[Sonja T.Valvoja]

Ihmisen mitta
— Sä et nyt ollenkaan keskity, Nellyn ääni kajahti maneesin nurkasta, missä hän istui heppoisella tuolilla isoksi käyneen mahansa kanssa.
— Äh, joo, mutisin häpeissäni.
— Tästä valmennuksenpidosta ei taida nyt olla kauheasti mitään hyötyä, Nelly jatkoi mutta hänen äänensä ei ollut mitenkään ärtynyt vaan pehmeä ja ystävällinen.
— Joo ei varmaan.

Luovutin saman tien ja jalkauduin Mortin selästä.
— Haluaisitko lähteä Eiran kanssa maastoon? Se on just laittamassa Cozminaa kuntoon, piti pitää sille tunti kans, mutta mäkään en jaksaisi oikein, Nelly sanoi ja haukotteli päälle. — Te voisitte mennä yhdessä maastoilemaan, niin ei Eetullakaan ole mitään sanomista siihen.
— Joo, vaikka.

Nelly vetäisi henkeä ja päätti tarttua härkää suoraan sarvista:
— Sitä mummoasiko sä suret?
— No sitäkin, sanoin vähän vältellen ja ajattelin jättää asian siihen, mutta tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin: — Älä nyt kerro tätä muille, mut Harri sai eilen tietää että se lomautetaan tässä ennen joulua.
— Älä, ihan totta? Tosi ikävää.
— No joo, ei se nyt mikään yllätys ollut varsinaisesti. Eikä se taloudellisestikaan ole mikään ongelma, kun on vaan 3 kuukautta, mutta Harri tuntui ottavan sen aika raskaasti.
— Mä ymmärrän. Mä ainakin sain sen käsityksen että se tykkäis työstään.
— Kyllä se tykkääkin, mutta musta tuntuu että enemmän se on sitä että se tuntee itsensä tarpeettomaksi tai että sitä nolottaa jotenkin, tiätsä. Vaikkei pitäisi, tää on nyt tätä aikaa ja koko sen tiimi lomautettiin, ettei pelkästään Harri.
— Mä tunnistan tämän, Nelly vakuutti. — Monille se työ on tosi tärkeä asia ja vähän niinkuin koko ihmisen mitta, että sitten kun käy näin niin se ottaa koville.
— Säpä sen sanoit. Mut älä nyt oikeasti kerro tätä kellekään.
— Joo, en toki.

Eiran ilme oli hämmentynyt kun Nelly ehdotti hänelle ja Cozminalle maastolenkkiä. Epävarmuus karisi kun Nelly antoi ohjeita siitä, minne kannattaisi mennä ja miten paljon pitäisi ravata ja milloin ja missä saisi laukata.
— Kyllä sä osaat, Nelly sanoi viimeiseksi, taputti Cozminan kaulaa vielä ja lähti vaappumaan kohti tupaa. Me lähdimme Eiran kanssa kohti Jätinmontun reittejä ja pian Eira jo rupatteli ihan entiseen malliin.

[Sonja T.Valvoja]

Rattopoika
Havahduin työtuolin vastahakoiseen narahdukseen, kun Harri rojahti siihen istumaan. Hänellä oli ollut firman sisäinen puhelinpalaveri ja palasi juuri takaisin yhteiseen työhuoneeseen. Läppärin avaamisen sijasta hän painoi kasvot käsiinsä ja huokasi syvään.

— Mitäs nyt? kysyin uteliaana, en niinkään huolissani.
— Lomautus, hän murahti.

— Niin sutko lomautetaan? varmistin hetken aikaa sulateltuani vastausta.
— Joo. Koko tiimi. Voi perkeleen perkeleen perjele.

Jokainen perkele säpsähdytti, sillä Harri ei juuri koskaan kiroillut. Yritin miettiä miten suhtautuisin tähän. Minä en nähnyt lomautusta minään maailmanloppuna, mitä se Harrin ensireaktiosta päätellen oli hänen mielestään. Olihan sitä uhkaa ollut ilmassa, ettei sen nyt suunnaton yllätys pitänyt olla. Kävelin hänen luokseen ja halasin takaapäin.

— Onko se lomautus toistaiseksi vai määräaikainen?
— Määräaikanen, kolme kuukautta. Ainaki ny aluks.
— Mitä luulet, mitä sen jälkeen? Onko riskiä että lomautus jatkuu vielä senkin jälkeen?
— No huhtikuussa pitäs alottaa versiopäivitysten valmistelu, että kait sillon sit työt jatkuu. Jos ei jatku ni sitten on kyllä firmalla asiat huonosti.
— No mut hei, eihän meillä tässä mitään suurta hätää ole, sanoin ja hieraisin poskeani Harrin olkapäätä vasten.
— Ei kai nii, Harri myönsi haluttomana. — Mut vituttaa se silti.

Vasta illalla, aikansa ajateltua ja sulateltua Harri sai kakaistua ulos suurimman murheensa: rahan ja taloudellisen tilanteen, josta lomautus lohkaisisi ison palan pois. Että miten hän nyt pystyisi maksamaan oman osuutensa asumismenoista ja joulukin tulossa ja pitäisiköhän ottaa asuntolainaan lyhennysvapaata. Harri ei tohtinut edes katsoa minua, kunhan tuijotti pöydän pintaa hartiat epätavallisen lysyssä.

— Hei hei hei, ei. Odota. Ei.

Minä en tiennyt edes mistä kohdasta aloittaisin hölmöjen puhumisen kieltämisen.
— Sähän kuulut kassaan? Sähän saat sitten ansiosidonnaista sieltä. Ja se on ihan kohtuullinen prosentti palkasta, mitä se on. Eli joo, tulot tippuu, muttei ihan nolliin. Ja vaan kolme kuukautta.
— Joo mut sitä ei tiiä et milloin mä saan mitään. Kassat on kans ruuhkassa.
— Juu, mutta jossain vaiheessa saat kuitenkin rahat sieltä, takautuvastikin. Mä kyllä pystyn maksamaan sillä aikaa nämä juoksevat kulut.
— Mä tiiän kyl sen, mut… Se on kurjaa elää sun kustannuksella.

Jaha, tätä taas. Suupieltäni nyki ihan vastustamattomasti ja hieraisin leukaani peitelläkseni väkisin esiinpyrkivää virnistystä. Olin käynyt tämän saman keskustelun jo kertaalleen Jarnon kanssa vuosia sitten, kun firmalla meni huonosti ja elimme puolisen vuotta minun palkallani. Se oli paljon totisempaa touhua silloin, sillä yrittäjänä Jarno ei saanut yhtään mitään tukea mistään. Olisi pitänyt hakea firma konkurssiin.

— Kuule, jos tilanne olis toisin päin, että mä jäisin lomautetuksi ja sä et, niin maksaisitko sä elämisen sinä aikana, kun mä en saisi rahaa?

Kumaraan painuneet hartiat nytkähtivät kun Harri tuhahti huvittuneena.
— Noin ku asian laitat, niin joo, maksaisin. Eikä se ees harmittais.
— Niin just, sanoin painokkaasti. — Mä en ole sulle vielä virallisesti luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta kyllä tää yhdessä asuminen on vähän sama asia käytännössä.
— No joo.
— Että jos yrittäisit nähdä tän vaikka kolmen kuukauden lomana? Palkka on vähän huono ja tulee vähän myöhässä, mutta muuten vähän niinkuin loma kuitenkin?

