äärikokeneille. Sitten kun talliltakin joku sattui kilpailemaan, se oli aina kauhea haloo ja kateuden ja ihailun aihe. Maailma oli muuttunut siitä ja minäkin, mutta edelleen kai yritin vältellä sitä että joku olisi kenties kateellinen minulle.

004: 6.4.21, Hankintalista
Mortti seisoi tarhan portilla ja sen koko olemus mökötti. Se oli kääntänyt takapuolensa tuulen suuntaan, joten tuuli riepotteli sen loimen helmoja ja rätki räntää isoina rätteinä loimen päälle. Jos elämä olisi sarjakuvaa, Mortin pään päällä olisi varmaan ajatuskupla: “Voi luoja, ota minut pois täältä”. Myönnän kyllä itsekin, että tämän päivän keli oli mahdollisimman vastenmielinen. Erityisesti tänään olin kiitollinen Hopiavuoren maneesista, sillä vaikka välillä pilkkasinkin sitä mielessäni pieneksi ja alkeelliseksi, se tarjosi kuitenkin suojan sateelta ja tuulelta.

– Soon trampannut koko päivän tuas portin piäles niin tyrniän näköösenä, jotta mä aattelin ottaa sen ny iltapäivästä aijemmin sisähän, Eetu sanoi ohimennessään. – Eikä Mortti ole ainua, joka on tänään ollu harvinaasen huanoolla tuulella, ei tässä kelissä viihry ihiminenkään ulukoona yhtään sen enempää kö on tarvis.

– Ja sitten on tämä toinen ryhmä, jota ei räntä ja viima paljon haittaa, totesin kun katselin Salieria, joka näytti ihan tyytyväiseltä elämäänsä kuten yleensäkin.

– Juu, sitä mä en ymmärrä jotta mitä vasten soon tuan loimen värkännyt tualla tavalla vinohon. No, sää olit sisähän näitä ottamassa kuitenkin, niin jos sää viät tuan päivänsätehes ja mää tuan Salierin.

Mortti vaikutti suorastaan helpottuneelta päästessään lämpimään talliin ja saadessaan kuivan talliloimen päälleen. Rapsuttelin sitä vähän lavan kohdilta ja totesin taas, ettei Mortti ymmärtänyt juuri mitään talvikarvasta. Oli se nyt vähän pörröinen ollut talvella, mutta se ei ollut mitään moneen muuhun verrattuna. Ja nyt kun aurinko oli alkanut paistaa, Mortti oli aloittanut karvanlähdön välittömästi. Itse asiassa irtokarva oli pölissyt maaliskuun alusta lähtien ja nyt sen turkki oli niin ohut ja sileä, että minusta se oli jo ihan täysin kesäkarvassa.

Turkista ajatus vaelsi siihen TT-cupiin. Ei sinänsä ihme, ei se koskaan ollut kovin kaukana ajatuksistani. Kaivoin taskusta puhelimeni ja avasin sinne tekemäni listan kaikista asioista, joita piti muistaa ennen kisoja. Lisäsin siihen kaksi uutta kohtaa:

– Nypi harja.
– Siisti häntä, korvat, vuohiset + mahd. muut.

Se muistilista alkoi olla hävyttömän pitkä, koska siinä oli kaikki, mikä vähänkään saattoi liittyä TT-cupiin sinänsä tai ensimmäiseen osakilpailuun. Ja kun sanon kaikki, tarkoitan todellakin kaikki. Olin merkinnyt siihen esimerkiksi sen, että ennen reissua pitää tarkistaa autosta öljyt ja rengaspaineet ja lisätä tuulilasinpesunestettä. Traileri piti tarkistaa myös eikä tekisi pahaa, jos vetelisin sen painepesurilla sisältä ja ulkoa. Minä itse haaveilin taas kerran uudesta kisatakista, sillä olin saanut päähäni että tummanvihreä näytti tosi hyvältä kirkkaan punaruskeaa karvaa vasten, niin että sen värinen kisatakki pitäisi nyt saada. Uudet ratsastushousut tarvitsisin myös, varalle, jos ei muuta.

005: 11.4.21, Kaikki täysiveriset on hermoraunioita?
Tuijotin kännykän kalenteria. Ensi sunnuntaina, viikon päästä, silloin olisi eka osakilpailu. Mihin minä olin mennyt oikein työntämään pääni? Vaativa B! Se yksi hyvä suoritus kouluradalla, sekö minut nyt sai uskomaan itseeni niin paljon, että kuvittelin pärjääväni TT-cupissakin? Tämmöinen sunnuntairatsastelija naurettaisiin sieltä ulos. Tyhmä-tyhmä-tyhmä. Hullu-hullu-hullu.

Enkä minä voisi tätä edes valittaa Harrille, koska Harri sanoisi vain että kyllä se siitä eikä siihen kuole ja että menet tekemään sinne parhaasi, koska muuhunkaan ei pysty. Hän olisi oikeasssa, luulisin ainakin, mutta juuri tällä hetkellä se ei lohduttanut pätkän vertaa. Tiesin, että tämä menisi ohitse, mutta eipä sekään lohduttanut just nyt.

Miksei Nelly mennyt toppuuttelemaan edes, sanonut etten ollut vielä valmis vaativaan B:hen ja että Morttikin oli liian tuore ratsu minulle ajatellen tällaista pitkää kilpailusarjaa? Ymmärsin kyllä, että tokihan menestys TT-cupissa nostaisi myös valmentajaa näkyville, mutta kyllä se toimi toisinkin päin. Jos mokaisin oikein kunnolla siellä ja pärjäisin huonosti, Nelly saisi hävetä silmät päästään.

Olin mennyt tekemään sen, mitä koskaan ei varmaan saisi tehdä: katsomaan keitä vastaan kilpailisin, googlaamaan heidän nimiään, hevosiaan ja kisatuloksiaan. Olin ihan varma että minut hakattaisiin mennen tullen. Siellä oli niin hienoja hevosia, että yksi Mortti kalpenisi niiden rinnalla. Ei auttaisi vaikka se kuinka olisi tulenpunainen täysiverinen.

Sekin vielä, tottahan sitä katsottaisiin nenänvartta pitkin tai ainakin vähän kummeksuen, kun se oli täysiverinen siellä kaikkien puoliveristen joukossa. Olisin katsonut itsekin vielä puoli vuotta sitten! Ihmisillä oli niin ennakkoluuloja täysiverisiä kohtaan ja olin itse tästä todella hyvä esimerkki. Ja voi luoja jos Mortti saisi jonkin samanlaisen sätkykohtauksen kuin Salieri! Hullunahan sitä pidettäisiin. Onneksi Mortti oli ainakin toistaiseksi osoittautunut aivan järkähtämättömäksi tapaukseksi, mutta niinhän minä Salieristakin luulin.

