Tämä aihe sisältää 25 vastaukset, 8 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
© VRL-10864, väritys Miia 19Sinevan Butterscotch, suomenpuoliveritamma – Tiituksen ylläpitohevonen
Enni on vilkas hevonen, joka yhtenä päivänä on täysin sujut ämpärinsä kanssa, kun taas seuraavana sieltä pilkistää mörköjä, joille pitää suorittaa tanssiesitys. Hoidettaessa tamma hyörii, jollei sitä erikseen komenneta, ja liian kovia otteita ei suositella, muuten sen kanssa mistään ei tule enää mitään. Ratsuna Enni on helposti oppiva ja herkkä, mutta yhtälailla se yrittää luistaa työnteosta, jos vain mahdollista.
Kilpailut
23.03.2020 Stall Sjöholma – helppo B – 7/8 – lue lisää
28.03.2020 Auburn Estate – helppo B – 8/26 (66,929%) – kisasuoritus
05.04.2020 Hallava, TT 1. osakilpailu – helppo A – 11/18
19.04.2020 Lehtovaara, TT 2. osakilpailu – helppo A – 14/18
03.05.2020 Hopiavuori, TT 3. osakilpailu – helppo A – 11/18
17.05.2020 Hallava, TT finaali – helppo A – 11/18
27.06.2020 Auburn Estate – helppo B – 9/18 (65,443%)Muut tarinat, joissa Enni mainittu
19.03.2020 Medium rare, kiitos
21.03.2020 Kisahoitaja
02.04.2020 Kyllä tästä vielä jotain tulee (kouluvalmennus)
05.04.2020 Tie Tähtiin 1. osakilpailu
08.04.2020 Valmennukset = huonoa onnea? (kouluvalmennus)
11.04.2020 Pohje eteen ja koiranpentu hihnassa (kouluvalmennus)
19.04.2020 Letitysharjoituksia (kisapäivän aamu)
30.04.2020 Kun ei vaan lähde (kouluvalmennus)
08.05.2020 toimittajan vierailu (3 tarinaa)
14.05.2020 kuulumisia kirjeen muodossa
-
Tätä aihetta muokkasi 4 vuotta, 8 kuukautta sitten
Tiitus.
-
Tätä aihetta muokkasi 4 vuotta, 7 kuukautta sitten Tiitus.
-
Tätä aihetta muokkasi 4 vuotta, 1 kuukausi sitten
-
Tätä aihetta muokkasi 4 vuotta, 8 kuukautta sitten
-
Kermakarkin kotona
Satunnaiset ratsastuskoulun tunnit tai Hopiavuoren jättiläisillä ratsastaminen ei todellakaan olleet parhaat keinot ylläpitää omaa tasoaan. Oli ne tottakai parempi kuin ei mitään, mutta ei niistä ollut yhtään apua jännitykseen, joka valtasi minut viimeisen kilometrin pätkällä kohti Hukkapiiloa. Kaikki vähänkään ratsastuskoulun ulkopuolella pyörivät hevosihmiset tiesivät Kallan kylän hienostotallin, itse pelkästään jo siksi, että Bee on heidän kasvattejaan. Jostain syystä olin kuvitellut päämääräni olevan vähintään samanlainen, koska se oli kuitenkin yksi sen naapuritalleista ja ilmoituksen hevonenkin Sinevan-kasvatti.
Jännitykseni helpotti vähäsen, kun kaarsin Oonalta lainaan saadulla autolla tallille vievälle tielle. Sen varrella ei ollut tarhoja tarhan perään eikä pihapiiriä komistanut yli satavuotias kartano. Parkkeerasin auton maneesin viereen ja kävelin sen vierustaa pihalle, jonka keskellä oli muutaman karsinan kokoinen talli, sen takana kaksi pienempää ja yksi iso tarha ja maneesin vieressä melko hyväkuntoinen kenttä ja sen vieressä ihan tyypillinen omakotitalo. Ei mitään liian hulppeaa, vaan juuri sen verran kuin tarvitaan.
Pian ohittamastani tallista astui ulos punatukkainen, aikalailla minun ikäinen nainen. Tervehdin häntä ja kysyessäni mistä löytäisin Kalliokosken Kiian, hän hymyili lähes huomaamattomasti ja vastasi: ”Tässähän minä.” Tottakai pienellä tallilla heti ensimmäinen ihminen on etsimäni.
”Hellevaaran Tiitus, tulin Enniä katsomaan”, sanoin tarttuen naisen ojennettuun käteen. Jälleen yksi tyhmä ja aivan turha kommentti, kyllähän se nyt tietää, että oon tulossa hänen hevostaan katsomaan, kun kerta häntä etsin.
”Mä itse asiassa olin juuri menossa hakemaan sitä tuolta tarhasta”, nainen vastasi osoittaen isompaa tarhaa kohti.
”Joo, oon vähän ajoissa, koska mieluummin odotan vaikka vartin kuin tulen myöhässä”, sanoin hieman nolostuneena lähtiessäni kävelemään hänen kanssaan.
”Mä niin tiiän ton tunteen.”Ylläpitoilmoituksen kuva ei tehnyt oikeutta sille hevoselle, jota Kiia kutsui. Mustaan loimeen puettu tamma oli kauniin kermainen voikko ja päässä oleva läsi loisti kirkkaana. Ja voisin kuvitella, että myös jalkojen sukat olisi hohtaneet, jollei tammalla olisi komeita kurasukkia niiden päällä.
”Kuten ilmoituksessa kerroin, Enni testailee uusia ihmisiä, joten sähän voisit ottaa sen nyt haltuun, niin päästään katsomaan, mitä tyttö susta tykkää”, Kiia sanoi, kun oli hetken silitellyt tamman päätä ja laittanut sille talutusnarun riimuun kiinni.
”Selvä juttu”, sanoin miettien, että sehän on tuttua hommaa Been kasvattamisen myötä. Annoin Ennin tietysti ensin haistella kättäni, kunnes otin Kiian ojentaman vaaleanpunaisen narun. ”Tulehan, mennääs laittamaan sut kuntoon”, sanoin osoittaen sanat tietysti Ennille.Alkuun Enni tuli ihan nätisti, koska tuttu omistaja oli mukana, mutta muutaman metrin päästä se tajusi, että narun päässä olikin joku ihan muu kuin Kiia. Tamma pysähtyi ja rupesi korskumaan osoittaakseen mieltään.
”Liian kovista otteista tamma ei myöskään tykkää, se vain ottaa pahemmin herneen nenään siitä”, Kiia kertoi, koska luonnollisesti yritin patistaa narusta vetämällä tammaa liikkeelle. Päästin narun löysäksi ja tarjosin jälleen kättäni tammalle. Se vain puhisi ja veti päänsä ylemmäs, mutta ei sentään ottanut askeleita pois päin.
