Mortti

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Mortti

Tämä aihe sisältää 72 vastaukset, 10 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Sonja T. 56 minuuttia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #6858 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Mortalis x eli Mortti
    * 12-vuotias (2010)
    * Angloarabi
    * Ruuna
    * Asiallinen ja järkevä

    • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi, 9 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Ikä päivitetty
    • Tätä aihetta muokkasi 9 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: ikä päivitetty
  • #6859 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Kynnyskysymys
    Ehdin hädin tuskin pysäköidä auton ja sammuttaa moottorin, kun tallista purkautui jo ihmisiä pihalle katsomaan. Tietysti uusi hevonen kiinnosti kaikkia, mutta kunpa se nyt vain ei hermostuisi yleisöstä. Mortalis oli kyllä osoittautunut varsin kovahermoiseksi tapaukseksi, nyt kun olin tutustunut siihen paremmin Simon luona. Piti luottaa siihen eikä maalailla piruja seinille.

    Muistin miten erilaista oli silloin kun viimeksi ajoin trailerin ja hevosen kanssa Hopiavuoren pihaan. Oli kesä, aurinkoista ja lämmintä. Vastassa ei ollut kuin Eetu enkä tuntenut ketään muuta. Nyt oli syksy ja harmaat pilvet roikkuivat niin matalalla, että kohta varmasti sataisi. Ja pihalle oli kerääntynyt jo melkoisen kattava vastaanottokomitea.

    — Mites matka meni? kysyi Harri, joka itsestäänselvästi tuli auttamaan lastaussillan kanssa.
    — Hyvinhän se, ei mitään ongelmia. Mortalis näyttää olevan rauhallinen matkustaja.
    — No niihän se Simo sanoi. Eetu laitto jo karsinan valmiiksi, siihe Salierin viereen niiku puhe oli. Yritin auttaaki, mut se meinas ajaa mut talikon kanssa ulos. On kuulemma hänen hommansa.

    Naurahdin, kun osasin niin hyvin kuvitella tilanteen. Ei Hopiavuoressa noin vain mennä sekaantumaan uusien hevosten karsinoiden laittoon.

    Mortalis peruutti nätisti trailerista ulos. Se vilkaisi lyhyesti ihmisiä tallinseinustalla, tyhjää kenttää, muita hevosia tarhoissa kentän takana. Ruuna tuntui katsovan ympärilleen ja arvioivan tilanteen: ei syytä hermostumiseen. Itse asiassa Mortalis tuntui aina olevan tällainen, se katsoi ympärilleen ja arvioi tilanteen. Tiedän kyllä mitä Nelly tähän sanoo: ei ole hevosen asia arvioida tilannetta ja päättää reaktiosta vaan käsittelijän. Meillä taitaisi olla muutaman oppitunnin paikka. Toivottavasti Nelly nyt vielä jaksaa keskittyä tällaiseen mahansa kanssa.

    Sain Mortalisin karsinaansa ja riisuessani sen kuljetusvarusteita juttelin Eetun kanssa tarhausjärjestelyistä. Eetulla oli hyvältä kuulostava idea, että kokeillaan ensin Salieria ja Mortalisia yhdessä ja Jussi niiden viereisessä tarhassa aluksi. Sitten jos näyttää hyvältä, kokeillaan koko kööriä yhdessä, niin ei tarvitse Jussinkaan olla yksikseen.

    Menimme sisälle tekemään paperityöt. Eetu keikkui pöydän ääressä silminnähden hermostuneena ja pitkän rykimisen jälkeen sai kakaistua ulos, että hän, tai siis he ovat päättäneet nostaa karsinavuokraa. Että tämä uusi soppari pitäisi tehdä uudella hinnalla nyt, mutta että voidaan kyllä neuvotella, tukkualennusta, hän naurahti väkinäisesti. Nelly vilkaisi Eetua sen näköisenä, että tästä puhuttaisiin vielä. Minua vähän nolotti Eetun puolesta, koska minulle ei raha ollut kynnyskysymys vaikka olisivat tuplanneet vuokran. Sanoin ilman muuta maksavani listahinnan. Nellyn suupielessä karehti tyytyväisen oloinen ilme, vaikka Eetu katseli pöydän pintaa ja oli vähän kuin häpeissään. Sutaisin nimeni paperiin tarkistamatta edes uutta hintaa.

    • #6874 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mortin ja Salierin tuomisen vertaaminen on musta toimivaa. Siitä olisi saanut kasvatettua kantavammankin rakenteen tähän tarinaan, vaikka ei se tietenkään lisää niitä kaipaa. Kunhan tykkäsin niin, että kiinnosti heti, millaista on tuoda hevonen jotenkin vanhana tuttavuutena tutulle tallille. Siitä me toki saasaan lukea varmasti vielä paljon. :DD

      Eetu on ainakin super oma itsensä. Voi sitä. Sen nieleskelyssä on jotain niin tuskaisen tuttua. Nelly onneksi saa sen varmasti jossain vaiheessa koulutettua, vaikka se yrittääkin luvata tukkualennuksia.

      Mutta Morttihan on aivan superihana! Mulla on tietenkin juttu ruunikoihin puoliverisiin, mutta en panisi tällaistakaan tarinaheppaa ollenkaan pahakseni. On komea ja kiltti. Vähän olen ehkä kateellinen. 😀

  • #6949 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Ihmisen mitta
    — Sä et nyt ollenkaan keskity, Nellyn ääni kajahti maneesin nurkasta, missä hän istui heppoisella tuolilla isoksi käyneen mahansa kanssa.
    — Äh, joo, mutisin häpeissäni.
    — Tästä valmennuksenpidosta ei taida nyt olla kauheasti mitään hyötyä, Nelly jatkoi mutta hänen äänensä ei ollut mitenkään ärtynyt vaan pehmeä ja ystävällinen.
    — Joo ei varmaan.

    Luovutin saman tien ja jalkauduin Mortin selästä.
    — Haluaisitko lähteä Eiran kanssa maastoon? Se on just laittamassa Cozminaa kuntoon, piti pitää sille tunti kans, mutta mäkään en jaksaisi oikein, Nelly sanoi ja haukotteli päälle. — Te voisitte mennä yhdessä maastoilemaan, niin ei Eetullakaan ole mitään sanomista siihen.
    — Joo, vaikka.

    Nelly vetäisi henkeä ja päätti tarttua härkää suoraan sarvista:
    — Sitä mummoasiko sä suret?
    — No sitäkin, sanoin vähän vältellen ja ajattelin jättää asian siihen, mutta tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin: — Älä nyt kerro tätä muille, mut Harri sai eilen tietää että se lomautetaan tässä ennen joulua.
    — Älä, ihan totta? Tosi ikävää.
    — No joo, ei se nyt mikään yllätys ollut varsinaisesti. Eikä se taloudellisestikaan ole mikään ongelma, kun on vaan 3 kuukautta, mutta Harri tuntui ottavan sen aika raskaasti.
    — Mä ymmärrän. Mä ainakin sain sen käsityksen että se tykkäis työstään.
    — Kyllä se tykkääkin, mutta musta tuntuu että enemmän se on sitä että se tuntee itsensä tarpeettomaksi tai että sitä nolottaa jotenkin, tiätsä. Vaikkei pitäisi, tää on nyt tätä aikaa ja koko sen tiimi lomautettiin, ettei pelkästään Harri.
    — Mä tunnistan tämän, Nelly vakuutti. — Monille se työ on tosi tärkeä asia ja vähän niinkuin koko ihmisen mitta, että sitten kun käy näin niin se ottaa koville.
    — Säpä sen sanoit. Mut älä nyt oikeasti kerro tätä kellekään.
    — Joo, en toki.

    Eiran ilme oli hämmentynyt kun Nelly ehdotti hänelle ja Cozminalle maastolenkkiä. Epävarmuus karisi kun Nelly antoi ohjeita siitä, minne kannattaisi mennä ja miten paljon pitäisi ravata ja milloin ja missä saisi laukata.
    — Kyllä sä osaat, Nelly sanoi viimeiseksi, taputti Cozminan kaulaa vielä ja lähti vaappumaan kohti tupaa. Me lähdimme Eiran kanssa kohti Jätinmontun reittejä ja pian Eira jo rupatteli ihan entiseen malliin.

    • #6971 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vooi, hyvinhän se Sonja ymmärtää, miltä Harrista todennäköisesti tuntuu. Ja kyllä se vetää mielen maahan, kun toisella on paha olla, vaikka itse tietäisikin, ettei kyseessä nyt ihan oikeasti katastrofi ole. Vaan arvaapa mikä mua on alkanut pelottamaan? Se kun sanotaan, että ei kahta ilman kolmatta…

  • #7067 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Huudan, potkin ja rikon tavaroita
    Sain tonkia varustekaappia tovin, ennen kuin löysin mittanauhan. Ei sitä Salierin kanssa juuri tarvinnut, mutta Mortin satulavyö oli mennyt mielestäni tiukemmalle kun se minulle tuli ja mielenrauhan takia piti nyt sitten tarkistaa.

    Harri tuli tietenkin uteliaana katsomaan, mitä puuhasin.
    — Mittaan tän rungonympärystä, sanoin. — Mittasin sen silloin kun Mortti mulle tuli. Täytyy nyt katsoa, että onko se lihonut kun satulavyö ei tainnut mennä enää samaan reikään kiinni kuin aiemmin.
    — Pitääks hevoset mitata kans säännöllisesti?
    — Hyvähän se olisi, mutta mä olen vähän ollut lepsu. Kun Salieria ei tartte, mä näen yleensä että mikä on tilanne. Viimeistään satulavyöstä, jos ei muuten.

    Mitan lukema sen kertoi: Mortti oli tosiaan lihonut, ei mitenkään järjettömästi mutta sen verran kuitenkin ettei sitä mittavirheen piikkiin voinut panna. Olin uuden edessä. Salierin painoa ei koskaan tarvinnut vahtia, sillä se ei helposti lihonut vaikka olisi syönyt mitä. Kesälaitumella se oli saanut kerättyä vähän massaa ympärilleen. Se oli ollut lähinnä vain hyvä juttu minusta. Ei se liian lihava ollut silloinkaan ja nyt se kasvatti lähinnä vain talvikarvaansa. Mutta Mortti oli näemmä toista maata.

    Tein muutamia nopeita muutoksia ruokintaohjeisiin. Väkirehuista voisi nipistää vähäsen ja vaihtaa johonkin vähäenergisempään. Heinänsyöttöön en menisi koskemaan ainakaan nyt ensimmäisenä. Salieri ja Mortti tarhattiin yhdessä ja Salierilla ainakin pitää olla vapaa heinä tarhassa, niin että Mortin heinänsyöntiä oli paha mennä rajoittamaan. Lisäksi uskoin lujasti siihen, että heinä hevosen tiellä pitää. Tosin eipä minulla ennen ollutkaan helposti lihovaa hevosta.

    Sitten liikutusta voisi lisätä järkevissä määrin. Tai ei niinkään lisätä, mutta tehostaa nykyistä. Ehkä se tällä hoituisi ja jos ei, pitäisi kysellä joltain asiantuntijalta enemmän neuvoja. Mortti oli tarkastettu perusteellisesti ostettaessa eikä silloin ainakaan löytynyt mitään indikaatiota mistään, mikä tämän voisi aiheuttaa.

    Mutta minua harmitti silti vielä kotonakin. Olin kelvoton hevosenomistaja, aivan täysin paska. Miksen ollut tajunnut, että se satulavyö oli kinnannut vähän jo aiemmin? Mitä minun nyt pitäisi tehdä? Myydä se? Selkeästikään en osannut mitään. Päästää nyt hevonen tuolla tavalla lihomaan. Selkärangassa kihisi ärsytys, teki mieli huutaa ja kiljua ja potkia ympäriinsä ja rikkoa tavaroita.

    Ja samalla ärsytti se ärsytyskin: oliko tässä nyt oikeasti tällainen katastrofi käsillä? No ei! Luonnollisesti se ärsytti vielä vähän enemmän. Vastoin tapojani äyskin Harrillekin, mutta hän oli vain kuin olisi vetänyt rauhoittavia. Jos sanoisin meneväni takapihalle hyppimään tasajalkaa, luultavasti Harri sanoisi vain ”Aha” niin kuin se olisi normaali tapa aikuisen ihmisen toimia. Eikä se Harrin vika ollut edes, pitäisi pyytää anteeksi mutta se ei suostunut tulemaan suusta ulos. Paha minä. Ilkeä minä. Tyhmä minä.

    • #7104 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vai on Sonjallakin taipumus syyttää heti itseään ja suurennella pikkujuttuja päässään! Joo ei se ole hyvä, että hevonen lihoo, mutta vain tietyn tyyppisiä hahmoja harmittaa se enemmän kuin juuri sen mittaushetken. Osa jotenkin luovuttaa ja lysähtää, osa tekee monivaiheisen sotasuunnitelman, osaa ärsyttää… Sonja tietää mitä tehdä, mutta jää silti syyttämään itseään ja murehtimaan.

      En muista olenko ennen kirjoittanut tästä (muistaakseni olen), mutta uumoilenpa Mortin vievän Sonjaa ihan uudenlaiseen seikkailuun. Nelly varmaan halkeaisi onnesta, jos saisi patistettua Sonjan suorastaan kisoihin asti järkevöityneen treenin myötä… …vaikka Sonja onkin monesti ilmaissut, ettei kilpaileminen ole hänen juttunsa.

  • #7115 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Alkeiskurssilainen ja puskaratsastaja
    — Mistä mä Mortille ratsastajan taion?
    — En minä tiedä, kysy joltain, puuskahdin ja keräsin voimia ollakseni huutamatta. — Oskarilta vaikka.
    — Se ei oo viä palannu joulureissultaan.
    — No Eira sit. Ratsasta sä Mortilla ja anna Salieri Eiralle. Menkää vaikka maastoon.
    — Mä en kyl uskalla lähteä Mortin kans maastoon. Ja eiks sen liikuntaa pitäny lisätä?
    — Voi perkele… Hautasin kasvot käsiini. Kaikki kaatui taas niskaan.

    — Tuu nyt säkin tallille, kai ne työt oottaa sen verta kun ennenki on oottaneet. Tekis sulle hyvää saada vähä raitista ilmaa. Harrin ääni oli suostutteleva, vaikka tiesin että hän oli oikeassa. Neljännen kerran nielaisin kielen päälle ryömivän alkukantaisen halun huutaa.

    Lähtiessä lykkäsin auton avaimet Harrin kouraan sanomatta mitään. Tässä mielentilassa ajaisin varmaan jonkun yli. Ei Harrikaan uskaltanut ihmetellä ääneen vaikka yleensä ajoin itse. Matkalla Hopiavuoreen soi vain autoradio ja lumisen maiseman tuijottelu sai kierrokset vähän laskemaan.

    Tarhan portilla en voinut olla jo hymyilemättä kun Salieri ja Mortti nujusivat keskenään. Ne kai kuvittelivat olevansa nuoria oreja, kun tarjoilivat toisilleen etujalkaa ja puolivillaisesti hyppivät pystyyn yrittäen vähän niinkuin napata toista, muttei sitten kuitenkaan vakavissaan ainakaan. Salieri pyörähti ympäri heti kun kutsuin niitä, Mortti mietiskeli vähän aikaa, mutta päätti sekin tulla. Loputkin kaikesta harmistuksesta haihtui sitä mukaa kun suin Salieria. (Muistin Nellyn opetukset hevosten pakan sekoittamisesta ja rutiinien rikkomisesta, joten Harri sai tänään sukia Mortin, vaikka minä sen ratsastaisinkin. Mortti oli vähän ihmeissään, Salieri oli tyytyväinen, koska syötin sille salaa banaania vaikkei yleensä ollut tapana ennen ratsastusta.)

    Minä en sillä tavalla pystynyt keskittymään omaan ratsastukseeni, kun ratsastin Harrin kanssa yhtä aikaa. Kerroin Harrille kyllä, mitä hän kunakin kertana voisi Salierin kanssa tehdä ja hän teki kyllä ihan ohjeiden mukaan. Mutta vaikken olisikaan puuttunut ratsastamiseen muuten, Harri kysyi kuitenkin silloin tällöin neuvoa ja mielipidettä. Mietin itsekseni, että pitäisiköhän pyytää Nelly opettamaan Harriakin. Tai kun Nelly jäisi äitiyslomalle, niin joku toinen valmentaja, joku sellainen joka voisi tulla Hopiavuoreen valmentamaan. Vaan kuka tulisi opettamaan alkeiskurssilaista ja puskaratsastajaa? No, kai jostain joku rahanahne löytyisi…

    Mutta ei sen väliä! Mortti tuntui tänään aivan erityisen hyvältä ratsastaa, en tiedä miksi, en osannut analysoida sitä ja ei se kai niin välttämätöntä ole aina tietääkään kaikkea joka kerta. Se tallille lähteminen oli hyvä idea. Oli todella tyytyväinen Morttiin, itseeni ja koko maailmaan kun loppujäähdyttelyjen jälkeen laskeuduin satulasta. Olin tyytyväinen myös Harriin ja Salieriinkin, sillä Harrin ratsastus ja hevosenkäsittely ei mitenkään kavaltanut sitä, että hän oli ratsastanut vasta reilun puoli vuotta. Sen se kai tekee kun ratsastaa niinkuin usein kuin Harri tätä nykyä.

    — Tuutsä tupaan kans? Harri kysyi kun oli saanut Salierin hoidettua ja varusteet paikoilleen. — Mä kävisin kahveella.
    — Senkun, mä järkkäilen vähän noita kaappeja.
    — Tulisit ny säkin, ehtii ne kaapit myöhemminki.
    — En mä nyt, mene sä vaan.

    Tällä kertaa pidin pääni ja lähetin Harrin itsekseen tupaan. Selittäköön mitä selittää kun minä en tullut myös. Niklas minut löysi satulahuoneesta Mortin satulaa kuuraamasta.
    — Ai moi, sä piileskelet täällä.
    — En mä mitään piileskele, naurahdin. — Tää satula kaipasi vain putsaamista ja tarttee ehtiä töihinkin vielä tänään.
    — Jaa, säkö nyt sit kumminkin olet töissä nämä välipäivät? Niklas sanoi miettivästi. — Etkös sä sanonut pitäväsi vapaata…
    — No joo, mut tuli vähän muutoksia suunnitelmiin, sanoin kuin ohimennen. Olin käynyt tästä keskustelun sekä esimieheni että Harrin kanssa, koska mitään suunnitelmienmuutoksia ei oikeasti ollut. Minä vain kaipasin töitä vaikka samalla tiesin, että se ei nyt ehkä ollut se paras temppu tässä vaiheessa. Mutta ajattelin mieluummin töitä kuin sitä.

    • #7122 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Okei: nyt opitaan, että Sonjan selviytymismekanismi on eristäytymisen lisäksi hukuttautua töihin. Sanotaan, että työ on paras lääke pettymyksiin ja suruihin, ja oli se totta tai ei, tarpeeksi vaikeassa tehtävässä ei ehdi liikaa ajattelemaan. Tietenkin tunteensa joutuu kohtaamaan ennemmin tai myöhemmin … tai sitten ne pyrkivät esiin vaikka suuttumuksena. Joskus vaan on helpompaa olla vihainen kuin surullinen. Sonjalla on kuitenkin defenssien lisäksi liikunta ihan oikeana selviytymiskeinona. Hän huomaa jopa itse tällä kertaa ratsastuksen auttavan.

      Open ideat tekevät aina hyvää, ja Sonjalla olisi varaa maksaa niistä kyllä. Ihan varmasti on jonoksi asti opeja, jotka opettavat niitä puskaratsastajiakin rahaa saadakseen: yrittäjiähän he suurimmaksi osaksi ovat. Meidän tallilla taitaa Nellylle kelvata raha paremmin kuin Oskarille, joka ilmeisesti mieluummin hyllyttää kaupassa kuin valmentaa inhimillisesti. Marshall on opettanut joskus, mutta valmentaisiko lie Nellyn äitiysloman aikana. Onneksi Sonjalla on varalla omiakin tuttuja, jos iskee ihan akuutti valmennushätä.

      Sonjan tässä esitelty huono puoli on taas kovin inhimillinen ja samastuttava. Kuinka moni meistä muka ei olisi purkanut pahaa tuultaan viattomiin, jotka tulevat kyselemään tyhmiä juuri silloin kun hermostuttaa? 😀 Varsinkin alun dialogi on niin superaitoa, että siitä saa äänensävyt ja kaikki irti käytännössä ilman johtolauseita.

