[Sonja T.Valvoja]

Irtohypytys 2.9.19
Ratsastaahan minun tänään piti, mutta kun huomasin että maneesissa oli jonkun edellisen jäljiltä vielä irtohypitysrata, niin pyysin etteivät purkaisi kujaa vielä pois. Minä voisin tehdä sen kunhan olisin hypyttänyt Salieria. Sitä hyppäämistä olen miettinyt niin kovin, Salieri pitää siitä selvästi mutta eipähän tullut sitten irtohypytys mieleen.

Suojat löytyivät varustelaatikosta helposti, mutta muita juoksutusvermeitä jouduin kaivelemaan vähän. Alimmaisena ne tietenkin olivat, ei ole tullut taas käytettyä. Ei minulla edes ole muita varusteita kuin liina ja kapsoni, en ole koskaan nähnyt tarpeelliseksi hankkia mitään vyötä tai sivuohjia. Juoksutuspiiskaakaan ei ole, mutta sellaisen Eetu kaivoi jostain kolosta lainaksi.

Maneesissa kävelytin Salieria ensin liinassa molempiin suuntiin, sitten ravia molempiin suuntiin. Salieri oli taas vähän pinkeänä, mutta kiltisti se totteli silti. Sen puhinasta vain tiesi että menohaluja olisi enemmänkin. Pyysin siltä laukkaa ja se aiheutti pienet pukit, muutenkin laukannosto oli vähän räjähdysmäinen. Minua nauratti mutta rauhoittelin sitä äänellä.

Salieri sai laukata molempiin suuntiin pahimmat energiansa pois, sitten otin liinan pois ja ohjasin sen esteradan alkuun. Rata oli ihan helppo, ensin muutama maapuomi ja ristikko, lyhyellä sivulla yksi maapuomi ja ristikko ja viimeisellä pitkällä sivulla maapuomien jälkeen pieni este. Olin katsonut jo etukäteen maapuomien etäisyydet sopiviksi Salierille, mutta ristikoita tai esteitä en lähtenyt vielä nostamaan. Treenataan nyt ensin näillä vauvaesteillä.

Salierilla ainakin oli hauskaa! Se hoksasi toki radan heti, se on vanha konkari irtohypityshommissa. Mister Draamakuningas tietenkin vetäisi oikein näyttävät loikat ristikoiden ylitse ja muutaman rodeohypyn siinä välissä. Hitsi ettei ollut kameraa mukana! Kehuin sitä vuolaasti hyppyjen jälkeen.

Lisäsin lyhyelle sivulle pari maapuomia lisää ja nostin ristikoiden korkeutta vähän. Tämä ei Salierin pakkaa sekoittanut, se on tarkka hyppääjä ja osaa katsoa eteensä, ei paisko menemään sokkona. Tällä kertaa se malttoi hypätä nätisti ja ne ylimääräiset loikkelehtimisetkin jäivät tekemättä, mitä nyt radan lopuksi piti vähän.

Kolmannelle kierrokselle rakensin ensimmäisen esteen esteen jälkeen toisen kahden laukka-askeleen päähän ja muutin ristikot vähän korkeammiksi esteiksi. Ei se estekorkeus vieläkään päätä huimannut, mitä lienee puolimetrisiä tai vähän päälle.

Se yhtäkkiä radalle ilmestynyt uusi este sai Salierin tarkkaavaisemmaksi, ihan kuin se olisi hoksannut että ei kannatakaan kaahottaa ihan reikäpäisenä kujan läpi. Tein muutaman erilaisen variaation näistä ja nostin taas hissukseen estekorkeuksia, vaikkei ne vieläkään taivaita hiponeet. Salieri suoriutui niistä kauniisti ja se alkoi keskittyä enemmän siihen hyppäämiseen, jätti pierupukittelun sikseen. Viimeiseksi uskalsin rakentaa sille ristikon, pystyn ja okserin sarjan, jollaisia olin nähnyt käytettävän joillain oripäivillä tai vastaavilla. Ei toki niin korkeita kuin tämmöisillä, mutta idea kuitenkin oli sama. Ylihän siitä mentiin, puomeja kolistelematta. Että kyllä Salierilla hypätä uskaltaisi, ei se siitä ole kiinni.

– Susta saisi aika kivan estehevosenkin aika helposti, tuumin Salierille kun napsautin liinan kiinni kapsoniin ja lähdimme ulos jäähdyttelemään. Tallilla sitä odotti palkintobanaanit.

[Sonja T.Valvoja]

Sieniä ja menneisyyden haamuja, 1.9.19
Tuomo ilmoittautui halukkaaksi lähtemään sienimetsälle, Helena ja Kimmo jäivät mieluummin kotiin. Kimmo oli löytänyt kirjakasoistani jotain mielenkiintoista, Helena puolestaan kierteli puutarhaa ja ilmeisesti chattaili puhelimella jonkun kanssa. Ehkä sen miehen, josta hän oli eilen kertonut, joku Tinder-löytö.

Tuomo oli meidän porukan virallinen eräjorma, jonka mielestä paras tapa viettää lomaviikko oli lähteä jonnekin tiettömien taipaleiden taakse vaeltamaan ja telttailemaan. Meille muille riitti päiväreissut metsään. Tuomo myös marjasti, sienesti ja metsästi, kuten kuvaan sopi. Tällä kertaa olisi tiedossa vain ehkä muutaman tunnin sieniretki, kävisimme katsomassa Suokorven nurkkia, kun Krista oli sanonut sieltä löytyvän sieniä.

Minä tunsin nämä metsät kuin omat taskuni, olinhan rymynnyt näissä koko lapsuuteni Markuksen kanssa. Suvun ikiaikaiset marja- ja sienipaikat tiesin myös, tietenkin. Uhkasin Tuomoa että niitä ei sitten saanut kertoa kellekään kidutuksen uhallakaan. Hän lupasi pyhästi pitää suunsa kiinni. Oli myös kuulemma mukava joskus liikkua metsässä niinkin ettei tiennyt minne menee ja joku toinen pitää huolta suunnistamisesta, että kerrankin saa vain katsella ja ihailla metsää.

Matka ei ollut kovin pitkä Suokorpeen. Muuten metsä oli synkeätä kuusikkoa, mutta Suokorpi oli kuin keidas sen kainalossa. Ilmeisesti se oli lähdepohjainen suonlampare, rehevä ja keskeltä upottava. Siellä kasvoi rahkasammalta, ruovikkoa ja muutama kitukasvuinen puunkrääkky, kauempana kuusimetsän pohjassa oli tavallisen sammaleen seassa rahkasammalta, sitä enemmän mitä lähemmäs suota mentiin. Sieltä juuri toivoin sieniä löytäväni.

Lähdimme kiertämään suota, silmät suunnattuina sammalikkoon. Toivoin löytäväni herkkutatteja ja toisesta päästä kanttarelleja, vaikka niiden paras aika oli ehkä jo ohitse. Karvarouskuja voisi olla myös ja jos oikein hyvä tuuri kävisi, saattaisimme löytää mustatorvisieniäkin, ehkä myös ensimmäiset suppikset.

– Tatti kello kolmessa! tiedotti Tuomo hetken tarpomisen jälkeen. – Katotaas mikä se on tattejaan. Herkkutatti, sanosin että aikas nätti, ei oo ainakaan pahasti matoinen. Tää metsä näyttää just hyvältä herkkutattiseudulta, tällaista vanhaa kuusivmetsää ja paksu sammalikko.
– Kyllä täällä yleensä onkin vähän joka puolella niitä, nyt tää vuosi on ollut huonompi, vissiin niin kuiva väärään aikaan. Vaikka olihan viime kesäkin tosi kuiva ja kuuma, varsinkin heinäkuu, mut silti syksyllä oli ihan kohtuullisesti sieniä.
– Joo, herkkutatteja taisi olla vähän sniidusti, mutta muita kyllä sit myöhemmin syksyllä oli ihan hyvin. Mut ei näiden sienten sielunelämästä aina niin tiedä.

Löysimme muutaman tatin lisää kun tarvoimme eteenpäin. Hyttysiä ei enää ollut, paarmatkaan eivät metsän siimeksessä juuri viihtyneet ja hirvikärpäsiä ei juuri nyt näkynyt. Se mikä minun niskaani kutitti, osoittautui kuusenneulaseksi.

– Mites sä oot muuten viihtyny täällä Seinäjoella? Tuomo kysäisi vähän niinkuin ohimennen.
– Oikein hyvin! Mä tykkään tosta uudesta kodista, se on heti alusta asti tuntunut jotenki nii… omalta. Ja muutenki, onhan tää nyt tietysti lapsuudenkoti. Vähänhän täältä on pitkä matka yhtään mihinkään, et auto pitää aina olla, mutta siihenkin on jo kersana tottunut. Ja sit jos alkaa nyppiä niin tuun sit Tampereelle muutamaksi päiväksi.
– Ei ole isän haamu tullut kummittelemaan?
– Ei. Ehkä vähän jopa yllättävää mutta ei. Tietysti sitä aina joskus miettii ja muistelee, että isä käveli aina tuosta ja istui aina tuolla ja tämä ja tuo on isän tekemiä, muttei se sillai… ahdista. Se nyt on vaan tapahtunut fakta.
– No se on tosi hyvä.
– Ehkä se on se, että rakennettiin toi uusi talo, ei ole se vanha. Se nimittäin olis voinut olla vähän liian pelottava. Se piti jo muutenkin aina vähän kaikenlaista narinaa ja pauketta, patterit napsui ja rapisi ja muuta. Siellä olis voinut olla varsinkin nukkuminen mahdotonta. Ja korvatulppiahan ei olis voinut pitää koska sitten ei olisi kuullut jos olisi katto romahtanut. En ny sano että se olisi ollut jotenkin akuutti riski, mutta ei näistä koskaan tiedä, sanoin naurahtaen.

Tuomo nauroi myös.
– Vanhoilla taloilla on aina vähän omaa elämää, meilläkin kotitalo pitää ääntä. Kuis vanha se purettu talo oli?
– Eihän se sinällään vanha ollut, joskus 70-luvun lopulla rakennettu, mut isä sanoi aina että rakennusvalvonta keksittiin vasta 80- ja 90-lukujen taitteessa, niin se sitten oikeasti lahosi useammasta paikasta.

Tuomo oli kiinnostunut historiasta ja hän kyseli meidän tilan vaiheita. Joitain yksityiskohtia olin kertonut jo aiemmin, mutta en koko tarinaa. Itse Otavan tila oli vanha, ensimmäiset merkinnät olivat jo 1600-luvun alusta. Meidän suku oli tämän ostanut vasta myöhemmin, 1775. Tila oli pidetty jakamattomana, annettu aina vanhimmalle pojalle kokonaan, nuoremmat olivat ehkä saaneet torpanpaikan tai sitten rahana oman osuutensa perinnöstä. Koska maita oli osteltu vuosisatojen mittaan, tilan koko oli kasvanut.