”No niin, eiköhän tuo nyt riitä”, puhuin lempeästi tammalle, joka edelleen vähän mulkoili minua. Silitin sen kaulaa rauhoittavasti ja lähdin sitten kävelemään kohti tallia, joka olikin ihan parin metrin päässä enää. Talutusnaru kiristyi hetkeksi, mutta sitten Enni lähti edelleen hieman puhisten eteenpäin. ”Hyvä tyttö, eihän se nyt niin kamalaa ole.”-
Lupaava alku uudelle taipaleelle, kiva että saadaan uusi hevonen vanhalle hahmolle eikä aina vain uusia hahmoja uusine hevosineen (kivoja toki nekin, ei sillä). Pakko kommentoida Ennistä että on kyllä nyt niin nätti että Sonja on varmasti kateudesta vihreä. Mutta miten Tiitus tulee toimeen vaaleanpunaisten riimunnarujen kanssa? Lisäksi olen ihan varma että Ennin varusteissa on pakko olla glitteriä ja/tai muuta bling-blingiä 🙂
-
Arvaa vaan meinasinko kirjoittaakin, että nyt kun Been vauvansinisistä tarvikkeista on päästy eroon, niin nyt sitten on vaaleanpunaista 😀
-
Musta on ihana ajatus, että Tiitus on vähän ujo ja arka. Se pyörittää melko negatiivista levyä päänsä sisällä, mikä ei olisi kivaa jos se olisi oikea ihminen, mutta musta se on (taas) samastuttavampi näin. Mä olen nähnyt niiiiiiin monta kuvausta Tiituksen kaltaisista urheilijapojista, joilla on ihan mahtava itsetunto. Varsinkin amerikkalaisissa sarjoissa. Yleensä Tiitukset on niissä pahiksia, mutta jotkut Tiitukset on jotenkin salaa pehmoja, mutta silti niillä on aina loistava itsetunto. Meille on uskoteltu, että kauniilla ja hyväkuntoisilla ihmisillä on: ne ei epäile itseään, kun ne menee katsomaan jotain heppaa toisen talliin ja sanoo moi, tulin sun hevosta katsomaan. Mä en ainakaan tällaisen aivopesun jälkeen uskoisi, että Tiitukset voi olla ujoja, jos en itse olisi nähnyt. Mulla on lähipiirissä yksi Tiitus, joka on nuori kaunis atleetti, ja joka vieläpä käyttäytyy aina tosi rennosti ja seisoo suorana. Mutta oikeasti sekin on ihminen ja epävarma. Kaikki on edes välillä, mutta se on suurimman osan aikaa, niin kuin Tiitus. Musta me tarvitaan näitä inhimillisiä hahmoja, joissa ominaisuudet ei niputu samalla kaavalla kuin Netflix-sarjoissa.
Mutta hevosen kanssa Tiitus onkin sitten heti niin kuin kotonaan. Kuulemma eläimille onkin helppo jutella ja niiden kanssa on helppo rentoutua. Joku sanoi, että se johtuu osittain siitä, että ne ei ota katsekontaktia ja ne liikkuu samaan suuntaan kuin ihminen: eivät ihmistä vastaan niin kuin toinen ihminen.
Toivottavasti Enni ei ole Tiitukselle pettymys. Olisin etukäteen arvaillut, että hän saattaisi valita jonkun jussimaisemman hevosen: tavallisen ja rauhallisen. Mutta nyt hänellä onkin pienen nirppanokkaisen prinssin sijaan iso nirppanokkainen prinsessa. 😀 Toisaalta tämäpä on koulutettu jo, ja siitä kai se Been kanssa kiikasti. Tiitushan on hyvä rauhoittava ihmiskontakti Ennin kaltaiselle hevoselle. Tässä tarinassa on mahdollisuuksia vaikka mihin.
-
-
05.03.2020 – Enni saapuu Hopiavuoreen
”Moikka!” tervehdin Kiiaa hänen astuessaan ulos autosta.
”Hei vaan”, hän sanoi ja sulki oven katsellen ympärilleen.
”Oliko helppo päästä perille?”
”Joo, kiitos navigaattorin.”Avasimme trailerin lastausoven, missä Enni seisoi hieman malttamattoman oloisena.
”Se ei ole vieläkään kovin innoissaan matkaamisesta, mutta on se jo helpompi kuin ensimmäisillä kerroilla”, Kiia kertoi, kun meni irroittamaan tamman. He tulivat aika vauhdilla pihalle, minkä jälkeen Kiia ohjasi hevosensa voltille. ”Täällä ei onneksi ole kuhinaa, muuten Enni olisi vielä levottomampi.”Eetu oli aamulla näyttänyt minulle Ennin väliaikaisen karsinapaikan, joten ohjasin punatukkaisen naisen voikon hevosen kanssa sinne. Tamma puhisi melkein koko matkan ajan, mutta kulki nätisti omistajansa perässä. Mietin kuinka kauan menee, että se tulee minunkin kanssa tuolla tavoin – ilman ylimääräistä puhinaa tietty.
Kun olimme jättäneet Ennin heinäverkkonsa kanssa karsinaansa, lähdimme takaisin trailerille hakemaan sen varusteita. Ja niitähän muuten riitti, pelkästään loimia tammalla oli kaiken kaikkiaan kahdeksan! Kiia taisi huomata ilmeeni, kun hän lappasi loimia syliini ja kertoi, että Enni tarvitsee loimen niin sateella kuin tuulisellä säällä sekä heti, jos lämpötila putoaa alle viiden pakkasasteen. ”Mutta älä huoli, tässä vihossa on tarkat ohjeet.”
06.03.2020 – Päivä numero kaksi
Olin päättänyt antaa Ennin kotiutua rauhassa ennen kuin nousisin sen selkään. En kuitenkaan halunnut sen seisovan tarhassa koko päivää, joten koulun jälkeen tulin tallille viedäkseni sen pienellä kävelylle. En muistanut kysyä Eetulta mihin tarhaan tamma laitettiin enkä nähnyt Camillaa tai Oskariakaan missään, joten valmistauduin käymään jokaisen tarhan läpi. Toki suurin osa oli poissa laskuista oriasukkaiden myötä, joten lopulta jäi ainoastaan kolme sopivaa vaihtoehtoa: Typy ja Flida, Cozmina ja Inka sekä Nana ja Arlekin.
Enkä yllättynyt yhtään, kun löysin voikon tamman heti tarha kolmosesta. Typy ei toki ole aina helpoin tarhakaveri, koska se on edelleen kuin pikkuvarsa – kiitos Hellon ”koulutuksen”. Mutta Flida isosta mahastaan huolimatta on sellainen Muumimamma, että sen kanssa on kenen tahansa helppo kotiutua. Ja siellä kolme tammaa seisoikin sulassa sovussa, Enni ehkä vähän kauempana muista, mutta yhdessä kuitenkin.
