Sonjan päiväkirja

[Sonja T.Valvoja]

Päiväkirja, osa 2

Kello oli puoli kolme yöllä, mutten saanut unta. Ehkä ne päiväunet olivat liikaa, vaikken kauan nukkunutkaan. Tai ehkä tämä uusi koti oli liikaa, vaikka tämä ei ollut edes ensimmäinen yö täällä. Mutta ensimmäinen ilman korvatulppia ja silmälappuja. Olin addiktoitunut korvatulppiin ja silmälappuihin isän ja Jarnon kuoleman jälkeen, kun nukkuminen oli niin vaikeata ja kaikki mahdollinen häiritsi. Korvatulppien käytön kaupungissa pystyin perustelemaan, mutta täällä maalla oli niin hiljaista ja ajattelin vieroittaa itseni niistä. Juuri oli Ylellä ollut artikkeli siitä että niihinkin voi jäädä koukkuun. Allekirjoitan tämän. Kuuntelin siis ilmanvaihdon suhinaa ja vaimeita naksauksia, joita kuului talosta satunnaisesti.

Ei tästä mitään tulisi vaikka kuinka makaisin väkisin sängyssäni. Nousin ylös, kävin vessassa, haahuilin kuin haamu ympäri huoneita. Ulkona ei ollut enää säkkipimeää, idässä sarasti jo ja näin kävellä huoneissa laittamatta valoja päälle.
Kapusin alakertaan, otin lasillisen vettä ja jatkoin vaelteluani. Hetken mielijohteesta menin takaterassille. Ilma oli viileä ja hieman kostea, ei vielä täysin syksyinen mutta sinne päin. Hiljainen tuulenvire kahisteli metsässä ja ilma tuoksui niin hyvältä, omenoilta, kostealta maalta, nurmikolta, ruusun tuoksu tuli hyvin kevyenä kauempaa puutarhasta ja sitten joltain, mitä en tiennyt mitä se oli. Ehkä se oli loppukesä itse.

Harmi tosiaan ettei isä nähnyt tätä, vaikka niin tarkkaan suunnitteli talon yhdessä arkkitehdin kanssa, ottaen huomioon sijainnit ja ilmansuunnat, maisemat, maastonmuodot, puutarhan. Paljonhan minäkin toki olin mukana siinä suunnittelussa, isä sanoi että minulle tätä rakennetaan, minullehan tämä aikanaan jää. Ironista että juuri kun suunnitelmat olivat valmiit ja rakennusprojekti sovittu ja aloitettu, isä potkaisi tyhjää. Olisi se nyt ollut edes kohtuullista, että hän olisi saanut nauttia uudesta, hienosta kodista. Minulle jäi nyt tehtäväksi olla tyytyväinen lopputulokseen ja, terveisiä vain sinne rajan taakse, kyllä minä olenkin.

Tässä sen huomasi että parempaan päin oltiin menty: isän ajatteleminen ei enää itkettänyt välittömästi. Pystyin jo nauramaankin isän muistolle, ajattelemaan huumorilla. Sama Jarnon kanssa, hänenkään ajatteleminen ei enää nostanut palaa kurkkuun ja pilannut iloista tunnelmaa. Jarnokin olisi varmasti hyvillään, häntä ei olisi koskaan saanut muuttamaan maalle, mutta hän olisi iloinen nähdessään minut täällä uudessa kodissani tyytyväisenä, ajan mittaan onnellisenakin. Vielä en uskaltanut väittää olevani onnellinen, mutta siihen suuntaan menossa. Kaikki oli kuitenkin järjestyksessä.

Hengitin syvään raikasta ilmaa ja menin takaisin sisälle. Jos sitä nukkumista yrittäisi uudestaan.

[Sonja T.Valvoja]

19.8.19
Telegram-keskustelu kaveriporukassa

Helena: Joko olet saanut kämpän asuttavaan kuntoon? @Sonja
Tuomo: Eikös sillä ollut jotain ammattijeesiä siellä
Helena: Niin tais olla
Sonja: Joo, kyllähän täällä on oikeastaan kaikki jo paikoillaan, paitsi kirjasto kun ne hyllyt tulee vasta parin viikon päästä
Sonja: Ja kyllä täällä oli apua, ensin sisustussuunnittelija ja sitten ammattijärjestäjä. Toinen suunnitteli ja toinen järjesti
Helena: Vitsit, tosi kätevää kyllä
Tuomo: Khyl
Tuomo: Se muuttoa seuraava tavarakatastrofi on aina ihan järetön ja sit niitä heittelee paniikissa sinne ja tänne ja mitään järjestystä ei ole eikä tule
Helena: Se just! Ja sit jos tarvitsee huonekaluja niin ostaa paniikissa jotain mitä sattuu näkemään ja myöhemmin toteaa, että tää onkin oikeastaan ihan susi ja olisin tarvinnut toisenlaisen
Helena: Been there, done that
Sonja: Joo, noi kyllä auttoi tosi paljon kun on suoraan paperilla että tänne tulee tämmöistä ja tuonne tuommoista ja sitten toi järjestelijä tosiaan laittoi kaiken irtotavaran paikoilleen
Helena: Tekeeks ne ammattijärjestäjät sellaista? Mä oon luullut että ne ei välttämättä siihen järjestelyyn puutu, lähinnä vain auttavat valitsemaan että mitä tarvitaan ja mitä ei ja ehkä vievät sit ylimääräisiä kierrätykseen
Sonja: Niin kai se yleensä onkin, mutta ainakin tää nyt teki ihan tätä oikeatakin järjestelyhommaa, kun hinnasta sovittiin
Sonja: Sehän oli muuten sama tyyppi, joka sen Tampereen kodin järjesti kans. Kysyin siltä silloin jo että tekiskö keikan Seinäjoella ja se sanoi että kyllä se järjestyy, jos katotaan vähän noita matkakuluja
Kimmo: Ja muuttofirma hoiti isompien tavaroiden kantamisen?
Sonja: Joo
Sonja: ja kun oli sisustussuunnittelijan kanssa mietitty että mikä tulee mihinkin, niin huonekaluissa oli laput valmiina että kantakaa tää tuohon huoneeseen ja tää tänne. Se oli kyl aika helppo muutto
Tuomo: Koskas pidät tuparit? 😀
Sonja: No aattelin että marraskuun alussa. Menee halloweenit ja synttärit samaan kasaan. Mut aattelin että teidät vois pyytää tänne jo aikasemmin käymään. Jos tämä kesä ei ihan vielä lopu, niin vois grillata ulkona ja uidakin ehkä vielä
Helena: Se olis tosi kivaa!
Kimmo: Hmm… joo, sait puhuttua ympäri 😀
Sonja: Ens viikonloppu ei käy, oon siellä käymässä silloin enkä tiedä vielä että milloin lähden takasin tänne. Lauantaina ehkä tai sunnuntaina
Tuomo: Mäkin oon ens viikonlopun pois, käyn porukoita moikkaamassa
Sonja: Entä seuraava? Se on kuunvaihde kyllä jo.
Kimmo: Vois
Helena: Ei mulla silloin kai mitään menoa ollut
Tuomo: Mullakin vapaa viikonloppu silloin
Sonja: No sitä vois sit harkita että tulette käymään
Helena: Joo, mä laitan kalenteriin jo varauksen 🙂 Millois te muuten sinne reissuun lähdette?
Kimmo: Syyskuun 16 lähtee lento täältä
Kimmo: tai siis Hki-Vantaalta
Helena: Ja milloin palaatte?
Kimmo: 6.10.
Sonja: Se lento lähtee kyl 6. päivä mutta Suomessa ollaan vasta 7.
Helena: Mitäs kaikkea te nyt meinaatte kiertää siellä Jenkeissä?
Sonja: Kaikki 😀
Sonja: Me kyl laitetaan matkasuunnitelmaa teille kun saadaan se jotenkin luettavaan muotoon
Kimmo: Ensin sinne Chicagoon, sit Michiganiin, sit Bad Landsiin, sit Yellowstoneen ja sit Salt Lake Cityn kautta Grand Canyonille 😀
Tuomo: Ei saatana, ehdittekö tehä mitään muuta kuin istua autossa 😀
Kimmo: No itse asiassa 6 päivää on varattu ajopäiviksi ilman että minään päivänä tulee ihan mahdottomia ajoaikoja
Kimmo: Oltais kyllä pystytty tiivistämään noista jos oltais ajettu yötä myöten kun onhan meitä kaksi ajamassa, toinen olis nukkunut ja toinen ajanut ja sit toisin päin, mutta aateltiin ettei viitsi, kun ei autossa kuitenkaan saa kunnolla nukuttua
Sonja: Nii ja lomareissuhan tää on, ei kannata hankkia mahahaavaa itselleen
Tuomo: Ja jet lag voi sekoittaa sitäkin pakkaa sit vielä
Sonja: Joo
Sonja: Vaikka viimeksi Jenkeis käydessä sinne päin se jet lag oli jotenkin helppo vaikka aina sanotaan että itään lennettäessä olis helpompi. Kun sit ku palasi niin oli viikon verran ihan tööt.
Kimmo: Sä et vaan ehtinyt siellä reissussa miettiä sitä aikaeroa ja pientä väsymystä 🙂
Sonja: Sekin voi tietty olla 😀

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Ammattijärjestäjä ja sisustussuunnittelija kuulostavat kalliilta lystiltä. 😀 Mutta se on varmaan vähän siitä kiinni, mistä vinkkelistä katsoo. Veikkaan, että Sonjan palkkataso voi olla iiiihan vähäsen toista, kuin tällaisen perusopen… En kuitenkaan ole vielä ihan varma, olisiko ammattijärjestäjällä jokin syvempi merkitys. Ehkä jokin tapa etäännyttää itsensä isälle rakennetusta kodista… Mutta kun auttoihan sama tyyppi Sonjaa kuitenkin jo Tampereella. Ehkä Sonja nyt vain on todennut muuton helpommaksi, kun on apua, ja mielellään maksaa tästä helppoudesta. Niinhän ihminen tekee. Minä maksan siitä, ettei minun tarvitse itse leikata nurmikkoa ja kolata pihaa, koska inhoan niitä hommia. Ei siinäkään ole sen syvempää merkitystä.

On hyvä nähdä Sonjaa omien kavereidensakin kanssa. Aluksi kommenteissakin mietiskelin hänen persoonaansa, että kuinka pidättyväinen hän oikeastaan on. Uusiin tutustuessaan jokainen on kai vähän jäykkä, joten vanhat kaverit taitavat tuoda paremmin persoonaa esiin. Sonja vaikuttaa olevan kuitenkin sosiaalinen tyyppi, joka haluaa töidensä lomasta löytää aikaa kavereilleen. Varsinkin Kimmoon hänellä tuntuu olevan läheiset välit jo yhteisen matkan suunnittelusta lähtien. Tuollaisesta seikkailulomasta köllöttelyloman sijaan minulle tulee myös mieleen seikkailunhaluisuus ja tietty uteliaisuus tai leikkisyys. Ihan joka tyyppi ei valitsisi ajelevansa lomallaan ympäriinsä maailmaa katselemassa. Tosi moni tyytyisi uima-altaaseen, aurinkoon ja vaikka mereen.

Näiden tarinoiden perusteella olen alkanut ajatella, etten tunne ketään sellaista kuin Sonja. Taidan liikkua ihan erilaisissa ympyröissä. Just mulle mielenkiintoisinta ihan tällä hetkellä on seurata, ymmärränkö itse Sonjan sielunelämää, ja myös ymmärtävätkö hahmoni. Hellolle jo kutsu kävikin kokeilla. 😀

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tämä on kommentti (tai ajatuksenvirtaa) ensimmäiseen tarinaan, vaikka ketjun ensimmäisen tarinan alle ei saakaan upotettua vastausta. 😀

Kun luin tätä ensimmäisen kerran, ajattelin tosi paljon sitä, miten villiltä juuri minusta tuntuu lukea Sonjan elämästä. Meidän molempien isälle kävi vähän sama juttu: suunnittelivat itselleen unelmakodin, mutta ehtivät kuolla melko nuorina näkemättä sitä koskaan valmiina. Minä itse ammuin kiinni viimeisiä nauloja ja maalasin viimeisiä lautoja ikkunanpieliä varten vasta puoli vuotta sen jälkeen, kun isä kuoli. Sen takia saatan aavistella Sonjan fiiliksiä isän suhteen ja olla samaa mieltä siitä, että ajan kanssa isääkin voi muistella parkumatta. Samalla ajattelin kuitenkin sitä, että mitä jos se kauheus olisi jatkunut, niin kuin Sonjalla, niin että puoliso kuolee. Hänen täytyy olla ihan tosi paljon vahvempi kuin minä, koska vieläkin, kun siitä alkaa olla kymmenisen vuotta aikaa, ajattelen, etten olisi selviytynyt siitä. Toki toisin kuin minä silloin, Sonja oli jo ihan aikuinen, vaikka ei sekään mikään varsinainen suoja ole kaikkea maailman pahaa vastaan. Aikuisella ihan koko elämä ei kuitenkaan yleensä riipu isästä.

Sonja ajattelee tässä useampaan otteeseen sitä, miten talo olisi ollut hänen isänsä, ja miten isä sitä suunnitteli. Nyt se on Sonjan. Ensimmäisen tarinan tyylille uskollisesti hän ei vello tunteissaan senkään asian suhteen. Silti vaistoan muustakin kuin unettomuudesta, ettei tässä kodissa ihan helppoakaan ole. Se fiilis tulee juuri siitä, että Sonja ajattelee tässä tarinassa isänsä ja talon tarinaa. En ihmettele yhtään, että on nukkumavaikeuksia, korvatulpilla tai ilman! Kun minä ja sisarukseni saimme iskän talon valmiiksi, se myytiin. Siitä tuli ihana, mutta ei kukaan meistä olisi halunnut siellä enää olla. Toisaalta meidän isä ehti asua sen remppaamattomassa alakerrassa, ja Sonjan isä ei asunut tässä talossa. Isän muisto ei siis istu nojatuolissa, tai mitään. Ehkä Sonja voi asua siellä juuri siksi.

Suurin arvoitus minulle juuri nyt on se, miksi Sonja halusi muuttaa omasta vanhasta kodistaan tähän uuteen. Ehkä taustalla on vähän jotain isän unelmien todeksi elämistä talon suhteen? Kolmanneksiviimeisen kappaleen perusteella ehkä ripaus velvollisuuentuntoa? Ainakin se kuulostaa tosi kauniilta paikalta, joka on suunniteltu hyvin ympäristö huomioon ottaen. Mikä Sonjaa vetääkään taloon tai alueelle niin kovasti, että hän mielummin ottaa härkää sarvista ja kohtaa isäajatuksensa talossa, kuin pakenee, niin kuin minä pakenisin?

Tässä tarinassa on paljon enemmän ympäristön kuvailua ja fiilistelyä kuin viime tarinassa. Viimeksi kommentoin sitä, miten Sonja taitaa olla tyyppi, joka keskittyy toimintaan miljöön tai tunteiden sijaan, mutta tämän tarinan jälkeen en ole siitä niin varma. Toisessa kappaleessa Sonja kuitenkin aistii miljöötään tosi eläväisesti, ihan hajuaistiakin käyttäen, ja jatkaa sitten tunteellisilla isäajatuksilla seuraavassa kappaleessa. Ehkä nämä ajatukset herätti myöhäinen yön hetki, tai ehkä ihan ensimmäinen tulkintani Sonjasta ei ollut ihan oikea! Toisaalta harvoin tulkitsen tai arvaan heti oikein… 🙂

[Sonja T.Valvoja]

Ke 21.8.19
Nousin työtuolistani ja verryttelin selkää ja hartioita. Työt alkoivat olla pulkassa tältä päivältä, viimeinen commit tehty. Ei se maailma tänäänkään valmiiksi tullut, mutta huomenna jatketaan taas. Ja lisäksi minulla oli tänään tärkeämpääkin tekemistä: piti istuttaa muistopuu.

Meidän suvussa on istutettu aina pihapiiriin muistopuu merkittävien tapahtumien kunniaksi. Kukaan ei oikein tiedä mistä se perinne on saanut alkunsa. Vanhin tiedossa oleva oli isoisän syntymän kunniaksi istutettu omenapuu. Alkuperäinen oli istutettu vuonna 1923, jolloin isoisä oli syntynyt, mutta sukulegendan mukaan se paleltui talvisodan pakkasissa. Sotien jälkeen sille oli hankittu korvaaja, joka oli edelleen elossa Otavan omenapuutarhassa. Lajike oli päässyt unohtumaan, mutta melko varmasti se oli Lepaan Meloni. Yksinkertaisuuden vuoksi sitä nimitettiin Pentin omenapuuksi, vaarini mukaan.

Meidän pihamaalla kasvoi neljä muistopuuta: isän ja äidin hääpuu (luumupuu), vanhan talon rakennuspuu (koreanpihta, ehkä), minun syntymäpuu (tataarivaahtera) ja minun ja Jarnon hääpuu (suklaakirsikka). Uusi talo vaati siis uuden puun.

Olin pitkään miettinyt sopivaa, ajattelin jotain kukkivaa koristepuuta tai -pensasta. Sitten olin miettinyt värejä, että kukat voisivat olla samaa sävyä talon kanssa. Ikävä vain että talon pääväri oli vaalea sininen, hieman harmahtava, joten se sulki pois oikeastaan kaikki muut paitsi syreenit ja niitä taas oli jo. Koristelaudat ja ikkunanpielet olivat valkoiset, joten valkokukkainen toimisi, mutta sitten tuli taas ensimmäisenä mieleen hedelmäpuut ja niitäkin oli jo. Päättäväisesti lähdin etsimään jotain ihan muuta. Höyhenpensasta mietin kauan, mutta kun sen talvenkestosta täällä ei ole ihan täyttä varmuutta niin se sai jäädä. Lopulta valinta osui loistojasmikkeeseen, jonka pitäisi olla kestävä ja lisäksi kaunis.

Olin käynyt päivällä puutarhamyymälässä hakemassa varaamani loistojasmikkeen taimen sekä pari pussia istutusmultaa sille. Nyt illalla olisi aikaa istuttaa se ja syksy oli hyvää aikaa istuttaa taimia muutenkin, maa oli kosteaa. Vaihdoin rönttövaatteet päälle ja etsin pihavajasta lapion. Paikan olin katsonut taimelle jo valmiiksi, joten lastasin lapion, taimen ja multasäkit kottikärryihin ja työnsin ne istutuspaikalle.

Heiluin juuri lapion kanssa kuoppaa kaivamassa kun Risto-setä ajoi pihaan.
– Mitäs se flikka täälä kaiveloo? hän huikkasi autosta noustuaan.
– No tuu ny huvikses kattoon, huikkasin takaisin.
– Jonki sortin monttuha siin on tuloos ja nähtävästi tua puska siihe sit.
– Joo, aattelin istuttaa uudelle talolle muistopuun. Tai pensaan, tuo on loistojasmike.
– No mut sehä o aeva oikeen, Risto riemastui. – Eikös tua Alihuavilan pihas oo joku semmone jasmike kans, muistaasin nähäneeni.
– Joo, semmoinen keskikesällä kukkiva pensas, valkoiset kukat joka tuoksuu tosi hyvältä.

Selitin Ristolle miten olin päätynyt nimenomaan valkokukkaiseen pensaaseen.
– Ohan se valakoone justihin passeli muutonki. Eikös sitä pruukata sanoo jotta valakoone on uuristumisen väri.
– Sekin on muuten ihan totta. En tullut ite ajatelleeksikaan.

Ristolla ei tuntunut olevan kiire mihinkään ja istutimme pensaan yhdessä. Tuli samalla kuultua perheen kuulumiset ja vähän kylän juorujakin. Kuulemma kylillä jo puhuttiin minun paluusta takaisin tänne ja tietenkin uudesta talosta ja autostakin.
– No joko sua on puhemieheksi kyselty? nakkasin Ristolle puoliksi huvittuneena.
– Joha sitä jo hätäsimmät, Risto naureskeli. – Mä sanoin jotta en rupia vaan annan sille flikalle haulikon ja pateja jos ei sillä ittellää oo. Ampumahan sitä ei tartte enää opettaakkaa ja sillon pirun tarkka sihti, että käskee varoo ny jos joku o riiuulle lähärössä.

[Outi HalmeOsallistuja]

Ihan mahtavaa, että porukkaan on saatu noin aktiivinen tarinoija ja ihanaa, että oot jaksanut kirjoittaa, vaikka aika yksin oletkin tässä tarinoinut viimeaikoina. Sama virsi täälläkin suunnalla, että innolla kyllä luen tarinoita täältä foorumilta kun ehdin, mutta itse kirjoittelu ja kommentointi on harmittavasti jäänyt. Jotenkin se syksy on vain tälläistä aikaa… Sonja on kuitenkin todella mielenkiintoinen hahmo ja tarinoita on ihan joka kerta ilo lukea ja siten tutustua Sonjaan aina vähän paremmin. Musta tuntuu, että olet miettinyt Sonjan hahmon todella hyvin läpi taustatarinoineen kaikkineen ja se on aina tosi kiinnostavaa.

Mun mielestä Sonjasta tekee erityisen kiehtovan hahmon se, että vaikka se onkin Hopiavuoressa uusi, sillä on historiaa Otsonmäellä ja tuot sitä myös taitavasti esille erilaisten yksityiskohtien kautta. Tässä tairnassa se tietenkin tulee esille erityisen paljon, kun Sonja muistelee sukunsa historiaa. Nuo muistopuut kertovat hyvin konkreettisesti sen, että Sonjan sukua on ollut Otsonmäellä pitkään. Muistopuut ylipäänsä on aivan ihana idea!

Ihailen myös ihan todella paljon sitä, kuinka olet kirjoittanut Riston repliikit murteella. Se tuo heti tarinaan aimo annoksen lisää tunnelmaa. Mulle itselleni murteiden käyttö tairnoissa on todella vaikeaa, kun ne ei itselleni IRL ole mitenkään erityisen tuttuja, mutta tässä taas tuntuu että kaikki repliikit oli kirjoitettu todella luontevasti.

Mielinkiinnolla kyllä odotan, mitä Sonjan tulevaisuus tuo tullessaan 🙂 Eiköhän Outi ja Sonjakin jonain päivänä tallilla törmäile.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Aloitan tämän kommentin toistamalla sitä, mitä Oona sanoi: Risto on niin kiva tapa sitoa Sonja tähän alueeseen ja tarinaan tiukasti, vaikka hän ei vielä kauheasti tunne muiden hahmoja. Hänellä on uskottava historia Otsonmäen suunnalla, ja Ristokin on ihana paitsi murteeltaan, myös luonteeltaan. Mulle tuli hyvä mieli siitä ajatuksesta, että hän tulee puunistutusavuksi, vaikka ei ole tainnut Sonjalle mikään sydänystävä sukulaisuussuhteesta huolimatta tähän asti olla. Olisi kivaa, kun joku tuolla tavalla tulisi. Ja samalla tottakai Risto tulee: onhan hän nyt utelias.

Tosi ärsyttävää, etten ole itse oikeassa elämässä keksinyt muistopuita. Vitsit miten on kaunis idea. Jotain samansuuntaista kai se on, kun mun ensimmäinen oma koira haudattiin, ja haudan ääreen laitettiin pieni omenapuu, kun se tykkäsi varastaa omenoita aina puista ja syödä niitä salaa. Mulla voisi olla sen lisäksi puu vaikka sille, kun potkutin niin lujaa, että pääsin kastinousukkaana unelma-ammattiini, ja tietenkin joka koiralle oma. Ne olisivat kaikki äitin pihassa, ja sitten kun asettuisin tiukemmin aloilleni, mulla olisi omassa kodissa Uuden Kodin Puu ensimmäisenä, ja mooonta koirapuuta lisää, ja toivottavasti vielä se oman hepankin puu… Ei kai se olisi myöhäistä aloittaa nytkään. Tykkään ihan hirveästi koko ideasta!

Puulajikkeiden tunteminen ja uuden pensaan valinnan pohtiminen herättää mussa sellaisen ajatuksen, että tämä on Sonjan mielestä hyvä ja tärkeä perinne. Se on myös tosi hyvin ilmaistu. Yksityiskohtien sirottelu on mun mielestä aina toimiva tapa osoittaa se, että hahmo on kiinnostunut jostain. Vähän ydinasioita enemmän kertominen taas ilmaisee hienosti, että asia on hänelle tärkeä. Ja heräähän tarina ihan eri tavalla henkiin, kun pysähtyy kertomaan enemmän kuin sen minimin. Minua paremmat kirjoittajat tietenkin sanovat, että löysät pois joka ainoasta tekstistä, tiivistä tiivistä tiivistä, mutta enpä lukijana siihen usko niin kauan kuin jaarittelussa ei mennä aivan kohtuuttomuuksiin. Ennemminkin mulle tulee usein sellainen olo, että olisin halunut tietää lisää. Jos Sonja olisi kertonut, että pihassa kasvaa neljä muistopuuta sen enempää asiaa avaamatta, olisin ihan varmasti ärsyyntynyt, kun en olisi tiennyt, minkä muistoksi ne on istutettu. Nytkin jo innostuin Sonjan muistopuuperinteestä niin, että haluaisin esittelykierroksen kaikkialla, missä niitä kasvaa. Samalla kuulisin vaikka mitä tarinoita suvun historiasta, ja tarinoitahan kaipaan aina.

Järkevää kritiikkiä mulla ei ole. Olen vain innoissani muistopuista. :DD

[Sonja T.Valvoja]

Perjantai 23.8.19
Olin ajellut eilen iltapuolesta Tampereelle. Oli kiva tulla taas tänne Tampereen kotiinkin. Ensimmäisenä iltana en tehnyt mitään muuta kuin hain Hanko Sushista take-away-sushia ja linnoittauduin laiskanlinnaan lukemaan. Aamulla hain rautatieaseman kahvilasta mukaan smoothien ja leivän aamiaiseksi ja marssin toimistolle. Oli kiva nähdä työkavereita ja olla ihan fyysisesti mukana menossa.

Perjantai-iltapäivät eivät ole meidän firmassa yleensä mitään erityisen tuottavia aikoja, eivät kai missään muuallakaan, tilanteesta tietysti riippuen. Tänään minä olin käynyt hakemassa Stockan Herkusta pullat lomaltapaluun kunniaksi. Perjantaipulla oli perinne, oli siihen syytä tai ei. Iltapäivällä keitettiin viikon viimeiset tuoreet kahvit ja tarjolla oli jotain kahvileipää. Yksinkertaisimmillaan se saattoi olla keksipaketti lähikaupasta, jonka meidän assistentti oli käynyt hakemassa varttia aiemmin. Syntymäpäivän osuessa lähelle saattoi olla tarjolla ihan täytekakkuakin.

Muutenkin perjantaina loppupäivästä toimistolla vallitsi usein hilpeä härdelli, ei vain kahvipöydässä. Jos joku päivä ehdottomasti pitää viettää toimistolla niin se on perjantai! Lisäksi perjantaisin oli johtoryhmän (sort of…) viikkopalaveri aamupäivästä, johon minun piti osakkaan ominaisuudessa osallistua vaikken varsinaisesti johtoryhmään kuulunutkaan. Jonain päivänä sekin varmaan oli edessä, joten parempi käydä kokouksissa kuunteluoppilaana. Ja saihan siitä itsekin käsityksen siitä missä oltiin ja mihin oltiin menossa.

Olimme sopineet kavereiden kanssa näkevämme tänään minun luona, mutta vasta seiskan aikaan illalla, joten kun ennen neljää lähdin toimistolta, minulla oli hyvää aikaa käydä vähän kiertelemässä kaupoissa. Tai siis: Stockmannilla pääasiassa. Ehkä saattaisin poiketa jossain muuallakin, mutta ensimmäiseksi menisin Stockalle.

Muistan kun olin muuttanut Tampereelle opiskelemaan heti lukion jälkeen. Ensimmäinen asuntoni oli pieni yksiö keskustassa, lähes vastapäätä Stockmannia. Maalaistytölle Stockmann oli hienointa ikinä. Kosmetiikka- ja vaateosastoilla olisin voinut viettää vaikka miten paljon aikaa, mutta varsinaiset suosikkini olivat kuitenkin Akateeminen Kirjakauppa ja Stockan Herkku.

Myöhemmin on tullut toki käytyä muissakin tavarataloissa, hienommissa, isommissa, kalliimmissa, mutta Tampereen Stocka ei ole menettänyt asemiaan. Se on edelleen se paikka johon mielelläni menen, plussaa se saa siitä että siellä saa hoidettua paljon erilaisia asioita kerralla ja parasta varsinkin ruokapuolella on se, että siellä on valikoima erilainen kuin muualla.

Takavuosien uutiset sekä Akateemisen että Herkun myymisestä ovat aiheuttaneet keskivaikeaa panikointia ja pelkään edelleen sitä, mikä Stockmannin kohtalo tulee olemaan, kun joka vuosi tulee entistä pahempia madonlukuja talouspuolelta. Ja onhan se itse tavaratalokin mennyt huonompaan suuntaan, ei tahdo löytyä myyjiä osastoilta, epäsiisteyttä, valikoimakin on supistunut ainakin jonkin verran, iltaisin se sulkeutuu jo kahdeksalta, viikonloppuisin vielä aikaisemmin.

Kiertelin kiinnostavat osastot läpi, ostin jotain pientä. Lopuksi kävin hakemassa illaksi ja huomiseksi ja koko ensi viikoksi ruokaa alakerran Herkusta. Olin hankkinut autoon tupakansytyttimestä virtansa ottavan jäähdyttävän kylmälaukun juuri tämän takia: ostaisin viikonloppuna ruokatarvikkeita Tampereelta, kaikkea sellaista mitä Seinäjoen marketeista ei löydy, ja veisin niitä kotiin. Eihän yksi ihminen niin kovin paljon tarvitse ja jos nyt ihan rehellinen olen, niistä marketeistakin löytyi yhtä ja toista, jopa Seinäjoelta.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tarinan alusta todella välittyy sellainen fiilis, että Sonja pitää työstään. Osaltaan se johtuu työkavereista, mutta johtoryhmäsuunnitelmista ja iloisesta härdellistä päätellen myös ihan työtehtävistä. Silloin, kun sellaista aistii, on aina iloinen toisen puolesta. Työssähän aika suuri osa elämää vietetään. Se on onnekas, joka saa tehdä sellaista, mistä tykkää.

Tampereeseen taas Sonja tuntuu suhtautuvan vähän samansuuntaisesti kuin minä Helsinkiin. Meillä on molemmilla syymme asua täällä Otsonmäen suunnalla, mutta kuitenkin kaupungissa on ollut koti niin pitkään, että sinnekin on ikuinen pieni ikävä. On omia lempipaikkoja, tuttuja ihmisiä ja kodin tuntu… Tutut kulmat ja tuttu meno… Kun Sonja käy Tampereella, se on niin kuin minun Helsingin-reissuni. Sinne mennessään palaa kotiin, ja takaisin tullessaan myös. 😀

Rakastan sitä, miten hahmot ottavat pikku hiljaa koko Suomen haltuun. Moni hahmo on ollut tietenkin Seinäjoella ja osa lähikunnissa, ja ihan Hopiavuoren ensimmäisinä viikkoina tehtiin reissu Helsinkiin. Mulla on tätä tarinaa lukiessani samanlainen salapoliisiolo kuin lukiessani Helsinkitarinoita tai tarkkoja Seinäjokitarinoita. On jotenkin tosi huvittavaa, että olen kävellyt samoilla kaduilla, kuin Hopiavuoren hahmot, eli melkein siis törmännyt heihin. 😀 Se raja, joka mun päässäni erottaa toden ja keksityn, on joka kerta hämärämpi, ja rakastan sitä.

[Sonja T.Valvoja]

Dear diary, otteita päiväkirjasta, 25.8.19
Sain tän uuden päiväkirjan Helenalta perjantaina, sanoi että uusi koti vaatii uuden päiväkirja ja että hän löysi tällaisen nätin niin ajatteli antaa sen etukäteisenä tuparilahjana. Ja onhan tää nyt hieno, Paperblanks, sanoi Helena, vaikka se ei mulle sano mitään. Helena näistä enempi tietää muutenkin. Vanhassa päiväkirjassa olisi vielä muutama sivu jäljellä kyllä, mutta ajattelin että olkoon, aloitan nyt uuden kirjan.

Perjantai-iltana Helena ja Kimmo oli tosiaan käymässä mun luona Rautsikalla. Helenan osalta se visiitti jäi kuitenkin vähän lyhyeksi, alkoi nimittäin sataa ja ukkostaa ja hän sanoi että hänellä oli pyykit partsilla kuivumassa, pitää lähteä ottamaan ne pois. Kimmo jäi mun luo ja katseltiin yhdessä ukkosta parvekkeelta. Oli hillitöntä salamointia! Ja vettäkin tuli vähän aikaa ihan kaatamalla, ei kuitenkaan samanlaista tulvaa tullut kuin Hesassa päivällä. Kimmon kans plänättiin sitä Jenkkilän matkaa, kaikki alkaa olla kunnossa, hotellit varattu ja näin. Nyt vaan pitäis jaksaa olla hepuloimatta! Kolme viikkoa vielä.

Eilen mä heräsin taas vähän turhan aikaisin, vähän ennen viittä. Sain siinä torkuttua kuitenkin sen verran, että nousin ennen kasia että ehdin kahdeksaksi Kauppahalliin aamupalalle. Neljän vuodenajan egg royalia olikin jo ikävä. Kävin hallissa vähän ostoksilla sen jälkeen ja sit Stockan kautta kotiin. Aattelin hyödyntää nätin ilman niin lähdin ajelemaan kohti Seinäjokea siinä ennen puolta päivää. Sit kävin tallilla ratsastamassa Salierilla, tehtiin vähän ravitreeniä kentällä ja käytiin maastossa jäähdyttelemässä.

Meinasin missata kokonaan Ruosteen EM-kürin tallilla ja olisin missannutkin ellei siellä Eetun kotona olis ollut kisakatsomo pystyssä. Jännä kyllä, siellä taisi olla melkein kaikki tallilaiset Eetun olohuoneessa. Oonhan mäkin käynyt siellä keittiössä kun sopparit tehtiin ja näin, mutta musta tuntuu että muut tallilaiset pesii Eetun ja sen avovaimon luona enemmänkin. Tai ainakin musta näyttää että se on avovaimo, mutta se yksi mieskin asuu siellä vissiin, Noa. Ja tietysti Noan koira, sillä on sellainen ylisöpö pieni kääpiöpinseri. Ja kuulemma viljakäärme, jonka karkaaminen oli saanut Eetun hyppimään seinille, kertoi se yksi sähköjänis joka puhuu enemmän kuin kukaan ehtii kuunnella. Toinen niistä Helmipuron tytöistä, ne on Eira ja Inari mut mä en oo ihan varma että kumpi oli kumpi.

Nelly on se Eetun avovaimo tai oletan että se on. Se kuulemma pitää valmennuksia ja aattelin että vois kysyä jos se haluaisi valmentaa mua ja Salieria. Tästä meidän ratsastuksesta omine nokkinemme ei tule oikein mitään tai tulee tietysti, mut me tykätään aina vähän junnata niissä samoissa jutuissa. Ja maastoilla. Kisaamaan mä en rupea, mut olisi se silti kiva tietää ja tuntea menevänsä eteenpäin ja vaikka vahingossa oppia jotaki uutta. Tosin mä oon joskus miettinyt että Salierille pitäisi etsiä joku oikeasti tavoitteellinen ratsastaja, sellainen joka kilpailisi sillä. Mä en ihan oikeasti tiedä miten pitkälle se on opetettu vai onko se vain tosi lahjakkuus, sillä Lempäälässähän Simo tapaili sen kanssa jo laukkapiruetteja ja jotain passagen kaltaista. Enhän mä sellaisia osaa, mut Salieri nähtävästi saattais vaikka osatakin. Mutta sitten mun ratsastamiseni varmaan pilaisi kisavalmentautumisen ja mä joutuisin käytännössä luopumaan Salierista. Ja sehän ei oo vaihtoehto.

Ai niin! Päivän plussat:
– Sää, ihana sää ollut tänään vaikka vähän tuuleekin
– Salieri, se oli taas niin mussukka
– Tää Seinäjoen koti, on kyl hieno ja mä tykkään olla täällä
– Pikkis, rohkea pieni mörökölli, kävin Otavassa moikkaamassa Markusta ja Kristaa ja kersat tietysti kiikutti mulle kirjan luettavaksi ääneen. Se oli semmoinen kuin Pikkis, rohkea pikku mörökölli ja se oli aivan ihana kirja. Luin kolme tarinaa siitä, olisin voinut lukea koko kirjan
– Sienet! Krista sanoi että suokorven liepeiltä on löytynyt sieniä vaikka kaikki sanoo ettei mitään ole missään. Pitää mennä kyykkimään sinne kans

[Outi HalmeOsallistuja]

Halusin ihan ehdottomasti päästä mainitsemaan Sonjan mun kisakatsomotarinassa ja vasta myöhemmin tajusin, että Sonjahan saattaa olla vielä Tampereella, joten jännitin, että olikohan se mennyt pahasti ristiin sun suunnitelmien kanssa. Olin siis ihan erityisen ilahtunut, kun olit noteerannut tuon tarinan 🙂

Sanoin samaa jo viimeksi, mutta musta on ihanaa kuinka Sonjalla on olemassa taustatarina ja historia ennen Hopiavuorea ja se, että siihen kuuluu paljon muita hahmoja tekee siitä tosi uskottavaa ja aidon tuntuista. Vielä näistä hahmoista tai niiden suhteesta Sonjaan ei tiedä kovin paljoa, mutta toisaalta se vasta onkin mielenkiintoista. Mun mielestä jokaisesta sun tekstistä huokuu, että sulla on jo suunnitelmia Sonjan varalle ja siksi uusia tekstejä oikein jää odottamaan.

Tuo lopun päivän plussat kohta oli myös hauska ja tekee tekstistä jotenkin erityisen päiväkirjamaisen.

[Sonja T.Valvoja]

Herran jestas, mähän olin aivan haljeta innostuksesta kun Sonja ekan kerran mainittiin jonkun toisen tarinassa! Pitihän se tarina sovittaa sitten sen mukaan eikä se ollut edes vaikeata.

[NellyValvoja]

Tulin hehkuttaa samaa ko Outi 😀 . Kiva kun oma hahmo mainitaan tarinassa, tulee heti ihan hirveen yhteisö-fiilistä!

Tykkäsin tän tarinan tyylistä. Tää otteita päiväkirjasta toimii tosi hyvänä ’pikakelauksena’ tai kertauksena parilta päivältä. Eikä jokasessa tarinassa tarvii olla Suurta Ja Mahtavaa Ideaa Ja Salamointia; nää tällässeet arkiset jutut on kivoja kans. Ihan vaan päivitellään, niinko oikeellekki päiväkirjalle, et mitä kuuluu ja mikä oli siistii. Myös toi päivän plussat oli kiva ratkasu 😀 ! Harrastin sitä joskus ihan oikeessa elämässä, et joka ilta piti keksii 3-5 hyvää puolta päivässä ja se kyl piristi aina kummasti 😀 . En siis ihmettele, miks Sonja tekee näin. Se ihan oikeesti toimii!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Sellaista se on, kun sopassa on monta kokkia. 😀 Vähän tulee välillä unohdeltua, kuka oli missäkin, vaikka kuinka tarkasti seuraa tilanteita. Mutta joko sen jättää huomiotta, tai mukauttaa omaa tarinaansa. Mun mielestä yhdessä kirjoittaminen tietenkin on parasta, ja olen aika herkkä hylkäämään omat suunnitelmani, jos jossain on leikkikaveri. Se ei ole ainoa oikea tapa leikkiä. 😀 Nyt mä olen kuitenkin tosi iloinen, että Sonja sai kontaktin muihin, kun olet kuitenkin jo useampaa meistä laiskiaisista pyytänyt leikkimään, minuakin. (Okei, ei meillä oikeasti ole laiskiaisia, meillä on kiireistä väkeä! :DD)

Pidän siitä, miten kokeilet erilaisia tyylejä kertoa tarinaa. Perinteisen kerronnan lisäksi on ollut näin lyhyessä ajassa jo chattaamista ja nyt tämä päiväkirja. On aina siistiä, kun uskaltaa kokeilla kaikenlaista, vaikka olisikin jo löytynyt Se Oma Juttu.

Sonjalla on niin tosi avarakatseinen tapa tehdä muista havaintoja, että ihan olen kateellinen. Hän olettaa toki asioita oikein ja väärin, mutta aika vähän arvioi ihmisiä. Tilanteista saattaa arvio tullakin, mutta ihmisistä Sonja kommentoi oikeastaan vain Eiraa. Siihenhän minäkin aina jalosti pyrin, että osaisin olla kommentoimatta, mutta kyllä minun päiväkirjani pakkaisi välillä täyttyä mielipiteistä… Positiivisista ja negatiivisista. 😀

Olet kirjoittanut ihanan siirtymän tallin väestä ja kisakatsomosta Sonjan ajatuksiin ja tulevaisuudensuunnitelmiin. Ei sillä, että siirtymä ajomatkan kautta kotiin olisi ollut jotenkin huono tai rysähtävä, mutta tämä toinen on sellainen, ettei sitä meinannut huomata, olematta kuitenkaan yhtään epäselvä.

Ja vitsit kun olisi joku keräämässä mullekin sieniä. Itse ei uskalla, kun on niin puusilmä, että menee sekaisin tatti ja tiikerivalmuska…

[Sonja T.Valvoja]

Soitin ovikelloa, mutta avasin oven kuitenkin omalla avaimellani, kuten tapanani oli. Mummu tuli vastaan eteisessä rollaattorinsa kanssa.

– No mutta Sonjahan se siinä! Tuloo periämmälle vaa.
Potkin kengät eteiseeen ja nostin kassiani.

– Toin meille jäätelöä, kun ei se nyt vielä syksy ole. Tää tarttee laittaa kippoihin.
– Voi voi sinuas, kaiken maaliman herkkuja, mummu pakisi tyytyväisenä. Väitän että persous makealle oli perinnöllistä ja ei ollut omena kauas puusta pudonnut.
– Otaha kipoot tuast kulumakaapist ja luskat tiärätki siit uuniv viärest.

Jaoin jäätelön kuppeihin. Puolen litran Ben&Jerry’s-pakkaus oli juuri sopiva kahdelle kun ei ahneeksi ruvennut. Asetin kupin mummun eteen pöydälle ja istuin itse vastapäätä.

– Mitäs tänne sun rauhaasi muuta kuuluu?
– Mitäs se, samaa vanahaa ku enneki. Kävin päiväl leheret lukomas tuas aamupualeen ja istumaas tua tuvas muutonki. Voi ietuna ku oli taas muareilla maalima piäles. Piti haukkuva kaikki ja ensteks nuaree polovi ku on pelit ja vehkeet ja intternetit ja kaikki, että kylä ei entivanahaan ollu ja kaikki oli nii palijo paremmi muutonki.

Naurahdin mummun nurinalle. Se oli niin tuttua. Mummun olohuoneesta löytyi tabletti jolla pääsi surffailemaan netissä. Harvakseltaan mummu sitä kuitenkin käytti vaikka kovin se kiinnosti. Perinteiset kirjat veivät voiton, niitä mummu ahmi minkä ehti ja lehdet päälle. Sukuvika se sekin oli ja perinnöllinen.

– No mitäs sä siihen? Kai nyt löit niille jauhot suuhun? utelin mummulta.
– Tiätysti. Mä sanoin niile et jos oikeen olis vanahat hyvät ajat viälä ni tästäki muariköörist pualet olis kuallu kaike maalima lastentauteihin ennekö olsitte ripille päässeet. Sit niistä säästyneist olis pualet kuallu lastentekohon ja niist kersoostaki olis pualet kuallu. Ja loput naisenpualet ja kaik äijät olis kuallu tyäntekohon. Ja jos joku ois meinannu vanahaks elää ni solis nuijittu suaho kuuskymppisenä kö ei niistä käsinkuakituist kaskipelloist riittäs ruakaa syättää vanahoille krehjuille. Lukkarin Alama kaivo jo nitroo purkista ku mä suasta puhuin kun sen poikaha meinas suahon hukkuu sillon joskus kuuskytäluvul, mut ei sanonu mitää. Eikä sanonu kukaa muukaa, vaa mitäs nolis sanoneetka. Aina se nuaree polovi entiset peittoo ku keksivät kaikkea uutta.

Minä nauroin makeasti. Jos mummu olikin vanhainkodin riivinrauta niin kyllä sillä yleensä tuppasi vinha perä olemaan puheissaan. Niinkuin nytkin.

– Vaan mitäs sinne uutehen huusholliin kuuluu? Ja sille sun hevoselles?

Kodin ja Salierin kuulumisista tulikin sitten puhuttua pidempi hetki. Mummu oli niin innostunut tuosta uudesta talosta ja hevosestahan hän oli kysellyt siitä alkaen kun sen hankin vuokralle. Sitten minulla välähti: kyllähän mummun nyt autoon saisi istumaan, kun oli vähän korkeampi auto ja rollaattori meni takakonttiin. Minä veisin joku päivä mummun katsomaan uutta taloa ja sitten tallille sen verran että saisi tehdä tuttavuutta Salierin kanssa. Mummu kuitenkin oli ikänsä tykännyt hevosista, lapsesta asti tehnyt niiden kanssa töitä. Vasta joskus viisikymmenluvun lopulla oli ensimmäinen traktori tullut Otavaan eikä hevosten käyttö suinkaan siihen vielä loppunut.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Joo, kyllä, ehdottomasti mummu Hopiavuoreen! Hän kuulostaa tosi ihanalta tyypiltä. Sana on hallussa ja on omia mielipiteitä vaikka kuinka, ja silti hänestä huokuu ymmärtäväinen asenne. Varmaan osin kyllä siksi, että hän on samaa mieltä kuin mä… 😀 Voin kuvitella myös Hopiavuoren väen tulevan mummon kanssa toimeen, jos he joskus sattuvat tapaamaan. Isäntä itse ihastuisi tottakai ikihyviksi ja hössöttäisi pullan ja kaffin kanssa… 😀 Sitä paitsi olisihan se nyt mummollekin kiva päästä katsomaan hevosia, kun hän niistä tykkää. On Salierista kysellytkin.

Mulla on tietenkin myös jokin outo fiksaatio teräsmummoihin. Mun oma teräsmummo on yhdeksänkymppinen ja en käsitä, miten se pystyy olemaan — no sellainen kuin se on! Se on maailman rohkein ihminen. Tästä mummosta huokuu jotain samantyyppistä, ja siksi kai mä heti ihastuinkin. Vaikka meidän mummo ei kyllä haluaisi ikinä kenellekään sanoa kovasti, ellei sitten hänen Omaa Väkeään jotenkin loukattaisi! Vaan tämä mummopa antaa tulla täyttä asiaa!

Toinen, millä mut saa aina puolelleen, on ylipäätään kirjoittaa hahmon hyvistä perhesuhteista. 😀 Ainahan minä palan halusta tietää, mistä hahmot ovat peräisin, mistä ne ovat perineet nenänsä muodon ja maailmankuvansa. Sitä paitsi mulle hahmosta kertoo paljon se, miten se käyttäytyy omien rakkaidensa lähellä, tai ylipäätään millaiset välit sillä on sukulaisiinsa.

No niin, mummo on nyt yksi mun lempihahmoista heti :DD

[Sonja T.Valvoja]

Tälle mummulle on esikuva, ei ihan yksi yhteen mutta henki on sama 🙂 Hyvä että mummu on tervetullut Hopiavuoreen, taas tuli yksi otsikko lisää.

[Sonja T.Valvoja]

Viikonloppu kavereiden kanssa 29.8.19
– Ei luoja, onpa hieno! huudahti Helena kun ajoin kotipihaan. Tuomo ja Kimmo ilmaisivat olevansa hyvin samaa mieltä.
– Tää on tosi sopiva tähän maisemaan, Kimmo totesi, tietenkin, innokas valokuvaaja näki nämä tyyliseikat heti.

Purkauduimme autosta mutta tavarat olivat jäädä sinne kokonaan kun kaverit halusivat heti kiertämään taloa ulkoapäin. Varsinkin Kimmot huomiot ja kiitokset imartelivat, koska Kimmolla oli oikeasti silmää tällaisille asioille.
– Nii teillä oli oikeasti joku arkkitehti tätä suunnittelemassa, ettei mikään valmispaketista muokattu versio? Meinaan että riippumatta siitä mitä maksoi niin kyllä kannatti, tää näyttää tosi hyvältä, tyylikäs. Jotenkin niinku kartano mut… moderni. Ei mikään överi. Ei oo yritetty kopioida yksi yhteen vanhojen kartanoiden ja talojen piirteitä, selkeesti moderni rakennus, muttei kuitenkaan sillai korostetun suoralinjainen ja yksinkertainen mitä useimmat modernit talot on. Ja tää istuu tosi hyvin tähän maisemaan. Todennäköisesti toi väri on talvella vielä hienompi kun on lunta.

Minun piti esitellä sitten puutarhaa ja rantasaunalla kävimme myös. Lupasin että myöhemmin illalla lämmitetään sauna, käydään uimassa lammessa ja istutaan saunan terassilla.

Sitten teimme perusteellisen kierroksen sisällä:
– Tästä eteisestä pääsee heti tähän yhteen isoon makuuhuoneeseen. Aattelin että joku teistä vois nukkua täällä. Tässä on oma vessa ja suihku. Tää on suunniteltu vähän sitä silmällä pitäen että jos tarvii joskus toimistoa niin tätä vois käyttää sellaisena, siksi tää on vähän tämmöinen erillinen, ei tartte tulla sisälle asti. Tässä on myös keittiövaraus että tohon saa tarvittaessa helposti remontoitua keittiönurkkauksen, siinä on sillai vesi ja sähköt. Joo ihan totta, saa tästä erillisen pikkuasunnonkin, jos joskus maailmassa sellasta tarvii. Mut toisaalta tää on myös sitä varten, että jos vaikka mä asun tässä huonojalkaisena mummona, niin mä voin käyttää tätä makuuhuoneena enkä tarvi yläkertaa ollenkaan, et tarvis rappusia käyttää.

– Tässä on sit tää keittiö, kunnollinen kylmäkomero oli ehdoton vaatimus ja sit se että mahtuu arkkupakastin ja on muutenkin kunnolla tilaa, varsinkin säilytys- ja tasotilaa. Ei, ei oo kaasuhellaa, mä polttaisin tän talon kaasun kanssa. Ihan tavan induktioliesi vaan ja kiertoilmauuni. Tuossa on sit leivinuuni, sen toisella puolella olkkarissa on takka. Tää on varaava rakenne, et jos joskus tulee talvella pidempi sähkökatko, niin tällä ainakin teoriassa saa pidettyä osan talosta lämpimänä. Sen kannalta toi on tietysti harvinaisen typerä ratkaisu toi kahden kerroksen korkuinen avoin tila, lämmin ilmahan menee sinne, mut ehkä sit yläkerta pysyy lämpimänä. Toivottavasti ei tartte kokeilla ikinä käytännössä. Muutenhan täällä on maalämpö.

– Tää on sit tää olohuone ja tuossa kirjasto vieressä. Ne hyllyt tulee ens viikolla, niin pääsen sit järjestelemään sitä kirjastoa kunnolla. Ne on tummaa puuta, ne kiertää seiniä niin tästä tulee sellainen tumma, vähä niinku jossain vanhoissa englantilaisissa kartanoissa. Mä en oikein osannut päättää mitä mä haluan, niin tehtiin sit sisustusarkkitehdin kanssa niin että eri huoneissa on vähän eri tyylejä. Tää alakerta on tällainen vähän perinteisempi, paitsi toi saunaosasto, mennään sinne kohta. Yläkerta on sitten modernimpi.

– Tämä on sitten tämä “spa-osasto”… Tuolla on kodinhoitohuone ja kuraeteinen ja vaatekomero, se on nyt varastona. Ei ookkaan pesukonetta, se on yläkerrassa. Sielläkin on kylppäri ja mä aattelin että kuitenkin mä pukeudun yläkerrassa ja mun vaatekomero on siellä ja liinavaatteet ja kaikki niin se olis tosi idioottimaista raahata likaisia vaatteita alas ja sit taas puhtaita takas yläkertaan jos pesukone olis alakerrassa. Toisaalt tuli kyl mieleen, että kun rypee oikein kunnolla kurassa ulkona ja tulee tästä sisään, niin olis hyvä jos tossa olis heti pesukone mihin vois ne ulkovaatteet tunkee. Mutta en mä nyt viitti kahta pesukonetta hankkia sen takia.

– Tuossa on sit suihkut ja sauna. Joo, eiks ookkin, mä tykkään tästä kans. Toi on puukiuas, mut tohon tulee sähköt sillai että jos joskus haluaa vaihtaa puukiukaan sähköön niin se onnistuu ku asentaa vaa paikoilleen. Tosta pääsee sit takaterassille viilentelemään. En viittiny ottaa poreammetta, periaatteessa tossa olis sille tila, mut terassille tai johonkin hankin ehkä paljun tai jonkun kunhan saan aikaiseksi. Nyt kesällä mä oon vaan lillutellut tuolla lammessa.

– Täällä yläkerrassa on 4 makuuhuonetta ja sit tää yläaula ja kylppäri. Noi kaks pienempää on vähän niinkuin vierashuoneita, nää isot päätyhuoneet on mun suosikkeja kun niistä on ikkunat kolmeen suuntaan. Sit jos joku joskus tarvii enemmän huoneita, niin noi saa helposti jaettua väliseinällä kahteen pieneen huoneeseen. No en mä, mutta mistä sen tietää kuka tässä mun jälkeen asuu. Tai sit mä nain ens viikolla miehen, jolla on kuus alaikäistä muksua… Toinen näist on nyt mun makuuhuone ja toinen työhuone. Tosin tää on vähä liian iso työhuoneeksi, mut olkoon ny kunnes keksin jonkun paremman idean. Täältä on vaan niin kivat näkymät joka puolelle.

– Nää kaikki on selkeästi moderneja tyyliltään, toi mun makkari on vähän enempi romanttisen suuntaan, kukkasia ja muuta. Eiks ookkin! Toimistokalusteet on yleensä niin masentavia, ni mä halusin jotai erilaista, mutta kuitenkin sellaista missä on hyvä tehdä töitä.

[TiitusValvoja]

Tässä on hauskaa tuo kierroksen ”vain Sonjan puheenvuorot” -osio. Kiva kuvitella, että mitä se kaveri on sanonut tai kysynyt, vaikka pääpiirteittäin tietääkin vastauksen perusteella.

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos kommentista, kiva että toimi. Pitää välillä kehittää näitä eri tyylejä, tästäkin olisi tullut romaanin mittainen jos olisi alkanut kaikkea tunnontarkasti kertoa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

No ehdottomasti pitää kokeilla kaikkea uutta. Ei ole mulle tullut vastaan virtuaalitallilla ikinä tällaista, ja muussa kaunokirjallisuudessakaan ei kyllä montaa kertaa. 😀 Tässä tarinassa tyyli toimii. Sen sijaan että tarinasta tulisi rikkonainen, mä luen sen välähdyksinä ympäri taloa. Ihan niin kuin perustarinaa katsoisin kuin elokuvaa, niin tätä katsoisin kuin valokuvia. Jokin vastaava tyyli voisi toimia aivan sairaan hyvin kuvaamassa kisapaikan jännitystä joskus hevosella. Repliikein sitä ei tietenkään voi toteuttaa, mutta muulla tapaa. Kuvata (ihan konkreettisesti) silmänräpäys sieltä ja toinen täältä, niin se kuvaisi sitä miten aika heittelehtisi, kun jännittää. (Arvaa olenko inspiroitunut tästä ajatuksesta ja aionko noin vain varastaa valokuvakerrontaideasi.)

Okei, mutta tyylin lisäksi katselin näistä valokuvista sitä, mitä talo kertoo Sonjasta, tai mitä Sonjan kertomus talosta kertookin hänestä itsestään. No rahan tietenkin haistaa (kirjasto, ”saunaosasto”, 4 makuuhuonetta [yhdelle], ”aula”, uusi tupa lammen rannassa olkoonkin peritty) mutta siis muuten

Arkkupakastin on mansikkamaan omistajilla, metsästäjillä, sienestäjillä ja marjastajilla, se tulee ekana siitä mieleen. No joo joo: on niitä vielä nuukasti elävillä tarjoushaukoilla ja ehkä jonkin tyypin keittiöihmisilläkin. (Ei: normaalilla ihmisellähän ei ole arkkupakastinta.) No Sonjalla on niitä hedelmäpuita ja ehkä niistä tulee mehua kylmäkomeron täytteeksi, ja onhan sienetkin jo mainittu. Onkohan se sitä tyyppiä, joka kerää/ostaa kaikki marjat aroniasta alkaen pakkaseensa? Ennemmin veikkaisin sitä kuin hirvenlihan säilöntää… Miksiköhän?

Käytännön ihminen hän ainakin on. Tottakai pesukone on ylhäällä, koska niin kuin Sonja kertoi, tyhmäähän se olisi kuljetella vaatteita edestakaisin. Toisaalta onko hän niin käytännön ihminen: kuka hullu asuu vapaaehtoisesti talon yläkerrassa ja ramppaa portaita, kun alhaallakin olisi tosiaan tilaa? :DD

Viimeinen kappale huvitti mua, koska Sonja on taas niiiiin erityyppinen kuin minä. 😀 Opiskelijana ajattelin, ettei haittaa kun kaikki on eriparista, kun on kuitenkin köyhä ja kurja. No nyt mulla on kaikki vieläkin eriparista, vaikka en ole enää köyhä ja kurja opiskelija. En vain ole tippaakaan kiinnostunut sisustamisesta tai mistään. Toiset miettii kuinka makuuhuoneen tyyli on romanttisempi ja muissa huoneissa modernimpi. Toiset istuu tässä ”koirien sohvaksi” ostetulla nahkasohvalla koirien kanssa, kun eriparinen ja paljon isompi ihmisten kulmasohva on vieressä tyhjänä. Toiset haluaa kunnon kylmäkomeron, ja toisilla ei ole edes keittiön pöytää kun siinä ei viimeksikään ikinä mitään tehty kun oli. :DD Äiti muuten ahdistuu meillä aina, kun multa puuttuu mm. telkkari, mutta en halua kyllä telkkaria vain siksi että se ”kuuluu olla”. Vuorokaudessa on paljon enemmän tunteja ilman sitä!

[Sonja T.Valvoja]

Sieniä ja menneisyyden haamuja, 1.9.19
Tuomo ilmoittautui halukkaaksi lähtemään sienimetsälle, Helena ja Kimmo jäivät mieluummin kotiin. Kimmo oli löytänyt kirjakasoistani jotain mielenkiintoista, Helena puolestaan kierteli puutarhaa ja ilmeisesti chattaili puhelimella jonkun kanssa. Ehkä sen miehen, josta hän oli eilen kertonut, joku Tinder-löytö.

Tuomo oli meidän porukan virallinen eräjorma, jonka mielestä paras tapa viettää lomaviikko oli lähteä jonnekin tiettömien taipaleiden taakse vaeltamaan ja telttailemaan. Meille muille riitti päiväreissut metsään. Tuomo myös marjasti, sienesti ja metsästi, kuten kuvaan sopi. Tällä kertaa olisi tiedossa vain ehkä muutaman tunnin sieniretki, kävisimme katsomassa Suokorven nurkkia, kun Krista oli sanonut sieltä löytyvän sieniä.

Minä tunsin nämä metsät kuin omat taskuni, olinhan rymynnyt näissä koko lapsuuteni Markuksen kanssa. Suvun ikiaikaiset marja- ja sienipaikat tiesin myös, tietenkin. Uhkasin Tuomoa että niitä ei sitten saanut kertoa kellekään kidutuksen uhallakaan. Hän lupasi pyhästi pitää suunsa kiinni. Oli myös kuulemma mukava joskus liikkua metsässä niinkin ettei tiennyt minne menee ja joku toinen pitää huolta suunnistamisesta, että kerrankin saa vain katsella ja ihailla metsää.

Matka ei ollut kovin pitkä Suokorpeen. Muuten metsä oli synkeätä kuusikkoa, mutta Suokorpi oli kuin keidas sen kainalossa. Ilmeisesti se oli lähdepohjainen suonlampare, rehevä ja keskeltä upottava. Siellä kasvoi rahkasammalta, ruovikkoa ja muutama kitukasvuinen puunkrääkky, kauempana kuusimetsän pohjassa oli tavallisen sammaleen seassa rahkasammalta, sitä enemmän mitä lähemmäs suota mentiin. Sieltä juuri toivoin sieniä löytäväni.

Lähdimme kiertämään suota, silmät suunnattuina sammalikkoon. Toivoin löytäväni herkkutatteja ja toisesta päästä kanttarelleja, vaikka niiden paras aika oli ehkä jo ohitse. Karvarouskuja voisi olla myös ja jos oikein hyvä tuuri kävisi, saattaisimme löytää mustatorvisieniäkin, ehkä myös ensimmäiset suppikset.

– Tatti kello kolmessa! tiedotti Tuomo hetken tarpomisen jälkeen. – Katotaas mikä se on tattejaan. Herkkutatti, sanosin että aikas nätti, ei oo ainakaan pahasti matoinen. Tää metsä näyttää just hyvältä herkkutattiseudulta, tällaista vanhaa kuusivmetsää ja paksu sammalikko.
– Kyllä täällä yleensä onkin vähän joka puolella niitä, nyt tää vuosi on ollut huonompi, vissiin niin kuiva väärään aikaan. Vaikka olihan viime kesäkin tosi kuiva ja kuuma, varsinkin heinäkuu, mut silti syksyllä oli ihan kohtuullisesti sieniä.
– Joo, herkkutatteja taisi olla vähän sniidusti, mutta muita kyllä sit myöhemmin syksyllä oli ihan hyvin. Mut ei näiden sienten sielunelämästä aina niin tiedä.

Löysimme muutaman tatin lisää kun tarvoimme eteenpäin. Hyttysiä ei enää ollut, paarmatkaan eivät metsän siimeksessä juuri viihtyneet ja hirvikärpäsiä ei juuri nyt näkynyt. Se mikä minun niskaani kutitti, osoittautui kuusenneulaseksi.

– Mites sä oot muuten viihtyny täällä Seinäjoella? Tuomo kysäisi vähän niinkuin ohimennen.
– Oikein hyvin! Mä tykkään tosta uudesta kodista, se on heti alusta asti tuntunut jotenki nii… omalta. Ja muutenki, onhan tää nyt tietysti lapsuudenkoti. Vähänhän täältä on pitkä matka yhtään mihinkään, et auto pitää aina olla, mutta siihenkin on jo kersana tottunut. Ja sit jos alkaa nyppiä niin tuun sit Tampereelle muutamaksi päiväksi.
– Ei ole isän haamu tullut kummittelemaan?
– Ei. Ehkä vähän jopa yllättävää mutta ei. Tietysti sitä aina joskus miettii ja muistelee, että isä käveli aina tuosta ja istui aina tuolla ja tämä ja tuo on isän tekemiä, muttei se sillai… ahdista. Se nyt on vaan tapahtunut fakta.
– No se on tosi hyvä.
– Ehkä se on se, että rakennettiin toi uusi talo, ei ole se vanha. Se nimittäin olis voinut olla vähän liian pelottava. Se piti jo muutenkin aina vähän kaikenlaista narinaa ja pauketta, patterit napsui ja rapisi ja muuta. Siellä olis voinut olla varsinkin nukkuminen mahdotonta. Ja korvatulppiahan ei olis voinut pitää koska sitten ei olisi kuullut jos olisi katto romahtanut. En ny sano että se olisi ollut jotenkin akuutti riski, mutta ei näistä koskaan tiedä, sanoin naurahtaen.

Tuomo nauroi myös.
– Vanhoilla taloilla on aina vähän omaa elämää, meilläkin kotitalo pitää ääntä. Kuis vanha se purettu talo oli?
– Eihän se sinällään vanha ollut, joskus 70-luvun lopulla rakennettu, mut isä sanoi aina että rakennusvalvonta keksittiin vasta 80- ja 90-lukujen taitteessa, niin se sitten oikeasti lahosi useammasta paikasta.

Tuomo oli kiinnostunut historiasta ja hän kyseli meidän tilan vaiheita. Joitain yksityiskohtia olin kertonut jo aiemmin, mutta en koko tarinaa. Itse Otavan tila oli vanha, ensimmäiset merkinnät olivat jo 1600-luvun alusta. Meidän suku oli tämän ostanut vasta myöhemmin, 1775. Tila oli pidetty jakamattomana, annettu aina vanhimmalle pojalle kokonaan, nuoremmat olivat ehkä saaneet torpanpaikan tai sitten rahana oman osuutensa perinnöstä. Koska maita oli osteltu vuosisatojen mittaan, tilan koko oli kasvanut.

Isä ja setä olivat kuitenkin jakaneet tilan keskenään, kumpikaan ei ollut halunnut luopua omasta perintöosuudestaan. He päätyivät perustamaan maatilayhtymän, joka vastasi pelloista, karjasta ja viljelyksestä. Setä jäi asumaan vanhaa Otavan päärakennusta, isälle lohkottiin oma tontti, joka sai nimekseen tietenkin Orion ja joka oli nyt siis minun. Myöhemmin Otavan pihapiiriin rakennettiin Risto-sedälle ja Riitta-tädille oma ”syytinkitupa”, kun serkkuni Markus toi nuoren emännän taloon. Ympyrä sulkeutuisi minun jälkeeni, Markuksen ja Kristan lapset perisivät Orionin ja minun osuuteni maatilayhtymästä.

Nämä olivat vain näitä tuoreimpia käänteitä tilan monisatavuotisessa historiassa. Paljon muutakin oli toki tapahtunut. Jostain syystä ne ikävät asiat jäivät elämään arkistoihin ja virallisiin lähteisiin: murhat (sentään vain yksi varma ja sekin sisällissodan aikana), rikokset (jos nyt vähän oli viinaa keitelty…), verorästit, tulipalot, kuolemat tauteihin. Suullisena perimätietona kulkivat sitten epäviralliset onnen aiheet: kadonneeksi luultu mies oli tullut takaisin Amerikasta, oli löytynyt mieluisa puoliso, saatu kauan kaivattu lapsi (lapsen syntymän tiesivät kirkonkirjat, kaipauksesta niihin ei kirjoitettu).

Siinä tarinoidessa ehdimme Tuomon kanssa poimia ihan hyvänlaisen sienisaaliin. Herkkutatteja oli lopulta ihan kivasti, kanttarelleja löytyi myös ja Tuomo löysi yllättäen myös hyvänlaisen esiintymän mustatorvisieniä. En muista että niitä koskaan olisi löytynyt siitä paikasta, toisaalta se on sellainen sieni että sitä ei kyllä näe kuin vahingossa jos kompastuu. Painoin paikan tarkkaan mieleeni, pitää kertoa se Kristallekin niin ei pääse unohtumaan. Minä tekisin osasta saalista jotain sienipaistosta hirvipaistin lisukkeeksi. Pitihän kaverit ruokkia ennen kuin lähtisin viemään heitä Seinäjoelle junalle.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Siihen nähden kuinka paljon luen, olen äärimmäisen juoni- ja hahmovammainen. Usein mun on vaikeaa seurata tekstiä, jossa on esimerkiksi paljon takaumia — tai paljon hahmoja. Mun olisi esimerkiksi tosi vaikeaa tulla itse Hopiavuoreen nyt! Sonjan spinnarit ovat mulle samasta syystä tosi haasteellisia välillä. Ei hänellä ole paljoa omia hahmoja sinänsä, mutta kun kaikki tulivat kerralla, mun on vaikeaa välillä erottaa ne toisistaan.

Aiempien tarinoiden Risto, joka auttoi muistopuun kanssa, on helppo. Miellän hänet vanhemmaksi kuin muut, ja hän on ihan erilainen tyyppi kuin Sonja. Sonjan kavereita sen sijaan on niin monta, etkä ole vielä ehtinyt esittelemään heidän persooniaan, että minulla on vielä vaikeuksia. Se tietysti helpottuu ajan myötä, mutta nyt niputan miehet ajatuksissani yhdeksi ja samaksi kaksipäiseksi henkilöksi. Minulle heidät erottaa toisistaan toistaiseksi vain se, että Kimmon kanssa Sonja on menossa reissuun, ja Markuksen kanssa taitaa olla pidempi yhteinen historia. Sitten on Tuomo, joka aina välillä sulautuu mun ajatuksissa ihan täysin yhteen Kimmon kanssa. Helena taas ei ole minulle vielä tässä vaiheessa kukaan. Hänellä ei ole ajatuksissani vielä ulkonäköä (paitsi blondit enkelinkiharat tasan siksi, että sellaisen Helenan itse tunnen), ei persoonaa, eikä puhetyyliä.

Hahmojen(kin) suhteen meitä on moneen junaan. Noa on joskus kommentoinut muille, että oppii hahmojen persoonat dialogin kautta, ja jonkin verran dialogia oletkin tarjonnut usein. Olisi kiinnostavaa muuten kuulla Noalta, erottaako hän Sonjan kaverit paremmin kuin minä. Itse en kuitenkaan erota hahmoja toisistaan dialogin perusteella, vaan jonkinlaisen sisäisen maailman perusteella. Kun keksin, mikä on jonkun hahmon ”se juttu” (niitä voi olla useampikin), muistan kuka hän on. Esimerkiksi Hellolla on perheessään ja kavereissaan vaikka keitä, jotka erotan. Siihen voi vaikuttaa sekin, että Hello on mun oma hahmo, mutta kuitenkin. Hello on se suurpiirteinen muusikko, Allu on se arka ja ärtyisä laiheliini, Manni on se maailman ylpein isä jne. Tietenkin just Ilveksen perheessä on suuri vaara, että joka Ilveksestä tulee karikatyyri — mutta jos hahmoja on paljon, jollain ne minusta täytyy toisistaan erottaa, ja mun omaan ajatteluun jotkin, öö, henkiset ominaisuudet (?) sopii parhaiten. Vähän harmi juttu on se, kuinka muistan oikeatkin ihmiset samalla tavalla. Mulla on esimerkiksi vaikeaa oppia mun oppilaiden nimiä ennen kuin he ovat tulleet jakaneeksi mulle jotain sielunelämästään.

Vaikka toistaiseksi sun hahmojenesittelytyylisi ei ole ollut just mulle sopiva (huom, se ei tarkoita että se olisi huono: se ihan varmana sopii toisille), Sonjan suvun tarina sen sijaan on tullut mulle sopivalla tavalla. Mielenkiintoisempaa mulle onkin Sonjan talon ja suvun ja Sonjan oman menneisyyden tarina. Siinä on selkeästi vaikka mitä kerrottavaa, ja lisäksi olen ihan kärryillä siitä tähän asti ja osaan referoida sen aika hyvin ulkomuistista. Ja onhan se nyt jännä, vaiheikas tarina, siitä ei pääse mihinkään! Tässäkin on sitä tuvan ja suvun tarinaa, ja taas se on musta tämän tekstin mielenkiintoisin ja paras osa. Sonjan tarinat ovat vähän niin kuin kolmijakoisia: on nykyiset ihmissuhteet ja elämä, sitten on Salier, ja kolmanneksi on suvun ja tuvan tarina. Ihmissuhteet ja elämä + tupa ja suku kulkevat ihanalla tavalla yhdessä. Kerrot molemmista yhdessä, vaikka realistiseen tapaan Sonjan nykyelämässä ei tapahdukaan ihan huikeita mullistuksia koko aikaa. Jännitys tuleekin sitten just historiakerronnasta siellä välissä.

[Sonja T.Valvoja]

Tunnustan että Sonjan tarinassa on paljon hahmoja tallin ulkopuolelta ja ne seikkailevat erityisesti näissä spin-offeissa. En ole lähtenyt listaamaan noita henkilöhahmoja erikseen, ajattelin että ne tulevat ajan kanssa kyllä tutuiksi, mutta ehkä pitäisi. Tai sitten sinun pitää opetella kärsivällisyyttä 😉 Kyllä ne sieltä tulee, kaikelle on selitys!
Pitkiä dialogi-pätkiä olen vältellyt myös tietoisesti, pääasiassa siksi että olen tosi hyvä keksimään dialogeja, pitkiä varsinkin ja sitten siitä tekstistä tulee sellaista… listamaista ja puuduttavaa lopulta, itseään toistavaa. Sitä pitäisi saada pätkittyä jotenkin luontevasti ja se on taas sitten vaikeampaa. Ilmeisesti välttely on onnistunut, vähän liiankin hyvin sitten. Noo, jatkossa on tulossa kyllä dialogiakin. Ja lisää hahmoja, hahaa! (no ei, yks)

[Sonja T.Valvoja]

Dear diary, otteita päiväkirjasta 3.9.19
Päivä jolloin ei tapahtunut mitään erikoista
Tänään ei ole kyllä sattunut yhtään mitään merkittävää, mutta kirjoitanpa nyt jotakin kuitenkin. Heräsin taas ennen herätyskelloa, joskus kuuden maissa ja kun ei nukuttanut enää niin aloin tehdä töitä siinä sitten. Etätöissä on puolensa, ei mene aikaa sellaisiin asioihin kuin tukan kesyttäminen, naaman laittaminen tai edes pukeutuminen. Kävin hakemassa ulkoa (peittoon kääriytyneenä tietenkin!) pari omenaa ja luumuja aamupalaksi. Aamulla oli tosi sumuista, ihana ilma, oikein raikas ja kostea.

Syömisen kanssa kävi taas perinteinen hups-oho, kun uppouduin töihin niin että vasta joskus hyvän matkaa kolmen jälkeen huomasin, etten ole syönyt niiden omenoiden lisäksi mitään muuta ja työpäiväkin on mennyt yliajalle. Onneksi kaapissa oli vielä sitä viikonloppuna tehtyä hirvipataa, niin ei tarvinnut lähteä kauppaan ja alkaa erikseen tehdä ruokaa. Nälkä ei ole vieläkään, ylläri? Not. Töissä ei ollut mitään erikoista, yritin saada sen uuden terminologiamodulin toimimaan jotenkin yhteen muiden kanssa, mutta ei. Artolla oli pari ideaa siihen, kokeilkoon se vuorostaan. Mä en ymmärrä mikä siinä kanittaa.

Kävin tallilla iltapäivästä kun olin saanut työt pulkkaan. Ei sinällään olis ollut tarve, Salierilla oli vapaapäivä ja Eetu ja muut hoiti tarhauksen ja semmoset. Halusin vaan nähdä että miten se liikkuu sen eilisen hyppäämisen jälkeen, onko jotakin jäykkyyttä tai muuta, kun ei sillä usein hypätä. En kyl nähnyt mitään viitteitä sellaisesta, se oli ihan normaali. Kävin istumassa Eetun keittiössäkin vähän aikaa, päivän ihmiskontaktit tuli siinä samalla kätevästi.

Nellyn kanssa juteltiin niistä valmennusasioista tai ei kai voi puhua varsinaisesti valmentamisesta kun ei olla kisoihin valmistautumassa tjtn. Kerroin mitä suunnilleen osataan tai lähinnä että mitä MÄ osaan, Salierihan osaa vaikka mitä. Että mun osaaminen päättyy laukanvaihtoihin koulupuolella ja maapuomeihin esteillä. Ja että mihin mä haluaisin kehittyä. Se oli vaikea, koska en mä oikein tiedä itekään. Paremmaksi ratsastajaksi haluaisin?

Kattelin joutessani noita kouluratsastusohjelmia tässä joku päivä. Jos unohdetaan sellaiset pikku-perusasiat kuin lennokkuus ja takaosan aktiivisuus ja ratsastajan avut ja istunta ja teiden seuraamisen säntillisyys yms, niin noin tempputasolla me selvittäis Salierin kanssa jo vaativasta B:stä. Voi kissan ikenet, vaativa! Eihän sellaista kisaa kuin true-kouluratsastajat. Mut joo, ei tuu tapahtumaan, mulla ei maha kestä ja päästäkään ei ole takeita. Tää täti pysyy tukevasti puskassa.

Illalla mä laitoin rantasaunaan tulet ja samalla kun se lämpesi niin mä tongin puutarhassa kaikenlaista, karsin ja siistin ja jaoin perennoja. Markus oli päivällä puinut tän kotipellon, vaikka oli aika kosteaa. Uimassa kävin saunasta käsin, lammen vesi on vielä jotain 16-asteista, mikä on aika hyvin, ottaen huomioon että se on kuitenkin lähde. Jos tänä syksynä kokeilisi että miten kauan ilkeää käydä lammessa pulahtamassa.

Päivän plussat:
– Salieri, tietenkin
– Rantasauna ja lampi
– Hirvipata
– Puutarha
– Sumu
– Audi
– Päivän musalöytö: Code 64 – Leaving Earth

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Kaikilla on ongelmansa ja huolensa, mutta jos Sonjan perheen karut kuolemantapaukset unohtaa, hänen arkensa kuulostaa niin tosi kivalta. Etätöiden avulla voi vähän olla ja mennä vapaammin, voi asua missäpäin vain, saa syödä aamupalaa oman pihan puista, illalla käydä katsomassa omaa heppaa. Vaikka on Tampereella paljon ollut viimeaikoina eikä siksi vielä kauheasti ihmisiä tunne, saa edes jonkin tutustumismahdollisuuden Hopiavuoren tuvan kautta. On auto, jolla pääsee kulkemaan tallin ja tarvittaessa Tampereenkin väliä, ja kauniiksi laitettu koti. Ei se ole ilmaiseksi tullut, mutta paljon Sonjan elämästä kelpaisi kyllä mullekin. Jos voisi ottaa vain ne hyvät palat? Rantasaunan ottaisin ekana, sit vasta hyvän hevosen, ja hirvipata käy myös.

Tässä tarinassa mua huvitti eniten Sonjan iihan aavistuksen itseironinen koulutason arviointi. Niin — mitäpä noista pikkuseikoista. 😀 Mutta kai se niin menee, että kun oikeasti tuntee oman tasonsa, on vähän helpompi kehittyä.

[Sonja T.Valvoja]

Leski
Istuskelin Tampereen asunnon parvekkeella. Lasitettu parveke oli vielä ihan lämmin, aurinko oli paistanut sinne päivällä, nyt se näkyi enää vähän talojen takaa. Alapuolella kulki alkuillan ihmisvilinä, mutta äänet kulkeutuivat tänne ylös sekoittuneena massana, taustakohinana. Se ei häirinnyt miettimistäni.

Leski.
Että minä vihasin sitä sanaa.
Kyse ei ollut siitä, että olisin vihannut sitä että olin leski, että Jarno oli kuollut. Ei se tietenkään kiva asia ollut, mutta sen kanssa pystyi nyt elämään kun vaihtoehtojakaan ei ollut. Mutta minä en halunnut olla leski. Leski kuulosti vanhalta, viralliselta, surulliselta. Köyhä leskiäiti kulkee kerjuulla. Leskirouva kerää ympärilleen nuoria miehiä ja joutuu huijatuksi. Rikas leski nai toisen samanlaisen. Leskenhuntu, leskeneläke. Minä olen aivan liian nuori leskeksi. Leski on kahdeksankymppinen, aivan vähintään.

Mummu oli melkein lyönyt kun joku oli häntä puhutellut Otavan leskiemännäksi papan kuoltua. Ymmärrän, mummu oli ollut silloin vähän alle kuudenkymmenen.

Orionin leskiemäntä.
Anna mun kaikki kestää.
Leski kuulosti aina siltä, että Jarno oli kuollut viime viikolla. Kaikki pahoittelivat kun sanoin olevani leski. Joo, kohteliasta toki, mutta aikoivatko ihmiset todellakin sanoa ”Otan osaa” vielä kymmenen vuotta sen jälkeenkin kun Jarno oli kuollut? Se oli aina sellainen keskustelun jäädyttäjä, ihmiset ottivat osaa ja joko hiljenivät tai häipyivät sen jälkeen, luulivat kai etten osaa enkä halua puhua mistään muusta kuin kuolemasta. Siitä kuitenkin on jo kohta puolitoista vuotta ja tässä on nyt ihan oikeasti jo muutakin elämää ja ajateltavaa. Onhan se tietenkin tragedia että mies kuolee nuorena ja nainen jää leskeksi nuorena, mutta ei se ole koko elämä, aina ja ikuisesti.

Leski. Leski-leski-leski.
Ja minä tulen olemaan leski koko lopun ikäni. Paitsi jos menen uusiin naimisiin, mikä ei tällä hetkellä näytä kauhean todennäköiseltä. Pitäisiköhän lakata käyttämästä sormusta oikeassa nimettömässä ja sanoa olevansa sinkku? Ei sekään kuulosta kauhean hyvältä. Vanhapiika? Piintynyt vanhapiika? Crazy cat lady ilman kissoja? Ei voi olla niin että rouva on naiselle ainoa siviilisääty, johon ei liity jotain negatiivista painolastia.

[NellyValvoja]

Mä luin tän tarinan ekan kerran viis minuuttia julkaisun jälkeen. Sitten luin sen tunnin päästä uudelleen ja vielä ennen nukkumaan menoa ja sitten heti aamulla ja nyt uudestaan. Tää aihe on se, joka mua kiinnostaa. Mä en ole itte menettänyt perheestäni ketään, joten mä en voi tietää sitä tuskaa. Mutta mulla on ihan lähimmäisissäni muutama ihminen, jotka on kertonu mulle miltä se tuntuu ja mitä siihen kuuluu. Silti musta oudointa ja samalla normaaleinta on, että moonta vuotta kuoleman jälkeen ihmiset puhuu läheisen menettämisestä samalla äänenpainolla mitä vaikka säästä puhutaan. Joo, tottakai mä ymmärrän että sen asian kaa oppii elämään, mutta en mä sitä voinu tietää! En mä voinu ymmärtää, että siitä tulee normaalia. Kuvittelin et se on aina kipee ja aina arka aihe, eikä siitä saa puhua.

Ja se on vaikuttanu siihen, miks musta tuntuu etten osaa kirjottaa Sonjasta 😀 . Musta on tosi vaikee hahmottaa, miten Sonja kertoo leskeydestään ihmisille ja miten hän itse suhtautuu asiaan. Mutta tää tarina avas sitä tosi paljon. Sain Sonjasta hahmona jotenkin ekstrapaljon irti. Edelleenkään en tiedä, miten Sonja vastaa muiden kysymyksiin, mutta ei taida ihan Sonjakaan tietää mikä olis paras vastaus. Ja huomaan, että mua silti vähän pelottaa ottaa Sonjaa mukaan mun tarinoihin koska en halua loukata ketään. Hahmoa, tai hahmon kirjoittajaa. Mutta mä lupaan haastaa itteeni ja yritän kaikkeni päästäkseni tästä eroon 😀 .

Samalla tää tarina autto mua avaamaan taas yhden puolen siitä, mikä kuuluu läheisen menettämiseen. Se on kai jotenkin niin yksinkertainen asia, ettei sitä termiä tai nimeä edes ajattele. Mutta mä haluan kiittää että kerroit, koska mulle ei olis tullu mielenkään.

Musta on myös hauskaa, että mä en ainakaan kokenu tätä tarinaa surullisena. Semmonen yltiömaattinen musta pilvi ei varjostanu tätä. Tästä heijastuu enemmän ehkä ärtymys ja tietysti jonkin verran sympatia mummua kohtaan, mutta pääasiassa ärtymys ja ehkä pieni kiukku termistöä kohtaan.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Olen miettinyt joskus samansuuntaisia kuin Sonja, mutta multa ei kuollut puoliso, vaan ei edes vielä eläkeikäinen isä. Etukäteen olisi hurja ajatus, että elämä jatkuu sen jälkeen, mutta niin se vain jatkuu. Kun perheessä on kuolemantapaus, aluksi se on aivan järkyttävää, mutta sittemmin ehkä saa osakseen sääliä liiankin kanssa. Osanottoja tulee, ja on jotenkin hämärää, kun enää ei tiedä, mitä niihin vastaisi. Kiitos?

Sonjan tilanteessa nuori ikäkin on aiheuttaa viistokatseita, ja sitä hän tässäkin käsittelee. Kyllä, leski kuulostaa vanhalta. Ollaan oltu yhdessä, kasvatettu lapset ja lapsenlapset ja ollaan harmaapäisiä, ja sitten toinen jää leskeksi. Mä en ole tainnut ikinä edes ajatella leskiä, tai sitä että ehkä nekin vierastaa sitä sanaa. Kuoleman kanssa osaan pärjätä, mutta leskeyden kanssa en. Varmaan mäkin mykistyisin, niin kuin Sonja muita kuvaa.

Tämä tarina toimii kahdella tapaa. Tykkään siis päänsisäisistä jutuista, mutta näköjään ne toimivat paremmin, kun ne kehystää vaikka Tampereen parvekkeella, eivätkä ajatukset ole täydessä tyhjyydessä. Yleensä tykkään myös kuin ympyrä sulkeutuu ja lopulta palataan parvekkeelle, mutta tästä lopetuksesta se olisi syönyt tehot pois. Toinen hyvä juttu tässä on se, että Sonjalle leskeys ei ylipäätään tule mieleen ilman ulkopuolista virikettä. Sehän on tietenkin se, että ensin leskeyttä on sivuttu tallilla keskustelussa. Tuntuu siltä kuin Sonja olisi hautonut asiaa mielessään siitä asti. Ei niin kovasti, että se olisi pilannut hänen päivänsä, mutta sen verran, että hänen on istuttava ja mietittävä asia läpi päästäkseen siitä taas eroon.

[Sonja T.Valvoja]

Kaikkea sitä kaupasta löytää
Ajoin sunnuntaina Tampereelta kotiin päin ja pysähdyin Seinäjoella vielä ruokakaupassa. Kiertelin kylmähyllyjen välissä katselemassa valikoimaa ja etsimässä inspiraatiota, kun vastaan tuli tutunnäköinen mies. Pitkä, salskea, leukaparta, silmälasit, siististi leikatut punertavanruskeat hiukset. Mutta kuka? Aivoissa surisi: aivan varmasti se oli joku tuttu. Koulukaveri, naapuri? Ei, ei täältä. Jostain työjutusta. Harri? Sieltä Wienin keikalta? Pakko olla Harri tai ainakin hyvin samannäköinen, mutta mitä se täällä tekee? En nyt ole ihan varma… Mies oli katsonut minua, mutta kävellyt kuitenkin ohi. Käänsin päätäni ja katsoin hänen peräänsä. Oliko se vai eikö se ollut. Mies teki saman. Kyllä se oli Harri, hymyili minulle tuntemisen merkiksi.

– Eikös se ole Sonja kuitenkin?
– Joo, yllätys nähdä sut täällä, en meinannut tuntea eka.
– Onhan siitä muutama vuosi. Mut miten sä olet täällä Seinäjoella? Harri ihmetteli.
– Mä muutin tänne ihan just. Tai siis tonne mettäkylille, muttei sieltä niin pitkä matka tänne keskustaan oo. Entä sä?
– Mä muutin kans täs kesällä tänne, asun ihan tuossa vieressä melkein. Tulin takasin sieltä Lontoosta loppuvuodesta ja asuin eka Tampereella mut sit aattelin että muutan tänne kun vanhemmat muutti kans. Ja halvemmat asunnot, tiedät varmaan.
– Kyllä, tiedän! Vieläks sä oot samoissa hommissa?
– No, firma on sama, mutta oon enemmän suunnittelupuolella kuin suoraan asiakasprojekteissa. Teen ihan kokonaan etänä nykyään, tiimi on hajallaan ympäri Eurooppaa. Sen takia mä tänne muutin kun voi tehdä kotoa töitä. Mites sä? Harri uteli.
– Mä oon samassa firmassa ja samoja hommia teen ku silloinkin. Mähän en oo varsinaisesti koskaan noita integraatioita tehnyt, se Nocta oli siinä mielessä poikkeus eikä mun sinne pitänyt tulla alunperin edes yksin, en tiä muistatko. Muuten firmalla menee hyvin, ollaan kasvettu sen verran että nykyään on 12 henkeä töissä. Tampereellahan se toimisto on edelleen ja mä käyn siellä säännöllisesti, mutta etänä noin suurimman osan kans kotoa käsin.

Harri sanoi että hänellä oli vähän kiire, oli sovittua menoa, mutta hän haluaisi jutella lisää paremmalla ajalla, käydä kahvilla vailla. Vaihdoimme yhteystietoja ja Harri lupasi ottaa yhteyttä lähiaikoina.

Kotiin päin ajellessani hymyilin itsekseni. Olipa kivaa tavata Harri! Se oli ollut kolme vuotta sitten keväällä, kun olimme yhdessä tekemässä asiakkaalle isoa järjestelmäintegraatiota Wienissä. Meiltä oli alunperin pitänyt tulla minun lisäkseni myös Jarkko, mutta hänelle oli tullut viime tipassa peruutus. Muistan, että minua oli jännittänyt se työmatka, en yleensä kulkenut asiakkailla ja kyseessä oli vielä tärkeä asiakas ja haastava projekti. Hyvin se oli silti sujunut ja se integraatio saatiin tehtyä juuri niinkuin pitikin.

Harri oli ollut siellä oman työnantajansa puolesta, hän oli asiakkaan alihankkijalla töissä ja koordinoi heidän osaltaan sitä projektia. Olimme siis tehneet paljon yhteistyötä jo sen firman kanssa ja Harrinkin nimi oli tuttu meillä. Niin monta telcoa oli istuttu yhdessä isommalla tiimillä tai pienemmällä porukalla ja vaihdettu varmaan satoja, satoja sähköposteja! Vasta kuitenkin Wienissä näimme ensimmäisen kerran naamatusten ja silloinkin siellä oli vain minä ja Harri, ei muita tiimiläisiä kummaltakaan puolelta.

Minulle oli jäänyt Harrista aivan äärettömän positiivinen vaikutelma. Yleensä pidin kyllä ihmisistä tai suhtauduin vähintäänkin neutraalisti, suurimpaan osaan ainakin, mutta Harri kuului siihen hyvin pieneen joukkoon, josta pidin heti alusta lähtien todella paljon. Hän vain oli kiva ja hauska ja… En tiedä, hyvää seuraa joka tapauksessa. Sellainen jonka kanssa oli helppo jutella muitakin kuin vain työasioita. Lisäksi se oli vastavuoroista, ei vain sitä että minä höpötän ja Harri ei tai toisinpäin. Minä olin ainakin viihtynyt hänen kanssaan ja epäilin että tunne oli molemminpuolinen.

Se oli tietenkin ollut todella hyvä asia, koska teimme varsin tiiviisti töitä yhdessä siellä. Työpäivät olivat pitkiä ja olimme pääsääntöisesti kaksin. Iltaisin jaksoimme harvoin lähteä hotellin ravintolaa pidemmälle ja jos menimme jonnekin niin kaksin yleensä silloinkin. Asiakkaan toimisto oli vähän kaupungin ulkopuolella ja kuljimme sinne tietenkin yhdessä, minulla ei omaa vuokra-autoa edes ollut siellä. Joten kun aamulla lähdimme samalla autolla, niin totta kai menimme aamupalallekin samaan aikaan. Ja koska meillä oli vierekkäiset hotellihuoneet, sen puolentoista viikon aikana Harri oli erittäin harvoin käytännössä kymmentä metriä kauempana, vaikka välillä nyt olikin seinä välissä. Jos Harri olisi ollut jotenkin tylsä tai nuiva tai kurja tyyppi, se olisi ollut paljon ikävämpää.

Oli kyllä kertakaikkinen yllätys löytää Harri Seinäjoelta, hän nimittäin oli asunut vaimonsa kanssa Lontoossa silloin. Mutta todella mieluisa yllätys ja odotin innokkaasti Harrin yhteydenottoa. Olisi kiva jutella paremmin, pitkästä aikaa. Olin kuitenkin jotenkin tuntenut Harrin jollain tavoin jopa ystäväksi sen työreissun jälkeen, vaikka yhteys häneen piakkoin sen jälkeen katkesikin, mitä nyt LinkedInissä olimme kontakteja. Ja jos vaikka tutustuisin hänen vaimoonsakin. Hennako se oli vai Hanna vai Heli? Jotain sinne päin. Myönnän ettei minulla ollut täällä Seinäjoella ihan turhan paljon samanikäisiä tuttavia, Markus ja Krista lähinnä ja ne joita tallilla tapasi. Lukiosta tai alemmilta kouluasteilta ei ollut jäänyt ketään, jonka kanssa edes pitäisin yhteyttä nykyään.

[Sonja T.Valvoja]

Harrin kanssa kahvilla
Valitsin meille pöydän syrjäisemmästä nurkasta. Kiva että Seinäjoellakin oli tällainen viihtyisä, kotoisa kahvila, vieläpä paikallinen yrittäjä ettei mikään ketju. Pirteä nuori tyttö tiskin takana oli esitellyt innokkaasti tarjottavia, joiden raaka-aineissa suosittiin paikallisia tuotteita. Todella, täällä pitää käydä toistekin.

Harri istui vastapäätä ja tarkkailin häntä vaivihkaa. Muistikuvani hänestä olivat tietenkin kolmen vuoden takaa, joten niihin ei ollut välttämättä luottamista, mutta muistelin että hän olisi ollut hoikempi, ei noin roteva. Parta oli myös erilainen, Wienissä oli ollut täysparta, hyvin siisti toki, mutta nyt oli vain leukaparta ja viikset. Sopi kyllä hyvin. Muuten Harri oli ihan samannäköinen, ei ollut kolmessa vuodessa vanhentunut ainakaan merkittävästi. Ilmeisesti en kai minäkään, kun hän oli tunnistanut minut miltei vaivatta. Vaikka laihtunut kyllä olin. Ja kas, Harrilla ei ollut sormusta, mitäs, mitäs…

Tarjoilija toi Harrin kahvin ja minun kaakaon pöytään.
– No mitäs sulle muuta kuuluu? Harri ehti aloittaa ensin.

Häkellyin vähän. En voinut mitenkään vastata “Kiitos hyvää, entä itsellesi.” Olin pitänyt Harria kuitenkin sen verran hyvänä tuttavana, että hän tuskin haluaisi tällaista falskia vastausta kuulla. Tai ainakin arvelin niin. Syteen tai saveen, kerrotaan nyt koko stoori.
– No. Vois sanoa että parempaan päin menossa, vastasin vähän kaarrellen.

Harrin ilme vakavoitui.
– Onks sulle käynyt jotain ikävää?
– Isä ja Jarno, mun mies siis, kuolivat samaan aikaan reilu vuosi sitten keväällä. Jarnon kuolema ei ollut yllätys, isän oli.

Harri näytti tyrmistyneeltä ja aukoi vähän aikaa suutaan kuin ei tietäisi mitä sanoa.
– Osanotto. Mä en nyt osaa sanoa oikein muutakaan. Miten sä olet selvinnyt?
– No, mulla on ollut hyvät tukijoukot. Ja sit se on klisee mutta se on myös ihan totta, että aika parantaa haavat. Niinku sanoin niin parempaan päin tässä on menossa kuitenkin koko ajan. Nää ei ole enää niin pinnalla ajatuksissa joka päivä ja koko ajan vaikka jossain vaiheessa sitä oli varma että tunnelin päässä ei ole valoa eikä koskaan tule olemaankaan.
– Mä olen kyllä tosi pahoillani sun puolesta. Saanks mä udella että miten siinä niin edes kävi? Kuinka ne kuoli yhtä aikaa?
– Ei ne ihan yhtä aikaa kuolleet, mut kahen päivän välein. Jarnolta oli löydetty syöpä ja se oli siinä vaiheessa jo sitten niin levinnyt, ettei sitä voitu hoitaa mitenkään. Elinaikaa annettiin pari, kolme kuukautta ja suunnilleen sen verran se kestikin. Isän kuolema ei tähän liittynyt mitenkään, se oli saanut sydänkohtauksen ja tuupertunut kotipihalle täällä Seinäjoella. Setä sen löysi ja siinä vaiheessa isä oli jo kuollut. Ja tää oli tosiaan kaksi päivää ennen kuin Jarno kuoli, mutta Jarno oli siinä vaiheessa jo saattohoidossa tietenkin ja tiedettiin että se on päivistä enää kiinni.

Katsoin Harrin ilmettä ja hymähdin vaikka kurkussa pieni pala tuntuikin. Sysäsin päättäväisesti pois ajatukset viimeisistä päivistä siellä saattohoitokodissa.
– Älä oo tuon näköinen. Elämä jatkuu kuitenkin.
– No joo mut silti… Puolison kuolemakin olis jo ihan tarpeeksi paha sinällään, mutta muistaakseni sä olit aika läheinen isäs kanssa, niin sekin sitten vielä siihen samaan kasaan. Toi on jo ihan epäreilua. Mut jos sä haluat puhua siitä niin anna tulla toki. Auttaa en todennäköisesti osaa mutta kuunnella sentään voin.
– Kiitti, mut ehkä joku toinen kerta, menee liian vakavaksi. Mutta jos muita kuulumisia pitäisi listata, niin mä tosiaan asun nyt tuossa 10 kilsan päässä Vaasaan päin, muutin sinne tässä kesällä. Mähän oon sieltä kotosin. Sinne rakennettiin omakotitalo viime vuoden aikana, vanha mätäni liikaa ja isä päätti panna metsärahat sileäksi ja rakentaa uuden. Se ehti just aloittaa rakentamisen ennen kuin kuoli. Avaimet käteen -toimitus, onneks ja setä ja serkku asuvat siinä naapurissa, että ne pitivät sitten huolen kaikesta muusta siä paikan päällä. Tampereella mä myin mun ja Jarnon yhteisen asunnon pois ja ostin pienen kaksion ihan keskustasta, läheltä toimistoa. Mulla on kans oma hevonen tätä nykyä, mä ostin sen ihan pian sen Wienin-reissun jälkeen, olin vuokrannut sitä jo ennen sitä. Nyt se asuu Otsonmäessä täysihoitotallilla, että mun ei tartte välttämättä joka päivä edes käydä siitä huolehtimassa.
– Joo, mä muistankin kun sä puhuit siitä hevosesta. Ja ne valkoiset hevoset siellä Wienissä, mitä käytiin katsomassa, Harri naurahti. – Ne oli kyl hienoja.

Minä hymyilin muistolle Wienin Espanjalaisesta Ratsastuskoulusta. Sinne pitää mennä joskus uudelleen.
– Sun vuoro. Mitä sulle kuuluu työasioiden ulkopuolelta?
– No mä en tiä kehtaanko mä edes kertoa ton jälkeen, Harri huokasi vakavoituneena. – Mä ja Hanna erottiin vuos’ sitten. Se oli aika kova paikka ja sit viä aika ikävä ero, Hannalla oli toinen mies. Jos nyt jotain positiivista pitäs keksiä niin se että meillä ei ollut juurikaan mitään isompaa kiinteetä omaisuutta eikä lapsia, mistä oltais voitu riidellä vielä vähän enemmän. Riitti kun pakkasi tavaransa ja häipyi.
– Mä oon pahoillani sun puolesta. Tosi ikävä kuulla.
– Ei se nyt varsinaisesti ole mitään verrattuna tohon sun tilanteeseen.

Mä nojauduin vähän eteenpäin ja katsoin Harria silmiin.
– Kuule, ihmisten surut ei ole mitenkään vertailukelpoisia. Joku asia voi olla toiselle tosi vaikea ja toiselle taas ei eikä kumpikaan ole mitenkään väärässä. Jos susta tuntuu pahalta se ero, niin sitten se tuntuu ja se voi olla ihan yhtä kamala sulle kuin mun oma tilanne mulle. Ei näitä voi vertailla.

Harri katsoi minua hieman kysyvän näköisenä.
– Terveisiä terapeutilta, mä naurahdin. – Sen kanssa on puhuttu näistä tunneasioista tosi paljon täs vuoden mittaan. Mä en väitä olevani mikään asiantuntija, mutta se kyllä on.
– Sä oot siis käynyt jollain psykologilla juttelemassa?
– Joo, sanoin äkkiä vähän varuillani. Pitäisikö Harri minua jonakin varttihulluna? Ei kai terapiassa käynti enää nykyaikana mikään tabu ollut, varsinkaan tällaisessa tilanteessa? – Kaikki sitä sanoi heti ekana, että mee ihmeessä juttelemaan jollekin ammattilaiselle, niinku lääkäristä alkaen.
– Onks siitä ollut apua? Harri kysyi edelleen mietteliään näköisenä. – Pystyyks ne oikeasti auttamaan? Tai siis… Älä suutu, mä en osaa esittää asiaani, mutta mä ymmärrän että ne psykiatrit voi määrätä lääkkeitä, jos on tarvetta sellasille ja että usein oloa helpottaa ihan vain sekin, että saa puhua asioitaan jollekin, mutta pystyyks joku terapeutti auttamaan muutenkin kuin vain kuuntelemalla ja lääkkeillä? Onks niillä esimerkiksi jotain vaikka ihan konkreettisia asioita joita ne voi tehdä tai neuvoa tekemään tai jotain?
– No siis jotain joo, sanoin vähän ihmeissäni tästä kysymyksenasettelusta.

Harri naurahti hämillään.
– Joo, anteeks tosiaan tää vähän tökerö kysymys, mut mä ite aattelin jossain vaiheessa, että saattais ehkä olla hyvä idea käydä juttelemassa jollekin just näitä eroasioita. Mut sit perisuomalainen mies ajatteli että ne terapeutit vaan nyökkäilee ja myötäilee ja laskuttaa eikä niillä ole tarjota mitään… konkreettista, jos nyt voi sanoo nii.
– Mä ymmärrän ton kyllä. Mä ite suhtauduin ensin kans vähän epäillen, taisin vissiin todeta hoitavalle lääkärille ekana, että ai, parantaaks terapeutit syövän, ai ei, no sit se on varmaan aika ajanhukkaa. Näin vuoden perspektiivillä voi jo ehkä sanoa että kyllä on siitä ollut apua. Ainakin se on tehnyt elämän siedettävämmäksi ja voi olla että sitä on päässyt nopeammin henkisesti tolpilleen. Ja on sieltä saanut ihan käytännön ohjeitakin ajatuksien ja tunteiden käsittelyyn. Mut ehkä tärkein on ollut se, että tunteille ei voi mitään eikä oo olemassa vääriä tunteita ja että niitä ei kannata yrittää paeta, koska siitä tulee yleensä vaan pahempi olo. Eikä tunteet oo ikuisia. Niitä voi käsitellä, sitä varten nää ammattilaiset just on, mutta tärkeämpää ehkä on se että ne tunteet hyväksyy vaikka ne on ikäviä. Siinä on ollut insinöörillä kuule vähän nieltävää kun kuvitteli olevansa niin järkevä ja fiksu eikä tunteellinen ollenkaan.
– Kuulostaa ihan just multa, Harri julisti monologini jälkeen. – Ehkä sitä sit kannattaisi mennä, ei se kai liian myöhäistä ole.
– En usko kans. Mutta kylläpäs me nyt mentiin syviin vesiin.

Harri nauroi sydämellisesti.
– No niin mentiin, mut näinhän siinä taisi käydä siellä Wienissäkin, tosin silloin ei tainnut olla näin synkkiä aiheita.
– Mitä sulle muuta kuuluu? minä jatkoin. – Ilmeisesti sen eron takia muutit takaisin Suomeen?
– Joo, tosiaan joulukuun alussa viime vuonna muutin takaisin tänne. Tampereelle eka, siellä on yksi meidän toimisto. Vanhemmat myi talonsa tuossa alkuvuodesta, ne asuivat Karstulan sivukylillä missä ei ole juur mitään palveluita ja alkavat käydä vanhoiksi kumpikin, niin tulivat sit siihen tulokseen että muuttavat johonkin keskemmälle. Jotenkin ne päätyi tänne Seinäjoelle, asuvat tuolla radan toisella puolella senioriasunnossa. Mä ajattelin sit että voisin tulla kans tänne kun tosiaan etätyö on mahdollista ja asuminen edullisempaa. Ja onhan tää nyt isompi paikka kuin joku Karstula.

Istuimme kahvilassa pitkään juttelemassa jotakuinkin kaikesta maan ja taivaan välillä. Niin Wienissäkin oli käynyt. Kun vihdoin lähdimme pois, lupasimme tavata toistekin vielä.

Kotiin päin ajaessani mietin taas kaikenlaista. Harri saattaisi olla juuri minun tyyppiä, mutta kannattaako tässä alkaa mitään suhdetta edes ajatella kun toisella on takana suht tuore ero ja toisella suht tuore puolison kuolema. Muutaman vuoden päästä jos olisimme tavanneet, asia olisi ehkä eri. Toisaalta Harri ei antanut ainakaan nyt mitään merkkiä siihen suuntaan että hänellä olisi mielessä jotain muuta kuin kahvi- ja juttuseura. Mutta sitten taas toisaalta: olin usein totaalisokea tällaisille asioille. Toivoin kyllä jotenkin, että Harri ei olisi kiinnostunut minusta muuten kuin ystävänä, koska joutuisin kieltäytymään ja siinä se kaveruuskin sitten menisi. Nähtäväksi jää.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten  Sonja T..

[NoaYlläpitäjä]

Tuot sun tarinoissa esiin sellaisia puolia mitkä ainakin multa itseltäni usein tuppaa unohtumaan. Oon kaiketi aika varovainen tekemään tarinasta vain yhdellä tapaa dominoivan, johtunee siitä etten osaisi yhtään toteuttaa niitä samalla tavalla kuin sä. Ei ole ollenkaan huono idea keskittyä yhdessä tarinassa vain yhteen juttuun, kuten tämänkin tarinan kohdalla huomataan. Ja se, että oot uskaltanut tehdä vaikkapa hyvin dialogi painotteisia tarinoita on myös ihan sairaan hauskaa ja mielenkiintoista, koska ne toimii! Pitäis joskus itsekin lähteä omalta mukavuusalueelta ja kokeilla tosissaan, saako tarinaa vietyä eteenpäin vaikkapa juuri dialogilla.

Sonjan elämä valottuu kokoajan meille lukijoille lisää, ja musta oot ottanut oikein hyvän lähestymistavan sen esille tuomiseen. Vanha tuttu menneisyydestä on loistava tilaisuus kertoa meille siitä mitä Sonjalle on käynyt, vaikka kyllähän hänen valitettavat menetyksensä on jo etukäteen tiedetty. Silti, niin isot asiat Sonjan elämässä ansaitsevatkin enemmän kuin vain kertamaininnan sillä kyllähän ne Sonjaa hahmona muovaavat ja kasvattavat.

On myös mielenkiintoista seurata kuinka käy, tuleeko tästä Harrista osa Sonjan elämää ja arkea, vai jääkö hän kuitenkin vain vanhaksi tutuksi? Kiva kun jaksat ajan kanssa kirjoittaa, sulla on selvästi tarjolla meille hahmo jolla on selkeä tarina ja haluat kertoa sen ajatuksen kanssa.

Ja ainiin, se kuva mistä aikasemmin puhuin, niin jos sulla on keskustassa tunnus laita mulle (Jesse) viestiä niin saat sen! 🙂

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Kaikkea sitä kaupasta tosiaan löytää. Olipa yllätys! Tästä voi kehkeytyä vielä vaikka mitä.

Eniten kiinnostaa, miten Sonja tästä kertoo Hopiavuoressa, kun tapaa muita, vai kertooko. Parisuhteista, tai okeastaan leskeydestä on ollut vaikea puhua. Jillan ja Helin kanssa sitäkin sai jo sivuttua. Helpottuukohan aiheesta puhuminen, kun sitä harjoittelee, vai onkohan se aina vähän inhottavaa ja vaikeaa?

Sonjalla on kerta kaikkiaan laaja historia tavan hahmoon verrattuna. Mitenhän saat sen kaiken näkymään vuorovaikutuksessa muiden kanssa? Osaat kertoa Sonjan yksityisiä tarinoita vallan hyvin. Heitänkin haasteen: paljasta joskus Sonjan asioita tallilla, nykyisyydessä, muun kuin muitelun kautta tai ihan omien hahmojesi välisen dialogin! Se olisi uutta, ja saattaisi tehdä Sonjan tarinasta muille vielä tätäkin rakkaamman. Kun oma hahmo pääsee vaikka Sonjan kanssa hyviin väleihin (tai vaikka inhoaa häntä syvästi), kirjoittajakin muistaa paremmin vuorovaikutustilanteissa kerrotut jutut. Se taitaa johtua siitä, että silloin siinä on oikeaa (simuloitua) tunnetta mukana.

[Sonja T.Valvoja]

Miten Sonja oppi nukkumaan?
Harrin kanssa juttelu sai minut taas pyörimään iltayön sängyssäni ja muistelemaan vanhoja, niitä vaikeampia aikoja. Niitä pystyi jo miettimään itkemättä, ei kaikkia, mutta joitain. Kuten esimerkiksi sitä, miten paljon nämä läheisimmät ystävät olivat auttaneet oikeastaan ihan kaikessa. Se oli mahtava asia, koska jotkut tutut kaikkosivat jäljettömiin. Ei niillä ehkä ollut sitten väliäkään.

Helenalla ja Tuomolla oli omakohtaista kokemusta ns. vaikeista asioista. Helena oli kärsinyt burn-outin muutama vuosi ennen kuin tutustuimme, Tuomo oli parikymppisenä sairastanut syövän itsekin, mutta parantunut siitä. Molemmat neuvoivat heti ensimmäisenä kiertelemättä ja päättäväisesti: ”Hanki ammattiapua” kun kerroin heille Jarnon diagnoosista. Mutta oli heistä apua muutenkin. Helenalla oli paljonkin sanottavaa ja oikeasti ihan käytännön vinkkejä henkisen puolen jaksamiseen ja Tuomo tiesi mitä on sairastua vakavasti ja mitä se läheisille merkitsee.

Kimmo taas oli jotakuinkin koko ajan jossain siinä lähellä, valmiina auttamaan jos tarve oli ja välillä auttoi vaikken olisi osannut mitään pyytääkään. Monta kertaa hän ilmestyi oven taakse kainalossaan jotain valmista ruokaa, kun se ruuanlaitto ei ollut prioriteettilistalla kovinkaan korkealla. Hän saattoi käydessään hakea postit, viedä roskat, täyttää tiskikoneen tai hoidella muita kotitöitä, noin vain tekemättä siitä numeroa. Kimmo kuljetti minua paljon myös tallille. Autolla ajaminen oli vaikeata silloin pahimpaan aikaan, ajaminen vaati keskittymistä ja keskittyminen herpaantui liian helposti. Kimmon (ja kaikkien muidenkin) mielestä oli kuitenkin tärkeätä että kävin tallilla hoitamassa ja ratsastamassa, vaikka kaikkein pahimpina päivinä sekin tuntui ylivoimaiselta. Mutta hevosen selässä ei voinut ajatella mitään muuta, se oli vähän kuin lomaa omasta elämästä ja helvetin tervetullutta.

Toki myös Helena ja Tuomo kävivät minun ja meidän luona usein ja auttoivat niin monessa asiassa. Hekin vain tulivat ja sanoivat: ”Mä ajattelin että mä voisin…”. Oli helpompi sanoa ”Joo” kuin ”Ei” ja sitten alkoi tapahtua. He myös raahasivat minua, jos eivät ihan kirjaimellisesti niin ainakin kuvaannollisesti, ulos kotoa: museoihin, leffaan, teatteriin, keikoille, kahvilaan, shoppailemaan. Jo ihan pelkkä seurakin helpotti oloa, pahinta olisi ollut tulla jätetyksi aivan yksin. Sain sanottua sen heille, kiitettyä siitä ja pyydettyä että jatkaisivat minun luona käymistä vaikka olin mahdollisimman huonoa seuraa.

Se mitä en koskaan saanut sanottua heille oli se, että yöt olivat kaikkein pahimpia. Näkiväthän he että olin väsynyt, mutta muotoilin asian kauniisti: nukuin vähän huonosti. Vain Kimmo tiesi.

Itkin niin monet yöt läpeensä ja vaikken olisi suoranaisesti itkenyt, en kyllä nukkunutkaan. Oli liikaa ajatuksia. Lääkäri kirjoitti nukahtamislääkkeitä, mutta sanoi että välttämättä niistä ei olisi mitenkään suunnatonta apua tässä tilanteessa. Tavallaan se lääkäri oli oikeassa, kyllä niillä lääkkeillä taju lähti, mutta mitenkään virkistäväksi yöuneksi sitä ei voinut sanoa ja aamulla oli kahta pahempi tokkura. Luovutin kolmen yön jälkeen.

Eräänä iltana Kimmo oli minun luona. Se oli ehkä viikko Jarnon ja isän kuoleman jälkeen, ennen hautajaisia. Olin niin väsynyt ettei mitään rajaa, ainoa mitä jaksoin toivoa oli se että saisin nukkua kolme viikkoa. Saatoin toivoa kyllä muutamia muitakin asioita, mutten viitsi ajatella niitä nyt. Vaan minkäs teet: kun ilta hiljenee ja valot sammuu, kaikki todelliset ja kuvitellut murheet ja muu ryönä alkoivat pyöriä päässä. Joka yö toivotin hiiteen sen terapeutin joka sanoi että tunteet pitää hyväksyä. Se hyväksyminen olisi niin paljon helpompaa jos ei olisi ollut kuolemanväsynyt.

Ilta oli jo pitkällä kun Kimmo haukotteli nojatuolissa ja kysyi että voisikohan hän jäädä yöksi, ei jaksaisi enää lähteä kotiinsa vaikka hän asuikin lähellä. Minä vähän varoittelin, että saatan olla levoton yöllä. Toisaalta Kimmo nukkuisi toisessa huoneessa, niin tuskin minun valvomiseni häiritsisi. Sijasin hänelle vuoteen työhuoneen vierassänkyyn.

Sanoimme hyvät yöt ja minä menin omaan sänkyyni. Luin vähän aikaa, mutta ajatukset alkoivat taas harhailla enkä pystynyt enää keskittymään kirjaan. Ja sitten alkoi tietysti itkettää. Olin luopunut kokonaan paperinenäliinojen käytöstä, olisin sillä kulutuksella pitänyt yksin pystyssä puolen Suomen pehmopaperiteollisuutta. Sen sijaan minulla oli sängyn vieressä kasa pyyhkeitä kyyneleiden kuivaamiseen.

Vaikka itkin hiljaa, Kimmo oli silti kuullut sen toiseen huoneeseen. Hän löysi minut istumasta sängynreunalla, kasvot painettuna pyyhkeeseen, itkemässä itseäni palasiksi. Mitä siinä tilanteessa toinen voi tehdä? Eipä paljoakaan, paitsi halata. Kimmo kietoi kätensä ympärilleni, veti minut olkapäätään vasten ja antoi minun itkeä siinä.

En tiedä miten kauan itkin Kimmon sylissä, mutta pikkuhiljaa se kuitenkin lakkasi ja minua alkoi nukuttaa. Pyysin ettei Kimmo menisi mihinkään ja päädyimme nukkumaan sylikkäin. Muistan nukahtaneeni siihen kun Kimmo silitteli selkääni. Nukuinkin sitten lähestulkoon 10 tuntia putkeen kun olin alkuun päässyt. Se oli viikonloppu joten Kimmolla ei ollut seuraavana päivänä kiire mihinkään. Hän siis pääsi todistamaan miten yläkerrasta kömpi alas aika toisenoloinen nainen kuin illalla sinne oli mennyt. Ei nyt vielä mikään never-better, mutta enimmäkseen elävä kuitenkin. Nukkuminen tekee ihmeitä.

Nukuin Kimmon kainalossa lopulta neljä yötä. Niiden aikana opin nukkumaan uudestaan tai ehkä se vain lopetti sen unettomuuden kierteen. Emme ole kumpikaan puhuneet tästä kellekään, edes Helenalle tai Tuomolle. Ehkä sitä jotenkin alitajuisesti pelkäsi muiden tuomitsevan, vaikka se oli niin viatonta. Tämä kyllä vaikutti osaltaan siihen, että Kimmosta tuli se kaikkein läheisin ystävä.