Vedin henkeä ja keskityin vähän aikaa hengittämiseen. Se paransi oloa. Minun pitäisi nyt rauhoittua, että saisin nukuttua illalla ja pääsisin huomenna ratsastamaan ilman univelkaa. Huomenna asiat olisivat taas paremmin ja jaksaisin luottaa itseeni. Nämä tällaiset hetket piti vaan yrittää jaksaa elää läpi, koska ei niitä päässyt pakoonkaan. Jos nyt kokoaisin itseni ja menisin alakertaan Harrin kainaloon rapsutettavaksi, niin ehkä se siitä helpottuisi. Harri-parka, ei hänkään kai ollut tottunut näkemään minua tällaisena hermokimppuna ja yksien kisojen takia.

[Sonja T.Valvoja]

Minä nyt ängen jotakin TT-tuotoksia tänne ns. julkiselle puolelle. Jos tulee oma TT-alueensa, niin sinne sitten kaikki, nyt vain valikoidusti.

TT: Puhelu Australiaan
Tällä kertaa kaiketi tuulen suunta ja tähtien asento olivat oikein, koska videoyhteys toimi varsin hyvin. Välillä oli pientä pikselöitymistä havaittavissa kun äiti liikkui ruudulla, mutta sitähän nyt voi olla aina. Äiti oli ruskettunut, vaikka milloinpa hän ei olisi kun Sydneyn talvi oli suunnilleen sama kuin Suomen kesä. Nyt huhtikuun alussa Australian tulisen kuuma kesä oli juuri takanapäin.

— Oikein hyvää pääsiäistä sinne! toivotin äidille.
— Sitä samaa myös teille. Mitäs sinne kuuluu? Kevät pitkällä jo?
— Noo, ei nyt niin kauhean pitkällä vielä, mutta onpahan kuitenkin. Tuossa aurinkoisimmilla seinustoilla puskee sipulinpiikit mullasta, että kevätkukat ovat jo malttamattomia.
— Voi, ne ovat joka vuosi aivan ihania.

Orionin kevätasioiden kertomisessa vierähti tovi, sillä kyllä äiti muisti vielä, miten ihmeelliseltä kevät aina tuntui Suomen pitkän ja kylmän talven jälkeen. Vähän hän sanoi kaipaavansa Suomen vuodenaikoja edelleen, vaikka sinänsä kyllä viihtyi lämpimässä ilmanalassa. Sitä samaa hän sanoi suunnilleen joka kerta kun vuodenajat ja luonto tulivat puheeksi.

Vuodenajoista pääsimme sujuvasti muihin asioihin, minun ja Harrin kuulumisiin, ja tulin sitten kertoneeksi senkin, että osallistuisin Mortin kanssa TT-sarjaan.

— Juu, se on sellainen kilpailusarja, selitin. — Kolme osakilpailua ja sitten finaali. Luokkansa saa valita, siinä on eri tasoisia este- ja koululuokkia. Mä osallistun vaativaan B:hen, se on korkein niistä kouluratsastusluokista mitä siellä on tarjolla. Eka kisa on nyt 18. päivä eli parin viikon kuluttua.
— Voi että, kuinkas sä nyt noin olet innostunut kilpailemaan?
— No… En tiedä. Me nyt osallistuttiin Harrin kanssa taannoin niihin yksiin kisoihin, mistä mä kerroinkin jo että menivät aika kivasti. Että siitä sitä sitten huomasi, ettei se kilpaileminen ole maailman kauhein asia. Ja mulla on hyvä hevonen.
— Osallistuuko Harrikin tähän sarjaan? äiti halusi tietää.
— Ei, sitä ei vielä ihan niin kilpailukärpänen puraissut. Toisaalta Harri palasi taas lomautuksen jälkeen töihin, joten sillä ei ole nyt niin paljon aikaa valmistautumiseen eikä se sitten halunnut puolitehoisesti lähteä kilpailemaan. Mutta se tulee mun hevosenhoitajaksi sinne mukaan.
— No mutta sehän on hienoa, että on mukana kuitenkin ja auttamassa. Se oli niin kiva kyllä se Harri silloin kun tavattiin toissajouluna. Onko sieltä teidän tallilta muita osallistumassa niihin kilpailuihin?
— On ainakin yksi toinen ratsukko tulossa, ehkä useampiakin. Moni miettii vielä, kun onhan se aika iso satsaus. Aa niin, muistat varmaan Hopiavuoresta sen Marshallin? Se venäläinen rastapää?
— Joo, toki muistan. Onko hän osallistumassa myös?
— Ei Marsh itse, hänellä on nyt ihan uusi hevonen, mutta Marshallin poikaystävä osallistuu sen hevosella. En muista että tapasitko sitä Niklasta silloin kun kävit Hopiavuoressa, mutta hän joka tapauksessa on mukana.
— Kyllä minä sen Niklaksenkin taidan muistaa hämärästi, suomalainen, eikö totta…

[Sonja T.Valvoja]

Narsisseja ja kynttilä
Harrin lomautus oli loppunut ja minä otin vuorostani suurempaa vastuuta päivittäisistä lounaista, sillä teinhän edelleen sitä puolta työviikkoa vain. Harri vaikutti tyytyväiseltä ja iloiselta töiden alkamisesta, vaikka minun on kyllä sanottava, ettei hän sitä alkushokin jälkeen jäänyt suuremmin murehtimaan. Talo oli jatkuvasti niin siisti että silmää häikäisi ja lumet oli lapioitu pihasta vaikka yritin kyllä sanoa, että voisin minä ne vetää traktorilla ja lingolla. Ja hiihtämisestä Harri oli innostunut myös, mutta tältä keväältä hiihdot alkoivat olla jotakuinkin hiihdetty.

Tänään laskin pöytään ihan perinteisen makaroonilaatikon ja salaatin. Harri tuli yläkerrasta venytellen hartioitaan.
— Kuule, mä voisin tulla tänää ny päivällä tallille. Mulle tuli illaks telco sinne Kanadaan ja sovin pomon kans, et pidän ny päivällä sit vapaata sen edestä.
— Okei, mikäs siinä, mulla ei mene niin kauaa sitten siellä, jos sä ratsastat Salierin. Voitaisiin lähteä maastoon, Mortin ohjelmassa on tänään kevyempi päivä, niin ajattelin että metsälenkki vois olla hyvä.
— No mut sehän kuulostaa oikein kivalta! Ilmaki näyttäis tosi nätiltä.