Hetken aikaa kutsuin tammaa tarhan portilla, mutta osasinkin odottaa, ettei se tulisi kutsuista huolimatta. Oli se sentään nostanut päänsä maasta, mutta tuhahti nähdessään minut ja jatkoi lähes olemattoman heinäkasan hamuamista. Niinpä kävelin sen luokse ja kiitin, ettei se lähtenyt karkuun. Tarjosin jälleen kättä tamman haisteltavaksi, minkä jälkeen nappasin sen riimusta kiinni ja silitin kaulaa hetken. ”Lähetääs vähän kävelylle sitten”, sanoin napsauttaessani talutusnarun tamman riimuun kiinni.
07.03.2020 – Ensimmäinen kerta yksin
En eilen viitsinyt lähteä kovin pitkälle maastoon, joten kiersimme vain tarhat ympäri ja siirryimme sitten kentälle pyörimään. Aina, kun joku kulki ohi, Enni pysähtyi ihmettelemään ja meni oma aikansa ennen kuin se suostui taas liikkeelle. Loppupuolella tamma vaikutti kuitenkin jo hieman rentoutuneemmalta eikä se pysähtynyt toljottamaan jokaista ohikulkijaa tai yli lentävää lintua.
Tänään oli kuitenkin aika nousta selkään, mikä hieman jännitti. En ollut ratsastanut Ennillä kuin reilu puoli tuntia, kun olin käynyt tutustumassa tammaan ja silloinkin Kiia oli ollut lähellä koko ajan. ”Eiköhän se tästä”, sanoin rauhoitellen enemmän minua kuin karsinassaan pyörivää hevosta. Kiristettyäni satulavyön lämmitin tamman kolmipalakuolaimia tovin, koska ne oli jäätävän kylmät. Muistelin tamman hoito-ohjetta, koska siinä taidettiin sanoa, että talvisin ulkona kulkiessa ratsastusloimi. ”Me ollaan kyllä menossa maneesiin, mutta ehkä se on parempi laittaa varmuuden vuoksi.”
Taluttaessani tammaa tallista maneesille, tervehdin ohi kulkevia Nellya ja Noaa, jotka suuntasivat tuvasta tallille päin.
”Tääkö on se sun uus tamma, vitsi se on nätti!” Nelly huokaisi selvästi ihastuneena.
”Joo, sitä se kyl on. Ja kunhan päästään vähän enempi tutustumaan toisiimme, niin saat rupee valmentaa meitäkin.”
”Ilman muuta, sitähän tässä on jo odotettukin!”Maneesin ovilla vihelsin tulostani siltä varalta, että siellä olisi jo joku. Avasin ovet ja huomasin, että Marshall oli siellä hauskan värisen Arlekinin kanssa. Tervehdin heitä ja sanoin tulleeni testaamaan uutta ratsuani.
”Kattelinkin, etten oo tuota nähnytkään aiemmin”, Marshall sanoi.
”Joo, se tuli toissapäivänä”, kerroin taluttaessani tammaa keskemmälle maneesia. Laskin jalustimet alas ja nostaessani jalkaani ylös, Enni päätti ottaa sivuaskeleen ja astuin ohi. ”Äläs viiti”, sanoin tammalle kiristäessäni otettani ohjaksista ja yritin uudelleen. Taas tamma liikahti, mutta ei liikaa ja pääsin ponnistamaan selkään. Tyytymättömänä Enni heilutti päätään ja aloitti pienen tanssahtelun ja annoinkin sen hetken osoittaa mieltään. Sitten keräsin ohjat ja annoin tammalle käskyn lähteä liikkeelle.-
Oompas onnellinen Tiituksen puolesta kun sillä on nyt noin kiva tamma ylläpidossa! Tykkäsin että tarinan tapahtumat oli selkeästi jaoteltu eri päiville. Paljon ehtii tapahtua muutamassa päivässä ja tässä se oli kirjoitettu niin että pääsi hyvin tapahtumista kärryille ilman sellaista ähkyä. Tiitus on niin ihanan ajattelevainen ja huolehtivainen, Enni saa loimen selkäänsä jopa niinkin pienelle matkalle kuin tallista maneesiin. Ettei prinsessa vain palelisi <3
-
Tästä tarinasta päällimmäinen ajatukseni on, että Enni saattaa sittenkin olla juuri sitä mitä Tiitus tarvitsee. Jos hän saa vietyä sitä eteenpäin, hänen itsetuntonsa kasvanee niin paljon, että Been kanssa on helpompaa sitten sen palattua. Toisaalta pelkään, mitä käy jos Tiitus mokaa. Hänelle olisi mahdollisesti tyypillistä ajatella, että kun hän ei aikuisen hevosenkaan kanssa pärjää, hän on toivoton tapaus. Toivon, että tällä tarinalla on onnellinen loppu, oli välillä mitä tahansa.
Enni on kyllä just sen tyyppinen hevonen, josta tykkäisin itsekin kirjoittaa kehityskertomuksen! Sillä on realistisia haasteita edessään. Se on vaikeahko heppa, josta voi tulla helppo. On ihanaa että sen kaltaisia on: hevosen ei tarvitse olla ihmissyöjä, jotta se voisi olla hahmolleen tarpeeksi haastava. Toisaalta olen heikkona eniten niihin virtuaaliratsuihin, jotka tekee niin kuin käsketään. Ennistä voi tulla lopulta sellainenkin, kun se kehittyy. Silloin saisi yhdellä hevosella sekä kehityskertomuksen että lopulta kunnollisen kilpa- tai harrasteratsun.
-
-
Ensimmäinen kilpailu
Olin hermostunut. Siis todella hermostunut. Kiitin silti mielessäni Agnesia, että hän oli kysynyt minut mukaan Sjöholmaan. Matka meni ihan leppoisasti, Agnes ajoi mielellään ja Outi seuranamme juttelimme melkein koko matkan. Mutta nyt kun vihdoin tulimme perille ja minun pitäisi laittaa hevoseni kisakuntoon ensimmäistä kertaa vuoteen, tuntuu etten osaa mitään. Lisäksi minun hermoiluni vain pahensi Ennin levottomuutta hälinän ympärillä, joten siinähän sitä sitten oltiin.
”Oot sä ihan kunnossa?” Outi kysyi, kun yritin hengitellä sisään ja ulos steppailevan voikon vierellä.
”No en oikeastaan”, myönsin ihan suoraan, koska miksi lähtisin kaunistelemaan asiaa.
”Jos mä otan sen Ennin ja käyn sen kanssa vähän pyörähtämässä tuolla, niin mee sä hakemaan sen kamat.”