    • #7127 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Sonja, mä ymmärrän sua. Kaikki kaatuu niskaan ja silti on pakko päästä töihin. Mun tapauksessa kyllä yleensä vain toteamaan, että sekin taas kaatuu niskaan. (Mulle ei sovi, et jätän puunrungot puoliksi sahattuina ja toivon et ne kestää hetken aikaa ko alotan uutta sahausta. Lopulta ne on kaikki mun päällä ja kerralla.)

      Mutta kyllä se tallille lähteminen on yleensä hyvä idea. Hevosten kanssa on pakko rauhoittua ja maaston maisemat viimeistään väkisin laittavat hengähtämään.

  • #7247 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Automaatti ja manuaali
    Aloin vähitellen nähdä Mortin omana yksilönään, en vain Salierin jatkeena. Pari kuukautta siihenkin meni ja harjoitukset jatkuvat edelleen. Mortti on kiva, eri tavalla kiva kuin Salieri, mutta silti kiva. Joskus ajattelin etten voisi pitää mistään hevosesta, jos se ei ollut tismalleen samanlainen kuin Salieri. Olin ollut niin epäileväinen Mortin tai ylipäänsä kenen tahansa muun hevosen suhteen, etten edes osaisi tykätä toisesta hevosesta, saati että tulisi toimeen minkään vieraan hevosen kanssa.

    Ehkä se Simo oli oikeassa siinä, että Mortti oli jotenkin minun hevonen. En tiedä mistä Simo olisi sen muuten keksinyt eikä hän sitä osannut selittääkään muuten kuin että tuli vain sellainen fiilis. Minä en tämmöisistä fiilisasioista oikein piitannut yleensä ja Simo tiesi sen, kun oli valmentanut minua satunnaisesti. Minä halusin faktoja tiskiin ja ratakiskosta väännetyt esimerkit.

    Hassua, että tulin ajatelleeksi tuota. Morttihan on samanlainen, vähän sellainen no bullshit -henkinen. Jos Salieri ei ymmärrä oikein mitä siltä halutaan, se tarjoilee koko repertuaarinsa: ”Ai lisäys? Väistö? Laukanvaihto, ei? Jos mä tiputan raville, käviskö se?” Siitä on helppo valita, että mitä tällä kertaa sattuu haluamaan. Tai helppo ja helppo, ei se nyt mikään automaatti ole, mutta yrittää ainakin. Mortti taas ei tee mitään. Se suivaantuu epäselvistä avuista ja antaa sen kyllä näkyä. Sen kanssa joutuu ihan oikeasti miettimään ratsastustaan toisella tavalla, ei riitä että tekee vähän sinnepäin. Salierilla se saattaa toimiakin.

    Katselin Harria, joka jäähdytteli Salieria. Oppiikohan Harri koskaan ratsastamaan kunnolla, jos hän treenaa vain tuolla yli-kiltillä nallekarhulla? Ehkä sitä ei kannata vielä tässä vaiheessa miettiä. Eikä Harrin ratsastustaidoissa ole mitään moitittavaa, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei siitä ole kunnolla vielä vuottakaan, kun hän kiipesi satulaan ensimmäisen kerran.

    Kiristin Mortin satulavyön ennen kuin ponnistin jakkaralta selkään. Se osasi jo seistä rauhassa paikoillaan ja malttoi odottaa kunnes sai luvan lähteä liikkeelle.

    — Joo, laita loimi päälle ja voitte vielä tehdä lyhyen lenkin ulkona. Sä osaat sen hoitaa tallissa kyllä.
    — Eli varusteet veke, hikipaikkojen putsaus vedellä ja sienellä, kuivaus, harjaus ja loimi?
    — Just näin. Muista pestä kuolaimet ja putsata kaviot kans.
    — Totta kai. Me mennään sit.

    Kun ovi sulkeutui Harrin ja Salierin perässä, jäin Mortin kanssa kaksin maneesiin.

    • #7268 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jokaiselle on hevosensa. 😀 Jos pitäisi valita näistä kahdesta, mun hevonen olisi varmaan Salieri. Luulen, että se johdattaisi mua seikkailuihin metsissä ja pusikoissa Morttia luotettavammin. Sonja ajattelee kuitenkin kehityksen kautta. Jos haluaa oppia uutta, Sonjan tilanteessa Mortti on ihan varmasti just oikea valinta. Sonja näyttää ajattelevan Harrinkin ratsastusta oppimisen kautta: Salierin kanssa on helppo jäädä paikoilleen junnaamaan. Harrista en tietenkään voi tietää, koska poikkeuksia on paljon, mutta yleensä tallille opetettujen puolisoiden ykköstavoite ei kuitenkaan ole kehittyminen ja oppiminen, vaan ennemminkin ensin mieliksi tekeminen, sitten mukana pysyminen ja hyvällä säkällä hauskanpito. 😀 Salierin kanssa on helpompi pysyä Mortin ja Sonjan perässä kuin toisella Mortilla olisi.

      Joka tapauksessa: on siinä vain kaksi upeaa hevosta. Molemmat on eri tavalla mahtavia ratsuja. Olen kateellinen. Salainen unelmani on vieläkin, että joskus tulisi aika hankkia hevonen, ja silloin olisi varaa valita juuri se itselle paras, eikä tarvitsisi tehdä kompromisseja. Taisin valita väärän ammatin sellaiseen unelmaan. 😀

  • #7295 Vastaus

    Nelly
    Valvoja

    Sonja ja Mortti

    ”Jalka eteen, älä vie sitä noin taakse!”

    Mortti nosti jälleen laukan. Kävin mielessäni läpi muistilistaa, kun Sonja siirsi hevosen takaisin käyntiin.

    ”Anna pitkät ohjat hetkeks ni jutellaan”, komensin ja lähdin kiertämään ratsukon kanssa uraa.
    ”Jalka pysyy paikallaan, käden kaa oot nyt tarkkana. Yleensä on siis hyvä juttu, et se tarjoo laukkaa, mut nyt halutaan ravia…”
    ”Mortilla tuntuu olevan menohaluja” Sonja kommentoi ja työnsi jalallaan hevosta syvemmälle kulmaan.
    ”No selvästi” naurahdin. ”Koita antaa pienemmät avut. Ja jalka pysyy.”

    Pysähdyin ja jäin katsomaan Sonjan perään. Huomasin jännittäväni. Työpäiviä oli ollut jo muutama joten siitä se ei johtunut, mutta Mortilla tuntui olevan huono päivä tänään. Tai sitten se johtui siitä, miten nopeasti se haettiin aamutarhan jälkeen töihin. Tiedä sitä.

    ”Hyvä! Noin! Kevennä! Jes, hyvä Sonja!”

    Heti kun oli muutama onnistunut ja hyvin pyörivä ravi alla, käskin kaksikon kiemurauralle.
    ”Työstä niitä kulmia. Kuvittele, että hevosen peppu kääntyy isompaa uraa ko etukaviot. Haet siihen tuntumaa pohkeella ja pidätät ohjilla, okei?”
    ”Mä… En tainnut ihan ymmärtää” Sonja naurahti vaivaantuneen oloisena.
    ”Ei se mitään. Kato, pidätät tällä kädellä ensin, ja haet pohkeella kääntöä. Muista katsoa kauas. Kokeillaan, mä huudan ohjeita”, hymyilin.

    Katsoin, miten Sonja suoritti ensimmäisen käännön. Minut valtasi hyvä ja rauhallinen olo. Hymyilin varmasti isommin kuin hullut. Kyllä töissä on hyvä olla.

    • #7296 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Hienoa Nelly, kyllä se siitä!
      Se on kauhean ymmärrettävää ja samaistuttavaa, että ison elämänmuutoksen, oli se nyt mikä tahansa, jälkeen voi tulla ihan normaaleissa, arkisissa asioissa jonkinlainen epävarmuus. Kai jonkinlainen sellainen ajatuskuvio, että ei tämä asia voi pysyä samana, kun kaikki muu on muuttunut. Minä haistan sen fiiliksen tästä tai ei sitä mitenkään tarvitse erikseen nuuskia, se on selkeästi kirjoitettu auki.

    • #7307 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Minä puolestani näen, että työ, jota rakastaa, on elämässä yksi kantavista voimista samalla tavalla kuin esimerkiksi perhe tai harrastuksetkin. Olisi kamala ajatus palata töihin raskaiden juttujen päälle, jos työ olisi vain viikonloppujen odottamista. (Okei: se on kamalaa ilman raskaita tapahtumiakin, jos se on vain viikonloppujen odottamista; sellaisia töitä tuli tehtyä opiskeluaikoina.) Kun kokeee hommansa mielenkiintoiseksi ja merkitykselliseksi, tottahan siinä välillä hymyilyttää. Ei kenenkään työ (tai elämä) ole koko ajan maailman ihaninta. mutta ne hetket kun saa toisen käsittämään, mitä ratsastuksellista (tai vaikka esseenkirjoituksellista) on yrittänyt tässä nelkytviis minuuttia avata, tuntuuhan se kivalta.

  • #7342 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Minulla oli tähän jokin ideakin, mutta se hukkui ennen kuin pääsi aivoista ulos, joten mitään suurta draamaa tässä(kään) ei koeta.

    Kisat tulossa
    Seisoin karsinassa mittaamassa taas Mortin mahanympärystää. Mittanauha oli lahjomaton: Mortti oli tosiaan laihtunut takaisin samoihin mittoihin kuin oli tullessaan. Nyt olin taas uuden edessä. Lisää ei tarvinnut laihtua enää, joten lisäänkö ruokintaa vai vähennänkö liikutusta? Vitsit, Salierin kanssa ei ollut ikinä tarvinnut tällaisia miettiä. Ehkä väkirehua voisi vähän lisätä, päätin. Liikuttamiseen en mene koskemaan, koska se tuntuu sujuvan hyvin, Mortti tykkää ja eikä se minullekaan pahaa tee, jos ratsastan tavoitteellisemmin enkä höntsäile niin paljon. Niin ja ne kisatkin oli tulossa.

    Kisoihin oli kolmisen viikkoa ja perhosia lenteli mahassa jo nyt. Nelly oli laatinut meille molemmille valmistautumisohjelman tähän kisojen alle. Mortista ei vielä tiennyt oikein että miten se varsinaisesti kannattaisi liikuttaa ennen kisoja, joten se oli vähän arpapeliä. Sain kyllä itseni useammin kuin kerran kiinni ajattelemasta, että on se nyt sanoinkuvaamattoman tyhmää lähteä kilpailemaan hevosella, jonka on omistanut vasta muutaman kuukauden. Ja heti vaativaan B:hen! No, tietysti, Mortti oli kyllä varmasti ihan valmis, kun se suoraan Simon tallista minulle tuli eikä se siellä laiskottelemaan ollut päässyt.

    Toisaalta kyllä tuntui siltä, että Mortti oli ollut minulla jo pienen ikuisuuden. Oli niin vaikea uskoa, että se oli tullut vasta 3 kuukautta sitten! Me aloimme olla ihan hyviä tuttuja sen kanssa ja väitän että Morttikin tykkäsi minusta. Niin se Simo vain oli ollut oikeassa siinä, etteivät kaikki täysiveriset olleet sekopäitä. Nauroin melkein ääneen satulavyötä kiristäessäni, kun muistelin sitä puhelua. Morttia parempaa hevosta sai hakea, ainakin jos ei katsonut naapurikarsinaan.

    Tarkistin vielä että kaikki oli valmista. Tänään oli maastolenkin vuoro, se kuului ihan Nellyn suunnitelmaan. Pään tuulettamiselle on kuulemma aina tilausta. Päätään Eetukin varmaan lähti tuulettamaan kun oli lupautunut meidän kanssa maastoilemaan. Isäntä oli pitänyt tiukasti kiinni lähes päivittäisistä ratsastuksistaan, olin kuullut hänen jopa sanovan ”Ei” johonkin asiaan, koska hän oli lähdössä ratsastamaan. Minusta se oli hyvä, sillä kyllä niitä Eetun työnarkomaniaoireita olikin nähty jo.

    — Joko mennähä? Eetu sanoi taluttaessaan satuloitua Jussia ulos.
    — Jo!

    • #7348 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Ei aina tarvita draamaa. Tämäkin tarina on aivan ihana juuri tuon arkisuutensa kanssa. Lisätäkkö ruokintaa vai ei ja liikuntaa ei ainakaan -mietintä on hyvin samaistuttavaa ja varmasti kaikki miettivät jossain vaiheessa samaa.

      Vaikka arkisuuteen ei tietysti liity kisat. Ne on hyvä lisä: ilolla seuraan alkaako Sonja jännittämään enemmän vai ei 😀 ! Ja miten se näkyy muille? Uuu, jännää!!

    • #7351 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Haha mun virtuaaliset toiveet ne vaan toteutuu. 😀 Tykkään siitäkin, miten valitsit kuvauksen kohteeksi höntsäpäivän ja Sonjan ajatukset. Ei siinä: olen leppynyt vähän jo taitavasti kirjoitettua juonellista treenitarinaa kohtaan, mutta aina vain tykkään erilaisista tavoista kertoa vaikka siitä kisoihin valmistautumisista.

      Sonjalla on kyllä aika järkevä suhtautuminen kisoihin. Tuntuu, että pää pysyy hyvin kasassa. Siellä ne kisat kummittelee takaraivossa, mutta eivät silti niin kuin joillakin (köh, mulla), että ei pysty keskittyä mihinkään muuhun kuukausiin ennen niitä.

      Ties montako päivää vietin kirjoittamalla tarinaa maastosta, johon nämä ratsukot lähtivät, mutta ei kuulkaa lähde. Mikähän mua taas vaivaa? Runko olisi ja periaatteessa asiaakin…

      Nyt minulla on sinulle myös kielellinen juttu virkerakenteista. En ole laskenut virkkeitäsi, mutta mutu-tuntumalla kaksi päälauseeksi naamioitua lausetta (joista toinen on yleensä oikeastaan valepukuinen sivulause) ketjuuntuvat enemmän kuin ennen. Periaatteessa et tee mitään kielivirhettä, vaan ennemminkin sanoisin rakenteen toistoksi ja siten tyylilliseksi jutuksi. Voit aivan hyvin siis jatkaa samalla tavalla kuin nytkin ja läpäistä oikolukijan tarkastuksen. 😀 Suosittelen kuitenkin varomaan, ettet muodosta tästä tavasta samanlaista tavaramerkkiä kuin itselleni ovat kilsan pituiset virkkeet. Tarkoitan siis näitä:
      Mittanauha oli lahjomaton: Mortti oli tosiaan laihtunut takaisin samoihin mittoihin kuin oli tullessaan.
      Tänään oli maastolenkin vuoro, se kuului ihan Nellyn suunnitelmaan.
      Isäntä oli pitänyt tiukasti kiinni lähes päivittäisistä ratsastuksistaan, olin kuullut hänen jopa sanovan ”Ei” johonkin asiaan

      -> ekan katkaisisin, jos sille jotain tekisin. Se ei herättäisi kuitenkaan yksinään huomiota, ellen olisi herkistynyt näille. (Muutkin pystyisi vain katkaista, mutta katsotaan, mitä muuta voi tehdä.)
      -> maastolenkin vuoro, sillä se kuului
      -> pitänyt kiinni ratsastuksistaan, ja olin(kin) kuullut

    • #7354 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Argh! Sä olet kerran tuosta huomauttanut ja yritin silloin jo parantaa tapojani, mutta näemmä olen taas lipsunut. En tiedä mikä voittamaton kammo minulla on eri konjunktioita vastaan.

  • #7429 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (Tämä on jonkinlainen pieni jatko tuohon Fifin päiväkirjaan)

    Käyntiin ja stop
    Nellyn riemulla ei ollut mittaa eikä määrää, kun vihdoin pitkän pähkimisen jälkeen ilmoitin osallistuvani TT-cupiin. Ymmärsihän se toki, sillä jos sattuisin vahingossa vaikka pärjäämään, se nostaisi valmentaja-Nellyn osakkeita muiden silmissä. Myös Simo oli innoissaan asiasta. Hänellä oli vuosikausien kokemus minun kilpailuvastaisuudestani ja hän ehti jo puhelimessa epäillä Nellyn myrkyttäneen minun teeni jollakin, kun tämmöiseen nyt lähdin. Sieltäkin suunnasta olisi tiedossa valmennusapuja, jos sellaisia tarvitsisin. Tiedä vaikka saisimme pystyyn ihan yleisen valmennuksen Hopiavuoren porukalle! En tosin tiennyt vielä juurikaan muita osallistujia kuin meidät ja eiköhän Jannakin lähtisi Paahtiksensa kanssa. Moni muu oli vielä arpomisvaiheessa.

    — Voinko mä tulla katsomaan kun sä ratsastat Mortilla? Santtu kysyi satulahuoneessa kun nostelin Mortin varusteita syliini.
    — Joo totta kai. Tosin voi olla että meidän treeni tänään on aika tylsää katsottavaa, pitäisi nimittäin hioa käyntiä.
    — Ei se varmaan mitään haittaa, se on uutta mulle kumminkin.

    — Aiotko sä osallistua Mortilla siihen Tie Tähtiin -kisaan? Santtu kysyi kun talutin Morttia maneesiin.
    — Joo, ajattelin kun nuo Storywoodin kisat meni niin hyvin. Ja Nellykin suositteli. Vaikka mietin kyllä eka että pitäisikö kumminkin ottaa Salieri, mutta se on vähän taantunut Harrin kanssa eikä tässä oikein ehdi valmistella sitä ainakaan vaativaan B:hen. Joko sä kuulit miten Harrin kisat Storywoodissa meni?
    — Joo, kuulin kyllä jotakin. Ihanko oikeasti se tippui verryttelyssä?
    — Näin kävi. Lisäksi se oli ihan eka kerta ikinä kun se hevosen selästä putosi.
    — Ei vitsit. Ja ratsasti sitten kuitenkin kisaratansa?
    — Juu ja sai ihan kohtuullisen suorituksen. Ei loistokas mutta jotakuinkin ehjä.

    Ratsastaessani tunsin koko ajan Santun katseen, mutta ehkä kuvittelin vain. Silti tuntui siltä, että nyt piti ratsastaa hyvin ja ajatuksen kanssa. Sen huomasi, koska ratsastushan sujui mielestävi varsin hyvin tällä kertaa. Havahduin miettimään, että olisinko oikeasti ollut niin säntillinen ja tarkka, jos joku asiasta kiinnostunut ei olisi ollut katsomassa. En ehkä! Pitäisiköhän pyytää Santtu tai joku katsomaan useamminkin? Hulluna mahtaisivat pitää kyllä.

    — Mitä varten sä teit sitä että askel ja stop ja askel ja stop? Santtu kysyi kun talutin Mortin pois maneesista.
    — Mä opetan sitä odottamaan mun apuja, Mortti on nimittäin hätäinen käynnissä. Se ei ole hyvä, jos hevonen kiirehtii hätäisenä eteenpäin omine nokkineen, kun sitten sitä joutuu pidättämään ja silloin viimeistään siitä käynnistä tulee jännittynyttä ja huonoa. Kun mä pysäytän Mortin yhden tai kahden tai kolmen askeleen jälkeen, niin se ei enää tiedäkään että mitä seuraavaksi tehdään ja jää kuuntelemaan mun apuja paremmin. Nelly olisi varmaan parempi selittämään tätä, mutta tämä ajatus suunnilleen siinä on takana.
    — Toimisikohan sama Fifillekin, se on kans välillä aika hätäinen käynnissä.
    — Ekaksi pitäisi kuitenkin saada tehtyä hyvä pysähdys missä hevonen on rentona ja parhaassa tapauksessa löysin ohjin.
    — Ai jaa… Ei sekään kyllä taida olla ihan meidän bravuureja.
    — Jos haluat, niin voin joskus yrittää neuvoa sitä. Tai kysy vaikka siltä valmentajaltasi.

    Minä lähdin pihasta jäähdyttelemään Morttia vielä ja nostin kättä Santulle, joka oli sanonut lähtevänsä kotiin tältä päivältä. Aurinko paistoi niin että häikäisi ja peltojen ympäri kiertävä ratsupolku alkoi olla mutainen. Se oli kevät tulossa, mutta ekaa kertaa kolmeen vuoteen se ei ahdistanut mitenkään suunnattomasti.