Kyllä niitä uniongelmia vieläkin on, mutta niiden kanssa pystyy elämään. Se on satunnaisempaa, ei jokaöistä ja en pelkää sitä enää. Se varsinainen unettomuus oli todellinen pahan kierre: ensin ei saa nukuttua, sitten pelkää ettei saa nukuttua, sitten vituttaa kun ei nukuta ja sitten ei ainakaan nuku. Terapeutti yritti tätäkin kyllä selittää, mutta minun voimani eivät siinä vaiheessa riittäneet kierteen katkaisuun. Siihen tarvittiin miesvoimia.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Kaikki, mutta varsinkin Kimmo kuulostavat ihanilta ystäviltä. Itsellekin tulee oikein lämmin tunne, kun Kimmo pyytää jäädä yöksi, ja jo siinä vaiheessa tietenkin ennakoin tällaista loppuratkaisua. Tulin tyytyväiseksi, kun Sonja ja Kimmo nukkuivat vierekkäin. Niin sen pitikin mennä.

Sonja on hyvä hahmo näyttämään, että kauheimmistakin vaikeuksista pääsee ylitse. Silti hän kantaa niitä asioita aina mukanaan, vaikka ei ajattelekaan kauheuksia enää päivittäin. Niin se oikeassakin elämässä menee.

Huomaavatkohan uudet tuttavat, kun Sonja vajoaa välillä ajatuksiinsa? Hän kertoo tosi tosi paljon takaumia, ja tulkitsen hänen siis silloin olevan nykyajassa ajatuksissaan, tekemässä jotain tavanomaista, kuten katsomassa televisiota. Jokin ärsyke sitten vain herättää takauman. Vanhat tutut varmasti tietävät, mitä hän ajattelee, mutta mitenpä reagoivat muiden kirjoittajien hahmot?

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä nyt on vähän tämmöinen yleisön pyynnöstä vartissa raapustettu välipala. Palaan kyllä tämän jälkeen Sonjan Hopiavuoren ulkopuoliseen elämään taas 🙂 )

Äidin kanssa Skypessä: Hopiavuori
Olimme äidin kanssa sopineet Skype-puhelusta jo etukäteen. Aikaero Australiaan oli kuitenkin ihan merkittävä, joten ei voinut oikein soitella miten sattuu. Ja äidin kanssa jutellessa meni aina hyvä tovi. Luojalle kiitos Skypestä, ulkomaanpuheluiden aikakaudella yhteydenpito oli ollut paljon hankalampaa kun piti aina miettiä että mitä se maksaa.

Tavanomaisten kuulumisten vaihdon jälkeen äiti kysyä Salierista ja sen uudesta kotitallista.
– No se on sellainen kuin Hopiavuori se tallin nimi, Otsonmäessä, muistat varmaan.
– Joo, eikös se ollut kymmenisen kilometriä Vaasaan päin Orionista.
– Suunnilleen.
– Onko se ihan oikeasti Hopiavuori? Ettei Hopeavuori?
– Kyllä se on Hopiavuori. Tervetuloo Pohojammaalle. Sen omistajan sukunimi on Hopiavuori.
– Olisinkohan mahtanut joskus kuulla tuommoisen sukunimen, äiti pohti. – Ihan kuin olisi etäisesti tutunoloinen.
– Voi ollakin, puheesta päätellen se Eetu on ihan syntyperäinen pohjalainen, että voivat olla alkuasukkaita Otsonmäessä tai jossain täällä lähistöllä.
– Tämä Eetuko se sitä tallia pitää?
– Joo, yksikseen kai, on siellä muutama työntekijä. Mä en oikein tiedä sitä historiaa sen tarkemmin, mut siinä oli joku hässäkkä ihan lähiaikoina, että oliko se Eetun jonkun heilan talli ja kun niille tuli ero niin Eetu osti sen ja vaihtoi nimen tai jotain. Mä en oo ihan varma että mitä siinä kävi, mut ei sitä tilaa Hopiavuorena oo kai tunnettu, se on ehkä joku muu ollut aiemmin.

– Millainen talli se on?
– Se on yksityistalli, siellä ei oo ollenkaan tuntitoimintaa tai semmosta, vastasin. – Aika hyvän kokoinen, jotain parikymmentä karsinaa ja tällä hetkellä melkein kaikki täynnä. Kiva, rauhallinen paikka ja kaikki tärkeät asiat sillai kunnossa että vaikka puitteet eivät ole viimeisen päälle kiillotetut, niin hyvä siellä on hevostaan pitää. Maneesi löytyy ja tarhat ja laitumet on hyvät ja vapaa heinä ja näin. Risto ja Markus sitä suositteli kun kyselin keväällä.
– Millaista porukkaa siellä tallilla käy? Kaikki on siis hevosenomistajia ketä siellä pyörii?
– Omistajia ja vuokraajia ja hoitajia. Siellä on aika sekalaista seurakuntaa. Muutama vakinaama on mun ikää, suurin osa on nuorempia, alle kolmikymppisiä, mut aikuisia kuitenkin. Kaikista en nyt osaa edes arvioida että minkä ikäisiä ovat.
– Eikö siellä yhtään lapsia pyöri tai teinejä? äiti kysyi. – Muistan vaan kun sä kävit siellä ratsastuskoulussa niin siellä ei muita juuri ollutkaan.
– No on siellä muutama teini, joilla on hevonen siellä. Ihan nuoria lapsia ei ole tainnut näkyä kuin ehkä aivan satunnaisesti. Noista teineistä siellä näkee eniten kahta tyttöä. Toinen on kamala papupata, puhuu kuin Ruuneperi ja ihan koko ajan. Helmipuro, jos muistat sellaisen perheen. Välillä se kuulostaa ihan järkevältäkin se Eira, välillä taas ei. Sitä vaan miettii että oliks itte teininä niin pihalla mut kai sitä oli. Se toinen taas ei paljon puhu ja se on hyvä, koska siitä likasta ei ystävällistä sanaa saa ulos tiristämälläkään. Luulee omistavansa maailman. Paikalliset juorut kertoo että silloin kun se ei oo tallilla, se roikkuu kylillä kaiken maailman epämääräisen aineksen kanssa.
– Ei kai nyt Otsonmäellä sellaista ole, äiti epäili. – Sehän on ihan maaseutupaikka.
– Kyllä kuulemma on. Ja jotain koulua sen tytön pitäis käydä kans mutta lintsaa 95% ajasta, mistä opettajat on ehkä enimmäkseen kiitollisia. Tiä sitten että pitääkö paikkaansa, mut sopis kuvaan kun sitä näkee tallilla päiväsaikaankin. Aikuiset on pääsääntöisesti ihan ok porukkaa. Muutaman kanssa on jo vähän tutuksikin tullut.

– Onko siellä yhtään miehiä? äiti kysäisi.
– Äiti! huudahdin närkästyneenä.
– Älä nyt, äiti nauroi. – Mä kysyin ihan vain uteliaisuuttani, en tosiaan tarkoita että sun pitäisi alkaa jotain hevosmiestä riiata.
– Itse asiassa siellä on aika paljon miehiä ja pari nuorta teinipoikaakin. Mä olin ite jopa yllättynyt vähän. No Eetu tietysti, isäntä ite. Se on varmaan joku kolmikymppinen ja VARATTU. Sen puoliso tai tyttöystävä tai mikä-se-nyt-on valmentaa Hopiavuoressa ja kai muuallakin. Se lupasi jo pitää tunteja mulle ja Salierille, ettei me päästä ihan retuperälle. Ja se ite ratsastaa koulua, sillä on tosi nätti tamma siellä tallilla kans.
– Nii ja sit siellä tallilla pyörii yksi lännenratsastajakin, jatkoin. – Oikein perinteisen näköinen cowboy ja sillä on siihen lajiin sopiva hevonenkin. Ja mä oon ihan ihastunut siihen… meinaan siihen hevoseen! Se on nyt ollut Salierin tarhakaverina, tosi leppoisa tapaus. Ja hirmu komea. Mut sitä sen omistajaa en tunne sen paremmin, oon aika vähän törmäillyt siihen. Se Jake on jotain sukua sille Pennaselle, joka sitä kanalaa pitää. Ihan kivan näköinen ja oloinen tyyppi kyl, mitä oon nähnyt, ehkä suunnilleen mun ikäinenkin, mutta kuulemma eronnut ja teinitytön yh-iskä, että se siitä. Ja mä just pari päivää sit mietin, että ei kyllä vielä kiinnosta pätkän vertaa edes ajatella mitään uutta miestä.
– Joo, mä en ihan oikeasti sen takia kysynyt, äiti sanoi sovittelevasti. – Se ottaa aikansa ja mikä pakko sitä nykyaikana on edes miestä ollakaan. Enhän mäkään ole ketään löytänyt isäsi jälkeen.
– Mikset? töksäytin. Olin aina vähän ihmetellyt että miksi äidillä ei tosiaan koskaan ollut toista miestä, vaikka hän oli lähtenyt 20 vuotta sitten. Nyt kun tuli sopiva tilaisuus kysyä suoraan, sitä ei kannattanut hukata.
– No… En mä tiedä. Ei ole tullut vastaan sopivaa. Kyllähän mä vähän yrittänyt olen aina joskus mutta ne jutut päättyi yleensä ennen kuin ehtivät alkaakaan. Ehkä se on tää taiteilijaelämä. Miehen pitäisi melkein itse olla samalla alalla kans, että se ymmärtäisi mitä tää on. Mutta sit taas kaikki laulajamiehet on sellaisia pirun diivoja, jotka ei kestä yhtään sitä että naisystävä on myös laulaja ja kenties jopa jonkin verran nimekäs. Niitä olis pitänyt vain paapoa ja pitää kädestä kiinni ja silittää päätä ja jättää oma ura kokonaan sivuun.

Minua nauratti äidin tuohtunut purkaus.
– Ja mitä sitten tapahtui niiden kanssa, jotka eivät ole missään tekemisissä taiteen kanssa, mä en halua edes puhua, äiti julisti teatraaliseen sävyyn.
– Anteeks että nauran, ei siinä mitään nauramista pitäisi olla, mutta sä et ainakaan säästele mielipiteitäsi.
– No en, nauroi äitikin jo. – Miksi pitäisikään?

[TiitusValvoja]

Olipas kiva pätkä! Oli niin helppolukuista ja vaikka tavallaan loppui ns. yhtäkkiä, niin lopetus oli kyllä niin mainio, ettei jatkoa edes kaipaakaan.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Sonjan mummon olen aina erottanut muista hänen omista sivuhenkilöistään, ja nyt erotan äidinkin heti. Ihan vain juttujen perusteella olen jo luonut hänen ulkonäöstäänkin mielikuvan, tai oikeastaan vain joistain yksityiskohdista, joita et enää kyllä saa muutettua, vaikka kuinka kuumeisesti kuvailisit. Näen, miten äiti elehtii käsillään teatraalisista miehistä puhuessaan, ja miten kaksi kullanväristä rannerengasta kilahtaa yhteen, kun hän sitä tekee. Äiti on terveen värinen ja näköinen, kun on niin reippaan ihmisen oloinen. Siinä mielessä (otsonmäkeläisittäin) moderni, että ajattelee, ettei sitä enää miestä välttämättä tarvita, ja oikeassahan hän on. Tulee ihan mieleen se yksi julkkistäti, olisiko ollut peräti Cher, joka sanoi, että mies on kuin jälkiruoka. Tosi kiva, sen ottaa mielellään, ihana ja kaikkea, mutta sitä ei tarvitse hengissä ja terveenä pysymiseen niin kuin oikeaa ruokaa.

Äiti ja Sonja puhuvat tosi samalla tavalla sekä keskenään että kaikkien Sonjan kaveriporukan tyyppien kanssa. Käytät riittävästi tageja, niin että puhuja on koko ajan selvillä. Esimerkiksi mummon kanssa tageja ei edes tarvittaisi, ja silti tietäisin täsmälleen kuka puhuu. Samanlaisen puheen aina sanavalinnoista rytmiin ja peruskeskustelun vuorojen pituuksiin selittänee se, että Sonja on paljon tekemisissä kaveriensa kanssa, ja ilmeisesti äitinsäkin kanssa, vaikka välimatkaa onkin. Lisäksi näillä kaikilla taitaa olla äärimmäisen samanlaiset luonteet ja sosiaalinen elämä, eli nämä sekä luonnostaan ottavat yhtä paljon tilaa keskustelussa, että ovat sosiaalisesti oppineet siihen.

Keräilen hyviä sanavalintoja niin kuin joku muu keräilee postimerkkejä. Tässä tarinassa tykkäsin erityisesti siitä, miten Sanni liikkuu epämääräisen aineksen aineksen kanssa. 😀

[Sonja T.Valvoja]

Me and my band
Mietin joskus sitä, miten meistä neljästä, minusta, Helenasta, Kimmosta ja Tuomosta, on hitsautunut näin hyvä porukka. No okei, olemme toki suunnilleen samanikäisiä ja monessa asiassa samanlaisia: korkeakoulutettuja, vähintään keskipalkkaisissa töissä kaikki, lapsettomia, tällä hetkellä myös sinkkuja (or similar…). Toki olimme olleet läheisiä ystäviä jo silloinkin kun Jarno oli elossa. Jarno kuului tähän porukkaan vähän ns. ulkojäsenenä, hänellä oli taas sitten omat ystävänsä, jotka minä toki tunsin mutten ollut niin läheinen.

Kimmo oli kyllä alunperin Jarnon opiskelukaveri ja minä olin häneen tutustunut pintapuolisesti Jarnon kautta vuosia sitten. Kimmo tunsi entuudestaan myös Tuomon samoista nörttipiireistä. Puolivahingossa me kolme ajauduimme yhteen geokätköilyn tiimoilta ja porukkaan liittyi Helena, jolla taas ei ollut nörttitaustaa lainkaan. Jotenkin siinä kävi niin että yhteisessä hangoutissa puheet kääntyivät muuhunkin kuin vain geokätköilyyn ja aloimme tehdä yhdessä muutakin. Sittemmin useimmilta meistä se suurin kätköilyinnostus on laantunut ja emme enää ainakaan kovin aktiivisesti hae geokätköjä, vain jos sattuu tulemaan jotain uutta ja helppoa johonkin kotinurkille.

Helenassa minä ihailen varsinkin ulkonäköä, ehkä vähän jopa kadehdin, varsinkin nyt kun itse olen laiha kuin kuivan kesän orava. Helena on pitkä, siis oikeasti pitkä naiseksi, hyvän matkaa päälle 180 sentin ja… suoraan hoikaksi en sanoisi muttei hän kyllä ole missään määrin ylipainoinenkaan. Ehkä oikea termi olisi muodokas, vaikkei mikään varsinainen povipommi. Naisellinen kuitenkin ja sitä korostaa vielä entisestään vaalea, pitkä, laineikas tukka, jota varsinkin kadehdin. Taivaansiniset silmät kruunaavat tämän elovena-tytön. Ei, elovena-naisen.

Helena oli eronnut ennen kuin tapasimme ensimmäisen kerran. Hänellä on talouspuolen koulutus, sillä alalla hän on töissäkin. Hän on meistä se, luonnollisesti, joka ymmärtää parhaiten raha-asioita. Koska hän on perehtynyt myös kaikenlaisiin vero- ja lakijuttuihin, hänestä oli suuri apu siinä vaiheessa kun minä tempoilin sen kanssa, mitä teen kaikelle sille mitä isältä ja Jarnolta jäi minulle.

Helena on myös ainoa meistä, jolla on aktiivinen seuranhaku päällä, ainakin osan ajasta. Välillä hän pitää kuukausien mittaisia Tinder-lakkoja kun alkaa kuulemma vain tympäistä. En yhtään ihmettele, kun kuuntelen hänen kertomuksiaan erilaisista löydöistä ja muista tapauksista mitä tulee vastaan. Puhumme näistä yleensä kahdestaan, Helena sanoo aina ettei viitsi näitä puhua Tuomon ja Kimmon seurassa, koska heidän ei ihan välttämättä tarvitse tietää millaisia kurpoja osa miehistä on. Minä taas ajattelen hiljaa mielessäni, että taisi Jarno jäädä minulle viimeiseksi jos ei Helenallakaan tuon parempi tuuri ole. Toisaalta Helena ehkä kärsii tässä suhteessa ulkonäöstään. Hyvännäköinen, naisellinen blondi, bimbonahan sitä moni mies pitää ja yllättyy (eikä välttämättä aina positiivisesti) kun huomaa että Helena onkin älykäs ja terävä tapaus eikä erityisesti pyri peittelemään sitä.

Tuomo on porukan nuorin, 5 vuotta minua nuorempi, kun taas Kimmo, minä ja Elina olemme syntyneet peräkkäisinä vuosina, tässä järjestyksessä. Kolmenkympin tällä puolella kaikki jo olemme. Tuomo on kotoisin Hyvinkäältä, hänen vanhempansa asuvat siellä edelleen ja Tuomo käy siellä usein, varsinkin metsästysaikaan. Välillä mekin saamme tuliaisiksi valikoituja hirven- tai peuranpalasia, itse ammuttuja toki. Tuomo on myös porukan olutharrastaja, Helena keskittyy enemmän viineihin, Kimmo juo kaikkea, mutta vain vähän ja harvakseltaan, ja minä olen nirso.

Tuomon ulkonäköä on vaikea kuvailla, hän on jotenkin niin… tavallinen. Keskipituinen, keskikokoinen, vähän mahaa. Maantienväriset lyhyet hiukset, harmaat silmät, silmälasit, leukaparta. Kasvoissa ei ole hirveästi mitään muistamisen arvoista, eivät ne nyt rumat ole mutteivät erityisen komeatkaan.

Isossa porukassa Tuomo on helposti hiljainen, mutta tutussa laumassa hänestä kuoriutuu mainio seuramies. Hän on hauska tyyppi, hänellä on sana hallussa ja välillä hänen sanavalintansa naurattavat enemmän kuin itse asia. Hän ei kuitenkaan ole mikään perinteinen porukan pelle vaan tarvittaessa hyvin empaattinen kuuntelija, joka useimpien miesten tapaan ei tarjoa ratkaisuja, jos niitä ei suoraan kysytä. Minusta on jonkinasteinen ihme, ettei Tuomolla ole sutinaa naisrintamalla, ei sitten niin minkäänlaista. Ujo nörtti, on Tuomo joskus kuitannut tilanteensa. Ehkä sitten niin.

Jos Helena on meidän nelikon majakka, pisin ainakin ja vaalein, niin Kimmo on se perävaunu. Hän on lyhyt, minuakin lyhyempi, ehkä juuri nipin napin 170-senttinen, ja pyöreä, varsinkin mahaa on kertynyt. Kasvot ovat mielenkiintoiset. Niitä voisi sanoa komeiksikin, mutta toisaalta niissä on kyllä jotain mitä minä kutsuisin hienopiirteisyydeksi tai ehkä jopa naisellisuudeksi. En ole koskaan päässyt oikein selville, mikä niissä kasvoissa on niin ristiriitaista (positiivisessa mielessä ristiriitaista, tarkennettakoon), vaikka muuten olenkin tällainen ihmisten tarkkailija, analysoija ja lajittelija. No, ainakin Kimmolla on persoonallinen nenä, hieman kyömy, mutta silti siro, ei iso. Ja niin ruskeat silmät, että niitä välillä jää tuijottamaan vaikkei olisi todellakaan tarkoitus.

Kimmon intohimona on atk-säädön lisäksi valokuvaus ja musiikki. Hän onkii aina selville tulevat keikat ja julkaistut levyt, linkkailee YouTubesta kiinnostavia artisteja ja tietää varsinkin marginaalimusiikkiin keskittyneet radiokanavat ja -ohjelmat. Musiikki on kyllä yksi yhdistävä tekijä, vaikka kaikkien meidän musiikkimaku on vähän erilainen. Tuomo kuuntelee eniten raskasta. Helena on poppiin ja jazziin kallellaan, mutta heidän yhteinen fanituksen kohteensa on Husky Rescue. Kimmo on hyvin pitkälle kaikkiruokainen. Minulle uppoaa parhaiten erilainen konemusiikki ja tekno sekä klassinen. Klassistahan minä pääasiassa olen soittanut pianolla. Helenakin soittaa pianoa, mutta keskittyy enemmän kevyempään musiikkiin ja jazziin.

Valokuvausta Kimmo on harrastanut ties kuinka kauan, sekä itsekseen että harrasteryhmissä. Senkin suhteen hän on kaikkiruokainen, häntä kiinnostavat pienet yksityiskohdat, laajat kokonaisuudet, maisemat, taivas, kuu ja tähdet, ihmiset, eläimet, asetelmat, luonto, rakennukset, jos vaikka minkälaiset kokeilut. Kimmon takia me muutkin kuljemme tätä nykyä silmät auki: olisiko tässä kiva maisema, tuossa mielenkiintoinen rakennus, täällä syrjäinen pieni museo, josta voisi saada kiinnostavia kuvia. Vinkit ovat kuulemma aina tervetulleita.

Jarno harrasti valokuvaamista myös, ei kuitenkaan niin määrätietoisesti ja säännöllisesti kuin Kimmo. Jarno kuvasi minua mielellään ja totuin olemaan kameran edessä, vaikken minä mikään malli ollut. Herran pieksut, kaukana siitä. Joka tapauksessa en jännitä enkä pönötä enkä edes perisuomalaiseen tapaan vastustele kuvattavana olemista. Jossain vaiheessa päädyin Kimmonkin malliksi ja vuosien mittaan olen poseerannut hänelle mitä erilaisimmissa kuvissa. Jarno ei juuri ohjannut minua, hän pyrki kuvaamaan vähän jopa salaa. Kimmo puolestaan ohjaa välillä hyvinkin tarkasti ja käyttää tarvittaessa erilaista rekvisiittaa. Suosikkirekvisiitta on tietenkin Salieri, tosin sitä sekä Kimmo että Jarno ovat kuvanneet kyllä ihan ilman minuakin.

Mikään näistä mainituista seikoista ei suoraan kuitenkaan selitä sitä, miksi meistä on tullut niinkin läheisiä ystäviä kuin olemme. Ehkä se on vain jonkinlaista ystävyyden kemiaa, jokin vain klikkasi. Tietenkin tämä minun tragediani on sitonut meitä vielä läheisemmiksi vaikka olimme kyllä hyviä ystäviä jo sitä ennen. Minulle oli täysin itsestäänselvää, että kerron Jarnon diagnoosin ja ennusteen ensimmäisenä juuri meidän neljän viestikanavalle. Se kertonee ehkä jotakin.

Joku voisi kuvitella, että olen kovinkin yksinäinen. Ei sisaruksia, puoliso kuollut, isä kuollut, äiti Australiassa asti. Totuus on kuitenkin hyvin toisenlainen. Onneksi.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Vierastan aina vähän sitä, että pelkkä kuvaus naamioidaan tarinaksi. Itsehän vähän tarkempaa kuvausta jo kavereista kräväsin, mutta kun se ei tule heidän toimintansa tai vuorovaikutuksensa kautta, tai monina yksittäisinä huomioina, tunnen suurimman osan vieläkin kimpoavan minusta kuin teflonista. Olen äärimmäisen huono keskittymään kaikkeen pänttäämiseen, ja ihan tarinaan kuuluvienkin hahmojen luonteet ja muun sisäistän vasta tarinoista, enkä hahmo-osion kuvauksista. Lisäksi minulla ei ole mitään tunnesidettä Sonjan kavereihin, koska heidän elämänsä ei paljoa hivo Hopiavuoren yhteistä sosiaalista tarinaa, jota seuraan maanisesti kuin lempisarjaani telkkarista. Ohuuden tuntemuksen jatkuminen ei siis todennäköisesti johdu suoranaisesti siitä, että tämä on hahmokuvaus eikä tarina, vaan siitä, että minä täällä ruudun toisella puolella täysin omien syideni takia tunnen olevani koulussa opiskelemassa itselleni merkityksettömistä kuninkaista ja pressoista ja muista ja lyön jarruja pohjaan: ei, ei vapaa-ajalla! :DD

Kyllä minun mieleeni jotain kuitenkin jäi, vaikka olen kuinka huono lukemaan kuvauksia! Helena ulkonäöltään osin aika sellainen, kuin kuvittelinkin, ja minun oli helppoa mukauttaa mielikuvani vastaamaan tätä kuvausta. Heti, kun Helenassa oli ulkonäkö tarttumapintana, aloin lisäämään häneen muita ominaisuuksia samalla tavalla kuin lappusia laitettiin ennen vanhaan nastoilla korkkitauluun. Helena ja Tinder ja ärsyttävä blondina pitäminen, voi raukkaa, viisas nainen. Helena ja ero, olikohan se rankkaa, vaikka ainakin hän on siitä yli jo päässyt ihan selkeästi. Helena ja poppi ja jazz, ihan varmana hänellä on sellainen hieno sauna, jossa on kaiutin, josta tulee kevyttä musiikkia hänen saunoessaan.

Tuomo ja Kimmo, ja jopa Jarno ovat valitettavasti vieläkin sama henkilö, joista yksi on vain tulostettu 3d-tulostimella hieman pienemmässä koossa ja kahdelle on annettu kamera rekvisiitaksi. Kyllä minä varmasti heistäkin korkkitaulun teen, kunhan parannun tästä ihme hahmottamishäiriöstä ja löydän jonkin pinnan, mihin kiinnittää niitä nastoja.

Hopiavuori-tarinakin oli osittain hahmo- ja miljöökuvausta, mutta siinä oli ihan eri meininki. Mietin itse asiassa tosi pitkään, minkä ihmeen takia viihdyn sen parissa niin paljon paremmin. Olenko niin leuhka, omahyväinen ja ärsyttävä, että Hopiavuoren hahmoista puhuminen ihan vain kiinnostaa enemmän? Osittain varmasti joo, mutta oli siinä muutakin, kun oikein kunnolla analysoin. Se kuvaus tapahtui vuorovaikutuksessa. Jo se toi siihen paljon. Lisäksi se oli sosiaaliseen tarinointiin ihan rahtusen kallellaan, vaikka toisilla kirjoittajilla ei olekaan siihen vastausmahdollisuutta, ja sosiaaliseen tarinointiinhan minä tämän alustan pykäsin. Kun Hoipiavuori syntyi, en löytänyt siinä vaiheessa yhdessäoloa muilta talleilta. Nykyään ovat toki silmät avautuneet, ja näen sosiaalisuutta monessakin paikassa, ihanina esimerkkeinä Orange Wood Ranchilla ja hitusen kausittain Hallavassa. Sulla on vaarana vähän sama kuin mulla oli yhden mun suosikkihahmon kanssa. Olet käsikirjoittanut etukäteen yhtä kovasti kuin minä silloin, ja sen takia tarinaan ei enää jää tarpeeksi rakoja muuttujille, eli muille kirjoittajille, jotka ovat muuten täällä mun mielestä tarinoinnissa paras asia.

[Sonja T.Valvoja]

*teksti poistettu*

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: poistettu

[Sonja T.Valvoja]

*teksti poistettu*

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: poistettu

[Sonja T.Valvoja]

*teksti poistettu*

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: poistettu

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Taitava kirjoittajahan sinä olet. Voisit julkaista vaikka romaanin. Sillä olisi ihan varmasti lukijoita, jos se kertoisi Sonjasta. Olet suunnitellut hänen tarinansa selkeästi tosi pitkälle, osaat kirjoittaa miellyttävästi ja vieläpä teknisesti oikein. Sellaisesta kaikesta hyvä romaani syntyy.

Se, missä sinulla on vastaavasti paljon opittavaa vielä, on yhteisöllisen tarinan kirjoittaminen. Hyvä yhteisöllinen tarina ei nimittäin synny samoista asioista. Sitä tehdään aika päin vastoin kuin romaania. Jos suunnittelee liikaa omia kuvioitaan, muiden kiinnostus lopahtaa nopeasti, koska et kerrokaan enää samaa tarinaa kuin muut. Tarkoitus on kertoa yhtä yhteistä monesta näkökulmasta ja monin sivupoluin. En tiedä, oliko Sonjan matkalle lähteminen tässä vaiheessa paras veto, tai vaihtoehtoisesti teetkö sen nyt oikealle kohderyhmälle oikealla esitystavalla. Odotettavissa on parikymmentä tarinaa, jossa hän pompottaa palloa yksin toisessa rakennuksessa seinää vasten, kun tarkoitus olisi kiitää Hopiavuoren isossa pelihallissa nostamaan hihalyönnillä se pallo, jonka Outi juuri syötti. Outi nimittäin sai sen Noalta, joka sai sen Nellyltä, joka sai sen Katyalta, ja niin edelleen. Et ole motivoinut ainakaan mua vielä niin paljoa, että odottaisin malttamattomana sellaista tekstimäärää, joka ei liity millään lailla tähän tarinaan, jota me täällä yhdessä kerrotaan. Olet kirjoittanut yhdessä sen verran (ts Sonja kuuluu Hopiavuoren yhteiseen tarinaan sen verran), että olet motivoinut minut lukemaan yhden tai kaksi yhteiseen tarinaan liittymätöntä koostetta lomalta. Se ei tosiaankaan johdu sitä, että olisit huono kirjoittamisessa. Niin kuin sanoin, olet ehdottomasti taitava ja hyvä. Se johtuu siitä, että perustin tämän koko tallin juuri siksi, ettei ainakaan täällä pompoteltaisi palloa seinään yksin. Vaikka rakastan romaaneja, en halua lukea niitä täällä. Haluan lukea siitä, miten hevosten takia tutustuneet Hopiavuoren hahmot vaikuttavat toisiinsa.

Tällainen toisten selkien jatkuva rapsuttaminen ei ole kaikkia varten ihan niin kuin rikosromaanit tai Aku Ankka -sarjakuvatkaan eivät ole, mutta tälle kohderyhmälle kirjoitetaan yhteisöllisiä selänrapsutustarinoita. Virtuaalimaailmassa on paljon talleja, joilla on tarkoitus kertoa omaa tarinaansa. Hopiavuori kuuluu siihen kategoriaan, jossa on tarkoitus olla yhdessä mahdollisimman paljon. On ihan hirveää sanoa yhdelle parhaista kirjoittajista, että sun on opeteltava paljon uutta, jotta mä tulisin innoissani kommentoimaan näitä tekstejä.

Tiedän tasan tarkkaan, miten inhottavaa on ensin suunnitella tarinaa innoissaan ja sitten kuulla, että nyt olet suunnitellut liikaa ja kirjoitat ihan väärää tekstilajia. Olen kuullut sen kerran itse ja jätin tarinan kesken, koska luulin että olen nyt huono kirjoittaja. Älä tee samaa, koska et todellakaan ole huono kirjoittaja. Jos haluat kertoa Sonjan oman henkilökohtaisen ei-yhteisöllisen tarinan, ehdottomasti tee se. Näiden omien, yksityisten kokonaisten romaanilukujen paikka ja kohderyhmä vain on vähän muualla. Sonjalla voi olla vaikka toisaalla oma matkapäiväkirja, jota varmasti lukee moni, joka kiinnostuu Sonjasta Hopiavuoren tai jonkin muun kautta. Vähän niin kuin spinnarien spinnarit. Täällä voi sitten harjoitella sitä yhteisöllistä kirjoittamista, jos sellainen kiinnostaa. Koska kun sen makuun pääsee, on sekä yhteisöllisiä heppatarinoita että varsinkin yhteisöllisiä spinnareita superkiva kirjoittaa, lukea ja myös kommentoida. Yksin tekemiselle ei ole tietenkään mitään tarkkaa ylärajaa, vaan vain mun epämääräinen tunnekokemus siitä, kerrotko nyt Hopiavuoren väen tarinaa vai et.

Me kirjoitetaan spinnareita paljon. Oikeastaan enemmän kuin heppatarinoita. Se on OK ja se on kivaa. Spinnarien tyylistä ei ole koskaan puhuttu, koska me ollaan automaattisesti kirjoitettu kaikki samalla tavalla. Nyt kun joku kirjoittaa eri tavalla, olen joutunut miettimään, millaisia Hopiavuoren spinnarit ovat, jotta ne kiinnostavat mua kaikki joka päivä. Olen huomannut, että suurin osa on yhteisöllisiä tavalla tai toisella. Ellei siinä esiinny Hopiavuoren hahmoja, siinä esiintyy jokin sellainen tapahtuma, johon muut pääsevät käsiksi. Esimerkiksi jos olisit kuitannut Sonjan matkan yhdellä tarinalla, se olisi ollut sellainen: Sonja olisi puhunut siitä palattuaan, ja tarinan avulla muut olisivat voineet saada hänet keskustelemaan. Myös taustoitus on OK, mutta yleensä sekin on liittynyt melko kiinteästi hahmon nykyisyyteen, selittänyt luonnetta jne. Nyt nämä tarinat, niin kerta kaikkiaan hienosti suunniteltuja ja toteutettuja kuin ovatkin, eivät lisää tarinaan mitään. Sonja elää lomalla, ajatuksissaan ja omien ystäviensä kanssa kauniimmin kirjoitettuna kuin kukaan, mutta niin irrallaan puitteista, että voisi olla ihan hyvin olemassa täysin omassa miljöössään.

Tämä on vaikein kommentti, joka mun on koskaan pitänyt kirjoittaa, ja siksi se on vienyt päiväkaudet. Tämä on myös tarpeellisin, koska haluan olla aidosti kihisevän kiinnostunut kaikesta ja kommentoida sormet syyhyten kaikkea: se yksi Hopiavuoren Jutuista mulle. Romaaneja kuitenkin luen mielummin kaikessa rauhassa sohvan nurkassa nauttien, enkä koskaan halua kommentoida niitä, vaikka nekin ovat ihania. Niille on elämässäni myös rakas paikka, mutta ei Hopiavuoren foorumilla, vaan omissa kansissaan. Sitten niitä yhteisöllisiä Sen Suuren Tarinan hevos- ja yhteisöllisaiheisia spinnareita luen ja kommentoin täällä, niin mulla riittää virta ja innostus.

Mä todella toivon, että tämä tyhmä kommentti ei paina sun ryhtiä alaspäin edes millin vertaa. Tämä koskee nyt sitä, ettet osaa vielä oikeaa tekstilajia, etkä tunne kohderyhmääsi. Ihan kaikki muuhan on kunnossa, ja se on paljon enemmän kuin vaikka musta voi sanoa.

[Sonja T.Valvoja]

Äh. Sonja tuli Hopiavuoreen juuri sen takia ettei minun tarvitsisi hajottaa tekstejä monelle eri alustalle julkaistakseni niitä. Koska täällä oli spin-offit, jotka eivät liity talliin tai hevosiin, niinkuin nyt tämä matkapäiväkirja. Ja Sonjalla on tosiaan elämää tallin ulkopuolella, koska hän on paluumuuttaja. Kaikki ei liity Hopiavuoreen tai sen hahmoihin ja luulin tosiaan että se olisi ok nimenomaan täällä spinnareissa vaikkei sitä kukaan tosiaan ole tainnut näin selvästi tehdä aiemmin.

Tietenkin tällä matkalla tulee tapahtumaan asioita, jotka vaikuttavat myöhempään, vähän myös talliasioihin. Varmaan arvasitkin sen, ei tätä nyt ihan huvin vuoksi ole tarinaan keksitty. Jos nyt lopetan ja jatkan vasta loman päätyttyä, tarinasta puuttuu palasia. Tiedän että kolmen viikon lomamatka ulkomailla ei ole se fiksuin veto yhteisön kannalta, itse asiassa päinvastoin, ymmärrän sen toki. Ehkä sen olisi voinut hoitaa toisella tavalla. Ehkä voisin miettiä uuden tarinan mutta tässä on nyt vähän liian isoista kaarista kyse. Ehkä voisin siirtää matkastoorit vaikka blogiin (sehän olisi teknisesti ottaen valmiina, laiska teki Salierin sivut bloggeriin kun ei muuta jaksanut), mutta se menisi taas siihen että pitäisi päivittää kahta paikkaa (laiska ei jaksa ja muiden pitäisi sitten jaksaa käydä siellä jos taustat kiinnostavat). Ja joo, ehkä oli virhe alunperinkin tuoda Sonja Hopiavuoreen, mutta kun tämä oli niin kiva paikka.

Jätän nyt tämän matkapäiväkirjan kuitenkin tältä erää tähän tai julkaisen siitä joitain osia vaikka blogissa tai jossain. Katsotaan sitten parin viikon päästä mitä keksitään kun Sonja palaa takaisin. On minulla suunnitelmia jo senkin varalle, Santtu ainakin vaikuttaisi sopivalta ”uhrilta” kun Fifikin on Salierin karsinanaapuri ja tietysti tämä Hopiavuoren naisporukka keksii mitä vain ja niin päin pois. Se yhteisöllisyys on haaste minulle, tiedän ja tunnustan, mutta sitä voi treenata (ja joo, tämä matka tähän väliin ei tosiaankaan ollut se fiksuin veto muttei sille nyt voi mitään).

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Sonjalla on oma tarinansa, koska hän on paluumuuttaja, ja vaikka Hellolla omansa koska hän on esiintyvä muusikko ja jonain päivänä unelma-ammatissaan lakimiehenä. Saa olla oma tarina. Pitää olla, että hahmossa on syvyyttä. Ongelma ei ole se, vaan pikemminkin se, että juuri tällä hetkellä sulla ei ole vielä keinoja, jolla kerrot ne tarinat tälle kohderyhmälle ja tämänkaltaisen paikan tekstilajissa! Voit ilmaista jokaisen yksityiskohdan Sonjan matkasta tällekin yleisölle, mutta oikea keino ei ole matkapäiväkirja, vaan kirje, keskustelu, puhelinsoitto, juoruilu, Salierin kuulumisten kysely ja pari tällaista spinnaria. Sama asia on haastava tukkia noihin siksi, että et ole joutunut sellaisen haasteen eteen aiemmin. Jos kokeilisit, se kehittäisi sua kirjoittajana, koska on ”pakko” opetella uusia tapoja kertoa tarinaa. Suorasanaisen romaanikerronnan osaat jo hei! Nämä tarinat on nyt sellaisia, kuin jos mä menisin mun yliopiston muistiinpanojen kanssa työpaikalle lukioon ja sanoisin, että opetelkaa lapset tosta suomalaisen kirjallisuuden historia. Mä menen sinne joka päivä siirtämään just sitä tietoa niiden päihin, mutta mun on ensin muokattava se kohderyhmälle sopivampaan esitystapaan, jotta ne hyväksyy sen. Samalla tavalla sä voit siirtää meille ihan mitä vain tietoa Sonjasta ja sen vaiheista, kun harjoittelet erilaisia tapoja kertoa. Sun kirjoittamisessa, hahmoissa tai edes tarinassa ei ole mitään vikaa, vaan just nyt yrität lähettää postipakettia puhelimella. Sen voi lähettää, mutta sieltä Postista.

Ainoat vaihtoehdot ei ole siis jatkaa tätä tai olla niin kuin mä jouluna ja lopettaa kertominen kokonaan. Voit päättää keksiä uuden keinon kertoa.

Tiedän, että on rankkaa ykskaks kun joku pamauttaa, että ei osaakaan vielä jotain osa-aluetta omasta harrastuksestaan. Ainakin mulle oli just tämän saman asian kanssa. Kesti puoli vuotta ennen kuin osasin ajatella sen niin, että tässä olisi helppo rako kasvattaa asiantuntemustaan: löytyikin kehityskohde, eikä mikään pahan mielen ja surkeuden loukko.

[NellyValvoja]

Mun mielestä matkat kuuluu elämään ja se on ihan ok 😀 . Mutta mitä jos kokeilisit vetää vaikka Santun tapaan niitä tärkeimpiä tapahtumia yhteen viikko’katsaukseen’? Mun mielestä on hienoa, että sulla on suunnitelma Sonjalle ja tosi kiva, että tarinalla on selvä suunta.

Mutta kuten Eetukin sanoi, yhteisöllinen talli sisältää paljon yhteisöllisyyttä. Sonjasta saa mun silmiin helposti yhteisöllisen, älä sitä pelkää. Ja mitä sen harjoittelemiseen tulee, niin musta Hoppis on loistava paikka harjoitella 😀 . Esimerkiksi matkan jälkeen voi laittaa hahmoja kuuntelemaan matkakertomuksia ja sitä kautta olla yhteisöllinen. On tosi hienoa ja luonnollista, että Sonjalla on oma elämänsä tallin ulkopuolella, mutta tarviiko sen olla koko tarina? Sonja varmasti saa talliltakin niitä ystäviä joiden kanssa juttu luistaa ja saa harjoiteltua sitä yhteisöllisyyttä.

En nyt heittäisi koko tarinaa roskiin, vaan miettisin uuden tavan, vähentäisin ulkopuolista tarinaa ja lisäisin talleilua. Miten Sonja tutustuu muihin, miten Sonjan muu elämä varmasti kiinnostaa tallilaisia ja koska Sonja pääsee esimerkiksi ensimmäiselle yhteiselle maastoreissulle. Ja lomamatkasta puhuminen on varmasti muitakin kiinnostava juttu, josta syntyy tarinoita ja sitä kautta on helppo päästä muidenkin hahmojen mukaan. Ja siitä saa samalla syyn, miksi Sonja tutustuu muihin syvemmin ja enemmän 🙂 .

Eikä kaiken tarvitse liittyä suoraan talliin eikä varsinkaan hevosiin, kunhan nyt edes selvästi suurinosa. Sonjan omaa tarinaa saa viedä eteenpäin, mutta tallin yhteisen tarinan ohella, eikä pääjuonena. Onhan esimerkiksi Nellylläkin tarinoita isoäidistään ja yksi baari-iltakin vilahtaa. Spin Offit on siis myös tallin ulkopuolisia, mutta yhteisöllisiä. Tallin tarina on siis pääjuoni, jossa vilahtelee muita sivujuonia jotka liittyvät jollain tavalla Hopiavuoreen. Esimerkiksi hahmon mielialaan, joka sitten vaikuttaa siihen miten hän käyttäytyy tai elää muissa tarinoissa. Ja näitä sivujuonia saa aukaista, jotta muut saavat kiinni. Ja kun niitä aukaistaan ja laitetaan toinen hahmo auttamaan asiassa, syntyy lisää yhteisöllisyyttää.

Yhteenvetona siis, että älä vaan nyt tee mitään lopullista. Sonja on jo nyt osa yhteisöä ja siitä on helppo jatkaa Hoppiksen tarinaa eteenpäin ☺️ .

[Outi HalmeOsallistuja]

Sä olet selvästi perehtynyt tätä matkapäiväkirjaa varten ihan huikean paljon yksityiskohtiin ja suunnitellut tarkasti ja vaikka se tekeekin tekstistä tosi uskottavaa, niin ei se kovin paljoa liity Hopiavuoren tarinaan. Lisäksi sä olet selvästi tosi tuottelias kirjottaja ja mä oon jo melkein tottunut siihen Sonjalta tulee tarina joka päivä. Niinpä mä näkisin, että Eetun huoli tässä on se, että sä kirjoitat vaikka kuinka paljon, mutta se ei oikein anna mitään meille muille Hopiavuorilaisille ja kuten Eetu sanoi, niin sitten niitä on vaikeaa kommentoida ja vähemmän jännittävää lukea.

Koska sä itekin myönnät, että yhteisöllinen kirjoittaminen on sulle vielä haaste, niin mä ajattelin, että pari konkreettista vinkkiä voisi auttaa. Esimerkiksi ennen Sonjan matkaa sekä Noa että minä heitettiin sulle jo pallot, joilla saisi näitä matkatarinoita linkitettyä Hopiavuoreen. Noalle Sonja lupasi, että lähettäisi postikortin, joten ihan vaan maininta, että esimerkiksi akvaarion myymälässä Sonja mietti, löytyisikö sieltä sopivaa korttia olisi tavallaan pitänyt Sonjan samassa universumissa. Outi taas on luvannut lähettää Salierin kuulumisia tekstarilla joka päivä, joten se on myös tosi hyvä linkki Hopiavuoren arkeen (enkä sano tätä siks, että tietenkin musta, kuten kaikista muistakin on ihanaa, kun oma hahmo huomioidaan). Sen lisäks Sonja vaikuttaa siltä, että se ikävöi Salieria, joten se voisi esimerkiksi kysyä Eetulta, miten tallilla menee, ihan vain varmuuden vuoksi.

Näin kanssakirjoittajan kannalta näissä tarinoissa hankalinta on se, ettei me voida reagoida Sonjan tekemisiin, koska me ei tallilla tiedetä, mitä Sonja siellä jenkeissä puuhaa. Niinpä jos tällaisen matkatarinan jakaa moneen osaan, olisi tosi hyvä kertoa, mitä muut tallilaiset reissusta myös tietävät oli se sitten kuulumisten vaihdon, postikortin tai vaikka Facebook-päivityksen perusteella. Jos Sonja olisi esimerkiksi kertonut pitävänsä matkasta blogia, voisi muut tallilaiset seurata näitä päivityksiä sitä kautta ja sitten juoruilla tallilla 😀 Voisit jopa keksiä, kuinka esimerkiksi Nelly tai Jilla on kommentoinut viimeisintä matkapäivitystä tai kuinka ainakin kymmenen tallilaista kävi tykkäämässä, kun postasit yhteiskuvan akvaariolta Kimmon kanssa Mä olen ainakin huomannut, että sä osaat myös mukauttaa tarinoitas, jos joku Sonjan kanssa leikkii. Nyt sun pitäis vaan astua vielä vähän kauemmas mukavuusalueelta ja itsekin aktiivisemmin tehdä aloitteita toisten hahmojen suuntaan.

Ja mitä tulee muiden hahmoilla leikkimiseen, niin totta kai se on aina pelottavaa. Se on kuitenkin osa sitä yhteisöllistä kirjoittamista, että jokaisella on lupa vähän rakentaa toistensa hahmoja myös sen oman tulkinnan kautta ja mun mielestä se on ainakin sairaan siistiä lukea, kuinka joku toinen on sen oman hahmon nähnyt. Ja hei, jos menee pieleen, niin sitten hahmon omistaja voi vaan jättää ristiriidan huomiotta tai mikä hauskempaa, keksiä tavan selittää se.

Musta olis tosi sääli, jos Sonja katoais Hopiavuoresta varsinkin, kun mä nään, että sulla on paljon potentiaalia myös yhdessä kirjoittamisen parissa. Mä toivon, että sä uskallat kokeilla entistä rohkeammin ja että sä huomaat myös sitten jossain vaiheessa saavasi siitä jotain myös takaisin, kun Sonja on tiiviimpänä osana muidenkin tarinaa.

[Sonja T.Valvoja]

Perkele – pardon my French mutten ole nähnyt että kiroilua olisi täällä erikseen kielletty, ainakaan vähäisissä määrin – että minä en sitten keksinyt tuota matkablogi-ideaa vaikka ihan itse roikutin sitä oman nenäni edessä. Siis TIETENKIN Sonjalla on matkablogi ja tietenkin se on jakanut sen myös Hopiavuoren porukalle. Se on kyllä vähän kuiva blogi koska siihen ei tule kuvia, koska minä en osaa piirtää (uskokaa pois, yritin tehdä piirros-postikorttia Hopiavuoreen, mutta ei… ei), vaikka oikeasti siinä tietenkin olisi valokuviakin. Kiitos Outi, varastan ideasi täysimääräisenä.

[Sonja T.Valvoja]

Torstain kuulumiset
Sonja: Hei, kuinkas Salierin kanssa on sujunut?
Outi: Hei, kiva että oot linjoilla. Tosi hyvin on mennyt
Outi: Ollaan käyty maastossa ja ratsastettu kentällä
Sonja: Hienoa, kiva kuulla
Sonja: Onko se elukka osannut käyttäytyä?
Outi: Haha. Kuin enkeli
Outi: Ihan totta, se on ollut tosi kiltisti
Sonja: No hyvä, se osaa joskus olla vähän ketku jos se katsoo ettei tota tartte totella niin tarkkaan
Outi: Ei oo kyllä sellaisia ongelmia ollut, helpompi se on kuin Jussi
Sonja: Mitäs tallille muuta kuuluu?
Outi: Sitä normaalia. Eetu on parantunut flunssastaan.
Outi: Ja uusia hevosia ei ole nyt tullut 🙂
Sonja: Hyvä tarkennus 😀 Johan siellä alkaa olla karsinat täys
Sonja: Onko siellä minkälainen sää ollut?
Outi: Ihan hirveen kylmä! Satanutkin on välillä, välillä sit aurinko paistaa. Mut kylmä on. Ens yöksi luvataan kai pakkasta jo tai ainakin nollaan menee
Sonja: Et oo tosissas!
Outi: Joo joo!
Sonja: Hyi kamala. Täällä on ihan t-paitakelit
Outi: Kuule nauti siitä, täällä saa kaivaa pitkät kalsarit jo…
Sonja: Ja kunhan lähdetään tästä länteen päin niin ennusteiden mukaan saattaa mennä hellerajakin rikki, Suomen helleraja mut silti
Outi: Missäpäin ootte nyt?
Sonja: Michiganissa, sukulaisten luona vielä
Sonja: Huomenna lähdetään kohti länttä, ensin Minneapolisiin ja sit Badlandsiin
Outi: Kuinka reissu on muuten mennyt tähän asti?
Sonja: Tosi hyvin, kivaa on ollut eikä oo tullut mitään ongelmia vastaan toistaiseksi, pitää koputtaa puuta ettei tulekaan
Outi: Joo toivotaan niin!
Sonja: Mut oli kiva kuulla että Salierilla on kaikki ok (vaikken mä sitä kyllä epäillyt etteikö olisi)
Sonja: Mun pitää varmaan toivottaa sulle kohta hyvää yötä 😀
Outi: No ei nyt ehkä vielä, kello on vasta puoli seiska illalla
Sonja: No mut täällä ei oo vielä puolipäiväkään. Laita viestiä jos tulee jotain ja saa laittaa muutenkin. Palataan!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tässä tarinassa huomioni kiinnitti tietenkin ensimmäisenä tekstilaji. Tykkään ihan suorasanaisesta kerronnasta, mutta musta on aina virkistävää lukea välillä muutakin. Lisäksi huomioni kiinnittyy aina chatteihin ja viesteihin siitä syystä, että ne ovat mulle itselleni tosi vaikea tekstilaji fiktiossa. Koska olen täällä kaiken muun ohella myös imemässä oppia muilta kirjoittajilta, kaksi juttua herättivät mun huomioni siinä, miten olet ihan teknisesti toteuttanut tämän tekstin. Tietenkin yritin etsiä niitä asioita, jotka saavat tämän kuulostamaan aidommalta kuin mun keksimäni chatit.

Ensinnäkin en ole ikinä ennen tullut ajatelleeksi niinkin yksinkertaista asiaa, kuin että yksi heppu lähettää useamman viestin peräkkäin ennen kuin toinen vastaa. Joo tuli tyhmä olo: ei tarvitse kuin avata WhatsApp ja näen, että näinhän se tosiaan on, mutta kun en ole ikinä tullut ajatelleeksi. Ei oikea ihminen ole niin täydellinen, että muistaa sanoa kaiken yhdessä viestissä, eikä se enää nykyään taida edes kuulua whatsapp-viestin tekstilajiin edes. Toinen juttu, jota en ole tarpeeksi vielä ajatellut, on että kirjoitustyyli kuvastaa paitsi hahmoa, myös sitä, millä ystävyyden asteella ollaan. Oli varmasti aivan tietoinen valinta laittaa molemmat kirjoittamaan toisilleen puhekielisesti. Tottahan nämä ovat jo jonkin verran jutelleet ja tutustuneet, kun Outi kerran jäi hoitamaan Salieria. Nyt, kun ajattelen, niin enhän mäkään kirjakieltä kirjoita tekstareissa kuin täysin tuntemattomille kohteliaisuuttani, tai esim. mun opiskelijoille etäännyttääkseni niistä itsestäni. Ja toisaalta en myöskään kirjoita niin sekavasti ja murtamalla kuin puhun, vaikka linjoilla olisi kuinka tuttu tyyppi. (Tai no. Jos se on vaikka äiti, niin en kyllä edes korjaa näppäilyvirheitä, kun aina painan e:n sijasta d:ta ja a:n sijasta s:aa…)

Tämä tekstilaji toimii hyvin Sonjan matkan suurten linjojen paljastajana musta tarinaa paremmin just tässä ympäristössä. Hopiavuoreen tarvittaisiin tietenkin joku sydänystävä, jotta kaikki yksityiskohdat voisi paljastaa tässä tekstilajissa. Jokin kombo voisi olla myös toimiva ratkaisu: dialogin väliin kuvausta siitä, miten olisi ihana paljastaa syvimpiä tuntojaan, mutta toisaalta ei kyllä viitsi kuitenkaan niin vieraalle kuin Outi. Vaikka eipä matkalla vielä olekaan mitään niin dramaattista tapahtunut, että Sonjalla tuntuisi olevan pakottava tarve jakaa mitään yksityiskohtia juuri tänään.

Toinen tehtävä, jossa chatti tekstilajina toimii, on muiden juttujen kuittaaminen master Noan tapaan. 😀 Taas sanon, että sekin on ihana tapa ihan vain osoittaa huomanneensa muiden jutut. Lisäksi satunnaisesti sitä kuittaustapaa käyttämällä koukutat meikäläisiä, siis yhteisöllisiä kirjoittajia: on pakko lukea seuraava ja sitäkin seuraava juttu, koska siellä voi olla jokin maininta jostain puuhasta, johon on itse osallistunut, tai josta on itse lukenut. Meistä aika suuri osa on niin kuin pikkulapsia, joille on puhallettu ilmapallo olkkariin. Sitä pitää pompotella toverilta toiselle ja on ihanaa saada ennätysmäärä pompautuksia ennen kuin pallo osuu maahan ja unohdetaan. Muiden pallottelun kuittaaminen on kuin se viimeinen dramaattinen pelastus, just se sadas lyönti jota yritettiin.

[Sonja T.Valvoja]

Otteita matka-blogista
Hengissä ollaan vaikkei ole ehtinyt bloggaamaan! Ollut niin kiirettä olevinaan. Tätä kirjoitan autossa istuen, K ajaa ja minun pitäisi navigoida hänelle mutta tässä on nyt noin sata mailia matkaa ennen seuraavaa risteystä, joten ehdin hyvin naputella nopean postauksen.

Eilen serkku vaimoineen kierrätti meitä pitkin Hancockia ja Houghtonia. Kävimme mm. Quincyn kaivoksessa. Kuparikaivos oli toiminnassa vuosina 1846-1945 ja nyt myöhemmin se on avattu turistikohteeksi.

No, se oli aika… vaikuttava. Kyllähän siellä nyt oli ihan hyvä ja turvallinen olo, kun on nykyaikaiset vaunut, raiteet, kaiteet, valot, turvajärjestelyt ja kaikki. Mutta mitä se oli silloin vuonna 1846 tai vielä myöhemminkään? Hakut ja dynamiitti, kynttilät ja heikkotehoiset karbidilamput? Se on ollut raskasta, vaarallista työtä. Ja Amerikkaan siirtolaisiksi lähteneet sukulaiset ovat hekin olleet kaivoksilla töissä, eivät Quincyssä mutta Osceolassa, tässä lähistöllä kuitenkin. Voisikin melkein sanoa että ne suomalaissiirtolaiset jotka eivät päätyneet metsätöihin (heitäkin oli paljon!), päätyivät kaivoksiin, ne taisivat olla täällä Upper Peninsulalla ne merkittävimmät työllistäjät eikä kielitaidottomuus tai koulutuksen puute haitannut.

Osceolasta on mainittava siellä riehunut suuri kaivospalo vuonna 1895, lisää mm. Wikipediassa. Minun sukulaiseni ylipäänsä emigroituivat Yhdysvaltoihin vasta tämän jälkeen, joten tämä palo sinänsä ei koske meidän sukua.

Turistikausi alkaa olla loppumassa ja kierrokselle ei ollut tungosta. Itse asiassa siellä oli vain 6 henkeä, minä, K, serkku vaimoineen ja vieras eläkeläispariskunta. Keskustelussa ilmeni että rouvan isä ja isoisä ovat olleet myös kaivostyöläisiä, juurikin täällä Quincyssä ja ovat itse asiassa täältä kotoisinkin. Mies puhui vielä auttavaa suomea (mitä serkkuni ei enää osaa). Se nyt ei ole sinällään mitenkään erityisen harvinaista täällä Hancockin-Houghtonin alueella.

Kaivoksen matkamuistomyymälässä oli muuten vastassa päivän ylläri: siellä myytiin Presidentti-kahvia! Kyllä, sitä suomalaista perus-Presidenttiä. Emme ostaneet, oli hieman hinnoissaan.

Muuten pyörimme kaupungilla, kävimme muutamassa puistossa, hankimme matkamuistoja ja kävimme myös sukulaisteni haudoilla. Illalla oli pienimuotoiset juhlat, isäntäväki oli kutsunut muutamia ystäviä ja tuttuja kylään. Se ilmeisesti on täällä aika iso juttu jos joku saa sukulaisia kylään Suomesta. Olin huomaavinani jotain tällaista jo viime kerralla käydessä. Ja se pitää sanoa että kotiruokaa tulee kyllä ikävä, serkun vaimo on nimittäin erinomainen kokki.

Nyt olemme matkalla Hancockista länteen, Minneapolisiin, jossa vietämme yhden yön. Toiveissa olisi että ehtisimme edes jossain määrin ajoissa sinne että meillä olisi aikaa vähän tutustua kaupunkiin tai ainakin pariin kohteeseen, mitä olemme sieltä bonganneet. Katsotaan miten matka etenee.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tämä on tosi mielenkiintoinen tyyli kertoa, ja matkablogi on kyllä sellainen tekstilaji, jota en ole virtuaalitallilla löytänyt. Musta on aivan tosi hieno idea linkittää paikkoja, jossa Sonja on käynyt. Ei tarvitse avata joka yksityiskohtaa itse, ja sitä paitsi niinhän oikeassakin matkablogissa tehtäisiin. Toinen hieno yksityiskohta on Presidentti-kahvi. 😀

Sonjan blogissa on vihjeitä, että se olisi avoin kaikkien luettavaksi. Siinä Kimmo on K, eikä keitään muitakaan mainita nimiltä. Toisaalta siinä on vihjeitä myös siihen suuntaan, että se on salasanasuojattu tai jotain, ja avoin vain tutuille. Ehkä Sonja on avoimempi kuin minä tai jotain, mutta musta itsestäni olisi epämiellyttävää kertoa, keitä kaikkia mulla oli mukanani vaikka retkellä, tai kuka sukuun naitettu tarkalleen ottaen oli hyvä kokki. Tai ehkä mut on vain kasvatettu vielä niin hysteerisesti, että itsestään ei saa paljastaa kauheasti mitään julkisella alustalla. 😀 Eipä sillä, että kukaan voisi Sonjalle mitään pahaa näillä tiedoilla tehdä, mutta..

Sonjan matkailu kuulostaa sivistävältä. Olet itse ottanut paljon selvää ja suunnitellut, mitä hän tulee tekemään. Sen lisäksi Sonja itse on tosi tietoinen siitä, mitä matkakohteissa on ollut ja on yhä meneillään. Kuulemma niin pitäisi tehdäkin, jotta saisi kaiken irti reissustaan, mutta mulla tapaa matkat mennä aina omituisten kasvien ja maisemien tuijotteluksi, fiilistelyksi ja erilaisissa uimapaikoissa muka ”lapsia vahtimassa” (oikeasti siis itse pahiten riehumassa) olemiseksi. Mutta Sonja nyt on muutenkin ihan tosi erilainen tyyppi kuin joku minä. :DD Toivottavasti hän saa matkaltaan hienoja elämyksiä, kun on nähnyt niin vaivaa sen eteen.

[NellyValvoja]

Tää on kiva tyyli kertoa Sonjan matkaa 😀 . Tuli semmonen olo, et tää on just meille kirjotettu ja ehkä siksi mielenkiintosenpi. Mä tykkään kun linkität mukaan paikkoja, niin on vähän niinkuin itse matkalla mukana 🙂 ! Tykkään!!

[Sonja T.Valvoja]

Otteita matkablogista
Ja lisää autossa kirjoitettuja postauksia. Tänään ajetaan koko reissun pisin ajotaival, Badlandsista Yellowstoneen. Google Mapsin mukaan ajoaika on lähes 10 tuntia, mutta se on ikuinen optimisti ja todellinen ajoaika on todennäköisesti vähän pidempi. Ja pakkohan jossain välissä on syödä jotain, tankata auto ja verrytellä jalkojaan. Puhumattakaan kuskin vaihdosta! Välillä tulee miettineeksi että olikohan sitä ihan järjissään kun tätä reissua ja näitä ajomatkoja suunnitteli…

K:n sanoin: tämä ei ole mikään varsinainen maisemareitti, mutta se on vähän ilkeästi sanottu. Täällä on enemmän mäkiä kuin Badlandsista itään, vaikka metsät loistavat edelleen poissaolollaan. Välillä näkyy hillittömän kokoisia laitumia, joilla laiduntaa satapäisiä nautalaumoja. Mäkisyys tuntuu lisääntyvän mitä lähemmäs Yellowstonea päästään ja muutenkin maisemat ja maasto muuttuvat koko ajan jotenkin karummiksi. Se ei ole mikään yllätys, vuoristoa kohti tässä ollaan menossa.

Badlandsin kansallispuiston voisin tiivistää yhteen sanaan: henkeäsalpaava. Se ihan oikeasti on. Ne eroosioituneet kalliot ja butte-muodostumat olivat minusta hillittömän upeita. Olin nähnyt toki kuvia niistä, mutta jotenkin se kun näkee ne itse ja voi kävellä itse siellä ja uskoo ne kuvat lopulta todeksi… Se on hieno paikka, ei voi muuta sanoa.

Noin muuten Badlands on kivan kompakti kansallispuistoksi. Kahdessa päivässä ehdimme nähdä puiston pääasiat, ensimmäisenä päivänä vierailijakeskuksen lähialueen ja pääosan fossiileista ja toisena päivänä Sheep Mountainin alueen.

Nämä yleiset polut vierailijakeskuksen liepeillä olivat kauttaaltaan helppokulkuisia ja reilun kymmenen kilometrin yhteenlaskettu päivämatka oli ihan helppo nakki. Emme olleet edes sanottavammin väsyneitä sen jälkeen. Ne olivat myös erittäin hyvin merkittyjä, vähäisintäkään eksymisen vaaraa ei kyllä ollut. Sen sijaan Sheep Mountain oli huomattavasti vaativampaa maastoa ja polut epämääräisempiä. Siellä oli tietenkin myös selkeästi vähemmän ihmisiä, itse asiassa emme nähneet ketään sillä reissulla. Parkkipaikalla oli kaksi muuta autoa meidän lisäksi.

Muutamaa eri sorttia villieläimiä olemme nähneet. Jo Badlandsin itäpuolella bongasimme biisoneita ajaessamme jonkin suojelualueen läpi. Preeriakoiria on siellä täällä, olemme nähneet niitä lähinnä vain autosta käsin (eli kaukaa ja vilaukselta), koska ne eivät elä kallioisilla alueilla. Mökkimme liepeillä liikkui paksusarvilampaita, joita on kuulemma tällä hetkellä runsaasti mutta näimme niitä vain kerran ja silloinkin kaukana. Jonkin toisen sorkkaeläimen näimme tiellä, se juoksi tien ylitse mutta onneksi niin kaukana ettei ollut riskiä törmätä siihen. Epäilen sen olleen joko muulipeura tai hanka-antilooppi, kumpiakin kuulemma elää täällä.

Sen sijaan aivan varma kuolema oli lähellä kun törmäsimme kalkkarokäärmeeseen! Viis siitä että kyseinen matelija oli ehkä 15 metrin päässä eikä lainkaan kiinnostunut meistä, kunhan luikerteli polun ylitse ja katosi kivikkoon. K väittää että hänelle se oli lähellä käydä kohtalokkaaksi, koska säikähti niin huutoani. Minä. En. Pidä. Käärmeistä.

Sivuhuomio: amerikkalaiset kalliot osaavat ihan hyvin toistaa kaikuna litanian suomalaiskansallisia voimasanoja.

Huomenna vuorossa on siis Yellowstone, kunhan nyt pääsemme sinne asti. Tähän mennessä keli on ollut oikein loistava, yksi ukkoskuuro osui reitille ja sekin sinä iltana kun olimme Minneapolisissa sitä ihailemassa pilvenpiirtäjästä käsin drinkit käsissä. Ihan hyvään saumaan osui, sanoisin. Muuten on ollut aurinkoista tai puolipilvistä ja suhteellisen lämmintä, t-paidassa on pärjännyt. Yellowstonessa tilanne on toinen, sinne on luvattu nyt loppuviikoksi viileää ja viikonlopuksi jopa yöpakkasia ja lunta! Meillä on kyllä lämpimiä vaatteita mukana, osasimme varautua, mutta ajaminen vähän jännittää, varsinkin kun sunnuntaiaamuna pitäisi lähteä pitkälle taipaleelle kohti etelää. Autossa on kyllä neliveto ja lumiketjut, jälkimmäisiä tosin meistä kumpikaan ei osaa käyttää…

PS. matkan varrelle osui hevostarvikeliike, missä piti tietenkin käydä tsekkaamassa valikoima. Siellä oli mm. glitterillä koristeltuja pinteleitä. Haluatteko tietää mitä tapahtui? Ei, en ostanut pinkkejä, ostin ne, joissa on USA:n lippu 😀

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mutta eihän vieraan maan tylsä maisema ole ollenkaan tylsä. 🙂 Kun menin ekan kerran Skotlantiin lukiokavereiden kanssa ja käytiin junalla jossain, me tuijoteltiin muille ihan tavallisia asioita äänekkään haltioituneena. Ja kun kävin ekan kerran Espanjassa, ekat kaksi viikkoa ihmettelin, miten kaikki vain VOI olla niin keltaista, ja miten kaikilla VOI olla sitruunapuu (!!!!) pikkuisen lähiöpuutarhansa keskellä. No, Sonja on sentään kokeneempi matkailija, ja kiinnittää huomiota nähtävyyksiin, niin kuin kai maailmaa nähneelle on tyypillistä. Ne on sitten meikäläisiä, metsittyneitä, jotka vahtaa monttu auki asuintaloja ja sellaisia markkinoita, joista paikalliset hakevat arkiperunansa.

Mutta nyt on fancy tuliainen Salierillekin hankittu. :DD

[Sonja T.Valvoja]

Otteita matkablogista
Terveisiä Salt Lake Citystä! Yellowstone on nyt takana päin ja SLC on tässä puolimatkan krouvina matkalla Grand Canyonille. Tänään on siis ollut ajopäivä taas, mutta merkittävästi jännittävämpi kuin aikaisemmat.

Ei välttämättä hyvällä tavalla jännittävä, sillä syksyn ensilumi on nyt koettu.

Yellowstonessa tuli todellakin tänä aamuna lunta toistakymmentä senttiä. Kyselimme puiston rangereilta että mitä tässä nyt kannattaisi tehdä, pitäisikö jäädä ylimääräiseksi päiväksi Yellowstoneen vaikka se sotkisi kaikki hotellivaraukset. Vastaus kuului jotakuinkin näin: ”Niin, teillä oli neliveto ja te olitte Suomesta? Etteköhän te tämän osaa, menkää vain…” Right. Ja sit niitä lumiketjuja ei ollutkaan, vaikka niin luulin.

No, eipä siinä, lähdettiin ajamaan. Vedimme suunnilleen pitkää tikkua kumpi ajaa ekan taipaleen (kumpikaan ei olisi varsinaisesti halunnut mutta kumpikin tarjoutui, siitä ei päästy selvyyteen kumpi olisi parempi kuski haastavissa oloissa). Arpa lankesi K:lle. Hän ei kovin montaa kymmentä mailia ehtinyt ajaa kun olimme törmätä joihinkin hirvieläimiin, taisivat olla vapiteja. Niitä oli kolme, juoksivat tien yli melko läheltä. Ei osunut, äkkijarrutus piti tehdä, mutta auto pysyi tiellä ja käyttäytyi muutenkin moitteettomasti, niin että lopulta ainoa varsinainen vahinko oli pelästynyt kuski.

Pidimme pienen hengenvetotauon lähimmällä levikkeellä. Perässämme tullut auto pysähtyi myös, kysyivät kävikö meille jotain, kun olivat kuitenkin nähneet eläimet. Saatoimme sanoa että kaikki on kunnossa, onneksi! K:n kanssa sovimme että minä jatkan ajamista ja hän tasoittelee tärinäänsä, sen verran pahoin oli säikähtänyt.

Onneksi se kuitenkin oli päivän ainoa varsinainen tapaus, mutta voin kertoa että hyvin varovasti kyllä ajoimme. Sillai rennosti rattia puristaen… Lumiraja tuli vastaan melko nopeasti kuitenkin kun pääsimme oikeasti suuntaamaan etelään päin ja täällä SLC:ssä ollaan jo ihan rehellisesti plussan puolella lämpötiloissa, vaikkei täällä mitenkään lämmin ole. Tästä jatkamme huomenna etelään päin ja viimeistään Grand Canyonilla päästään taas lähelle kahtakymmentä astetta, jos tosin yöt saattavat sielläkin olla kylmiä.

Minun pitäisi osata sanoa jotakin järkevää Yellowstonesta, mutta en kyllä osaa. Se oli mieletön paikka, todella paljon kaikenlaista näkemisen arvoista. Old Faithful ja muut sen alueen geysirit lienevät kai ne kuuluisimmat nähtävyydet, mutta siellä on hillittömästi kaikkea muutakin. Ja ihan pelkkä vuoristomaisema on aivan huikea. Olen iloinen että kävin siellä, nyt haluan päästä sinne takaisin vielä joskus.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Hyi je. Lunta ja jotain jättimäisiä örkkejä aiheuttamassa vaaratilanteita. Kielletään molemmat, sanon minä. On inhottava tunne, kun oikean vaaratilanteen jälkeen tärisyttää ja menee koko kroppa ihan hyytelöksi samalla, eikä pysty sitten oikein mihinkään kun tilanne on jo ohi. Onneksi ei käynyt kuinkaan.

Erityisesti dramaattisesta läheltä piti -kohdassa huomioit hienosti tekstilajin. Novellissa tapahtumasta tulisi kerrottua ihan eri tavalla, kuvailevammin, mutta blogissa ei samalla tavalla voi mennä yksityiskohtiin, ajatuksiin, ilmeisiin ja eleisiin. Harva sitä oman tai kaverin ilmeitä seuraakaan tuollaisessa tilanteessa.

[Sonja T.Valvoja]

Otteita matkablogista, ma 7.10.
Tämä blogi ei tainnut olla mikään kauhean hyvä idea, koska en ole ehtinyt tänne paljon mitään kirjoitella. Ensinnäkään ei ole ollut ihan liikaa aikaa, tätäkin kirjoitan lentokentällä Los Angelesissa, kun odotamme jatkolentoa (joo, paras lentoyhteys tänään Las Vegasista Helsinkiin kulkee ei-niin-loogisesti Los Angelesin kautta). Toiseksi en tiedä mitä kirjoittaisin. Voisin tietenkin kuvailla minuutilleen tarkasti mitä kunakin päivänä olemme tehneet, mutta se nyt ei oikein ole… No, se olisi pelkkää mekaanista kuvailua vain, ei mitään sen kummempaa.

Sillä minä olen ihan nääntynyt! Olemme nähneet niin paljon hienoja maisemia ja asioita, että niihin alkaa melkein väsyä. Badlands oli superhieno, Yellowstone se vasta hieno olikin ja Grand Canyon – hienoin kaikista, paitsi ettei näitä voi vertailla keskenään eikä mihinkään muuhun. Minulta loppuvat adjektiivit kesken enkä osaa enää sanoa muuta kuin että on hienoa ollut. Sen kaikki varmasti osaavat arvata jo muutenkin. Siksi ei ole tullut tekstejä. Kuvia voisin laittaa, mutta niiden lataaminen on aika pitkä ja tuskallinen prosessi, useimmissa paikoissa ei verkon siirtonopeus ole kovinkaan kummoinen. Juu, nörtit ovat saaneet vähän vieroitushoitoa internetistä.

Mitä voisin sanoa Grand Canyonista? Kaikki ovat varmaan nähneet ne kauneimmat kuvat sieltä, mutta voin vakuuttaa että vasta paikan päällä saa käsityksen miten upea paikka se on. Kuvat ovat varmasti hienoja, mutta oikeasti se on paljon hienompi.

Se on myös paljon haastavampi paikka tällaiselle perus-patikoijalle kuin Badlands tai Yellowstone olivat. Siellä on joitain helppoja polkuja, joilla ei ole suuria korkeuseroja, mutta useimmat ovat vaikeampaa maastoa. Sen lisäksi siellä varoiteltiin kaikenlaisesta muustakin kuin vain maastosta: auringosta, sateesta, ukkosesta, eläimistä ja niin edelleen. Päätimme olla järkeviä turisteja ja hyödyntää useimpina päivinä opastettuja retkiä sen sijaan että olisimme lähteneet yksiksemme kiertämään. Kesäkuukausien pahin turistiryysis on ohitse myös Grand Canyonilla, joten retkille mahtui hyvin mukaan.

Perjantaina ajoimme Glen Canyonille ja lähdimme sieltä veneilemään pitkin Colorado-jokea. Muuten emme käyneet lainkaan kanjonin pohjalla, sitä nimittäin ei suositella että yhden päivän aikana kavuttavaksi alas ja takaisin ylös, varsinkaan tähän aikaan vuodesta kun päivä on lyhentynyt. Me olemme niin laiskoja patikoijia että kaikki mihin liittyy varusteiden kantaminen, saati telttailu, on täysin pois laskuista. Olisi siellä pohjalla ollut jokin majoituspaikkakin, mökkejä tms. mutta emme silti lähteneet, koska se nousu takaisin ylös on ihan merkittävä. Ei se alaspäin meneminenkään mitenkään helppoa olisi. Oli kuitenkin hienoa nähdä sitä kanjonia myös joelta käsin ja tämä tämmöinen jokiristeily oli helppo ratkaisu, joskaan ei erityisen edullinen. Ja lienee turha mainita että ne maisemat joka puolella olivat jotain aivan… tajutonta.

Nyt sitten odottelemme lentoa Helsinkiin, mitä lienee päälle 12 tuntia. Olemme huomenna iltapäivästä Suomen aikaa Helsinki-Vantaalla. Kolmen viikon reissu alkaa siis olla takana päin ja on ihan kiva tulla kotiin. On ollut jo vähän ikävä sitä tavallista elämää tässä. Hirvittää kyllä vähän tuo lento ja jet lag, mutta onneksi itsellä on vielä loppuviikko lomaa, ehtii toipua edes jotenkin. Hieno reissu tämä kyllä on ollut!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Vaikka Sonja kokee olevansa aika puhki nyt, niin minä en voi kuin ihmetellä, että kuinka vasta nyt! Oi jos joutuisin eroamaan ihanasta sohvastani… En kestäisi kolmeakaan päivää! Saati sitten kun maastot ovat ehkä pikkasen hankalampia kuin Pohjanmaan lakeuksilla taapertaminen, olkoon ohjattuja kierroksia ja muka helpompia reittejä tai ei. En tosiaankaan ihmettele, että alkaa olla piippuun vedetty olo. Tai ettei pysty enää kuvailemaan maisemia, kun kaikki on hienoa. Ja lopulta, näin pitkällä reissulla, kaikkeen alkaa ihan turtuakin.

Ai je. Nyt vain lepäämään, että toipuu lomasta. :DD

[Sonja T.Valvoja]

Olin tallilta tullessani ajanut hetken mielijohteesta Otavaan. Ei minulla mitään asiaa ollut, kunhan istuisin vähän aikaa juttelemassa. Tämä oli maaseudun parhaita ja pahimpia puolia: kuka tahansa saattoi noin vain piipahtaa käymään. Kaupungissa piti aina kutsua ja sopia ja säätää, mutta toisaalta sai olla rauhassa.

Lapset ja koirat juoksivat vastaan ennen kuin ehdin saada takkia pois päältäni. Nelivuotias Sofia halusi välttämättä syliin, kolmasluokkalainen Lauri esitteli minulle värittämiään kuvia, olin tuonut hänelle värityskirjan tuliaisiksi Yhdysvalloista ja se tuntui olevan iso hitti.
– Kylläpä oot hienosti värittänyt tuon maiseman. Se oli ihan just tuonnäköinen.
– Joo! Vaari näytti netistä kuvia, nii osaasin värittää oikeen, Lauri toimitti.
– Mä piirsin piisanin iha ite, sanoi Sofia. Laskin tytön alas että hän pääsi hakemaan piirrustustaan. Pitihän se tietenkin näyttää minulle.
– Nuo kersat ei muuta enää tiedäkään kuin biisonit ja kanjonit, naurahti Krista. – Niille saa kolme kertaa päivässä näyttää niitä sun valokuvias, ne haluaa aina nähdä ne uuestaan.

– Mitäs tänne muuta kuuluu? kysyin kun Krista oli hätistellyt lapset omiin leikkeihinsä edes vähäksi aikaa. Koirat näkivät tilaisuutensa tulleen ja parkkeerasivat jalkoihini rapsuteltaviksi.
– Eihän tänne mitään niin erikoosta, Markus tuumasi. – Alakaa olla tämän syksyn kynnöt tehtynä. Firmassa on taas rekrytoonti päällä, pitääs saara ainakin yksi kaivurikuski lisää, mieluummin kaksi.
– Kiirettä pitää niin?
– Kysy vaan. Ei kyllä ole mistään laskukauresta havaantoa, asiakkaille täytyy jo eioota myyrä kun ei vaan ole tarpeeksi miehiä tekemähän vaikka itsekin istuisi kaikki yöt koneen hytissä. Ja Kristallakin on ollut tässä kiirehiä.

– Mites hirvikausi on lähteny käyntiin? kysyin Markukselta.
– Moo ehtinyt mettälle vielä, mutta olivat tuossa viikonloppuna ampuneet kasipiikkisen sonnin tuonne meirän takapelloolle. Siitä tulikin mieleen, että kiinnostaasko sua mettästys, lähtisit seuraan? Alakaa niin ukkoontua tuo hirviporukka, ettei niillä ole kohta asiaa sen paremmin aseen vartehen kuin ajomieheksikään.
– Eiks sinne ole uusia jäseniä saatu? Tehän puhuitte Riston kanssa jo muutama vuosi sitten että jäsenyyden ehtoja on löysätty ja muutenkin alettu enemmän pitää seuraa tapetilla että jos ihmiset kiinnostuis.
– No onhan siellä uusia jäseniä. Useampikin. Niinkuin nyt esimerkiksi Kyrönperän Martin uusi lonkkanivel ja Ahosen isännän molemmat polvet. Ei vaan, kyllä sinne uusiakin on tullut, naisiakin muutama, mutta monet näistä on kiinnostuneet enemmän linnustuksesta ja peuroistakin, jos niitä enempi olisi. Koiraharrastajia monet on ja niillä on sitten spanielia ja noutajaa ja semmosia, niin ei niistä hirvimettälle juuri ole.
– Eihän se, kyllä sitä vois joskus lähteäkin. Ampumista kyllä pitäis treenata ennen kuin passiin lähtee. Ja mähän oon jo seuran jäsen, enhän mä muuten olis saanut lupia siihen isän kivääriin, seurajäsenyys riitti näemmä todistamaan harrastuneisuutta, vaikken rehellisesti sanoen ole ampunut aikoihin sillä tai millään muullakaan.
– Niinpä joo, enhän mä muistanutkaan. No mutta sitten ei tarvitse paperitöitä tehrä eres että pääset passiinkin. Sehän muuten se Helmipuron likkakin käy isänsä kanssa hirvimettällä, eikös sillä ole hevonen kans siellä Hopiavuoressa.
– Jaa Inari vai?
– Ei kun se nuorempi.
– Eira?
– Nii.
– Käykö se hirvimetsällä?
– Joo joo, viime vuonna se vissiin ainakin yhren kaatoi, en tierä oliko eres eka sille.

Olin vähän aikaa hiljaa. Vaikea kuvitella Eiraa kivääri selässä kulkemassa pitkin metsiä. Toisaalta olin kyllä itse ollut samanikäisenä aivan samanlainen, kulkenut miesten kanssa metsällä. Olin ollut kai neljäntoista kun olin ampunut ensimmäisen hirveni, se oli ollut suuri, vanha hirvilehmä.

Lupasin Markukselle harkita metsälle lähtöä, mutta enempää emme ehtineet jutella kun lapset tulivat mankumaan että lukisin heille satukirjaa ja tottahan se piti mennä. Käteeni iskettiin taas mörökölli-kirja, sen tarinoita voi kuulemma lukea monta kertaa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Olen itse huomannut, että oletan aivan kauheasti jotain ihmisistä. Jos ne harrastaa tuota, ne harrastaa myös tätä, ja jos ne ajattelee noin, ne ajattelee myös näin. Mun hahmojakin on kauan leimannut se tietty yksiulotteisuus, koska niputan herkästi tosi paljon ominaisuuksia. Jos näkisin Eiran, mun ensimmäinen ajatus ei tosiaankaan olisi, että kun tuo on tuollainen vaaleanpunainen, kynsilakkainen ja nirppanokkainen, niin sen täytyy kyllä myös nauttia sateessa ja ravassa passissa istumisesta hirvimiesten kanssa. Olisin ihan niin kuin Sonja ja ajattelisin, että metsästääkö se muka. Ulospäin uskoisin sen herkemmin just Inarista, mutta tietenkin jos tuntisin Inarin, en uskoisi siitäkään (eikä se metsästäkään). Mutta en kyllä ajatellut, että Sonjaakaan kiinnostaisi ampuminen, vaan siistit sisähommat ja korkeintaan marjastus suurin piirtein valaistuilla alueilla. 😀

Tässä kakarat, koirat ja Markuksen puhe on tosi uskottavia. Nyt uskon, että voisin tykätä Markuksen hahmosta, kunhan rauhassa keksin, kuka se on. Parasta musta ovatkin arki ja sillä tavalla tavalliset hahmot, että voin uskoa niiden olevan olemassa.

[Sonja T.Valvoja]

Yksinäisyys iski salakavalasti takavasemmalta. Olin tullut tallilta kotiin ja avasin juuri ulko-ovea, kun jostain vain tuli mieleen että olisipa kiva kun olisi joku odottamassa tai edes tulossa joskus. Mutta ketään ei ollut eikä ollut tulossakaan. Koti oli tyhjä, hiljainen ja siisti, ja vaikka yleensä pidin siitä, nyt se tuntui kolkolta ja jotenkin liian… autiolta. Tuli yhtäkkiä kylmä.

Ei tämä mitään uutta ollut, joskus iski tämmöinen yksinäisyyskohtaus. Nyt sitä vain ei ollut tullut pitkään aikaan. Kesällä oli kodin viimeistely ja muutto ja kaikki uusi, ja sitten olin ollut siellä Jenkeissä. Ehkä se muuten oli syy: olin ollut kolme viikkoa tiiviisti yhdessä Kimmon kanssa vaikka Kimmo tietenkin oli eri asia kuin Jarno. Kaveri, kaikesta huolimatta vain kaveri.

Yleensä olin hoitanut näitä yksinäisyyskohtauksia tarttumalla puhelimeen ja juttelemalla ystävien kanssa. Tietenkin voisin mennä käymään Otavassa, eivät he siellä ihmettelisi vaikka olinkin juuri viikolla käynyt. Äidillekin voisin ehkä soittaa. Usein lähdin tallille. Nyt kuitenkin jotenkin tuntui että nämä perinteiset konstit eivät riittäisi ja talliltakin juuri tulin. Olin käynyt ratsastamassa ja sen jälkeen moikkaamassa ihmisiä tuvassa. Sinne oli tullut Eetun äiti käymään, tiesin hänet kyllä vaikken varsinaisesti tuntenut henkilökohtaisesti. Hän oli pyytänyt minua istumaan hetken kanssaan mutta olin kieltäytynyt kohteliaasti. Ruuanlaitto odotti kotosalla. Nyt kadutti vähän, olisinhan minä voinut istua siellä tovin pidempään, mikä syy se ruoka muka oli.

En tiedä olisiko sekään auttanut varsinaisesti, tässä oli kyse nyt jostain muusta. Minun oli ikävä Jarnoa ja sitä että oli puoliso kotona, joku jonka kanssa asua ja jakaa koti ja arki ja elämä. Voisin hankkia kymmenen koiraa ja saman verran kissoja eikä se silti auttaisi. Voisin soittaa kaikille kavereille ja käydä Otavassa joka päivä eikä se olisi sama.

Yksinäisyyden mukana tuli mieleen kaikenlaisia muitakin ajatuksia. Oliko se esimerkiksi ollut virhe muuttaa Tampereelta tänne? Pysyisihän tämä uusi talo täällä vaikkei kukaan vakituisesti asuisikaan. Voisin hankkia isomman asunnon Tampereella. Kaverit olisivat siellä. Salieri pääsisi varmasti takaisin Lempäälään jos siellä vain oli tilaa. Sielläkin olisi valmentajia kyllä ja vaikka ne maksoivatkin enemmän kuin Nellyn tunnit, ei se rahasta ollut kiinni. Vai pitäisikö lähteä peräti ulkomaille, ainakin hetkeksi? Lontooseen tai Wieniin, olin pitänyt niistä molemmista kaupungeista. Antaa Salierin ylläpitoon vaikka, jos en haluaisi myydä sitä. Tai jonnekin lämpimään, menisi muutamaksi kuukaudeksi Australiaan tai Thaimaahan.

Ravistin päätäni. En tainnut olla ihan täysissä järjissäni. Myydä nyt Salieri ja muuttaa pois! Olinko tulossa mökkihöperöksi? Pitäisiköhän sitä alkaa deittailla, ihan sillä tavalla vähän, ei mitään vakavaa mutta jotain… Olin terapeutilta kysynyt mistä tietä että on valmis uuteen suhteeseen ja hän oli sanonut ettei sitä oikeastaan tiedä mistään erityisesti. Tosi kannustavaa hei.

Minä voisin pyytää Harrin syömään, tekisin vähän parempaa ruokaa! Ajatus välähti yhtäkkiä. Saman tien keksin kuitenkin sata syytä miksei se kannattaisi tai ainakin kymmenen. En minä kehtaisi kutsua Harria tänne, kun tämä oli tällainen kartanonpuolikas. Varmaan Harri oli syönyt jo tähän aikaan. Tai ehkä hänellä oli muuta menoa. Ehkä hän ei pidä hirvenlihasta tai pastasta. Ja hän voisi käsittää kutsun ihan väärin.

Järkevä aivopuolisko tuli apuun: pakko Harri oli joskus tännekin pyytää, jos en aikonut katkoa välejäni häneen kokonaan (mieluummin en). Syömisten status selviäisi kysymällä, samoin kuin mahdolliset muut menot. Ja miten fataalia olisi jos hän käsittäisi jotakin väärin, varsinkaan kun en ollut edes itse ihan varma yhtään mistään? Niin että puhelin kouraan nyt vain.

Sonja: Kiinnostaisiko tulla syömään mun luo tossa parin tunnin päästä? Tarjolla olisi pastaa jonkinlaisessa hirvenlihakastikkeessa ja mitä nyt muuta löydän kaapista

Pitkä minuutti tai ehkä puoliminuuttinen vierähti ennen kuin näin Harrin kirjoittavan viestiä takaisin.
Harri: joo, tulen mielelläni!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Kun on ikävä, soitetaan Harri syömään, mutta kumminkin on vaarana, että Harri saattaa käsittää jotain väärin. Koska eihän Sonja just miettinyt sitä, miten hänellä on parisuhdetta ikävä. Joooo kyllä me uskotaan, ettei Harrilla ole mitään väärinkäsityksen varaakaan. 😀 Ihan heti uskotaan. 😀

Mutta ei kun oikeasti, yksinäisyys on ihan hirveä tunne. Jos sen tietää menevän ohitse, sitä ehkä jaksaa odottaa, mutta ai jee jos se jatkuu päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen, pahimmassa tapauksessa vuodesta ja vuosikymmenestä. Aina sillä ei ole edes mitään tekemistä sen kanssa, onko ihmisiä ympärillä, tai millainen sosiaalinen tilanne tyypillä on. Ja Sonjan uskookin kokevan yksinäisyyttä. Onhan se monessa tarinassa tullut ilmi, että vaikka hänellä on hyviäkin ystäviä ja äitiä ja mommaa ja kaikkea, kukaan ei oikeasti-oikeasti ole hänen kanssaan samassa elämäntilanteessa, eikä siksi ihan ymmärrä.

Ärsyttävintä yksinäisyydessä ainakin mun mielestä on se, että on surullinen, vaikka kaiken järjen mukaan pitäisi olla onnellinen. Kaikkihan on hyvin, kun on kiva koti, mielenkiintoinen työ, raha-asiat kunnossa ja Sonjan tapauksessa vielä seuraakin. Hurjimmassa tapauksessa potee vielä jotain hämärää syyllisyyttäkin, kun ei ole tyytyväinen.

Onneksi Sonja osaa hoitaa yksinäisyyttään just soittelemalla kavereille ja käymällä kylässä. Tai alitajuisesti tajuaa jutsua Harrin… …kunhan se nyt ei saisi vain mitään ideoita.. 😀

[Sonja T.Valvoja]

Hupsista.Jo tuolta USAn reissun ajoista olen kirjoittanut Sonjan spin-offeja muualle, niitä spinnareita jotka eivät käsittele mitenkään Hopiavuorta. Siksi tänne on tullut niin kovin vähän mitään.
Kuvittelin sen blogin tännekin linkanneeni, mutta en nyt ainakaan löydä sitä yhtään mistään. Vissiin unohtanut lähettää se viesti, kun oikeasti muistan että kirjoitin sen tänne. Ja Salierin sivuilla on linkki kyllä.

Mutta jos kiinnostaa lähinnä miessotkut niin https://sonja-ada.blogspot.com (joo, on varoitukset aikuismateriaalista, lähinnä varmuuden vuoksi) ja kannattaa ehkä aloittaa se lukeminen häntäpäästä.

[Sonja T.Valvoja]

Joulu tos, taikina täs, kirkkoon kans olis mentävä

MUISTILISTA!
YLEISET
— Hae äiti 18.12. (Hki-Vantaa klo 15.05, AY102)
— Joulupukki?!
— Joulukuusi (terota kirves tai eti saha)
— Etsi joulukoristeet (osta jos tarvis)
— Kynttiläsarja!
— JALKA!!
— Traktorin akku! (lataa)
— Paketoi loput lahjat
— Vie lahjat Otavaan (tarkista mihin!)
— Perunat, porkkanat, sipuli (punajuuret, jos ei löydy valmiita)
— Kortit + lahjat naapureille
— Haluuko äiti Tampereelle ostoksille vielä?
— Out of Office
— Ulkovalot?
— Kynttilät missä?
— Harrin perhe jp/tapani?

TAMPEREELTA
— Palauta Nygrenin tilauslappu
— Palauta 4Delin tilauslappu
— Hae kalat + muut 23.12.
— Keitettyjä punajuuria (Stocka), jos on
— Jotain Hopiavuoreen (mitä?)
— Jotain Harrille (Akateeminen tai jotain)
— Jotain toimistolle (v*ttu milloin?!)
— Toimiston koristeet (Sami hoitaa)
— Joulukoristeita?
— Marsipaania
— Havukranssit
— Joulutori!

TEE
— Lanttulaatikot
— Joulutortut
— Rosolli

OSTA
— Porkkanalaatikot
— Perunalaatikot
— Torttutaikinaa
— Munia on jo!
— Sokeria on jo!
— Kookoshiutaleita on jo!
— Mantelirouhetta on jo!
— Pun. kirsikoita
— Omena, hapan
— Kuohukerma
— Marsipaania
— Juustoja
— Pun. maitoa
— Puuroriisiä
— Kokon. manteleita
— Smetana
— Sinappi

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 11 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: otsikon päivitys
• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 11 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: lista päivitetty

[Outi HalmeOsallistuja]

Mä oon oikeassa elämässä juuri tällainen todo-listojen rustaaja, joten mun mielestä tää oli tosi hauska ja ihanan erilainen päivitys. Samalla tää kyllä onnistui triggeröimään kunnon joulustressin, koska tänä vuonna on ollut niin kiire, että en oo edes ehtinyt vielä kunnolla omia listoja miettimään. Onneksi sentään ruokapuolesta vastaa vanhemmat, joiden luokse lähden joulua viettämään, niin ei toivottavasti ihan yhtä pitkää listaa tule kuin Sonjalla 😀

Vaikka sinänsä tälläinen todo-lista on aika yksinkertainen, eikä erityisen kuvaileva, niin tästähän paljastuu itseasiassa todella paljon kaikenlaista. Ensinnäkin näyttää tosiaan siltä, että Sonja on ruokavastuussa. Toisaalta ruokien ja koristelusuunnitelmien perusteella on helppo kuvitella, että Sonja viettää ainakin äitinsä kanssa varsin perinteistä joulua. Ehkä paikalle on tulossa muitakin vieraita? Ilmeisesti myös Sonjan työpaikalla luotetaan ainakin jossain määrin naisen organisointitaitoihin, sillä myös toimistoon liittyviä asioita löytyy listalta. Sonja on myös ilmeisen hyvin kotiutunut Otsonmäelle, kun listalta löytyy muistamiset myös naapureille. Näin pk-seudulla kerrostalossa vuokrakämpässä asuvalle kuulostaa tuollainen aika vieraalta, kun meillä ei suurin osa naapureista edes moikkaa toisiaan 😀 Ehkä se on myös enemmän Otsonmäen kaltaisen pikkupaikkakunnan juttuja..

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 11 kuukautta sitten  Outi Halme.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mun mielestä tämä on kiinnostava keino jatkaa tarinaa. Tykkään ihan hirveästi kun kokeillaan erilaisia tekstilajeja kerronnassa, siis niitä epätyypillisiäkin. Outi teki jo tulkintaa listasta, ja olisin itse ihan samoilla linjoilla. En olisi itse osannut tukkia näin paljoa informaatiota listan muotoon, ja siksi mulla listat ovatkin olleet hyvin pieniä ja osana ihan perusproosaa. Tämä kertoo jotain Sonjan persoonasta ja tavasta hahmottaa maailmaa (aika järjestelmällinen tyyppi, kun otsikoi ja järjestelee listansa ja ylipäätään tekee listan!!) mutta enemmän siitä, miten hän viettää joulua.

Mäkin huomasin naapurien lahjat, mutta ennemminkin siksi, että se on mulle niin tuttua ja kotoista. 😀 Ei kai kukaan osta niitä järjestelmällisesti kaikille, mutta aina jollekulle tietylle. 😀 Kun opiskelin Helsingissä, en tosiaankaan ollut edes moikkausväleissä kuin koko aikana ihan parin naapurin kanssa, ja naapureita oli kuitenkin varmaan satoja yhteensä… SE oli outoa! (T. oikean elämän Otsonmäen kasvatti)

Mutta yäk!!! Sonja tekee samanlaisia jouluruokia kuin mun iskä teki!! Sen takia syön jouluna pelkästään hillosipuleita suoraan purkista, porkkanalaatikkoa ja kurkkusalaattia! :DD

[Sonja T.Valvoja]

Odottelin lentokentällä saapuvien aulassa. Lento oli ollut vähän myöhässä, mutta tullut kuitenkin. Hyvä niin, sillä sää oli aika kamala. Täällä satoi vettä ja se todennäköisesti tuli jo Tampereen korkeudella lumena tai ainakin räntänä. Tietää vähemmän kivaa kotimatkaa. Kelistä oli varoiteltu pitkin etelä-Suomea, mutta mistä tämänkin taas tiesi silloin kun äiti lentojaan varasi.

Vihdoin äiti saapui matkalaukkuaan vetäen. Hän oli päivettynyt ja erottui selvästi maidonvalkoisista suomalaisista. Väsyneeltä hän kyllä näytti, kuten kuka tahansa vuorokauden lennon jälkeen.
— Oh my darling girl! hän huudahti kun näki minut.

Halasimme tiukasti ja pitkään. Emme olleet nähneet reiluun kahteen vuoteen, joten ei varmaan ihme jos molemmat onnistuivat tiristämään muutaman kyyneleen. Muutama ohikulkija katsoi meitä, mutta katsokoon.
— Voi tyttökulta, et usko miten ihanaa nähdä niin pitkästä aikaa.
— On tässä vähän joo ikävä ollut, ei Skype kaikkeen auta, nielaisin.

Äidin naama venähti kun astuimme ulos vesisateeseen.
— Tää toivottavasti muuttuu pohjoisempana lumeksi, lohdutin.

Kävelimme autolle ja nostin äidin matkalaukun takakonttiin hänen ihaillessa autoani, joka luvalla sanoen oli kyllä mutakerroksen peitossa. Taivas oli jo hämärtynyt enkä ollut yhtään varma miten lentoasemalta pääsi pois, koska ajojärjestelyt olivat muuttuneet kovasti siitä kun viimeksi olin täällä käynyt. Äiti kertoi että häntä väsytti kovasti, hän ei ollut juurikaan nukkunut koneessa ja kysyi haittaisiko minua, jos hän ei jaksaisi seurustella nyt ajomatkalla vaan ottaisi nokkaunet. Sanoin sen sopivan oikein hyvin, minun piti keskittyä ensin suunnistamiseen ja myöhemmin keliin, joten ei minustakaan juttuseuraksi juuri olisi. Äiti kiinnitti turvavyön ja onki laukustaan niskatyynyn. Hän nukahti ennen kuin olimme päässeet moottoritielle asti.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Voi äiti! Mietin tätä tarinaa lukiessani, että miten muka selviytyisin elämästä, jos mun äiti olisi ulkomailla niin kuin Sonjan, enkä näkisi sitä kahteen vuoteen. Mä käyn äidin luona joka viikko, ja jos mulle tulee elämässä joku suuri ongelma (viimeksi mun auto jäi työpaikan pihaan, sitä ennen en saanut laitettua lamppua kattoon ja sitä ennen en millään saanut tilattua uutta verokorttia), teen niin kuin jokainen aikuinen mies tekisi ja soitan äitille heti. 😀 Ja äiti on tietenkin siellä asemissa ja osaa ja tietää kaiken.

En tiedä, mitä Sonjan äidistä odotin, mutta en kyllä aluksi ihan tätä! Hänestä ei ole ollut paljoa puhetta: en ole tainnut painaa mieleeni muuta kuin elämäntyön ja ulkomailla asumisen. Jotenkin kai päättelin, ettei äiti olisi Sonjalle näin tärkeä, kun ei ole yhtä paljon hänen ajatuksissaan kuin vaikkapa Eetun äiti Eetun ajatuksissa. Ehkä se nyt vain johtuukin siitä, että suurimmaksi osaksi Sonjan äiti onkin Skypessä ja Eetun äiti naapurissa.

Toivottavasti me saadaan kuulla joulun mittaan vielä lisää äidistä. Haluaisin tietää lisää siitä, millainen hän on. Kaikista erilaisista perheistä lukeminen on mun mielestä tosi mielenkiintoista.

[Sonja T.Valvoja]

Paikkakunnan silmäätekevä jouluna kylään?
kirjoitettu Harrin näkökulmasta

— Eihän sitä Sonjaa tänne kehtaa kuhtua, äiti huokasi.
— Kuinka niin ei?
— No ei sitä nyt tämmötteeseen tupaan… Ja isääs ei suostu varmasti solmiota laittamaan, Karilla ei edes ole mukana.
— Mitä sä nyt oikein meinaat, ei siinä mitään solmiota tarvita, jos se tulee tänne kahville.
— Eikös se oo vähä paremmaast perheestä.
— Mitä väliä sillä on? Ja mistä sä sellaista edes tiedät?
— No tuo naapurin rouva puhui ruokalassa yksi päivä. Se on syntyysin täältä ja tietää Tähdistöt. Se oikeen innostui kun kuuli ketä sä riiaat. Ne on kuule suurtilallisia ne Tähdistöt, maata on puolen pitäjän verran. Ja joku sorayrityskin niillä on…
— … niin on nii… yritin sanoa väliin.
— … ainaki kakskymment työntekijää niillä sielä. Ja sen isä ja setä on molemmat olleet kaupunginvaltuustossa vuosia, setä on vieläkin. Ja kokoomuksesta!
— Ei se vielä Sonjasta kokoomuslaista tee.
— Sen äitikin kuulemma oli suomenruotsalainen. Helsingistä. Joku oikein kulttuuri-ihminen, äiti korosti sanaa ”kulttuuri” niinkuin se olisi jokin eksoottinen eläin.
— No voi kauhee. Ja mitä sitten?
— No kun me ollaan tällaasia mehtämaalaisia. Mistä me sen kanssa osataan puhua? Ja mitä sille voi edes tarjoota?
— Kun on joulu niin miten olis piparkakut ja joulutortut. Kahvia se ei juo mutta tee käy hyvin. Eikä sen kanssa tartte puhua mistään oopperasta tai baletista, kyllä se osaa muustakin jutella.
— Mistä muka?
— No kuule vaikka kaivinkoneista. Sillähän on se maansiirtofirman puolikas. Eikä tartte solmiota laittaa kenenkään. Usko pois mutta se on ihan tavallinen ihminen kaikesta huolimatta.

Kyllähän minä jotakin tiesin Sonjan perhetaustasta, hän oli joitain asioita kertonut itse ja joitain taas pystyi päättelemään muutenkin. Äiti oli oikeassa siinä että ”vähän paremmasta perheestä” Sonja oli, ei siitä päässyt mihinkään. Ja Sonjan äiti oli tosiaan — kuten Sonja asian ilmaisi — kansainvälistä sukua, siteitä oli Ruotsiin ja keski-Eurooppaan. Minun mielestäni Sonja kyllä on hyvin jalat maassa -tyyppi, niin että äiti hermoili nyt minusta vähän liikaa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Kun mä luin tämän ekan kerran, mulle tuli taas mieleen se, että kun sammakko asuu kaivossa, sille on turha puhua valtamerestä. Vitsit miten rajoittunut näkökulma ihmisellä onkaan. Oikeassa elämässä mä olisin niin kuin Harrin äiti: ei me mun porukoiden kanssa oltaisi tarpeeksi hyviä sellaiselle kuin Sonja. Mutta samalla me kaikki tunnetaan Sonja näistä hahmoista parhaiten. Minäkin tunnen. Siksi mä olen tähän asti pitänytkin Sonjaa sellaisena normaalina, ja vaikka olen tiennyt että sillä on rahaa ja ilmeisen hyvä sukunimi, en yleensä ajattele sitä. Harri tuntee Sonjan myös, joten ajattelee samoja ratoja kuin me. Mulla on todella kummallinen olo tästä tarinasta, kun pystyn ymmärtämään sekä Harrin että hänen äitinsä ajatukset (tiedän mikä on valtameri), mutta vaikka mulla on taipumusta ajatella niin kuin Harrin äiti, ajattelen niin kuin Harri nyt ja istun ihan väärässä kaivossa. Ja ai miten mäkin kuulen mun oman äidin korostamassa kulttuuri-sanaa. Meillä olisi aika sama meininki, jos minä olisin Harri… 😀 Ehkä tämän mun ristiriitaisen samastumisen takia koen tämän tarinan oikein erityisen aitona.

[Sonja T.Valvoja]

Dear diary
Otteita päiväkirjasta 5.1.2020

Laiska sunnuntai, joka ei tunnu sunnuntailta, koska huominen on vielä vapaapäivä, loppiainen. Kivat nämä pitkät vapaat, mutta mielellään sitä palaa taas töihinkin. Olisi tarkoitus nyt tammikuussa pitää tekniikan porukan kesken suunnittelupäivät, katsotaan yhdessä mitä kaikkea on luvassa keväällä ja kuka ne tekee. Saa nähdä joudutaanko taas rekrytointihommiin. Lisäksi pitäisi katsoa vähän noita työhyvinvointijuttuja ja vastaavia.

Täällä kotona leivoin korvapuusteja pitkästä aikaa. Harrilla on huomenna nimpparit (kätevää muuten kun nimipäivä on loppiaisena, aina vapaapäivä riippumatta mille viikonpäivälle osuu!) ja lupasin tuoda pullaa, kun on pyytänyt vanhempansa kans kahvilla käymään siinä päivällä. Harri kokkaa ihan mielellään, mutta leipomisessa ei kuulemma loista. No, onneksi ne puustit onnistuivat tällä kertaa, ei tarvinnut ostaa kaupasta pakastepuusteja ja väittää niitä itsetehdyiksi.

Kävin tietysti tallilla, vaikka Salierilla olikin vapaapäivä tänään ja sitten tuli lähdettyä Outin luo auttamaan sitä lipaston kokoamisessa. Outi oli saanut joululahjaksi jonkin Ikean lipaston ja luovuttanut heti alkuunsa sen kokoamisen kanssa. Ei minullakaan ole Ikean huonekaluista kokemuksia, mutta kyllä se nyt ohjeiden avulla ja muutamalla kirosanalla saatiin kasattua. Outillekin vein pussillisen korvapuusteja kun kuitenkin tuli leivottua ylenmäärin niitä.

Outi tuli kertoneeksi perheestään ja joulustaan ja siitä että hänen veli on kuollut muutama vuosi sitten. Tiedän toki että kaikki suomalaiset sukutarinat eivät ole todellakaan niitä onnellisia ja harmonisia, mutta silti se jotenkin jäi kaivelemaan mieltä. Varsinkin se veljen kuolema. Ehkä siksi että kyseessä on kuitenkin tutuksi käynyt ihminen. No, itsellä ei sisaruksia ole, joskus toivon että olisi, mutta onhan Markus sentään. Läheisten kuolemasta on taas omakohtaista kokemusta, vähän liiankin kanssa. Minä niin toivoin että olisin osannut sanoa jotain muutakin kuin ”oon pahoillani” mutta kun en osannut. Enkä osaa vastakaan sanoa mitään muuta.

Outin äidille sen sijaan voisi olla muutama sana sanottavana, Outi nimittäin kertoi äitinsä siivonneen kaikki veljen tavarat pois pian kuoleman jälkeen ja että edes valokuvaa ei ole näkyvillä. No, kukin tietysti suree tavallaan, mutta silti tuo haiskahtaa tämmöisen kyökkipsykologin nokkaan siltä että hän yrittää vältellä tapahtunutta. Poissa silmistä, poissa mielestä. Ja sehän ei pidemmän päälle toimi, sanoisi terapeutti.

Minulta kysyttiin taannoin, että mitä antaisin ohjeeksi tai joksikin sellaiseksi ihmiselle, jolta on joku läheinen kuollut enkä osannut siihenkään vastata mitään. Jos olisin rehellinen, sanoisin että hei, tää on uskomatonta paskaa ja pakoon et pääse. Jos yrität, tulet todennäköisesti sotkeneeksi asiat kahta pahemmiksi. Ajan mittaan se suru ja muu hälvenee, mutta että miten kauan siihen menee niin se riippuu henkilökohtaisista tekijöistä x, y ja z, mahdollisesti muutamasta muustakin, joita kukaan ei oikein tiedä. Tämä on vain kärsittävä pohjia myöten. Että sori. Niin ja jos budjetti antaa myöten niin anna lakimiehen hoitaa viralliset asiat ja mene itse jollekin ammattilaiselle juttelemaan. Äläkä yritä esittää urheaa, pärjääminen on perseestä, yksin pärjääminen varsinkin. Siinäpä sitä on elämänohjetta kerrakseen, tosin tästä ei kyllä saa mitään ihanan pinkkiä motivaatiolause-sisustustaulua tehtyä.

Minua pelottaa toisinaan se että jos Harri onkin vain tällainen pakokeino, kiva laastarisuhde kaiken tämän surun vastapainoksi. Kyllä minä nyt väitän että on ihan oikeita tunteita Harria kohtaan, mutta sittenkin… Terapeutin kanssa olen jankannut tätä useammin kuin kerran nyt. Hänen mielestään se ei ole kovinkaan todennäköistä, on siihen ihan pätevät perustelutkin, mutta pelot eivät ole aina järjellä käsitettäviä. Tai sitten minä murehdin ja pyörittelen näitä ajatuksia ihan liikaa ainakin silloin tällöin. Mutta kun ei voi tietää.

Päivän plussat:
— Ne pullat ja niiden onnistuminen
— Oli kiva käydä jeesimässä Outia ja saada se lipasto kasaankin vielä
— Tallilla Oskarikin puhui mulle enemmän kuin pelkän ”moi”:n verran. Lauantainahan se jutteli hevosen selässä jo vaikka ja mitä, niin että tässä ollaan kohta ihan bestiksiä. Tai ainakin se tietää etten mä pure jos mulle puhuu. BTW, Outi ei välttämättä ole niin välinpitämätön Oskarin suhteen kuin se antoi ymmärtää kun vihjaisin asiasta. Kielto tuli vähän liian äkkiä ja vähän liian vakuuttavasti. Mutta ehkä Outi ei itsekään sitä vielä oikein huomaa.
— Harri, se istuu taas tuossa sohvalla ja näyttää siltä kuin olisi kuulunut siihen aina.
— Salieri, se se minun elämän ykkösmies nyt kuitenkin on.
— Mummun nuhakuume ei ollut mitään sen vakavampaa, on nyt jo ihan terve ja entisissä voimissaan. Se on vaan aina se, että kun päälle ysikymppinen sairastaa niin huoli on suuri.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Taas mun ensimmäinen ajatus tästä tarinan alusta jo oli että hei, tuo kuulostaa ihan mun päiväkirjalta. Tuollaisiin juttuihin kiinnittäisin itse huomiota, noin kertoisin ne. Se on aina villi havainto Sonjan suhteen, koska pidän häntä aika erilaisena kuin itse olen!

Sonjan päiväkirjoissa on muutenkin sellainen tuttavallinen ja höpöttelevä tyyli, että tykkään lukea niitä. (No kuka nyt päiväkirjaansa virallisesti pitääkään?) Myös vähän ajatuksenvirtamainen kerronta miellyttää: korvapuusteista ja Harrista päästään luonnollisesti Outiin ja Outin murheisiin, ja sitten taas luonnollisesti menetyksen pohdintaan. Mulla on sellainen tuntuma, että kun päiväkirjaa kirjoitetaan, ajatukset yleensä jäsentyvät just näin. Vaikka en olekaan tehnyt tieteellistä tutkimusta, vaan vain kirjoittanut itse joka päivä vuodesta 2008.

Sonjan pisin plussa on muuten oikeastaan Outin ajatuksia Oskarista, eikä niinkään Oskarista. :DD En mä eedes tiedä, miksi mun mielestä on hauska yksityiskohta, ettei Sonja niin uteluista välittäisi, mutta on silti vähäsen kiinnostunut muidenkin suhteista, vaikka toki ihan normaalin rajoissa.

Hyvä, että Harrikin sopii sisustukseen heti!!

[Sonja T.Valvoja]

Uuden vuoden lupaukset
Vähän myöhässä mutta ei kai sitä lasketa? Joten tässä ovat uuden vuoden lupaukset mallia 2020:

1. Lue 15 uutta kirjaa.
Aihe ja tyyli vapaasti valittavissa mutta 15 uutta kirjaa pitää lukea. Etten aina jumita niissä vanhoissa. 15 kirjaa vuodessa on ehkä aika vähän, muttei nyt ahnehdita enempää.

2. Katso 12 uutta leffaa.
Sama juttu kuin kirjoissa, kun tykkään niin jumittaa niissä vanhoissa tutuissa (ja kiistämättä hyvissä). Uusi leffa per kuukausi, ei kuulosta pahalta.

3. Käy 12 museossa.
Kun se Harri kerran meni sen museokortin minulle ostamaan niin pitäähän sitä käyttää. Museo kuukaudessa, noin keskimäärin. Harrista saa varmasti seuraa, syytä ainakin olisi.

4. Osallistu Salierilla kisoihin.
No tämä tuli jo tehtyä Hopiavuoren helpossa A:ssa. Voisi EHKÄ osallistua joihinkin toisiinkin.

5. Käy 2 valmennuksessa tallin ulkopuolella.
Välillä on ihan hyvä saada uusia näkökulmia asioihin.

6. Kierrätä/hankkiudu muuten eroon vähintään 20 kirjasta.
Tiedän, tekee kipeää, mutta 20 kirjaa ei ole maailmanloppu. Varmasti hyllyssä on niitä jotka vain… no, ovat siellä.

7. Mene salille. Käy salilla.
Ei ole niin paha kuin luulet. Saliohjelmasta kysy Kristalta. Mahdollisesti joku kehonhuolto tms. Tai jotain.

8. Syö säännöllisesti.
Ei ole mahdotonta ja takana on hyvä putki. Pidä se.

[NellyValvoja]

Tää kuulostaa iha mun lupauslistalta, miinus toi sali-asia :DD ! Siis jos olisin tehny listan. En tehny, koska en muistais niitä enää viikon päästä XD .

Mutta todella realistinen ja ihan oikeasti toteutettavissa oleva. Voispa Nelly saada kuulla tän jossai tarinassa ja lähtee kans toho elokuva kuukaudessa -haasteeseen mukaan. Koska sit tietenki joutuisin myös ite kattoo ja tekee taistatutkimusta XDD . Ai mikä oma lehmä? Ai missä ojassa?

Äh, eksyin taas. Siis Sonjalle oikeasti toteutettavissa oleva. Ja listasta varmasti poikii tarina tai toinenkin 😄 . Mä pidän peukkuja et kaikki kohdat toteutuu!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

No nyt on kulttuuri- ja terveyspainotteisia lupauksia! Kyllähän olen Sonjan kulttuuri-ihmiseksi jo ennenkin leimannut, mutta nyt tuli (taas kerran) sellainen teksti, että häntä tulee verrattua itseeni. Ja (niin kuin sanoin joskus) musta on niin outoa huomata, miten välillä mulla voi olla jotain yhteistä ja paljon samastumispintaa Sonjan juttuihin, vaikka tässäkin se tekee sellaisia lupauksia, joita en ikinä itse tekisi saati pitäisi. 😀 Jos Sonja olisi oikea ihminen ja vaikka mun työkaveri, veikkaan, että hymyiltäisiin toisillemme kohteliaasti ja sanottaisiin huomenta, mutta en koskaan tutustuisi häneen sen enempää. Mua ei kiinnostaisi oikeassa elämässä Sonjan vierailemat 12 museota, eikä Sonjaa mun kirjoittamat 12 uutta hiomatonta tarinaa. Just sen takia musta on erityisen jännää päästä näkemään Sonjan elämä ja varsinkin päiväkirja ja ajatukset! En i-ki-nä saisi sellaisia asioita selville tosielämässä, koska en tulisi tutustuneeksi tarpeeksi.

[Sonja T.Valvoja]

Historian siipien havinaa: mitä tapahtuikaan pikkujouluissa
Koska sitä on täällä kyselty että miten se Harri ja Sonja nyt… En sitä silloin tajunnut kirjoittaa tänne, mutta laitetaan nyt tällainen pieni takauma.

Oman firman pikkujoulut 29.11.19
Pikkujoulujen jatkoilla tulin maininneeksi seuraavan päivän pikkujoulut, mikä tietysti poiki kysymyksen: mitkäs pikkujoulut ne ovat. Hymyilin salamyhkäisenä ja sanoin että menen sinne ihan vain avecina. Mitäs mitäs? No yksi miesihminen on pyytänyt minut mukaansa firmansa pikkujouluihin, kiertelin.

— Ei kai sillä Aittosalon Harrilla oo jotakin tekemistä sen asian kanssa? Sami kysyi.
— No sehän se, naurahdin ja taisin vähän punastuakin. Olinko tosiaan niin ennalta-arvattava? — Ne on Writionin Tampereen toimiston pikkujoulut, Harri pyysi mut mukaansa sinne.
— Okei! Niillä on sitten ihan avecilliset pikkujoulut? Minne meette?
— Joo, kuulemma on tapana että kutsu on avec. Eka mennään teatteriin, mä en nyt muista että mikä se esitys oli, mut sen jälkeen on sit ruokatarjoilut siellä teatterissa.