Isä ja setä olivat kuitenkin jakaneet tilan keskenään, kumpikaan ei ollut halunnut luopua omasta perintöosuudestaan. He päätyivät perustamaan maatilayhtymän, joka vastasi pelloista, karjasta ja viljelyksestä. Setä jäi asumaan vanhaa Otavan päärakennusta, isälle lohkottiin oma tontti, joka sai nimekseen tietenkin Orion ja joka oli nyt siis minun. Myöhemmin Otavan pihapiiriin rakennettiin Risto-sedälle ja Riitta-tädille oma ”syytinkitupa”, kun serkkuni Markus toi nuoren emännän taloon. Ympyrä sulkeutuisi minun jälkeeni, Markuksen ja Kristan lapset perisivät Orionin ja minun osuuteni maatilayhtymästä.

Nämä olivat vain näitä tuoreimpia käänteitä tilan monisatavuotisessa historiassa. Paljon muutakin oli toki tapahtunut. Jostain syystä ne ikävät asiat jäivät elämään arkistoihin ja virallisiin lähteisiin: murhat (sentään vain yksi varma ja sekin sisällissodan aikana), rikokset (jos nyt vähän oli viinaa keitelty…), verorästit, tulipalot, kuolemat tauteihin. Suullisena perimätietona kulkivat sitten epäviralliset onnen aiheet: kadonneeksi luultu mies oli tullut takaisin Amerikasta, oli löytynyt mieluisa puoliso, saatu kauan kaivattu lapsi (lapsen syntymän tiesivät kirkonkirjat, kaipauksesta niihin ei kirjoitettu).

Siinä tarinoidessa ehdimme Tuomon kanssa poimia ihan hyvänlaisen sienisaaliin. Herkkutatteja oli lopulta ihan kivasti, kanttarelleja löytyi myös ja Tuomo löysi yllättäen myös hyvänlaisen esiintymän mustatorvisieniä. En muista että niitä koskaan olisi löytynyt siitä paikasta, toisaalta se on sellainen sieni että sitä ei kyllä näe kuin vahingossa jos kompastuu. Painoin paikan tarkkaan mieleeni, pitää kertoa se Kristallekin niin ei pääse unohtumaan. Minä tekisin osasta saalista jotain sienipaistosta hirvipaistin lisukkeeksi. Pitihän kaverit ruokkia ennen kuin lähtisin viemään heitä Seinäjoelle junalle.

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos Nelly! Hyvin sopii tarina joten tässä tietenkin jatkoa siihen.

– Joo, voin mä kahville lähteä, sanoin Nellylle, ilahtuneena toisen ystävällisyydestä. – Mulla on tuossa muutama kaveri mukana tänään, ovat Tampereelta käymässä, kaiketi niillekin muutama tippa kahvia löytyy.

Olin jo tottunut siihen että Eetun keittiö oli tallin yleinen kokoontumispaikka, vaikka aluksi olinkin vähän epäröinyt noin vain astella toisen kotiin. Kaikki eivät ole samanlaisia reviiritietoisia, introverttejä kotikissoja kuin minä, muistutin itseäni. Lisäksi olin aika varma että Helena ja Tuomo ainakin olisivat kiitollisia kahvista. Minä en juo kahvia, joten eihän minun luonani semmoista saanut, ei minulla ollut edes kahvinkeitintä. Pitäisi kai hankkia joku pieni pressopannu, niin saisi sitten ainakin kahvia kuntoisi omat purut mukana.

Moikkasin keittiössä jälleen kerran istuvaa porukkaa ja esittelin kaverit yleisesti kaikille. Nelly tarttui heti Helenaan, noin kuvaannollisesti:
– Säkö äsken ratsastit siellä kentällä Sonjan Salierilla?
– Joo, mä oon ratsastanut sillä satunnaisesti jo silloin kun se oli Tampereellakin tai siis Lempäälässä. Se on tosi ihana hevonen, kiva juttu että Sonja antaa mun välillä ratsastaa sitä vaikka mä olenkin ihan täys pälli hevosen selässä, Helena pulppusi puhetta.
– En mä nyt sanoisi, sanoi Nelly. – En mä teitä ehtinyt tietysti kauaa seurata siinä, mutta sä istuit tosi hyvin sitä harjoitusravia kun pääsit juonesta kiinni. Ja noudatit hyvin Sonjan ohjeita. Mä valmennan ite jonkin verran ja välillä tulee vastaan sellaisia ratsastajia joille ei vain mee mikään jakeluun tai ainakin näyttää siltä. En tiä sitten, ehkä se on oma vika, ettei osaa neuvoa tarpeeksi selkeesti.
– Kyllä niitä on pälliratsastajiakin, sanoi Hello väliin suu täynnä keksiä. Joku oli leiponut suklaakeksejä ja niitä oli pöydällä tarjolla. – Mä oon varmasti yksi niistä jotka ei erota harjoitusravia puolipidätteestä.

Kaikki nauroivat, paitsi Kimmo ja Tuomo, joilla ei ollut oikeasti hajuakaan mistä oli kyse.

Minä olin salaa tyytyväinen: tämä Nelly oli nyt tosiaan se, joka niitä tunteja antoi. Kysyinkin häneltä heti, että kiinnostaisiko epätavoitteellisen tädin valmentaminen tai ainakin jonkinlainen ratsastuksellisessa ruodussa pitäminen silloin tällöin tai vaikka ihan säännöllisestikin. Se sopi Nellylle ja sovimme ensi viikolle ensimmäisen tunnin. Puhuisimme silloin tarkemmin myös tavoitteista, tasoista ja muusta sellaisesta. Nyt ei oikein ehtinyt, koska meidän piti lähteä takaisin kotiin ruuanlaittoon.

[Sonja T.Valvoja]

Pakkasin kaverit auton kyytiin ja lähdimme käymään tallilla. Olin luvannut Helenalle että hän saa ratsastaa Salierilla. Helena oli ratsastanut joskus lapsena mutta sitten se harrastus oli jäänyt. Sen verran hän oli kuitenkin muutaman vuoden mittaan ratsastellut siellä täällä ja toisinaan Salierillakin, että hänellä oli omat varusteet. Kimmo ja Tuomo olivat mukana katsomassa.

Helena talutti Salierin kentälle. Siellä ei ollut ketään, toisaalta oli aika lämmin päivä vaikka aurinko ei ihan täydeltä terältä paistanutkaan, vaan taivaalla oli pilviä. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut vetää mitään hikitreeniä. Tai Helenalle saattaisi hiki tullakin, Salierille tuskin.

Salieri oli vähän hämmentyneen näköinen kun en noussutkaan selkään vaan jäin kentän keskelle katsomaan.
– Koitapas saada se Salieri kuuntelemaan sua. Nyt se tuijottaa vaan mua täällä keskellä kenttää ja haluais tulla tänne. Tee puolipidäte ja nosta sit ravi. Joo kevennä vaa, jos se on helpompi sulle. Muistuta pohkeella taas, se yrittää lintsata.

Meno alkoi näyttää paremmalta vaikka edelleen Salierin toinen korva oli kääntyneenä minun suuntaan, varsinkin kun huutelin ohjeita. Se nyt oli vähän tuommoinen mamman lellipoika, joten ehkä sen yhden korvan ymmärtää.

– Kattos nyt miten sun jalkas on. Älä nosta varpaita vaan paina kantapäitä alas. Ihan rohkeasti tue päkiää siihen jalustimeen. Nyt on parempi, huomaatko itse eroa ny. Kädet alas, hartiat alas. Katse ylös sinne korvien väliin. Älä unohda sitä kevennystä, ylös… ylös… ylös… Noin.
– Apua, liian monta asiaa mihin pitää keskittyä!

Talutin Salieria hetken aikaa, jotta Helena sai keskittyä asentoonsa ja harjoitusravin istumiseen, sitäkin harjoiteltiin. Se olin lopulta minä jolle tuli kovin hiki, kun juoksin ripeäravisen Salierin vierellä pehmeässä hiekassa ja se aurinko paistoi pilvien välistä. Tsiises, hikistä hommaa, ei tarvitse lenkille lähteä kyllä tänään. Ei sillä että olisin ollut menossakaan, mutta kuitenkin.

Teimme paljon käynti- ja ravityöskentelyä, ratsastutin voltteja ja ympyröitä ja muita ratsastusradan teitä. Oli ihan kiva nähdä Salieri näin maasta käsin, yleensä tietenkin ratsastin sillä itse. Helenaa oli mukava neuvoa, koska hän noudatti ohjeita ja yritti aina ihan tosissaan. Salieri sen sijaan yritti vähän ketkuilla ja laiskotella. Kun ei ole mamma selässä niin onko se nyt niin tarkkaa sen tottelemisen kanssa muka…

– Hitsi, susta tulis kyllä hyvä ratsastuksenopettaja, Helena huokasi kun laskeutui alas Salierin selästä. – Ja Salierista hyvä opetushevonen.
– No kiitos, mutta kyl mä olen enemmänkin se opetettava kuin opettaja, nää nyt oli tämmöisiä perusjuttuja, sanoin vähän hämilläni.

[Sonja T.Valvoja]

Viikonloppu kavereiden kanssa 29.8.19
– Ei luoja, onpa hieno! huudahti Helena kun ajoin kotipihaan. Tuomo ja Kimmo ilmaisivat olevansa hyvin samaa mieltä.
– Tää on tosi sopiva tähän maisemaan, Kimmo totesi, tietenkin, innokas valokuvaaja näki nämä tyyliseikat heti.

Purkauduimme autosta mutta tavarat olivat jäädä sinne kokonaan kun kaverit halusivat heti kiertämään taloa ulkoapäin. Varsinkin Kimmot huomiot ja kiitokset imartelivat, koska Kimmolla oli oikeasti silmää tällaisille asioille.
– Nii teillä oli oikeasti joku arkkitehti tätä suunnittelemassa, ettei mikään valmispaketista muokattu versio? Meinaan että riippumatta siitä mitä maksoi niin kyllä kannatti, tää näyttää tosi hyvältä, tyylikäs. Jotenkin niinku kartano mut… moderni. Ei mikään överi. Ei oo yritetty kopioida yksi yhteen vanhojen kartanoiden ja talojen piirteitä, selkeesti moderni rakennus, muttei kuitenkaan sillai korostetun suoralinjainen ja yksinkertainen mitä useimmat modernit talot on. Ja tää istuu tosi hyvin tähän maisemaan. Todennäköisesti toi väri on talvella vielä hienompi kun on lunta.

Minun piti esitellä sitten puutarhaa ja rantasaunalla kävimme myös. Lupasin että myöhemmin illalla lämmitetään sauna, käydään uimassa lammessa ja istutaan saunan terassilla.

Sitten teimme perusteellisen kierroksen sisällä:
– Tästä eteisestä pääsee heti tähän yhteen isoon makuuhuoneeseen. Aattelin että joku teistä vois nukkua täällä. Tässä on oma vessa ja suihku. Tää on suunniteltu vähän sitä silmällä pitäen että jos tarvii joskus toimistoa niin tätä vois käyttää sellaisena, siksi tää on vähän tämmöinen erillinen, ei tartte tulla sisälle asti. Tässä on myös keittiövaraus että tohon saa tarvittaessa helposti remontoitua keittiönurkkauksen, siinä on sillai vesi ja sähköt. Joo ihan totta, saa tästä erillisen pikkuasunnonkin, jos joskus maailmassa sellasta tarvii. Mut toisaalta tää on myös sitä varten, että jos vaikka mä asun tässä huonojalkaisena mummona, niin mä voin käyttää tätä makuuhuoneena enkä tarvi yläkertaa ollenkaan, et tarvis rappusia käyttää.