    • #7464 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vooooi vitsiii. Nyt kun unohti tuon TT:n omalta osaltaan, olen yhtäkkiä innoissani cupista etenkin Sonjan (ja Niklaksen) tarinankulun kannalta. Tänä vuonna TT on muuttunut, mutta ennen mulla on ollut sellainen tuntuma, että se on ollut suunnattu aika nuorille ratsastajille. Sitä mun eka TT-osallistujani kipuili ja patisti lopulta nuoremman äijän hommiin puolestaan kun ei itsetunto riittänyt olla ”kakaroiden keskellä”. Onkohan TT muuttunut, vai joutuuko Sonja samantyyppisen näyn eteen? No, sitä katsotaan sitten. Oli siellä viime vuonna edes niitä kolmattakymmentä käyviä jonkin verran.

      Sonjan kannalta uutta asiaa on myös kisaaminen ylipäätään. Onhan se nyt kisoissa tässä ollut, mutta TT tuntuu olevan rankka cup paitsi kirjoittajalle, myös ratsastajalle. Ehkä kirjoittajien minät paistavat teksteistä lopussa läpi, mutta meidän talli ei ole millään lailla ainoa, jossa hahmotkin kertoivat tarinoissaan väsyvänsä loppua kohti. Mitenhän Sonja tulee tämän jaksamaan? Näyttää siltä, että ainakin alussa on intoa ja motivaatiota harjoitella!

      Mä tykkään tarinoista, joissa Sonja on yhdistetty näihin meidän vauvojen, niin kuin Santun kanssa samaan tarinaan. Sonja on niin vetäytyvä ja hillitty ja pitää itseään melko huonona sosiaalisilta taidoiltaan. Viimeisin on kuitenkin vain Sonjan päässä. Me tiedetään, että Sonja osaa kyllä puhua tasavertaisesti myös meidän tallin teineille… …ja jopa vajota hetkeksi samalle tasolle niin kuin silloin sata vuotta sitten osoittaessaan Sannille Sannin paikan. 😀 Mun olisi itse kirjoittajana vaikeaa saada Sonja ja Santtu toimimaan yhdessä ilman, että välissä on joku puheliaampi räpättämässä välittäjäaineena, mutta näin vain sä senkin vedit toiminnan avulla. Santtu on kuitenkin aidon kiinnostunut ratsastuksesta, ja tietämättään näköjään Sonjalle avuksi istuessaan katsomossa.

    • #7471 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Tää oli aika kova veto, koska en tosiaan olettanut että se Santun tarina saisi mitään jatkoa. Ei meinaan ollut helpoin pallo mistä ottaa koppi, vaikka häijysti sellaisen kopitettavan lopun siihen kirjoitinkin 😀 Tiedän, että en itse olisi osannut mitään kirjoittaa vastaukseksi ilman, että siitä olisi tullut tylsä ja vähän väkisin väännetty. Tämä ei tuntunut niistä kummaltakaan, ja olin tosi ilahtunut että halusit ylipäätään kirjoittaa jotain vastaukseksi!

      Pidän peukkuja Sonjalle, ja tottakai muillekin meidän tallin tyypeille jotka lähtee kisaamaan. Luulen, että Santtu kiinnostuu tästä Sonjan kisaamisesta niin, että voisi vaikka olla halukas lähtemään mukaan joku kerta. Ihan vaikka katsomoon tai jopa groomiksi, jos Sonja sellaista tarvitsee ja Santun siihen kelpuuttaa. 😀 Nyt kun Keskusta on kaput (saadaankohan me sitä ikinä enää takaisin….) niin ei voi siellä viestittää tai suunnitella tälläistä, niin menköön tässä. Mutta olisi Santun tarinalle – ja nyt et ota mitään paineita, koska Santtu ja mä pärjätään ihan ilmankin – hyödyllistä, jos se pääsisi messiin mukaan vähän tutustumaan kisapaikan ilmapiiriä ja miten homma siellä toimii. Ja Sonja on kumminkin siihen hyvä vaihtoehto, koska Santtu ihan tykkää Sonjasta eikä esim pelkää sitä :DD Ja taisit joskus mainita, että olisi kiva löytää joku keino millä ne kaksi voisi tutustua enemmän? Ellen ihan muistele omiani. Ja tosiaan, ei mitään paineita, mutta tulipahan tälläinen vaan mieleen! 😀

      En yhtään epäile, etteikö Sonja olisi tuntenut katsetta itsessään koko ratsastuksen ajan. Santtu olisi hyvinkin voinut olla vihon kanssa tekemässä muistiinpanoja, jos siis vaan olisi kehdannut. 😀 Hän tuntui tässä siis ihan itseltään kysymyksineen kaikkineen!
      Ja voi Sonja, kun tietäisit, että Santtu tulisi vähintäänkin innoissaan aina aina katsomaan, kun joku muu ratsastaa, jos vaan kehtaisi kysyä lupaa… 😀

  • #7694 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Loma-Mortti
    Olisi joskus hauska päästä Mortin pään sisälle, tietää mitä se oikein miettii ja ennen kaikkea mitä se on mieltä minusta.

    Koko kevään se on ollut vähän etäinen. Kiltti ja ystävällinen kyllä, muttei samanlainen seurankipeä nallekarhu kuin Salieri. En murehtinut sitä sen enempää, sillä totta kai omistaja, ympäristö, rutiinit ja kaikki olivat uutta ja varmasti kesti kovahermoisemmallakin hevosella aikansa sopeutua. Siihen nähden tämä kevät on mennyt varsin kivasti ja erityisesti nuo kaikki kisat, joissa Mortti on suorittanut niin tunnontarkasti ja muutenkin ollut hienosti.

    Olen lukenut jostain teorian, jonka mukaan hevonen jatkaa niin sanotusti vanhoilla säädöillä pari, kolme kuukautta omistajanvaihdoksen jälkeen, mutta alkaa sen jälkeen sitten hakea uusia rajoja ja alkaa taisteluvaihe uuden omistajan kanssa. No, ei meillä kyllä vain! Tai ehkä vähän, mutta ei niin paljon että olisi ollut merkitystä mihinkään. Parempi tietysti olla julistamatta vielä mitään, sillä voihan se iskeä vaikkei vielä olekaan sitä tehnyt.

    No, joka tapauksessa nyt tämä minun hyvinkin liikemiesmäisesti käyttäytynyt ruunani tulee hakemaan rapsutuksia kun se on lomalla! Vähän melkein jo tarhassa tuuppivat Salierin kanssa toisiaan että kumpi pääsee mamman rapsutettavaksi. Salieri on tullut aina huomiota hakemaan, Mortti ei niinkään ellei nyt ihan erityisesti houkuttele. Jako on aina ollut sellainen, että Mortti on se kisaratsu ja Salieri harrastehevonen, joskin aika kovan tason sellainen, ja se jako on tosiaan tullut käyttäytymisen ja persoonan perusteella.

    Nyt en tiedä mitä pitäisi ajatella. Tunteeko Mortti olonsa hylätyksi kun en ratsastakaan sillä joka päivä? Jos sille normaalisti riittää työnteko ja siihen liittyvä hoivaaminen huomioksi ja nyt kun sitä ei ole, se kaipaa rapsutuksia. Tykkääkö se nyt kumminkin siitä että sitä on pesty ja puunattu ja letitetty ja nypitty kisoja varten, ratsastuksen lisäksi? Miten se selviää kolmen viikon kesälaitumesta, jos minä lähden Harrin kanssa reissuun?

    Rapsuttelin molempia hevosia tarhan aidalla, onhan minulla sentään kaksi kättä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja joka puolelta kuului tallin ääniä, kavioiden kopsetta, hirnahtelua ja hörinää, puhetta kun ihmiset juttelivat toisilleen.

    • #7695 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Saat tuotua tähän tekstiin aivan täysin sen lemmikinomistajan pienen ahdistuneen vireen, jota varmaan kaikki aika-ajoin kokee. Olette varmaan kyllästymiseen asti jo kuulleet, että jouduin lopettamaan toisen koiran ja hankkimaan pennun toiselle kaveriksi, mutta siitä lähtien munkin pohjavire on ollut tällainen lievän huolestunut. Mitä jos se oma lemmikki on vähän niin kuin surullinen, eikä sitä huomaa? Minkähän takia se nyt käyttäytyy eri tavalla kuin ennen? Tykkääköhän se edes olla minun kanssani, vai onko se vain kun on pakko? Sonjan ajatukset kuulostavat ihan tosi tutuilta.

      Samalla tarinassa on kuitenkin lämmin ote. Sonja on hevostensa mamma ja viitsii olla niiden kanssa, vaikkei varsinaisesti tekisi mitään. Risteili pääkopassa mitä ajatuksia tahansa, tämä lämpökin on lemmikinomistajalle tuttu juttu. Että on ollut ihanaa, kun mun uusi pentu, joka ei muuten yh-tääääään viihdy sylissä, on halunnut jo välillä halia ja pusia. Ihan niitä örkkejä silloin halii ja pusii, vaikka olisi kuinka sellainen toiminnan ihminen (…suorittaja…) että jotain järkevää pitäisi aina saada aikaan.

      Mortti ja Salieri on olleet molemmat niin ihania, että veikkaan, että hyvin niille käy lomalla. Sitten kuitenkin… Elämällä on taipumus yllättää. Mitä jos Mortti onkin ollut niin kauhean kiva just ja vain siksi, että sillä on ollut ihan hirveästi töitä!! Kuka uskoisi, kun Eetu soittelisi perään että Sonja sun hevonen täällä pistää väkeä ja paikkoja palasiksi… 😀

  • #7817 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (Mä nyt kirjoitin Marshin puuttumaan asioihin, joihin se ei ehkä puuttuisi. Sori. Ja minua harmittaa se, etten tajunnut tehdä Salierille ja Mortille yhteistä päiväkirjaa alunperin, kuten Hakralla ja Barnumilla on.)

    Se on hyvä hevonen
    Tervehdin Marshallia tallissa kun hän oli taluttamassa Barnumiaan karsinaan. Barnum muistutti ulkoisesti Salieria, mutta oli vähän matalampi ja aika paljon kevyempi. Olin huvikseni selvitellyt tietoja sen rodusta, koska en ollut aiemmin kuullutkaan sellaisesta kuin venäjänratsuhevonen. Sen historia oli mielenkiintoinen, tsaarinajan jalo ratsu, joka onnistuttiin elvyttämään vielä vaikka se olikin lähes kadonnut maailman melskeissä. Tunsin aina kunnioitusta pitkää historiaa kohtaan ja katselin mustaa oria ihaillen. Sekin oli onneksi jo hieman muuttanut käsitystään minusta tai ei ainakaan välittömästi liimannut korviaan niskaan jos tulin lähelle.

    — Oletteko tulossa vai menossa? kysyin Marshilta.
    — Anteeksi?
    — Niin että oletko menossa ratsastamaan vai tulossa ratsastamasta?
    — Menossa vasta. Hain juuri tämän tarhasta. Ajattelin mennä kentälle kokeilemaan vähän esteitä. Vai oletko sinä menossa kentälle?
    — Ei, ajattelin mennä maneesiin treenailemaan ihan sileällä, kuten yleensäkin, kerroin ja jatkoin Mortin sukimista käytävällä.

    Juttelimme niitä näitä siinä hevosia harjatessamme. Ilmeni, että Mortilla ja Barnumilla on kovastikin yhteistä: molemmat tykkäävät työnteosta ja pitkät lomat saavat ne happamiksi. Työnarkomaaneja, naurahti Marshall.

    Menin sitten kertomaan Marshallille sen, etten tiennyt vielä mitä tekisin nyt syksyllä kun jäisin hevosten kanssa kahden. Vaapuin vieläkin kahden vaiheilla, pärjäisinkö vai enkö. Kerroin senkin, että Salierille olisi periaatteessa tiedossa ylläpito ja ratsastus talveksi ja ehkä ensi kesäksikin. Se pääsisi hyvään ja varmaan paikkaan. Marshallilla itsellään oli kaksi hevosta nyt, mutta hänellä oli myös Niklas ja muutenkin hänen lähtökohtansa oli erilainen. Mikäli olin oikein ymmärtänyt, hän oli ollut miltei jopa ammattiratsastaja, jolle kaksi hevosta oli silkkaa vapaa-aikaa. Minä olin puhdas harrastelija.

    — Haluatko neuvon? Marshall kysyi kun olin purkanut koko aisan hänelle ja talutimme ratsuja ulos.
    — Anna tulla, sanoin uteliaana.
    — Jos sinulla on kerran Salierille hyvä ylläpito tiedossa, mihin uskallat sen antaa, niin anna toki. Ei sellaisia tarjouksia liian usein tule vastaan. Ja jos tämä ratsastaja on kerran mielestäsi hyvä ja ratsastaa sen Simon valmennuksessa, niin Salierihan kehittyisi siinä samalla. Se on hyvä hevonen. Siinä on kapasiteettia. Se on hyvä hevonen myös Harrille alkeisratsuksi, mutta Harri menee pois. Se on tärkeä hevonen sinulle, mutta siellä se olisi hyvässä hoidossa ja sinä voisit keskittyä täysillä Morttiin. Vaikka voisitte jatkaa kisauraanne.

    Vihdoinkin! Moni oli vain niin kohtelias eikä sanonut omaa suoraa mielipidettään tilanteesta, vaikka sellainen olisikin. Kunhan hymistelivät, että tee toki niin kuin itsestä parhaalta tuntuu, vaikkei se ollut mikään ratkaisu. Lisäksi Marshall sanoi täsmälleen sen, minkä minä jo tiesin mutten halunnut tunnustaa itselleni.

    — Kiitos, sanoin kun Marshall odotti selvästi jotakin vastausta. — Kiitos, ihan totta. Kiva että joku sanoo tuon ääneen. Sä olet oikeassa, tuo olisi ehkä se paras ratkaisu, mutta mun täytyy vähän silti vielä mutustella sitä. Mutta ehkä mä teen just noin.

    Senhän sitten arvasi, että ratsastus meni ihan pieleen. En osannut keskittyä oikein mihinkään, kun perkasin läpi Salierin tilannetta. Ja sitten sen huomasi Morttikin, joka kävi kärttyisäksi. Hyvänlainen soppa tästäkin tuli sitten, mutta mikäpä ei maastolenkillä parantuisi, ajattelin. Ulkona piskotteli vähän vettä ja mietin josko pitäisi kaivaa jo ratsastusloimi, se kevyt ja vedenpitävä. Mortilla oli pintelitkin jalassa, ei kunnon suojat, niin että olimme aika kehnosti varustautuneet maastolenkkiä varten. Päätin kuitenkin, että ehkä selviäisimme yhdestä rauhallisesta maastoilusta ihan näinkin.

    Kun palasimme tallille, olin tehnyt päätökseni ja aurinkokin paistoi taas. Marshall oli todellakin oikeassa enkä minä olisi todellakaan ensimmäinen tai ainoa hevosenomistaja, joka antoi hevosensa ylläpitoon ja vieraalle ratsastettavaksi. Herran tähden! Eihän kai kukaan olympiaratsastajistakaan itse omistanut kilpahevosiaan. Kyllä ne olivat muiden omistuksessa varsin usein. Mutta kyllä minä nyt vielä vähän tenttaisin Simoa siitä Anssista. Niin ja sehän oli luvannut tarvittaessa tulla tänne ratsastamaan Salieria, jos halusin. Ehkä pitäisi esittää kutsu…

    Vaikka edelleen jokin tunne yritti huutaa väliin, että ei Salieria voi noin vain antaa pois.

    • #7818 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Sonjan pohdintaa hevostilanteesta ja sen ratkaisusta on mielenkiintoista seurata sillä kyseessä ei ole kuitenkaan helppo päätös vaikka mitään lopullista ei olekaan tapahtumassa.

      Jännää nähä mitä lopulta tapahtuu ja millaiseen ratkaisuun sekä perusteluihin Sonja päätyy.

    • #7821 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Hyvin Marshallille sopiva ”sekaantuminen” asiaan 😀 Draamasta se pyrkii pysymään erossa tai vähintään neutraalilla maalla, mutta tälläsissä tilanteissa se antaa kyllä rehdisti oman mielipiteensä. Etenki jos toinen vielä selvästi pallottelee vaihtoehtojen kanssa että mitä oikein tekisi.

      Mielenkiinnolla kyllä kiikaroin täältä että mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Alottaako Sonja ihan aktiivisen kilpauran Mortin kanssa kun voi keskittyä vain yhteen hevoseen? Entä Salieri, kokeileeko Sonja senki kaa kilpailemista sen jälkeen kun ylläpito loppuu?

    • #7830 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aaaa Sonja haluaa hei Salierin kanssa samaa kuin mä nyt haluan kun etsin omaa asuntoa. Jonkun muun pitäisi antaa vahva suositus, jotta se voitaisiin tulkita päätökseksi. Ainakin mun kohdalla tämä johtuu osaksi siitä, että sitten jos jotain menisi mönkään, suosittelijaa ei voisi suoranaisesti syyttää, mutta voisinpahan kuitenkin salaa syyttää. :DD Aikuisuuden yksi hirvein puoli on kyllä se, että pitää tehdä isoja päätöksiä, eikä äiti tee niitä ja pakota! Pakottaisipa äiti taas!

      Marshallille lankeaa tässä järjen äänen osa. Tietenkin Salierin antaminen pois on jotenkin objektiivisesti viisas ratkaisu ja Marshall perustelee sen just näillä ihan oikeilla järkevillä seikoilla. Tulee enemmän vapaa-aikaa, vähemmän kuluja ja Salieri kaiken lisäksi kehittyy.

      Sonja edustaa kuitenkin tunteita. Kun ei mietikään puhtaalla järjellä, kuinka Salierin antaminen pois voisi mitenkään olla hyvä ratkaisu? Silloinhan hevonen voi olla luoja ties missä oloissa kuinka vihaisen ratsastajan kanssa tahansa, eikä Sonja edes tiedä. Mä en voisi nukkua öitäni, jos mun pienet vauvat, mun koirat, olisivat yhtään missään taitavissa käsissä. Mitä jos niitä ei pussailla siellä ja oteta suihkuun nuolemaan sääriä?

      Mun lempikohta tästä tarinasta on kuitenkin loppu. Siinä Sonja on tehnyt päätöksensä. Ja hän pysyy tässä päätöksessään. Tämä on viimeisistä viimeinen lopullinen päätös, eikä tätä muuteta vaikka niitä kaikkia muita lopullisia päätöksiä on ehkä muutettu. Paitsi että — paitsi että — ei Salieria voi noin vain antaa pois. 😀

      (Salierin ja Mortin päiväkirjan pystyy kyllä yhdistämään. Se vaatii sitä, että joko tekee uuden tai muuttaa toisen nimen ja siirtää kaikki viestit samaan. Jokaisen viestin siirtäminen vaatii useamman klikkauksen, eli jos tällä jutulla on kiire tai edes kiireehkö, joudut ottamaan ylläpitäjän oikeudet ja tekemään itse. 😀 Mun on pakko ottaa kommentoinnissa kiinni aina kun voin, koska mun harrastusaika on ollut jo kauan töiden takia niin itkettävän rajallinen.)

  • #7917 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Kuulumiset
    Nelly oli höykyttänyt meitä kentällä niin että tunnin jälkeen todellakin tiesi urheilleensa. Morttikin oli hikinen. Vaan ratsastus oli mennyt hyvin ja Mortti liikkui taas innolla eteenpäin. Siitä olin iloinen. Laidunloman jälkeen Mortti oli muuttunut hieman tahmeaksi liikkumaan, mutta syyksi paljastui satula. Onneksi sentään se eikä mikään mystinen terveysongelma! Viis siitä, että kun uutta satulaa olin kokeilemassa, sopivimmaksi meille molemmille osoittautui se kuuden tonnin penkki, kallein mikä paikallisen liikkeen valikoimasta löytyi. Se oli kuitenkin vain rahaa ja tärkeintä oli se, että Mortti liikkui taas hyvin.

    Lisäksi oli pakko myöntää, että kyllä elämä oli helpompaa kun oli vain yksi hevonen. Morttia kuivatellessani mietin, että varsinainen aivopieru aikanaan se Mortin hankkiminen oli, mutta toisaalta se kyllä sopi siihen kohtaan ihan hyvin. Mistä me tiesimme silloin, mitä tulee tapahtumaan vuoden päästä. Ja missään nimessä en kadu Mortin ostamista! Päinvastoin, se on erinomainen hevonen. Taputtelin sitä vielä lähtiäisiksi.