— Onks se Harri yötä sit Tampereella? Sami kysäisi noin ohimennen. — Mä sain sen käsityksen siellä sun synttäreillä että se asuisi Seinäjoella.
— Nii se asuukin. Sillä on hotelli varattuna siksi yöksi. Mä lupasin sille sunnuntaina kyydin takas Seinäjoelle kun oon ite kuitenkin menossa sinne.
— Kuis sää olit sen sinne sun synttäreille kutsunnu? Sami jatkoi.
— No me ollaan täs nyt syksyn mittaan pidetty yhteyksiä jonkin verran, kun törmäsin siihen kesällä Seinäjoella ja todettiin että asutaan molemmat siellä. Mähän sanoin jo silloin Noctan keikan jälkeen et se on tosi hyvä tyyppi ja on edelleen.
— Meinaaksää sitä meille töihin houkutella?
— Kyl mulla on kuule ihan henkilökohtaiset intressit…

Writionin pikkujoulut 30.11.19
Harri odotti lupauksensa mukaisesti teatterin ovella. Jätimme takit narikkaan ja minä vaihdoin nopeasti korkokengät jalkaan. Harri katsoi minua hymyillen ja kehaisi punaista mekkoani. Palautin kehun, hän näytti itsekin oikein komealta kauluspaidassa ja pikkutakissaan. Kohteliaasti hän tarjosi minulle käsivartensa kun lähdimme ylös parvelle.

Teatteriesitys oli varmasti ihan hyvä, mutta keskittymiseni siihen oli vähän heikonsorttista. Ajatukset sotki tuo vieressä istuva mies, joka oli niin lähellä (ne parven istuimet ovat aikas kapeat) mutta silti juuri sen tuuman verran liian kaukana että olisin uskaltanut koskettaa. Vatsassa lepatteli perhosia ja tunsin itseni ujoksi kuin teinityttö ensimmäisillä treffeillä. Minua nauratti tämä, hyvänen aika, miltei nelikymppinen nainen ja näin sekaisin miehen takia. Ei se katso ikää.

Esityksen loputtua oli ruokatarjoilu teatterin ravintolassa. Harri esitteli minua työkavereilleen, monet tunnistivat ainakin meidän tuotteen nimen, jotkut firman, joidenkin nimet muistin itsekin eri projekteista, joissa oli tehty yhteistyötä. Solahdin siis mutkattomasti porukkaan eikä tosiaan ollut valittamista: ruoka oli hyvää, pöytäseurue oli hauska ja Harri oli niin kohtelias ja huomaavainen.

Illallisen jälkeen virallinen osuus oli ohitse, mutta muutamat meidänkin pöytäseurueesta suunnittelivat lähtevänsä jatkoille Ilonaan tai Ilvekseen tai jonnekin. Sanoin Harrille että minulle käy kaikki, paitsi kotiin lähteminen. Niin päädyimme Ilonaan muutaman Harrin työkaverin ja heidän puolisoidensa kanssa. Ilta oli sen verran nuori ettei meidän tarvinnut jonottaa sinne edes sisään. Otimme muutamat juomat ja istuimme vähän hiljaisemmassa looshissa juttelemassa. Illan kuluessa kuitenkin työkaverit häipyivät omille teilleen ja me Harrin kanssa lähdimme tanssilattialle. Oli iloinen yllätys, että Harri halusi tanssia, jotenkin tuntuu siltä että tanssivat miehet ovat harvassa.

Aloitteen tekeminen oli silti niin kamalan vaikeata. Onnekas sattumus eli tanssilattialla toikkaroinut sivullinen sitten kirjaimellisesti tönäisi asioita oikeaan suuntaan eli minut Harrin syliin. Vahingossa toki ja sittenkin piti vähän dramatisoida horjahdusta. Sitten Harri piti minusta kiinni ja minulla ei todellakaan ollut mitään sitä vastaan. Niin yksinkertaista se lopulta oli.

Tanssimisesta ei sen jälkeen tullut tietenkään enää mitään, joten siirryimme ensin baaritiskille ja sitten Harrin hotellin aulabaariin, jossa oli yllättävän hiljaista. Saimme istua siellä rauhassa kahden. Lopulta siellä tuli valomerkki ja meidän oli lähdettävä pois. Harri saattoi minut asunnolleni, vaikka matkaa oli vain sata metriä. Olimme molemmat sitä mieltä, että siinä alaovella on kuitenkin parempi erota, ei vielä tässä vaiheessa yötä yhdessä. Harri suuteli viimeisen kerran ja hymyili minulle lähtiessään.

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, vaikka sitten aamuyöllä, joten jo hississä kirjoitin kavereiden TG-ryhmään uutiset kaikessa lyhykäisyydessään: ”Nyt se aloite tuli tehtyä ja mulla on miesystävä <3 Ette varmaan yhtään arvaa kuka…” En odottanutkaan että kukaan vastaisi siihen puoli kolmelta, näkevät sitten aamulla. Ei silti mennyt kuin vartti kun puhelin piippasi viestin merkiksi, mutta se oli Harri: ”Kiitos tästä illasta, ihana. Nähdään huomenna!” Saatoin sulaa ihan pikkuisen.

Dagen efter 1.12.
Sunnuntai meni pumpulissa leijuen. Kävimme brunssilla, sen olimme sopineet jo aiemmin, ja iltapäivällä lähdimme kohti Seinäjokea. Sovimme että tulisin heti huomenna Harrin luona käymään, kun olisimme saaneet työpäivän päätökseen.

En lähtenyt Harrin luota suoraan kotiin vaan ajattelin poiketa mummun luona. Olihan minulla uutisia kerrottavana. Mummu näki sen naamasta heti:
— No mikäs sitä flikkaa ny noi hymyylyttää?
— Koita huviksesi arvata, sanoin ja hymyilin entistä leveämmin.
— Jotakuta miähenpualta veikkaasin ensteeks, mutten tiärä julukiaako sitä.
— Kuule kyllä julkeaa, varsinkin kun oot ihan oikeassakin vielä.

Mummu puhkesi sydämelliseen hymyyn.
— No se sentähän o hiano uutine! Mikäs tää on miähiään tää uusi heila? Vai onko se se Harri siältä synttärijuhuliist?

Olin aivan ihmeissäni. Mistä kummasta mummu sen voi tietää?
— Sehän se on vaan mistä sä sen keksit että justiin siitä on kyse?
— Kyllähän tuan ny silimällään näki, ku osaas vähä kattoo, mummu sanoi pilke silmäkulmassa. — Ja lisääks moon laskennu yhyteen yks ynnä yks ja siit ny yleensä tuloo kaks. Kun sää oot muakin käynny niin usiasti kattoomas ja aina sama tarina, jotta käviit kahavilla tuttuus kans tai jotta oot lähärössä näyttämmään jotaki luantopolokua sille.
— No joo, ehkä siihen ei tarvita tosiaan mitään selvännäkijää. Tässä on vähän kumpikin miettinyt jo pari kuukautta että mitenköhän olisi, kiinnostaisiko toista vai ei ja olisiko sopiva aika vai ei. Kun Harrikin on eronnut reilu vuosi sitten.
— Niihän ne tuanikääset varmahan tahtoo olla että toisella kiarroksella, josseivät ihan ikisinkkuja ole. Mut jos sää nuaremmakses laittaasit teetä tulemahan, tua kaapis on jotaki nisua. Saat sitte siinä juaressa kertoo kaiken siitä Harrista. Kovastihan soli komia siä juhulissa, tootta varmasti silimänmukaane pari.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

No ei, ei se katso ikää! Silti jopa mulla on ollut jo pitkään ikävä olo, että rakkaustarinoissa se katsookin, vaikka oikeassa elämässä ei. Vielä olen Sonjaa nuorempi, en kolmeakymmentäkään, ja silti kaikki kirjallisuuden ja oikeastaan elokuvienkin ihanimmat rakkaustarinat tuntuu tapahtuvan paljon muakin nuoremmille. Sonja on vielä tietenkin nuori nainen itsekin, mutta silti musta on ihanaa lukea perhosista vatsassa ja siitä miten teatterissa ei ihan uskalla toista koskettaa, kun se tapahtuu mua vanhemmalle. Ylipäätään olisi tärkeää, että myös aikuisista ihmisistä kirjoitettaisiin muitakin rakkaustarinoita, kuin niitä perheen kasvattamiseen ja muuhun arkeen keskittyviä. Kun kirjoitat, annat äänen monelle. Musta tuntuu, että kun jotain asiaa on esillä tarinoissa, tai no ylipäätään fiktiivisissä jutuissa, se jotenkin oikeuttaa sen olemassaolon oikeastikin. Toivon salaa, että Sonjan tarina on täällä kehittymässä ja muhimassa, ja joskus palaat siihen ja editoit sitä. Mä itse haluaisin lukea siitä, että aikuisetkin menee yhtä sekaisin rakkaudesta kuin 17-vuotiaat, enkä mä ole millään tavalla uniikki. Täytyy siis olla muitakin kuin minä, jotka lukisivat kernaasti romaanin Sonjasta ja Harrista. Ihan painetun, julkaistun ja muutenkin kirjastosta ja kirjakaupasta saatavan. Rakkaustarinoita tietenkin pidetään ylipäätään hömppänä ja vähäsen kioskikirjallisuutena, mutta ei ne kaikki tosiaankaan ole niitä Ärrän pokkareita, jotka luetaan kerran ja laitetaan paperiroskikseen. Kyllä ihan oikeatkin aikuiset lukisivat niitä, jos niissä olisi oikeasti sisältöä ja sellaista kuvailua että itseäkin jännittäisi. Nytkin aikuiset lukee niitä, ja paljon tätä huonompia, mutta jostain syystä yhtä salaa kuin katsovat Big Brotheria. Sitä paitsi aikuinenkin tarvitsee samastumisen kohteita!! Mä olen ollut pari päivää sai-raan onnellinen niin yksinkertaisesta seikasta kuin siitä, että yhdessä mulle tyypillisessä hömppäsarjassa on kerrankin just mun ikäinen päähenkilö (ja vieläpä ihan cool tyyppi), eikä taas kymmentä vuotta nuorempi. :DD

Koska olen tainnut lukea ja kirjoittaa vain parikymppisten lasten rakkaustarinoita, Sonjan ja Harrin tarina on mulle ihan uusi. Siitä puuttuu osa niistä peruselementeistä, jotka oikeasti kuvittelin, että rakkaustarinassa on jotenkin muka pakko olla. Samalla siinä on elementeistä mulle tärkein, jännitys, jota taas ei ole ikinä ollut niissä mua vanhempien rakkaustarinoissa, joita olen vilkaissut. Yksi toinenkin juttu mua miellyttää ihan sairaan paljon: tämä on oikea rakkaustarina, vaikka molemmat ovat olleet naimisissa ennenkin, eikä se vähennä tarinan arvoa. Siitäkään en ole tainnut lukea ennen, ja veikkaanpa, että monelle tämäkin asia on yllättävän tärkeä ja joillekin jopa lohdullinen. Hyvä on myös mun subjektiivisesta näkökulmasta se, ettet vyörytä tätä eteenpäin nopeasti alusta loppuun. Harrista ja ihastumisesta on kuultu jo ennalta, sitten oli tämä, ja vieläkin mentiin illalla omiin sänkyihin nukkumaan.

No joo.
Ei Sonjan tarina tietenkään ole kutistettavissa pelkäksi miehen löytämiseksi ja saamiseksi, mutta silti.

[Sonja T.Valvoja]

29.1.: Takaisin yläasteella

Olimme palailemassa Harrin kanssa kotia kohti Vaasan suunnasta kun totesimme olevamme nälkäisiä. Ehdotin että jos kävisimme hakemassa Runoista pizzat matkaan ja söisimme ne kotona. Otsonmäki oli kuitenkin matkan varrella niin se kävisi kätevästi. Runoin pizzat olivat ihan kelpo mättöpizzoja. Harrille ehdotus sopi, hänellä ei ollut mitään satunnaista roskaruuan syöntiä vastaan.

— Meilla vaha ruuhka. Puoli tunti mene, sanottiin Runoin kassalla. Vilkaisimme toisiamme ja totesimme sen olevan ihan ok. Harri tilasi pekonipizzan, minä oman erikoiseni eli tomaattia, mozzarellaa ja ananasta. istuimme pieneen pöytään odottamaan pizzojen valmistumista.

En kiinnittänyt mitään huomiota takanamme olevaan seuraavaan asiakkaaseen, joka tilasi myös pari pizzaa mukaan. Vasta kun hän jäi tuijottamaan minua, havahduin. Jotenkin tutunoloinen…
— Hei, sähän oot Sonja! nainen huudahti.

Ääni kertoi loput. Se oli Heidi, yläasteaikojen luokkakaveri. Se typerin kovis koko luokalta ja se oli sentään jo paljon sanottu, sillä niitähän meidän luokalla riitti. Heidi ja Hanna ja Jenni, se oli se tyttökolmikko joka eniten minua haukkui. Nynny, koska en tupakoinut. Hikke, koska pärjäsin koulussa. Kermaperse, koska perhe oli varakas. Paskatahra, koska harrastin hevosia. Opettajien lellivauva, olevinaan muita parempi, pappa-betalar, landepaukku jonka nenä oli kuin Estonian keulavisiiri.

— No kato Heidi, sanoin kohteliaasti mutta niin viileällä äänensävyllä kuin suinkin pystyin.

Heidi istahti samaan pöytään niinkuin se olisi luonnollisin asia maailmassa. Totta oli että muut pöydät olivat täynnä, mutta olisi seissyt sitten, perkele. Esittelin kuitenkin Harrin miesystävänäni. Heidi korjasi sukunimensä Roudankydöstä Korhoseksi. Hän oli siis mennyt naimisiin, mitä ilmeisimmin, mutta sormusta ei ollut, joten liekö eronnutkin.

Tein muitakin havaintoja Heidin pulputtaessa kuulumisiaan. Vaikka olisin miten objektiivisesti tahansa yrittänyt tarkastella (mitä siis todellakaan en tehnyt), hän näytti… kulahtaneelta. Kasvoilla näkyi jo uurteita, silmäpussit olivat selkeät, iho jotenkin kelmeä ja roikkui jo leuan alla. Hiukset hapsottivat jonkinlaisella poninhännällä, latvat olisivat kaivanneet leikkausta, juurikasvu värjäämistä. Kiitin oikeastaan onneani, että olin itse siistissä meikissä ja tyylikkäissä vaatteissa enkä suinkaan tallilta tulossa.

— Siis siitä on niin kauheen kauan kun ollaan nähty viimeks! Heidi pajatti. — Varmaan silloin yläasteella kai ja siitä on jo kakskyt vuotta. Aattele, niin paljon aikaa! Sähän taisit mennä lukioon, eiks ni? Mä menin sinne kauppaopistoon ja luin itteni merkonomiks. Mä muutin just tänne Otsonmäelle kun tääl on vähän edullisemmat asunnot ku Vaasassa. Siellähän mä asuin monta vuotta, mut siel on niin kauheen kallista asua tiäksä. Oon töissä tossa K-kaupassa ny täällä, sain siirron Vaasasta. Mut hei, mitä sulle kuuluu?
— No, mä tosiaan kävin lukion Seinäjoella. Sen jälkeen mä menin Tampereelle teknilliseen korkeakouluun, valmistuin ohjelmistotekniikan diplomi-insinööriksi. Oon asunut Tampereella siitä asti, mut nyt viime syksynä muutin tohon Seinäjoen puolelle kun rakennutin omakotitalon sinne mun vanhalle kotipaikalle.
— Missä sä oot töissä?
— Mul on oma firma Tampereella tai ei se varsinaisesti sillai kokonaan oma oo, mutta oon osakkaana siinä. Ohjelmistofirma. Oon siellä projektipäällikkönä tätä nykyä. Sen takia mulla on Tampereella kakkosasunto, selitin tarkoituksellisen huolettomasti.

Ja kyllähän Heidin naama vähän venähtikin vaikka hän sitä yritti peittää. Hah, niele siitä. Heidi ei antanut sen lannistaa vaan kertoi lapsistaan, joita oli kaksi kappaletta Otsonmäen ala-asteella. Yksinhuoltaja, kuten olin arvellutkin ja voi miten se oli kuulemma rankkaa. Hymyilin vinosti ja mutisin väliin ”niin” ja ”jaa”. Kun Heidi kyseli minun vapaa-ajanvietostani, kerroin että lasten sijaan minulla oli oma hevonen. Että ihan kilpailinkin sillä (jätin kertomatta sen että oli osallistunut Salierilla tasan kaksiin kisoihin ja nekin molemmat oman tallin pikkukisoja). Salaisesti olin vahingoniloinen ja tyytyväinen, näemmä se karma joskus osuu oikeaankin osoitteeseen.

Harri ei varsinaisesti puuttunut keskusteluun, mutta katsoi minua välillä hieman kummeksuen. Kun olimme saaneet pizzamme ja starttasin auton Runoin pihasta, Harri kysyi varovasti:
— Mitä toi äskeinen oikein oli?
— Jaa mikä niin? kysyin vaikka oikeastaan tiesin mitä Harri tarkoitti.
— Sä kuulostit vähän… no, rehentelevältä tai sillai… emmä tiä oikein. Et sä yleensä tollai puhu.
— Heidi oli tosiaan yläasteella samalla luokalla ja se ja sen kaverit… no, ne haukkui mua koko sen kolme vuotta. Ja kaikenlaista muutakin kiusaa ne keksi.
— Ahaa, Harri tuumasi ja vaikeni. Hän ei sanonut että olin alhainen ja ilkeä, mutta tiesin sen oikein hyvin itsekin. Eikä hävettänyt pätkääkään.

[TiitusValvoja]

Mä voin kyl niin allekirjoittaa Sonjan tyylin tässä! Kyllä mäki vähä kerskuisin alakoulun kiusaajille tai jopa pettäneelle eksälle, jos vaan olisi mahdollisuus siihen 😀 Mutta toivottavasti Harri ei kovasti tuosta harmistunut, vaikka kyllähän mä nyt hänenkin kannan ymmärrän.

[MarshallOsallistuja]

Tähän juttuun voin samaistua ehkä liiankin hyvin, koska oon kokenut hyvin pitkälle saman tilanteen mitä Sonjaki tosa ko tapas ton Heidin. Entisen koulurääkkääjän.
Ja vaikka ei ehkä sais nauttia ko toisella on menny asiat vähän alamäkeen päin niin…Ei, ei hävettäny pätkääkään. Ja kyllä, se tuntu ihan helvetin hyvältä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Juuri kun hehkutin Helin tekstissä sitä, että jes, hahmoilla on samastuttavia huonoja puolia, niin hehkuttaisin sitä taas. Meistä moni on tehnyt just niin kuin Sonja, eikö olekin? Ja loput ovat kuitenkin fantasioineet siitä. Ja ai ettttttä miten hyvältä se tuntui sen hetken, kun itsekin katsoin silmiin entistä koulukiusaajaa, joka ei ollut päässyt raukka mihinkään ja itse olin. En kylllä olisi ikinä jutellut sille. Katsoin sitä vain loukkaavan huvittuneesti. Jos se olisi puhunut mulle, olisin loppuun asti teeskennellyt, etten muista sen naamaakaan, koska se oli mulle muka niin mitätön. Siitä on sata vuotta aikaa, enkä tasan anna ikinä anteeksi, vaikka en sitä mitenkään aktiivisesti jaksa vihatakaan. Sehän on muokannut mun ajatuksenkulkua ja omanarvontuntoa pysyvästi!

Toisaalta mietin jo silloin oman elämän keisssin aikaan ja uudestaan tätä lukiessani, että tavoitteisiin pääseminen ja onnellisuus on subjektiivista. Ajatteleekohan Heidikin Sonjaa katsoessaan, että voi raukkaa mikä luuseri? Tuolla raukalla ei ole edes lapsia, vaan hän asuu yksin isossa tyhjässä talossa. Itse tietenkin olen taipuvainen ajattelemaan, että Sonja on menestyneempi, eikä se johdu vain siitä, miten Sonja on kertoja ja mulle tietenkin jotain Heidiä läheisempi. Osaltaan se nimittäin johtuu siitäkin, että Sonjan saavutukset on mun subjektiivisen näkökulman mukaan hienompia: en ole ikinä halunnut lapsia tai kokenut omaa perhettä elämän tarkoitukseksi, mutta sen sijaan taloudellinen turva ja koulutus on aina ollut mulle tärkeitä asioita, ja joskus se oma heppakin. :DD

Tekstistä välittyy, että vaikka Sonja ei normaalisti tosiaankaan leuhki, hänelläkin on menestyksen mittareita, joiden mukaan hän on menestynyt itse. Niitä ovat ainakin raha (hänellä on varaa asua missä haluaa, toiset ei pysty asumaan Vaasassakaan), asema töissä (on osakkana firmassa, toinen kaupan tätinä), nuoruus ja kauneus (toinen on kulahtanut) ja Salierikin. Joka ainoalla taitaa olla omat mittarinssa, ja kun edes muutamassa kokee kiivenneensä hyvän matkaa kohti huippua, ai kun taas tuntuu hyvältä. Toisaalta kukaan muu ei kilpailekaan just samoissa lajeissa. 😀

Harri saa olla kyllä just mitä mieltä haluaa. Ei ihmiseltä saa viedä pois sitä iloa, että vähän nauttii siitä, miten karmalla on tapana kostaa. Oikean elämän koulukiusaajat ansaitsee kaiken, mitä on tullakseen. Ei tarvikaan hävettää, kun vähän tökkää sellaista siihen pahan mielen suuntaan, johon se on kuitenkin menossa ja jossa se ansaitseekin olla.

[Sonja T.Valvoja]

kirjoitettu Harrin näkökulmasta

Sekasauna
Nostin puhelimen käteeni ja laskin sen takaisin. Nostin ja laskin taas. Teki mieli laittaa Sonjalle viesti, ihan joku vain, kysyä miten menee tai sanoa että on ikävä. Niin kuin vähän olikin, mutta enemmänkin olin levoton ja sillä levottomuudella oli ruma nimi. Mustasukkaisuus.

Sonja oli Sappeella työpaikkansa ohjelmistopuolen porukan kanssa, viettivät siellä suunnittelupäiviä mutta illalla kuulemma saunottiin ja syötiin ja pidettiin muuta hauskaa. Sonja oli lähettänyt pari kuvaa vuokramökistä: se ei ollut mikään nuhjuinen hirsitupa pirttikalusteilla vaan vaaleansävyinen, moderni ja suuret ikkunat, joista näkyi metsää ja kauempana ilmeisesti laskettelurinne. Sonja oli kirjoittanut että mökki oli niin nätti että sinne voisi jäädä asumaan.

Olin ohimennen kysynyt saunomisesta, kun Sonja ei selvästikään vierastanut sekasaunomista, mutta ei kai nyt sentään työkavereiden kanssa. Kyllä vain! Sonja selitti, että jos joku ei sekasaunaan halunnut niin firman saunailloissa sitä porrastettiin niin ettei kenenkään tarvinnut jättää saunomatta. Ensin naiset saunoivat keskenään, sitten sekasauna ja kun naiset luovuttivat, jäi sauna miehille ainakin siihen asti jos joku naisista halusi uusintakierroksen. Naisilla oli kuulemma uikkarit tai bikinit saunassa, mutta no… Ei se mitään estänyt. Ja suihkussa nekin otettiin pois.

Mitäpä minä siihen voin sanoa? Sonja kuulosti siltä kuin se olisi ihan normaalia ja tavallista saunoa työkavereiden kanssa. Ei ollut eka kerta varmaan lainkaan. Ehkä siihen teekkaripiireissä tottui, toki minä sen tiesin että tekninen ala oli kovin miesvoittoista, ja olihan omissakin opiskelija-saunailloissa saunottu sekaisin. Mutta tämä jurppi nyt silti vaikka miten yritin itselleni perustella, ettei olisi tarvinnut.

Sonja oli kertonut, että hänellä oli ollut yksi mies Jarnon jälkeen, ennen minua. Ilmeisesti ei mikään varsinainen suhde, mutta samaan sänkyyn päätyneet kuitenkin. Sonja ei ollut kertonut enempää enkä minäkään kysellyt muuta kuin että oliko se tapahtunut siellä USA:n matkalla. Ei kuulemma. Eihän se minulle kuulunut oikeastaan. Mietin joskus että voisiko se olla joku työkavereista? Jarkko ja Sami olivat ne läheisimmät, Sonja oli näin kertonut kun olimme puhuneet Jarnon kuolemasta yhden artikkelin innoittamana. Samilla oli sormus ja perhe, mutta eihän se mitään estänyt. Hän oli ainakin uutena vuotena halannut Sonjaa. Jarkko sen sijaan oli eronnut ja siis yksinäinen, kai. Voisiko se olla siis Jarkko? Jos he olivat vain pitäneet kivaa keskenään, kaksi yksinäistä? Ja Jarkko on toimitusjohtajakin vielä, jos sillä nyt oli jotakin väliä.

Tai voisihan se olla tietysti joku talliltakin. Se Eetu ainakin oli vähän samaa ikää Sonjan kanssa, tosin hän ei ollut kyllä minusta yhtään Sonjan tyyppiä. Eetu kai seurustelikin sen valmentajan kanssa, mikä sen nimi oli, Nelly, mutta mitäpä minä oikeastaan tiesin? Olisiko se edes niin mahdotonta jos Sonja olisi vaikka kiinnostunut nuoremmista miehistä? Niitä siellä tallilla näytti riittävän ylen määrin. Sonja itse näytti niin nuorelta. Ja erittäin kuumalta ratsastushousuissa!

Otin taas sen puhelimen käteeni ja naputtelin viestin: ”mites siellä on illanvietto sujunut?”. Sonja oli ollut TG:ssä viimeksi puoli tuntia sitten. Tuijotin viestiruutua ihan kuin olisin sillä saanut Sonjan tarttumaan puhelimeensa ja vastaamaan minulle, mutta ei. Kului kaksi minuuttia, viisi minuuttia. Nousin tuolista ylös ja kävelin olohuoneeseen, istuin sohvalle mutta nousin taas ylös. Pysähdyin ikkunan eteen ja tuijotin ulos vaikken varsinaisesti nähnyt mitään. Oli paha olo, ihan fyysisestikin. Hengästytti mutta silti tuntui etten saanut tarpeeksi happea. Mahassa velloi ikävästi.

Viestin merkkiääni kuulosti niin kovalta, että säikähdin ja kännykkä putosi kädestä lattialle. ”Hyvin täällä on mennyt :)” Sonja kirjoitti. ”Voiks sulle soittaa? Ihan lyhyesti vaan” naputtelin ja lähetin viestin ennen kuin ehdin ajatella. Mitä minä nyt näin, miten minä tällaiseen sorrun? Ei se ollut Sonjan vika että olin niin mustankipeä etten saanut henkeä vedettyä. En minä halunnut syyllistää enkä vahtia enkä kontrolloida. Sitten puhelin soi. Sonja, tietenkin. Mitä minä nyt sanoisin?

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Musta on selkeästi tullut nyt negatiivisten luonteenpiirteiden ja muun semmoisen fani, mutta äääää! Vitsit miten musta on rohkea veto kirjoittaa, että Harri, Sonjan prinssi, ei olekaan täydellinen. Se on mustasukkainen. Ja se on vieläpä niin mustasukkainen, että se sortuu lopulta ihan viestimään Sonjan kanssa, kun Sonjan pitäisi antaa olla omilla teillään. Niin kuin olen sanonut niin monta kertaa että kaikki on varmasti tylsistyneet, musta on vaikeaa, ihailtavaa ja rohkeaa kirjoittaa omiin hahmoihinsa sellaisia asioita, joita ei pidetä positiivisena. Erityisen vaikeaa on kirjoittaa sellaisista jutuista, joita tunnistaa itsessään eikä pidä positiivisina. (En siis sano, että olisit mustasukkainen; tämä mustasukkaisuus vain osuu just muhun niin että välttelen sitä, koska en ole rohkea.)

Musta myös kuvaat mustasukkaisuutta tosi hyvin. Kun sille antaa itsessään tilaa, alkaa just ajatella kaikkia sopimattomia, toista hallitsevia ajatuksia. Vaikka sekasauna on joillekin suomalaisille ihan normaali juttu, aivan varmana siitä voi saada aikaan tällaista pohdintaa, kun ihmisen ajatukset lähtevät väärille radoille. Ja vau miten kuvailet tunnetta myös fyysisesti. Ainakin musta paha mustasukkaisuuskohtaus tuntuu juuri tuolta, että oikeasti vatsaan sattuu ja hengästyttää. (Hiljaa! Enkä myönnä että olen ollut joskus mustasukkainen ja tulen varmasti olemaan uudelleen: vihaan sitä itsessäni!!) Kerrot tätä tarinaa tosi monipuolisesti.

Sekin on hieno huomio, että mustasukkainen ei tosiaankaan halua olla mustasukkainen ja usein tietää olevansa ja tekevänsä väärin.

Tämän tarinan loppu jää pelottamaan mua, koska samastun Harriin tässä. Onko Sonjalle OK, että mies haluaa soitella perään? Joillekin se on ehdoton nou-nou! Vai seuraako tästä hyvää: Harrin mustasukkaisuus paljastuu, Sonja suhtautuukin siihen ymmärtäväisesti ja ajan myötä Harri rentoutuu, eikä hänellä ole niin paha olla? Vai onko lopputulema ihan jotain muuta?

Taas tässä on sellainen tarina, että kyllä osui ja kunnolla just muhun lukijana. Sekä aihe että varsinkin kerronta. Tosi hyvä teksti!

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten  Eetu Hopiavuori.

[Sonja T.Valvoja]

Ajatustenvirtaa matkalla etelään

Heitin repun ja matkalaukun auton perään ja hyppäsin itse rattiin. Kännykästä vielä yhteys auton stereoihin ja Spotifyn lista soimaan. Nyt kun olin yksin menossa, valitsin soittolistoista sen josta löytyivät kaiken muun lisäksi ne juustoisimmat guilty pleasure -biisit ja korneimmat ysärihelmet. Paheensa kullakin. Ah, ajattelin tyytyväisenä, kun eka kappale lähti soimaan. Matka ja päivä ei voi alkaa kovin huonosti jos Spotifykin arpoo ensimmäiseksi When Is The Futuren.

— We live in a dream, keeping visions alive. It’s just a reflection… hoilasin mukana kun käänsin auton maantielle.

Oli aikainen aamu ja vielä pimeää. Tietysti jos olisin ollut oikein fiksu, olisin lähtenyt illalla myöhään tai mennyt junalla. Olisi ollut vähempi riski hirvikolarille, kun tälläkin välillä niitä hirviä kuitenkin oli ihan omiksi tarpeiksi. Kyllähän sunnuntai-iltana junia kulki vielä aika myöhään Seinäjoelle, että olisi päässyt toki kotiin vaikka Helsingin-reissu sattuisikin venymään. Olin iloinen ja innoissani Disobey-viikonlopusta. Olin ollut siellä ekan kerran viime vuonna ja tykännyt tapahtumasta.

— Don’t you worry, they won’t find my body. I want you to know, I found peace in another world…

Ihme ettei tämäkään kappale räjäyttänyt kyynelkanavia. Kimmo oli tämän kappaleen vinkannut taannoin, mutta monien varoitusten kera, että on harvinaisen synkeä sanoitukseltaan ja että jos vähänkään epäilyttää, niin ei kannata kuunnella. No, harvinaisen kaunis kappale se oli kyllä myös, iski heti sen verran kovaa että päätyi soittolistalle ja kun ei se nähtävästi itkettänytkään, niin miksipä ei. Se oli sitten jännä, joskus alkoi itkettää ihan jostain pikkujutusta mutta sitten tällaisen biisin kuunteleminen on niinkuin ei mitään. Tai ainakin melkein niinkuin ei mitään. Minä en enää olisi halunnut itkeä isää ja Jarnoa, vaan eipä minulta kysytty kun se vyöryi päälle.

Harri oli ollut niin kultainen kun viimeksi tämä osui kohdalle. Hän suhtautui minun leskeyteen niin kovin mutkattomasti. Hyvä tietysti niin. Olin kysynyt häneltä, että eikö häntä tosiaan haitannut olla se numero kakkonen, se joka lohduttaa kun itken edellistä miestä ja se joka tietää että jos Jarno olisi elossa, minä olisin hänen kanssaan. No ei kuulemma. Harri oli sanonut ainakin kolmekymmentä kertaa näiden parin kuukauden aikana, ettei hän ollut kuolleelle mustasukkainen. Lisäksi Harri oli viimeksi tokaissut, että hän tietää että hänellä on yksi täysin lyömätön valttikortti Jarnoon nähden: hän on elossa. Olin tuijottanut vähän aikaa mutta sitten oli alkanut naurattaa, vaikka asia olikin aika makaaberi. Harri oli siinä asiassa aivan oikeassa, kyllä se kieltämättä etu on.

— Det gör ont, men gå ändå. Du kan alltid vända om…

Mutta voi miten olin onnellisessa asemassa kuitenkin, kun vertaa Heliin. Olin edelleen niin tyytyväinen itseeni että olin saanut lopulta kysyttyä häneltä oliko jokin vialla. Se vain oli aina niin vaikeata puuttua asiaan, joka ei varsinaisesti minulle kuulunut enkä edes aina tiennyt että oliko jotakin vialla vai kuvittelinko vain omiani. Tosin Helin käytös oli ollut niin ilmiselvän poikkeuksellista, että pakkohan sen takana oli jotakin olla.

Ymmärsin Heliä hyvin, pystyin samaistumaan hänen tilanteeseen ja kyllähän se kipeää teki henkisesti. Vaikeinta oli vain kuunnella toisen surua, kun itsellä ei ollut ratkaisua eikä oikein edes lohdun sanoja. Olin tietoisesti vältellyt näitä vähätteleviä kliseitä, kuten ”Kyllä se siitä” tai ”Aika parantaa haavat” tai ”Maailma on miehiä puolillaan, uutta matoa koukkuun vain”. Vaan kun nämä jätti pois, en keksinyt kauheasti muutakaan sanottavaa. Onneksi sentään jotakin ja Heli sai purettua sydäntään. Uskoin vakaasti että se oli hyvä asia, vaikka minä en ollutkaan mikään ammattiterapeutti.

Pitäisköhän joskus vinkata Helille siitä Alihuovilan Jukasta? Tai ei ehkä vinkata, mutta jotenkin… tuoda yhteen. Tosin sillä oli exänsä kanssa pari lasta, taisi olla viikonloppuisä siis. Eikä paljon minkään näköinenkään, vaikka oli kyllä ihan kiva tyyppi kun oppi tuntemaan. Tai kuka nyt mistäkin piti. Ehkä ei kuitenkaan.

— We’re all living in Amerika, Amerika ist wunderbar. We’re all living in Amerika, Amerika, Amerika…

En minä ollut mikään rokkari, mutta jostain syystä Rammstein ja Nightwish osuivat. Sitä moni aina hämmästyi, kun kuulemma eivät pitäneet minua lainkaan sellaisena tyyppinä, joka olisi piitannut raskaammasta musiikista. Siinähän eivät pitäneet, kumpikin oli kuitenkin tietyllä tapaa melodista musiikkia. Ja varsinkin vanha, Tarja Turusen aikainen Nightwish oli hienoa. Ei se ehkä ollut mitenkään uraa uurtava ajatus yhdistää oopperalaulu heviin, mutta se vain toimi.

— I’m in the mood for fun. Life has begun. I feel the naked sun…

Kaarsin auton parkkihalliin ja ongin reppuni takakontista. Matkalaukku saisi jäädä sinne vielä, en tarvinnut sitä tänään toimistolla. Rautatieaseman läpi kulkiessani ostin H&H Delistä mukaan patongin aamupalaksi. Toimistolla iski ensimmäisenä vastaan kahvin tuoksu ja työkaverit tervehtivät iloisesti.
— Terveisiä Seinäjoelta, sanoin heille.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Auts! Tässä on sellainen näkökulma, jota en tullut ajatelleeksi ennen tätä: Harri on Sonjalle vaihtoehto numero kaksi. Nyt kun sen kirjoitit, se on loogista. Tietenkin on. Miksen ole tullut ajatelleeksi sitä? Huomaan tykkääväni erikoisesta ja kupruisesta rakkaudesta niin paljon, että tämä ajatus on mun mielestä kutittavan hyvä. Ja Sonjan mulle tutun tuntuinen suhtautuminen menetykseensä (jota kommentoin jo aiemmin) tekee tarinasta vieläpä just tälle lukijalle niin loogisen, että sitä seuraa koko ajan innokkaammin ja täysin kakistelematta. Esittelit nyt sellaisen tarinoiden ja fiilistelyiden kultasuonen tässä ja parissa edellisessä jutussasi, että olen ollut viime aikoina oikein erityisen levoton odottaessani lisää. Ärsyttää, ettei mulle ole ikinä tullut mieleeni kertoa itse mitään vastaavaa. Olen kateellinen hyvästä ideasta. Vaikka sanotaan, että kaikki maailman tarinat on jo kerrottu, pidän tätä silti uniikkina, koska en ole vielä lukenut tällaista.

Sitten Harrin letkautus siitä, etä hänelläpä on voittamaton etu, kun hän on elossa, niin ah ja voi. 😀 Ehdin räpytellä hetken silmiäni siinä kohdassa: miten joku uskaltaa sanoa noin? Mutta sitten se olikin Sonjan mielestä hyvä heitto. Tämä kohta on suosikkiyksityiskohtani tarinassa. Se kuvaa mun mielestä ihan nappiin sitä, miten suruun voi suhtautua. Vitsit kun olisin saanut lukea tämän silloin, kun mulla oli itselläni elämässäni menetys. Mulle olisi merkinnyt silloin vielä enemmän kuin nyt, että joku ihminen ja kirjoittaja maailmassa tajuaa, ettei ihminen ole ikuisesti menetyksensä jälkeen kuin lasia joka hajoaa. Ja että sitä ihan toivookin, ettei ihmiset kohtelisi niin kuin silkkihansikkain, niin kuin olisi kuollut itsekin.

Toinen ihana yksityiskohta on se, miten jokainen elämän vastoinkäyminen on suhteellista, perspektiivisidonnaista ja muuttaa muotoaan. Sonja on sitä mieltä, että on onnellisessa asemassa Heliin verrattuna. Jos me kirjoitetaan yksiulotteinen hahmo, jonka koko identiteetti on olla suloinen leski, ei se hahmo voisi ikinä näin ajatella. Mutta oikea ihminen ihan voi ja ajatteleekin. Kenenkään oikean ihmisen identiteetti ei ole ikuisesti surullinen leski, vaikka ekat viikot ja kuukaudetkin voi olla.

Taas kirjoitit tekstin, jossa on mulle paljon mietinnän ja kadehtimisen aiheita.

[Sonja T.Valvoja]

(Mä en ikinä osaa päättää minkä ketjun perään mikäkin juttu kuuluisi, plus että jutut muuttuu pitkin kirjoittamista. Mutta tämä olkoon nyt täällä Sonjan spin-offissa tällä kertaa.)

Tallituvan tontut, osa 2
Tällä kertaa Heli houkutteli minut tallinvintille istumaan, rauhaan muilta uteliailta. Rojahdin kuhmuiselle sohvalle istumaan, Heli istui vastapäätä parhaat päivänsä nähneeseen nojatuoliin.
— No, nyt sulla selkeästi on jotakin mielen päällä, Heli sanoi. — Kun oot ollut niin omissa ajatuksissasi.

Huokasin ajatuksissani, varmaan sadannen kerran sen puhelun jälkeen. Heli oli oikeassa, valmennustuntiin olin sentään pystynyt keskittymään kun oikein pakotin itseni, mutta muuten en ollut lainkaan paikalla.
— Se on kuule vaikeeta olla leski, jolla on uusi suhde, sanoin.

Heli kohotti kulmakarvojaan.
— Mistä sä nyt tuollaista sait päähäsi?
— No kun anoppi soitteli tuossa… mietin vähän aikaa sanojani. Vai oliko Tuula anoppi enää? Mikä muukaan hän oli? Ex-anoppi ei oikein kuulostanut oikealta. — Siis Jarnon äiti. Siellä olis Mäntsälässä mun… tai meidän… kummitytön synttärijuhlat ens viikonloppuna, se on Jarnon veljentyttö. Kolmivuotias. Kutsui käymään siellä. Pitäis varmaan kun mä kuitenkin oon sen Nean kummitäti vaikka Jarnoa ei enää ookaan… Tai miksi sitä nyt sanoo kun ei kuuluttu kirkkoon mut kuitenkin… sekoilin sanoissani kun en oikein tiennyt miten ketäkin pitäisi nimittää.

Heli näytti siltä kuin ei olisi oikein käsittänyt mikä siinä se ongelma oli.
— Pitäis varmaan siis mennä käymään siellä. Eikä siinä mitään sinänsä, kivahan se on nähdä Neaa ja muitakin. Mutkun Tuula, se Jarnon äiti siis, kutsui Harrinkin sinne. Kun mä menin kertomaan sille joulun alla että on uusi miesystävä.
— Mitä ihmettä? Siis Jarnon äiti kutsui Harrin sinne perhejuhliin?
— Joo, juurikin näin. Siis varmasti Tuula oli ihan vilpitön, se on aina ollut semmonen tosi… en mä tiiä… välitön ja se oli tosi iloinen siitä kun kerroin että on uusi mies. Se jo silloin kutsui meitä käymään mut mä väistin että katotaan myöhemmin.
— Mitä Harri on mieltä asiasta? Vai ootko vielä kertonutkaan sille?
— Oon. Se sanoi heti että okei, voi hän lähteä mukaan.
— Aha.
— Siis mä en kestä näitä ihmisiä! Tuntuu että kaikille muille tää on ihan ok ja fine ja tosi hienoa, ja mä oon ainoo joka yrittää sanoa väliin että miten tää nyt näin voi mennä. Mun ex-anoppi ja kuulemma koko muukin perhe haluais nähdä mun uuden miehen. Ja mun uusi mies sanoo että se on ihan ookoo jos hän tulee mukaan tapaamaan mun kuolleen miehen perhettä. Että niinku mitä hemmettiä?

Heli salasi hymynsä.
— No mikä tässä sun mielestä nyt on edes se ongelma sitten?
— En mä tiedä. Minä, kai. Kun ei se tunnu kellekään muulle olevan minkäänlainen ongelma, mutta mun mielestä se nyt vaan ei ole oikein jotenkin… emmä tiä, sopivaa tai jotain viedä uutta miestä tapaamaan vanhan perhettä. Ainakaan näin nopeesti. Siis kyllä varmaan jossain vaiheessa, kun en mä nyt oikein voi enkä halua katkaista kaikkea yhteydenpitoa Jarnon vanhempiin ja veljiin ja tosiaan oon sen Nean kummitätikin.
— Mut jos vaan ottaisit Harrin mukaan sinne ja olisit tyytyväinen, että nää suhtautuu asiaan noin mutkattomasti? Vois kuvitella että tässä olisi helposti aihetta kaikenlaiseen vihanpitoon. Mieti nyt, Harri vois olla mustasukkainen jo pelkästään siitä että sut on kutsuttu sun kummitytön synttäreille, kun se on Jarnon veljentytär. Ja tää Jarnon perhe vois olla suutuksissa että sä oot kehdannut ottaa korvikkeen heidän kallisarvoiselle pojalleen ja että se ei nyt ainakaan ole tervetullut käymään, ikinä.

Huokasin taas.
— Nii. Taidat olla oikees. Tai siis ootkin varmaan. Mulla ittelläni tässä vaan suhtautumisongelma on. Mähän sanoin että mä ajattelen liikaa.

Rappusista kuului askeleita ja Tiituksen pää kurkisti ovesta.
— Mitäs täällä? Kova pajatus vaan kuului tuonne talliin, piti tulla katsomaan että kuka täällä pesii kun ei täällä ylhäällä yleensä ketään oo.
— Sonjalla on asiat vaan liian hyvin, Heli tokaisi. — Sitä se tuossa metelöi.

Minua nauratti Helin heitto. Oikeassahan se oli, mutta kun ei tämä silti ollut niin helppoa.

— No mut hei tulkaa tupaan, siellä on kahvia tarjolla, Tiitus sanoi. — Eetu sanoi ainakin menevänsä keittämään.
— Kiitti mut ehkä joku toinen kerta, sanoin. — Pitää alkaa lähteä kotiin tästä.
— Sama täällä, Heli sanoi. Todennäköisesti vain minä huomasin äänestä pienen vaisuuden kun tiesin sitä etsiä. Ei tainnut vieläkään olla haluja mennä samaan keittiöön Eetun ja Nellyn kanssa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

:DDD Ongelma se sekin on, kun ei ole mitään ongelmia. Kauheeta kun menee liian hyvin ja ihmiset hyväksyy että toinen saa jatkaa elämää. Vähemmästäkin tekee mieli angstata!

No ei. Vaikka se noin sanottuna (ja varsinkin Helin sanomana) kuinka hullulta kuulostaa, onhan Sonja nyt oikeasti vaikeassa paikassa. Vähemmästäkin ihminen ahdistuu. Liian hyvä suhtautuminen ja liian helpot ratkaisut kuulostaa itsestä epäilyttäviltä, vaikka muiden mielestä tämäkin tilanne vaikuttaisi tosi sulavasti järjestyvältä.

[Sonja T.Valvoja]

Ihan tavallinen perjantaiaamu
Oli vielä pimeää kun räpyttelin silmäni auki. Haalin puhelimen käteeni yöpöydältä ja napsautin näyttöön valon: 5.51. Virallisesti puhelin herättäisi seitsemältä näin arkisin, mutta siitä oli varmaan taas viikkoja kun olin oikeasti herännyt vasta herätykseen. Venyttelin, haukottelin ja aloin heräillä hissukseen. Harri tuhisi vieressä vielä sikeässä unessa.

Vähän kuuden jälkeen olin valmis kohtaamaan uuden päivän ilman peittoa. Nousin ylös ja tassuttelin vessaan. Aamurituaalit olivat aina samat: vessaan, hampaiden pesu, kasvojen puhdistus, kosteusvoide, dödö, parfyymi. Sitten vaatteet päälle. Olin katsonut ne illalla jo valmiiksi olohuoneen puolelle, niin minun ei tarvinnut häiritä nukkuvaa Harria kolistelemalla makuuhuoneessa valot päällä. Ei Harri siitä käärmeissään olisi, mutta minulle uni oli suorastaan pyhää. Vilkaisin ulos ikkunasta tarkistaakseni sään. Kaupungin valot kiilsivät vesisateessa vai räntääkö mahtoi olla. Yh.

Menin takaisin vessaan meikkaamaan ja laittamaan hiukset. Kostutin hiukset märillä käsillä ja levitin niihin geeliä. Sillä konstilla talttui pahinkin aamukarva. Tavallisena päivänä, niinkuin tänään, meikki oli hyvin kevyt: lähes läpikuultava meikkivoide, puuteria jos jaksoi panostaa, poskipunaa. Kajal, ripsiväri, luomiväriä joskus, huulipuna.

Jos olisin kotona Orionissa, meikki jäisi tekemättä, sen sijaan kaivaisin keittiöstä jotakin aamupalaksi kelpaavaa. Nyt tarkistin että kaikki tarpeellinen oli repussa ja tungin farkkujen taskuihin puhelimen, kotiavaimet, lompakon ja toimiston avaimet. Kävin vielä suukottamassa Harria ennen lähtöäni. Hän oli jo puolittain hereillä ja mutisi jotakin. Poskeen jäi huulipunatahra, mutta kai se nyt sen verran peilistä katsoo ennen ulos lähtöään että pesee sen pois. Ai niin, piti jättää kakkosavain eteisen pöydälle, että Harri voi ottaa sen mukaansa jos lähtee päivällä jonnekin. Orionin avain Harrilla jo olikin ihan vakituisesti, mutta tänne ei vielä. Kai sitä voisi sanoa että pitää tuon itsellään, kun kuitenkin niin usein tulee minun kanssani tänne Tampereelle.

Alaovella avasin sateenvarjon. Tuuli tarttui siihen heti kun lähdin tarpomaan kohti rautatieasemaa. Ilma oli kylmä ja sateinen, väistelin isoimpia vesilätäköitä ja vedin hartiat kyyryyn. Rautatieasemalla oli tyypillinen aamuruuhka, ihmiset olivat tulossa ja menossa, pääasiassa menossa. Vilkaisin ohimennessäni infotaulua: siellä ei näkynyt myöhästymisiä. Hyvä aamu junailijoille siis. H&H Delissä louduin jonottamaan vähän aikaa, mutta niiden patongit ovat pienen odottelun arvoisia. Saatuani aamupalan (päätin hemmotella itseäni myös muutamalla macaron-leivoksella) kävelin tunnelia pitkin radan toiselle puolelle, sieltä ulos ja kohti toimistoa.

Vilautin avaimen ulko-oven lukijassa ja näppäilin avainkoodin. En jaksanut olla tänään urheilullinen ja nousta portaita vaan otin suosiolla hissin. Painettuani hissin kolmanteen hipaisin sormellani nappulan yläpuolella olevaa Koneen logoa, ihan kuin tarkistaakseni että se oli siinä vielä. Se oli kaiverrettu metallipaneeliin eikä sitä välttämättä huomannut, jos ei huomannut katsoa tarkkaan. Sormilla se tuntui paremmin. Ennen kuin hissi pysähtyi, vilkaisin vielä peiliin että naama ja tukka olivat edelleen kuosissa.

Avasin toimiston oven avaimella. Siellä oli jo valot päällä, joku oli ollut minuakin aikaisempi. Luultavasti Yasu, joka tuli usein aikaisin töihin. Ovella tuoksui jo kahvikin. Jätin takkini naulaan ja kävin hakemassa jääkaapista cola-tölkin. Kuten arvasin, Yasu oli jo pöytänsä ääressä tekniikan huoneessa. Toivotin hyvät huomenet ja vaihdoimme muutaman sanan muutenkin samalla kun minä kaivoin läppärin ja muut tykötarpeet repustani. Sihautin tölkin auki kun olin saanut kytkettyä näytöt kiinni ja virrat päälle. Ensimmäisenä avasin sähköpostin ja Slackin, siitä se uusi päivä taas starttaisi.

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: pientä parantelua, tarttis enemmän muttei jaksa

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Selostava sävy kotona kertoo tuttuudesta, niin kuin tyytyväinen patonkeihinkin odottelusta huolimatta. Sen sijaan hississä metallipaneelin koskettelu ei olekaan mulle pelkästään sitä tuttuutta, että Sonja tietää kaiverruksesta, vaan jotain muutakin. Sonjahan silittää sitä. Onko se lie pelkkä sellainen hellyydenosoitus, että töihin on kiva mennä, vai voisiko Sonjalla olla ikävä edelliseen elämäänsä kokonaisuudessaan? Selostava sävykin alussa kertoo siitä, miten kaikki sujuu Tampereella ennalta odotetusti, helposti ja tuttuun tapaan.

Toisaalta uudessa kodissakin on puolensa. Siellä on meikkaamattomampaa: siis ainakin rennompaa. Joku saattaa lukea tähän vertauksen aidommuudestakin. Joku toinen puolestaan jostain sellaisesta tympeydestä, että ei tarvitse niin panostaa, mutta sitä en ainakaan saa tähän vielä näin kolmannellakaan kerralla itse luettua. Ja onhan siellä Harri ja Harrilla oma avain, vaikka viimeaikoina Sonja onkin myöntänyt Helillekin, ettei kaikki tietenkään ole mitään unelmaa, vaan ihan oikeaa elämää iloineen ja pettymyksineen.

Ai että miten sade, tuuli, tuttuus ja muutamat yksityiskohdat aina patongista alkaen saavatkin mut hetkeksi jostain syystä kaipaamaan opiskeluaikani Helsinkiä! Melkein jo suunnittelen että ensi keväänä kääntäisin auton nokan kohti etelää kera koirain ja kävisin katsomassa…

[Sonja T.Valvoja]

Addictive as cocaine, twice as expensive
Sokka Luxuries lanseerasi uuden suoja-malliston ja kävin katsomassa uutuuksia verkkokaupan sivuilla. Nyt kun Nelly on saanut päähänsä hypyttää Salieria (ja minua, voi luojan tähden!) enemmän ja muitakin kauheita suunnitelmia on tässä, niin uudet suojat alkaisivat olla ihan tarpeen. Vanhat ovat jo rispaantuneet sieltä täältä. Periaatteessa ne ovat ihan toimivat ja ehjät kyllä vielä, mutta milloinkas sitä hevostarvikeostoksilla terve järki olisi voittanut?

Suojia oli tarjolla muutamassa eri värissä ja ennen kuin ehdin klikata ne perus-mustat ostoskoriin, havahduin miettimään että voisiko ja pitäisikö jotakin muuta välillä… Mustalle hevoselle sopii periaatteessa melkein mikä vain, mutta en ole ihan kuitenkaan vakuuttunut tummansinisestä ja ruskeasta mustan kanssa. Minusta sellainen yhdistelmä saattaa helposti näyttää vähän tunkkaiselta. Ratkaisin asian tietenkin sillä loogisimmalla vaihtoehdolla eli menin Pinterestiin surffailemaan hevoskuvia ja yritin bongailla mustia ratsuja, joilla olisi ruskeat varusteet. Ei se nyt niin hullulta näytä ja voisihan sitä ostaa varalle mustatkin suojat.

Kouluratsastuspuolella ihmiset ovat kovin traditionaalisia ja mustilla kouluratsuilla on poikkeuksetta mustat nahkavarusteet, kuten melkein kaikilla muillakin. Suojiahan niillä ei tietenkään ole kisoissa, mutta satula ja suitset kuitenkin. Radikaaleimmilla ratsastajilla näyttää olevan mustan takin sijaan jopa petroolinsininen frakki, joillain hevosilla peräti tummansininen korvahuppu. Ei mitään varsinaista väri-iloittelua. Estepuolella on enemmän variaatiota, näkyy ruskeaa nahkaa ja erivärisiä kisatakkeja.

Katselin pitkän aikaa kuvaa eräästä ratsukosta. Hevonen oli pikimusta, sillä oli ruskeat suitset, satula ja suojat. Ratsastaja oli sävy sävyyn pukeutunut ruskeaan takkiin ja kypärässäkin oli ruskeaa. Mahtoivatkohan myös saappaat olla hyvin tummanruskeaa nahkaa, en ole ihan varma, valaistus voi huijata… Hyvännäköinen kokonaisuus kaikkinensa, mutta kun olin juuri saanut menemään siivottoman summan rahaa mustaan koulusatulaan niin että se saa nyt kelvata.

Ai niin, helkkari, uusi kisatakki tosiaan! Entinen roikkui päällä, vanhahan se olikin. Kyllä se tammikuussa Hopiavuoren pikkukisoissa oli vielä mennyt, itse asiassa oli ollut oikein hyväkin kun olin saanut tungettua sinne alle paksut kerrokset vaatteita etten jäätynyt ulkokentälle ihan kokonaan. Sokallahan olisi noita takkeja, pitäisi vain osata päättää väri. Musta on se perinteinen, mutta tuo violetti kiinnostelisi kyllä myös. Royal red saattaisi olla ehkä se näyttävin valinta mustalle hevoselle, mutta ovatkohan nuo kultaiset koristeet jo hieman liian bling-blingiä? Takin väri voisi todella olla muutakin kuin musta, mutta se saisi sitten olla hillitty noin muuten.

Pakkaa sotki se, että olin netin syövereitä tonkiessani nähnyt kuvia ratsastajista vaaleanharmaassa takissa ja sekin näytti mahdottoman hyvältä. Erityisen paljon sitä näkyi käytettävän kimojen hevosten selässä, mutta olen varma että vaaleanharmaa toimisi Salierillakin. Ei se kouluratsastajan kisatakki oikein ole, vaikka ei sitä kai säännöissä ole kielletty ja olen minä muistaakseni nähnyt GP-tasolla vaaleanharmaita frakkejakin. Joku puristi saisi toki kohtauksen jo pelkästä ajatuksesta, mutta sehän ei ole minun ongelmani alkuunkaan. Jatkoin Pinterestin selaamista: ei, ei se vaaleanharmaa takki näytä yhtään huonommalta mustankaan hevosen selässä. Sokalta sellaista ei löydy, pitää käydä jostain muualta katsomassa.

Sokan verkkokaupassa houkutteli myös hienoja vaaleanpunaisen sävyisiä neopreenisuojia ja sävy sävyyn satulahuopia ja pinteleitä. Voi että, näyttäisi varmasti tosi hyvältä Salierilla! Juuri tuollainen oikea vaaleanpunaisen sävy, ei mikään ällöhempeä baby-pinkki vaan johonkin suuntaan murrettu, ohuempi, aikuisempi sävy. Ne vaaleanruskeat estesuojat sopisivat varmasti loistavasti tuon kanssa yhteen. Vaikka olisi siellä kyllä viileän pastellisien sävyisiä sinisiä ja vihreitäkin satulahuopia. Ja syvänvihreitä, miten upealta tuo smaragdinvihreä näyttäisi mustaa karvaa vasten. Kyllä sitä satulahuopia aina tarvitsee, niitä voisi pestä ja vaihtaa vähän useammin kuin nyt teen. Että olisi siis yksinomaan hyvä, jos niitä olisi vähän useampia kuin nyt on. Se yksikin vähän repsottaa saumasta, ommel päässyt purkautumaan.

Klikkasin parit erilaiset suojat ostoskoriin ja muutamia erivärisiä satulahuopia. Pinteleitä myös lähti tilaukseen, samoin patjoja. Ja otetaan nyt se musta kisatakkikin sitten, tulee samoilla postikuluilla. Sitä vaaleanharmaata takkia pitää katsoa jostain muualta ja joskus muulloin. Sitten vielä luottokortin tiedot ja tilaus sisään.

Harri huokaisi ja sulki läppärin oman työpöytänsä ääressä.
— Kai se työpäivä oli tässä tältä erää. Sori että venyi näin, mutta no, tiiät ite kun kaikki pitäisi olla valmista eilen ja vaatimuksia muutetaan tänään.
— Joo. Mä lopettelin jo pari tuntia sitten. Laitoin just puolen kuun palkan sileäksi tässä joutessani…

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Oi kyllä, Sokalla on kaikkea ihanaa ja erilaisia värejä kuin muualla. Haluaisin itsekin piirtää ja väritellä sellaisia vermeitä virtuaalihepoilleni, mutta daaaamn, olen tehnyt kaikista ukkeleistani niin köyhiä, että eivät voi sijoittaa Sokan varusteisiin! Ja jos jollain onkin rahaa (…Hello), sitä onkin juuri siksi ettei sitä kiinnosta maksaa ”turhuuksista” jos muualta saa vastaavan yksinkertaisemman jutun halvemmalla! Onneksi virtuaalimaailmassa on nyt niin ihanan paljon varustekauppoja, että köyhäilijöillekin löytyy edes jotain, jos haluaa keräillä varustekaappeja. Mutta Salierista tulee varmana maailman tyylikkäin. Sonjahan sen sanoi, että mustan kanssa menee mikä vain hieno, varsinkin se punainen!

[Sonja T.Valvoja]

So-called Corona crisis eli muutamia puheluita
Harrille:
— Mitähän sitä tarttis… Täällä ny vähän kaikkea on. Voita ehkä ja munia ja jos tarttet jotakin jogurttia tai rahkaa tai semmosta. Vissyä jos haluat.
— Ei tartte. Otavan kellari on puolillaan perunoita ja muita juureksia. Ja pakasteessa on lihaa kyl. On on, muutakin kuin hirveä. Nautaa on ainakin ja sorsaa, saattaa olla joku possunpalanenkin vielä. Ei se oo ongelma, saahan sitä jauhettua. Totta kai mulla on lihamylly.
— No pyykinpesuaine on vähän vähissä, sitä voisit. Jotakin hajusteetonta ja nestemäistä, värillisille sopivaa. Ja hammastahnaa, jos siellä on sitä Pepsodentin White Cocoa.
— En mä nyt keksi muuta. Joo, nähään pian. Mus.

Helille:
— Mä en oo nyt siellä Tampereella ollenkaan, sun ei tartte ratsastaa Salieria tänään. Enkä mä tiä milloin oon menossakaan seuraavan kerran, me siirryttiin ihan kokonaan etätyömoodiin, varmuuden vuoksi ja epävarmuuden välttämiseksi.
— Niin no meillä on hyvä, kun voi tehdä etänä oikeastaan kaiken. Sun on vähän toista. Ai jaa? No mut sehän olis hyvä jos sais opetustakin hoidettua verkon kautta. Niin tietysti, mut tää on toivottavasti ohimenevää ja poikkeustilanne.
— Juu, kyllä määkin tallille tuun. Eetuhan on hankkinut sinne jo ne isot pänikät käsidesiä joka nurkkaan ja luultavasti se ajaa aivastelijat talikon kanssa mäkeen sieltä. En mä sitä niin murehdi kun en mä kuulu riskiryhmään eikä tallilla nyt niin lähikontaktissa olla kuitenkaan.
— Ei ei, se peruuntui kokonaan… Tai ei oo tietoa yhtään että milloin sinne vois mennä. Ei nyt huhtikuussa ainakaan. Oltiin suunniteltu Harrin kans vähän lomaa sen reissun yhteyteen, mut ei nyt sit.

Samille ja Jarkolle:
— Joo mä pysyttelen täällä, ei mulla oo mitään syytä poiketa Tampereella kun ne hevosmessutkin peruttiin. Ne olis olleet huhtikuun alussa. Ei täällä etelä-Pohjanmaalla ole ollut vielä kuin kaksi tartuntaa mut tän päivän tietoja on päivittynyt vähän huonosti.
— En mä mökkihöperöidy, Harri nimittäin tulee tänne. Päätettiin että ollaan täällä nyt sen verran ku tarttee. Kivempi olla evakossa kaksin kuin yksin ja enempi tilaa täällä. Tuskin, etänähän sekin on ollut ja täällä paljon kuitenkin.
— Juu, ei mulla hätää täällä oo. Teillä siellä on vähän eri asia, Samilla varsinkin. Joo, ehkä se kannattaa, kyl kai tää firma nyt selviää vähän aikaa vaikka sä olisitkin lapsenvahtina. Hamstraa nyt sit vaippoja sille nuoremmalle.

[TiitusValvoja]

Onpas kiva erilainen tarina! Hyvin pysy kärryillä mukana, vaikka vastapuolen puheenvuoroja ei tiedäkään.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tarina on muodoltaan virkistävää vaihtelua. Sopii aiheeseensa. Sonja on onneksi tottunut tekemään hommia kotoakin, mutta jokohan alkaa näin 11 päivää myöhemmin vähän jatkuvat etähommat riittää? Vissiin normaalit ihmiset ovat jo jonkin aikaa kaivanneet ihmisten ilmoille. Tai mitenhän Harrin kanssa sujuu, kun on oltava tiiviisti yhdessä, eikä välillä pääse edes Halpa-Halliin pakoon näpelöimään tilpehööriä?

[Sonja T.Valvoja]

Sosiaalisesti rajoittunut
Se oli oikein kodikas koti-ilta. Tuli rätisi takassa ja lojuimme Harrin kanssa sohvalla, molemmat nenä kiinni kirjassa kuten yleensäkin. Pöydällä oli sipsikulho, mutta kumpikaan ei koskenut niihin, koska rasvaisilla sormilla ei sopinut tuhria kirjan sivuja. Olin nostanut jalat Harrin syliin ja Harri silitteli niitä vaivihkaa.

— Kuule, Harri sanoi yhtäkkiä.
— Mmm? ynähdin nostamatta katsetta kirjasta. Pitäisi varmaan takkaan lisätä puita, mutta ehtisihän sitä.
— Mitä varten sä aina sanot nii varmana, että sä oot huono ihmisten kanssa? Ettei sulla oo minkäänlaista sosiaalista silmää tai tunneälyä?
— No eihän mulla oo, sanoin nyt jo nostaen katseenkin kirjasta. Mitä ihmettä Harri oikein tarkoitti, faktahan tuo oli. Kaikki sen tiesivät, minä ehkä parhaiten.

— Ku mun mielestä se ei oo ollenkaan nii.
— Miten niin? protestoin lähes närkästyneeseen sävyyn.
— No, mä sanoisin että sä oot hyvinkin tarkka huomaamaan toisten ihmisten fiilikset. Et sä ehkä ole mikään ekstrovertti suupaltti, vaan enemmänkin tuommoinen sivusta tarkkailija, mut kun sä tunnut aina jotenkin vaistoavan muiden tunteet tai jos jotakin on vialla. Niinku nyt se mitä sä siitä Salierin liikuttajasta puhuit, kuka se nyt oli, että sillä jotakin murheita oli ja lopulta se sit sai ne kerrottua sulle.
— Se nyt oli niin selvä tapaus, se Heli jotenkin käyttäytyi niin eri tavalla tai jotenkin… Siitä vaan näki varmasti ihan kuka tahansa että nyt joku painaa.
— Nii mut ottiko kukaan muu asiaa puheeksi sen kanssa?
— Ei kai, en mä tiedä.

Mietin vähän aikaa mutta myönnyin sitten:
— No, ehkä se oli hyvä että mä sain kysyttyä siltä, saipahan purettua huoliaan vähän vaikkei musta varmaan mitään apua erityisesti ollut.
— Sun ny pitäis tietää että miten paljon siitä puhumisesta on apua ja aina parempi jos on joku kuuntelemassa.
— No juu, onhan se tietysti niinkin…
— Ja sit oli se Outin tapaus silloin joulun jälkeen, eikös sekin avautunut sulle huolistaan? Ja kun sä väitit että se olis johonkin mieheen ihastunut vaikkei myönnä ja on nyt ollut alamaissa kun tää asuu toisen naisen kanssa vai mikä kuvio se nyt oli.
— Niin no…

Harri jatkoi vielä muutamalla lisäesimerkillä. Kuulemma sekin oli osoitus jonkinlaisista sosiaalisista taidoista, että mietin niin kovasti tätä meidän suhdetta ja sitä miten hän minun leskeyteni koki. Eli suomeksi sanoen olin jatkuvasti jankkaamassa että eikö nyt mikään häiritse. Voihan sen niinkin nähdä toki.

Mutta kun ei se ollut niin! Minä olin aivan täysi pälli ihmisten kanssa, se oli huomattu niin monta kertaa siitä lähtien kun kouluun piti mennä. Aina hiljainen ja yksin, aina sanoi tai teki sen väärän asian, ei koskaan osannut sulautua joukkoon eikä siinä auttanut vaikka olisi kuinka ollut oikeanlaiset vaatteet ja tavarat. Ja lisäksi aina se erilainen. Se jonka äiti oli Helsingistä. Se joka valitsi pitkän matikan vaikka oli tyttö. Se lähes ainoa nainen siellä ohjelmistotekniikan koulutusohjelmassa. Se joka meni sanomaan ettei oikeastaan halunnut lapsia ehkä ikinä. Se joka ei halunnut lähteä humalaisen kuskin kyytiin vaan soitti isänsä hakemaan ja isä sitten soitti poliisit ja kellään ei ollut enää kivaa. Se joka yökerhossa jätettiin kesken hitaiden tanssilattialle yksin kun sanoi olevansa teekkari.

En minä osannut koskaan olla ihmisten kanssa sillä tavalla tavallisesti. Menin aina möläyttämään jotakin ärsyttävää tai typerää. Yleensä totuuden, mutta kun se totuus oli ärsyttävä ja typerä. Olisi pitänyt osata nyökkäillä ja antaa puheenvuoron lipua ohitse kun kyseltiin ammattia tai harrastuksia tai lastenhankintaa tai jotain muuta, tai sitten livauttaa pieni valkoinen valhe. Nykyään piti olla tarkka siviilisäädynkin kanssa, sillä leskeys oli takuuvarma keino jäädyttää kaikki keskustelu. Tosin nythän saatoin sanoa seurustelevani ja sitten istua käsieni päälle ettei kukaan nähnyt sormusta.

— Mut ootsä miettinyt koskaan asiaa niin päin, että mitä jos sun tunneälyssä ei silti oo mitään vikaa? Harri mietti ääneen. — Että jos se vika onkin muissa ihmisissä, yrittävät survoa sua erilaisiin muotteihin mihin sä vaan et sovi ja ovat ennakkoluuloisia.
— Kyllähän se mielessä on käynyt, mutta se on vähän itsekästä ajatella, että kaikki muut ihmiset maailmassa on lokeroivia taunoja ja itse on jotenkin fiksumpi ja parempi. Ja oikeastaan ei edes ole, koska sortuu itsekin säännönmukaisesti erilaisiin yleistyksiin ja stereotypioihin.
— Totta kai, ihmisiä tässä ollaan eikä kukaan ole toista parempi. Mutta kun ne on saaneet sut uskomaan, että sä olet jotenkin huono sosiaalisesti.
— No mut en mä oo hyväkään. Ja introvertti mä olen joka tapauksessa.
— Ei se tarkoita sitä, että sä olisit jotenkin huono ihmisten kanssa. Niinkuin mä sanoin niin et sä ole suuna päänä joka keskustelussa mukana ja sillä tavoin tutustu helposti muiden kanssa, mutta mä silti väitän että sulla on tarkka silmä ja vaisto ihmisten suhteen. Ja kun ainakin tätä nykyä sä osaat puhua näistä ja analysoida kaikenlaista, niin et sä ole ollenkaan mikään sosiaalisesti rajoittunut.

Katsoin Harria epäröiden, epäuskoisena. Johan tässä maailman perusteet järkkyivät. Ettäkö minä en olisi se stereotyyppinen nörtti, joka ymmärsi jotakin ainoastaan tietokoneiden sielunelämästä? Toisaalta Harrilla oli kyllä ihan relevantteja perusteluita ja havaintoja… Ja Harri itse oli näissä asioissa aika tarkkanäköinen, ei suinkaan mikään typerys. Mutta että silti. Tätä piti nyt vähän sulatella, ihan tältä istumalta en suostuisi uskomaan.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Sonja sanoittaa nyt tosi vahvasti sitä, mitä näkee usein oikeissa ihmisissä, mutta harvoin (joskin tätä nykyä onneksi jo useammin) virtuaalihahmoissa ja muissa fiktiivisissä hahmoissa. Ihmisen oma kuva itsestä ei ole sama asia, kuin mitä ihminen oikeasti on! Musta tämä on ajatuksena ihan hirveän jännä oikeassakin elämässä. Varsinkin kun näen muista ihmisistä, millaisia he ovat ja kuulen millaisina he itseään pitävät — mutta itsestäni mulla ei ole aavistustakaan, millainen oikeasti olen. Hahmokuvauksessakin on vaikeaa kuvailla, millainen hahmo on. Melkein aina tullaan kuvailleeksi sitä, millainen hahmo luulee olevansa. Olet yhden mua ihan hirveästi kiinnostavan aiheen äärellä. Tarvitaan joku toinen ihminen peiliksi, jotta näkisi itsensä.

[Sonja T.Valvoja]

2.4.: Kirje Jarnolle
”Joo, mä tiedän että tää on vähän hassu idea, kirjoittaa nyt kirje kuolleelle, mutta kai sitä ihmiset tyhmempiäkin asioita tekee. Ja mistä sen tietää vaikka sä lukisit tätä jossain toisessa ulottuvuudessa. Sitä en oo vielä miettinyt että mitä aion tälle kirjeelle tehdä kun tää on valmis, ei sitä tännekään voi jättää lojumaan (palaan siihen myöhemmin) enkä aatellut haudallekaan viedä. Ehkä mä poltan sen takassa tai saunanpesässä, nuuski savuja siis.

Aloitetaan nyt siitä että ihan kivasti täällä menee, olosuhteisiin nähden. Oletan että tiedät jotakin kautta että mun isä kuoli 2 päivää ennen sua. Joo, en kertonut sulle silloin, ymmärrät varmaan miks. No, joka tapauksessa mulle jäi tää Orion ja raksatyömaa ja nyt täällä on hieno talo pystyssä. Asun täällä, mutta on mulla edelleen Tampereellakin asunto, semmoinen pienehkö uusi kaksio ihan keskustassa, Rautatienkadulla. Muotialan kämpän myin kun päätin että muutan tänne maalle, sain siitä ihan kivat rahat.

Oon tykännyt asua täällä, vaikka mä tiedän tosi hyvin että sä tuskin olisit viihtynyt. Kuitenkin 10 kilsaa lähimpään kauppaan ja ravintolaan ja muihin ja silloinkin puhutaan Seinäjoesta. Mut mä tykkään, on rauhallista ja hiljaista ja tilaa. Ja piha! Voi että syyhyttää jo peukalontyveä päästä tonkimaan pihalle, istuttamaan ja kylvämään ja muuta. Mulla on olohuoneen ikkunalla jo melkoinen määrä kaikenlaista taimea esikasvatuksessa. Kyl sä tiedät nämä jutut, mutta nyt mulla on kunnon piha eikä tartte suunnitella siirtävänsä aitaa vähän naapurin kustannuksella.

Mut joo, siis mulla ei ole nyt sua eikä isää ja voit varmaan arvata että se oli silloin 2 vuotta sitten tosi paha paikka. Isä kuoli ihan yllättäen, ei se ollut kipeenä eikä mitään, lyyhistynyt vaan kotipihalle. Mä en ikinä ehkä unohda sitä puhelua kun Risto soitti ja kertoi. Se oli kuin joku olisi potkaissut mahaan, ihan oikeasti. Täysi romahdus. Tuomo, Kimmo ja Helena auttoivat silloin tosi paljon, ja omalta osaltaan Risto ja Markus kans. Niin ja sun perhees. Ja tietysti se terapeutti, mä käyn vieläkin siellä kerran kahdessa viikossa, vaikka tässä alkaa pahin todellakin olla ohitse. Se on ollut tosi paljon hyödyksi, muutenkin kuin tän surun ja kaiken muun siihen liittyvän selvittelyssä. Ymmärrän paljon paremmin itseäni ja varmaan vähän muitakin.

Ja sit se tärkein (tai ainakin top 5:ssa): mulla on uusi miesystävä. Mä tiedän ettei sulta tartte pyydellä anteeksi sitä, että näin ”pian”. Aittosalon Harri, jonka kans mä olin siellä Wienissä käymässä Noctalla. Mähän sanoin jo silloin että se on tosi hyvä tyyppi, vaikka en todellakaan ajatellut sitä mitenkään romanttisessa mielessä. Mut kyllä se miesystävänäkin toimii tosi hyvin, kiva ja kiltti ja kaikin puolin ihana ja… you know. Mahdottoman hyvännäköinenkin tai sit se oon vaan mä ja mun vaaleanpunaiset lasit. Mut mitä muuta voi odottaa 4 kk:n seurustelun jälkeen?

Mikä tärkeintä, se on suhtautunut kauheen hyvin siihen, että mä olen leski enkä esimerkiksi eronnut, niinkuin se itse. Koska tässä on kaikennäköisiä ongelmia kun puoliso onkin kuollut. Pahimpana ehkä se, että mun on välillä vielä kamala ikävä sua. Se tuntuu vaan niin jotenkin väärältä ja pahalta itkeä kuolleen miehensä perään kun on jo uusi kuvioissa. Että sitä kuvitteli olevansa niin onnellinen Harrin kanssa mutta sit tulee epäilys että onko sitä onnellinen ollenkaan. Harri on ottanut tän tosi ymmärtäväisesti, se on sanonut ainakin kolmetoistatuhatta kertaa ettei ole kuolleelle mustasukkainen ja muutenkin hänen mielestään tää on tilanteeseen nähden normaalia. Mä en tiedä onko tää normaalia nähnytkään mutta enpä mä ole leski aiemmin ollut.

Se terapeuttikin sanoi (et muuten usko miten monta kertaa tätä ja muita tuohon uuteen suhteeseen liittyviä asioita sen kanssa on vatvottu!), että normaalia on, ei suru lopu kuin seinään ja että edelleen saa itkettää, ei se tarkota sitä että uusi mies olisi väärä tai ajankohta olisi väärä. Ehkä sitten niin. Ja tällä pakallahan se on pelattava, halusi tai ei. Se on hyvä että Harri ymmärtää asian ehkä paremmin kuin minä. Niin, mutta Harri on siis se syy, miksen voi jättää tätä kirjettä mihinkään talteen. Tää ei oo tarkoitettu sille.

Mun on myönnettävä, että välillä mä kaipaan sua ihan hirveästi, kaikesta huolimatta. En edes tiedä mitä eniten. Ehkä sitä tuttuutta ja läheisyyttä ja sitä turvallista, pitkää suhdetta. Tämähän on nyt vasta siinä vaiheessa että hädin tuskin kehtaa vessassa käydä kun toinen on paikalla… No, vähän liioittelin, ollaan tässä oltu aika tiiviisti yhdessä viime ajat (siitä myöhemmin) ja niin edelleen, mutta kumminkin. Ja sun huumorintajua on ikävä kans, ei Harri vielä ainakaan uskalla laukoa samanlaisia letkautuksia kuin sä. Sama mulla, en kehtaa sanoa Harrille samalla tavalla kuin sulle sanoin. Välillä täytyy oikein purra itseään kieleen ettei tule möläyttäneeksi jotakin sanoinkuvaamattoman hirveätä. Jonka sä olisit ymmärtänyt, mutta Harrista ei oo takeita.

Hyvin vähän mä oon saanut sellaisia flash backeja susta. Ehkä se johtuu siitä että mä asun ja elän nykyään eri paikoissa kuin sun kanssa. Kun et sä ole koskaan ollut täällä uudessa Orionissa etkä Rautatienkadulla, niin ei sua sillai näe siellä mielikuvissaan. Muotialassa saatoin nähdäkin ja vaikka se jossain kohdin tuntui pahalta myydä se, niin se oli kyllä varmasti lopulta ihan fiksu veto. Toimistolla joskus tulee semmoinen fiilis että sä astut ihan kohta tosta ovesta sisään niin kuin aina ennenkin, mutta toisaalta sielläkin on vähän muutettu paikkoja, niin ei kovin usein. Isää mä näen joskus vielä tuossa pihalla ja ulkorakennuksissa.

Nii, se tiiviisti yhdessä asuminen. Ei me nyt oikeasti asuta Harrin kanssa yhdessä. Virallisesti. Kyllähän me paljon vietettiin aikaa yhdessä alusta lähtien, niinkuin nyt tuoreessa suhteessa mieli tekee. Mut nyt me ollaan oltu kolmisen viikkoa yhdessä täällä Orionissa kun täällä Suomessa maailmassa on tilanne nimeltä koronavirus ja sosiaalinen eristäytyminen. Harrin asunto on Seinäjoen keskustassa, joten täällä on enemmän tilaa, kaikin tavoin mukavampaa, seuraa toisistamme ja vähemmän ihmiskontakteja. Niin että Harri tuli tänne käytännössä asumaan ainakin siksi aikaa että tämä korona saadaan jotenkuten pois jaloista.

Toinen seikka on se, että Harri lainasi nyt sitten asuntonsa Kristalle, kun muistat varmaan et se on lääkäri. No se joutuu olemaan hyvin tiiviisti töissä ja sitten taas Risto ja Riitta kuuluvat ikänsä ja muun takia riskiryhmään, niin kun Krista asuu Harrin asunnossa, niin sen ei tartte tulla Otavaan mahdollisesti levittämään virusta. Plus että Kristalla on huomattavasti lyhyempi työmatka, ei mene ylimääräistä aikaa siihen.

Tää järjestely on nyt vähän tämmöinen pakon sanelema, mutta ei se mua ole toistaiseksi haitannut ja mun mielestä oli hurjan kiva, että Harri itse ehdotti tota kämpän lainaamista Kristalle. Nyt kun kersojen sosiaaliset kontaktit on minimissä, niin Riitta voi niitä hoitaa turvallisin mielin että Markus ja Risto pääsee töihinsä. Kaivuubisnekset jatkuu edelleen, vähän ovat joutuneet tekemään järjestelyjä tartuntavaaran minimoimiseksi mutta aika yksinäistä hommaahan se on siellä kaivurin hytissä. Ja Risto on alennettu toimistohommiin, sitä ei päästetä ihmisten ilmoille nyt. Piakkoinhan pitäisi varmaan toukotöihinkin ruveta. Mä lupasin kans jo lähteä peltohommiin, jos ja todennäköisesti kun tarve tulee ylimääräiselle traktorikuskille.

Mitä muuta nyt voisi kertoa, niin meidän firmassa menee toistaiseksi ihan hyvin. Etätöihin siirtyminen kokonaan ei ollut temppu eikä mikään ja toistaiseksi on töitä riittänyt ja maksuhaluisia/-kykyisiä asiakkaita. Sun perhettäkin näin tossa aiemmin keväällä kun oli Nean synttärit Mäntsälässä. Äitis olis kutsunut Harrinkin jo sinne, mutta mä en vielä jotenkin kehdannut sitä viedä näytille. Salieri järjesti eilen ylimääräisiä sydämenlyöntejä, kun sillä oli ähky. Se kuitenkin toipui siitä, ilmeisestikin pahemmanlaatuinen ummetus ja toivotaan että se oli vain joku tilapäinen juttu, ei mitään isompaa murhetta ole tiedossa. Huoleton on hevoseton mies, sanovat ja ovat ihan oikeassa.

Kaikkea hyvää sinne missä nyt sitten oletkin ja sano isälle terveisiä, jos näet sitä. Ikävä sitäkin on. Mä uhmaan sosiaalista eristäytymistä ja käyn viemässä kynttilän sun haudallesi. Niin joo, sun tuhkat on haudattu tänne Seinäjoelle kans, pääsit meidän sukuhautaan. Toivottavasti on ok.

<3:lla Sonja”

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Sonja-parka. Päin naamaa en kehtaisi sääliä sitä, koska tuskin se sellaista kaipaa, mutta näin kehtaa, kun se ei ole ihan samassa todellisuudessa mun kanssa. Sonjalla ei ole mitään maailman helpointa tasapainoilla uuden ja vanhan välillä. Vaikka sitä oikeasti tietää, että elämä saa jatkua, ei se voi niin helppoa olla että suru on käsitelty jossain vaiheessa ensin siististi alta pois ja sitten on aika uudelle. Ei aiempi elämä mihinkään katoa.

Tätä lukiessa mulle tuli taas yksi tällainen vau-näinkin-saa-muuten-tehdä -hetki. En ole tainnut lukea kirjettä ennen virtuaalitallilla (enkä varsinkaan tällaista). Koko tekstilaji taitaa painua pikku hiljaa historiaan. Damn, kirjeet oli kivoja. Mutta eikös tavoittamattomalle ihmiselle kirjoittamista, oli hän sitten kuollut tai vain vaikka tulehtuneissa väleissä kirjoittajan kanssa, käytetä ihan aina vain tunteiden ilmaisemisen apuvälineenä, koska se toimii?

Tämä on mulle vaikea teksti mun omien elämäntapahtumien takia, ja taas jotkut Sonjan jutuista tuntuu musta tosi tutuilta. Mä harvoin pystyn samastumaan tarinoihin jonkun läheisen menettämisestä, mutta sitä käsittelevät Sonjan jutut on tulleet mulle tosi tärkeiksi, koska Sonjan ajatukset ja tunteet tuntuu musta joko tutuilta tai vähintään loogisilta vuoron perään.

[Sonja T.Valvoja]

7.4.: maailman typerin päivä
Tulin tallilta pahantuulisena ja se jos mikä oli harvinaista. Salieri oli edelleen ähkylomalla, vaikkei se selkeästi halunnut olla. Olin tänään juoksuttanut sitä jo kevysti, jos sitä nyt juoksuttamiseksi voi sanoa kun ruuna riekkui liinan päässä niinkuin sillä ei olisi minkäänlaisia käytöstapoja. Ilmeisesti sillä oli tylsää jopa tarhassaan koska se oli askarrellut loimensa pois selästä. Oli onnistunut vielä rikkomaankin sen. Silmäilin tuomitsevasti Dipsiä, mutta koskaan aiemmin se ei ollut osoittanut minkäänlaista kiinnostusta Salierin loimea kohtaan. Tietenkin jos Salierilla oli liikaa energiaa ja se kiusasi Dipsiä ja tältä olisi sitten palanut päreet ja päättänyt antaa kurinpalautuksen, joka oli osunut loimeen… No, tiedä häntä.

— No mistäs nyt tuulee? Harri kysyi kun läväytin avaimet aavistuksen liian kovaa eteisen lipaston päälle.
— Vituttaa.
— No mikäs nyt niin?
— Kaikki.
— Voih. Anna tulla ainakin kolme tärkeintä syytä.

Purkasin kärsivällisesti kuuntelevalle Harrille Salierin viimeisimmät metkut ja niiden lisäksi pelkoni siitä, että jos ähky uusiutuisi. Kun sille ei mitään kunnollista syytä keksitty, niin miksei se voisi tulla uudestaan, ihan ilman mitään syytä tälläkin kertaa. Ja eniten harmitti se, että Salieri oli kipeä, sääliksi niin kävi toista.

Kun muutenkin oli pahantuulinen, niin kaikki tallilaisetkin kävivät hermoille. Sinne oli tullut yksi uusi naamakin, sellainen kapinallisen näköinen teinityttö, jonka käytöksessä oli lievästi sanoen parantamisen varaa. Sannista kävi jo pelkkä naamakin tätä nykyä hermoille ja luultavasti tämä tyyppi tulisi kuulumaan samaan kastiin. Ja minä olin pitänyt joskus Eiraa kiusankappaleena! Vähänpä tiesin, sehän oli kuin herran enkeli.

— Ja sit sillä uudella teinixillä on siniset hiukset, jatkoin vielä surkeana.

Harri oli vähän aikaa hiljaa.
— Ni mitä sit?
— No kun mä olin ajatellut värjätä hiukseni kans, kun päästään tästä koronasta eroon.
— Sinisiksi?
— Nii. Ja enkä mä nyt kehtaa kun sillä on.
— Nii mut sinisiksi?
— No sinisiksi, sinisiksi. Tai violeteiksi. Pinkkiäkin se kampaaja tarjosi, mutta mä en tiedä oikein siitä. Voishan sitäkin miettiä.
— Ai kauhee, sun täytyy kyllä varoittaa mua sit etukäteen, etten saa halvausta kun sä tuut kotiin pää pinkkinä, Harri naurahti. — Mutta mikset sä muka kehtais värjätä jos sillä kerran on?
— No onhan se nyt sanoinkuvaamattoman typerää. Tallille ilmaantuu sinitukkainen teini ja sit kohta parikymmentä vuotta vanhemmalla tädillä on kans shokkiväri tukassa.
— A. Sä et oo mikään täti ja b. jos sä kerran oot miettinyt sitä jo ennemmin, nii ei kai se haittaa?
— No. Ei ehkä.
— Haluatko suklaata? Jos mieli paranis sillä edes vähän?
— Ootsä käynyt kaupassa?
— En, mut mulla on kriisisuklaavarasto. Sitä belgialaista.
— Jumalauta, on siinä mulla kans mies! Pimittää suklaata…

[TiitusValvoja]

Hahaha, ei se Harri ookaan täydellinen! Nauroin ihan ääneen tolle vikalle 😀 Vaikka odotinkin ihan vastakkaista, mutta sen verran totta toi kuitenkin on, joten olisi se pitänyt tietää.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

:DDD Ei saisi nauraa, mutta ihana kun Sonjalla on paha päivä. 😀 Se suhtautuu yleensä aika neutraalisti ja järkevästi kaikkiin harmeihinkin, mutta kun niitä kasaantuu, niin jonkun naperon sinisestä tukastakin voi tulla ongelma! Jotenkin ajattelin, että hiusvärien ”omistaminen” ja toisten ”matkiminen” jäi sinne 15-kesäisten maailmaan, mutta ei se vissiin sitten jääkään. :DD Kai se on sitten hyväksyttävä, että vielä aikuisenakin ”matkii toista”, jos päätyy tekemään saman ratkaisun. Vaikka Sonja olisi varmana tyylikäs niin sinisessä kuin pinkissäkin.

Harri on kyllä ihan oikeassa. Ei ole Sonja mikään täti, eikä ole kampaajalla käymiset mitään matkimista. Vaikka selkäänsä sietäisi, kun toiselta suklaata pimittää.

Tää on musta ihan hirveän hauska tarina, vaikka ei saisi tällä lailla toisen pahasta tuulesta huvittuakaan. 😀

[Sanni JokelaOsallistuja]

Olispa mullakin mies, jolla olisi kriisisuklaavarasto. Mietin samaa kuin Eetu, että hauska toi kriiseily Alicen hiusväristä, josta Sonja on itsekin salaa haaveillut, koska se mielletään tosi paljon nuorten jutuksi (kuten ehkä myös räikeät hiusväritkin…). Erityisen hauskan siitä teki se, että hetkeä aiemmin Sonja kritisoi Hopiavuoren teinejä, mutta ei sitten loppupeleissä ole niin kaukana niistä kuitenkaan. 😀

[Sonja T.Valvoja]

14.4. Idoleista ja ysäristä
Se alkoi taas ihan viattomasti: Facebookissa tuli vastaan kouluratsastusvideo kimosta lusitano-oriista. Katselin sitä haltioissani, niin komea ori, niin hienot liikkeet, mutta jäin kuitenkin arvostelevalle mielelle kun ratsukon passage ei ollut oikein… No, en minä kouluratsastustuomari ole enkä osaa itse passagesta edes haaveilla, mutta sen mitä olen GP-tason ratsukoita katsonut, niin olisi voinut olla jotenkin kootumpaa.

Mitäpä siinä muuta kuin YouTubeen katsomaan referenssimateriaalia. Ensin Dujardinin ja Valegron ME-kür Olympiasta ja olihan se passage erinäköistä, en minä harhoja nähnyt. Sitten selailin muita saman tason ratsastajien kisaohjelmia, Werthiä, Langehanenbergiä, Schneideria, Hesteriä, keitä näitä nyt on. Sitä kautta päädyin vanhoihin klassikoihin, Ankyyn ja Salineroon, Edward Galin ja Totilaksen silloiseen maailmanennätyssuoritukseen ja — tietenkin! — Kyran ja Matadorin küriin 1991 maailmancupin finaalissa.

Tuo Kyran ja Matadorin ohjelma varsinkin kiehtoo, se on erilainen nykyisiin küreihin verrattuna. En tiedä oliko se omana aikanaan erilainen, onko kürien tyyli vain muuttunut vai olivatko tuossa ohjelmassa nähdyt kombinaatiot Kyran signature-liikkeitä. Sillä nykyisissä küreissä en muista nähneeni siirtymistä piaffipiruetista suoraan laukkapiruettiin tai raviväistöstä passageväistöön enkä ohjat yhdessä kädessä ratsastamista, harvemmin vaihtosarjojakaan kaarevalla uralla. Pitäisi ehkä etsiä saman aikakauden muita vapaaohjelmia, kai niistä videoita löytyisi, kun kerran Kyrankin esitys on YouTubessa. Olin itse tuolloin vielä niin pieni eikä kouluratsastusta näytetty televisiossa kuin aivan joskus harvoin, niin omakohtaista tietoa asiasta ei ole. Mutta ankara Kyra-fani olin, tietenkin!

Ja olen kyllä vieläkin, myönnettäköön. Joka kerta kun Kyra tulee Suomeen pitämään klinikkaa, istua tönötän katsomossa kuin olisin paikoilleni juurtunut. Pari kertaa olen käynyt Ruotsin puolellakin katsomassa valmennuksia. Aiempina vuosina olen pari kertaa nähnyt Kyran Euroopan kisaradoillakin Maxin kanssa. Eihän Kyra ehkä ole se maailman paras ratsastaja eikä maailman menestynein valmentaja, mutta pikkutytön pesunkestävä idoli hän on ja se riittää minulle.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Oooi jotenkin niin ihana teksti että mun on pakko kommentoida sitä nyt välistä, vaikka yleensä yritän mennä joten kuten järjestyksessä. (Kadun tätä myöhemmin, kun unohdan kommentoida aiempia.) Tota se fanittaminen musta on, ja tosta oikean (pidempään fanittaneen) fanin musta tunnistaa: kyvystä kertoa yksityiskohtia ihailemistaan tyypeistä ja asioista. Esimerkiksi multa ei onnistu leipoa minkään tarinan sisään sulavasti oikean elämän kouluratsastajia, vaikka joku mun hahmoista (Oskari…) olisi kuinka hullaantunut niistä. Onneksi muutaman virtuaalisen ratsastajan nimet muistan, koska olen kiinnostunut kouluratsastuksesta edes virtuaalisesti. 😀 Mutta joo: siis oikea pointtini on se, että tämä teksti on niin sulava, että ajatukset voisivat tulla kirjoittajalta itseltään. Eli joko olet seurannut kouluratsastusta oikeasti, tai sitten teit hirveän työn yhden tarinan takia ja saat mut joka tapauksessa uskomaan täysin Sonjan kiinnostukseen kouluratsastusta kohtaan.

Pakko vielä avautua, että olen tainnut korjata liikaa kokeita viimepäivinä. Vähän niin kuin tapailin jo sohvan käsinojalta piirtopöydän kynää, jolla olisin tehnyt paksuja äkäisiä ympyröitä Kyra-sanan ympärille pdf-tiedostoon. :DD Nyt ajattelenkin, että kuuluuko tarinassakin aikuinen ihminen olla Kyrklund, ellei käytä siis taiteilijanimenä etunimeä tai jotain? Onkohan mikä huonoa ja mikä hyvää tyyliä? Musta olisi outoa kutsua omia lapsuuden idoleitani Tommiksi, Arsiksi ja Mikaksi edes omissa ajatuksissani, mutta melko outoa olisi sanoa Evilä ja Harju (Halvari käy). Ennemminkin nämä kaksi muuta mieltyvät mun päässäni olemaan nimiltään Tommievilä ja Arsiharju, niin kuin ne kombona olisivat jotenkin aurinko-sanan kaltaisia tosi spesiffejä yleisnimiä… Vierastan jopa virtuaalisia etunimiä, jos hahmo olisi minun hahmolleni tuntematon, niin kuin idoli. Toisaalta reiluuden nimissä on myönnettävä, että varmaan kasvuympäristön takia ihmisen sukunimi kertoo mulle tyypistä jo ihan lähtökohtaisesti, ihan tutuissakin ympyröissä, paljon enemmän kuin etunimi. En edes muista etunimiä helposti. (/ajatuksenvirtainen väsynyt kommentti päättyy)

[Sonja T.Valvoja]

Vastauksena tuohon nimiasiaan: kyllä, se on Kyra. Ei kukaan puhu esimerkiksi Kyrklundin klinikasta, vaan se on aina Kyran klinikka (no, Kyra Kyrklundin klinikka, jos oletetaan että joku ihan täysi jästi eksyy tekstiä lukemaan). Ainakin Suomessa, täällä on vain yksi Kyra ja hänet tietävät kaikki.

[Sonja T.Valvoja]

Vappuheila
— Pärjäätsä täällä ny varmasti? Harri huolehti.
— Juu juu, mene sä katsomaan niitä luokkia ja pidä peukkuja hopiavuorelaisille munkin puolesta.

Ilmassa oli todellakin suuren urheilujuhlan tuntua, kun Hopiavuoressa TT-osakilpailuja pidettiin. Eetu oli rekrytoinut minutkin talkooporukkaan, valvomaan verryttelyaluetta. Sain päälleni oikein hienon ja virallisen huomioliivin, jonka selässä luki suurella HOPIAVUORI STAFF. Niinpä valvomisen lisäksi sain toimia yleisenä infopisteenä, kun kaikki tulivat kuitenkin kysymään minulta missä oli vessa, missä voisi puolestaan pissattaa koiransa, milloin se-ja-se luokka ratsastettiinkaan ja niin edelleen, loputtomiin. Ja mikäpä siinä, osasinhan minä neuvoa ja jos en jotakin tiennyt, sovelsin oman järkeni mukaan.

Kesken kuhinan Eetu saapasteli verryttelykentän laidalle ja kysyi, miten hommat sujuvat. Nostin peukkua ja kerroin homman olevan hanskassa. Eetu näytti tyytyväiseltä, kisajärjestelyt olivat menneet ilmeisen hyvin. Sääkin suosi. Kysyin hopiavuorelaisten tuloksia, mutta niitä ei ollut vielä tiedossa. Kuulemma hyvin oli näyttänyt menevän mitä hän oli ehtinyt ratoja katsoa.

— Anteeksi, joko 60 sentin esteluokan ratsukot voivat tulla verryttelemään? kuulin slaavilaisittain murtuvan kysymyksen selkäni takaa ja käännyin kohti kysyjää.
— Joo, sinne voi mennä jo… Vladimir?
— Sonja?

Tuijotin pitkää miestä sekunnin epätietoisena siitä oliko se tosiaan Vladimir ja että mitä nyt seuraavaksi pitäisi tehdä. Vladimirin kasvoille levisi hymy ja hän ojensi molemmat kätensä. Mitään ajattelematta hymyilin takaisin ja tartuin hänen käsiinsä kiinni.
— Ei oikeasti voi olla totta.
— No ei niin, tää on tosi yllätys.

Sitten Vova muisti muun maailman.
— Tässä on mun tyttäreni… Sonja. Ostrokovinsky, hän sanoi ja osoitti vierellään seisovaa pikkutyttöä, joka piteli kaunista pikkuponia suitsista. — Ratsastaa tänään 60 sentin luokassa. Ekat kilpailut niin vähän jännittää. Sonja, tässä on toinen Sonja, isän vanha tuttava.

Nielaisin tyhjää. Sonja? Oliko Vova nimennyt tyttärensä Sonjaksi? Pikkutyttö tervehti kohteliaasti iloisen hymyn kera. Vovan tummat silmät hänellä ainakin oli. Mutta miksi Sonja? Onnistuin päkistämään jonkinlaisen hymyn kasvoilleni.
— Hauska nähdä. Sulla on oikein nätti poni.
— Menehän Sonja verryttelemään, opettaja tulee kohta valvomaan.
— Joojoo, iskä!

Tyttö nousi poninsa selkään ja ratsasti kentälle. Minä käänsin katseeni takaisin isään.
— Sonja on nyt yhdeksänvuotias. Ratsastanut muutaman vuoden. Toi on meidän vuokraponi, jolla se tuli nyt kisoihin. Roope, welsh mountain.
— Ainakin on hyvä nimi, Sonja, naurahdin aavistuksen väkinäisesti.
— Joo… Onhan se kaunis nimi, Vovan katse pyöriskeli pihan hiekassa. — Mutta miten sulla menee? Siitä on ainakin kymmenen vuotta kun tavattiin.
— Taitaa olla 15. No, lyhyesti: mä valmistuin aikoinani ohjelmistopuolen dippainssiksi, oon tällä hetkellä töissä projektipäällikkönä ja asun tässä lähellä. Mulla on oma hevonen täällä Hopiavuoressa, mutta en kilpaile tänään, niin mut napattiin talkoohommiin.
— Naimisissa ilmeisesti olet?

Sieltä se taas tuli. Oma vika, sitäkös olin jättänyt sormuksen sormeeni.
— Joo, päästin valkoisen valheen suustani. Se oli turvallisin valinta nyt tässä tilanteessa. — Mutta entä sä? Olet ainakin oppinut suomea sitten viime näkemän, kysyin vastavuoroisesti. Turvallisempaa kääntää puhe pois minusta.
— Aivan totta. Mä olen asunut nyt 12 vuotta Suomessa, pääkaupunkiseudulla, tosin nyt asutaan Kirkkonummella. Perustin käännöstoimiston tänne. Käännetään pääasiassa venäjää, mutta en taas halunnut Pietariin tai Moskovaan, Suomi on kätevän lähellä kuitenkin.

Seuraava neuvojen kysyjä tuli pelastamaan minut tilanteesta. Tai ei ehkä voi sanoa niinkään, mutta hämmentävää tämä joka tapauksessa oli. Miten pidetään yllä small talkia exän kanssa? Ja vielä sen exän, joka kaikkein eniten oli jäänyt kaivelemaan?

[AliceOsallistuja]

Olispahan painajaismaista omalle kohdalle sattuessaan, mutta jollekin (virtuaaliselle) muulle sattuessa, oikein miellyttävää tirkisteltävää. Jäi kyllä nyt kutkuttaan, että miksi tyttö oli myös Sonja. Toivottavasti tästä kuuluu myöhemmin lisää!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mikä niitä eksiä oikein vaivaa? Osan kanssa haluaisi oikeasti olla ystävä jonkin ajan päästä, koska ne on sairaan hyviä tyyppejä, mutta suurin osa maailman eksistä on varmaan sellaisia, joiden kanssa ei välittäisi olla tekemisissä. Ja just niillä apinaeksillä on sitten ilmiömäinen kyky tunkea jokaisesta odottamattomastakin rakosesta takaisin elämään. Mikä oikeus jollan Vladilla on patsastella yhtäkkiä Hopiavuoren pihassa pilaamassa erinomaisen hyvää päivää? 😀 Ymmärtäisi nyt pysyä poissa. Varsinkin kun on niin perverssi, että laittaa eksän nimen tyttärelleen. 😀

[Sonja T.Valvoja]

Vappuheila, osa 2
— No mitäs? Sä oot ku aaveen nähny, sanoi Harri, joka toi minulle colapullon.
— Sort of, huokaisin. — Tai ei ehkä aave, mutta menneisyyden märkä rätti kuitenkin.
— Jarnoko hyppäs jostai mieleen?
— Ei, tää oli vanhempaa kamaa. Yks kesäkissa vuodelta 2004, muistaakseni, ilmestyi tyhjästä tänne.
— Kesäkissa?
— Niin, semmoinen söötti lomaromanssin poikanen joka hylätään kun loma on ohi.

Harria nauratti.
— Pitääks mun olla jotenki huolissani?
— Tuskin. Ensinnäkin mä valehtelin sille olevani naimisissa ja toiseksi se oli täällä tyttärensä kanssa, joten saattaa tuo olla itsekin. Plus että asuu kuulemma pääkaupunkiseudulla, että se ei ole muuttanut liki naapuriin niinkuin eräs.
— Onneks en osunut samaan aikaan maisemiin, oisin nimittäin saattanu nielasta kahvilusikkani jos olisit mut esitellyt aviomiehenäs.
— Nää, mä olisin sanonut niinkuin asia on että sä oot mun poikaystävä. Olisi sitten katsottu miltä sen naama näyttää.

Harri puisteli päätään toivottoman näköisenä.
— Sä oot välillä kyl ihan mahoton.
— No mutta jos asialinjalle palataan, niin se on nyt sitten nimennyt tyttärensä Sonjaksi.
— Ai jaa. Minkähän takii?
— Se jäi selvittämättä. Yritin vähän johdatella siihen suuntaan, muttei se tarttunut koukkuun. Totesi vaan että kaunis nimi.
— No siinä tää kaveri o aivan oikees!
— Noni, menehän nyt siitä. Ne koululuokat alkaa ihan kohta ja siellä oli ainakin Outi ja Tiitus, jotka toivoi sitä videota omasta radastaan. Että jos saat otettua niin kiva.

Yritin koko loppupäivän tähyillä ihmisiä, ettei Vladimir pääsisi toistamiseen yllättämään selän takaa. En vieläkään tiennyt, miten tähän piti oikein suhtautua. Eihän meillä mitään riitaa tai ongelmia ollut silloin aikoinaan. Mutta silti jotenkin, jotenkin… Ihan kuin jonkinlainen morkkis olisi vieläkin. Niin typerää! Ensinnäkin oli typerää silloin aikoinaan edes viritellä mitään lomaromanssia kun sen tiesi jo heti lähteissään että se on kolme viikkoa ja slut. Toiseksi, oli typerää potea huonoa omaatuntoa edes silloin kun siihen ei ollut mitään syytä, molemmat tiesivät tilanteen kyllä oikein hyvin. Ja kolmanneksi: siitä oli todellakin 16 vuotta, että jos silloin olisikin ollut jotakin oikeata syytä morkkistella, niin ei kai nyt jumankeuta enää.

Potkin itseäni henkisesti takapuoleen ja käskin ryhdistäytyä ja lopettaa moiset haihattelut. Joo, tunteet piti tuntea, sanoin sisäiselle terapeutilleni, mutta nyt piti kuitenkin ensin selvitä tästä opaskoiran virasta kunnialla. Illalla voisi sitten miettiä että mitä ihmettä nyt taas tapahtui korvien välissä. Onneksi ensi viikolla on taas ulkoisen terapeutin kanssa videoistunto, pitänee ottaa tämä puheeksi. Sillä ei kai tämä ihan normaaliakaan ole, että yhden vanhan exäntapaisen näkeminen saa pasmat sekaisin. Tosin syytän kyllä Vladimiria siitä, sen tyttären nimivalinta on häiritsevä. Ei kai se nyt sitä minun mukaani ollut nimennyt? Sonja on ihan yleinen nimi Venäjällä, niinkuin Sofiakin. Voihan se olla sattuma vain.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

No niin. Ne ihmiset on kyllä vaikeampi unohtaa, joille on itse tehnyt väärin. Se on musta ihan totta. Mulle on tehty yhtä ja toista, josta varmaan aika pienen osan muistan, mutta oikein elävästi ja värikuvin muistan joka kerran kun olen itse tehnyt toiselle ihmiselle pahaa tahallani tai ajattelemattomuuttani. Ja uskon ihan täysin siihen, että Sonja kokee pahaa oloa vielä sadan vuodenkin päästä. Sitä paitsi on helpottavaa löytää joku fiktiivinen hahmo, joka katuu vanhaa melko pientä juttua noin kovaa, koska se tarkoittaa että sellaisia täytyy olla oikeassakin maailmassa. Sonja onneksi tietää itsekin, ettei hänen tarvitsisi niin kovin murehtia, ja pääsee onneksi pian puhumaan aiheesta lisääkin.

Nyt mua kiinnostelee ihan hirveästi, onko pienempi Sonja nimetty Sonjan mukaan.

[Sonja T.Valvoja]

Kesäkissa
Olimme saunoneet rantasaunassa ja Harri oli sen verran kaistapää että oli käynyt lammessa kastautumassa, vaikka vesi oli kauniisti sanoen hyistä. Minä olin kastanut laiturin reunalta varpaani ja todennut sen riittävän minulle.

Istahdin takkahuoneen sohvalle ja kaadoin itselleni vissyä lasiin. Harri sihautti auki saunaoluensa, jotakin erikoisempaa taas vissiin, kun tölkki oli kauniin pastellinsävyinen.

— Hei, kerro siitä… mikä se ny oli, Aleksei, minkä sä näit siellä kisoissa vappuna, Harri sanoi yhtäkkiä.
— Vladimir Alexejevitsh, korjasin automaattisesti, mutta ravistin päätäni. — En mä.
— Tapahtuks sen kans jotaki ikävää vai muuten vaan et mielelläs muistele sitä?

Ravistin uudestaan päätäni.
— Ei mitään ikävää sattunut eikä siinä sinänsä mitään vikaa ollut, mutta en mä.
— Mikset? Harrin ääni oli varovainen.
— Miksi pitäisi? huokaisin. — Et sä tee sillä tiedolla mitään.
— No se on kyl ihan totta, mutta mua kiinnostais kuulla jotakin sun elämästä ennen Jarnoa. Kun aina ku puhutaan menneistä, niin tulee vastaan avioliitto ja leskeks jääminen ja muut kauheen vakavat asiat. Mä haluisin tietää muutakin, ettet sä olis mun mielessä aina nii vakava ja surullinen. Mun on tosi vaikee kuvitella että sulla olis ollu joku lomaromanssi tai ylipäätään mitään ei niin kovin vakavia suhteita. Ja sä ite sanoit ettei oo syytä olla mustasukkainen, ni mä aattelin täl kertaa luottaa sun arvioon.

Minä en puhunut existäni. Kellekään. Ikinä. En myöskään kysellyt niistä. Ymmärsin silti Harrin pointin. Joskus en uskonut oikein itsekään, että minulla oli ollut miehiä ennen Jarnoa, moniakin, lyhyitä, pidempiä ja tosi lyhyitä juttuja, sekalaisia ihastuksia ja tolkutonta säätöä. Oli vain Jarno ja Jarnon kuolema. Ehkä sitä pitäisi muistuttaa itseäkin, että oli ollut muutakin.

— No jos nyt sitten tämän kerran. Ei tule tavaksi.

”Olipa kerran huhtikuun loppupuoli vuonna 2004. Teekkarikansa aloitteli vapun viettoa, sehän alkoi hyvinkin pari viikkoa ennen varsinaista vapunpäivää. Minä olin saanut tehtyä viimeiset tentit ja kurssisuoritukset ja koska kesätyöni, ensimmäinen ihan oikea kesätyöpaikka ohjelmistoalalta, alkaisi vasta toukokuun lopulla, minulla oli vapaata. Olin kuitenkin yhden teekkarivapun jo nähnyt ja todennut että se riitti minulle.

Lähdin Nizzaan, sillä äiti asui sen kevään siellä. Hänellä oli pieni kiertueentapainen ja hän esiintyi muutamissa eri tuotannoissa ja konserteissa etelä-Ranskassa. Äiti oli vuokrannut tukikohdakseen pienen huoneiston Nizzan keskustan liepeiltä, minä puolestani varasin hotellihuoneen kolmeksi viikoksi läheltä äidin asuntoa. Söimme aamiaista yhdessä joko hotellini ravintolassa tai jossain keskustan monista kahviloista, kiertelimme kaupungilla jos äidillä oli aikaa. Jos äidillä oli esitys illalla, lähdin usein mukaan.

Kolmantena päivänä saapumiseni jälkeen Monte Carlon oopperassa oli ensi-ilta ja sen jälkeen kutsuvierasillallinen. Illalliselle oli kutsuttu oopperan henkilökunta, esiintyjät tietenkin ja paikallisia silmäätekeviä. Äiti oli ilmoittanut minun nimeni myös vieraslistalle. Olin iloinen ja innoissani, sillä rakastin jo tuolloin sitä että sai laittautua oikein hienoksi. Olin erityisesti tätä varten hankkinut tyylikkään muotiluomuksen kalleimman ostoskadun putiikeista.

Kiinnitin huomioni erääseen nuoreen mieheen tai itse asiassa hän kiinnitti huomionsa minuun jo heti kättelystä alkaen. Vladimir Alexejevitsh, heti tuttavallinen puhuttelumuoto, ei monsieur Ostrokovinsky. Alkumaljojen ja tervehdyspuheen jälkeen hän ilmestyi viereeni ja kysyi kohteliaasti mistä olin kotoisin, olinko kenties suomalainen. Vastasin asian olevan näin, mutta kysyin vastavuoroisesti että mistä hän sen arvasi. Etunimeni on toki melko kansainvälinen, mutta sukunimeni on niin mahdoton ettei sitä ulkomaalaiset useinkaan osaa sijoittaa mihinkään. Vladimir kertoi opiskelleensa vuoden Suomessa ja suomea ja oli luonnollisesti tunnistanut sukunimeni suomalaiseksi.

Vladimir lyöttäytyi loppuillaksi seuraani eikä minulla todellakaan ollut mitään sitä vastaan. Hän oli aivan täydellinen seuralainen: kohtelias, miellyttävä, komea ja aivan selvästi, joskaan ei päällekäyvästi kiinnostunut. Selvisi että hänkin on Nizzassa lomalla. Hänellä oli itse asiassa hyvin samanlainen tilanne kuin minulla, kevään opinnot pulkassa ja työt Brysselissä alkaisivat vasta vähän myöhemmin. Vladimir kertoi opiskelevansa kieliä ja kääntämistä, se selitti ne suomen-opinnot ja kesätyön EU-parlamentissa.

Siitä se lomaromanssi sitten alkoi. Tein kyllä selväksi Vladimirille, että olen täällä vain lomalla ja että kaikki tulee päättymään siihen kun nousen koneeseen kolmen viikon kuluttua. En uskonut kaukosuhteisiin. Se ei estänyt mitään, ei edes minua itseäni. En vieläkään tiedä, miten Vladimir sen teki. Hän onnistui jotenkin olemaan niin hurmaava, kohtelias ja kiinnostunut, mutta siinä ei ollut kuitenkaan tipan vertaa makeilevaa siirappisuutta, epäuskottavaa kuolaamista tai liioittelua ja kaikkein vähiten minkäänlaista painostusta. Se on vaikea yhdistelmä. Tunsin itseni ihailluksi ja palvotuksi, kukapa ei sellaisesta pitäisi.

Vladimir tuli selvästi varakkaasta, ehkä jopa suoranaisen rikkaasta perheestä. Mikäli ymmärsin oikein, hänen sukunsa oli alunperin pietarilainen aatelissuku, joka oli rahoineen paennut vallankumousta keski-Eurooppaan. Venäläisistä juurista pidettiin edelleen kiinni vaikka oltiin myös eurooppalaisia. Oltiin myös sivistyneitä, kultturelleja ja kosmopoliittisia. Vaikka raha näkyi, Vladimir ei sillä mitenkään rehennellyt. Tai ehkä hän osasi jostain päätellä, että sellainen ei tehoaisi minuun lainkaan. Esitin osani taitavasti, ihan kuin olisi aivan normaalia että opiskelijapoika asuu Le Negrescon sviitissä ja on vuokrannut Aston Martinin lomaviikoikseen. Pappa betalar -rahoituksella minäkin siellä olin, jos totta puhuttiin mutta aika paljon vaatimattomammin kuitenkin.

Vladimir oli viettänyt Nizzassa llapsuutensa kesiä perheensä kanssa, joten hän tunsi kaupungin hyvin. Minä puolestani olin siellä ensimmäistä kertaa ikinä ja henkilökohtainen opas oli mainio juttu. Vladimir näytti minulle kaiken näkemisen arvoisen ja vei minut niihin ravintoloihin, jotka olivat sivummalla, rauhallisia ja parempia kuin turistikatujen ruokapaikat. Ensimmäisen suudelman hän antoi puiston näköalatasanteella, josta näkyi satama ja meri. Se ei takuulla ollut vahinko.

Se oli yksinkertaisesti ihanaa. Hullua, hurmaavaa, eleganttia, kiihkeää, täydellistä, romanttista ja samalla satuttavan traagista, kun paluulipussa oleva päivämäärä lähestyi. Itkuksihan se lentokentällä sitten meni vaikka miten olin yrittänyt psyykata itseäni alusta lähtien siihen, että tähän mieheen ei kannattaisi ihastua, rakastua eikä kiintyä millään tasolla. Tällaiset lujat päätökset aina pettävät.

— I knew that, too and I tried not to fall in love with you but… It would’ve taken a stronger man, sanoi Vladimir silmäkulmat kiillellen ja tarjosi minulle nenäliinan, johon voisin pyyhkiä kyyneleeni.”

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 6 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: ei se blockquote näytä hyvältä

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Surullista. Ei kai oikeassa elämässä tule vastaan ihan hirveän montaa prinssiä. Niitäkin toki on, ja tämä ainakin vaikutti prinssiltä. Tottahan jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että kaikissa ihmisissä on jotain vikaa, ja jos joku on liian täydellinen ollakseen totta, hän on. Mutta ei lomaromansseja niin tarkkaan kukaan analysoi, eikä ihastuneena kyllä ketään muutakaan. Ehkä Sonjan ja Vladimirin juttu kuulostaa niin täydelliseltä juuri siksi, että se loppui ajoissa. Jos minä olisin Sonja, kyllä sitten ihan varmasti miettisin prinssin materialisoituessa heppakisoihin, että mitä jos elämä olisikin mennyt toisella tavalla. Kovasti miettisin. Eihän mulla olisi Vladimirista muita muistoja kuin täydellisiä, ja tietenkin sitä voisi ajatella koko elämän olevan yhtä hienoa hänen kanssaan kuin mitä yksi kesä oli.

