[Sonja T.Valvoja]

Soitin ovikelloa, mutta avasin oven kuitenkin omalla avaimellani, kuten tapanani oli. Mummu tuli vastaan eteisessä rollaattorinsa kanssa.

– No mutta Sonjahan se siinä! Tuloo periämmälle vaa.
Potkin kengät eteiseeen ja nostin kassiani.

– Toin meille jäätelöä, kun ei se nyt vielä syksy ole. Tää tarttee laittaa kippoihin.
– Voi voi sinuas, kaiken maaliman herkkuja, mummu pakisi tyytyväisenä. Väitän että persous makealle oli perinnöllistä ja ei ollut omena kauas puusta pudonnut.
– Otaha kipoot tuast kulumakaapist ja luskat tiärätki siit uuniv viärest.

Jaoin jäätelön kuppeihin. Puolen litran Ben&Jerry’s-pakkaus oli juuri sopiva kahdelle kun ei ahneeksi ruvennut. Asetin kupin mummun eteen pöydälle ja istuin itse vastapäätä.

– Mitäs tänne sun rauhaasi muuta kuuluu?
– Mitäs se, samaa vanahaa ku enneki. Kävin päiväl leheret lukomas tuas aamupualeen ja istumaas tua tuvas muutonki. Voi ietuna ku oli taas muareilla maalima piäles. Piti haukkuva kaikki ja ensteks nuaree polovi ku on pelit ja vehkeet ja intternetit ja kaikki, että kylä ei entivanahaan ollu ja kaikki oli nii palijo paremmi muutonki.

Naurahdin mummun nurinalle. Se oli niin tuttua. Mummun olohuoneesta löytyi tabletti jolla pääsi surffailemaan netissä. Harvakseltaan mummu sitä kuitenkin käytti vaikka kovin se kiinnosti. Perinteiset kirjat veivät voiton, niitä mummu ahmi minkä ehti ja lehdet päälle. Sukuvika se sekin oli ja perinnöllinen.

– No mitäs sä siihen? Kai nyt löit niille jauhot suuhun? utelin mummulta.
– Tiätysti. Mä sanoin niile et jos oikeen olis vanahat hyvät ajat viälä ni tästäki muariköörist pualet olis kuallu kaike maalima lastentauteihin ennekö olsitte ripille päässeet. Sit niistä säästyneist olis pualet kuallu lastentekohon ja niist kersoostaki olis pualet kuallu. Ja loput naisenpualet ja kaik äijät olis kuallu tyäntekohon. Ja jos joku ois meinannu vanahaks elää ni solis nuijittu suaho kuuskymppisenä kö ei niistä käsinkuakituist kaskipelloist riittäs ruakaa syättää vanahoille krehjuille. Lukkarin Alama kaivo jo nitroo purkista ku mä suasta puhuin kun sen poikaha meinas suahon hukkuu sillon joskus kuuskytäluvul, mut ei sanonu mitää. Eikä sanonu kukaa muukaa, vaa mitäs nolis sanoneetka. Aina se nuaree polovi entiset peittoo ku keksivät kaikkea uutta.

Minä nauroin makeasti. Jos mummu olikin vanhainkodin riivinrauta niin kyllä sillä yleensä tuppasi vinha perä olemaan puheissaan. Niinkuin nytkin.

– Vaan mitäs sinne uutehen huusholliin kuuluu? Ja sille sun hevoselles?

Kodin ja Salierin kuulumisista tulikin sitten puhuttua pidempi hetki. Mummu oli niin innostunut tuosta uudesta talosta ja hevosestahan hän oli kysellyt siitä alkaen kun sen hankin vuokralle. Sitten minulla välähti: kyllähän mummun nyt autoon saisi istumaan, kun oli vähän korkeampi auto ja rollaattori meni takakonttiin. Minä veisin joku päivä mummun katsomaan uutta taloa ja sitten tallille sen verran että saisi tehdä tuttavuutta Salierin kanssa. Mummu kuitenkin oli ikänsä tykännyt hevosista, lapsesta asti tehnyt niiden kanssa töitä. Vasta joskus viisikymmenluvun lopulla oli ensimmäinen traktori tullut Otavaan eikä hevosten käyttö suinkaan siihen vielä loppunut.

[Sonja T.Valvoja]

Maastossa 26.8.19
Tänään mentäisiin maastoon, ajattelin kun ajoin taas kerran kohti Otsonmäkeä ja Hopiavuorta. On niin hieno päivä, että melkein voisi sanoa jo intiaanikesäksi kun on kuitenkin elokuun loppu ja lämpötila kahdessakympissä. Hopiavuoressa kävin viemässä rasiallisen luumuja Eetun keittiöön, sanoin että saa syödä ja jos haluaa lisää niin kysyy vain. Sekä minun että Otavan pihalla olevat luumupuut olivat tänä vuonna mahdottoman tuotteliaita. Luumuja oli liiaksi asti ja luumuhan on parhaimmillaan tuoreena, vaikka kyllä niitä säilöttiinkin. Omenoita sen sijaan ei tullut mitenkään suuria määriä ja nekin vähät pieniä ja rupisia.

Salierin löysin tarhasta, kuten odottaa sopiikin. Kiva että täällä tarhattiin niin paljon, eivät suotta tylsisty sisällä. Salierilla oli hyperhienot tarhakaverit: Dips, se tallin ainoa quarter, johon olin salaa vähän ihastunut kun se oli niin kaunis, ja Amppa, tallin ainoa täysiverinen (kai), toisella tapaa kaunis hevonen sekin. Lisäksi tämä äijäkööri tuntui tulevan oikein hyvin toimeen keskenään, rapsuttelivat toisiaan ja norkoilivat sulassa sovussa tammatarhan suuntaan vaikka Dips oli ainoa, jolla oli munat vielä tallella.

Otin Salierin tarhasta ja ohimennen rapsutin vähän sekä Amppaa että Dipsiä. Olisi kyllä kiva joskus kokeilla Dipsiä, vaikken varmaan osaisi istua edes siinä satulassa oikein päin.
– Juu juu, ukko, en oo sua vaihtamassa mihinkään, höpisin Salierille ja kiinnitin sen käytävälle harjattavaksi. Musta karva pölisi kun harjasin sitä pitkin vedoin, sitä oli taas käyty piehtaroimassa. Salieri varmaan arvasi nivelsuitsista, että nyt ollaan menossa maastoon ja innostui kovasti. Se viskoi päätään ja steppaili käytävällä tohkeissaan. Päätin että menemme sinne sänkipellolle vähän laukkailemaan. Eetu oli kertonut että maastopolkujen liepeillä olevia peltoja oli jo puitu ja sängelle viljelijältä lupa mennä ratsastamaan.

Muita maastoilijoita ei ollut tällä kertaa näköpiirissä, joten ilmoitin vain minne päin olin menossa ja milloin pitäisi tulla takaisin päin, että tietävät jos ei ala kuulua. Harmi tietysti Salierin kannalta, se varmasti olisi arvostanut maastoiluseuraa, mutta eipä tuo vastustellut pihasta lähtöä tai ollut mitenkään säpsy vaikka yksikseen mentiinkin. Tottunut varmaan, raukka, introverttiin emäntäänsä ja sen oikkuihin.

Seurailin samoja polkuja mitä olimme Hellon kanssa kiertäneet. Oli kyllä aivan mahtava ilma ja niin rauhallista, ei kuulunut muuta kuin kavioiden kopse metsäpolulla ja satulan vieno narina. Joitain lintuja huuteli ja rapisteli puissa. Jostain kauempaa kuului tasainen surina, jonka arvelin olevan puimuri pellolla. Ainakin se kuulosti ihan siltä. Annoin Salierin mennä omaa tahtiaan, pitkänä ja matalana. Se vaikutti tyytyväiseltä, ravisteli kaulaansa ja rentoutui niin että tuntui satulaan aivan lötköltä. Minua huvitti ajatella, että ehkä sekin piti metsästä. Tiedä häntä.