– Tässä on sit tää keittiö, kunnollinen kylmäkomero oli ehdoton vaatimus ja sit se että mahtuu arkkupakastin ja on muutenkin kunnolla tilaa, varsinkin säilytys- ja tasotilaa. Ei, ei oo kaasuhellaa, mä polttaisin tän talon kaasun kanssa. Ihan tavan induktioliesi vaan ja kiertoilmauuni. Tuossa on sit leivinuuni, sen toisella puolella olkkarissa on takka. Tää on varaava rakenne, et jos joskus tulee talvella pidempi sähkökatko, niin tällä ainakin teoriassa saa pidettyä osan talosta lämpimänä. Sen kannalta toi on tietysti harvinaisen typerä ratkaisu toi kahden kerroksen korkuinen avoin tila, lämmin ilmahan menee sinne, mut ehkä sit yläkerta pysyy lämpimänä. Toivottavasti ei tartte kokeilla ikinä käytännössä. Muutenhan täällä on maalämpö.

– Tää on sit tää olohuone ja tuossa kirjasto vieressä. Ne hyllyt tulee ens viikolla, niin pääsen sit järjestelemään sitä kirjastoa kunnolla. Ne on tummaa puuta, ne kiertää seiniä niin tästä tulee sellainen tumma, vähä niinku jossain vanhoissa englantilaisissa kartanoissa. Mä en oikein osannut päättää mitä mä haluan, niin tehtiin sit sisustusarkkitehdin kanssa niin että eri huoneissa on vähän eri tyylejä. Tää alakerta on tällainen vähän perinteisempi, paitsi toi saunaosasto, mennään sinne kohta. Yläkerta on sitten modernimpi.

– Tämä on sitten tämä “spa-osasto”… Tuolla on kodinhoitohuone ja kuraeteinen ja vaatekomero, se on nyt varastona. Ei ookkaan pesukonetta, se on yläkerrassa. Sielläkin on kylppäri ja mä aattelin että kuitenkin mä pukeudun yläkerrassa ja mun vaatekomero on siellä ja liinavaatteet ja kaikki niin se olis tosi idioottimaista raahata likaisia vaatteita alas ja sit taas puhtaita takas yläkertaan jos pesukone olis alakerrassa. Toisaalt tuli kyl mieleen, että kun rypee oikein kunnolla kurassa ulkona ja tulee tästä sisään, niin olis hyvä jos tossa olis heti pesukone mihin vois ne ulkovaatteet tunkee. Mutta en mä nyt viitti kahta pesukonetta hankkia sen takia.

– Tuossa on sit suihkut ja sauna. Joo, eiks ookkin, mä tykkään tästä kans. Toi on puukiuas, mut tohon tulee sähköt sillai että jos joskus haluaa vaihtaa puukiukaan sähköön niin se onnistuu ku asentaa vaa paikoilleen. Tosta pääsee sit takaterassille viilentelemään. En viittiny ottaa poreammetta, periaatteessa tossa olis sille tila, mut terassille tai johonkin hankin ehkä paljun tai jonkun kunhan saan aikaiseksi. Nyt kesällä mä oon vaan lillutellut tuolla lammessa.

– Täällä yläkerrassa on 4 makuuhuonetta ja sit tää yläaula ja kylppäri. Noi kaks pienempää on vähän niinkuin vierashuoneita, nää isot päätyhuoneet on mun suosikkeja kun niistä on ikkunat kolmeen suuntaan. Sit jos joku joskus tarvii enemmän huoneita, niin noi saa helposti jaettua väliseinällä kahteen pieneen huoneeseen. No en mä, mutta mistä sen tietää kuka tässä mun jälkeen asuu. Tai sit mä nain ens viikolla miehen, jolla on kuus alaikäistä muksua… Toinen näist on nyt mun makuuhuone ja toinen työhuone. Tosin tää on vähä liian iso työhuoneeksi, mut olkoon ny kunnes keksin jonkun paremman idean. Täältä on vaan niin kivat näkymät joka puolelle.

– Nää kaikki on selkeästi moderneja tyyliltään, toi mun makkari on vähän enempi romanttisen suuntaan, kukkasia ja muuta. Eiks ookkin! Toimistokalusteet on yleensä niin masentavia, ni mä halusin jotai erilaista, mutta kuitenkin sellaista missä on hyvä tehdä töitä.

[Sonja T.Valvoja]

Tulin tänään hyvissä ajoin tallille, koska kengittäjä oli tulossa. Salieria ei tarvinnut kengätä vielä, mutta piakkoin kuitenkin ja halusin vähän selvittää millainen tämä vakituinen Hopiavuoren seppä oli. Ei sillä että mitään ihmekikkoja olisi tarvinnut, Salierille sopi ihan peruskenkä, vuoluissa ei ollut mitään ihmeellistä ja se iki-kiltti elukka melkein piti kaviotakin ilmassa itsekseen.

Kengittäjä vaikutti ihan asiansaosaavalta ja tervejärkiseltä kaverilta, joten kysyin häneltä kengitystä parin viikon päähän. Tosin pitää selvittää, löytyisikö Salierille joku ratsastamaan sitä sen lomareissun ajaksi vai päästäisikö sen kokonaan lomalle, ehkä jopa ilman kenkiä. Vaikka kai täältä löytyi ratsastajia. Jos vaihteeksi joku sellainen joka hyppäisi sillä. Salieri selviytyi esteistä kyllä hienosti, se olin minä jota esteratsastus ei niin viehkonut. Ehkä pitäisi opetella sitäkin lajia vähän paremmin itse, vaihtelu varmasti virkistäisi Salieriakin.

– Sori vaan ukkeli, mutta tänään me mennään taas tylsästi kentälle kuviokellumaan, juttelin Salierille. – Sun täytyy olla oikein hurmaava ja vietellä itsellesi jostain esteratsastaja, niin pääset välillä hyppimään. Tai ehkä kenttäratsastaja, niin pääset maastoesteille. Mä voin hyppiä sun kanssa kentällä esteitä joskus ja jouluna, mutta maastoesteille en mene tapattamaan itseäni ja sua.

Salieri pärskähti. Se oli varmasti ihan samaa mieltä.

– – –
Talutin Salierin maneesiin. Eetu oli siellä maneesinpohjaa siistimässä, mutta sain luvan tulla ratsastamaan. Kehaisin joutessani maneesin peilejä, yksin ratsastettaessa ne olivat niin hyödylliset. Hopiavuori ei muuten ehkä ollut mikään varsinainen kouluratsastajien pyhättö mutta maneesin peileillä pääsi jo pitkälle.

Verryttelin Salierin rauhallisesti ja jatkoin sitten siirtymisillä. Ne olivat takuuvarma keino saada Salieri hyvin tuntumalle ja takaosan kunnolla alle ja aktiiviseksi. Siitä oli helppo lähteä työstämään sitten mitä ikinä nyt halusikaan harjoitella. Tänään ajattelin treenailla väistöjä ja taivutuksia tai mitä ne nyt ikinä onkaan. Luoja, minä en ikinä opi tätä terminologiaa. Avotaivutus nyt on helppo asia (vai onko se nyt sitten avoväistö?), mutta sitten on sulkutaivutus, sulkuväistö ja vastataivutus (vai vastaväistö?), travers, renvers, half-pass. Mitä eroa näillä edes on? Hevonen on joka tapauksessa taivutettu liikeen suuntaan ja etenee joko etu- tai takaosa uralla. Oli miten oli, minulla oli poikkeuksellisesti jopa parit harjoituskuviot mietittynä valmiiksi.

Ratsastan ravissa keskihalkaisijalle. Tarkistan peilistä että suorassa ollaan, hyvä. Käännän sitten Salierin voltille ja kun voltti on tehty, jatkan samalla taivutuksella avoväistöä muutaman metrin. Sitten suoristus ja sama toiseen suuntaan. En pyydä mitenkään tiukkaa taivutusta, vähempikin riittää kun ei tässä olla mitään Grand Prix’tä ratsastamassa. Taputan Salieria, hieno poika.

Yritän samaa myös laukassa, mutta jotenkin se on vaikeampi. Lähinnä se on vaikeampi minulle, se oikeiden apujen antaminen on hankalampaa laukassa, menee hosumiseksi. Salieri närkästyy kun ei ymmärrä mitä minä haluan ja toisaalta varmaan jostain vaistoaa etten ollut ihan tyytyväinen tulokseen. Taputan sitä taas kaulalle ja annan sen laukata vähän reippaammin ja vapaammassa muodossa kierroksen, pari. Suoralla uralla, takaosa maneesin seinää vasten avotaivutus laukassa onnistuu hyvin. Vaihdan kierrosta ja laukkaa ja kokeilen saman toiseen suuntaan. Sekin toimii, joten se on hyvä niin. Jatketaan vaikeammilla kuvioilla joskus toiste (voi luoja, me niin tarvitaan valmentaja).

Teen samanlaisia taivutuksen vaihtoja myös sulkutaivutuksessa, välillä keskihalkaisijalla, välillä pitkällä sivulla, ravissa ja vähäsen laukassakin. Salieri suorittaa aina niin nätisti kun sitä vain jaksaa kehua. Sitten tulee se wow-hetki, kun ainakin satulaan tuntuu että nyt mennään tosi hienosti, peilissäkin näyttää kivalta ja hankala tehtäväsarja onnistuu. Päätän lopettaa ratsastuksen tältä erää tähän. Tällä kerralla ei varmasti enää parempaa saada aikaan.

Käyn taluttelemassa Salieria vähän ympäri pihaa. Omat jalkani huutavat hoosiannaa, keskivartalon olemattomista lihaksista nyt puhumattakaan, mutta ei auta, hevonen on hoidettava. Tallilla Salieri kyhnää turvallaan kylkeäni pyyhkien samalla suupielen kuolat kätevästi paitaani. Voi kiitti.
– Joo, sori siitä laukkaväistökatastrofista, se oli mun moka.

[Sonja T.Valvoja]

Soitin ovikelloa, mutta avasin oven kuitenkin omalla avaimellani, kuten tapanani oli. Mummu tuli vastaan eteisessä rollaattorinsa kanssa.

– No mutta Sonjahan se siinä! Tuloo periämmälle vaa.
Potkin kengät eteiseeen ja nostin kassiani.

– Toin meille jäätelöä, kun ei se nyt vielä syksy ole. Tää tarttee laittaa kippoihin.
– Voi voi sinuas, kaiken maaliman herkkuja, mummu pakisi tyytyväisenä. Väitän että persous makealle oli perinnöllistä ja ei ollut omena kauas puusta pudonnut.
– Otaha kipoot tuast kulumakaapist ja luskat tiärätki siit uuniv viärest.

Jaoin jäätelön kuppeihin. Puolen litran Ben&Jerry’s-pakkaus oli juuri sopiva kahdelle kun ei ahneeksi ruvennut. Asetin kupin mummun eteen pöydälle ja istuin itse vastapäätä.