[Sonja T.Valvoja]

(Minulla on paha blokki: ideoita on ja tekstiä syntyy, mutta ideat ei kanna kahta kappaletta pidemmälle, ei niissä muuta vikaa ole. Tässä on nyt niitä sitten.)

Katkelmia elämästä

1.
Ei ne mitkään grillijuhlat olleet varsinaisesti, kunhan grillattiin. Oli kivaa. Harri sulautui porukkaan niin hyvin, että minä saatoin jäädä istumaan puutarhatuoliin, vähän sivummalle, vähän muista pois päin kääntyneenä, niin että sain olla rauhassa. Se oli minun suosikkipaikkani: minä näin kaikki ja kukaan ei nähnyt minua. Eikä kellään ollut erityistä asiaa minulle. Harrin tiesivät jo kaikki. Salieri oli terve. Simo ei ollut käynyt valmentamassa. Muut puhuivat varsoista ja TT-cupista ja ihmisistä, jotka olivat osallistuneet kisoihin ja joita minä en tuntenut.

Chai tuli terassille ja jännitin vaistomaisesti lapaluut taakse. Minä en pitänyt hänestä vaikka hänestä ei oikeastaan voinut olla pitämättä. Niin avoin, sympaattinen, puhelias, kohtelias, välitön, mutta kaikkea tätä ihan liikaa. Pahinta oli se, että hän tuli niin lähelle että ahdisti. Peräännyin ja peräännyin, kunnes olin nurkassa enkä päässyt enää karkuun. Sitten piti keksiä jokin hätäinen tekosyy, että pääsin pois tilanteesta. Jälkeenpäin aina hävetti, mitä maksaisi sanoa: ”Anteeksi mutta menisitkö vähän kauemmas?” Paitsi ettei sellaista sanottu. Chai varmaan luuli että vihaan häntä. En vihannut, ei sitä voinut vihata. Mutta kun pidin omasta tilastani.

2.
— Latokasken Minnalla oli hyviä poniratsukoita taas mukana, kuulin Nellyn sanovan. Puhuivat kai siitä TT-cupista.
— Eiku se pitää ratsastuskoulua jossain pääkaupunkiseudun liepeillä, Nelly vastasi jollekulle. Keskustelu kulki ohitseni ilman että kiinnitin siihen sen enempää huomiota. Mitäpä minulle kuului jotkut ratsastuskoululaiset jossain kaukana. Havahduin siihen, että nimeni mainittiin.
— Sonja, mikä sen sukunimi nyt oli. Venäläinen joku, ei se Orlova ollut kun Fedora on Orlova mut jotain sinne suuntaan.

Ostrokovinsky. Pikku-Sonja, isänsä silmäterä. Voi jumalan pyssyt. Tietenkin Nelly tunsi kaikki ja kiinnitti huomiota kaikkiin, jopa siihen yhteen pikkutyttöön, joka oli nätillä ponillaan ratsastanut pienimmässä esteluokassa. Tunsin miten poskia kuumotti. Eihän kukaan ollut nähnyt meidän tapaamista, eihän? Käänsin katseeni entistä enemmän pois ja nojasin leukaa rystysiini. Tämä asia ei kuulunut minulle pätkän vertaa enkä tiennyt siitä leikisti mitään.

3.
Harri asteli kiireisin askelin rantasaunalta minua kohti. Ennen kuin ehdin kysyä mitään, sain kuulla kiireen syyn:
— Tuollon kuule käärme rannassa!
— Kyy? kysyin ja nousin ylös kukkapenkin reunalta. — Vai rantakäärme? Niitäkin voi olla.
— No en mä jääny kyselemää sen henkilötietoja. Saanks mä lainata tota lapiota?
— Ei sitä saa tappaa! Ainakaan jos se on rantakäärme, tarkensin ja nappasin lapion varmuuden vuoksi itselleni.

Lähdimme katsomaan, jos käärme olisi vielä maisemissa. Siellähän se köllötti kivikossa aurinkoa ottamassa ja oli niin selvä rantakäärme ettei selvemmäksi voi muuttua. Harri ei ostanut lajitunnistustani.
— Eihä siinä näy yhtää keltasta. Eiks rantakäärmeellä pitäis olla keltasta tos pään takana?
— Ei kaikilla ole tai sit voi olla ihan vaan vähän. Vaikea sanoa tältä etäisyydeltä miten on, mutta tuo on kyllä ihan selvä rantakäärme.
— Miten nii?
— No kyy on ihan erimallinen! Lyhyt ja paksu, tää on selkeästi tuommoinen solakka ja pitkänsorttinen.
— Hitto, mä en tienny seurustelevani luonnontutkijan kanssa…
— No nyt tiedät, sanoin naurahtaen. — Mutta: rantakäärmeet jätetään rauhaan, ne on harmittomia otuksia ja rauhoitettuja päälle päätteeksi.

4.
Suuri diesel jyrähti tottelevaisesti käyntiin. Vaikka koneen ääni kuului vain vaimeana ja super-ergonominen istuin suodatti pois tärinän, se kutkutti silti miellyttävästi selkärangassa. Iso kone ja paljon tehoja. Hymy pyrki väkisin suupieliin. Olisikohan minusta pitänyt tulla rekkakuski tai veturinkuljettaja? Ehkä arki olisi syönyt pois suurimman hohdon. Nyt oli hyvä kun sai vain harrastuksenaan ja halutessaan ajaa.

Markus lähti pihasta edellä viljalavan kanssa. Kaarsin sen perään peltotielle. Matka ei ollut pitkä kun Markus pysäytti traktorinsa pellonreunaan ja hyppäsi hytistä alas. Ajoin viereen, mutta pidin koneen käynnissä.
— Pärjäätsä ny varmasti?
— Enköhän. Soitan sit sulle jos tulee jotakin.

Markus nosti peukkua vastauksesi ja lähti kävelemään peltotietä pitkin takaisin kohti Otavaa. Ei minulla täällä hätää olisi. Pelto oli suoraa ajettavaa, kylvökone rullasi nätisti perässä ja jäljistä näin mitä olin kylvänyt jo. Tuplarengas piti hyvin pinnalla märemmissäkin kohdissa eikä tämä kotopelto edes ollut niitä pahimpia paikkoja.

Milloin olin viimeksi tehnyt ihan oikeasti maatöitä? Siitä oli niin kauan, niin kauan… Asuin varmaan kotona vielä silloin, en kai Tampereelta käsin tullut toukotöitä tekemään. Fuksivuoden jälkeen tulin vielä kesäksi kaivuuhommiin, mutta sen jälkeen kesät menivät oman alan kesätöissä ja harjoitteluissa. Ja eihän se semmoista enää nykyään ollut. Traktorit olivat muuttuneet niin että tämäkin muistutti enemmän videopeliä kuin työkonetta. Mutta hyvin sillä kylvetyksi sai.

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 5 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: tamperelaisuudet pois pohojalaasen puheesta

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Yleensä yritän kommentoida suurin piirtein julkaisujärjestyksessä, mutta kun ihmisellä on blokki, hän tarvitsee välitöntä vastausta. 😀 Ja mä koin näisstä teksteistä sellaisen oivalluksen, joka auttaisi (ja jatkossa auttaakin) ainakin mua, kun mulla on blokki.

Eli kun mä luen näitä, mulle tulee hyvä mieli. Ne on lyhyitä välähdyksiä, ei mitään pitkiä monimutkaisia juonikokonaisuuksia, mutta haittaako se? Jos edes yhdelle, eli mulle, tulee hyvä mieli ja sellainen olo että viihtyy, nehän on silloin täydellisiä tekstejä, koska ne on viihdettä ja taidetta. Ne täyttää tehtävänsä. Ymmärsin näitä lukiessani, että näilläkin on ihan valtavasti arvoa muille, vaikka kirjoittajasta itsestä tuntuisi, ettei nyt oikein kulje. Kun luin, ajattelin, että voi kun te muut näkisitte mun blokinpurkitekstini samalla tavalla kuin mä näen nämä: ihan oikeina tarinoina, joilla on muukin arvo kuin se, että minkä tahansa kirjoittaminen ja julkaiseminen auttaa blokkiin.

Sisältöäkin näissä on, koska myös siitä mulla on paljon ajatuksia ja mielipiteitä. Ensimmäistä lukiessani ajattelin koko ajan, että niin just Sonja, noin mäkin kokisin Chain. Se on mahtava hahmo kirjoittaa, ja ai miten paljon enemmän mä sitä rakastan kuin ketään muuta, mutta jos se olisi oikea ihminen, se pelottaisi mua ihan niin kuin Sonjaa. Ymmärrän hyvin oman tilan tarpeen, ja vaikka maailmassa on ihan hirvittävän paljon niitä, jotka mielellään ottaa jonkun Chain kainaloon ja paijaa sitä ihan muuten vain ajatuksissaan niin kuin syliin hypännyttä kissaa, yhtä paljon on niitä, jotka ei yhtään tykkää kun niitä lääpitään. Toiset kokee sellaisen olkapäitä puristelevan puhetyylin lämpimänä ja ihanana, mutta toisille se ei ole mitään muuta kuin kammottavaa. Ja joo: toiselle on tosi vaikea sanoa, että menepä nyt vähän kauemmas, kun hengität mun kaiken ilman pois.
Vaikka Sonja ja Chai ei hirveästi kommunikoineet tässä, silti mulla on nyt selvä kuva siitä, mitä voisi tapahtua jos kommunikoisivat, ja se auttaa mua kirjottajana tarjoamaan Sonjalle jotain tekemistä tämänkin hahmon kautta. Ja itse asiassa monen muunkin hahmon kautta. Taas me tiedetään vähän enemmän siitä, miten Sonja kommunikoi ja miten se reagoi.

Tokan tekstin suurimmat merkitykset mulle on arjen kuvaaminen (rakastan kirjoitettua arkea, vaikka tasainen arki on kirjoituksessa harvinaista) ja muiden huomioon ottaminen. Ne tyypit, jotka ei olleet TT-kisassa, on olleet ihan hävettävän vähällä huomiolla, ja ai vitsi miten joku silti jaksaa lähteä etsimään leikkikaveria laput silmillä kulkeneesta TT-väestä, vaikka olisi kuinka blokki.

Kolmosesta mä tykkään aivan hirveästi monesta syystä. Sonja olisi mulle oikeassa elämässä ihminen, jota arastelisin, koska pitäisin itseäni jotenkin niiiiiiiin paljon huonompana ja tylsempänä ja tavallisempana. Sonjalla on rahaa, valtaa, töitä, hieno koti ja kaikkea muuta sellaista materiaalia, joita niin kauheasti haluaisin, ja vaikka se ei ihmistä määritä, silti Sonjalla olisi oikeassa elämässä mun mielestä jokin ihme valtaistuin. Kun se tarttuu lapioon, ei pelkää käärmeitä, tunnistaa rantakäärmeen eikä pidä sitä vaarallisena, se on musta yhtäkkiä taas hetken tavallisempi, koska noin mäkin voisin tehdä, noin monet normaalit ihmiset tekee! Myös sen tavallinen juttelu Harrin (ja muissa tarinoissa tietysti muidenkin) kanssa on mulle arvokasta. Koen olevani joskus samassa todellisuudessa kuin se ja kuuntelevani sen dialogia. Kun se juttelee tavallisista asioista ja ikään kuin antaa mun olla hiljaa taustalla ja tarkkailla, musta tuntuu kuin rentoutuisin sen seurassa.
Toinen juttu tässä tarinassa on se, että mä nautin oikeasti ihan henkilökohtaisista syistä hirveästi aina, kun joku purkaa niitä maailman perinteisimpiä sukupuolirooleja pienillä tavoilla ja niin luonnollisesti, ettei varmaan moni muu edes ajattele sukupuolirooleja näitä lukiessaan. Mä rakastan naisia, jotka osaa tappaa pihassa vaanivan myrkyllisen pedon, ja mä rakastan miehiä, jotka juoksee kahuissaan hakemaan tyttöystävää apuun. Tietenkään sukupuoliroolit ei ole mulle noin äärettömän mustavalkoisia, mutta siis tykkään aivan hirveästi kaiken feminiinisenä ja maskuliinisena pidetyn sekoittelusta, koska sitä oikeakin elämä on, jos ei siis kukaan pakota mihinkään rooliin (ja monesti pakotetaankin esittämään rooleja).
Hehe, ja sit vielä Harrin jutut, jotka mä tietenkin luen humoristisina, vaikka Harri ei. Se, miten tuollon kuule käärme (voin kuvitella Harrin ilmeen ja rantaa kohti viittomisen) ja miten hän ei jäänyt henkilötietoja kysymään.

Nelosessa Sonja on taas roolissa, johon en olisi itse häntä osannut kyllä laittaa, ja mulle jos kenelle tekee hyvää lukea hänestä eri rooleissa, kun niin kuin sanoin, pelkäisin häntä oikeasti. Sonja tekee taas jotain niin tosi normaalia, ja sellaista, jossa likaa kätensä. Ja vaikka se tulee aika luonnostaan, kerrot hyvin, miten se ei ole hänelle ihan arkipäiväistä.

[Sonja T.Valvoja]

Riita
Olinkohan nyt harjannut Salierin joka paikasta? Ja putsannut kaikki kaviot? En ollut oikein varma, mutta pyyhkäisin vielä varmuuden vuoksi satulansijan ainakin puhtaaksi ja nostin satulan selkään. Pitäisi yrittää keskittyä nyt Salieriin, mutta kun päässä velloi kaikki muu.

Kai se vain oli sitä että Harri stressasi töistään, jumalaton kiire saada asioita valmiiksi ja sitten kuitenkin lomautusuhka päällä. Minulla myös kiristi hermoja jostain tarkemmin määrittelemättömästä syystä, ehkä päässä alkoi napsua kun en ollut pitkään aikaan saanut olla yksikseni. Niin tai näin, olimme saaneet Harrin kanssa aikaan kunnon riidan, ensimmäisen ikinä. Ihan pikkuasia eskaloitui täysimittaiseksi kärhämäksi ja tovin huudettuani olin lähtenyt ovet paukkuen tallille. Jep, tosi kypsää ja aikuismaista, mutta näin olin tehnyt aina: paennut paikalta.

Kaikki ääneensanotut ja sanomatta jääneet asiat pyörivät päässä, samoin epätietoisuus siitä, mitä kotona odottaisi sitten kun sinne taas menisin. Olisiko Harri lähtenyt? Hetkeksi vai lopullisesti? Suuttunut lisää kun olin häipynyt noin vain? Tehnyt… jotakin, kostanut? Epätietoisuus tuntui möykkynä mahan kohdalla eikä minua lohduttanut yhtään se, että olin jättänyt Harrin todennäköisesti samanlaiseen epätietoisuuteen häipymällä ja jättämällä kertomatta minne ja milloin tulisin takaisin. Se oli tuntunut hyvältä idealta silloin, mutta nyt alkoi epäilyttää. Pitäisiköhän minun mennä takaisin kuitenkin? Aloin melkein irrottaa jo satulavyötä, mutta pakko Salierikin oli liikuttaa.

— Hei, ootsä maastoon lähdössä? kajahti Outin ääni tallinkäytävältä.

Nojasin otsani satulaan niin että Salieri otti sivuaskeleen. Tämäkin vielä. Juuri nyt kun en olisi ollut yhtään seuraa vailla. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Outi jatkoi:

— Onks kaikki ok?
— Joo, sanoin automaattisesti, mutta tulin järkiini. — Tai siis ei oikein, mut…
— Niinku sä joskus sanoit mulle, että auttaa en välttämättä osaa, mutta kuunnella voin. Lähettäiskö maastoon vaikka, jos et halua että muut kuulee?
— Mutku mä en oikeestaan haluais puhua siitä, mutisin. Koko juttu oli oikeasti niin typerä ja ihan oma vika.
— Mut jos kuitenkin?

Outi sai minun houkuteltua mukaansa. Valitsimme tietoisesti ne polut, joilla olisi vähiten ihmisiä liikkeellä. Ja niin tulin sitten purkaneeksi Outille tilanteen. Toisen myötätunto tuntui hyvältä, samoin kuin vakuuttelut siitä että tuskin muidenkaan parisuhteissa aina riideltiin aikuismaisesti ja vain merkittävistä asioista.

— Mitähän mun nyt pitäis seuraavaksi tehdä? huokaisin.
— Vaikee ruveta toista neuvomaan, mut mitä jos menisit takaisin kotiin ja jos Harri on siellä ja tilanne rauhoittunut, niin yrittäisitte selvittää homman. Vaikka musta tuntuu että sä tiedät tän jo itekin.

Naurahdin melkein jo iloisesti.
— Niin mä tiedän kyl. Mä vaan toivoin että jos sulla olis ollut joku viisastenkivi tähän, missä ei tarttis nähdä Harria tai varsinkaan pyytää anteeksi…
— No mä kerron jos keksin, mutta sitä ennen pitää ehkä mennä tällä.

Kun lähdin ajamaan tallilta kotia kohti, olin täynnä Outin valamaa varmuutta siitä että menisin kotiin ja (toivottavasti) tapaisin Harrin ja selvittäisin riidan, pyytäisin anteeksi ja kaikenkaikkiaan tekisin niin kuin olisi järkevää. Kymmenen kilometrin matkalla varmuus kuitenkin haihtui taivaan tuuliin. Ajoin ohitse tienhaarasta ja sen sijaan käänsin auton läheiselle metsäautotielle. Pysähdyin kääntöpaikalle keskelle metsää, pois kaikkien silmistä, en haluaisi nyt yhtään ketään uteliasta kyselijää, ihmettelijää tai kuulumisten vaihtajaa. Nousin autosta, nojauduin vasten auton nokkaa ja yritin saada kiinni omista ajatuksistani. Linnut lauloivat ympärillä kuin viimeistä päivää.

Minua pelotti enkä edes tiedä mikä. Ehkä epätietoisuus, kun en tiennyt mikä minua kotona odottaisi enkä tiennyt millainen riitelijä Harri oli lopulta. Tulisiko vastaan, tarjoaisiko sovintoa, olisiko edelleen vihainen, kaivaisiko tämän riidan aina esiin kun seuraavia tulisi? Tai olisi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lakaisisi koko riidan maton alle, ei haluaisi puhua siitä, ei pyytää anteeksi. Sitä en sietäisi. Niin ja sitten se ikiaikainen paha ajatus: jos nyt menisin takaisin ja tekisin aloitteen sovinnosta, olisin heikko, riippuvainen, alistuva, huono ihminen joka ei osannut edes päätöstensä takana seistä! Viis siitä että lähteminen kesken riidan pois ei ollut niinkään päätös vaan selkäydinreaktio.

Samalla järkevä aivopuolisko yritti sanoa väliin, että pitäisi kuitenkin mennä kotiin, jos ei muuten niin ihan siksi etten voinut tänne metsäänkään jäädä ikuisiksi ajoiksi. Ja että ajatukseni olivat luvalla sanoen suhteellisen typeriä, ei anteeksi pyytäminen tai sovinnonteko ollut heikkoutta tai huonoutta. Lisäksi se järkevä aivopuolisko muistutti siitä, että jos Harri yhtäkkiä ilmestyisi eteeni ja pyytäisi selvittämään asian, tämä oman elämänsä sankaritar todennäköisesti aloittaisi kärhämän uudestaan, koska oli mielestään saanut ylemmän aseman kun toinen nöyrtyi pyytämään anteeksi. Mikä luonnollisesti olisi aivan helvetin typerää.

Monta kertaa vedin henkeä ja yritin saada itseni liikkeelle, että istuisin ratin taakse ja ajaisin kotiin ja tekisin mitä piti. En vain saanut, pelotti edelleen ja mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeammaksi lähteminen tuntui tulevan. Ainahan oli mahdollista, että siellä odotti tyhjä koti, että Harri oli pakannut tavaransa ja lähtenyt eikä enää ottaisi yhteyttä. Kyyneleet nousivat silmiin ja vaikka yritin räpytellä niitä pois, yksittäinen pisara vierähti ihan vahingossa nenänvierustaa suupieleen. Miksi piti mennä pilaamaan kaikki?

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Vitsit. En saisi lukea tarinoita silloin, kun mulla ei ole aikaa kommentoida heti, koska muistan muka kommentoineeni, jos ajatus tulee heti mieleen. Mutta kun haluan heti lukea kaiken…

Kun luin tätä ekan kerran, mun ekat ajatukset eivät olleet, että voi Sonja-parka ja voi Harri. Ne oli vasta tokat ajatukset. 😀 Ensimmäisenä ajattelin, että musta on jotenkin niin huojentavaa, että Sonja ja Harri riitelee näin!! Sonja on välillä mulle jonkinlainen roolimalli, ja se, että silläkin on lapsellisista jutuista lähteviä riitoja, on huojentavaa, koska silloin en ole itsekään epäonnistunut, kun mulla on niitä. Myös riidan vatvominen kuulostaa niiiiiin tutulta ja lapsellinen ajatus siitä, että se, joka pyytää anteeksi, on jotenkin muka hävinnyt. Tykkään niin kovasti siitä, että hahmot ei ole täydellisiä ja siitä, että niillä on joskus samoja huonojakin ajatusratoja ja toimintatapoja kuin ihan oikeillakin tavallisilla ihmisillä. Vaikka en toivo Sonjalle pahaa, toisaalta tykkään, että sekin on epävarma parisuhteestaan ja elämästään monesta näkökulmasta, koska se nyt vaan on mun silmiin niin tosi inhimillistä. En ole ennen tainnut ikinä edes lukea mistään ”normaalista” riidasta, johon ei liity jotain tosi kummaa ja toisen hahmon tekemistä selkeäksi syylliseksi, en ainakaan virtuaalitallilla.

Tätä lukiessani ajattelin, että vitsi kun Outi olisi voinut jäädä Sonjan seuraan. Tuossa tilanteessa ihmisen ajatus lähtee laukalle, ja taitaa olla ihan hyödyllistä ottaa joku mukaan hokemaan, etteivät asiat nyt ihan noin traagisia ole. Harmi vaan, että Sonjan tapaan tässä tilanteessa tulee tosiaan vetäydyttyä johonkin yksikseen, eikä itse pysty itseään aina tyynnyttelemään.

[Sonja T.Valvoja]

Riidan jatko
Lintujen sirkutuksen sävy muuttui levottomammaksi ja terävämmäksi. Minä en huomannut sitä, mutta siihen havahduin kuin ensimmäiset lehahtivat lentoon tirskuttaen varoituksia. Joku – tai jokin – oli tulossa jostain. Ei välttämättä mikään varista tai oravaa kummempi.

Sitten minäkin näin hälytyksen aiheuttajan. Pitkä mies tuli metsäpolkua pitkin Orionin suunnasta. Harri, hyvin ilmeisesti. Mielessä kävi alkukantainen halu hypätä autoon ja poistua paikalta, kai se jonkinlainen kosto olisi ollut, mutta sain sen halun hillittyä.

— Moi, sanoin kun en keksinyt muutakaan. Harri vastasi samoin ja tuli auton luo.
— Miten sä mut täältä löysit? minun oli pakko tietää.

Harri naurahti.
— Joko sä oot unohtanut että sä oot jakanut sijaintis Google Mapsissa mulle? Mä katoin missä sä oot menossa ja mä aloin huolestua kun oot ollut täällä aika kauan.

Ai niin, olisinhan minäkin voinut tarkistaa Harrin olinpaikan, jos vain olisin muistanut. Ei tullut mieleenkään vaikka se oli jo Jarnon kanssa ihan vakio että sijainti jaetaan jotakin kautta, säästää monilta kyselyiltä siitä missä on menossa. Hyvin olen näemmä oppinut sinkkuelämän tavoille. Ketäpä minun sijaintini kiinnostaisi. Jos olisin muistanut koko asian, en olisi ehkä tullut tänne tai olisin ainakin kytkenyt sijainnin jaon pois.

— Mä unohdin sen kokonaan, tunnustin.
— Kuule… Anteeksi että mä räyhäsin sulle, Harri sanoi hiljaa.
— Anteeksipyyntö hyväksytty. Ja mä pyydän kans anteeksi, kun olin niin ilkeä, sanoin helpottuneena. Ei se sitten lopulta ollut sen vaikeampaa, varsinkaan kun toinen aloitti. Harri tarttui varovasti käteeni ja minä puristin sitä merkiksi siitä, että olin kiitollinen enkä enää vihainen. Eikä mikään ollut mennyt pilalle.

[Outi HalmeOsallistuja]

Olin onnistunut missaamaan ton edellisen tarinan, joten luin sen vasta nyt. Muuten olisin yrittänyt Outin näkökulmasta jotain kirjottaa, sillä sille ei oo ihan luontevin paikka yrittää antaa parisuhdevinkkejä. Aika hyvin se kuitenkin pärjäsi, vaikkei Sonja sit totellutkaan 😀

Vaikka Sonja on sellainen tyyppi, jolle toivoo pelkkää hyvää, on niin mielenkiintoista ja aitoa, että elämässä on välillä vaikeampaa, eikä Sonjakaan aina oo täydellinen tai aikuinen. En tiedä pystyykö oikeesti kukaan aina riidellessä olemaan jotenkin se hyvä ihminen. Mut ihanaa, että Sonja ja Harri teki lopulta sovinnon!

Toi sijainnin jakaminen on tosi mielenkiintoinen yksityiskohta. Se kertoo ehkä sen, ettei Sonja koe, että hänellä ois jotain salattavaa ja toisaalta sen, että luottaa toiseen. Kuulostaahan se siltä, että tarkoituksena on voida tarkistaa, ettei mitää
oo käyny ja kun esim. Sonja maastoilee paljon niin sehän on vaan järkevää. Toisaaltaa heti tulee mieleen, että jompi kumpi on vähän mustasukkainen tai kontrollifriikki, jos haluaa sijaintia seurata, mut ehkä vaan siksi, että se on itselle ajatuksena niin vierasta.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Riidan loppu on yhtä ihanan inhimillinen kuin alkukin. Joo, kostaa tekee mieli, vaikka samalla pelottaakin, että on jo pilannut kaiken. Mutta ei kai kukaan halua myöntää olevansa väärässä yhtään, jos toinenkaan ei myönnä? Mutta Harri ei olekaan näköjään mikään köppäinen poikaystävä, vaan ihan oikea mies. Me ei tietenkään tiedetä, mitä ratoja sen ajatukset on puksutelleet riidan jälkeen, mutta olivat ne mitä tahansa, Harri lopulta etsi Sonjan. Ja ennen sitä antoi ilmeisesti ihan aikaa olla yksinkin, kun oli huomannut Sonjan olevan kauan paikoillaan Mapsissa. Vitsi, jos Harri ja Sonja eroaa niin Harri kelpaisi melkein mullekin. 😀 Se ei ole täydellinen, koska oikea ihminen ei voi olla, mutta tähän asti se on ollut niin tosi kunnollinen! Antaisin anteeksi sen aiemman mustasukkaisuusdraamankin, ja Sonjakin antoi silloin, kun toinen yrittää niin kovasti eikä syytä muita tempauksistaan: ei siitä eikä tästä. Harri on kyllä niitä harvoja hahmoja, joiden kokonaisvaltaiseen hyvyyteen ainakin vielä uskon ihan täysillä. 😀 Uskoisin toki Sonjaankin, ellen näkisi sen ajatuksia ja huomaisi, että ne on joskus yhtä rumia kuin mun. Harrin päähän en niin usein pääse… 😀

[Sonja T.Valvoja]

Tällä kertaa Harri oli herännyt minua aiemmin tai ainakin jaksanut nousta sängystä aiemmin. Kun hän tuli yläkertaan kyselemään minun aamupalatoiveita, istuin sängynreunalla pidellen päätäni.

— Särkeekö päätä? Harri kysyi huolestuneena.
— Ei… tai oikeastaan vähän.
— Migreenikö?
— Kyllä tää taitaa olla ihan klassinen kankkunen…

Harri naurahti vähän, kuin salaa.
— Oliks niin kovat bileet eilen sit? Et sä kyllä illalla vaikuttanut mitenkään erityisen humalaiselta.
— Ei ne nyt niin ihmeelliset, kolme Breezeriä taisin juoda kun oli tarjolla. Mutta kun turnauskestävyys on jotakuinkin nolla, niin tän siitä saa.

Voi, onneksi pakkasin enimmät matkatavarat eilen jo valmiiksi, niin ei tänään tarvitse enää sitä tehdä! Tänään lähtisimme etelä-Suomen road tripille. Saimme hieman rajattua toivelistaamme ja ensimmäisen viikon tukikohdaksi valitsimme Mustion, osittain siksi että siellä oli tunnelmallinen hotelli, Mustion linna ja osittain sijainnin takia. Sieltä oli puolentoista tunnin matka Turkuun, sitä lyhyempi Helsinkiin. Lähistöllä olivat myös Fiskarsin ruukinkylä, Raaseporin vanha linnanraunio ja Hanko. Matkan varrelle osui muutama kiinnostava museo Riihimäeltä ja Hyvinkäältä.

— Jospas sä vaikka ajaisit eka? ehdotin varovasti.
— Totta kai, Harri lupasi heti ja istahti ratin taakse. — Etelään sit?
— Etelään.

Olen sanonut sen ennenkin: pidän matkustamisesta eikä ole niin väliä olenko bussissa, junassa vai lentokoneessa, tai ajanko itse vai istunko kyydissä. Vaikka nykyään kyllä lähes aina ajan itse. Ensin ei ollut ketään muuta ajamassa ja sitten kun Harrin kanssa aloimme liikkua kahden, autoksi valikoitui useimmiten Audi, kun se oli isompi, uudempi ja mukavampi. Ja koska se on minun autoni, minä myös ajan. Se ei tunnu Harria haittaavan millään tavoin, ei hän ole sillä tavalla erityisen kiinnostunut autoista tai ajamisesta, mutta sanoo ajavansa kyllä mielellään jos tarve on. Yleensä ne tarpeet liittyvät minun kuntooni, kuten tälläkin kertaa.

Niin, se oli siellä viime syksyn USAn reissulla kun viimeksi olin enemmän istunut autossa matkustajana. Tai kartturina. Ajoinhan minäkin toki siellä, ajoimme vähän vuorotellen Kimmon kanssa, mutta kun ajettavaa oli niin paljon. Se oli kyllä niin hieno reissu. Kimmo oli todella loistava matkaseuralainen ja meillä oli ollut kivaa keskenämme. Ja olivathan ne paikatkin aivan superhienoja! Mahtaisikohan Harrin kanssa sujua sellainen matka yhtä leppoisasti? Sitä oli hyvä vähän testailla tällä reissulla. Ainakin nyt suunnitteluvaiheessa olimme hyvin yhtä mieltä asioista.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Vanhuus ei tule yksin: sitä mä aloin hokea jo silloin joskus parikymppisenä pikkunaperona. Onneksi silti reissuun päästään ihan suunnitellusti. Nyt vähän jännittää, mitä käy. Reissu on aina jonkinlainen testi parisuhteelle. Siellä ihan varmasti on jossain vaiheessa nälkä, kuuma ja väsy, ja silloin todella näkee, millainen toinen on. Toivon, että Harri on yhtä ihana kuin tähänkin asti: sellainen, jolla on vikansa, mutta joka ei vyörytä niitä toisen niskaan.

Sonjan tämänkertainen reissu kuulostaa myös siltä, että olen kateellisempi kuin viimekertaisesta. 😀 Vitsit miten olisi kiva katsella vähän ympärilleen vihreässä Kesä-Suomessa, koluta kivoja pikku ravintoloita ja kahviloita, pyörähtää Sonjan suunnittelemissa museoissa… Ai että.

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on vähän tämmöinen kesälaidunten sadepäivän tehtävän innoittama, vaikkei varsinaisesti siihen niin liitykään.)

Kesälaitumilla
Selailin Hopiavuoren kanavalla jaettuja kuvia hevosten sadepäivästä. Nelly nähtävästi oli käynyt kuvaamassa, hän vähätteli sanoen että ihan pelkkiä nopeita kännykkäräpsyjä, mutta hevoskuva on aina hevoskuva. Minua nauratti eräs otos, jossa märkä Salieri ravistelee juuri itseään ja vieressä seisovan Jussin ilme on sellainen kuin se ajattelisi että painutkos nyt helvettiin siitä kastelemasta muita.

Suljin puhelimen ja työnsin sen taskuuni. Oli ihanaa olla lomalla kun tiesi ettei Salierin takia tarvinnut murehtia ja että sillä todennäköisesti oli vähintään yhtä kivaa. Tänään olimme käyneet Harrin kanssa Turussa, linnassa ja parissa museossa. Nyt olimme takaisin Mustiossa ja Harri oli päättänyt lähteä lenkille huolimatta sateesta. Minä jäin istumaan uuden kirjan kanssa kartanon terassille katon alle.

Sateesta huolimatta ei ollut mitenkään kylmää. Minulla oli t-paidan päällä ohut neule ja tarkenin sillä ihan hyvin. Oli aivan tyyntä ja pisarat putoilivat suoraan alas pilvistä. Ne olivat isoja ja sanoivat plops, kun osuivat puiden lehtiin. Maahan osuessaan tuhannet pisarat pitivät ääntä, josta en tiennyt oliko se sirinää, kohinaa, huminaa vai jotain muuta. Annoin kirjan olla vielä rauhassa terassin pöydällä ja suljin silmäni. Ehtisihän sitä, jos nyt hengittäisin vähän aikaa raikasta, kosteaa ilmaa. Edessä aukeavalta pihalta kantautui jokin tuoksu. Se ei ollut kukka eikä kostea maa eikä oikein nurmikkokaan, vaikka ruoho näytti vastaleikatulta. Ehkä se oli joki, vaikka sitä ei terassille näkynytkään puiden takaa.

Oli niin rauhallista. Sisältä kuului vaimeita hotellin ääniä, puhetta, askelia ja astioiden kilinää. Ilmeisesti ravintolassa oli seurueita syömässä tai sitten siellä valmisteltiin jo illallisaikaa. Siinä on tietty luksuksen ja loman tunne, kun toiset hoitavat kaikki käytännön työt ja itse saa vain olla. Ja kun on maksava asiakas, saa vain olla hyvällä omallatunnolla.

Terassin ovi kävi. Avasin nopeasti silmäni ja tartuin kirjaan aivan kuin olisin koko ajan lukenut. Tulija asteli toiseen suuntaan, ei istunut vaan jäi seisomaan samalla kuin puhui puhelimeensa. En nostanut katsettani, mutten voinut olla kuulematta ääntä. Matala miehen ääni, jossa kuului venäläinen korostus ja, kun osasi sitä etsiä, aavistuksenomainen ranskalainen aksentti eikä minun tarvinnut edes katsoa tietääkseni kuka mies oli. En tiennyt olinko ärsyyntynyt, lievästi iloinen vai pahasti kauhuissani.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Ettei olisi ollut tämä kuva..? (Sori, mulla ei ollut käyttää tähän kuin kymmenen minsaa, vaikka luomasi mielikuva olisi ollut kyllä vaikka koko iltapäivän arvoinen!)

Sonja reppana se ajautuu sellaisiin paikkoihin, joissa entisen elämän hämärät heput viihtyvät. Tai no — eihän se varmaa ole, että tämä heppu olisi kurja ja hämärä, mutta jännittävä loppu saa heti mun aivot sille vaihteelle ja mut arvailemaan. :DD Varsinkin kun olen aika varma heti, että me ollaan tavattu tämä tyyppi jo keväämmällä ja vähän odottelin kuulevinani vielä lisää! 😀

[Sonja T.Valvoja]

Välipala: kirjahaaste
1. Kirja, jota luet parhaillaan?
Jahah, mikähän niistä? Tällä hetkellä kesken ovat ainakin seuraavat:
Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa
Jones: The Plantagenets
Kauranen: Sonja O. kävi täällä

Tähän en laske niitä kirjoja, joita luen toista (tai kolmatta tai neljättä tai…) kertaa, kts. kysymys 5.

2. Kirja, josta tykkäsit lapsena?
Kaikki? Merja ja Marvi Jalon hevoskirjat kuluivat käsissä. Ensimmäisiä itse lukemiani kirjoja olivat Hiekkalan lapset, niitä kirjoja taisi olla useampi. Sitten oli Ukkosen Poika. Joistakin Neiti Etsivistä pidin myös, mutta toisista sitten taas en.

3. Kirja, joka jäi kesken
Näitä on todella vähän, yleensä kahlaan toivottomatkin tapaukset läpi pelkällä sinnillä. Poika raidallisessa pyjamassa jäi kesken kun tajusin ensimmäisen n. 10 sivun jälkeen, mistä siinä on kyse enkä halunnut lukea pidemmälle.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen
Jaa, näitä riittää. Herkässä teini-iässä luettu Sormusten Herra kolisi ja palaan siihen säännöllisesti uudestaan. Minttu Hapulin Selibaattipäiväkirjat sitten myöhemmin myös ja tuoreimpana ehkä Siilasmaan Paranoidi Optimisti.

5. Kirja, johon palaat uudelleen
Aika moni jää hyllyyn, luettavaksi silloin kun kaipaa jotakin lukemista, joka ei vaadi sillä tavalla ajatusta kuin täysin uuden kirjan kahlaaminen läpi. Sormusten Herran mainitsin, mutta se on vain yksi todella monesta. Ilmankos sitten kirjahyllymetrien määrä kasvaa?

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Kirjakeskustelut ja -kyselyt kertoo mulle paljon ihmisestä, joten ne kertoo paljon hahmoistakin. Vitsit kun jaksaisi jokaiselle omalle hahmollekin tehdä oman kirjahyllyn niin kuin Sotamaalauksessa on Spotify-lista, mutta kun ei vaan. Ainakin omat hahmot lukee niin tosi erilaista (köh, huonoa, köh) kirjallisuutta kuin mä, että taustatyö olisi mahdoton! Ja sitten on niitä jotka on niin kuin Eetu: eivät osaa lukea.

Sonja tuntuu lukevan ja tykkäävän kans ihan eri kirjoista kuin minä ja lukee yllättävän samanlaisia kuin Inari voisi lukea. Yliopiston kirjallisuuskurssit ovat varmistaneet, että nämäkin on tullut suurimmaksi osaksi joko luettua tai referoitua päästä. :DD Sonjan kirjat, etenkin lapsena luetut, kuvaavat myös hyvin aikaansa. En taida tietää yhtäkään suurin piirtein mun ja mun sisarusten ikäluokan tyttöä, joka ei olisi mennyt Neiti Etsiviä läpi, enkä yhtäkään Merja ja Marvi Jalon heppakirjoihin tutustumatonta heppatyttöä. Ne on suunnattu just sellaisille ahmimisikäisille, jotka tykkää kun niitä saman sarjan kirjoja on ja on ja on ja on. Jalon kirjoja näyttää liikkuvan kirjastosta nytkin vilkkaasti, mutta onkohan lie aika jo kuluttanut Neiti Etsivät?

Ihmisestä ja hahmosta kertoo paitsi se, mitä se lukee, myös se, miten se puhuu kirjoista. Tämä on tietenkin kysely eikä kirjallisuuskeskustelu, mutta ainakaan Taru Sormusten Herrasta -kirjoista tykkäämistä ei ikinä tarvitse perustella. Pikemminkin meidän, jotka ollaan yritetty ja yritetty tykätä niistä mutta vieläkin inhotaan, pitää perustella. :DD Luotat tässä kirjoittajana paljon myös meidän lukijoiden yleissivistykseen: siihen, että me tunnistetaan ainakin osa teoksista. Osan perusteleminen (samalla lailla kuin Poika raidallisessa pyjamassa) olisi toisaalta vihjannut vähän, mistä teoksissa on kyse, mutta toisaallta muuttanut merkittävästi Sonjan tapaa puhua kirjoista kirjahaasteessa.

[Sonja T.Valvoja]

Otteita päiväkirjasta
Ihanaa olla kotona! Siis kotona-kotona Orionissa. Oltiinhan me jo Tampereen-kotona melkein viikko sielläkin. Mut nyt on kiva olla vaan omassa kodissa ihan just niinkuin haluaa. Vaan oli kiva reissu, ei voi kiistää. Kaikenlaista kiinnostavaa tuli koluttua läpi, mutta ehti kans ihan olla vaan, kattella ympärilleen ja haahuilla ja hautautua kirjansa kanssa johonkin mukavaan nurkkaan. Paljon tuli ajeltuakin ja katseltua maisemia ratin takaa.

Mä niitä paikkoja jo listasinkin lyhyesti kunakin päivänä, mutta jospa yrittäisin tähän vähän kirjoitella yleisiä vaikutelmia.

Reissun parhaita puolia oli ainakin se Mustion Linnan hotelli, oli laadukas, mukava ja persoonallinen paikka. Ravintola oli myös tosi hyvä ja se linnanpuisto aivan mahtava. Toinen mieleenjäänyt seikka oli ne maisemat yleisesti: tuo etelä-Suomi on niin erilaista aluetta kuin tämä Pohjanmaa. Tampere ja Pirkanmaakin on jo erilaista, mutta jotenkin se vielä korostuu tuolla Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa. Ainakin tuolla Mustion seuduilla oli paljon tällaista kartano- ja ruukkihistoriaa, vanhaa kulttuuri- ja teollisuusseutua, ihan toisenlaista kuin täällä vaikka onhan täälläkin ollut asutusta ja kartanoiksikin luettavia isoja tiloja ja teollisuutta. Se vain tuntuu jotenkin… vähemmän arvokkaalta. Tuolla Helsingin ja Turun välillä on se aito ja oikea.

No eihän näitä voi tietysti sinänsä vertailla, erilaiset alueet, luonto, ihmiset, sijainti. Jos esimerkiksi miettii tätä Mustion omistajaa, Hjalmar Linderiä. Suuri omaisuus, oikea teollisuuspatruuna ja kartanonherra, Mustion lisäksi sillä oli ainakin vissiin Kytäjä, omat rautatiet, kirkot, koulut työläisille, varmaan Suomen rikkain mies. Kyllähän täällä Pohjanmaalla yritetään joka asiassa aina olla niin mahdottoman komiaa, mutta aika kalpeita esityksiä nämä historialliset hahmot täällä päin on.

Ehdottomasti paras paikka shoppailuun oli Fiskarsin ruukinkylä. Siellä on kaikennäköistä pikkuputiikkia, paikallista taiteilijaa ja käsityöläistä. Ai että siellä oli kaikkea ihanaa tarjolla. Ja hyödyllistäkin ja jos se kerran on vielä kotimaista suunnittelua ja tekoa, niin voiko siitä itseään moittia jos luottokortti vilahti aika monta kertaa? Tiedän että oon helppo tässä suhteessa enkä ole kyllä muuttunut. Ei se kai niin väärin ole.

Kohteista on tosi vaikea valita suosikkia, kun kaikki olivat hienoja tai kiinnostavia tai molempia. Suomenlinna, Ateneum, Turun linna, viinamuseo, Hanko, Kemiö, rautatiemuseo… Ehkä Raaseporin rauniolinna saattaisi vetää sen pisimmän korren. Olihan Turun linnakin tosi hieno ja vanhempi kuin Raasepori, mutta jotenkin tuolla Raaseporissa tuntui Turkua enemmän se historia. Se kun kävelee jossain ja tietää että samalla paikalla on kävelty satoja vuosia ja koskettaa seinää, joka on muurattu 600 vuotta sitten. En tiedä miksi sitä fiilistä pitäisi nimittää, innostus vois ehkä olla lähimpänä.

Tampereellakin oli kiva olla vaihteeksi ihan turrena vaikka kyllä mä kävin toimistolla yhtenä päivänä palaveeraamassa. Harri tuntee Tamperetta vähemmän ja mä sain toimia oppaana. Kierreltiin nähtävyyksiä ja kauppoja ja Särkänniemessä käytiin tietysti. Yhtenä päivänä lähdettiin epämääräiselle ajelulle Kangasalan suuntaan, käytiin parissa näkötornissa, automuseoissa ja sit ajeltiin Sahalahden suuntaan, käytiin katsomassa yhtä vanhaa myllyä siellä. Ihan vaan koska voitiin. Tampere on kyllä niin kotikaupunki, ettei mua olis ikinä haitannut se, jos olisin asunut loppuikäni siellä. Vaikka eihän tässä Seinäjoen perämettässä mitään vikaa ole, tämä on se toinen koti, mutta jos pitäisi valita vain toinen, niin en osaisi. Onneksi ei tartte vaan voi pitää molemmat.

Mustiossa tuli sit vastaan Vladimir ihan yllättäen. Sanoi käyvänsä siellä syömässä vähintään pari kertaa kesäkauden aikana, tykkää paikasta myös. Ja ei Kirkkonummelta ole sinne kuin reilu puoli tuntia matkaa. Me ehdittiin tällä kertaa jutella pitkä tovi ja mulle jäi siitä periaatteessa ihan hyvä olo, mutta en oikein tiedä sit mitä Vova ajattelee.

Mä selkeästi jäin sen mieleen silloin aikoinaan, en ollut mikään random-lomapano, yksi monista. Tietysti, jäihän sekin mun mieleen niin että kaivelee vieläkin. Sen se kielsi että olisi yksinomaan mun takia antanut tyttärelleen nimen Sonja, mutta kuulemma inspiraatiota olin vähän antanut. Tästä viimeisimmästä tapaamisesta mulle jäi kaikesta huolimatta jonkinlainen pohjakutina. En nyt suoraan sanoisi että vanha suola janottaa (Vovaa, ei mua vaikka eihän mulla olis varsinaisesti mitään sitä vastaan, jos en olisi varattu), mutta jotakin sinne päin. En tiedä mistä tällaisen sain päähäni, joku… sanamuoto, äänenpaino, ele, mistä näitä tietää. Ja voihan olla että olen ihan totaalisen väärässä ja luulen itsestäni liikoja.

Tulin sitten tunnustaneeksi Vovalle etten ollut varsinaisesti naimisissa enää, vaikka olin Hopiavuoressa niin väittänyt, vaan leski mutta että varattu kumminkin jo. Vova kertoi itse olevansa eronnut muutama vuosi sitten. Lapsia on 2, Sonja ja sitä nuorempi poika, jonka nimenkin se sanoi mutten muista. Se mihin kiinnitin huomiota oli se että Vova puhui tästä ex-vaimostaan aika ikävään sävyyn. Tai ei se siitä paljon puhunut, mutta siitäkin vähästä pystyi päättelemään. Tuntui tosi tympeältä, kun mä olen aina pitänyt Vovaa kohteliaana miehenä. Ja vertailun vuoksi: Harri ei koskaan ole puhunut omasta exästään pahaa, vaikka sillä ehkä olisi ollut aihettakin. Ei, se korostaa aina sitä että se niiden ero oli kahden kauppa ja kumpikin on ihan yhtä syyllinen lopulta. Sanoisin että pisteet tästä Harrille.

Päivän plussat:
— Oma koti
— Kaikki ihanat tuliaiset, joita olen tässä purkaillut pusseista ja paketeista
— Kirsikat kotipihassa, alkavat olla kypsiä ja niitä on ihan kivasti
— Salieri, kun kävin sitä katsomassa tuossa jo, jakselee hyvin laitumella ja on ollut ihan kunnossa
— Se että tätä lomailua (sort of) jatkuu vielä reilu kuukausi
— Harri kun se osoittautui kivaksi matkaseuraksi, meillä oli oikeasti tosi kivaa siellä kahdestaan
— Mummun kanssa juteltiin taas pitkä tovi vanhoja ja vähän uudempiakin asioita, se olisi varmasti tykännyt siitä Fiskarsista ja Raaseporista, vitsit että ne on vähän liian kaukana päiväreissuiksi

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Kuulostaa ihanalta lomalta. Siis ihan Vladimireineen kaikkineen. Muutaman museon, linnan ja jännän paikan koluaminen olisi ihana, sopiva seikkailuloma. Sonjalla oli vähän eri kuviot viimeksi lomallaan, mutta vaihtelu virkistää. 😀 Tähän ajeluun tällainen paikallaan viihtyväkin pystyy paremmin ikään kuin liittymään mukaan ajatuksissaan, kun osaa kuvitella ne paikat, joita ei tiedä. Sekin on kiva, ettei Harrin naama alkanut loman aikana ärsyttää. Lomallahan sen viimeistään näkee, millainen toinen on, kun on kuuma, nälkä ja väsy… 😀

[Sonja T.Valvoja]

Stalkkeri
Vladimir oli pyytänyt minua Facebookissa kaveriksi. Hyväksyin kutsun mietittyäni vähän aikaa. Pääsisihän siitä eroon, jos alkaa tuntua liian kiusalliselta. Selasin Vovan timelinea läpi ja salaa vieläpä, niin ettei Harri nähnyt. Voi luoja että tunsin oloni typeräksi, mutten voinut itselleni mitään. Toisaalta: ei Harri muutenkaan ollut kiinnostunut minun somefiidistäni, keitä seurasin, kuka tykkäsi postauksistani ja kenen kuvia katselin ja miksi. Kait minä tämän Harrille voisin tunnustaa, jos asia tulisi puheeksi, enhän minä ollut mitään luvatonta tekemässä, ihan vain normaalia… exän stalkkaamista.

Vovalla oli paljon kuvia Facebookissa, Instagramissa vähemmän. Joitain selfieitäkin oli joukossa. Totesin sen taas että aika oli kohdellut Vovaa kauniisti, sen toki olin nähnyt jo livenäkin. Hän oli vähän rotevoitunut, kasvattanut hartioita. Ohimoilla näkyi aavistuksenomaista harmaata, mutta muuten tukka oli yhtä tumma ja tuuhea kuin silloinkin. Kasvot olivat saaneet kulmikkuutta ja jykevyyttä tai ainakin muistelisin niin, siitä Nizzan kesästä oli niin kauan…

Hän näytti asuvan maalla, ainakin kuvissa näkyi vehmasta peltomaisemaa ja puutarhaa. Oli omenapuita ja marjapensaita, tammia, kukkasia, lammikko ja — räpyttelin silmiäni — kartano. Sellainen vanhanaikainen, keltaiseksi maalattu herraskartano, valkoiset ikkunanpielet ja nurkkalaudat. Sen verran mitä sisältä oli kuvia, se näytti olevan täysin remontoitu, mutta vanhaa kunnioittaen ja sisustettu huolella. Se oli kuin suoraan jostain englantilaisesta sisustuslehdestä ja olin kateudesta hieman vihreä.

Eivät kaikki kuvat niin puunattuja olleet, lasten olemassaolo näkyi kyllä ja myös pikku-Sonjan hevosharrastus. Mutta jos autonkyljessä nyt vähän kuraa onkin, on silti hieman eri asia jos kurainen kulkine on Mersun GLS-sarjalainen kuin että jos se olisi 15 vuotta vanha farmari-Passat. Golfia ja purjehdusta harrasteltiin näemmä myös. Ne perinteiset, huomasin ajattelevani. Juu juu, olimmehan mekin Jarnon kanssa käyneet tutustumassa golfiin aikoinaan. Siinä vaiheessa kun Jarno hankki omat mailat, minä ostin kostoksi moottoripyörän. Se minun golf-harrastuksesta.

Matkakuviakin näytti olevan, paljon erityisesti Ranskasta, mitä en tietenkään ihmettele yhtään. Vovahan oli ranskalainen kaiken muun lisäksi. Nizzasta oli melko tuoreita kuvia, tunnistin silti Promenade des Anglais’n, Negrescon ja sen puiston. Vaan oli kuvia muualtakin Euroopasta, Yhdysvalloista, kaakkois-Aasiasta. Kauniita kuvia, kauniita paikkoja ja jetset-elämää, sanoisi joku joka ei pidä sitä elävistä ihmisistä. Minä en osannut niin sitä paheksua, toisaalta olin ehkä vähän jäävi sanomaan mitään. En osannut olla edes kateellinen (paitsi ehkä siitä kartanosta kun se oli niin hieno) vaikka Vovan rahavarat saattoivat ylittää omani moninkertaisesti. En tiennyt hänen finansseistaan sen tarkemmin, mutta kyllä näistä kuvista pystyi jotakin päättelemään.

Miltähän minun somefiidini näyttää ulkopuolisen silmin? Salieri, Salieri, Salieri, puutarha, museo, Turun linna, Raaseporin linna, toinen museo, kirjaostokset, kolmas museo, auto, puutarha, itse tehty deep dish -pizza, Salieri, traktori (!), peltomaisema, kukkasia, Harri, sorsa, rantakäärme, Salieri, metsää… No ainakin hevosharrastus käy selväksi, ja luonto ja maaseutu. Autosta voinee päätellä jotakin tulotasosta ja varoista. Historiakin selvästi kiinnostaa ja reissussa on käyty, tosin viime aikoina vain Suomessa. Ehkä noissa joissain kuvissa näkyy taloa ulkoa ja sisältä sen verran että siitäkin saattaa jotakin kuvitella.

Olin tässä kesän mittaan autellut Markusta maatilan hommissa aina joutessani ja napannut sopivan hetken tullen kuvia koneista ja töistä. Ne postaukset olivat Instassa yllättävän tykättyjä, en käsitä miksi. Totta kyllä, tilini oli julkinen ja käytin englanninkielisiä hashtageja, joten sinänsä se ei ollut ihme jos kuvista tykkäsi moni ihan vieraskin käyttäjä. Mutta että kun tuli kommenttejakin! Sydämenkuvia, peukkuja, hymiöitä ja yleislaatuisia kehuja sekä suomeksi että englanniksi. Oliko se nyt oikeasti niin erinomainen asia että nainen päivitti konekuvia? Kun ei niitä ollut edes mitenkään paljon muihin verrattuna. Minkähänlaisia johtopäätöksiä joku stalkkeri noista kuvista tekisi?

[NellyValvoja]

Oi kyllä, moni miettii miltä oma tili näyttää ulospäin 😀 . Khöh, itsehän, khöh, en sitä tietysti tee, mutta varmasti moni. Khöh.

Ihan samoja ajatuksia varmasti pyörii päässä ja sitä kautta tulee ajatelleeksi, että mitähän se oma elämä oikeasti pitää sisällään. Sonjan tapauksessa paljon luontoa ja maisemia ja hevosia – etenkin Salieria. Mun mielestä se kuulostaa ihan mahtavalta 😀 . Sonja kuitenkin matkustaa ja näkee paljon. Ja samaan aikaan Sonjalla on aina se rakas heppa, jonka luokse on aina yhtä mukava tulla 🙂 !

[MarshallOsallistuja]

Meissä kaikissa asuu pieni stalkkeri, vähän pitää urkkia että mitä se vanha kaveri tai just exä on touhunnu. Ja siinä vaiheesa jos toisen feedit on täynnä kaikkea hienoa ja loisteliasta niin tulee se pieni pohdinta että minkälaisen kuvan itestä se oma some antaa?
Mutta niinku Nelly jo sanoki, niin Sonjan somehan kuulostaa just hyvältä!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tämähän on hieno tapa kertoa lukijalle paljon kerrallaan Vladimirista ilman, että menee puhtaan kuvauksen puolelle. Olen luullut, että eksiä (ja nyksiä) stalkataan vain elokuvissa, mutta päättelen sekä tarinasta että kommenteista sen olevan oikeaa elämää. 😀 Aloin heti vainoharhaisena miettiä, miltä omat somefeedit kertovat… …vaikka Facebookin tietenkin suursiivosin joskus tositarkoituksella ihan töiden takia.

Sonjan kuvauksen perusteella mulle ei tulisi tämän miehen somefeedistä ihan sama olo kuin Sonjalle tulee. Oikean elämän tuttavuuksista olen huomannut, että ihan hirveän suuri osa markkinoi somessa sellaista osa-aluetta elämästään, jota ei todellisuudessa ole oikeasti olemassa. Korostetut mun muru <333 -kuvat tuntuvat kertovan parisuhteen ongelmista siinä missä omaisuuden esittely veloista varallisuuden sijaan. Aina on poikkeuksia. Edellisten juttujen perusteella tämä ukkeli tuntuu kuitenkin tottuneen aika loisteliaaseen elämään, eli jos reissausta ja parempia autoja tosiaan on arjessa, näkyyhän se nyt feedissä! Vaan mieluummin seuraisin itse Sonjaa ja näkisin rantakäärmeen, traktorin ja monta Salieria. 😀

[Sonja T.Valvoja]

Vuosi myöhemmin
Kiemurtelin sängyssäni tuskastuneena. Ensin en löytänyt sopivaa asentoa, sitten oli hiki, sitten tuli kylmä. Mukavan viileiltä tuntuneet lakanat muuttuivat kuumiksi ja ahdistaviksi. Potkin peiton pois mutta varpaita alkoi taas palella. Ärsytti tällainen, kun tätä nykyä yleensä nukuin kuin torakka (en tiedä miten torakat nukkuvat, mutta mummu aina sanoo niin).

Nousin sängystä, sillä kohta Harrikin havahtuisi tähän ähräämiseen. En nähnyt pimeässä juurikaan mitään, mutta tuntuman perusteella osasin kulkea alakertaan ja terassin ovelle. Viileä ilma tulvahti vastaan ovesta. Se ei ollut kuitenkaan niin purevan kylmää kuin olin olettanut, itse asiassa se oli jopa melkein lämmintä. Ja kosteaa. Ja tuoksui hyvältä. Iski déjà vu: olen istunut täällä ennemminkin, samalla tavalla kosteassa, viileässä loppukesän yöilmassa kun en saanut unta.

Minun ei tarvinnut pinnistellä kovinkaan paljon, kun muistin sen ensimmäisen virallisen yön täällä uudessa kodissa, silloin kun kaikki tavarat oli siirretty ja paikoillaan, ja Salierin olin tuonut Hopiavuoreen. Se oli ehkä se viimeinen niitti: koti oli siellä missä hevonen oli. Muistelin päivämääriä ja tulin siihen tulokseen, että siitä oli kokolailla tasan vuosi. Ajatella.

Muistin edelleen miltä minusta oli silloin tuntunut. Olin seissyt uimahyppytornissa kymmenen metrin korkeudessa ja katsonut alas. Olin kiivennyt sinne vapaaehtoisesti ja nyt piti hypätä. Pelotti niin maan perusteellisesti. Laiha lohtu oli sentään se, että päätös oli tehty sekä järjellä että tunteella ja ennen kaikkea ihan itse. Mutta olin silloin vielä niin tiukasti kiinni vanhassa elämässä, että muutto tänne pelotti. Sitä oli vaikea tunnustaa itselleenkään. Mitään varsinaista syytähän ei ollut pelätä ja aina olisi voinut palata Tampereelle, jos olisin todennut ettei homma toimi. Vaan ei pelko kuuntele järkeä.

Miten lyhyeltä tämä vuosi tuntuikaan, vaikka ero siihen vuodentakaiseen oli oikeastaan valtava. Miten rikki minä olin silloin vielä ollut. Nyt sen vasta oikein huomasi ja tajusi, vaikka tuolloin olin ollut niin mukamas vahva jo. En ollut. Olin vain niin väsynyt siihen suruun ja murheeseen, että halusin päästä eroon siitä ja mennä eteenpäin, vaikka sitten väkisin. Ehkä se suuri muutos siinä kohdin oli hyvä idea. Kun räjäyttää päänulkopuolisen elämänsä lähes kokonaan uusiksi, vanhat surut jäävät hieman sivuun. Pakenemista, joku sanoisi, mutta minä olen toista mieltä. Ei se enää siinä vaiheessa ollut pakenemista vaan uuden elämän järjestämistä. Niin minä sen näin ja niin oli hyvä.

Joku lintu lauloi metsässä huilumaista, toistuvaa nuottiaan.

Hyvä siitä oli tullutkin, kyllä sen nyt kehtasi sanoa. Nukuin hyvin ja söin. En ollut yksinäinen, vaikka pelkäsin ehkä kaikkein eniten sitä että ystävät jäivät Tampereelle ja minulla ei olisi täällä ketään. Markus oli edelleen Markus, melkein-isoveli ja kun asuimme taas naapureina, yhteys palasi vanhaksi ja luottamukselliseksi. Hopiavuoressa oli tutuksi tullut talliperhe. Paikallisissa Ingress-piireissä olin tutustunut vähän paremmin muutamiin ihmisiin, joiden kanssa tuli vaivihkaa vietettyä aikaa muutenkin kuin vain pelatessa. Ja eiväthän ne Tampereen-kaverit mihinkään kadonneet! Ei Seinäjoki ole maailman ääri! Vasta pari päivää sitten lähtivät takaisin Tampereelle maalaisloman vietosta.

Ja Harri, ennen kaikkea Harri. Enpä olisi vuosi sitten arvannut, nauranut olisin jos joku olisi tullut kertomaan että minulla on vuoden päästä miesystävä. Ja vielä että kuka! Koko juttu oli niin uskomatton että teki mieli nipistellä itseään edelleen. Ei näin voi käydä ja silti kävi. Hymy pyrki ihan väkisin esiin kun mietin Harria ja meitä.

Tiedän ihan hyvin tämän olevan sitä ensimmäisten vuosien hormonihuumaa, molemmilla varmaan keskimääräistä pahempi kun edellisestä kerrasta on vuosikausia. Tiedän paljon muutakin, kuten vaikka sen että tässä ei olla ihan kersoja enää. Kummallakin on kokemusta pitkästä parisuhteesta ja kumpikin tietää omat ongelmansa siinä. Tiedämme aika paljon myös toisen ongelmista ja toistaiseksi niihin on löydetty ratkaisuja. Jos tässä vaiheessa on onnellinen ja siihen on olemassa ihan järkisyitäkin, niin ihan mahdottoman huonosti eivät asiat voi olla.

Jotenkin en edes hätkähtänyt, kun ajatusteni kohde ilmestyi terassinovelle kyselemään miksi minä täällä istuin keskellä yötä. Vastasin niinkuin asia on: en saanut unta ja tulin tänne haukkaamaan yöilmaa.
— Mikäs sua valvottaa nyt? Harri istahti viereeni terassin penkille.
— En varsinaisesti tiedä. Ellei sitten se, että siitä on aika tarkalleen vuosi kun mä muutin tänne virallisesti. Mutta senkin muistin vasta just äsken.

Kerroin siitä miten olin huomannut tulleeni vuoden takaisesta niin paljon eteenpäin, että kaikki oli ihan toisella tavalla nyt. En maininnut mitään siitä mikä Harrin osuus oli asioissa. Oletin hänen tietävän sanomattakin että se oli merkittävä. Sitä paitsi minulla oli päässä muhimassa pommi. Se johtui Outista, joka taannoin vitsaili jotakin asiasta ja siitä sen hautominen alkoi. Mietin kuumeisesti olisiko nyt sopiva aika pudottaa se. Ehkä. Ei se siitä jarruttelemalla paremmaksi tulisi.

— Pitäiskö meidän muuttaa ihan virallisesti yhteen? päästin suustani ja jäin pallea yhteenpuristuneena odottamaan reaktiota ja vastausta.
— Tännekö?
— Nii. Niin mä ainakin ajattelin.
— Ootsä varma?
— En. Mutta en mä varmaan koskaan olisi varma siitä, niin ajattelin sitten että miksei kokeilisi nyt heti. Onhan tämä siis tosi nopeasti, että jos sä et halua vielä niin mä ymmärrän kyllä, yritin pehmennellä sanomisiani.

Harri hapuili minun kättäni ja puristi sitä.
— Totta kai meiän pitäis muuttaa yhteen, hän sanoi naurahtaen. — Mä oon miettiny sitä itekin jo jonkin aikaa. En oo vaa uskaltanut ottaa puheeks. Pari juttuu pitää sopii, mut ei nyt aamuyöstä. Puhutaan niistä huomenna, jooko?

Tassuttelimme käsi kädessä takaisin makuuhuoneeseen. Tällä kertaa olin toiveikas: jospa saisin nyt unen päästä kiinni.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tämä on taas sellainen juttu, jota tykkään paitsi lukea, myös kirjoittaa. Kun hahmo ja sen tarina on tuttu ja rakas, musta on nostalgista katsella hahmon kanssa taaksepäin sen matkaa, joka on ainakin osaksi mulle tuttu. Sitä nousee itsellekin muistoja hahmon jutuista: niitäkin, joita ei mainita. Lisäksi mun omat aivot sattuu toimimaan myös niin, että satunnaisesti havahdun jostain arkisesta askareestani ja mietin omaa elämää samalla tavalla: enpä olisi uskonut tässä olevani esimerkiksi vuosi tai viisi vuotta sitten.

Sit tulee tämä uusi käänne. Yhteen muuttaminen. Musta on ihanaa, että nämä kaksi muuttavat yhteen! Mähän olen ihan rakastunut Harriin tietenkin, kun se on osoittanut niin hienoja luonteenpiirteitä ja inhimillisyyttä, mutta lisäksi Sonja on niin järkevä, että etukäteen uskoisin niiden tulevan juttuun ihan virallisestikin saman katon alla asuen. Paljonhan ne jo on yhdessä. Toisaalta taas yhteen muuttaminen on aina ihan hirrrveän iso juttu! Sonjallakin on ihan käytännön asioita mietittävänään, vaikka ei keskellä yötä, niin kuin Harrikin sanoo. Jaiks jos tulisi ero ja joutuisi tappelemaan vaikka omaisuudesta, sitäkin kun Sonjalla on! Edellisestä miehestä ei erottukaan ihan niin. Vaikka Sonja on kuinka järkevä ja varmana ottaa huomioon nämä ilmiselvimmät asiat, mun luotto kenenkään, Sonjankaan, järkeen ja harkintaan ei ole rajaton. Tietääköhän se, ettei se voi todennäköisesti tietää vielä ihan kaikkea, mikä Harrissa on loppujen lopuksi ärsyttävää? Hoksaako se, että aika suuri osa väestä antaa naisystävälle tai miesystävälle vähän erilaisen roolin ja tehtävät arjessa kuin avopuolisolle? Sen Sonja on ainakin ajatellut, että yhteen muuttamisen jälkeen ei voi kovin kesken enää un-evolvata suhdetta sellaiseksi kuin ennen, koska sellaiset pokemonit pakkaa kehittyä vain ylöspäin: tulee eteen asioita, jotka ei ole koskaan enää ihan niin kuin ennen. Peilailen yhteenmuuttoon paljon omia ajatuksiani ja reviiritietoisuuttani, ihminen kuin olen, mutta suurimmaksi osaksi olen tietenkin iloinen Sonjan puolesta. 😀

[Sonja T.Valvoja]

Ajatuksenvirtaa: raha
Hahmotin asiat aina paremmin, jos sain ne itse kirjoittaa käsin. Nyt raapustin numeroita allekkain, talouden tulot ja menot. Piti katsoa missä oikeasti mennään, kun olimme tekemässä radikaaleja muutoksia elämään.

Harri oli ilmoittanut maksavansa oman osuutensa Orionin kuluista, hän ei kuulemma ala siivelläeläjäksi. Hyvä että siitä ei tarvinnut erikseen riidellä. Olen tyytyväinen siihenkin, ettei minun tarvinnut edes ottaa asiaa puheeksi itse, vaan sen teki Harri. Pisteet siitä, hän on näemmä tervepäinen yksilö myös ja jopa raha-asioissa. Pelkäsin etukäteen vähän juuri sitä, sillä eri planeetoilta olevat käsitykset rahasta ja kuluista ja niiden jakamisesta voisivat tehdä paljonkin hallaa.

Harrin nykyinen asunto on kysymysmerkki. Hän itse heitti idean sen vuokraamisesta. Kannatan tätä lämpimästi, sillä nyt ensin vuokratulo kattaisi lainanlyhennykset ja vastikkeet, ja kun laina on maksettu, se tuottaisi riihikuivaa rahaa. Lisäksi se olisi sitten olemassa sitä varten, jos meillä menevät sukset ristiin. Toki siinä on vuokranantajan puolelta varmaan puolen vuoden irtisanomisaika, mutta sen kanssa nyt vain pitää elää.

Henkilökohtaisella tulopuolella asiat näyttivät varsin hyviltä. Sijoitukset tuottivat jopa yllättävän hyvin. Tietenkin ne laskisivat, jos tästä saadaan aikaiseksi maailmanlaajuinen lama. Ne oli kuitenkin hajautettu mahdollisimman hyvin, joten jos ihan täydellistä rahoitusmarkkinoiden tuhoa ei tule, niin hillitöntä hätää ei luulisi olevan. Ja jos näin taas kävisi, niin tässä olisi käsissä suurempiakin ongelmia sitten.

Se mitä varsinaisesti ynnäilin oli palkkatuloni ja miten sen poistuminen vaikuttaisi talouteen. Ei se olisi katastrofi, selviäisin ihan kelvollisesti ilman ilman sitä, olettaen tietenkin että sijoitusten tuotot eivät laske radikaalisti. Varsinaisesti en kuitenkaan halunnut luopua työpaikastani (projektinjohtotehtävistä kylläkin, ei ollut minun juttuni kun aikaa tärvääntyi kaikenlaiseen muuhun paitsi koodaamiseen), mutta mieleeni oli loman aikana tupsahtanut ajatus osa-aikaisuudesta, ehkä jopa 50% työaika. Jäisi enemmän aikaa kaikelle kivalle, kuten Salierille. Pudotus palkassa ei olisi niin dramaattinen kuin kuvittelisi, koska palkan laskiessa laski myös veroprosentti. Säästöpuolelle tulisi ehkä jopa Tampereen asunto, sillä jos en tarvitsisi sitä, voisin vuokrata senkin tai vaikka myydä kokonaan pois.

Paitsi etten kyllä raaski luopua siitä Tampereen asunnosta, ajattelin pureskellen kynän päätä ajatuksissani. Tampere on edelleen kotipaikka, se toinen kotikaupunki. Toisinaan on ihan äärettömän kätevää kun sielläkin on asunto ja parkkipaikka ihan keskustassa. Se on oivallinen paikka kaupunkitukikohdalle. Nyt vielä yhteen muuttaessa se saattaisi osoittautua entistä tärkeämmäksi, että pääsen sinne välillä viettämään laatuaikaa yksikseni. Mutta ei siitä tarvitsisi luopua ainakaan toistaiseksi, ei numeroiden valossa näyttänyt siltä.

Sitten oli se yksi asia vielä, joka ei liittynyt rahoihin lainkaan paitsi että liittyi sittenkin. Melkein kaikki liittyi aina lopulta rahaan. Luulen ja toivon että Harri on tajunnut sen jo aiemmin, mutta pakko se silti on selvittää. Hermostutti. Kuitenkin iso asia kyseessä ja voi lopulta pilata koko parisuhteen jos olemme kovinkin eri linjoilla. Niin minä sitten paukautin ruokapöydässä Harrille päin näköä, että halusiko tämä lapsia a. heti, b. joskus vai c. ei ikinä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Hyi! Yök! Mulle toi on Se Keskustelu Johon Suhde Todennäköisimmin Kaatuu, ja heijastelen tätä niiiin kovasti siihen, mitä Sonjalla ja Harrilla on edessään. Sonjan ajatuksista tiedetään jo paljon, mutta Harrista ei vielä mitään, ja ai kuinka mua pelottaa, että se on isätyyppiä. Se nimittäin voisi olla sellainen ihan hyvin!! Yhtä hyvin se voi olla olematta! Ja jos se haluaa olla isä, eikä Sonja halua olla äiti, niin ihan kauheasti ei ole vaihtoehtoja, kun ei enää olla mitään teinejä, jotka voi leikkiä seurustelua pari vuotta. On vähäsen vaarallista, kun suurin osa aikuisista, jotka etsii vakavaa suhdetta, etsii myös toveria tekeen vauvaa. Se keskustelu on kuitenkin ihan hyvä hoitaa aika nopeesti pois alta, koska muuten tulee herkästi tuhlattua molempien aikaa, jos kummallakin on selvät ja keskenään erilaiset suunnitelmat, mitä haluavat.

Johdattelit mua kuitenkin siihen suuntaan Sonjan laskelmissa, että nyt otetaan puheeksi oman omaisuuden suojeleminen erotilanteessa, jos Sonjalla on enemmän rahaa kuin Harrilla. 😀 Suunnitelmathan kuulostaa mun mielestä sairaan hyviltä, etenkin asuntojen osalta. Yhteen muuttamisessa se on sekä parasta että pahinta, kun toinen on sitten aina siinä. Se on siinä, kun sitä tarvii, mutta se on siinä myös, kun sen hengittäminenkin ärsyttää. 😀

[Sonja T.Valvoja]

Iskä?
(kirjoitettu Harrin näkökulmasta)

Jaa, että haluaisinko omia lapsia? Sonja vain kysäisi. Näin kyllä ilmeestä, että nyt oltiin vaarallisella alueella. Toisella puolella on allikko, toisella puolella oja mutten tiedä kummin päin ja kumpaa kannattaisi välttää. Taktikoida ei oikein voinut, niin että olisi vastannut sen mukaan mitä Sonja halusi, koska en tiennyt. Epäilen Sonjan tehneen tämän tahallaan. Halusi kai varmistaa, että kertoisin sen oikean mielipiteeni.

Luulisi tietysti, että liki 37-vuotias nainen olisi jo tehnyt lapsia, jos niitä halusi. Joten pitäisikö minun nyt vastata ei, en halua lapsia koska haluan Sonjan? Vaan se on aina kahden kauppa ja jos Sonjan edellinen mies ei ollut lapsia halunnut eikä Sonjakaan sitten tarpeeksi, että olisi lähtenyt sen takia kävelemään suhteesta. Ja enhän minä tiennyt miten kipeä keskustelu ja päätös se mahdollisesti oli ollut. Jos Sonja nyt sitten halusi lapsia, uuden miehen kanssa, niin tässä alkaisi olla kohta kiire noin iän puolesta.

Minä olin aina ajatellut haluavani olla isä. Kaksi tai kolme lasta, omakotitalo maalta, hyvä työpaikka ja viisas vaimo. Miksei vaikka myös se perhefarmari ja koira, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Ei siinä minusta mitään pahaa ollut. Nyt se kaikki oli käden ulottuvilla, ihan tuossa keittiönpöydän toisella puolella. Ehkä.

Hannan kanssa ei oikein koskaan tullut mieleen jälkikasvun hankkiminen. En tiedä mikä siinä mätti, mutta Hanna ei istunut siihen omakotitalo-haaveeseen yhtään. Tai ehkä sitä ajatteli, että sitten joskus, joskus kun… jotakin. En voi väittää, että olisin arvannut siinä suhteessa käyvän niinkuin sitten kävi, koska en todellakaan arvannut. Jokin oli vain harannut vastaan ja ehkä onneksi niin.

Tunnustan, että eron jälkeen alitajunnassa vilahteli aikomus, että jes, nyt etsin sellaisen naisen, jonka kanssa perustan sen haaveilemani perheen. Mies ei siinä suhteessa vanhene niin nopeasti, mutta se nainen, sen pitäisi olla nuorempi. Kun uuden suhteen etsiminen ei tuntunutkaan niin helpolta eikä edes hyvältä idealta, tuli mieleen että mikä pakko. Ehkä minusta ei koskaan tulekaan isää ja ehkä se on ihan ok. Elämä nyt vain ei mene niin kuin suunnittelee ja käsikirjoittaa. Ennustelin jopa eläväni yksin lopun ikääni.

Ja sitten törmäsin Sonjaan. Ei sekään ihan sopinut käsikirjoitukseen, sillä Sonja on ehkä vähän liian vanha niiihin lapsisuunnitelmiin. Saako naisesta edes sanoa näin, mutta niin se vain on. Eikä sillä kuitenkaan ole pienintäkään merkitystä! Ei niin minkäänlaista! Mä haluan Sonjan ja lapsia tai Sonjan ilman lapsia, mutta Sonjan joka tapauksessa. Paitsi että, tarkkaan ajatellen, jos Sonja nyt ilmoittaa haluavansa lapsia heti (ikä! Se ikä!), niin saattaa kyllä pukata rimakauhua. Vaikka… olisi vaikea sanoa ei.

Mutta siinä se Sonja istui ja odotti vastausta. Selkeä ei tai selkeä kyllä asiaan, joka ei ollut yhtään selkeä.

— Saanks mä vastata etten tiiä?
— Et, Sonja ravisti päätään.
— Noku mä en tiiä. Tai ehkä vois sanoa, että kaikki vaihtoehdot käy. Ihan oikeesti.
— Ihan oikeesti?
— Nii. Periaatteessa mulla ei olis mitää omia lapsia vastaan, mahollisesti jopa nopeallaki aikataululla, koska täs alkaa tulla ikä vastaan. En tiä olisko se fiksua, mutta kaikki elämässä ei aina oo, selitin ajatuksiani. — Mutta ei se oo mulle mikään kynnyskysymys, mä oon ihan tyytyväinen ilmankin. Jos sä et haluu lapsia, niin mä pidän mieluummin sut ku lähen ettimään jostain jotain toista naista.

Olin tyytyväinen sanavalintaani siitä, että pidän mieluummin Sonjan kuin mahdolliset kuvitteelliset lapset. Eihän Sonja tällaista voisi vastustaa, eihän?
— Että sä et sitten viiskymppisenä katkeroidu siitä, että sulla olisi voinut olla lapsia mutta mun takia ei ole jos mä en niitä halua?
— Jos sä nyt sanot, ettet haluu lapsia, ni se on ihan mun oma päätös että mä oon sun kanssa. Emmä voi sulle katkeroitua siitä et sä olit rehellinen. Tai voisin tietysti, mut se olis ihan helvetin typerää ja mä tykkään ainakin kuvitella, etten mä olisi ihan niin typerä.

Sonja hymyili, väittäisin että selkeän helpottuneena.
— Hyvä jos näin, sillä mä en ole koskaan kiinnostunut lasten hankinnasta. Ei jotenkin… nappaa. Enkä mä edes tiedä pystyisinkö mä saamaan omia lapsia. On ollut erinnäisiä ongelmia teini-ikäisestä alkaen.

Sieltä se tuli. Se oli sitten minä ja Sonja, sisäinen romantikkoni lisäsi loppuun vielä sanat ”toivottavasti ikuisesti”.

[NellyValvoja]

Sieltä se tuli! Ja vau, miten Harri asian hoisi! Vaikka Harrin ajatukset tuntuu tosi absurtilta (mun omiin verrattuna), Harrilla on hyvät perusteet. Tässä tarinassa mulle erityisesti korostuu se, miten Oikea Aikuinen Harri on. ”Lapsia tai ei, molemmat käy” on sinänsä rasittava vastaus, koska kyllähän asiasta nyt pitää jonkinlainen mielipide olla ja ensin mua ärsyttikin oikein tosissaan :DD . Mutta sitten tuli perustelut ja rasittavasta vastauksesta tulikin maailman ymmärrettävin ja jopa rakastettava 🙂 ! Go Harri!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Hehe Harrin pitäis kyllä harkita jotain diplomaatin tai kansanedustajan hommaa. 😀 Niin pahasta paikasta se selviytyi väistellen, sanoen jotain, mutta sanomatta mitään. Jos olisin Sonjan nahoissa, tietenkin huojentuisin Harrin vastauksesta ihan hirveästi. Ihanaa: se ei lähde kakaroiden takia, eikä vanhana kitise, kun ei niitä saanutkaan! Lukijana, kun näen Harrin ajatukset, mun päässäni on pieni (ihan mun äidin kuuloinen) ääni, joka sanoo, että sen mieli muuttuu. Siitä tulee vielä katkera. Onneksi edes se mun äidin ääni ei ole aina välttämättä oikeassa. Ei kukaan voi ennustaa tulevaa, mutta nyt on onneksi näin. Mä olisin surrut Harrin menettämistä. Se on kaikista näistä meidän miehistä mun mielestä ihan ihanimmasta päästä.

[Sonja T.Valvoja]

Ei ihmisen hommaa
Ajatuksettomasti nypin kynnensivua, siinä oli pieni kuiva repale. Revin sen irti. Toisesta sormesta löytyi samanlainen, rapsuttelin sitäkin aikani kuluksi. Kahden seuraavan sormen reunoilla olikin ruvet jo muistona edelliskerroista. Huokaisin, pitäisi lopettaa, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Miksi nämä pakkomielteet eivät koskaan liity mihinkään hyödylliseen, kuten vaikka kynsinauhojen rasvaamiseen tai salaatin syömiseen?

Istahdin illalla Harrin eteen lattialle.
— Hieroisitko vähän mun hartioita? Ne on niin taas jumissa.
— Toki.
— Auts! Älä noin kovaa.
— Sori, ne taitaakin olla tosi kipeät.

Harri jatkoi varovaisemmin. Eihän hän mikään ammattilainen ollut, mutta vähän kuitenkin sai lihakset vertymään ja veren kiertämään. Puhumattakaan siitä että se tuntui mukavalta, ainakin jos ei sattunut.

— Mahtaakohan sulla kulta olla stressiä vähä liiaksi asti?
— Mistä sä niin päättelet?
— Tästä niskasta ja ku sä oot taas nyppinyt kynsiäskin. Sä et tainnut tehä sitä lomalla ollenkaan.

Teki mieli tokaista, että kyökkipsykologi Aittosalo taas vauhdissa, mutta ei Harri välttämättä väärässä ollut, kun tulin ajatelleeksi asiaa. Itse asiassa kaikkea muuta: en tosiaan ollut lomalla nyppinyt kynsinauhojani. Muutenkin se oli vähän taannehtiva harrastus, nyt taas pahemmin pinnalla kuin aikoihin.

Se ei ollut uutinen, että olin stressaantunut. Tämä projektin vetovastuu vei mehut. Eipä minulle itselleni tullut kuitenkaan mieleen yhdistää kynsinauhojen repimistä ja jumiutuvia hartioita työkuvioihin. Tarvittiin ulkopuolinen huomaamaan sekin. Puhuin kyllä Harrille aika vähän näistä työasioista, sillä tämä projekti kilpaili tietyiltä osin Harrin työnantajan kanssa, mutta ehkä Harrille ei tarvinnut erikseen alleviivata töiden kuormittavuutta. Ehkä hän huomasi sen itsekin, että olin väsynyt, lyhytpinnainen ja päätäkin särki usein.

Että näin kun miettii, niin ei tilanteen huomaamiseen tosiaan tarvita mitään erityistä shamaania tai edes ajatustenlukijaa. Itsehän sitä toki on omalle tilanteelleen aivan sokea. Voisi olla aika tehdä asialle jotakin kun nyt kerran tähän on tultu.

— Se on tiätsä varmaan nuo projektimanagerin hommat. Aattelin että hoidan tän projektin valmiiksi ja totean sen jälkeen, ettei ole mun juttuni. Tai itse asiassa oon sanonutkin töissä jo, ettei musta proikkaria tule.
— Ja ton pitäis kestää jouluun asti ainakin? Sanoit muistaakseni nii.
— Joo, plus lisäprojektit, joita se nähtävästi poikii, sanoin ja olin vähän aikaa hiljaa kun mietin seuraavaa siirtoa. — Mä taidan sanoa seuraavassa palaverissa, että alkavat etsiä toista vetäjää tuolle projektille. Mä haluan palata takasin koodiapinaksi.
— Et sä ollut tech lead etkä varsinainen rivikoodari?
— No sitä mä tarkotin, mutta koodariksi joka tapauksessa. Ei tää projektin veto ole ihmisen hommaa. Ajattele, mä en ole tiätsä edes koskenut koodiin sen jälkeen kun palasin lomalta! Kaikki aika menee kaikkeen muuhun ja mä onneton kuvittelin aluksi ettei se olis niin paha, että voisin koodata enimmän osan päiviä ja hoitaa ton projektinjohdon siinä sivussa, mut kyllä se on ihan kokopäiväduuni. Ja se ei oo sitä mitä mä haluan tehdä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Erikoiset sanavalinnat aina herättää mut kun luen. Ilahduin, kun tässä ei tarvita *shamaania* Sonjan tilanteen huomaamiseen. Oli tämä sitten tahaton tai tahallinen valinta, tältä varmaan kissasta tuntuu kun joku silittää muutaman kerran.

Toinen, mistä tässä tekstissä ilahduin on se, miten taas löysin itseni tekstistä. Sitähän hoetaan, että ihminen haluaa lukea itsestään ja siksi sankarin pitää olla samastuttava. Luen vain tietyntyyppisiä kirjoja, eikä niissä kerrota siitä, miten sankari on ajautunut tekemään sellaista työtä, josta ei pidä, vaikka on ollut kivassa tai mukiinmenevässä hommassa. Näistä arjen asioista ei moni romaani ehdi kertoa, ja siksi se onkin mulle erikoista. Odotan miten Sonjan loppujen lopuksi töissä käy, vaikka se ei olekaan tarinan pääjuoni.

Harri on yksi pääjuonista ja vieläkin se on ihana. Ajattelen liikaa Hopiavuoren hahmoja ja tapahtumia, mutta eräänä unettomana yönä tämän tarinan luettuani aloin miettiä, pettyisinkö vai kiinnostuisinko, jos kävisi niin, että Harri pettäisi mun odotukseni. Uskon sen prinssiyteen koska se ei ole täydellinen ihminen: se voi ihan hyvin olla loppuun asti ihana mies, joka hieroo niskat ja osaa kysyä ja olla kysymättä oikean määrän kysymyksiä työasioista. Se on uskottava sellaisena. Joskus on kuitenkin myös niin, että puolisosta paljastuu lisää puolia vasta siinä vaiheessa, kun ollaan oltu hyvän aikaa jo yhdessä. Saa nähdä. Kauhean negatiivisia ennakkoajatuksia kommentoin Harrista viimeksikin, mutta olenhan pessimisti. 😀

[Sonja T.Valvoja]

Katkelmia elämästä

1.
— Ota tua rasu naamaltas. Ethä sä sen kans syämähä pysty.
— En mä ajatellut jäädä syömään tätä, saat sä molemmat. Ja pitää olla vähän varovainen sen koronan kanssa kun…
— Se o tua köökin pöytä suunnillehen metrin leviä, mummu sanoi sellaisella sävyllä, joka ei sietänyt vastalauseita. — Istu sä toisella pualella ja mä toisella, nii siino sen verta hajurakoo ku tarvitahan. Ja minen saa mitää selevää mitä sä sanot kun mä kuulen nii huanoosti. Huulilta vähä näköö lukia jotta mitä toinen puhhuu. Nua hoitajakkin saa huutaa meille krehjuille nialu oikoosenaan siältä rasun takaa eikä sittekää kukaa saa selevää mitä ne toimittaa.

Mummu köpitti keittiöön edellä. Kun olin laskenut leivoslaatikon pöydälle, otin maskin naamaltani ja tungin sen syvälle keittön roskikseen. Enpä ollut tuotakaan asiaa ajatellut vaikka olin kyllä huomannut että mummu kuuli paremmin kun puhui suoraan kohti. Luulin, että kyse oli vain siitä, että ääni tuli silloin suoraan kohti. Laitoin teeveden kiehumaan ja nostin kupit ja lautaset pöytään.

— Voi kun on koriat, miten nuata kehtaa eres syärä… mummu ihaili suklaaleivoksia, jotka nostin lautasille, yhden kummallekin.
— Lusikalla kimppuun ja ääntä kohti vaan, naurahdin. — Syötäväksi ne on tarkoitettu.

— No jokos nää ny oli hankittu perheenlissäyksen johorosta? mummu kysyi kun oli pyyhkinyt suupielistään viimeisetkin muruset ja nojasi tuolissa taaksepäin.
— Nää, älä nyt höpötä. En mä tiedä vielä mitä mä teen sen toisen hevosen kanssa. Kun periaatteessa se ei nyt oikein olis… Salieri rittää kyllä mulle ja meille. Mut en mä sitä sano etteikö se toinen hevonen olisi jäänyt vähän kaivelemaan. Se oli aika kiva.
— Älä ny luule jotta molisin usuttamas väkisten, mut tuntuu vaan notta tua sun hevoosen hankinta on vähä samallaasta ku miten jokkut miättii kersojen tekemistä. Jos sitä täyrellistä hetkiä orottaa vaa, ni sitähä saa orottaa. Että joskus soon paree ku tekee vaa eikä miäti liikoja. Ja helepommin siitä hevosesta eroon pääsöö ku mukuloosta, jos karuttamahan alakaa.

2.
— Mikä perkele siinä on ettei osu, puuskahdin harmistuneena kun katsoin luotien reikiä hirven kuvassa. — Miten tää näin vaikeaa on liikkuvaan maaliin?

Markus hymisteli vieressä sanomatta mitään.

Hän avasi sanaisen arkkunsa vasta kun pääsimme takaisin katoksille.
— Tää nyt ei oo varsinaista varusteurheilua, mutta tua isäs torrakko ei taira olla ihan sopiva sulle. Tukin vois vaihtaa, saisi olla inasen lyhyempi ja ehkä vähän korkiampi, mut voi olla että kokonaisuuressaan vähän toisellainen ase olisi paree.
— Niin mutta kyllähän mä tällä paikallaan olevaan tauluun osun ihan kohtuullisesti.
— Juu mutta se on se liike kun tarttee paremmin käteen istuvan aseen. Sä oot kumminkin lyhyempi ja hoikempi ko isäs oli ja varmaan lyhyemmät käretki. Ja taitaa olla vähä painavakin tua sulle.

Selkäytimestä nousi ensimmäisenä pinnalle puhdas vastenmielisyys. En minä isän vanhaa kivääriä voisi vaihtaa pois. Oli kyllä totta että se oli ehkä vähän kohlo, iso ja painava, mutta jos isä kerran oli sillä ampunut (ja ihan hyvin vieläpä), niin totta kai minäkin siihen pystyisin. Jos ei isänsä aseella osannut ampua, niin millä sitten? Ja mitä minä sitten tekisin isän aseelle, jos hankkisin toisen? Ei sitä myydäkään voisi, se oli kuitenkin… no, isän.

Markus ei puhunut asiasta kuin vasta kotimatkalla.
— Ehritkö maanantaina tulemaan radalle taas? Kun on ne epäviralliset harjootukset, niin vois kattoo jos joltain löytyis toisellaane ase lainaan, voisit kokeilla että miten käy.

Mutisin jotakin epäselvää, mutta lopulta lupauduin tulemaan. Tosiasiassa hävetti, kun olisihan minulla omakin ase. Jolla en osannut ampua.

3. pyhäinpäivä
Hämärä oli laskeutumassa vasta kun astelimme Harrin kanssa pitkin hautausmaan pääkäytävää. Ihmisiä oli silti paljon jo liikkeellä, samoilla asioilla kuin mekin: viemässä kynttilöitä haudoille. Jotkut vastaantulijat tervehtivät ja vastasin heille takaisin, mutten jäänyt sen enempää juttelemaan. Ei tehnyt mieli.

Pimenevässä illassa hautausmaa näytti hienolta satoine valopisteineen, jotka lepattivat kukin omaan tahtiinsa. Minulla oli kassissa kynttilä jokaiselle läheiselle ja sitten yksi vielä vietäväksi sankarihaudalle mummun veljen muistolle. Siitä tulisi neljä pientä valopilkkua lisää.

Harri kulki vierelläni hieman epävarmana siitä mihin piti kulkea, sillä vein hänet haudoille ensimmäistä kertaa. Hän oli kysynyt haluaisinko hänen lähtevän mukaan ja olin vastannut että jos hän niin halusi. Kumpikaan ei oikein suoraan tunnustanut, että olisi varsinaisesti halunnut. Jos kyseessä olisi vain isän ja vaarin hauta, olisin vienyt Harrin sinne jo paljon aiemmin. Se oli vain se Jarnon nimi hautakivessä, mikä oli estänyt.

Hiljaisuuden vallitessa viittasin kädellä kun piti kääntyä sen oikean rivin kohdalla. Oikean haudan Harrikin huomasi helposti. Kivi oli leveä ja koska kultaukset oli uusittu samalla kun siihen oli kaiverrettu isän ja Jarnon nimet, sukunimi näkyi selkeänä. Pysähdyimme molemmat katsomaan hautakiveä. Harri varmaan luki nimiä ja ynnäili vuosilukuja mielessään. Minä en oikein tiedä mitä ajattelin, kunnes aloin puuhata kynttilöiden kanssa.

[NellyValvoja]

Oi kun ihana mummu 😀 . Sonjan mummu on niiin ihana, että oikee omaki päivä parani :DD !

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Aaaaaa siis oikeastiii mä olen miettinyt, eikö rasun takaa kuuleminen ole kenellekään muulle ongelma, mutta on edes mielikuvitushahmoille! 😀

Mutta asiaan. Musta nämä ovat ihania arkihetkiä. Jokaisessa on erilainen tunnelma, joka välittyy hyvin. Koska tunnelma oli se vahviten mun mieleen jäänyt asia, yritin sitä analysoidakin niin hyvin kuin taidan teksteistäsi mitään gradua yrittämättä tehdä. Katsotaan miten mulla menee: onko mulle välittyneet jutut samoja, kuin mitä ajattelit itse.

Ensimmäiseen pätkään vaikuttaa heti Sonjan mummo. Heti kun huomaan, että tarina on hänestä, odotan jo jotain iloista ja kannustavaa. Ajattelen omaa mummoa ja se tuo tekstiin vahvan subjektiivisen lisän. Sonjankaan mummo ei ole vielä pettänyt mun odotuksia. Nytkin hän puhuu niin viisaita, että aionpa ottaa oppia itsekin. Tunnelma välittyy mummon repliikeistä ja nimen omaan sisällöstä eikä mulle tutusta murteesta. Mummo ei kiertele, ei kaartele. Hän puhuu ystävälliseen sävyyn, mutta osaa vaatia. Hän ei ole sellainen harmaa hauras vanhus, jollaisesta olen tottunut lukemaan. Tulee ehkä vähäsen mieleen Mäkisen Ei saa elvyttää, vaikka Sonjan mummo on kaikessa lämpimyydessään kaukana teoksen Aurista. Yhteneväisyys onkin siinä, että mummoja ei aina kirjallisuudessa kuvata ihan kokonaisina oikeina ihmisinä, joilla on omatkin juttunsa. Toinen mummo, joka tulee mieleen, on Anni Polvan Tiina-tytön mummo. Hänellä on Sonjan mummon kanssa samantyyppinen luonne ja samalla tavalla ihan omiakin mielikuvia ja pilke silmäkulmassa. Sonjan mummo on kuitenkin oikeampi ihminen, jos niin voi sanoa. Se on ymmärrettävää: Tiina on kuitenkin muihin juttuihin keskittyvä lastenkirja.

Toisessa pätkässä on varmaan kaikille tuttu kaipauksen tunne. Sonja ei ryve missään epäonnistumisissa, mutta kun ei pysty ampumaan kunnolla isän aseella, tuleehan siitä sama sisäisesti henkeä haukkuva olo. Taas ajattelen itseni kautta ja tässä rinnastan Sonjaa itseeni lukiessani. Mullakin on isän peruja olevia juttuja, jotka haluan säästää, ja siksi en vain jotenkin saa ostettua omia sopivampia tilalle. Tunnelma välittyy tietenkin kunnolla vasta lopussa, ja minusta sen välittymiseen vaikuttaa erityisesti alun ja lopun tunnelman ja kielen välinen ristiriita.

Kolmannessa pätkässä mun ennakko-odotukset olivat sensuuntaisia, kuin mitä olen lukenut nimen omaan virtuaalitalleilla aiemmin. Virtuaalitalleilla ei mulle ole tullut vastaan sitä, miten surraan tai muistetaan läheisiä niin kuin aikuiset: laitetaan kynttilä ja pysähdytään hetkeksi. Virtuaalitalleilla yleensä heittäydytään ulvoen maahan hautakiven eteen kerta toisensa jälkeen. En uskonut, että Sonja tekisi niin, mutta samalla pelotti, että hän tekisi juuri niin. Suru ei kuitenkaan ole se, joka jäi päällimmäisenä mieleen. Koen jotain tunnetta, jota en osaa nimetä: se ei ole epämiellyttävä, mutta se on omituinen, omalla tavallaan mielenkiintoinen. Jarnon haudalle meneminen on niin hämmentävä ajatus. Siinä on jotain samaa kuin jos veisi Harrin vanhempiensa eteen: jotain hienoa, jännittävää ja tärkeää. Samalla siinä on kuitenkin elementtejä siitä tilanteesta, kun törmää kaupungilla eksään ja hän haluaa halata ja on riski, että hän vihjaa tuntevansa entisen puolisonsa paremmin kuin nykyinen kaveri tuntee. Olet käsitellyt kuolleen kanssa kilpailemisen ajatusta aiemminkin, mutta musta se on vieläkin tosi uusi ja erikoinen näkökulma. Tunnelmaa en osaa siis nimetä, mutta se välittyy hillittyyden ja Jarnon kautta.

[Sonja T.Valvoja]

kirjoitettu Harrin näkökulmasta

Talvirenkaat

— Mihkäs sä oot oman autoos hukannu? isä kysyi astellessaan keittiöön vasta kun äiti oli kahdesti kutsunut kahville. Oli vissiin tullessaan vilkaissut ikkunasta parkkipaikalle kun tiesi että olin Sonjan autolla liikkeellä.
— En mä sitä mihkään oo hukannut, siellä se o Orionissa. Toi Audi vaa oli ny helpommi pihassa.
— Jokos oot talavirenkaat vaihtanna?
— Joo, vaihdettiin jo aikoja sit molempiin.
— Soon oikeen se, johan se alkaa olla liposta. Nii oli tuas ykski aamu, että…

— Ittekkö vaihroit renkaat? isä palasi rengasasiaan säästä puhumisen jälkeen.
— No Sonja ne vaihto, kerroin oli enkä viitsinyt lisätä että olin kyllä auttanut kantamalla renkaita. Äiti pusersi suutaan, muttei sanonut mitään. Isä hymisi vähän aikaa.

— Taitaa se Sonja olla aika ravakka emännänalku, isä totesi lopuksi, ilmiselvästi kuitenkin hyväksyvään, jopa tyytyväiseen sävyyn.
— Ohan se, ei se yleensä paljo apuja kaipaile, sanoin pieni ylpeyden läikähdys rinnassani. Olin tietyllä tapaa ihan oikeasti ylpeä siitä että Sonja oli ja uskalsi olla oma itsensä. Salaa olin vähän iloinen myös siitä, että sain välillä Sonjan avulla ravisteltua ihmisten käsityksiä, äidin varsinkin. Isälle tuntui olevan helpompi pala se, että poika vaihdatti autorenkaat naisystävällään.

— Onkos se Sonja mehtällä käynny? isä kysäisi. — Eikös se semmosta uhannu?

Äiti pyöritteli päätään, muttei vieläkään sanonut mitään.

— On se ajoporukas ollu, ei se ampumaan oo vielä uskaltanu ku sanoi että pitäis ehkä hankkia uusi ase.
— Sä et oo lähtenny mukaan?
— Pitäshän sun tietää, etten mä oo metsästyksestä kiinnostunu, naurahdin lyhyesti. Isä naurahti myös, kyllä hän sen tiesi monivuotisen kokemuksen perusteella.
— Hei, kun tuli puheeksi: haluatteko hirvenlihaa? kysyin kun muistin mitä olimme Sonjan kanssa puhuneet. — Meillä olis sitä vähä yli omankin tarpeen, voisin joku kerta tuoda.
— Voi, tottahan me! äiti innostui. — Se on niin ollu outoa täällä asuessa kun ei saakaan riistaa mistään. Kalliiksikin tulee ostaa lihat kaupasta, kun ei tua isääs oikein tykkä broilerista.
— No kö se ei maistu miltään, isä mutisi.
— Voi hitsi, olisitte sanoneet…

Ehkä äitikin huomaisi ettei metsästävä miniäntekele ollut välttämättä mikään huono asia.

[NellyValvoja]

Oi kun mulla oli ristiriitaisia fiiliksiä 😀 . Mä kuulun siihen joukkoon, jonka äiti on opettanu vaihtamaa renkaat jo kauan ennen ajokorttia, ja siksi mun on ehkä vähän vaikea nyt kuvitella miksi se on niiin iso asia Harrin äidille :DD .

Toisaalta, oon ollut myös se miniäehdokas ja oi kun se oli STRESSAAVAA. Sen takia mun kaikki sympatiat menee Sonjalle, joka on nyt miesystävän vanhempien arvioitavana. Että onkohan se nyt ihan varmasti Meidän Pojalle Tarpeeksi Hyvä.
Todella en tiedä, kuinka normaalia tai yleistä tämä tällainen jännitys on, mutta siitä huolimatta Sonjalle kaikki sympatiat ja voimat täältä!
Myös Harrille, Harri osaa selkeästi käsitellä vanhempiaan juuri oikein ja tietää mistä narusta vetää 🙂 !

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tämä on ensisilmäyksellä tarina sukupuolirooleista. Ihmisten ajatukset itsestään ja toisistaan ovat mulle kuitenkin tarinan syvempi merkitys. Tässä kerrotaan tietenkin Harrin vanhempien asenteista ja luonteista, mutta myös siitä, että Harrin äiti ei ole vielä ihan vakuuttunut Sonjasta. Tässä kerrotaan, että isä on hyväksyvämpi: tulee sellainen olo, että isä hyväksyisi Harrin valinnan joka tapauksessa kummemmin kyselemättä. Harri sen sijaan on ylpeä Sonjasta.

Harrin ylpeys kertoo myös Harrista itsestään. Ihan oikeastihan on olemassa niitä miehiä (ja on muitakin, on muitakin, mutta puhutaan nyt miehistä), joilla on jokin tarve näyttää, mitä kaikkea maskuliiniseksi miellettyä he osaavat, ja miten he saavat suurin piirtein hengenahdistusta tehdessään jotain akkojen hommaksi mieltämäänsä. On selvää, että Harri ei ole sellainen, mutta tämä tarina korostaa tätä. Kun Harri ajattelee renkaiden vaihtamista ja metsästystä, hänen ajatuksissaan ei ole pientäkään katkeraa, kateellista tai nolostunutta sävyä. Vaikka Sonja metsästää, Harri ei myöskään lue itselleen viaksi sitä, että hän ei metsästä. Eikä isääkään haittaa.

Harrin kelpaa olla ylpeä Sonjasta, mutta niin kelpaa Sonjankin esitellä Harria ihmisten ilmoilla!

[Sonja T.Valvoja]

Eikö yksi riitä?
Puhelu oli lyhyt ja vakava. Kuulin Riston äänensävystä heti, että jotakin on vialla. Kun sitten laskin kännykän syliini, Harri tuli keittiöstä kyselemään että mitä on sattunut. Hänkin oli kai sen saman äänensävyn kuullut minun yksitavuisista vastauksistani.

— Mummu, vastasin mutten osannut heti jatkaa. Sydän jyskytti hitaasti mutta lujasti ja unohdin melkein hengittää.

— Mummu on joutunut sairaalaan. Aivoverenvuoto. Pitäis mennä katsomaan heti.

Harri sanoi sen ainoan oikean lauseen:
— Mä voin ajaa.

Se tuli hyvin luontevasti. Ei tarvinnut kysyä, ei sopia, ei päättää eikä säätää, vaan oli ihan itsestäänselvä asia että Harri tuli mukaan. Se oli hyvä. Minun oli vaikea päästä liikkeelle. Kädet olivat kihelmöivät ja tyydyin vain kietomaan villakangastakin ympärilleni, koska en saanut nappeja kiinni. Jalatkin olivat kuin jonkun toisen, mutta suostuivat sentään tottelemaan kun kävelin autolle.

Vakava, mutta muuten rauhallisen oloinen Harri avasi suunsa vasta kun lähestyimme Seinäjokea:
— Onks siellä kuin paha tilanne?
— On, sanoin totuuden, mitäpä sitä kaunistelemaankaan. — Kuulemma laaja vuoto, ei voida tehdä oikein mitään. Leikata kai periaatteessa voisi, mutta kukaan ei halua tehdä sitä, kun siinä on riskejä ja ei välttämättä auta. Plus että mummu on niin vanha jo.
— Eli käytännössä vaa saattohoidetaan?
— Nii.

Jotakin rusentui sisälläni kasaan kun näin mummun, mutta kyyneleitä ei tullut. Mummu oli tajuton, hengitys kuulosti tuskaisen rahisevalta. Hän näytti niin hauraalta, vanhalta ja pieneltä siinä sängyssä. Myötätuntoinen hoitaja selitti tilannetta, mutta kuulin vain hajanaisia sanoja, niin kuin massiivinen, morfiini ja Marevan. Istuin sängyn reunalla ja pitelin mummua siitä kädestä, jossa ei ollut kanyylia.

Yritin saada tunteistani kiinni, mutta se oli vaikeaa. Olin yllättynyt, mutten kuitenkaan: ysikymppinen todennäköisesti kuolee ennemmin kuin myöhemmin. Surullinen, mutten kuitenkaan: mummu oli valmis lähtemään. Tietyllä tapaa ehkä jopa huojentunut, mutten kuitenkaan: mummua tulisi ikävä. Epäuskoinen, mutten kuitenkaan: kaikki me joskus kuolemme ja jos mummun aika oli nyt, niin se oli. Ja sitten vitutti: miksi minä olin taas istumassa kuolinvuoteen ääressä? Eikö yksi kerta riittänyt?

Huolissanikin olin kaikesta, itsestäni, Ristosta, Markuksesta, lapsista, perinnöstä, hautajaisista, perunkirjoituksesta, perintöveroista, noin muutaman mainitakseni. Ainoa, josta en ollut sanottavan huolissani oli Harri. Piti olla joku tukipylväs.

Istuimme sairaalassa tunnin, pari, kuka näitä laskee. Mummu ei tullut tajuihinsa kuten ei kukaan odottanutkaan. Olimme juuri päässeet takaisin Orionin pihaan kun sitten tuli viesti, että mummu oli päässyt matkansa päähän. Yritin tunnustella, josko niitä kyyneleitä nyt jo tulisi, mutta ei. No, kai ne tulisivat sitten kun olisi aika. Harri kietoi kätensä harteilleni ja menimme sisälle sanomatta erityisesti mitään. Yhtäkkiä muistin mistä olimme mummun kanssa puhuneet kun olin viimeksi hänen luonaan käynyt.

— Kuule, mä ostan sen Mortalisin.

[MarshallOsallistuja]

Hyi, ei saa esitellä ihania mummoja ja sitte ilkeästi viedä pois. Vähän tulee mieleen oma isomumma, jossa oli hyvin paljo samaa mitä tässä Sonjan mummossaki oli. Ja Sonjan reaktio on hyvin tuttu, että ei oikein taho saada kiinni omista tunteista. Sinäsä itkettäski mutta ei vaan tapahu mitään.

Vaikkaki vähän ikävemmän tapahtuman jälkeen uus hevonen nyt tulee, niin jess! Uus heppa Hopiavuoreen.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tämä tarina on mulle vaikea kommentoitava henkilökohtaisista syistä. Kun mä olin pieni, mun momma, joka hoiti mua aina (ja joka mielellään vieläkin ruokkisi mua jne) lupasi, että hän elää ainakin satavuotiaaksi. Nyt kun momma on yhdeksänkymmentä ja kipeä, lupaus on muuttunut sellaiseen muotoon, että hän elää satavuotiaaksi. Sonjan mummu on aina muistuttanut mua mommasta, joka on mun lempi-ihminen.

Tämä kerronta taitaa toimia muhun niin hyvin siksi, että Sonjan ajatukset ja reaktiot tuntuu musta todella samastuttavilta. Ei ole dramaattista polvilleen heittäytymistä ja sellaista eläimellistä ulvontaa, joiden kautta olen lukenut niin monta kuoleman kuvausta. Poissa on kuvaus siitä hetkestä, kun tuntuu että oma elämä ihan oikeasti loppuu, ihan niin että kuolee. Sen sijaan voisin kuvitella, että kyyneliä ei tulisi Sonjan tilanteessa. Voisin kuvitella itsekin yrittäväni ajatella elämän rajallisuutta ja kuoleman luonnollisuutta. Samalla mäkin kokisin momman kuoleman ihan sairaan epäreiluna, vaikka en olekaan kokenut samaa mitä Sonja.

Olisin tietenkin toivonut, että Sonjan mummu elää ikuisesti. Sekä oikeassa että keksityissä maailmoissa on ihan liian vähän sellaisia ihmisiä. Sonjan tarina kuitenkin taisi tarvita mummun sanojen lisäksi konkreettista viestiä siitä, että tilaisuuksiin pitää tarttua. Varsinkin hevosiin.

Kauhee kun musta tuntuu että mun pitäisi nyt sanoa surunvalitteluja niin kuin oikean ihmisen kuoleman jälkeen. 😀

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on nyt vähän tämmöistä off-topicia Hopiavuoren näkövinkkelistä

Lämpöä säteilevä pappi
Papin ääni kaikui tyynenä, kirkkaana ja myötätuntoisena lähes tyhjässä kappelissa. Saattopuhe oli lyhyensorttinen, ei hänen tarvinnut meille kertoa mummun koko elämäntarinaa, koska me tiesimme sen jo. Mutta kaunis ja ihan maaliinsa osuva se puhe oli. Mietin hieman skeptisenä, että miten iso osa pappien koulutuksesta oli silkkaa psykologiaa, ihmisten kohtaamista, näkemistä ja, no, käsittelyä, ehkä jopa manipulointia.

Nousimme seisomaan siunaussanojen ajaksi.

— Maasta sinä olet tullut… pappi varisti arkun kannelle hiekkaa pienellä kauhalla.
— … maaksi sinun pitää jälleen tuleman…
— … Jeesus Kristus, vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.

Lopuksi pappi ja kanttori lauloivat kaksiäänisesti ”Maa on niin kaunis”. Kappelin akustiikka oli hieno, sillä kanttorin syvä ääni kaikui urkuparvelta niinkuin hän olisi seissyt vieressä. Pappi lauloi alttoa ja molempien ääni kuulosti koulitulta. Mieltäni lämmitti, sillä mummu arvostaisi tätä jos tietäisi. Ja hieno ele laulaa noin kauniisti ja tosissaan, vaikka kuuntelemassa oli vain hyvin pieni joukko.

Koska muita ei ollut kuin vain me, lähiperhe, kannoimme kaikki arkkua. Se oli ensimmäinen kerta meille naisille ja ehkä hieman harvinaista, muttei ihan tavatonta. Sekin olisi varmasti ollut mummun mieleen, sillä kuten Risto oli papille sanonut, mummu oli ollut melkoinen arjen anarkisti. Sellaiselle sopi sukupuoliroolien rikkominen ja kyllähän mummu oli itsekin sitä tehnyt aina omalla tavallaan. Minua jännitti kun tartuin kantoliinaan, mutta arkku tuntui kevyemmältä kuin olin odottanut. Kun ei päästä mieltään uimaan liian syviin vesiin, selviäisin tästä kyllä kunnialla.

Lapsilla oli oma tärkeä tehtävänsä: he kantoivat kukkaset haudalle arkun perässä. Pappi oli luvannut tuoda yhden kimpun, koska niitä oli kolme ja lapsia vain kaksi. Minä tahansa muuna aikana se olisi ollut perin merkillinen hautajaissaatto. Arkku, kantajat maskit kasvoilla ja arkun perässä kulki pappi, jolla oli toisessa kädessä kukkakimppu, toisella kädellä hän talutti pikkutyttöä ja vieressä käveli vähän vanhempi lapsi.

Siunaustilaisuus oli vetänyt lapsetkin vakaviksi, mutta haudalle kuljettaessa pappi jutteli heidän kanssaan ja kohta selkiemme takaa kuului iloinen puheenpulputus. Ei se sinänsä yllätys ollut, sillä Otavan lapset eivät olleet oletusarvoisesti ujoja ja tämä pappi nähtävästi tuli toimeen, paitsi surevien omaisten, myös lasten kanssa. Hänestä oikein huokui sellainen lempeä välittäminen ja myötätunto, joka kohdistui aivan kaikkiin uskonnosta ja maailmankatsomuksesta riippumatta.

Jotenkin sitä ei vain vieläkään oikein pystynyt käsittämään, ettei mummua ollut. Monesti oli tullut sellainen nopea ajatuskulku, että pitääpä lähteä mummua katsomaan, eikun eipäs. Tai ajatellut, että tämä täytyy kertoa mummullekin ja tuo pitää kysyä. Ja että otanpa kuvan Mortista ja Salierista, niin voin näyttää mummulle. Sopeutumisvaikeuksia eikä se kai mikään ihme sinänsä, kun ihminen on elänyt 37 vuotta ja mummu on koko ajan ollut olemassa ja nyt sitten yhtäkkiä ei enää olekaan. Se arkku siellä haudan pohjalla ei räjäyttänyt kyynelkanavia, vaan tyhjyyden ja lopullisuuden tunteen jota ei pystynyt häivyttämään edes lämpöä säteilevä pappi tai Harri, joka seisoi vieressäni niin että tunsin takinhihan.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Nyt kun ei tarvi lukea tekstejä niin kuin ope, luen ekan lukukerran niin kuin olisin maksava asiakas eli romaanin lukija. Taitaa olla niin, että tekstissä on oltava jotain samastuttavaa ja tuttua, jotta voin elää sen henkilöiden tarinaa. No Sonjan teksteissä on viimeaikoina ollutkin ja paljon, ja niin on tässäkin. Sonjan tapa surra tuntuu musta niin tavattoman aidolta ja ihmismäiseltä varmaan just siksi, että huomaan itse tehneeni samoja asioita ja ajatelleeni samoja ajatuksia. Vaikka meissä on erojakin, voin uskoa Sonjan menetykseen ja mummon hautajaisiin siksi, että kerronnassa on mulle jotain niin tosi tuttua. Kaikkia ei kuitenkaan voi varmaan millään miellyttää. Musta se ulvoen ja itkien ja parkuen suremienen on tosi vieras ja pelkästän taiteeseen tai viihteeseen kuuluva ilmiö. Jos joku oikeassa elämässä suree niin, tämä hiljaisempi, harhailevampi, muitakin asioita huomaava tapa voisi olla vieraan tuntuinen.

Tästä jää mieleen selvimpänä pappi pikkutyttöjen kanssa, papin suorittama siunaus ja se miten Harri on ihan fyysisesti tuntuvana olentona läsnä. Kaksi ensimmäistä jäävät mieleen sen takia, että ne saavat paljon palstatilaa ja lisäksi hautajaissaattueessa rupatteleva pappi todella on epätavallinen, joskin mun mielestä omituisen lohduttava ajatus. Harri ei puolestaan saa tilaa kuin puoli lausetta, mutta yksityiskohta on niin pieni ja niin tavattoman terävä, että Harrin läsnäolo tuntuu tärkeältä. Niin ne isot kirjailijatytöt ja -pojat sanoo, että mitä isompaa, tärkeämpää ja dramaattisempaa pitää kertoa, sitä pienempää yksityiskohtaa siitä kannattaa kuvailla.

Tykkään miten pienet poikkeamat totutusta oikeastaan symboloi mummon luonnetta. Arkunkannon avaat itse tekstissä, mutta musta se olisi toiminut myös avaamatta. Hautajaissaattueessa rupattelukin on kuin mummo nauraisi ja muistuttaisi, että ei hän siellä kuopassa makaa, vaan pelkkä ruumis, joten ottakaa hautajaiskakkua ja itkekää, mutta sitten naurakaa. Sitä et avannut, ja se voi ollakin osasyy, miksi tykkään siitä vielä enemmän. Sain nyt itse tulkita tekstiä. 😀

Viimeinen kappale on varmaan raastavin. Mäkin olisin koko ajan jotenkin menossa momman tyä, jos olisi muka olemassa sellainen teoreettinen mahdollisuus, että se joskus kuolee.

[Sonja T.Valvoja]

Rattopoika
Havahduin työtuolin vastahakoiseen narahdukseen, kun Harri rojahti siihen istumaan. Hänellä oli ollut firman sisäinen puhelinpalaveri ja palasi juuri takaisin yhteiseen työhuoneeseen. Läppärin avaamisen sijasta hän painoi kasvot käsiinsä ja huokasi syvään.

— Mitäs nyt? kysyin uteliaana, en niinkään huolissani.
— Lomautus, hän murahti.

— Niin sutko lomautetaan? varmistin hetken aikaa sulateltuani vastausta.
— Joo. Koko tiimi. Voi perkeleen perkeleen perjele.