Vastaan tuli peltoaukea, se millä oli lupa ratsastaa. Suuntasin sinne, meidän piti hypätä pienen ojan ylitse pellon puolelle päästäksemme. Onneksi se oli ihan pieni oja, minä en todellakaan ole mikään esteratsastaja, mutta tästä nyt sentään selvisin kunnialla. Pelto oli tyypillinen pohjalainen pelto: aakeeta laakeeta ja paljon. Tosin kauempana oli vielä viljaa pystyssä ja sitä oltiin juuri puimassa. Sinne oli kuitenkin parisataa metriä matkaa ja Salieri tuskin puimuria pelkäisi. Toiseen suuntaan jatkui viljansänkeä lähes silmänkantamattomiin.

Salieri päivysti pää pystyssä, katseli maisemaa ja totesi kai ettei mitään akuuttia vaaraa ollut, koska se korskahti ja kuopaisi etusellaan vähän siihen malliin että jos nyt tehtäisiin jotakin. Nostin ravin ja annoin Salierin ravata ensin rauhallisesti. Huvikseni taivuttelin muutaman ison ympyränkin siellä. Lähdin ympyrälle jostain tietystä kohdasta, missä esimerkiksi oli jäänyt pätkä pidempää sänkeä ja yritin saada ympyrän loppumaan samaan kohtaan.

Ravista nostin laukan, edelleen ympyrällä ja laukkailin pari ympyrää ensin myötälaukassa, mutta käänsin sitten toiseen suuntaan, jolloin oikeasta laukasta tuli vastalaukka. Suoralta linjalta hidastin käyntiin ja muutaman askeleen jälkeen vasempaan laukkaan, tällainen vauvavaihto käynnin kautta. Salieri oli kuulolla muttei ihan puhtaasti avuilla ja tasapainossa, joten vaihdot olivat vähän mitä sattuu. Taputin sitä kaulalle kuitenkin, ihan hyvät ne tähän kohtaan olivat. Pysäytin Salierin laukasta ja lyhensin pari reikää jalustimia, sillä kuviokellunta saisi riittää tälle päivälle. Nostin uudelleen laukan, Salieri innostui kevyestä istunnastani eikä sitä tarvinnut erikseen patistaa vauhtiin. Minä annoin sen laukata niinkuin se halusi ja halusihan se! Viiletimme pitkin peltoa, Salieri painoi korvat taakse, minä jouduin ottamaan vähän harjasta tukea, että pysyin kevyessä istunnassa (ei välttämättä kuulu vahvuuksiini) ja viima miltei piiskasi kyyneleet silmiin.

Hidastus pellon päässä ja Salierin kääntäminen aiheutti pientä protestointia, minun wannabe-kenttäratsu olisi varmasti halunnut hypätä yli isosta kokoojaojasta, mutta minä en. Annoin Salierin laukata vapaasti toiseenkin suuntaan, kunnes hidastin taas pellon päässä käyntiin. Puimuri oli vähän kauempana tyhjentämässä jyviä peräkärryyn, mies kärryn vierellä nosti kättään minulle. Vilkutin takaisin. Salieri pärskähteli ja steppaili. Rauhoittelin sitä, silitin hionnutta kaulaa ja kerroin sille, että nyt vähän jäähdytellään ja mennään kotiin ja siellä pääset pesulle sitten.

[Sonja T.Valvoja]

Dear diary, otteita päiväkirjasta, 25.8.19
Sain tän uuden päiväkirjan Helenalta perjantaina, sanoi että uusi koti vaatii uuden päiväkirja ja että hän löysi tällaisen nätin niin ajatteli antaa sen etukäteisenä tuparilahjana. Ja onhan tää nyt hieno, Paperblanks, sanoi Helena, vaikka se ei mulle sano mitään. Helena näistä enempi tietää muutenkin. Vanhassa päiväkirjassa olisi vielä muutama sivu jäljellä kyllä, mutta ajattelin että olkoon, aloitan nyt uuden kirjan.

Perjantai-iltana Helena ja Kimmo oli tosiaan käymässä mun luona Rautsikalla. Helenan osalta se visiitti jäi kuitenkin vähän lyhyeksi, alkoi nimittäin sataa ja ukkostaa ja hän sanoi että hänellä oli pyykit partsilla kuivumassa, pitää lähteä ottamaan ne pois. Kimmo jäi mun luo ja katseltiin yhdessä ukkosta parvekkeelta. Oli hillitöntä salamointia! Ja vettäkin tuli vähän aikaa ihan kaatamalla, ei kuitenkaan samanlaista tulvaa tullut kuin Hesassa päivällä. Kimmon kans plänättiin sitä Jenkkilän matkaa, kaikki alkaa olla kunnossa, hotellit varattu ja näin. Nyt vaan pitäis jaksaa olla hepuloimatta! Kolme viikkoa vielä.

Eilen mä heräsin taas vähän turhan aikaisin, vähän ennen viittä. Sain siinä torkuttua kuitenkin sen verran, että nousin ennen kasia että ehdin kahdeksaksi Kauppahalliin aamupalalle. Neljän vuodenajan egg royalia olikin jo ikävä. Kävin hallissa vähän ostoksilla sen jälkeen ja sit Stockan kautta kotiin. Aattelin hyödyntää nätin ilman niin lähdin ajelemaan kohti Seinäjokea siinä ennen puolta päivää. Sit kävin tallilla ratsastamassa Salierilla, tehtiin vähän ravitreeniä kentällä ja käytiin maastossa jäähdyttelemässä.

Meinasin missata kokonaan Ruosteen EM-kürin tallilla ja olisin missannutkin ellei siellä Eetun kotona olis ollut kisakatsomo pystyssä. Jännä kyllä, siellä taisi olla melkein kaikki tallilaiset Eetun olohuoneessa. Oonhan mäkin käynyt siellä keittiössä kun sopparit tehtiin ja näin, mutta musta tuntuu että muut tallilaiset pesii Eetun ja sen avovaimon luona enemmänkin. Tai ainakin musta näyttää että se on avovaimo, mutta se yksi mieskin asuu siellä vissiin, Noa. Ja tietysti Noan koira, sillä on sellainen ylisöpö pieni kääpiöpinseri. Ja kuulemma viljakäärme, jonka karkaaminen oli saanut Eetun hyppimään seinille, kertoi se yksi sähköjänis joka puhuu enemmän kuin kukaan ehtii kuunnella. Toinen niistä Helmipuron tytöistä, ne on Eira ja Inari mut mä en oo ihan varma että kumpi oli kumpi.

Nelly on se Eetun avovaimo tai oletan että se on. Se kuulemma pitää valmennuksia ja aattelin että vois kysyä jos se haluaisi valmentaa mua ja Salieria. Tästä meidän ratsastuksesta omine nokkinemme ei tule oikein mitään tai tulee tietysti, mut me tykätään aina vähän junnata niissä samoissa jutuissa. Ja maastoilla. Kisaamaan mä en rupea, mut olisi se silti kiva tietää ja tuntea menevänsä eteenpäin ja vaikka vahingossa oppia jotaki uutta. Tosin mä oon joskus miettinyt että Salierille pitäisi etsiä joku oikeasti tavoitteellinen ratsastaja, sellainen joka kilpailisi sillä. Mä en ihan oikeasti tiedä miten pitkälle se on opetettu vai onko se vain tosi lahjakkuus, sillä Lempäälässähän Simo tapaili sen kanssa jo laukkapiruetteja ja jotain passagen kaltaista. Enhän mä sellaisia osaa, mut Salieri nähtävästi saattais vaikka osatakin. Mutta sitten mun ratsastamiseni varmaan pilaisi kisavalmentautumisen ja mä joutuisin käytännössä luopumaan Salierista. Ja sehän ei oo vaihtoehto.