— Niin kuule, sä et ei eilen ollutkaan tallilla, jatkoin muistaessani asian. — Pysy kaukana Ukosta. Tosin et sä nyt yleensän muiden hevosia lääpi, mutta kuitenkin.
— Okei, Harri sanoi ja vasta vähän ajan päästä tajusi kysyä, että miksi näin.
— Eetu käski. Ukko oli tässä joku päivä saanut taas jonkun temppuilukohtauksen ja kaatunut Milan selässä. Se Milan vissiin loukkaantui pahemminkin, murtuma tai jotain.
— Oho, vai semmosen meni tekeen. Mitähän se semmosta tekee? Eihän tää ollu ees eka kerta?
— Joo ei, tosin mä en tiedä kaikkia yksityiskohtia, mutta mitä oon jutuista ymmärtänyt, niin mitään selkeätä syytä niille ei ole ollut, että esimerkiksi pelästyisi jotakin tai tekisi kipeätä. Ne vain on tullut, out of the blue. Ja Oskari ja Eetu nyt on kuitenkin hevosia ennenkin käsitelleet, että luulisi niiden osaavan vähän lukea.
— Voisko se olla joku sairaus?
— En tiedä, ei tule muuta mieleen kuin raivotauti, muttei se kyllä se ole. Eikä siitä mitään ole löytynyt, siellähän on juossut eläinlääkäriä toisensa perään ja Ukosta on varmaan saavillinen verta kupattu labraan ja tulos on että ihan terve hevonen.
— Jos se on sit korvien välis se vika.
— Niin, tiedä mennä sanomaan.

Harrin äänestä kuulsi huoli. Tottahan hän Oskarin tunsi ja Ukonkin ja kun Harri muutenkin oli niin empaattinen, niin toki hän eli mukana muiden murheissa. Mutta toisin kuin minä, hän ei jäänyt niihin vellomaan liiaksi. Hyvä niin, sillä tänään halusin pitää Harrin empatian kokonaan itselläni. Iltapäivällä pitäisi nimittäin käydä hautausmaalla viemässä narsissiruukku ja kynttilä isän haudalle. Siitä oli tasan 3 vuotta kun isä oli kuollut. Olihan se surullinen asia edelleen ja ihan varmasti pystyisin kyyneleetkin vielä tiristämään hyvin helposti, viimeistään ajattelemalla sitä Riston puhelua silloin kun hän kertoi, mutta mitään hysteeristä itkukohtausta en enää odottanut. Niin se elämä meni eteenpäin.

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on jonkinlainen pieni jatko tuohon Fifin päiväkirjaan)

Käyntiin ja stop
Nellyn riemulla ei ollut mittaa eikä määrää, kun vihdoin pitkän pähkimisen jälkeen ilmoitin osallistuvani TT-cupiin. Ymmärsihän se toki, sillä jos sattuisin vahingossa vaikka pärjäämään, se nostaisi valmentaja-Nellyn osakkeita muiden silmissä. Myös Simo oli innoissaan asiasta. Hänellä oli vuosikausien kokemus minun kilpailuvastaisuudestani ja hän ehti jo puhelimessa epäillä Nellyn myrkyttäneen minun teeni jollakin, kun tämmöiseen nyt lähdin. Sieltäkin suunnasta olisi tiedossa valmennusapuja, jos sellaisia tarvitsisin. Tiedä vaikka saisimme pystyyn ihan yleisen valmennuksen Hopiavuoren porukalle! En tosin tiennyt vielä juurikaan muita osallistujia kuin meidät ja eiköhän Jannakin lähtisi Paahtiksensa kanssa. Moni muu oli vielä arpomisvaiheessa.

— Voinko mä tulla katsomaan kun sä ratsastat Mortilla? Santtu kysyi satulahuoneessa kun nostelin Mortin varusteita syliini.
— Joo totta kai. Tosin voi olla että meidän treeni tänään on aika tylsää katsottavaa, pitäisi nimittäin hioa käyntiä.
— Ei se varmaan mitään haittaa, se on uutta mulle kumminkin.

— Aiotko sä osallistua Mortilla siihen Tie Tähtiin -kisaan? Santtu kysyi kun talutin Morttia maneesiin.
— Joo, ajattelin kun nuo Storywoodin kisat meni niin hyvin. Ja Nellykin suositteli. Vaikka mietin kyllä eka että pitäisikö kumminkin ottaa Salieri, mutta se on vähän taantunut Harrin kanssa eikä tässä oikein ehdi valmistella sitä ainakaan vaativaan B:hen. Joko sä kuulit miten Harrin kisat Storywoodissa meni?
— Joo, kuulin kyllä jotakin. Ihanko oikeasti se tippui verryttelyssä?
— Näin kävi. Lisäksi se oli ihan eka kerta ikinä kun se hevosen selästä putosi.
— Ei vitsit. Ja ratsasti sitten kuitenkin kisaratansa?
— Juu ja sai ihan kohtuullisen suorituksen. Ei loistokas mutta jotakuinkin ehjä.

Ratsastaessani tunsin koko ajan Santun katseen, mutta ehkä kuvittelin vain. Silti tuntui siltä, että nyt piti ratsastaa hyvin ja ajatuksen kanssa. Sen huomasi, koska ratsastushan sujui mielestävi varsin hyvin tällä kertaa. Havahduin miettimään, että olisinko oikeasti ollut niin säntillinen ja tarkka, jos joku asiasta kiinnostunut ei olisi ollut katsomassa. En ehkä! Pitäisiköhän pyytää Santtu tai joku katsomaan useamminkin? Hulluna mahtaisivat pitää kyllä.

— Mitä varten sä teit sitä että askel ja stop ja askel ja stop? Santtu kysyi kun talutin Mortin pois maneesista.
— Mä opetan sitä odottamaan mun apuja, Mortti on nimittäin hätäinen käynnissä. Se ei ole hyvä, jos hevonen kiirehtii hätäisenä eteenpäin omine nokkineen, kun sitten sitä joutuu pidättämään ja silloin viimeistään siitä käynnistä tulee jännittynyttä ja huonoa. Kun mä pysäytän Mortin yhden tai kahden tai kolmen askeleen jälkeen, niin se ei enää tiedäkään että mitä seuraavaksi tehdään ja jää kuuntelemaan mun apuja paremmin. Nelly olisi varmaan parempi selittämään tätä, mutta tämä ajatus suunnilleen siinä on takana.
— Toimisikohan sama Fifillekin, se on kans välillä aika hätäinen käynnissä.
— Ekaksi pitäisi kuitenkin saada tehtyä hyvä pysähdys missä hevonen on rentona ja parhaassa tapauksessa löysin ohjin.
— Ai jaa… Ei sekään kyllä taida olla ihan meidän bravuureja.
— Jos haluat, niin voin joskus yrittää neuvoa sitä. Tai kysy vaikka siltä valmentajaltasi.

Minä lähdin pihasta jäähdyttelemään Morttia vielä ja nostin kättä Santulle, joka oli sanonut lähtevänsä kotiin tältä päivältä. Aurinko paistoi niin että häikäisi ja peltojen ympäri kiertävä ratsupolku alkoi olla mutainen. Se oli kevät tulossa, mutta ekaa kertaa kolmeen vuoteen se ei ahdistanut mitenkään suunnattomasti.

[Sonja T.Valvoja]

Deadline
Harri istui vaalean nahkasohvan nurkassa jalat koukussa. Hänellä oli kirja auki sylissään, mutta siitä oli jo ikuisuus kun hän oli viimeksi kääntänyt sivua. Harri oli nopea lukija eikä minua niin vain hämätty.