Jokainen perkele säpsähdytti, sillä Harri ei juuri koskaan kiroillut. Yritin miettiä miten suhtautuisin tähän. Minä en nähnyt lomautusta minään maailmanloppuna, mitä se Harrin ensireaktiosta päätellen oli hänen mielestään. Olihan sitä uhkaa ollut ilmassa, ettei sen nyt suunnaton yllätys pitänyt olla. Kävelin hänen luokseen ja halasin takaapäin.

— Onko se lomautus toistaiseksi vai määräaikainen?
— Määräaikanen, kolme kuukautta. Ainaki ny aluks.
— Mitä luulet, mitä sen jälkeen? Onko riskiä että lomautus jatkuu vielä senkin jälkeen?
— No huhtikuussa pitäs alottaa versiopäivitysten valmistelu, että kait sillon sit työt jatkuu. Jos ei jatku ni sitten on kyllä firmalla asiat huonosti.
— No mut hei, eihän meillä tässä mitään suurta hätää ole, sanoin ja hieraisin poskeani Harrin olkapäätä vasten.
— Ei kai nii, Harri myönsi haluttomana. — Mut vituttaa se silti.

Vasta illalla, aikansa ajateltua ja sulateltua Harri sai kakaistua ulos suurimman murheensa: rahan ja taloudellisen tilanteen, josta lomautus lohkaisisi ison palan pois. Että miten hän nyt pystyisi maksamaan oman osuutensa asumismenoista ja joulukin tulossa ja pitäisiköhän ottaa asuntolainaan lyhennysvapaata. Harri ei tohtinut edes katsoa minua, kunhan tuijotti pöydän pintaa hartiat epätavallisen lysyssä.

— Hei hei hei, ei. Odota. Ei.

Minä en tiennyt edes mistä kohdasta aloittaisin hölmöjen puhumisen kieltämisen.
— Sähän kuulut kassaan? Sähän saat sitten ansiosidonnaista sieltä. Ja se on ihan kohtuullinen prosentti palkasta, mitä se on. Eli joo, tulot tippuu, muttei ihan nolliin. Ja vaan kolme kuukautta.
— Joo mut sitä ei tiiä et milloin mä saan mitään. Kassat on kans ruuhkassa.
— Juu, mutta jossain vaiheessa saat kuitenkin rahat sieltä, takautuvastikin. Mä kyllä pystyn maksamaan sillä aikaa nämä juoksevat kulut.
— Mä tiiän kyl sen, mut… Se on kurjaa elää sun kustannuksella.

Jaha, tätä taas. Suupieltäni nyki ihan vastustamattomasti ja hieraisin leukaani peitelläkseni väkisin esiinpyrkivää virnistystä. Olin käynyt tämän saman keskustelun jo kertaalleen Jarnon kanssa vuosia sitten, kun firmalla meni huonosti ja elimme puolisen vuotta minun palkallani. Se oli paljon totisempaa touhua silloin, sillä yrittäjänä Jarno ei saanut yhtään mitään tukea mistään. Olisi pitänyt hakea firma konkurssiin.

— Kuule, jos tilanne olis toisin päin, että mä jäisin lomautetuksi ja sä et, niin maksaisitko sä elämisen sinä aikana, kun mä en saisi rahaa?

Kumaraan painuneet hartiat nytkähtivät kun Harri tuhahti huvittuneena.
— Noin ku asian laitat, niin joo, maksaisin. Eikä se ees harmittais.
— Niin just, sanoin painokkaasti. — Mä en ole sulle vielä virallisesti luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta kyllä tää yhdessä asuminen on vähän sama asia käytännössä.
— No joo.
— Että jos yrittäisit nähdä tän vaikka kolmen kuukauden lomana? Palkka on vähän huono ja tulee vähän myöhässä, mutta muuten vähän niinkuin loma kuitenkin?

Harri tarttui pöydän yli käteeni.
— Ehkä sä oot oikeessa. Mulla oli vaan niin paska olo koko jutusta vaikka mä tiiän, ettei se oo mun syy. Ja moni muukin joutu lomautetuks. Ehkä tää tästä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Sonja on ollut näissä tapauksissa auttajan roolissa, ei avunsaajan. 😀 Musta auttajana on helpompaa. Silloin ei menetä kuin rahaa. Molemmissa rooleissa parisuhteessani joskus olleena raha ei tunnu miltään kiitollisuuteen verrattuna. Vaikka mäkin sanoin auttajana saman kuin Sonja, että auttaisit sinäkin mua jos tilanne olisi toisin päin, tiedän, ettei se kokonaan sillä helpota. Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että kunnon ihminen tulee toimeen omillaan, eikä ole kenellekään mitään maallista velkaa. Harrin tilanne ei ole paha, kun on rahaa säästössä ja kuitenkin ansiosidonnainen jatkuu kaaaaauan, mutta silti olo on aivan varmana epämukava. Yhtä hyvin ymmärrän Sonjaa. Kun on oma vuoro auttaa, se on ihan ilmiselvää, että otetaan vastuu juoksevista kuluista. Ei siinä ole mitään kummallista.

Rahatilanne ei paljoa noin lyhyessä ajassa Harrin ja Sonjan tuloilla notkahda. Enemmän musta tuntuukin, että tämä voi olla ensinäytös siitä, mitä Harri tekee tylsistyessään tai ahdistuessaan. Pakeneekohan hän terveellisiin harrastuksiin vaikka Salierin selkään, vai alkaako kiukutella ja jynssätä maanisesti hammasharjalla kaakelinvälejä ja silikonisaumoja?

[Sonja T.Valvoja]

(Otettu vähän taiteellisia vapauksia aikataulutuksen suhteen: oikeastihan lomautukset eivät ala heti kun ilmoitus tulee vaan välissä pitää olla min. 2 viikkoa, muistaakseni)

Nopea välipala
— Hei, tuutsä syömään? Ruoka olis valmista, Harri huuteli alakerrasta.

Katsos mokomaa, kello oli jo noin paljon! En ollut huomannut aamupäivän kulumista, kun oli hyvä flow päällä. Koodariksi palaaminen kannatti, tunsi ja tiesi saavansa jotakin aikaan eivätkä päivät olleet pelkkää selviytymistä.

Alakertaan astellessani keittiöstä kävi nenään hyvä tuoksu. Paistetun lihan haistoin, mutta oli seassa muutakin.
— Oi, sä olet oikein innostunut kokkaamaan, huokasin keittiöön päästyäni. — Mitäs on menussa?
— Uunijuureksia ja sit kokeilin tehä siitä peuranjauhelihasta Wallenbergin pihvit. Ei onnistunut kauheen hyvin kyl tai ihan hyvältä ne maistuu mut hajoilivat paistettaessa, niin ne on ny sitten tommoisia kasoja.
— Pimeässä syötäviä, naurahdin ja kasasin juureksia lautaselleni.
— Mitä?
— Pimeässä syötäviä. Isä tiätsä aina sanoi niin kun jokin ruoka ei näyttänyt ihan siltä miltä piti, vaikka maussa ei varsinaisesti ollut vikaa. Ettei kato näe miltä se ruoka näyttää.
— Ai. No, nää on kyl just semmosia.

— On kyllä hyvää, mutisin suu täynnä ruokaa. Sitä en sanonut, että tähän voisi todellakin tottua. Ruoka valmiina odottamassa kun koittaa lounasaika eikä mitään mikroaterioita tai eilisen jämiä. Keskellä työpäivää kokkaaminen ei ollut minun juttuni, kun oli töitä ja tallillakin piti käydä. Sitä sitten tuli vain haalittua suuhunsa mitä sattuu. Harrin siirtyminen tänne oli parantanut tilannetta jo muutenkin ja juuri tällä hetkellä minua ainakaan ei harmittanut yhtään Harrin lomautus, jos sillä oli tällaisia sivuvaikutuksia. Silmäsin kaipaavasti vielä juureksia, mutta tallilla odotti ratsastus ja muu ruumiillinen työ. Ei kannattanut syödä itseään ihan ähkyyn.

— Kiitos hirveästi, sanoin kun sain syötyä. — Tämä oli erinomainen lounas.
— Eip mitään, kiva kun kelpas. Lähetääks sit tallille?
— Joo, mennään vaan. Mä vaan käyn eka tarkistamassa että tallensin työt kaikki ja sanon Artolle että jos ehtii niin jatkaa tota yhtä funkkaria.

[NellyValvoja]

Ahh, mitkä onnenpäivät Sonjalla onkaan! Onhan se nyt ihanaa, kun ruoka tehdään valmiiksi – olkoonkin pimeässä syötäviä 😀 .

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mullekin kelpaisi. Ai että. Vaikka olisi kivaa tulla valmiiseen pöytään joskus jo silloin, kun joku tekisi vaikka makaronia ja soijarouhetta huljun muljun, niin ai vitsit kun olisi vielä oikeeta ruokaa. Harrilla on kyllä siisti sanaton tapa sanoa, että välitän susta. Sonja sanoo sen yhtä siististi ihan sanoilla, kun huomaa iloisena ääneen, että toinen on viitsinyt kokata. Näiden kahden arki kuulostaa pienistä könköttelyistä huolimatta niin ihanan sujuvalta. Tavallaan etäisesti harmittaa, etteivät Harri ja Sonja halua lapsia tässä vaiheessa, tai todennäköisesti ikinä. Olisi voinut olla ainakin pintapuolisesti ihanaa kasvaa nimittäin tässä kodissa. Kaikki on niin rauhallista. (Vaikka lapsen kanssa ei ihan olisikaan, vaan voisi olla meteliä ja romua ja räkää porraskaiteissa asti. Ei sillä: en mäkään Sonjan ja Harrin rauhasta luopuisi lasten takia.)

[Sonja T.Valvoja]

Murusia 1
— Etkö sä muka tiennyt, että Niklas ja Marshall on pari? kysyin samalla kun heitin hupparini nojatuolin selkämykselle.
— En. Ei ne juur sitä esille tuo.
— No eeei, mutta kyllä sen on huomannut vaikkei ne sitä nyt kuulutettaisikaan ääneen.
— Emmä vaan. Kun ne kerran on sanoneet olevansa kämppiksiä, niin mä oon aatellut että ne nyt sit on vaan kämppiksii enkä sen enempää vaivannu päätäni sillä.
— Onhan se niinkin.

— Onks tuolla tallilla sit muitaki pariskuntia, jotka ei kulje rakastuneesti käsi kädessä niinku me?
— No Hello ja Tide, jos et ole sitä tiennyt, vastasin. Eivät hekään pahemmin sitä alleviivanneet, mutta olin varma siitä asiasta kyllä myös. — Mut se on jo vanhempi kuvio.
— Täh?! Ei voi olla.
— Miten niin ei?
— No en mä tiiä, Harri mutisi vaisusti. — Kai se sit voi olla…

[MarshallOsallistuja]

En oo varma miksi, mutta jotenki tuo Harrin reaktio suureen paljastukseen Hellosta ja Tidestä on huvittava. Melkein ku Sonja ois väittäny että lähimetsässä asuu yksisarvinen.

[NellyValvoja]

Mulla kävi ihan sama mielessä, kuin Marshalilla 😀 !

Tää on kiva tarina ja kertoo tooodella hyvin Harrin tietämättömyydestä. Heti aloin miettiä, että miksi hän ei ole näitä meidän pareja huomannut. Tai mikä siinä on, että hän ei huomaa – eikö Harri jotenkin näe sitä tai osaa lukea tilannetta vai..?

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Ei mun mielestä Harrin reaktio ole kuin reaktio yksisarviseen. Se on kuin reaktio siihen, että joku onkin homo. Suurin osa ihmisistähän ihan hiljaa ja salaa olettaa, että kaikki on heteroita. Se oletetaan usein silloinkin, vaikka ei oltaisi missään aikeissa esim. lisääntyä tämän tavatun henkilön kanssa itse. :DD Se taitaa olla munkin joku standardioletus. Sitten kun näin ei olekaan, se on usein yllätys. Musta Harrin reaktio ei ole edes mitenkään iso, vaan ennemminkin pieni, mitä nyt oon nähnyt. Marshall ja Niklas tai Hello ja Tiitus ei ole paikalla, eikä Harrin tarvi peitellä reaktiotaan, eli se on just niin iso kuin on. Samalla Harrin onneksi kaikki naurettavan yleinen vaivaannuttava näytelmä jää pois. 😀 Harri ei pysty yhtäkkiä hymyilemään silmät omituisen suurina ja sanomaan ”onnea!” heille, vaikka ei ikinä tekisi niin kuullessaan Nellyn ja Eetun olevan pari. :DD (Ei sillä että just Harri olisi reagoinut niin, mutta seuratkaapa, niin yllättävän moni tekee ja sanoo jotain tosi outoa.)

Kaiken lisäksi musta on hienoa, että joku reagoi. Joo ideaalimaailmassa olisi normaalia olla mitä tahansa ja olla kenen kanssa tahansa eikä mikään aiheuttaisi reaktiota, mutta Hopiavuori ei yritäkään simuloida ideaalimaailmaa, vaan oikeaa maailmaa. Oikean maailman oikeat ihmiset monesti reagoi — ja muuten myös kyselisivät tietyissä tilanteissa joltain Marshalleilta, että onkos hänellä emäntää. Täällä moni meistä kirjoittajista pitää sellaista negatiivisena asiana, niin on suuri houkutus kirjoittaa omat ihanat hahmonsa esimerkiksi värisokeiksi, pitämään kaikkia pareja normaaleina, ohittamaan vaikka Noan jalka kokonaan näkemättä sitä. Vaikka mäkin pidän kaikkea osoittelua ja tuijottamista negatiivisena, silti teen sitä oikeassa elämässä, koska vähän mussakin on vielä hei ihmistä! 😀 Ja ihan tasan teen oletuksia ihmisistä: vääriäkin. Taas on sellainen olo, että ihanaa joku muukin tekee kuin mä: ja vieläpä joku muu kuin tarinan pahikset. Kerrankin joku muu olettaa tarinassakin väärin kuin mun rasisti-otsonmäkeläiset ja amputointia kammonnut pikku Chai. Harrin oletuksen viattomuus ja lopun hyväksyntä osoittavat, että ihan siis hyvät ja sopeutuvaisetkin ihmiset voi tietenkin olettaa väärin. 😀

[Sonja T.Valvoja]

(Menen nyt hävyttömästi sotkemaan näitä kaikkia asioita keskenään ja keksimään omiani, mutta tuli nyt vain halu kirjoittaa tällainen teksti.)
Kirjoitettu Harrin vinkkelistä

Syli, olkapää tai kuunteleva korva
Hiippailin vaivihkaa työhuoneen ovelle. Sonja luki joitakin papereita otsa keskittyneessä kurtussa.
— Hei, sori et häiritsen, mut voisinks mä lainata Audia pariks tunniks?
— Toki, en mä sitä tarvi. Mihis sä olet menossa?
— Nelly pyysi Whatsappissa apua. Sen piti kauppaan mennä Camillan kyydis mutta Camin autossa on jotaki vikaa, ni se ei voikaa ny sit. Mä lupasit sit lähtee. Ja mä en tiä et starttaaks toi Mini kans kun ei sillä ei oo aikoihi ajettu.
— Juu, ilman muuta, Sonja sanoi ja uppoutui taas papereihinsa.

— Ihanaa kun teillä on näin korkea auto, Nelly sanoi kun vääntäytyi ähkäisten etupenkille. — Ei tartte köntätä mihinkään maanpinnan tasolle mistä ei pääsisi ilman vinssiä ylös. Ja kiitos tosi paljon että lähdit kuskiksi.
— Ei kuule mitää, kiva et voin olla avuks. Mulla on täs ny hyvin aikaa.

— Niin, Sonja kertoi että sä olet joutunut lomautetuksi, Nelly muotoili varovasti pienen hiljaisuuden jälkeen.
— Joo, nii on tosiaan, sanoin mahdollisimman aurinkoisesti yrittääkseni hälventää Nellyn äänestä kuultavaa huolta.
— Miltäs se on vaikuttanut?
— No oliha se aluks tietysti melkonen shokki, myönsin Nellylle, koska Sonja oli ilmiselvästi puhunut asiasta vaikka oli sanonut ettei puhu. Ymmärsihän sen, että jollekin piti puhua kuitenkin. Ja muut tallilla eivät tienneet asiasta selkeästikään mitään, niin että lörpöttelystä ei ketään voinut syyttää. — Vaikkei se periaattees kyl mikään yllätys ollu. Nyt oon alkanu melkein tykätä siitä ajatuksesta, että oon tän talven ny sit vapaalla.
— Niin, jos ei ole taloudellisesta tilanteesta huolta, niin onhan se melkoista luksusta. Oliko se peräti 3 kuukautta?
— Joo ja kyl se näyttäs siltä että työt jatkuu maaliskuulla. Jos ei jatku, ni sitte tarttee kyl ruveta kattelemaan uutta duunia, koska sit ei nykysellä työnantajalla mee todellakaan hyvin. Mut se on sen ajan murhe.
— Toivottavasti keväällä tämä korona-tilannekin olisi parempi jo sitten.
— Niinpä, toivotaan!

Tulin sitten avomielisyyksissäni kertoneeksi Nellylle myös sen, että minua oli alkanut vähän hävettää oma käytökseni. Nelly oli tarpeeksi tuttu molemmille, että kertominen tuntui sinänsä luontevalta, mutta kuitenkin sopivan verran ulkopuolinen.

Olin ollut todella paska avomies, sanoin, vaikka en minä tietenkään voinut mitään sille, että lomautus oli aluksi tuntunut tosi pahalta. Mutta herran pieksut, Sonjan mummu oli kuollut vastikään ja Sonja olisi tarvinnut… jotakin apua, tukea, läsnäoloa, sylin, olkapään tai kuuntelevan korvan. Ja minä en ollut oikein pystynyt siihen ja nyt se hävetti.

Mummun kuolema vaivasi Sonjaa, vaikka hän sen kiistikin. Mitä muuta se voi olla, kun toinen herää aamuyöstä ja unohtaa syömisen? Varsinkin kun aikanaan kertoi oireilleen juuri samalla tavalla isänsä ja puolisonsa kuolemien jälkeen? En tiedä miksi Sonja ei sitä tunnustanut, eikö hän ollut huomannut itse vai eikö vain halunnut myöntää sitä minulle. Jälkimmäinen mahdollisuus pisteli omaatuntoa, sillä hän saattaisi hyvin ajatella ettei halua sälyttää minun harteilleni omia ongelmiaan, kun minulla oli omiakin. Hah! Joskus teki ihan hyvää panna ne omat ongelmansa jonkinlaiseen perspektiiviin.

Nelly sanoi ymmärtävänsä ajatukseni, mutta myös Sonjan tilanteen. Molemmilla oli vähän huono hetki nyt, joskus näitä vain sattui yhtäaikaa. Todennäköisesti mitään täysin korjaamatonta ei ollut vielä tapahtunut, hän lisäsi. Toivoin samaa.

Siinä välissä olimme ehtineet kaupalle asti. Nelly otti ostoskärryt, joita minä tarjouduin työntämään, mutta sain kiellon. Kuulemma helpotti kävelyä ja toimi oivallisena tukena. Sen sijaan sain noukkia tavaroita kärryihin ohjeiden mukaan ja kantaa kassit autoon. Nellyn kiitokset Hopiavuoren tuvassa olivat sydämelliset, mutta sanoin että pyytäisi apua jatkossakin milloin sitä vain tarvitsi. Siitä tuli aina niin hyvä mieli. Starttasin auton tallin pihasta ja suuntasin kohti Orionia. Jos se Sonja ei ollut vielä syönyt mitään, niin kuin ei varmaan ollutkaan, tekisin lounasta hänelle.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Voi Harri. Nelly onneksi osaa jutella niin hyvin, että sai sanottua Harrille, ettei hän tee tai ajattele mitenkään väärin. Sehän on ihan luonnollista, että yrittää ensin selviytyä omasta henkilökohtaisesta katastrofistaan ennen kuin pystyy auttamaan ja ajattelemaan muita. Vaikka objektiivisesti katsellen Sonjalle taisi tulla isompi paukku, Harrin lomautus on lähempänä Harrin omaa napaa kuin Sonjan mummo, joten tietenkin perspektiivi aluksi vääristää tilanteiden suhteellisen koon. Jonkun pitäisi sitä paitsi sanoa Harrille, että ensinnäkään hän ei ole ihan paska, ja toisekseen aika nopeasti hän keräsi palasensa siihen kuntoon, että alkoi nähdä vähän pidemmälle.

Harri ja Nelly toimii muuten tosi hyvin yhdessä tarinassa. Molemmat on järkeviä ja Nellykin laumasta erotettuna rauhallinen. Tämä normaali auttamistilanne on niin tosi luonnollinen ja normaali, etten millään olisi osannut kirjoittaa sitä yhtä hyvin. Mitään radikaalia ei tapahdu, mitään suuria paljastuksia ei tehdä, mutta kaksi ihmistä jakaa ajatuksiaan ja auttaa toisiaan niin kuin oikean elämän ihmiset auttavat ja jakavat.

Olet pari kertaa kirjoittanut, että varsinkin Hello olisi sinulle vaikea kirjoitettava, koska on arvaamaton. Arvaa mitä. 😀 Vaikeimpia mulle on Harrin ja Sonjan (ja vaikka Inarin ja Eetun) tapaiset. Heillä on tietty linja, jota he noudattavat käyttäytyessään paljon tiukemmin kuin usean roolin kameleontti-Hello. Näen sen linjan, osaan nähdä sen oikeissakin ihmisissä, mutta en osaakaan tuottaa sitä teksteissä ja matkia sitä itse elämässä. Vaikka ihminen on mun lempieläin, mulle on usein kamalan vaikeaa ymmärtää ja ennustaa ihmisiä arjessaan, ja mun ”normaalisti toimiminen” on aina päivästä toiseen selviytymistä. Mun mielestä Harrin tapaisten ihmisten kirjoittaminen on siis niin kuin jotain mustaa magiaa. Mulla ei ole kuin hämärä aavistus siitä, miten se ehkä tehdään, mutta olen valmis myymään joitain sielua vähäisempiä osia saadakseni tiedon tämäntyyppisten ihmisten kirjoittamisesta. Ja mielellään niin, että hahmot tällä tavalla eläisivät kuin tässä. Voisin luetella heti muutaman suomenkielisen kirjailijan, jotka periaatteessa kirjoittavat Harreja, mutta saavat ne tosi taitavasti tehtyä yhtä tylsiksi kuin itse taitamattomuuttani tekisin.

[Sonja T.Valvoja]

Perheidylli
Pihaan oli ilmestynyt lumiukko sillä aikaa kun olin tallilla. Sillä oli käpy nenänä, kaarnanpalasilmät, suu tehty oksista ja hiukset heinästä. Kädessä seisoi osmankäämin pötkö kuin paraskin lasermiekka. Ja kuraeteisessä oli vastassa hujanhajan kumppareita, haalareita ja märkiä hanskoja. Riisuin tallivaatteeni sinne sekaan.

— … melkein maahan asti. Niistä oli oikein mieluista saada pieni menninkäismuori joukkoonsa…
Harri istui sohvalla Sofia sylissään ja Lauri vieressään. Sofia oli tullut meille hoitoon täksi viikoksi kun kaikilla muilla paitsi Harrilla oli töitä ja menoja. Päiväkodissa oli liikkeellä flunssa, jota kukaan ei halunnut saada. Laurikin oli tullut tänne koulusta päästyään.

Harri keskeytti lukemisensa:
— Kattokaas kuka tuli. Ny mennään syömään, ruoka on just uunissa.

Lapset kitisivät vastaan: lukeminen oli vielä kesken, edes tämä luku loppuun, jooooko. Kallistivat päänsä ja levittivät hyväkkäät vielä silmänsä oikein suuriksi. Minä tiesin tämän tempun ja silti siihen murtui joka kerta. Harri ei ollut minkäänlainen poikkeus. Sanoin hymynkare suupielessä ettei minulla ole niin kiire syömään, etteikö yhtä lukua voisi lukea loppuun ennen sitä.

— Sinä yönä nukuttiin Karoliinamuorin kolossa sikeästi ja tyytyväisinä, Harri luki ja sulki kirjan päättäväisesti. — Ja nyt kipin kapin käsipyykille ja syömään.

Lapset tottelivat kiltisti kun olivat saaneet tahtonsa läpi ja vilistivät vessaan. Sofia tarvitsi vielä vähän apua pesemisessä, joten menimme perässä. Ja pesimme tietenkin kädet myös itse, täytyihän meidän näyttää hyvää esimerkkiä.

Ruokailussa kesti minusta ihan liian kauan, sillä minulla oli kahdenkeskistä asiaa Harrille. Kun kaikki vihdoin saivat syötyä, hätistelin Sofian leikkeihinsä ja Laurin tekemään läksyjään.
— Onks sulla mitään tietoa, mitä Nellylle on tapahtunut? sipisin Harrille hiljaa, niin etteivät lapset kuulisi.
— Mitä? Ei. Sähän siä tallilla kävit. Mitä sitte on sattunu?
— Mä en oikein tiedä, en kehdannut kysyä suoraan keltään. Mutta Eetun ja Nellyn vauvalle on ehkä käynyt jotakin.

Hieman kiivaampi uloshengitys, katse harhaili jonnekin alemmas ja käsi hamuili tiskipöydän reunaa. Niitä ei olisi edes huomannut, jos ei olisi tiennyt niitä melkein odottaa.

— Ootsä varma? Harri nosti taas katseensa.
— En, ravistin päätäni, — mutta… kaikki ei ole kunnossa. Nelly makaa olohuoneen sohvalla, mä ymmärsin että se olisi ehkä operoitu jotenkin. Eetu tekee tallissa töitä kuin sekapäinen. Ja molempien äidit on siellä, Ritva ja sit Nellyn äiti.
— Olisko Nelly saanut keskenmenon?
— Se ei ole tässä vaiheessa enää keskenmeno, se oli niin pitkällä se raskaus. Sitä mä vaan että jos se vauva olisi syntynyt keskosena ja olisi tehohoidossa, niin Nelly ja Eetu olis varmasti siellä sairaalassa, ei kotona.

Harri katsoi minua silmiin ja haki varmistusta vaihtoehdolle.
— Ei voi olla totta…

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tiedän, ettei Sonja halua lapsia, ja että Harrin kanssa on aiheesta puhuttu. Silti ovathan ne niin suloisia tässä vanhemman roolissa. 😀 Mikähän siinä on, että jopa minä ajattelen aikuisen miehen olevan heti hieman parempi ja rehdimpi tyyppi, kun näen sen osaavan käsitellä lapsia? Samoin mun mielessä jonkinlainen inhimillisyys ja empaattisuus saa vahvistuksen, kun näiden molempien lapsia ainakaan tässä vaiheessa haluamattomien aikuisten mielestä kohtukuolema on kamala tragedia. Ehkä jokainen tavallisesti virittynyt aikuinen pystyy tuntemaan jonkinlaista myötäsurua sellaisesta. Mäkin pystyisin, vaikka samaan aikaan musta ei olisi mitään hirveämpää kohtaloa kuin saada oma lapsi! Harri ei tietenkään niin pöhkön jyrkkiä mielipiteitä ole ilmaissut. :DD Sitä paitsi hän on tutustunut Nellyn kanssa jo, ja sekä Harri että Sonja ovat ihan uskoutuneet Nellylle omista huolistaan. Kyllä kaverien puolesta ollaan pahoillaan!

Tarinan loppu on tehokas. Mitä kamalammasta asiasta on kyse, kerro sitä vähemmän ja sitä pienempiä asioita — niin kuin tässä. Kamalasta lopusta huolimatta mulle jää silti tarinasta eniten mieleen se, miten Sonja ja Harri hoitaa lapsia, ja miten kotoisaa se on. Varmaan lapsilla on kivaa myös, kun saa satuja, ja kun saa lopettaakin sadun ennen kuin Harrin täytyy nousta laittamaan Sonjan ruoka. Lukemisen ohella mun mieleen jäi selkeä kuva huiskin haiskin olevasta kuraeteisestä. Olisin etukäteen uumoillut sen haittaavan Sonjaa enemmän. En osaa sanoa miksi: varmaan, kun kuvittelen Sonjan kodin aina olevan tiptop, sillä asuuhan siellä kaksi aikuista. Mutta toisaalta Sonja käy vapaaehtoisesti ja aseella uhkaamatta Hopiavuoren tuvassa, joka ei jatkuvan liikenteen takia ole varmaan ikinä tiptop. :DD

Tässä olisi luonnollinen potentiaalinen kehityskulku kohti sitä, miten pariskunnan mieli muuttuisi lasten suhteen, jos sellaisesta haluat kirjoittaa. 😀 Yhtä luonnollista tämän olisi kuitenkin olla hahmojen mielessä vain vahvistus sille, että ikinä ei muuten lisäännytä. Mitä sitä lapsia: niistä on kauhea vaiva, ja sitten niitä rakastaa kuitenkin jo ennen niiden syntymää niin paljon, että kuolee, jos menettää ne, ja aina on oltava huolissaan niistä.

[Sonja T.Valvoja]

Mitä sitten jos vain haaveilee?
Löysin itseni työpäivän jälkeen surffailemasta lähialueen talleja. Ihan vain sillä tavalla vahingossa, samalla kun kuulokkeissa Covenantin laulaja melkein huokaili ”I stand alone, we stand alone”. En minä Hopiavuoresta ollut lähdössä, en suinkaan, mutta saa kai sitä katsella?

Tarjolla oli vaikka mitä, puolihoitoa, täysihoitoa, kokopäivätarhausta, neljä kertaa päivässä ruokinta ja heinäanalyysit. Maneesi oli aina tilava ja hyväpohjainen, kentät samoin eikä maastoreiteissäkään ollut moitteen sijaa. Suuret karsinat ja hyvät tilat. En minä niistä ollut varsinaisesti kiinnostunut, koska ne nyt olivat itsestäänselvyyksiä, mutta joskus vain pelkkiä korulauseita. Tärkeämpää oli se, millainen ilmapiiri tallilla oli. Ja siitä ei yksikään nettisivu sanonut yhtään mitään!

Olihan niistä ilmapiireistä kokemusta. Ensimmäisellä tallilla juorut kulkivat valoa nopeammin ja läheskään kaikki ei ollut edes totta. Niin kuin nyt se Salierin myynti: sen entinen omistaja oli maininnut, että saattaa myydä ruunan ja kun minä sen kuulin, niin se oli myynnissä, melkein jo myytykin kai. Toisella tallilla oli sitten se ympäristö ja tallinomistajallekin annoin mielessäni lempinimen ”Jyrkkä ei”, koska mikään ei koskaan käynyt. Kolmas, no, se oli siedettävä. Pari besser-wisseriä, pari juorukelloa, burnoutin partaalla oleva tallinomistaja, mutta menetteli.

Jotenkin vain Hopiavuoren jälkeen tällaiseen palaaminen ei houkutellut. Tai nykytilanteessa saattoi vähäsen, mutta noin muuten ei. Tuijotin ikkunasta aukeavaa peltomaisemaa ja mietin, että saisihan tuohon oman tallin pystyyn, yksityistallin vaikka. Maneesin myös ja pari kenttää ja tarhat ja kunnollisen tallimestarin ynnä hoitajia niin että minä saisin vain katsella päältä. Saisi täsmälleen sellaiset tilat kuin haluaa, voisin laitattaa kristallikruunut tallinkattoon ja kolme kävelytyskonetta pihaan jos mieli tekisi. Maansiirtotyöt teettäisin tietenkin omalla firmalla ja kunnossapidostakin voisi neuvotella, onhan siellä koneet jo valmiina. Kauran voisi viljellä omassa pellossa ja heinänkin ehkä, jos rakentaisi latokuivurin. Mitäköhän Markus tuumaisi moisesta ideasta…

Ravistin päätäni itselleni. Ei, vaikea uskoa että luksustalli Seinäjoen peräkylillä olisi mitenkään kannattava yritys, varsinkaan kun en aikonut käydä talikonvarteen itse. Naurahdin ajatuksilleni, sillä olin nähnyt jo tuliterän tallialueen kaikilla herkuilla nousevan tuohon lähemmäs kantatietä, valkoiset lankkuaidat ja nurmikentät ja kaikki eurooppalaiseen tyyliin. Nyt siellä satoi taas lunta ja tuuli puhalsi oikein vauhdin kera sitä pitkin peltoja. Ei, ei siitä tulisi mitään.

Minua hymyilytti vielä kun astelin alakertaan ja entistä enemmän kun ajattelin, miltä Harri näyttäisi jos kertoisin mitä olin päästänyt mieleeni. Harri tykkäsi Hopiavuoresta niin paljon, mutta toisaalta hän ei tiennyt muuta tallia sen lisäksi kuin ratsastuskoulun. Harrille Hopiavuori oli taivas. Mutta hevoset olivat minun.

[MarshallOsallistuja]

Ah. Niin tuttua vähän haaveilla että jos taivas ois rajana, että minkälaisen tallin sitä pykäis missä kaikki ois jut niinku ite haluais. Ja niin ehkä turhia tai etenki siivouksen kannalta kauheita, niin oishan ne kristallikruunut makia iskeä tallin kattoon!
Sonjallahan olis varat ja maata mihin rakentaa, niin kuin tekstistä käy ilmi, niin suurella mielenkiinnolla kyllä jään seuraan että jääkö tämä vaan haaveiluksi. Vai meneekö ihan toteutukseen asti.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Ai että. Virtuaalimaailma on siitä ihana paikka, että pääsee toteuttamaan vaikka mitä unelmia. Vaikka todella perustamaan suuren kristallikruunutallin Pohjanmaalle, jossa on opittu halpoihin vuokriin ja pikkuruisiin ulkokenttiin. Muistan, miten lapsena haaveilin omasta tallista vähän Sonjan tapaan… …paitsi että kun kuvittelin unelmieni tallia ja leikin siellä mielikuvitusheppaa, näin vain Hopiavuoren hevostallin! Edelleen tunnistan, miten kivaa on haaveilla unelmatallista. Siitä, kun kävelin Hopiavuoren hevostallissa ensimmäisen kerran, on yli kaksikymmentä vuotta, ja tässähän minä olen, edelleen leikkimässä heppaa siellä. Ei ole ihme, että hahmoillakin on mielikuvitusleikkejä ja haaveita heidän katsellessaan ikkunasta. He ovat ihmisiä niin kuin mekin.

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, että ai kuinka hauska ajatus esimerkiksi Auburnissa on. 😀 Olisi periaatteessa kivaa kyllä virtuaalisesti olla fiinimmässäkin tallissa. Harmi, että menetän motivaationi kirjoittamista kohtaan aina välittömästi, jos hahmollani on niin helppoa, että hänellä on varaa moiseen… :DD

Harri saattaa viihtyä Hopiavuoressa, kun ei, reppana, paremmasta tiedä. Jos ei ole nähnyt kaupunkien parempaa tasoa, ei kai siitä voi tietää. Netin ulkomaiset farmithan ovat jo niin superhienoja, että tuntuvat sadulta, joten ne eivät varmaan käy vertailukohdiksi. Olen Sonjan kanssa samaa mieltä siitä, että ilmapiiri on kaikki kaikessa, kun on varaa valita monesta melko samanlaisesta muuten. Kurjaa, että paratiiseissakin on kuitenkin ilmapiiriongelmansa.

[Sonja T.Valvoja]

kirjoitettu Harrin näkökulmasta

Ei mikään kultakaivos
Täytyy myöntää, etten oikein ymmärtänyt, miksi Sonja halusi tehdä kannattavuuslaskelmia yksityistallille. Kyllä sen näki jo kaukaa, ettei sellainen voinut mitenkään kannattaa. Tai ehkä sen saattoi saada niukin naukin plussatuloksen puolelle, mutta riskit! Ne olivat aivan hirvittävät. Niin paljon pääomaa kiinni rakennuksissa, maapohjassa, kalustossa ja palkkakulut juoksussa koko ajan. Mitä sitten kun tapahtuisi jotakin odottamatonta, joka maksaisi tosi paljon?

Hyvä tietysti että laski, ettei rynnännyt suinpäin toteuttamaan suurta unelmaansa. Mietin vain, että miten muka voi etukäteen tietää jotakin maneesin rakennuskustannuksia tai heinän kulutusta ja hintaa kunakin vuonna. Arvioida tietysti voi, Sonjakin soitteli Simolle ja parille muulle tutulleen kyselläkseen asioita ja hintoja ja lopullisia toteutuneita kustannuksia milloin mistäkin asiasta. Mutta arvioita ne vain silti olivat ja niissä oli virhemarginaalia. Jos Sonja oli fiksu, hän laskisi kaikki menot yläkanttiin, pahimman mahdollisen skenaarion mukaan. Muuten luottaisinkin hänen fiksuuteen, mutta kun hän nyt oli alkanut tällaista edes laskea, niin en tiennyt oikein…

— Kyllä sen tallin tuloksen sais plussan puolelle, Sonja kertoi kun oli ilmoittanut saaneensa laskelmat valmiiksi. — Mutta sen pitäis olla aika iso. Aika kova tallivuokra pitäisi myös olla, ainakin näin seinäjokiseen makuun. En laskenut että jos tuohon saisi jotakin investointitukia, ne keventäisi sitä velkarakennetta. Mutta ei siitä mitään kultakaivosta saa.

En osannut sanoa juuri muuta kuin ”Ai jaa”. Olin yllättynyt laskelmien tuloksesta että plussalle kuitenkin päästiin, mutta kun Sonja esitteli numeroitaan, en pystynyt niistä mitään virheitäkään osoittamaan. Arvioita ne summat tietysti olivat, tosin ihan päteviä sellaisia. Kysyin varovasti aikooko hän lähteä tallia nyt sitten rakentamaan.

Sonja nauroi.
— No en todellakaan! Mä laskeskelin tätä ihan vaan huvikseni, että millaista hintaa tarttis pitää että sais tällaisen tosi hyvän tallin kannattavaksi. No vastaus oli että vähän liian kovaa ehkä muttei kuitenkaan mitään ihan mahdotonta. Tää olis ihan sopiva hinta jos oltaisiin Tampereen liepeillä ja Uudellamaalla tää olisi ehkä jopa sieltä edullisemmasta päästä. Mutta en mä rupea, vaikka onhan se kiva haaveilla.

Minä haaveilin tulevasta kesästä ja Sonjasta ja arjesta, en sentään hevostallista.

[MarshallOsallistuja]

Älä huoli Harri, en ymmärrä minäkään. Koska kuka masokistinen ihminen vapaaehtoisesti, ilman oikeaa syytä/toteuttamis aikeita, tekee jotaki kannattavuuslaskelmia? Ja vieläpä hevostalliin liittyen kun sellaisen plussalla saaminen ei ole mikään naps ja kops juttu.
Itteäki saattais kyllä Harrin kengissä vähän tutisuttaa kun toinen nuinki tarkasti laskuroi moisia, ihan vaan muka huviksi.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tämä oli teksti, johon mun oli ihan hirveän vaikeaa suhtautua kun julkaisit sen, ja jonka takia mua ei huvittanut johonkin aikaan kommentoida vähään aikaan oikeastaan mitään mihinkään tekstiin. Olisin varmasti osannut lukea tarinan tarinana ja keksityn henkilön ajatukset keksityn henkilön ajatuksina, mutta sattumalta sain samaan aikaan parista suunnasta ankaria vaatimuksia Hopiavuoren hevostallista. Pitäisi kuulemma ehdottomasti saada tänne vähintään pesukarsina, toinen kenttä ja mikä se yksi juttu vielä oli, ja lisäksi mun pitäisi ylläpitäjänä tehdä vielä asiat x ja y ja heittää samalla voltteja, mutta sanoin ei. Olin valmiiksi pahalla tuulella, koska tämä on ennen kaikkea mun miljöö, enkä halua pienen pohjalaiskylän tallista enää yhtään epärealistisempaa kuin se jo (etenkin maneesin ja liian hyvän kentän takia) on. Luin sitten tämänkin tekstin niin hassusti, että muka löysin rivien välistä lisää vaatimuksia ja olin että pitäkää kaikki tunkkinne ja antakaa mun olla, yksityisheppojen pitäminen loppu nyt. :DD Olen rauhoittunut jo. :DD Nyt naurattaa oma reaktio. :DD

Mutta hei, minäpä ymmärrän Sonjan pikku harrastusta, vaikka Marshall fiilaakin enemmän Harrin ajatuksia. 😀 Vitsit miten mielenkiintoista oli laskeskella joskus sata vuotta sitten, kannattaisiko Hopiavuoren hevostalli. (Side note: ei kannata.) Vakavia unelmia on myös kiva laskeskella, mutta pelottavampaa, kun niin kovasti toivoo homman olevan kannattavaa. Sitten ihmiset suhtautuu niin kuin Harri ja ottaa laskemiset liian tosissaan ja ahdistuu niistä. 😀 Toisaalta sitten kun olen itse seuraamassa enkä laskemassa, mäkin olisin että en mä nyt oikein tiedä. Paitsi että en osaisi kysyä rauhallisesti niin kuin Harri, että aiotkos nyt sitten rakentaa tallin. Ennemminkin repliikkini voisi olla hätääntyneempi ja rumempi versio: ”ekkai sä ny ristuksen pöyröö vain ala rakentaan mitää?”

[Sonja T.Valvoja]

Poissa silmistä, poissa mielestä
Olin juuri kävellyt kaupan ovista ulos kun kuulin nimeäni huudettavan.
— Sonja! Oota vähän!

Käännyin katsomaan osapuilleen äänen suuntaan ja kas, kaupan sivustalta porhalsi Heidi pukeutuneena myyjän vaatteisiin. Olin törmäillyt Heidiin muutaman kerran kesän ja syksyn mittaan, mutta vain nopeasti. En varsinaisesti vältellyt häntä, mutten halunnut välttämättä kyllä nähdäkään erityisesti. Kaikki oli helpompaa kun ei vanhat asiat tulleet mieleen. Ei se ilmiselvä vahingonilokaan jaksanut kauaa lämmittää.

— Moi, Heidi puuskutti kun pääsi vierelleni. Vastasin tervehdykseen, samalla vilkaisin kännykkääni ja sanoin, että pitäisi mennä, on vähän kiire, vaikkei minulla mihinkään varsinaisesti kiire ollut. Minulla vain ei ollut hänelle mitään asiaa.

— Kuule, yks juttu mun piti oikeestaan sanoa, Heidi sanoi kiireesti ennen kuin ehdin ottamaan askelta auton suuntaan. Hän laski katseensa maahan. — Mä tota… Mä haluaisin pyytää anteeks. Niitä vanhoja juttuja yläasteella. Kyllä mä sen tiiän, että me kiusattiin sua aika pahasti… Mua hävettää se ja mä oon pahoillani.

Sillä lailla! Kaikkea minä olisin Heidistä uskonut, mutten sentään tätä. Ei hän ollut juuri maininnut vanhoja kouluaikoja niinä kertoina kun olimme sattuneet tapaamaan. Ajattelin että hän halusi vaieta ne kuoliaaksi ja ihan hyvästä syystä. Tietysti sinänsä ihan rohkea teko tunnustaa olleensa idiootti ja pyytää anteeksi, mutta kun se ei auttanut tässä vaiheessa enää yhtään. Jos omatunto oli alkanut kolkuttaa ja nyt Heidi halusi rauhoitella sitä? Sori, mutta minä en tähän pystynyt.

— Se on aika myöhäistä nyt enää pyytää anteeksi. Ei sitä tekemättömäksi saa, sanoin mahdollisimman ilmeettömällä äänellä, vaikka tuntui että olin sieluani myöten jäässä ja yhtäaikaa raivoissani. Jotenkin ymmärsin Nellyä, joka oli suuttuessaan läimäyttänyt Jannaa. Kyllä se itselläkin mielessä kävi, samaan aikaan tusinan muun ajatuksen kanssa. Nuo sanat nyt olivat se neutraalein ja aikuismaisin asia, mitä pystyin sanomaan.

— Niin, mutta mä en haluis että sä kannat kaunaa, Heidi sanoi hiljaa ja katsoi minua silmät vakavina.
— En mä varsinaisesti kannakaan. Ei ne yläkouluajat juuri koskaan tule mieleen, mutta ymmärrät varmaan ettei mua kiinnosta nähdä sua erityisesti. Joten eiköhän se ole tässä. Moikataan jos nähään.

En jäänyt kuuntelemaan, mitä Heidi kenties siihen vastaisi vaan lähdin. Istuin autoon ja hengitin vähän aikaa tunnustellen omia fiiliksiäni. En tuntenut oikeastaan mitään tai ehkä jonkinlaista pientä, karua tyytyväisyyttä. Jos Heidi luuli että anteeksipyyntö saisi meistä kahdesta jotenkin kavereita, niin siinähän luuli. Minulla ei ollut mitään haluja kaveerata kenenkään entisen kiusaajan kanssa. Tämä oli paras mahdollinen anteeksianto, mitä pystyin tekemään.

Ehkä se oli kostokin, mutta tosi mitätön sellainen. Olisin voinut olla todella paljon ilkeämpi, sillä näin kyllä että Heidi oli vakavissaan. Siihen olisi ollut helppo päästä sivaltamaan ja mitätöimään koko asian. Mietin, että miksi ihmeessä en tehnyt sitä. Sitten kohautin harteitani: ei sillä oikeastaan ollut enää väliä.

[NoaYlläpitäjä]

Mm! Mun on pakko myöntää, että silloin aikanaan aöa- ja yläaste aikoina kävi niin hassusti, että mä vähän kiusasin ja olin kiusattu. Ei koskaan mitään oikeasti tosi pahaa tai fyysistä, mutta sellaista että jätti leikistä ulkopuolelle tai välillä sanoi ilkeästi, niin että näin aikuisempaa tiedän että ei se varmasti niistä muista kivalta tuntunut. Sitä olen sitten myöhemmin pyytänyt näiltä henkilöiltä anteeksi, joko kasvotusten tai suomen kautta, vähän samaan tapaan kuin Heidikin. Olikin mielenkiintoista lukea Sonjan ajatuksia tästä! Uskallan epäillä että tällä tarinalla on ehkä jotain oikeaan elämään perustuvaa pohjaa, niin se tekee siitä vieläkin mielenkiintoisemman.

Kiusattuna oleminen ei koskaan ole helppoa, joten en osaa syyttää Sonjaa siitä, että hän otti Heidin anteeksipyynnön niin kylmästi vastaan. Tavallaan se oli Sonjaa ajatellen ehkä hyväkin, ettei hän enää ”alistunut” ja antanut Heidille sitä valtaa päättää tilanteen kulusta, vaan että Sonja itse piti pintansa. Silti samalla mietin, että millainen olo Heidille siitä jäi! 😀 jos hän ihan vilpittömästi pyysi anteeksi, niin luulen että hän kovasti olisi toivonut sen saavansa. Tämä kuitenkin kertoo myös Sonjan luonteesta ja voisin väittää että ihan siitäkin, miten Sonja on tässä vuosien varrella kasvanut, mitä hänen tarinaansa olen seuraamaan päässyt.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mulla jäi viimeksi kommentointi tähän tarinaan, koska osui niin itseen, että huomasin kirjoittavani kommentin sijaan avautumista ja poistin kaiken. Noalta saatiin tähän hitusen myönteisempää oikean ihmisen näkökulmaa jo, joten mun on nyt helpomman tuntuista kaventaa edes vähän avautumisosiota. Sitä on kuitenkin luvassa tällä kertaa, sori. Kertoo siis siitä, että teksti on herättänyt valtavasti ajatuksia.

Olin itse erityisen rankasti kiusattu peruskoulussa ja lukiossa. Se oli niin paha tarina, että muistan vieläkin miten käsittämättömän, sietämättömän kummallista oli mennä yliopistoon, kun kukaan ei kiinnittänyt muhun huomiota eikä pitänyt mua mitenkään ihmeellisenä. Ekat kolme vuotta meni sitä ihmetellessä, että sain mennä syömään, käydä vessassa, kävellä käytävällä samaan aikaa kuin muut, ja mitä näitä nyt on. Nyt yliopisto on loppu, eikä mua ole kiusattu pian kymmeneen vuoteen, ja silti huomaan joka päivä miten mennyt vaikuttaa muhun. Jos joku kurottaa jotain tavaraa mun läheltä, mun silmät alkaa räpsyä ja huomaan ajattelevani että kohta tulee kipiää, vaikka tosiasiassa se tyyppi ottaa vain tavaran eikä aio lyödä mua. Kun joku sanoo mulle mitä tahansa, analysoin sen äärimmäisen tarkasti, koska siitä on mun mielestä löydyttäVÄ jotain hirveää mua kohtaan, koska eihän kukaan nyt puhu mulle ystävällisesti ystävällisiä asioita. Vieläkään en puhu ääneen kuin valmiita fraaseja, jos en tunne hyvin ihmistä, ja tänäkin päivänä pidän koko ajan joka huoneessa silmällä, mistä pääsisi tarvittaessa nopeiten ulos ja pois. Mulle on vieläkin outo ajatus, että nykyään haluan elää enkä kuolla.

Päätin varmaan vuosi sitten, että kirjoitan aiheesta, koska ihminen kirjoittaa parasta tekstiä siitä, mikä eniten sattuu ja mitä se eniten häpeää. Otin yhteyttä niihin mun kiusaajiin, jotka sain kiinni. Halusin tietää, mitä niiden päässä liikkui: mikä vika mussa oli, ja mikä niiden lasten mielissä oikeutti sen kaiken. Vastauksia oli kahdenlaisia. Yksi porukka äimistyi: ei me tajuttu, että me kiusattiin sua! Se oli varmaan ollut sellaista härnäämistä, jota kaikki kohtaa, mutta joka mun kohdalla yhdistyi liian pahaan tilanteeseen muuten. Toinen porukka oli sitten niin kuin Heidi. Sain kuulla, että kaikki lähti siitä, miten mulla oli kuulemma ala-asteella tyttömäinen tapa haroa mun hiuksia silmiltä, ja miten olin nuoleskelija kun tapasin hymyillä opelle aamulla kun sanoin huomenta. Se oikeutti etsimään lisää virheitä, ja tilanne paisui ja paisui.

Sonja on aiemminkin kohdannut kiusaajansa. Muistan senkin tarinan. Kommentoin muistaakseni silloin, että koin itse tyydytystä samassa tilanteessa. Katsoin kaupassa vanhassa kotikunnassa mun kiusaajaa, jonka elämä oli mennyt jyrkkää alamäkeä, kun mä olen nyt juuri siinä missä haluan olla. Se oli ennen tätä mun kirjoitusprojektia.

Kun osa kiusaajista oli pahoillaan ja jutteli mun kanssa niin kuin Heidi Sonjan kanssa, olisinko voinut olla antamatta anteeksi, vaikka vieläkin mietin mitä tuntematon ihminen kaupassa miettii, kun se katsoo mua sekunnin liian pitkään? Jos olisin kirjoittanut Sonjan tarinan omasta näkökulmastani ennen kiusaajille puhumista, olisin päätynyt samaan loppuratkaisuun. Nyt kun menin tilanteeseen itse, tunsin sen pelon johon itseni kymmenen vuoden jälkeen kävelytin takaisin, kuulin ne tarinat toiselta puolelta ja näin ne aikuisiksi kasvaneet kasvot, olisin laittanut hahmoni reagoimaan niin kuin reagoin itse. Ulkoapäin näin vain yhden ainoan mahdollisen reaktion, Sonjan oman, mutta sisältä käsin se alkoi tuntua vieraalta.

Olisin kokenut tämän tarinan ihan toisin, jos olisit julkaissut sen vuosi sitten, viime talvena. Olisin hurrannut pikku pompomien kanssa, että sano sille Sonja, lyö sitä vaikka Sonja. 😀

Toisaalta Sonjan tilanne on tässä hetkessä vähän eri. Mä olin valmistautunut, Sonja ei. Mä ajoin itse autoni niiden autojen viereen ja pidin ohjia kädessäni. Kaukaisesta kauppakohtaamisesta kiusaajan kanssa päätellen munkin kostonhimo olisi voittanut uteliaisuuden, jos tilanne olisi tullut eteen tällä tavalla yllättäen.

Joka tapauksessa. Me tarvittaisiin tekstiä tästäkin. Kiusaamistarinat ei ole ikinä herättäneet mussa tunteita. Ne on usein kirjoittanut joku, joka ei selkeästi ole perehtynyt aiheeseen, tai ei uskalla elää sitä tarpeeksi kipeästi hahmojensa mukana. Tämä Sonjan tarina herätti mussa tunteita ja huomaan, miten vahvasti olisin samastunut siihen. Ja miten paljon olisin ihaillut Sonjaa vuosi sitten. Ihailen toki nytkin, mutta anteeksi antamisen ajatus olisi vuosi sitten tuntunut typerältä sanahelinältä, eikä edes oikealta mahdollisuudelta, ja Sonjan reaktio olisi silloin ollut mulle Se Ainoa Oikea.

***

Hei muistetaan kuitenkin kommentoinnissa erottaa tekstin tapahtumat ja hahmo kirjoittajasta. Se, että joku osaa kirjoittaa hyvin, ei tarkoita, että hän kirjoittaisi omaelämäkertaa hahmojensa nimellä. Mua ainakin silloin tällöin ahdistaa, kun saan paljon kommentteja, joissa tehdään vääriä oletuksia musta sen perusteella mitä mun hahmot tekee. Olen erittäin hyvä kirjoittaja, ja niin on moni muukin täällä. Hyvä kirjoittaja pystyy kirjoittamaan uskottavan tekstin. Uskottavuus ei ikinä saa oletuksena tarkoittaa autenttisuutta, eikä todenperäisyyden ajatusta kannata ruokkia kommenteissa. Hahmon samastaminen kirjoittajaan on haitallista, koska me kirjoittajat ei läheskään aina allekirjoiteta hahmojemme moraalikäsityksiä saati toimintaa. Jos jokainen aidon tuntuinen teksti ei voi olla kuin omaelämäkertaa lukijoiden mielestä, kirjoittajat ei uskalla enää kirjoittaa muuta kuin ihania kivoja ja kepeitä asioita, ettei vain ajatella kirjoittajan itsensä kokeneen asiaa x ja ajattelevan asiaa y. Tämä munkin kommentti olisi kritiikki kirjoittajan ajatuksia kohtaan, jos samastasin Sonjan kirjoittajaansa, eikä kukaan halua kuulla kritiikkiä omasta ajattelustaan, omista virheistää jne. Se rajoittaisi taas taiteesta keskustelua.

[Sonja T.Valvoja]

Kulissiliitto
— Pitäskö pyytää mun vanhempia kattomaan sinne Storywoodsiin niitä kisoja? Tai ainaki vihjata että tämmöset olis, jos haluavat tulla.

Ensimmäinen ajatukseni oli vastenmielisyys, ei niinkään Harrin vanhempien takia vaan ihan muuten. Minä en kaivannut yleisöä.
— En mä oikein tiedä. Luuletko että niitä kiinnostaisi?
— Ei aavistustakaa, rehellisesti sanoen. Voi kiinnostaa tai sit ei. Mut ainakin se olis jotaki vaihtelua niille.
— No joo ja ei kai siinä, saahan sinne tulla katsomaan. Mä en kyllä pysty pitämään seuraa siellä ja sunkin pitäisi keskittyä omaan suoritukseesi ja Salieriin.
— Joo totta kai.

Ajatusketju lähti siitä sitten. Harrin vanhemmat eivät olleet koskaan kommentoineet erityisesti mitään hevosista, tosin en ollut niistä kovin paljon puhunutkaan. Harri itse kyllä oli kertonut asiasta ja siitäkin, että hän ratsasti tätä nykyä itse. Minä en varsinaisesti tiennyt mitä he ajattelivat hevosista, ratsastamisesta tai siitä, että Harri ratsasti. Kas kun vanhempien ihmisten keskuudessa hevosharrastusta saatettiin pitää ties minä…

Kysyin sitä Harrilta kun olin ensin miettinyt, miten asian muotoilisin. Hymähdyksestä saatoin haistaa jonkinlaista kyynistä ironiaa.
— Luultavasti ne luulee, että mä ratsastan vaan siks et yritän tehä suhun vaikutuksen. Jos sä en olis kuviois, niin ne varmaan luulis mua homoks.

Jahah, tämä selvä sitten. Ennen kuin ehdin keksiä yhtään mitään sanottavaa, Harri jatkoi:
— Voi tietty olla, että luulevat mua homoks joka tapauksessa ja sua kulissiks.

Päästin epäuskoiseen naurunpyrskähdyksen. Mistä Harri tuon oikein repäisi?
— No kato kun mä olisin kersana halunnu ratsastamaan kans, ku Maarit kävi muutaman vuoden ratsastuskoululla, Harri selitti. — Ei ne päästäneet, sanovat ettei ole poikien harrastus.
— Niin no, sanoithan sä tosiaan jo aika aikaisessa vaiheessa, että hevoset kiinnostaa, mutta mä kuvittelin että sä yritit tehdä vaikutusta, naurahdin.

Harri nauroi.
— Ei, siinä asiassa mä olin ihan tosissani. Ja hei, olihan hevosista varmaan puhe siellä Wienissä kun oltiin ja käytiin siellä Espanjalaisessa Ratsastuskoulussa. Silloin mä en ainakaan yrittänyt tehdä vaikutusta.
— Niin muuten kyllä olikin puhetta, olet ihan oikeassa. Okei, uskon sua, naurahdin.

Olin hetken hiljaa ja muistelin Wieniä, luulen Harrin tehneen samaa. Se oli niin hieno kaupunki, varsikin se vanha keskusta ja Schönbrunn ja mitä kaikkea. Ja se Espanjalainen Ratsastuskoulu… Kunpa sinne joskus maailmassa vielä pääsisi.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Aikamoisen iso ilmiö on tässä puheena! Ennen muinoinhan oli poikien lelut ja tyttöjen lelut, poikien leikit ja tyttöjen leikit. Nyt yleinen puhe on sen suuntaista, että lapsi saa valita muutakin kuin perinteisesti oman sukupuolensa leikkejä ja sitten harrastuksia. Silti vieläkin ne on ja varmaan pysyykin tyttöjen ja poikien juttuina arkiajattelussa. Se ehkä johtuu siitä, että jos me otetaan vaikka sata kolmivuotiasta poikaa randomilla ja annetaan niiden valita nuken ja auton (tai hepan ja vaikka mönkkärin) välillä, melkein kaikki niistä yleensä ottaa auton ja mönkkärin. En yhtään tiedä, onko sitä tutkittu, kuinka paljon siitä on varhain opittua ja sisäistettyä ulkopuolelta, ja kuinka paljon tulee sisältä. Muistan, että meilläkin oli ”poikien” ja ”tyttöjen” leluja, koska mulla on sekä siskoja että veljiä, mutta jos mulle jäi nukke, ammuin sillä niin kuin pyssyllä. Musta on videota ihan minipienenä, kun ajan pienellä muovisammakolla mattoa pitkin brym brym brym, kun isot pojat oli vieneet autot omaan huoneeseen. Tietenkin se oikeasti kertoo lapsen mielenkiinnon kohteista eikä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, mutta…

Vaikka aikuisten ihmisten katsominen viistoon on ehkä hitusen vähemmän vaarallista kuin kehittyvän lapsen, eipä sekään ole kiva ilmiö, mutta se on ainakin vielä ihan arkijuttu. Osa siitä ajattelusta on sisäistetty itsellekin. Mulla on pari ”tyttöjen harrastusta”, enkä uskalla vielä aikuisena ihmisenäkään kertoa niistä kenellekään. Varmaan kuolisin, jos väki saisi tietää. Olenkin nyt Harrista ihan että vau: vitsi kun osaisi itse suhtautua noin harrastuksiinsa. Oikean elämänkin Harrit osaa, ja olen niin kateellinen ettei kukaan usko.

Tässä tarinassa tykkään itse eniten siitä seikasta, että näitä harrastuksen sukupuolittamisen ajatuksia ei ole ulkoistettu mihinkään tarinan pahikseen, vaan niitä käsitellään ihan yleisenä ilmiönä. Jopa tarinan sankari, Sonja, on ajatellut niitä ajatuksia. Siitä on puhuttu ennenkin, miten omasta hahmosta on vaikeaa kirjoittaa negatiivisia juttuja, ja myös arkisen syrjivät ajatukset haluaisi herkästi ulkoistaa päähenkilöstään johonkin muuhun hahmoon. En tiedä, kuinka haastavana juttuna koet itse sen, ettei edes Sonja ole yleistyvän ajattelun mukaan täydellinen. 😀 Mulle ainakin se, miten mun Chai syrjii seksuaalivähemmistöjä, ja miten Eetukin suhtautuu niihin piilotetun nuivasti, on jotenkin vaikeaa, samoin kuin etenkin Helmipurojen ja Ilveksien valikoiva rasistisuus. Tässä tarinassa on siististi hoidettu se, miten Sonja itse ei pidä ajatuksiaan ihmeellisinä. Mulla olisi mennyt alleviivaamisen puolelle, ja se olisi syönyt tehokkaasti sen miten luonnollisia ajatukset päähenkilölle ovat.

[Sonja T.Valvoja]

(En ole jaksanut tässä tekstissä huomioida koronaa vaikka se periaatteessa onkin olemassa, miksi muuten Harri olisi lomautettuna. Logiikka on muutenkin yliarvostettua.)

KANADA!
Se on sitten jännä, miten toisen puhelusta kuulee kyllä heti, että nyt soittaja ei ole lehtimyyjä eikä äiti. Vaikken oikeasti kuullut soittajan sanoja, vain Harrin suhteellisen lyhyet vastaukset ennen kuin hän meni vierashuoneeseen puhumaan ja veti oven perässään kiinni. Unohdin asian suunnilleen saman tien.

Puhelu kesti aika kauan, mutta lopulta Harri tuli työhuoneeseen istumaan. Yleensä hän ei sitä tehnyt vaan antoi minulle olla rauhassa.
— No mitäs? kysyin ja nojasin leuan käsiini. Turha kainostella, nyt oli jotakin, mutta Harrin ilmeestä ei voinut päätellä asian laatua.
— Soittivat töistä.

Sehän voi tarkoittaa vain kahta asiaa, joko pyydettiin takaisin töihin etuajassa tai irtisanottiin. Koska Harrin kuvittelisi olevan näkyvän iloinen töihinpaluusta, oliko se sitten siis lappu? Ennen kuin kylmä pelko ehti ryömiä niskasta alaspäin, Harri jatkoi:
— Kysyivät että lähtisinks mä syksyllä Torontoon töihin.

Möläytin ensimmäisen mieleen tulleen asian ääneen, vaikka yleensä pyrin sitä välttämään:
— Miten pitkäksi aikaa?
— Puolesta vuodesta vuoteen, vähintään. Mahollisesti pitempäänki.
— Mitä siellä olisi?
— Emmä kauheen tarkasti saa kertoo, mut iso asiakasprojekti, jossa pitäis olla paikan päällä.
— Mitä sä vastasit?
— En vielä mitään, sanoin että voin miettiä.
— No, meinasitko lähteä?

Harri katsoi minua pää kallellaan, pieni hymy suupielessä.
— Jos sua ei olis, ni melko varmasti. Mitä kyselin siit projektista, niin se vaikutti mielenkiintoiselta ja sellaselta että mä kyl oisin ihan just sopiva siihen. En ihmettele miks ne mua siihen pyys, Harri selitti ja äänessä soinnahti innostus. — Lähtisitsä mukaan, jos mä lähen? Se olis mahollista, mä kysyin sitä.

Että muuttaa Kanadaan, paluuaika tuntematon? Toronto toki ei ollut hullumpi kaupunki sen perusteella mitä siellä muutaman päivän olin viettänyt Jarnon kanssa vuosia sitten. Kanada ei ollut hullumpi maanakaan, vähemmän hullu ainakin kuin eteläinen naapurinsa. Mikä minua täällä Suomessa varsinaisesti piti? Paitsi tietenkin hevoset, työ ja Orionkin. Tietenkin ne voisivat olla järjestettävissä, mutta halusinko siltikään? En tiennyt. Suloista kuitenkin Harrilta pyytää minua mukaan, sillä ensimmäinen ajatukseni oli ollut se, että nytkö menetän tämänkin miehen.

— Mä en tiedä. Ehkä sitä voisi harkita, mutta ihan nyt just heti en pysty sanomaan että joo, totta kai.
— Ymmärrän, ohan tää iso juttu enkä mäkään tiiä viä et mitä teen. Se kiinnostais, en mä kiellä, mut kiinnostaako tarpeeks.
— Milloin sun pitäisi antaa sitova vastaus?
— Mieluummin tietty ASAP mutta viimeistään sillon ku palaan töihin.
— Eli kuukauden kuluttua.
— Nii. Et on täs aikaa harkita.

Kyselin läpi kaiken mitä keksin. Se oli hyvin tyypillinen meidän välinen keskustelu: lyhyitä, punnittuja kysymyksiä, lyhyitä, huolellisia vastauksia. Ensin selvitettiin faktat, sitten vasta alettiin miettiä miltä se tuntui, miksi ja mitä muuten oli asiasta mieltä. Mitä vakavampi ja henkilökohtaisempi asia oli, sen kylmäverisemmältä meidän keskustelu varmasti kuulosti, jos ulkopuolisia olisi kuuntelemassa.

[MarshallOsallistuja]

Ai vitsit, nythän tuli jännä mahdollinen sivutie tarinaan! Koska oishan se nyt siistiä lähtä pidemmäksi aikaa jonneki ulkomaille, mutta sitte taas juuri se että entäs hevoset, työ ja kotitalo. Onko mahollista ottaa hevoset mukaan vai pitääkö niille etsiä joku paikka/hoitaja siksi ajaksi? Tai mitä Sonja ylipäätään päättää tehdä? Tai Harri ite! Niinku hänki sano, jos Sonjaa ei olis niin aika varmasti lähtis, mutta entäs tässä tilanteessa sitte.
Näillä kahdella on kyllä ihanan asiallinen ja järkevä tyyli keskustella isoistaki asioista. Juuri halkoa ne niin että selvitetään faktat ja vasta sitte mietitään että mitä ja hä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Hyi kauhee. Tuli heti kuviteltua itsensä Sonjan asemaan, ja Sonja taisi joutua yhden mun pahimman pelon eteen. Koska mulle ei ikipäivänä olisi vaihtoehto lähteä, oikeasti vaihtoehdoksi jäisi vain jäädä molemmat (jolloin koko ajan tuntuisi että olisin pakottanut sen toisen jäämään) tai jäädä yksin (jolloin suhde varmaankin kaatuisi kun musta tulisi kuukausien kuluessa todennäköisesti vainoharhainen ja mustasukkainen tai jotain). Sonjapa ryhtyy kuitenkin harkitsemaan, koska hänelle lähtökin on vaihtoehto. Voisi olla siistiäkin asua vähän aikaa ulkomailla… Kun asiat saisi järjestymään ensin…

Sonjan ja Harrin hillittyys ja asiallisuus on kyllä juuri sitä, mitä olin ennalta odottanutkin. Luonnollisesti Sonjan sisäinen maisema jää niiden jalkoihin. Luulenpa, että sitä ei vielä edes ole: sen kuvaamisen puuttuminen kuvastaa musta sitä tyhjää säikähdyksen ja harkitsemisen olotilaa, joka tuossa tilanteessa varmaan tulisi. Sisällä on niin hiljaista, että korvissa soisi. 😀

[Sonja T.Valvoja]

Toronton helteet ja lake effect

Kylvöt 8.3.21
Keltainen (4 prk): chili ”Lemon Drop”
Punainen (2 prk): chili ”Bird’s Eye Baby”
Oranssi (8 prk): päärynätomaatti ”Yellow Pearshaped”
Vihreä (8 prk): kirsikkatomatti ”Artisan Golden Bumble Bee”

Multaisista sormista jäi likatahroja muistikirjan sivuille, mutta niitä oli jo ennestäänkin. Ei puutarhavihko voi näyttää vasta pakasta vedetyltä. Katselin kylvöpurkkirivistöäni ja hymyilin tyytyväisenä itseeni: ensi kesänä olisi omia tomaatteja ja chilejä. Käännyin selailemaan muita siemenpusseja miettien samalla niiden aikataulutusta. Tuon kylväisin huhtikuussa, tuon voi kylvää suoraan kasvimaalle sitten kun maa lämpiää, tuon voisin kylvää nyt.

Hymyni hyytyi kun mieleen nousi tuleva syksy. Mitä ihmettä tekisin, jos Harri lähtisi sinne Torontoon? Minulla oli vahva kutina, että Harri haluaisi lähteä. Kannatin sitä sinänsä lämpimästi sillä sen verran mitä minä tiesin siitä projektista, tarjolla olisi ammatillisessa mielessä hieno tilaisuus. Mutta entä minä? Oliko tämä taimien esikasvatus turhaa vaivannäköä, jos en olisikaan syksyllä täällä korjaamassa satoa?

Olimme pohtineet monenlaisia vaihtoehtoja ja pyörittelin niitä kaikkia päässäni samalla kun lapioin multaa vielä muutamaan purkkiin. Minä jään tänne. Minä menen sinne heti tai sitten vähän myöhemmin. Minä jään tänne mutta sopivassa välissä vietän kuukauden tai pari Torontossa. Kunpa se olisi ollut jokin toinen kaupunki, jossain etelämmässä! Toronton talvi nimittäin ei juuri houkutellut ja talvihan se oli syksyn jälkeen tulossa. Florida esimerkiksi olisi kuulostanut paljon paremmalta paikalta viettää kylmin vuodenaika.

Repäisin uuden siemenpussin auki ja kirosin kun pienet mustat pisteet levisivät ryöppynä pöydälle. Hei, ei se nyt maailmanloppu ollut, jos en tässä vaiheessa tiennyt mitä teen tai edes sitä minkävärisen teipin valitsen näihin purkkeihin. Periaatteessa kiinnostaisi lähteäkin, sillä olihan Kanada uusi maa minulle. Se oli helppo noin kielen ja yhteiskunnan suhteen ja miksei ilmastonkin kannalta, sillä vaikka talvella lämpimämpi säätyyppi kiinnosti, kesät voisivat olla liian tukalia suomalaiseen makuun.

Ei, en minä lähtisi Kanadaan. En voisi enkä tiedä edes haluaisinkokaan, vaikka Harri lähtisi. Siinä olisi hirveästi järjesteltävää ja hevoset olivat se suurin kysymysmerkki, että mistä niille luotettava ylläpito tai jokin muu ratkaisu. Ja kaikki taas muuttuisi jos sinne lähtisi. Mutta Harri… Pyyhkäisin kämmenselälläni kyyneleen poskelta, kun pääsin ajatuksissani tähän asti. Miksi kaiken piti taas mennä pilalle?

[Janna HOsallistuja]

Mulla on taas semmonen hetki kun haluaisin vain sulkea toisen halaukseen ja sanoa että kyllä se siitä ja kaikki järjestyy kyllä. Toisaalta taas odotan mielenkiinnolla että mitä käy JOS Harri oikeasti päättää lopulta lähteä Kanadaan. Niin paljon vaihtoehtoja ja niin (vielä) vähän vastauksia…

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Onpa hieno juuri- ja siemenanalogia. Kun siemenet itävät hiljaa salaa purkeissaan, Sonjakin näkee samalla, ettei se lähteminen tosiaan ole mitään helppoa. Onhan hänellä juuret Otsonmäellä. Vaikka taimetkin voi koulia uuteen purkkiin, kyllä ne aina muutoksesta nuupahtavat, elleivät saa vaikkapa turvenappiaan mukaan. Sitä paitsi Sonjalla jää sekä konkreettisia että kuvainnollisia hedelmiä keräämättä työstään, jos hän lähtee. Tomaatit mätänevät syksyllä kiinni taimiin ja Salieri menee takapakkia kaiken tämän kunnollisen ratsastamisen ja TT-treenaamisen jälkeen. Siemenistä, joita on levällään pussin revettyä, ei näe ulospäin, mikä kasvi niistä mahtaa kasvaa, eikä Sonjakaan ole päättänyt, mitä tekee. Tämä on toimiva teksti, josta olisi tosi kivaa teettää vaikka novellianalyysejä, koska analogia kantaa hyvin ja vertauksissa riittää tulkittavaa. Myös aikaan sitominen on onnistunut erinomaisesti, ja ekalla lukukerralla ajattelinkin paljon mun pikku tomaatteja ja paprikoita tuolla esikasvatuksessa… 😀

[Sonja T.Valvoja]

Deadline
Harri istui vaalean nahkasohvan nurkassa jalat koukussa. Hänellä oli kirja auki sylissään, mutta siitä oli jo ikuisuus kun hän oli viimeksi kääntänyt sivua. Harri oli nopea lukija eikä minua niin vain hämätty.

— Mietitkö sä niitä kisoja vielä? kysyin.
— En sillee. Mä alan vähitellen uskoo mitä sä oot aina sanonnu että hevosten kanssa ei koskaan mikään mee just niinku oli suunnitellu. Mä oon oikeesti ihan tyytyväinen itteeni ja meidän suoritukseen, meinaan niihin lähtökohtiin nähden oli ihan plussa se, että mä pysyin seläs.
— Musta se oli tosi rohkeata, että sä lähdit radalle sen putoamisen jälkeen ja pystyit ratsastamaan mitenkuten kelvollisen suorituksen.
— Kyl mä vähän mietin että jos mä putoan radallaki… Että kehtaako sitä mennä nolaamaan ittensä ja sut ja Salierin ja Hopiavuoren ja Nellyn ja piru vie vielä sen Simonkin. Mut jotenkin sit aattelin, että aivan sama, että mä putosin jo kerran selästä eikä tän pahemmin käynyt.
— Et sä ketään olisi nolannut. Kaikki ratsastajat tietää kuitenkin että hevosten kanssa voi käydä mitä vaan.

Hymyilimme molemmat. Nyt niille kisoille pystyi jo nauramaankin ja se oli hyvä. Olipahan ainakin ikimuistettavat kisat. Onneksi Harri myös otti asian huumorilla eikä yksi ilmalento verkkakentällä tuntunut paljon hetkauttavan. Jonkun toisen kunnian päälle tuollainen olisi käynyt pahasti ja joku kolmas olisi jättänyt koko ratsastusharrastuksen sikseen, joko nolouttaan, kiukuissaan tai sitten peloissaan sen putoamisen jäljiltä. Muttei Harri tai en ainakaan huomannut mitään sellaista. Ihan samalla tavalla innoissaan hän oli suunnittelemassa seuraavia ratsastuskertoja ja Nellyn tunteja. Seuraavista kisoista en kysellyt vielä mitään, annoin sulatella ensin tämän kerran kunnolla ja palata satulaan. Katsotaan sitten myöhemmin.

Minun pitäisi kyllä järjestellä omia ajatuksianikin, sillä olin tavannut Vladimirin Storywoodissa. Tällä kertaa se ei ollut mikään yllätys, sillä olin tarkistanut osallistujalistat etukäteen ja löytänyt sieltä Sonja Ostrokovinskyn nimen helposta B:stä. Oli aika loogista, että isänsäkin oli siellä sitten. Ja olihan Vova ollut. Olimme vaihtaneet nopeasti tervehdykset ennen luokkien alkua, mutta hän tuli ihan erikseen onnittelemaan palkintojenjaon jälkeen ja ehdimme jutella vähän muutakin. Ihan täysin korrektia kaikki ja Harrikin oli koko ajan vieressä, mutta jokin kumma levottomuus siitä oli silti jäänyt. Mielessä pyöri joitain satunnaisia muistojenrepaleita sieltä Nizzasta. Kiusallista.

— Nii, mä mietin oikeastaan sitä Torontoa, Harri jatkoi. — Ku mä oikeastaan haluisin lähteä sinne.
Nyökkäsin vakavana. Ei ollut yllätys.
— Okei. Mä arvasin tämän.
— Mut sä et oikein haluis lähteä.
— Niin. Mä en oikein tiedä. Kun periaatteessa kiinnostaisi kyllä ja sitten olisi kiva olla sun kanssa, mutta sitten taas nämä kaikki käytännön asiat ja kaikki taas muuttuisi…

Kun en jatkanut lausettani, Harri katsoi minua silmiin hyvin vakavana.
— Selvitääks me kaks vuotta erillämme?
— Kaksi? Onko se nyt varmistunut että se kestää sen verran?
— Ei mut mä ajattelin että jos ilmoitan tekeväni sopparin maksimissaan kahdeksi vuodeksi. Että on joku deadline, josta tietää että mä tuun viimeistään sillon takasin.
— Mutta jos sua tarvitaan siellä pidempään?
— Ei ne voi mua siel pakolla pitää. Ja jos sanon heti alusta lähtien että 2 vuotta ja sit takas, ni tietävät sitten työnantajallakin ja saavat syyttää itteään jos se ei riitä.

Käänsin katseeni ikkunasta ulos. Hanki kimalteli auringonpaisteessa ja metsä oli tumma raja pellon ja taivaan välillä. Olin tuijottanut tätä samaa maisemaa miltei koko elämäni. Olihan se muuttunut aikojen mittaan, muttei mitenkään radikaalisti. Oli piha, istutukset, saunamökki, lampi ja sen takaa alkoi pelto. Kaksi vuotta? Se oli pitkä aika. Isän ja Jarnon kuolemasta oli kohta 3 vuotta. Se tuntui jo tosi kaukaiselta. Olin muuttanut Orioniin puolitoista vuotta sitten. Se ei tuntunut kovin pitkältä ajalta vaikka toisaalta tuntuikin.

Kyllä kahdesta vuodesta selviäisi. Harri oli ihan oikeassa siinä, että oli helpompi jos tiedossa oli jokin päivämäärä, jolloin hän palaisi takaisin. Epämääräinen vuosi tai pari tai ehkä enemmän oli paljon pahempi.
— Ehkä me kahdesta vuodesta selvitään. Ja mä voisin järkkäillä lomia ja muita jotenkin sopivasti että jos voisin olla siellä Torontossa joskus pidemmän aikaa putkeen, kuukauden vaikka tai ehkä enemmänkin.
— Se olis varmasti kiva.

— Oliks muuten sillä sun työkaverillas mitään vinkkejä tämmösen tilanteen varalle? Harri kysäisi.
Ravistin päätäni. Jarkko oli ollut vuosia sitten samanlaisessa tilanteessa, työt olivat vieneet hänet vuodeksi Yhdysvaltoihin, mutta vaimo ja lapset olivat jääneet kotimaahan. Olin kysellyt vähän kautta rantain, että mitenkäs parisuhde sellaisessa tilanteessa kesti. Jarkko oli ollut vastauksessaan varsin spesifi ja suorasukainen: he olivat sopineet, että tauteja ei tuoda, lapsia ei hankita ja kun komennus on ohi, palataan normaaliin. Muuten kenttä oli vapaa. Mutta minä en voisi todellakaan sanoa tätä Harrille.

[CamillaValvoja]

Miten osaatkaan niputtaa niin monta asiaa tarinaksi tai vielä spesifimmin keskusteluksi? Niin arkinen tilanne, mutta silti hieman harmitusta, naurua, hymyä, yhdessäoloa ja ajatusten vaihtoa. Olen aina pitänyt Sonjan persoonasta. Sonja on aina niin tasapainoinen, rauhallinen ja järkevä, ettei mitenkään voisi uskoa, että muutama vuosi sitten hän on käynyt isoa surutyötä läpi. Sonjan ajatuksista pidän sen takia, että ne eivät ole pessimistisiä kuin Camillan, eivät välttämättä yltiöpositiivisiakaan, vaan omassa pienessä hiljaisuudessaan toivekkaita.

Ja pakko myöntää, että Jarkon suorasukaisille sanoille päästin ruman naurun.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Sonjan reaktio Harrin mahdolliseen (ja nyt pikku hiljaa varmistuvaan) lähtöön on ollut mulle tosi vieras. Haluaisin itse reagoida noin: osata sanoa, että mene, mutta minä jään. En kuitenkaan pysty saamaan Sonjan tunteista täysin kiinni, kun omani vellovat alla kun laitan itseäni Sonjan asemaan. Vaikka kyseessä on mahtava työkeikka, kokisin tulleeni hylätyksi. Etenkin tässä kohdassa mun omat tunteet peittävät kaiken, mitä Sonja ehkä kokee:

— Nii, mä mietin oikeastaan sitä Torontoa, Harri jatkoi. — Ku mä oikeastaan haluisin lähteä sinne.
Nyökkäsin vakavana. Ei ollut yllätys.
— Okei. Mä arvasin tämän.

Sonjan vastaus tulee mun omalla äänellä, ja silloin siihen liittyy sellainen voimaton tunne sydämen pysähtymisestä ja ilman kylmenemisestä. Okei. Arvasin. Sä et haluakaan olla mun kanssa. Harri ei oikeasti sano niin, eikä Sonja ilmeisesti edes tunne niin, mutta mulle on käsittämätöntä miltä tässä kohtaa voisi tuntua jos ei siltä kuin musta.

Sonjan toiveikkuus näkyy siinä, kun hän pohtii, miten kaksi vuotta on lyhyt aika. No se on! Oikeasti. Viisikin vuotta on — mutta vasta jälkikäteen. Mä hain just eilen rescuesta kaksi koiranpentua ja ne täyttivät talvella kahdeksan! Meni muuten hujauksessa! Mutta jos mikä tahansa ajanjakso on vasta alkamassa, se ei ole oikeasti lyhyt. Sonjan on tiedettävä tämä, mutta ehkä hän haluaa uskotella itselleen muuta. Kun kaksi vuotta on mennyt… …sitten se olikin lyhyt aika oikeasti.

Jarkon vastaus olisi saanut mut oikeassa elämässä ahdistuneeksi eikä huvittuneeksi. 😀

[Sonja T.Valvoja]

Narsisseja ja kynttilä
Harrin lomautus oli loppunut ja minä otin vuorostani suurempaa vastuuta päivittäisistä lounaista, sillä teinhän edelleen sitä puolta työviikkoa vain. Harri vaikutti tyytyväiseltä ja iloiselta töiden alkamisesta, vaikka minun on kyllä sanottava, ettei hän sitä alkushokin jälkeen jäänyt suuremmin murehtimaan. Talo oli jatkuvasti niin siisti että silmää häikäisi ja lumet oli lapioitu pihasta vaikka yritin kyllä sanoa, että voisin minä ne vetää traktorilla ja lingolla. Ja hiihtämisestä Harri oli innostunut myös, mutta tältä keväältä hiihdot alkoivat olla jotakuinkin hiihdetty.

Tänään laskin pöytään ihan perinteisen makaroonilaatikon ja salaatin. Harri tuli yläkerrasta venytellen hartioitaan.
— Kuule, mä voisin tulla tänää ny päivällä tallille. Mulle tuli illaks telco sinne Kanadaan ja sovin pomon kans, et pidän ny päivällä sit vapaata sen edestä.
— Okei, mikäs siinä, mulla ei mene niin kauaa sitten siellä, jos sä ratsastat Salierin. Voitaisiin lähteä maastoon, Mortin ohjelmassa on tänään kevyempi päivä, niin ajattelin että metsälenkki vois olla hyvä.
— No mut sehän kuulostaa oikein kivalta! Ilmaki näyttäis tosi nätiltä.

— Niin kuule, sä et ei eilen ollutkaan tallilla, jatkoin muistaessani asian. — Pysy kaukana Ukosta. Tosin et sä nyt yleensän muiden hevosia lääpi, mutta kuitenkin.
— Okei, Harri sanoi ja vasta vähän ajan päästä tajusi kysyä, että miksi näin.
— Eetu käski. Ukko oli tässä joku päivä saanut taas jonkun temppuilukohtauksen ja kaatunut Milan selässä. Se Milan vissiin loukkaantui pahemminkin, murtuma tai jotain.
— Oho, vai semmosen meni tekeen. Mitähän se semmosta tekee? Eihän tää ollu ees eka kerta?
— Joo ei, tosin mä en tiedä kaikkia yksityiskohtia, mutta mitä oon jutuista ymmärtänyt, niin mitään selkeätä syytä niille ei ole ollut, että esimerkiksi pelästyisi jotakin tai tekisi kipeätä. Ne vain on tullut, out of the blue. Ja Oskari ja Eetu nyt on kuitenkin hevosia ennenkin käsitelleet, että luulisi niiden osaavan vähän lukea.
— Voisko se olla joku sairaus?
— En tiedä, ei tule muuta mieleen kuin raivotauti, muttei se kyllä se ole. Eikä siitä mitään ole löytynyt, siellähän on juossut eläinlääkäriä toisensa perään ja Ukosta on varmaan saavillinen verta kupattu labraan ja tulos on että ihan terve hevonen.
— Jos se on sit korvien välis se vika.
— Niin, tiedä mennä sanomaan.

Harrin äänestä kuulsi huoli. Tottahan hän Oskarin tunsi ja Ukonkin ja kun Harri muutenkin oli niin empaattinen, niin toki hän eli mukana muiden murheissa. Mutta toisin kuin minä, hän ei jäänyt niihin vellomaan liiaksi. Hyvä niin, sillä tänään halusin pitää Harrin empatian kokonaan itselläni. Iltapäivällä pitäisi nimittäin käydä hautausmaalla viemässä narsissiruukku ja kynttilä isän haudalle. Siitä oli tasan 3 vuotta kun isä oli kuollut. Olihan se surullinen asia edelleen ja ihan varmasti pystyisin kyyneleetkin vielä tiristämään hyvin helposti, viimeistään ajattelemalla sitä Riston puhelua silloin kun hän kertoi, mutta mitään hysteeristä itkukohtausta en enää odottanut. Niin se elämä meni eteenpäin.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Jos olisin hopiavuorilaisten nahoissa, mua huolestuttaisi tietenkin myös muiden hevosten oireilu. Harria näyttää huolettavan eniten Ukko ja sen vointi, vaikka hän käsitteleekin aihetta Sonjan kanssa omaan tuttuun loogiseen tapaansa: mitä on tapahtunut ja miksi. Mua itseäni pelottaisi eniten se, että mitä jos sillä on kuitenkin jokin tarttuva juttu, vaikka se on epätodennäköistä, ja se tarttuisikin mun omaan mussukkaan…

Omat huolet kuitenkin ajaa aina yli muiden huolista: iskähuolet varsinkin. Kirjoitat mun mielestä vieläkin surua ja menetystä hyvin realistisesti. Mun mielipide johtuu yhä siitä, että suhtaudun menetettyihin läheisiin niin kuin Sonja: muutaman vuoden vierähdettyä vähällä dramatiikalla. Kynttilän vieminen on aina haikeaa, eikä sitä haluaisi tehdä yksin, mutta ei enää parin vuoden päästä koe tarvetta mennä makaamaan haudan päälle ja muuttua mullaksi. 😀 Varmaan sellaisiakin on, mutta…

Sonjan ja Harrin kotielämä kuulostaa muuten ihan sairaan ihanalta. Ellei ulkomaankomennusjuttua lasketa, niiden arki on juuri sellaista, jollaista itsekin haluaisin ihan kauheasti elää. Olisi vakiduuni vailla suurempia uhkia, mutta töitä ei olisi 12 tuntia vuorokaudesta. Raha riittäisi helposti, kun nyt suurimmat hullutukset jättäisi toteuttamatta ja valikoisi huvittelun kohteita. Heppakin voisi olla Hopiavuoren kaltaisella tallilla, jossa on pohjalaiset eikä pääkaupunkiseutuiset vuokrat.

Haluatko vielä pienen tyylivinkin? Kirjoita numerot kirjaimin kertovassa tekstissä. Jos äärimmäinen tarkkuus on oleellista jostain syystä, silloin voi käyttää numeroita. (Arvatkaa mitä: olen 185,4 senttiä pitkä.) Samoin silloin kannattaa käyttää numeroita, jos luku on helpompi hahmottaa niillä (Mä käytän vuodessa tavallisesti 364 iltaa kirjoittamiseen, mutta jouluaattona en ehdi kirjoittaa.) Pikkuluvut, niin kuin kolme, on helppo hahmottaa kirjaiminkin kirjoitettuna.

[Sonja T.Valvoja]

Minä nyt ängen jotakin TT-tuotoksia tänne ns. julkiselle puolelle. Jos tulee oma TT-alueensa, niin sinne sitten kaikki, nyt vain valikoidusti.

TT: Puhelu Australiaan
Tällä kertaa kaiketi tuulen suunta ja tähtien asento olivat oikein, koska videoyhteys toimi varsin hyvin. Välillä oli pientä pikselöitymistä havaittavissa kun äiti liikkui ruudulla, mutta sitähän nyt voi olla aina. Äiti oli ruskettunut, vaikka milloinpa hän ei olisi kun Sydneyn talvi oli suunnilleen sama kuin Suomen kesä. Nyt huhtikuun alussa Australian tulisen kuuma kesä oli juuri takanapäin.

— Oikein hyvää pääsiäistä sinne! toivotin äidille.
— Sitä samaa myös teille. Mitäs sinne kuuluu? Kevät pitkällä jo?
— Noo, ei nyt niin kauhean pitkällä vielä, mutta onpahan kuitenkin. Tuossa aurinkoisimmilla seinustoilla puskee sipulinpiikit mullasta, että kevätkukat ovat jo malttamattomia.
— Voi, ne ovat joka vuosi aivan ihania.

Orionin kevätasioiden kertomisessa vierähti tovi, sillä kyllä äiti muisti vielä, miten ihmeelliseltä kevät aina tuntui Suomen pitkän ja kylmän talven jälkeen. Vähän hän sanoi kaipaavansa Suomen vuodenaikoja edelleen, vaikka sinänsä kyllä viihtyi lämpimässä ilmanalassa. Sitä samaa hän sanoi suunnilleen joka kerta kun vuodenajat ja luonto tulivat puheeksi.

Vuodenajoista pääsimme sujuvasti muihin asioihin, minun ja Harrin kuulumisiin, ja tulin sitten kertoneeksi senkin, että osallistuisin Mortin kanssa TT-sarjaan.

— Juu, se on sellainen kilpailusarja, selitin. — Kolme osakilpailua ja sitten finaali. Luokkansa saa valita, siinä on eri tasoisia este- ja koululuokkia. Mä osallistun vaativaan B:hen, se on korkein niistä kouluratsastusluokista mitä siellä on tarjolla. Eka kisa on nyt 18. päivä eli parin viikon kuluttua.
— Voi että, kuinkas sä nyt noin olet innostunut kilpailemaan?
— No… En tiedä. Me nyt osallistuttiin Harrin kanssa taannoin niihin yksiin kisoihin, mistä mä kerroinkin jo että menivät aika kivasti. Että siitä sitä sitten huomasi, ettei se kilpaileminen ole maailman kauhein asia. Ja mulla on hyvä hevonen.
— Osallistuuko Harrikin tähän sarjaan? äiti halusi tietää.
— Ei, sitä ei vielä ihan niin kilpailukärpänen puraissut. Toisaalta Harri palasi taas lomautuksen jälkeen töihin, joten sillä ei ole nyt niin paljon aikaa valmistautumiseen eikä se sitten halunnut puolitehoisesti lähteä kilpailemaan. Mutta se tulee mun hevosenhoitajaksi sinne mukaan.
— No mutta sehän on hienoa, että on mukana kuitenkin ja auttamassa. Se oli niin kiva kyllä se Harri silloin kun tavattiin toissajouluna. Onko sieltä teidän tallilta muita osallistumassa niihin kilpailuihin?
— On ainakin yksi toinen ratsukko tulossa, ehkä useampiakin. Moni miettii vielä, kun onhan se aika iso satsaus. Aa niin, muistat varmaan Hopiavuoresta sen Marshallin? Se venäläinen rastapää?
— Joo, toki muistan. Onko hän osallistumassa myös?
— Ei Marsh itse, hänellä on nyt ihan uusi hevonen, mutta Marshallin poikaystävä osallistuu sen hevosella. En muista että tapasitko sitä Niklasta silloin kun kävit Hopiavuoressa, mutta hän joka tapauksessa on mukana.
— Kyllä minä sen Niklaksenkin taidan muistaa hämärästi, suomalainen, eikö totta…

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Sonjan äiti on oikeassa. Suomen kevät ja kesä on ihania. Ne ovat koko vuoden paras päivä… 😀

Tyylikäs TT-tarinoinnin avaus! Niinhän me kaikki aikuiset toimitaan, että äipälle on kerrottava omat urotyöt. (Vai eikö muka! Just soitin äitille mun parin viime päivän urotyöt!) Vaikka äiti on kaukana, hän on silti perillä Sonjan kuvioista. Äiti tietää, ettei Sonja ole ennen kilpailuista perustanut, vaikka onkin taitavia hevosia. Äidistä selviää myös uutta sen perusteella, miten hän reagoi Harrin hevosharrastukseen ja siihen, että Niklas on Marshallin poikaystävä — tai siis miten hän ei reagoi.

Onneksi saatiin Hopiavuoreen joukkue siitä huolimatta, että moni hahmo putoili pois kisojen muututtua. Toivottavasti jaksatte rutistaa loppuun asti kukin omien tavoitteidensa mukaan! Vähän harmittaa, kun en ole mukana tänä vuonna itse, mutta samalla on helpottunut olo. Olen kerta kaikkiaan liian poikki. 😀

[Sonja T.Valvoja]

Elämää TT:n jälkeen
Nukuin tänä aamuna myöhemmälle ihan tarkoituksella. Eilinen kisapäivä vei mehut ja ryytymyksen viimeisteli myöhäinen kotiinpaluu. Kello oli ollut jo yli yhdeksän kun pääsimme edes Hopiavuoreen. Tavaroiden purkamisessa ja Mortin hoitamisessa meni niin paljon aikaa, että lähetin Harrin hakemaan Runoista pizzat ennen kuin se menisi kiinni.

Olin väsynyt ja nälkäinen kun viimein pääsimme kotiin Orioniin. Silti pizza ei tahtonut oikein maistua eikä uni tulla. Päätäkin oli yrittänyt särkeä vähäsen eikä se ollut edes selkeä migreeni vaan jotakin epämääräistä. Jomotus jahnasi niskassa ja takaraivolla tai oikeastaan se puristi vähän joka puolella tai en oikein edes tiennyt. Taistelin pari palaa pizzaa kurkusta alas ja reilun määrän vissyä, sillä ei ollut mitenkään sanottua etteikö ryytymisen ja päänsäryn syynä voisi olla alhainen verensokeri, nälkä, nestehukka tai auringonpistos, tai kenties kaikki nämä. Kisapäivät olivat aina vähän tällaisia, vaikka olinkin päässyt aivan pahimmasta panikoinnista eroon.

Istuin aamulla pitkään sängynreunalla ja päätä särki vähän vieläkin. Tältäkö se TT-cupin jälkeinen elämä näytti ja tuntui? Tyhjältä, kivuliaalta ja sekavalta. Nämä reilu pari kuukautta oli mennyt ihan kokonaan TT-cupiin. Koko ajan oli jotakin siihen liittyvää: valmentaudu, valmistaudu, matkusta, kilpaile, matkusta, lepää ja taas kierros alusta. Työt olivat kärsineet vaikka miten yritin pysytellä kartalla. Kaikki muutkin asiat olivat retuperällä. Orionin pihanurmikko ylettyisi polviin asti ellei Markus olisi leikannut sitä ihan pyytämättä. Milloinkohan siivooja oli käynyt viimeksi? En muistanut, Harri ehkä muistaisi. Makuuhuoneessa oli epämääräisiä vaatekasoja siellä täällä.

Nyt takki on tyhjä, ihan todella tyhjä. En tiedä edes nousisinko ylös vai oikaisisinko vielä vähäksi aikaa sängylle. Oskari oli viime viikolla maininnut olkiaan kohauttaen Seppele cupin, jonka ensimmäinen osakilpailu olisi viikon kuluttua. Että se sopisi aikataulullisesti siihen mitä olin ääneen Oskarille pohtinut kesälomista, laitumista ja muusta. Niinhän se sopisi, myönsin Oskarin olevan oikeassa, mutten vieläkään osaa sanoa juuta tai jaata siihen. Järkevä ajattelu ei tunnu nyt onnistuvan.

Vieläkö sitä pakkaisi tavarat ja trailerin kerran ennen kesälomaa? Jaksaisiko sitä oikeasti tämän puristuksen jälkeen vielä kerran viimeistellä Mortin, lähteä kisareissulle ja ratsastaa luokkansa niin hyvin kuin pystyi ja osasi? Kyllä se vähän houkutti, kieltämättä. Mutta houkuttiko tarpeeksi? Sitä tässä nyt ehtisi muutaman päivän vielä miettiä.

Nousin ähkäisten ylös ja tassuttelin avaamaan ikkunaverhot. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Tänään minä menisin Salierin kanssa maastoon.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Huh, TT ohi! Sitä on aina takki tyhjänä sen jälkeen paitsi ratsastajilta, myös kirjoittajilta. On se vaan aikamoinen koitos joka vuosi! Ei ole ihme, jos on vähän migreeniä ja muutenkin paha olla. Seppele cup olisikin kiva seuraava askel. Se ei ole ilmeisesti ihan yhtä rankka kuin TT, ja tuomaristo ilmeisesti ihan oikeasti lukee kaikilta ainakin yhden tarinan. Sonjan tarinaan se tietysti sopisi: vaikka väsyttää, on se jonkinlainen kisakärpänen selkeästi päässyt puremaan. 😀 Maastolenkki kuulostaa kuitenkin oikealta ratkaisulta just nytheti. Vitsit miten ihanaa on päästä laittamaan aivot matalampaan vireeseen ja katsella maisemien vaihtumista, kun on joutunut keskittymään niin kovasti niin kauan aikaa. Ja Salierillakin voi olla mammaa ikävä… 😀

Saat paljon pohdintaa lyhyeen tarinaan ja samalla pidät tekstin kristallinkirkkaana. Tämä kirjoittaja, jota vaivaa sumuisuus ja loppuunpalaminen, on kateellinen selkeydestä.

[Sonja T.Valvoja]

Ihan kivaa
Ajelin taas kerran kohti jousiammuntarataa. Paikallinen seura järjesti kesän kunniaksi vapaita harjoituksia ja tutustumisammuntoja, ja minä olin saanut innoituksen sieltä ratsastusjousiammunnasta. Olin menossa nyt jo kolmatta kertaa treenailemaan jousen kanssa. En minä mikään Suomen olympiakomitean nouseva toivo ollut, mutta ihan kelvollisesti ammuin kuitenkin ja tekniikkakin alkoi sujua.

Tampereenreissuilla kävin ampumassa sinne vastikään avattulla kaupallisella pistooliradalla. Se oli mielestäni oivallinen konsepti: rahalla pääsi ampumaan, sai aseet, patruunat ja opastuksen talon puolesta. Ei tarvinnut tuntea ketään aseenomistajaa, joka olisi suostuvainen lähtemään radalle ja lainaamaan asettaan. No, olisihan noilla ampumaseuroilla varmasti harjoitusammuntoja, joihin voisi hyvin tulla ilman omaa asetta, mutta minä olin vähän huono tällaisessa tuppautumisessa. Se oli helpompaa maksaa selvällä rahalla eikä silloin tuntenut jäävänsä kiitollisuudenvelkaa kellekään.

Se mitä en ymmärtänyt oli Harri. Olin saanut raahattua hänet kerran sinne pistooliradalle tutustumisammuntaan. Oli kuulemma ihan kivaa ollut. Samaa hän sanoi siitä ratsastusjousiammunnasta. Että ihan kivaa. Minä en uskonut sitä, sillä hän oli ampuessaan vaikuttanut tosi innokkaalta niin että ”ihan kiva” tuntui vähän alimitoitetulta reaktiolta. Kyllä minä tiesin, sillä olin kokenut ihmisten tarkkailija! Harrilla oli ollut enemmän kuin ihan kivaa sekä jousella että pistoolilla ampuessa.

Mutta sitten jälkikäteen lamppu sammui. Se oli ollut ”ihan kivaa” ja toistamiseen en saanut millään keinoin houkuteltua häntä sen paremmin ampumaradalle kuin jousen varteenkaan. Ei minä sillä, ettenkö voisi ja haluaisi mennä yksikseni ampumaan, mutta kun… Harri oli tykännyt molemmista. Ihan varmasti oli tykännyt eikä hän sitä oikeastaan kieltänytkään, mutta silti ei. Ei niin ei. Ihmetytti se vähemmälläkin.

En jaksa uskoa siihen, että Harri potisi jotakin alemmuuskompleksia, siis että siksi ei kehtaisi tulla mukaan kun minä ammuin paremmin, että olin nainen hyvinkin miehisenä pidetyssä lajissa. Sellainen ajatusmaailma ei oikein sopinut Harrille. Päinvastoin oikeastaan. Hän on aina herkkä rikkomaan erilaisia laatikoita ja sivusta annettuja rooleja omalla vaivihkaisella tavallaan. Ainoastaan vanhemmilleen hän brassaili häpeämättä miten hänen naisystävänsä kävi ampumassa, vaihtoi renkaat, ajoi lumet.

Tsäp.
Nuoli osui taulun ulkopuolelle. Vedin harmistuneena henkeä. Pitäisi yrittää keskittyä nyt tähän eikä ajatella syntyjä syviä. Se oli ihan Harrin oma asia mitä teki ja miksi. Vaikka kyllä se vähän oudoksutti…

Tsäp.
Seuraava ohi. Nyt, Sonja, ryhdistäydy!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Harrin ja Sonjan yhteydessä perinteisten (…muinaisten…) sukupuoliroolien rikkominen on herättänyt huomiota hienovaraisuudellaan ja jatkuvuudellaan, ja olenkin kommentoinut niitä ainakin pari kertaa. Olen kommentonut myös Harrin suhtautumista, joka on ollut mun mielestä ihana. Oikeassa elämässä parin touhut eivät herättäisi varmaan hirveää huomiota, koska niin kuin sanoin, tämä on tosi hienovaraista, eikä koko hommasta pidetä meteliä, kun se on niin normaalia. Fiktiossa kenestäkään hahmosta ei tietenkään voida kertoa kaikkea, ja silti olet valinnut kirjoittaa tästä aiheesta useampaan kertaan. Olen ajatellut aiemmin, että valintasi syy on ehkä ollut tuoda esiin Sonjan kiinnostuksen kohteita ja Harrin persoonaa. Tämä teksti sivuaa aihetta kuitenkin niin erilaisesta näkökulmasta, etten ole varma tulkinnastani enää. Harrin ihankivaa-asenne on varmaan helppo (ja hehehe löysiltä teineiltä tuttu: koetapa ottaa sellainen yökylään ja kysyä, mitä se haluaa syödä iltapalaksi tai mitä lähteä tekemään). Nyt vasta Sonjan huolestuneisuus alleviivaa mun lukutavassa sen, että täältä voi löytyä jotain muutakin.

Tämä teksti on taitavasti rakennettu. Vaikka pääfokus on Sonjan pään sisäisissä ajatuksissa, olet kytkenyt sen tosi kiinteästi Sonjan ulkoiseen toimintaan, ja ulkoisen toiminnankin vielä yhteisen tarinan viimeaikaisiin tapahtumiin. Kolme osaa liittyvät niin saumattomasti yhteen, että vähäsen harmittaa, kun idean pystyy varastamaan ja samalla se ei toimi omissa teksteissä… :DD

[Sonja T.Valvoja]

Vielä viikko
En vieläkään oikein ymmärtänyt mihin aika ja koko kesä oli mennyt. Siis ihan totta, vastahan oli vielä lumenjäänteet maassa ja Harrin kanssa pohdimme sitä Torontoa, mutta se oli silloin vielä kaukainen juttu, puoli vuotta tai ainakin useampi kuukausi. Nyt oltiin tässä, että Harrin aikainen aamulento lähtisi ensi perjantaina.

Ensi viikolla olisi hyvästelykierrosten aika. Hopiavuoressa pitäisi käydä ja ajattelin että voisin panna viestiä WA-ryhmään, että tulkaa kahville päivänä x ja ajankohtana y, tarjolla omenapiirakkaa. Tulisivat sitten ne, jotka ehtisivät ja halusivat. Keskiviikkoiltana Harrin vanhemmat olivat tulossa meille illalliselle. Se oli se viimeinen ilta, sillä meidän lähtö olisi jo torstaina. Menisimme yöksi lentokenttähotelliin niin ettei tarvinnut ajaa yöllä. Sieltä olisi Harrin helppo siirtyä hotellin tarjoamalla kuljetuksella kentälle.

Kesän aikana olin päässyt pääasiassa ylitse niistä salatuista hylätyksi tulemisen ja tietynlaisen vihankin tunteista. Oli niin helppo sanoa toiselle, että mene vain ja odottaa kuitenkin samalla että tämä tajuaisi olla menemättä. Harri oli tunnustanut myös, että kun hän oli sanonut että jää sinä tänne, oli hän samalla hiljaa toivonut että tulisin mukaan. Parisuhdetestit feilasivat molemmin päin, onneksi pystyimme nyt jo tunnustamisen lisäksi nauramaan sille. Siihen oli tarvittu pitkiä keskusteluja eri sortin ammattilaisten kanssa ja paljon omaa ajatustyötä, puhumattakaan nyt siitä että Harrinkin kanssa asia piti käydä läpi pitkällisesti.

Harri sanoi olevansa pahoillaan siitä, että minulla kuulemma oli se vaikeampi osa. Minä olin se, joka jäi vanhaan elämään yksikseni, joten minä varmaan tuntisin sen yksinäisyyden paljon selkeämpänä. Hän taas meni aivan uusiin kuvioihin, jolloin ei ehtinyt niin paljon ajatella sitä yksinäisyyttä kun oli niin paljon kaikkea muuta ja uutta. Minä näin asian toisin päin. Minä jatkoin vanhaa tuttua elämää, sitä joka minulla käytännössä oli ennen Harria vaikka muuten olikin vähän jo vaikea muistaa elämää ennen kuin tapasin hänet täällä. Harrin elämä meni taas todellakin uusiksi: uusi maa, uusi kaupunki, uusi asunto, uusi työprojekti. Siinä olisi nieleskelemistä vähäksi aikaa. En lopultakaan tiedä kummalla tässä vaikeampi osa on, mutta sen tiedän että ihan helppoa ei ole kummallakaan.

Kaiken tämän jälkeen teimme kenties vähemmän perinteisen ratkaisun, jonka järkevyyden tai järjettömyyden näkee vasta myöhemmin. Ostimme sormukset ja siten päätimme kihlautua ”virallisesti”. Häitä tosin ei ole suunnitelmissa ainakaan kolmeen vuoteen, sillä tässä menee nyt ensimmäiset kaksi vuotta nyt tuon Toronto-projektin kanssa ja sitten lupasimme katsoa ainakin vuoden, että miltä vaikuttaa paluu Suomeen, arkeen ja yhteen. Ehkä kauemminkin, mutta vähintään sen vuoden verran.

Juhlistaisimme ensi viikolla siis jäähyväisten lisäksi kihlajaisia.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Hyy eeih kihlajaiset hyvästien aikaan olisi jotain just sellaista, jota mä voisin tehdä. Mun kohdalla se tempaus olisi sekoitus pelkoa, mustasukkaisuutta ja yritystä manipuloida toinen muistamaan että mä olen olemassa. Ei mitään oikeaa sallivaa rakkautta. Sonjan kohdalla en usko, että vaikuttimet on yhtä alhaisia. Harri on ollut mustasukkainen, mutta myöntänyt sen niin rehdisti ja työstänyt sitä, että en usko Harrinkaan halunneen kihlautua vain varmistaakseen että Sonja odottaa. Halusinpa vain tuoda ilmi sen, että joka lukija ei lue tekstiä niin kuin kirjoittaja on sen kirjoittanut — vaikka tietäisi, ettei sitä ole tarkoitettu luettavaksi niin kuin lukija itse sen vastakarvaan lukee. 😀

Mutta jos kommentoidaan asiaa, eikä asian vierestä, niin tämä on juuri sellainen teksti, jota en itse osaisi tuottaa (ja juuri sellainen teksti, jota kernaasti näyttäisin mun pikku opetuslapsilleni lukiossa, että näin lähdetään rakentamaan pohtivaa esseetä). Sonjan ja Harrin referoitujen ja tiivistettyjen keskustelujen lomasta tulee niin hyvin ja tasapainoisesti ilmi kaksi ihan erilaista näkökulmaa Harrin lähtöön ja eron vaikeuteen. Vaikka Sonjalla on oma mielipide, Harrinkin mielipide saa yhtä lailla palstatilaa, ja just siitä tulee sellainen pohtiva ja jopa juuri esseemäinen tuntuma.

Tulkitsin myös Sonjan hahmoa. Ainahan Sonja on antanut Harrille tilaa (hei se päästää sen lähtemään toiselle puolelle maailmaakin), mutta että hän malttaa keskustella tällaisistakin näkökulmaeroista ja hyväksyä ne. Sonjalla ja Harrilla on oltava muutenkin hyvä keskusteluyhteys. Kun molemmille yhteistä on kaipaus ja vähän säälikin toisen osaa kohtaan, ei joka pariskunta viitsi puhua kaipauksen ja säälin erilaisuudesta. Tai malta. Tekstin kerronnasta huokuu myös Sonjan kärsivällisyys — sekä sellainen rauhallisuus, joka saa mut uskomaan, että mahdollisista vastoinkäymisistä huolimatta Sonja ja Harri voivat selviytyä tästä!

Tämä on kaunis teksti. Kihlajaiset ovat ihana asia, mutta kauniin tästä tekee pohtiva ja rauhallinen kerronta, jonka tyyli on ihanassa harmoniassa sisällön kanssa.

[Sonja T.Valvoja]

Sunnuntaina 29.8. tapahtunutta, vähän keskeneräiseksi jäänyt kun en osannutkaan kirjoittaa oikein mitään loppua)

Karvainen terapeutti
— Tääl olis näitä karjalanpiirakoita, ne pitäs syyä pois, Harri sanoi jääkaapilta.
— Se Anssi muuten vaikutti ihan ookoolta tyypiltä, hän jatkoi ihan toista asiaa juuri henkeä vetämättä välissä.

Olimme juuri tulleet tallilta. Se Anssi, Salierin ehkä kenties mahdollinen tuleva ratsastaja oli käynyt tänään Hopiavuoressa tutustumassa Salieriin noin kotiolosuhteissa. Tosiasiassa sain pidätellä itseäni, etten pitänyt hänelle kolmannen asteen ristikuulustelua. Olin vieläkin kahden vaiheilla tai siis oikeastaan tein sen ”viimeisen” ja ”varman” päätöksen noin kolme kertaa vuorokaudessa.

— Joo, olihan se, myönsin auliisti, sillä Anssi vaikutti paitsi hyvältä tyypiltä noin muuten (mikä perustelu ja kriteeri se muka oli!) niin myös hyvältä ratsastajalta. Tietenkin kun oli Simon opettama hyvin pitkälle ja maailman hevosihmisistä Simo oli se, johon eniten luotin. Jos Salieri menisi siis Simolle ylläpitoon ja Simo antaisi sen ratsastettavaksi Anssille, niin mikään paha ei voisi uhata minun kultapojuani.

Mutta silti.

— Mä en vieläkään tiedä mitä mä teen, voihkaisin ääneen Harrille. — Kun niinkuin periaatteessa sen pitäisi olla ihan ok ja se olisi jopa peräti hyvä vaihtoehto antaa Salieri Anssin ja Simon hoteisiin. Lähes kaikki järkiseikat puhuu sen puolesta. Mutta sitten taas… ääh. Kun ei millään raaskisi.
— Mikä siinä enite kanittaa? kysyi Harri samalla kun laski pöydälle lautasellisen lämmitettyjä piirakoita.
— Tunnepuoli tietysti. Jotenkin mä en halua luopua Salierista, se on liian tärkeä. Mutta en mä halua luopua Mortistakaan! Vaikkei se ole ollut mulla vielä vuottakaan enkä mä tiedä että miksi. Mä en ymmärrä miten mä oon näin kiinnittynyt Morttiin näin nopeasti.
— Jos se Mortti vaa o sun hevonen, niinku Simo väitti.
— En tiedä. Ehkä. Niinkus tiedät, niin mä en oikein ole näiden tämmöisten henkimaailman asioiden ystävä, mutta ehkä Simo oli jollain tavalla oikeassa. En mäkään sitä oikein rationaalisesti pysty perustelemaan. Että siinä mielessä Salierista olisi helpompi luopua, kun se on tuommoinen ”kaikki käy” ja ”mä tykkään kaikista” -tyyppi. Mutta en mä oikeasti voi Salierista luopua.

— Onks täs nyt vaa se, että Salieri oli sulla kaikkien vaikeiden aikojen aikana? Niinku sä oot kertonut, et tallilla kävit kuitenki aina, vaikka sit kaveries kyydillä ja se oli tärkee juttu?

Avasin suuni vastatakseni kieltävästi tai myöntävästi tai jotakin, mutta napsautin sen taas kiinni. Jouduin ihan tosissani haromaan ajatuksia kasaan. Että miten se nyt noin muka voisi olla, aivan naurettava idea ja totta kai se on noin, sehän nyt on ihan selvää. En ollut ikinä oikeastaan ajatellut tätä, kun olin vain niin varmana julistanut, että Salieri ei sitten ainakaan lähde mihinkään ikinä.

Saakutin tarkkasilmäinen Harri.

— Niin, sanoin kun en muutakaan keksinyt. — Ehkä siinä voi olla jotakin sellaista takana. En ole kyllä rehellisesti sanoen miettinyt tuolta kannalta. Siis kyllähän Salieri oli tosi tärkeä juttu silloin mulle. Voi olla että mä sitten sen takia suhtaudun siihen niin tunteella. Mutta onhan se tärkeä mulle edelleen!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Kraah. 😀 Harri on niin analyyttinen. Suututtaisi, jos se tarjoaisi nyt valmiita ratkaisuja Sonjalle (vaikka sitä Sonja voisi kaivatakin), mutta eihän se onneksi tarjoa. Ihana mies. 😀

Tässä tarinassa ymmärrrän Sonjaa hyvin, kun hän epäröi tämän vaikean päätöksen äärellä. Vaikka mulle on joskus vaikeaa ymmärtää ihmisten kaikenlaisia tunteita toisiaan kohtaan, lemmikeihin kiintymisen mä ymmärrän. Vaikka olisi kuinka maailman paras paikka tiedossa, kuinka voi luopua omasta karvaisesta (tai karvattomasta, mutta silti kuonollisesta, kärsällisestä tai turvallisesta) lapsestaan?

Sonja lähtee purkamaan ajatuksiaan Harrin avustamana analyyttisesti lopussa. Se sopii Sonjan luonteeseen. Ehkä kaipausta ja epäröintiäkin on helpompi käsitellä, kun sen purkaa atomeiksi ja tutkii osia myös erikseen. Vähemmän analyyttinen (…minä…) ei koskaan suo ajatustakaan sille, miksi olisi niin kamala ajatus laittaa vaikka mun pieni Juuso pitkään hoitoon, vaikka se on asunutkin meillä vasta keväästä.

[Sonja T.Valvoja]

Pitihän tämä sitten kirjoittaa, tietenkin. Ei siitä niin kovin hyvä tullut, mutta kaikkien miljoonan version jälkeen mennään nyt tällä. Pateettista, eh?

Pe 3.9.: hei sitten
Kello 04.15 ulkona oli vielä säkkipimeää. Hotellin pihan valot heiluivat tuulessa, joka kylmänkosteana tunkeutui vaatteiden alle. Minibussi seisoi oven edessä odottamassa niitä muutamaa raukkaa, joilla oli nimenomaan tänä kalseana aamuna aikainen lento.

Se oli varmaan seitsemäs kerta jo sinä aamuna, kun sanoin:
— Mun tulee ikävä sua.

Seitsemännen kerran Harri vastasi:
— Nii munkin sua.