Harri tarttui pöydän yli käteeni.
— Ehkä sä oot oikeessa. Mulla oli vaan niin paska olo koko jutusta vaikka mä tiiän, ettei se oo mun syy. Ja moni muukin joutu lomautetuks. Ehkä tää tästä.

[Sonja T.Valvoja]

Ukko ja Salieri
Tunnustelin mustaa karvaa ja pohdin klippaamista. Salieri alkoi taas muistuttaa jotakin pörheäkarvaista villieläintä. Tosin Harri ratsasti Salierilla useammin tätä nykyä ja silloin hikoili Harri yleensä enemmän kuin Salieri, ainakin nyt vielä toistaiseksi. Ehkä jos klippaisi vain kaulan ja ryntäät? Pitääpä tutkia vähän ja kysellä. Santtu oli ainakin Fifin klipannut viime talvena sillä tavalla. Hassua, että Mortilla oli vain kolme pidempää karvaa takalistossa, se ei tiennyt talvikarvasta kyllä yhtään mitään vaikka molemmat loimitettiin ihan samalla tavalla.

Mortti vietti tänään hyvin ansaittua vapaapäivää ja Harrilla oli telco nyt päivällä, joten sain pitää Salierin kokonaan itselläni. Ajattelin tehdä Salierin kanssa oikein kunnon koulujumpan ja vähän herkistellä sitä. Minulla oli muutama uusi ideakin mietittynä, sillä olin lukenut tänään vanhan artikkelin Kyran pitämästä klinikasta.

Näin päiväsaikaan tallilla oli hiljaista. Ihmiset olivat tietysti töissä ja koulussa, ja minä sain pitää maneesin itselläni. Tai niin luulin, Oskari nimittäin talutti satuloidun Ukkonsa tallinpihalle samaan aikaan kuin minäkin.

— Ootsä maneesiin menossa? Oskari kysyi.
— Joo, mutta tule säkin vain, kyllä me sinne yhdessä mahdutaan.

Oskari oli selkeästi sanomassa jotakin, mutta samalla tuulenpuuska puhalsi vetistä räntää tallinpihalle ja meidän niskaan. Hän sulki suunsa, veti hartiansa kyyryyn säätä vasten ja talutti Ukon meidän perässä maneesiin. Joulukuu ei todellakaan tarjoillut parastaan tänään.

— On kyllä kurja keli tuolla ulkona, sanoin noin sanoakseni samalla kun tarkistin varusteet vielä ennen selkäännousua.

Oskari mutisi jotakin myöntävän kuuloista. Katselin hänen ja Ukon menoa vähän aikaa. Ukko-parka! Se ei vieläkään ollut oikein kuosissa, ei sellainen kuin muistin sen olleen talvella. Oli se nyt sentään parempi kuin joskus huonoimpina päivinä, jolloin se näytti siltä kuin se voisi valua sadeveden mukana pois. Kävi sääliksi Oskaria, joka kaikkensa yritti hevosen eteen, mutta mitään ei löytynyt ja vaikea sitä löytymätöntä ongelmaa oli hoitaa. Ja Ukko itsekin säälitti, kun sillä selkeästi ei ollut kaikki kunnossa.

Nautin oikeasti Salierilla ratsastamisesta. Se oli niin tuttu ja kunnollinen! Mortin kanssa piti tehdä enemmän töitä, miettiä eri asioita ja tehdä asioita eri tavalla. Olin varmaan niin urautunut Salierin kanssa ratsastamiseen, että se tuntui olevan se normi ja kaikki muu poikkesi normista jollain tavoin. Mutta Salierin selkään palaaminen oli aina kuin olisi palannut kotiin ja vanhaan tuttuun normaaliin. Ei Morttikaan huono ollut, kiirehdin puolustamaan sitä mielessäni. Se vain oli erilainen.

Oskari ja Ukko lopettivat kauan ennen kuin minä edes ajattelin asiaa. Ukko oli hikinen, vaikka Oskari oli näyttänyt ratsastavan hyvin kevyesti. Salieri oli ehtinyt vasta hyvin kevyeen hikeen. Minun tuli sisäisesti kylmä ajatellessani, että jos Salierille tai Mortille tulisi samanlainen vaiva, mikä se sitten olikin.

[Sonja T.Valvoja]

Epäsosiaalinen
— Joo, menkää te vaan. Mä menen Mortin kanssa maneesiin niinkuin olin suunnitellut. Pitää kato edelleen vähän tehdä tuttavuutta tämän kanssa.

Katselin miten Heli ja Harri lähtivät hevosineen pihasta. Nähtävästi Surren vieroitus oli jo siinä vaiheessa että se sai luvan pärjätä ilman emäänsä tämän maastolenkin ajan. Vaikka johan Surre asui omassa karsinassaan, niin ettei se ollut mikään maitovarsa enää. Mitäpä minä varsinaisesti tiesin varsojen vieroittamisesta. Joka tapauksessa Heli oli palannut satulaan ja vaikutti tyytyväiseltä noin kaikkinensa. Ja nyt musta ja punainen hevonen astelivat rauhaksiin kohti vanhaa päätietä.

Talutin oman punaiseni maneesiin, kiristin satulavyön vielä ja ponnistin jakkaralta selkään. Mortti olisi mielellään heti lähdössä, mutta pidättelin sitä yli normaalin ajan, että se oppisi olemaan ennakoimatta. Lähdimme liikkeelle vasta kun Mortti oli rauhoittunut ja rentoutunutkin paikoilleen. Ei siihen kauaa mennyt, Mortti oli siitä kiva hevonen, että sillä raksutti kyllä päässä ja se tajusi asioita nopeasti.

Maneesissa ei ollut muita ja nautin yksinäisyydestä. Vanha tuttu epäsosiaalisuus alkoi nostaa taas päätään, tunnistin sen. Mummun kuolema yhdistettynä vuoden pimeimpään ja synkimpään aikaan ei ollut varsinainen voittajakonsepti. Ei tehnyt mieli nähdä muita ihmisiä, ei mieli puhua toisten kanssa, muutenkin halusin olla vain hiljaa ja omissa oloissani. Harrin läsnäolo oli ok, mutta jo Hopiavuoren tupaan minut sai raahata väkisin. Tallissakin välttelin mieluusti muita ja vastailin lähinnä yksitavuisesti, jos joku yritti jutella jotakin.

Eivät ihmiset tyhmiä olleet. Paikkakunnan juorut mummun kuolemasta olivat päätyneet Hopiavuoreenkin asti ja muutama oli esittänyt surunvalittelunsa sen johdosta. Varmasti he osasivat yhdistää minun vetäytymiseni ja kuolinuutisen. Jopa Hello, sillä viime viikolla hän oli tuonut minulle tuoreen joulutortun tuvasta. ”Kun et sä kuitenkaan ehdi tupaan istumaan”, hän selitti äänensävyllä, joka kertoi hänen ja kaikkien muidenkin tietävän, että minun kiireeni oli vain tekosyy. Salierin ja Mortin kaapeissa oli tuplamäärä tonttuja, mutta ne eivät kuulemma olleet valvomassa minun kiltteyttäni. Tonttuilija ei ollut jäänyt vielä kiinni, mutta Hello oli toki pääepäilty.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on nyt vähän tämmöistä off-topicia Hopiavuoren näkövinkkelistä

Lämpöä säteilevä pappi
Papin ääni kaikui tyynenä, kirkkaana ja myötätuntoisena lähes tyhjässä kappelissa. Saattopuhe oli lyhyensorttinen, ei hänen tarvinnut meille kertoa mummun koko elämäntarinaa, koska me tiesimme sen jo. Mutta kaunis ja ihan maaliinsa osuva se puhe oli. Mietin hieman skeptisenä, että miten iso osa pappien koulutuksesta oli silkkaa psykologiaa, ihmisten kohtaamista, näkemistä ja, no, käsittelyä, ehkä jopa manipulointia.