– Mitäs tänne sun rauhaasi muuta kuuluu?
– Mitäs se, samaa vanahaa ku enneki. Kävin päiväl leheret lukomas tuas aamupualeen ja istumaas tua tuvas muutonki. Voi ietuna ku oli taas muareilla maalima piäles. Piti haukkuva kaikki ja ensteks nuaree polovi ku on pelit ja vehkeet ja intternetit ja kaikki, että kylä ei entivanahaan ollu ja kaikki oli nii palijo paremmi muutonki.

Naurahdin mummun nurinalle. Se oli niin tuttua. Mummun olohuoneesta löytyi tabletti jolla pääsi surffailemaan netissä. Harvakseltaan mummu sitä kuitenkin käytti vaikka kovin se kiinnosti. Perinteiset kirjat veivät voiton, niitä mummu ahmi minkä ehti ja lehdet päälle. Sukuvika se sekin oli ja perinnöllinen.

– No mitäs sä siihen? Kai nyt löit niille jauhot suuhun? utelin mummulta.
– Tiätysti. Mä sanoin niile et jos oikeen olis vanahat hyvät ajat viälä ni tästäki muariköörist pualet olis kuallu kaike maalima lastentauteihin ennekö olsitte ripille päässeet. Sit niistä säästyneist olis pualet kuallu lastentekohon ja niist kersoostaki olis pualet kuallu. Ja loput naisenpualet ja kaik äijät olis kuallu tyäntekohon. Ja jos joku ois meinannu vanahaks elää ni solis nuijittu suaho kuuskymppisenä kö ei niistä käsinkuakituist kaskipelloist riittäs ruakaa syättää vanahoille krehjuille. Lukkarin Alama kaivo jo nitroo purkista ku mä suasta puhuin kun sen poikaha meinas suahon hukkuu sillon joskus kuuskytäluvul, mut ei sanonu mitää. Eikä sanonu kukaa muukaa, vaa mitäs nolis sanoneetka. Aina se nuaree polovi entiset peittoo ku keksivät kaikkea uutta.

Minä nauroin makeasti. Jos mummu olikin vanhainkodin riivinrauta niin kyllä sillä yleensä tuppasi vinha perä olemaan puheissaan. Niinkuin nytkin.

– Vaan mitäs sinne uutehen huusholliin kuuluu? Ja sille sun hevoselles?

Kodin ja Salierin kuulumisista tulikin sitten puhuttua pidempi hetki. Mummu oli niin innostunut tuosta uudesta talosta ja hevosestahan hän oli kysellyt siitä alkaen kun sen hankin vuokralle. Sitten minulla välähti: kyllähän mummun nyt autoon saisi istumaan, kun oli vähän korkeampi auto ja rollaattori meni takakonttiin. Minä veisin joku päivä mummun katsomaan uutta taloa ja sitten tallille sen verran että saisi tehdä tuttavuutta Salierin kanssa. Mummu kuitenkin oli ikänsä tykännyt hevosista, lapsesta asti tehnyt niiden kanssa töitä. Vasta joskus viisikymmenluvun lopulla oli ensimmäinen traktori tullut Otavaan eikä hevosten käyttö suinkaan siihen vielä loppunut.

[Sonja T.Valvoja]

Maastossa 26.8.19
Tänään mentäisiin maastoon, ajattelin kun ajoin taas kerran kohti Otsonmäkeä ja Hopiavuorta. On niin hieno päivä, että melkein voisi sanoa jo intiaanikesäksi kun on kuitenkin elokuun loppu ja lämpötila kahdessakympissä. Hopiavuoressa kävin viemässä rasiallisen luumuja Eetun keittiöön, sanoin että saa syödä ja jos haluaa lisää niin kysyy vain. Sekä minun että Otavan pihalla olevat luumupuut olivat tänä vuonna mahdottoman tuotteliaita. Luumuja oli liiaksi asti ja luumuhan on parhaimmillaan tuoreena, vaikka kyllä niitä säilöttiinkin. Omenoita sen sijaan ei tullut mitenkään suuria määriä ja nekin vähät pieniä ja rupisia.

Salierin löysin tarhasta, kuten odottaa sopiikin. Kiva että täällä tarhattiin niin paljon, eivät suotta tylsisty sisällä. Salierilla oli hyperhienot tarhakaverit: Dips, se tallin ainoa quarter, johon olin salaa vähän ihastunut kun se oli niin kaunis, ja Amppa, tallin ainoa täysiverinen (kai), toisella tapaa kaunis hevonen sekin. Lisäksi tämä äijäkööri tuntui tulevan oikein hyvin toimeen keskenään, rapsuttelivat toisiaan ja norkoilivat sulassa sovussa tammatarhan suuntaan vaikka Dips oli ainoa, jolla oli munat vielä tallella.

Otin Salierin tarhasta ja ohimennen rapsutin vähän sekä Amppaa että Dipsiä. Olisi kyllä kiva joskus kokeilla Dipsiä, vaikken varmaan osaisi istua edes siinä satulassa oikein päin.
– Juu juu, ukko, en oo sua vaihtamassa mihinkään, höpisin Salierille ja kiinnitin sen käytävälle harjattavaksi. Musta karva pölisi kun harjasin sitä pitkin vedoin, sitä oli taas käyty piehtaroimassa. Salieri varmaan arvasi nivelsuitsista, että nyt ollaan menossa maastoon ja innostui kovasti. Se viskoi päätään ja steppaili käytävällä tohkeissaan. Päätin että menemme sinne sänkipellolle vähän laukkailemaan. Eetu oli kertonut että maastopolkujen liepeillä olevia peltoja oli jo puitu ja sängelle viljelijältä lupa mennä ratsastamaan.

Muita maastoilijoita ei ollut tällä kertaa näköpiirissä, joten ilmoitin vain minne päin olin menossa ja milloin pitäisi tulla takaisin päin, että tietävät jos ei ala kuulua. Harmi tietysti Salierin kannalta, se varmasti olisi arvostanut maastoiluseuraa, mutta eipä tuo vastustellut pihasta lähtöä tai ollut mitenkään säpsy vaikka yksikseen mentiinkin. Tottunut varmaan, raukka, introverttiin emäntäänsä ja sen oikkuihin.

Seurailin samoja polkuja mitä olimme Hellon kanssa kiertäneet. Oli kyllä aivan mahtava ilma ja niin rauhallista, ei kuulunut muuta kuin kavioiden kopse metsäpolulla ja satulan vieno narina. Joitain lintuja huuteli ja rapisteli puissa. Jostain kauempaa kuului tasainen surina, jonka arvelin olevan puimuri pellolla. Ainakin se kuulosti ihan siltä. Annoin Salierin mennä omaa tahtiaan, pitkänä ja matalana. Se vaikutti tyytyväiseltä, ravisteli kaulaansa ja rentoutui niin että tuntui satulaan aivan lötköltä. Minua huvitti ajatella, että ehkä sekin piti metsästä. Tiedä häntä.

Vastaan tuli peltoaukea, se millä oli lupa ratsastaa. Suuntasin sinne, meidän piti hypätä pienen ojan ylitse pellon puolelle päästäksemme. Onneksi se oli ihan pieni oja, minä en todellakaan ole mikään esteratsastaja, mutta tästä nyt sentään selvisin kunnialla. Pelto oli tyypillinen pohjalainen pelto: aakeeta laakeeta ja paljon. Tosin kauempana oli vielä viljaa pystyssä ja sitä oltiin juuri puimassa. Sinne oli kuitenkin parisataa metriä matkaa ja Salieri tuskin puimuria pelkäisi. Toiseen suuntaan jatkui viljansänkeä lähes silmänkantamattomiin.

Salieri päivysti pää pystyssä, katseli maisemaa ja totesi kai ettei mitään akuuttia vaaraa ollut, koska se korskahti ja kuopaisi etusellaan vähän siihen malliin että jos nyt tehtäisiin jotakin. Nostin ravin ja annoin Salierin ravata ensin rauhallisesti. Huvikseni taivuttelin muutaman ison ympyränkin siellä. Lähdin ympyrälle jostain tietystä kohdasta, missä esimerkiksi oli jäänyt pätkä pidempää sänkeä ja yritin saada ympyrän loppumaan samaan kohtaan.

Ravista nostin laukan, edelleen ympyrällä ja laukkailin pari ympyrää ensin myötälaukassa, mutta käänsin sitten toiseen suuntaan, jolloin oikeasta laukasta tuli vastalaukka. Suoralta linjalta hidastin käyntiin ja muutaman askeleen jälkeen vasempaan laukkaan, tällainen vauvavaihto käynnin kautta. Salieri oli kuulolla muttei ihan puhtaasti avuilla ja tasapainossa, joten vaihdot olivat vähän mitä sattuu. Taputin sitä kaulalle kuitenkin, ihan hyvät ne tähän kohtaan olivat. Pysäytin Salierin laukasta ja lyhensin pari reikää jalustimia, sillä kuviokellunta saisi riittää tälle päivälle. Nostin uudelleen laukan, Salieri innostui kevyestä istunnastani eikä sitä tarvinnut erikseen patistaa vauhtiin. Minä annoin sen laukata niinkuin se halusi ja halusihan se! Viiletimme pitkin peltoa, Salieri painoi korvat taakse, minä jouduin ottamaan vähän harjasta tukea, että pysyin kevyessä istunnassa (ei välttämättä kuulu vahvuuksiini) ja viima miltei piiskasi kyyneleet silmiin.

Hidastus pellon päässä ja Salierin kääntäminen aiheutti pientä protestointia, minun wannabe-kenttäratsu olisi varmasti halunnut hypätä yli isosta kokoojaojasta, mutta minä en. Annoin Salierin laukata vapaasti toiseenkin suuntaan, kunnes hidastin taas pellon päässä käyntiin. Puimuri oli vähän kauempana tyhjentämässä jyviä peräkärryyn, mies kärryn vierellä nosti kättään minulle. Vilkutin takaisin. Salieri pärskähteli ja steppaili. Rauhoittelin sitä, silitin hionnutta kaulaa ja kerroin sille, että nyt vähän jäähdytellään ja mennään kotiin ja siellä pääset pesulle sitten.

[Sonja T.Valvoja]

Dear diary, otteita päiväkirjasta, 25.8.19
Sain tän uuden päiväkirjan Helenalta perjantaina, sanoi että uusi koti vaatii uuden päiväkirja ja että hän löysi tällaisen nätin niin ajatteli antaa sen etukäteisenä tuparilahjana. Ja onhan tää nyt hieno, Paperblanks, sanoi Helena, vaikka se ei mulle sano mitään. Helena näistä enempi tietää muutenkin. Vanhassa päiväkirjassa olisi vielä muutama sivu jäljellä kyllä, mutta ajattelin että olkoon, aloitan nyt uuden kirjan.

Perjantai-iltana Helena ja Kimmo oli tosiaan käymässä mun luona Rautsikalla. Helenan osalta se visiitti jäi kuitenkin vähän lyhyeksi, alkoi nimittäin sataa ja ukkostaa ja hän sanoi että hänellä oli pyykit partsilla kuivumassa, pitää lähteä ottamaan ne pois. Kimmo jäi mun luo ja katseltiin yhdessä ukkosta parvekkeelta. Oli hillitöntä salamointia! Ja vettäkin tuli vähän aikaa ihan kaatamalla, ei kuitenkaan samanlaista tulvaa tullut kuin Hesassa päivällä. Kimmon kans plänättiin sitä Jenkkilän matkaa, kaikki alkaa olla kunnossa, hotellit varattu ja näin. Nyt vaan pitäis jaksaa olla hepuloimatta! Kolme viikkoa vielä.