Olin pelännyt romahtavani sinä aamuna ihan täydelliseen itsesääli-ikäväitkuhysteriaan, mutta ei irronnut kyyneltäkään, kun painauduin Harrin pikkutakkia vasten viimeisen kerran. Tuntui vain siltä, etten haluaisi päästää ikinä irti, koska sitten Harri lähtisi. Muuten olin vieläkin lievän ihmeissäni siitä, että nyt oltiin tässä. Tästä oli puhuttu niin paljon ja kauan, ettei sitä oikein tahtonut uskoa todeksi, että nyt oltiin tässä nimenomaisessa hetkessä.

Harri päästi irti minusta ja kumartui rapsuttamaan hihnassa olevaa Axaa. Axa heilutti innokkaasti häntäänsä tai oikeastaan koko takaosaansa, niinkuin aina. Voi sitä, ei se tiennyt että Harri lähtisi. Harri puheli sille sillä tietyllä äänensävyllä, joka oli vähän samanlainen kuin millä puhutaan pikkuvauvalle, muttei kuitenkaan ihan. Axa oli päässyt vähän Harrinkin ihon alle.

Niinkuin olikin. Kun Harri suoristi selkänsä, hän sanoi puoliksi huokaisten:
— Mun tulee ikävä Axaakin. Mut ehkä siitä on sulle seuraa, nii ettei talo oo iha tyhjä.
— Niin. Orion tuntuisi tosi tyhjältä ilman tätä härvääjää. Mutta kyllä se tuntuu tyhjältä ilman suakin.

Harri veti minut vielä viimeisen kerran syliinsä, vaikka muut matkustajat olivat menneet jo bussiin ja kuljettaja katseli kelloaan. Kun hän siitä hellitti, sen tiesi että se oli nyt ihan viimeinen kerta. Minulla oli paha olo, sellainen joka tulee kun yhdistetään ikävä, suru, herätys kesken unien, huono syöminen ja se kun ei oikein saa happea.

— Mee sä vielä nukkumaan, Harri sanoi ja silitti hellästi minun poskeani. — Sun tulee kylmä täällä ulkona.
— Hyvää matkaa, sanoin pala kurkussa.

Vielä se viimeisistä viimeisin suukko otsalle. Silmissä poltteli jo. Jäin seisomaan pihalle ja nostin kättäni vielä Harrille kun pikkubussi kaartoi pihasta pois. Rekisteröin taas kylmän tuulen, mutta Axa piti viedä lyhyelle pissilenkille. Onneksi se kyykähti lähimmän ruohotupsun luo ja oli sen jälkeen aivan valmis menemään takaisin sisälle. Minä pyyhin kyyneleitä poskiltani ja kuljin miltei puolijuoksua hotellin tyhjän aulan läpi hisseille, omaan kerrokseen ja huoneeseen lukkojen taakse piiloon itkemään ja oksentamaan.

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: päivämäärätieto

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Teetkö käsitöitä tai tiedätkö jonkun, joka tekee? Se käsityön oikea puoli, etupuoli, on ihan sairaan hieno, kun tekijä on jo harjoitellut paljon. Sisäpuoli on kuitenkin aika ruma, eikä muistuta kauheasti sitä muille näkyvää puolta, vaikka tekijä olisi millainen konkari. Sulla on nyt tässä ilmeisesti samaa. Pidät tätä tarinaa esillä niin että me lukijat nähdään se etupuoli. Seisot nurjalla puolella pitelemässä. Näet miten se on tehty ja miten sitä on yritetty hinkata ja hioa. Me ei nähdä yhtään minkään sortin langanjuoksuja, vaan pelkkä kuva. Ei mitään hätää.

Mä tykkään tästä tarinasta. Usein tunteellisia tarinoita on tapana venyttää ja vanuttaa ja niistä haluaisi kirjoittaa spektaakkelin. (…köh…minä…köh…) Oikeasti lyhyys ja yksinkertaisuus ovat usein toimivampi ratkaisu, ja niin tässäkin. Sen lisäksi, mistä kerrotaan, merkitsevää on se, mistä ei kerrota. Nyt tarina kestää lyhyen hetken: pikku odottelun ja ne viimeisistä viimeisimmät jäähyväiset. Sen lisäksi kamera zoomaa lyhyisiin takaumiin ja hyvin kevyesti Sonjan pään sisään tapahtumahetkellä. Yhtään enempi möyhentäminen olisi varmasti vain vienyt fokuksen pois siitä, miten nopeasti jäähyväiset olivat ohitse. Se oli vain yksi viimeisistä viimeinen suukko otsalle ja Harri meni. Se kesti ehkä korkeintaan puolitoista sekuntia. Yhtään enempi Sonjan tunteiden esittely olisi taas pilannut vaikutelman siitä, miten turta sitä loppujen lopuksi on, kun kauan kauhulla odotettu hetki lopulta lähestyy. Huomio kiinnittyy kaikkeen outoon, niin kuin koiraan, joka varmaan kaipaa Harria. Etukäteen kuvittelisi, että vielä katselisi toista niin, että ehtii painaa mieleen hänen jokaisen ihohuokosenkin… Mutta sitten ei katsele oikeasti. Katselee koiraa. Tuntee kylmän sään. Tuntee silmissään, että kello on liian vähän.

Tämä on hyvä tarina, josta tykkään lukijana enemmän kuin esimerkiksi omista venytetyistä vastaavistani.

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on tämmöinen hölmö kysymyslista, alunperin tarkoitettu vähän hahmon kehittelyyn ja sen semmoiseen. Saa halutessaan varastaa.)

Välipala: kysymyspatteristo
Avioliittoja — Yksi ja se päättyi miten päättyi, kuten tunnettua on.

Kihloissa — Kolme: Jarno, Harri ja Jarnon edeltäjä

Onko joku itkenyt vuoksesi? — Tiedän ainakin muutaman, joka kuulemma on.

Lemmikkejä — Jos Morttia (ja Salieria…) ei lasketa lemmikeiksi, niin lainakoira Axa, joka saattaa jäädä minulle vähän pysyvämminkin.

Leikkauksia — Vain pieniä, kuten kitarisat, poskiontelot, muutama luomi ja yksi hammas.

Tatuointeja — Ei ole.

Lävistyksiä — Ei ole tavallisten korvakorujen lisäksi. Teininä otatin napakorun kerran, mutta se päättyi tulehduksen jälkeen poistoon.

Muuttoja — Hymm, nyt pitää laskea. Lukion jälkeen Tampereelle ensin yksiöön, sitten kaksioon. Sitten muutimme Jarnon kanssa kolmioon, jonka jälkeen ostimme Muotialan kodin. Sitten Rautatienkadun kautta Orioniin, mutten tiedä oikein että pitäisikö se nyt lukea yhdeksi vai kahdeksi muutoksi. Suunnilleen samanaikaisia olivat kuitenkin. Sitten kerran oli 5 kuukauden työreissu Singaporeen, mutta se nyt ei ollut mikään virallinen muutto. Ai niin! Asuinhan yhden kesän myös Helsingissä kesätöiden vuoksi. Ei sekään virallinen ollut kyllä, niin että olisin vaihtanut kirjat Helsingin-osoitteeseen.

Suosikkiaine koulussa — Matikka, historia, kielet peruskoulussa ja lukiossa. Yliopistossa sitten ohjelmistotekniikka ja kielten valinnaiskurssit, joita hamstrasin melko tavalla. Siellä matikka muuttui suosikista inhokiksi.

Ensimmäinen työpaikka — Mikä lasketaan? No, teini-ikäisestä lähtien olin isän ja sedän maansiirtofirmassa töissä kesäisin, tein vähän kaikkea, toimistohommia, huoltoa ja sitten myös konehommia kun ikä ja taidot alkoivat riittää. Ja siinä sivussa sitten kaikkia maatilan töitä, mutta ne olivat sillä tavalla epävirallisia, en ole koskaan niitä kirjannut esimerkiksi CV:een. Ensimmäinen oman alan homma oli sitten tokan opiskeluvuoden jälkeen Nokialla koodarina.

Oletko koskaan ottanut lopputiliä? — Pari kertaa, kun olen vaihtanut työpaikkaa.

Autosi — Audi Q8, vm. 2019, tummanharmaa (Samurai Gray Metallic), 3 litran dieselillä ja automaattilaatikolla

Oletko koskaan ajanut moottoripyörällä? — Todellakin olen, itse asiassa löytyy prätkäkortti! Minulla oli muutama vuosi sitten oma pyörä, mutta myin sen pois kun ajattelin vaihtaa ja sitten jäi uusi ostamatta. Haaveilen uudesta pyörästä edelleen. Harri katseleen yhtä järkyttyneenä kuin Jarnokin aikoinaan. Ihme tyyppejä?

Oletko koskaan ollut lentokoneessa? — Vaikka kuinka monta kertaa. Edellisestä kerrasta on pari vuotta, se oli silloin kun kävimme Kimmon kanssa Yhdysvalloissa lomareissulla.

Voimabiisi — Helppo. Nightwishin Wish I Had An Angel

Paras vuodenaika — (melkein) Kaikissa on puolensa, mutta jos nyt pitää yksi valita niin loppukesä, kun illat alkavat pimetä ja pehmentyä, eikä ole enää niin kuuma mutta on lämmintä ja kosteata. Luonto kypsyy ja kääntyy kohti sadonkorjuuta.

Suosikkihedelmä — Omena. Vasta puusta poimittu, vielä kasteinen omena aurinkoisena, kenties vähän sumuisena syysaamuna.

Lempiväri — Vaihtelee tilanteen ja käyttökohteen mukaan, mutta violetti eri sävyineen on aika usein siellä kärkikahinoissa mukana.

Kahvi vai tee? — Tee. En juo kahvia kuin äärimmäisessä hädässä.

Kissa vai koira? — Ehkä se Axan myötä kallistuu koiraan, mutta haluan painottaa, etten missään tapauksessa dissaa kissoja! Ottaisin mielelläni oman kissankin.

Aamu vai ilta? — Riippuu ihan tilanteesta ja päivästä. Ehkä aamu kuitenkin.

Oletko koskaan ollut ambulanssissa? — Mietin ja mietin, mutten muista että olisin ollut.

Oletko koskaan luistellut? — Peruskoulussahan oli pakko, lukiosta en muista enää, ei välttämättä. Vissiin kai voimisteluharrastuksen takia liikunnanopettaja luuli että olen hyväkin luistelija. Voimistelu, taitoluistelu, sama asia tai sinne päin ainakin, right? Oikeasti olin luistimet jalassa vähän kuin bambi jäällä.

Oletko koskaan surffannut? — Joo, kokeillut kerran eräässä rantakohteessa. Ei ollut minun lajini tämäkään, koska en pysynyt edes sen laudan päällä, saati että olisin pystynyt seisomaan sillä. Tosin lopetin homman noin vartin jälkeen, siirryin rantatuoliin kirjan kanssa enkä kokenut jääväni mistään paitsi.

Oletko koskaan ollut risteilyllä? — Voi, monesti! Onko Suomessa muka ihmisiä, jotka eivät ole käyneet risteilyllä? Ja voi, Tukholmassa pitäisi kyllä käydä taas pitkästä aikaa.

Oletko koskaan lähes kuollut? — No tähän pitäisi varmaan sanoa että en. Fyysisesti. En ole ollut vakavasti sairas enkä vakavassa onnettomuudessa enkä edes lähellä semmoista. Jos on olemassa sellainen asia kuin henkinen kuolema, niin väitän että se on ollut kyllä lähellä.

Oletko koskaan ollut sairaalassa? — Noin niinkuin itse hoidettavana vain muutaman kerran, niiden mainittujen leikkausten yhteydessä, mutta silloinkaan en yötä ole ollut sairaalassa.

Viimeisin puhelu — Zoom-puhelu Harrilta.

Viimeisin viesti — Hah, sekin Harrilta, juteltiin yleisiä kuulumisia tässä TG:n välityksellä. Torontossa on kuulemma mukavan lämmintä ja Harri suunnitteli tänään käyvänsä keskustassa leikkimässä turistia. CN Tower oli listalla ainakin.

Viimeisin ottamasi valokuva — Perjantai-iltana otettu tunnelmakuva Tuulensuusta, kaksi kuohuviinilasia pöydällä hämärässä valaistuksessa.

[MarshallOsallistuja]

Mä jotenki aina tykkään näistä tälläsistä postauksista. Ihan vaan jo sen takia, ko niissä on monesti juuriki sellasia kivoja pieniä tiedonjyviä mikkä saattanu mennä itellä ohi tai mitä ei välttämättä oo tullu edes ilmi!
(saatan ehkä varastaa, ehkä)

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Nämä on hirveän hyviä apuvälineitä siihen, kun tutustuu omaan hahmoonsa! Kysymyspatteristoja on valmiinakin erilaisia ja erilaisille hahmon suunnittelijoille, niin että jokaiselle löytyy oma. Yleiset kysymykset on sellaisia, että ne on kauhean hyvä tuoda esiin muille, että tietävät, missä mennään. Sitten on niin pikkuruisia asioita, joita muut kirjoittajat ei välttämättä tarvitse, mutta jotka on joillekin omaa hahmoaan kirjoittaville ne jutut, jotka saa hahmon tuntumaan elävältä. Mä olen yksityiskohtaisten kysymysten kova fani ja säästänyt kauheasti kaikkea pientä sälää esimerkiksi Instagramista hahmoja varten. Musta on ihanaa ja tärkeää tietää omasta hahmostaan esimerkiksi se, että kun se naputtaa pöytää, naputtaako se sormillaan, sormenpäillään, kynsillää, kämmenellään, vain yhdellä sormella vai miten se sen tekee. Tai miltä oma hahmo näyttää ja vaikuttaa, kun se vaikka kiusaantuu, innostuu tai menee lukkoon, ja mitkä asiat saavat sen tuntemaan niin.

[Sonja T.Valvoja]

Jatkoa siitä mihin Salierin päiväkirjassa jäätiin. Aika paljon off-topicia.

Perjantaina 17.9.: Yksillä
Tarjoilija ohjasi minut ylätasanteella olevaan kahden hengen pöytään. Riisuin takkini ja istahdin odottamaan Anssia, joka oli lähettänyt vastikään Whatsappissa viestiä olevansa keskustorilla ja tulossa siis aivan piakkoin.

Olin vähän epävarma siitä, oliko minun nyt soveliasta olla edes täällä. Lähteä nyt drinkille kahdestaan vieraan miehen kanssa! Toisaalta: mitä pahaa siinä oli? Se olisi täydellisen hyväksyttävää, jos olisin Kimmon tai Tuomon kanssa ravintolassa iltaa viettämässä. Mutta Anssi ei ollut Kimmo eikä Tuomo, muistutti se pieni ääni, joka taisi olla omatunto vaikkei se kuulostanut yhtään Samu Sirkalta. Varmasti Harrikin käy uusien työ- ja ehkä muidenkin kaveriensa kanssa baarissa, vastasin pääni sisällä. Miksen minä sitten?

Se pieni ääni tuhahti ja jatkoi sarkastisesti:
— Niin no, tää Anssihan on just sun tyyppiä.
— Eikä ole!
— Ai ei vai? Pitkä, roteva, perushyvännäköinen muttei mikään adonis. Korkeakoulut käynyt, mielellään tekniikan alalta. Ei kaihda ulkoilmaharrastuksia. Sivistynyt, hyvätapainen, huumorintajuinen ja tietyllä tapaa lämminhenkinen. Semmoinen jonka kanssa sun on helppo jutella.
— No ei todellakaan ole mikään kaava tämä.
— Eipä. Muuten vaan kaikki sun elämäsi miehet on just samanlaisia. Isäs, Risto, Markus, mobbe Axel. Mikael, Jarno, Harri. Vladimirkin. Joiltain osin jopa Kimmo ja Tuomo.
— Ei! Ei se ole niin! Eikä isä ja Risto ole edes korkeasti koulutettuja.
— Ylioppilaita. Tekut ja maatalousoppilaitokset käytynä kuitenkin. Ei mitään elämämkoululaisia tai amislaisia.
— Enhän mä tiedä mitään Anssin kotioloista! Ei kaikki ukkomiehet pidä sormusta, tallilla varsinkaan. Tiedä vaikka olisi suurperheen isä!
— Ja välittäisitkö sä siitä?
— No ainakin siitä välitän etta mä en ole sinkku, vaikkei Harri olekaan täällä! Joten minä ainakaan en mitään aloitetta tee!
— Mutta jos Anssi tekee, niin kieltäydytkö muka?
— No se on saatana sitten sen ajan murhe!

Päättäväisesti kieltäydyin kuuntelemasta sitä ääntä enää. Hullu se oli, vaikka se olin minä itse.

Tähyilin vaivihkaa ovelle. En halunnut vaikuttaa liian innokkaalta mutten joutua yllätetyksikään. Silti Anssi pääsi melkein yllättämään, sillä en ollut tunnistaa häntä. Vaatteet tietenkin olivat hyvin erilaiset kuin tallilla: suorat housut, villakankainen, hyvinistuva ja ryhdikäs takki. Sitten oli silmälasit. Enhän minä oikeasti ollut nähnyt häntä kuin ratsastusvarusteissa. Ei Anssi tallillakaan ollut mikään täydellisen nukkavieru tapaus, mutta silti tyylikkyys pääsi vähäsen yllättämään. Positiivisesti.

Anssi tervehti ja istui pöytään samalla kun tarjoilija tuli tuomaan menuja pöytään ja kyselemään juomatoiveita. Minua jännitti jollain tavalla, mutten antanut sen näkyä. Katsotaan mitä tästä nyt tulee. Jutun alkuun pääsimme heti, mikä sinänsä ei ollut yllätys. Anssin kanssa oli tosiaan helppo jutella ja jos ei muuta keksinyt, niin hevosista nyt ainakin.
— Eikö Salierilla ole mitään lempinimeä sitten? Anssi uteli.
— Ei, puistin päätäni. — En ole keksinyt sille mitään hyvää näiden vuosien aikana. Joku Sakke tai Saku tai semmoinen ei oikein kuulosta hyvältä ja… no, sit se on vähän jäänyt. Mä sanon aina Salieri. Tai joskus sanon Ukko tai Ukkeli, mutta ne on enemmän semmosia hellittelynimiä. Ja sit nekin jäi kun meidän tallille tuli yksi hevonen, jonka kutsumanimi oli oikeasti Ukko. Sen nimi oli muuten oikeasti Google Me, mua jaksoi aina huvittaa se.
— Google Me? Suden hevosia?
— Oskarin, joo.
— Ai sen, Olavin poika, eiks niin. Eiks se kisannut sillä?
— Kai, mutta sit se alkoi sairastella ja jouduttiin lopettamaan.
— Ai, ikävä juttu. Mikä sillä oli?
— Mä en oikein tiedä.

Ennen kuin edes huomasin, olin puinut läpi Ukon oireiston ja oikut. Anssi oli asiaankuuluvan huolestunut ja pahoillaan. Kyllä hän tiesi mitä se on kun hevonen haamusairastaa. Tästä puhe kääntyi luontevasti Anssin aiempaan ratsuun, joka oli loukannut jalkansa pahasti, lähtenyt varsalomalle ja palaisi, jos palaisi, joskus. Ennuste paranemiseen oli varauksellinen. Oli minun vuoroni olla pahoillaan, sillä Anssin kertoman mukaan se oli hieno tamma vaikken hevosta itseään tuntenutkaan.

Keskustelu soljui samaa tahtia illan kanssa. Söimme ja joimme muutamat viinilasillisetkin. Minulla ainakin oli hauskaa, sillä Anssi oli hyvää seuraa. Vähän liiankin hyvää, huomasin, kun tajusin Anssin flirttailevan minulle. Ei mitään vakavaa eikä painostavaa, voi olla pelkän viinin aiheuttamaa, selitin itselleni. Kerrankos sitä. Ja mitä nyt viaton flirtti, ihan kivaahan se oli. Eikä Anssilla sitä paitsi ollut sormusta.

Mutta minulla oli. Silti minulla ei ollut varsinaisesti mitään pientä flirttailua vastaan. Niin kauan kuin ei iholle yritä, siinä menee raja, vakuutin itselleni. Se oli sellainen selkeä asia, jonka voisi yksiselitteisesti kieltää. Hymyilin, nauroin, juttelin ja katsoin silmiin, osaan minäkin tämän leikin vaikka edellisestä kerrasta oli niin kauan. Tai ei niin kovin kauan, mutta kuitenkin. Se pieni ääni oli armeliaan hiljaa. Vissiin pari viinilasillista oli liikaa sille.

Väitän silti, että yllätyin pahemman kerran kun erotessamme Anssi suuteli. Tuosta noin vain. Tiedän että minun olisi pitänyt vetäytyä, riistäytyä irti, irrottaa Anssin varovainen ote, lyödä, huutaa, kirkua, mutta tosiasiassa oli ensin niin hämmästynyt, etten osannut tehdä mitään. Sitten en halunnutkaan, sillä luoja nähköön, tuntuihan se nyt hyvältä. Eihän se yksi suudelma nyt mitään ollut ja se jäisi ehdottomasti siihen. Antaa mennä nyt siis, tämän ainoan kerran.

(Draama eli spin-offien spin-offit jatkuu blogissa)

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 1 kuukausi sitten  Sonja T.. Syy: Editointia, pitäisi enemmänkin muttei tästä tule mitään
• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 1 kuukausi sitten  Sonja T.. Syy: lisätty linkki blogiin, muistinvirkistykseksi

[AamuOsallistuja]

Voi Anssi, Anssi, Anssi.. :’D Vai on siellä varattua naista vikitelty!

Viihdyttävä tarina, vaikka Sonjan hämmentyneisyyttä ja sisäistä ristiriitaa käykin hieman sääliksi. Toisaalta tarinan parasta antia oli nimenomaan Sonjan päänsisäinen keskustelu ja etenkin sen raflaava loppu.
Miten saatkin dialogin kuulostamaan noin luontevalta? Pitää kyllä itse ottaa oppia.

Draamanhakuisesti jään odottelemaan Anssin suudelman jälkipuintia. 8)

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mä ar-va-sin mä arvasin mä arvasin mähän sanoin mitäs mä sanoin hä hä hä!

Korostan vielä varmuuden vuoksi, että ei ole ollenkaan huono juttu, että lukija voi arvata juonenkäänteen etukäteen. Se tarkoittaa, että juonenkäänne on hyvin pedattu etukäteen. Ei ole tarkoitus vetää mattoa lukijan alta, vaan muuttaa tarinan suuntaa.

No mutta!! Voisin kirjoittaa tähän vaikka mitä spekulointia. Eihän nyt yksi tämmöinen keissi tarkoita käsittääkseni mitään muiden ihmisten maailmassa, kun ilmeisesti muut eivät ole yhtä ankaria näissä asioissa kuin minä. Samalla se voi tarkoittaa ihan kaikkea.
– Se voi olla itsetutkiskelun paikka Sonjalle. Miksi näin tapahtui jotain kolme minuuttia sen jälkeen kuin Harri lähti ja miksi se tuntui tältä?
– Se voi olla uuden alku tai ainakin vanhan loppu. Ei kai kovin moni aikuinen hyppää suoranaiseen parisuhteeseen yhden suukon takia, mutta se voi johdattaa eteenpäin.
– Se voi olla Harrille käänteentekijä. Ei nyt iiiiihan kaikkea kannata varmaan sanoa kumppanille, mutta mitä jos nyt sanoo? Mä olen varmaan mustasukkaisempi kuin Harri, mutta ainakin mä voisin repeillä liitoksistani toisella mantereella. Kamalinta ei taida olla se, mitä tapahtui, vaan potentiaalisesti se, miten Sonja tästä lopulta ajattelee.
– Se voi olla hahmoa kasvattava käänne.
– SE VOI OLLA UUS BOIFRENDI koska onhan Anssi nyt hevosmies. Vaikka hurraankin Harrin puolesta. Mäkin voisin melkein ottaa Harrin.

Palataan hetkeksi vielä toiseen näkökulmaan. Siihen, miten MÄ ARVASIN. :DD Arvasin, että jotain voi tapahtua, mutta on tässä yllätyksiäkin. Että näin pian! Että se tuntui Sonjasta hyvältä! Että Sonja selittää itselleen (niin kuin varmaan moni muukin kuolevainen), että se oli vain se yksi kerta, menköön nyt!

Noni nyt tulee metrikommentti, niin säästän Anssin analysoinnin toiseen kertaan. 😀

[Sonja T.Valvoja]

Nyt on ihan pakko sanoa, että totta kai arvasit, koska tämä juonenkäänne oli sun syytä tai ansiota, miten haluaakin nähdä 😀 Anssista ei ollut tarkoitus tulla mitään muuta kuin Salierin EVM-vuokraaja, pari kertaa teksteissä mainittu nimi. Se Nokian insinööri -juttu oli vain alleviivaamassa sitä, että Sonja tunsi heti tietynlaista luottoa ja yhteenkuuluvuutta tämän vuokraajan kanssa. Ja sitten – SITTEN! – joku menee käkeämään, että haa, kato kun olis Sonjalle sopiva mies. Siitä se idea sitten lähti, myönnän että jotakin tämänsuuntaista oli kyllä suunnitteilla jo muutenkin, mutta eihän nyt yksi mies lisää sopassa ole mikään ongelma, eiku.

Hei, mihin Aamun kommentti katosi? Teinkö mä nyt jotakin, mikä sai sen häviämään? Saaks sen takasin jostakin?

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 1 kuukausi sitten  Sonja T.. Syy: ... help?

[Sonja T.Valvoja]

Meanwhile in Canada: ratsastustunti
Harrin kasvot ilmestyivät tietokoneen näytölle samalla kun hän ojensi kättään korjatakseen kameran asentoa.
— Noni. Moi. Kuuluu, näkyy?
— Joo kuuluu ja näkyy, moi vaan, kulta. Mitäs sinne kuuluu?
— Mitäs tääl, arska paistaa ja on lämmintä.
— Voi kiitti, tuon mä just halusinkin tietää, minä voihkaisin. — No ei vaan, poutaa täälläkin on ollut mutta lämmöstä ei juuri voi puhua eikä aurinkokaan ole suuremmin näyttäytynyt.
— Muttei viel tartte talvirenkaita miettiä?
— No ei ihan vielä. Kohtahan sekin sesonki alkaa.
— Ai vitsi, mun tarttee kans kysellä että mikä täällä on meno noiden renkaiden kanssa, että onks täällä minkä sortin lakeja ja mitä yleensä ees käytetään.

Minä kohautin paljonpuhuvasti harteitani. En oikeasti tiennyt näistä mitään, minäkään.
— Ehkä se autovuokrafirma osaa kertoa tai jopa vaihtaa jos on tarvis.
— Ehkä nii.
— Mutta hei, mites se hevostalli? Ja tunti? Miten meni? Millainen paikka oli? Löysitkö sä niitä ratsastusvarusteita itsellesi?
— Siis joo, olin, kävin, löysin ja tosiaan eka tunti oli eilen. Yksityistunti, niinku kirjotin. Se vaikutti ihan järkeenkäyvältä paikalta kun me siellä Sharonin kanssa käytiin viikolla. No, Sharon talutti mut sen paikan omistajan tykö ja sanoi, että tää on yksi suomalainen, joka haluis vähän tutustuu, tulisi ehkä ratsastaan tänne. Se omistaja kierrätti mua sit pitkin siellä ja esitteli tallia ja hevosia ja paikkoja ja kyseli samalla, että mitä mulla olisi varsinaisesti toiveissa ja miten paljon oon ratsastanut ja niin edelleen. Mä kuulostin varmaan ihan riemuidiootilta.
— Ai miten niin?
— No ku en mä osaa tätä hevosterminologiaa englanniksi. Se sentään auttoi, kun tiesin mitä kouluratsastus on englanniksi. Se kato jäi mieleen niistä olympialaisista, kun katottiin, että dressage. Ja saatoin osata lausua sen jotenkin sinne päin oikein, että se Jennifer, se tallinpitäjä, ymmärsi mitä mä tarkoitan.
— Oi voi. Miten se tunti sitten meni?
— No kohtuullisesti, me pidettiin pieni terminologiakatsaus ennen sitä tuntia. Vähän se kyllä silti oli hakemista, kun ei siellä hevosen selässä sit muistanut kaikkia sanoja, niin tuli sit näitä että these things I’m holding in my hands, kun piti ohjista puhua.

Nauroin ääneen ja Harri nauroi myös.
— Se opettaja ymmärsi kyllä ja selitti aina. Mut se täällä esimerkiks on, että hevosta ei saa, tai tarvi, laittaa ite kuntoon tuntia varten. Vähän silleen hirvitti, kun toinen vaan tuo vieraan hevosen noin vaan tallista, että siino, kipua selkään. No, se hevonen kyllä oli ihan kiltti ja kiva.
— Millainen? pistin väliin.
— Iso ja kirjava tai vähän semmonen kuin Arlek oli, paljon valkoista jaloissa ja sit valkoista karvaa vähän siellä täällä muuallakin. Ruskea muuten.
— Rautias siis.
— Semmonen kumminkin. Se oli mun mielestä vähintään yhtä korkea kuin Salieri, voi olla että jopa korkeampikin ja vähän massiivisempi. Mut aika kiva ratsastaa.
— Mites se hyppääminen, mitä viestissä kerroit?
— Eihän se nyt ollut kuin pari maassa olevaa puomia ja sitten yksi semmoinen pikkueste. Kauheesti se opettaja kehui mun ratsastusta noin muuten, se ainakin kolme kertaa kysyi että niin vuodenko vaan olit ratsastanut. Yritin parhaani mukaan selvittää, että vähän reilun vuoden ja useamman kerran viikossa ja aina jonkun opettajan valvovan silmän alla ja että hevonenkin oli hyvä. Et ihan kivaa oli, ens viikolla on taas varattuna tunti.

[NellyValvoja]

Harri! Mä ymmärrän sun tuskan!!! Yritä siinä nyt puhua vieraalla kielellä ja kertoa notta oon minä ja osaan mä ny jotakin kun ei oo edes sanastoa!

[AamuOsallistuja]

Oi, kiva kuulla Harrin kuulumisia lätäkön toiselta puolelta! Vähän hirvitin ensin, että paljastuuko tää Anssi-keissi heti, mutta eipä tietenkään. (Olisihan se pitänyt arvata :D) Miten mahtaisi Harri muuten reagoida, mikäli tietäisi? Onko asia edes mainitsemisen arvoinen? Onko Harri sellainen ihan_sama_ok_ei_se_oo_vakavaa-tyyppi, vai olisiko mitä pikimmiten koneella matkaamassa kohti Suomea selvittämään tilannetta?

Vähän nyt polveilee, mutta siis muutenkin mielenkiintoinen lukea siitä, miten Sonjan ja Harrin suhde sujuu näin etänä. Ymmärrettävästi etäily voisi monilla hiertää parisuhdetta. Tässä tarinassa kuitenkin kaksikolla näyttäisi vielä olevan kaikki hyvin. Harrin iloista selontekoa lukiessa asetun vahvasti hänen puolelleen ja vähän hirvityttää ja samalla taas odotan draamannälkäisenä kihisten sitä, mitä tulee tapahtumaan..!

Anssi-pommin putoamista odotellessa.. 8)

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Eikä oo mun mielestä Harri ihasama-ok-pussailevaananssia -tyyppi. Harri on ollut mustasukkainen (turhaan) aiemmin, niin sille varmaan tulisi ekstrapaha olo jos saisi tietää. Toisaalta juuri tämä tarina ei saanut mua odottamaan tai edes kaipaamaan Anssi-pommia.

Mutta Aamu vei suurimmaksi osaksi jalat suustani. Mulle oli itse asiassa iloinen yllätys, että Harri löysi hevoset reissun päällä ja vieläpä näin pian. On Sonja saanut siitä jo ihan kunnon hevosmiehen koulutettua. 😀 Harri voi oppia reissun päällä vielä vaikka mitä uusia temppuja…

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä sama off-topic jatkuu nyt vain. Hopiavuoren kanssa hyvin vähän mitään tekemistä, mutta luulen että ihmisiä kuitenkin tämä draama kiinnostaa ja täältä se löytyy paremmin kuin blogista.)

Ostetaan moraalinen selkäranka
To 14.10.21
— Se jalkahan ei missään vaiheessa ollut kipeä, turvoksissa vaan. No, se turvotuskin katosi silloin maanantain kuluessa jo eikä ole tullut takaisin, joten mulla on tässä nyt taas täysin terve hevonen viettämässä viikon saikkua. Ei siinä mitään vikaa tunnu olevan, joten mä ratsastin Mortin tänään varovasti kentällä. Katotaan miltä se kinttu näyttää huomenna, sen mukaan joko vapaata tai jotakin pientä ja lauantain se saa taas olla vapaalla, kun mä lähden käymään Tampereella.

Harri kertoi vuorostaan omasta ratsastustunnistaan ja kaikesta siitä, mikä oli toisin rapakon toisella puolella. Suurin uutinen oli se, että hän oli menossa jo kisoihin ja vieläpä hyppäämään! Kyseessä oli jotkin isommat kisat, joissa oli paljon hunter-luokkia monelle eri tasolle. Sieltä löytyi sitten Harrillekin pari sopivaa luokkaa ja tallilta lähti sinne iso lauma hevosia ja ratsastajia, opettaja mukaan lukien, niin ettei tarvinnut yksin mennä. Ja minä sanoin sen ääneenkin, että tällainen ”tyyliesteratsastus” ei varmasti ollut lainkaan hullumpi ajatus, sillä vaikka hyppykokemusta ei juuri ollut, pohjatyöt sileällä oli tehty huolellisesti.
— Joo, sitä se opettajakin oikeestaan sano. Täällä kyl muutenkin kannustetaan kisaamaan tosi nopeesti, Harri kertoi. — Ja se on tehty helpoks. Maksat vaa kisalisenssin, valikoit sopivan luokan ja sit toi talli hoitaa hevoset paikalle. Ei tartte ite käytännössä muuta kuin hankkiutua kisapaikalle ajoissa. Siellon oikeesti kuulemma jopa talutusluokkia, et ihan pienetkin pääsee kisaamaan, et se alkaa täällä ihan polvenkorkusesta.

Oli tosi kiva kuulla Harrin ääntä taas vaihteeksi ja nähdä tutut kasvot, vaikka sitten vain tietokoneen näytöllä. Ja siis ihan oikeasti tosi kiva, kaikesta huolimatta. Ihmettelin vähän itseäni, sillä olin jotenkin odottanut että räjähtäisin kauheaan katumus-häpeä-itkuun Harrin nähdessäni tai että ainakin tuntuisi pahalta. Tai että morkkis iskisi välittömästi nyrkillä palleaan ja menisin tunnustamaan Harrille kaiken, kaiken! Tai ainakin omatunto alkaisi soimata pahemman kerran. Tai että tuntisin edes jotakin.

Mutta ei. Vaikka kuinka yritin kaivella, niin ei inahdustakaan siihen suuntaan että hävettäisi. Harrin näkeminen ja ajatteleminen sai aikaan vain positiivisia tunteita, toki myös kaipauksen. Voi kuinka hän olikin rakas! Silti en tippaakaan katunut sitä, mitä Anssin kanssa oli tullut puuhattua. Enhän minä tuntenut itseäni edes huonoksi ihmiseksi. Tämä ei käynyt järkeen sitten mitenkään.

Samalla jokin pieni ääni huuteli, että eihän se ollut Harrilta mitenkään pois, mitä minä tein täällä. Minä tiesin tilanteen, että kaksi vuotta erossa. Anssi tiesi tilanteen myös ja jos hän alkaisi haikailla jotakin pidempää suhdetta, niin omapahan oli ongelmansa. Ei tule tapahtumaan. Vaikka eihän se nyt oikeasti niin mene, että tämä olisi nyt ihan ok ja järkevän ihmisen toimintaa, kun ei kerran oltu sovittu mitään.

Pohdin sitäkin vaihtoehtoa, että jos minä olen vain kostamassa Harrille tuota Toronton-komennusta, mutten saanut itseäni kiinni siitä. Entä mustasukkaisuus, olinko minä kostamassa sitä? Harrin puheessa vilisi naisten nimiä aina kun tuli puhe hevosista ja ratsastamisesta. Naispuolisen kollegansa mukana hän oli tiensä sinne tallillekin heti löytänyt. No, se ei ollut mitenkään ihmeellistä. Hyvin naisvaltainen lajihan tämä oli niin siellä kuin täälläkin. Enkä minä nyt oikein pitänyt itseäni mustasukkaisena tyyppinä ja toisekseen jos aikoi olla mustasukkainen, niin kannattaisi varmaan ensin pitää huoli omasta käytöksestä eikä lähteä hyppimään kukasta kukkaan heti kun ensimmäinen tilaisuus tuli.

Niin että minä en taas vaihteeksi ymmärtänyt yhtään mitään itsestäni. Toisaalta olin jopa tyytyväinen asiantilaan, sillä nalkuttava omatunto on viheliäistä seuraa. Nythän kaikki oli hyvin, vai mitä? Ainakin niin kauan kuin Harri ei saisi tästä tietää, sillä sitä minä en halunnut edes ajatella.

[Sonja T.Valvoja]

Sori tästä off-topicista Hopiavuoren kannalta. Lopetan kohta tämän kuvion penkomisen täällä.

Jos se on sen sisko
Telegramiin napsahti viesti Helenalta.

Helena: Mikä sen Anssin sukunimi oli?
Sonja: Ironen, kuinka niin?

Helena kirjoitti pitkän aikaa, piti taukoa, kirjoitti taas.
Helena: Onks se sanonut mitään, että onko se sinkku vai eronnut vai mitä?

Kaivelin muistiani vähän aikaa, muttei tullut mieleen että asiasta olisi ollut puhetta ikinä. En toki ollut kysynyt itsekään mitään.
Sonja: Ei varmaan mitään tarkempaa
Sonja: Mä oletin jotenkin että jos lie eronnut. Tuommoiset yleensä on

”Tuommoisella” tarkoitin suht hyvännäköistä, fiksua, hyvässä työssä olevaa, kaikesta päätellen vähintään kohtuullisesti toimeentulevaa, sosiaalisesti riittävän taitavaa nelikymppistä miestä. Harvemmin sellaiset mitään ikisinkkuja olivat ja homouteenkaan en varsinaisesti uskonut, sattuneesta syystä.

Helena mietti taas, niin että aloin jo tuskastua. Mitä väliä sillä oli, mitä hän ajoi takaa? Sitten hän kirjoitti vihdoin.
Helena: Se ei välttämättä ole eronnut eikä edes vapaa

En ehtinyt reagoida asiaan mitään, kun Helenalta tuli screenshot ilmeisesti hänen Facebook-feedistään. Siinä oli valokuva, jossa lapsiperhe näytti olevan jossakin ulkoilemassa, sijaintitiedon perusteella Haralanharjulla, Kangasalla. Kuva oli pari viikkoa vanha, sen oli ottanut joku minulle tuntematon ihminen ja siihen oli tägätty kolme Irosta, Anssi, Johanna ja Aleksi. Näiden lisäksi siinä oli pari nuorempaakin lasta.

Helena: Tää tuli mun fiidiin yhden ex-kollegan kautta, se näyttäis olevan sen Anssin FB-kaveri

Minun pitäisi vastata jotakin Helenalle, mutten tiennyt oikein että mitä olisi pitänyt sanoa. Ensimmäinen ajatus oli pelkkä ”aha” ja sen jälkeen ei irronnut oikein mitään. En minä tiennyt mitä mieltä tästä pitäisi olla.

Sonja: No, jos toi tosiaan on sen vaimo ja lapset, niin eipä ole tullut puheeksi
Sonja: En kyllä ihmettele sinänsä…
Helena: Joo, mä ajattelin että ehkä sä haluat tietää tämän, jos et muuten vielä tiedä

Katselin sitä kuvaa tarkemmin. Anssi oli ihan itsensä näköinen, erehtymisen varaa ei ollut. Eikä tuollainen perhepotretti varsinaisesti antanut kuvaa eroperheestä. Kaksi lapsista oli pieniä, pienempi ihan taaperoikäinen mutta ainakin seisoi jo omilla jaloillaan. Isompi voisi olla suunnilleen Sofian ikäinen, kuuden vanha. Vanhin, Aleksiksi tägätty, oli varmasti jo koululainen. Johanna oli lyhyt, hieman pyöreä ja ruskeatukkainen, ei mikään suuren luokan kaunotar mutta sievänlainen.

Sonja: Mun täytyy sanoa, että nyt en oikein tiedä että mitä mun pitäisi tästä ajatella
Sonja: Meinaan että jos Anssi onkin naimisissa ja perheenisä
Sonja: Ainoo mitä tulee mieleen on vähän semmoinen ”aijaa ok”
Helena: Niin, mä sain vähän sen kuvan että se olis ollut aloitteellinen sun suhteen
Sonja: Aluks joo, mutta enpä mä paljon ole jarrutellut
Helena: Periaatteessa tän Anssin siis pitäis tietää mitä se on tekemässä, vaikka todennäköisesti sillä ei kyllä ole hajuakaan

Naurahdin lyhyesti Helenan lakoniselle kommentille ja lähetin nauravan emojin takaisin. Lisäksi kiitin asian jakamisesta, vaikka tästä nyt taisi tulla minulle ylimääräistä mietittävää.

Ihmettelin pitkin iltaa, että mitä minun pitäisi tuntea, koska en tuntenut oikein mitään. En ollut raivoissani, en edes ärsyyntynyt eikä tämä mikään shokki ollut. En ollut oikeastaan edes suuremmin yllättynyt. Kummallista, olisin nyt luullut edes yllättyneeni siitä, että vakipano paljastuukin perheenisäksi. En kyllä ole koskaan miettinyt, että mitä muuta Anssin elämään kuuluu hevosten, töiden ja minun lisäksi. Se ei kai vain kiinnosta tarpeeksi. Eikä minulla nyt ole varsinaisesti pokkaa tuomitakaan Anssia, sillä yhtä lailla itsekin seikkailin kielletyillä sivupoluilla. Ja sehän Anssi minullekin on: kielletty seikkailu eikä mikään mahdollisesti tuleva romanttinen suhde. Ehkä juuri siksi tämä on niin ”aijaa ok”.

Olin aluksi aivan varma, etten puhu Anssille mitään tästä, koska eihän se minulle kuulu jos hän ei sitä halua kertoa. Ja jos tuo Johanna Ironen onkin Anssin sisko vaikka? Tai veljen vaimo? Ja sitten hänen lapsensa. Ettei lainkaan Anssin vaimo ja lapset. Totuus ei ole aina sitä, miltä se ensinäkemältä vaikuttaa, mutta pitäisikö minun nyt kuitenkin kysyä?

Silti vielä illalla tuijotin pimeässä kattoa ja mietin niin että aivoissa savutti. Jos Anssi on naimisissa ja perheenisä, niin mitä minun sitten pitäisi tehdä? Ensimmäinen ajatus oli, että pitäisi lopettaa tämä koko juttu, koska… koska… En tiedä. Miksi pitäisi? Eihän se minun ongelmani ollut. Oikeasti en halunnut Anssista edes luopua, koska tämä on nyt yksinkertaisesti ollut kivaa. Miksi juuri minun pitäisi jotenkin suojella Anssin vaimoa ja lapsia? Kyllä Anssi löytää aivan varmasti muitakin naisia, jos niin haluaa, ei se ole minusta ja minun kieltäytymisestäni kiinni.

Mutta mitä sitten tapahtuisi, jos kysyisin tätä Anssilta? Lähtisikö hän, suuttuisiko hän, loppuisiko tämä meidän juttu siihen? Mistä minä tiesin, miten hän reagoisi ja mikä juttu tämä edes oli. Ja mikä oli minun osani siinä? Ei ei, kyllä se pitää kysyä, kävi miten kävi. Jos ei muuten niin tuon viimeisen takia, että tietäisin itse missä tässä oikein oltiin ja mentiin. Vuodet ja parisuhteet ovat opettaneet, että huonojen asioiden hautaaminen ei pidemmän päälle kannata ja epätietoisuuskin on ärsyttävää.

Huomennahan minä taas menen Tampereelle ja on tarkoitus nähdä Anssia, niin että tilaisuus tulisi nopeasti. Tämmöistä ei ihan halua Whatsapissa hoitaa.

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta sitten  Sonja T.. Syy: kootut selitykset

[Sonja T.Valvoja]

Tässä nyt oli ollut tätä kaikkea
Mylläsin vaatehuonettani läpi etsien sopivia vaatteita viikonlopun industrial-festareille. Siitä tuntui olevan ainakin puolitoista ikuisuutta, kun viimeksi oli ollut tilaisuus käyttää näitäkin vaatteita. Sovittelin erilaisia kokonaisuuksia. Musta nahkainen minihame ja tummanvioletti kauluspaita, toimii. Musta olkaimeton toppi, sen päälle musta pitsibolero, mustat suorat housut, mustat korkokengät. Nuo reisipituiset korkosaappaat menisivät sen minihameen kanssa kyllä, ei tarvitsisi niin varoa sukkahousujakaan. Vai pitäisikö erottua joukosta ja pukeutua tuohon hopeiseen minimekkoon? Jalkaan sitten maiharit, niin ei ole liian bilehile. Ja entäs sitten tuo selästä avoin toppi! Milloin minä viimeksi tätäkään olin käyttänyt? Pitsiboleron seurana olisi kyllä hyvä. Tämä oli sen genren keikka että paljasta ihoa ei tarvinnut suuremmin vältellä ja jos vanhat merkit paikkaansa pitivät, ei siellä kylmäkään ehtisi tulla.

Se hopeinen mekko tuntui väljältä päällä. Itse asiassa kaikki nämä vanhat vaatteet tuntuivat löysähköiltä. Se sai minut kaivamaan vaa’an kätköistään ja vaa’an lukema sai minut kiroilemaan. Ei minun tarvinnut sitä erikseen laskea, kun tiesin jo ihan muutenkin painoindeksin huitelevan siellä alipainon rajoilla. Kurkkua alkoi kuristaa ihan puhdaspiirteinen pelko.

Ei tätä. Ei taas tätä.

Kyllä minä sen tiesin, jos halusin oikeasti olla rehellinen itselleni, mutta itsepetos on petoksen lajeista viehkein. Syöminen oli taas ollut vähän sitä sun tätä. Koskaan en tuntenut itseäni nälkäiseksi eikä ruokahaluakaan juuri ollut noin yleisesti. Ei siis kai ihme jos syöminen sitten pääsi unohtumaan ja silloin kun sen muisti, ei oikein tehnyt mieli. Tässä nyt oli ollut tätä kaikkea. Parempiakin aikoja oli nähty, jos toki paljon huonompiakin.

Mahaakin kuristi, mutta sekään ei ollut nälkä vaan jokin pahoinvointi. No sehän tästä puuttuisikin, että alkaisin vielä oksentaa. Istuin sängynreunalle ja nojasin pään käsiini. Mieleen tulvahteli muistikuvia jostain kolmen vuoden takaa. Suru, synkkyys, viha ja sitten oli se kun energiat olivat ihan täysin lopussa. Kaikki liittyi kaikkeen, mutta kyllä siihen energisyyteen vaikutti ihan varmasti myös syömiset. Minä en halunnut sitä enää ikinä ja silti oltiin taas tässä.

Tiesin ihan hyvin milloin se oli alkanut: silloin kun Harri lähti. Yksikseen oli niin helppo jättää ateria tai pari välistä, kun oli muutakin tekemistä. Eikä varsinkaan ollut ketään kyselemässä, että olisiko nälkä ja mitä syötäisiin, parhaimmillaan pyytämässä valmiiseen pöytään. En minä mitään vakipanoa tarvinnut vaan huushollerskan.

Miten minä voin edes sinne Ranskaan lähteä tällaisessa kunnossa? Eihän minulla riitä voimat ja jaksaminen edes sinne asti pääsemiseen, saati sitten kilpailemiseen kunnolla. Eikä valmentautumiseen eikä valmistautumiseen eikä pyhä Sylvi yhtään mihinkään. Muistin vielä ne kerrat kun Salierin selkään nouseminen oli samanlainen suoritus kuin Mount Everestille kiipeäminen ja sinne päästyä huimasi hetken aikaa. Ja minä niin ehdin jo innostua siitä Ranskasta. Siellä kyllä söisin ihan kaiken.

Kaivoin kännykän taskusta käteen varmana siitä, että sieltä löytyisi apu. Mutta kuka? Kelle voisin soittaa tai edes lähettää viestiä, että auta? Harri oli töissä, äiti nukkui jo, Anssille en todellakaan kertoisi, kaverit olivat Tampereella kaikki, Markus ei… Ei kun tietenkin. Hyppäsin pystyyn ja ryntäsin alakertaan samalla huutaen Axaa mukaani. Äkkiä ulkovaatteet päälle ja puolijuoksua tihkusateen läpi Otavaan. Painoin ovikelloa pikaistuksissani kaksi kertaa ja huokasin päästä varpaisiin asti kun Markus avasi oven.
— Kuule, onks sulla hetki aikaa jutella? Mulla on maailma ja kaikki kaatumassa taas niskaan.
— Totta kai sulle aina on. Tuu periämmälle.

[Janna HOsallistuja]

Ohhoh, tämähän oli käänne 👀 terveellistä onneksi on että Sonja tunnistaa tilanteen ja on ilmeisesti valmis tekemään sen muuttamiseksi jotain.

Pakko kyllä sanoa että Sonjan ruokailukuvaus kuullostaa liiankin tutulta…

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on tämmöinen aivokuolaklimppi, joka olisi kaivannut editointia, tiivistämistä tai ehkä deleteä, mutta ajattelinpa tunkea sen tänne silti.

Vuoden tilinpäätös
Vaikken ollutkaan erityisesti juhlinut synttäreitäni, se sai silti minut ajattelemaan mennyttä vuotta niinkuin aina. Se olisi taas vuoden tilinpäätöksen vuoro.

Vuosi sitten kaikki oli ollut niin hienosti. Harri oli juuri muuttanut virallisestikin Orioniin. Olin juuri käynyt katsomassa ja kokeilemassa Morttia. Mummu oli vielä elossa. Töitä oli molemmilla ja olin juuri sopinut työajan puolituksesta ja päässyt eroon niistä projektimanagerin vastuista. Nellykin oli tukevasti raskaana.

Herran pieksut mitä kaikkea sen jälkeen oli tapahtunut! Huimasi ajatellakin.

Ensin mummu oli kuollut, noin vain yllättäen. Mummua olin kaivannut ja kaipasin vieläkin, vaikka nyt olin jo jollain tavoin tottunut siihen. Ei enää tullut käännettyä autonnokkaa automaattina palvelutalon pihaan. Joskus vain mummun kaltainen juttukaveri olisi kyllä tarpeen. Mummu oli luonnollisesti oman aikakautensa tuote, mutta hänellä oli runsain määrin tervettä järkeä, käytännöllisyyttä ja tiettyä terävyyttä, jotka eivät koskaan menneet muodista pois.

Mummun syytä, tai ansiota, oli lopulta sekin että ostin Mortin. Muistan varmaan ikuisesti mummun lausahduksen: ”Helepommin siitä hevosesta eroon pääsöö ku mukuloosta, jos karuttamahan alakaa.” Hymyilin sille vieläkin, mutta paha tuohon oli vastaankaan sanoa. Tekisi mieli sanoa, että mummun perintörahoilla ostin Mortin, mutta totuuden nimissä siihen mennessä ei oltu ehditty vielä tehdä perunkirjoitusta eikä perinnönjakoa.

Mortti oli osoittautunut kyllä ihan nappiostokseksi. Miten se olikin niin helppo? Se ei ollut ollut minulla vielä vuottakaan kunnolla ja silti minusta tuntui kuin se olisi ollut ikuisesti. Ehkä Simo tosiaan tiesi mitä teki kun sitä minulle tarjosi, en minä sitä muuten osaa selittää. Ja kohta olisi edessä debyytti vaativassa A:ssa ulkomailla! En vuosi sitten olisi uskonut. Mutta se oli ehdottomasti positiivinen asia, myönsin sen.

Sitten tuli Harrin lomautus. Se ei lopulta ollut mikään järjettömän kamala asia, vaikka se Harria jonkin aikaa kaivelikin. Talouden päälle se ei käynyt eikä se meidän elämää uhannut mitenkään. Ja lopulta koko lomautus-asia hautautui sen Kanada-keissin alle, niin että ei sitä oikein edes muistanut enää. Minä muistin sen, että minulla oli kolme kuukautta lounas valmiina pöydässä joka päivä. Sitä melkein kaipasi varsinkin nykytilanteessa.

Joulu oli periaatteessa kiva, mutta minä surin mummua ja olin äreä ja kärttyisä. Muistan vieläkin sen tunteen, kun jossain selkärangan tienoilla on vieterimäinen olo, jonka haluaisi purkaa riehumalla silmittömästi, muttei voinut ja vieteri jännittyi ja jännittyi lisää. Jokainen pikkuasia oli suhteeton vastoinkäyminen, lattialle pudonneen kirjan halusi repiä atomeiksi ja viskata jonnekin maatakiertävälle radalle. Töiden tekeminen helpotti tai ainakin sain muuta ajateltavaa toviksi.

Ai niin ja jonnekin vuodenvaihteen tienoille osui vielä Nellyn ja Eetun vauvan kuolema. Eihän se minuun sillä tavalla liittynyt, mutta liittyi kuitenkin. Tunsin jotakin epämääräistä syyllisyyttä. Olinhan minä toivonut ettei Nelly olisi raskaana lainkaan, koska se sotki minun elämääni. Siinäpä hieno keitos! Jonkin aikaa Hopiavuoressa ei tehnyt mieli edes käydä, mutta pakkohan se oli kun oli hevoset siellä. Silloin minä mietin tosissani sitä, että siirtäisin hevoset jonnekin muualle. Onneksi en koskaan saanut aikaiseksi niin paljon.

Lopulta tuo koko solmu lähti aukeamaan siitä yhdestä raivokohtauksesta, joka muuttui itkuksi. En muista enää mikä pikkuasia se sillä kertaa oli, mutta se katkaisi vieterin aivan kokonaan. Siinä rytäkässä hajosi posliinia ja puhelin, ei tietysti ihme jos sen heittää täydellä voimalla leivinuunin kylkeen. Harri luuli varmasti, ja ihan oikeutetusti, että olin seonnut kokonaan. Siltä se itsestäkin tuntui, mutta siitä se lähti helpottamaan. Sain sinä iltana kerrottua Harrille jo paljon ja loput purkasin terapeutilleni. Joskus painekattilan vain täytyy räjähtää ja itsepä sen uuden puhelimen jouduin ostamaan.

Siitä se kuitenkin lähti parempaan suuntaan ja kun helmikuussa aloimme pohtia niitä Storywoodin kisoja, olin jo ihan ihan hyvässä henkisessä kunnossa. Niistä Storywoodin kisoista sitten alkoikin kuluneen vuoden ehkä vahvin jakso, vaikka samalla piti miettiä sitä Kanada-keissiä. Lähdin Storywoodiin aivan takki auki, ihan vain testaamaan miten Mortti käyttäytyy kisoissa ja muuten vain katsomaan että mitä saadaan aikaan. Kakkossija ja hienot prosentit olivat positiivinen isku vasten kasvoja: miten tässä näin kävi?

Sitten tuli TT-cup, johon lähdin vähän häntä koipien välissä, mutta huomattavasti tavoitteellisemmin kuitenkin kuin Storywoodin kisoihin. Rankkahan se kisarupeama oli matkoineen, treeneineen kaikkineen, mutta tulostakin tuli. Se Storywoodin menestys ei ollutkaan pelkkä vahinko. Sen jälkeen aloin miettiä ihan tosissani, että olisiko meistä kahdesta oikeasti jopa kisaratsukoksi. Päätös lähteä Paris SIM Dressage Weekille oli lopulta aika helppo. Nyt jännitti, mutta oikeastaan hyvällä tavalla. Mitään ei ollut enää jäljellä siitä pahoinvointia aiheuttaneesta panikoinnista, minkä muistin teini-iän voimistelukisoista.

Kesä oli hankala. Periaatteessa oli ihan kivaa, kun hevoset olivat laitumella ja me kaksi lomalla. Mutta kun siihen sekoittui koko ajan se tieto siitä, että Harrin lähtö lähestyi. Kävimme juttelemassa useammallekin asiantuntijalle sekä yhdessä että erikseen siitä tilanteesta. Vaikeaahan se oli ja harvoin näistä selviytyi ilman kyyneleitä, mutta väitän sen kuitenkin auttaneen. Ehkä siksi jotenkin oletin, että minun elämäni jatkuisi ihan samanlaisena, vaikka ilman Harria. En osannut arvata mitä kaikkea tulisi kuitenkin eteen.

Sitten oli tietysti Salieri ja siitä luopuminen. Se ei ollut helppoa, vaikka tiedostin kuitenkin sen olevan paras ratkaisu. Siltä se tällä hetkellä näyttikin, Salierin kannalta ainakin. Olin käynyt sitä katsomassa muutamia kertoja ja se vaikutti tyytyväiseltä elämäänsä ja kaikkeen. Minun ei tarvinnut murehtia.

Mutta sitten samassa paketissa tuli Anssi. Suljin silmäni kun pääsin tähän asti. Olin pitänyt rehellisyyttä tärkeänä asiana parisuhteissa ja nyt oltiin tässä, että olin itse kaikkea muuta kuin rehellinen Harrille. Se vaivasi, mutten halunnut suurin surminkaan eroon Anssista. Tietysti puolustelin itseäni itselleni. Että tämä oli vain tilapäinen seksisuhde, ei mitään romanttista. Että olin muuten liiankin yksinäinen. Että kaipasin fyysistä läheisyyttä. Ja koska Anssi oli varattu itsekin ja tiesi tilanteen, hän ei alkaisi esittää mitään toiveita mistään pysyvämmästä suhteesta. Hyvänlainen soppa tämäkin enkä tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Tai tiesin, heivata Anssi mäkeen ja lopettaa tämä sekoilu, mutta kun en halunnut, se siinä oli ongelmana. En minä Harristakaan halunnut luopua, Harri oli täydellinen, mutta Torontossa.

Ja nyt vielä tämä syömisasia. Onneksi tunnistin oireet tällä kertaa itse ja osasin tehdä asialle jotakin. Nähtäväksi jää miten hyvin pystyn noudattelemaan omia päätöksiäni, mutta oli minulla nyt ulkopuolinen vahtikin. Markus oli toivottanut minut tervetulleeksi Otavan ruokapöytään joka päivä kello 18. Lapsiperheessä kuitenkin tehtiin ruokaa ja syötiin säännöllisesti, niin samalla ruokkisi yhden serkkutytön. Ja tiesin jo, että jos minua ei näkynyt pöydässä kello 18.05, soi puhelin ja minulla olisi parasta olla hyvä selitys. Minua pelotti kyllä edelleen, jos rehellinen olin, mutta olin samalla varovaisen toiveikas. Ehkä tämä tästä.

[CamillaValvoja]

Minä pidin tästä aivoklimpistä. Sonja on aina ollut sellainen ihminen, jota Camilla on katsonut ylöspäin. Niin tyyni ja tasapainoinen. Tuntuu, että mihin nainen ikinä ryhtyykään, hän sen myös taitaa.

Kaikkihan me varmasti tykätään tosi paljon Harrista, mutta mun mielestä tämä on todella erilainen juonen käänne Sonjan kohdalla, mikä tekee siitä myös mielenkiintoisen. Kukapa meistä ei pitäisi draamasta? Sonja on järkevä tässäkin tekstissä ja joutuu hieman ehkä punnitsemaan myös omia arvojaan, mutta odotan mielenkiinnolla, mitä tässä tapahtuu. Voiko seksisuhde pysyä vain seksisuhteena?

[NoaYlläpitäjä]

Vitsi mä tykkään tästä Sonjasta! Myönnetään, ennen tätä Anssia, Sonja on ollut vähän sellainen.. Peruskamaa. Sonjalla on ollut vaikeita asioita elämässä, niistä on selvitty, uusi rakkaus löydetty, Sonja treenaa ja kisaa.. Ei sillä että niissä olisi mitään vikaa, mutta tiedät varmasti mitä ajan takaa. Tässä Sonjassa on vähän tulisuutta 😀 Oikeassa elämässä pettäminen on ihan paskamaista, mutta näin tarinoissa se saattaa tuoda just sellaista hyvää draamaa, niinkuin vaikka nyt.

Huomaan kyllä helposti ajattelevani Sonjan lailla, että hei, eihän se nyt oo iso juttu. Harri ei saa tietää, ja mitä ei tiedä ei satuta. Kivaa harmitonta puuhaa vaan. Sit mun pitääkin muistuttaa että mun pitäisi olla Harrin puolella, eikä mennä vaakakupissa sinne Anssin päätyyn. Mutta onhan se nyt kiva että Sonjalla on jotain säpinää….
Kuinkahan käy, jaksaako Sonja ikuisesti puntaroida Anssin oikeudellisuutta? Mut ei vitsit, mä jotenkin samalla uskon että Harrilla on kanssa meneillään ihan omat kuvionsa siellä jossain, vaikka Harri on kyllä kaikkea muuta paitsi epäluotettavan oloinen. Ehkä mä sillä jotenkin koitan vaan oikeuttaa Sonjan tekemisiä. En tiiä, mutta tätä on ollut kutkuttavan hauskaa lukea!

Niin ja tälläset yhteenvedot on just hyviä, tämäkin hyvä just tälläsenä! Nämä on käteviä monestakin syystä. Uudet tyypit saa heti kiinni mitä kaikkea Sonjan, ja Hopiavuoren elämässä on tapahtunut viime aikoina, ja vanhat tyypit saa hyvän kertauksen, tai jos joku on mennyt ohi kiireiden takia niin tietääpähän viimeistään tässä vaiheessa sitten. Ja samalla kuullaan Sonjan ajatuksia menneistä tapahtuneista, kuten vaikka juuri mummon kuolemasta. Ikävä on, mutta Sonja on selvästi päässyt jo eteenpäin. Eli jatkossakin ei mitään deleteä vaan tänne vaan kaikki!

[Alma LienOsallistuja]

Tää oli oikeestaan todella hyvä tiivistys näin uudelle tulokkaalle 😀 Sai vähän tietää mitä on tapahtunu ja millasessa vaiheessa Sonja on. Oli myös kirjotettu jotenkin kevyesti ja helpostiluettavasti, koska luin tän ihan hetkessä. Pitääkin varmaan perehtyä enemmän Sonjan tarinaan.

[Sonja T.Valvoja]

Pakko nyt kommentoida teidän kommentteja, mutta kiitos ihan hirveästi! Minun ongelmat tämän tekstin kanssa ovat ne, että se on pahuksen pitkä (2 sivua eikä ihan riitäkään) ja vähän tuollaista mekaanisen oloista kuvailua vain. Sen takia sille olisi pitänyt tehdä… jotakin, minun mielestäni ainakin. Mutta kun just tällä hetkellä nappa ei riittänyt just tämän tekstin hinkkaamiseen, niin ajattelin että antaa mennä. Täällä spinnareissa on jo ennestäänkin noita kaikenmoisia vuodatuksia, niin että siellähän se menee samassa läjässä niiden kanssa. Ja sitten te tykkäätte siitä! Olette ihania.

Ideahan oli tosiaan se mitä Alma tuossa jo sanoikin, että kun tänne on nyt viime aikoina tullut uutta porukkaa, niin olisi jokin kokoelmateos nimeltä ”Sonjan elämä ja viimeaikaiset teot”. Lisäksi ajankohta oli tosiaan sopiva nyt, olen pari vuotta sitten kirjoittanut samankaltaisesta aiheesta blogin puolelle ja päätin kaivaa idean jatkokäyttöön.

[AamuOsallistuja]

Äh, olin ihan unohtanut kommentoida tämän, vaikka jo aikaisemmin olin lukenut. Tätä tekstiä oli jotenkin tosi mukava lukea, koska se sisälsi ja tiivisti niin paljon informaatiota suht lyhyessä paketissa. Sonjan mummon kuvailu oli niin suloista ja autenttista, että aloin ihan ikävöidä omaa mummoani. Erityisesti seuraava lausahdus kiteyttää varmasti niin monen muunkin mummon, että samaistua voi:
”Mummu oli luonnollisesti oman aikakautensa tuote, mutta hänellä oli runsain määrin tervettä järkeä, käytännöllisyyttä ja tiettyä terävyyttä, jotka eivät koskaan menneet muodista pois.”

Sonjan miessuhteet ovat selvästi vuoden kärjistymäkohta. Sonja vaikuttaisi taitavasti harjoittavan itsepetosta. Hänen toimintansa ja arvonsa ovat ristiriidassa: Sonja pitää rehellisyyttä arvokkaana asiana parisuhteessa, mutta pettää silti miestään. Hän tietää miten hänen tulisi toimia, mutta valitsee silti toimia arvojensa vastaisesti. Miksi? Myönnettäköön, ettei Harrin kanssa ole vuoden mittaan ollut helppoa, ja nyt kun mies on toisella puolella maapalloa, on kai ihan otollinenkin aika kolmannelle lusikalle livahtaa soppaan. Se vain, että kolmen lusikan soppa on jo melko kolossaaalinen soppa. :’DD

En oikein osaa sanoittaa miksi pidän Anssista, mutta pidän Anssista. 😀 Ehkä kyse vain on siitä, että saavuin tänne rustailemaan juuri kun Harri oli lähdössä. Tai kenties siitä, että Anssi edustaa jotakin jännittävää, uutta mahdollisuutta, siinä missä Harrista saa hyvin tasaisen ja varman kuvan. Sonja typistää suhteensa Anssin kanssa olevan pelkkä seksisuhde, mutta onko tosiaan näin? Ulottuuko Sonjan itsepetos myös suhteeseen Anssin kanssa ja pinnan alla versovatkin herkät tunteet?

Tuli tässä muuten mieleen myös, että nuo Sonjan syömisongelmathan voivat kai olla hyvinkin yhteydessä tähän ihmissuhdevyyhtiin ja itsepetokseen? Pinnan alla on tukahdutettuja tunteita ja omien arvojen vastaan marssimista, niin että kenties syömisen kontrolloiminen tuntuu ainoalta tavalta kontrolloida elämää? Seuraavat sanat voisivat siis yhtä hyvin olla heijastuma Sonjan tunteista parisuhderintamalla:
”Minua pelotti kyllä edelleen, jos rehellinen olin, mutta olin samalla varovaisen toiveikas. Ehkä tämä tästä.”

[Sonja T.Valvoja]

Kirjoitettu Harrin näkökulmasta

Jos he ovat vain kohteliaita?
En ehtinyt juuri muuta kuin astua autosta ulos tallin parkkipaikalla kun ensimmäinen nosti kättään ja huikkasi hymyillen:
— Hi Harry! So nice to see you.

Ennen kuin ehdin edes talliin asti, olin tervehtinyt jo neljää muutakin kävijää. Kaikkien kanssa piti vaihtaa muutama sana ja tänään ei muutama sana riittänyt edes. Viikonloppuna oli olleet ne kisat ja olin pärjännyt melko kivasti siinä esteluokassa. Sen takia nyt sitten sateli onnitteluita, kommentteja ja kysymyksiä, joihin kaikkiin piti vastata.

Nancy kyseli minulta ajatuksia, josko aion jatkaa kilpailemista nyt kun alkuun olin päässyt. Samalla hän kallisti päänsä niin että vaaleat, tuuheat hiukset valuivat toiselle olkapäälle. Kun vastasin, että ehkä, voisihan se olla kivaa, hän väläytti täydellisen valkoisen hymyn ja sanoi uskovansa vakaasti minun pärjäävän jatkossakin. No kiva, ajattelin, mutta sanoin vain huolettomasti että maybe, we’ll see.

Tietenkin huomio imarteli! Ja aivan erityisesti kun he olivat lähes järjestään vähintään kymmenen vuotta nuorempia naisia. Mutta kun en osannut yhtään tulkita, että mistä tässä oli kyse, ihan vain peruskohteliaisuudesta, kenties? Voihan se hymyily ja muu kohteliaisuus ja huomio olla ihan tavallista täällä ja suomalainen mörökölli vain ei osaa suhtautua.

Vai oliko se kuitenkin kevyttä flirttailua? Enhän minä tallilla käyttänyt sormusta, turvallisuussyistä. Toki usein yritin ujuttaa sivulauseeseen maininnan Suomessa odottavasta fiancéestani. Vaan jo Sharonkin oli kertaalleen ihmetellyt ääneen, että minkälainen nainen päästi kihlattunsa kahdeksi vuodeksi toiselle mantereelle. Olin vastannut siihen kevyesti että sellainen, jolla oli omakin ura ja elämä. Sharon teki itsekin uraa, pitihän hänen ymmärtää!

Minun pitäisi puhua tästä jollekulle, sillä se vaivasi. Pulma oli vain se, että kenelle? En ollut vielä ehtinyt suuremmin tutustua täällä keneenkään, jolle voisi tällaisia yksityisiä asioita puhua jo tässä vaiheessa. Tallilla ei muita miehiä näkynyt, paitsi se Randy, mutta hän taisi olla jonkinlainen yleismies-Jantunen. Yleensä hänet näki lakaisemassa, siivoamassa karsinoita tai korjaamassa jotakin, oli se sitten tarhan aita, karsinan ovi, vesiputki tai tallin pieni Bobcat. Hevosen selästä en ollut koskaan häntä bongannut.

Mietin kovasti, jos voisin puhua Sonjalle tästä, mutta hylkäsin sen idean juuri kun Zoom-puhelu oli aukeamassa. Eihän Sonja vaikuttanut mustasukkaiselta, mutta kai hänkin voisi olla jos oikein ärsytettäisiin moisella. Niinpä hymyilin hänen videokuvalleen ja kerroin vain, että ajattelin käydä katsomassa vähän muitakin lähistön talleja, ihan vain uteliaisuuttani. En tiennyt paranisiko tilanne vaihtamalla, mutta ehkä sitä kannatti kokeilla.

[MarshallOsallistuja]

Mukava kuulla välillä Harristaki, ja vieläpä hänen itsensä kertomana! Vähän sellanen kutina kyllä oliki että Harri saattaa olla uudella tallilla kuumaa tavaraa, kun yleensä hevostallin porukka on aika naispainotteista.

Samalla myös jännä lukea Sonjan ja Harrin kuvioista, kun niissä on vähän samoja viboja. Sonjalla on Anssi, jonka kanssa on tapahtunut jo paljonki asioita ja jännityksellä odotan että mitä sitten jos tai kun Harri saa kuulla kaikesta siitä. Harri taas saa osaksensa paljon huomiota naisilta, ja vähän tuntuu tuskailevankin asiaa ja miettii tallinkin vaihtamista.
Näitten kahen kuviossa on kyllä ainekset niin moneen! Mitä täälä oottelenki että mihin suuntaan kehkeytyy.

[Sonja T.Valvoja]

Rutiinien rikkomista
Tapahtunut lauantaina

— Jaa soletkin täällä? Et oo mennykään Tampereelle viikonlopuksi, Janna kommentoi nähdessään minut lauantaina Hopiavuoressa.

Oikeassahan hän oli sillä tavalla että olin jo pari kuukautta käynyt säännöllisesti Tampereella viikonloppuisin. Yleensä lähdin perjantaina alkuillasta tallilta palattuani ja tulin takaisin sunnuntaina niin, että ehdin vielä ihmisten aikaan tallilla käymään. Lauantain olin kokonaan pois. Mutta tänä viikonloppuna ei ollutkaan mitään syytä mennä Tampereelle. Kavereita en ehtisi nähdä, kun heillä oli pikkujouluja ja muuta menoa.

Ja Anssi oli sanonut, että hänellä on juuri tänä viikonloppuna myös kaikenlaista menoja perheen kesken, ettei ehdi minua tapaamaan. Ei kai siinä mitään, jos oli niin sitten oli. Olin silti vähän nyreä itsekseni, kun olin ehtinyt jo tottua siihen, että näimme kerran viikossa lauantai-iltana. Se oli hyvä rutiini ja nyt Anssi rikkoi sen.

Eihän Anssilla tietenkään ollut mitään velvollisuutta raivata minulle kalenteristaan aikaa. Siinä nyt vain oli se, että pari seuraavaa viikonloppua meni siellä Pariisissa, sitten olivat ne siirretyt itsenäisyyspäivän juhlat Kirkkonummella ja sitten olikin jo jouluviikko ja lento Kanadaan. Minä en näkisi Anssia kuin vasta joskus tammikuun puolivälissä! En minä sillä, että välttämättä tarvitsisikaan, mutta jollain tavoin se kuitenkin harmitti. Teki mieli panna viestiä takaisin, että pidä sitten tunkkisi, mutten minä nyt semmoista viitsi. Eihän se Anssin vika ole.

Paitsi jos Anssi valehtelee? Mitä perhemenoja muka ilta-aikaan olisi? Jos hänellä onkin joku toinen tai siis kolmas nainen kierroksessa? No, siinähän on, eihän sen pitäisi mikään ongelma minulle olla, mutta olisi siitä nyt sentään ollut kiva kuulla. Tietäisi mitä odottaa. No, mistä minä tämän nyt keksin? Olinko omistushaluinen, jopa mustasukkainen? Kielsin sen ehdottomasti, mutta olisin nyt vain halunnut tietää kun epätietoisuus oli sitä pahinta minulle.

Päätin olla ehdottomasti välittämättä koko asiasta ja tehdä sen sijaan jotakin tosi kivaa tänään. Harmi ettei täällä Seinäjoella ollut mitään kunnollista, mutta Ideaparkissa voisin käydä. Parhaassa tapauksessa saisin varattua ajan vaikka johonkin kasvohoitoon ja sitten voisin shoppailla jotakin. Illalla voisin lämmittää saunan ja paljun sitten kotona.

[AamuOsallistuja]

Mulle jäi tämän tarinan jälkeen pyörimään päässä samat ajatukset kuin Sonjalla: onko tässä toiminnassa kyse omistushaluisuudesta vai mustasukkaisuudesta? Sonja on kovasti kieltänyt ettei hänellä olisi noussut miestä kohtaan romanttisia tunteita, mutta onko kaikki vain itsepetosta? Onko tässä kuitenkin kehkeytymässä jotakin enemmän?

”Kielsin sen ehdottomasti, mutta olisin nyt vain halunnut tietää kun epätietoisuus oli sitä pahinta minulle.”
Tästä lauseesta ainakin paistaa itsepetos. Halu tietää kertoo välittämisestä. Epätietoisuutta sietää kaikista asioista, millä ei itselle oikeasti ole merkitystä. Joten kenties Sonja välittää Anssista enemmänkin…?

[EaOsallistuja]

Joo, kyllä kuulostaa munkin korvaan siltä, ettei suhde Anssiin taida enää olla pelkästään kasuaali seksisuhde.
Hyvin on kyllä kuvailtu tuo koko ajatusten virta, mikä Sonjan päässä käy. Kukapa meistä ei olisi joskus miettinyt, onko sillä toisella sittenkin joku muukin kierroksessa. Ai niin, perhana. Eihän se toinen olekaan minulle periaatteessa tilivelvollinen, enkä minäkään oikeastaan siitä NIIN paljoa tykkää. Vahvaa on Sonjan itsepetos, mutta olisiko ajatusten takana myös uusiin suhteisiin kuuluva itsensä suojelu? Siis sellainen itsensä suojelu pettymykseltä, jos ja kun jutusta ei tulekaan mitään. Toisaalta Sonjan ja Anssin suhde onkin jo periaatteessa tuomittu se ollessan pelkkä sivusuhde.

No en tiiä, kunhan tässä vaan spekuloin. Draamaa!

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 3 (kai)
— Enhän mä osannut edes kuvitella että se striimataan verkkoon suorana. Siis jumalauta aaargh!

Harri nauroi tietokoneen ruudulla.
— No älä ny, sehän on hyvä. Mäkin näen sen sit vaikken paikan päälle pääsekään. Jääköhän siitä jotakin tallennetta mihkään vai pitäskö mun yrittää ottaa ainakin sun ratsastuksesta video jollaki… mikä screencapture-systeemi nyt vois toimia, en tiä.
— En tiedä kyllä yhtään. Voisihan se olla hyvä, varmuuden vuoksi.
— Mä varasin jo omaan työkalenteriin sille kohtaa slotin, että oon varattu, tähän kohtaan ei sovi yhtään työpalaveria enkä oo tavoitettavissa, sori. Joks sä oot jakanu tota saittia muillekin?
— No totta kai. Hopiavuoressa tietysti tiedetään kun Marsh siitä meni mainitsemaankin alunperin. Äidille laitoin sen kans. Sekin uhkasi katsoa vaikka se mun luokka ratsastetaankin yöllä Australian aikaa. Kaverille tietysti kans ja sille Anssillekin kerroin. Otavalaiset aikoo panna pystyyn oikein kisastudion kuulemma, kunhan ei olisi jo sihijuomat jäissä.
— No mut onhan se tosi hieno juttu että starttaat kansainvälisissä kisoissa.
— Niin mut… No joo, onhan se tietty. Jännittää kyllä kamalasti.
— Me kaikki pidetään sulle peukkuja, Harri vakuutti. — Ja eihän pahemmin voi käydä kuin hullusti.
— Ei niin, mutta silti.
— Joo mä tiiän.

— Mut hei, tosi hyvää matkaa sulle. Tai teille kaikille tietysti, Harri sanoi kun olimme lopettelemassa. — Niinku isä sanois, ni menkä hyvällä onnella.
— Joo, kiitti. Eiköhän se tästä.

Suljin Zoomin ja tunsin itseni rauhallisemmaksi kuin aikoihin. Ei sen kai pitänyt ihme sinänsä olla, sillä sen oli jo silloin TT-cupin aikaankin huomannut, että Harri otti koppia aina kun minulla alkoi kierrokset nousta liiaksi. Näemmä Harrin rauhoittava vaikutus toimi netinkin välityksellä, ainakin jotenkin. Voi kunpa hän silti olisi voinut olla mukana!

[AamuOsallistuja]

Aijai, herää vähän ristiriitaisia tunteita kun lukee tätä Harrin ja Sonjan kanssakäymistä. Samalla ihanaa, että yhteys kantaa Atlantinkin ylitse, mutta kyllä sitä vähän myös kismittää. Siis jos Sonja olisi oikea ihminen, niin mun olisi vaikea sympatisoida sen tekoja. Mutta tietty hahmona ihan eri asia. 😀 Mielenkiintoista luettavaa joka tapauksessa.

Oi että, Hopiavuorenkin väki pääsee sitten Suomen puolelta katsomaan Sonjan kisaamista etänä! Onhan se nyt jännää, kun joku on päässyt ihan Pariisiin asti kisaamaan. :>

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 4
Katselin autonikkunasta ohitse soljuvaa maisemaa samalla kun Marshall ajoi. Keli oli plussan puolella ja aurinko pilkisteli välillä pilvien raosta, mutta muuten maisema oli aika väritön. Peltoja oli paljon, metsää vähemmän ja sekin oli tätä keskieurooppalaista lehtimetsää. Kesällä tämä olisi ollut todella paljon kauniimpaa seutua.

Puhelimen navi kehotti pysyä suoraan menevällä kaistalla. Olimme lähestymässä Kölniä ja Düsseldorfia, mutta ajaisimme niistä ohitse kohti Belgian rajaa. Voi Köln! Olin käynyt siellä kerran, vuosia vuosia sitten. Se oli jäänyt mieleen, hieno kaupunki. Nyt siellä olisi varmaan joulumarkkinat, mutta meillä oli kiire Pariisiin ja hevoset kyydissä, niin ei voinut suunnata sinne fiilistelemään. No, jokin toinen kerta sitten…

— Tarvitsisiko pitää toinen tauko vielä ennen kuin mennään Belgian puolelle? Marsh kysäisi.
— Kai sitä voisi, jos olet sitä mieltä, vastasin.

Santtu ei sanonut erityisesti mitään, myönteli vain että hänelle käy miten vain.
— Jospa mä katon jonkun taukopaikan jostakin Aachenin nurkilta, sanoin ja aloin selata kännykkääni.

Löysin sopivan ja tiedotin sinne olevan vielä kolmen vartin ajomatka. Saattoi siihen mennä vähän enemmänkin aikaa, koska hevosauton kanssa matkanteko ei ollut niin vauhdikasta kuin optimistinen Google Maps oletti. Samalla puhelimeen napsahti Whatsapp-viesti Anssilta. Hän kyseli mitä kuului ja missä olin menossa. Naputtelin takaisin, että hyväähän tänne, toistaiseksi kaikki oli sujunut ongelmitta ja tässä juuri köröteltiin kohti Aachenia ja Belgian rajaa. Sain takaisin päin Salierin kuulumisia ja lyhyen säätiedotuksen: kylmää on. Juttelimme siinä kaikkea muuta yleistä, Saksasta, matkustamisesta, hevosista, tulevista kisoista, mitä nyt ikinä tuleekaan mieleen.

Sitten Anssi kirjoitti jotakin pidemmän aikaa.
”Mun ei ehkä pitäis sanoa tätä, mutta mun on vähän ikävä sua”

Teki mieli valittaa ääneen, mutten viitsinyt. Olisi kuitenkin pitänyt keksiä jokin selitys sille. Suljin hetkeksi silmäni ja hengitin tavallista syvempään. Ikävä? No, niin minunkin oli. Vaan kun oli olemassa monenlaista ikävää. Oli sitä missä kaivattiin vain toista ihmistä, josta nyt oli tullut tietyllä tapaa läheinen. Lisäksi saattoi olla ihan vain ikävä sitä fyysistäkin läheisyyttä. Ja sitten oli sitä ikävää, johon sekoittui haave, toive tai muu aikomus jostakin romanttisemmasta. Sitä ei kuitenkaan käynyt selvittäminen Whatsappissa, että mistä tässä oli nyt kyse. Pelkäsin jälkimmäistä, vaikka itse kyllä podin ensimmäistä ja toista laatua.

Mitä tähänkin nyt vastaisi? Jotain kuitenkin piti ja yritin muotoilla viestiä, mutta pyyhin ne kaikki pois:
”Toivottavasti se ei ole sellaista ikävää, että sä haluaisit jotakin pysyvämpää suhdetta”
”harmi juttu tietysti, mutta muistathan sä että tän ei pitäisi olla mitään vakavaa”
”Minunkin on vähän ikävä sua ja sun läheisyyttä”
”Et kai sä vaan ole jotenkin rakastunut? Niin just ei pitänyt käydä”

Lopulta kirjoitin vain lohduttavasti:
”Kyllä me vielä nähdään :)”

Lopun matkaa vihasin itseäni. Mikä ihmeen päänsilittäjä minun piti olla? Ja miksi nyt just kun piti yrittää keskittyä kisoihin?

[EaOsallistuja]

Ehkäpä mä vähän spekuloin viimeksi väärin. Ilmeisesti Sonjalla on se selkeä raja omassa mielessä, että rakastumaan ei pidä alkaa. Ihan hyvä, koska pakko myöntää, että olen nyt vähän team Harrissa tällä hetkellä.
Tää on kyllä hyvää draamaa!

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 8
Koko ilta sen voiton jälkeen oli yhtä härdelliä. Tutut ja tuntemattomatkin huikkailivat onnitteluita missä vain liikuinkin. Jouduin poseeraamaan kameroiden edessä Mortin kanssa. En tiedä mistä Santtu kaivoi jonkin kosteuspyyhkeen, jolla hän nopeasti sipaisi puhtaaksi Mortin suupielet ja ryntäiltä muutaman tahran. Samalla hän huitaisi ratsastustakkini hihasta pois jonkin roskan, oikaisi Mortin korvahupun ja oli sivussa ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään. Joku toimittajakin halusi esittää muutaman kysymyksen. Onneksi vaativa A oli näissä karkeloissa suhteellisen vähäpätöinen luokka, joten toivorikkaita toimittajia ei ollut enempää.

Santtu hoiti Mortin huolellisesti sen jälkeen kun olimme päässeet eroon kaikista ylimääräisistä. Minä roikuin karsinan ovella juttelemassa sekä Santulle että Mortille. Olin vieläkin aivan pyörällä päästäni, mutta ah, niin tyytyväinen itseeni ja Morttiin ja koko maailmaan. Hoin vieläkin itselleni, ettei tämä voinut olla totta, mutta ruusuke karsinan ovessa kertoi muuta.

Sovimme Santun ja Marshallin kanssa menevämme illalliselle hotellin ravintolaan. Marshallin vanhemmat kutsuin mukaan myös. Olinhan tavannut heidät Hopiavuoressa kertaalleen ja täällä jutellut enemmänkin heidän kanssaan, sillä molemmat kilpailivat huomenna.

Vasta hotellihuoneessani, kun piti valmistautua illallista varten, avasin puhelimeni ja luin kaikki viestit. Niitähän nimittäin riitti! Kaikki, siis aivan kaikki olivat halunneet onnitella. Hymyilin puhelimelleni. Jaettu ilo oli kaksinkertainen ilo, niinhän nuo sanovat ja se on ihan totta.

Harri oli lähettänyt kuvan samppanjapullosta ja lasista sen vieressä. Hän kertoi hankkivansa huomiseksi krapulan, mutta että oli sen arvoista. Nelly oli floodannut kymmeniä viestejä ja mitä pidemmälle luin, sen sekavammiksi viestit kävivät. Ymmärtäähän sen, sillä kyllä valmentajan nimi vilahteli aina jossakin. Hopiavuoressa oli muutenkin ollut melkoinen juhlahumu päällä kaikkien kynnelle kykenevien katsoessa streamia. Eilisen jälkeen kukaan ei uskaltanut odottaa erityisesti mitään eivätkä Marshallinkaan suoritukset tänään antaneet aihetta suurempiin aplodeihin ja sitten minä menen ja niittaan koko luokan. Hopiavuoren Whatapp-ryhmässä kävi kuhina myös, siellä asiaa kommentoivat ja onnittelivat kaikki nekin, jotka eivät olleet kisoja katsoneet suorana tai edes ihan tarkkaan tienneet, mistä oli kyse.

Simon viesti nauratti, jos nyt en olisi nauranut silkasta onnesta ja tyytyväisyydestä jo muutenkin: ”Ehkä sun olis sittenkin kannattanut jättää tän päivän luokka väliin, niin olis muillakin ollut mahiksia :D”

Kaverit olivat onnitelleet, varsinkin kun Helena oli tehnyt miehillekin selväksi, että 83 % on aivan huipputulos kouluratsastuksessa. Ja olihan voitto tietysti aina voitto. Äidiltä tuli pitkä rivi ruusu-emojeita. Anssin olin pyytänyt olemaan viestittelemättä ennen kisoja, vetosin siihen että halusin keskittyä rauhassa ja hän olikin ollut hiljaksiin, vaikka usein päivittäin jotakin kirjoittelimme. Nyt hän rikkoi hiljaisuuden onnittelemalla ja kehumalla meidän suoritustamme. Sekin lämmitti mieltä, sillä Anssi tiesi mistä puhui. Tiesin senkin, ettei hän kehunut vain imarrellakseen vaan että me olimme tehneet todellakin hyvän ohjelman.

Markukselta tuli onnitteluviesti myös koko Otavan väen puolesta. Lisäksi hän vihjaisi, että Lauri ja Sofia aikoivat askarrella minulle onnittelukortit, jotka minun pitäisi hakea heti kun kotiutuisin. Sitten oli viestejä Vladimirilta, Pauliinalta, Sailalta ja monelta muultakin vanhalta tallitutulta.

Vilkaisin kelloa ja totesin, että viestejä selatessa oli mennyt niin paljon aikaa, että minun piti kiirehtiä, jos aioin ehtiä sovittuna aikana ravintolaan. Riisuin ratsastusvaatteet ja tänään jätin ne kasoiksi lattialle. Nyt ei ollut enää väliä, urakka oli ohitse. Kävin nopeassa, mutta perusteellisessa suihkussa. Meikiksi riitti kosteusvoide, kulmageeli, ripsiväri ja huulipuna, sillä minä aioin säteillä tänään itse.

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 9
Havahduin tokkuraisena turhan aikaisin aamulla. Kesti hetken verran muistaa, missä olin, miksi ja miksi päätä jomotti ja suussa maistui kissanpissa. Huolimatta hivenen kärsineestä olosta hymyilin kuitenkin itsekseni kun muistikuvat eiliseltä alkoivat palailla. Sitten pitikin sytyttää yöpöydän valo ja tarkistaa että olin omassa hotellihuoneessani. Kyllä. Huokasin helpotuksesta kun näin oli. Joku järki oli sentäs ollut matkassa.

Nousin ylös hamuamaan särkylääkettä, vesipulloa ja eiliseltä jäänyttä välipalapatukkaa, jonka mutustelin lääkkeen painikkeeksi. Sitten kaivauduin vielä peittojen alle torkkumaan hetkeksi. Nukahdin uudestaan lähes saman tien.

Illallinen Santun ja Kozlovien kanssa oli onnistunut. Anicelta ja Grigorilta sain kukkakimpun ja riimun. Olin yllättynyt ja iloinen, se oli kaunis ele. Jotenkin kukat tekivät illallisesta vielä juhlavamman. Erityisen iloinen olin siitä etteivät he olleet unohtaneet Santtuakaan, hänkin sai kukkien lisäksi Fifilleen sopivan riimun. Anice kertoi riimujen olevan hänen itse tekemiään. Se oli hieno ja tuplasti hienompi kun oli käsintehty. Arvostan aina sitä että joku osaa ja viitsii tehdä jotakin käsillään.

Kozlovit lähtivät aikaisin nukkumaan, sillä heillähän olisi kaikilla edessä kisapäivä. Santtukaan ei valvonut myöhälle, sillä olimme sopineet että hän hoitaisi Mortin niin että minä saisin vapaapäivän. Minä siirryin ravintolasta baarin puolelle juomaan muutaman drinkin vielä ruuan ja samppanjan päälle. Baarissa kävi vilinää, siellä oli tietenkin muita ratsastajia, valmentajia, hoitajia ja muita, jotka kisaratsukoiden mukana liikkuivat. Sen lisäksi siellä oli expo-alueen myyjiä ja edustajia ja tietenkin myös ihan niitä, jotka nyt muuten vain sattuivat yöpymään tässä hotellissa eivätkä tienneet ratsastuskilpailuista mitään.

Harva minut tunnisti ainakaan suoraan. Sen se tekee kun ratsastusvaatteiden sijaan päällä on pikkumusta ja korkeat korot. Päivän voittaja tai ei, yksin ei tarvinnut istua. Liihottelin seurasta ja seurueesta toiseen, flirttailin vähän jos sattui olemaan sopiva tilanne ja toivoin puolihuolimattomasti ettei flirtti osuisi kenenkään tutun puolisoon. Vaan ei sillä kai väliä, jos vähän juttelin ja siirryin sitten muualle.

Paitsi sitten se illan viimeinen, minkä hän edes sanoi nimekseen? Adrian joku. Saksasta, ei ratsastanut mutta oli siellä expo-alueella esittelemässä ja myymässä jotakin ohjelmistoja, jos oikein muistin. En tiedä hymyilinkö vai irvistinkö, kun mielessä kävi ajatus että jahah, taas. No, eipä siinä, mukava tyyppi, oli kiva jutella pidemmänkin aikaa, mutta toivoin jotenkin etten törmäisi häneen uudestaan.

Nousin sängystä ja raotin ikkunaverhoja. Aurinko pilkisteli pilvien raoista. Tänään minä menisin Pariisiin!

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 10
Istahdimme pienen ravintolan pöytään Santun kanssa. Tuntui ihanalta istahtaa alas, sillä Louvre toden totta kävi jalkojen päälle vaikkemme olleet edes yrittäneet kiertää siellä kuin valikoituja kohteita. Ajattelin kauhulla sitä hetkeä, kun pitäisi taas nousta ylös ja lähteä liikkeelle. Lisäksi meillä molemmilla oli ostoksia kannettavana. Louvren museokaupat olivat nimittäin oivia paikkoja ostaa tuliaisia ja joulun lähestyessä myös lahjoja.

Tarjoilija toi kivennäisvettä ja kertoi päivän ruokalistan olevan kirjoitettuna liitutaululle kassan viereen. Kiitin ranskaksi ja aloin suomentaa Santulle ruokalistaa.
— Aaa, joku salaatti toi crudités. Sipulikeitto, gratinoitu tai jotain… Ankanmaksaterriini. Maalaispatee. Nämä ovat siis alkuruokia. Otetaan varmaan kolme ruokalajia, vai mitä? Pääruokia on sit päivän kala, pihvi ja ranskalaiset, kanaa ja jotakin porkkana-asiaa. Jälkiruokana on näköjään vain päärynägratiini tai sitten talon jäätelö.
— Mmm, mitähän sitä ottaisi…

Heti kun tämä kisamatka varmistui, panin sosiaalisen median töihin ja kyselin suosituksia varsinkin Pariisin ravintoloista. Entinen tiimiesimieheni Nokialta oli asunut nyt jo kymmenkunta vuotta Pariisin liepeillä ranskalaisen vaimonsa kanssa ja sain häneltä useampiakin hyvältä kuulostavia vinkkejä. Parhaalta vaikutti tämä missä nyt olimme: ”Tää on suht lähellä Louvrea, mutta turistit ei löydä sinne eikä kaikki paikallisetkaan kun se on semmosella hämärän näköisellä sisäpihalla, jonne pitää osata erikseen mennä. Bistro-tyyppinen, tarjoilee suht perinteistä ranskalaista ja kaikki on ollut tähän mennessä hyvää. Torstait on crêpe-päiviä.”

Tein tilauksen meille molemmille, sillä puhuin auttavaa turistiranskaa. Minä otin terriiniä, päivän kalan ja päärynägratiinin. Santtu halusi saman alku- ja jälkiruuan, mutta pääruuaksi hän valitsi kanan. Tilasin itselleni myös lasillisen talon viiniä.

— Sä olit kyllä oikeassa, se Mona Lisa oli vähän pettymys, Santtu naurahti.
— Joo, onhan se vähän pieni.
— Jotenkin sitä kuvitteli että se olisi tosiaan isompi, mutta on nyt nähty kuitenkin.
— Se on hieno maalaus, mutta sitä ei ehdi koskaan katsoa pitkään, kun sen edessä on aina kauhea ryysis. Vaikka koko museossa ei olisi muuten ristin sielua, niin Mona Lisan huoneessa on kymmeniä ihmisiä.

Santtu naurahti.
— Sä oot käynyt Pariisissa aiemminkin? Siis muutenkin kuin eilen vaan.
— Joo, kolme kertaa. Yksi oli työreissu, kaksi muuta ihan lomamatkoja, tosin ne oli vähän lyhyitä, pidennettyjä viikonloppuja vain. Mutta Louvressa on tullut käytyä tosiaan parikin kertaa ennen tätä.

Alkuruoka tuli pöytään, sitä ankanmaksaterriiniä paahtoleipien päälle viipaloituna. Se ei ehkä näyttänyt maailman houkuttelevimmalta annokselta, mutta ankanmaksan kanssa ei voinut mennä pahasti vikaan, mikäli minulta kysyi.
— Mä en ole varmaan koskaan syönyt ankanmaksaa, Santtu tunnusti ennen kuin haukkasi leipäänsä.
— No kerta se on ensimmäinenkin.

Ruoka todettiin hyväksi, sillä kaikki annokset kirvoittivat kehuja. Välillä unohdin miten paljon pidin ranskalaisista ravintoloista, niistä yksinkertaisista, usein edullisistakin paikoista, joista sai muutamaa suhteellisen konstailematonta annosta, mutta jotka olivat sitten herkullisia. Täytyy muistaa kiittää ex-pomoa erinomaisesta vihjeestä.

— Pitäisköhän meidän lähteä takaisin sinne areenalle? Santtu kysyi kun pääsimme ulos ravintolasta.
— Kyllä se varmaan hyvä olisi, sanoin salaa tyytyväisenä siitä, että hän ei ehdottomasti halunnut katsomaan Eiffel-tornia. Sinne oli kuitenkin muutaman kilometrin kävelymatka. Ei siis pitkä, mutta Louvren jälkeen minulle ainakin liikaa. Ja olihan Mona Lisa ja Seine nyt ainakin näytetty.

[MarshallOsallistuja]

Näitä sun Pariisin tekstejä on kyllä ollu mukava lukea. Niissä on just hyvällä tavalla paljon kaikkea ja näkee että sulla on ollu hauskaa tän reissun kanssa. Esille tulee Sonjan omia ajatuksia ja tapahtuu asioita mistä saa hyvän kuvan miten tuo on oikeasti valmistautunu koko reissuun. Ei pelkästään kisoihin, vaan myös turisteiluun Pariisissa. Ja ihanaa vuorovaikutusta muiden kanssa, niin tuttujen hahmojen kanssa kuin kiinnostusta herättävä Adrian josta oli lyhyt maininta viimeksi (ja koska Sonja toivo että ei häneen enää törmäis tässä reissussa, niin mä toivon että törmää!)

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 11
Perjantai-iltana olivat ne illalliset kilpa-areenan ravintolatiloissa. Nähdäkseni sinne olivat tulossa jotakuinkin kaikki, sillä kenen kanssa ikinä olikaan asiasta puhuttu, kaikki sanoivat hankkineensa itselleen illalliskortin ja koko seurue oli tulossa myös. Niinpä sitten hankin minäkin. Yksin ei tarvinnut olla, sillä Marshall vanhempineen tulivat sinne myös. Heillä oli nyt omaakin juhlimisen aihetta, sillä torstaina Marsh oli voittanut nyt sitten vaativassa A:ssa ja Grigori sijoittunut interissä toiseksi hienoilla prosenteilla. Niille kannatti kilistelläkin.

Ei sillä että Kozloveita seuraksi olisi tarvittu. Olimme vasta alkumaljoja siemailemassa ennen pöytään asettumista, kun huomasin tutun hahmon lähistöllä. En ehtinyt kääntää katsettani edes pois kun Adrian huomasi minut, nosti kättään tunnistamisen merkiksi ja lähti tulemaan kohti. Pahus! Juuri näin ei pitänyt käydä. Mietin sekunnin sadasosan pitäisikö yrittää ujuttautua Marshin kainaloon ja esittää olevamme pariskunta. Santtu ainakin oli liian nuori ja Grigori taas liian vanha sekä liian selvästi Anicen puoliso. Mutta Marsh-raukka joutuisi kyllä pahasti yllätetyksi, jos nyt äkkiä ja ilman mitään vinkkiä tarrautuisin hänen käsipuoleensa. Ja muutenkin… Esitys ei olisi ehkä kovin uskottava jos toinen ei tiennyt edes juonta.

Vaan mitäpä väliä sillä oli, jos törmäsin Adrianiin uudestaan. En minä mitään ollut hänelle luvannut enkä lupaisi vastakaan, mutta jos hän halusi tulla vaihtamaan pari sanaa, niin tokko se ketään haittaisi. Tervehdin hymyillen eikä hän viitannut mitenkään siihen, että olin keskiviikkoiltana lähtenyt vähän puolisalaa. Jotta minunkaan ei tarvitsisi siihen puuttua, esittelin Adrianin muulle seurueelle. Kozlovit saivat ajatella mitä halusivat Adrianista, voisin aina vedota siihen että mies oli puolituttu jo entuudestaan. Ei se mikään varsinainen vale ollut.

Kuten olin arvellut ja salaa niin toivonutkin, Grigori ja varsinkin Anice ottivat small talkin haltuunsa eikä mitään noloa hetkeä tullut. Siinä samalla selvisi paljon myös siitä, mitä softaa Adrian oli täällä esittelemässä. Olihan siitä olut keskiviikkona puhetta, mutta muistikuvat olivat rahtusen huterat. Nyt minun ei tarvinnut kysellä ihan kaikkea uudestaan.

Kun oli aika siirtyä pöytiin, Adrian kumartui vaivihkaa puoleeni ja kysyi saksaksi, että mahtaisiko hän saada minusta pöytäseuraa, sillä hänellä ei seuralaista tai edes seuruetta ollut. Mietin sekunnin ja sanoin sen käyvän. Adrian tarjosi minulle käsivartensa herrasmiehen tavoin.

Jatko-osa löytyy blogista.

• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 10 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Jatko-osa

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 12
Istuimme Marshallin, Anicen ja Santun kanssa kuin tatit katsomossa, kun Grigori ratsasti kentälle.
— Niin tuo on se sama hevonen, minkä kanssa sä ratsastit torstaina sen interin? kysyin samalla kun rapistelin ryttyyn painunutta käsiohjelmaani.
— Joo, Stanimir.
— Se on hieno hevonen, sanoin ja katsoin sen tietoja tarkemmin käsiohjelmasta. — Hetkinen, onko se siis orlovravuri? Tässä lukee että orlov.
— Kyllä se on. Ei sitä koskaan olla ravuriksi edes aiottu, pelkkä ratsu se on ollut varsasta lähtien. Mutta nyt hiljaa, isä aloittaa.

Tuijotimme silmä kovana Grigorin ratsastusta. Tai no, minä tuijotin sitä hevosta. Se oli yhden sortin unelmahevonen. En osannut sanoa mikä siinä niin viehätti, mutta olin kiinnittänyt huomiota siihen jo aiemmin, kun Marsh sillä ratsasti. Siinä oli jotakin, jotakin… Ehkä vähän jotain samaa kuin Mortissa, huomasin. Niillä oli samankaltainen ilme ja olemus. Ei vaikea, ei tulinenkaan, ei varsinaisesti edes haastava. Hain ja hain mielessäni sopivaa adjektiivia enkä keksinyt. Jotenkin siitä tuli mieleen että hevonen katsoi ihmistä samalta tasolta, että se ei ollut automaattisesti nöyrä, mutta taipuisa kuitenkin jos ihmisen kanssa kemiat kohtasivat. Oliko se nöyryys sitten puoliveristen ominaisuus, en tiennyt. Monet puoliveriset näyttivät kyllä juurikin nöyriltä, Salierikin, kun taas esimerkiksi Mortissa oli enemmän… en tiedä, ehkä sitä voisi sanoa luonteeksi. Ehkä Stanimirinkin kohdalla oli näin.

Olin niin ajatuksissani, että säpsähdin kun aplodit räjähtivät. Olin tuijottanut ratsukkoa ja nähnyt erityisen hienot siksakit, piaffit ja passaget, mutten oikein tajunnut niitä. Marsh ja Anice hurrasivat kun tulokset tulivat valotaululle näkyviin: 84,500 %. Se oli kova tulos ja yhdyin aplodeihin täydestä sydämestäni.

— Oli hyvä suoritus, sanoi Marsh. — Stanimir ei ole helppo ratsastettava, osan siitä tekee se rotu ja rakenne, mutta sitten kun kaikki on kohdillaan niin se on… miten sitä sanotaan? Vaikea voittaa.

Oletin Marshallin ja Anicen haluavan lähteä verryttelyalueelle onnittelemaan Grigoria, mutta eivät he. Grigorilla oli joka tapauksessa kiire, koska hänellä olisi vielä yksi hevonen luokassa, Oliver. Jäimme siis jännittämään vielä.

— Nyt pitää sitten jännittää vielä huominen finaalikin. Ei paha!

[MarshallOsallistuja]

En keksi mitään fiksua sanottavaa koska hykertelin täälä melkeen laittoman ilosena siitä, että Stanimir sai tälleen huomiota tarinassa.
Nostan kyllä jälleen taas hattua sille kuin ihanan paljo sait näistä kisoista kirjotettua! Ja niin laajasti eri asioita. Kisajännitystä ja onnea, seikkailua Pariisin ytimessä Santun kanssa, illallisia ja lasin kilistelyä yleisesti kisojen osana. Ja sitte vielä otit niin paljo mukaan Kozloveitaki! (etkä usko kuinka vietävän paljo mua harmittaa että iteltä tarinointi jäi vain pariksi hätäiseksi tekstiksi. Oiskohan sopivaa todeta että ens kerralla sitte paremmin. Toivottavasti)

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 13
Minä pidin sen ison hevosauton ajamisesta. Se oli niin tukeva, korkea ja suuntavakaa, että meno oli jouhevaa, tasaista ja näki hyvin muun liikenteen yli. Erilaisia teknisiä herkkujakin siinä oli, kameroita, parkkitutkia, kaistavahteja ja mitä kaikkea muuta, mistä en varsinaisesti tiennyt mitään mutta jotka tekivät ajamisesta helppoa.

Aamulla oli ollut aikainen lähtö ja aurinko oli vasta nousemassa kun saavuimme Belgian puolelle. Marsh istui etupenkillä ja kommentoi välillä jotakin navigaattorin antamista ohjeista, mutta muuten autossa oli hiljaista. Radio soi hiljaisella.

Marsh karaisi kurkkuaan.
— No miltäs nämä ensimmäiset kansainväliset kisat tuntuivat?

En mitenkään voinut estää leveää hymyä leviämästä naamalle. Olihan tämä tuntunut alunperin yhdeltä niistä vähemmän fiksuista älynväläyksistäni, mutta seuraavan tilaisuuden tullen lähtisin varmasti uudestaan.
— Aivan mahtavalta, sanoin enkä välittänyt hillitä äänestäni kuultavaa innostusta. — On ollut kaikkinensa tosi hieno reissu, mä olen iloinen että lähdin tänne. Vaikka olisin kyllä tuntenut oloni monta kertaa vähän varmemmaksi, jos olisin ikinä käynyt edes hevosenhoitajana tämmöisissä kisoissa. En olisi ollut niin pihalla kaikesta.
— Tietenkin se olisi auttanut, jos olisi ollut aiemmin mukana tällaisella kisareissulla, mutta nyt on koettu tämä kuitenkin. Ja hyvinhän se meni.
— Kyllä, ehdottoman hyvin. Enkä tarkoita pelkästään sitä keskiviikon voittoa, vaikka hieno juttuhan sekin oli. Sulle kuuluu kyllä iso kiitos siitä, että lähdit tänne myös, oli joku neuvomassa ja tukena.
— Ei mitään, ihan mielelläni otin teidät mukaan ja kiva ettei tarvinnut yksikseen lähteä. Kyllähän sekin olisi tietysti onnistunut, mutta kivempi mennä aina porukalla.
— Niin että jos seuraavaa koulukisaa on kiikarissa, niin kerro toki, naurahdin.

Marsh nauroi myös.
— Ja tässä meillä on se ratsastaja, joka sanoi ettei hermot kestä kilpailemista. No, tosiasiassa nyt on joulutauko hevosten kanssa. Ne saavat lomailla jonkin aikaa. Ihan heti ei siis päästä uudestaan kisareissulle.
— No sama täällä, Mortti saa huilata myös ja mäkin lähden jouluksi sinne Torontoon, etten olisi edes samalla mantereella, jos johonkin pitäisi lähteä.
— Ai niin, sinulla on se reissu tulossa. Kerrohan Harrille terveisiä sitten.
— Totta kai.

Kun keskustelu uhkasi kuivua, huikkasin takapenkille:
— Mitäs Santtu, mitäs sä tykkäsit näistä kisoista ja hoitajan hommista?
— Joo, voin lähteä uudestaankin hoitajaksi, Santtu sanoi ja me kaikki nauroimme. — Kiitos että otit mut mukaan, vaikkei mulla ole kokemusta sitäkään vähää. On ollut tosi hieno kokemus ja jo ihan pelkästään se, että pääsi katsomaan noita kilpailuita. Enhän mä ole koskaan nähnyt noin vaikeita kouluratsastusluokkia livenä kuin mitä täällä.
— Mortinkin kanssa näytit tulevan hyvin toimeen, Marsh kysyi tai oikeastaan totesi vain.
— Joo, se on kiva hevonen. Aluksi mua kyllä suorastaan pelotti, kun se on jotenkin niin… iso, ainakin Fifiin verrattuna, ja täysiverinen ja kaikkea. Että miten mä pärjään sen kanssa. Mutta sehän on ihan kiltti.
— No sehän on ihan asiallinen hoidettava. Mutta asiasta toiseen: haluatko sä tästä viikosta työtodistuksen? Mä voin semmoisen kyllä kirjoittaa sulle. Meinaan että jos joskus tarvii todistaa että olet ollut hevosenhoitajana isoissa kisoissa.
— No joo, miksei.

Sitten minun piti oikeasti miettiä että mitä kirjoittaisin siihen todistukseen, ettei siitä tulisi aivan täydellisen epäuskottavaa ylistystä. Se olisi vaikeata, sillä Santtu oli hoitanut oman tonttinsa enemmän kuin erinomaisesti. Muistan joskus jonkun huippuratsastajan sanoneen, etteivät kilparatsastajat pitkälle pötkisi ilman hevosenhoitajia ja nyt olin ihan varma siitä.

[Sonja T.Valvoja]

Sonja käytti tilaisuuden hyväkseen ja toi Pariisista suuremman määrän kaikenlaisia herkkuja, joista saa kätevästi tuliaiset ja joululahjat useammallekin tutulle.

Joulupukkia tuuraamassa: Harrin vanhemmat
— Voi kauhia, kiitoksia, eihän sun olisi tarvinnut, Harrin äiti siunaili kun ojensin lahjakassia. — Tule peremmälle, siellä on kahvipöytä jo valmiina.
— Siellä on muuten peuran lapapaisti kans, se pitää panna pakkaseen, huomautin.
— Että oikein peuraa.
— Itse ammuttu, totesin Harrin isälle samalla kun istahdin pöydän ääreen.
— Jahah, no se vissiin alkaa niitä peuroja olla täälläkin sitten. Harvemmin niitä itse sai ammutuksi koskaan.

Harrin äiti istahti pöytään myös ja huoahti.
— Voi kun se Harri ei nyt edes jouluksi tule koto-Suomeen.
— Ei sitä kannata noin kaukaa tulla vähäksi aikaa vaan, selitin jälleen kerran.
— Ei tietenkään ja kauhiastihan ne lennotkin maksaa. Kyllä se kun tuolla lailla lähti sinne asti. Vaikka olihan se aikoinaan siellä Englannissakin.
— Tuleehan se sieltä takaisin.
— Mahtasitkos viedä sille pojalle pienen joululahjan, jos annan mukaas? Enhän mä nyt mitään kummemmpaa mutta villasukat neuloin.
— Noin pieni ja kevyt lahja mahtuu kyllä hyvin mukaan. Mä luulen että Harri on iloinen niistä.
— Vie nyt sitten kovasti paljon terveisiäkin samalla. Ja tuossa on sinullekin tuommoonen pieni lahja…

Joulupukkia tuuraamassa: Ali-Huovila, naapuri
— Hyvää joulua näin jo vähän etukäteen, sanoin ojentaessani lahjakassia ja kukkapukettia.
— No voi maharoton, soot kovasti aikaases. Tuu sisähän siältä.

Kopistelin kengistä enimmät liat rappuralliin ja astuin sisälle.
— Älä niitä kenkiä siihen porstuahan jätä, soon niin kylymä. Otetahan ne tuanne sisähän. Kattos Eila kun Tähäristön flikka tuli käymähän.

Seurasi ne tutut rituaalit siitä, että voi kun kiva että poikkesit ja voi kun meillä ei ole mitään tarjota, johon minä vakuutin vastaan ettei tarvitsekaan, juuri kahvipöydästä tullut. Isäntä johdatti salin puolelle vaikka minä olisin ihan mielelläni istunut vanhassa, kodikkaassa kyökissä. Istahdin salin sohvalle, jonka muistin niin hyvin jo lapsuudestani.

Vanhaemäntä kaivoi kirjahyllystä suklaakonvehteja sohvapöydälle.
— Siitä saa vähän suuta makiaaks. Jukka ei näkynny olevan kotona, se rytää nuatten kaupungin teiren kans, varmahan jossakin taas hiakoottamas.
— Sen polanneterän kanssa tua näytti päivällä pihaast lähtevän.
— No mutta se on hyvä, siellä on niin kauhean liukasta joka puolella.
— No niinhän tua on. Onneksi on tua Jukka, eihän me päästäisi ittekkään eres postilaatikolle jos ei se olis hiakoottannu aina.

— Niin soot sinne Kanaraan lähärös jouluksi, muistelivat Ali-Huovilat, kun selitin miksi olin näin aikaisin liikenteessä joululahjojen kanssa. — Maharatko kauankin olla siällä? Ja kuinkaas se sun kaveris siäl on pärjäänny? Vaikka tottahan koulut käynny ja kielitaitoonen ihiminen pärjää.

Joulupukkia tuuraamassa: Anssi
— Syöttekö hirvenlihaa? Mulla olisi tuossa yksi paisti pakkasessa, mutta ajattelin että kysyn eka että onko menekkiä.
— Kyllähän meillä, Anssi sanoi vähän hämillisenä pyöritellen lahjakassia käsissään. — Mä nyt en vaan oikein tiedä kun… Lähinnä että mitä mä sanon kotona kun on ylimääräisiä lahjoja ja lihaa vielä…
— No sanot niinkuin asia on. Että Salierin omistajalta jouluterveiset.
— Niin no joo, totta. Kiitos kovasti näistä.

Joulupukkia tuuraamassa: kaverit
— Ihanaa! Helena hihkaisi ja tutki säilykepurkin kylkeä. — Mitä tää on?
— Ankanmaksasäilykettä ja se toinen on punasipulihilloketta. Hyvää paahtoleivän kanssa tai ihan vaikka silleen. Balsamico voi toimia mukana kans.
— Oi että, kuulostaapa hyvältä. Jokos sulla alkoi joululoma?
— Ei mulla vielä. Pitää tehdä kahden viikon työt ens viikolla maanantaina ja tiistaina, kun keskiviikkona lähtee se lento ja oon ollut tässä niin paljon pois.
— Älä nyt sentäs.
— No ei nyt ihan, mutta vähän pitää katsoa. Mites teillä?
— Mulla alkoi joululoma tänään, sanoi Tuomo tyytyväisen kuuloisena. — Joulufriisi alkoi jo marraskuun puolivälissä, joten ei ole edes päivystystarvetta. Pidän kaksi viikkoa kun säästelin yhden viikon kesältä ja sit on toinen viikko plussia.

Kimmo päästi jonkinlaisen hooh-äännähdyksen.
— Mäkin toivoin kahta viikkoa lomaa, mutta eeeeiii… Viikon sain ja senkin vähän naukumalla. On kiireinen joulukuu ja tammikuu kans. Hyvähän se että on töitä, mutta vähemmälläkin kyllä tulis jouluna toimeen. Keskiviikko on eka lomapäivä ens viikolla. Ajattelin vanhempien luo mennä samalla kun vien Sonjan kentälle.

Joulupukkia tuuraamassa: Vladimir
Pysäköin autoni keltaisen kartanon pihaan. Lunta täällä ei juuri ollut, mutta tänään sentään pieni pakkanen ja aurinko paisteli pilvien lomasta. Puissa ja pensaissa oli vähäsen kuuraa ja kaikki näytti niin nätiltä, ainakin jos jätti huomiotta jään liukastaman maan. Nousin autosta, verryttelin vähän itseäni pitkän ajomatkan jäljiltä ja kiipesin sitten rappuset ylös soittamaan ovikelloa.
— Sonja! Tervetuloa ja kiva kun pääsit tulemaan, Vova sanoi ja auttoi takin yltäni.

Kaivoin laukustani lahjakassin, jossa oli samppanjapullo Ranskan-tuliaisten lisäksi.
— Tässä sulle pieni tuliainen Ranskasta.
— Voi kiitos, tosi kilttiä. Mulla on välillä vähän ikävä ranskalaisia ruokia.

Juhlien alkuun oli vielä useampi tunti aikaa. Oletin että Vovalla olisi kiire järjestelyiden ja sen semmoisten kanssa, mutta päinvastoin. Keittiö oli pitopalvelun hallinnassa ja siihen ei sopinut puuttua. Paikat oli järjestetty jo aiemmin, joten istuimme kirjaston nojatuoleihin katselemaan hämärtyvää järvimaisemaa ja rupattelemaan kuulumisia.

[EaOsallistuja]

Mä en kestä noita Harrin vanhempia ja Ali-Huoviloita! Siis juuri tuollaisiahan vanhemmat ihmiset ovat. Ai kauhiaa, kun ei oo mitään tarjottavaa. En mä ihan tosiaan tarvi mitää. Ota ny kummiski vähä, et saat suun makiaksi. Ja toi, ettei oo mitää _kummempaa_ tehny ku villasukat. Voi että. Kyllähän niihin on mennyt aikaa, taitoa, kärsivällisyyttä ja rakkautta. Ei tarvitsisi olla niin nöyrää aina, vaikka kai se on osa suomalaisuutta tai jotain.