Ai niin! Päivän plussat:
– Sää, ihana sää ollut tänään vaikka vähän tuuleekin
– Salieri, se oli taas niin mussukka
– Tää Seinäjoen koti, on kyl hieno ja mä tykkään olla täällä
– Pikkis, rohkea pieni mörökölli, kävin Otavassa moikkaamassa Markusta ja Kristaa ja kersat tietysti kiikutti mulle kirjan luettavaksi ääneen. Se oli semmoinen kuin Pikkis, rohkea pikku mörökölli ja se oli aivan ihana kirja. Luin kolme tarinaa siitä, olisin voinut lukea koko kirjan
– Sienet! Krista sanoi että suokorven liepeiltä on löytynyt sieniä vaikka kaikki sanoo ettei mitään ole missään. Pitää mennä kyykkimään sinne kans

[Sonja T.Valvoja]

Perjantai 23.8.19
Olin ajellut eilen iltapuolesta Tampereelle. Oli kiva tulla taas tänne Tampereen kotiinkin. Ensimmäisenä iltana en tehnyt mitään muuta kuin hain Hanko Sushista take-away-sushia ja linnoittauduin laiskanlinnaan lukemaan. Aamulla hain rautatieaseman kahvilasta mukaan smoothien ja leivän aamiaiseksi ja marssin toimistolle. Oli kiva nähdä työkavereita ja olla ihan fyysisesti mukana menossa.

Perjantai-iltapäivät eivät ole meidän firmassa yleensä mitään erityisen tuottavia aikoja, eivät kai missään muuallakaan, tilanteesta tietysti riippuen. Tänään minä olin käynyt hakemassa Stockan Herkusta pullat lomaltapaluun kunniaksi. Perjantaipulla oli perinne, oli siihen syytä tai ei. Iltapäivällä keitettiin viikon viimeiset tuoreet kahvit ja tarjolla oli jotain kahvileipää. Yksinkertaisimmillaan se saattoi olla keksipaketti lähikaupasta, jonka meidän assistentti oli käynyt hakemassa varttia aiemmin. Syntymäpäivän osuessa lähelle saattoi olla tarjolla ihan täytekakkuakin.

Muutenkin perjantaina loppupäivästä toimistolla vallitsi usein hilpeä härdelli, ei vain kahvipöydässä. Jos joku päivä ehdottomasti pitää viettää toimistolla niin se on perjantai! Lisäksi perjantaisin oli johtoryhmän (sort of…) viikkopalaveri aamupäivästä, johon minun piti osakkaan ominaisuudessa osallistua vaikken varsinaisesti johtoryhmään kuulunutkaan. Jonain päivänä sekin varmaan oli edessä, joten parempi käydä kokouksissa kuunteluoppilaana. Ja saihan siitä itsekin käsityksen siitä missä oltiin ja mihin oltiin menossa.

Olimme sopineet kavereiden kanssa näkevämme tänään minun luona, mutta vasta seiskan aikaan illalla, joten kun ennen neljää lähdin toimistolta, minulla oli hyvää aikaa käydä vähän kiertelemässä kaupoissa. Tai siis: Stockmannilla pääasiassa. Ehkä saattaisin poiketa jossain muuallakin, mutta ensimmäiseksi menisin Stockalle.

Muistan kun olin muuttanut Tampereelle opiskelemaan heti lukion jälkeen. Ensimmäinen asuntoni oli pieni yksiö keskustassa, lähes vastapäätä Stockmannia. Maalaistytölle Stockmann oli hienointa ikinä. Kosmetiikka- ja vaateosastoilla olisin voinut viettää vaikka miten paljon aikaa, mutta varsinaiset suosikkini olivat kuitenkin Akateeminen Kirjakauppa ja Stockan Herkku.

Myöhemmin on tullut toki käytyä muissakin tavarataloissa, hienommissa, isommissa, kalliimmissa, mutta Tampereen Stocka ei ole menettänyt asemiaan. Se on edelleen se paikka johon mielelläni menen, plussaa se saa siitä että siellä saa hoidettua paljon erilaisia asioita kerralla ja parasta varsinkin ruokapuolella on se, että siellä on valikoima erilainen kuin muualla.

Takavuosien uutiset sekä Akateemisen että Herkun myymisestä ovat aiheuttaneet keskivaikeaa panikointia ja pelkään edelleen sitä, mikä Stockmannin kohtalo tulee olemaan, kun joka vuosi tulee entistä pahempia madonlukuja talouspuolelta. Ja onhan se itse tavaratalokin mennyt huonompaan suuntaan, ei tahdo löytyä myyjiä osastoilta, epäsiisteyttä, valikoimakin on supistunut ainakin jonkin verran, iltaisin se sulkeutuu jo kahdeksalta, viikonloppuisin vielä aikaisemmin.

Kiertelin kiinnostavat osastot läpi, ostin jotain pientä. Lopuksi kävin hakemassa illaksi ja huomiseksi ja koko ensi viikoksi ruokaa alakerran Herkusta. Olin hankkinut autoon tupakansytyttimestä virtansa ottavan jäähdyttävän kylmälaukun juuri tämän takia: ostaisin viikonloppuna ruokatarvikkeita Tampereelta, kaikkea sellaista mitä Seinäjoen marketeista ei löydy, ja veisin niitä kotiin. Eihän yksi ihminen niin kovin paljon tarvitse ja jos nyt ihan rehellinen olen, niistä marketeistakin löytyi yhtä ja toista, jopa Seinäjoelta.

[Sonja T.Valvoja]

Ke 21.8.19
Nousin työtuolistani ja verryttelin selkää ja hartioita. Työt alkoivat olla pulkassa tältä päivältä, viimeinen commit tehty. Ei se maailma tänäänkään valmiiksi tullut, mutta huomenna jatketaan taas. Ja lisäksi minulla oli tänään tärkeämpääkin tekemistä: piti istuttaa muistopuu.

Meidän suvussa on istutettu aina pihapiiriin muistopuu merkittävien tapahtumien kunniaksi. Kukaan ei oikein tiedä mistä se perinne on saanut alkunsa. Vanhin tiedossa oleva oli isoisän syntymän kunniaksi istutettu omenapuu. Alkuperäinen oli istutettu vuonna 1923, jolloin isoisä oli syntynyt, mutta sukulegendan mukaan se paleltui talvisodan pakkasissa. Sotien jälkeen sille oli hankittu korvaaja, joka oli edelleen elossa Otavan omenapuutarhassa. Lajike oli päässyt unohtumaan, mutta melko varmasti se oli Lepaan Meloni. Yksinkertaisuuden vuoksi sitä nimitettiin Pentin omenapuuksi, vaarini mukaan.

Meidän pihamaalla kasvoi neljä muistopuuta: isän ja äidin hääpuu (luumupuu), vanhan talon rakennuspuu (koreanpihta, ehkä), minun syntymäpuu (tataarivaahtera) ja minun ja Jarnon hääpuu (suklaakirsikka). Uusi talo vaati siis uuden puun.

Olin pitkään miettinyt sopivaa, ajattelin jotain kukkivaa koristepuuta tai -pensasta. Sitten olin miettinyt värejä, että kukat voisivat olla samaa sävyä talon kanssa. Ikävä vain että talon pääväri oli vaalea sininen, hieman harmahtava, joten se sulki pois oikeastaan kaikki muut paitsi syreenit ja niitä taas oli jo. Koristelaudat ja ikkunanpielet olivat valkoiset, joten valkokukkainen toimisi, mutta sitten tuli taas ensimmäisenä mieleen hedelmäpuut ja niitäkin oli jo. Päättäväisesti lähdin etsimään jotain ihan muuta. Höyhenpensasta mietin kauan, mutta kun sen talvenkestosta täällä ei ole ihan täyttä varmuutta niin se sai jäädä. Lopulta valinta osui loistojasmikkeeseen, jonka pitäisi olla kestävä ja lisäksi kaunis.