Eilen mä heräsin taas vähän turhan aikaisin, vähän ennen viittä. Sain siinä torkuttua kuitenkin sen verran, että nousin ennen kasia että ehdin kahdeksaksi Kauppahalliin aamupalalle. Neljän vuodenajan egg royalia olikin jo ikävä. Kävin hallissa vähän ostoksilla sen jälkeen ja sit Stockan kautta kotiin. Aattelin hyödyntää nätin ilman niin lähdin ajelemaan kohti Seinäjokea siinä ennen puolta päivää. Sit kävin tallilla ratsastamassa Salierilla, tehtiin vähän ravitreeniä kentällä ja käytiin maastossa jäähdyttelemässä.

Meinasin missata kokonaan Ruosteen EM-kürin tallilla ja olisin missannutkin ellei siellä Eetun kotona olis ollut kisakatsomo pystyssä. Jännä kyllä, siellä taisi olla melkein kaikki tallilaiset Eetun olohuoneessa. Oonhan mäkin käynyt siellä keittiössä kun sopparit tehtiin ja näin, mutta musta tuntuu että muut tallilaiset pesii Eetun ja sen avovaimon luona enemmänkin. Tai ainakin musta näyttää että se on avovaimo, mutta se yksi mieskin asuu siellä vissiin, Noa. Ja tietysti Noan koira, sillä on sellainen ylisöpö pieni kääpiöpinseri. Ja kuulemma viljakäärme, jonka karkaaminen oli saanut Eetun hyppimään seinille, kertoi se yksi sähköjänis joka puhuu enemmän kuin kukaan ehtii kuunnella. Toinen niistä Helmipuron tytöistä, ne on Eira ja Inari mut mä en oo ihan varma että kumpi oli kumpi.

Nelly on se Eetun avovaimo tai oletan että se on. Se kuulemma pitää valmennuksia ja aattelin että vois kysyä jos se haluaisi valmentaa mua ja Salieria. Tästä meidän ratsastuksesta omine nokkinemme ei tule oikein mitään tai tulee tietysti, mut me tykätään aina vähän junnata niissä samoissa jutuissa. Ja maastoilla. Kisaamaan mä en rupea, mut olisi se silti kiva tietää ja tuntea menevänsä eteenpäin ja vaikka vahingossa oppia jotaki uutta. Tosin mä oon joskus miettinyt että Salierille pitäisi etsiä joku oikeasti tavoitteellinen ratsastaja, sellainen joka kilpailisi sillä. Mä en ihan oikeasti tiedä miten pitkälle se on opetettu vai onko se vain tosi lahjakkuus, sillä Lempäälässähän Simo tapaili sen kanssa jo laukkapiruetteja ja jotain passagen kaltaista. Enhän mä sellaisia osaa, mut Salieri nähtävästi saattais vaikka osatakin. Mutta sitten mun ratsastamiseni varmaan pilaisi kisavalmentautumisen ja mä joutuisin käytännössä luopumaan Salierista. Ja sehän ei oo vaihtoehto.

Ai niin! Päivän plussat:
– Sää, ihana sää ollut tänään vaikka vähän tuuleekin
– Salieri, se oli taas niin mussukka
– Tää Seinäjoen koti, on kyl hieno ja mä tykkään olla täällä
– Pikkis, rohkea pieni mörökölli, kävin Otavassa moikkaamassa Markusta ja Kristaa ja kersat tietysti kiikutti mulle kirjan luettavaksi ääneen. Se oli semmoinen kuin Pikkis, rohkea pikku mörökölli ja se oli aivan ihana kirja. Luin kolme tarinaa siitä, olisin voinut lukea koko kirjan
– Sienet! Krista sanoi että suokorven liepeiltä on löytynyt sieniä vaikka kaikki sanoo ettei mitään ole missään. Pitää mennä kyykkimään sinne kans

[Sonja T.Valvoja]

Perjantai 23.8.19
Olin ajellut eilen iltapuolesta Tampereelle. Oli kiva tulla taas tänne Tampereen kotiinkin. Ensimmäisenä iltana en tehnyt mitään muuta kuin hain Hanko Sushista take-away-sushia ja linnoittauduin laiskanlinnaan lukemaan. Aamulla hain rautatieaseman kahvilasta mukaan smoothien ja leivän aamiaiseksi ja marssin toimistolle. Oli kiva nähdä työkavereita ja olla ihan fyysisesti mukana menossa.

Perjantai-iltapäivät eivät ole meidän firmassa yleensä mitään erityisen tuottavia aikoja, eivät kai missään muuallakaan, tilanteesta tietysti riippuen. Tänään minä olin käynyt hakemassa Stockan Herkusta pullat lomaltapaluun kunniaksi. Perjantaipulla oli perinne, oli siihen syytä tai ei. Iltapäivällä keitettiin viikon viimeiset tuoreet kahvit ja tarjolla oli jotain kahvileipää. Yksinkertaisimmillaan se saattoi olla keksipaketti lähikaupasta, jonka meidän assistentti oli käynyt hakemassa varttia aiemmin. Syntymäpäivän osuessa lähelle saattoi olla tarjolla ihan täytekakkuakin.

Muutenkin perjantaina loppupäivästä toimistolla vallitsi usein hilpeä härdelli, ei vain kahvipöydässä. Jos joku päivä ehdottomasti pitää viettää toimistolla niin se on perjantai! Lisäksi perjantaisin oli johtoryhmän (sort of…) viikkopalaveri aamupäivästä, johon minun piti osakkaan ominaisuudessa osallistua vaikken varsinaisesti johtoryhmään kuulunutkaan. Jonain päivänä sekin varmaan oli edessä, joten parempi käydä kokouksissa kuunteluoppilaana. Ja saihan siitä itsekin käsityksen siitä missä oltiin ja mihin oltiin menossa.

Olimme sopineet kavereiden kanssa näkevämme tänään minun luona, mutta vasta seiskan aikaan illalla, joten kun ennen neljää lähdin toimistolta, minulla oli hyvää aikaa käydä vähän kiertelemässä kaupoissa. Tai siis: Stockmannilla pääasiassa. Ehkä saattaisin poiketa jossain muuallakin, mutta ensimmäiseksi menisin Stockalle.

Muistan kun olin muuttanut Tampereelle opiskelemaan heti lukion jälkeen. Ensimmäinen asuntoni oli pieni yksiö keskustassa, lähes vastapäätä Stockmannia. Maalaistytölle Stockmann oli hienointa ikinä. Kosmetiikka- ja vaateosastoilla olisin voinut viettää vaikka miten paljon aikaa, mutta varsinaiset suosikkini olivat kuitenkin Akateeminen Kirjakauppa ja Stockan Herkku.

Myöhemmin on tullut toki käytyä muissakin tavarataloissa, hienommissa, isommissa, kalliimmissa, mutta Tampereen Stocka ei ole menettänyt asemiaan. Se on edelleen se paikka johon mielelläni menen, plussaa se saa siitä että siellä saa hoidettua paljon erilaisia asioita kerralla ja parasta varsinkin ruokapuolella on se, että siellä on valikoima erilainen kuin muualla.

Takavuosien uutiset sekä Akateemisen että Herkun myymisestä ovat aiheuttaneet keskivaikeaa panikointia ja pelkään edelleen sitä, mikä Stockmannin kohtalo tulee olemaan, kun joka vuosi tulee entistä pahempia madonlukuja talouspuolelta. Ja onhan se itse tavaratalokin mennyt huonompaan suuntaan, ei tahdo löytyä myyjiä osastoilta, epäsiisteyttä, valikoimakin on supistunut ainakin jonkin verran, iltaisin se sulkeutuu jo kahdeksalta, viikonloppuisin vielä aikaisemmin.

Kiertelin kiinnostavat osastot läpi, ostin jotain pientä. Lopuksi kävin hakemassa illaksi ja huomiseksi ja koko ensi viikoksi ruokaa alakerran Herkusta. Olin hankkinut autoon tupakansytyttimestä virtansa ottavan jäähdyttävän kylmälaukun juuri tämän takia: ostaisin viikonloppuna ruokatarvikkeita Tampereelta, kaikkea sellaista mitä Seinäjoen marketeista ei löydy, ja veisin niitä kotiin. Eihän yksi ihminen niin kovin paljon tarvitse ja jos nyt ihan rehellinen olen, niistä marketeistakin löytyi yhtä ja toista, jopa Seinäjoelta.

[Sonja T.Valvoja]

Ke 21.8.19
Nousin työtuolistani ja verryttelin selkää ja hartioita. Työt alkoivat olla pulkassa tältä päivältä, viimeinen commit tehty. Ei se maailma tänäänkään valmiiksi tullut, mutta huomenna jatketaan taas. Ja lisäksi minulla oli tänään tärkeämpääkin tekemistä: piti istuttaa muistopuu.

Meidän suvussa on istutettu aina pihapiiriin muistopuu merkittävien tapahtumien kunniaksi. Kukaan ei oikein tiedä mistä se perinne on saanut alkunsa. Vanhin tiedossa oleva oli isoisän syntymän kunniaksi istutettu omenapuu. Alkuperäinen oli istutettu vuonna 1923, jolloin isoisä oli syntynyt, mutta sukulegendan mukaan se paleltui talvisodan pakkasissa. Sotien jälkeen sille oli hankittu korvaaja, joka oli edelleen elossa Otavan omenapuutarhassa. Lajike oli päässyt unohtumaan, mutta melko varmasti se oli Lepaan Meloni. Yksinkertaisuuden vuoksi sitä nimitettiin Pentin omenapuuksi, vaarini mukaan.

Meidän pihamaalla kasvoi neljä muistopuuta: isän ja äidin hääpuu (luumupuu), vanhan talon rakennuspuu (koreanpihta, ehkä), minun syntymäpuu (tataarivaahtera) ja minun ja Jarnon hääpuu (suklaakirsikka). Uusi talo vaati siis uuden puun.

Olin pitkään miettinyt sopivaa, ajattelin jotain kukkivaa koristepuuta tai -pensasta. Sitten olin miettinyt värejä, että kukat voisivat olla samaa sävyä talon kanssa. Ikävä vain että talon pääväri oli vaalea sininen, hieman harmahtava, joten se sulki pois oikeastaan kaikki muut paitsi syreenit ja niitä taas oli jo. Koristelaudat ja ikkunanpielet olivat valkoiset, joten valkokukkainen toimisi, mutta sitten tuli taas ensimmäisenä mieleen hedelmäpuut ja niitäkin oli jo. Päättäväisesti lähdin etsimään jotain ihan muuta. Höyhenpensasta mietin kauan, mutta kun sen talvenkestosta täällä ei ole ihan täyttä varmuutta niin se sai jäädä. Lopulta valinta osui loistojasmikkeeseen, jonka pitäisi olla kestävä ja lisäksi kaunis.