Taidokkaasti kirjoitettu jokainen ihmistyyppi vähän erilaiseksi. Et ole jäänyt kiinni vaan yhteen puhetapaan vaan on murteita, vanhempaa puhetyyliä, nuorempaa jne. Se on hienoa ja tekee lyhyet tarinat mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi.

[Sonja T.Valvoja]

Meanwhile in Canada: kainalossa
Harri istahti viereeni sohvalle, napsautti telkkarin päälle ja kysyi josko katsoisimme jonkin elokuvan. Mikäpä siinä. Vähän aikaa hän kelasi Netflixin tarjontaa ja kysäisi sitten:
— Schindler’s List?
— Ei.
— Ai. Miksei? Se on hyvä leffa.
— No joo, mutta en mä halua sitä nyt.
— Okei, katotaas mitä muuta…

Päädyimme vähemmän ahdistavaan, mutta edelleen (jonkinlaiseen) historialliseen vaihtoehtoon, Evitaan. Se oli tuttu kyllä molemmille, mutta kumpikaan ei ollut katsonut sitä varmaan vuosiin. Ja minä ainakin olin vankasti sitä mieltä, että hyvä leffa kestää useammankin katselukerran.

Harri veti minut kainaloonsa, lähelle itseään. Nykerryin siihen tyytyväisenä, vaikka asento oli vähän huono ja jossain vaiheessa oli pakko vaihtaa sitä, etten jumiutuisi ihan kokonaan. Mutta kun oli niin kiva olla pitkästä aikaa toisen kyljessä kiinni.

Leffan loppuessa olin siinä kainalossa edelleen, vähän olin välillä venytellyt niskaa ja selkää ja palannut siihen takaisin. Harri rutisti minua hellästi.
— Tätä läheisyyttä mun on ollu ikävä, hän sanoi pehmeästi.

Nyökkäsin, sillä ymmärsin kyllä. Samalla teki mieli purra itseään huuleen ettei tullut sanoneeksi siihen olevan apukonsteja. Ne kun olivat sellaisia kiellettyjä apukonsteja, mutta olin aika varma etten olisi selvinnyt ilman niitä tästä syksystä. Läheisyydenkaipuu olisi käynyt ihan liian pahaksi.

— Niin minunkin, sanoin ja tarkoitin sitä ihan todella.

Silti minä vielä yölläkin mietin, että pitäisikö kuitenkin ehdottaa avointa suhdetta. Jotakin sellaista, joka antaisi luvan hakea jotakin lohtua siihen läheisyydenkaipuuseen, muttei pilaisi meidän suhdetta. Kuten Jarkko oli asian ilmaissut: tauteja ei tuoda, lapsia ei hankita ja kun komennus on ohitse, jatketaan kuten ennemminkin. Mutta myöhemminhän Jarkko oli eronnut, tosin en tiennyt syitä siihen. Oliko se neuvo sittenkään niin hyvä? Enkä minä voisi ottaa tätä edes puheeksi, en mitenkään.

[CamillaValvoja]

Olen sanonut tämän monta kertaa ja sanon yhä. Se, että miten Sonja on aina niin järkevä ja tasapainoinen. Vaikka olisi sitten salasuhde Harrin tietämättä. Kaksi vuotta on pitkä aika heidän erilleen ja sille, että ei näe aina kuin haluaa. Erot toisista on pitkiä ja yhdessä oloajat lyhyitä. Onneksi Sonja osaa arvostaa niitä eikä ole eron takia Harria lemppaamassa. Vaikka toisaalta, jos salasuhdetta on mahdollista tavata viikoittain, voiko se pysyä neutraalina. Vaikka hahmoina Camilla ja Sonja eivät ole kaikkien lähimpiä, ajattelen toisinaan, että Sonja on se täti, jota Camillalla ei koskaan ollut!

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on tällainen hassu välipala, ei mitään vakavaa.

Meanwhile in Canada: Everything’s gonna be alright
— Tänne tarttee kyl tulla toisenkin kerran joskus, Harri huokaisi tyytyväisenä kun saavuimme takaisin pienen hotellin tai oikeastaan majatalon pihaan. — Vaikka kesällä joskus.

Olimme lähteneet Torontosta vähän kauemmas, pariksi päiväksi pieneen lomakohteeseen, jota pyörittivät paikalliset alkuperäisasukkaat omilla ehdoillaan. Ohjelmakin keskittyi paljolti kansan historiaan ja kulttuuriin. Niin ja tietenkin luontoon, sehän oli niin tärkeä alkuperäiskansoille. Nyt olimme tehneet muutaman tunnin ratsastuslenkin upeissa lumisissa maisemissa. Ratsut olivat pieniä mutta sitkeitä ja kantoivat isokokoisen Harrinkin mukisematta.

Kysellessäni tarkemmin näistä hevosista oppaamme vain kohautteli olkapäitään: ei niissä ollut sen enempää tietämistä. Ne nyt olivat niiden hevosten jälkeläisiä, joita heimolla oli aina ollut. Edelleen tehtiin jonkin verran hevoskauppaa muiden lähistön heimojen kanssa, mutta useimmat olivat joutuneet luopumaan hevosistaan kauan sitten. Täällä saarella nämä olivat säilyneet ja selvinneet. Ei, ei niitä mihinkään rekisteröity eikä kantakirjattu. Ne vain olivat.

Rapsutin vielä pörröponia, jolla olin ratsastanut. Sillä oli niin mahtava talviturkki, että Hopiavuoren Fifi ja Gæs jäivät armotta kakkosiksi. Sinisilmäinen poni suhtautui hyvin suvaitsevaisesti kaukaa tulleeseen vieraaseen.

Enempää en ehtinyt pallutella ratsuani, kun oppaamme kutsui ryhmää jo seuraavaan kohteeseen. Se oli pieni shamaanin maja. Kun me kuusi ihmistä ja opas astuimme sisään, ei sinne olisi enempää mahtunutkaan. Majassa istui nainen, joka kasvojen uurteista päätellen voisi olla vaikka satavuotias, mutta ryhti kertoi että ihan niin vanhasta ei ollut kyse. Harmaisiin hiuksiin oli sidottu muutama sulka ja muita pieniä koristeita, joita en majan hämärässä nähnyt kunnolla.

Opas esitteli naisen shamaaniksi. Shamaanin oikeaa nimeä hän ei kertonut, sanoi vain häntä kutsuttavan Daanisiksi, joka tarkoitti tytärtä heidän kielellään. Shamaanin oma, oikea nimi oli salaisuus ja tabu. Hän kuitenkin kertoisi meille kansansa uskomuksista ja hengellisistä traditioista, siitä mitä he pitivät tärkeänä. Sitä ennen saimme kukin kömpelötekoisen mukin, jossa oli höyryävän kuumaa juomaa.

— Siinä on vain yrttejä, se lämmittää, opas sanoi rauhoittavasti. Minua huvitti hieman: en minä ainakaan kuvitellut saavani mitään taikajuomaa. Maistoin varovasti mukistani. Juoma oli todellakin yrttisen makuista. Se vaati vähän aikaa totuttelua, mutta lopulta se maistui jopa hyvältä. Ja tietenkin lämmin juoma tuntui mukavalta pitkän ulkoilun jälkeen.

Shamaani puhui narisevaa, murteellista englantia, josta oli paikoin vaikea saada edes selvää. En ollut kai ainoa, sillä oppaamme välillä selitti muutamia kohtia. Kuulimme kansan myytin maailman luomisesta ja siitä, miten he olivat päätyneet juuri tänne, millaisena he kokivat maailman, mitkä olivat pyhiä paikkoja, ihmisiä, eläimiä ja miksi.

Vähitellen vanha nainen väsyi ja hänen äänensä kuulosti entistä karheammalta. Saimme katseltaviksi tarjottimellisen shamanistisissa rituaaleissa käytettyjä pikkuesineitä. Niihin ei saanut koskea, mutta saimme sentään katsoa. Opas selitti niiden merkityksiä, mutta muisti mainita, että jokaiselle shamaanille ne tarkoittivat kuitenkin hieman eri asioita ja saattoivat olla hyvin erinäköisiäkin. Jotkin magiaesineet kulkivat suvuissa perintönä.

Ilmeisesti nämä eivät olleet meidän shamaanimme omia taikaesineitä, sillä hän oli oppaamme puhuessa avannut nahkapussin mutisten hiljaa. En saanut selvää hänen mutinastaan, mutta olin melko varma ettei se ollut englantia. Pussista hän kaatoi esineitä laakeaan, pyöreään astiaan meistä välittämättä. Yritin pitää ajatukseni selkeinä, kuten ulkopuoliselle tarkkailijalle sopiikin, mutta unohdin koko shamaanin kun kuuntelin oppaamme selostusta.

Olin huojentunut kun opas hyvästeli shamaanin, ohjasi meitä tekemään samoin ja poistumaan majasta. Minua oli alkanut jo ahdistaa majan kuumuus tai ahtaus tai ehkä siinä juomassa oli jotakin mikä ei minulle sopinut. Istuma-asentokin matalalla tuolilla oli hankala, joten nousin siitä ilolla verryttelemään jalkojani.

Säikähdin pahanpäiväisesti, kun shamaani tarttui minua kädestä kiinni. Hänen kätensä oli kuiva ja lämmin, ote vaativa vaikkakin hellävarainen.
— Tyttö, sitä tulet kaukaisesta metsästä.

Nyökkäsin hämmentyneenä. Olihan Suomi täynnä metsiä ja asuinhan minä yhden vieressä, joka päivä kävin metsässä vähintään Axan lenkittämässä. Mutta mitä tämä tarkoitti, oliko tämä vain esitystä? Tietenkin oli, tietenkin joku henkilökunnasta oli kertonut shamaanille, että olimme Suomesta. Ja tietenkin Suomesta tiedettiin metsät.

— Don’t you worry. Everything’s gonna be alright, shamaani sanoi.

Mikä kaikki, halusin kysyä, mutten saanut sanaa suustani. Minulla oli kyllä muutama asia, joita murehdin, mutta ei kai shamaania kiinnostaisi niin vähäpätöiset jutut kuin jonkun tuntemattoman miesmurheet toisella mantereella. Ehkä tämäkin oli vain teatteria. Kaikillahan oli aina jotakin murheita, joista mielellään kuuli nuo sanat: everything’s gonna be alright. Hymyilin vanhukselle lempeästi ja hän näytti äkkiä muistavan jotakin.

— You wait, hän sanoi, irrotti otteen kädestäni ja meni etsimään jotakin puurasioistaan. Vilkaisin ovella seisovaa opasta, mutta hän ei vastannut millään eleellä sanattomaan kysymykseeni. Harri oli jäänyt myös ovipieleen katsomaan.

Shamaani ojensi kättään minua kohti ja tipautti kämmenelleni kiven. Se oli litteähkö, epäsäännöllisen soikiomainen, pari senttiä pitkä, sileäksi hiottu tai hioutunut ja muistutti väritykseltään suunnilleen harmaata graniittia, valkoinen jossa oli mustia täpliä.

— This is for you. Make a small hole on it and carry it around your neck.

Päätin hyväksyä sen. Olihan se ihan kaunis kivi.

— How much does it cost? kysyin.
— It costs no money. It’s a gift. It’s the stone of the weasel.

Weasel. Oliko se kärppä suomeksi? Tuijotin vanhaa naista perin juurin pelästyneenä, mutta hän oli kääntynyt jo poispäin, panemaan puurasiaansa takaisin paikoilleen. Mitä muuta hän tiesi? Miten ihmeessä? Vai miksi nämä kärpät kummittelivat aina joka paikassa?

Seuraavaksi päiväksi tokenin sen verran järkiini, että päätin antaa kiven takaisin. Enhän minä voisi ottaa vastaan lahjaa, vaikka se olisi miten pieni ja vaatimaton. Shamaanin majassa ei ollut kuitenkaan ketään ja ojensin kiveä oppaalle pyytäen häntä toimittamaan sen takaisin. Hän kieltäytyi aivan yksiselitteisesti edes koskemasta siihen. Hän selitti ystävällisesti mutta vastaansanomattomasti, että jos olin kerran saanut kiven lahjaksi, minun piti pitää se ja tehdä juuri kuten vanha nainen oli sanonut. Naurahdin hämmentyneenä ja kysyin miksi. Opas tuijotti minua lähes närkästyneenä. Hän on shamaani, siksi tietenkin.

[EaOsallistuja]

Olipas kiva välipala. Oon nyt binge-watchannu Au Paireja Yle Areenasta ja tää vierailu alkuperäiskansan pyörittämässä lomakohteessa olisi ihan hyvin voinut olla vaikka osa sitä ohjelmaa.

Tykkäsin erityisesti kaikista noista yksityiskohdista. Hevoset vain ovat (miten ihanasti se onkaan sanottu), shamaanin ääni väsyy ja pienessä majassa tulee tukalaa. Vitsi toi on muutenkin kiinnostava juttu tuo vierailu shamaanin majalla. Mä en itse oikein koe uskovani mihinkään yliluonnolliseen, mutta ai että se ois mielenkiintoista päästä johonkin tollaseen vierailuun mukaan. Mitenköhän tämä kivi tulee vaikuttamaan Sonjaan? Järki sanois ei mitenkään, mutta mä niin toivoisin, että jotain se muuttais.

Mä jäin viel miettii, et mitä nää kummittelevat kärpät on, joista Sonja puhuu? (Tai siis ajattelee.)

[Sonja T.Valvoja]

Leaving Canada
Lentokoneen sisävalot oli himmennetty ja ympäriltä kuului lähinnä koneen humina. Lähes kaikki olivat hiljentyneet. Minäkin voisin lyhyesti torkahtaa, niin en sitten olisi Suomeen saavuttuani aivan kuolemanväsynyt. Mutta vaikka istuin oli säädetty puolimakaavaan asentoon, huovan olin vetänyt leukaan asti ja kääntänyt istumapaikkani valot pois, ei unta silti vain kuulunut.

Oli ollut ihana kolmiviikkoinen tämä. Kauheinta oli se kun piti lähteä, vaikka toisaalta oli jo vähän ikävä Morttia ja muita ja sitä normaalia, tavallista arkea. Mutta silti: olisinpa voinut olla kauemmin. Tai olisinpa voinut jäädä sinne kokonaan. Tai olisipa Harri tullut mukanani takaisin kotiin. Huokaisin jälleen kerran, mutta päätin ajatella jotakin kivempaa, kuten vaikkapa tätä lomaa ja mitä siitä oli erityisesti jäänyt mieleen.

Muistin miten en halunnut lähteä turvatarkastukseen, koska se tiesi sitä, että minun piti irrottaa otteeni Harrin kädestä. Koska ei securityssä ei ollut ruuhkaa, Harri jäi katsomaan kauemmas kun purkasin tavarani hihnalle ja kävelin metallinpaljastimen läpi. Hän nosti vielä kätensä minulle kun lähdin eteenpäin etsimään lähtöporttiani. Minä vilkutin takaisin.

Viime viikolla olimme lounaalla muutaman Harrin kollegan kanssa. Harrillahan ei ollut lomaa koko aikaa vaan hän oli tehnyt viime viikon jo töitä. Eräänä päivänä sovimme menevämme lounaalle lähelle keskustaa ja mukaan tuli muutama työkaveri, kuulemma uteliaita tutustumaan minuun. Minulle se sopi, koska utelias minäkin olin tapaamaan ainakin joitain niistä ihmisistä, joiden kanssa Harri teki töitä. Se olikin tosi kiva lounas. Minulle sopivat nämä amerikkalaiset, jotka osaavat small talkin niin että puhetta riittää eikä ketään hylätä keskustelun ulkopuolelle, mutta liian henkilökohtaisiin ei mennä.

Sitten oli se Manitoulin Islandin reissu. Harri oli bongannut paikan vähän vahingossa, mutta sitä oli kovasti kehuttu eikä turhaan. Se oli hieno paikka ja kokemus kaikkinensa. Opin kaikenlaista uutta tämän seudun alkuperäiskansasta ja luonnosta. Ei se silti ollut mikään sisäoppilaitos vaan ihan puhdasverinen lomakohde, jossa oli länsimaisen turistin helppo viihtyä. Minusta on hienoa, että he pyörittivät tällaista. Voipahan sanoa kokeneensa jotakin edes vähän erilaista eikä tullut kökittyä pelkästään Torontossa. Mutta se shamaani, se oli kyllä kumma.

Ja se Davenhillin talli ja ratsastustunnit siellä ja varsinkin Rojaparaiso. En mitenkään voinut estää itseäni hymyilemästä kuin idiootti. Kouluvalmennukseen keskittyvä Davenhill oli Harrin uusin löytö talliksi ja minäkin sain irtotunteja välipäivinä. Ja sen Rojaparaison ratsuksi…! Herran pieksut, mikä hevonen! Aivan mieletön. Harmi etten saanut sitä ratsuksi kuin kerran. Todella hyviä ja pitkälle koulutettuja ne muutkin opetusratsut olivat, mutta Roja oli ihan toisesta maailmasta.

Joulusta tuli mieleen ennen kaikkea tunnelma. Olimme niin rauhassa ja vain toisiimme keskittyneet. Ei tarvinnut lähteä yhtään mihinkään eikä tavata kenenkään sukua ja perhettä eikä säätää mitään. Mihinkään kovin suurimuotoisiin joulukoristeluihin Harri ei ollut ryhtynyt, mitä nyt jotakin pientä, jolla pääsi tunnelmaan. Minulle olisi oikeastaan riittänyt takkatuli ja joulutähti. Ruuat olivat kaikki valmiina ostettuja, olimme vielä aatonaattona kiertäneet paikallista joulutoria etsien sieltä niitä kaikkein jännimpiä jouluherkkuja. Ja kyllä ne olivatkin hyviä. Saunaa jäin vähän kaipaamaan, mutta ehtiihän sitä.

Ei. Kyllä kaikkein paras muisto oli se kun pitkästä lennosta ja huonosta nukkumisesta ryytyneenä astelin saapuvien aulaan ja näin Harrin, joka veti minut syliinsä ja piti siinä pienen ikuisuuden. Siinä ei tarvittu edes sanoja, kyllä me tiesimme ne muutenkin.

[EaOsallistuja]

Aaaaaa, miten ihana tarina! Tää on niin tunnelmallinen. Se sellainen rakkauden täyteinen tunnelma jatkuu läpi tarinan, vaikka eri kohdissa tunne saa vähän erilaisia nyansseja. Sydäntä riipii, kun Sonja joutuu jättämään Harrin lentokentälle, mutta sitten taas lopun muistelu tapaamispäivästä on kuin suuren rakkausromaanin alku.

Kiva kuitenkin, että välissä on vähän erilaistakin juttua kuin pelkkää suhdetta. Mielestäni ajatukset lomakohteesta ja Rojasta tuovat hyvin realistisuutta tarinaan. Ainahan matkoilla tehdään jotain kivaa ja erilaista, jota jälkikäteen muistellaan.

Ja sitten vielä haluan kommentoida tuota Sonjan ajatuksenjuoksua tokassa kappaleessa. Niin samaistuttavaa! Onhan se ihanaa olla ulkomailla, mutta toisaalta onhan se arkikin aika ihanaa.

[Sonja T.Valvoja]

Stone of the weasel
Kultasepästä tuli mieleen pieni, vanha, menninkäisen kaltainen partainen olento. Sen sijaan tämä kultaseppä oli… no, kaunis. Voiko miehestä sanoa edes niin? Katselin koruvitriinien sijaan pöydän ääreen istunutta kultaseppää, joka puolestaan tutki tuomaani kiveä. Hänellä oli kauniit sormet, pitkät ja jäntevät. Ja sivuprofiili oli hienopiirteinen, totesin kun hän kääntyi selaamaan sivupöydällä olevaa kirjaa. Muuten kasvoissa oli jotakin melkein jopa feminiinistä.

Olin ensin vienyt Kanadasta tuomani kiven johonkin random-koruliikkeeseen, että jos siihen voitaisiin kiinnittää koukku tai muu, jotta saisin sen kaulaketjuun riipukseksi. Kysyttäessä en osannut vastata mitä kiveä se oli. Kultaseppä oli tutkinut kiveä vähän aikaa ja sanonut, ettei hän uskalla lähteä tähän mitään poraamaan, että se vaikuttaa jotenkin hauraalta ja voisi lohjeta tai pahimmassa tapauksessa hajota kokonaan. Korukiviin erikoistunut kultaseppä voisi osata ja ennen kaikkea uskaltaa tehdä sille jotakin.

Muistin erään korusepän Mustion tienoilta, jolla oli suuri valikoima erilaisia kivikoruja ja joka tuntui tietävänkin niistä jotakin. Olimme käyneet Harrin kanssa hänen liikkeessään pari vuotta sitten kun lomailimme tällä suunnalla. Kaivoin yhteystiedot, lähetin viestiä jossa kerroin kivestä ja kysyin voisinko tuoda kiven näytille vaikka. Se sopi ja nyt olin kivineni täällä.

Kultaseppä oli hyvin perusteellinen. Hän punnitsi kiveä kädessään, käänteli, siveli, tutki luupilla, raaputti varovasti ja selaili sitten paksua kirjaa, jossa ilmeisesti oli esitelty maailman korukiviä.

— Niin mistä tämä on peräisin?
— Kanadasta, vastasin. — Ainakin olettaisin niin.

Mies ei vastannut mitään, nipisti vain huuliaan yhteen, selasi kirjastaan esiin hakemiston, etsi sieltä jotakin ja pläräsi sivuja löytääkseen etsimänsä, mitä se sitten olikin. Sitten hän taas luki ja tutki ja luki.

— Taitaa olla howliittia. Värjäämätön ja epätavallinen kuviointi. Howliittia käytetään korukivenä vaikka se on melko hauras. Tämä kivi vaikuttaa jotenkin vielä tavanomaista huokoisemmalta. Mä sanoisinkin että poraamisen sijasta tekisin mieluummin tälle kehyksen, josta sen voisi ripustaa sitten ketjuun.
— Se kuulostaa ihan hyvältä.
— Voisin myös kiillottaa pintaa. Varsinaisesti en taida uskaltaa hiota tätä, mutta kevyt kiillotus ei pitäisi olla ongelma. Se voisi tuoda vielä paremmin tätä kuviointia esille, koska tässä on hyvin kaunis kuvio. Tämä on valmiiksi jo hyvin sileä pinnaltaan, muttei vaikuta oikein kuitenkaan hiotulta. Onko tämä luonnosta löytynyt?

Kerroin saaneeni kiven kanadalaiselta alkuperäiskansan shamaanilta. Muistin toki mainita etten varsinaisesti uskonut tällaisiin asioihin, mutta kivi oli kaunis. Että mistä sen tietää, jos vaikka olisikin alunperin luonnosta kerätty. Olisi pitänyt kysyä kivestä tarkemmin, mutta enpähän tuota silloin tajunnut.

Sovimme hänen tekevän niin, kiillottavan kiven ja valmistavan sille kehyksen. Hän ilmoittelisi kun työ on valmis. Ennen lähtöä ostin liikkeestä kahdet korvakorut, koska en osannut päättää kummat oli kauniimmat. Toisissa roikkui violetinsävyinen hiottu kivi ja toiset olivat läpikuultavan vaaleanpunaiset kukat, nekin kivestä tehdyt.

Myöhemmin tutkin mitä internet osasi kertoa howliitista. Mikään siinä ei viitannut kärppään tai lumikkoon, paitsi ehkä mustavalkoinen väritys. Sen kerrotaan olevan hyvin rauhoittava kivi ja karkoittavan unettomuutta. Sitä minä vain, että minun ongelmani on syöminen, ei niinkään nukkuminen. Kiistän kyllä, että uskoisin mihinkään tällaiseen, mutta eipä siitä varmasti haittaakaan olisi.

[EaOsallistuja]

Todella onnistunut henkilön kuvailu tuossa ensimmäisessä kappaleessa! Siis ihan kuin itse pystyisi hänet näkemään. Samoin pystyy nähdä sen tyypillisen kultasepän, jonka kuvailusta mulle tulee mieleen eräs lastenkirja, jossa on aivan upeat kuvitukset.

Seuraavaksi jäin kiinni Sonjan ajatukseen siitä, voiko miestä sanoa kauniiksi. Itse olen tullut kans siihen tulokseen, että tietysti voi. Kaunis kun kaunis. Joskus bussipysäkillä odotellessa olen nähnyt äärimmäisen kauniin miehen. Hänellä roikkui rööki suusta, raksavaatteet olivat likaiset ja hiukset rasvoittuneet, mutta silti hän oli todella kaunis. Hänellä oli aivan upeat kasvojenpiirteet. Ketään niin kaunista miestä en ole ennen nähnyt.

Lopuksi vielä haluan jälleen kehua sua taitavaksi kirjoittajaksi. Miten sä keksitkin kirjoittaa kokonaisen tarinan yhdestä kivestä ja saat siitä vielä mielenkiintoisen? Itse tykkään todella, että shamaanin antaman kiven tarina jatkuu. Samalla tämä korun teettäminen on myös niin realistista. Harvoin tulee mietittyä, että virtuaaliset hahmot käyvät tosiaan myös siellä kultasepällä tai suutarissa. Saati sitten huomaa mainita pieniä eleitä, joita jatkuvasti viljellään ympärillemme aivan tiedostamatta, mutta joiden merkitys kommunikaatiossa on älyttömän suuri. Esimerkiksi ”nipisti vain huuliaan yhteen”.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on nyt tätä off-topicia taas Hopiavuoren näkökulmasta, muttei voi mitään.

Saunailta
Krista kietoi pikku-Sofian kylpytakkiin ja avasi oven.
— No niin, meehän sinä siitä. Pyyrä että iskä antaa sulle mehua. Me jäärään vielä saunomaan mummun ja Sonjan kanssa.

Sofia vipelsi tottelevaisesti olohuoneen puolelle. Krista kurotti penkiltä lonkerotölkkinsä ja sihautti sen auki.
— En tierä teistä, mutta mä meen ulos vähän jäähyttelemään, Krista huoahti.

Pian me istuimme kaikki terassin penkillä juomat käsissä. Pakkanen oli napakka, mutta ilma oli tuuleton, joten liian kylmäksi se ei käynyt. Katselimme pelloille vaikka mitäpä sitä pimeässä olisi nähnyt. Sen jälkeen saunan lämpö tuntui aihan ihanalta.

— Heitänk mä löylyä? kysyi Riitta-täti.
— Älä, älä. Sulatellaan itteämme vähän aikaa.
— Voi pojat, ette uskokkaan miten makialta tuntuu olla saunassa taas, Riitta sanoi ja nojasi silmät kiinni seinään.
— Aivan varmasti. Mites se sun haavasi on parantunut?
— Eihän sitä paljo eres huamaa enää. No vähän saattaa kinnata jos kurottelee jotenkin sopivasti. Sanohinkin sille hoiturille, joka ne tikit nyppi, että ovat teheneet nättiä ompelujälkeä siällä leikkurissa.

Rupattelimme kolmisin kaikenlaista muutakin Riitan leikkauksesta ja kaikesta muusta, sellaisesta mitä ei lasten tai miesten korviin passannut päästää. Ja niinpä sitten Kristakin kysäisi minulta, että kenen se Mersun katumaasturi oli ollut, joka seisoi pari päivää pihallani. Niinpä tietenkin, olihan pihasta näköyhteys minun pihalleni ja ajotie Otavaan kulki minun pihanreunaa pitkin.

— Noh… Se oli yksi kaveri tuolta etelä-Suomesta, joka oli käymässä täällä pari päivää.
— Joku mies näkyi olevan.
— Joo, sanoin ja päätin olla rehellinen kun arvelin Riitan ja Kristan vähintäänkin epäilevän jotakin. — Yksi vanha lomaromanssi, jota vanha suola janottaa, muotoilin ja jätin sanomatta ettei se vanha suola välttämättä ollut ihan täysin yksipuolista.
— Ja sitäkö soli täällä paikkaalemassa kun Harri on poijes?
— Niinkin sen voisi sanoa, tunnustin. — Ja ettette sitten ens viikolla ihmettele, niin silloin on tulossa toinen auto kans päiväksi tai pariksi. Harmaa farkku-Avensis.

Riitta ja Krista olivat hetken ihan hiljaa, vain kiuas sihisi ja palavat puut pitivät porinaa.
— Mites sä nyt tuolla tavalla… Kun Harrihan kuitenkin on kuvioissa. Vai ootteko sopineet jotakin… tämmöstä?
— Oltaiskin, puuskahdin. — No. Tiiätte. Harri on kaksi vuotta pois. Mä jotenkin typeryyksissäni kuvittelin että pärjäisin tän ajan yksikseni, mutta ei siitä tule kyllä mitään.

Molemmat vaikenivat taas. He tiesivät kyllä minun syömisongelmistani ja että sen takia kävin Otavassa syömässä lähestulkoon päivittäin. Minulle ei sopinut yksinäisyys, olin saanut sitä lajia ihan tarpeeksi Jarnon kuoltua.
— Tämä toinen kyllä tietää mun tilanteen ja toisellekin pitäisi kertoa kun saan aikaiseksi. Meinaan että olen periaatteessa varattu ja toivottavasti vielä sittenkin kun Harri palaa takaisin. Etteivät kuvittele saavansa mitään sen enempää, selitin, mutta jätin mainitsematta mitään siitä, että Anssi oli naimisissa ja perheenisä.
— No, ei kait siinä… Onhan se tosi ymmärrettävää. En mä sua voi paheksumaankaan ruveta, Krista sanoi. — Ainoa vaan että mitä se Harri.
— Niinpä. En uskaltanut kertoa sille enkä edes kysyä kun en tiedä että miten se suhtautuisi johonkin avoimeen suhteeseen tai semmoiseen, nyt tän sen komennuksen aikana.
— Meinaat notta se ei sulattaisi moista? Vaikka eihän se tiätysti mikään heleppo asia oo selevittää.
— Sepä, sepä. Mä vähän pelkään, että se voisi olla sen verta mustasukkainen. Mun olisi helppo antaa sille lupa tämmöiseen, kun voisi melkein luottaa siihen että ne ylimääräiset jäisi sitten sinne Kanadaan, mutta mun tilanne on aika tavalla toinen.

Kävimme toistamiseen terassilla jäähyllä ja vielä kerran löylyissä ja pohdimme tätä tilannetta. Tuntui jotenkin huojentavalta jakaa asia jonkun kanssa, koska vaikka omatunto sinänsä ei soimannutkaan, salaisuuden pitäminen painoi jollain tavoin silti. Minä olin näiden salaisuuksieni kanssa kuin orava, säilöin niitä eri paikkoihin. Helena tiesi Anssista jotakin. Anssi ei tiennyt Vladimirista eikä Adrianista (senkin minä menin kertomaan nyt, vaikkei sillä väliä ollutkaan sillä tavalla), Vladimir ei tiennyt mistään mitään eikä Harri, tietenkään. Ja sen minä tiesin, että Kristalta ja Riitalta ei asiat kulkeutuisi eteenpäin, ei edes Otavan miesväelle. Harvoin sitä saunasta yhtä helpottuneena lähtee pois.

[EaOsallistuja]

Ah, mä kyl kulkeuduin ajatuksissani meidän mökin saunaan tätä tarinaa lukiessa. Kyllä siellä lauteilla sitä maailmaa parannetaan ja huolella. Taitaa siellä olla vähän sellainenkin sanomaton sääntö, että saunassa sanottu jää sinne. Huippua, että Sonja uskaltautui nyt saunassa purkaamaan sydäntään läheisilleen.

Ja ai vitsi toi alku on söpö! Tietenkin pikku-Sofia kiedotaan kylpytakkiin, minkä jälkeen hän vipeltää isän luo saadakseen sen pillimehun, joka aina saunan jälkeen pienenä odotti. Grandi, kaikkien janoisten sankari… vai mites se menikään

[Sonja T.Valvoja]

(kirjoitettu Harrin näkökulmasta)

Hyvää ystävänpäivää vain
Tämä homma oli alkanut arkipäiväistyä. Elämä oli asettunut uomiinsa täällä Torontossa, ilmeisesti kai Orionissakin ja meidän puhelumme alkoivat maailman tylsimmällä kuulumistenvaihdolla:
— No mitäs sinne kuuluu?
— Ei tänne mitään erikoista, sitä tavallista vain.

Eikä se sitten sen kummempia selityksiä tarvinnut. Minä tiesin mitä Orionissa oli ja Sonjakin oli nähnyt tätä Kanadan-elämää muutaman viikon ajan, joten mitään suurta uutta ei täälläkään ollut kerrottavana. Hevosista ja ratsastamisesta tietenkin juttelimme, mutta jos totta puhutaan, niin ei niistäkään ihan loputtomasti riitä juttua.

Pahin ikävä oli hellittänyt. Toki se edelleen kalvoi kun pysähtyi miettimään asiaa ja varsinkin illalla yksin nukkumaan mennessä. Se ei kuitenkaan päivisin juurikaan pulpahtanut mieleen kun oli kaikkea muuta: töitä, menoja, harrastuksia. Hyvähän se tietenkin oli, sillä ikävässä vellominen on kurjaa, jos se on se päällimmäinen asia ja tunne mielessä. Parempi siis näin. Ihminen on sopeutuvainen eläin.

Näitä kaikkia asioita pyörittelin mielessäni samalla kun mietin mennyttä viikonloppua. En tiennyt mikä oli syytä ja mikä seurausta ja mistä, mutta lauantai-ilta baarissa muutaman työkaverin kanssa oli johtanut täysimittaiseen katastrofiin. Minua hävetti niin että oksetti. Uskon nyt, että tällaisissa fiiliksissä kieriskelevä ihminen voi ihan helposti tehdä vaikka mitä harkitsemattomuuksia. Lähteä luostariin munkiksi sovittaakseen syntinsä. Antaa koko omaisuutensa hyväntekeväisyyteen korvatakseen edes jotakin jollekin. Lupaa tehdä täyskäännöksen elämässään, koska on niin paska ja paha ihminen. Kävelee junan alle tai kanavaan, jotta se häpeän tuska loppuisi.

Toivoin, että saisin tekoni jotenkin tekemättömäksi, mutta sitä taikatemppua ei ollut olemassa. Sen verran minulla sentään oli selkärankaa, että lähetin Peggylle viestin, että kiitos illasta, mutta en voi tavata enää toiste, hyvää loppuelämää ja anteeksi. Seuraavaksi minun pitäisi tunnustaa Sonjalle suudelleeni vierasta naista ja flirttailleeni muutenkin häpeämättömästi, ja kantaa ne seuraukset siitä. Pieni ääni kuitenkin kuiskutteli, että mitäpä jos et kertoisi, eihän se ollut kuin yksi ilta ja ihan vain baarissa, ei mitään jatkoja. Herrasmies olit, melkein ainakin. Ei Sonja sitä tiedä eikä saa mitenkään selville, jos nyt olet ihan hiljaa. Ja se mitä ei tiedä, ei siitä voi loukkaantua eikä sen takia erota…

[Sonja T.Valvoja]

Koska Sonja tuli ilmoittautuneeksi nyt sitten sinne Hannaby Hanami Weekille, niin tietysti pitää ottaa kaikki irti Ruotsin-matkasta. Tarjollahan on kisojen lisäksi myös cocktail-tilaisuus ja iltajuhla, pukukoodeina tumma puku ja juhlapuku. Niinpä sitä täytyy istahtaa netin ääreen ja lähteä…

Mekko-ostoksille
— Liian lyhyt.
— Tylsä.
— Kiva kukkakuosi, mutta muuten tylsä.
— Oiii, mikä ihanuus! Vitsit että on liian lyhyt juhlapuvuksi, mutta jos menisi siellä cocktail-tilaisuudessa vaikka sinne mulla kyllä periaatteessa on mekko jo olemassa mutta mutta… Vähän on tyyris kyllä, mutta pakko avata se tohon omaan tabiinsa talteen.
— Ai hitsi mikä bling-bling. Ihan kuin diskopallo. Tietysti siellä sanottiin, että saa vetää överiksikin, mutta kun sitä mekkoa pitäisi voida käyttää joskus myöhemminkin, niin ehkä ei.
— Kiva väri, mutta kun on tuo halter-neck.
— Porno.
— Mikä piru se tuo on?!
— Ihan kuin joku 60-luvun hippi-boheemiviitta.
— Oih, ihana bling-bling. Ai saakeli minkähintainen! No, de la Rentaa, tietysti.
— Olispas kiva malli, mutta toi musta väri on vähän tylsä. Se on kumminkin kevättä, niin voisi olla jotakin muuta. Vaikka saisihan sen tietysti asustettua värikkäämmäksi…
— Liian avonainen se tämäkin on.
— Ihan muodoton.
— Muuten kiva, mutta miksi tuon halkion täytyy ylettyä melkein lantiolle asti? Instant vilautus-vaara.
— Tääkin on aika kiva, mutta vähän… no… tylsänlainen. Perinteinen.
— Uhhuh! Ihana, ihana, IHANA! Voi vitsit, miten ihana. Musta kyllä juu ja vähän kallis, mutta aivan upea. Tarttee nyt vielä harkita, mutta upea.
— No huh huh…
— Voi miten ihana kukkaprintti, mutta vitsit kun on noin avonainen selästäkin.
— Jessica Rabbit.
— Liian lyhyt ja muutenkin outo.
— Oi kuin hieno, mutta ihan liian kallis kyllä. Jaha ja taas näemmä de la Renta. Mulla se on kallis maku, näemmä.
— Tästä tulee liiaksi häämekkovibat.
— Mummokolttu tuo on.
— No onpas siinä kerrakseen hörhelöä. Ja vielä vaaleanpunainen. Nätti kyllä sinänsä, mutta ei.
— Voi mikä ihana väri! Muuten kyllä vähän tylsä.
— Tuommoiset hihat, kääk.
— Vitsit tämä olisi varmaan tosi paljon helpompaa, jos edes itse tietäisi mitä haluaa…

[MarshallOsallistuja]

Mä ehdeinki arvuutella että kai nyt Sonja lähtee Hanami Weekille kans, vaikka eihän se nyt mikään kilparatsastaja oo. Ihan vaan harrastelija. Vai miten se menikään.
(jos muuten Sonjaa kiinnostaa tarttua taannoiseen Kozlovin pariskunnan kutsuun, niin Marshall lähtee ennen Hanamia kotia treenaamaan)

Mutta. Ai kauhia kuin hyvin tästä tulee ilmi kuin vaikiaa jonku sopivan mekonki löytäminen voi olla! (ja että kuinka tyytyväinen oon kun ei oo tarvinu henkilökohtaisesti sitä kokea) Yksinkertaisuudessaan kyllä harvinaisen viihdyttävää luettavaa.

[Sonja T.Valvoja]

(Ja tämä todellakin tapahtuu siinä rinnakkaistodellisuudessa, jossa mitään hyökkäystä Ukrainaan ei ole tapahtunut.)

Maa polttaa jalkojen alla
Minä olin taas pakkailuhommissa. Tällä kertaa matka vain suuntautuisi itärajan taakse, Kozlovien luokse ja mukana olisi Marsh hevosineen. Sieltä lähtisimme sitten Ruotsiin Hanami Weekille. Minua ei juurikaan enää jännittänyt matkustaminen Mortin kanssa eikä oikeastaan ne kisatkaan etukäteen. Kyllä minä toki juuri ennen omaa ratsastusvuoroani tutisisin kuin haavanlehti, mutta se oli sitten sen ajan murhe. Kerta kerralta se jännitys muuttui siedettävämmäksi. Kai tässä alkoi jonkinlainen kisarutiini karttua.

Ja teki oikeastaan hyvää päästä vähäksi aikaa pois näistä tutuista ympyröistä. Ei Hopiavuoressa vikaa, mutta muuten tuntui siltä, että olin pahasti solmussa muiden asioiden kanssa. Olin vihdoin ja viimein saanut kakaistua Vladimirille, etten ollut oikeasti sinkku eikä hänen kannattaisi elätellä mitään toiveita sen kummemmasta suhteesta. Ei hän sitä herrasmiehenä ääneen sanonut, mutta huomasin kyllä ilmankin, että hän pahastui siitä.

Vladimir lähetteli viestejä myöhemmin pariinkin otteeseen, joissa kertoi tosissaan rakastuneensa minuun ja toivoneensa… no, jotakin, tulevaisuutta yhdessä. En sitten tiedä oliko hän tosissaan vai yrittikö saada minut vain tuntemaan syyllisyyttä. Ei olisi tarvinnut, omatunto nalkutti kyllä jo muutenkin, mutta en minä sitä tietysti Vladimirille mennyt sanomaan.

Eikä Anssikaan oikein jaksanut enää kiinnostaa sillä tavalla. Jännitys, odotus ja se kihelmöinti oli kadonnut. Kai se oli vain arkipäiväistymistä, mutta Anssin kanssa olin tietyllä tapaa sidottu yhteen Salierin kautta. Nytkin Anssi oli tulossa Salierin kanssa Ruotsiin ja kilpailisimme ensimmäistä kertaa toisiamme vastaan vaativassa B:ssä. Tietenkin voisin sanoa, että pidä Salierista hyvä huoli ja nähdään kun tavataan, mutta mitään intiimimpää ei enää. Paitsi ehkä joskus, eihän Anssissa mitään vikaa sinänsä ollut.

Harri sitten! Soittelimme edelleen pari kertaa viikossa videopuheluita, mutta ei kummankaan elämässä ja arjessa tapahtunut kovin kummoisia raportoimisen arvoisia asioita. Tunteistakaan ei jaksanut jauhaa, koska ne olivat sitä samaa: ikävä on, mutta kyllä tässä selvitään, ei se ikävä ole päällimmäisenä mielessä aina.

Eli joo, parempi todellakin lähteä vähäksi aikaa miettimään pelkästään omaa ratsastustaan ja jättää nämä mieshuolet taakse. Muutenkin olin innoissani, sillä Anice oli luvannut että saisin ratsastaa heidän hevosillaan niin että pääsisin kokeilemaan erityyppisiä hevosia ja sellaisiakin juttuja, mitä emme Mortin kanssa vielä osanneet. Voi, jospa uskaltaisi toivoa pääsevänsä edes kerran sen upean Stanimirin selkään, vaikka Marshall olikin sanonut ettei se ole ratsuna sieltä helpoimmasta päästä.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on vähän tällainen kuiva kuvailu, mutta parempaakaan ei nyt irtoa. Ja olen ottanut joitain taiteellisia vapauksia mm. Kozlovien perheen suhteen, toivottavasti ihan kauheasti ei mennyt metsään.

Kozloveilla, osa 2
Pudottauduin satulasta ja ja tuntui siltä, että jalat tärisivät. No, se tekee ihan hyvää vain tällaiselle lusmulle, ja olinhan juuri ratsastanut päivän neljännen hevosen. Se oli myös viimeinen tälle päivälle. Luojan kiitos, huomasin ajattelevani, vaikka tämäkin tunti oli oikein hyödyllinen ja antoisa.

Tänne Kozloveille tuleminen on kyllä osoittautunut hyväksi tempuksi. Anice oli oivallinen valmentaja ja Grigori myös, vaikka Anice minulle enimmät treenit piti. Muutaman päivän jälkeen ei tietysti voi sanoa, että olisimme menneet Mortin kanssa mitenkään selkeästi eteenpäin, mutta kyllä minä silti väitän jotakin edistystä tapahtuneen. En osaa oikein analysoida että mitä se on, koska vähän kaikenlaisia asioita olemme käyneet läpi: apujen huomaamattomuutta, keveyttä, istuntaa, reagointia, eteenpäinpyrkimystä, siirtymisiä… Ei tässä juuri kisojen alla mitään suuria muutoksia olla tehty, mutta ehkä ne on ne pikkuasiat, joista yksi ja toinen on parantunut vähäsen ja kokonaissumma tuntuu sitten jotenkin.

Mutta minä kyllä olen joutunut, tai päässyt, tietenkin, sellaiseen höykytykseen ettei toista! Olen joka päivä ratsastanut useampia hevosia, erityyppisiä, eritasoisia, erilaisia treenejä. Minusta tuntuu että olen oppinut ihan hirveästi kaikenlaista. Se on tietysti hyvä ja sen takia minä tänne tulinkin. Ratsastamisen lisäksi olen luuhannut talleilla muutenkin imemässä kaikkea mahdollista tietoa hevosten käsittelystä, hoidosta ja tallinpidosta.

Ja pääsinhän minä lopulta Stanimirinkin satulaan. Olen todella iloinen siitä, sillä Stanimirilla ja Grigorilla on heilläkin menossa kisoihin valmistautuminen ja pelkäsin, että tällainen Grigoriin verrattuna toistaitoinen räpeltäjä satulassa sotkisi ratsukon pasmat. Mutta ei kuulemma yhden tunnin ratsastuksella vielä oria saada pois raiteiltaan ja Grigori oli koko ajan tietysti katsomassa ja kertomassa mitä pitää tehdä ja miten.

Ei se Stanimir mikään enkeli ollut enkä minä sitä kuvitellutkaan. Sain ensin tutustua siihen maasta käsin ja sain pari kertaa väistellä hampaita. Grigorin läsnäolo kuitenkin sai oriin pidättäytymään suuremmilta sikailuilta. Itse katselin sivusta kun Grigori käsitteli oria ja näillä kahdella tuntuu olevan aivan erityinen suhde. Tietysti, Grigori on varsasta asti Stanimiria käsitellyt, hoitanut ja ratsastanut.

Grigori tuli kertoneeksi yhteisestä taipaleestaan Stanimirin kanssa enemmän kuin olisin voinut muuten jäyhänhiljaiselta isännältä odottaa. Sain kuulla muutamien tuttavien vihjanneen, ettei orloveista ratsuiksi ollut ja Grigori oli päättänyt todistaa väitteen kertakaikkiaan vääräksi.
— And now you’re riding Grand Prix with him? totesin huvittuneena.
— Da, sanoi Grigori lakonisesti, mutta veti suupieltään hymyyn myös. Pidin minä toki Anicestakin, kovasti, mutta pidin myös Grigorin kuivasta ja vain satunnaisesti pilkahtelevasta huumorista.

Ratsuna Stanimir on melko lailla haastava enkä minä siitä saanut mitään kovin kummoista ulos. En toki odottanutkaan, koska olihan Marsh minua varoittanut, että se ei ollut mikään kakunpalanen. Joitain ihan hyviä pätkiä kyllä onnistuin ratsastamaan ja olin niistä itsekseni hyvin tyytyväinen. Tunne oli vähän sama kuin sen kanadalaisen lusitano-oriin kanssa: herra ja hidalgo suostui suvaitsemaan minua satulassaan ja tekemään edes jotakin. Tosin Rojaparaiso oli kyllä aika helppo tapaus Stanimiriin verrattuna, myönnän.

Mutta on täällä Kozloveilla muutenkin ollut hyvä olla. Se oli hyvä valinta tulla asumaan heidän vierashuoneeseensa, vaikka huoneita olisi ollut tarjolla myös tallin yläkerrassa ja siellä olisi saanut olla enemmän omine nokkineen ja rauhassa. Yksinäisyys oli kuitenkin tällä hetkellä se viimeinen asia mitä kaipasin ja solahdin hyvin kivuttomasti osaksi Kozlovien arkea. Suurin syy siihen tietysti on Anice, joka ilmeisesti on tottunut majoittamaan kotonaan sukulaisia ja muita tuttavia enemmänkin.

Iltatallin jälkeen perheellä oli tapana istua kirjastossa yhdessä tekemässä niitä näitä, lukemassa, pelaamassa, katsomassa televisiota ja Anicella oli taas käsissään jokin tekopuolessa oleva riimu. Minä liityin seuraan ja aloin selailla venäjänkielisiä hevoslehtiä, joista katselin pääasiassa kuvia, mutta aloin ahdistella muita kääntämään sanoja ja lauseita. Lopulta Grigori luki niitä artikkeleita minulle ensin ääneen venäjäksi ja käänsi ja selitti. Sonjan ja Grigorin iltasatutuokio, letkautti Anice, joka muutenkin puuttui usein keskusteluun. Niin että kunhan minä täältä palaan, niin venäjänkielen taitoni on ainakin parantunut huomattavasti.

[MarshallOsallistuja]

Hyvä että Sonja on tykänny vierailustaan Kozloveilla. Hyvä myös että vaikka Stanimir ei mikään helppo ratsu ole, niin niitä onnistuneita pätkiä tuli ja että Sonja osaa keskittyä niihin siten että hymykin näky:

kuva vähän isompana

Hyvin hahmoille uskollista kirjottamista jälleen, vaikka vähän varmasti jouduit miettiin että mitenhän ne elää ja toimii. Etenki Grigori on osunut hyvin nappiin: isäntä kertoo mieluusti silmäterästään enemmänkin jos keskustelun toinen osapuoli on osoittanut kiinnostusta Stanimiria kohtaan. Ja yhtä paikkaansa pitäävää on myös se että kyllä se huumori välillä pilkahtelee.
Etenki tuo iltatallin jälkeinen juttu on sellainen mitä Kozloveilla tosiaan tehdään. Rauhotutaan vilkkaan päivän jälkeen, ja oleskellaan yhdessä, ennen kuin porukka alkaa katoamaan nukkumaan ja tekemään omiaan.

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on tapahtunut joskus viime viikolla ja on edelleen keskeneräinen, kun en ole saanut kirjoitettua tätä mihinkään loppuun.)

Kozloveilla, osa 3
Minä olin vetäytynyt kirjastosta vierashuoneeseen puhumaan Harrin kanssa. Anice pyysi sanomaan terveisiä ja minä mietin ensin että miksi, mutta muistin sitten että olivathan he tavanneet Harrin kerran silloin joskus… joskus kauan sitten kun kävivät Marshallin luona ja Hopiavuoressa sitten samalla. Marshilla oli silloin Arlekin, minulla vain Salieri eikä Harri ollut vielä hevosen selkään kiivennyt. Olipahan vain osunut minun kanssa tallille samaan aikaan kun Grigori ja Anice olivat käymässä. En olisi muistanutkaan.

Kerroin innoissani päivän tapahtumia, sillä olin taas ratsastanut useammankin hevosen. Lisäksi Anice oli pannut minut ja Mortin tänään tosissaan lujille, mutta se oli hyvä tunti! Harri kuunteli ja kyseli ja tuntui olevan iloinen siitä, että minulla oli kivaa. Sitten menin sanomaan ääneen ajatukseni siitä, että täällä oli muutenkin kiva olla, ei vain hevosten takia vaan myös seuran vuoksi.

— Mä kun kuvittelin että sä olet introvertti, naurahti Harri kun kerroin yhteisistä aamupaloista, lounaista ja iltahetkistä kirjastossa.
— Niin mäkin! Mutta ilmeisesti en ole, ainakaan ihan koko aikaa. Musta vaan jotenkin on tuntunut, että en kaipaa yksinäisyyttä nyt yhtään. Ja Anice nyt on sellainen, että se saa toisen tuntemaan olonsa tervetulleeksi vaikka mä tälleen tunkeudun heidän perheen kotiin ja arkeen. Tai ehkä se vaan on sitä venäläistä vieraanvaraisuutta.
— Tai sit sä oot vaan ollut liikaa liian yksin, arveli Harri, nyt jo vakavampana.
— … niin… En tiedä, ehkä, kiertelin vaikka tiesin oikein hyvin että niin oli.
— Musta meinaan tuntuu että itellä on vähän sitä ongelmaa. Joinain päivinä vaan tuntuu että paras idea olis marssia pomon toimistoon ja sanoo että tää oli täs, mä lähen seuraavalla lennolla Suomeen, pakatkaa mun tavarat ja lähettäkää peräs, moido.
— Et kai sä nyt semmoista oikeasti mene tekemään?
— No en, kyllä nää työt pitää mut täällä, en mä niitä halua jättää keskenkää. Mutku… Kyl sä tiiät. Yksinäistä täälläki tuppaa olemaan kun ehti taas jo tottua siihen, että asuu toisen kans.
— Niinpä.

Seurasi masentunut hiljaisuus, kun kumpikin varmaan mietti että mitä tälle tilanteelle voisi edes tehdä. Ei mitään, kyllä me sen olimme tienneet jo etukäteen. Vaikka se ehkä pääsi yllättämään että tämä näinkin koville otti.

[Sonja T.Valvoja]

(Yrittää tässä potkia tulppaa irti, jos taas saisi kirjoittamisen päästä kiinni. Tämä on tällainen Inarin viimeisimmän inspiroima, mutta oikeasti vain taas Sonjan päänsisuksen kaivelua)

Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut
Tuvassa oli hirveä huuto ja meteli. Melkein peruutin ovelta takaisin ulos pelkän äänenpaineen voimasta. Eteisessä sikin sokin lojuvat välikausihaalarit ja pienet saappaat paljastivat metelin aiheuttajan: Helmipuron kaksoset. En edes ymmärrä mitä ne täällä tekivät.

Hiippailin nopeasti keittiöön täyttämään vesipulloani ja moikkasin samalla yleisesti kaikkia keittiössä olevia. Luikin samaa tietä takaisin ulos eikä kukaan tuntunut huomaavan taktista vetäytymistäni koska pellavapäiset pikkutytöt kiinnostivat kaikkia enemmän. Hyvä niin, en minä halunnut joutua selittämään mitään. Istahdin terassituolille ottaen samalla siemauksen vesipullostani. Sisältä kuului metakka, mutta seinien armeliaasti vaimentamana.

Ulko-ovi kävi. Vilkaisin nopeasti tulijaa. Se oli Nelly, joka istahti penkille.
— Kuis sä tänne ulos tulit? hän kysäisi noin vain kysyäkseen.
— On niin hiki, valehtelin sujuvasti. — Tuolla sisällä oli niin kuuma.

Se ei ollut vale, sillä sisällä oli todellakin kuumaa ja tunkkaista, niin kuin nyt on kun on suuri määrä ihmisiä sisällä. Ja joku varmaan oli kokannut jotakin vastikään, koska keittiössä tuntui olevan aivan erityisen kuuma.

Nelly nyökkäili.
— Joo, se on heti kun on enempi porukkaa sisällä. Ja musta tuntuu ettei tuolla välttämättä ilmanvaihto toimi oikein hyvin. Tai mä en tiedä että onks sitä ylipäänsä, vanha talo ja kaikkea.

Ääntelin myöntävästi. Ei vanhojen talojen ilmanvaihto minun erikoisalaani ollut, joten mitäpä minä tuohon sanomaan. Sen tiesin, että syksyllä oli Hopiavuoressa tiivistetty ikkunoita ja ovia, mutta oliko nyt mennyt liiankin tiiviiksi sitten. Se kävi mielessä, mutten sanonut mitään.

Juttelimme siinä niitä näitä, kesän kisakalenteria, lomasuunnitelmia ja muuta sellaista yleistä. Sitten tuli se väistämätön kysymys:
— Mitäs Harrille kuuluu?

Teki mieli huokaista. Mitäpä sille, ihan hyvää kuulemma. Ratsastamassa oli käynyt säännöllisesti ja edistynytkin kivasti. Pitäisi tulla heinäkuussa Suomeen muutamaksi viikoksi. Juu, olihan se tosi kiva, totta kai.

Paitsi ettei ollut. Minua ärsytti jo etukäteen ihan suunnattomasti ajatus siitä, että Harri tulisi tänne häiritsemään minun elämääni ja olemaan siinä niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Olin löytänyt itsestäni taas uusia eikä niin imartelevia piirteitä: minä melkein vihasin Harria. Kun kerran lähti sinne Kanadaan niin pysyisi siellä sitten mukisematta. Minä olin tottunut tähän itsenäiseen elämääni.

Vaikka eihän se niin kivaa ollut, kun tunsin oloni yksinäiseksi aika ajoin. Vladimirin kanssa en ollut enää tekemisissä, mitä nyt joskus satunnaisesti tykkäilimme toistemme postauksista Facessa tai Instassa. Tiedän, että olin tehnyt hänelle vähän paskamaisen tempun jättämällä kertomatta tilanteestani. En jaksanut olla kovin pahoillani siitä kuitenkaan.
Anssille olin sanonut sen mitä aioinkin: pidä hyvä huoli Salierista ja nähdään kun tavataan, mutta siinä se. Anssi oli katsonut maahan eikä nostanut katsettaan, mutta sanonut ymmärtävänsä. En tiedä mitä hän varsinaisesti ymmärsi, koska minä en ymmärtänyt yhtään mitään. En minä sitä jäänyt kyselemään.

Minulla oli taas kaikenlaisia ajatuksia, että pitäisi repäistä jotakin. Haaveilin että pakkaisin Mortin ja Axan autoon ja lähtisin keski-Eurooppaan kesäksi, treenaamaan, kilpailemaan, elämään jonkun ihan toisen elämää. Olin melkein jo kysynyt yhdeltä uusmaalaiselta tallilta karsinapaikkaa kesäksi, mutta tajusin sitten että Vladimir asui samalla paikkakunnalla joten todellakaan ei. Kozloveille voisi varmaan mennä myös, Anice oli vähän puhunut siihen suuntaan. Se vain vaatisi viisumijumppaa ja mitä kaiken maailman papereita Mortille ja Axalle enkä nyt jaksanut semmoista.

Mitähän ihmettä sitä taas elämälleen tekisi?

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Hö! Sonjan tuntemukset on varmasti samastuttavia kaikille, vaikka tilanne olisi vähän eri. Kaikissa muissa tuntuu olevan jotain, hmm, ei nyt vikaa, mutta mätää. Ahdistaa olla yhdessä, ja samalla ahdistaa olla yksin, ja sen takia tekisi mieli repäistä. Kun katsoo keksityn hahmon tai ihan oman kaverinsa kamppailua, on helppo ajatella tai sanoa, että tyypillä on jotain sisäisesti pielessä, eikä vika ole yksinäisyydessä tai muissa ihmisissä. Jännästi sen kuitenkin unohtaa joka ainoa kerta, kun itsellä on levoton olo. Ja jos ei unohda, ei tiedä, mitä tehdä itselleen. (Nimimerkillä kesäloma alkoi juuri, enkä oikeasti tiedä mitä tehdä, kun ei täydy koko ajan tehdä turbovaihteella jotain.)

Nyt kun Sonja on todella lähdössä, toivottavasti kesä tuo hänelle uusia tuulia! Minusta on paitsi kirjoittajien, myös hahmojen puolesta ihanaa, että hahmot pääsevät näkemään nykyään paljon muutakin kuin sen yhden ei-missään sijaitsevan tallinnurkan ja näkemään erilaisia hahmoja ja tarinoita. 😀

[Sonja T.Valvoja]

Joku heikko kohta
Linjan toisessa päässä Simo naksautteli kieltään pari kertaa.
— Voi vitsit, on kyä tosi harmi.
— Mmm, mumisin myöntävästi, sillä olihan se.
— Siis oikeesti. Mut tätä se on elävien eläinten kanssa, ei voi mitään. Onks sulla ny mitä suunnitelmia?
— Mä hoidan tuon Mortin jalan kuntoon tai ainakin yritän. Katsotaan sitten tuleeko siitä miten hyvä. Ja että miten pahasti Mortti sekoaa tuohon laiskotteluun tässä välillä, se on iso kysymysmerkki.
— Meinasitsää Salieria takaisin ottaa?
— En, en ainakaan nyt vielä, ravistin pontevasti päätäni vaikkei Simo sitä tietysti nähnyt.
— No, se on tiätysti sun hevonen ja teet sen kans mitä haluat, mutta tällä hetkellä sillä ja Anssilla tuntuu menevän kivasti. Ootsää Anssiin ollut yhteyresä?
— En sen ihmeemmin, se on joskus kuvia lähetellyt ja kertonut kisasuunnitelmistaan ja tuloksia, sanoin.

Se oli totta, sillä emme me Anssin kanssa enää viestitelleet juurikaan, saati että olisimme tavanneet. Tietysti sitä taas voisi, huomasin ajattelevani, nyt kun olin takaisin Suomessa. Ehkä sitä joskus voisi, kerran tai pari tai jotain, mutta ei Anssi sillä tavalla enää kiinnostanut. Simolla toivottavasti ei ollut näistä asioista harmainta hajua.

— No kattos juu, Salieri oli kesällä muutamav viikon lairunlomalla ihan kokonaan ja tuntui että se loksautteli siellä palasia kohrilleen omalta osaltaan, meinaan sen jälkeen niiren yhteistyä ol lähtenyt ihan uusiin sfääreihin. Salierilla tiätty ei oo enää iham määrättömästi aktiivivuasia jälellä, mutta jos pysyy terveenä niin viis vuatta vois laskee hyvinki. Hyväs lykys se pääsee Anssin kanssa interiin asti vaikkem mää siitä nyt uskalla mitään iha huippuhevosta luvata sille tasolle. Mutta kelvokas suorittaja se joka tapauksessa on. Niin että jos sää annat Salierin olla viä täällä, niim mää oon kyä tyytyväinen omasta ja Anssin pualesta. Eikä tua ruuna itekään kärsivän näytä.
— Joo, mä olen sitä mieltä että se saa olla siellä, vaikkei mulla nyt varsinaista ratsua olekaan, kun Mortti on taluttelukuurilla. Etkä sitten rupea järjestelemään mulle mitään kakkosratsua, mä en nyt tähän väliin semmoista huoli.

Simo nauroi linjan päässä.
— Kyähän tuassa muutama sopiva saattais olla, mutta niin hyvää mätsiä ei oo tarjota ku Mortti oli.
— Mikä siinä Mortissa oli, että sä sitä mulle lähdit edes kauppaamaan?

Muistin tämän vanhan kysymyksen, mitä olin ihmetellyt aikoinaan Harrinkin kanssa, mutten ollut koskaan tullut kysyneeksi sitä Simolta itseltään.

— No… em mää tiärä oikeen. Mää sen kevättalvella silloin vuanna kakskyt Saksasta ostin ja toin, en ihan tiärä ittekään että mikä siinä oli, mutta joku oli. Mulla on joku heikko kohta näille täysiverisille, vaikka mää tiärän että ne tekee välillä vähäh huanosti kauppansa. Mutta sen hintapyyntö oli järkevä ja kapasiteettia löyty. Eihän se sit tahtonut oikein ensin mennä kaupaksi, parikin ostajaa kävi sitä kokeilemassa, mutta se osoittautui liian hankalaksi molemmille vaikka ihan päteviä ratsastajia olivat. Aattelin välistä että pirän sen itte, mutta sitten tuli yhtäkkiä sellainen ajatus, että sehän on vähän niinkus sää, jotenki… Se oli vaan semmonen fiilis, jota mää em pysty selittään. Sää et arvaa miten mua jännitti kun te ekaa kertaa tulitte sitä katsomaan, että miten käy, kun joskus ne samankaltaiset ei sovikaan keskenään yhtään yhteen. Mut säähän olit heti ku vanha tekijä siällä Mortin satulassa. Eikä ollut yhtään hankala, vai mitä?
— Ei kyllä ollut, se on totta. Joskus tuntui siltä, että piti vähän nipistellä itseään, että miten muka voi mennä niin helposti kaikki hevosen kanssa.

Puhelun loputtua mietin Simon lausuntoa Mortista ja minusta. Niin, olihan Mortti kovin tärkeä ja rakas, tietenkin, mutta olisiko tuossa syy siihen, miksi nyt olin niin maissa itsekin sen jännevamman takia. Kenties. Eniten pelkäsin sitä, että joutuisin luopumaan Mortista, tavalla tai toisella.

[NoaYlläpitäjä]

Ihana tarina kertomaan Sonjan suhdetta Morttiin sekä siitä miten kaikki alkoi. Niinhän se on, että kyllä kemioiden pitää kohdata ihmisten ja hevostenkin kohdalla, ja kun ne kohtaa niin se fiilis on kyllä huikea. Se tekee tottakai luopumisesta aina vain kamalampaa, ja kyllä tässä kohtaa jo toivoisi Sonjalle ihan vain pelkkää hyvää.

Tämän tarinan luettua ei voi muuta kuin pitää toivoa Sonjan puolesta yllä että kaikki kääntyy parhain päin. Tarinan loppu on niin tyhjentävä ja todellinen.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mä tulkitsen tätä tarinaa vastakarvaan, toisin kuin Noa. Jos tarinassa on kirjoitettava, että hahmo ja toinen hahmo, heppa tai mikä tahansa, ovat sielunkumppaneita tai kuin tehty toisilleen, ne eivät todella ole. Jos hahmo on sielunkumppani jonkun kanssa, se on tarinassa sanomattakin selvää. Samoin on ihan perus rakkauden kanssa: jos hahmo rakastaa toista uskottavasti, sitä ei tarvitse kertoa toiselle suoraan.

Mortti on Sonjan mielestä mahtava hevonen, se on tullut selväksi. Samoin rakkaus on tullut selväksi. Sonja itsekin tietää, että Mortti on hänelle ”täydellinen mätsi”, ja niin tietää Simokin. Mä vain silti luulen, että Sonjan kaviollinen sielunkumppani on loppujen lopuksi ihan joku muu, ja jos tai kun se lopulta löytyy, se tuntuu ruudun tälläkin puolella ihan erilaiselta. On toki tarinoita, joista Sonjan ja Mortin kumppanuus välittyy eri tavalla: aitona ja pehmeänä. Silti en vielä nytkään näe, että Mortti olisi Sonjalle niin kuin Jussi Eetulle. Eikä siinä mitään. Mullakin on ollut lemmikki poikineen, ja nyt kun on menossa koirat numero 7 ja 8, kyllä sen tuntee että koira numero 7 on se mun The Koira, vaikka muutkin on rakkaita.

[Sonja T.Valvoja]

Slowlove

I remember the future
All of the places I’ll see
I remember the faces
All of the strangers I’ll meet

Kimmo taas linkkasi uutta musiikkia kuunneltavaksi. Albumilta oli muutama sinkku jo julkaistu aiemmin ja yksi niistä oli kolahtanut melkein pakkomielteeksi asti. Joten Kimmo tiesi että olin takuulla kiinnostunut kuulemaan lisää samalta bändiltä. Kuten olinkin.

Follow me down to the river
And float down the stream
Follow me down to forever
All the time we need

Niin että hyvää musiikkia tältäkin albumilta löytyi, sen sinkkulohkaisun lisäksi. Ja ihan pahaa aavistamatta osuin sitten siihen. Kaunishan se biisi asiallisesti ottaen oli, jo pelkkä intro herätti kiinnostuksen, koska se oli kuin jostain klassisesta teoksesta. Ja muutenkin se oli rauhallisempi muiden seassa. Ei se nyt ihan slovari ollut, mutta melkein. Vähän jos olisi vielä hitaampi rytmi niin sitten olisi kyllä täydellinen.

Let’s take it slow, love
One kiss at a time, love
Move to the rhythm of slowlove
Wake up to my kind of
Love in slow-motion

Nyt se oli vain täydellinen itkubiisi. Jotenkin niin riipivä, kun alkoi oikein kuunnella. Voi kun olisikin joku, jonka sylissä voisi keinua tätä ja painaa päänsä rintaa vasten. Unohtaa että oli mitään muuta ja toivoa että se kappale jatkuisi ikuisesti. Vaan kun ei ollut ketään. Kaikki olivat kuolleet, lähteneet tai jättäneet, tai sitten olin itse tyrinyt asiani. Olin vain yksin työpöytäni ääressä, kuuntelin samaa kappaletta repeatilla ja pyyhin kyyneleitä.

(Inspiraatio ja lainaukset: BLACKBOOK – Slowlove)

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Noni, taas sitä näkee jotain uutta. Hahmo tekee kevyttä analyysiä ja syöttää sen lukijalle ja saa sen samalla kuulostamaan romanttiselta ja riipivältä. Vaikka tässä pitäisi kommentoida tarinan koskettavuutta, haluan kuitenkin ensisijaisesti kommentoida tätä yllättävää tekstilajien sekoitusta, jota en ole ennen nähnyt. Vaikka on runoa ja taideproosaa, joita joskus näkee yhdessä, niin analyysiä en ole nähnyt niiden kanssa. En olisi koskaan ennalta uskonut, että se toimisi, mutta niin vain toimii!

[Sonja T.Valvoja]

Synttärit
Kun palasin tallilta, kävin hakemassa Otsonmäen marketin pakettiautomaatista minulle tulleen lähetyksen. Se oli synttärilahja äidiltä. En malttanut odottaa edes autolle asti vaan aloin repiä pakkauspaperia jo heti ulko-ovella. Paketin muoto juorusi, että sisältä löytyisi kirja eikä se mikään ihme olisikaan. Kyllä äiti tyttärensä tiesi ja kirjahan nyt toimi aina.

Paketista tosiaan paljastui Diana Reidin Seeing Other People. Loistavaa! Olin lukenut Love & Virtuen alkuvuodesta, kun sain sen äidiltä joululahjaksi. ”Lukeminen” oli ehkä vähän väärä sana, sillä olin suorastaan ahminut sen läpi. Hyvä kirja. Australialaissyntyisen Reidin kirjoja ei ollut ainakaan näkynyt myynnissä Suomessa. Verkkokaupoista tietysti saisi kaikkea, mutta olihan tämä nyt silti eri asia kun sen oli äiti itse miettinyt, ostanut ja lähettänyt.

Kirjan välissä oli kortti, jossa luki: Birthday love and lots of big hugs.

Puhelinkin oli täynnä synttärionnitteluita. Facebook-kavereista useampi kymmenen oli sanonut jotakin, äitikin vaikka oli lahjan lähettänyt erikseen. Selasin viestejä läpi ja tykkäsin jokaisesta onnittelusta. Toivottavasti en missannut yhtään. Skrollasin seinääni vielä kertaalleen läpi. Huomenna voisi kiittää yhteisesti kaikkia onnitteluista ja silloin varmaan ainakin muutama mattimyöhäinen kommentoisi jotakin myöhästyneistä onnitteluista.

Kaksi tekstiviestiäkin oli tullut. Melkein arvasin etukäteen keiltä enkä ollut väärässä. Ensimmäinen oli Tuulalta ja Jaakolta, Jarnon vanhemmilta. Hymyilin itsekseni sille, mutta samalla tunsin jonkinlaista haikeutta. Ei sille mitään voinut, että Jarnon vanhemmista tuli aina mieleen Jarno itse. Kiva tietysti että muistivat vielä, vaikka Jarnon kuolemasta tulisi ensi keväänä kuluneeksi viisi vuotta. Viisi! Joko siitä oikeasti oli niin kauan? Jestas.

Se toinen viesti oli sitten Harrin vanhemmilta. Arvasin että hänen äitinsä muistaisi jollain tavoin kuitenkin, vaikka olimme eronneet jo puoli vuotta sitten ihan virallisesti. En tiennyt oikein mitä minun pitäisi ajatella siitä, mutta lähetin kuitenkin kiitokset paluuviestissä. Harrin vanhemmat olivat tukeutuneet monessa asiassa minuun sen jälkeen kun Harri oli lähtenyt Torontoon, mikä tietysti oli ihan loogista ja luonnollista. Nyt en sitten tiennyt oikein, että miten he pärjäsivät. Ilmeisesti jotenkuten, vaikka olin minä tässä syksyllä käynyt kerran heidän luonaan Harrin erityisesti pyynnöstä, neuvomassa uuden puhelimen käyttöä. Olihan se vähän kiusallista, mutta toisaalta autoin kyllä ihan mielelläni. Olin sanonut, että ottaisivat yhteyttä, jos tarvitsisivat jotakin apua. Kas kun se Harri nyt oli siellä Kanadassa eikä sille mitään mahtanut. He lupasivat, mutta ei sieltä mitään ollut kuulunut sen jälkeen muuta kuin nämä onnittelut nyt.

Telegramissa oli kavereiden onnittelut kuvien ja emojien kera, se oli odotettavaa, mutta Whatsappin puolella oli sitten sekä Anssi että Vladimir. Noh. Ehkä se oli odotettavissakin. Anssin kanssa kuitenkin silloin tällöin vaihtelin viestejä Salierin tiimoilta, mutta Vovasta en ollut kuullut mitään sen jälkeen kun olin hänet kesällä nähnyt lyhyesti Kultasaaressa. Miksi siis nyt? Paitsi tietysti siksi, että oli minun syntymäpäivä. Lähetin hänellekin takaisin kiitos-viestin, kuten kohteliasta oli. En tiedä olinko edes yllättynyt tai mitään, kun myöhemmin tuli taas viesti: ”Mitä sinulle kuuluu?”

[NoaYlläpitäjä]

Nämä Sonjan ihmissuhde kuviot ovat todella mielenkiintoisia. Sen lisäksi että ne ovat hyvin kirjoitettu ja selvästi mietitty hyvin, ne ovat Sonjan elämässä yhtenäinen teema joka tuo aitouden tuntua. Voisin kuvitella jonkun Sonjan todella olevan olemassa, hyvin samankaltaisessa tilanteessa.

Sonjalta kiltti teko auttaa uusien puhelimien kanssa, vaikka hänellä ei siihen mitään velvoitetta olekaan.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

No niiiin mistä vetoa niin se Vova sieltä ponkii vielä uudelleen esiin. 😀 Sehän oli liian hyvä juoni lopettaa kertailmestymiseen. Tiedä vaikka tulisi uusi kesäromanssi tai jotain muuta. Vovalla toisaalta on se lapsi, ja Sonja ei niin niistä lapsista perusta. Siinä olisi jo juttua moneen tarinaan. 😀

En tiedä olenko outo, mutta mun mielestä on täysin normaalia, että Sonja on tekemisissä Harrin porukoiden kanssa. Mikäs siinä on ollessa, jos tulee toimeen? Porukat tarvitsevat välillä apua ja Sonjaa ei rasita auttaa noin pienessä. Mä olen itse tekemisissä yhden eksän äidin kanssa, vaikka eksän kanssa ei olla millään lailla edes sivistyneissä väleissä… 😀

Siitä olen samaa mieltä kuin Noa, että Sonjan ihmissuhdekuviot on hyvin pidetty mukana. Eksiä ja nyksiä ei vain katoile, vaan historia on olemassa järjestelmällisesti.

[Sonja T.Valvoja]

Vapaa viikko
Laskin matkalaukkuni eteisen lattialle ja läppärirepun sen viereen. Potkin kengät jaloista, mutten huomannut vielä ottaa takkia pois kun kävelin asunnon läpi ja sytyttelin valoja joka puolelle. Ihan kuin minun olisi pitänyt nähdä että miltä täällä näyttikään. Vasta sitten kävin ripustamassa talvitakin eteiseen.

Markus oli lopulta hermostunut kotona nököttämiseeni. En kuulemma tehnyt mitään muuta kuin töitä ja ravasin tallilla. En nähnyt ketään muita kuin talliporukkaa ja otavalaisia, kun kävin siellä edelleen säännöllisesti syömässä. En ollut käynyt toimistolla puoleen vuoteen enkä ollut tavannut ystäviänikään. Että se sai kuulemma nyt riittää. Mortille järjestyi luotettava hoitaja, Markus dognappasi Axan viikoksi ja patisti minut Tampereelle ihan yksin, ilman mitään velvoitteita.

Tampereen asunto tuntui autiolta ja huomasin kaipaavani Axan touhukasta askelten rapinaa parketilla. Mitähän minä täällä nyt sitten tekisin?

Huomenna menisin toimistolle ja jos Stockalta löytyi, veisin sinne vaikka jonkin kakun. Olihan synttärit jääneet välistä ja muutenkin. Myynnin puolella oli kesällä aloittanut uusi Jani, jota en ollut tavannut kuin Teamsin välityksellä. Lisäksi toimiston järjestystä ja sisustusta oli pantu kuulemma vähän uusiksi tässä syksyllä. Sitäkään en ollut nähnyt, tietenkään.

Kaverikanavalle oli ehtinyt jo päivittää tulevani kaupunkiin ja siellä oli suunnitelmia valmiina: lounaalle tässä joku päivä tai ainakin illalliselle, Helenalla oli tiedossa uusi ravintola, jota oli kuulemma kovasti kehuttu. Vapriikissa oli demoskene-näyttely, joka minun pitäisi ehdottomasti nähdä. Ja Tuulensuu oli päivittänyt ruokalistaansa sitten viime käynnin, että sielläkin sopisi käydä. Tämän vuoden NääSpeksikin olisi vielä menossa muutamana iltana ja Sara Hildénillä olisi tarjolla se syksyllä kovasti kohistu Nick Caven ja Brad Pittin taidennäyttely, mikälie. Viimeistään viikonloppuna pitäisi ehdottomasti kokoontua johonkin istumaan iltaa rauhassa ja rupattelemaan. No niin todellakin pitäisi! Kaikki nämä!

Ja Anssi saisi olla ihan mitä mieltä tahansa asiasta, mutta Salieria pitäisi käydä katsomassa. Se oli kuitenkin vielä minun. En kiistä etteikö Cozminalla ratsastamisen jälkeen olisi alkanut lievästi kiinnostella Salierin hakeminen takaisin. Se tietysti olisi sinällään sääli, kun kerran sen ja Anssin yhteistyö oli alkanut sujua entistä paremmin ja ratsukko starttasi jo vaativassa A:ssa. Siis samalla tasolla kuin minä ja Mortti! Lähetin Anssille viestiä ja kysyin heidän aikataulujaan, sanoin että olisin tulossa käymään. Paluupostissa tuli ilahtuneen oloinen tervetulotoivotus.

[Ilona EronenKatsoja]

”Dognappasi” 😀

Vanha kunnon Tampesteri <3 Näissä vierailuissa on aina vähän se, että kaikkia ja kaikkea pitäisi nähdä ja tehdä sen lyhyenkin visiitin aikana niin, että päivät ovat lopulta ihan täynnä.

Ihanaa tunnelmakuvausta. Alussa korostuu se, miten tuttukin voi tuntua vieraalta, kun Sonja pitkästä aikaa palaa kakkosasunnolleen. Mukavaa kuulla Salieristakin – ties vaikka Sonja alkaisi tosissaan miettimään sen takaisin ottamista tämän vierailun aikana!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Me ollaan aika erilaisia Sonjan kanssa nyt tämän tarinan perusteella. 😀 Mä kuolisin, jos mulla olisi tuollainen lista tehtävää. Näyttää siltä, että ainakin vielä, kun suunnitelmat ovat vielä nimen omaan suunnitelmia, Sonja sen sijaan loppujen lopuksi tykkää, kun on menoa. Ja kivoiltahan ne suunnitelmat kuulostaa mustakin — jos ne saisi jakaa vaikka kokonaiselle vuodelle. :DD Sonjalle tekee joka tapauksessa varmaan ihan oikeasti hyvää tuulettua, siinä Markus on oikeassa.

[Sonja T.Valvoja]

(K-18 ajatustenvirtaa, että sori ja omalla vastuulla ja Eetu poistaa jos menee yli hyvän maun.)

Joulu
— Kai sä nyt jouluksi meille tulet, Markus oli kysynyt. Tai oikeastaan en tiedä tarkoittiko hän sitä edes kysymykseksi. Niin, olisihan se toki ihan luonnollista, että olisin joulun Otavassa, kun siellä kuitenkin oli kaikki ne, joita minä perheenäni pidin.

Mutta.

Mutta.

Mutta kun. Minulla oli taas sellainen olo, että pitäisi repäistä, tehdä jotakin epänormaalia. Ja mielellään matkustaa jonnekin, missä saisi henkistä välimatkaa näihin kaikkiin ongelmiin miehiin joihin olin taas sotkeutunut. Olisi nyt edes jotakin uusia kuvioita, mutta kun ei vaan ne samat vanhat.

Tampereella käydessäni lähdin Anssin kanssa lauantai-iltana kaupungille syömään ja senhän tietää, miten siinä kävi. Päädyimme yöksi minun asunnolleni, vaikka niin olin vannonut, että tämä sekoilu Anssin kanssa piti loppua kertakaikkiaan. Mutta jos on puoli vuotta ollut ihan yksin, niin ei siinä vaiheessa paljon nirsoile. Eikä Anssissa mitään vikaa ollut, paitsi että oli edelleen naimisissa oleva perheenisä, muuten hyvä. Oliko jollain myydä moraalia ja selkärankaa, mä tarttisin?

Sitten Harri. No, hän oli turvallisesti edelleen siellä Torontossa, mutta jostain kumman syystä olin mennyt kertomaan hänelle Mortin lopetuksesta. En edes tiedä että miksi juuri Harri, paitsi että Harri tunsi ja tiesi Mortin ja oli tietysti surullinen uutisesta. Mutta silti! Harri oli ex! Tuskallinen ex. Exille ei kerrota uutisia, exät unohdetaan ja annetaan olla ja kertakaikkiaan vältellään, jos vain voidaan.

Asiat olisivat hyvin, jos olisin vain kertonut, että Mortti on lopetettu ja Harri vastannut, että onpa surullista, otan osaa, yritä selvitä, end of story. Mutta ei: Harri oli kysellyt vähän kuulumisia, olin vastannut jotakin. Olin kysynyt itse, että mitäs Torontoon kuului. Harri kertoi töistä ja töiden ulkopuolelta. Ratsastusharrastus oli jatkunut sillä samalla tallilla, missä viime jouluna kävimme. Se sentään oli kiva kuulla. Siis ihan oikeasti kiva.

Sen illan jälkeen olimme viestitelleet muutenkin, ihan lyhyesti ja korrektisti vain, mutta vähän joka päivä. Ehkä Harri halusi tarjota jotain seuraa tai lohtua. Tai! Ehkä hän osasi laskea, että paluuseensa oli vajaa vuosi aikaa ja nykyään nämä vuodet kuluivat niin nopeasti että kohtahan se syyskuun alku olisi. Sitten Harri olisi taas täällä Seinäjoella! Että jospa hän ajatteli, että voisi alkaa vähän lämmitellä suhteita tähän suuntaan.

Olin minä miettinyt sitä itsekin, että mitä sitten kun Harri palaa. Pitäisikö antaa tilaisuus, pitäisikö yrittää uudestaan? Eihän Harrissa mitään vikaa ollut, edelleenkään. Minussa kyllä oli senkin edestä, kun olin mennyt vehtaamaan useamman kuin yhden miehen kanssa Harrin lähdettyä ja Anssin kanssa varsinkin vieläpä ihan säännöllisesti. Silloin ei ollut morkkista, kun olin liian kiireinen perustellessani toimintaani itselleni ja keksiessäni kaikenlaisia hyviä syitä siihen, miksi Anssia ei kannattanut heivata kuvioista pois. Nyt jälkikäteen omatunto kolkutteli kyllä, mikähän logiikka siinäkin oli.

Mutta niin. Olin tehnyt paskamaisen tempun Harrille, vaikkei hän sitä tiennytkään. Jos tästä nyt jotakin uutta pitäisi alkaa kehitellä, niin rehellisyyden nimissä minun pitäisi tunnustaa tekoseni Harrille. En minä voisi olla muuten. Ja se olisi siinä sitten. Harri tuskin voisi antaa anteeksi ja miten paljon se häntä satuttaisi. Vähemmällä tuskalla selviäisi, jos vain sanoisi suorilta ”Ei” eikä selittäisi sen enempää. Ei tällä ollut tulevaisuutta.

Toisaalta enhän minä tiennyt, jos Harri palaisi Kanadasta naisen kanssa. Palaisikin, ei tarvitsisi miettiä tätä edes teoriana.

Eikä kahta ilman kolmatta. Tänäkin vuonna Vladimir järjesti itsenäisyyspäivän juhlat ja olin ilmoittanut tulevani. Sitten unohdin koko jutun, kun Mortin jalka ja lopetus veivät kaiken aivokapasiteettini. En siis muistanut edes perua ja Vova oli kuitenkin varannut minulle oman huoneenkin, kun olin pitkämatkalainen. Juhlafiiliksessä oli vähän tekemistä, mutta se oli kyllä ihan hyvä tehdä jotain muuta, nähdä joitain muita ihmisiä ja puhua jostain ihan muusta. Kyllä iloinen kuoharihiprakka kotona nököttämisen voitti.

Vladimir oli viime talvena kuvitellut jo ties mitä, saavansa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Sitten kun sain kakaistua ulos faktat siitä, että olin edelleen suhteessa Harrin kanssa (silloin vielä!) ja että prinsessaa ja puolta valtakuntaa ei ollut tulossa, hän oli pahastunut siitä. Ymmärsin kyllä ja tiesin tehneeni hänelle(kir) rahtusen ruman tempun. No, ilmeisesti vanhat kaunat olivat hapertuneet olemattomiin, koska sen verran sydämellinen oli vastaanotto. Ja tällä kertaa tein selväksi ennen lähempää kontaktia, että vaikka teknisesti ottaen olinkin sinkku ja Suomessa, en voinut tai uskaltanut luvata mitään sen enempää, en ainakaan vielä. Sekin kelpasi Vovalle. Oliko hänellä kuitenkin jotakin toiveita tai haaverepaleita johonkin suuntaan, en tiennyt.

Niin että jos sitä yrittäisi vaikka hommata äkkilähdön Khao Lakiin jouluksi.

[Ilona EronenKatsoja]

Eihän tässä siis ole mitään sellaisia yksityiskohtaisesti kuvattuja tapahtumia, jotka tekisivät tästä jotenkin sopimattoman tekstin. Tämä on kirjoitettu hauskasti Sonjan sarkastisella ja itseironisella kertojaäänellä. Tutuissa henkilöhahmoissa säilytään edelleen. Tämän lukeminen tuntui vähän samalta kuin se, kun kuunteli nuorena hyvän kaverin tarinoita tämän miesseikkailuista korvat hörössä, kun itsellä oli rutiininomainen ja tylsä urheilijaelämä, ja sitten sitä pian tunsi kaverin suhdekuviot melkein paremmin kuin omansa. Kyllähän toisen ihmisen yksityiselämään pääseminen on aina kiinnostavaa, ja kaikki tuntuu jännemmältä toisen kertomana.

Tämä tarina kertoo Sonjasta aika paljon ihmisenä: näennäisen asiallisen ja rauhallisen ulkokuoren alle voi kätkeytyä kaikenlaista. Tavallaan tämä tuo Sonjaan sellaista tiettyä syvyyttä ja särmää, jota hahmoissa haluankin nähdä, jotta saan niistä kiinni. Moni kirjoittaja ei haluaisi millään kirjoittaa hahmolleen lainkaan heikkouksia, mutta ajoittainen epätoivoisuus ja huonot valinnathan ovat realistinen osa ihmisenä olemista.

Mutta toisaalta sitten. Pettämistä esiintyy joo kaikkialla elokuvissa ja kirjoissa, ja niin esiintyy paljon pahempaakin. Mutta kun itse on tullut petetyksi tai kun on nähnyt läheltä jonkun perheen hajoavan ja lasten kärsivän ja päätyvän terapiaan sellaisen takia, niin en ihan tiedä, onko se oikeasti aikuisten ihmisten maailmassa sellainen sivulauseessa naurahtaen heitetty juttu se pettäminen. Siis kun puhutaan perheellisistä ja naimisissa olevista. En tiedä. Ehkä joku muu tietää. Itsessään aiheestahan saa kyllä ehdottomasti kirjoittaa, ja oon itsekin kirjoittanut. Tunteita herättäviä asioita on tärkeääkin käsitellä taiteessa. Mutta sillä kai on väliä, että miten sen tekee. Toisaalta tämähän on Sonjan päiväkirja, jonne hän saa kirjoittaa mitä haluaa, ja jos joku sitä lukee, niin se on sitten lukijan omalla vastuulla. 😀

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Me kirjoitetaan mitä me halutaan, sanon minä. (Joo se sama minä, joka oli joskus pää auki ht.netissä, että kuka muka kirjoittaa virtuaalihevostallilla muusta kuin hevosista. Onneksi ihminen kasvaa ja kehittyy, vaikka olisi ääliö.)

Tämä tarina aiheutti mussa sellaisen reaktion, että miten nämä mieskuviot kuulostavatkin tällä tavalla yhteen summattuina ja muiden tämän tarinan ajatusten kanssa yhdessä tutuilta. Sitten se iski. Sonjan ajatus kulkee nyt samoja ratoja kuin yhden mun ihanan kaverin puheet välillä. Sitten mä aloin spekuloimaan, että mitä jos, mitä jos, mitä jos Sonjalla on muuten ADHD. Sitä ei liian usein huomata tytöistä tai varsinkaan aikuisista naisista, ja kuulemma se on yksi suuri juttu, joka ajaa mun kaveria ihme tilanteisiin, vaikka se teoriassa on korkean moraalin ihminen.

Mitä pettämiseen ja Ilonan kommenttiin tulee, niin taidan liikkua ihmeellisissä piireissä tai sitten pettäminen tosiaan on aika lailla sivulauseessa kuitattavaa. Mulla on sellainen kuva, että maailmassa on oikeasti aika vähän parisuhteessa olevia/olleita ihmisiä, jotka eivät ole pettäneet. Tunnen ehkä kourallisen. Meidänkin kaveriporukassa on puhuttu pettämisestä. Yksi tyyppi katuu syvästi, mitä teki nuorena ja tyhmänä. Mä en ole pettänyt ketään, mutta tullut kerran petetyksi. Ystäväpariskunnan avioliitossa ei ilmeisesti ole pettämistä. Lopuille pettäminen ei tunnu olevan kauhean suuri ongelma. Myös muut aikuiset puhuvat samaan malliin, ja musta se on aika hirveä asia. Taiteessa kaikesta pitää saada puhua, ja usein taide mukaileekin oikeaa maailmaa. Sonja ei kuitenkaan ohita tekojaan olan kohautuksella, vaan ajattelee tehneensä väärin ja välillä ihan soimaa itseään siitä. Musta tämä lähestymistapa on kivempi kuin olankohautus, vaikka ihan joka lähestymistapa on sallittu taiteessa.

[Sonja T.Valvoja]

Kun ei ole hevosta, ei ole mitään
Mortin lopetuksesta on kulunut viikko ja nyt on jo aika selvää, ettei tällaista elämää ole. Pyörin vain kotona kuin yksinäinen herne saavissa enkä saa mitään aikaiseksi. Päivissä ei ole mitään kiinnekohtaa, ei mitään rutiinia tai rakennetta, kun ei tarvitse mennä tallille. Aika usein kyllä lähden Hopiavuoreen kuitenkin. Olen ratsastanut siellä Barnumilla pari kertaa ja Jussilla kerran, kun Eetu ei ehtinyt ja Outi ei pystynyt.

Ajattelin alunperin, että ehkä voisi harkita jotakin hevosiin liittyvää kevään korvalla sitten taas, jos siltä tuntuu. No, siltähän tuntuu enkä todellakaan jaksaisi odottaa kevääseen asti. Mutta hevosen hankkiminen on niin iso juttu, ettei sitä voi kiireellä tehdä. Voi siis olla että tässä joutuu kuitenkin kärvistelemään kevääseen asti ja tiedä vaikka kauemminkin.

Vaikka voisinhan minä vuokrata jonkin hevosen. Tai ottaa ylläpitoon, jos vain jostain löytyisi sopiva. Olen niin Salierin ja Mortin pilaama, että ihan mikä tahansa ei kelpaa. Tarttee olla laadukas, hyvä kouluhevonen, suht pitkälle koulutettu, isokokoinen, järkevä eikä siitä ole ikinä haittaa, jos on vielä nättikin. Niinkuin Mortti oli. Ja luonnollisesti terve ja hyvätapainen ja mitä kaikkea. Onhan siinä vaatimuksia kerrakseen!

Vai pitäisiköhän kysellä Royal Gardenista tai vaikka lähteä käymään siellä? Riziä tuskin myyvät, kun on jalostusori ja kaikkea. Ja voisihan olla että se on pikkuisen liian vaativa ja pikkuisen liian korkealla tasolla minulle. Ehkä siellä olisi joitain muita.

Tietysti voisin Simollekin vihjaista, että ilmoittelee, jos haaviin osuu jotakin sopivaa. Tähän mennessä olen tiukasti sanonut, ettei mitään uusia tarjouksia tähän osoitteeseen, mutta saahan sitä mieltään muuttaa. Simolta varmaan löytyisi ihan lupaavia tapauksia ja hän kuitenkin tietää, mikä minulle sopii.

Salieri sitten… Minä oikeastaan haluaisin sellaisen hevosen, jolla voisi ratsastaa peräti tavoitteellisesti, ehkä kilpaillakin (joo morjes, mikä minua vaivaa?) ja Salieri ei jotenkin sovi siihen kuvaan. Vaikka onhan se ihan hyvin kilpaillut Anssin kanssa, mutta minulle se on aina se kullanmuru, astetta tasokkaampi harrastehevoseni. Eli pitäköön Anssi Salierin niin kauan kuin haluaa, kun heillä kerran menee hyvin.

Marshallin vanhemmat kutsuivat minua jouluksi käymään. Kai Anice ajatteli että olen ihan yksinäinen ja nyt vielä ilman hevostakin. Kilttiä häneltä. Kiitin kutsusta, mutta en nyt jouluna lähde ainakaan Venäjällä käymään. Sen sijaan ensi vuoden puolella voisi. Pääsisi ainakin ratsastamaan ammattilaisen silmän alle ja tiedä vaikka jos heiltä tai heidän kauttaan löytyisi jotakin kiinnostavaa. Pitää ehkä lähettää sähköpostia Anicelle ja mainita asiasta.

Mutta taas kello on tulossa kaksi iltapäivällä ja minä käyn levottomaksi, kun oikeastaan pitäisi lähteä tallille, mutta ei ole mitään syytä. Axa myös on ihan sitä mieltä, että tarttis mennä. Lähden Axan kanssa ulos ja se tietysti suuntaa heti autolle. Minulla kestää vähän aikaa saada houkuteltua se pois. Voi tyttö-kulta kun maailma on nyt tällä tavalla rikki.

[Ilona EronenKatsoja]

Tämä on juuri sellainen pohdiskeleva teksti kuin päiväkirjamerkinnän kuvittelisi olevan oikeastikin. Kutkuttavaa tämä uuden hevosen hankinnan suunnittelu! Ja oikein kilpahevonen, ai että! Kyllä uuden hevosen valitsemisprosessi varmaan piristää ja vie ajatuksia muualle Mortin poismenosta. Siellä on varmaan joka toinen kaveri kohta tyrkyttämässä omaa tai tuttunsa hevosta, kun sana Sonjan hevosenostoaikeista leviää. 😀 Ja kun Sonjalla on sekä rahaa että kytköksiä, niin hieno peli varmaan saadaankin Hopiavuoren hevoslaumaa vahvistamaan.

Varsin kuvaavaa, että koira on tottunut hevosenomistajan päivärutiineihin siinä missä Sonjakin. Voi koirat, kun se maailma todellakin menee rikki silloin, kun arki yhtäkkiä muuttuu!

En tiedä, onko ”yksinäinen herne saavissa” joku ihan oikea yleisesti käytetty sanonta, mutta en muista ennen kuulleeni moista. Hauska! 😀

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Taas Sonjan ajatukset menevät niin tutulla ja mulle loogisella tavalla. Joskus kuulee, että jokin aika on jotenkin ”liian pian”, kun ajattelee uutta lemmikkiä vanhasta luovuttuaan. Mä en usko sellaiseen. Menikö siinä montako päivää, että soittelin meidän Juusosta, kun Nisu jäi yksin? Me tarvittiin Nisun kanssa lemmikki, vaikka surtiinkin Taavia.

Suru näyttäytyy mullekin rutiinien muuttumisena ja omituisena ahdistuksena siitä. On niin tyhjä olo, kun ei saa tehdä samoja asioita ja samalla lailla, kuin on jo kauan tehnyt. Koiran menettämisessä kauheimpia hetkiä oli ne, kun laittoi vain yhden ruokakipon, tai kun mua seurasivat vain yhdet askeleet, tai kun Taavin kanssa olleet harrastukset jäi pois. Sitä luulisi, että pahinta on, kun yrittää nukahtaa, ja varmaan joillekin onkin. Tämä, kun koira on menossa autoon, kun se kuuluu rutiineihin, kuitenkin vetoaa just muhun ja koskettaa just mua lukijana.

Sonjan suruajan teksteistä on tullut mulle tosi tärkeitä nyt, kun se suree lemmikkiään. Jotenkin ne auttaa mua ajattelemaan omaa prosessiani lemmikin kanssa. Ajoituskin on sattumalta just tälle lukijalle hyvä. Vuosi sitten tämä olisi ollut mulle liian rankkaa kaikessa tuttuudessaan. Taiteella on ihmeellinen voima parantaa ja tarjota samastumiskohteita, ja tämä tarina on oikein malliesimerkki siitä.

[Sonja T.Valvoja]

Fiilis, ratsastettavuus vai hyvä paketti?
Niin minä sitten lähetin Simolle viestiä, että jos tulee jotakin kiinnostavaa hevosta kiikariin, niin ilmoittelee. Että olisi tällä kertaa ihan tieten tahtoen verkot vesillä. Eka kerta se minulle oli, kun olin ihan tosissani hevosta ostamassa. Salierin hankinta aikoinaan oli vähän niinkuin pakko ja Mortti oli sataprosenttinen vahinko. Mutta nyt siis: hevosen ostoon.

Simo ei aikaillut vaan soitti ja ilmoitti minun olevan enemmän kuin tervetullut tallille käymään. Kaikki on tarvittaessa myynnissä, vaikka paita päältä, jos sen haluan jostain syystä. Tarjolla olisi useampi ihan varteenotettava kouluratsuntekele, joita voisi vakavissaan kokeillakin. Niin minä pakkasin ratsastuskamat autonperään, Axan vöihin ja lähdin kohti Tamperetta kun kerran ei tarvinnut edes järjestää hoitajaa kellekään.

Simon tallilla tunsin katseita selässäni, kun tietysti sana oli jo levinnyt että tälle ja tuolle hevoselle on tulossa koeratsastaja. Ei sen sinänsä pitänyt kellekään mikään yllätys olla, sillä Simo oli ennen kaikkea hevoskauppias, mutta tietysti jokainen Simon hevosella ratsastava pelkäsi juuri sen oman ratsunsa puolesta. Ja niin yksi jos toinenkin mulkaisi minua vihamielisesti, tai ainakin kuvittelin niin.

Ensimmäinen puoliveritamma oli vähän äksy hoidettava eikä se ratsunakaan tuntunut kovin yhteistyöhaluiselta. Simo sitä kommentoikin, että sen kanssa kestäisi jonkin aikaa päästä sinuiksi, vaikka kapasiteetikas hevonen se oli. Siitä ei mikään miellyttävä kuva jäänyt noin pintapuolisesti, mutta panin sen kohdalle mieleeni kysymysmerkin. Mistä sen tietää vaikka kyseessä olisi varsin kivakin tamma, kunhan tutustuttaisiin.

Toinen oli se Salierin tarhakaveri, Eki. Se oli edelleen niin komea että aivot heitti volttia pelkästä näkemisestä, mutta selästä käsin se ei vakuuttanut. Hyväluonteinen kyllä ja miellyttämisenhaluinenkin, mutta vaikutti hieman raskassoutuiselta. Eteenpäinpyrkimystä puuttui eikä sellainen ollut minun hevoseni.

Kolmas oli taas tamma, jolla sitä eteenpäinpyrkimystä oli vähän liiankin kanssa. Se reagoi isosti kaikkeen, oli se sitten huolimaton apu tai jokin ulkopuolinen häiriötekijä. Silmänvalkuaiset vain vilkkuivat kun taas mentiin. Simo huomautti sen olevan vartti-täysiverinen ja huomasin ennakkoluulojeni täysiverisiä kohtaan heräilevän, vaikka Mortti olikin ollut niin hieno ja hyvä ja täysiverinen. Silti tammasta jäi tietynlainen hyvä fiilis. Haastavaltahan se tuntui eikä minulla ollut juurikaan kokemusta tammoista, mutta ehkä sen kanssa selviäisi. Varovainen plussa tälle ja nimi mieleen, se on Manta.

Neljäskin oli ihan ookoo, nuorehko FWB-ruuna, jonka kanssa en suoraan pääsisi vielä mihinkään vaativiin luokkiin, mutta aikanaan siitä kyllä sukeutuisi hyvän ratsastajan kanssa ihan varteenotettava kouluratsu, Simo oli varma siitä. Varmaahan toki ei hevosten kanssa ole olemassakaan, mutta lupaavalta se kuulosti ja tuntui. Fiksu ja järkevä tapaus muutenkin, ei ehkä ihan sitä mitä minä hain, silti sama varovainen plussa myös tälle.

Illalla kotona pyörittelin hevosten tietoja, kuvia ja videoita, joita Simo oli koeratsastuksista ottanut ja yritin muistella tarkkaan, miltä mikäkin hevonen tuntui. Huomenna menisin kokeilemaan vielä muutama hevosta lisää. Vielä näistä ei yksikään tarjonnut sitä samaa fiilistä kuin Mortti aikoinaan vaan en tiedä kannattiko tällaisessa asiassa mennä varsinaisesti fiilis edellä. Ihan kivoja hevosia nuokin pari vähintään olivat, mutten tiedä oikein mitä minun pitäisi hakea, sitä kokonaisfiilistä vai hyvää ratsastettavuutta vai järkevintä pakettia vai lupaavinta sukua vai jotain muuta. Tämä ei näyttänyt lainkaan yksinkertaiselta savotalta.

[Outi HalmeOsallistuja]

Ai että, ihanaa että Sonja on jo hevoskaupoilla! Ja tosi hauskaa lukea koko prosessista ja siitä millaisia hevosia Sonja päätyy kokeilemaan. Miten se onkin aina melkein minkä tahansa asian kanssa niin, että kiinnostavia juttuja tulee vastaan silloin kun ehkä vähän katselee tai ei edes katsele ollenkaan, mutta kun on ostohousut jalassa niin yhtäkkiä kaikessa onkin vähän jotain vikaa. Toisaalta Sonjankin kokemus on karttunut ja varmasti hänelläkin on parempi käsitys nyt siitä, mitä etsii kuin vaikka Salierin kohdalla. Edelleen mielenkiintoista kyllä nähdä, miten tässä käy 🙂

Ja luulen että hevosen kohdalla voisi toimia hyvin sama filosofia, mitä itse yritän isojen hankintojen kohdalla noudattaa. Jos joku asia on vain ehkä, niin silloin se tarkoittaa ei ja jotenkin ”sen oikean” kyllä tunnistaa 😀 joskus tällä periaatteella saa kyllä etsiä pitkään…

[Ilona EronenKatsoja]

Minustakin on tosi kiinnostavaa seurata, millaisen prosessin ja kriteeristön kautta se oikea hevonen sitten lopulta löytyy. Sonjalla jatkuu edelleen hevosrintamalla kypsän analyyttinen ajattelu, jossa kaikki hevoset ovat lähtökohtaisesti samalla viivalla, eikä esimerkiksi Ekin upea ulkomuoto pelkästään riitä viemään Sonjaa mennessään. Kuulostaa siltä, että tässä ollaan menossa järki-kavioliittoon, eikä säntäillä suinpäin: ehdokkaita tarkastellaan varsin monipuolisesti ja objektiivisesti, eikä niinkään tunnepuoli edellä. Se on realistista, koska harvoin vieraan hevosen kanssa oikeassakaan elämässä klikkaa heti, ja sitä muutenkin tulee arvioitua päällisin puolin juuri niiltä osin kuin tarinassa kuvailtiin. Saa nähdä, tuleeko meitä vastaan vielä jokin tunteita herättävä tai muulla tavalla joukosta erottuva hevoskandidaatti, vai nähdäänkö hevosen muovautuvan ratsastajalleen täydellisen sopivaksi vasta myöhemmin ajan kanssa. Kumpi tahansa kuulostaa varsin kiinnostavalta tulevaisuudelta, ja odotan kyllä innolla seuraavaa jaksoa.

[MarshallOsallistuja]

Jostain syystä tykkään hirviästi näistä tarinoista kun saa seurata hahmojen hevoskaupoilla seikkailua, ensin Ilona ja nyt Sonja. Vaikka syy näiden taustalla onki vähemmän mukava.
Karvan verta osuin oikeaan, kun yksinäni ehdein lottoamaan että Sonja varmasti palaa aikasemmin tekstissä vilahtaneen Ekin luo. Sonjalla on kyllä kivan laskelmoiva ajattelutapa, että tarkastelee koeratsastettavia todella laajana kokonaisuutena, ja vielä kotonakin iltapuhteina käy tarkasti läpi päivällä kokeiltuja hevosehdokkaita.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Jostain se on liikkeelle lähdettävä. En uskokaan, että kovin usein käy niin, että ekoista koeratsastettavista löytyy se juuri oikea hevonen, kun etsii tietynlaista.

Tämä teksti esittelee Sonjan koeratsastamat hevoset. Hänen suhtautumisensa niihin jää taka-alalle. Sonja kommentoi kyllä hevosia, mutta ei mitenkään tunteella, vaan ennemminkin faktoina. Tämä kertonee siitä, miten Sonja tietää, mitä on etsimässä, ja se, mitä etsitään, ei ole pelkkä lemmikki, vaan myös pari urheiluun. Siinä on turha heittäytyä rakastumaan suin päin ekaan kahdidaattiin, vaikka Ekin kohdalla se olisi periaatteessa voinut olla ihan mahdollistakin. 😀

[Sonja T.Valvoja]

Pahempi kuin Tinder
Se kahvilan tarjoilijatyttö tervehti jo kuin hyvääkin tuttua. Olihan se totta, että tämä oli jo kolmas kerta parin viikon sisään. Ja taas olisi eri mies tulossa. Päätin selittää:
— Taas Tinder-treffit tiedossa, sanoin hymyillen.
— Aaa, aivan! tyttö huudahti ymmärtäväisesti. — No tännehän niitä on hyvä tuoda.
— Joo, no, tämänkertainen tapaus ehdotti eka ABC:tä, sanoin äänellä, josta kuulsi syvä epäusko ja lievä iva.

Tyttö tirskahti kämmeneensä mutta pyysi heti anteeksi.
— Älä suotta, reagoin itse samoin.

Siitä tarjoilijatar varmaan osasi laskea, että odotukset eivät tällä kertaa olleet kovin korkealla. Niinkuin eivät olleetkaan. Olin asentanut Tinderin ja lähtenyt katsomaan, mitä siellä oli tarjolla. Tarjontaa oli, mutta tunnetusti määrä ei korvaa laatua. Muutama ihan lupaavan oloinen tapaus oli ghostannut, ”mitä kuuluu”-kyselijät olivat vähän pitkästyttäviä, jotkut kirjoittivat niin kamalan huonoa tekstiä, että puolet piti arvata ja jotkut eivät selkeästikään olleet viitsineet lukea profiiliani edes läpi.

Se ensimmäinen treffikaveri kertoi ulkomaanmatkoistaan, joita oli ollut peräti kaksi (ja tyyppi oli päälle nelikymppinen): toinen Viroon viinalastia hakemaan ja toinen Viipuriin, en kysynyt mitä sieltä haettiin. Kummassakin oli ollut ihan kivaa, paitsi että oli ulkomaalaisia niin paljon. Tallinnan vanhakaupunki? Jaa että mikä? Puhumattakaan siitä äimistyksestä, kun sanoin asuneeni kesän ulkomailla. Ei siitä sen enempää.

Toinen meni laukaisemaan suustaan sen kaikkien turnoffien isän ja äidin: ”Hehe, mä en leiki ruualla”, kun tuli puhe hevosharrastuksesta. Minä olen kuullut tuon saman ”vitsin” jo lapsena ja vanha ja huono se oli silloinkin. Ei jatkoon.

Tämänpäiväinen oli ihan kelvollisen näköinen, muttei päässyt siitä ABC:stä ylitse. Siellä olisi saanut ihan yhtä hyvää kahvetta ja pullaa ja paljon halvemmalla, että ihan turhaan tultiin tänne maalikylille. Juu tiedän, ABC:t puolustavat paikkaansa kyllä ja hyödynnän niitä itsekin matkalla kun ne ovat yleensä luotettavia taukopaikkoja. Saa tankattua sekä itsensä että auto ja vessojen siisteystaso on yleensä vähintään välttävä. Mutta treffipaikkana, voi Mooseksen munat! Lähetin illalla viestin, että eiköhän tämä ollut tässä, hyvää loppuelämää.

Ajattelin poistavani koko Tinderin, sillä tässä oli oikeasti paljon pahempi savotta edessä. Anice oli koostanut oikein ison kansion, jossa oli tietoja myytävistä hevosista heiltä ja lähiseudulta. Samalla vaivallahan kävisin katsomassa vähän muitakin myyntihevosia, kun kerran itärajan taakse lähdin. Selailin kuvia, tietoja, Anicen kommentteja, röntgen-kuvia, sukutauluja ja videoita. Tykkäsin ainakin pintapuolin tosi monesta hevosesta, sillä moni muistutti kovasti Barnumia ja Barnumia olin aina vähän salaa ihaillut. Se oli kevyt, kaunis, herkkä, hyväliikkeinen, kipinöivä, muttei mahdoton. Sellaisen hevosen kun saisi itsekin!

Ja oi! Joukossa oli yksi nuori orlov-ori, Kozlovien oma kasvatti. Vähän liian nuori minun makuuni, mutta oli pakko tarkistaa, että ei kai vain Stanimir ollut isänä. Ei sentään, huh. Jos olisi ollut, olisi saattanut käydä todella, todella köpelösti… Kaunis se kyllä tämäkin nuorukainen oli, joten ehkä sekin pitää katsastaa, jos ei muuten niin huvikseen.

Muuten tarjonta koostui lähinnä puoliverisistä ja niistä venäjänratsuhevosista, mutta löytyi seasta yksi täysiverinen ja pari eksoottisempaakin eläjää sen orlovin lisäksi, niitä marwarinhevosia ja yksi ahaltek, sellainen kermanvaalea kummitushevonen. Se täysiverinen oli tosi kivannäköinen tamma, katselin sen kuvia ja videoita. Näytti liikkuvan kauniisti ja kevyesti ratsastajankin alla, joten sen voisi todellakin kokeilla. Aika moni niistä puoliverisistäkin sai paperilla plussan, saa sitten nähdä tuleeko jostain oikein hyvä match.

[Ilona EronenKatsoja]

Siis selvästikin kunnollisen miehen löytäminen on paljon vaikeampaa, kuin hyvän hevosen löytäminen. 😀 Miestarjonta ei kieltämättä hirveästi houkutellut, mutta ai vitsit noi hevosehdokkaat! Täykkäritammaa odotan erityisen innolla, ja kyllä toi orlovikin kutkuttelee.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Heh. 😀 Hauskasti rinnastettu hevoskaupat ja Tinder toisiinsa. Ja molemmista luotu kuvaus on just sellaista, mikä mun mielessä niistä on, vaikka kokemusta ei ole kummastakaan. Onneksi Tinder ei ole niin vakava asia kuin hevoset, hehe. 😀

Ainakaan hevosten suhteen Sonjalla ei onneksi ole sitä vaaraa, että joutuisi jotenkin tyytymään siihen, mitä saa. Hänellä on tukijoukkoja hevosen hankinnassa aina Kozloveilla asti, ja kun oikea löytyy, niin se ei ainakaan heti ole rahasta kiinni. Mulla on odotukset korkealla: varsinkin kun hevosta katsellaan ja kypsytellään näin ihanan rauhassa!

[Sonja T.Valvoja]

Joulupukkia tuuraamassa, versio 2022
Olin lykännyt ja lykännyt tätä asiaa, miettinyt välillä jos ehkä pitäisi vain antaa olla. Eihän asia enää minulle kuulunut, mutta olisihan se nyt toki kohteliasta. Lopulta kysyin Harrin mielipidettä siitä, jos veisin hänen vanhemmilleen joululahjaksi vähän riistalihaa ja ehkä joulukukan tai vaikka lahjakortin. Harrin mielestä se oli ihana idea, että jos vain suinkin viitsisin niin…

Sitten mietin kaksi päivää, että pitäisikö ilmoittaa etukäteen tulevansa (Harrin äiti kuitenkin stressaisi kahvipöytää ja kaikkea) vai käydä yllättäen (Harrin äiti kuitenkin stressaisi kun ei ollut sitä kahvipöytää tarjota). Siihen en enää Harrilta kysynyt neuvoa vaan päätin lopulta soittaa. Harrin äiti vaikutti ilahtuneelta ja toivotti tervetulleeksi, hän keittäisi kahvit ja teet sitten (arvasin).

Sormet jäässä kaivelin pakastimestani lihoja. Jauhelihaa ainakin muutama paketti, se meni aina. Kulmapaisti mukaan myös ja tuosta erikoisempana peuran kylkirivi. Muistaakseni he pitivät maksastakin, joten sitäkin voisi viedä, vaihtelua sekin. Ja vaikka tuosta vielä yksi kokonainen sorsa, kun Harrin äiti osasi lintua kyllä laittaa ruuaksi. Hmm, toivottavasti heillä on pakkasessaan tilaa. Lisäksi otin mukaan vielä pienen suklaarasian ja ostaisin matkalta myös joulukukan sitten vaikka. Liioitellaan nyt sitten kunnolla ja toisaalta tämä aika nousseine hintoineen kyllä iski eläkeläisten kukkaroon lovea. Että ehkä ja toivottavasti menee ihan tarpeeseen.

Varsinkin lihojen vastaanotto oli niin ilahtunut, että tunsin piston sielussani: olisinhan voinut tuoda jotakin jo syksyllä, ihan muuten vain. Kun sitä riistalihaa nyt oikeasti oli ja jos vahingossa pääsi loppumaan, niin Otavan pakastimista sai aina lisää.

Kahvipöydässä en puhunut pahemmin itsestäni vaan kuuntelin heidän huoliaan. Kaiken kallistuminen tosiaan näkyi ja tuntui heillä eri tavalla kuin minulla. Olivat päättäneet luopua autostakin, tosin pääsyy siihen kuulemma oli se, että Harrin isän näkö alkoi heiketä. Kyllä lääkäri oli vielä viimeisimmässä tarkastuksessa antanut luvan ajokortin uusimiselle, niin häntä itseään vähän jo epäilytti. Minusta tämä oli tosi kunnioitettava päätös, vanha bussikuski kuitenkin ja ikänsä autoa ajanut. Ihan varmasti siitä luopumisessa oli henkinen kynnys.

— No tottahan se vähän, hän kuittasi huolettomasti. — Mutta kattopas tyttö, kun siinon sekin, että kun sitä autoa on koko ikänsä ajanut ihan omiksi tarpeikseen. Ja kun täällä kauppa on alakerrassa ja muut palvelut kivenheiton päässä, niin ei tässä nyt oikein sitä autoa ikäväksi käy. Kyllähän se tämän muutaman vuoden täällä oli jo niin pienellä käytöllä, että olisi kohta ruostunut paikoillensa, kun minen ole ikinä uskonut oikein huviajeluihinkaan.

Myönsin perustelut oikeiksi ja olihan siitä ollut puhetta jo aiemminkin, että jos myisivät autonsa. Nyt oli sitten sopiva hetki. Vannotin heitä kuitenkin, että soittaisivat, jos kuitenkin tarvitsisivat autoa, kyllä minä voisin tulla kuljettamaan. Harrihan ei kuitenkaan vielä palaisi miltei vuoteen. Että vaikka en nyt enää seurustellutkaan Harrin kanssa, niin kyllä ihmistä piti auttaa hädän tullen. He lupasivat, mutta niinhän he olivat luvanneet aina.