Olin käynyt päivällä puutarhamyymälässä hakemassa varaamani loistojasmikkeen taimen sekä pari pussia istutusmultaa sille. Nyt illalla olisi aikaa istuttaa se ja syksy oli hyvää aikaa istuttaa taimia muutenkin, maa oli kosteaa. Vaihdoin rönttövaatteet päälle ja etsin pihavajasta lapion. Paikan olin katsonut taimelle jo valmiiksi, joten lastasin lapion, taimen ja multasäkit kottikärryihin ja työnsin ne istutuspaikalle.

Heiluin juuri lapion kanssa kuoppaa kaivamassa kun Risto-setä ajoi pihaan.
– Mitäs se flikka täälä kaiveloo? hän huikkasi autosta noustuaan.
– No tuu ny huvikses kattoon, huikkasin takaisin.
– Jonki sortin monttuha siin on tuloos ja nähtävästi tua puska siihe sit.
– Joo, aattelin istuttaa uudelle talolle muistopuun. Tai pensaan, tuo on loistojasmike.
– No mut sehä o aeva oikeen, Risto riemastui. – Eikös tua Alihuavilan pihas oo joku semmone jasmike kans, muistaasin nähäneeni.
– Joo, semmoinen keskikesällä kukkiva pensas, valkoiset kukat joka tuoksuu tosi hyvältä.

Selitin Ristolle miten olin päätynyt nimenomaan valkokukkaiseen pensaaseen.
– Ohan se valakoone justihin passeli muutonki. Eikös sitä pruukata sanoo jotta valakoone on uuristumisen väri.
– Sekin on muuten ihan totta. En tullut ite ajatelleeksikaan.

Ristolla ei tuntunut olevan kiire mihinkään ja istutimme pensaan yhdessä. Tuli samalla kuultua perheen kuulumiset ja vähän kylän juorujakin. Kuulemma kylillä jo puhuttiin minun paluusta takaisin tänne ja tietenkin uudesta talosta ja autostakin.
– No joko sua on puhemieheksi kyselty? nakkasin Ristolle puoliksi huvittuneena.
– Joha sitä jo hätäsimmät, Risto naureskeli. – Mä sanoin jotta en rupia vaan annan sille flikalle haulikon ja pateja jos ei sillä ittellää oo. Ampumahan sitä ei tartte enää opettaakkaa ja sillon pirun tarkka sihti, että käskee varoo ny jos joku o riiuulle lähärössä.

[Sonja T.Valvoja]

Sonja (päivitetty 11.12.21)
– Muutti elokuussa -19 seudulle ja toi Salierin Hopiavuoreen
– Osti toisen hevosensa, Mortin, marraskuussa 2020
– Salieri lähti Kangasalle vuokralle syksyllä 2021
– Alunperin kotoisin lähiseudulta, joten varmasti monet otsonmäkeläiset tunnistavat ainakin sukunimen
– Työskentelee pääsääntöisesti kotoaan käsin ja käy arkisin tallilla usein päiväsaikaan
– Tätä nykyä kilpailee Mortilla melkein jopa tavoitteellisesti
– Nelly valmentaa

Ihmissuhteet
– Hopiavuoren vakiokamaa, roikkuu tallilla ja tuvassa
– Seurustellut Harrin kanssa joulukuusta 2019 lähtien, yhteenkin muuttivat syksyllä 2020
– Harri kuitenkin lähti syksyllä 2021 Kanadaan kahdeksi vuodeksi töihin, joten Sonja on yksin vaikkei sinkku
– Huolimatta siitä että kaukosuhde pitäisi saada toimimaan, Sonja on sotkeentunut Salierin vuokraajaan… ainakin
– Tätä nykyä Sonjan kanssa asustelee myös englanninspringerinarttu Axa, joka tuli alunperin vain tilapäisesti hoitoon naapurista, mutta on nyt saattanut jäädä kotikoiraksi pysyvämminkin
– Spin-offin spin-offia tarjolla blogissa, jos jotakuta kiinnostaa. Ei liity Hopiavuoreen eikä sen hahmoihin

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: update
• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: update
• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 11 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: 11.12.21: tilanne ajan tasalle

[Sonja T.Valvoja]

Istuin kotona aamupalan ääressä ja mietin mitä sitä tänään tekisi. Viimeinen lomapäivä kuitenkin tältä erää, joten voisi keksiä jotain kivaa. Kaupassa pitää käydä. Sitä varten voisi mennä Seinäjoelle ja kävisi samalla katsomassa mummua. Illaksi lämmittäisin rantasaunan ja kävisin uimassa AINAKIN SATA kertaa. Hitsi että Kimmo ei ole täällä niin ei ole uimaseuraa.

Tallilla täytyy käydä joka tapauksessa. Olisi kiva jos sieltä löytyisi maastoilukaveri, sillä tänään on juuri sellainen päivä että voisi tehdä letkeän maastolenkin. Lauantaina oli Hopiavuoressa järjestetty tutustumisretki maastoreiteille ja nyt harmitti kun olin missannut sen.

Moikkasin tallilla pyöriviä ihmisiä. Yllättävän paljon ihmisiä täällä ottaen huomioon että on arkipäivä ja varsinainen loma-aika jo ohitse. Lienevätkö työttömiä tai opiskelijoita joiden koulu ei ollut vielä alkanut tai vaikka iltaluennot, ehkä joku oli vielä lomallakin. Tai sitten muuten vain sai päättää itse omista menoistaan.

Katoksen alla pörröpäinen poika suki isoa kylmäveristä. Vieressä oli satula, että selkeästi ratsastamaan oltiin menossa. Pitäisiköhän kysyä että jos hyvinkin lähtisivät maastoon… Minun ei tarvinnut karauttaa kurkkuani, koska hevonen tietenkin huomasi minut ja olisi korvat hörössä tullut tekemään tuttavuutta, elleivät ketjut olisi estäneet. Pörröpää nosti katseensa hevosen vuohiskarvoista.

– Hei, sanoin. – Aattelin kysyä että lähtisitkö maastoon kun oot selkeästi ratsastamaan lähdössä? Mä oon ihan uusi täällä tallilla ja ois kiva lähteä katselemaan maastoreittejä, mutta varmaan eksyisin sinne. Mut voin kyllä mennä kentällekin jos ei sovi.

Poika näytti ilahtuvan.
– Joo hei, totta kai lähden! Maastoonhan mekin ollaan Skotin kanssa menossa, ei näin nättiä päivää kentällä viitsi tuhlata. Sä oot varmaan se Sonja, sulla on se musta puokkiruuna. Tää on Skotti, ehta clydesdale. Ja mä oon Hello. Ilves.

Ojensin käteni. Hello? Aika erikoinen nimi. Ja Ilves kuulosti jotenkin etäisesti tutulta sukunimeltä.
– Joo, mä oon Sonja Tähdistö. Mut mä menen laittamaan Salieria kuntoon, niin päästään lähtemään.

Kipaisin nopeasti talliin. Salieri oli karsinassaan, otin sen sieltä käytävälle ketjuihin harjattavaksi ja satuloitavaksi. Niin kiire ei kuitenkaan koskaan ole, etteikö ehtisi vähän rapsutella sitä harjantyvestä ja kysellä tärkeimmät kuulumiset. Juttelin Salierille harjatessani sitä. Sen korvat liikkuivat kun se kuunteli tallin touhuja ja minun ääntäni.

Se Hello oli pihalla jo valmiiksi satuloidun Skottinsa kanssa kun talutin Salierin ulos. Nousimme satulaan ja lähdimme pihalta kohti maantietä. Olin kuullut jo Eetulta, että maantielle piti mennä päästäkseen maastoon, mutta pitkää matkaa ei sen piennarta tarvinnut kulkea ja liikenne oli vähäistä. Salieri oli kyllä liikennevarma, ei sillä.