Olin käynyt päivällä puutarhamyymälässä hakemassa varaamani loistojasmikkeen taimen sekä pari pussia istutusmultaa sille. Nyt illalla olisi aikaa istuttaa se ja syksy oli hyvää aikaa istuttaa taimia muutenkin, maa oli kosteaa. Vaihdoin rönttövaatteet päälle ja etsin pihavajasta lapion. Paikan olin katsonut taimelle jo valmiiksi, joten lastasin lapion, taimen ja multasäkit kottikärryihin ja työnsin ne istutuspaikalle.

Heiluin juuri lapion kanssa kuoppaa kaivamassa kun Risto-setä ajoi pihaan.
– Mitäs se flikka täälä kaiveloo? hän huikkasi autosta noustuaan.
– No tuu ny huvikses kattoon, huikkasin takaisin.
– Jonki sortin monttuha siin on tuloos ja nähtävästi tua puska siihe sit.
– Joo, aattelin istuttaa uudelle talolle muistopuun. Tai pensaan, tuo on loistojasmike.
– No mut sehä o aeva oikeen, Risto riemastui. – Eikös tua Alihuavilan pihas oo joku semmone jasmike kans, muistaasin nähäneeni.
– Joo, semmoinen keskikesällä kukkiva pensas, valkoiset kukat joka tuoksuu tosi hyvältä.

Selitin Ristolle miten olin päätynyt nimenomaan valkokukkaiseen pensaaseen.
– Ohan se valakoone justihin passeli muutonki. Eikös sitä pruukata sanoo jotta valakoone on uuristumisen väri.
– Sekin on muuten ihan totta. En tullut ite ajatelleeksikaan.

Ristolla ei tuntunut olevan kiire mihinkään ja istutimme pensaan yhdessä. Tuli samalla kuultua perheen kuulumiset ja vähän kylän juorujakin. Kuulemma kylillä jo puhuttiin minun paluusta takaisin tänne ja tietenkin uudesta talosta ja autostakin.
– No joko sua on puhemieheksi kyselty? nakkasin Ristolle puoliksi huvittuneena.
– Joha sitä jo hätäsimmät, Risto naureskeli. – Mä sanoin jotta en rupia vaan annan sille flikalle haulikon ja pateja jos ei sillä ittellää oo. Ampumahan sitä ei tartte enää opettaakkaa ja sillon pirun tarkka sihti, että käskee varoo ny jos joku o riiuulle lähärössä.

[Sonja T.Valvoja]

Sonja (päivitetty 11.12.21)
– Muutti elokuussa -19 seudulle ja toi Salierin Hopiavuoreen
– Osti toisen hevosensa, Mortin, marraskuussa 2020
– Salieri lähti Kangasalle vuokralle syksyllä 2021
– Alunperin kotoisin lähiseudulta, joten varmasti monet otsonmäkeläiset tunnistavat ainakin sukunimen
– Työskentelee pääsääntöisesti kotoaan käsin ja käy arkisin tallilla usein päiväsaikaan
– Tätä nykyä kilpailee Mortilla melkein jopa tavoitteellisesti
– Nelly valmentaa

Ihmissuhteet
– Hopiavuoren vakiokamaa, roikkuu tallilla ja tuvassa
– Seurustellut Harrin kanssa joulukuusta 2019 lähtien, yhteenkin muuttivat syksyllä 2020
– Harri kuitenkin lähti syksyllä 2021 Kanadaan kahdeksi vuodeksi töihin, joten Sonja on yksin vaikkei sinkku
– Huolimatta siitä että kaukosuhde pitäisi saada toimimaan, Sonja on sotkeentunut Salierin vuokraajaan… ainakin
– Tätä nykyä Sonjan kanssa asustelee myös englanninspringerinarttu Axa, joka tuli alunperin vain tilapäisesti hoitoon naapurista, mutta on nyt saattanut jäädä kotikoiraksi pysyvämminkin
– Spin-offin spin-offia tarjolla blogissa, jos jotakuta kiinnostaa. Ei liity Hopiavuoreen eikä sen hahmoihin

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten  Sonja T.. Syy: update
• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 11 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: update
• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 1 kuukausi sitten  Sonja T.. Syy: 11.12.21: tilanne ajan tasalle

[Sonja T.Valvoja]

Istuin kotona aamupalan ääressä ja mietin mitä sitä tänään tekisi. Viimeinen lomapäivä kuitenkin tältä erää, joten voisi keksiä jotain kivaa. Kaupassa pitää käydä. Sitä varten voisi mennä Seinäjoelle ja kävisi samalla katsomassa mummua. Illaksi lämmittäisin rantasaunan ja kävisin uimassa AINAKIN SATA kertaa. Hitsi että Kimmo ei ole täällä niin ei ole uimaseuraa.

Tallilla täytyy käydä joka tapauksessa. Olisi kiva jos sieltä löytyisi maastoilukaveri, sillä tänään on juuri sellainen päivä että voisi tehdä letkeän maastolenkin. Lauantaina oli Hopiavuoressa järjestetty tutustumisretki maastoreiteille ja nyt harmitti kun olin missannut sen.

Moikkasin tallilla pyöriviä ihmisiä. Yllättävän paljon ihmisiä täällä ottaen huomioon että on arkipäivä ja varsinainen loma-aika jo ohitse. Lienevätkö työttömiä tai opiskelijoita joiden koulu ei ollut vielä alkanut tai vaikka iltaluennot, ehkä joku oli vielä lomallakin. Tai sitten muuten vain sai päättää itse omista menoistaan.

Katoksen alla pörröpäinen poika suki isoa kylmäveristä. Vieressä oli satula, että selkeästi ratsastamaan oltiin menossa. Pitäisiköhän kysyä että jos hyvinkin lähtisivät maastoon… Minun ei tarvinnut karauttaa kurkkuani, koska hevonen tietenkin huomasi minut ja olisi korvat hörössä tullut tekemään tuttavuutta, elleivät ketjut olisi estäneet. Pörröpää nosti katseensa hevosen vuohiskarvoista.

– Hei, sanoin. – Aattelin kysyä että lähtisitkö maastoon kun oot selkeästi ratsastamaan lähdössä? Mä oon ihan uusi täällä tallilla ja ois kiva lähteä katselemaan maastoreittejä, mutta varmaan eksyisin sinne. Mut voin kyllä mennä kentällekin jos ei sovi.

Poika näytti ilahtuvan.
– Joo hei, totta kai lähden! Maastoonhan mekin ollaan Skotin kanssa menossa, ei näin nättiä päivää kentällä viitsi tuhlata. Sä oot varmaan se Sonja, sulla on se musta puokkiruuna. Tää on Skotti, ehta clydesdale. Ja mä oon Hello. Ilves.

Ojensin käteni. Hello? Aika erikoinen nimi. Ja Ilves kuulosti jotenkin etäisesti tutulta sukunimeltä.
– Joo, mä oon Sonja Tähdistö. Mut mä menen laittamaan Salieria kuntoon, niin päästään lähtemään.

Kipaisin nopeasti talliin. Salieri oli karsinassaan, otin sen sieltä käytävälle ketjuihin harjattavaksi ja satuloitavaksi. Niin kiire ei kuitenkaan koskaan ole, etteikö ehtisi vähän rapsutella sitä harjantyvestä ja kysellä tärkeimmät kuulumiset. Juttelin Salierille harjatessani sitä. Sen korvat liikkuivat kun se kuunteli tallin touhuja ja minun ääntäni.

Se Hello oli pihalla jo valmiiksi satuloidun Skottinsa kanssa kun talutin Salierin ulos. Nousimme satulaan ja lähdimme pihalta kohti maantietä. Olin kuullut jo Eetulta, että maantielle piti mennä päästäkseen maastoon, mutta pitkää matkaa ei sen piennarta tarvinnut kulkea ja liikenne oli vähäistä. Salieri oli kyllä liikennevarma, ei sillä.

Hello ratsasti edellä ja rupatteli iloisesti.
– Joo tää Skotti on tällainen muhku, tasoa helppo Ö ja sitäkin rimaa hipoen. Tosi kiltti vaikka onkin ori. Ja ahne. Tää on mulla ylläpidossa, ei oo oma. Mut on mulla omakin hevonen, suokkivarsa. Sen nimi on Typy, parivuotias vasta.
– Mä luulen että taisin nähdäkin sen tallilla, sanoin jotain sanoakseni ettei tämä menisi ihan vain Hellon yksinpuheluksi. – En ole kyl varma, en ole tutustunut vielä kaikkiin hevosiin niin hyvin että tunnistaisin ne ja tietäisin kaikkien nimet ja muut. Eiköhän ne ajan kanssa opi.
– Nii ootsää jotain sukua sille Risto Tähdistölle, sille joka omistaa sen jonkun rekkafirman tuossa vähän matkan päässä?

Haha, melkein kai ensimmäinen vieras ihminen jonka kanssa puhuin täällä ja heti kysytään että olenko sukua. Niin tuttua että ihan hykerrytti.
– Joo, se on mun setä. Asun ihan sen naapurissa tos Seinäjoen puolella.
– Juu juu. En mä sitä henkilökohtaisesti tunne, mut tiiän vaan nimen ja sen firman.

Hello kertoi itse harrastavansa soittamista ja musiikkia muutenkin ja lisäksi hän opiskelikin sitä, joten siitä oli kaiketi ammatti tulossa. Onnea vain, ajatteli oopperalaulajan tytär, on maailmassa helpompiakin tapoja elättää itsensä. Toisaalta mikäpä minä olen arvostelemaan, kultalusikka suussa syntynyt hemmoteltu pappa-betalar. Terkkuja vain sillekin exälle, joka tuon laukoi joskus suutuspäissään. Ei ole varsinaisesti ikävä.

Soittotuntejakin Hello kertoi antavansa useammalle eri soittimelle. Mietin hiljaa mielessäni että pitäisiköhän tarttua tähän, olin soittanut pianoa lähes koko ikäni mutta se oli viime aikoina jäänyt. Tai siis jos rehellinen olin, en ollut koskenut kumpaankaan pianoon sen jälkeen kun isä ja Jarno olivat kuolleet.

Ravistelin kitkerät ajatukset päästäni ja pyysin hiljaa mielessäni anteeksi Salierilta. Ei ratsastaessa saisi miettiä tällaisia. Miten tulikin mieleen? Keskityin katselemaan maisemia ja nauttimaan vielä niin lämpimästä auringonpaisteesta. Tuli heti parempi olo. Hello esitteli paikkoja metsässä, oli Jätinmetsä ja Jätinkissankivi ja Jaakkovainaanlarva. En uskonut korviani.
– Nii mikä on?
– Jaakkovainaanlarva. Se on toi metsäniitty minkä ohi tultiin. Se on ihan oikea paikannimi. Et oo ensimmäinen, joka sitä ihmettelee, sanoi Hello naurua äänessään. En ollut ihan varma oliko Hello tosissaan, mutta ainakin se osasi reitin takaisin maantielle ja siitä tallille.