Nousimme seisomaan siunaussanojen ajaksi.

— Maasta sinä olet tullut… pappi varisti arkun kannelle hiekkaa pienellä kauhalla.
— … maaksi sinun pitää jälleen tuleman…
— … Jeesus Kristus, vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.

Lopuksi pappi ja kanttori lauloivat kaksiäänisesti ”Maa on niin kaunis”. Kappelin akustiikka oli hieno, sillä kanttorin syvä ääni kaikui urkuparvelta niinkuin hän olisi seissyt vieressä. Pappi lauloi alttoa ja molempien ääni kuulosti koulitulta. Mieltäni lämmitti, sillä mummu arvostaisi tätä jos tietäisi. Ja hieno ele laulaa noin kauniisti ja tosissaan, vaikka kuuntelemassa oli vain hyvin pieni joukko.

Koska muita ei ollut kuin vain me, lähiperhe, kannoimme kaikki arkkua. Se oli ensimmäinen kerta meille naisille ja ehkä hieman harvinaista, muttei ihan tavatonta. Sekin olisi varmasti ollut mummun mieleen, sillä kuten Risto oli papille sanonut, mummu oli ollut melkoinen arjen anarkisti. Sellaiselle sopi sukupuoliroolien rikkominen ja kyllähän mummu oli itsekin sitä tehnyt aina omalla tavallaan. Minua jännitti kun tartuin kantoliinaan, mutta arkku tuntui kevyemmältä kuin olin odottanut. Kun ei päästä mieltään uimaan liian syviin vesiin, selviäisin tästä kyllä kunnialla.

Lapsilla oli oma tärkeä tehtävänsä: he kantoivat kukkaset haudalle arkun perässä. Pappi oli luvannut tuoda yhden kimpun, koska niitä oli kolme ja lapsia vain kaksi. Minä tahansa muuna aikana se olisi ollut perin merkillinen hautajaissaatto. Arkku, kantajat maskit kasvoilla ja arkun perässä kulki pappi, jolla oli toisessa kädessä kukkakimppu, toisella kädellä hän talutti pikkutyttöä ja vieressä käveli vähän vanhempi lapsi.

Siunaustilaisuus oli vetänyt lapsetkin vakaviksi, mutta haudalle kuljettaessa pappi jutteli heidän kanssaan ja kohta selkiemme takaa kuului iloinen puheenpulputus. Ei se sinänsä yllätys ollut, sillä Otavan lapset eivät olleet oletusarvoisesti ujoja ja tämä pappi nähtävästi tuli toimeen, paitsi surevien omaisten, myös lasten kanssa. Hänestä oikein huokui sellainen lempeä välittäminen ja myötätunto, joka kohdistui aivan kaikkiin uskonnosta ja maailmankatsomuksesta riippumatta.

Jotenkin sitä ei vain vieläkään oikein pystynyt käsittämään, ettei mummua ollut. Monesti oli tullut sellainen nopea ajatuskulku, että pitääpä lähteä mummua katsomaan, eikun eipäs. Tai ajatellut, että tämä täytyy kertoa mummullekin ja tuo pitää kysyä. Ja että otanpa kuvan Mortista ja Salierista, niin voin näyttää mummulle. Sopeutumisvaikeuksia eikä se kai mikään ihme sinänsä, kun ihminen on elänyt 37 vuotta ja mummu on koko ajan ollut olemassa ja nyt sitten yhtäkkiä ei enää olekaan. Se arkku siellä haudan pohjalla ei räjäyttänyt kyynelkanavia, vaan tyhjyyden ja lopullisuuden tunteen jota ei pystynyt häivyttämään edes lämpöä säteilevä pappi tai Harri, joka seisoi vieressäni niin että tunsin takinhihan.

[Sonja T.Valvoja]

Kirjoitettu Harrin näkökulmasta

Hylätyt
Aurinko paisteli vähän puiden latvojen lomasta kun harjasin Salieria pitkin vedoin pihalla. Sonja oli suulissa Morttia harjaamassa ja minä olin myös tuonut Salierin ulos harjausta varten. Salieri nautiskeli tavalliseen tapaansa harjaamisesta koko rahan edestä. Sonja oli opettanut minua tulkitsemaan hevosten elekieltä ja kaikesta päätellen Salieri oli muutaman harjanvedon päässä nukahtamisesta, niin rennolta se näytti. Mortilla oli tutka päällä, se katseli ympärilleen kaula ja korvat pystyssä. Ei vauhkona, mutta kuitenkin tarkkaavaisena.

Sonja laittoi Mortille vain juoksutuskamat päälle ja meni jo edeltä maneesiin, kun minä jäin vielä satuloimaan. Hän aikoi vain kevyesti juoksuttaa ruunan. Minulla ja Salierilla oli edessä ihan täysipainoinen ratsastustunti.
— Hei Harri, tee sä vaikka alkuverryttely omaan tahtiisi ulkona, Sonja huikkasi vielä maneesin ovelta. — Kierrä vaikka noi tarhat ja laidun.

Seisoin varusteisiin puetun Salierin kanssa pihalla ja tunsin itseni eksyksissä olevaksi. Aina, siis todellakin aina Sonja tarkasti Salierin varusteet minun jäljiltä. Ja viikonloppunakin olin pyytänyt Marshallia tarkistamaan varustuksen kun Sonja oli pois ja minä ratsastin Salierilla. Hyvin ne kaikki olivat silloinkin olleet, sanoi Marsh. Nyt Sonja ei sanonut mitään eikä tullut tarkistamaan itse niitä. Pitäisikö minun siis hakea tallista vaikka Eetu tai Oskari katsomaan ne?

Paitsi… jos osaisin itse? Satula, suitset, suojat, että kaikki olivat oikeilla paikoilla, soljet kunnolla kiinni, sopivan tiukalla, suorassa. Se oli nopeasti tehty, mutta epäröin vieläkin. Sonja nylkisi minut jos Salieri saisi jotakin hiertymiä minun takiani. Päätin varmuuden vuoksi tarkistaa varusteet vielä toistamiseen.

En löytänyt korjattavaa vielä toisellakaan kierroksella. Ei kai siinä sitten muuta kuin selkään vain. Tajusin selkään noustessani, etten ollut ikinä tehnyt alkuverryttelyjäkään itsekseni ulkona. Jos tein ne yksin, olin kentällä tai maneesissa. Osasin kyllä noita polkuja tuolla laitumen ympärillä, joten eksyä sen sentään voisi. Tunsin silti oloni vähän hylätyksi, mutta sitten kun taas ajattelin asiaa, niin olihan tässä syytä olla vähän ylpeäkin itsestään: Sonja selvästi luotti Salierin minun haltuuni. Se sentään oli jo jotakin.

[Sonja T.Valvoja]

Kynnyskysymys
Ehdin hädin tuskin pysäköidä auton ja sammuttaa moottorin, kun tallista purkautui jo ihmisiä pihalle katsomaan. Tietysti uusi hevonen kiinnosti kaikkia, mutta kunpa se nyt vain ei hermostuisi yleisöstä. Mortalis oli kyllä osoittautunut varsin kovahermoiseksi tapaukseksi, nyt kun olin tutustunut siihen paremmin Simon luona. Piti luottaa siihen eikä maalailla piruja seinille.