    Kun astelin pihan poikki tupaa kohti, huomasin Anssin olleen samoissa puuhissa, sillä Whatsappista löytyi kuvaviesti valmennustunnin jälkeisistä tunnelmista. Salieri siinä seisoi karsinassaan loimi päällä ja mutusti jotakin Anssin kädestä, banaania varmaan. Hymyilin mielissäni. Ei se ehkä ollut suunnaton virhe antaa Salieri pois väliaikaisesti.

    Tuvassa saatoin sitten esitellä tätä tuoreinta kuvaa kun muut kyselivät Salierin kuulumisia. Eihän Anssilla mitään raportointivelvollisuutta ollut, mutta aika usein tuli jotakin kommenttia ja kuviakin. Juttelimme me toki WA:ssa muutakin, mutta no, se nyt ei tähän kuulunut, sillä seuraavaksi kyseltiin myös Harrin kuulumisia. Harrin lähtö tuntui lopulta olevan aika iso juttu tietyllä tapaa. Ei Hopiavuoresta tai edes Otsonmäeltä ihan joka päivä lähdetty Kanadaan asti töihin.

    — Harri on löytänyt kuulemma tiensä jo eräälle hevostallille siellä Toronton lähistöllä, kerroin. — Joku sen uusista työkavereista ratsastaa siellä kans ja tietysti Harri tarttui tähän, että jos se olisi fiksu talli, niin voisi alkaa käydä itsekin siellä. Saa sitten nähdä, että mitä käy kun se tulee takaisin, sillä se talli painottaa enempi esteratsastukseen ja mitä ne nyt pohjois-Amerikassa on, hunter-luokkia. Ja Harri on vähän jo innostunutkin hyppäämisestä! Ei, ei se sentään vielä lännenratsastuksesta ole innostunut. Sitä odotellessa tässä…

    • #7968 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä tarinassa Sonjan mielialassa on sellainen tasainen mutta toiveikas suvantovaihe. Asiat järjestyivät. Vaikka jäätiin kahden hevosen kanssa yksin, toiselle löydettiin (Sonjan näkökulmasta) kiva ja taitava vuokraaja. On energiaa keskittyä Morttiin, kun voi luottaa siihen, että Salierilla on kaikki hyvin. Sitäkin sivutaan, että vaikka Mortin ostaminen ei olisi ollut viisain ratkaisu, jos Harrin lähdöstä olisi tiedetty etukäteen, niin sekin järjestyi. Ja se Harri, hän on toki lähtenyt, mikä on kurjaa, mutta onneksi on näitä kaikkia muita juttuja mietittävänä. Niin kuin se, miten muut asiat järjestyivät. Ja Anssi… 😀

  • #7958 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Mitä jos vahingossa möläytän?
    Harjasin Morttia karsinassa samalla kun Nelly notkui ovella ja juttelimme juuri päättyneestä valmennustunnista. Se oli koostunut ihan perusasioista, askellajien hiomisesta, herkistelystä ja sen semmoisesta. Aivan viimeiseksi tehtäväksi Nelly oli antanut laukanvaihtosarjan. Olin pyörtyä satulaan, koska sarjavaihdot kuulostivat aina joltain kamalan vaikealta, vaikkei niissä oikeasti ollut mitään niin äärimmäisen hankalaa, kun hevonen oli oikeasti koottuna ja tasapainossa. Ja se olikin mennyt niin hyvin, että olin pyörtyä toistamiseen, mutta onnesta, en kauhusta. Siihen oli hyvä lopettaa tunti, sillä minusta ainakin tuntui kuin leijuisin edelleen muutaman tuuman maanpinnan yläpuolella pelkästä siitä riemusta, että osasin laskea kolmeen.

    — Hei, odotas vähän, sanoin Nellylle kesken lauseen kun näin Eetun marssivan käytävää pitkin. — Eetu kuule! Ihan semmosta vaan, että mä en ole nyt lauantaina tulossa tallille, Mortilla on silloin vapaapäivä muutenkin, joten loimitus ja tarhaus ihan normisti. Ja heinät. Mä laitan ruuat etukäteen valmiiksi.
    — Tämoon selevä, kuittasi Eetu.

    — Jaa sä pidät oikein tallivapaapäivän, Nelly tokaisi naurua äänessään.
    — Joo, Tampereella ajattelin käydä, sanoin.
    — Kuulostaa kivalta. Onks jotakin erikoisempiakin suunnitelmia?
    — Ei, vastasin vähän yksikantaan ja käännyin mukamas tarkoituksella harjaamaan Mortin takaosaa, että sain käännettyä kuumottavat posket piiloon. — No, kavereita ajattelin nähdä, yritin saada ääneni kuulostamaan sopivan huolettomalta, mutta sanat tuntuivat tulevan ulos teennäisinä.

    — Jaa ootsä Tampereelle menoos? huikkasi Janna oli selkeästi kuullut keskustelunpätkän kun asteli Paahtiksen karsinaa kohti. — Sää et olekaan siällä pitkää aikahan käynytkään, vai mitä?
    — No kävin mä sen Salierin viemässä sinne pari viikkoa sitten, huomautin ja yritin miettiä jotakin toista puheenaihetta, pois Tampereesta ja Salierista ja kohta ne varmaan kysyisivät Anssistakin ja sitten minä menisin vahingossa möläyttämään, että joo, pitäisihän se Anssikin tavata.

    — Mites meillä oli ne ensi viikon valmennukset? Keskiviikkona? Kun perjantaina pitää lähteä sinne Lapinreissulle, keksin nopeasti.

    • #7969 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mua jotenkin huvittaa, miten Sonja suojelee tätä Anssin juttua niin kuin suurta salaisuutta. 😀 Se on jotenkin niiiiiin inhimillistä ajatella, että pian muut näkee jotain ja kyselee ja huomaa. Vaikka ei tietenkään huomaisi. 😀 Kenenkään normaalin ihmisen ajatuskulku ei menisi sellaisia ratoja, että aaaaa Sonjalla ja Anssilla on jotain kun Sonja menee kerran Tampereelle. Tietenkin normaali ihminen ajattelisi, että noni se menee katsomaan Salieria kun mainitsi sen Anssin. 😀 Mutta itsehän sitä pelkäisi ja luulottelisi toisin.

      Sonjan olosta päättelen, että juuri nyt Anssi on aika jännittävä ja vähän ihanakin salaisuus. Olisi mahdollista tulkita samoista merkeistä, että Anssi on nolo ja ahdistava salaisuus, mutta jokin ei saa mua tämän tarinan perusteella suostumaan sille kannalle. Ehkä se on se, että Sonja on tosiaan menossa ihan Anssiakin tapaamaan, eikä tiukasti pelkkää Salieria. Vitsin hahmot, kun tahtovat oikein kerjätä onnettomuuksia. Sonjan silmin Anssi on tosi ihana, mutta eihän tästä nyt mitään hirveän hyvää voi seurata! Koska onhan se Harri nyt ihan eri sarjassa Anssin kanssa! Tosi ahdistavaa seurata vierestä.

  • #7983 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (Eräs oman elämänsä supersankari unohti ilmoittaa ratsukkonsa niihin Aihkian jousiammuntakisoihin ja luokkahan on nyt täynnä jo ettei tässä mihinkään Lappiin lähdetäkään… nii.)

    Viikon ensimmäinen maanantai
    — Turvoksiishan tämoon ja lämmin, muttei sanoottavasti aro, tuumasi eläinlääkäri Mortin jalasta. — Tästä on nyt paha mennä sanomahan näin käsikopeloolla jotta jänne vai ei. Voi olla jotakin ihan tilapäästäkin, mutta katto ny viikko pelkällä kävelytyksellä ja tarhaamisella. Täällä nua tarhat kumminkin on asianmukaaset. Otat sit taas yhteyttä, jos se ei viikossa tokene tai menee paheemmaks.

    Mortin karsinan ympärille oli kerääntynyt melkein koko talliporukka kuuntelemaan diagnoosia. Tietenkin: kaikilla oli varmasti hypännyt sydän kurkkuun nähdessään eläinlääkärin auton tallinpihassa.

    — Sulta jää nyt väliin ne viikonlopun kisat siellä Enontekiössä, sanoi aina niin käytännöllinen Marshall ensimmäisenä.
    — Joo, huokaisin. — En tosin ollut ehtinyt vielä edes ilmoittautua sinne. Ei ole nyt sulle kakkoskuskia reissuun.
    — No, ei se haittaa. Tärkeämpää että saat Morttisi kuntoon.
    — Joo, toivotaan ettei se ole mitään vakavaa.

    Se hyvä puoli asiassa kuitenkin oli, ettei tässä nyt mitään niin kauhean vakavaa jäänyt välistä. Tuo ratsastusjousiammunta oli ihan vain sellainen epävirallinen harrastus meille ja jos joihinkin kisoihin ei päässyt, ei se ollut mikään katastrofi. Enemmän harmitti Mortin puolesta, että se oli kipeä ja hevosenomistajalla on tietenkin aina se pelko, että mitä jos se onkin jotakin vakavampaa. Sen verran olin googlaillut itse, että jännevamma ei nykyään tarkoittanut välttämättä loppuiän kävelytystä tai teurastuomiota. Niihin oli hoitokeinoja ja minua lohdutti suuresti se, että Mortti oli kouluratsu, ei estehevonen.

    Kaivoin silti puhelimen ja näpyttelin Harrille viestiä Mortin kuulumisista. Tosin Kanadassa elettiin vasta aamuyötä, joten en odottanut vastausta ainakaan muutamaan tuntiin. Hetken mielijohteesta kirjoitin myös Anssille, että näin kävi ja en nyt ollutkaan lähdössä viikonloppuna Lappiin. Sieltä tuli pahoitteluiden jälkeen kaksi kysymystä: A. pitääkö varautua siihen että haluankin Salierin takaisin ja B. mahtaisinko olla viikonloppuna tulossa Tampereelle.

    • Tätä vastausta muokkasi 12 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Jäi loppu puuttumaan huonon copypasten takia vissiin
    • #7998 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Voi Sonja!! No mä vähän mietinkin kun ei ollut teidän nimiä siellä listassa, että mikä homma…. 😀 Höh, tylsää että kävi näin, mutta hei – aikas hyvin ”pelastit tilanteen”! Mä olisin varmaan jättänyt koko hommasta kirjoittamatta tyystin kun en olisi keksinyt mitään että miksi osallistuminen meni sivu suun. Ja eiköhän noita kisoja vielä tule, joihin Mortti ja Sonjakin pääsee mukaan! Vaikkei Sonja siitä äärimmäisen pahoillaan olisikaan, niin silti.

      Mua ilahduttaa että Sonja laittoi Harrille viestiä ensin. Anssin viestistä en ehkä niinkään ilahtunut, mutta en sano siitä tässä välissä sen enempää. Mä kun tykkään kun liekkeihin heitetään bensaa ihan urakalla, niin kivasti makustelen tätä kuviota jota Sonja itse (joko tietoisesti tai tietämättään) punoo.. 😀

    • #7999 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Ihana yksityiskohta että eläinlääkärikin puhuu leveetä murretta! Eläinlääkärin saapuminen on kyllä aina jotenkin kuumottavaa. Sitä yliajattelijana menee heti asioiden edelle ja mielessään pyörittelee jo vaikka mitä onnettomia löydöksiä.

      Haah, ihana Marshall heti ensimmäisenä totuuden torvena. 😀

      Tuo kivaa realistisuuttaa virtuaalielämään, kun hevosetkaan ei aina ole terveitä. (Mut ei draamanhakuisesti myöskään ihan kuolemansairaita)

      Toivotaan Mortille paranemisia!

      Ps. aijaijaijai, vai että ihan Anssille piti jälleen ilmoittaa asiasta.. 😉 Anssin ilmeneminen kuvioissa on kyllä tuonut Sonjan tarinaan uutta jännitystä ja eloa, jatkoa odotellen siis!

    • #8010 Vastaus

      Jumi
      Osallistuja

      Voi Morttia! Realistista pohdintaa ja Sonjan mieliala välittyi selkeästi.

    • #8125 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aika tyylikäs selitys nimen puuttumiselle listasta. Täytyy myöntää, että mua olisi samassa tilanteessa ottanut pattiin ja niin rajusti, että olisin jättänyt koko kisat kuittaamatta. Pitäköön tunkkinsa!! (Ihan niin kuin se olisi ollut niiden vika siellä…)

      Tarina on sellainen, että lukija potentiaalisesti huolestuisi, jos Mortin lähitulevaisuuden suunnitelmista ei olisi mitään tietoa. Nyt on kuitenkin ollut puhetta kisaamisesta ja tarina kuitattiin jo alussa selitykseksi tarinakisoista pois jättäytymiselle. Nämä tarinan ulkopuoliset seikat ehkäisevät suuremman huolestumisen. Tavallaan se on kiva (nyt on hermot riekaleina muutenkin ja muista syistä), mutta toisaalta aina on myös ihanaa olla hermona hahmojen ja hevosten puolesta. 😀 Mulla meinaan ainakin Hopiavuoren hahmojen jutut vaikuttaa ihan oikeaan mielialaan. 😀

  • #8034 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Tämäkin on varmaan tapahtunut ennen kaikkia draamoja. Minä nyt vain halusin kirjoittaa jotakin, missä voisi viitata Barnumin pöytätapoihin.

    Ihan terve hevonen?
    Mortti riekkui tarhassa kuin heikkomielinen. Se hyppi, loikkelehti, pukitteli ja sitten se heittäytyi maahan piehtaroimaan ja röhki ja örisi. Lievästi sai taas hävetä, koska se kuulosti enemmän joltain sikalaumalta kuin hevoselta. Kuvittelin jo paikkakunnan juorut: Hopiavuoren Eetu tarhaa villisikoja luvatta.

    Onneksi sentään on hiekkatarhat, mutta tämän jälkeen hiekkaa saisi putsata korvienkin takaa. Katselin Morttia riimunnaru kädessäni tarhan aidalla enkä tiennyt että mitä tässä pitäisi tehdä. Itkeä vai nauraa, antaa ruunan möyhytä sydämensä kyllyydestä vai yrittää kutsua sitä luokse, ratsastamaankin pitäisi mennä. Ja jos se jatkaa tuota menoa vielä satulan alla, niin siitä tulee kaikkien aikojen rodeo-show!

    — Ei tuo Morttikaan aina ihan terveeltä hevoselta vaikuta, naurahti Marshall taluttaessaan Barnumia tallille. Hän viittasi siihen keskusteluun, minkä olimme käyneet Barnumin ruokatavoista taannoin.
    — Ei sen vian tartte iso olla kun se on päässä, heitin takaisin.

    Käännyin taas katsomaan ruunaani, joka makasi nyt kyljellään ja kihnutti päätään nautinnollisesti maata vasten. Ihan kuin se olisi lukenut minun ajatukseni ja aikoisi varmistua siitä, että hiekkaa todellakin olisi korvantakusia myöten.

    Heikompi sielu olisi jo säikähtänyt, että nyt Mortilla on jokin kohtaus tai ainakin ähky, mutta minä en ollut suuremmin huolissani. Ei Mortti vaikuttanut kipeältä tai kajahtaneelta, sitä nyt vain riehututti.

    — No niin apina, malttaisitkos vihdoin tulla tännekin, rupattelin sille aidalta. Mortti nosti päätään, kokosi jalkansa ja ponnistautui pystyyn. Vielä ennen luokse tulemista se ravisteli itsensä niin perusteellisesti, että tunsin hiekanjyväsiä kasvoillani. Loimi oli toisella kyljellä ja näytti siltä, että pesu olisi enemmän kuin tarpeen.

    — Sä olet kyllä ihan mahdoton, sanoin Mortille kun napsautin riimunnarun kiinni. — Tässä siivoamisessa menee taas tunti. Ruuna katseli minua otsaharjansa takaa enkä tarvinnut paljonkaan mielikuvitusta, että olisin voinut kuvitella sillä peräti ilkikurisen ilmeen. Miksei näitä hetkiä saa ikinä kameralla kuvattua? Nytkin muistin kännykän vasta kun oli liian myöhäistä.

    • #8126 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kuule aww! Mortti ei ole ihan yhtä jäyhä rölli kuin Salieri, mutta on sekin yleensä kuvattu ihan tosi asiallisena. Musta on ihanaa, että sitä lapsettaa välillä. 😀 Voin kuvitella, kun se potkuttaa itseään kyljellään maata pitkin eteenpäin samalla lailla kuin koirat, kun niillä on liian mukavaa puistossa. Olisipa kuva. 😀 Eläimillä on aina parhaat ilmeet silloin, kun ne saa pöhkökohtauksia.

      Mutta pääpointtini on siis se, että minulla on Morttiin heti henkilökohtaisempi suhde, kun olen nähnyt sen touhaamassa omia juttujaan niin kuin ei-kukaan-muu-hevonen. Vitsit miten mulla olisi YLAn tekstituomarina lokoisat oltavat, jos vaikka puolet hevosista saisi tällaisia päiväkirjamerkintöjä. 😀 Hevoset on mulle nykyään sivuosassa, mutta tällaisissa pääosissa lukisin niitä vieläkin ihan onnessani!!

  • #8047 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Maailma kutsuu
    — Siis torellakin kannattaa lähtiä jos vaan kokee notta on jotakin saumaa! Janna hihkaisi innoissaan kun kyselin häneltä kokemuksia Paris SIM Eventing Weekiltä. Nyt nimittäin olisi tarjolla koulukisat samassa paikassa ja minulla kävi mielessä, että mitä jos…

    — Ainakin noissa kenttäkisoossa se expo-alue oli kyllä ihan hanitoon. Siällä oli kaikkee maharollista ja palijo semmoostakin mitä ei olis osannu ikuna kuvitellakaan. Ja tosi erukkaita tarjouksia. Että autoon tilaa ja luattokortille kunnolla katetta, et karu.

    Seuraavana uhrina oli Nelly.
    — No kyllähän sä sen tiedät, ettei ne vaihtosarjat ole mikään ongelma Mortin kanssa, vaikka sä muuta yritätkin väittää. Eikä se puolipiruettikaan. Kova paikkahan se on tehdä debyyttinsä vaativassa A:ssa, mutta ei se sitä muuta mihinkään, ettettekö olisi ihan valmiit siihen. Ja olisihan se varmasti hyvää kokemusta teille.
    — Ja ehdottomasti kannattaa kyllä ratsastaa kaksi luokkaa, kun kerran on sopivat. Se tiistain vaativa B toimii hyvänä harjoituksena sit seuraavan päivän luokkaan, niin olette sitten kunnolla iskussa sitä varten. Eikä se nyt ole mitenkään järkevää laittautua täältä asti Pariisiin yhden luokan takia.

    Seuraavaksi yhytin Marshallin, jolla oli kokemusta hevosten kuljettamisesta pitkin Eurooppaa. Tai ainakin hänen isällään luulisi olevan ja kai Marsh nyt jotakin tiesi myös.
    — Ei Euroopassa ole mitään niin kovin kummallista. Yleensä se temppu on saada ne hevoset ja kalusto EU-rajojen sisäpuolelle Venäjältä. Suomesta ei ongelma. Finnlines ainakin on hyvä laivayhtiö, joka kuljettaa Saksaan. Baltian läpi ei missään tapauksessa kannata ajaa.

    Siinä sitä sitten oltiin, että pitäisikö tässä lähteä Ranskaan nyt seuraavaksi. Ei kukaan ainakaan sanonut ettei kannata ja liian vaikeata ja ihan turhaa. Oikeastaan aloin jopa pitää ideasta, ei niinkään kisojen takia, vaikka nekin varmasti olisivat hienot, vaan Ranskan takia. Jos kilpailee kahtena päivänä siellä ja sitten vaikka pitää pari päivää lomaa muuten vain, niin saattaisi ehtiä käymään Pariisissakin.

    Mutta mistä minä kisahoitajan noidun? Tämä kuulostaa ihan sellaiselta reissulta että olisi hyvä olla joku toinen mukana, joku joka huolehtisi hevosesta kun minä huolehdin kaikesta muusta. Hitsi että Harri on pois, häntä olisi nyt todellakin tarvittu. Lähtisiköhän joku Hopiavuoresta, pohdin itsekseni, mutten keksinyt oikein ketään jolta viitsisi edes kysyä. Useimmat eivät pääsisi viikoksi reissuun töiden ja muiden takia, vaikka minä luonnollisesti maksaisin kaikki kustannukset.