[Sonja T.Valvoja]

19.8.19
Telegram-keskustelu kaveriporukassa

Helena: Joko olet saanut kämpän asuttavaan kuntoon? @Sonja
Tuomo: Eikös sillä ollut jotain ammattijeesiä siellä
Helena: Niin tais olla
Sonja: Joo, kyllähän täällä on oikeastaan kaikki jo paikoillaan, paitsi kirjasto kun ne hyllyt tulee vasta parin viikon päästä
Sonja: Ja kyllä täällä oli apua, ensin sisustussuunnittelija ja sitten ammattijärjestäjä. Toinen suunnitteli ja toinen järjesti
Helena: Vitsit, tosi kätevää kyllä
Tuomo: Khyl
Tuomo: Se muuttoa seuraava tavarakatastrofi on aina ihan järetön ja sit niitä heittelee paniikissa sinne ja tänne ja mitään järjestystä ei ole eikä tule
Helena: Se just! Ja sit jos tarvitsee huonekaluja niin ostaa paniikissa jotain mitä sattuu näkemään ja myöhemmin toteaa, että tää onkin oikeastaan ihan susi ja olisin tarvinnut toisenlaisen
Helena: Been there, done that
Sonja: Joo, noi kyllä auttoi tosi paljon kun on suoraan paperilla että tänne tulee tämmöistä ja tuonne tuommoista ja sitten toi järjestelijä tosiaan laittoi kaiken irtotavaran paikoilleen
Helena: Tekeeks ne ammattijärjestäjät sellaista? Mä oon luullut että ne ei välttämättä siihen järjestelyyn puutu, lähinnä vain auttavat valitsemaan että mitä tarvitaan ja mitä ei ja ehkä vievät sit ylimääräisiä kierrätykseen
Sonja: Niin kai se yleensä onkin, mutta ainakin tää nyt teki ihan tätä oikeatakin järjestelyhommaa, kun hinnasta sovittiin
Sonja: Sehän oli muuten sama tyyppi, joka sen Tampereen kodin järjesti kans. Kysyin siltä silloin jo että tekiskö keikan Seinäjoella ja se sanoi että kyllä se järjestyy, jos katotaan vähän noita matkakuluja
Kimmo: Ja muuttofirma hoiti isompien tavaroiden kantamisen?
Sonja: Joo
Sonja: ja kun oli sisustussuunnittelijan kanssa mietitty että mikä tulee mihinkin, niin huonekaluissa oli laput valmiina että kantakaa tää tuohon huoneeseen ja tää tänne. Se oli kyl aika helppo muutto
Tuomo: Koskas pidät tuparit? 😀
Sonja: No aattelin että marraskuun alussa. Menee halloweenit ja synttärit samaan kasaan. Mut aattelin että teidät vois pyytää tänne jo aikasemmin käymään. Jos tämä kesä ei ihan vielä lopu, niin vois grillata ulkona ja uidakin ehkä vielä
Helena: Se olis tosi kivaa!
Kimmo: Hmm… joo, sait puhuttua ympäri 😀
Sonja: Ens viikonloppu ei käy, oon siellä käymässä silloin enkä tiedä vielä että milloin lähden takasin tänne. Lauantaina ehkä tai sunnuntaina
Tuomo: Mäkin oon ens viikonlopun pois, käyn porukoita moikkaamassa
Sonja: Entä seuraava? Se on kuunvaihde kyllä jo.
Kimmo: Vois
Helena: Ei mulla silloin kai mitään menoa ollut
Tuomo: Mullakin vapaa viikonloppu silloin
Sonja: No sitä vois sit harkita että tulette käymään
Helena: Joo, mä laitan kalenteriin jo varauksen 🙂 Millois te muuten sinne reissuun lähdette?
Kimmo: Syyskuun 16 lähtee lento täältä
Kimmo: tai siis Hki-Vantaalta
Helena: Ja milloin palaatte?
Kimmo: 6.10.
Sonja: Se lento lähtee kyl 6. päivä mutta Suomessa ollaan vasta 7.
Helena: Mitäs kaikkea te nyt meinaatte kiertää siellä Jenkeissä?
Sonja: Kaikki 😀
Sonja: Me kyl laitetaan matkasuunnitelmaa teille kun saadaan se jotenkin luettavaan muotoon
Kimmo: Ensin sinne Chicagoon, sit Michiganiin, sit Bad Landsiin, sit Yellowstoneen ja sit Salt Lake Cityn kautta Grand Canyonille 😀
Tuomo: Ei saatana, ehdittekö tehä mitään muuta kuin istua autossa 😀
Kimmo: No itse asiassa 6 päivää on varattu ajopäiviksi ilman että minään päivänä tulee ihan mahdottomia ajoaikoja
Kimmo: Oltais kyllä pystytty tiivistämään noista jos oltais ajettu yötä myöten kun onhan meitä kaksi ajamassa, toinen olis nukkunut ja toinen ajanut ja sit toisin päin, mutta aateltiin ettei viitsi, kun ei autossa kuitenkaan saa kunnolla nukuttua
Sonja: Nii ja lomareissuhan tää on, ei kannata hankkia mahahaavaa itselleen
Tuomo: Ja jet lag voi sekoittaa sitäkin pakkaa sit vielä
Sonja: Joo
Sonja: Vaikka viimeksi Jenkeis käydessä sinne päin se jet lag oli jotenkin helppo vaikka aina sanotaan että itään lennettäessä olis helpompi. Kun sit ku palasi niin oli viikon verran ihan tööt.
Kimmo: Sä et vaan ehtinyt siellä reissussa miettiä sitä aikaeroa ja pientä väsymystä 🙂
Sonja: Sekin voi tietty olla 😀

[Sonja T.Valvoja]

Su 18.8.19
Ajelin puolen päivän jälkeen tallille, tarkoitus olisi ratsastaa Salierilla. Perjantain se oli saanut möllöttää tarhassa parin tunnin reissun jälkeen, eilen olin käynyt taluttelemassa sitä vähän ja tänään voisi ottaa jotain etäisesti hikitreeniä muistuttavaa. Sateenuhkaa oli kyllä ja sunnuntaina varmasti maneesi olisi täynnä porukkaa, joten saa nähdä miten kävisi. Salieri kyllä selvisi ihan hyvin toisten hevosten kanssa, mutta minua itseäni ei seura nyt juuri kiinnostanut.

Salieri oli tarhassa tyytyväisen näköisenä, se oli selvästi löytänyt jo kavereita täältä ja se oli kiva. Tuttuun tapaansa se kuitenkin tuli heti kutsuttaessa portille.
– Mitäs ukkeli? Onko ollut kiva tarhailla? Mä meinasin että käytäis vähän töissä ja sit pääset takaisin tarhaan, höpötin sille ja napsautin riimunnarun kiinni. Salieri tuuppasi vähän turvallaan käsivarttani, ihan kuin se sanoisi että mennään vain.

Harjasin Salierin huolellisesti ja puin sille varusteet. Taluttaessani sitä ulos totesin että maneesissa tosiaan näytti olevan liikennettä. Menemme siis kentälle, vaikka ilmassa ripotteli vähän vettä. Toivottavasti sade ei tämän pahemmaksi äidy, ei sen pilvikarttojen mukaan pitäisi. Ellei se yksi pilvenhäntä tulisi ennusteista huolimatta silti tähän juuri päälle… No, ei tässä sokerista olla.

Tapani mukaan annoin Salierin mennä pari kierrosta käyntiä pitkin ohjin. Kuulostelin päivän fiiliksiä ja nautin hevosen selän tarmokkaasta keinunnasta. Kaikki tuntui olevan kohdillaan ja Salierilla virtaa. Nostin ravin, edelleen pitkin ohjin, yritin keskittyä omiin paino- ja pohjeapuihini kulmissa. Salieri oli tässä suhteessa vähän automaatti, se kääntyisi kulmissa vaikka selässä istuisi perunasäkki, vaikka kai ne kaikki hevoset sen tekisivät. Vanha kunnon Kyran kulmaharjoitus oli meillä silti ahkerassa käytössä ja aina se tuli Salierille yhtä suurena yllätyksenä.

Minulla ei ollut mitään varsinaisia suunnitelmia tälle kerralle, joten päätin että tehdään kaikkea kivaa. Lomallahan tässä vielä vähän niinkuin ollaan. Kokosin ohjat ja Salieri skarppasi heti: nyt ruvettaisiin tekemään töitä. Ensin tein ravin kokoamisia ja lisäyksiä. Ruuna oli vähän pinkeänä tänään, sen huomasi viimeistään siitä miten se leiskautti lisäyksiä. Tämän kanssa oli oikeasti saanut opetella istumaan sitä ravia, koska usein se lähti lisättyyn raviin kuin tykin suusta ja siinä meikäläinen heilahti helposti taaksepäin, kun reaktio oli niin raju. Nykäisy suusta oli ilkeä vastaus hienoon lisättyyn raviin.

Nostin sitten laukan ja annoin Salierin laukata ensin pitkin ohjin, nautin itse vain kyydistä ja kavioiden töminästä kentän pintaan. Sade ei ollut loppunut muttei voimistunutkaan, pieniä pisaroita putoili kasvoilleni. Ohjien kokoaminen ja vauhdin hillitseminen aiheutti pienen pukin, joka ei kyllä ollut mikään yllätys, se ei edes heilauttanut minua satulassa. Kiltisti se kuitenkin kokosi laukkansa ja oli ihan kuulolla. Voisi kokeilla harjoitella jotakin sarjavaihtojen tapaista. Salieri kyllä selviytyi niistä, satulan päältä löytyi se ongelmakohta. Kun ei se apujen nopea vaihtelu ollut mitenkään helppoa enkä ihan aina ollut selvillä Salierin jaloista ja siitä missä kohden piti avut antaa puhtaan vaihdon saamiseksi. Oikein tiukasti keskittymällä niistä kyllä yleensä selvisi, ainakin muutamasta vaihdosta joka toisella askeleella ja joskus jopa joka askeleella. Tällä kertaa sain aikaiseksi hyvän vaihtosarjan lävistäjällä, ensin kolme vaihtoa joka toisella askeleella ja sen jälkeen kaksi joka askeleella. Taputin Salieria, olisi tehnyt mieli taputtaa itseänikin.

Säpsähdin kun kuulin portilta huikkaisun:
– Mahtuisiko sinne kentälle toinenkin ratsukko? kysyi pitkänhuiskea mies, joka talutti kaunista punaruunikkoa. – Meidänkin pitäisi vähän hieroa koulua Ampan kanssa. Mä oon muuten Kevin.
– Joo, tule vain, tää haluaa korkeintaan hieroa tuttavuutta. Mut pysyy kyl kauempana jos toinen ei tykkää, lisäsin hätäisesti. Eihän Salieri tuppautunut toisen hevosen kylkeen, mutta ystävällisesti se suhtautui muihin kaviokkaisiin, jos toinen ei sitä pannut pahakseen. Jos pani, Salieri pysyi kohteliaasti hajuraon päässä. – Nii, mä olen Sonja ja tää on Salieri. Tultiin tänne vasta viime perjantaina niin ei ole ehtinyt vielä tutustua oikein keneenkään.

Tämä Kevin ei sen enempiä puhunut, nyökkäsi vain, mutisi jotain tervetulemisesta, talutti hevosensa kentälle ja nousi selkään. Hieno hevonen sillä kyllä oli. Minä jatkoin siirtymisillä, niissä Salieri aina loisti. Se oli samalla tavalla pikkutarkka suorittaja kuin emäntänsäkin tai ainakin minua huvitti ajatella niin. Ainakaan se ei koskaan protestoinut millään tavoin mitään pikkutarkkaa hiomista.