— Mietitkö sä niitä kisoja vielä? kysyin.
— En sillee. Mä alan vähitellen uskoo mitä sä oot aina sanonnu että hevosten kanssa ei koskaan mikään mee just niinku oli suunnitellu. Mä oon oikeesti ihan tyytyväinen itteeni ja meidän suoritukseen, meinaan niihin lähtökohtiin nähden oli ihan plussa se, että mä pysyin seläs.
— Musta se oli tosi rohkeata, että sä lähdit radalle sen putoamisen jälkeen ja pystyit ratsastamaan mitenkuten kelvollisen suorituksen.
— Kyl mä vähän mietin että jos mä putoan radallaki… Että kehtaako sitä mennä nolaamaan ittensä ja sut ja Salierin ja Hopiavuoren ja Nellyn ja piru vie vielä sen Simonkin. Mut jotenkin sit aattelin, että aivan sama, että mä putosin jo kerran selästä eikä tän pahemmin käynyt.
— Et sä ketään olisi nolannut. Kaikki ratsastajat tietää kuitenkin että hevosten kanssa voi käydä mitä vaan.

Hymyilimme molemmat. Nyt niille kisoille pystyi jo nauramaankin ja se oli hyvä. Olipahan ainakin ikimuistettavat kisat. Onneksi Harri myös otti asian huumorilla eikä yksi ilmalento verkkakentällä tuntunut paljon hetkauttavan. Jonkun toisen kunnian päälle tuollainen olisi käynyt pahasti ja joku kolmas olisi jättänyt koko ratsastusharrastuksen sikseen, joko nolouttaan, kiukuissaan tai sitten peloissaan sen putoamisen jäljiltä. Muttei Harri tai en ainakaan huomannut mitään sellaista. Ihan samalla tavalla innoissaan hän oli suunnittelemassa seuraavia ratsastuskertoja ja Nellyn tunteja. Seuraavista kisoista en kysellyt vielä mitään, annoin sulatella ensin tämän kerran kunnolla ja palata satulaan. Katsotaan sitten myöhemmin.

Minun pitäisi kyllä järjestellä omia ajatuksianikin, sillä olin tavannut Vladimirin Storywoodissa. Tällä kertaa se ei ollut mikään yllätys, sillä olin tarkistanut osallistujalistat etukäteen ja löytänyt sieltä Sonja Ostrokovinskyn nimen helposta B:stä. Oli aika loogista, että isänsäkin oli siellä sitten. Ja olihan Vova ollut. Olimme vaihtaneet nopeasti tervehdykset ennen luokkien alkua, mutta hän tuli ihan erikseen onnittelemaan palkintojenjaon jälkeen ja ehdimme jutella vähän muutakin. Ihan täysin korrektia kaikki ja Harrikin oli koko ajan vieressä, mutta jokin kumma levottomuus siitä oli silti jäänyt. Mielessä pyöri joitain satunnaisia muistojenrepaleita sieltä Nizzasta. Kiusallista.

— Nii, mä mietin oikeastaan sitä Torontoa, Harri jatkoi. — Ku mä oikeastaan haluisin lähteä sinne.
Nyökkäsin vakavana. Ei ollut yllätys.
— Okei. Mä arvasin tämän.
— Mut sä et oikein haluis lähteä.
— Niin. Mä en oikein tiedä. Kun periaatteessa kiinnostaisi kyllä ja sitten olisi kiva olla sun kanssa, mutta sitten taas nämä kaikki käytännön asiat ja kaikki taas muuttuisi…

Kun en jatkanut lausettani, Harri katsoi minua silmiin hyvin vakavana.
— Selvitääks me kaks vuotta erillämme?
— Kaksi? Onko se nyt varmistunut että se kestää sen verran?
— Ei mut mä ajattelin että jos ilmoitan tekeväni sopparin maksimissaan kahdeksi vuodeksi. Että on joku deadline, josta tietää että mä tuun viimeistään sillon takasin.
— Mutta jos sua tarvitaan siellä pidempään?
— Ei ne voi mua siel pakolla pitää. Ja jos sanon heti alusta lähtien että 2 vuotta ja sit takas, ni tietävät sitten työnantajallakin ja saavat syyttää itteään jos se ei riitä.

Käänsin katseeni ikkunasta ulos. Hanki kimalteli auringonpaisteessa ja metsä oli tumma raja pellon ja taivaan välillä. Olin tuijottanut tätä samaa maisemaa miltei koko elämäni. Olihan se muuttunut aikojen mittaan, muttei mitenkään radikaalisti. Oli piha, istutukset, saunamökki, lampi ja sen takaa alkoi pelto. Kaksi vuotta? Se oli pitkä aika. Isän ja Jarnon kuolemasta oli kohta 3 vuotta. Se tuntui jo tosi kaukaiselta. Olin muuttanut Orioniin puolitoista vuotta sitten. Se ei tuntunut kovin pitkältä ajalta vaikka toisaalta tuntuikin.

Kyllä kahdesta vuodesta selviäisi. Harri oli ihan oikeassa siinä, että oli helpompi jos tiedossa oli jokin päivämäärä, jolloin hän palaisi takaisin. Epämääräinen vuosi tai pari tai ehkä enemmän oli paljon pahempi.
— Ehkä me kahdesta vuodesta selvitään. Ja mä voisin järkkäillä lomia ja muita jotenkin sopivasti että jos voisin olla siellä Torontossa joskus pidemmän aikaa putkeen, kuukauden vaikka tai ehkä enemmänkin.
— Se olis varmasti kiva.

— Oliks muuten sillä sun työkaverillas mitään vinkkejä tämmösen tilanteen varalle? Harri kysäisi.
Ravistin päätäni. Jarkko oli ollut vuosia sitten samanlaisessa tilanteessa, työt olivat vieneet hänet vuodeksi Yhdysvaltoihin, mutta vaimo ja lapset olivat jääneet kotimaahan. Olin kysellyt vähän kautta rantain, että mitenkäs parisuhde sellaisessa tilanteessa kesti. Jarkko oli ollut vastauksessaan varsin spesifi ja suorasukainen: he olivat sopineet, että tauteja ei tuoda, lapsia ei hankita ja kun komennus on ohi, palataan normaaliin. Muuten kenttä oli vapaa. Mutta minä en voisi todellakaan sanoa tätä Harrille.

[Sonja T.Valvoja]

Aivan terve hevonen
Salierin kisakäytöksen jälkeen tein sen, minkä varmaan jokainen panikoiva järkevä hevosenomistaja tekee: soittanut klinikalle että milloin voisi tuoda hevosen tarkistettavaksi, siltä varalta että jotakin terveydellistä vikaa nyt kuitenkin olisi. En vain voinut uskoa, että Salieri käyttäytyisi tuolla tavalla ihan huvikseen.