    • #8048 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Ensin heti tuli mieleen että heittäisin tarinalla vastaan, mutta koska en tiedä yhtään miten kykenen kirjottaan tällä hetkellä niin:
      Jess! Eli joku muuki Hopiavuoresta lähössä tuonne Ranskan kisoihin. Koska kyllä, Marshall on poneineen suuntaamassa sinne myös ennen ko sitte pitää pienen kisatauon. Joten luonnollisesti: se varmasti tulee tarjoamaan Sonjalle että hei autoon mahtuu yks jos on tarvetta (viipyy sielä melkeinpä koko kisaviikon ajan)

    • #8050 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Oi vitsi ois mahtavaa nähdä Sonja ja Mortti kansainvälisillä kisakentillä. Jannasta saa varmasti matkaseuraa joko yksin tai Paahtiksen kanssa. Ja jos muita talleja/hahmoja niin tarvittaessa Storystä voidaan laittaa iso rekka (7 hevospaikkaa) kisamatkalle 🙂

    • #8180 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tykkään ihan valtavasti tämän tarinan alun kerrontatavasta. Se on tosi raikas ja uudenlainen. Tulee mieleen toimittajat, kun ne kulkee kysellen, mutta ei mikään tietty tekstilaji. Eihän edes reportaaseja tällaiseksi pureta. Ihan oikea ihmisen päiväkirja voisi tekstilajina olla periaatteessa lähellä, mutta siinä ei tavata ottaa suoria lainauksia, vaan referoida. Tosi kiva lähestymistapa.

      Kaksi viimeistä kappaletta ovat eri tyyliä. Jos olisin kustannustoimittajasi ja tämä romaanisi, haluaisin, että muokkaisit ne tyyliltään samanlaisiksi kuin alku. Yhtäkkiä en tietenkään keksi lennosta, miten lopun asiat saisi kerrottua samassa muodossa kuin alun asiat, mutta eiköhän se jonkinlaisen aivoakrobatian jälkeen lopulta onnistuisi, jos täytyisi.

      Sonjan reissua olen odottanut jo tästä tarinasta asti. 😀 Näistä tarinoista näkee, että tykkäät itse kirjoittaa reissusta valmistautumisineen kaikkineen. Yleensä ne innostuneena tuotetut tarinat erottuvat edukseen (kauheissa tuskissa kirjoitettujen lisäksi).

  • #8141 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Mä NIIN voin luvata, että tätä Pariisin reissua on päiväkirjat täynnä! 😀

    Pariisin tiellä

    — Olisiko nämä nyt hyviä? Santtu kysyi ja peruutti muutaman askeleen kauemmas Mortista.

    Minäkin sihtailin Mortin harjaa, jossa oli jo viisi sievää sykeröä. Tasakokoisia, tasavälein, hyvin siistejä kaikkineen. Santtu oli niin tarkasti jakanut harjan osioihin ja piti huolen että letti tuli ihan keskelle, tarkisti vielä ennen sykerön tekoa, että letti oli varmasti oikean mitan päässä toisesta. Ja ehdottomasti hän oli halunnut opetella myös letin ompelemisen, kun olin mennyt sanomaan että ommellut letit ovat yleensä siistimpiä ja pysyvät paremmin.

    — Juu, kyllä ne minusta näyttää oikein hyviltä, sanoin. — Kunhan jälki on tasaista. Ja kisoissa voit sit käyttää sitä letitysgeeliä.
    — Entäs sit toi otsaharja?
    — Mä yleensä teen siihen pätkän matkaa ranskalaista lettiä, sit letitän sen loppuun asti ja käännän sykerölle kans.

    Näytin Santulle ranskalaisen letin teon ja sen jälkeen hän halusi purkaa sen kokeillakseen itse.
    — Siitähän tuli hyvä, sanoin kun hän oli saanut senkin sykeröityä. — Sit ne letit pitää purkaa kans. Kuminauhat on helppoja, mutta jos ompelee, niin ne ompeleet täytyy saksilla katkoa. Siellä hoitopakissa on sakset. Yritä katkoa jouhia samalla mahdollisimman vähän.

    Mortti seisoi käytävällä takastaan lepuuttaen. Tässä nämä mukamas niin hermoheikot täysiveriset taas nähtiin. Koska tallissa oli rauhallista, Mortin ei tarvinnut edes pitää ympäristöä silmällä.

    — Me suunniteltiin Marshallin kanssa, että lähdetään perjantaina sinne ja sitten vasta sunnuntai-iltana tai ehkä maanantaina lähdettäisiin takaisin päin, puhelin Santulle käytännön asioita. — Marsh itse ei kisaa enää viikonloppuna, mutta hänen isänsä ratsastaa lauantain GP:ssä ja mahdollisesti sitten sunnuntaina finaalissa. Ja olisihan se finaali kiva katsoa muutenkin, harvoin sitä tulee noita huippuratsastajia livenä nähtyä. Mulla on luokat vaan tiistaina ja keskiviikkona, että jos sä haluat, niin mä voin ostaa sulle lentolipun esimerkiksi torstaiksi. Tai sitten sä voit olla kans koko ajan siellä, olen varannut hotellihuoneet jo koko viikoksi, mutta sen voi vielä muuttaa.
    — Kyllä mä ehkä kans haluaisin nähdä ne kaikki kisat, Santtu sanoi ja alkoi purkaa viimeistä lettiä. — Kun kerran sinne asti lähtee.
    — Siitä tulee kyllä puolentoista viikon reissu, sanoin. — Voitko sä olla koulusta niin pitkään pois?
    — Kyllä pitäisi, oon kuitenkin tehnyt noita tehtäviä etukäteen eikä silloin ole koeviikkoa tai mitään.
    — Okei, hyvä sitten jos niin. Mutta ei ole pakko olla koko reissua siellä, jos et halua tai voi.

    Santtu kampasi leteiltä puretun harjan vielä siistiksi.
    — Mä voin vielä varmistaa sen, mutta kyllä sen pitäisi olla ok. Haenko Mortille talliloimen?
    — Joo hae vaan.

    Katselin kun Santtu nosti loimen Mortin selkään, levitti sen ja kiinnitti kaikki soljet aivan niinkuin pitikin.

    • #8143 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Mä en tiedä miks mulla tuli tästä jotenkin semmoinen ”awww” fiilis.

      Onhan se nyt nähty monesti että Santtu on todella huolellinen ja hyvä hevosenomistaja joten siinä mielessä on jotenkin helppo kuvitella jotta sama jatkuu myös sykeröiden kohdalla. Tokihan siinä voi olla myös ripaus sitä mukana, että kyseessä on toisen hevonen ja haluaa saada sen näyttämään mahdollisimman siistiltä ja samalla tehdä omistajan ylpeäksi, mutta sitten taas toisaalta Santun kohdalla voi olla miten vain.

      Ihanaa että Sonja on ottamassa Santun mukaan reissuun, vaikka reissusta onkin tulossa pidempi. Noi on kuitenkin aina mahtavia kokemuksia ja on mielenkiintoista päästä näkemään huippujen ratsastamista ja mahdollisesti jopa tapaamaan noita ihan henkilökohtaisesti.

      Mä niin toivon että Sonjan, Santun ja Marshallin reissusta tulee onnistunut kaikin puolin vaikka sitten kävisikin niin että tulokset eivät ole ehkä ihan sitä mitä toivoo kun starttailee hevosautoa Hopiavuoren pihasta kohti Pariisia.

    • #8145 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Jannahan sen jo sanoikin. Tää oli sellainen lämminhenkinen tarina! 🙂 Muutenkin tää Pariisi-reissu kuulostaa tosi siistiltä kokemukselta Sonjalle ja Mortille, ja vielä lisänä se, että sait kätevästi ujutettua Santun mukaan hevosenhoitajaksi. Mielenkiintoinen kokemus varmasti jokaiselle.

      Olisi mielenkiintoista myös mahdollisesti kuulla, mitä muuta Sonja keksii Pariisissa ollessaan tehdä. Toki tämänhetkinen maailmantilanne rajoittaa normaalia turistitoimintaa, mutta jotenkin kiinnostaisi kuulla Sonjan reissusta myös kisojen ulkopuolelta, mikäli vain aikaa jää esimerkiksi vaellella Pariisin kaduilla tai osallistua maailman romanttisimpana paikkana hehkutetun kaupungin yöelämään. Mikäli siis kaikki aika ei mene itse kisoissa. 😀

      Ei muuta kuin peukut pystyssä kisoja varten!

    • #8153 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Ai vitsi, ihan meinaa itseenkin tarttua se matkaa edeltävä jännitys, joka tästäkin tarinasta välittyi. Kaikki se suunnittelu ja valmistautuminen, joka lopulta huipentuu itse reissuun. Todella innolla jään seuraamaan seikkailua Pariisissa varsinkin pitkän (irl) matkustustauon jälkeen!

    • #8157 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Hihii! Pakko myöntää että ehdin ensin miettiä oliko ihan tyhmä veto ehdottaa Santtua Sonjan kaveriksi. Mietin kuitenkin sitä, kun ollaan puhuttu että niitä olisi hauska nähdä enemmän samoissa tarinoissa, ja kun Santtu on kuitenkin ihan fiksu jantteri. Ainahan sen vanhemmat olisi voineet kieltää ja sanoa, että sinä et mihinkään Pariisiin lähde, mutta onneksi ei! On meinaan Santullekin melkoisen iso juttu, ja kun Mortti on kuitenkin sillä tavalla fiksu että eiköhän Santtukin sen kanssa pärjää. Eli ihan mahtavaa kun se pääsee Sonjan mukaan! 😀

      Nämä tälläiset tarinat on oikeesti ihan parhaita. Niissä ei näennäisesti tapahdu paljoa, mutta sitten kuitenkin tarpeeksi. Vaatii nimittäin taitoa osata kirjoittaa ihan normaaleista, pienistäkin askareista sillä tavalla, että saa todella tarinan aikaiseksi. Tai ainakin musta se vaatii, koska mulle itselleni se on tosi vaikeaa. 😀 Se onkin ollut yksi sun vahvuuksista kirjoittajana mun silmissäni, että osaat kirjoittaa ihan mistä vain. Lukisin oikeasti mielenkiinnolla Sonjan pohdintoja ostoslistan tekemisestä, sen ei tarvitsisi edes kirjoittaa koko listaa vaan miettiä vain sen tekemistä ja olisin silti ihan inessä. 😀

    • #8183 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No hyvä että on päiväkirjat täynnä. 😀 Ylikivaa, kun on jotain, mistä tykkää kirjoittaa. Vielä kivempaa ainakin just mulle on, kun muitakin on menossa samaan paikkaan. Lisäksi tapahtuman voisi ajatella olevan muunkin tarinaväen suosiossa, ja muillakin talleilla on kivoja hahmoja ja kirjoittajia, joihin on mukavaa hyvällä säkällä törmäillä.

      Musta on myös tosi kivaa, että Sonja huoli Santun mukaan. Santtuhan on järkevä ja tunnollinen kaveri ja jo sen ikäinenkin, että kyllä sille uskaltaa jotain vastuutehtäviä antaa. Vitsit kun olisi itsellä ollut nuorempana sellaisia Sonjia elämässä, jotka mahdollistaisivat näin upeita juttuja!! Sit kun Sonja ja Santtu vielä valmistautuvatkin tällä tavalla harjoittelemalla niin aww.

      Olen innoissani kisoista, vaikka mun hahmojen hevosia ei sinne menekään. <3

  • #8285 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Pariisin tiellä, osa 5
    Me olimme nyt oikeasti siellä. Pariisissa. Osallistumassa kansainvälisiin kisoihin. Se ei tahtonut millään upota minun ajukoppaani, joten annoin olla, hämmästelin vain. Olimme tulleet eilen ja olin talutellut Morttia eilen iltasella, että vertyisi matkan päätteeksi. Se oli selvinnyt matkasta hyvin, syönyt, juonut ja tuntui olevan kaikin puolin kunnossa. Se oli sentään hyvä.

    Tänä aamuna olin ratsastanut Mortilla kevyesti ulkokentällä, vaikka olikin melko kylmä ja aina välillä ropsautti pienen kuuron vettä. Santtu seurasi tunnontarkasti kentän reunalla meidän puuhia pidellen lämmintä loimea sylissään valmiina heittämään sen Mortin selkään heti kun tulisin alas selästä. Ratsastuksen jälkeen Santtu oli talutellut Morttia vielä.

    Nyt oli vuorossa se jännittävä juttu: kisa-areenaan tutustuminen! Kukin ratsukko vuorollaan sai käyttää kymmenen minuuttia areenalla kuten parhaiten halusi. Olin kysellyt tähän vinkkejä Nellyltä, Marshallilta ja ylipäänsä kaikilta, jotka jotakin kilparatsastuksesta tiesivät ja nyt minulla oli pläni. Ratsastaisin kentälle kuten suoraan alkutervehdykseen, mutta käynnissä tai korkeintaan rauhallisessa ravissa, ohjat löysinä niin että Mortti saisi katsella ympärilleen. Tekisin pysähdyksen keskelle, kuten ohjelmassa oli ja sen jälkeen kiertäisin koko kentän tehden muutamia yksinkertaisia kuvioita. Katsoisin läpi kaikki sivustat kaiken erikoisen varalta ja seurailisin Mortin reaktioita, jos se löytäisi jotakin pelottavaa.

    Meidän vuorolla katsomossa oli jotakin liikehdintää, henkilökuntaa tekemässä viimeisiä valmisteluita, muutama katsojakin, ilmeisesti kai heitä, jotka eivät vielä huomenna ratsastaisi. Hyvä vain, eipä ollut ihan tyhjä halli. En ollut lainkaan yllättynyt siitä, että Morttia ei tuntunut häiritsevän mikään. Se oli kyllä maailman itsevarmin hevonen! Hyvä sekin, sillä tällä hetkellä minä tunsin oloni kaikkea muuta kuin itsevarmaksi. Yritin kuitenkin olla rauhallinen ainakin, rentokin jos vain suinkin pystyin, koska eipä tämä nyt panikoimalla tästä paranisi ja siitä hermostuisi Morttikin.

    — Miltäs tuntui? kysyi uloskäynnin luona norkoillut Santtu, joka seurasi meitä kuin hai laivaa joka paikkaan.
    — Hyvältä, täytyy sanoa. Ei Mortti tuntunut mitään erityisesti pelkäävän tai edes katselevan.
    — Kiva juttu. Vienkö Mortin karsinaansa? Santtu kysyi kun jalkauduin ja hän otti ohjat.
    — Vie vain.

    Kävelin itse toisella puolella ja jäin karsinan ovelle katsomaan kun Santtu riisui varusteet, harjasi Mortin ja lopuksi puki sille vielä loimen ja suojat jalkoihin yöksi. Ympärillä pyöri paljon ihmisiä ja kielten sekamelska oli melkoinen. Suomen sanoja kuuli aina silloin tällöin, ranskaa toki paljon, englantia myös, saksaakin. Sitten oli italiaa, ruotsia, venäjää ja joitain, joita en tunnistanut. Kenties hollantia tai flaamia.

    Illalla hotellihuoneessa huokaisin syvään ja ajattelin Harrin sanoja, ettei pahemmin voi käydä kuin huonosti. Eikä tämä nyt niin kauhean huonosti edes alkanut, jos areenaan tutustumisesta voi jotakin päätellä. Huomenna oli suuri päivä ja ylihuomenna vielä suurempi.

    • #8323 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Onpas kiva lukea tällaista kisafiilisitelyä, kun itse en lainkaan niistä tiedä (siis hevoskisoista). Kertakaikkisen kiva tarina. Tykkäsin varsinkin tuosta isojen kisojen tunnusta, kun kuuluu useita kieliä, on tarkat pläänit ja ihan oma hoitajakin hevoselle. Jänskää.

    • #8421 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onpa kiva palata näihin kisajuttuihin nyt vielä uudestaan!

      Mä pidän tässä tarinassa eniten kisa-arjen kuvauksesta, mikä yllättää mut itsenikin, koska yleensä heppajutut ei enää iske niin kuin ennen. Tämä mieltymykseni johtuu tietenkin osaksi siitä, että Sonja on tärkeä hahmo mulle eikä mikään laatisheppojen päiväkirjojen epäselvä minäkertoja. Vielä sitäkin suurempi syy taitaa olla se, että kerrankin kerrotaan kisoista, siis muustakin kuin itse suorituksesta, eläytyen ja yksityiskohtaisesti! En tosiaankaan ole ollut isojen kisojen kulisseissa, ja huomaan, että mua kiinnostaisi, mitä kaikkia pieniä ja isoja juttuja siellä tapahtuu. Esimerkiksi just se, että on olemassa tällainen rataan tutustuminen, on varmaan ihan loogisesti pääteltävissä, mutta en ole koskaan ajatellut moista, kun itse en ole sellaiseen ikinä menossa ja omista hahmoista on niin paaaaaljon muuta kerrottavaa, ettei ole tarvinnut ottaa selvää. Pidän tätä tarinaa siis uskottavana ja sen takia mielenkiintoisena.

      Tykkään tietysti myös tunnollisesta Santusta. 😀 Just noin se mun mielestä olisi kiinnostuneena tarkkailemassa ja oikein jonottamassa, että kun olisi jotain, missä voisi auttaa. 😀

  • #8286 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Pariisin epätoivon tiellä, osa 6
    Luokan jälkeen olin paennut hotellihuoneen suojiin. Santtu sai hoitaa Mortin, osasihan hän ja sen takia oli mukana. Sanoin vain että hän voi käydä syömässä ravintolassa illallisen huoneen laskuun.

    — Ei se nyt mun mielestä NOIN huonosti voinut mennä, valitin Simolle Zoomissa. Simo oli luvannut katsoa suoritukseni läpi ja antaa palautetta puhelimitse. Palautteen tarpeessa toden totta olin nyt. 60,9 % ja 22. sija! Olin likipitäen itkun partaalla pettymyksestä.

    — Joks sää oot itte nähny tuan vireon omasta ratsastuksestasi? Simo kysyi.
    — En ole vielä.
    — No, sittem mää kerron miten asia on: Mortti oli luotiviivan takana suurimman osan ajasta.
    — Täh? Miten se nyt niin? Kun eihän se nyt ikinä semmosta.
    — Sää pitelit sitä vähäl liikaa.
    — No kun se oli ollut vähän kuumana verryttelyssä. Ja mua jännitti. Ihan kamalasti.
    — Sen näki kyl ja jos ei olis nähny niin olis arvannut kumminkin. Muutenhan tua oli semmonen perusnätti ohjelma, pikkasen ehkä pisteet on alakanttiin, mutta torennäkösesti ne tuomarit rokotti siitä luotiviivasta.
    — Pitäsköhän mun nyt jättää se huomisen kisaluokka väliin? sanoin ihan tosissani.

    Toisesta päästä kuului pärskähdys, joka saattoi olla naurua tai jotakin paheksumista.
    — No torellakaan et jätä! Mää käsken sen Kozlovin potkia sua perseelle jos meinaat viä pualella sanallakaan tuammosta.
    — Mutta jos mä mokaan senkin?!
    — Sittes sää mokaat. Ei siihen maailma kaaru. Mutta jottet sää mokais, niin hengitä nyt ensteks siä satulassa. Se auttaa kummasti. Anna enemmän ohjaa niin ettet ratsasta käsijarru päällä ja rohkeesti eteen vaan. Jos se lähtee käsistä niin sitten se lähtee, muttem mää usko että lähtis.
    — Ainakaan pahasti, mutisin.
    — Niin. Nämä on vaan ratsastuskisat. Ja kyä se kato siitä, eihän teillä ole minkäänlaista rutiinia viä tähän hommaan.

    Simo ei sanonut lainkaan sitä, mitä itse ajattelin: että olin paska ratsastaja, joka kuvitteli itsestään liikoja ja jolla oli liian hyvä hevonen, jonka vain pilasin. Tiesin minä ettei se oikeasti ollut näin, mutta se pieni ääni istui silti sitkeästi olkapäällä ja kuiskutteli kaikenlaista pahaa korvaani. Miksi onkaan niin helppo uskoa kaikkea huonoa itsestään?

    Huolimatta Simon rohkaisevista ja luottavaisista sanoista valvoin silti yömyöhään ja pyörittelin kaikkea mahdollista mielessäni. Että voisinpa jotenkin teleportata itseni pois ja siirtyä ajassa taaksepäin sen verran että jättäisin sen kisaosallistumisen tekemättä. Ei tarvitsisi selittää koko maailmalle, että se meni nyt näin huonosti. Puhelimeen oli tullut viestejä, mutten halunnut lukea niitä. En varsinkaan mitään, mitä oli kirjoitettu Hopiavuoren Whatsappiin tai mitä Nelly oli sanonut.