Muistin miten erilaista oli silloin kun viimeksi ajoin trailerin ja hevosen kanssa Hopiavuoren pihaan. Oli kesä, aurinkoista ja lämmintä. Vastassa ei ollut kuin Eetu enkä tuntenut ketään muuta. Nyt oli syksy ja harmaat pilvet roikkuivat niin matalalla, että kohta varmasti sataisi. Ja pihalle oli kerääntynyt jo melkoisen kattava vastaanottokomitea.

— Mites matka meni? kysyi Harri, joka itsestäänselvästi tuli auttamaan lastaussillan kanssa.
— Hyvinhän se, ei mitään ongelmia. Mortalis näyttää olevan rauhallinen matkustaja.
— No niihän se Simo sanoi. Eetu laitto jo karsinan valmiiksi, siihe Salierin viereen niiku puhe oli. Yritin auttaaki, mut se meinas ajaa mut talikon kanssa ulos. On kuulemma hänen hommansa.

Naurahdin, kun osasin niin hyvin kuvitella tilanteen. Ei Hopiavuoressa noin vain mennä sekaantumaan uusien hevosten karsinoiden laittoon.

Mortalis peruutti nätisti trailerista ulos. Se vilkaisi lyhyesti ihmisiä tallinseinustalla, tyhjää kenttää, muita hevosia tarhoissa kentän takana. Ruuna tuntui katsovan ympärilleen ja arvioivan tilanteen: ei syytä hermostumiseen. Itse asiassa Mortalis tuntui aina olevan tällainen, se katsoi ympärilleen ja arvioi tilanteen. Tiedän kyllä mitä Nelly tähän sanoo: ei ole hevosen asia arvioida tilannetta ja päättää reaktiosta vaan käsittelijän. Meillä taitaisi olla muutaman oppitunnin paikka. Toivottavasti Nelly nyt vielä jaksaa keskittyä tällaiseen mahansa kanssa.

Sain Mortalisin karsinaansa ja riisuessani sen kuljetusvarusteita juttelin Eetun kanssa tarhausjärjestelyistä. Eetulla oli hyvältä kuulostava idea, että kokeillaan ensin Salieria ja Mortalisia yhdessä ja Jussi niiden viereisessä tarhassa aluksi. Sitten jos näyttää hyvältä, kokeillaan koko kööriä yhdessä, niin ei tarvitse Jussinkaan olla yksikseen.

Menimme sisälle tekemään paperityöt. Eetu keikkui pöydän ääressä silminnähden hermostuneena ja pitkän rykimisen jälkeen sai kakaistua ulos, että hän, tai siis he ovat päättäneet nostaa karsinavuokraa. Että tämä uusi soppari pitäisi tehdä uudella hinnalla nyt, mutta että voidaan kyllä neuvotella, tukkualennusta, hän naurahti väkinäisesti. Nelly vilkaisi Eetua sen näköisenä, että tästä puhuttaisiin vielä. Minua vähän nolotti Eetun puolesta, koska minulle ei raha ollut kynnyskysymys vaikka olisivat tuplanneet vuokran. Sanoin ilman muuta maksavani listahinnan. Nellyn suupielessä karehti tyytyväisen oloinen ilme, vaikka Eetu katseli pöydän pintaa ja oli vähän kuin häpeissään. Sutaisin nimeni paperiin tarkistamatta edes uutta hintaa.

[Sonja T.Valvoja]

Haaveilemassa
Uuno oli ihan hillittömän kokoinen. Ei Salierikaan mikään poni ollut, mutta Uunon säkä tuntui keikkuvan taivaissa asti, niin etten tahtonut saada satulaa selkään. Ja massaa oli muutenkin. Satulakin oli isompi ja painavampi kuin Salierin. Ihmettelin miten Eira ja Inari selvisivät sen kanssa, kuitenkin olivat vähän minua lyhyempiä eivätkä muutenkaan mitään bodareita. Kilttiä silti heiltä lainata Uunoa maastolenkille, kun eivät itse päässeet. Ei tarvinnut ainakaan pelätä lainaratsun tekevän mitään äkkiliikkeitä, jotka koituisivat huolimattoman ratsastajan kohtaloksi. Saa sitten nähdä, tekisikö Uuno yhtään mitään muutakaan…

Kyllähän se heti tuli selväksi, että Uuno oli hitaampi kaikissa toimissaan kuin Salieri. Taluttaessakin se tuntui ensin venyvän pituutta pari metriä ennen kuin otti varsinaisesti askeleen perääni. Mutta nöyrä se oli, ja kiltti.
— Varsinainen teddynalle, kuiskasin sille kun rapsuttelin sitä poskesta. Miten voi hevosella on näin iso pääkin? Ja näin paljon karvaa?

Muut juttelivat kun ratsastimme jonossa, Harrikin. Minä olin pääasiassa hiljaa, koska piti keskittyä ratsastamiseen. Uuno oli niin… erilainen. Hieman raskaaksikin se kävi, sillä apujen piti olla paljon selkeämmät ja voimakkaamat kuin mihin olin tottunut. Askellajien erilaisuutta olin pelännyt etukäteen eniten, toki turhaan: eivät ne olleet lainkaan niin pahat kuin kuvittelin. Erilaiset nekin, tietenkin, mutta suht helposti istuttavissa. Aloin vähitellen nauttia olostani ihan oikeasti ja saatoin päästää ajatukset harhailemaan.

Leveällä osuudella edessäni ratsastivat Harri ja Niklas vierekkäin. He olivat löytäneet yhteisen puheenaiheen jostakin konsolipelistä.

— … siino erirotusia hevosia ja niitä voi kouluttaakin, Niklas kuului selittävän Harrille. — Marsh kyllä napisoo välillä jottei värit o oikeen niinkö pitäis ja että jotakin rotua ei vois kuvitella olevan villisä lännesä.
— Onks ne erirotuset hevoset sit erilaisia?
— On ne joo, erinäkösiä ja sit niillon erilaisia ominaisuuksia. Mää ratsastin aika pitkän aikaa täysiverisellä ja se oli tosi nopee verrattuna muihin. Sit se kyl ammuttiin alta. Nyt mulla on päähevosena sellainen ku Nokota. Piti ihan googlata että mikä se on, mutta on se ihan oikea rotu.

Katselin edessäni kulkevaa parivaljakkoa. Arlek oli Salieria korkeampi ja raskaampi, mutta Niklas oli lyhyempi ja hintelämpi kuin Harri. Hän näyttikin vähän pieneltä Arlekin selässä, ei sillä että minulla olisi varaa sanoa. Olin Uunon selässä varmasti melko surkuhupaisan näköinen. Harri ja Salieri taas olivat kuin toisilleen tehdyt. Yhden sortin sattuma sekin.

Miten kaikki oli mennytkin niinkuin elokuvissa? Löysin miesystävän ihan randomilla, etsimättä, tästä kuoriutuu ihan kehityskelpoinen ja ennen kaikkea innostunut hevosmies ja Salieri sattuu olemaan juuri sopiva ratsu hänelle. Ja sitten kun tämä käy selväksi, niin eikös hevoskauppias soita yllättäen ja pyytämättä, että hei, mulla olis sulle hevonen. Yhtäkkinen kylmä tuulahdus livahti läpi koko kropan: milloin ja mihin tämä hyvä onni loppuisi? Kiiruhdin muistuttamaan itseäni mummun kuolemasta, Salierin keväisestä ähkystä, koronasta ja muista pikkumurheista.