Aika pääsee aina yllättämään hevosen selässä. Kun ajattelin että ehkä se olisi tältä päivältä tässä ja katsoin kelloa ensimmäisen kerran, huomasin että aikaa oli mennyt toista tuntia. Vielä jäähdyttely ja Salierin kuivattelu ja varusteiden puhdistus, siihen uppoaisi tunnin verran ainakin. Onneksi ei ollut kiire mihinkään. Taputin tyytyväisenä Salieria ja lupasin sille banaaneja kun olisin saanut sen hoidettua.

[Sonja T.Valvoja]

Pe 16.8.19
Muuttopäivä. Pakkasin aamulla omat kamat autoon ja lähdin kohti tallia. Salieri oli lopetellut sopivasti aamuruokansa kun otin sen käytävälle, harjasin nopeasti ja puin sille kuljetusvarusteet. Omassa mahassa lenteli perhosia, Salierilla tuskin, eipä tuo tiennyt vielä siitä että pihalla oli odottamassa laina-auto ja sen perässä lähes tuliterä traileri.

– Huomenta, sanoi Pauliina, tallin omistaja joka ilmestyi paikalle satulahuoneesta. – Salieri näyttääkin olevan lähtövalmiina. Mä katoin paikkoja läpi ettei sulta pitänyt jäädä mitään tänne. Ei ainakaan osunut silmään mitään.
– Joo, mä eilen kyllä yritin pakata kaiken mahdollisen ja isot laatikothan ovat jo auton perässä, nostelin ne sinne eilen. Ei mulla ole oikeastaan enää muuta kuin ne pari kassia siellä satulahuoneessa.

Pauliina nyökkäsi ja kävi laskemassa trailerin luukun alas valmiiksi. Talutin Salierin ulos ja suoraan traileriin. Se oli niin helppo lastata, varsinkin kun antoi sen ensin vähän nuuskia uusia puruja ja muuten katsella ympärilleen. Sitten se yleensä huomasi heinät ja homma oli sillä selvä. Niin tälläkin kertaa. Pauliina katsoi että kaikki oli kunnossa, Salierilla varusteet asianmukaisesti päällä, sidottu hyvin ja trailerissa kaikki kunnossa. Kannoin viimeiset varustelaukut auton takapenkille ja olin valmis lähtemään. Pauliina tuli vielä ihan halaamaan.

– Kaikkea hyvää sulle nyt ja Salierille kans, tietysti.

Kurkussa tuntui palanen, mutta ei tässä itkemään ehtinyt alkaa, ei nyt. Oli noustava ratin taakse ja lähdettävä. Laitoin vielä tekstiviestin Eetulle, jossa ilmoitin lähteväni ajamaan nyt Lempäälästä ja mikä oli arvioitu saapumisaika Hopiavuoreen. Yksi tauko pitäisi pitää matkalla, vähintään. Toivoin että näin arki-aamupäivänä ei olisi kovaa liikennettä, kolmostie Tampereelta pohjoiseen ei ollut moottoritietä eikä ohituskaistojakaan ollut mahdottomasti. Satasen alueita sen sijaan oli, jolloin olisin tien tukkeena siellä.

En ollut hirveän paljon vetänyt traileria koskaan, joten matka vähän jännitti. Yritin ajaa mahdollisimman nätisti, välttää nopeita jarrutuksia ja kiihdytyksiä ja hyvin varovaisesti mutkissa. Salieri oli lunkki matkustaja, kuten yleensäkin. Kamerasta katselin sen touhuja pitkin matkaa ja se vain mutusteli tyytyväisenä heiniään. Voi toista.

Matka meni hyvin ja suunnilleen aikataulussa kaarroin Hopiavuoren pihaan. Olin siellä käynytkin jo kerran, tutustumassa paikkoihin. Eetu ilmestyi pihalle niin samaan aikaan että epäilen hänen olleen odottamassa meitä. Vieras auto saattoi toki hämätä, viimeksi olin käynyt täällä omalla Audilla, nyt oli alla Markuksen Pajero, mutta tuskin tänne nyt päivittäin kovin monia hevostrailereita odotettiin. Vaikka mistä minä tiesin.

Pysäköin auton ja Eetu tuli tervehtimään, auttoi laskemaan lastaussillan alas. Irrotin Salierin riimunnarun ja pyysin sitä peruuttamaan alas trailerista. Se totteli nätisti. Eetu katseli vieressä.

– Johan on komia, Eetu tuumasi ja miksei olisi: Salieri seisoi pihamaalla kiiltävän mustana kaula pystyssä ja katseli ympärilleen. Hymyilin tyytyväisenä ja ylpeänä, kun omaa hevosta kehuttiin.
– Joo, onhan se mustakin aika hieno hevonen. Ja tosi kiltti.

Eetu näytti Salierille varatun karsinan, joka oli jo kuivitettu ja heinääkin oli valmiina. Oli selvästikin muistanut minun sanoneen että syötän heinät yleensä maasta, koska ne olivat siistissä kasassa nurkassa. Talutin Salierin karsinaansa ja riisuin siltä loimen ja kuljetussuojat. Ne veisin varustehuoneeseen, kunhan Eetu näyttäisi missä se sijaitsikaan. Kannoimme sinne yhdessä myös kaikki varustelaatikkoni, ei niitä hirveän paljon ollutkaan, olin konmarittanut varusteet ja laittanut kaiken turhan kiertoon jo aiemmin.

Eetu pyysi minut taloonsa tekemään paperit ja tutustumaan muihin tallilaisiin, tosin näin arkiaamuna ei paikalla ollut juuri ketään. Camilla ja Tiitus olivat tallin työntekijöitä, sitten oli joku, joka piti kuulemma valmennuksia. Nimi meni ohi eikä hän ollut paikallakaan nyt. Kai. No, sen ehti selvittää kyllä. En murehtinut sitä, että kaikkien nimet ja naamat eivät heti ensimmäisellä kerralla jää mieleen. Tärkeimmät asiat ensin ja ne olivat nyt Salierin lisäksi se että tunnistin Eetun ja muut työntekijät.

Eetu lupasi tarhata Salierin myöhemmin iltapäivällä sopivaksi katsomaansa tarhaan. Minä lähdin ajamaan kohti kotia, jännitys vaati veronsa ja olin tosi väsynyt. Oli hyvä ettei tarvinnut murehtia Salierin asioita, ainakin Eetu vaikutti sen verran jämerältä tyypiltä että hänen hänen huostaansa jätti tuon kultakimpaleen ihan huoletta. Itse ajattelin mennä päikkäreille.

[Sonja T.Valvoja]

Kuva kiinnostaisi kyllä kovasti, jos sinulla vain on tosiaan ylimääräinen! Piirretty kuva sopisi vain niin paljon paremmin kuin tuo nykyinen, olkoon millainen vain (no, melkein millainen vain).

Minä olen yrittänyt pitää jotakin rotia siinä että Sonjan tarina pysyy edes jossain määrin hevosaiheisena, koska muuten suoltaisin pelkkää spin-offia vain. Sitä onkin kuule tulossa 😀 Tunnistan myös oikein, oikein hyvin tuon että haluaisi kirjoittaa jokaisen yksityiskohdan ja aivan kronologisessa järjestyksessä eikä sitten koskaan pääsisi tarinansa kanssa mihinkään. Olen ihan tietoisesti opetellut karsimaan yksityiskohtia, varsinkin sitä alkuvalmistelua, etteivät tekstit leviä ihan määrättömän pitkiksi. Tiedän ettei siitä täällä ehkä oltaisi millänsäkään jos joku kirjoittaa romaania, mutta itse haluan pitää tekstit edes jotenkin helppoina paloina. Ehkä seuraavassa tarinassa sitten enemmän keskustelua muiden hahmojen kanssa, panen vienosti esitetyn toiveen korvan taakse.

[Sonja T.Valvoja]

Voi, minun käy sääliksi Noaa nyt. Ei pelkästään jalka ja sen kivut mutta tuo aavistuksenomaisesti pinnalle ponnistava tunne siitä että kenties olisi ihan vähän ja vahingossa saattanut vaikka… ihastua Nellyn. Varattuun ihastuminen on maailman kamalimpien tunneasioiden top-5:ssa, olen varma.

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos kommentista! Tuo kuva-asia on sellainen, että se toivottavasti tulee joskus maailmassa vielä korjaantumaan, koska en ole tuohon Salierin nykyiseen kuvaan mitenkään erityisen tyytyväinen. Se nyt vain oli vähiten huono kaikista vaihtoehdoista. Vielä kun oppisi itse piirtämään, niin voisi sitä asiaa auttaa…

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos kommentista, kiva että toimi. Pitää välillä kehittää näitä eri tyylejä, tästäkin olisi tullut romaanin mittainen jos olisi alkanut kaikkea tunnontarkasti kertoa.

[Sonja T.Valvoja]

Ahii, Sonja mainittu! Ihana Hello <3 Ja Nelly selvästi haistaa uuden valmennettavan kun sellainen astuu lähistölle, joten pitäähän sitä pohjatietoja kaivaa vaikka Hellosta satumaisen vähän apua onkin siinä hommassa.
Mutta voi Hello-parka ja sen epäilykset. Epäilykset on niin inhottavia ja varsinkin kun epäilee itseään, sitä että kelpaako ja onko hyvä ja tykkääkö toinen. Valitettavasti se ei jää pelkästään teini-ikään.

[Sonja T.Valvoja]

Tälle mummulle on esikuva, ei ihan yksi yhteen mutta henki on sama 🙂 Hyvä että mummu on tervetullut Hopiavuoreen, taas tuli yksi otsikko lisää.

[Sonja T.Valvoja]

Herran jestas, mähän olin aivan haljeta innostuksesta kun Sonja ekan kerran mainittiin jonkun toisen tarinassa! Pitihän se tarina sovittaa sitten sen mukaan eikä se ollut edes vaikeata.

[Sonja T.Valvoja]

Ei paineita aikataulujen suhteen, mutta odotan innolla miten Hello näkee Sonjan ja Salierin 😀

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos kommentista! Odotan innolla lisää mielipiteitä teksteistä. Jos jotakin saa toivoa, niin varsinaiselta kieli- ja kirjoituspuolelta sitä että jos jotkin maneerit esiintyvät teksteissäni (vähän liian) usein, siitä voisi vinkata minulle. Itsehän sitä on tietenkin sokea kuin lepakko semmoisille.

Sonja on tunteidensa suhteen… analyyttinen, sanotaan vaikka niin. Insinööri, joka on kuitenkin joutunut tunnustamaan itselleen että joskus, aika useinkin itse asiassa, järki häviää tunteille. Tunteiden kanssa on pystyttävä elämään, mutta niiden ei saa antaa hallita elämää liikaa. No, tästä tulee kyllä jatkossa varmasti juttua spin-offin puolelle. Mutta kiva huomata että olen aika kivasti onnistunut tuomaan Sonjaa jo esille heti ensimmäisessä tekstissä.

[Julkaisija]

Viestit