”Joo, hyvä idea.” Tällä kertaa kiitos kuuluu Outille, kun lähti meidän mukaan kisahoitajaksi.Kävelin trailerille miettien ja toivoen, että tämä olotila ei ollut aina odotettavissa kisoissa. Ehkäpä se on vain tämä ensimmäinen startti. Toivon todella, etten ole Tie Tähtiin -kilpailuissa samanlainen hermoraunio. Siinäkin on jo sarkaa, että ratsu on levoton hulinan keskellä eikä tee yhtään hyvää, jos ratsastajakin stressaa. Saavuttuani trailerille, nappasin Ennin suitset olkapäälle roikkumaan, pintelit vasempaan kainaloon ja satulan huopineen oikealle kädelle. Hengitin syvään sisään ja puhalsin ulos. Ja toisen kerran sekä vielä kolmannen, kunnes uskoin olevani valmis.
Outi oli saanut Ennin rauhoittumaan eikä tamma enää ottanut sivuaskelia samaan tyyliin kuin aiemmin. Agnes oli saanut Lexin varustettua ja oli jo kävelyttämässä oriaan ulkokentällä, josta siirryttäisiin verryttelemään maneesiin ennen luokan alkua. Varustettuamme Ennin, siirryin itsekin kentälle kävelemään hetkeksi ja kuulutuksen jälkeen menimme Agnesin kanssa peräkanaa maneesiin.
”No, päästiin me sentään loppuun asti”, tokaisin, kun saavuin ratamme jälkeen Outin luokse.
”Hyvinhän se meni!” Outi sanoi ottaessaan Ennin ohjista kiinni minun laskeutuessa tamman selästä alas.
”No ekaks startiks kyllä”, myönsin, koska jotenkin olin silti toivonut parempaa suoritusta. ”Mä taisin olla liian kova pohkeiden kanssa, kun sen askellus oli tosi tönkköä.”
”Tai ehkä se ei vaan saanut tarpeeks lämpöö alle”, Outi ehdotti, ”Se vaikutti vähän jäykältä nimittäin.”
”Nii, sekin on kyl mahollista, koska kyl se myöhemmin selkeesti rentoutu ja oli pehmeämpi ratsastaa.”Outi meni katsomaan Agnesin suoritusta ja minä jäin taluttamaan Enniä, jolle olin laittanut ratsastusloimen selkään.
”Hyvin sä kyllä suoritit, tyttö.” Taputin tammaa hieman hikeentyneelle kaulalle. ”Vähän meillä tai ainakin mulla on opettelemista, mutta kyllä mä uskon meihin.”Tuomarin kommentti: Tiituksen ratsastama kermakaramelli ei malttanut alkuun oikein kunnolla rentoutua mikä teki tamman muuten melkoisen mukavan oloisista askellajeista jokseenkin töksähteleviä. Kolmikaarisella kiemurauralla Tiitus joutui korjaamaan etenemisen suuntaa äkkinäisemmällä liikkeellä ja tamma hieman kavahti yllättyessään. Kummallakin pysyi kuitenkin paletti kasassa ja vasemman kierroksen harjoituslaukasta lähtien Enni jo rohkeni edetä pehmeämmin ja joustavammin askelin.
-
Mää oon aina pitänyt Tiitusta sellaisena leppoisana futaajapoikana. Been kanssa Tiituksesta ei ollut luettavissa samanlaista jännitystä johtuen, että Bee oli vielä vauva, kun taas Ennin kanssa jo kilpaillaan.
Aina on mielenkiintoista huomata, kuinka kirjoitettavilla on kaksi eri puolta, joista toinen on aika yleisempi. Tiituksen odotuksetkaan kisan suhteen eivät olleet liian suuret, vaan hän löysi kehitettävää eikä ottanut itseensä, kun tämä ei välttämättä ollut hänen ja Ennin paras näytelmä. Mutta edessähän on TT-cup ja vaikka ja mitä tulossa!
-
Hauskaa, miten arvasinkin että Tiitus on aivan hermona näistä kisoista 😀 Omassa tarinassa käsiteltiin myös Tiituksen jännitystä. Kisastressi varmasti helpottaa heti kun saatte lisää startteja alle ja kunhan Tiitus oppii hillitsemään hermojaan. Tosi symppis tarina joka nappaa lukijan kisapäivän hermoiluun tiukasti mukaan. Tiitus on vaan överi sympaattinen hahmo ja sen tarinointia on aina hirmusen kiva lukea.
-
Ei se Tiitus tosiaan sittenkään ihan niin rennosti ota kilpailuja, kun etukäteen oletin, mutta toisaalta ketä nyt ei jännittäisi ensimmäiset kilpailut uuden hevosen kanssa! On kyllä kiva päästä seuraamaan, miten Tiituksen ja Ennin yhteistyö tästä kehittyy. Ihan tylsäähän se olisi, jos kaikki menisi ihan täydellisesti alusta asti.
Tietenkin oli myös iham super kivaa, että Outi pääsi mukaan kisahoitajaksi. Tuntuu siltä, että Tiituksen voi jo laskea hyvin Outin kaveriksi, kun kaksikko juttelee niin sujuvasti 🙂
-
Mutta eikös se niin ole, että ensimmäinen yritys on hyvä, jos siitä vain selviytyy? Ainakin ensimmäinen tarinaversio on aina hyvä jo kun se on olemassa, joten eikö heppakisoihin voi soveltaa samaa periaatetta? 😀
Musta Tiitus on ollut alusta asti jännittäjä ja murehtija, joten osasin odottaa tällaisia tunnelmia. Tiitus murehtii pienempiäkin asioita ja on välillä epävarma. Vaikka olisi kiva nähdä oman väen voittavan joka kissanristiäisissä, samalla olen salaa iloinen, ettei Tiitus ollut tällä kertaa kärkisijoilla. En olisi nimittäin lyönyt vetoa hänen puolestaan, koska olisin ajatellut jännityksen vievän tehoja suorituksesta. 😀 Ja onhan hänellä vasta vähän matkaa takana Enninkin kanssa.
Mutta hei, nyt se ensimmäinen yritys on tehty (ja toisenkin kerran Kalla Cupissa harjoiteltu ennen tätä kommenttia), joten vitsit kun Tiitus ja Enni näyttäisivät nyt TT-cupissa, mistä heidät on tehty!!
-
-
Tapaaminen omistajan kanssa
”Moi Kiia, enpäs jotenkin ajatellut ollenkaan, että säkin olisit täällä”, tervehdin punatukkaista naista, joka oli tullut tervehtimään hevostaan.
”Täällähän mä lähes päivittäin oon”, nainen vastasi hymyillen. Kuinka tyhmältä saatoinkaan taas kerran tuntea itseni. Tottakai hän olisi täällä, voisin veikata, että hänkin on osallistumassa kisoihin. ”Mites teillä on Ennin kanssa mennyt?” hän kysyi vielä.