— Kyllä me voirahan ne jalat ultrata, jos sää nyt ihan välttämättä tahrot, eläinlääkäri tuumi. — Sähän sen maksat, soon satasen per kinttu. Mut mää en näkis sitä mitenkään tarpeellisena, ku tää ei oo epäpuhras mistään. Enkä mää tästä ny mitää muutakaa vikaa löyrä, ainoo se mitä se fyssari sano jotta vähäsen lihasjumia tualla takaosaas. Että jos tilaat sen hiaromaan muutaman kerran, ni eiköhän sekin saara pois. Että panka sille kamppehet päälle, ni mää käyn kirjoottamassa laskun ny tästä.

Niin minulla oli sitten täysin terve hevonen ja parin sadan euron lääkärilasku.

— Jos se vaa oli se kisatilanne? Harri sanoi kun ajoin kohti Hopiavuorta.
— Nii. Enhän mä ole sen kanssa oikeasti käynyt kisoissa, ne pari kertaa oli täällä Hopiavuoressa ja siitäkin on reilu vuosi aikaa.
— Jos se sit vaa eskaloitu ku uus tilanne, uus paikka ja muita hevosia ja paljon virtaa ja sit me molemmat kans hermostuneita. Ja oha se ny taas ollu iha normaali ittensä.
— Nii. Kai se vain eilen osui tähtiä myöten kaikki huonoon asentoon.

Hopiavuoressa purkasimme yhdessä tuumin Salierin kuljetusvarusteista. Yksi jos toinen tallilainen kävi kukin vuorollaan kysymässä, että löytyikö mitään. Kaikille piti selittää, että ihan terveen paperit sai, kerrassaan mitään vikaa ei lekuri löytänyt. Se sentään oli hyvä asia. Kyhnytin Salieria harjantyvestä samalla kun tein Salierin tuomiosta tiliä seuraavalle kysyjälle, joka sattui olemaan Heli. Kun Heli sitten kysäisi, että aioimmeko jatkaa kisakautta, jäin hiljaiseksi. Tietysti sitä voisi, miksipä ei. Hyvinhän tämä oli mennyt minulla ja Mortilla ja Salieri nyt ainakin tarvitsisi treeniä, jotta se osaisi käyttäytyä kotitallin ulkopuolellakin. Ehkä sitä voisi…

[Sonja T.Valvoja]

Jarrut ja aivot hukassa
Nelly nauroi ja hihkui niin että pelkäsin naaman repeävän.
— Mähän sanoin, muistatko kun mä sanoin! hän kailotti samalla kun hypisteli sinisiä ruusukkeita keittiön pöydällä.
Minua vähän nolotti kun muistelin sitä keskustelua Nellyn kanssa. Nyt saatoin tunnustaa olleeni ihan väärässä ja Nelly oli ollut oikeassa. Olihan 71% ja rapiat todella hyvä tulos vaativasta B:stä ja vielä hyvin tuoreella ratsulla. Silti tuntui siltä, että tämä ei ollut edes vielä se paras mahdollinen suoritus mihin kykenisimme Mortin kanssa. Niin tai näin, kakkossija oli kakun paikka ja kakku odottelikin paketissaan tiskipöydällä.

— Onnea, tosi hyvä suoritus, kommentoi Marshall ja muutkin pöydän ympärillä myötäilivät.
— Mä panen kahavetta tulemahan, tartteeha sitä kakkukahaveet tän kunniaks, Eetu sanoi.

— Mites Harri ja Salieri, kakkosruusuke teilläkin?
— Joo mut luokas oli vaa kaks osallistujaa, Harri naurahti. — Prosentit oli vajaa 57 et parannettavaa jäi kyl.
— Mä en ymmärrä mikä Salieriin oikein meni siellä kisapaikalla, ehätin puolustamaan Harria. — Se kävi niin kierroksilla, että meinas olla ihan mahdoton. Nuo prosentit menevät nyt ihan Salierin piikkiin vaikkei hevosta saisi syyttää.
— Mikä sille sit tuli?
— En tiedä mikä tuli, mutta jarrut ja aivot oli hukassa ja kaikenlaisia ihme hyppelyitä se teki. Harrihan putosi siltä verryttelyssä.
— Älä nyt!
— Joo, se teki laukannostos jonki ihme… pystyhyppy-sivuloikan, johon mä en ollu osannu ollenkaa varautua ja tulin sit alas ku jäätyny varis koivunoksalta.
— Sano nyt viälä että oli eka kerta ku putosit?
— Oli. Sanotaa näi et itseluottamus ei ollu ihan tapissaan kun lähti omaa rataansa ratsastamaan.
— Ai kauhea…

Salierista ja Harrin radasta riitti puhetta kahden pannullisen ajan ja kakkuakin kului. Olipahan Harrilla ainakin ikimuistettavat ekat ratsastuskilpailut! Putoamisen jälkeen minä olin noussut Salierin selkään ja pitänyt sille kurinpalautuksen, mutta se taas tarkoitti että Harrin piti aloittaa Mortin lämmittely, joten meidän verryttelykuviot menivät ihan sekaisin.

Radalla Harri oli ratsastanut aivan äärivarovasti kun ei voinut tietää milloin jokin pohjeapu saisi sen mustan humoristin sinkoamaan jonnekin avaruuteen. Siihen nähden hyväksytty suoritus ja suhteellisen puhdas rata olivat ihan kelpo suoritus. Harri tunnusti myöhemmin, että häntä ei yhtään jännittänyt se kisatilanne eikä yleisö eikä mikään, kun piti vain keskittyä siihen että Salieri pysyi aitojen sisällä. Jokin plussapuoli sentään.

Mikä Salieria sitten vaivasi, kun se tuolla tavalla sekoili? En tiedä. Olin käynyt läpi sen jalat, varusteet, hampaat ja selän nopeasti ennen luokkaa varmistuakseni ettei sitä sattunut mihinkään. En löytänyt mitään. Myöhemmin kotona tarkistin varmuuden vuoksi vielä uudestaan joka paikan. Tulos oli edelleen nolla. Voisiko se vain olla tottumattomuutta, sitä että oltiin vieraassa paikassa ja kisahärdelli pyöri ympärillä? Ehkä. Kyllähän Salieri reagoi vieraisiin hevosiin ja paikkoihin enkä ollut sillä kisannut vieraassa paikassa ikinä, jos rehellinen olin. Mutta että tällainen pöljäily oli kyllä vähän yllätys.

Ehkä sekin oli virhe pitää sitä kevyemmällä liikunnalla pari päivää ennen kisoja, mutta meidän valmistautumiseen oli tullut muutos. Simo oli poikennut sunnuntaina Hopiavuoressa viimeistelemässä meitä. Se oli kauniisti sanoen aika rankka valmennus meille kaikille ja Salierilla oli ollut tuolloin vähän vetelä päivä. Päädyimme Simon ja Nellyn kanssa pitkään asiaa pohdittuamme siihen, että Salieri olisi ehkä parempi pitää kevyellä ennen kisoja. Mortinkin ohjelmaa vähäsen kevennettiin samasta syystä, mutta sen sentään ratsastin läpi vielä edellisenä päivänä. Olisi pitänyt kuunnella tarkemmalla korvalla Harria joka sanoi taluttelulenkin jälkeen, että Salieri tuntui kovasti virkeältä.