    Sen sijaan näpyttelin Harrille viestin: ”Voiko sulle soittaa nyt?” En ehtinyt kuin henkeä vetää kun puhelin kilisi jo vaativasti. Harri oli varmaan odottanut viestiä tai jotakin koko päivän.

    Siinä puhelussa meni kauan, mutta jotenkin Harri sai valettua minuun uskoa siitä, että huominen oli uusi päivä ja että yksi epäonnistuminen ei ollut maailmanloppu. Eikä se sitä paitsi ollut epäonnistuminen, olipahan vain vähän tavanomaista ponnettomampi suoritus ja muut olivat olleet tosi hyviä. Ja että eka kertahan se oli ulkomailla kansainvälisissä kisoissa, niin että jos jännittikin niin sille oli todella hyvät syyt olemassa.

    Puhelun loputtua totesin että kello oli lähemmäs yksi paikallista aikaa ja minulla oli nälkä. Se nälkä oli hyvä merkki, se antoi toivoa. Onneksi hotellin alakerrassa oli pieni evästiski auki vuorokauden ympäri ja saatoin kipaista hakemassa itselleni croissantin ja hedelmillä lastatun leivoksen. Ah, Ranska.

    • #8324 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Voi Sonjaa 🙁 Ei se maailma lopulta siihen yhteen suoritukseen kaadu, eikä hän ole huono ratsastaja. Näin haluaisin häntä lohduttaa.

      Jotenkin muhun iski varsinkin tuo ”– joka kuvitteli itsestään liikoja ja jolla oli liian hyvä hevonen, jonka vain pilasin.”. Samaa olen itse usein itkenyt oman koiran suhteen. Että kuka on pistänyt sunnuntai ajelijan urheiluauton rattiin. Mä vaan pilaan potenttiaalisen koiran omaa tyhmyyttäni. Kunpa noissa hetkissä muistaisi olla myötätuntoinen itseään kohtaan. Ei se eläin ajattele sun olevan huono omistaja ja se teidän suhdehan siinä lopulta on tärkeintä, ei ne ruusukkeet.

      Kiva muuten lukea tätä Pariisi-sarjaa tällee vähän myöhässä, kun ei tarvitse odottaa seuraavaa vaan voi lukea kaikki yhteen putkeen.

    • #8422 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onpa Sonja taas aivan sairaan samastuttava viidennessä ja kuudennessa kappaleessa. Ihan kun olisi omista ajatuksista kirjoitettu kämmin jälkeen. Muut sanovat, etteivät kaikki ihmiset oikeasti ajattele niin, että epäonnistumiset ovat omaa henkilökohtaista syytä ja onnistumiset tuuria tai muiden ansiota, mutta on meitäkin. Virtuaalimaailmassa myös. 😀 Olisi Sonjan reaktio ollut minkä sortin harmistus tahansa, olen iloinen, että hän ylipäätään reagoi. Meillä on ehkä yksi tai kaksi hahmoa, jotka näin tärkeässä jutussa epäonnistuttuaan kohauttaisivat vain olkiaan, ja sekös on usein vaikeasti samastuttava suhtautumistapa just tälle lukijalle. Sonjahan ei siis kämmännyt tai mitään, kunhan ei sujunut, mutta kämmiltä sama homma musta tuntuisi.

      Onneksi Sonjalla on sitten Harreja ja Simoja. 😀 Simon suhtautuminen on sitä, mitä konkarihevosmieheltä voi odottaakin! Sonjan kokemuksella Pariisin kisat ovat spektaakkeli — Simon mielestä ne ovat kuitenkin loppujen lopuksi vain kisat. Ellen olisi tiennyt tuloksia jo tätä lukiessani ja jos olisin kirjoittanut kommentin heti, olisin varmaan sanonut, että aikamoinen tuuri se olisikin ollut, että moinen ensikertalainen toisi voiton kotiin. :DD

      Tässä tarinassa pohjustetaan myös hyvin seuraavia käänteitä. Tietenkin toinen luokka menee paremmin, kun enää ei ole mitään menetettävää ja voi päästää ihan rennosti!

  • #8292 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Pariisin tiellä, osa 7
    Siinä vaiheessa kun viimeinen pysähdys osui aivan nappiin, tasapainoon ja jalat tasan, mikäli nyt perstuntumalla pystyin jotakin päättelemään, tiesin että olimme tehneet vähintään kelvollisen suorituksen. Tai itse asiassa olimme tehneet ihan hemmetin hienon suorituksen, ainakin siihen nähden että se oli ensimmäinen vaativa A meille ikinä kisakentillä. Halasin Mortin kaulaa ratsastaessani pois kentältä ja saatoin tirauttaa muutaman onnen tai helpotuksen kyyneleenkin, sillä nyt se oli ohitse eivätkä eilisen haamut olleet jääneet kummittelemaan.

    Olin löytänyt jostain täksi päiväksi zenin. Minä mokasin jo eilen, joten tänään ei voisi käydä enää huonommin, ainakaan kovin paljon huonommin. Jos kävisi, se todennäköisesti johtuisi sitten jo jostain muusta kuin minusta. Tänään oli kaikki pelissä ja oli turha varmistella. Käsijarru pois päältä vain! Simon neuvoja noudattaen olin ainakin yrittänyt muistaa hengittää ja ratsastanut rohkeasti eteen. Mortti oli rauhallisempi kuin eilen, mutta sillä oli edelleen paukkuja jäljellä ja se tuntui verryttelyssä todella hyvältä. Saatoin hymyillä vielä ennen radalle ratsastamista Santun muistutukselle hengittämisestä.

    Heti radalta päästyäni jouduin kuolain- ja varustetarkastukseen. Sekin oli uutta näin isoissa kisoissa, että varusteet ja hevonen todella tarkistetaan radan jälkeen ihan niin kuin olympialaisissa. Stewardi pyyhkäisi valkealla liinalla Mortin suupielet ja kyljet nähdäkseen, oliko niissä verta. Olisipahan painajainen joutua tässä vaiheessa hylätyksi. Mutta onneksi niin ei käynyt, stewardi nyökkäsi että puhdasta on, saa mennä.

    — Mitä ne prosentit oli? kysyin Santulta heti kun pääsin tarkastuksesta ja jalkauduin satulasta. — Mä en kuullut kunnolla sitä kuulutusta.
    83 ja jotain prosentin osia päälle.
    — Mitä?
    — 83 prosenttia, Santtu sanoi naurahtaen äimistyneelle kysymykselleni. — Mä katoin noita tuloksia puhelimella, siellä on reaaliaikaisesti päivittyvät tuloslistat netissä. Seuraavalla on vain 80 prosenttia. Sä menit kirkkaasti kärkeen.

    Painoin käden suulleni, vaikka valkoinen ratsastushanska ei ollut lähellekään puhdas kämmenen puolelta.
    Ei. Voi. Olla. Totta.
    Siis olihan se hyvä rata, tiedän, mutta että näin hyvä? Oikeasti? Ei luoja, tajusin samalla että sijoittuisin myös. Olin neljänneksi viimeinen ratsastaja niin että vaikka kaikki loput menisivät minun edelle, olisin kuitenkin vähintään neljäs. Neljäs, neljäs! Ja 83 prosenttia, kyllä tuollaisen lukeman takia kannatti ulkomaille asti lähteä.

    — Tajuaksä että mä olen vähintään neljäs? sanoin Santulle.

    Tämä nyökytteli samalla kun kiinnitti suojia Mortille.
    — Niin olet. Niin että onneksi olkoon, se kaikki jännittäminen kannatti, Santun äänessä kaikui selvä innostus. — Mutta sä voit voittaakin, riippuu siitä miten nuo muut ratsukot pärjäävät.

    Nielaisin. Voitto tai edes sen mahdollisuus ei tullut mieleenkään. Minun tarkoituksenanihan oli vain olla mokaamatta kovin pahasti.

    Muutama ohikulkija huikkaili jo onnitteluita, varmaan ihan vain niiden hyvien prosenttien takia. Ei tässä nyt vielä voittajaa uskaltanut julistaa, koska ratsukoita oli muutama jäljellä. Leveästi hymyilevä Marsh saapasteli meidän luo. Häntä ei melkein tunnistanut kisavaatteissa, mutta sama se varmaan oli kenen tahansa kanssa. Ei kotona arkena käytetty puhtaanvalkeita ratsastushousuja ja napakasti istuvaa kisatakkia tai muutenkaan oltu niin viimeisen päälle puunattuja.

    — Pozdravljaju! huikkasi hän jo kaukaa onnittelut. — Ratsastit sitten järjettömän hyvän ohjelman, hän jatkoi suomeksi.
    — Kiitos, se tuntui menevän kyllä tosi hyvin, mutten meinannut uskoa että noin hyvät prosentit tulisi.
    — Se oli todella hieno ohjelma, Marshall toisti. — Rento. Näyttävä. Sä voitat. Käkiharju ratsasti äsken vähän päälle 60 prosenttia. Hän meni just minun edelle.

    Hymyilin Marshallille, sillä nimenomaan hänen kehunsa ja onnittelunsa tuntuivat tällä hetkellä kaikkein arvokkaimmilta. Hän sentään oli nähnyt radan livenä ja oli ratsastanut itsekin. Harmillista, että hänen ja Hakran suoritus ei ollut sujunut lähellekään niin hyvin kuin meidän. Olin sanonut muutaman lohduttavan sanan, mutta Marsh oli kuitannut sen lyhyesti sanoen että näin tänään, sellaista sattuu. Ei mitään samanlaista omassa huonommuudessa vellomista kuin minulla eilen. Ehkä se kisarutiini teki sen.

    — On siinä vielä pari muuta ratsukkoa jäljellä, sanoin vaatimattomasti.
    — Sinä voitat.

    Santtu lähti taluttelemaan Morttia verryttelyalueelle, jossa oli vielä viimeinen ratsukko odottamassa vuoroaan ja muita hevosia jäähdyttelemässä. Minä ja Marsh suuntasimme katsomon reunalle katsomaan kahta viimeistä kilpailijaa. Nyt alkoi oikein tuntua siltä kuin joka ainoa sisäelin pyörisi itsensä ympäri. Päähän eksyi vaivihkainen ajatus: ”Entä jos mä voitan… entä jos menen voittamaan koko luokan…”

    Sund ratsasti ulos ja kuuluttaja ilmoitti tuloksen, 65 prosenttia, joka tällä hetkellä riitti 16. sijaan. Marshall vilkaisi minua pukaten kyynärpäällään. Kyllä, minä osasin laskea. Minä olisin vähintään toinen. Se ei tuntunut todelliselta.

    Viimeinen ratsukko ratsasti radalle ja heti ohjelman alkupuolella hevonen säikähti jotakin, liekö sitten kameramies, kukkalaite vai näkikö se yleisössä jotakin. Ratsastaja sai hevosensa rauhoittumaan, mutta yhtä kaikki se oli iso virhe, vaikkakaan ei tahallinen.

    — Se meni siinä. Sä voitat, Marshall sihisi minulle. — Nyt mennään hakemaan hevonen, palkintojenjako on kohta.

    Onneksi oli Marsh neuvomassa, koska minähän en olisi pystynyt tekemään yhtään mitään järkevää. Korvissa kaikui kuulutus viimeisen ratsukon prosenteista ja sijoituksesta eikä mennyt kärkeen. Santtu oli kuunnellut kuulutuksia toisella korvalla myös ja toi kiireesti Mortin minun luokseni kun näki meidät. Marsh punttasi minut selkään ennen kuin tajusin itse edes mitään. Ainoa mitä pystyin varsinaisesti ajattelemaan oli että eihän näin voi käydä, kun kaiuttimista kuulutettiin luokkavoittajaksi “Sonia Tadistou et Mortalis, de Finlande”.

    • #8301 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Onnea voitosta ja loistavista prosenteista!
      Tää on kyllä kirjotettu jotenki niin älyttömän hyvin, koska pystyin itekki tunteen sen jännityksen kihinän mikä pyöri tekstissä mukana kun ensin kuuli ne omat prosentit ja sitte piti odottaa luokan loppuun että mikä on lopputulos. Mun oli myös helppo nähdä koko tämä pätkä pienenä päänsisäisenä elokuvana, minkä takia sormet syyhyää piirtää tilannekuvia reissulta enemmänki (jos mikään niistä valmistuu, niin lätkin sitte jälkijunassa tänneki)
      Ja koska tietenki on aina kivaa kun oma hahmo seikkailee muiden teksteissä, niin on vielä tuplasti kivempaa kun se tehdään vieläpä näin hyvin.

    • #8325 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Komppaan aivan täysin Marshallia! Tämä teksti on todella onnistunut. Onnistuneen siitä tekee varsinkin tuo jännityksen rakentaminen. Siis ihan itseäkin alkoi tosissaan jännittää Sonjan puolesta. Lopulta kaikki se odotus laukeaa onnensekaiseen tunnevyöryyn, josta lukijankin pää menee aivan pyörälle. Tältä se tosiaan tuntuu oikeastikin kisata.

      Hurjasti onnea Sonjalle ja Mortille! Aivan upeaa!

    • #8424 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tiedättekö, kun lentokentillä on mentävä turvatarkastukseen? Ajattelen aina (ihan totta!!) että mitä jos mulla on vahingossa huumeita tai aseita (vaikka en ole tietääkseni edes nähnyt huumeita eikä minulla ole omaa asetta). Samoin jos poliisi pysäyttää vaikka puhallutukseen, ajattelen, että mitä jos minulla on vahingossa ruumis takakontissa. 😀 Ihan yhtä hulluja ei Sonja ajattele kun Morttia tarkastetaan, mutta hehe, vähän sinnepäin: onneksi oli puhdasta. 😀 Niin kuin ei olisi muka aina ollut. 😀 Mutta asiaan.

      Tämä on ihana teksti! Taas mietin, mikä melko perinteisessä voittokuvauksessa on mun mieleen, ja keksinkin juttuja, joilla tämä tarina toimii just mulle.
      1. Tietenkin tuttu hahmo ja tuttu hevonen, joita kannustaa. Lisäksi ylipäätään se on aina ihanaa, että ylipäätään mikä tahansa oikea tarinahahmo voittaa, koska tarinahahmon voitto on musta aina jotenkin arvokkaampi ja yksilöllisempi.
      2. Jännityksen kuvaus nimen omaan radan ulkopuolelta. Suorituksia kuvataan tosi paljon, mutta näkökulman vaihto kisa-asiaan tekee aiheesta tuoreemman.
      3. Tärkein: pohjustus!!! Näitä kisoja on niin odotettu, näistä on kirjoitettu niin valtavasti, näistä on luettu niin paljon! Sekä lukijat että sinä kirjoittajana ovat investoineet näihin kisoihin paljon aikaa ja vaivaa (kirjoittaen, taustatutkimusta tehden ja lukien), ja sen takia menestyminen tuntuu tärkeämmältä ja jopa suorastaan ansaitummalta. Sankarin matka vaikeuksien kautta voittoonhan on ikivanha juoni, jota ihmiset rakastavat.

  • #8445 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Paluu arkeen
    Mortti on todellinen työnarkomaani, sillä se vaikutti niin tyytyväiseltä kun taas aloittelimme treenaamista. Kyllähän se lomastakin oli selvinnut kun oli saanut roikkua tarhassa paitsi silloin jos oli huono keli, ja lähes joka päivä oli sen kanssa kuitenkin tehty jotakin pientä. Jos ei muuta niin taluttelulenkki metsäpoluille tai maneesissa jokin pieni puomiharjoitus. Silti se odotti minua karsinassaan suunnilleen suu auki, että nyt se rautakasa hampaisiin niin päästään töihin. Minun teoriani edelleen on se, että Mortti nauttii suunnattomasti huomiosta, mutta sen pitää olla oikeanlaista: ratsastusta, harjaamista, satulointia, pesua ja muuta nysväämistä. Sehän oli ollut siellä Pariisissakin kovin tyytyväisen oloinen, kun vähintään Santtu oli lähes koko ajan lähistöllä touhuammassa jotakin.

    Vähän jäykäksi se oli loman aikana päässyt ja ensimmäiseksi pitäisi yrittää parantaa taas suoruutta, irtonaisuutta ja tasapainoa. Sehän tietää kaikenlaista yleishyödyllistä jumppaa, siirtymisiä, kaarteita, taivutuksia ja sen sellaisia. Näissähän on parasta se, että niitä pystyy tekemään tarvittaessa maastossakin, vaikka maastoiluun kyllä liittyy olennaisesti pitkä ja matala muoto, mutta vaihtelu tunnetusti virkistää.

    Tänään ratsastin kuitenkin maneesissa, sillä aukeilta pelloilta pyyhkivä tuuli oli hyytävä, vaikka pakkasasteita ei ollut tuskaksi asti. Heitin loimen satulan päälle ennen kuin lähdimme maneesista ja kiersimme tarhojen ympäri pienen jäähdyttelylenkin.

    Treeni oli mennyt tänään tosi hyvin ja olin hirveän tyytyväinen Morttiin. Sekin tuntui olevan hyvällä tuulella. Hyvä ratsastus sai aina aikaan sen, että tuntui muutenkin siltä kuin voisi valloittaa maailman vasemmalla kädellä. Ihme sitten jos on hymy herkässä.
    — Oot sä kyllä maailman paras, höpöttelin Mortille kun harjasin sitä tallissa. Mortin toinen korva oli koko ajan kääntyneenä suunnilleen minun suuntaan, se kuunteli mitä sille juttelin eikä se muutenkaan enää päivystänyt samalla tavalla pää pystyssä kuin silloin minulle tullessaan. Kyllä se toki rekisteröi tallinkäytävän tapahtumat, mutta eivät ne sillä tavalla kiinnostaneet erityisesti.

    Tallinkäytävällä alkoikin olla tavanomainen iltapäivän vilske, kun niin moni tuli tallille heti töistä tai koulusta päästyään. Alma talutti juuri Agitaansa ulos ja mietin, että jotenkin siitä tuli ohimenevästi mieleen Salieri, iso ja musta kun oli, vaikka hyvin erinäköinen kyllä muuten. Salieria kyllä oli välillä ikävä, vaikka viime viikolla olin käynyt katsomassa sitä. Toisekseen Agitasta tuli mieleen Pariisin kisat, koska Grigorilla oli ollut siellä ainakin yhdessä luokassa ratsastettavanaan toinen kladrub. Se tosin oli kimo ja ori, mutta yhtä kaikki komea ja kyömypäinen. Pitäisi joskus kysellä Almalta vähän tarkemmin tuosta Agitasta…

    • #8450 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      En tiedä miksi, mutta mun mielestä tämä tarina oli jollain tavalla tosi herkkä. Siis sillä tavalla herkkä kun vaikka sivelee hevosen päätä parilla sormella. Ehkä se on tuo Sonjan pohdinta siitä, miten Mortti on tullut pitkän matkan nykyiseen pisteeseensä tai se, että ruuna nauttii kaikesta yhteisestä nysväämisestä. Liikkis. Tulee ihan mieleen yksi omista hoitoponeista, minishettis Ada, jonka on pakko olla mukana siivoamassa makuuhallia vaikka muut ovat jo menneet pihalle syömään heiniä. Sille taitaa vaan olla niin tärkeää olla ihmisten kanssa touhuissa mukana.

  • #8463 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (Tämä olisi oikeasti kuulunut vähän tuon edellisen spin-offin jälkeen heti, mutta kun en saanut kirjoitetuksi)

    Hyvä päivä
    Hyräilin pukiessani Mortille maastoiluvarusteita päälle. Tuntui pitkästä aikaa siltä, että kaikki oli hyvin, peräti loistavasti. Ulkona oli kiva keli, sellainen juuri sopiva pienelle tai vaikka vähän pidemmällekin maastolenkille. Pilvipouta, pikkupakkanen ja suhteellisen tuuleton sää suorastaan kutsuivat maneesin sijasta ulos.

    Marsh ja Niklas tervehtivät tallinkäytävältä.
    — No suahan nyt laulattaa, kommentoi Niklas.
    — Hyvä päivä tänään, naurahdin takaisin.
    — Sulla vai Mortilla vai molemmilla?
    — No toivottavasti molemmilla, mutta ainakin mulla. Ollaan maastoon lähdössä, Eira tulee kans Cozminan kanssa. Lähdettekö tekin?
    — Ei nyt ehkä tällä kertaa, just eilen olimme. Kiitoksia toki kutsusta.
    — Toisella kertaa sitten.