”Ihan hyvin, perusasiat hoituu jo ilman sen suurempia ongelmia. Ratsastuksen kanssa on vielä työstettävää, mutta kyllä se melkein joka kerta hieman parantuu.”
”No sepäs kiva kuulla!”
”Eka startti oli just maanantaina. Ei me kyllä sijoille päästy, mutta se nyt olikin sellainen harjoitustapahtuma nuorille ja uusille ratsukoille. Ja tarpeeseen se kyllä tulikin, nyt osasin varautua paljon paremmin tamman levottomuuteen, kuten ehkä huomaat.”Olin nimittäin kävelyttänyt Enniä yli vartin hieman sivussa kaikesta hälinästä eikä se enää vilkuillut ihan jokaista pamahdusta tai hirnahdusta.
”Onhan se edelleen varuillaan, mutta ei läheskään niin vilkas kuin saavuttaessa uudelle paikalle”, Kiia kehui taputtaen tammaansa kaulalle. ”Ootko sä yhtään kaivannut mua?” hän leperteli hevoselleen.
”Haluatko sä käydä sen kanssa vielä kävelyllä? Tai siis onhan sulla varmaan muutakin menoa, oot varmaa kisoihin osallistumas?”
”Joo, neljä starttia luvassa.”
”Neljä? Oho!”
”Mut kyllä mä nyt hetken kerkeen Enniä hellimään”, hän sanoi ja nappasi tamman talutushihnan.
”Sopiiko jos mä käyn pikaseen hoitaas pari juttua? Ei mulla mee ku muutama minuutti.”
”Tottakai!”Kävin nopeasti vessassa huuhtelemassa naamaani, jotta jännitys hieman helpottaisi. Sitten kävin laittamassa ratsastussaappaat jalkaan, nappasin Ennin satulan mukaan ja palasin kaksikon luokse.
”Oli mulla kyllä periaatteessa hoitajakin mukana, mutta en ole ihan varma, mihin hän meni”, vastasin hieman nolostuneena, koska en todellakaan tiennyt missä hän on.
”Ei kuule mitään, eihän sulla edes kauaa mennyt.” Kiia sanoi ja ojensi Ennin narun takaisin minulle. ”Nyt mun pitää lähteä, onnea kisoihin!”
”Kiitos, samoin myös sulle!”-
Tide on kyllä herttanen! Tuntuu että on kovasti pahoillaan, mun silmään turhaan tietysti. Muttahh, se voi olla myös jännityksestä johtuvaa, mikä on ainakin mun lähipiirissä yllättävänkin normaali tapa reagoida. Jokainen askel, tekeminen ja tapahtuma on jotenkin tosi hataran tuntusta. Ettei ole ihan varma omista tunteistaan ja liikkeistään. Siinä tilanteessa mä näen Tiden tässä.
Ihana tarina 🙂 !
-
Ihan niin kuin Tiituksen otteet olisivat varmemmat jo tässä. Hän kuitenkin pystyy rupattelemaan puolitutun kanssa niin kuin ihminen. Mutta sanoohan hän itsekin, että viime kerralla hän oppi yhtä ja toista ja osaa nyt varautua paremmin.
Musta on myös ihanaa, että Hopiavuoren ulkopuolella on elämää. 😀 Ennin äippä on kuitenkin suurimmalle osalle meistä vieras hahmo, ja pelkän punatukkaisuuden ja naiseuden esiin tuominen sai mut ajattelemaan, heh, Jillan siskoa. 😀 (Koska Jillan hiusväri tulee tietty geeneistä eikä purkista.)
-
-
29.03.2020 – Kisasuoritus Kalla CUPin 1. osakilpailusta (342 sanaa)
Kutsussa olevan radan linkki ei toimi, joten tarinassa käytetty tätä rataa.
Ratsastimme harjoitusravissa kentän lyhyeltä sivulta keskelle ja pysäytin tamman. Tervehdyksen jälkeen pyysin Ennin nostamaan uudelleen harjoitusravin, mutta luulen sen ottaneen ainakin askeleen käyntiä ensin. Käännös vasempaan ja kiemuralle. Muista hengittää, pysyy paremmin mukana matkassa, kun ei tuuperru kesken kaiken. Lyhyen sivun jälkeen käännös lävistäjälle keskiravissa. Päädyssä taas harjoitusravia. Päätyvoltin kohdalla Enni hieman kiemurteli, koska annoin liikaa pohjetta, joten sitä täytyy edelleen treenata, jos halutaan pärjätä Tie Tähtiin -kisoissa.
Lävistäjän puolessa välissä piti ottaa käyntiä kolme askelta, mutta en osannut niitä laskea, joten uskoisin niitä olleen liikaa. Lisää siis treeniä askelten tarkkailuun, koska Hallavan kisoissa niitä oli myös luvassa. Tällä kertaa voltti sujui selvästi paremmin, koska en painanut liikaa pohjetta ja muistin antaa tarpeeksi myös ohjaa.
Kulman jälkeen käyntiä, keskivaiheella käännös keskelle kenttää. Siinä tamma viskoi hieman päätään, joten muista hellempi ote! Nopea pysähdys, johon en osannut herätellä tammaa ajoissa, joten ei ihan osuttu kohdalleen. Liikkeelle tamma lähti reippaasti ja seuraavassa kulmassa harjoitusravi nousi helposti. Puolipidäte ja laukka-avut, kierros pääty-ympyrällä. Lävistäjä vielä laukassa ja pudotus takaisin raviin. Ennillä on kyllä tosi kiva laukka, siinä on mukava istua.
Pitkältä sivulta taas kentän poikki vastakkaiselle, muistin jopa sen laukan keskikohdalla! Sitten vasempaan kierrokseen ja pääty-ympyrä. Lävistäjän poikki ja hidastus käyntiin. Siihen tuli kyllä ravi väliin, joten siinä lisää treenikohteita tulevaa kilpailua varten. Pituushalkaisijalle, pysähdys keskellä, tervehdi ja pidemmällä ohjalla pois kentältä.
”Hei, sehän meni tosin hyvin!” Agnes kehui tullessaan luoksemme radan jälkeen.
”Joo no, niin kai.”
”No kyllä, paljon paremmin kuin mulla ja Lexillä.”
He olivat osallistuneet samaan luokkaan minua aiemmin, mutta en valitettavasti ollut päässyt katsomaan suoritusta. Mutta he ovat osallistumassa myös helppoon A:han, joten kerkeän katsomaan sitä, kunhan hoidan Ennin ensin pois.
”Kyl mä oon ihan tyytyväinen. Mut oli siellä paljon korjattavaa. Mut ainakin tiiän nyt mihin keskityn sitten Tie Tähtiin -rataa varten. Ja sen, että Enni todellakin on yks herkkähipiäinen tyttö”, höpötin osoittaen viimeisen lauseen vitsillä tammalle silittäessäni sen kaulaa.