En tiedä mitä Uuno teki ja miksi, jonkinlaisen sivunykäyksen kuitenkin, joka sai minut horjahtamaan satulassa. Älähdin pelästyksissäni ääneen ja räpistelin takaisin tasapainoon. Niklas ja Harri kääntyivät katsomaan. Poskiani punotti ja toivoin etteivät miehet huomaisi sitä.

— Mitä kävi?
— Nää, ei paljon mitään. Mä olin vaan unohduin haaveilemaan liikoja. Että oma vika.

Kiitos, Uuno, ajattelin mielessäni. Juuri noin sitä pitää tehdä kun alan ajatella liikaa ja väärässä paikassa. Olisin ihan ansainnut pudotakin. Rapsuttelin sitä harjantyvestä kun käännyimme kohti tallia.

[Sonja T.Valvoja]

Eikö yksi riitä?
Puhelu oli lyhyt ja vakava. Kuulin Riston äänensävystä heti, että jotakin on vialla. Kun sitten laskin kännykän syliini, Harri tuli keittiöstä kyselemään että mitä on sattunut. Hänkin oli kai sen saman äänensävyn kuullut minun yksitavuisista vastauksistani.

— Mummu, vastasin mutten osannut heti jatkaa. Sydän jyskytti hitaasti mutta lujasti ja unohdin melkein hengittää.

— Mummu on joutunut sairaalaan. Aivoverenvuoto. Pitäis mennä katsomaan heti.

Harri sanoi sen ainoan oikean lauseen:
— Mä voin ajaa.

Se tuli hyvin luontevasti. Ei tarvinnut kysyä, ei sopia, ei päättää eikä säätää, vaan oli ihan itsestäänselvä asia että Harri tuli mukaan. Se oli hyvä. Minun oli vaikea päästä liikkeelle. Kädet olivat kihelmöivät ja tyydyin vain kietomaan villakangastakin ympärilleni, koska en saanut nappeja kiinni. Jalatkin olivat kuin jonkun toisen, mutta suostuivat sentään tottelemaan kun kävelin autolle.

Vakava, mutta muuten rauhallisen oloinen Harri avasi suunsa vasta kun lähestyimme Seinäjokea:
— Onks siellä kuin paha tilanne?
— On, sanoin totuuden, mitäpä sitä kaunistelemaankaan. — Kuulemma laaja vuoto, ei voida tehdä oikein mitään. Leikata kai periaatteessa voisi, mutta kukaan ei halua tehdä sitä, kun siinä on riskejä ja ei välttämättä auta. Plus että mummu on niin vanha jo.
— Eli käytännössä vaa saattohoidetaan?
— Nii.

Jotakin rusentui sisälläni kasaan kun näin mummun, mutta kyyneleitä ei tullut. Mummu oli tajuton, hengitys kuulosti tuskaisen rahisevalta. Hän näytti niin hauraalta, vanhalta ja pieneltä siinä sängyssä. Myötätuntoinen hoitaja selitti tilannetta, mutta kuulin vain hajanaisia sanoja, niin kuin massiivinen, morfiini ja Marevan. Istuin sängyn reunalla ja pitelin mummua siitä kädestä, jossa ei ollut kanyylia.

Yritin saada tunteistani kiinni, mutta se oli vaikeaa. Olin yllättynyt, mutten kuitenkaan: ysikymppinen todennäköisesti kuolee ennemmin kuin myöhemmin. Surullinen, mutten kuitenkaan: mummu oli valmis lähtemään. Tietyllä tapaa ehkä jopa huojentunut, mutten kuitenkaan: mummua tulisi ikävä. Epäuskoinen, mutten kuitenkaan: kaikki me joskus kuolemme ja jos mummun aika oli nyt, niin se oli. Ja sitten vitutti: miksi minä olin taas istumassa kuolinvuoteen ääressä? Eikö yksi kerta riittänyt?

Huolissanikin olin kaikesta, itsestäni, Ristosta, Markuksesta, lapsista, perinnöstä, hautajaisista, perunkirjoituksesta, perintöveroista, noin muutaman mainitakseni. Ainoa, josta en ollut sanottavan huolissani oli Harri. Piti olla joku tukipylväs.

Istuimme sairaalassa tunnin, pari, kuka näitä laskee. Mummu ei tullut tajuihinsa kuten ei kukaan odottanutkaan. Olimme juuri päässeet takaisin Orionin pihaan kun sitten tuli viesti, että mummu oli päässyt matkansa päähän. Yritin tunnustella, josko niitä kyyneleitä nyt jo tulisi, mutta ei. No, kai ne tulisivat sitten kun olisi aika. Harri kietoi kätensä harteilleni ja menimme sisälle sanomatta erityisesti mitään. Yhtäkkiä muistin mistä olimme mummun kanssa puhuneet kun olin viimeksi hänen luonaan käynyt.

— Kuule, mä ostan sen Mortalisin.

[Sonja T.Valvoja]

kirjoitettu Harrin näkökulmasta

Talvirenkaat

— Mihkäs sä oot oman autoos hukannu? isä kysyi astellessaan keittiöön vasta kun äiti oli kahdesti kutsunut kahville. Oli vissiin tullessaan vilkaissut ikkunasta parkkipaikalle kun tiesi että olin Sonjan autolla liikkeellä.
— En mä sitä mihkään oo hukannut, siellä se o Orionissa. Toi Audi vaa oli ny helpommi pihassa.
— Jokos oot talavirenkaat vaihtanna?
— Joo, vaihdettiin jo aikoja sit molempiin.
— Soon oikeen se, johan se alkaa olla liposta. Nii oli tuas ykski aamu, että…

— Ittekkö vaihroit renkaat? isä palasi rengasasiaan säästä puhumisen jälkeen.
— No Sonja ne vaihto, kerroin oli enkä viitsinyt lisätä että olin kyllä auttanut kantamalla renkaita. Äiti pusersi suutaan, muttei sanonut mitään. Isä hymisi vähän aikaa.

— Taitaa se Sonja olla aika ravakka emännänalku, isä totesi lopuksi, ilmiselvästi kuitenkin hyväksyvään, jopa tyytyväiseen sävyyn.
— Ohan se, ei se yleensä paljo apuja kaipaile, sanoin pieni ylpeyden läikähdys rinnassani. Olin tietyllä tapaa ihan oikeasti ylpeä siitä että Sonja oli ja uskalsi olla oma itsensä. Salaa olin vähän iloinen myös siitä, että sain välillä Sonjan avulla ravisteltua ihmisten käsityksiä, äidin varsinkin. Isälle tuntui olevan helpompi pala se, että poika vaihdatti autorenkaat naisystävällään.

— Onkos se Sonja mehtällä käynny? isä kysäisi. — Eikös se semmosta uhannu?

Äiti pyöritteli päätään, muttei vieläkään sanonut mitään.