    Valkea tamma tanssahteli tallinpihassa teatraalisen näköisesti, mutta Eira ei edes hätääntynyt siitä.
    — Se on usein talvella vähän tämmöinen. Kyllä se siitä rauhoittuu, mutta jos sä vaikka meet ekana.
    — Joo, se käy.

    Suuntasimme kohti vanhaa päätietä ja sen ylitse lumiseen metsään. Mortti ei sentään herennyt steppailemaan Cozminan tavoin, mutta tunsin silti selkään että sillä oli kanavoimatonta energiaa. Olikohan tämä nyt ihan fiksu ajatus lähteä maastoon heti? Jos olisi vaikka kentällä pitänyt verrytellä ensin ja kuulostella päivän fiilistä. No, myöhäistä se nyt oli, mennään siis eteenpäin, tuli mitä tuli.

    Juttelimme niitä näitä Eiran kanssa. Yleensä Eira pommitti minua ratsastuskysymyksillä ja nytkin sain vastata muutamaan selvennyspyyntöön käyntityöskentelystä, mutta muutoin pysyttelimme lähinnä tallin puheenaiheissa. Morttikin alkoi rentoutua ja venyttää kaulaansa alaspäin ja vilkaistessani taakse, Cozmina oli tehnyt saman. Aurinkokin alkoi pilkistellä pilvien lomasta.

  • #8482 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Tämä on tapahtunut joskus vähän aikaisemmin jo, siinä viitataan Hallavan ystävänpäiväkisoihin.

    Valmennussuunnitelmia
    Nelly naureskeli sillä tavalla itseensä tyytyväiseen ja hieman ärsyttävään sävyyn, jos nyt viitsisi moisesta ärsyyntyä.
    — Jaa että vaativa B sitten ihan vain kesken treenikauden verryttelykisana.
    — No itsehän sitä ehdotit. Ja verryttelykisastahan se meni kun prosentit ja sijoitus oli mitä oli.
    — Niin sanoin, totta kyllä juu. Enkä mä sillä. Lähinnä tuli mieleen mitä oli vuosi sitten, kun sua sai vetää ja työntää vaativaan B:hen eikä meinannut sittenkään onnistua. Meinaan niihin Storywoodin kisoihin.

    Naurahdin jo itsekin kun muistelin sitä keskustelua.
    — Näin vuoden jälkeen voin ehkä myöntää, että mä olin väärässä ja sä oikeassa.
    — Niin, vuoden ja aika monen tosi hyvän tulokset jälkeen. Mistä tulikin mieleen, että mitäpäs Salierille kuuluu?
    — Tulee kuulemma hyvin toimeen Anssin kanssa ja saa nähdä josko pian alkavat suunnata kisoihin kans. Ihan eivät vielä vaativaa B:tä suunnittele, mutta helppoa A:ta joka tapauksessa ja kunhan saavat kokoamisasteen paremmaksi, niin sitten sinne vaativaan. Että katsoo kesällä, jos pääsen kisaamaan joskus Anssia ja Salieria vastaan vaativassa B:ssä.
    — Sun kannattaisi ehkä alkaa miettiä sitä vaativaa A:ta pääluokkanas, vaikka toki se B menee siinä sivussa kyllä.
    — Totta kai joo, sanoin ja rapsuttelin Morttia harjantyvestä. Sillä oli tänään vapaapäivä, tosin kävisimme pienellä metsälenkillä ihan taluttaen vain. Nelly oli vain ehtinyt ensin juttelemaan.

    — Mitäs muuta sä olisit mieltä sellaisesta, että jos lähtisin jossain vaiheessa ens kuuta jonkinlaiselle intensiiviviikolle Simon luo? Sen kanssa on ollut vähän puhetta sellaisesta ja mä lupasin harkita, kysäisin Nellyltä vähän niinkuin ohimennen.
    — Ilman muuta lähdet! Sä tiedät ihan yhtä hyvin kuin mäkin, että multa loppuu kohta osaaminen kesken teidän kanssa. Perusvalmennusta mä tietysti pystyn vetämään teille aina, mutta sitten kun tarttee jotakin piffejä ja paffeja alkaa treenata, niin… nada. Ja muutenkin, Simo on valmentanut ennen kuin mä synnyin. Otat vaan kaiken opin, mitä saat.

    Tunsin oloni huojentuneeksi ja iloiseksikin, kun Nelly suhtautui tähän asiaan niin rempseästi ja realistisesti. Minä olin oppinut aikoinaan vähän pelkäämään valmentajia, kun voimistelussa he olivat niin reviiritietoisia. Tai ainakin se minun valmentajani oli ollut sellainen. Mikään ei ollut kauheampaa kuin se, että jos oma valmennettava kävi tai edes kuunteli jotakuta toista valmentajaa.
    Tietenkin hän oli ihan mestaruustason voimistelija ja valmensi useampiakin menestyviä nuoria, mutta hänelle maailmassa oli yksi ainoa oikea tapa toimia, se hänen tapansa. Jos se ei kelvannut, sai kaikin mokomin poistua. Silloin teininä se oli tuntunut loogiselta eikä sitä tietysti uskaltanut kyseenalaistaakaan. Nyt se tuntui vähintäänkin väärältä.

  • #8488 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Comber Cupin tuotokset

    VaA
    Eihän tämä voi olla tottakaan, ajattelin kun hyppäsin puutuneena alas hevosauton hytistä Comberin tallipihalla. Täällähän on ihan… kevät. Lämmintä. Vihreätäkin näkyy jo kovasti nurmikoilla vaikka puut ovat vielä lehdettömiä. Sen tiesin että Hollannin kuuluisaa tulppaanisesonkia saisi odottaa vielä muutaman viikon. Mutta silti! Aurinko! Vihreys! Lämpö! Pohjanmaan hankien keskeltä matkaan lähteneille tämä tuntui aivan yllätyslahjalta.

    Kiirehdimme avaamaan ramppia, jotta saisimme hevosetkin ulos ihastelemaan tätä ihmettä. Mortti oli ollut tapansa mukaan järkevä matkustaja kaikin puolin. Ainahan se oli, mutta jotenkin minusta tuntui siltä, että se kuitenkin viihtyi paremmin tässä isommassa hevosautossa kuin trailerissa. Mistä lie sitten johtui, en tiedä. Merkittävästi enemmän tilaa ei tässä hevosautossa ollut, mutta ehkä kyyti oli tasaisempaa.

    Kuten yleensä, Mortti seisahtui vähäksi aikaa pihalle katsomaan ympärilleen kun olin saanut sen autosta. Se selkeästi tsekkasi maisemat ja saattoi toisinaan hirnahtaakin kuin kertoakseen muille, että hei, täällä ollaan. Niin se teki nytkin. Kauempana olevista tarhoista nousi muutama pää ylös, mutta painuivat sitten takaisin heinäkasoilleen. Olivat kaiketi tottuneet itsestään meteliä pitäviin vieraisiin.

    Talutin Mortin sille varattuun vieraskarsinaan. Täällä näytti olevan tosi asianmukaiset tilat vieraille hevosille, totesin hyvillä mielin. Riisuin sen kuljetusvarusteista, tarkistin sen joka puolelta ja mittasin lämmönkin. Kaikki näytti olevan hyvin. Se oli sentään mainiota, totesin itsekseni ja taputtelin ruunaa kaulalle.

    Kun olin selvittänyt, missä hevosia voisi liikuttaa ja talutella, puin Mortille suitset ja napsautin juoksutusdeltan kiinni. En minä varsinaisesti juoksuttaisi sitä, mutta antaisin sen kuitenkin liikkua vapaammin kuin pelkän riimunnarun kanssa. Verryttelykentällä Mortti ottikin ilon irti ja kierähti ensimmäisenä hiekkaan pyöriskelemään. Katselin sitä hymyillen yrittäen samalla pitää huolen siitä, ettei se sotkeentuisi juoksutusliinaan. Mortti kihnutti itseään oikein nautinnollisesti molemmilta kyljiltä. Kun se vihdoin malttoi nousta jaloilleen, se ravisteli itseään niin voimallisesti, että minä jouduin vähän aikaa syljeskelemään hiekkaa suustani. Olisihan se pitänyt tietää jo.

    Illalla hotellihuoneessa mietin suunnitelmia seuraavalle päivälle. Se ei ollut vielä kisapäivä, vaan olin varannut tähän yhden ylimääräisen välipäivän ennen ensimmäistä luokkaa. Tykkäsin tällaisesta mahdollisuudesta, että sain ratsastaa yön yli levänneen Mortin kevyesti kisaa edeltävänä päivänä ja vasta sitten joutuisimme tositoimiin. Torstaina olisi tosin luvassa “vain” vaativa B. Kuten Nelly oli sanonut, ajattelin vaativaa A:ta jo meidän pääluokkana ja tämä helpompi luokka toimi lähinnä vain verryttelynä sitä varten. En ratsastaisi torstaina siis vielä niinsanotusti täysiä, vaan otin sen enemmänkin kisatreeninä sekä itselleni että Mortille. Tällä kertaa kuitenkin osaisin olla toistamatta niitä samoja virheitä, mitä Pariisissa olin tehnyt. Ainakin toivoin niin!

    Niin, se huominen. Yleensä ratsastin kisaa edeltävänä päivänä kevyesti kentällä, kävin läpi askellajit ja taivuttelin hieman sekä tarkistelin että Mortti oli kuulolla ja kaikin puolin kunnossa. Mutta täällä houkuttelivat joenrannan ja lähiseutujen ratsastusreitit. Jos siis poikkeaisin rutiineista ja lähtisin katselemaan vähän noita reittejä? Miksipä ei, voisin minä käydä läpi ne askellajit ratsupolullakin, varsinkin kun minulle oli erikseen neuvottu muutama sellainen reitti, jolla polun pohja oli erityisen hyvä, siis melkein kuin kentällä ratsastaisi. Lisäksi huomiseksikin oli luvattu poutaa ja aurinkoa eikä Morttikaan koskaan maastoilua pahakseen pannut.

    Jotenkin jo pelkästään tämä saapuminen tänne Comberiin oli niin lupaava, että olin tosi luottavainen kisojenkin suhteen. Toisaalta tiedostin kyllä ihan hyvin sen, että pieleenkin saattoi mennä, vaikka olosuhteet olisivat miten hyvät tahansa. Mutta hei, en minä ollut mikään ammattiratsastaja, pelkkä harrastelija vain. Tietystihän sitä aina toivoisi hyvää tulosta ja voittaminen maistui kieltämättä makealta, mutta ilmankin pystyisi elämään.

    vaB
    Huolimatta siitä, että vielä eilen olin ollut niin tyyni ja rauhallinen, kisapäivän aamuna vatsassa tuntui lepattelevan perhosia. Tai niitä Nellyn mainostamia talitinttejä… Aamulla ei hotelliaamiaisella ollut oikein ruokahalua vaikka tiesin ihan hyvin, että tänään tarvitsisin kyllä energiaa. Mutta kun ei mennyt alas, niin ei mennyt alas, minkäs sille mahtaa. Onneksi hoitajan repussa oli mukana varaevästä, pähkinöitä, välipalapatukoita, juotavaa ja ja todellista hätätilannetta varten urheilujuomaa ja energiapatukoita.

    Jännitys vähän helpottui, kun taluttelin Morttia vähän aamupäivällä. Luokkahan olisi vasta iltapäivällä, mutta halusin edes vähän simuloida sitä kuin olisimme kotona. Siellähän Mortti tarhaili lähes koko päivän ja se siis oli tottunut olemaan paljon ulkona. Taluttelu ei ihan sama asia ollut tietenkään kuin tarhailu, mutta ehkä sinne päin kuitenkin. Ja jos ihan totta puhun, halusin myös viettää vähän aikaa Mortin kanssa ihan kahdestaan, rapsutella sitä, jutella sille ja antaa sen omalla olemuksellaan rauhoitella minua. Se näytti niin hienolta kirkkaassa auringonpaisteessa, harja jo siististi sykeröitynä ja kaikin puolin moitteettoman puhtaana. Maailman komein Mortti!

    Mutta silti ihan liian nopeasti se oma luokka ja oma lähtövuoro tulivat! Kyllä minulla edelleen vähän jalat tutisivat, kun hoitaja punttasi minua satulaan. Taas kerran mietin, että mitä ihmettä minä täällä oikein teen, mitä ihmettä varten olin taas lähtenyt kilpailemaan vaikka tiesin, että minua jännitti niin että olin oksentaa. Mortti ei parantanut tilannetta yhtään olemalla vähän turhankin vireä. Se steppaili ja tempoi kuolaimiaan, hirnui muille hevosille eikä malttanut oikein keskittyä minuun. Voi hyvä hemmetti, miten se nyt taas näin käyttäytyi?

    Ja vaikka kuinka oli huono olo ja huonosti käyttäytyvä hevonen, piti silti mennä verryttelykentälle ja esittää olevansa ihan vakavasti otettava kouluratsukko. Kävin jälleen kerran mielessäni läpi ne samat asiat kuin Pariisissakin: voisikohan osallistumisensa vielä perua ja että voisikohan matkustaa ajassa taaksepäin ja kolkata itsensä tajuttomaksi juuri minuutti ennen sitä kun klikkasi kisaosallistumisensa menemään. Tiesin kyllä ihan hyvin, ettei ajassa voinut matkustaa taaksepäin ja osallistumisensa voisi kyllä perua, mutta miksi ihmeessä.

    Mortti tanssahteli verryttelykentällä eikä tahtonut asettua oikein mitenkään.
    — No ei ne tuomarit voi teitä ainakaan lennokkuuden puutteesta moittia, heitti kisahoitajani kentän aidalta.

    Naurahdin tälle kommentille ja huikkasin myöntävän vastauksen takaisin.
    — Mutta melkein kaikesta muusta ne voi kyllä moittia, lisäsin vielä.
    — Se on taas sit heidän duuninsa.

    Vaikka se oli niin mitätön hauskuutus, mitä hoitajan heitosta tuli, kai se ja sitä seurannut pieni naurunhyrähdys vaikuttivat vähän kuitenkin. En nimittäin ollut enää ihan niin hermostunut ja ilmeisesti se vaikutti myös satulan alle. Mortti alkoi vähitellen rentoutua, rauhoittua ja kuunnella. Olisihan se pitänyt tietää, että hevonen vaistosi kyllä ratsastajan jännityksen ja stressin. Mortti varsinkin oli juuri tällainen, se imi ihan täysimääräisesti minun tunnetilat. Mietin joskus, että olivatko kaikki täysiveriset tällaisia. En tosiaan tiennyt, sillä Morttihan oli minun ensimmäinen kosketukseni täysiverisiin. Pitäisi joskus ehkä kysyä Jannalta, että miten hänen Paahtiksensa luki ratsastajan tunteita.

    Ihan täydellisesti se verryttely ei mennyt, mutta milloinpa sitä kaikki hevosten kanssa meni täydellisesti. Kuten Nelly oli joskus sanonut, valitettavasti kilpailuita ei voi tilata niille päiville, jolloin kaikki menee aivan putkeen. Muina päivinä on tehtävä sen päivän paras suoritus. Niine hyvineni ratsastin radalle pinkeän, mutta sentään jotenkin kuulolla olevan Mortin kanssa ja toivoin parasta. Tunnetila oli jotenkin samanlainen kuin Pariisissa joulukuussa, paitsi että tällä kertaa yrittäisin muistaa hengittää enkä ratsastaisi Simon sanojen mukaan käsijarru päällä.

  • #8494 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Eilen, perjantaina 12.3. tapahtunutta, pieni vastine Jumin tarinaan.

    Kevätpäivä
    Tulin tänään tallille heti aamupäivästä. Iltapäivällä olisi yksi asiakaspalaveri, jossa kestäisi tiedä miten kauan. Oli vähän sellainen asiakas ja sellainen palaveri. Tämä työajan tiputtaminen puoleen oli kyllä paras ideani tosi pitkään aikaan, ajattelin jälleen kerran. Se antoi niin paljon vapautta elämään ja kun sen vielä yhdisti etätöihin, joita saattoi tehdä käytännössä melkein mistä vain, niin se mahdollisti paljon asioita, esimerkiksi kilpailemisen ulkomailla. Lisäksi firma pärjäsi ihan hyvin tälläkin työpanoksella eikä oma taloutenikaan palkkatulon pudotuksesta paljon hetkahtanut, ei edes silloin kun Harri lähti. Niin että mikäs tässä, ratsastella auringossa ja kuunnella räystäiltä tipahtelevan veden tissahtelua.

    Mortti oli ollut sen Hollannin-reissun jälkeen vähän kevyemmällä, mutta tänään suuntasin sen kanssa kentälle ja tarkoitus oli palautella mieliin työnteollisia juttuja. Tallilla ei ollut juuri ketään näin arkiaamuna, Eetu vain ja Camilla, työn touhussa kumpainenkin ja moikkasivat kun kuljin ohitse ja huikkasin itse hyvät huomenet.

    Harjasin Mortin ulkona suulissa. Se oli aloittanut jo karvanlähdön, vaikka oikeasti sen talvikarva oli kyllä säälittävä yritys verrattuna moneen muuhun. Mutta vaikka karvaa ei paljon ollutkaan, sitä silti lähti pölisemällä. Ihmettelin taas kerran, että voiko sitä irtokarvaa jotenkin materialisoitua tyhjästä ja muistelin samalla Salieria, joka pölisi tuplasti pahemmin, mutta joka toisaalta kyllä muistuttikin talviturkkinsa kanssa villijakkia.

    Hämmästyin hieman kun huomasin ulkokentällä ravailevan ratsukon. Himskatti, minä kun kuvittelin saavani pitää kentän ihan kokonaan itselläni. Tunnistin hevosen Rubiksi, joten kypärän alle puoliksi piiloutuneen ratsastajan voisi sitten olettaa olevan Jumi. Rubi oli nuorehko ori, tiemmä, joten se ei välttämättä sulattaisi seuraa kentällä, vaikka Mortti olikin ruuna, mutta voisihan sitä kysyä. Ei tällaisella ilmalla halunnut hapantua maneesissa.

    — Hei, voisiko tulla kentälle kans vai haittaako se? kysyin Jumilta, kun hän kaarsi hevosensa lähemmäs. — Vai onko häiriöksi?
    — Ei ollenkahan, tulkaa vaan. Rubi ei muista hevosista ole millänskään ja me ollahan joka tapauksessa lopettelemassa tässä pikapuolin.

    Talutin siis Mortin kentälle ja nousin selkään.
    — Se on niin hieno ilma tänään, etten halunnut mennä maneesiin, sanoin vähän ohimennen, kun en muutakaan keksinyt. Sää oli aina hyvä puheenaihe.

    Jumi vastasi myöntävästi ja sanoi itsekin sen takia tulleensa ulkokentälle. Koska hän vaikutti tosiaan tekevän jo loppujäähdyttelyjä Rubinsa kanssa ja muutenkin tuntui ihan puhekykyiseltä ja -haluiselta, kysäisin hänen hevosestaan. Perusasiat tietysti tiesinkin jo, nelivuotiaaksi kääntyvä ori, irlantilaista sukujuurta oleva kenttälahjakkuus. He olivat kuulemma aloittelemassa kisauraansa pikkuhiljaa tänä vuonna. Minä puolestani kertoilin omista kisasuunnitelmistani Mortin kanssa: nyt seuraavana kiikarissa olisi Edsvikin kisat aprillipäivänä.

    Jumi sai Rubinsa jäähdyteltyä ja jätti minut kentäälle kaksin Mortin kanssa. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että teki melkein mieli riisua takki jo pois.

  • #8495 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Tien päälle
    Löin auton takaluukun kiinni kun kaikki matkalle otettavat tavarat oli saatu pakattua. Kiitin Santtua ja Eaa, jotka olivat auttaneet kantamisessa. Santtu oli vain osunut samaan aikaan paikalle kun olin roudannut ensimmäisiä pakaaseja ja kysynyt voisiko olla avuksi. Ea oli pölähtänyt paikalle myös. Santtu ja Ea olivat selkeästi ystävystyneet ja Ea oli tarjoutunut auttamaan myös. Eikä siinä kolmeen pekkaan kauaa nokka tuhissut kun kaikki tarvittava oli autossa.