”Se on hyvä juttu, että löytää ne virheet, eihän niitä muuten osaa korjata. Mut nyt mun pitää lähteä valmistelee Lexiä, vaikka osallistutaankin vasta viimesten joukossa.”
”Onnea kisaan, pidän teille peukkuja katsomossa!”-
Luulen että Tiituksen itsetunnolle tekee hyvää, kun kisatouhu sujuu heti ekojen harjoittelujen jälkeen paremmin! Ties millainen kilparatsastaja hänestä vielä tulee. Kaiken lisäksi luulen, että Tiituksen on loppujen lopuksi helppo kehittyä aina vain pidemmälle. En usko, että hän kehittää sellaisia ajatuksia, että on maailman paras eikä tarvitse kenenkään apua, vaikka hänestä tulisi Hopiavuoren paras.
Ihaninta on, että Tiituksella on nyt hevonen, joka sopii hänen kanssaan yhteen: molemmat kehittävät toisiaan. Tärkeintä hevosessa tietenkin on se, että se on inspiroinut sua kirjoittamaan jopa kisareissuista tarinoita!
-
-
02.04.2020 – Lentävä lähtö valmennukseen (554 sanaa)
”Niin siis mitä?” kysyin kolmannen kerran, koska en todellakaan uskonut Outin sanoja.
”Nii, että kai sä nyt tuut meidän kanssa samaan ryhmään, kun TT-kisassakin osallistut A:han.”
Olin laittamassa Enniä sen karsinassa kuntoon, kun Outi Jussia taluttaessaan pysähtyi tuota kysymään. Omasta mielestäni ilmoittauduin kyllä osallistuvani B:hen, mutta enpä minä ole listaa sen jälkeen katsonutkaan.
”Joo, aivan” tokaisin, kun Outi edelleen oli oven takana kysyvä ilme kasvoillaan enkä keksinyt parempaa. ”Mä tuun ihan just.” Edelliset startit eivät olleet menneet ihan niin hyvin kuin A:han osallistuvalta voisi olettaa, mutta jos mut kerta sinne on ilmoitettu, niin sinnehän se on mentävä. ”No, jospa otetaan sekin startti ihan vain treenin kannalta”, sanoin Ennille ennen kuin lähdin nopeasti hakemaan sen varusteita.Olin varustautunut osallistumaan vasta tokaan ryhmään ja ajattelin aloittaa tamman kanssa lämmittelyn hyvissä ajoin, mutta nyt sitten mennäänkin kylmiltään. Onneksi olin lähdössä ajoissa, muuten mulla olisi edelleen puoliksi kurainen hevonen tarhailemassa. Kun palasin karsinalle, tamma aloitti taas tanssahtelun, joten jouduin komentamaan sitä kahdesti ennen kuin se asettui ja sain laitettua satulan sen selkään. Sitten onnistuin vielä pudottamaan suitset karsinan ovelta enkä tiedä oliko se hyvä vai huono, kun ne putosivat käytävälle eikä karsinan pohjalle purujen sekaan.
”No tämäkin vielä”, purnasin puoliääneen, jolloin joku jo ojensi nahkaremmejä oven ylitse. Se oli sen kurittoman venäläisen omistaja, mutta kuka..
”Kiitos”, sanoin yrittäessäni pinnistellä muistiani nimeä hakiessani. Mutta hän jatkoikin nyökkäyksen jälkeen matkaansa, joten en joutunut pyytelemään anteeksi, etten vieläkään muista hänen nimeään, vaikka olivatkin olleet jo tovin täällä.Sain varustettua Ennille suitsetkin päähän, kunnes muistin loimen puuttuvan. ”Nyt saat kyllä luvan pärjätä tällä tän pienen pätkän ilman, me ollaan jo myöhässä”, totesin hevoselle nostaessani karsinan ovella olevan talliloimen sen takapuolen päälle enkä sitonut sitä sen kummemmin. Koska en tajunnut, että pihalla tuulee. Vaikka siellä on tuullut jo monta päivää eikä tänään tai edes tällä hetkellä ollut yhtään sen tyynempää. Enkä myöskään ajatellut asiaa lainkaan ennen kuin kuulin kuinka tuuli nappasi loimesta kiinni ja lennätti sen suoraan tamman kaulalle ja siitä pään yli eteemme.
Siitähän tamma riemastui. Se pillahti, nousi kimakasti hirnuen pystyyn ja näin kuinka kaksi kaviota potki pelottavan lähellä päätäni. ”Ssooooo, raaaauhaaa, iiihan raaaauhassa nyt vaaaaaan”, koitin rauhoitella tammaa pitäen ohjista tiukemmin kiinni. Normaalisti se olisi vetänyt herneen nenään liian tiukasta ohjasotteestakin, mutta nyt en välittänyt vaikka se niin tekisikin. Pääasia, ettei se pääse irti tai potki minulta päätä irti.
”Mitäs ihmettä täällä tapahtuu?” Heli kysyi astuessaan ulos tuvasta. Hän huomasi maassa hiljalleen hivuavan kirjavan loimen ja osasi sitten luultavasti yhdistää kaksi pistettä suoraksi viivaksi. ”Tarviitko apua?”
”Jos sä vaan voisit ottaa ton loimen ja viedä sen Ennin karsinalle. Mä oon jo myöhässä valmennuksesta ja.. Raaauha”, keskeytin lauseeni, kun Enni tanssahteli edelleen ja korskui.
”Joo, hoituu.”
”Kiitos.”Kävelytin tammaa vielä viitisen minuuttia pihalla, kunnes olin varma, että se oli rauhoittunut tarpeeksi. Emmin vielä maneesin ovella useamman minuutin, koska olisi kaikin puolin parempi, etten menisi. Enni oli edelleen hieman levoton ja häiritsisimme vain muiden työtä, kun menemme kesken kaiken ja itsehän siinä vain häviän, jos jätän menemättä. Mutta sitten kuulin takaani jonkun kysyvän:
”Joko ne alotti? Sen valmennuksen? Ollaanko me myöhässä?”
Se oli Chai hevosensa kanssa. Hetkeksi harmittelin, koska olin jo valmis perääntymään. Tänään ja ehkä koko kisasta, koska mun taidot ei yllä Ennin vaatimalle tasolle. Mutta nyt en voisi enää lähteä minnekään, joten hymyilin ja sanoin: ”En ole ihan varma, aloittiko ne. Mutta mennään vaan, sittenhän se selviää.”Mä alotin tän ajatuksena tehdä se valmennusteksti, mutta ajatus(kin) lähti lentoon ja päätin tehdä kaksi pätkää 😀 Jatkuu siis myöhemmin valmennuksen parissa!