Hello ratsasti edellä ja rupatteli iloisesti.
– Joo tää Skotti on tällainen muhku, tasoa helppo Ö ja sitäkin rimaa hipoen. Tosi kiltti vaikka onkin ori. Ja ahne. Tää on mulla ylläpidossa, ei oo oma. Mut on mulla omakin hevonen, suokkivarsa. Sen nimi on Typy, parivuotias vasta.
– Mä luulen että taisin nähdäkin sen tallilla, sanoin jotain sanoakseni ettei tämä menisi ihan vain Hellon yksinpuheluksi. – En ole kyl varma, en ole tutustunut vielä kaikkiin hevosiin niin hyvin että tunnistaisin ne ja tietäisin kaikkien nimet ja muut. Eiköhän ne ajan kanssa opi.
– Nii ootsää jotain sukua sille Risto Tähdistölle, sille joka omistaa sen jonkun rekkafirman tuossa vähän matkan päässä?

Haha, melkein kai ensimmäinen vieras ihminen jonka kanssa puhuin täällä ja heti kysytään että olenko sukua. Niin tuttua että ihan hykerrytti.
– Joo, se on mun setä. Asun ihan sen naapurissa tos Seinäjoen puolella.
– Juu juu. En mä sitä henkilökohtaisesti tunne, mut tiiän vaan nimen ja sen firman.

Hello kertoi itse harrastavansa soittamista ja musiikkia muutenkin ja lisäksi hän opiskelikin sitä, joten siitä oli kaiketi ammatti tulossa. Onnea vain, ajatteli oopperalaulajan tytär, on maailmassa helpompiakin tapoja elättää itsensä. Toisaalta mikäpä minä olen arvostelemaan, kultalusikka suussa syntynyt hemmoteltu pappa-betalar. Terkkuja vain sillekin exälle, joka tuon laukoi joskus suutuspäissään. Ei ole varsinaisesti ikävä.

Soittotuntejakin Hello kertoi antavansa useammalle eri soittimelle. Mietin hiljaa mielessäni että pitäisiköhän tarttua tähän, olin soittanut pianoa lähes koko ikäni mutta se oli viime aikoina jäänyt. Tai siis jos rehellinen olin, en ollut koskenut kumpaankaan pianoon sen jälkeen kun isä ja Jarno olivat kuolleet.

Ravistelin kitkerät ajatukset päästäni ja pyysin hiljaa mielessäni anteeksi Salierilta. Ei ratsastaessa saisi miettiä tällaisia. Miten tulikin mieleen? Keskityin katselemaan maisemia ja nauttimaan vielä niin lämpimästä auringonpaisteesta. Tuli heti parempi olo. Hello esitteli paikkoja metsässä, oli Jätinmetsä ja Jätinkissankivi ja Jaakkovainaanlarva. En uskonut korviani.
– Nii mikä on?
– Jaakkovainaanlarva. Se on toi metsäniitty minkä ohi tultiin. Se on ihan oikea paikannimi. Et oo ensimmäinen, joka sitä ihmettelee, sanoi Hello naurua äänessään. En ollut ihan varma oliko Hello tosissaan, mutta ainakin se osasi reitin takaisin maantielle ja siitä tallille.

[Sonja T.Valvoja]

19.8.19
Telegram-keskustelu kaveriporukassa

Helena: Joko olet saanut kämpän asuttavaan kuntoon? @Sonja
Tuomo: Eikös sillä ollut jotain ammattijeesiä siellä
Helena: Niin tais olla
Sonja: Joo, kyllähän täällä on oikeastaan kaikki jo paikoillaan, paitsi kirjasto kun ne hyllyt tulee vasta parin viikon päästä
Sonja: Ja kyllä täällä oli apua, ensin sisustussuunnittelija ja sitten ammattijärjestäjä. Toinen suunnitteli ja toinen järjesti
Helena: Vitsit, tosi kätevää kyllä
Tuomo: Khyl
Tuomo: Se muuttoa seuraava tavarakatastrofi on aina ihan järetön ja sit niitä heittelee paniikissa sinne ja tänne ja mitään järjestystä ei ole eikä tule
Helena: Se just! Ja sit jos tarvitsee huonekaluja niin ostaa paniikissa jotain mitä sattuu näkemään ja myöhemmin toteaa, että tää onkin oikeastaan ihan susi ja olisin tarvinnut toisenlaisen
Helena: Been there, done that
Sonja: Joo, noi kyllä auttoi tosi paljon kun on suoraan paperilla että tänne tulee tämmöistä ja tuonne tuommoista ja sitten toi järjestelijä tosiaan laittoi kaiken irtotavaran paikoilleen
Helena: Tekeeks ne ammattijärjestäjät sellaista? Mä oon luullut että ne ei välttämättä siihen järjestelyyn puutu, lähinnä vain auttavat valitsemaan että mitä tarvitaan ja mitä ei ja ehkä vievät sit ylimääräisiä kierrätykseen
Sonja: Niin kai se yleensä onkin, mutta ainakin tää nyt teki ihan tätä oikeatakin järjestelyhommaa, kun hinnasta sovittiin
Sonja: Sehän oli muuten sama tyyppi, joka sen Tampereen kodin järjesti kans. Kysyin siltä silloin jo että tekiskö keikan Seinäjoella ja se sanoi että kyllä se järjestyy, jos katotaan vähän noita matkakuluja
Kimmo: Ja muuttofirma hoiti isompien tavaroiden kantamisen?
Sonja: Joo
Sonja: ja kun oli sisustussuunnittelijan kanssa mietitty että mikä tulee mihinkin, niin huonekaluissa oli laput valmiina että kantakaa tää tuohon huoneeseen ja tää tänne. Se oli kyl aika helppo muutto
Tuomo: Koskas pidät tuparit? 😀
Sonja: No aattelin että marraskuun alussa. Menee halloweenit ja synttärit samaan kasaan. Mut aattelin että teidät vois pyytää tänne jo aikasemmin käymään. Jos tämä kesä ei ihan vielä lopu, niin vois grillata ulkona ja uidakin ehkä vielä
Helena: Se olis tosi kivaa!
Kimmo: Hmm… joo, sait puhuttua ympäri 😀
Sonja: Ens viikonloppu ei käy, oon siellä käymässä silloin enkä tiedä vielä että milloin lähden takasin tänne. Lauantaina ehkä tai sunnuntaina
Tuomo: Mäkin oon ens viikonlopun pois, käyn porukoita moikkaamassa
Sonja: Entä seuraava? Se on kuunvaihde kyllä jo.
Kimmo: Vois
Helena: Ei mulla silloin kai mitään menoa ollut
Tuomo: Mullakin vapaa viikonloppu silloin
Sonja: No sitä vois sit harkita että tulette käymään
Helena: Joo, mä laitan kalenteriin jo varauksen 🙂 Millois te muuten sinne reissuun lähdette?
Kimmo: Syyskuun 16 lähtee lento täältä
Kimmo: tai siis Hki-Vantaalta
Helena: Ja milloin palaatte?
Kimmo: 6.10.
Sonja: Se lento lähtee kyl 6. päivä mutta Suomessa ollaan vasta 7.
Helena: Mitäs kaikkea te nyt meinaatte kiertää siellä Jenkeissä?
Sonja: Kaikki 😀
Sonja: Me kyl laitetaan matkasuunnitelmaa teille kun saadaan se jotenkin luettavaan muotoon
Kimmo: Ensin sinne Chicagoon, sit Michiganiin, sit Bad Landsiin, sit Yellowstoneen ja sit Salt Lake Cityn kautta Grand Canyonille 😀
Tuomo: Ei saatana, ehdittekö tehä mitään muuta kuin istua autossa 😀
Kimmo: No itse asiassa 6 päivää on varattu ajopäiviksi ilman että minään päivänä tulee ihan mahdottomia ajoaikoja
Kimmo: Oltais kyllä pystytty tiivistämään noista jos oltais ajettu yötä myöten kun onhan meitä kaksi ajamassa, toinen olis nukkunut ja toinen ajanut ja sit toisin päin, mutta aateltiin ettei viitsi, kun ei autossa kuitenkaan saa kunnolla nukuttua
Sonja: Nii ja lomareissuhan tää on, ei kannata hankkia mahahaavaa itselleen
Tuomo: Ja jet lag voi sekoittaa sitäkin pakkaa sit vielä
Sonja: Joo
Sonja: Vaikka viimeksi Jenkeis käydessä sinne päin se jet lag oli jotenkin helppo vaikka aina sanotaan että itään lennettäessä olis helpompi. Kun sit ku palasi niin oli viikon verran ihan tööt.
Kimmo: Sä et vaan ehtinyt siellä reissussa miettiä sitä aikaeroa ja pientä väsymystä 🙂
Sonja: Sekin voi tietty olla 😀