    Sitten oli Mortin vuoro. Tarkistin vielä viimeisen kerran että se oli asianmukaisesti varustettu ennen kuin talutin sen traileriin. Mortti tuli kiltisti rampille asti, mutta siinä sen piti aina vähän tarkistella, että mikäs tämä tällä kertaa on. Sen jälkeen se tuli kiltisti traileriin.

    — No mihinkäs te ootta Mortin kanssa lähärössä? kuulin selkäni takaa kun nostin lastaussiltaa ylös. Tunnistin Jannan äänen ja vilkaistessani sivulle näinkin Jannan ja Rasmuksen. Jannan maha oli pyöristynyt jo sen verran, että sen huomasi talvivaatteidenkin alta.
    — Lähdetään Mortin kanssa ensin Kangasalle ja sitten viikon päästä Edsvikiin kisoihin.
    — Kangasalle? Sinne Simon tykö vai?
    — Juu, mennään sinne viettämään intensiivivalmennusviikkoa. Tai ei se nyt ehkä niin intensiivinen ole, kun pitää kuitenkin jättää paukkuja kisojakin varten. Salierikin tulee mukaan, tekevät Anssin kanssa kisadebyyttinsä siellä helpossa A:ssa.
    — Ai mutta soon hianoo notta nekin lähtee kisaamahan. Vissihin sujunnut sit hyvin niirenkin yhteiselo.
    — Juu on. Vähän mua jännittää itseäni se, että miten Salieri käyttäytyy tällä kertaa, tunnustin. — Mutta onpahan nyt ainakin tuttu kaveri mukana, vaikkei siitä kyllä viimeksikään sanottavaa hyötyä ollut.

    Janna mietti vähän aikaa ja muisti sitten.
    — Niin ne kisat sillohon kun Harri oli vielä Suomessa.
    — Jep, just ne, kun se riehui niin kuin sillä ei olisi käytöstapoja ollenkaan. Toisaalta Salieri on nyt ollut siellä Kangasalla ja siellä on enemmän elämää, vieraita hevosia ja kaiken maailman häppeninkiä, että jos se on vähitellen siedättynyt. En tiedä, jää nähtäväksi. Kyllä mä olen Anssia varoitellut vähän että voi tulla ylläreitä.

    Tarkistin vielä kerran, että kaikki varmasti oli mukana. Käytin Axan vielä ojanpenkalla pissillä. Sillä oli oma paikkansa ja turvavyöt takapenkillä. Janna ja Rasmus toivottivat hyvää matkaa, kun istahdin autoon.

  • #8513 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Pieni vastine Marshallin tuoreimpaan

    Kozloveilla
    Hämärä oli laskeutunut jo maisemaan, mutta tallinpihan kirkkaat valot toivottivat meidät tervetulleiksi, kuten myös vastassa olleet Anice ja Grigori. Lämpimät tervehdykset saivat minut tuntemaan itseni kauan kaivatuksi vieraaksi. Epäilemättä Marshall olisi osannut näyttää minulle vierastallin paikat, mutta nyt hän sai rauhassa purkaa Hakran tavaroineen kun Anice otti minut ja Mortin siipiensä suojaan.

    Suoraan sanoen häikäistyin Kozlovien vierastallista. Se oli niin… hieno. Epäilemättä joko uusi tai ainakin tosi hyvin pidetty, tilava, siisti ja, voisiko sanoa, ylellinen. En tiedä mistä se johtui mutta sen vain näki heti, että täällä ei ole käytetty halvimpia materiaaleja kun tätä on rakennettu. Oli Hopiavuorikin hyvin pidetty, tilavakin ja aina viimeistä nurkkaa myöten puhtaaksi nuoltu, mutta ei sitä silti voinut sanoa ylelliseksi. Tunsin jälleen kerran jonkinlaista pientä kateutta, vaikka muistutin itseäni siitä, että Hopiavuoressa hevosensa asuttaminen ei maksanut juuri mitään ja minulle tärkeät asiat olivat kunnossa. Mortti ei kaivannut solariumia, tilavia varustehuoneita, vesiboksia eikä kalliin näköisiä karsinaelementtejä, se olin vain minä.

    Kun olin saanut Mortin hoidettua matkan jäljiltä ja heinät sen eteen, jäin vielä rapsuttelemaan sitä karsinaan. Se oli hyvä poika, rento matkustaja eikä säpsynyt vieraitakaan paikkoja. Maltoin vihdoin jättää sen rauhaansa kun lähdimme kohti Kozlovien kotitaloa, jossa minulle puolestaan oli varattuna vierashuone.

    • #8514 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Jotenki onnistuit taas vieraileen mun päässä, koska kirjoitit juuri sellasia asioita mitkä ite meinasin kirjottaa mutta päätin kuitenki jättää avoimeksi.
      Kirjoittamatta jättämäni asiat olit nimittäin: Kyllä, Anice ja Grigori olivat tallilla vastassa. Ja alun tervehtimisien ja halauksien jälkeen Anice hyppää emännän kenkiin ja pitää huolta Sonjasta ja Mortista (koska tietää hyvin että Grigorilla ja Marshilla on kuitenki kiire edes lyhyesti suunnitella seuraavien viikkojen ohjelmaa läpi. Joten antaa miesten touhuta omiaan niin minä hoidan vieraat!)

      Ja pakko vielä pikaisesti kiinnittää huomiota Sonjan mietteisiin, että eihän se Mortti mitään hienouksia kaivannut. Koska niinhän se on, ei hevonen mitään sen kummempia kaipaa. Kunhan perusasiat on kunnossa niin se on tyytyväinen. Kun taas yllättävän moni hevosihminen sen sijaan saattaa kaivatakin jotain hienouksia, jopa niitä turhuuksiakin kuten hienot karsinaelementit.

  • #8530 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Terveisiä Hannaby Hanami Weekiltä

    Ruotsissa
    Jos olisin ollut liikkeellä oman auton ja trailerin kanssa, olisin voinut lähteä kotimatkalle heti saatuani oman kisaurakkani päätökseen. Vaan koska minä ja Marshall olimme samalla hevosautolla, piti minun odottaa vähintään Marshallin luokat ja jäisimme taas ihan loppuun asti katsomaan miten muut Kozlovit pärjäsivät. Meillä oli hyviä toiveita siitä, että Grigori pärjäisi GP:ssä niin hyvin, että pääsisi vielä sunnuntain finaaliin jollain kolmesta ratsustaan. Minä ainakin pidin peukkuja hänelle ja Stanimirille. Niin ja kilpailihan Dmitrikin esteluokassa kahdella hevosella. Lauantai-iltana olisi myös se juhlagaala.

    Mutta en minä valita, etten vielä päässyt kotiin! Hannabyssä oli kaikin tavoin tosi hienoa ja siellä oli jo ihan kesäistä. Aurinko paistoi lämpimästi, ruoho ja puut vihersivät ja nurmikkoalueet olivat täynnä keväisiä sipulikukkia. Ja se hanamikin saatiin: kirsikkapuut kukkivat juuri tänään kaikkein kauneimmillaan ja niitä kirsikkapuita oli istutettu oikein runsaasti pitkin linnan aluetta, ei vain kirsikkapuistoon. Paikat olivat muutenkin hyvin asialliset, joten kyllä täällä kelpasi hevostaan pitää muutaman ylimääräisen päivän.

    Heilautin itseni korokkeelta Mortin satulaan kun olin ensin kiristänyt satulavyötä reiän verran. Anssi teki saman Salierin kanssa ja niin olimme valmiit kevyelle lenkille, sillä Hannabyn alue tarjosi hyvin kauniita ratsastusmaastoja. Salieri ja Anssi olivat nimittäin myös tulleet tänne kimppakyydillä ja joutuivat odottamaan sitä, että kaikki mukanaolijat saivat omat kisansa selvitettyä, vaikka omalta kohdalta kisat olivatkin jo ohitse. Ei Anssikaan siitä pahoillaan ollut vaikka Simo oli tarjoutunut hoitamaan Salierin kotiin, jos Anssi olisi halunnut lentää kotiin jo aikaisemmin.

    — Voi miten ihania nämä on, huokaisin kun suuntasimme hevosten kanssa kirsikkapuistoon ja ratsastimme kukkivien puiden alle.
    — Mä en ole koskaan ymmärtänyt oikein sitä japanilaisten kirsikankukka-innostusta, Anssi tunnusti, — mutta nyt mää taidan tajuta ainakin perusteet. Mä tosin luulin, että ne olisi valkokukkaisia eikä vaaleanpunaisia.
    — On niitä valkokukkaisiakin kirsikkapuita. Mä luulen että ne vaaleanpunakukkaiset ovat enemmän koristekirsikoita ja sit ne jotka oikeasti tuottaa hedelmää, ovat valkokukkaisia. Eivätkä näin näyttäviä kukinnaltaan…

    Lehtimetsän keskellä kulki niin leveä ratsupolku, että ratsastimme rinnakkain. Molemmat hevoset kulkivat kaulat pitkinä. Oli niin rauhallista, kuului vain kavioiden kopse ja satuloiden narina sekä tietenkin pikkulintujen taukoamaton liverrys. Kisapaikan kuulutukset olivat vain pientä, mitätöntä taustahälyä. Juttelimme niitä näitä ja tietenkin keskustelu meni kisoihin, jotka eivät tulosten valossa olleet menneet mitenkään hirvittävän hyvin.

    No, minä sentään sain sijoituksen vaativasta B:stä, jossa olin kahdeksas, juuri muutaman kymmenyksen edellä Marshallia. Anssi ja Salieri olivat sijalla 16, mutta prosenttitulos oli ihan hyvä siihen nähden, että kyseessä oli ratsukon ensimmäinen vaativa B. Lisäksi maanantain luokka oli muutenkin tosi korkeatasoinen ja tuomaroinnin taso tiukka, niin että tyytyväinen sai olla tuloksiinsa kumpainenkin.

    Minun vaativa A:ni meni sitten ihan puihin eikä minulla ollut sille selitystä, muuta kuin että Mortilla oli tosi huono päivä. Ei, ei vain sujunut sitten yhtään! Muistin edelleen Nellyn lausahduksen siitä, että kisoja ei voi tilata niille hyville päiville, muina päivinä on tehtävä se mikä silloin on paras suoritus. No, tiistaina se paras oli viimeinen sija ja 57 %, ei voi mitään.

    Tänään nämä minun 57 prosentin ratsu tuntui olevan oikeinkin hyvällä tuulella, mutta toisaalta niin olin minäkin, ratsastamassa tässä kaikessa rauhassa pitkin hiekkatietä. Juuri nyt tällä hetkellä minä en jaksanut miettiä edes näitä mieskuvioitani yhtään, vaikka yksi asianomainen ratsasti vieressä. Tänään oli lomapäivä ja kaikilla kivaa.

    • Tätä vastausta muokkasi 5 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Linkin lisäys
  • #8798 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Kotiinpaluu
    Olin käynyt taluttelemassa Morttia vesisateesta huolimatta. Minulla oli sveitsiläisen eläinlääkärin tekemä huolellinen liikutussuunnitelma, josta en halunnut tinkiä vaikka taivaalta olisi satanut ämmiä äkeet selässä. Mortti oli näreissään vesisateesta, vaikka sillä oli loimi. Jos vanhat merkit paikkansa pitäisivät, näreys kyllä katoaisi sen päästyä kuivaan ja lämpimään talliin. Varsinainen kauniin ilman hevonen. Rapsuttelin sitä leukapielestä jutellen samalla hiljakseen.

    Kylmäsin Mortin jalat suulissa huolellisesti, mutta karsinassa käärin pinteleiden alle lämmittävät patjat. Aineenvaihduntaa piti pitää yllä, jotta arpikudosta ei pääsisi muodostumaan ainakaan liikaa. Talutusta, kylmää, lämmintä, hoitoja, talutusta, kylmää, lämmintä… Sitä tämä oli nyt ja ratsastamaan ei päässyt kuukausiin. Oikeastaan minulla ei ollut ikävä ratsastamista, vaikka olisi voinut kuvitella. Nyt oli tärkeintä, että saisin Mortin kuntoon. Mikä se ”kunto” tulisi olemaan, en uskaltanut edes ajatella. Kieltäydyin päästämästä mieleen mitään kisakentille paluusta, koska sitten pettyisin, jos se ei koskaan toteutuisikaan.

    Karsinan ovea avatessani Janna oli juuri vauvankopan kanssa tulossa ovesta. Minua jollain tavoin huvitti pieni koppa ja Elli siellä: heti vain tallille pienestä pitäen! Siitä kyllä kasvaisi heppatyttö, ehkä Janna ja Rasmus hankkisivat sille pikkuponin ja sitten vähän isomman kun tyttö kasvaisi ja kenties sitten vielä vähän isomman, kunnes Elli pääsisi siirtymään hevosiin.

    Ajattelin niin Elliä ja tulevia poneja, etten aluksi rekisteröinyt Jannan hämmästynyttä ilmettä. Melkein hätkähdin, kun Janna huudahti:
    — Mitä ihimettä sä täällä teet? Ja Mortti? Milloon tootta palanneet? Ja miks?

    Ei hitsi, eihän Eetu tietysti ollut kertonut muuta kuin tallityöntekijöille ja kun Oskari, Camilla tai oikeastaan Tidekään eivät olleet mitään varsinaisia suupaltteja, niin tieto ei ollut ehtinyt vielä levitä. Lisäksi olin tullut vasta eilen iltapuolessa, joten jos Janna nyt vasta tuli tallille, niin eivät juorut olleet vielä hänen korviinsa asti ehtineet.
    — No, me tultiin eilisiltana. Mortilla on jännevamma ja mä ajattelin sitten että palataan Hopiavuoreen nyt ainakin toistaiseksi.

    Janna nosti kämmenen suulleen ennen kuin sanoi mitään. ”Jännevamma” oli ehkä pelottavin sana ikinä.
    — Voijje, kamalaa.

    Vähään aikaan Janna ei tuntunut osaavan sanoa mitään muuta, mutta levitti sitten spontaanisti kätensä.
    — Ikävää jotta tuammoosen takia jouruitta tulemaan takasin, mutta kiva nähä sua kuitenkin taas.

    Siitä ei ollut vielä niin kauan kun olin viimeksi halannut Jannaa, mutta huomattavasti onnellisemmissa merkeissä, silloin ristiäis-yllätyshäissä pari kuukautta sitten. Ehkä Jannakin muisti sen, koska ei hän muuten oikein tuntunut olevan mitään halailijatyyppiä.

    Ehdimme jutella tallinkäytävällä pidemmän aikaa Mortista ja sen vamman laadusta ja hoidosta ja ylipäänsä kaikesta muustakin, mikä tuli mieleen. Sitten Elli alkoi kitistä kopassaan ja Janna kumartui ottamaan sen syliinsä.

    — Tämä neiti soon taas näläkäänen vissihin, Janna totesi hyssytellessään Elliä. — Tarttee mennä syöttämähän. Onks se Harri palaamassa jo kohtapuolihin Suomeen kans? hän lisäsi nopeasti, ihan niinkuin tiedustellen vain asiaa.

    — Noh… En keksinyt heti mitä sanoa, mutta kitisevä Elli ei antanut armonaikaa kiertelyyn tai miettimiseen.
    — Harrihan nyt ei ole kuvioissa enää, todettiin jo keväällä että tämä oli tässä.

    Jannan naama venähti jo toistamiseen. Hän olisi varmaan sanonut muutakin kuin pelkästään ”aijaa, ikävä kuulla”, ellei Elli olisi jatkanut parkumista entistä suuremmalla ponnella. Nyt alkoi olla varmasti jo kiire. Sanoin nopeasti jotakin lieventelevää että sellaista sattuu elämässä, mutta arvelin, että tästäkin saisin vielä kertoa useamman kerran ja Mortin jalkavammasta varsinkin.

    Kun lähdin tallista, mietin hetken aikaa josko menisin tupaan istumaan tuttuun tapaan, mutta tulin sitten toisiin ajatuksiin. En vielä jaksaisi vastailla kaikkiin miljooniin kysymyksiin.

    • #8801 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Ainakin Outi ilahtuu (ja samoin ilahtui tämä kirjoittaja täällä ruudun takana), kun saa kuulla että Sonja on palannut takaisin! Vaikka Outi taitaa olla juuri niitä ihmisiä, joiden kohdalla Sonja saa varautua kysymystulvaan, koska varmasti Sveitsin reissusta on paljon mielenkiintoista kerrottavaa.

      Ei yhtään ilahduttava on tietenkin se syy, miksi Sonja ja Mortti palasi takaisin Hopiavuoreen. Tavallaan sitä toivoisi, että kaikki menisi helposti, kisaura etenisi kuin siivillä ja menestystä tulisi, mutta toisaalta juuri tällaisista käänteistähän tulee taas mielenkiintoisia tarinoita. Toivottavasti Mortin kuntoutuminen etenee hyvin, mutta tuskin se ainakaan Sonjan motivaatiosta jää kiinni.

      Ja Harri ei oo enää kuvioissa?!? En tiedä, löytyykö tähän yksityiskohtia jo Sonjan aiemmista tarinoista vai selviääkö myöhemmin, mutta ehkä pitää tehdä pieni tutkimusmatka sille ajalle, jolloin en kovin aktiiviseti Hopiavuoren eloa seurannut.

    • #8802 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Arvaapa ilahduinko minä, että Outi teki paluun! En nyt ihan voi sanoa että Outi on yksin vastuussa Mortin jännevammasta, mutta ei paljon puutu 😀

      Noita viimeisimpiä käänteitä Harrin kanssa en koskaan kirjoittanut auki mihinkään, mutta vihjaus siihen suuntaan löytyy viimeisimmästä spinnarista.

  • #8817 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Työnarkomaanien sukua
    — Ei tässä nyt oikein näy mitään… mutisi eläinlääkäri ultratessaan Mortin kipeätä jalkaa.

    Turvotus, lämpö ja ontuma olivat palanneet taas ja olin tietysti konsultoinut eläinlääkäriä heti. Harmi vain että hänellä ei ollut tarjota mitään varsinaista syytä ja selitystä. Jänne oli se mikä se oli, parantumisen merkkejä oli näkyvissä, mutta oireiden paluu uhkasi sitä prosessia.

    Yhden syyn lääkäri löysi sairastarhasta, joka oli pitkänomainen, sellainen jossa Mortti pystyi kävelemään edestakaisin edes vähän matkaa. Ja Morttihan tamppasi sitä ahkerasti. Sen näki jo tarhanponjan jäljistäkin. Lääkäri ehdotti pienempää tarhaa, sellaista mikä ei olisi juuri karsinaa suurempi mutta ulkona kuitenkin. Yhden tämänkokoisen sairastarhan Mortti oli jo Sveitsissä tuhonnut tulemalla yksinkertaisesti langoista läpi. Yritin selittää eläinlääkärille, että Mortti oli vähän tämmöistä työnarkomaanien sukua ja oli muutenkin ollut hankalana tässä viime ajat. Tulkitsin sen olevan pitkästymistä.

    — Soonkin sitten hankalampi tapaus, tuumi ell. — Näitä tämmössiä on vaikia pitää tyytyväisinä ja ne saattaa hyvinkin rikkoa ihtiään kun on tylsää. Voisit kokeilla huviksesi jotakin rauhoittavaa luontahistuatetta tai semmosta. Ja pirä se nyt pienemmällä liikutuksella mutta jos mahrollista, niin parikin kertaa päivässä vois tehrä lyhyen taluttelulenkin. Kylymäykset ja pintelöönnit samaan malliin ku aiemminkin.

    Lääkärin lähdettyä palasin Mortin karsinaan rapsuttelemaan sitä. Vielä se nyt ei ollut ainakaan ottanut takaisin repertuaariinsa oven kolistelua tai kutomisliikkeitä, joita se oli Sveitsissä pisimpinä karsinalepopäivinä esittänyt. Halusin pitää sitä mahdollisimman paljon ulkona, ettei se muistaisi näitä asioita, mutta kun siellä se sitten käveli edestakaisin. Käveli sentään, ei ravannut tai hypellyt muuten. Mietin ohimennen, jos pitäisi kuitenkin hakea Salieri takaisin niin Mortti saisi siitä seuraa, mutta luovuin ideasta. Olivathan ne rempoilleet Salierin kanssa keskenään ja sitä ei nyt kaivattaisi.

Vastaa aiheeseen: Mortti
Tietosi:




Peruuta