— No Sonja, mites Mortti? Ilmeisesti käyttäytyi paremmin kuin Salieri, kysäisi Noa, kun Harrista oli puhuttu hänen mielestään kai tarpeeksi kauan.
— Joo, kyllä, ehdottomasti. Sen hermoille ei tunnu käyvän mikään.
— Mites rata meni? Nelly pisti väliin. — Jos haluat, niin voidaan käydä se läpi tarkemmin kahdestaan, mutta mikä oli noin yleisvaikutelma?

Mietin vähän aikaa. Pisteissä ei ollut mitään suunnattomia yllätyksiä. Lisätystä käynnistä tuli nelonen ja se oli aika odotettu, koska se ei todellakaan ollut Mortin bravuureita. Laukanvaihdot askeleessa olivat sujuneet pääosin hyvin ja koska niissä oli kerrointa, onnistuminen nosti oikein mukavasti pisteitä. Avoissa ja suluissa vähän varmistelin, ehkä liikaakin, sillä niiden pisteet eivät olleet kovin korkeat.

— No se meni aika odotetusti, vastasin lopulta. — Voidaan toki katsoa läpi se rata joskus, mulla nimittäin on videokin siitä. Itse asiassa se olisi tosi mielenkiintoista kyllä. Se lisätty käynti oli ehkä se heikoin lenkki, ei mikään yllätys.
— Mites muut käynnit?
— Kohtuullisesti, mun mielestä ihan hyvin Mortille, kutosta tuli, seiskaakin jostakin.
— Sehän on sit ihan hyvä! Varsinkin jos teillä meni ne lämmittelyt vähän sekaisin sen Salierin takia.

Kyllä, se oli todella hyvä ja myönnän että olin tosi-tosi tyytyväinen itseeni ja Morttiin. Harriinkin, sillä joku arempi sielu olisi jättänyt sen putoamisen jälkeen kilpailut sikseen. Olin tarjoutunut kyllä juoksemaan kisakansliaan ilmoittamaan vetäytymisestä, mutta Harri oli halunnut kaikesta huolimatta ratsastaa kuitenkin luokkansa. Se oli melkoisen rohkea veto. Ja Hopiavuoren keittiönpöydän ääressä kehtasi vatvoa läpi isommatkin epäonnistumiset.

[Sonja T.Valvoja]

Toronton helteet ja lake effect

Kylvöt 8.3.21
Keltainen (4 prk): chili ”Lemon Drop”
Punainen (2 prk): chili ”Bird’s Eye Baby”
Oranssi (8 prk): päärynätomaatti ”Yellow Pearshaped”
Vihreä (8 prk): kirsikkatomatti ”Artisan Golden Bumble Bee”

Multaisista sormista jäi likatahroja muistikirjan sivuille, mutta niitä oli jo ennestäänkin. Ei puutarhavihko voi näyttää vasta pakasta vedetyltä. Katselin kylvöpurkkirivistöäni ja hymyilin tyytyväisenä itseeni: ensi kesänä olisi omia tomaatteja ja chilejä. Käännyin selailemaan muita siemenpusseja miettien samalla niiden aikataulutusta. Tuon kylväisin huhtikuussa, tuon voi kylvää suoraan kasvimaalle sitten kun maa lämpiää, tuon voisin kylvää nyt.

Hymyni hyytyi kun mieleen nousi tuleva syksy. Mitä ihmettä tekisin, jos Harri lähtisi sinne Torontoon? Minulla oli vahva kutina, että Harri haluaisi lähteä. Kannatin sitä sinänsä lämpimästi sillä sen verran mitä minä tiesin siitä projektista, tarjolla olisi ammatillisessa mielessä hieno tilaisuus. Mutta entä minä? Oliko tämä taimien esikasvatus turhaa vaivannäköä, jos en olisikaan syksyllä täällä korjaamassa satoa?

Olimme pohtineet monenlaisia vaihtoehtoja ja pyörittelin niitä kaikkia päässäni samalla kun lapioin multaa vielä muutamaan purkkiin. Minä jään tänne. Minä menen sinne heti tai sitten vähän myöhemmin. Minä jään tänne mutta sopivassa välissä vietän kuukauden tai pari Torontossa. Kunpa se olisi ollut jokin toinen kaupunki, jossain etelämmässä! Toronton talvi nimittäin ei juuri houkutellut ja talvihan se oli syksyn jälkeen tulossa. Florida esimerkiksi olisi kuulostanut paljon paremmalta paikalta viettää kylmin vuodenaika.

Repäisin uuden siemenpussin auki ja kirosin kun pienet mustat pisteet levisivät ryöppynä pöydälle. Hei, ei se nyt maailmanloppu ollut, jos en tässä vaiheessa tiennyt mitä teen tai edes sitä minkävärisen teipin valitsen näihin purkkeihin. Periaatteessa kiinnostaisi lähteäkin, sillä olihan Kanada uusi maa minulle. Se oli helppo noin kielen ja yhteiskunnan suhteen ja miksei ilmastonkin kannalta, sillä vaikka talvella lämpimämpi säätyyppi kiinnosti, kesät voisivat olla liian tukalia suomalaiseen makuun.

Ei, en minä lähtisi Kanadaan. En voisi enkä tiedä edes haluaisinkokaan, vaikka Harri lähtisi. Siinä olisi hirveästi järjesteltävää ja hevoset olivat se suurin kysymysmerkki, että mistä niille luotettava ylläpito tai jokin muu ratkaisu. Ja kaikki taas muuttuisi jos sinne lähtisi. Mutta Harri… Pyyhkäisin kämmenselälläni kyyneleen poskelta, kun pääsin ajatuksissani tähän asti. Miksi kaiken piti taas mennä pilalle?

[Sonja T.Valvoja]

Kirjoitettu Harrin näkökulmasta

Miten selvitä kouluradasta mokaamatta sitä täysin naisystävän silmien alla?
Nellyn tapa opettaa muuttui sillä punaisella sekunnilla kun ilmoittauduimme niihin kisoihin. Aiemmin hän oli keskittynyt vain minuun ja siihen mitä teen satulassa. Nyt tärkeintä ei ollut varsinaisesti se mitä tein vaan se miten Salieri siihen reagoi. Meidän piti olla tiimi ja tiimissä ei riitä että toinen on hyvä tai edes se että molemmat olisivat hyviä vaan pitää olla hyviä yhdessä. Salieri ei ollutkaan enää opetusmestari vaan tiimikaveri.

— Noin ja sitten suoristus kun tulet uralle. Muista se maneesin seinä, etuosa ei liian lähelle sitä. Hyvä, just noin! Ja ratsasta se kunnolla sinne kulmaan. Radalla sitten muistat, että kulmat on sun ystäviä. Kato kun sä ratsastat ne kunnolla, niin sä vaikutat hevoseen. Kulmasta lähdettäessä se on paremmin avuilla taas. Okei, helpossa C:ssä sillä ei välttämättä oo kauheasti merkitystä, mutta myöhemmin kyllä, hyvinkin paljon.