[Sonja T.Valvoja]

Su 18.8.19
Ajelin puolen päivän jälkeen tallille, tarkoitus olisi ratsastaa Salierilla. Perjantain se oli saanut möllöttää tarhassa parin tunnin reissun jälkeen, eilen olin käynyt taluttelemassa sitä vähän ja tänään voisi ottaa jotain etäisesti hikitreeniä muistuttavaa. Sateenuhkaa oli kyllä ja sunnuntaina varmasti maneesi olisi täynnä porukkaa, joten saa nähdä miten kävisi. Salieri kyllä selvisi ihan hyvin toisten hevosten kanssa, mutta minua itseäni ei seura nyt juuri kiinnostanut.

Salieri oli tarhassa tyytyväisen näköisenä, se oli selvästi löytänyt jo kavereita täältä ja se oli kiva. Tuttuun tapaansa se kuitenkin tuli heti kutsuttaessa portille.
– Mitäs ukkeli? Onko ollut kiva tarhailla? Mä meinasin että käytäis vähän töissä ja sit pääset takaisin tarhaan, höpötin sille ja napsautin riimunnarun kiinni. Salieri tuuppasi vähän turvallaan käsivarttani, ihan kuin se sanoisi että mennään vain.

Harjasin Salierin huolellisesti ja puin sille varusteet. Taluttaessani sitä ulos totesin että maneesissa tosiaan näytti olevan liikennettä. Menemme siis kentälle, vaikka ilmassa ripotteli vähän vettä. Toivottavasti sade ei tämän pahemmaksi äidy, ei sen pilvikarttojen mukaan pitäisi. Ellei se yksi pilvenhäntä tulisi ennusteista huolimatta silti tähän juuri päälle… No, ei tässä sokerista olla.

Tapani mukaan annoin Salierin mennä pari kierrosta käyntiä pitkin ohjin. Kuulostelin päivän fiiliksiä ja nautin hevosen selän tarmokkaasta keinunnasta. Kaikki tuntui olevan kohdillaan ja Salierilla virtaa. Nostin ravin, edelleen pitkin ohjin, yritin keskittyä omiin paino- ja pohjeapuihini kulmissa. Salieri oli tässä suhteessa vähän automaatti, se kääntyisi kulmissa vaikka selässä istuisi perunasäkki, vaikka kai ne kaikki hevoset sen tekisivät. Vanha kunnon Kyran kulmaharjoitus oli meillä silti ahkerassa käytössä ja aina se tuli Salierille yhtä suurena yllätyksenä.

Minulla ei ollut mitään varsinaisia suunnitelmia tälle kerralle, joten päätin että tehdään kaikkea kivaa. Lomallahan tässä vielä vähän niinkuin ollaan. Kokosin ohjat ja Salieri skarppasi heti: nyt ruvettaisiin tekemään töitä. Ensin tein ravin kokoamisia ja lisäyksiä. Ruuna oli vähän pinkeänä tänään, sen huomasi viimeistään siitä miten se leiskautti lisäyksiä. Tämän kanssa oli oikeasti saanut opetella istumaan sitä ravia, koska usein se lähti lisättyyn raviin kuin tykin suusta ja siinä meikäläinen heilahti helposti taaksepäin, kun reaktio oli niin raju. Nykäisy suusta oli ilkeä vastaus hienoon lisättyyn raviin.

Nostin sitten laukan ja annoin Salierin laukata ensin pitkin ohjin, nautin itse vain kyydistä ja kavioiden töminästä kentän pintaan. Sade ei ollut loppunut muttei voimistunutkaan, pieniä pisaroita putoili kasvoilleni. Ohjien kokoaminen ja vauhdin hillitseminen aiheutti pienen pukin, joka ei kyllä ollut mikään yllätys, se ei edes heilauttanut minua satulassa. Kiltisti se kuitenkin kokosi laukkansa ja oli ihan kuulolla. Voisi kokeilla harjoitella jotakin sarjavaihtojen tapaista. Salieri kyllä selviytyi niistä, satulan päältä löytyi se ongelmakohta. Kun ei se apujen nopea vaihtelu ollut mitenkään helppoa enkä ihan aina ollut selvillä Salierin jaloista ja siitä missä kohden piti avut antaa puhtaan vaihdon saamiseksi. Oikein tiukasti keskittymällä niistä kyllä yleensä selvisi, ainakin muutamasta vaihdosta joka toisella askeleella ja joskus jopa joka askeleella. Tällä kertaa sain aikaiseksi hyvän vaihtosarjan lävistäjällä, ensin kolme vaihtoa joka toisella askeleella ja sen jälkeen kaksi joka askeleella. Taputin Salieria, olisi tehnyt mieli taputtaa itseänikin.

Säpsähdin kun kuulin portilta huikkaisun:
– Mahtuisiko sinne kentälle toinenkin ratsukko? kysyi pitkänhuiskea mies, joka talutti kaunista punaruunikkoa. – Meidänkin pitäisi vähän hieroa koulua Ampan kanssa. Mä oon muuten Kevin.
– Joo, tule vain, tää haluaa korkeintaan hieroa tuttavuutta. Mut pysyy kyl kauempana jos toinen ei tykkää, lisäsin hätäisesti. Eihän Salieri tuppautunut toisen hevosen kylkeen, mutta ystävällisesti se suhtautui muihin kaviokkaisiin, jos toinen ei sitä pannut pahakseen. Jos pani, Salieri pysyi kohteliaasti hajuraon päässä. – Nii, mä olen Sonja ja tää on Salieri. Tultiin tänne vasta viime perjantaina niin ei ole ehtinyt vielä tutustua oikein keneenkään.

Tämä Kevin ei sen enempiä puhunut, nyökkäsi vain, mutisi jotain tervetulemisesta, talutti hevosensa kentälle ja nousi selkään. Hieno hevonen sillä kyllä oli. Minä jatkoin siirtymisillä, niissä Salieri aina loisti. Se oli samalla tavalla pikkutarkka suorittaja kuin emäntänsäkin tai ainakin minua huvitti ajatella niin. Ainakaan se ei koskaan protestoinut millään tavoin mitään pikkutarkkaa hiomista.

Aika pääsee aina yllättämään hevosen selässä. Kun ajattelin että ehkä se olisi tältä päivältä tässä ja katsoin kelloa ensimmäisen kerran, huomasin että aikaa oli mennyt toista tuntia. Vielä jäähdyttely ja Salierin kuivattelu ja varusteiden puhdistus, siihen uppoaisi tunnin verran ainakin. Onneksi ei ollut kiire mihinkään. Taputin tyytyväisenä Salieria ja lupasin sille banaaneja kun olisin saanut sen hoidettua.

[Sonja T.Valvoja]

Pe 16.8.19
Muuttopäivä. Pakkasin aamulla omat kamat autoon ja lähdin kohti tallia. Salieri oli lopetellut sopivasti aamuruokansa kun otin sen käytävälle, harjasin nopeasti ja puin sille kuljetusvarusteet. Omassa mahassa lenteli perhosia, Salierilla tuskin, eipä tuo tiennyt vielä siitä että pihalla oli odottamassa laina-auto ja sen perässä lähes tuliterä traileri.