— On se ajoporukas ollu, ei se ampumaan oo vielä uskaltanu ku sanoi että pitäis ehkä hankkia uusi ase.
— Sä et oo lähtenny mukaan?
— Pitäshän sun tietää, etten mä oo metsästyksestä kiinnostunu, naurahdin lyhyesti. Isä naurahti myös, kyllä hän sen tiesi monivuotisen kokemuksen perusteella.
— Hei, kun tuli puheeksi: haluatteko hirvenlihaa? kysyin kun muistin mitä olimme Sonjan kanssa puhuneet. — Meillä olis sitä vähä yli omankin tarpeen, voisin joku kerta tuoda.
— Voi, tottahan me! äiti innostui. — Se on niin ollu outoa täällä asuessa kun ei saakaan riistaa mistään. Kalliiksikin tulee ostaa lihat kaupasta, kun ei tua isääs oikein tykkä broilerista.
— No kö se ei maistu miltään, isä mutisi.
— Voi hitsi, olisitte sanoneet…

Ehkä äitikin huomaisi ettei metsästävä miniäntekele ollut välttämättä mikään huono asia.

[Sonja T.Valvoja]

KADONNUT KUVIOISTA, SAATTAA VILAHDELLA JOSKUS SONJAN SPINNAREISSA
Harri Aittosalo
* 40v (s. 1981)
* Ulkoisesti pitkä ja roteva, ruskeat lyhyet hiukset, ruskeat silmät ja leukaparta, silmälasit ainakin silloin tällöin
* Alunperin keski-Suomesta, mutta elämä on heitellyt Tampereelle, Lontooseen, muutamaan muuhunkin paikkaan ja viimeksi Seinäjoen kautta Orioniin ja sieltä Torontoon
* Ei ole omaa päiväkirjaa, mutta kirjoittelee satunnaisesti Sonjan päiväkirjaan
* Lähti syyskuun -21 alussa Torontoon töihin kahdeksi vuodeksi

Lyhyt historiakatsaus
Sonja ja Harri tapasivat joitain vuosia sitten työasioiden merkeissä. Kumpikin oli tuolloin tahoillaan naimisissa, mutta puolentoista viikon tiivis työrupeama yhdessä jätti molemmille ihan positiivisen mielikuvan toisesta noin kavereina.
Seuraavan kerran he tapasivat syyskesällä 2019 Seinäjoen Prismassa. Siinä vaiheessa Sonja oli leski ja Harri eronnut. Muutaman kuukauden tunnustelun ja jahkailun jälkeen kipinä roihahti. Tätä nykyä Harri asuu Sonjan kanssa Orionissa. Harri lähti työkomennukselle Torontoon syyskuussa 2021. Palaa parin vuoden kuluttua.
Sonja katkaisi suhteen kevätkesällä 2022, koska ei kestänyt yksinäisyyttä sitten lopulta.

Tie Hopiavuoreen
Harri oli alusta lähtien kiinnostunut hevosista ja kun tarpeeksi monta kertaa oli käynyt Sonjan kanssa tallilla, uskaltautui hänkin Salierin selkään. Se olikin menoa sitten ja tätä nykyä Harri käy melko usein Sonjan kanssa tallilla, vaikkei aina ratsastakaan.

Työt ja harrastukset
Työkseen Harri koodaa ja koordinoi. Hänen tiiminsä on hajallaan ympäri Eurooppaa ja etätyöt ovat olleet vakio jo kauan ennen koronaa. Työ ja työnantaja liittyy osittain samaan mitä Sonjan firma tekee (ts. Harrin työnantajalla käytetään Sonjan firman tuotetta).
Ratsastamisen lisäksi hän lenkkeilee ja käy silloin tällöin salilla vaikkei olekaan mikään himourheilija. Hän käy kerran viikossa myös pelaamassa höntsäsählyä.
Varsinaiset intohimon kohteet ovat kuitenkin historia ja kirjallisuus. Historian ajanjaksoista hänellä ei ole mitään erityistä suosikkia, kaikki viikinkiajasta lähtien kiinnostaa. Sotahistoria on ehkä se vähiten kiinnostava aihepiiri. Kirjoja Harri lukee ehkä jopa enemmän kuin Sonja (ja se on jo paljon se!) ja huonoina päivinä rakastaa kirjojaan enemmän kuin useimpia ihmisiä.

Luonne
Harri on rauhallinen, järkevä ja analyyttinen. Insinööritausta näkyy ajattelussa tai toisin päin. Hän on myös hyvin perehtynyt psykologiaan, kaikenlaisiin tunne- ja ihmissuhdejuttuihin, kiitos ruman avioeronsa. Yleensä hän ei tästä perhetymisestä paljon huutele, mutta varsinkin Sonja törmää siihen tämän tästä, kun Harri oikeasti osaa puhua näistä asioista eikä ole ihan pihalla.
Porukassa Harri on hyväntuulinen, sosiaalinen ja empaattinen kaveri, joka juttelee mielellään muiden kanssa. Varsinkin Sonjaan verrattuna hän on melkoinen ekstrovertti, mutta ei sellainen koko ajan itse äänessä oleva, rasittava tyyppi. Harri tulee oikein hyvin toimeen myös lasten kanssa. Tai siis itse asiassa lähes kenen kanssa tahansa, vaikka äiti saa välillä kiristelemään hampaita.

Nippelitietoa
* Yrittää säännöllisesti vähentää kahvinjuontia, siinä yleensä onnistumatta 6h pidempään (Sonja ei ymmärrä tätä, koska ei itse juo kahvia)
* Pitää kaikesta makeasta
* Kokkaa mielellään ja yleensä ihan hyvinkin, leipomista sen sijaan vihaa
* Vihaa myös tosi-tv:tä ja tv-mainoksia
* Ei ole koskaan omistanut minkäänlaista lemmikkiä, vaikka on hyvin eläinrakas, poislukien käärmeet
* Ei juurikaan kiinnostunut autoista tai muista koneista

• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 7 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: status-update
• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 7 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: status update
• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 6 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Ikä päivittyi
• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 8 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Suhde-update
• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 4 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: statuspäivitys

[Sonja T.Valvoja]

Katkelmia elämästä

1.
— Ota tua rasu naamaltas. Ethä sä sen kans syämähä pysty.
— En mä ajatellut jäädä syömään tätä, saat sä molemmat. Ja pitää olla vähän varovainen sen koronan kanssa kun…
— Se o tua köökin pöytä suunnillehen metrin leviä, mummu sanoi sellaisella sävyllä, joka ei sietänyt vastalauseita. — Istu sä toisella pualella ja mä toisella, nii siino sen verta hajurakoo ku tarvitahan. Ja minen saa mitää selevää mitä sä sanot kun mä kuulen nii huanoosti. Huulilta vähä näköö lukia jotta mitä toinen puhhuu. Nua hoitajakkin saa huutaa meille krehjuille nialu oikoosenaan siältä rasun takaa eikä sittekää kukaa saa selevää mitä ne toimittaa.

Mummu köpitti keittiöön edellä. Kun olin laskenut leivoslaatikon pöydälle, otin maskin naamaltani ja tungin sen syvälle keittön roskikseen. Enpä ollut tuotakaan asiaa ajatellut vaikka olin kyllä huomannut että mummu kuuli paremmin kun puhui suoraan kohti. Luulin, että kyse oli vain siitä, että ääni tuli silloin suoraan kohti. Laitoin teeveden kiehumaan ja nostin kupit ja lautaset pöytään.

— Voi kun on koriat, miten nuata kehtaa eres syärä… mummu ihaili suklaaleivoksia, jotka nostin lautasille, yhden kummallekin.
— Lusikalla kimppuun ja ääntä kohti vaan, naurahdin. — Syötäväksi ne on tarkoitettu.