-
Mä huomaan, että ajatus lähtee lentoon. Inspiraatiossa tuotetun tekstin tunnistaa samalla tavalla kuin tunnistaa myös pakotetun tekstin tai hiotun ja kypsyneen tekstin. 😀
Musta tämä on kiva alku valmennukselle. En yleensä ihan syty valmennustarinoista, koska niistä tulee usein vain tylsiä kuvauksia eikä kertomuksia, mutta Ennin tarinaa oli oikein pakko päästä lukemaan heti tämän alkupuolen takia ja odotinkin sitä. Näköjään mun juttu on mikä tahansa tarina. Et valmennustarinassakaan pettänyt mua: siinä näkyy vaikutuksia tästä lentävästä lähdöstä, ja niitähän minä menin sinne lukemaan.
Tiitus on kyllä niin Tiitus sekä Enniä rauhoitellessaan tallin pihalla että empiessään sen kanssa maneesin ovilla, ai että! Taas mun tekisi mieli venyttää sen poskia kun se on niin kiltti ja arka.
Sain tästä loimenputoamisepisodista myös mielikuvan, joka mun on varmasti pakko kirjoittaa. Siihen tarvitaan Tiitusta, drama queen -hevosta ja jotakuta jämäkämpää komentajaa, eli vissiin lähinnä Eetua tallipihalle. Nyt kun vielä keksisin juonen tämän yksittäisen kohtauksen ympärille ennen kuin unohdan. 😀
-
-
Ihan pöhköä touhua! (407 sanaa)
1. treeni hevosen näkökulmastaMitä, taasko toi päätä pidempi hujoppi tulee häiritsemään minun päivänokosia? Pohdin mielessäni, kun huomasin tutun kaksijalkaisen kävelevän tarhaani kohti. ”Minut oli vasta hetki sitten tänne tuotu, joten miksi minun piti nyt lähteä pois?” kysyin pojalta, joka minua portilla kutsui. ”Enkä muuten tule, turha luulla!” huudahdin vielä ennen kuin käänsin pyllyni sitä kohti.
”Miksi sinä tuolla tavoin ihmiselles puhut?” samassa tarhassa majaileva Pond kysyi kummissaan.
”Ensinnäkin a) toi ei todellakaan oo mun ihminen, mun ihminen on sellainen nätti, normaalikokoinen punatukkainen likka ja b) eihän toi edes ymmärrä minua. Kato nyt, se hölmö on nyt tulossa tänne, vaikka just sanoin, etten oo tulossa.” Jotain Pond tuhisi nuorukaisista, mutta mikäpä se on mitään sanomaan. Ei se itsekään mene läheskään aina, kun se mustatukkainen pikkupoika sitä kutsuu luokseen. Mutta auta armias, kun se vaaleatukkainen komentaa, sitten Pond kyllä menee.Ja siis niinhän minä luulin, etten olisi lähdössä, mutta jotenkin se pitkäkoipinen sai minut keploteltua tarhasta pois ja sinne katoksen alle, missä aina tuulee ikävästi. ”Miksi meidän pitää tässä seistä, eikö voitaisi mennä vaan talliin?” kysyin siltä, mutta se vaan höpötti jotain ihmeellistä takaisin. Kuopaisin oikealle etujalalla, josko se sitten tajuaisi, että haluan pois tästä. Mutta ei, se poika kehtasi muuttaa ääntään komentamismoodiin! ”No aivan sama, seistään tässä sitte!” pukahdin.
”Aitojen väliin, taasko? Miksei me voitais joskus mennä maastoon, me pyöritään aina vaan tässä tai tuolla kuumassa kopperossa, jossa kaikuu”, sanoin sille höpöttelijälle, kun se talutti minut aidatulle hietikolle. Mutta eihän se minua kuunnellut, sinne me siis mentiin ja se nousi selkään ja patisti liikkeelle. Ja niinhän me sitten pyörittiin, tehtiin ympyröitä ja sitä outoa vinoa linjaa ja lopulta ympyräkin jäi ihan kesken – en ymmärrä! Sit se vielä halus, että pyöritän mun peppua, ihme tyyppi!
Kunnes vihdoin otettiin vauhtiakin mukaan, jes! Mutta siinäkään ei riittänyt, että meen mun omaa laukkaa, vaan siinäkin piti vääntää takajalkoja enempi mahan alle. Eikä voitu mennä edes suoraan, vaan jotain ihme kiemuraa piti siinä laukassa tehdä. Ja vaihdella yhtäkkiä taas käyntiin ja sitten taas laukkaan. ”Tää on ihan pöhköä touhua!” tuhahdin sille pojalle selässäni, mutta eihän se ottanut sitä kuuleviin korviinsa, vaan ohjasi taas kulkemaan sitä kiemuraa.
Homma jatkui vielä jonkun aikaa, kunnes kysyin varovaisesti pärskien: ”Kuumahan tässä tulee, joko riittäis?” Taisi poika olla samaa mieltä, koska se käski hidastaa ravin kautta käyntiin, taputti minua kaulalle ja antoi pitkät ohjat. Ja ai että, sitten se ohjas mut sinne maastoon! Olisihan se ollut kivempi käydä siellä laukkaamassa, mutta pääasia, että pääsin edes hengähtämään sinne lintujen laulua kuunnellen.
-
Voooi Enni, onko sillä murkkuikä? 😀 Se ei tosiaankaan taida ymmärtää, mitä kouluratsu tarkoittaa. Ehkä sen uhma laantuu iän myötä. Joka tapauksessa Tiitus kuitenkin käsittelee sitä hyvin, vaikka Enni ei taida ihan heti sitä myöntää. Tarhakaverikin on onneksi sellainen tasainen tamma: ties vaikka siltä saisi hyviä vaikutteita vielä sillä aikaa kun Enni on Tiituksella… 😀
-
-
Jäähyväiset
”Kiitos Oona taas kerran, kun lähdit kuskiksi”, sanoin ehkä kolmatta kertaa istuessani hevoskuljetusauton matkustajan paikalle. Olimme lastanneet Ennin ja sen tarvikkeet traileriin ja lähdimme kuskaamaan sitä takaisin kotiin.
”Tottakai, ainahan mä sua autan!” Oona vastasi hymyillen, ”Sustakin on ollut paljon apua mulle, en varmaan olisi selvinnyt tästä kesästä ilman sua.”
”No mut sähän maksat mulle siitä”, naurahdin. Olen ollut tämän kesän apulaisena Pöystilässä, mikä ehkä onkin ollut yksi syy, miksi päätin lopettaa Ennin ylläpidon. Tykkään tammasta todella paljon ja olisin mieluusti halunnut pitää sitä vielä pidempään, mutta jotenkin tuntuu siltä, etten halua enää niin suurta vastuuta hevosesta.
”Miltä nyt tuntuu?” Oona kysyi, kun olimme ajaneet tovin hiljaisuuden vallitessa.