– Huomenta, sanoi Pauliina, tallin omistaja joka ilmestyi paikalle satulahuoneesta. – Salieri näyttääkin olevan lähtövalmiina. Mä katoin paikkoja läpi ettei sulta pitänyt jäädä mitään tänne. Ei ainakaan osunut silmään mitään.
– Joo, mä eilen kyllä yritin pakata kaiken mahdollisen ja isot laatikothan ovat jo auton perässä, nostelin ne sinne eilen. Ei mulla ole oikeastaan enää muuta kuin ne pari kassia siellä satulahuoneessa.

Pauliina nyökkäsi ja kävi laskemassa trailerin luukun alas valmiiksi. Talutin Salierin ulos ja suoraan traileriin. Se oli niin helppo lastata, varsinkin kun antoi sen ensin vähän nuuskia uusia puruja ja muuten katsella ympärilleen. Sitten se yleensä huomasi heinät ja homma oli sillä selvä. Niin tälläkin kertaa. Pauliina katsoi että kaikki oli kunnossa, Salierilla varusteet asianmukaisesti päällä, sidottu hyvin ja trailerissa kaikki kunnossa. Kannoin viimeiset varustelaukut auton takapenkille ja olin valmis lähtemään. Pauliina tuli vielä ihan halaamaan.

– Kaikkea hyvää sulle nyt ja Salierille kans, tietysti.

Kurkussa tuntui palanen, mutta ei tässä itkemään ehtinyt alkaa, ei nyt. Oli noustava ratin taakse ja lähdettävä. Laitoin vielä tekstiviestin Eetulle, jossa ilmoitin lähteväni ajamaan nyt Lempäälästä ja mikä oli arvioitu saapumisaika Hopiavuoreen. Yksi tauko pitäisi pitää matkalla, vähintään. Toivoin että näin arki-aamupäivänä ei olisi kovaa liikennettä, kolmostie Tampereelta pohjoiseen ei ollut moottoritietä eikä ohituskaistojakaan ollut mahdottomasti. Satasen alueita sen sijaan oli, jolloin olisin tien tukkeena siellä.

En ollut hirveän paljon vetänyt traileria koskaan, joten matka vähän jännitti. Yritin ajaa mahdollisimman nätisti, välttää nopeita jarrutuksia ja kiihdytyksiä ja hyvin varovaisesti mutkissa. Salieri oli lunkki matkustaja, kuten yleensäkin. Kamerasta katselin sen touhuja pitkin matkaa ja se vain mutusteli tyytyväisenä heiniään. Voi toista.

Matka meni hyvin ja suunnilleen aikataulussa kaarroin Hopiavuoren pihaan. Olin siellä käynytkin jo kerran, tutustumassa paikkoihin. Eetu ilmestyi pihalle niin samaan aikaan että epäilen hänen olleen odottamassa meitä. Vieras auto saattoi toki hämätä, viimeksi olin käynyt täällä omalla Audilla, nyt oli alla Markuksen Pajero, mutta tuskin tänne nyt päivittäin kovin monia hevostrailereita odotettiin. Vaikka mistä minä tiesin.

Pysäköin auton ja Eetu tuli tervehtimään, auttoi laskemaan lastaussillan alas. Irrotin Salierin riimunnarun ja pyysin sitä peruuttamaan alas trailerista. Se totteli nätisti. Eetu katseli vieressä.

– Johan on komia, Eetu tuumasi ja miksei olisi: Salieri seisoi pihamaalla kiiltävän mustana kaula pystyssä ja katseli ympärilleen. Hymyilin tyytyväisenä ja ylpeänä, kun omaa hevosta kehuttiin.
– Joo, onhan se mustakin aika hieno hevonen. Ja tosi kiltti.

Eetu näytti Salierille varatun karsinan, joka oli jo kuivitettu ja heinääkin oli valmiina. Oli selvästikin muistanut minun sanoneen että syötän heinät yleensä maasta, koska ne olivat siistissä kasassa nurkassa. Talutin Salierin karsinaansa ja riisuin siltä loimen ja kuljetussuojat. Ne veisin varustehuoneeseen, kunhan Eetu näyttäisi missä se sijaitsikaan. Kannoimme sinne yhdessä myös kaikki varustelaatikkoni, ei niitä hirveän paljon ollutkaan, olin konmarittanut varusteet ja laittanut kaiken turhan kiertoon jo aiemmin.

Eetu pyysi minut taloonsa tekemään paperit ja tutustumaan muihin tallilaisiin, tosin näin arkiaamuna ei paikalla ollut juuri ketään. Camilla ja Tiitus olivat tallin työntekijöitä, sitten oli joku, joka piti kuulemma valmennuksia. Nimi meni ohi eikä hän ollut paikallakaan nyt. Kai. No, sen ehti selvittää kyllä. En murehtinut sitä, että kaikkien nimet ja naamat eivät heti ensimmäisellä kerralla jää mieleen. Tärkeimmät asiat ensin ja ne olivat nyt Salierin lisäksi se että tunnistin Eetun ja muut työntekijät.

Eetu lupasi tarhata Salierin myöhemmin iltapäivällä sopivaksi katsomaansa tarhaan. Minä lähdin ajamaan kohti kotia, jännitys vaati veronsa ja olin tosi väsynyt. Oli hyvä ettei tarvinnut murehtia Salierin asioita, ainakin Eetu vaikutti sen verran jämerältä tyypiltä että hänen hänen huostaansa jätti tuon kultakimpaleen ihan huoletta. Itse ajattelin mennä päikkäreille.

[Sonja T.Valvoja]

© FaceMaker (CC BY-SA 3.0)

Sonja Tähdistö: perustietoja

• Omistaa Salierin, joka on vuokralla muualla ja Salieri on myyty Harrille syksyllä 2023. Sonjalla on ylläpidossa oma kisaratsu Aave
• 40-vuotias (s. 2.11.1983)
• Koulutukseltaan ohjelmistotekniikan DI
• Työskentelee koodarina osittain itse omistamassaan pikkufirmassa Tampereella
• Tekee suurimman osan töistä etänä kotoaan käsin
• Asuu Seinäjoen puolella, n. 10km Otsonmäeltä Seinäjoelle päin Asuinpaikkana Chalais, Sveitsi (palasi Sveitsistä syksyllä 2022)
• Tampereen keskustasta löytyy kakkosasunto
• IHAN S**TANAN SINKKU!!! Seurustelee Vladimir Ostrokovinskyn kanssa Seurustelee ja asuu Harrin kanssa
• Sonjan spin-offit ja blogista löytyy off-topicia

Historiaa
Sonja on syntyisin Seinäjoelta, asunut lapsuutensa maalla lähellä Otsonmäen rajaa. Lukion jälkeen hän muutti opiskelemaan Tampereelle ja jäi sille tielleen, kunnes nyt palasi takaisin. Työt ja kaveripiiri pitävät kuitenkin toisen jalan vähän Tampereella. Täältä kotiseudulta löytyvät serkku perheineen, setä ja täti ja Seinäjoella vanhainkodista mummu, isänäiti (mummu kuoli 14.11.20). Hänen oopperalaulaja-äitinsä asuu tätä nykyä Australiassa, hän muutti ulkomaille Sonjan ollessa teini-ikäinen. Isä sen sijaan kuoli keväällä 2018.

Tätä nykyä Sonja työskentelee ohjelmistokehittäjänä. Sonjan puoliso Jarno oli yksi firman perustajista, osakas ja toimitusjohtaja, alunperin Sonja tuli firmaan töihin ihan rivikoodarina. Sonjalle firman osakkeet siirtyivät Jarnon kuollessa samoihin aikoihin kuin Sonjan isä. Levinnyt ja agressiivinen, mutta jotakuinkin oireeton syöpä löytyi miltei vahingossa tammikuussa 2018 ja siinä vaiheessa elinaikaa annettiin muutamia kuukausia. Ennuste piti paikkaansa.