— Pitäskö meiän harjoitella viä sitä pysähdystä ja peruutusta? kysyin kun olimme saaneet nämä radan tiet harjoiteltua.
— Mä oon sitä mieltä että ei, se meni jo ihan kivasti viime kerralla. Liikaakaan ei kannata treenata yhtä ja samaa juttua.

Nyökkäsin, vaikka olin itse aika epävarma sen peruutuksen onnistumisesta. Nelly vaistosi sen (tai no, olinhan minä sen hänelle sanonut), sillä tunnin loputtua hän tuli vielä sanomaan että huomisen maastolenkillä saisin harjoitella pysähdystä ja peruutusta tasan yhden ainoan kerran ja silloinkin vain aivan maksimissaan 4 askelta. Mutta koska tekisin sen vain kerran, minun pitää keskittyä siihen oikein tosissani ja tehdä se mahdollisimman hyvin. Hevosessahan ei ollut vikaa sillä se osasi todistettavasti peruuttaa kyllä oikein nätisti. Nelly lohdutti vielä, että lopulta se peruutus oli radalla vain yksi liike ja jos se sattuisi kisoissa menemään totaalisesti pieleen, se ei olisi vielä mikään katastrofi.

Minä en halunnut ajatella sitä radan ratsastamista kisoissa. Nyt vasta olin alkanut tajuta, mitä kilpaileminen käytännössä tarkoitti. Ei se mitään jos tuomarit tuijottavat ja arvostelavat ratsastustani. Päinvastoin, sehän on heidän tehtävänsä ja heidän kommenteista voi vaikka oppia jotakin! Mutta että jos katsomassa oli Sonja ja Nelly ja kenties muitakin tuttuja, se sai mahan möyrimään jo pelkkänä ajatuksena. Tiedän että Sonja ei sanoisi pahaa sanaa, vaikka tyrisin radan aivan täydellisesti, mutta miten pettynyt hän olisi jos mokaisin. Ei hän sitäkään kyllä näyttäisi, mutta minä tiesin sen silti.

Puhdistin Salierin tallissa tunnin jälkeen. Miten sekin oli nykyisin itsestäänselvää, että totta kai teen ja osaan sen tehdä omine nokkineni. Vielä muutama kuukausi sitten Sonja oli ollut ainakin katsomassa päältä, että teen varmasti kaiken oikein. Nyt hän ei edes kyseenalaistanut sitä ettenkö osaisi enkä kyseenalaistanut minä itsekään. Hassua, mutta onhan se toki kehitystä. Kai sekin on kehitystä, että minusta tuntui kuin jalat tärisisivät tai ei niinkään jalat vaan ehkä se kuuluisa keskivartalo, josta Sonja oli niin huolissaan aina. Se kyllä tiesi sitä että huomenna kivistäisi lihaksia taas joka puolelta. Tämä oli hieman uusi ilmiö, mutta kai se tarkoitti sitä että Nelly ratsastutti minua ja meitä ihan tosissaan. Salierikin oli nimittäin hionnut selvästi. Se joka väitti ettei ratsastus ollut liikuntaa, oli päästään vialla.

Vaihdoin muutaman sanan Marshallin ja Niklaksen kanssa ja mietin että jospa heiltä tohtisi kysyä neuvoja kisoihin ja siihen, että miten voisin olla mokaamatta kaikkea siellä ekalla kerralla. Kai heitäkin nyt sentään edes joskus oli jännittänyt kisojen alla.

[Sonja T.Valvoja]

Ai luoja! Eira on kaikessa ehdottomuudessaan aivan ihana ja ihan hirveä. Pelottaa että mitä se vielä keksii Nellyn pään menoksi. En osaa kuvitella minkälainen se hyökkäys tulee olemaan, suora ja törkeä vai vaivihkainen ja kiero. Veikkaisin ensinmainittua, koska, no, onhan se Eira, ei varsinaisesti maailmankuulu hienovaraisuudestaan, mutta menisikö Eirakaan nyt sentään täräyttämään Eetulle päin näköä, että aja tuo akka helvettiin täältä hevostaan panttaamasta. Ehkä menisi, en oikeasti tiedä.

Se mikä jäi tästä tekstistä mietityttämään, on Helmipurojen perhe ja sen dynamiikka. Minulla on aina ollut sellainen mielikuva, että perhe olisi keskiluokkainen varsinkin Otsonmäen mittapuulla, vähintään siis kohtalaisesti toimeentuleva. Inari ja kyllä myös Eira ovat sellaisia kunnon perhetytön perikuvia, sitten lopulta. Eirakin on pärjännyt lukiossa hyvin, olin lukevinani riviväleistä näin ja Inari haaveili lakitieteen opinnoista eli jos tästä voisi tehdä jotakin (helppoja) johtopäätöksiä, niin kotona kannustetaan. Tai sitten ei, Inarihan uskoi pitkän aikaa olevansa yhtä huono ihminen kuin Oskari uskoo itsensä olevan.
Mutta oletetusta keskiluokaisuudesta huolimatta rahaa ei tipu mihinkään niin turhanaikaiseen kuin ratsastusharrastukseen. Tietenkin se voi olla ihan vain sitä, ettei sitä nähdä tärkeänä, sehän on vain nuorien tyttöjen humpsuttelua tai että todellakin kuvitellaan että kun on oma hevonen, niin se riittää. Tätähän on useammin kuin kerran tuotu esiin. Ja varsinkin Eiran ja Inarin isä tuntuu pitävän kotona melkoista armeijan kuria, en ihmettele että Inari ”pakeni” Ilveksille, jossa hän monta kertaa hämmästeli sitä miten siellä häntä kohdellaan ihan vastuullisena aikuisena eikä mitään pahaa tapahdu. Niinpä minulle on kertynyt vähän antipatioita Eiran ja Inarin isää kohtaan, ehkä äitiäkin, mutta hänelle on aina annettu pienempi rooli näissä, jos roolia lainkaan. Eiralla voi olla ihan hyvät syyt olla käärmeissään isälleen.

(ps. blogientryn luin vastan tämän jälkeen. Se vastasikin aika moneen kysymykseen enkä ollut ihan hakoteillä)

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta sitten  Sonja T..

[Sonja T.Valvoja]

Hyvä, kyllä me varmaan tuo lippu otetaan, jos nyt keksin miten sen saa lisättyä jälkikäteen…

[Sonja T.Valvoja]

Minä nyt panin osallistumista menemään, syteen tai saveen, ja päätin itsevaltaisesti että joukkueen nimi on Hopiavuoren Häjyt.