— No jokos nää ny oli hankittu perheenlissäyksen johorosta? mummu kysyi kun oli pyyhkinyt suupielistään viimeisetkin muruset ja nojasi tuolissa taaksepäin.
— Nää, älä nyt höpötä. En mä tiedä vielä mitä mä teen sen toisen hevosen kanssa. Kun periaatteessa se ei nyt oikein olis… Salieri rittää kyllä mulle ja meille. Mut en mä sitä sano etteikö se toinen hevonen olisi jäänyt vähän kaivelemaan. Se oli aika kiva.
— Älä ny luule jotta molisin usuttamas väkisten, mut tuntuu vaan notta tua sun hevoosen hankinta on vähä samallaasta ku miten jokkut miättii kersojen tekemistä. Jos sitä täyrellistä hetkiä orottaa vaa, ni sitähä saa orottaa. Että joskus soon paree ku tekee vaa eikä miäti liikoja. Ja helepommin siitä hevosesta eroon pääsöö ku mukuloosta, jos karuttamahan alakaa.

2.
— Mikä perkele siinä on ettei osu, puuskahdin harmistuneena kun katsoin luotien reikiä hirven kuvassa. — Miten tää näin vaikeaa on liikkuvaan maaliin?

Markus hymisteli vieressä sanomatta mitään.

Hän avasi sanaisen arkkunsa vasta kun pääsimme takaisin katoksille.
— Tää nyt ei oo varsinaista varusteurheilua, mutta tua isäs torrakko ei taira olla ihan sopiva sulle. Tukin vois vaihtaa, saisi olla inasen lyhyempi ja ehkä vähän korkiampi, mut voi olla että kokonaisuuressaan vähän toisellainen ase olisi paree.
— Niin mutta kyllähän mä tällä paikallaan olevaan tauluun osun ihan kohtuullisesti.
— Juu mutta se on se liike kun tarttee paremmin käteen istuvan aseen. Sä oot kumminkin lyhyempi ja hoikempi ko isäs oli ja varmaan lyhyemmät käretki. Ja taitaa olla vähä painavakin tua sulle.

Selkäytimestä nousi ensimmäisenä pinnalle puhdas vastenmielisyys. En minä isän vanhaa kivääriä voisi vaihtaa pois. Oli kyllä totta että se oli ehkä vähän kohlo, iso ja painava, mutta jos isä kerran oli sillä ampunut (ja ihan hyvin vieläpä), niin totta kai minäkin siihen pystyisin. Jos ei isänsä aseella osannut ampua, niin millä sitten? Ja mitä minä sitten tekisin isän aseelle, jos hankkisin toisen? Ei sitä myydäkään voisi, se oli kuitenkin… no, isän.

Markus ei puhunut asiasta kuin vasta kotimatkalla.
— Ehritkö maanantaina tulemaan radalle taas? Kun on ne epäviralliset harjootukset, niin vois kattoo jos joltain löytyis toisellaane ase lainaan, voisit kokeilla että miten käy.

Mutisin jotakin epäselvää, mutta lopulta lupauduin tulemaan. Tosiasiassa hävetti, kun olisihan minulla omakin ase. Jolla en osannut ampua.

3. pyhäinpäivä
Hämärä oli laskeutumassa vasta kun astelimme Harrin kanssa pitkin hautausmaan pääkäytävää. Ihmisiä oli silti paljon jo liikkeellä, samoilla asioilla kuin mekin: viemässä kynttilöitä haudoille. Jotkut vastaantulijat tervehtivät ja vastasin heille takaisin, mutten jäänyt sen enempää juttelemaan. Ei tehnyt mieli.

Pimenevässä illassa hautausmaa näytti hienolta satoine valopisteineen, jotka lepattivat kukin omaan tahtiinsa. Minulla oli kassissa kynttilä jokaiselle läheiselle ja sitten yksi vielä vietäväksi sankarihaudalle mummun veljen muistolle. Siitä tulisi neljä pientä valopilkkua lisää.

Harri kulki vierelläni hieman epävarmana siitä mihin piti kulkea, sillä vein hänet haudoille ensimmäistä kertaa. Hän oli kysynyt haluaisinko hänen lähtevän mukaan ja olin vastannut että jos hän niin halusi. Kumpikaan ei oikein suoraan tunnustanut, että olisi varsinaisesti halunnut. Jos kyseessä olisi vain isän ja vaarin hauta, olisin vienyt Harrin sinne jo paljon aiemmin. Se oli vain se Jarnon nimi hautakivessä, mikä oli estänyt.

Hiljaisuuden vallitessa viittasin kädellä kun piti kääntyä sen oikean rivin kohdalla. Oikean haudan Harrikin huomasi helposti. Kivi oli leveä ja koska kultaukset oli uusittu samalla kun siihen oli kaiverrettu isän ja Jarnon nimet, sukunimi näkyi selkeänä. Pysähdyimme molemmat katsomaan hautakiveä. Harri varmaan luki nimiä ja ynnäili vuosilukuja mielessään. Minä en oikein tiedä mitä ajattelin, kunnes aloin puuhata kynttilöiden kanssa.

[Sonja T.Valvoja]

Joo, pieruhuumori, paras huumori. Nauratti oikeasti tuo ”Me kuollaan jos toi pieree tänne!”, mutta ei pelkkä tuo lause vaan se tilanne: Janne on ihan tosissaan, ei sitä naurata, sen mielestä se on ihan relevantti uhka. Se tekee tästä jotenkin vielä koomisemman. En tiedä naurattaisiko jos olisi itse samassa tilanteessa, mutta näin ulkopuolisen silmin lukien kyllä naurattaa.
Ja varsinkin kun siinä just edellä oli Tiden hyvin lakoninen ”Voi pientä. Sen siitä saa jos nielee neljä pullaa kokonaisena.” Naurahdin jo sille. Kuulen ja näen päässäni ilmeen ja äänensävyn.

Mutta minun tekee mieli aina vähän analysoida Helloa, koska se on niin jotenkin vaikea hahmo. Tässä yksi vaikeuden syy tulee ehkä jossain määrin esiin: joku toinen olisi jättänyt tuon raskaus-vitsin ekaan lauseeseen, muttei Hello. Se jatkaa sitä vitsiä loputtomiin vaikkei se ole enää oikeastaan kovin hauska sen jälkeen. Toiset lähtee mukaan sellaiseen ja pitää sitä hulvattoman hauskana. Toisilta sitten käryää käämit. Minulta ainakin hajoaisi pää ja epäilen että Tiituksellakin on ainakin välillä vähän samoja mietteitä. Ja osittain sen takia Sonjakin karttelee Helloa kuin ruttoa tai pahempaa.

[Sonja T.Valvoja]

Minä olen jotenkin odottanut jotakin tällaista. En tietoisesti, mutta luettuani tekstin tajusin ajattelevani jotakin sen suuntaista, että tulihan se sieltä. Koska olihan tämä niin oletettavaa! Ihmisillä on vankkoja mielipiteitä huumeidenkäyttäjistä ja sitten käy näin.
Ja pakko sanoa, että aluksi ihmettelin sitä kuinka Noa lieventelee sitä Poolanmettän huumekätköä, että sehän voi olla jotakin ihan kevyttä kamaa. Että Noa, kaikista maailman ihmisistä yrittää vähän niinkuin puolustella, mutta niin tietenkin: Noahan puolustaa samalla itseään.

[Sonja T.Valvoja]

Just ihana joulupallo!
Muutenkin tykkään tästä tekstistä, erityisesti noista kaikista pienistä hienoista/hauskoista/muuten vain onnistuneista sanavalinnoista: äiti joka käski lapset syömään vihanneksia, haarukka ja veitsi, ripeä rumpusoolo.