Nykyhetkeä
Sonja on siis suhteellisen varakas, nuori ja lapseton leski, kun peri ensin isänsä ja sitten miehensä. Pahin shokki ja suru alkavat olla takana päin, Sonjan omasta mielestä on jo korkea aika. Miehistä on turha vielä puhua mitään, mutta saa nähdä alkaako kosiomiehiä pölistä kartanolla, kun sana leviää että tällainen nainen liikkuu seudulla vapaana… Sittemmin Seinäjoelta on löytynyt muuan töistä tuttu mies, Harri Aittosalo, joka lähti Torontoon töihin syksyllä -21 ja jonka kanssa tuli bänät loppukeväästä 2022.
Sonja kyllästyi elämäänsä ja lähti Hopiavuoresta alkukesällä 2022 Mortin kanssa Sveitsiin treenaamaan ennaltamääräämättömäksi ajaksi. Syksyllä hän palasi takaisin jalkansa loukanneen Mortin kanssa. Mortti ei jalastaan toipunut ja se lopetettiin loppuvuodesta 2022.
Venäjältä, Kozlovien kautta löytyi kuitenkin uusi ratsu, ahaltek-ori Aave (Gin Armjanin) ja myöhemmin keväällä löytyi myös miesystävä (vanha heila), Vladimir ”Valja” Ostrokovinsky. Valja potkittiin syksyllä 2023 kuvioista, koska Sonjasta ei ole Valjan lasten äitipuoleksi.

Harrastukset ja ystävät
Sonjan harrastuksiin kuuluu hevosten lisäksi lukeminen, musiikki ja kaikki ulkona tehtävä: puutarhatyöt, lenkkeily, marjastus ja sienestys. Myös museot, taidenäyttelyt, keikat ja sen sellaiset kiinnostavat. Hän on vähän introvertti ja nauttii yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta, mutta joskus on päästävä ihmisten ilmoille, etteivät seinät kaadu päälle. Lähimmät ystävät löytyvät aina puhelimesta, Tampereella käydessään Sonja pyrkii heitä näkemään mahdollisuuksien mukaan. Tärkeitä ovat myös työkaverit ja vaikka viikottaiset palaverit voisi pitää myös telcona, tulee Sonja mielellään loppuviikosta Tampereen-toimistolle kokoustamaan eli siis näkemään työkavereita ihan naamatusten.

Ulkonäkö
Ulkoisesti Sonja on melko pitkä ja hoikka, tällä hetkellä vähän liiankin hoikka. Hiukset ovat keskiruskeat, lyhyet, tavaramerkkinä on geelillä pystyyn tukisteltu tukka. Se on kyllä vähän pakon sanelema ”valinta”, hiusten kastelu ja betonia muistuttava geeli ovat ainoat keinot kesyttää aamutukka… Silmät ovat ruskeat.

Asuminen
Sonja asuu isoa ja komiaa omakotitaloa. Isä oli kuollessaan juuri saanut vanhan talon tyhjäksi ja purkuun, tarkoituksena oli rakentaa uusi talo samalle paikalle, vanhan ja homeisen tilalle. No, uusi rakennettiin, mutta sinne muuttikin Sonja nyt. Ja Harri muutti sinne syyskuussa 2020.

Tampereella Sonjalla on oma tukikohta: pieni kerrostalokaksio, vaalea ja valoisa. Se sijaitsee aivan keskustassa, lähellä rautatieasemaa ja myös lähellä Tullin alueella sijaitsevaa toimistoa. Sinne pääsee aina halutessaan katsomaan ihmisvilinää ja kulttuuririentoja, ja totta kai niitä kavereita.

Luonne
Sonja on aika varautunut varsinkin vieraita ihmisiä kohtaan, hän vetäytyy mielellään ensin tarkkailemaan tilannetta ennen kuin lähtee hieromaan tuttavuutta ja odottaa usein toisen tekevän aloitteen. Jos toinen saa pään auki, Sonja kyllä juttelee ihan mielellään yleisiä asioita, mutta omista asioistaan hän ei kovin äkkiä ala avautua. Historiansa takia hän osaa olla hyvin empaattinen muiden ihmisten ongelmia kohtaan, muttei tuo sitä juurikaan esiin oma-aloitteisesti. Introverttinä hän haluaa olla rauhassa ja olettaa muiden haluavan sitä myös.

Tarkkailija tietenkin huomaa helposti, jos on jotakin erikoista menossa, vaikka sitä ei suureen ääneenä kailotettaisikaan. Sonja tekee herkästi omia oletuksiaan toisten käytöksestä, joskus ne osuvat kohdilleen, joskus taas eivät. Ensivaikutelma ja ns. perstuntuma vaikuttavat paljon siihen, mitä mieltä Sonja on uudesta tuttavuudesta, mutta analysoija ei koskaan luota pelkästään niihin vaan hän muuttaa kyllä mielipidettään aina kun siihen näkee tarvetta.

Riippumatta siitä, mitä Sonja jostakusta ajattelee itsekseen, hän pyrkii olemaan vähintään peruskohtelias. Joskus, melko harvoin, joku onnistuu hankkiutumaan Sonjan mustalle listalle ja sieltä ei helposti pääsekään pois. Ei Sonja rettelöimään ala näidenkään kanssa, mutta saattaa kyllä vastata hyvinkin terävästi, jos on tarpeen.

Nippelitietoa

• Ei juo kahvia kuin viimeisessä hädässä. Tee sen sijaan maistuu.
• Autona vm 2023 MB GLC 300 (seleniitinharmaa).
• Potee satunnaisesti migreeniä.
• Vapaaehtoisesti lapseton eikä erityisesti välitä lapsista, paitsi kummilapsistaan.
• Puhuu sujuvasti suomea, ruotsia, englantia ja melko sujuvasti saksaa, sekä auttavasti ranskaa ja venäjää.

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: status update
• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Korjattu "pieni" nimibugi
• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 6 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: pientä tilannepäivitystä
• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 6 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Yleispäivitystä
• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 10 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Esittely ajantasalle
• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 9 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Päivitetty Mortti
• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta sitten  Sonja T.. Syy: Iän päivitys, blogin lisäys
• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 3 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: status-update kesä 2022
• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 11 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: päivitetty tilannetta ajan tasalle
• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 11 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Nippelitietoja
• Tätä vastausta muokkasi 12 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Status update 2023-11-27

[Sonja T.Valvoja]

Tälle mummulle on esikuva, ei ihan yksi yhteen mutta henki on sama 🙂 Hyvä että mummu on tervetullut Hopiavuoreen, taas tuli yksi otsikko lisää.

[Sonja T.Valvoja]

Herran jestas, mähän olin aivan haljeta innostuksesta kun Sonja ekan kerran mainittiin jonkun toisen tarinassa! Pitihän se tarina sovittaa sitten sen mukaan eikä se ollut edes vaikeata.

[Sonja T.Valvoja]

Ei paineita aikataulujen suhteen, mutta odotan innolla miten Hello näkee Sonjan ja Salierin 😀

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos kommentista! Odotan innolla lisää mielipiteitä teksteistä. Jos jotakin saa toivoa, niin varsinaiselta kieli- ja kirjoituspuolelta sitä että jos jotkin maneerit esiintyvät teksteissäni (vähän liian) usein, siitä voisi vinkata minulle. Itsehän sitä on tietenkin sokea kuin lepakko semmoisille.

Sonja on tunteidensa suhteen… analyyttinen, sanotaan vaikka niin. Insinööri, joka on kuitenkin joutunut tunnustamaan itselleen että joskus, aika useinkin itse asiassa, järki häviää tunteille. Tunteiden kanssa on pystyttävä elämään, mutta niiden ei saa antaa hallita elämää liikaa. No, tästä tulee kyllä jatkossa varmasti juttua spin-offin puolelle. Mutta kiva huomata että olen aika kivasti onnistunut tuomaan Sonjaa jo esille heti ensimmäisessä tekstissä.

[Julkaisija]

Viestit