”En oikein tiedä. Haikealta ainakin, mut”, vastasin miettien tuntemuksiani.
”Se on täysin ymmärrettävää, olihan Enni sulla kuitenkin pitkään.”
”Mut on tää oikein”, kerroin, ”En oo antanut sille niin paljon aikaa kuin se olisi ansainnut ja tuntuu, ettei me edistytä.”
”Niin, Enni on nuori ja oppivassa iässä vielä, joten sille tekee ihan hyvää päästä kunnon koulutukseen. Enkä todellakaan tarkoita, että sä olisin huono!” Oona sanoi nopeasti vilkaisten minua.
”Joo, kyllä mä tajuan.”
”Tammalle teki varmasti hyvää ottaa tavallaan vähän rennommin tän kesän, ihan niin kuin kesälomalla.”
”Niinpä, vaikka kyllähän mä treenasin sen kanssa aktiivisesti aiemmin. Mut kun ei osaa niin ei vain osaa”, sanoin viimeisen lauseen hieman hiljempaa.
”Noh noh, älä nyt yhtään soimaa itteäs. Sä tarvisit vaan kunnon valmentajan, niin susta olisi vaikka mihin!”Saapuessamme Hukkapiiloon, Kiia odotti meitä jo pihalla. Tervehdin häntä ja menin hänen kanssa avaamaan lastaussiltaa. Hän siirtyi suoraan traileriin, joten jäin suosiolla ulkopuolelle. Ehkä parempi näin, eihän se ollut kuin ylläpitohevonen pari kuukautta. Silti tunsin puristuksen kurkussa, joka ei lähtenyt nieleskelemällä. Voikko tamma tunnisti kotinsa, koska siihen tuli ihan erilaista energiaa, kun se pääsi trailerista ulos.
”Kiitos todella paljon sulle, oot pitänyt tosi hyvää huolta Ennistä”, Kiia sanoi taputtaen tamman kaulaa.
”Eiku kiitos sulle, että sain tamman pitää.” Taputin tamman toista kylkeä ja siirryin nostamaan siltaa ylös.
”Eiköhän me nähdä vielä joskus, kisoissa ainakin”, Kiia sanoi hymyillen.
”Nii, eiköhän joo. Me voidaan Oonan kanssa viedä tavarat”, sanoin nopeasti ja siirryin varusteiden puolelle.
”Ne voi jättää siihen varustehuoneen ulkopuolelle, mä käyn ne siitä sit läpi, kun saan Ennin vietyä.”
”Joo, me varmaan jatketaan tästä sitten suoraan matkaa, että kiitos vielä kerran, jos ei enää nähdä.”
”Okei, heippa!” Kiia sanoi ja talutti kauniin voikon tamman ensin harjauspuomille ottaakseen kuljetussuojat pois.
”Kyllä se siitä”, Oona sanoi ja taputti selkääni. ”Aletaanhan hommiin, niin päästään nopeammin matkaan.”-
Olipas tää jotenkin surullinen pätkä ja varmasti päätös lopettaa ylläpito on ollut Tidelle vaikea, mutta kuitenkin huomaa myös että mies on pohtinut päätöstään monelta kantilta ja vaikka se onkin ollut kipeä päätös, ei se ole hetken huumassa tehty, vaan ihan ajan ja ajatuksen kanssa tehty.
Toivottavasti Tiden hevoskuviot selkiytyy jollain tavalla jatkossa 🙂
-
Mun mielestä sydäntäsärkevintä tässä ei ole epäonnistunut Tiitus, joka haluaisi tai haluaisi haluta olla kilparatsastaja, vaikka sekin on ihan tosi kurjaa. Muhun vetoaa yksityiskohdat, ja tässä pahimmalta tuntui se, miten Tiitus ei itse saanut taluttaa Enniä enää talliin ja yritti ajatella vain, että eihän se ollut hänellä kuin pari kuukautta. Onhan omistajallakin varmana ikävä heppaansa, mutta jos joku toinen saa jotain, ei tule ajatelleeksi, miten joku samalla luopuu siitä. Miettii vaikka koiranpentuja. Ei ne oikeasti ole kasvattajalla hirveän kauaa, mutta ainakin aina kun äitiltä haetaan sellainen pentu, josta mä olen syystä tai toisesta huolehtinut, ai että kuinka mulla on sitä heti ikävä ja haluaisin vielä yhden kerran pitää sen sylissä ja kantaa sen autoon – mutta eihän niin voi tehdä, kun se on jonkun uusi oma pentu ja nekin haluaa ensimmäistä kertaa pitää sitä sylissä niin kuin omaansa ja kantaa sen autoon. 😀
Mitä luulet, haluaisikohan Tiitus oikeasti valmentajan? Hän on tietenkin opiskelija, joten rahaa ja aikaa on rajallinen määrä, mutta eiköhän jollain aivoakrobatialla valmennusdiili saataisi mahdolliseksi. Ainakin koulupuolellehan on useampikin valmentaja omasta takaa, ja jos lajinvaihto auttaisi, on meillä kaksi kenttäratsastajaakin. Ja Reita, joka taitaa olla hahmoista tarinakisoissa menestynein (tuomarit tykkää sen romanttisesta luonteesta enemmän kuin muiden hahmojen persoonista, ei se muusta johdu), jos haluaa rikkoa tai korjata hahmoaan. Yhtä hyvin kuitenkin voi olla, että Tiituksen kohtalo on muualla kuin kilparadalla ja joku tai jokin on vain saanut sen ajattelemaan, että oikean ratsastajan on kilpailtava. Tai ehkä ei-kilpailevat ratsastajat näyttäytyy täällä pelottavan luusereina, koska Hellon ja Eiran kaltaiset on äänekkäämpiä kuin Sonjan kaltaiset. :DD Voi olla niinkin, ettei Tiitus vielä tiedä, mitä kaikkea hevosihminen voi olla. Onhan maailmassa kaiken maailman Kontiokorven Mikaelia.
-
-
En tiedä miten sen teet, mutta Tiituksesta huokuu niin selkeästi sellainen lämmin ja välittävä fiilis. Joka on hauskaa, kun Tiitus kuitenkin on parimetrinen mörssäri joka voisi olla täynnä itseään ja ihan liian itsevarma. Mutta se on ennemmin tuollainen aivan ihana nallekarhu joka ei hötkyile. Tässäkin se niin rauhallisesti toimii Ennin kanssa. Hyvä että Tiitus sai Ennin ylläpitoon ja samalla harmillista että Bee lähti. Mä kovasti odotan millainen Tiituksen ja Ennin matkasta tulee, mitä kaikkea tamma opettaa Tiitukselle ja millainen pari näistä kahdesta muodostuu.
Aiheeseen ‘Enni’ ei voi kirjoittaa uusia vastauksia.