[Sonja T.Valvoja]

Puuh, pitäisköhän Sonjan ja Mortin lähteä. Joo pitäisi, vaikka mä tulen niin katumaan tätä… Vielä vähintään yksi mukaan niin saataisiin Hopiavuoresta ainakin yksi joukkue!
Harri sen sijaan päätti just, että hän ei lähde mukaan muuten kuin Mortin kisahoitajaksi. Salieri periaatteessa olisi siis lainattavissa jollekulle, jos joku nyt edellisen kisakatastrofin jälkeen uskaltaa.

[Sonja T.Valvoja]

Samaa mieltä nyt Noan kanssa ja meninhän sen jossakin kommentissa jo sanomaan, että minä uskoin vakaasti Oskarin taipuvan Eetun tahtoon. Oli tosi vaikea kuvitella Oskarin kieltäytyvän Eetun tarjouksesta, mutta onhan sillä kuitenkin selkäranka.
Ja tulihan sieltä tuo Eetun epäilys, että kaikki olisi vain pahan Milanin syytä, mutta voi tuota Oskarin sivallusta, että Milan on sun äitisi opettama! Siinä Eetulle jauhot suuhun kerrasta. Minä toivon, että Eetu ei yritä juonia mitään Oskarin isän kanssa tai ehkä toivon, että yrittäisi, mutta isä-Susi toteaisi jämptisti että ei käy ja sillä hyvä.

Ja että kuvottava ajatus kouluttautua insinööriksi 😀 Tämä on ilahduttava teksti vaikka aihe onkin vähemmän ilahduttava.

[Sonja T.Valvoja]

Musta pohja ja hopeanvärinen jussiraita, koska Hopiavuori? 😀

[Sonja T.Valvoja]

Voi Eetu! Toisaalta se on tässä taas niin jämpti, että kun Ukkoa ei käsittele kuin hän ja Oskari, niin sittenhän niin ei tehdä. Taustalta kuuluu, että tämä on Oskarin pyyntö ja toive, mutta jos kyse olisi Eetusta, niin luulen että ukaasi olisi ihan sama: muut pois oriin luota. Myös Camilla ja sillä hyvä.

Mutta sitten taas tuo, että pitäisikö ostaa Ukko, voi luoja! Meidän pieni pehmo-Eetu haluaa pelastaa kaikki hevoset itselleen. Tosin tulin kyllä ajatelleeksi, että onko Eetulle tässä Ukkoa enemmän kyse Milanista? Että Ukko pitää pelastaa lopetustuomiolta, kun eihän se nyt telonut kuin Milanin ja Milan on paha? Että Ukko nyt kärsii turhan päiten, koska Milan on paha? Ettei se Ukon vika ollut, vaan Milanin?

Toivon nyt kaikesta sydämestäni, että Nelly ja Oskari pitävät päänsä, Ukko saa mennä eikä sitä Eetulle myydä. Uskon että Oskaria houkuttaisi, siirtäisi sen vaikean päätöksen pois omilta harteilta, mutta toivon silti Oskarin olevan sen verran jämpti, ettei Ukkoa laita kiertoon. Onhan se? (edit: vastaan tähän nyt itse. Ei ole. Oskari pitää itseään kelvottomana ihmisenä kaikin tavoin, joten hän on tietenkin kelvoton hevosenomistaja ja ratsastaja, kuka tahansa on parempi kuin hän. Se pahus voi mennäkin myymään oriin Eetulle…)

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta sitten  Sonja T..

[Sonja T.Valvoja]

Huh, tätä on vähän odoteltu, mutta että sitten Milan valikoitui siksi joka sai tosissaan kipeää episodissa. Sinänsä olen jotenkin huojentunut, että juuri Milan, sivuhahmo. En olisi kestänyt jos esimerkiksi Eetu tai Oskari itse olisi loukkaantunut Ukon kanssa. Ja Oskari on jälleen kerran niin Oskari, aina syyttämässä itseään. Joskus tekisi mieli rutistaa Oskaria oikein kovaa ja sanoa että kaikki on ihan ok, mutta eipä se sitä tietenkään uskoisi.

[Sonja T.Valvoja]

Aijai Nellyä, mihin risukkoon meni kätensä työntämään 😀
Eetu kommentoi taannoin Sonjan stereotypioita ja ennakkoluuloja, tässä niitä tarjoillaan taas, kun Nelly menee kysymään ilman muuta että kuka se TYTTÖ on. Jotenkin se tietysti on olevinaan niin kauhean luonnollinen asia, mutta sitten taas kun me tiedämme enemmän, niin tässä saa vähän kiemurrella kiusaantuneena Noan puolesta, että köh köh, ei ne aina tyttöjä ole. Noakaan ei uskalla korjata asiaa.

[Sonja T.Valvoja]

Ah, olen varmaan sanonut tämän ainakin miljaaaardi kertaa aiemmin, mutta Santtu on ihana. Se on niin analyyttinen ja säntillinen, että ihan varmasti siitä tulisi loistava insinööri. Tai lääkäri. Tai ihan mikä vain. Ja muutenkin se on niin sympaattinen tyyppi. Myös Santun isästä on jäänyt positiivinen kuva, vaikka se taitaakin olla vähän vaimonsa tossun alla. Äitiäkin olen kommentoinut aiemmin, että siitä ei ole ollut minkäänlaista positiivista sanottavaa eikä ole vieläkään. Hmph.
Ja tietysti, tietysti on tosi ihanaa että otit Sonjaa mukaan tähän! Olen tosi iloinen, koska vaikka Sonja on usein vähän varuillaan, introvertti syrjästäkatselija, lapsi- ja joskus yleisestikin ihmisvastainen, niin ei se oikeasti ole niin paha. Kyllä se nyt vastaa kun puhutaan ja siitä se sitten lähtee pehmenemään.

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos kovasti, ihana vastapallo! Harrikin on varmasti tyytyväinen ohjeisiin ja erityisesti siihen, että muutkin ovat mokanneet ja ihan noin perustellisesti kuin Marshall. Olen aika varma että Harri nauraa sille itsekseen kyllä, vaikkei ehkä päin naamaa kehtaisi. Minä ainakin nauroin.

[Sonja T.Valvoja]

Iiih, liikkis! Toistelisin mielelläni Marshallin sanoja taas, mutta totean että tässä kuvassa on tosi kiva tunnelma.

[Sonja T.Valvoja]

Tiitusta komppaan tässä myös: tosi sujuva ja muutenkin kiva jatko Noan tekstiin. Ja pääsipä taas muutama kohta hauskuuttamaankin, nimittäin tuo ruumiin piilotus ja sitten Niklaksen viesti Marshallille, että hei apina… Jotenkin silti toivon että se ei mennyt sanatarkasti ihan noin 😀 Lisäksi tuo lopun pelastus oli huisin hieno, missä Niklas kääntää jutun niin täydellisen onnistuneesti pois siitä, mistä oikeasti olivat jutelleet. Eihän se ikinä mene oikeassa elämässä noin!
Mutta että menepä Chaille pamauttamaan päin näköä, että hei, mä tykkään susta. Jeskamandeera, sehän hajoaa kappaleiksi.

[Julkaisija]

Viestit