[Sonja T.Valvoja]

Minä vähän odotan, että tämän ratsastuskerran jälkeen Marshall suorittaa jotakin katumusharjoituksia, koska meni sillä tavalla humpsuttelemaan eikä ratsastamaan/ratsastuttamaan tavoitteellisesti ollenkaan. Tuli vähän sellainen fiilis tästä, mutta ehkä se osaa pakottaa itsensä rentoutumaan, vaikka sitten väkisin…
Mutta on tässä huumoriakin, nauroin noille muutamille Niklaksen kommenteille. Ja pystyn niin kuulemaan päässäni tuon Marshallin hivenen lakonisen vastauksen: ”Pooloa.”

[Sonja T.Valvoja]

Ensiksikin täytyy sanoa että olenpas otettu kun tuli näin nopeasti jatko tuohon minun tekstiin. Se on aina kiva juttu! Kiva myös huomata, että ehkä muutkaan eivät hinkkaa tekstejään päiväkaupalla kuntoon.
Ja yhtä vaan jännemmäksi käy tuo Ukon tilanne. Voit kuvitella minulle jo banderollin, jossa lukee punaisella spray-maalilla ”Ratkaisuja kehiin!” Että ihan rauhassa vaan… Oskari on kyllä taas niin Oskari, minä en osannut sitä oikein hyvin kirjoittaa.

[Sonja T.Valvoja]

Tälle Ukon tilanteelle on tehtävä jotakin, en kestä enää! Tämä oli nyt ainakin toinen kerta kun se tekee jonkinlaisen hyökkäyksen aivan yllättäen, ilman mitään selkeätä syytä. Ja mielessä pyörii edelleen yksi kesäkuinen sivulause, että päässä jokin varjostuma, kysta varmaan, joka ei voi mitään mitenkään aiheuttaa. Eipä! Olen kytännyt näitä Ukon postauksia huolesta sairaana joka kerta ja ei, ei vieläkään mitään muuta kuin tilanteen kehittelyä. Tai sitten olen ihan hakoteillä ja Ukko voisi parantua ja kaikki olla taas Oskarilla hyvin ja ja ja… Niin tai näin, yleisö vaatii ratkaisuja.

[Sonja T.Valvoja]

Voi miten tunnistan tuon ”nyt se tekee eri tavalla ja hylkäsi mut” -ajatusmallin! Tai miksi sitä nyt oikein pitäisi nimittää. Sitä jotenkin odotti, että Eira innostuisi ja olisi tosi tyytyväinen siitä että saa tehdä omia juttujaan ja päättää asioista. Lisäksi odotin että kyllä Eira sen verran on aikuismainen ja järkevä, että olisi keksinyt jotakin fiksua tekemistä. Näiden sijaan tulikin jonkinlainen lässähdys kun koko tyttö jäikin vähän tyhjän päälle. Sinänsä virkistävä teksti siinä mielessä, että Eirasta tulee helposti sellainen vaikutelma, että se on päsmäröivä ja itsevarma ja tämmöistä, mutta oikeastihan se on kamalan epävarma.

[Sonja T.Valvoja]

Arvostan tässä ihan suunnattomasti tuota Nellyn tapaa toimia. Vaikkei tämä olekaan Nellyn kirjoittama teksti mutta voisin hyvin kuvitella tapahtuvaksi juuri noin. Tarkat summat paperille ja sitten ynnäämään että miten talous makaa. Toivottavasti Eetu osaa arvostaa sitä myös, vaikka Nelly tökkiikin herkkiä asioita. Mutta uskon kyllä että Eetu on tyytyväinen kun tarkemmin miettii asiaa: konkurssi ei uhkaa ja joku kertoi hänelle selkeät stepit siitä mitä pitää tehdä. Ja sitähän tuo loppukin alleviivasi, haetaan yksissä tuumin imuri ja imuroidaan sohva (nauratti kyllä tämä loppu”huipennus”) yhdessä eikä kumpikaan jää märehtimään asioita. Ja eihän Nelly tökkinyt mitään OIKEASTI Eetulle tärkeätä, kahvinkulutusta tai tallia. Erinomainen peliliike Nellyltä.

Kommentoit joskus minulle, että ilahdut siitä kun teksteissä ravistellaan konservatiivisia sukupuolirooleja. Kiitos samoin, näen sen tässä. Nelly on tässä se looginen, taloudellisesti ajatteleva osapuoli, joka ei pelkää olla ikävä ihminen (Jillan häätö ja ulosotto); Eetu taas pehmeämpi, ei halua olla hankala eikä varsinkaan aiheuttaa toisille ongelmia ja pahaa mieltä.

[Sonja T.Valvoja]

Ihana, katkera, surkea, valtavan rohkea Heli! En olisi ikinä, siis todellakaan kirjaimellisesti ikinä osannut nähdä tätä käännettä tulevaksi. Miten Heli edes pystyi tuohon? Mutta jotenkin kauhean hyvä että pystyi, koska tämä tilanne olisi muuten pysyvä patti (siitä tietysti saisi kovasti kirjoitettavaa aikaiseksi, mutta kivempi se näin on). Ja niin kauniisti kirjoitettukin vielä.

[Sonja T.Valvoja]

Mikäs Nellyä vaivaa, kun noin sosialisoi Ritvan kanssa? Aikaisemminhan Nelly on lähinnä vältellyt anoppikandidaattiaan, minkä Ritvakin varmaan lienee huomannut koska on noin jotenkin… ”ei tää varmaan kelpaa sulle, mutta”-mielialalla. Siitä en sitten ole varma, että onko Ritva oikeasti tarkkanäköinen Nellyn suhteen vai vain marttyyri, jäänee nähtäväksi.
Vai Nelly vain todennut että jos aikoo Eetun kanssa perheelliseksi ruveta, niin olisi kaikille osapuolille helpompaa jos hän tulee toimeen anoppinsakin kanssa?

[Sonja T.Valvoja]

Päivän pelastus naurujen muodossa. Todellakin päivän hyvä työ 😀

[Sonja T.Valvoja]

Voi Nelly-parkaa, ihan oikeasti. MEONT (mun elämä oli nyt tässä) -syndrooma on varmaan ihan tarpeeksi paha kun se iskee vauvan synnyttyä, mutta että kun se iskee jo ennen synnytystä, niin ei hyvältä näytä. Ja tämä on kyllä niin realistinen! Kun ärsyttää, niin kaikki on tietenkin huonosti. Jok’ikinen asia ottaa pattiin: Noan kolme hevosta, Sonjan suunnitelmat toisen hankkimisesta, harjapakki, varmaan väärin puusta pudonnut lehtikin.

[Sonja T.Valvoja]

Toi Jussin tarhakäyttäytyminen on minun mielestäni se paras palanen! Se on tosiaan supersöpö ja supersöpösti kuvailtu. Tai siis jos miettii tekstiä kokonaisuudessaan, niin saat paljon sanottua ja tehtyä vaikkei varsinaisesti ”tapahdukaan” mitään ja tekstikään ei ole romaanin mittainen. Mutta tämähän ei ole ensimmäinen sellainen teksti Outilta, etten voi väittää yllättyneeni.

Salaisesti sydäntä lämmittää myös se, että Sonjan tekstit on luettu tarkalla kammalla ja otettu mukaan tosi hyvin ja luontevasti. Ja Sonja tosiaan on juurikin se, joka asiaan tarttuu ja huomaa ja jaksaisi saarnata jaksamisen tärkeydestä.

[Julkaisija]

Viestit