Koin minä yllätyksenkin sillä vierailulla. He kyselivät minunkin kuulumisiani ja piti sivulauseessa sanoa, että kävi nyt sillä tavalla että se minun hevonen ei siitä jalastaan toipunut vaan rikkoi sen toistamiseen ja se piti lopettaa. Harrin äiti äityi siunailemaan, että voi miten kurjaa, niin kaunis hevonen oli ja enkös minä ihan vakavissani kilpaillutkin sillä. Myönsin kilpailemisen toki, mutta jäin miettimään, että mistä hän tiesi miltä Mortti näytti. Minun ei kuitenkaan tarvinnut kysyä tätä erikseen, sillä hän kuulutti Harrin joskus näyttäneen kuvia ja jotain videoitakin heille Mortista ja minusta kilpailemassa. Että kyllä se oli näyttävä hevonen, sellainen tulenvärinen ja siro. Minulle nousi vähän pala kurkkuun tästä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mulle tulee tästä tarinasta niin surku. Kuvittelen Harrin vanhemmat venyttämään penniä ilman autoa, jolla kulkea, mikä sulkee heidät aika pieneen elämänpiiriin täällä periferialla. Edes Seinäjoellahan julkinen liikenne ei nimittäin oikeasti toimi, vaikka siellä pari bussia ajeleekin. Samoin tulee surku Sonjalla, joka huomaa Harrin vanhempien puheesta juurikin kaiken kallistumisen. Tämä on valitettavasti ihan tosielämää just nyt monelle. Osalla riittää sama raha kalliimpaan ruokaan, kun osaa säästää. Osalla ei valitettavasti ole enää mitään, mistä säästää. Pysyisivätpä Harrin vanhemmat nyt edes terveinä, ettei olisi sellaisiakin huolia, ja palaisipa Harri nyt sitten vuoden kuluttua auttamaan aina välillä…

[Sonja T.Valvoja]

Vastaus viimeisimpään joulukalenteri-tehtävään. Taustaa sen verran, että Sonja on lähtenyt ystävänsä kanssa tosiaan Thaimaahan heti joulun jälkeen.

Virallinen vanhapiika
Se oli kolmas päivä, kun löhösimme rannalla lepotuoleissa. Oli luksusta kun ei tarvinnut tehdä mitään tai jos halusi, saattoi aina astua kymmenen askelta ja mennä kädenlämpöiseen mereen uimaan tai käydä hakemassa läheisestä rantabaarista juoman. Rannalla oli rauhallista, sillä sitä riitti kilometritolkulla molempiin suuntiin ja jos jossain jotkut turistit metelöivätkin, meren kohina tukahdutti sen armeliaasti alleen.

Laskin kaksi helteessä pisaroita kylkeensä saanutta juomalasia pienelle pöydälle aurinkotuoliemme väliin.
— Kas siinä, tilasin sitä samaa taas.
— Kiitos, mä haen sit seuraavat, Helena lupasi ja kurottui kohti lasiaan.

Juoma oli makeaa ja hedelmäistä eikä siinä ollut alkoholia, joten niitä saattoi juoda ihan vaikka janoonsa.

— Ootko palannut jo Tinderiin? kysäisin Helenalta. Täällä oli oiva tilaisuus puhua miesasioista, kun ei ollut ketään miehiä kuulemassa.
— Äää, en. En tiedä, kai sen voisi taas asentaa, mutta oikeasti se masentaa jo pelkkänä ajatuksena. Jos sitä olisi hetken aikaa ihan yksikseen. Tai jäisi ihan lopullisesti viralliseksi vanhaksi piiaksi.
— Sama on vähän käynyt mielessä, hymähdin.
— Mites se tapaus Joni? Helena viittasi viimeisimpään löytööni, jonka kanssa olin tavannut parikin kertaa juuri joulun alla eikä mitään vikaa ollut vielä löytynyt, varsinaisesti.
— En mä oikein tiedä mitä se haluaa vai haluaako mitään. Se vaikuttaa kyllä ihan ookoo tyypiltä, mutta jotenkin siitä ei ota selvää.
— Se voi olla näitä, jotka pyörittää useampia naisia samaan aikaan tai pitää takaovea auki, että jos löytyisi vielä parempi.
— Niin. Se kävi kans mielessä. Sekin kävi mielessä, että heitän koko Tinderin huitsin kuikkaan ja annan olla. Vaikken mä nyt ole siellä ollut kuin vasta kuukauden tai vähän reilu, mutta mädistä omenista on huono valita ja tuntuu siltä, että suurin osa ei ole tosissaan tai sitten niissä on jotakin muuta vikaa.

Helena naurahti huvittuneena, mutta kyynisesti.
— Joo, sitähän se vähän on. Sitten jos löytyy joku hyvä, niin sillä tuppaa olemaan vientiä sitten muutenkin.
— Tai ainakin sitten liian suuret luulot itsestään.
— Sitäkin…

Olin vähän aikaa hiljaa, mutta oli pakko lisätä kuitenkin:
— Ja meillähän ei ikinä ole liian suuret luulot itsestämme, tietenkään.

Helena oli juuri ottanut siemauksen lasistaan ja pyrskähti.
— Ei tietenkään! Koskaan ollutkaan.

[Ilona EronenKatsoja]

”Mädistä omenista on huono valita” – kuinka oivaltavaa ja tilanteeseen sopivaa! Lomatunnelman kuvailu on muuten ihan kuin oikeasta kirjasta. Tuo kuvailu sai jopa tämän tiukasti pohjolan hankeen istutetun talvi-ihmisen melkein haaveilemaan etelän seikkailuista. Mutta vain melkein. 😀 Kuulostaa kyllä Sonjaan sopivalta tavalta viettää joulun aikaa, ja varmasti moni haaveilee juuri tuollaisesta mahdollisuudesta. Sonjallahan on hyvä sauma lähteä, kun nyt ei ole sitä hevostakaan esteenä. Vielä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Jep, kelpais tämmönen loma. 😀 Tai siis uiminen lämpöisissä ulkovesissä ja kaverin kanssa elämänsä analysoiminen. Löhöämään ei musta olisi, vaan huhtoisin näkemässä ja kokemassa kaiken. Mutta Sonjalla onkin arki vauhdikkaampaa, joten lomalla on huilittava!

Mistähän joskus luin, että miehet on niin kuin vessoja. 😀 Joko täynnä paskaa tai varattuja. Toisaalta eipä sitä satuprinssiä tarinassa osaisi arvostaa, jos se liian helpolla tulisi.

[Sonja T.Valvoja]

”Sonja Tähdistö ratsunaan Chip Girl”
Luojalle kiitos sviitin hyvin toimivasta wifistä, sillä sain Simolta viestiä että kevään ensimmäisen puoliverihuutokaupan myyntilistat ovat tulleet. Itse huutokauppa olisi vasta keväämmällä Saksassa, mutta voisihan tarjokkaita ja niiden tietoja jo katsoa. Simo itse aikoi mennä paikan päälle vaikka tällä hetkellä kiikarissa ei ollut kuulemma erityisesti mitään. Siitä huolimatta minun kannattaisi katsoa läpi muutama poiminta…

Niin että se toimiva wifi oli kyllä tarpeeseen, koska toki sitä piti katsoa läpi videot ja kaikki. Myytäviä kouluratsuja oli parikymmentä kappaletta ja olin tuskainen jo heti toisen kohdalla. Simo oli listannut neljä hevosta, joita ainakin noin perustietojen perusteella voisi harkita. Mitäpä minä niistä osasin sanoa? Kauniita hevosia kaikki, videoilla liikkuivat hyvin ja sukutaulut eivät kertoneet minulle pääsääntöisesti mitään. Oldenburgeja oli useampia, samoin hannovereja, jokunen trakehner ja westfalen ja sitten jokin, jonka nimeä tavasin tovin: Rheinländer. Okei, – pray tell me – mitähän niillä mahtaa olla eroa keskenään? Ja mikäli katsoin oikein, niin osalla näistä erirotuisista hevosista oli sama isäori kuitenkin, että mahtaako asialla olla edes väliä? Ehkä jos jalostushevosta etsi, mutta kun minä en.

Lisäksi kaikki olivat aika nuoria, suurin osa kääntynyt juuri viisivuotiaiksi vuodenvaihteessa, osa oli vasta nelivuotiaita. Kaikki liikkuivat kuitenkin ratsastajan alla niin ammattimaisen näköisesti, että amatöörin mieltä kalvoi epäilys, että ovatko saaneet kasvaa rauhassa, tulevatko kestämään käyttöä. Ehkä sentään kuitenkin. Piti vain myöntää, etten minä oikeasti tiennyt mistään mitään. Nuoruudesta sain joka tapauksessa hyvän syyn olla suhtautumatta asiaan kovin vakavasti. Minähän olin etsimässä mieluummin jo vähän vanhempaa hevosta.

Helenaa kiinnostivat hevoset ja videot kovasti, vaikka hän tiesi niistä vielä vähemmän kuin minä. Ja mikäs siinä oli katsellessa isolta tv-ruudulta hyvälaatuisia videoita, joita pystyin näyttämään tabletiltani Chromecastin kautta. Kun Helena kysyi, että mitä minä niistä videoiden hevosista katsoin ja etsin, piti tunnustaa ettei ollut kyllä mitään käryä.

Yksi tamma kiinnitti huomiota, tosin sekin lähinnä siksi, että se oli neljännekseltään täysiverinen. Minkä minä sille voin, että se vain oli tosi kaunis! Sillä oli aivan superpitkä kaula ja olin näkevinäni siinä jotakin samaa kuin Mortissa. Hyvännäköisesti se liikkuikin, ei ihan niin ylämäkeen kuin moni muu huutokaupattava hevonen ainakin videolla, mutta sellainenhan Morttikin oli ollut ja asiaa oli pystytty parantamaan kyllä. Ainoa ”vika” oli satumaisen typerä nimi, sillä se oli Chip Girl. Chip tuli tietysti isäoriin Chip’ndalesin mukaan, mutta silti tuo kuulosti joltain… En tiedä, ei ainakaan saksalaiselta puoliveriseltä. ”Sonja Tähdistö ratsunaan Chip Girl”? No, ehkä sen voisi vaihtaa ja keksiä jonkin kivemman kisanimen.

Muutenkin tämä huutokauppa-scene oli minulle tyystin tuntematonta maastoa. Simon puheista tiesin vain, että hevosia pääsi kyllä koeratsastamaan ja niistä sai otattaa haluamiaan röntgen-kuvia ennen varsinaista huutokauppaa, jos tavanomaiset jalkakuvat eivät riittäneet. Niin että sopivaa hevosta ei tarvinnut ihan summamutikassa valikoida, mutta riskinä oli toki se, että joku toinen ostaja paksun kassan kanssa olisi kiinnostunut juuri samasta hevosesta ja hinta saattoi nousta kovaksikin. Ei tämä hevosenhankinta ihan helpolta näyttänyt vaikka valikoimaa kyllä oli.

[Ilona EronenKatsoja]

Siis ei mulla muuta kuin että näköjään parhaiden hevosten nimet ovat sellaisia, joita niiden omistajat inhoavat. :DD Jos yhtään tunnen Hopiavuoren hevosenhankintatrendejä, niin annan kyllä ääneni sille, että Chip Girl seisoo kohta meidän tallissa. 😀

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mäkin sanon, että Chip Girl on kyllä kova. 😀 Virtuaalimaailmassa hevosillahan ei oikein ole muuta omaa kuin nimi ja suvun nimet. Siksi niihin panostetaan ihan hirveästi. Meillä on oikeasti ihan sairaan kauniita hevosennimiä, joten kaikki Chip Girlit erottuvat kyllä. Oikeassa maailmassa taas hevosella on, noh, ihan kaikki omaa. Johtuukohan osaksi siitä, että oikeilla hevosilla on yleensä joko tylsiä tai rumia nimiä? 😀 Ehkä tavallisten hevosten ja tavallisten nimien puutteen takia olen tarinahevosissa ihastunut näihin, joilla ei olekaan virtuaalimaailman kauneimpia nimiä. Niin kuin Chip Girl, tai lempparihevostrioni kautta aikojen: Agata Jewel, Maya LIN ja Sand Pond. <3 En jotenkin usko tässä vaiheessa siihen, että Sonjan valinta on Chip Girl, mutta salaa toivon sitä. :DD

[Sonja T.Valvoja]

(Sama teema jatkuu yhä vain, yrittäkää jaksaa 😀 )

Keski-Euroopan herkkuja
Ei vitsit, ajattelin selatessani taas yhtä uutta myyntisivustoa. Tämä se varsinainen karkkikauppa oli! Valikoituja koulupuokkeja keski-Euroopassa kaupan, oli ilmoitettu hinnat ja kaikki. Kalleimmista sai pulittaa useampia satoja tuhansia, mutta ne olivatkin sitten suoraan valmiita GP-tasolle. Enkä minä ihan niin paljon ajatellut panna hevoseen kiinni rahaa, kas kun tuon tason hevonen menisi minulla vähän hukkaan.

Mutta tuossakin Small Tour -tasoinen jalostukseen hyväksytty ori, esimerkiksi. Se ainakin osaisi enemmän kuin minä ja se vähän tässä tarkoituksena olisikin, meinaan että jos sellainen löytyisi. Opetusmestari on ehkä vähän väärä sana, koska en nyt kuitenkaan hakenut mitään kovin vanhaa hevosta vaan sellaista, jolla olisi vielä aktiivivuosia hyvin jäljellä. Kyllähän ori vähän jännittää, kun ennemmin olen ajatellut tammaa tai kaikkein mieluiten ruunaa, mutta näyttävät nuo muutkin Hopiavuoressa pärjäävän oriensa kanssa. ”Quiet and calm temperament”, ”loves to be spoiled”, voi awww. Näköjään Hollannissa majailee, joten pitäisiköhän sitä tässä sitten alkaa suunnitella keski-Euroopan reissua, kunhan nyt ensin kotiudun sieltä Kozloveilta.

Ne Simon myymät hevoset ja muutama muukin, joita olin käynyt katsomassa, olivat melkein kaikki ”ihan ookoo”, mutteivät sen enempää. Toki niistäkin mikä tahansa varmaan kouliintuisi aikaa myöten kelvolliseksi ratsuksi minulle. Kuitenkin jos aikoi panna likoon useita kymmeniä tuhansia euroja, sen hevosen piti olla enemmän kuin ”ihan ookoo”. Olin keskustellut tästä asiasta useammankin kokeneen hevosenostajan kanssa ja kaikilta tuli suunnilleen sama neuvo, aina vain vähän eri tavoin sanottuna: hevosen pitää olla järkevä paketti, mutta sen pitää myös olla sopiva ja mieluisa ratsastajalle. Siis piti käyttää valinnassa sekä järkeä että tunnetta ja tietenkin oli aina niitä rajaehtoja: koko, hinta, ikä, taso, lisäsin mielessäni vielä että rotukin, johonkin asti.

Tuossakin oli taas sitten superkaunis ruuna, hollantilainen puoliverinen niinkuin Salierikin. Näytti kivalta, järkevän hintainen, videon perusteella liikkuu hyvin, muttei liian isosti. Ja ei voi olla totta, mutta taas täysiveristä suvussa, emänisänä. Naurahdin ihan ääneen. Miten ihmeessä minä aina onnistun bongaamaan nämä huomaamatta asiaa edes? Kohtalo? Kukaties. Luonnetta on kehuttu kovasti, mutta auts, maininta satunnaisesta puunpuremisesta. Ei kyllä hyvä, mutta onpahan kait ainakin rehellinen myyjä kun tämän menee kertomaan heti ilmoituksessa.

Ehkä se todellakin täytyy alkaa miettiä lähtevänsä sinne keski-Eurooppaan hyvinkin pian. Olettaen tietenkin, että sitä oikeaa ei Kozloveilta tai jostain muualta löydy ennen sitä.

[Ilona EronenKatsoja]

Okei, nyt kun tätä hevosenhankintahommaa on verrattu koiran valitsemiseen, ymmärrän yhä paremmin, miksi tämä on niin pitkä ja vaikea prosessi. Ensinnäkin jos hakee eläintä käyttöön ja haluaa harrastaa tietyllä tasolla, ei voi ottaa ihan ookoota. Jos haluaa kilpailla esimerkiksi valjakkourheilussa, ei minullekaan ole muuta vaihtoehtoa kuin puhdas käyttöpuolen siperianhusky. Kun ostaa laatua, tietää aika tarkasti, mitä saa (okei, aina ei voi 100 % ennustaa eläintä esim. terveeksi etukäteen, mutta esimerkiksi jonkun urheilukoiraristeytyksen, kuten alaskanhuskyn tai greysterin, säänkestävyydestä ei ole mitään takeita, kun taa puhtaasta siperialaisesta aikalailla on). Samalla tavoin Sonjallekin puoliverinen tuntuu melkein ainoalta oikealta vaihtoehdolta kouluratsuksi. On turvallisinta hankkia suoraan sellainen, jonka tietää hyväksi, ja mielellään kasvattajalta tai myyjältä, jolla on hyvä maine. Ymmärrän hyvin – pelkkä luonne tai ulkonäkö ei todellakaan riitä. En minäkään ottaisi puudelia tai kultaistanoutajaa, eikä olisi oikein reiluakaan odottaa niiltä menestystä vetokoirina. Vaikka eihän niissä mitään vikaa ole, eikä se tarkoita sitä, etten tykkäisi niistä: mielelläni paijaan sellaisia tavatessani niitä. Eivät vain sovi minun harrastuksiini.

Tietenkin käyttöominaisuuksien lisäksi sen yksilön tulee kaikin puolin persoonaltaan ja tyypiltään vielä sopia käyttäjänsä käteen. Ei ole yhtään helppo operaatio, kun voi valita vain yhden, mutta onneksi Sonjallakin laji ja siihen liittyvät tavoitteet ovat kuitenkin selvillä. Ylärajakin on määritetty: Sonja tuumaa, ettei tarvitse ihan mitään GP-hevosta kuitenkaan. On paljon helpompi lähteä haravoimaan, kun edes suunnilleen tietää, mitä tavoittelee. Sitten kun valikoima on rajautunut tiettyyn ryhmään, joku sieltä varmaan ennen pitkää nousee esiin ja erottuu kiinnostavimpana. Ja ehkä kohtalollakin on näppinsä vähän pelissä, kun hyvillä kilpaeläimillä olisi paljon ottajia, ja kaikkein parhaita ei myydä kenelle tahansa. Sillä tavalla muiden ostajien ja myyjien liikehdinnät vaikuttavat lopputulokseen myös, sillä emmehän me ostajina ole koskaan ainoita toimijoita maailmassa. Tavallaan hyväkin, etteivät kaikki maailman koirat tai hevoset ole yhden ihmisen vapaasti valittavissa, koska sittenhän sitä päätöstä ei saisi koskaan tehtyä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tässä tarinassa tulee eteen se, että liiatkaan vaihtoehdot ei helpota hankintaa. Sonja on rajannut vaihtoehtoja järkevästi joo, mutta koska rahaa on enemmän kuin esim, öö, mulla, se mahdollistaa paljon enemmän vaihtoehtoja. Niin kuin sen, ettei tarvi pysyä Suomessa. Voi lähteä ulkomaille (muuallekin kuin Kozloveille) hevosenkatsomisreissulle, eikä siellä ole sitä painetta, että nyt sen hevosen on PAKKO löytyä, kun tänne asti tultiin. Jos olisin Sonjan nahoissa ja voisin katsella ulkomaisiakin hevosia noin vain, mulle tulisi sellainen lievä ahdistus: jos valitsen mitä tahansa, jostain Portugalin perämettistä nousee kuitenkin piilostaan vielä parempi heti, kun kaupat on tehty.

[Sonja T.Valvoja]

Tämän aikataulutus on joskus muutama aika menneessä tai tulevaisuudessa tai muuten vain päin mäntyä, koska Marsh tuli jo Suomeen Barnuminsa kanssa enkä tiedä oliko Niklas edes mukana, mutta ei nyt mahda mitään. Taiteilijan vapaus jne.

Ilkeän ilmeen hevonen
Melkein ähkäisin ääneen nähdessäni sen hevosen, mutta onnistuin nielaisemaan ylimääräiset äännähdykset, sillä Grigori näytti ihan siltä, että tässä oli nyt isännän suosikki tai ainakin jokin erikoistapaus. Erikoinen se kyllä olikin, sellainen kermanvaalea tai ei edes… Kermanvärinen olisi lämmin sävyltään, mutta tämä oli kylmä kuin jäästä veistetty patsas. Siniset silmätkin sillä oli ja niissä epäileväinen ilme. Tuli sellainen tunne, että minä tässä olin arvioitavana eikä suinkaan se hevonen.

Grigori otti oriin ulos karsinasta ja se seurasi kiltisti, sinänsä, mutta jokin sen liikkeissä ja koko olemuksessa kertoi, että tässä ei ollut kaikki. Siinä tallinkäytävällä se muistutti melkein jotakin luurankoa tai ei sentään luurankoa, ei se laiha ollut niin että kylkiluut olisivat paistaneet, mutta kovin siro se oli. Jäänsinisine silmineen se muistutti jotain kummitusta tai Harry Potterien thestraalia, ilman siipiä. En ehdottomasti ottaisi tätä hevosta aivan riippumatta siitä, mitä Grigori sanoi. Se oli aivan liian… liikaa.

— Se on aika pieni, sanoin jotain sanoakseni.

Grigori kohotti toista kulmaansa.
— Melkein yhtä korkea kuin Stanimir. Toki hyvin toisen tyyppinen hevonen rakenteeltaan, mutten usko että tämä liian pieni sinulle olisi.

Grigori selitti rodusta ja sukulinjoista ja oriin historiasta. Suvusta löytyi kasoittain koulupuolen suoritushevosia, mutta tuntemattomia nimiä ne minulle olivat. Rotu ei ollut mikään ravuri vaan täysiverinen ratsurotu, turkmeeniheimojen ratsu ties vuosituhansia, autiomaan olosuhteissa kovaksi ja sitkeäksi jalostunut käyttöhevonen.

Ori itse oli päässyt juuri hyvään vauhtiin Intermediaire-tasolla, mutta joutunut sairaslomalle (ei ollut jalat eikä jänteet, kysyin) ja keskittynyt sitten siitosuraansa. Nyt kuitenkin ori oli vasta kolmentoista ja se oli tullut siittolasta Kozloveille treeniin, kenties etsimään uutta kotia ja ratsastajaa. Se osasi paljon, mitä nyt kaipasi tauon jälkeen voimia, tasapainoa ja notkeutta.

Pitkin hampain, joita tosin yritin olla näyttämättä Grigorille, suostuin ratsastamaan tällä kummajaisella. Sen jälkeen oli pakko myöntää ettei se ollut lainkaan hullumpi ratsu. Itse asiassa se muistutti jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla Morttia. Olisin halunnut ravistella itseäni niskasta, sillä tätä hevosta en ainakaan ottaisi.

Kunnes seuraavana päivänä Marshall ja Niklas halusivat minut mukaan maastoon ja päätin hetken mielijohteesta pyytää ratsukseni sen kummitushevosen. Ja parin päivän päästä ratsastin sillä uudemman kerran, tällä kertaa Anicen valvovien silmien alla. En minä siitä varsinaista vikaa löytänyt: se liikkui hyvin eteenpäin, ei ollut mahdoton, tuntui hyvältä ratsuna, järkevä, varma, todistettavasti oli kapasiteettiakin. Matkusti kuulemma hyvin, ei pahoja tallitapoja, muutenkin hyvä käsitellä, vaikka oli ori.

Mutta kun se näytti niin oudolta ja omituiselta! Sen ilme oli suorastaan ilkeä! Minä ehdottomasti en voisi ottaa tätä hevosta, minulle naurettaisiin napapiiriä myöden, jos tämmöisen kummajaisen kanssa edes yrittäisin kouluradoille. Siellä kaikkien ruunikoiden ja rautiaiden puoliveristen seassa tällaisella… Joo ei.

[Ilona EronenKatsoja]

Juu, logiikasta viis. Ei kukaan ehdi kaikesta kirjoittaa oikeaan aikaan.

Mutta tää on kyllä ihan sairaan hyvin kirjoitettu. Jotenkin tuntuu, että jo tässä lyhyessä ajassa, jonka olen Sonjan seikkailuja seurannut, on sen persoonallinen ääni vahvistunut entisestään. Tämä on alusta loppuun tosi hyvä teksti. Kun yritän valita tästä lempikohtia, tekisi mieli kopioida koko tarina tähän. Mutta nostan nyt pari mielestäni oivaltavinta tai muuten vain parasta pätkää:

”Tuli sellainen tunne, että minä tässä olin arvioitavana eikä suinkaan se hevonen.”
”–mutta jokin sen liikkeissä ja koko olemuksessa kertoi, että tässä ei ollut kaikki.”
”–minulle naurettaisiin napapiiriä myöden–”

Paras kaikista oli kuitenkin ehkä:
”Pitkin hampain, joita tosin yritin olla näyttämättä Grigorille, suostuin ratsastamaan tällä kummajaisella.”

Musta on jostain syystä tosi hauskaa, kun Sonja sanoo tuota hevosta kummajaiseksi. Ja onhan tämä mystinen otus nyt varsin kiinnostava! Nyt en kyllä yhtään osaa ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä erityinen hevonen on ansainnut oman tarinansa, ja Sonja on nyt ratsastanut sillä kolmesti. Kuitenkin Sonja toistelee, ettei hän tätä hevosta aio ottaa. En voi kuin jäädä taas kerran jännittyneenä odottamaan jatkoa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mistä niitä epäsopivia hevosia oikein tulee? No joka paikasta. 😀 Sonja laittaa tälle hanttiin kaikin voimin, mikä saa mut vain epäilemään, että turhaan laittaa. Tähän mennessä tämä ja Chip Girl ovat mun suosikit just sen takia, että Sonja on niin vastahankainen. Mua ilahduttaa myös tämä tietty turhamaisuus hevosen suhteen. Jes, en ole ainoa, jolle lemmikissä myös ulkonäkö on merkitsevä, vaikka tärkeämpiäkin ominaisuuksia on koko ripakopallinen siinä ohessa. Tällä hevosella Sonja jäisi toisaalta heti mieleen kisoissa. 😀 Kunnia menee, mutta maine kasvaa! 😀

[MarshallOsallistuja]

Ainahan nämä aikajanat on vähän joustavia ja vääntyväisiä (eikä aina ehdi) niin ei se oo niin justiinsa. Mutta näin perästä, kyllä, Niklas oli mukana.

Ai että miten nautein Sonjan reaktiosta ja kommenteista kun tämä hevonen, vai pitäisikö sanoa kummajainen, tuotiin eteen.
Melkein kuin luuranko mutta ei kuitenkaan, aivan liikaa, thestraali, outo… Ja vielä vannomiset että ei missään nimessä. Hyvin usein viimeistään siinä vaiheessa voi jo kysyä että mihin osoitteeseen pistetään tulemaan.

[Sonja T.Valvoja]

Aidalta huuteleva roturasisti
Klikkasin taas kerran sen videon auki, jossa ratsastin sillä kummitushevosella. Oli sillä nimikin, Armjanin. Kai se piti tunnustaa, että ori oli päässyt vähän ihon alle vaikkei pitänyt. Se ei ollut yhtään hullumpi tapaus, oikeasti.

Videolla me näytimme ihan sopusuhtaiselta parilta. Ehkä minä en ollut ihan niin pitkä kuin halusin aina ajatella enkä siis välttämättä tarvinnut sitä lähemmäs 170-senttistä puoliveristä. Paljonhan kyse oli myös hevosen mallista ja siitä, millaisessa suhteessa minun jalkojen pituus oli ylävartaloon nähden. Mutta ei minun nyt Armjaninia pitäisi yliviivata listalta sen takia, että se liian pieni olisi.

Olin ratsastanut täällä jo toistakymmentä kaupan olevaa hevosta, Kozloveilla ja parilla lähistöllä sijaitsevalla tallilla. Ihan kivoja ja hyviä ne kaikki olivat, jokaisessa oli jotakin hyvää, mutta suurin osa putosi silti siihen ”ihan ookoo”-kategoriaan. No, suurin osa eli kaikki muut paitsi Armjanin. Se oli vain tuntunut niin hyvältä ratsulta, vaikkei se helppo ollut. Eteenpäinpyrkivä, herkkä, mutta helposti sen sai rennoksi ja pehmeäksi. Itse asiassa pidin juuri siitä rentoudesta ja pehmeydestä, kun se tuntui siltä että siinä tilassa pystyisi työstämään ihan mitä tahansa. Jos se olisi puoliverinen, ottaisin sen välittömästi enkä katselisikaan enää muita.

Olinko minä oikeasti tällainen roturasisti?

— Onko löytynyt mitään kiinnostavaa? kysyi Marshall, joka istahti teekuppinsa kanssa viereeni kirjaston sohvalle.
— Voisi sanoa, myönsin. — Nimittäin Armjanin, se ahaltek-ori.

Marsh mumisi myönteliäästi.
— Se on todella upea hevonen kyllä. Onhan se vähän erikoisen näköinen, — Lukiko Marsh ajatuksia? — mutta ehdottoman suorituskykyinen ratsuna. Ja vaikka on ori, ei mikään mahdoton, kuten varmasti olet huomannut. Isä pitäisi sen itse, mutta kun talli alkaa olla vähän turhan täynnä ja minullakin on nyt vähän muita suunnitelmia hevosten suhteen.

Mietin hetken aikaa, pitäisikö minun kysyä Marshallilta ihan suoraan tuota asiaa. Tiedostin kyllä, että hän itse ratsasti orlovilla koulua ja Hakra oli kippurakorvainen marwari ja muutenkin erikoisen näköinen. Ei Barnumkaan toki ihan perus-puoliverinen ollut, mutta se nyt kuitenkin edes ulkoisesti feikkasi moista.

— Mä vaan mietin sitä että… kun se tosiaan näyttää tosi erilaiselta…, hain sanoja. — Mä olin oikeasti ajatellut jotakin puoliveristä tai ehkä täysiveristä, en ihan tällaista, näin erikoista. Että miten sellainen otetaan vastaan koulukisoissa?
— No, aina niitä kentän laidalta huutelijoita on, jos ratsastaa jollain erikoisemmalla, Marshall hymähti. — Stanimirinkin kanssa siihen on saanut tottua, vaikka se ei ulkoisesti eroa kovin paljon puoliverisistä, mutta käsiohjelmassa lukee sen rotu. Ja siitä saa joskus kuulla… kaikenlaista.

Pöyristyin aivan tämän kuullessani. Stanimir oli hieno, niin hieno! Ja sitäkö muka katsottiin kouluradoilla vähän vinoon, kun oli orlovilainen? Se oli yksiselitteisen törkeätä. Tajusin samalla, että olisin vielä muutama vuosi sitten kuulunut itsekin samaan aidalta huutelijoiden jengiin ja saatoin kuulua vähän vieläkin, vaikka Mortti, Stanimir ja Riz olivat vähän jo korjanneet tilannetta. Muistin mitä olin sanonut Simolle kuullessani Mortista: ”Mä en lähde ollenkaan täysiverisiä edes katsomaan. Ne on kaikki sekopäitä.” Herran jumala että hävetti vielä tänäkin päivänä.

— Pitäiskö mun ottaa sitten se Armjanin?
— Sen kanssa et voi ainakaan hävitä, Marsh sanoi kuin itsestäänselvyyden. — Sehän tulisi ylläpitoon, joten et joudu maksamaan siitä rahaa. Ja jos se ei olekaan hyvä, voit purkaa ylläpitosopimuksen. Tämä ori on startannut interiä aikanaan, joten kapasiteettia löytyy korkeallekin tasolle.

En ollut tullut ajatelleeksikaan asiaa näin päin, en tiedä miksi, koska olihan se nyt ihan selvää. Todistetusti korkealle tasolle yltävä hevonen ilmaiseksi, palautusoikeudella. Ehkä se pitäisi ottaa eikä katsoa taakseen. Kun kerran ori selvitti lääkärintarkastuksenkin liehuvin lipuin.

— Mitenkäs sitten se siitoskäyttö? kysyin vielä viimeisen huolenaiheeni. — Kun että jos se siittola haluaa käyttää sitä vielä niin täytyykö lähteä sitten rahtaamaan sitä takaisin tänne Venäjälle?
— Ei tietenkään. Seinäjoella on lähin oriasema, jossa sen voi käydä hypyttämässä ja sperma lähtee sieltä kuriirilla ulkomaillekin. Tämä on ihan normaali prosessi nykyään. Oriin ja tamman ei tarvitse olla välttämättä edes samalla mantereella.

Samana iltana lähetin Nellylle viestiä Whatsappissa, kun Nelly kuitenkin oli kiinnostunein ollut tästä minun hevosenhankintaprojektista.
Sonja: Mä taisin löytää itselleni hevosen, mutta sä kyllä pyörryt kun näet sen
Nelly: Näkis vaan 😀
Sonja: Tässä näet

Nelly: Oho
Nelly: Mikä TOI on?
Sonja: Mun uusi hevonen 😀 13-vuotias ahaltek-ori Gin Armjanin
Nelly: Lievästi eksoottinen ilmestys, mutta on kyllä hienon näköinen

[Ilona EronenKatsoja]

No terve!

Siinä on kyllä erikoinen hevonen kerrassaan. Kun lisätään vielä Pölhön kyky piirtää hevosista paitsi yksinkertaisesti upeita, mutta myös ilmeikkäitä ja persoonallisia, vaikka ne seisoisivat paikallaan kuvassa, niin emmä kestä. Pelkkä tuon hevosen katse inspiroi kirjoittamaan. Tuosta kyllä riittää jutunjuurta pikkupaikkakunnalla muutenkin. Onhan se ihan sairaan hieno eläin, vaikka täälläpäin ei olekaan tuollaisia totuttu katselemaan. Ai että kun oli kiva tarina, kun saatiin pitkään jatkunut jännitysnäytelmä päätökseensä. Siistiä, kun Sonja uskalsi lopulta ottaa tuollaisen erikoishevosen perus puokin sijaan.

Tässä kerrattiin myös Sonjan kasvua, jonka hän huomaa pohdinnoissaan itsekin: ihan hävettää, millainen sitä on joskus ollut. Se on selvä merkki omasta kehityksestä, vaikka tuntuukin kauhealta katsoa omia edesottamuksia jostain vuosien takaa. Mutta jos yhtään ei hävettäisi, kun katsoo taaksepäin, niin onko silloin mennyt lainkaan eteenpäin? 😀

Vähänkö odotan nyt näiden tutustumista ja sitä, miten tuo kummitus istuu Hopiavuoren arkeen!

[Minja JaakkolaOsallistuja]

Siis WAU mikä hevonen!

Mä vähän epäilinkin että tekke voisi olla kyseessä ja joku tämän värinen mutta toi kuva on kyllä vain todellinen kirsikka kakun päällä. Ihanaa että Sonja lopulta uskaltautui ottamaan erilaisemman hevosen ja odotankin mielenkiinnolla että miten parivaljakon treenit ja muut lähevät sujumaan kunhan ori vain ensin saapuu Hopiavuoreen.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Oh yees! Olen tosi innoissani tästä hevosesta. Se sopii minun mielestäni hyvin juuri Sonjalle. He ovat ehkä yllättävä pari ainakin ensialkuun ja ainakin kisakentillä, mutta Hopiavuoren hahmoista juuri Sonja on se, jolla on resursseja hankkia tällainen hevonen. Jollain Alexilla karsastaisin moista, koska mistä se tällaisen kaverin löytäisi ja repisi siihen rahat? On hienoa saada jotain eksoottista mukaan uskottavalla tavalla!!

Lisäksi olen innoissani sen takia, että Sonja niin vierasti tätä hevosta. Niin kuin sanoin, Aave ja Chip Girl olivat kaikista katsastetuista suosikkini tähän asti.

Toivon tietenkin Sonjalle onnellisia hetkiä uuden hevosen kanssa — mutta samalla haaveilen, että Aave tosiaan herättäisi huomiota tarinapiireissä. Miten siistiä olisikaan, jos ihan muiden tallien hahmot todella huomaisivat, että onpas outo ratsu. Mun yksi kaveri sanoo aina, että ”erottuu joukosta niinku kipeä penis”, ja tämä kyllä nyt erottuu joukosta… 😀

Marshall on loogisesti ja herttaisesti Sonjan tukena. Hän on tosiaan kokenut vähän niin kuin saman, kuin mitä Sonja pelkää kokevansa. Uskon, että Marshall on hyvä tuki jatkossakin: etenkin, jos pelot osoittautuvat aiheellisiksi. Juuri tämän hevosen valitsemisen kuvittelisi lujittavan Sonjan ja Marshallin ystävyyttä entisestään.

Ja Nellylle nyt on pakko kertoa. Miettikää, miten se olisi repinyt hiusverkkonsa, jos Aave olisi vain tuotu pihaan. :DDD

[Sonja T.Valvoja]

Kuolemanpelkoajatuksia
Täytin viime marraskuussa 39 vuotta. En ollut halunnut ajatella asiaa sen kummemmin vaan hoin vain itselleni että ikä oli pelkkä numero. Eihän se totta ollut, sillä ikä oli myös lukulasiresepti.

Minä täyttäisin tänä vuonna 40 vuotta (loppuvuodesta! Vasta loppuvuodesta!) ja olin juuri käynyt silmälääkärissä tarkistuttamassa silmät, koska lähinäkö oli huonontunut. Tai siis en suostunut ajattelemaan että näössäni mitään vikaa oli, mutta käsistä alkoi loppua pituus, kun kirjaa luki ja inhottavan pientä pränttiä oli kaikenlaisissa pakkauksissakin, kun niitä yritti tihrustaa. Mitään varsinaista vikaa silmissä ei ollut, paineet, silmänpohjat, kaikki oli kunnossa, joten diagnoosi oli iloinen ystävämme ikänäkö. Hoito: lukulasit.

Perkele, mä sanon.

Ei minulla sinänsä ollut mitään silmälaseja vastaan kun nykyään varsinkin oli tosi tyylikkäitä kehyksiä tarjolla. Olin muutama vuosi sitten ollut Helenan makutuomarina pokia valitsemassa ja sovitellut optikolla tuolloin itsekin kehyksiä, ihan pilanpäiten vain. Tosi monet kyllä sopivat minulle niin että olin melkein jopa innoissani.

Mutta että anteeksi nyt vain, en ole vielä edes kunnolla nelikymppinen ja nyt jo pukkaa ikänäköä mukamas. Millä perusteella tämä on reilua, kysyn vain? Purkasin tätä äidille Zoomissa ja hän paljasti saaneensa lukulasit myös juuri 40 täytettyään. Että mahtaisiko olla perinnöllistä. Ja kun tulin miettineeksi, niin ei isäkään kauhean vanha ollut saadessaan lukulasit. Että juu, kiitti nyt näistäkin geeneistä. Äitiä nauratti, mutta sanoi kuitenkin ettei lukulasit mikään maailmanloppu ollut.

Sen verran kuolemanpelkoajatuksia tuli tästä kuitenkin mieleen, että päätin varata ajan lääkärille, ihan vain semmoinen… terveystarkastus, jossa tsekataan verenpaineet, kolesterolit, sokerit ja mitä kaikkea muuta. Labratuloksia odotellessani onnistuin lietsomaan itseni jo miltei paniikkiin, sillä tavallisesta perusverenkuvastahan alunperin Jarnon syöpäkin oli löytynyt. Tai ei löytynyt, mutta siinä oli näkynyt jotakin, joka sai lääkärit epäilemään että jotakin oli pahemminkin vialla. Että mitä jos minullakin on jotakin piilevää? Eihän Jarnollakaan mitään vakavia oireita ollut. Kuka nyt ei olisi joskus vähän väsynyt tai maha sekaisin tai saanut mustelmia, joista ei ihan muistanut, että mistä ne olivat tulleet?

Siitä oli nyt viisi vuotta kun se syöpä löydettiin ja keväällä tulisi viisi vuotta siitä, kun ensin kuoli isä ja sitten Jarno, aprillipäivän molemmin puolin. En vieläkään halunnut varsinaisesti muistella niitä tiettyjä aikoja ja asioita siellä saattohoito-osastolla enkä sitä puhelua… Onneksi ei tarvinnut, sillä enimmäkseen mieleen tuli niiden viimeisten aikojen sijaan kaikkia hyviä muistoja, kun he olivat vielä hengissä. Vihan ja katkeruuden leimaamasta surusta oli tullut enemmän lämmintä kaipausta ja kitkerä ”miksi”-kysymys oli muuttunut haikeaksi ”onneksi sentään” -huokaukseksi.

Joskus mietin ihan uteliaisuuttani, että miltä elämä näyttäisi nyt, jos jompikumpi tai molemmat olisivat vielä elossa. Yksi asia olisi selvä: minä en olisi palannut Seinäjoelle. Isä asuisi edelleen Orionissa, nyt tässä uudessa talossa ja minä kävisin täällä aina ehtiessäni. Me asuisimme Jarnon kanssa Tampereella, varmaan edelleen siellä Muotialassa sillä se oli ollut niin kiva asunto. Salieri asuisi Lempäälässä. Niin, olisiko minulla vielä Salieri? Vai olisinko löytänyt Mortin? Kai, kyllähän Simo minut tunsi jo ennen tätä. Olisinko lähtenyt kilpailemaan? En tiedä. En välttämättä, koska Nellyhän se oli, joka minut kouluradoille potki ja oma syynsä oli Harrillakin ja heitä kumpaakaan ei olisi, jos minulla olisi Jarno. Tai jos olisinkin kisannut, niin tuskin ainakaan olisin lähtenyt Sveitsiin kesäksi, niin että parhaassa tapauksessa Mortti olisi vielä ehjä ja elossa.

Maailma nyt meni niin kuin se meni.

Niin, ne labrakokeet. Kaikki oli ihan kondiksessa, ainoastaan B12-vitamiini vähän alarajoilla ja D myös. Tietenkin, niinhän minä sanoin.

[Ilona EronenKatsoja]

Siis ikäkriisi on ihan oikea asia, ja varmaan nauratte kun sanon, että mulla se alkoi jo 23-vuotiaana, mutta totta se on. Se on gerontologien ammattitauti. Sitä tulee niin tietoiseksi elämän lyhyydestä. Suhtaudun ihan täydellä vakavuudella Sonjan mietteisiin tässä. Kuolemanpelkokin voi vaivata ketä tahansa ihan tosissaan – tiedän 18-vuotiaitakin, joilla on ollut ihan tosissaan kuolemanpelkojaksoja. Vaikka en itse suoranaisesti osaa samaistua juuri siihen, niin kyllä läheisten sairastelut ja kuolemat saavat kenet tahansa pelkäämään pahinta: kuka on seuraava, mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu? Varsinkin, kun läheisiä on kuollut noin peräjälkeen kuin Sonjalla, jättää se varmasti jälkensä. Elämä tuntuu tuollaisen jälkeen jotenkin arvaamattomalta. Syöpä varsinkin on melkoinen vihulainen.

Sitten niihin silmälaseihin. Mä sain parikymppisenä lasit, mutten koskaan käytä niitä. Ymmärrän Sonjan nuivan suhtautumisen laseihin, kun niitä ei ole aiemmin tottunut käyttämään. Vaikka niitä on tosi kivan näköisiä ja monelle ne sopivatkin tosi hyvin, niin niiden käytöstä on vain tosi vaikea tehdä tapaa. Ei niitä vain tule ikinä kaivettua esiin ja laitettua päähän, kun alkaa tekemään jotain, mihin tarvitsee silmiä. Totta kai jos ammattilainen käyttää sanaa ”ikänäkö”, on vastaanottokin sen mukainen: ai kamala, olenko jo niin vanha?! 😀 Ja kun 39-vuotias ei ole vielä yhtään vanha, niin voisi tuollekin silmälääkärille käydä pitämässä pienen luennon sanavalinnoista asiakaskohtaamisissa. :DD

”Vihan ja katkeruuden leimaamasta surusta oli tullut enemmän lämmintä kaipausta ja kitkerä ”miksi”-kysymys oli muuttunut haikeaksi ”onneksi sentään” -huokaukseksi.” Tää oli jotenkin niin ihanan levollinen ja lohdullinen lause. Että kyllä se helpottaa aina ennen pitkää, kun aikaa kuluu, tai ainakin se suru muuttaa muotoaan jotenkin armollisemmaksi. Tämä on hyvä muistaa, kun ihmiset ympärillä vanhenevat ja poistuvat vähitellen. Kauniisti kuvailtu taas.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Nyt on paljon onnistumisia!

1. Muistojen kytkeminen tähän päivään. On luonnollista muistella Jarnoa ja isää, kun tilanteet ovat niin samanlaisia, vaikka ovatkin niin erilaisia. Tämä muistelu kuulostaa niin luonnolliselta. Noin ne oikeidenkin ihmisten ajatukset voivat kulkea. Tässä ei ole mitään pakotettua.

2. Surun kuvaus taas. Se on jälleen musta tuttua, ja se on käsitelty samanlaiseksi kun mun henkilökohtaiset surut. Vaikka on menettänyt jonkun, vuosien päästä labratuloksia odotellessa ei tee mieli parkua, vaikka asia tuleekin joskus mieleen. Silti se suru on siellä, vaikka ei olekaan mitään dramaattista ulvomista.

3. Symboliikka. Lukulaseistahan se kaikki lähti. Ne on tässä se Wanhan Ihmisen Merkki. Mulla se on nyt se, että mitä jos multa joudutaan poistaa yksi hammas. On irrationaalista pelätä, että mä saan tekarit kolmekymppisenä (YHDEN hampaan MAHDOLLISEN poiston takia kamaan) ja muutun samalla kasikymppiseksi, mutta pelkäänpä vaan. Samastun siis lukulasiajatuksiin, vaikka koko keissi on oikeasti ihan naurettava. :DD

4. Sopiva huumori. Lukulasipelleily ja lopetus ovat niin hienovaraisia, etteivät riitele surun käsittelyn kanssa ollenkaan. Silti ne saavat mut hymyilemään.

5. Tunnelma ja siirtymät. Molemmat ovat tosi huomaamattomia ja sulavia tässä tekstissä. En saa ihan kiinni, millä keinoilla näin isoista siirtymistä ja näin rajuista tunnelman muutoksista saadaan tässä sulavia. Pitäisi varmaan pistää kakrut taas analysoimaan Hopiavuoren tekstejä esseetunnilla. 😀

[Sonja T.Valvoja]

Metsälenkillä
Olin juuri sitomassa kengännauhoja kiinni eteisessä, kun portailta kuului askelten äänet ja sitten soi ovikello.
— Joo mä tulen ihan justiinsa! huusin ja toivoin, että ääni kantaisi ulko-ovelle asti. Vetäisin lahkeen kengän varren päälle, napsautin hihnan kiinni innoissaan pyörivän Axan pantaan ja olin valmis. Portailla odottu Markus omien koiriensa kanssa.
— Mihis mennään? kysyin ensimmäisenä.
— Aattelin notta käytäis Majavalammella. Jos näkyisi vaikka jälkiä kun se on ollut näin leutoa.
— Käydään vaan, sanoin.

Vesisateet ja lauhat kelit olivat sulattaneet lumia metsästä, niin että metsäpolut olivat hyvin näkyvissä ja jäätä lukuunottamatta helppokulkuiset. Jäähän purivat taas kengänpohjien nastat. Koirat tohottivat polun vierustoilla kisaillen keskenään ja pysähtyen välillä nuuhkimaan kiinnostavia kohteita, joista me ihmiset emme ymmärtäneet mitään.

— Lauri on niin innoossahan siitä alkeeskurssista, edellä kulkeva Markus kertoi lasten kuulumisia. — Se kärtti meiltä jo lupauksen päästä jatkokurssille heti perähän. Se sen kaveri, se Miku, on siällä kans ja sekin kuulemma haluaa jatkaa. Paas kattoen sitten mitä käy, kun menevät ens syksynä yläkouluhun. Ja kai soon pakko Sofiakin hommata alkeiskurssille syksyllä, kun se sinne kans niin hinkuaa.

Nyökyttelin tyytyväisenä siitä, että Otavan mukulat olivat innostuneet hevosista myös. Myönnän että minulla saattoi olla vähän sormeni pelissä siinä asiassa, sillä olin lykännyt heille hevoskirjoja katseltavaksi kun olivat minun luona hoidossa. Muutenkin olin aina puhunut hevosista, jos olivat sattuneet kysymään jotakin.

— Nyt ne haluaasivat tulla joskus kattomahan sitä sun uutta hevoosta, Markus sanoi. — Mä kyllä sanoin niille, ettei se ole mikään ratsastuskoulu, johon voi nuin vaan mennä viarahia ihmisiä luuhaamahan.
— No kai ne joskus voi sinne tulla katsomaan, jos kysyn Eetulta luvan etukäteen. Mutta selkään ei kyllä ole mitään asiaa, on vähän semmoinen paketti tuo Aave kyllä.
— Iliman muuta ei, mä torppaasin jo ne haaveet ennen kuin edes yrittivät esittää moista. Niin Aaveko siitä nyt sitten lopulta tuli?
— Joo, ainakin nyt toistaiseksi. En ole keksinyt parempaakaan nimeä ja se kyllä jollain tapaa sopii sille.
— Mites ootte päässeet yhteistyön alkuhun?

Huokaisin.
— Noh. Haastavaa vähän tuppaa olemaan. Kyllähän sen etukäteen tiesi, ettei se ole niin helppo kuin Salieri ja Mortti oli, mutta… No, onneksi on Nelly ja sit Marshall neuvomassa, ei tartte yksikseen pähkiä, että mikä on vikana ja mikä auttaisi.
— No kuinkas se nyt niin? Markuksen äänessä soinnahti huoli.
— Onhan tässä kaikenlaista. Tietysti mä olen ihan uusi ratsastaja sille ja se on mulle ihan uusi hevonen, ei yhteistyö suju vielä oikein. Ja toinen seikka on se, että kun se on ollut pitkään tauolla, niin sillä ei ritä voimat ja tasapaino tehdä asioita. Se kuitenkin on pitkälle koulutettu ja tuntuu tietävän, että siltä halutaan juttuja ja kun se ei jaksa tai pysty, niin se tuntuu välillä turhautuvan itsekin. Sitten vielä se on ori, niin se vaikuttaa jonkin verran, luulisin ainakin. Toki se on ihan erityyppinen hevonen kuin mitä Mortti ja Salieri oli, luonteeltaan ja muuten, etten mä oikein tiedä että mitä juttuja voi selittää sillä, että se on ori ja nuo muut ei. Mutta kyllä se tästä vähitellen varmasti alkaa sujua. Se on kuitenkin hyvä hevonen eikä mikään mahdoton.
— Soon hyvä kuulla, vaikken mä noista mitään niin ymmärräkkähän. Maharottoman hienon näköönen se kyllä on, ei meinaa uskoa kuvista jotta se olis ihan oikia hevonen. Tarttee varmahan tulla ittekin kattomahan sitä joskus jos saa luvan.
— Joo, onhan se aika erikoisen näköinen, naureskelin.

Lähestyessämme Majavalampea otimme koirat hihnaan, etteivät ne pääsisi pahimmassa tapauksessa häiritsemään lammen asukkeja. Lammen vesi oli edelleen jään peitossa, mutta pesän luona näkyi jälkiä. Ihan kuin majavat olisivat käyneet korjailemassa pesäänsä ulkopuolelta. Markus epäili, jos sulan aikaan olisi alkanut valua vettä pesään ja sitä olisivat joutuneet tilkitsemään. Muuten lammella näytti kaikki olevan hyvin ja kunnossa. Me lähdimme takaisin kotiin päin, mutta päätimme kuitenkin koukata puron ylitse ja kiertää vähän pidemmälti kun keli kerran oli hyvä.

— Jokos sä siitä kuulit, jotta Viitaluaman tykönä oli kaharen suren jäläjet nähty? Tai ainakin väittävät että on suren, mää kyllä vähän epäilen jotta Kitulan koirat on olleet taas karussa.
— Ai. En mä Viitaluomasta ole kuullut, mutta tallilla puhuivat, että olisi jossain Otsonmäen toisella reunalla nähty susi. Tai jokin sudenkaltainen eläin, tiedä sitten mikä on.
— Jaha, no sitte. Mitä usiampi havaanto, sen varmemmin soon peura. Tai jonkun mummon sylipuudeli. Tai sit sitä ei oo olemassakahan, ihmiset näköö näkyjä ja panoo omiaan sekahan.

[Ilona EronenKatsoja]

Tässä on taas keskustelun avulla tuotu esiin kuulumisia ja tapahtumia. Se on hyvä keino: laita hahmot vaihtamaan kuulumisia, ja samalla lukijakin saa kuulla heidän kuulumisensa. Saadaan tietää, ettei kaikki ole Aaveen kanssa edelleenkään ruusuilla tanssimista heti alkutaipaleella. Pikkuhiljaa hyvä tulee, kun ongelmia ratkeaa ajan kanssa. Näin pysyy mielenkiinto sekä lukijalla että kirjoittajalla, ja samalla pienetkin onnistumiset tuntuvat erityisen hyviltä. Sonja näkee paljon vaivaa, ja näin lukija alkaa toivoa tälle ratsukolle onnistumista ja asettuu Sonjan puolelle, koska se on samaistuttava: ei oikeassakaan elämässä kaikki mene aina putkeen heti kättelyssä. Tai ei ainakaan yleensä. Tästä tulkitsen myös, ettei Sonja hätäänny tai heitä pyyhettä kehään heti ensimmäisten haasteiden kohdalla.

Voi että jos tuohon suteen joku ratsastusressulla törmää niin voi pikkasen tulla kiire… 😀 Vaikka olis hienoa nähdä sellainen luonnossa, niin ei välttämättä hevosen selästä käsin kuitenkaan. Tai sit tuo susioletettu on lopulta tyyliin joku Jeppe. :DD

[MarshallOsallistuja]

Yhdyn samaan Ilonan kanssa, että tälläset on älyttömän näppäriä tapoja tehdä tilannekatsaus hahmon menemisiin ja olemisiin sekä samalla tuoda ne muiden lukijoiden tietoon. Samalla tästä tulee itelle sellanen pieni huomio, että vaikka tämän lenkin aikana koiria käydäänki ulkoiluttamassa, niin kaiken ratsastuksen ja muun ohella Sonja myös pitää omasta kehosta/kunnosta huolta. Mikä varmasti auttaa Aaveen kanssa etenemisessä.

Melkein voisin ookailla, että jos tämä susi ei paljastu Jepeksi tai Peuraksi, niin joku tallilainen tulee siihen vielä törmäämään.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

En nyt toista samaa kuin Ilona ja Marshall ehtivät kertoa, mutta dialogi vei minunkin huomioni. Kommentoin sitä sujuvuuden näkökulmasta. Kun luin tätä useamman kerran, mietin lähinnä sitä, että miten jotkut ihmiset osaa jutella toisten ihmisten kanssa. En ihan oikeasti oikeassa elämässä käsitä, miten saa keskustelun jatkumaan, ellei juttele parhaiden kaveriensa kanssa. Sitten tajusin, että mietin tällaisia, koska dialogi kuulostaa musta ihan aidolta ja luonnolliselta. Katsoin näitä hahmoja taas oikeina ihmisinä ja halusin oppia, enkä muistanut analysoivaa otetta, joka kuuluu siihen lukukertaan, kun kirjoitan kommenttia. 😀 Dialogit ovat yksi vahvuuksistasi kirjoittajana yhä edelleen.

[Sonja T.Valvoja]

Nopea päivitys vain, koska olin unohtanut asian kokonaan: Sonjalla on oma Pinterest-tilinsä, johon hän keräilee kaikenlaista kiinnostavaa.

[Sonja T.Valvoja]

Unohtaisin koko miehen
Puhelin kilahti illansuussa. Harri se siellä viestitteli, vaihteen vuoksi.
Harri: voisinks mä pyytää sulta yhtä palvelusta?

Mitähän kummaa se nyt, mietin hiljaa mielessäni.
Sonja: No toki sitä pyytää voi
Harri: mä oon irtisanomassa nyt sitä mun asunnon vuokralaista, niin voisinko antaa sun yhteystiedot sille, että ottaa suhun yhteyttä, jos on jotakin kysyttävää tai muuta?
Sonja: Joo totta kai, niinhän me sovittiin
Sonja: Mutta sä olet kuukautta etuajassa?
Harri: joo niin oon, täs tuli nyt vähän muutoksia suunnitelmiin
Harri: mä tuun jo kuukauden päästä takaisin Suomeen, 1.3.

En ollut saada työnnettä ilmaa ulos keuhkoistani kun tuijotin suu auki tätä viimeisintä viestiä. Harri tulisi kuukauden kuluttua. Ei vasta syyskuussa vaan nyt maaliskuussa.

Eihän tämä nyt näin voi mennä! Me olimme puhuneet kaiken läpi ja kaikki piti olla valmista sitä syyskuuta varten. Harri irtisanoisi oman asuntonsa vuokralaisen 1.3., tasan kuusi kuukautta eli vuokrasopimuksen irtisanomisaikaa ennen kuin hän palaisi. Sitten hänellä olisi asunto, johon kantaa tavaransa, jotka olivat siisteissä laatikoissa yhdessä pikkumakuuhuoneistani. Hän vuokraisi muuttoauton ja tulisi hakemaan ne ja asia olisi sillä hoidettu mahdollisimman siististi. Jos vuokralainen lähtisi ennen syyskuun alkua, minä ottaisin avaimet vastaan, hoitaisin lopputarkastuksen ja muun semmoisen Harrin puolesta eikä se olisi edes ongelma. Näin oli sovittu!

Kymmenen pisteen kysymys oli kuitenkin se, että missä Harri aikoi asua sen aikaa kunnes vuokralainen lähtisi? Sitähän ei tiennyt, milloin hän löytäisi uuden asunnon. Voi olla että hän löytäisi sen heti ja muuttaisi suunnilleen saman tien, mutta puoli vuotta hänellä oli siinä oikeus asua irtisanomisen jälkeen. Ja Harrin virallinen osoite oli edelleen Orionissa…

En tiennyt, miten edes muotoilisin kysymyksen, kun ei sitä nyt vain voinut töksäyttää, että et kai sä vaan ajatellut täällä punkata sitä aikaa, että vuokralainen lähtee pois. Ja olisi tässä nyt muutakin kysyttävää, kuten että miksi ja mitä seuraavaksi ja miten kaikki muut käytännön asiat. Voi Mooseksen munat, ei näin saa käydä!

Entä sitten minä itse? Harrin paluuseen tuntui olleen vielä niin pitkä aika, jolloin ehtisin unohtaa koko miehen ja aivan parhaassa tapauksessa löytää uuden. Että jos se jälleennäkeminen ei sitten sattuisi niin paljon. Nyt oli enää kuukausi aikaa siihen! En pystyisi. Hyppäsin tuolistani ylös ja harpoin ikkunalle ja takaisin työpöydän ääreen ja ovelle ja sieltä ikkunalle käsiäni puristellen. Hyvä etten itkua tuhertanut samalla. Axa pyöri ympärilläni pureskellen raivoisasti vinkulelua, jonka vinku oli aikoja sitten hajonnut.

Kahmaisin puhelimen käteeni, kun tajusin etten ollut vastannut Harrille mitään tuohon paljastukseen ja varmasti hän odotti minun sanovan jotakin. TG:n otsikkorivillä luki typing… Harri kirjoitti viestiä vieläkin, oli kirjoittanut sitä jo ennen kuin laskin puhelimen pöydälle. Kirjoittakoon nyt tekstinsä valmiiksi, ajattelin ja jäin tuijottamaan puhelimen näyttöä, ihan kuin sillä tavalla Harri saisi asiansa nopeammin valmiiksi.

Se tuntui pieneltä ikuisuudelta, vaikkei ollut ehkä kuin pari minuuttia, maksimissaan, mutta niin aina kun jotakin odotti. Harri oli kirjoittanut pitkän viestin syistä ja käytännön järjestelyistä ja tuli maininneeksi, että työnantaja kustantaisi kaikki tästä aikataulun muutoksesta aiheutuneet kulut. Hyvä! Siitä sain tekosyyn kysäistä, että mitä olet ajatellut asumisesta, jos vuokralainen ei lähde 1.3. mennessä.

Harri: en vielä tarkemmin, kun vastikään sain tietää tästä ylipäänsä
Harri: mut en mä Orioniin ole tulossa asumaan, keksin jonkun toisen ratkaisun
Sonja: Okei

En keksinyt muutakaan sanottavaa kuin tylsän okein, vaikka yksi kivi vierähti sydämeltä ja räjähti tomuksi. Rojahdin pöytää vasten puolihervottomana helpotuksesta tai jostain eikä henki taas tahtonut kulkea. Nämä pahuksen tunnekuohut olivat nyt vähän liikaa enkä minä pitänyt niistä.

Harri kirjoitti, että työnantaja oli suostunut ilman muuta korvaamaan asumisen siltä ajalta kuin tarvittiin, niin että sama vaikka asuisi herroiksi hotellissa sen aikaa, että sai asunnon vapaaksi. Tosiasiassa Harri kyllä harkitsi jotakin huoneistohotellia, jos täältä jostain sellainen löytyisi, tai sitten vuokraisi puoleksi vuodeksi jonkin pienen luukun tilapäisasunnoksi. Se kuulosti ihan hyvältä ja fiksulta, ei Harri ollut tyhmemmäksi siellä Kanadassa muuttunut.

Mutta se ei poistanut sitä seikkaa, että minun pitäisi nähdä Harri kenties jo kuukauden kuluttua enkä ollut yhtään valmis.

• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 9 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: typo

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Parisuhdekeissit on musta mielenkiintoista luettavaa (ja kirjoitettavaa), koska parisuhteet on musta tosi mystisiä. Eroja on kuitenkin musta helppo kirjoittaa, minkä takia kirjoitankin ne nopeasti. Kun tätä luki, ajattelin, että se on tavallaan harmi. Sonjan ja Harrin eroa on nimittäin kirjoitettu pidempään kuin mun hahmojen eroja koskaan, ja näen, että siitähän saa irti vaikka mitä hienoja mutkia matkaan. Sonja ja Harri on kuitenkin niin hyviä kommunikoimaan, että nämä pienemmät yllärit ja järkytykset pystytään selvittämään heti. Jäljelle jää sitten se oikea pelko: mitä nyt, kun Harri tosiaan tulee takaisin?

Mun päässä tilanne on yksinkertainen, koska mun omat erot on yksinkertaisia. Kun on ikävä, itketään vaikka vähäsen, ja muistetaan se, että ensi vuonna tähän aikaan musta ei tunnu tältä. Pääsen sillä yli oikeastaan kaikesta. Sonjan ajatukset sen sijaan zoomaavat itse asiassa vastakkaiseen suuntaan kun mun: omiin tunnekuohuihin. Tuntuu, että enemmän kuin Harrin ilmaantuminen, Sonjaa pelottaa tällä kertaa hänen omat negatiiviset tuntemuksensa. Kukaan ei tykkää olla surullinen, ja olen nähnyt tätä oikeissakin ihmisissä, mutta samalla vierastan ajatusta tosi kovaa omassa elämässäni. Taidan ajatella, että miksi pelätä etukäteen, koska silloin kärsii kahdesti? Mutta ainahan se on niin älyttömän helppoa huudella taustalta. 😀 Mulla ainakin on kaikki ratkaisut kaikkien ihmisten ongelmiin, paitsi omiini.

[Sonja T.Valvoja]

(taas tämmöinen pieni hahmoontutustumislista, idean ja kysymykset saa kopioida silleensä tai muuteltuna!

Suosikki-asioita

Suosikkikukka: syreeni, pioni, omenankukka, ruusu, kirsikankukka, kissankello, vanamo, tulppaani, ainakin nyt näin alkuun
Suosikkiväri ruusuissa: mitä lähempänä violetin sävyä, sen parempi. Tai sitten mustanpuhuva punainen.
Suosikkieläin (villi): kärppä
Suosikkieläin (kesy): hevonen, koira, kissa
Suosikkilintu: käpytikka, jonka touhuja pääsee helposti katselemaan

Suosikkimaa: ah, näitä on liikaa. Suomi, Ruotsi, Sveitsi, Australia nyt ainakin
Suosikkimatkakohde: Grand Canyon, Yellowstone, Louvre, British Museum, Eremitaasi, Badlands, Whitsunday, Khao Lak
Suosikkikohde Suomessa: saako sanoa Tampere? Jos ei, niin sitten ainakin Helsinki, Fiskars ja Turku. Ei kun Raaseporin linnanrauniot!

Suosikkiurheilulaji: ratsastus! Mieluiten tietysti kouluratsastus, mutta kaikki menee. Muuten sitten telinevoimistelu.
Suosikkiurheilija: Kyra Kyrklund, aina ja ikuisesti Kyra. Muita kouluratsastajia en jaksa edes listata tähän.

Suosikkijuoma (alkoholi): Negroni, Pina Colada
Suosikkijuoma (alkoholiton): Pepsi Max
Suosikkiruoka: voi morjes, mitä tähän nyt sanoisi? Kaikki hyvin tehty, hyvänmakuinen ruoka?
Suosikkisushi: inari ja avokado-nigiri
Suosikkikarkki: Guylianin belgialaiset suklaakonvehdit

Suosikkitaiteilija: näitäkin on tosi monta, kaikkien kotimaisten nykytaiteilijoiden nimiä en edes muista, mutta tunnistan kyllä työt, jos niitä sattuu näkemään. Mutta jos pitäisi muutama name-drop tehdä, niin Toulouse-Lautrec ja Fanny Churberg.
Suosikkikirjailija: ei kyl pysty valitsemaan vain yhtä!
Suosikkisäveltäjä: kevyestä musiikista en osaa sanoa, klassisen puolelta ehkä Mozart, Tšaikovski, Puccini, Verdi
Suosikkimuseo: no listasin tuolla ylhäällä jo Louvren, British Museumin ja Eremitaasin, jotka kaikki ovat hienoja kohteita, mutta ehkä kuitenkin sanon Turun Aboa Vetus.
Suosikkisarjakuva: no Hesarista tulee luettua Fingerpori, Viivi & Wagner ja Lassi & Leevi ja näiden lisäksi Aku Ankkaa
Suosikkielokuva: joo, valitsepa vain yksi… Mutta ehkä originaalit Star Warsit ja LOTRit. Niin ja Orlando. Tilda Swinton girl crush forever!
Suosikki-tv-sarja: katson aika vähän sarjoja, joten paha sanoa. House Of Cards, koska Claire Underwoodin pukeutuminen. The Rings Of Power, koska upeus. Ally McBeal, koska nostalgia. Niin ja X-Files.

[Sonja T.Valvoja]

Ei oo, ei tuu
Kisathan tässä nyt viime vikoina olivat tärkein puheenaihe tallinkäytävällä ja tuvassa. Vaahterapolku olisi nyt viikonloppuna ja minulla vähän puntti tutisi, vaikka yritin hokea itselleni, että menemme sinne vain kokeilemaan kepillä jäätä. Menestystoiveita ei ole eikä toivottavasti paineitakaan. Sitten ensi kuussa oli tulossa Royal Cupin ensimmäinen osakilpailu, joka ratsastettaisiin Royal Gardenissa! Marshall oli menossa sinne molempien hevostensa kanssa ja vaikka minä en voisi osallistua Aaveen kanssa niihin, mielessä kutitteli lähteä mukaan kisaturistina. Tuttu paikka kuitenkin viime kesältä ja olin kyllä viihtynyt hyvin siellä. Lisäksi Rhônen jokilaakson maisemat olivat niin hienot!

— Anssi ja Salierikin osallistuvat näemmä, sanoi Marshall pöydän ääressä selaillessaan lähtölistaa. — Osallistuvat vaativaan B:hen ja A:han.
— Niin muuten osallistuvatkin, nyt kun sanoit! Mainitsihan Anssi taannoin siitä, kun kertoi heidän kisasuunnitelmiaan.
— Onko heillä eka kerta ulkomailla?
— Ei, olihan ne silloin viime keväänä Hanami Weekillä jo.
— Aivan, enpä muistanutkaan. Ja taisivat olla viime kesänä myös Sommersolervissä, eikö totta?
— Joo, totta. Mutta eka vaativan A:n startti tuo tuolla Sveitsissa nyt sitten.

Minusta oli hieman kiusallista puhua Anssista Marshallin kanssa, sillä vaikka olinkin yrittänyt pitää meidän suhteen — tai mikä se nyt edes oli — piilossa kaikilta ja erityisesti muilta tallilaisilta, niin siellä Hanami Weekin gaalaillassa oli saattanut päästä vähän lipeämään… En tiedä miten paljon Marshall oli nähnyt tai kiinnittänyt huomiota minun tekemisiini tai siihen, kuka minun käsipuolessani luuhasi. Ei hän ainakaan ollut sanonut mitään.

Ilona, kisatiimimme kolmas jäsen (tai neljäs, pitihän Niklas laskea mukaan) asteli juuri keittiöön Onninsa kanssa. Kurottauduin tuoliltani houkuttelemaan sitä rapsuteltavaksi. Axa oli tietysti minun oma sydänkäpyseni, mutta syystä tai toisesta pidin kovasti myös vinttikoirista. Ja olihan Onni nyt ihastuttava kaikin tavoin.

— Niin keillä on eka vaativa A ja missä? Ilona kysyi, kun oli juuri kesken keskustelun tullut paikalle.
— Mun ekan hevosen ja sen ratsastajan. For Salieri ja Irosen Anssi, jos sanoo mitään. Eivät kyllä ole tässä talvella kisanneet missään, selitin samalla kun valuin tuolilta alas lattialle Onnin perässä. Onneksi se oli hyväluonteinen ja piti rapsutuksista ja huomiosta, Sitä ei siis haitannut yhtään, että minä en mitenkään malttanut pitää näppejäni erossa siitä, nyt kun Axa oli jäänyt kotiin.

Minun piti kertoa sitten samalla kaikki Salierista ja siitä, miten entinen miesystäväni oli ratsastanut sillä ja sitten olin hankkinut Mortin vähän niinkuin omaksi ratsukseni, mutta hänen lähdettyä ulkomaille olin antanut Salierin vuokralle ja nyt ruuna kilpaili uuden ratsastajansa kanssa. Tarkoitus oli kuulemma jatkaa viime vuonna kohtalaisesti alkanutta kisauraa, mutta astetta korkeammissa luokissa. Tallilla onneksi oli jo yleisessä tiedossa, että minä en enää seurustellut Harrin kanssa. Niinpä en nähnyt tarpeelliseksi kertoa Harrin oletettua nopeammasta kotiinpaluusta.

Sitten kävi kylmä viima lävitseni. Mitä jos Harri haluaa palata kuitenkin Hopiavuoreen? Jonkun hevosen hoitajaksi vaikka tai mistä tuota tietää, jos vaikka hankkisi oman hevosen tai vuokrahevosen tai ottaisi ylläpitoon jonkun ja toisi sen Hopiavuoreen? Kuitenkin hän on tässä nyt puolitoista vuotta aktiivisesti ratsastanut siellä Kanadassa ja taidot ovat karttuneet. Ei Harri voisi tehdä sellaista. Eihän? Pitäisiköhän Eetulle sanoa, että jos Harri kyselee hoitohevosta tai tallipaikkaa, niin osaisi vastata siihen että ei oo eikä tuu.

[Ilona EronenKatsoja]

Voi Onni <3 Ihanasti kirjoitettu. ”–valuin tuolilta alas lattialle Onnin perässä.” Heh, voin kuvitella. 😀 Tuo on minä aina kaikissa paikoissa, missä on koiria. :DD

Tässä kerrotaan, että Sonja tykkää Onnista, mutta samalla aistin, että myös Onni tykkää Sonjasta. Tie eläinrakkaan ihmisen elämään on kyllä juuri niiden karvalapsien kautta: minä ainakin luotan vain niihin ihmisiin, joista mun koirat tykkäävät. Ja näin taas ovat Sonja ja Ilona vähän vaivihkaa lähempänä toisiaan. Tässä Ilona pääsi jo vähän niin kuin sisäpiiriin: se tietää nyt enemmän Sonjan menneistä kuvioista ja on mukana yhteisissä kisajutuissa.

Hahaa, nyt se Harri ainakin tulee Hopiavuoreen, kun tuollainen lopetus oli. :DD ”Ei kai vaan” –> Kyllä vaan! 😀

Hiivatti, jos en ehdi noista Vaahterapolun kisoista nyt kirjoittaa, kun olen tällä kertaa täällä irlin puolella hevosenostohousut kainaloissa asti… No, edustatte sitten minunkin puolestani siellä. Joka tapauksessa on kivaa, kun on yhteisiä tapahtumia!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Onpahan taas onnistuttu kertomaan monipuolisesti eri aiheista tunkematta tarinaa silti millään lailla täyteen! Tällä kertaa onnistuin lukemaan analysoiden, kun mietin, että mistä tämä vaikutelma johtuu. Vaikka asiaa on paljon, mulla on tilaa hengittää.

Mä sanoisin, että tähän on syynä kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että eri asioista kerrotaan eri tavalla. Esimerkiksi Onnista ja Sonjasta kerrotaan näyttämällä, mitä tapahtuu. Salierista kerrotaan dialogissa. Miesjutuista puolestaan kerrotaan Sonjan ajatuksissa. Se tekee eri asioiden välille tosi selkeät rajat. Kaikkea ei myöskään kaadeta tämän asian ansiosta muiden hahmojen niskaan, vaan niillekin jää tilaa hengittää samalla kuin lukijallekin.

Toinen keino on musta selkeät siirtymät asiasta toiseen. Anssi ja Salieri on vähän niin kuin se pääasia, joka valuu moneen kohtaan tarinaa, koska muodostaa punaisen langan. Muihin asioihin tehdään siirtymät muuttamalla kuvakulmaa Sonjan toiminnasta ajatuksiin.

[Sonja T.Valvoja]

Ihan ookoo
Väkisin pusertamalla syntyy vain väkisin puserrettua, hosumalla kusipäisiä lapsia ja mailaa ei kannata puristaa, sanoi golf-opettajakin aikoinaan. Mitä varten näitä kaikkia sinänsä hyviä periaatteita oli niin vaikea oikeasti soveltaa omassa elämässään? Eikä asiaa auttanut yhtään se, että oli kiire, hätä ja hoppu. Pikkupaniikki ilmassa ja kauhea yrittäminen, mutta eihän siitä mitään tullut.

Joka kerta uutta Tinder-deittiä tavatessa ajattelin mielessäni, että josko tämä nyt olisi se, joka saisi perhoset lepattamaan vatsassa, askeleen leijailemaan pari tuumaa maanpinnan yläpuolella ja olisi enemmän kuin ihan ookoo, mutta ei. Paria sinänsä lupaavanoloista miestä tapailin useampaankin kertaan, että jos se kipinä vaikka syttyisi vaan eipä se väkisin. Koska ainakin joillain miehillä olisi ollut kyllä kiinnostusta läheisempäänkin tuttavuuteen, aloin miettiä että onko vika minussa, sittenkin. Liian nirso ja vaativa? Vaan kun ei hevoskaupoillakaan se kädenlämpöinen ”ihan ookoo” riittänyt.

Samaan aikaan tuijotin kalenteria enkä voinut uskoa, että maaliskuun alkuun oli enää vain viikko ja kaksi päivää. Harri palaisi silloin Suomeen ja Seinäjoelle ja oli sanonut, että hänen pitäisi hakea jotakin tavaroitaan täältä. Minä näkisin Harrin ensi viikolla! Tuntui että maha pääntyi ylösalaisin pelkästä ajatuksesta. Myönnän: pelkäsin omia tunteitani ja ajatuksiani, jopa omia reaktioitani kun Harri seisoisi tuossa, ulko-oven kynnyksellä.

Ehkä kaikkein pelottavin skenaario oli se, että Harri vihjaisisi jollain tavoin siitä, että olisin tervetullut takaisin hänen elämäänsä ja että minä menisin suostumaan siihen, kertomatta mitään siitä mitä olin mennyt täällä omine nokkineni tekemään. Se oli noin paperilla hyvä idea, ihan paras kerrassaan, sillä eihän Harrissa vieläkään mitään vikaa ollut. Voisimme jatkaa suunnilleen ainakin siitä, mihin olimme jääneet Harrin lähtiessä Kanadaan.

Ajatus oli liian houkutteleva, että voisi vain painautua Harrin syliin ja unohtaa kaikki. En tiedä pystyisinkö vastustamaan kiusausta, jos sellainen eteen tulisi. Sitten minulla olisi ihana avomies, perhoset, kipinät, kemiat ja kaikki. Samalla minä tietäisin kuitenkin, että olin pettänyt häntä eikä vain kerran epätoivoissani vaan ihan säännönmukaisesti, kylmästi laskelmoiden ja useamman kuin yhden kanssa. Ja ihan miten ihanaa tahansa kaikki oli – en minä pystyisi tällaisen salaisuuden kanssa elämään pidemmän päälle. Minun omatuntoni oli ikävä tyyppi välillä. Olisi siis pakko vastustaa kiusausta, jota en pystynyt vastustamaan. Helppo homma, eikö?

Parasta siis olisi, jos Harrilla olisi uusi naisystävä. Tämän minä pystyisin sulattamaan, tähän voisin reagoida hymyilemällä surumielisesti ja toivottamalla onnea, molemmille. Jossain pallean kohdilla tuntuisi kyllä paine ja tyhjyys, mutta siitä selviäisi. Uuteen suhteeseen ei mikään Harrin sanomisissa kuitenkaan viitannut. Toiseksi parasta olisi se, jos minulla olisi uusi miesystävä ja ihastumisen aiheuttaman hormoniryöppy päällä. Viikko aikaa löytää se hormoniryöppy, pienet paineet tässä kohdin siis! Jos kumpikaan näistä ei toteutuisi, kolmanneksi paras vaihtoehto olisi, jos ei tarvitsisi nähdä Harria. Voisinkohan pyytää Markusta tänne ja luikkia itse pois siksi aikaa? Kyllä Markus ymmärtäisi vaikkei koko tarinaa tiennytkään ja varmasti auttaisi, kuten aina ennenkin.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Toisaalta tekee mieli sanoa, että pääse nyt Sonja yli koko pettämishommasta. Se oli ja meni, ja ero nyt leikisti nollasi sen. Jatkakaa Harrin kanssa: on ihan turha pahoittaa hänen mieltään kertomalla, kunhan pitää huolen, ettei mitään ikinä enää satu.

Toisaalta taas tekee mieli sanoa, että aivan oikein sulle Sonja. Sinun rangaistuksesi on se, ettet ikinä saa antaa itsesi saada Harria. Sonja tuntuu itse ajattelevan lähinnä näin.

Kun mietin tätä kuviota, musta alkaa tuntua itsestäni, että moraalini onkin jotenkin harmaa, vaikka olen pitänyt sitä mustavalkoisena. Tuntuu, etten enää erota oikeaa väärästä. Toisaalta Sonjan mieskämmit tuntuvat muinaishistorialta, ja mitä sitä vanhoja muistelemaan. Toisaalta en kuitenkaan haluaisi olla Harri, kun oma emäntä olisi pettänyt, jättänyt, ottanut takaisin, eikä kertonut. Harrin asemassa en pystyisi nimittäin näkemään, että Sonja on joutunut tosissaan miettimään moraalikysymyksiä.

[Sonja T.Valvoja]

Paluu menneisyyteen
Se oli ihan just niin hirveätä kuin olin kuvitellutkin. Axa lensi kuin päätön kana suoraan Harrin syliin ja Harri ehti hädin tuskin kyykistyä ottamaan vastaan ylitsepursuavat koirankuola-suukot. Axa ei ollut unohtanut. Ja miten iloiselta Harrikin näytti miltei halatessaan Axaa. Nuo kaksi tulivat niin hyvin toimeen keskenään, että mitä jos sittenkin vielä…

Moi, pitkästä aikaa.

Onneksi oli Axa, sillä sen iloinen touhotus vei meidän molempien huomiota vähän muualle siitä tilanteesta. Koska olihan se hivenen kiusallista, sillä tapaa kuin nyt exänsä näkeminen on. Piti olla kohtelias ja aikuinen, ja välttää kyyneleisiä kohtauksia, vaikka kurkussa olisikin ylimääräinen murena, jota nieleskellä. Sen kuitenkin sai hukutettua kätevästi Axalle puhelemiseen ja oli luonnollista katsoa koiraa kun ei enää kehdannut tuijottaa Harriakaan. Asiallehan hän tänne oli tullut.

Niin, ne laatikot. Mennään yläkertaan.

Harrin tavarat oli pakattu siisteihin laatikoihin toiseen pikkumakuuhuoneista. Huonekaluja hän ei ollut tänne tuonut juurikaan, vain työpöytänsä ja -tuolinsa, yhden ison lipaston ja sohvapöydän, joka oli edelleen paikallaan kirjastossa. Ostaisin siihen oman, kunhan Harri veisi sen pois, mutta se ei ollut vielä ajankohtaista.

Joo noissa on astioita, minä niitä pakkasin kuten sovittiin.

Harri löysi tarvitsemansa laatikot nopeasti ja sitten kohta hän seisoi siinä ulko-ovella, käsi jo ovenkahvalla, aivan kuten olin kuvitellut. Hän ei ollut muuttunut juuri lainkaan. Kasvojen piirteet olivat ehkä aavistuksen terävämmät kuin toissajouluna, mutta muuta eroa ei ollut. Minun piti komentaa Harrin jaloissa liehakoiva Axa pois ja ajattelin, että voisin antaa toisen munuaiseni ja muutaman muunkin vähemmän tärkeän sisäelimen, jos vain voisin palata menneisyyteen ja jättää erinnäisiä asioita tekemättä.

Hei nyt sitten, katotaan niitä muita tavaroita sitten kun saan oman kämppäni vapaaksi. Eli kesäkuussa viimeistään. Jos se on sulle ookoo, että ne on vielä täällä?

Harri oli epävarma. Sen näki siitä, että hän tiedostamattaan puraisi alahuultaan ja katse harhaili silmänräpäyksen ajan jossain lattian tasalla. Käsikin hipelsi kahvaa niin kuin se ei olisi halunnut vielä painaa sitä alas ja siirtyä ulos ja pois. Ihan kuin Harri olisi halunnut sanoa vielä jotakin tai sitten minä vain kuvittelin kaiken. En tiedä mitä hän olisi sanonut enkä tiennyt olisinko halunnut kuulla sen vai olla kuulematta. Ja koska hän ei kuitenkaan sanonut mitään, kehittelin koko loppuillan kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin skenaarioita ja miten olisin niihin vastannut.

Mutta ne silmät olivat jotenkin surulliset kun hän sitten avasi oven ja lähti.

[Ilona EronenKatsoja]

Niin on kutkuttava tunnelma tässä. Ai jee. Tässä on häivähdys jotain tosi tuttua: jotain asiaa odottaa ja yliajattelee sen puhki asti etukäteen, ja sitten kun se hetki koittaa, niin se on hetkessä ohi ja tilalle jää tyhjyys. Vaikka tavallaan kohtaamisen aikana ei tapahtunut juuri mitään, niin tapahtui kuitenkin samalla tosi paljon. Monta pientä nyanssia, joita voi yliajatella sitten jälkikäteen – seuraavaan kohtaamiseen asti. Niin paljon tapahtui ja tuntui, ettei sitä voi millään pitää itsellään, vaan pitäisi päästä kertomaan jollekin. Niin hienosti kirjoitettu!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tässä on vangittu hyvin se tyhjä ja vähän teennäinen olo. On tosi outo ajatus, että ensin on toisen ihmisen kanssa erityisissä väleissä, niin kuin ei kenenkään muun kanssa, ja sitten seuraavassa hetkessä pitäisi olla just niin kuin kaikkien muiden kanssa. Ketähän varten edes esitetään, kun molemmat tietävät, ettei tämä toisestakaan ole ihan normaalia? Tosi hyvä tarina.

[Sonja T.Valvoja]

Eieieieieiei
Tiedättekö te sen ihmistyypin, joka miettii päässään keskusteluja jo etukäteen? Siis ilman että kyseistä keskustelua on edes tapahtunut vielä ja jota ei välttämättä tapahdukaan ikinä. Jep. Se olen minä. Minäkin, sillä kai meitä on muitakin. Sitten olen ihan pulassa kun se keskustelu lähtee aina kuitenkin muualle kuin olin suunnitellut ja ajatellut eivätkä etukäteen harjoittelemani vuorosanat sovikaan enää. Vaikka kuinka monta erilaista variaatioita olisi käynyt läpi, joka jessuksen kerta se keskustelu, jos se nyt edes tapahtuu, menee ihan omia uriaan jonnenkin minne sen ei pitäisi. Ja ai että, minä sitten vihaan sitä.

Harri lähetti viestiä, että voisiko tulla käymään, pitäisi hakea muutamia tavaroita, joita ei ollut viimeksi käydessään osannut ajatella tarvitsevansa. En minä tietysti voinut kieltääkään, koska suurin osa Harrin maallisesta omaisuudesta oli täällä enkä minä mitään tavaroiden panttivankidraamaa aio järjestää. Minua vain oli jäänyt viimeksi kaivelemaan se Harrin epävarmuus tai jokin juttu siinä ovella, koska tunsinhan minä Harrin ja vaistosin, että jotakin oli mielen päällä. No, kelläpä ei olisi. En tiennyt, että mitä se voisi olla, joten oli joko jäätävä odottamaan tai syyttää itseään turhien kuvittelusta, vaikka tiesin etten minä nyt ihan omiani nähnyt.

Sanotaan sitä nyt naisen vaistoksi tai vaikka miksi, mutta tällä kertaa olin oikeassa. Lisäksi olin oikeassa niiden vanhempien mietteiden kanssa, koska se Harrin asia niiden tavaroiden lisäksi (saattoivat olla pelkkä sumuverho ja tekosyy) oli se, että voisimmeko vielä harkita yrittävämme uudestaan, aloittavamme alusta tai jostain puolivälistä tai… no jotakin.

Harri! Ihana, kultainen Harri! En mitään muuta niin paljon haluaisikaan kuin painautua tuttuun syliin ja itkeä siinä tuttujen käsivarsien ympäröimänä tuttua rintakehää vasten niinkuin monta kertaa aiemminkin. Se oli miltei yli-inhimillinen ponnistus, että sain ravistettua päätäni kiellon merkiksi. Puhumaan en pystynyt, koska minun oli purtava hampaita yhteen etten olisi parkunut ääneen. Ne kyyneleet valuivat silmistä enkä pystynyt niitä peittämään vaikka olisin halunnut.

— Miksei? Harri kysyi hiljaa. — Mä tiiän että mä tein virheen, kun lähdin, mutta jos olis mitenkään mahdollista kuitenkin aloittaa uudestaan…

Ravistin uudestaan päätäni ja kielletty nyyhkytys purkautui suusta ilmoille vaikka kuinka yritin. Olisin halunnut sanoa, että älä hyvä mies itseäsi syytä, mutten pystynyt. Ja tietenkin Harri huolestui minun reaktiosta. Ei hän halunnut naisia itkettää eikä tajunnut mitä varten minä tällä tavalla itkin. Ennen kuin tajusin edes väistää, Harri oli harpponut vierelleni ja otti minua hellästi hartioista kiinni.

— Sonja hei, mitä nyt? Mitä sä nyt noin… Mä tiedän että mä oon loukannut sua, mutta jos me voitais edes puhua tai jotain…

Ei voitu. Ei vain voitu. Eikä se ollut Harrin vika. Yritin vetäytyä pois, siirtyä kauemmas olohuoneen puolelle, mutta Harri tuli perässä sitkeästi ja tivasi, hyvin hellävaraisesti toki, syytä sille miksi itkin ja miksi ei ja edes jotakin loogista syytä, jonka hänkin voisi ymmärtää. Loputtomasti miksi-kysymyksiä ja lopulta halusin vain painaa kädet korvilleni ja huutaa eieieieieiei. Sonja viisi vee.

Lopulta tartuin Harria molempiin käsiin, katsoin silmiin ja olin vähän aikaa hiljaa.
— Ei, sanoin sitten rauhallisesti, mutta painokkaasti.
— Mut…
— Ei, toistin.
— Miks? kysyi Harri yhtälailla rauhallisesti, mutta painokkaasti. Hän oli ihan yhtä tosissaan kuin minäkin ja halusi perustelun.

— Koska mä petin sua kun sä olit pois.

Tässä kohdassa tuli sitten se käänne väärään suuntaan. Olin miettinyt etukäteen tätäkin vaihtoehtoa ja että mitä siitä seuraa. Odotin lievän kiinnostuneena reaktiota, sillä vaihtoehtojahan oli. Se voisi olla pettymystä, vihaa, jopa raivoa. Harrilla oli ihan täysi oikeus olla vihainen. Tai sitten surua, kenties kyyneliäkin, hämmästystä, romahdus. Epäuskoa nyt melko varmasti.

Sen sijaan Harri käänsi katseensa alas ja näytti… nololta. Hetkinen, tuon piti kuulua minun osaani.

— Mäkin petin sua.

Vedin jo henkeä vastatakseni jotakin, mutta kun Harrin lause ja sen sisältö ehtivät kunnolla tajuntaan asti, en osannutkaan tehdä yhtään mitään. Suusta lipsahti vain epäuskoinen “Täh”. Tällainen vaihtoehto ei ollut edes tullut mieleeni ja seisoin siinä kuin idiootti tuijottaen suu auki, että mitäs nyt. Tämmöiseen en ollut osannut yhtään varautua.

— Mä suutelin vierasta naista ystävänpäivänä, Harri jatkoi tunnustaan. — Meinaan viime vuonna.

Olin lähellä päästää naurunpyrskähdyksen, halveksivan mutta toisella tapaa kuin Harri olisi kuvitellut. Suudellut! Yhtä naista! Ystävänpäivänä. Voi Harri-parka, eihän tuota nyt edes voi laskea. Me puhuimme aivan eri kertaluokan asioista ja jos Harri piti yhtä suudelmaa pettämisenä, minä en voisi ikinä kertoa mitä minä olin tehnyt. Samalla se äsken herännyt ihan pikkiriikkinen toivonkipinä sammui lopullisesti pettyneeseen sihahdukseen.

[Ilona EronenKatsoja]

Ekaan lauseeseen: tiedän! Minäkin olen sitä tyyppiä! :Dd

Ahh tää oli niin hyvin kirjoitettu, en kestä mitä vuoristorataa taas! On ihan pikkuisen välillä toivoa, ja ai miten traaginen loppu sitten kuitenkin. Voih!

”Tavaroiden panttivankidraamaa” heh :DD

[MarshallOsallistuja]

Kyllä, tiedän tälläsen ihmistyypin. Kuulun itekki siihen!

Ai vitsit! Just sellasta vuoristorataa että pienen hetken jo tuli sellanen fiilis että ehkä Sonja ja Harri kokeilis palata yhteen. Mutta sitte matto lähti alta. Ja vähän voisin lotota että Sonja on oikeassa, että se pieniki toivonkipinä on sammunu.
Mutta jää kyllä ehdottomasti hieroon käsiä ja oottaan jatkoa tälle.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

On vähän Eira olo ja tekee mieli todeta, että paska! Tässä luodaan mulle turhia toiveita niiiiin paljon. Harri ja Sonja sopi niin hyvin yhteen. Niillä oli niin helppoa ja mukavaa, vaikka kaikilla on vaikeutensa. Sitä kaipaa itsekin, kun Sonja kaipaa. Ja Sonja kaipaa sitä niin kovaa, että koko ajan mun moraali muuttuu harmaammaksi ja ajattelen, että anna nyt hyvä ihminen periksi. Eiks se Jeesuskin anna synnit anteeksi, kun katuu, niin miksei itsekin voisi antaa anteeksi itselleen? Sitten kun vielä Harri tarjoaa mahdollisuutta, mutta en uskonut oikeasti Sonjan tarttuvan siihen.

Sitten olin iloinen, kun Sonja lopulta kuitenkin tunnusti Harrille tekosensa, vaikka olinkin koko draaman ajan sitä mieltä, että mitä sitä Harria tällä enää haavoittamaan. Nyt alkoi nimittäin tuntua, että kyllä Harri ansaitsee kunnollisen selityksen! Siinä mielessä siis oli hyvä, että Sonja kertoi, vaikka ajattelinkin, että Harri menee niin romuksi, ettei se enää ikinä ole millään tasolla normaalisti Sonjan lähellä.

Sitten tarjotaan mulle epäreilua toivoa taas. En mä tiedä, mitä mun päässä tarkalleen ottaen liikkui, kun olin että JES, Harrikin petti, nyt on puntit tasan, JATKAKAA YHDESSÄ. Ihme logiikkaa oli, mutta hetken musta tuntui, että tässä on se puuttuva palanen, joka voi yhdistää nämä taas. Mutta eeeei. Kun Harri on vaihtanut pusun. Joo on sekin väärin, mutta sen mä nyt voisin uskoa, jos joku pususta sanoo, että se vain tapahtui. Se on niin lyhytaikainen virhearvio kuitenkin verrattuna, noh, moneen muuhun tapaan pettää.

Nyt mun tekee mieli ruveta raivosiivoomaan.

[Sonja T.Valvoja]

Uusperhe-kuvioita?
Nellyn äänensävy oli poikkeuksellisen vaativa, kun hän hätisteli minua pihalta tupaan. Ihmettelin että mistä nyt tuuli puhaltaa, mutta Nellyn tuntien sitä ei tarvinnut kauaa odottaa.

— Mä näin Harrin tänään Seinäjoella Ideaparkissa, hän pamautti heti, vaikka pöydän ääressä istui myös Outi, Janna, Ilona ja Ellikin oli nostettu pöydän päässä tönöttävään syöttötuoliinsa. Se sentään ei vielä onneksi tajunnut mistä oli kyse vaan hakkasi lusikalla pöytää. Nelly sen sijaan tuijotti minua sen näköisenä, että vaati vastausta, vaikkei ollut esittänyt varsinaisesti edes kysymystä.

Voi paska, ei tätä.

— Joo, sanoin vain ja yritin pitää naamani peruslukemilla vaikka teki mieli irvistää. — Se palasi sieltä Kanadasta puoli vuotta etuajassa.
— Ai. Miksi?
— En tiedä ihan tarkalleen, mutta työnantajan pyynnöstä tai projekti saatiin sellaiseen malliin tai jotain.
— Kuka on Harri? kysyi Ilona varovasti samalla kun liotti keksiä kahvikupissaan.
— Mun eksä.
— Edelleen siis eksä? Nelly kärtti.
— Joo, edelleen. Kuka tarvii käyttökelpoista miestä niin siinä olisi, voin suositella. Mutta pitäkää se kaukana Hopiavuoresta.
— Te ette siis ole palanneet yhteen kuitenkaan? Outi sanoi toivuttuaan ensihämmästyksestään.
— Ei olla eikä kyllä tulla palaamaankaan.
— Miks?
— No… Sanotaan nyt vaikka näin, että mä tyrin asiani sen verran pahasti eikä siitä sen enempää.

Se veti kaikilta hetkeksi jauhot suuhun ja huokasin salaa tyytyväisenä. En halunnut perata tekemisiäni kenenkään kanssa erityisesti.

— Mitäs sun Tinderiin kuuluu? Outi kysyi sitten kun asiaan oltiin päästy.
— Mitä? Ootko sä Tinderissä? Nelly älähti ja Outi näytti nololta, ajatteli varmaan paljastaneensa suuren salaisuuden. Ei se ollut, ei kai nykyaikana ollut mitenkään ihmeellistä, jos sinkku kokeili Tinderiä. En nyt vain ollut siitä maininnut mitenkään julkisesti. Outin kanssa olimme jutelleet aiheesta parillakin maastolenkillä.
— Olin mutten enää kun ei sieltä tuntunut löytyvän mitään järkevää. Poistin sen jo pari kuukautta sitten.
— Miten se toimii? Millainen se on? Löytyykö sieltä oikeasti mitään?
— No, kyllä sieltä löytyy miehiä, mutta onhan se aika paska, noin niinkuin ajatuksena. Ulkonäkö merkkaa kamalasti ja koska se on kaupallinen sovellus, niin ihmisten halutaan käyttävän sitä mahdollisimman paljon ja varsinkin maksullisia palveluita, ei niinkään löytävän oikeasti mitään pidempiaikaista kumppania. Pariutuminen olisi huonoa bisnestä.

— Noo, Nelly jatkoi puhetta sen kuuloisena, että nyt tulee taas jotakin. — Onks sulla mitään säpinää sit muuten?
— Enpä tiedä, ehkä onkin, sanoin ja katsoin alas teekuppiini. — Yksi vanha lomaromanssi tuossa on pyörinyt, ei ole varsinaisesti kyllä ehdotellut mitään mutta… no, en tiedä mitä se haluaa. Ei kai siinä muuta vikaa olisi muuta kuin että on vuoroviikkoiskä ja mä en tiedä, että kiinnostaisiko mua edes teoriassa mikään uusperhe-elämä.
— No jopas! Onko minkäikäiset lapset, tiedätkö?
— Jotain kymmenen molemmin puolin, en niin tarkkaan tiedä. Kaksi kappaletta, ettei sen useampia kuitenkaan. Se vaan tuppaa vähän olemaan niin että tässä iässä alkaa olla vaikeata löytää miehiä, jotka ei olisi jo toisella kierroksella.
— Voi olla, voi olla… Ja kait joskus jotkut uusperheet vahingossa toimivatkin, en kyllä tiedä että miten.
— Niin, huokasin, koska olin kieltämättä pyöritellyt tätäkin vaihtoehtoa mielessäni, ihan vain varmuuden vuoksi. — Mutta nyt mun tarttee lähteä kyllä sitä mun ykkösmiestä katsomaan.
— No sulla on ainakin prioriteetit kunnossa, kun kerran Aave on ykkönen!

[Ilona EronenKatsoja]

Olen nähnyt niin paljon tosi tosi vanhoja ihmisiä, jotka eivät ole koskaan löytäneet elämänkumppania, että Sonjan pelko yksin jäämisestä ei ole siinä mielessä ollenkaan vähäpätöinen. Vaikka suurin osa ihmisistä varmaan löytää puolison, niin eivät kaikki ollenkaan. Samalla Sonja tavallaan taitaa pelätä myös sitä toista vaihtoehtoa eli sitoutumista – tai oikeastaan sitä, että sitoutuu väärään ihmiseen. Niin ainakin luulen. Yritä nyt siinä kahden tulen välissä pallotella sitten. Vaikeaa on löytää miestä, joka ei olisi toisella kierroksella, mutta onhan toisaalta Sonja itsekin ollut jo naimisissa kertaalleen. No, ehkä sieltä joku perfect match vielä löytyy. Mutta ei ehkä sieltä Tinderistä kuitenkaan.

Tekstinä tämä oli muuten tosi kiva. Elliä myöten kaikki tekivät omaa juttuaan ja olivat aivan omia itsejään. Olipas jotenkin söpöä ja hauskaa, kun Elli hakkasi lusikalla pöytää. 😀 Keskustelu eteni luontevasti ja tarinan sisältö olikin juuri dialogissa, josta sai paljon irti. Hienosti kuljetettu!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Se ei se Nelly muutu. :DD Sille pitää kertoa kaikki, ja jos ei kerro, se saa kuitenkin tietää ja sitten se ei työnnä enää lusikkaansa soppaan, vaan koko ievanan kauhan. Oikeassa elämässä mun olisi varmaan vaikeaa tutustua Nellyyn tämän takia, mutta toisaalta kun sen kanssa olisi jo kaveri, ei sen utelu (TIEDON VAATIMINEN) eroaisi oikeastaan siitä, mitä mun kaverit tekee. Koska osaa se lopettaakin jankkaamisen sitten, kun saa vastauksiaan.

Vähäsen kyllä toivon, että joku sen Harrin raahaa sieltä Hopiavuoreen. Siinä olisi Sonjalla hauskoja hetkiä. 😀

[Sonja T.Valvoja]

Menojalka vipattaa
Minulla se oli tulossa kiva viikonloppu. Ehkä vähän jännittäväkin, koska… En tiedä. Oli vain semmoinen etiäinen. Joskus ne minun etiäiseni pitivät paikkaansa, joskus taas eivät. Lähetin maailmankaikkeudelle sellaisen pienen toiveen, että tällä kertaa se vaikka voisi olla oikea etiäinen. Ehkä.

Olen menossa Tampereelle pitkästä aikaa. Perjantaina pitää nähdä kavereita, kutsuin heidät Rautatienkadulle, koska se oli kaikkien kannalta paras paikka kokoontua iltaa istumaan vaikkei mihinkään lähdettäisi illalla edes. Helena asui kävelymatkan päässä, Kimmo sai autonsa Hämppiin ja Tuomolla kulki bussi miltei ovelta ovelle. Tarjottavat hoituvat nyyttärimeiningillä, kun ei mitään kovin monimutkaista tarjota eikä odoteta.

Lauantaina menen heti aamusta hevosmessuille Pirkkahallille. Ne hevosmessut silloin keväällä 2020 oli se ensimmäinen minun kohdalle osunut isompi juttu, joka peruttiin koronan vuoksi. Tosin ne ehkä järjestettiin jo viime vuonnakin normaalisti, mutta minä olin silloin juuri jossain reissussa, Kozloveilla muistaakseni, niin en päässyt.

Mutta tänä vuonna menisin! Siellä on kaikkea niin kiinnostavaa ohjelmaa, satulansovitusta (Aave alkaa tarvita uutta penkkiä), ratsastajan fysiikkavalmennusta, ruokintajuttuja, nuoren hevosen sisäänratsastusta (ihan vain uteliaisuuttanihan minä sitä), kouluratsastusklinikkaa… Ja tähän päälle vielä kaikki ständit ja messutarjoukset! Jos sitä satulaa löytyisi vaikka ja itsekin tarvitsisin uutta ratsastuskampetta kesää varten. Niin että olen todellakin innoissani niistä messuista.

En voi kuitenkaan roikkua siellä messuilla ihan tappiin asti, sillä klo 19 pitäisi olla jo ykköset päällä keskustassa. Syy siihen on Vladimir ja se, että hänellä on tänä viikonloppuna Tampereella työhönsä liittyvä konferenssi. Hän ilahtui kuullessaan minunkin olevan kaupungissa ja kutsui minut lauantai-iltana illalliselle, kun se konferenssi päättyisi jo iltapäivästä. Mietin ehkä kolme sekuntia ja sanoin illallisen sopivan minulle. Koska Vladimir ei tuntenut kaupunkia, pyysi hän minua suosittelemaan ravintolaa. Tuntien Vladimirin tapoja ja mieltymyksiä ja esitettyäni muutaman tarkentavan kysymyksen, päädyin suosittelemaan hienointa mitä kaupungista löytyy: H&H.

Vladimir on viime aikoina pyörinyt mielessäni luvattoman paljon eikä tämä illalliskutsu ainakaan auta tilannetta. Onko Vovalla taka-ajatuksia illallisen suhteen ja jos on, niin mitä? Olimme tässä talven aikana viestitelleet ja tavanneetkin pari kertaa, toki ihan korrektisti vain. Tiedän kyllä, että sanoin hänelle syksyllä että vaikka olenkin sinkku, ei kannata haaveilla sen kummemmasta. Mutta tilanteet muuttuvat! En vain tiedä miten voisin vaivihkaa vihjata Vovalle muuttuneesta tilanteesta tai että kannattaisiko se edes.

Jos ihan nyt rehellisiä ollaan, niin kyllähän mielessä on pyörinyt sellainenkin asia, että olisiko Vovasta kenties johonkin enempäänkin kuin viestittelyyn ja satunnaisiin, lyhyisiin tapaamisiin. No, kyllähän siitä on vaikka pari pikku-muttaa tietysti keksin. Ensinnäkin ne lapset ja niiden takia väistämättä mukana seuraava ex-vaimo. Lapsista voisi selvitä, ehkä. He kuitenkin ovat äidillään puolet ajasta ja aika isojakin ovat jo, eivät mitään rasittavia taaperoita. Siitä äidistä en sitten tiedä, mutta minusta sen puolen saisi kaikkein kernaimmin hoitaa Vova itse.

Sitten oli se toinen juttu, kun en silloin vuosi takaperin ollut ihan rehellinen tilanteestani ja tulin vähän niinkuin huijanneeksi Vovaa. Tai en varsinaisesti huijannut, mutta jätin kertomatta yhtä ja toista, mikä on tietysti aivan yhtä paha. Hän puolestaan oli elätellyt kaikenlaisia toiveita ja olettamuksia, vaikkei niistä ääneen puhunutkaan ja oli kovasti pettynyt, kun selvisi että olinkin silloin vielä Harrin kanssa sitten lopulta. Niin että mahtoikohan hän kantaa kaunaa siitä asiasta vielä? Ei vaikuttanut kyllä siltä, suoranaisesti, mutta pystyisikö hän luottamaan minuun ikinä? Haluaisiko hän edes luottaa? Tai mitään suhdetta?

Miksi hän sitten viestitteli ja tapaili? Miksi ja mitä varten oli illallistakin ehdottanut ja kysynyt vielä minun sunnuntain ohjelmaa, josko haluaisin esitellä Tamperetta hänelle? Minun pitäisi ehkä nostaa kissa itse pöydälle, mutta kun se oli aina niin jumalattoman vaikeata ja oli helpompi vain pyöritellä haaveita omassa päässään. Ja sitten halusin potkia itseäni päähän ja sättiä surkeaksi nahjukseksi.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Välillä se Sonjakin on puupää, vaikka taitaa olla fiksuimmasta päästä. :DD JOOJOO on sillä ukkelilla mielessä muutakin kuin viestittely. Toisaalta tässä tullaan taas siihen, että kun omalle kohdalle osuu joku kiinnostava, niin sitä taantuu itsekin sairaan yliajattelevaksi… 😀

Nyt ollaan tulossa selkeästi mun yhteen lempikohtaan fiktiivisissä ja oikeissakin parisuhteissa. Se on IHAN PARAS VAIHE lukea ja kirjoittaa, kun uumoilee, että kyllä ne hahmot toisistaan tykkää, ja nekin tavallaan tietää sen, mutta viivyttelee ja vaikertaa kumminkin. On niin jännää mennä sinne illalliselle ja kaikkea, mutta samalla sitä on tavallaan epävarma koko kuviosta.

Lapset nyt tuntuvat vain olemaan aika suuri mutta, ja samastun kyllä Sonjan emmintään. On tullut selväksi, että Sonja ei halua lapsia yhtään sen enempää kuin minäkään, eikä täten tietenkään mieluiten ottaisi vaivoikseen kumppaninkaan lapsia. Sonja tuntuu silti päättäneen jo antaa Vladimirille mahdollisuuden, vaikka hänellä on kersoja ja niiden äitejä rasitteenaan.

[Sonja T.Valvoja]

Kirjoitettu Kristan näkökulmasta ja tämä on taas kerran ihan off-topicia Hopiavuoren näkökulmasta, sori. Pitäisi ehkä siirtää tämä blogin puolelle, mutta olkoon nyt täälläkin, onhan tässä nyt uutisia muulle väelle.

Ja tein nyt myös taktisen päätöksen, että Vladimir onkin asunut koko ajan jossain… lähistöllä, ei todellakaan missään Uudellamaalla asti. Sanotaan vaikka että Otsonmäestä parikymmentä kilometriä Vaasan suuntaan tai silleen. Koska Sonja EI lähde Hopiavuoresta yhtään mihinkään.

Pitkä mies ja Mersulla ajaa
Markus tuli lapsia nukuttamasta ja rojahti sohvalle. Vanha pari oli siirtynyt jo aiemmin pihatupaansa ja Sonjakin oli käynyt syömässä tuttuun tapaansa. Oli kiva olla vähän aikaa ihan kaksin.

— Kattotaaks jakson verta niitä Viikinkejä? Markus kysyi sitten.

Vilkaisin tuvan kaappikelloa. Vähän yli yhdeksän, ei siis vielä liian myöhä.
— Voisi kattoo. Jokohan se tässä se Franzén tulisi mukaan?
— Kai sen kohta pitäis.

Markus kliksutteli vähän aikaa valikoita ja löysi sitten sen jakson, johon olimme viimeksi jääneet. Nostin jalkani hänen syliinsä. Ilman erillistä pyyntöä Markus alkoi hieroskella jalkapohjiani.
— Kur.
— Et sit nukahra siihen taas, Markus naurahti.
— Joo mä yritän.

— Mikäs sillä Sonjalla oli tänään? kysäisin muistaessani asian kesken jakson. — Se oli jotenkin niin… iloisen olonen. Vai onko se vain tämä kevät?
— Sillä on kuulemma uusi poikakaveri, sanoi Markus ja hymyili. — Ihan tuore juttu, nottei se oo sitä vielä levitellyt, mutta kertoi kun käytihin koirien kanssa lenkillä.
— Älä? Ihan totta? Mistä se semmoisen on löytänyt, sieltä Tinderistäkö? Mut eiks se sanonut poistaneensa sen?
— Ei se sieltä ole, kait. Sanoi että joku vanaha heilantapaanen. Vladimir nimeltään, sano se sen sukunimenkin, muttei jäännyt mieleen. Joku ulkomainen kans. Muttei vissiin ole venäläinen vaan ranskalainen, tai venäläistä sukua alunperin, mutta Ranskassa asuneet pitkään.
— Jaa jaa, vai se…

Taisi tämä Vladimir olla sama tyyppi, mistä Sonja puhui silloin joskus saunassa. Se mies oli käynyt Sonjan luona Orionissa ja Harri oli silloin ollut vielä kuvioissa. Oletan ainakin että se oli se, vaikka tuskin Sonjalla kovin montaa Vladimir-nimistä vanhaa heilaa oli. No, mikäs siinä. Enhän minä tietysti tiennyt siitä muuta kuin että pitkältä mieheltä oli näyttänyt, kun olin nähnyt hänet ulkona Sonjan kanssa. Ja Mersulla ajoi, että vissiin ihan hyvissä varoissa. Se oli hyvä, ei ollut Sonjan rahojen perässä, toivottavasti ainakaan.

— No minkälainen mies se on? Kai se nyt jotakin kertoi? usutin Markusta.
— Pari vuotta Sonjaa vanahee ja yrittäjä kans, käännöstoimisto, taisi niin sanoa. Suomessa asunnu toistakytä vuotta, jotta on kansalaisuuret ja kaikki, puhuukin kuulemma suomea ihan hyvin. Mutta olivat vissihin jossain muualla tavanneet joskus herranaikaa sitten. Eronnuhan tää kaveri on ja kaksi kersaa on tehtynä, notta vuaroviikko-isä. Aika samanikäsiä kun meirän kersat jottei ihan pahaasia enää.
— Jaa, semmoista se nyt riiaa. Vaikea vähän kuvitella Sonjaa äitipuolena. Tai ei se nyt taira tietysti vielä olla niin vakavaa.
— Ei kai niin, vaikka mistä tuata tiätää mitä siitä tulee…

Jäimme katsomaan televisiota hiljaisuudessa, mutta jakson päätyttyä palasin vielä samaan puheenaiheeseen.
— Tiedäksä miksei Sonja ole koskaan hankkinut lapsia? Eihän se nyt tietysti mulle kuulu enkä ole siltä itseltään kysynyt, mutta tuli vain mieleen.
— En mä varsinaasesti tiärä. Ehkä se ei vaan halua. Mun mielestä Sonja ei ole koskaan ollut mitään äitityyppiä. Emmää muista, jotta solis kersanakaan ikänä leikkinnyt nukeilla tai kotia tai mitään semmosta.
— Meinaat ettei ole kärsinyt tahattomasta lapsettomuudesta jostain syystä? Vähän sen takia mä olen varonut kyselemästä liikoja, kun ei tiedä jos on kovastikin kipeä asia.

Markus mietti vähän aikaa, selkeästi muisteli vanhoja asioita.
— En tiärä kyllä sitäkään. Kai sillä vissihin oli jotakin ongelmia teini-iässä, mun tiatoon, että voihan se olla.
— Mitä ongelmia sillä sitten oli?
— No ehän mää tiärä tarkalleen, mutta jos soon pois koulusta aina pari päivää kerran kuussa, niin osaa siitä teini-poikakin laskea, jotta jotakin tekemistä voi olla naistenvaivojen kanssa. Sen isä kuljetti sitä erikoislääkärillä ja yksityysellä useampiakin kertoja jossain vaiheessa. Ja kerran mää onnistuin kuulemaan, kun se haukkui äireelle jonkun lekurin, kun ei ottannut vakavissaan toisen vaivoja. Siitäkin mä aattelen, jotta oli jotakin naistenvaivoja, kun se kerta äireen kanssa kahrestaan niistä puhui. Nehän ei tienneet, jotta mä kuulin sen niin hyvin yläkertahan. Että niistä mä päättelin jotta jotakin on.
— No joo, voihan tosiaan olla. Endometrioosi nyt on aika yleinen kivuliaiden ja runsaiden vuotojen aiheuttaja. Ja se kyllä aiheuttaa lapsettomuuttakin. Sitä vaan diagnosoidaan tosi huonosti, vieläkin. En uskalla edes arvata mitä se oli ennen vuosituhannen vaihdetta edes…
— Joo, niin tai näin, mutta musta tuntuu jotta Sonja ei olisi koskaan eres yrittänyt lasta. En muista jotta ikuna olisi ollut minkäänlaista eres pientä vihjettä siihen suuntahan. Että eres isältään olisi livennyt. Ne kuitenkin sen Jarnonkin kanssa ehtivät vissihin lähemmäs kymmenen vuotta olemaan yksissä, että johan siinä olis keriinnyt jos olis mieli tehnyt.
— Niin. Niin kai. Vaikka onhan ne voineet yrittää.
— Jos mun pitäisi vetoa lyärä, niin sanosin että ei. Mutta älä ny mee sille näistä sanomaan, kun ei me tieretä mitään varmaa.
— En tietenkään mene, hyvänen aika… Siksi mä sulta kyselinkin jos sulla olisi jotakin tietoa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tosi noloa ja kamalaa myöntää, mutta en ole tullut koskaan ajatelleeksikaan, että Sonja olisi vastoin tahtoaan lapseton. Mullakin on sama kuva Sonjasta kuin Kristalla: siitä ei ole huokunut mun suuntaan mitään äidillistä muuta kuin joskus karvavauvojaan kohtaan. Mun mielestä Sonja on silloin tällöin ajatuksissaankin myöntänyt, ettei halua lapsia. Ei kai tässä voi olla semmonen happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista -keissi? Miksei voisi olla? En kuitenkaan vielä lähde tämän perusteella tulkitsemaan siihen suuntaan, vaan tämän hetken tulkinta on, ettei Krista ja Markus nyt vaan näe Sonjan ajatuksia niin kuin mä. Ne näkee vain sen, että lapsia ei ole tullut.

Tässä lapsiin siirrytään Vladimirin lasten kautta, mutta silti aihe on musta jotenkin ahdistava. Mä olen jo ihan pienenä sanonut, etten halua lapsia, vaan koiria, ja mulle hoettiin, että kyllä se mieli siitä muuttuu. Nyt mun oma perhe on jo muutama vuosi sitten jättänyt mut rauhaan, mutta viimeksi eilen kollega kysyi, että koskas sä meinaat lapset hankkia ja taisi loukkaantua, kun tympääntyneenä sanoin, että vieläkään en koskaan, kuten silloin, kun kysyit viimeksi samaa. No toisen lapsettomuuden spekuloiminen hyvässä hengessä selän takana ei kuitenkaan mun mielestä ole niin paha juttu, mutta jotenkin jo aiheeseen jäämisestä huokuu mun mielestä tiettyjä asenteita. Lasten hankkiminen on se normaali, luonnollinen juttu tehdä aikuisena. Lapsettomuus on tragedia. Joo, tottakai se voi olla ja onkin monelle, ja on ihan hirveää, kun ei saa toteuttaa suurinta haavettaan, jonka ehkä kokee jopa elämänsä tarkoitukseksi itse. Musta tuntuu kuitenkin yhä siltä, että Sonjalle se ei ole tragedia yhtään sen enempää kuin mullekaan.

[Sonja T.Valvoja]

Talliperhettä ei käy pakeneminen
— Kyllä sun nyt oikeastaan pitäisi tulla joskus käymään Hopiavuoressa, sanoin Vladimirille kun istuimme hänen viihtyisässä keittiössään syömässä. Valja piti ruuanlaitosta ja tänäänkin tarjolla oli ties mitä herkkua, kolmivärinen kasvisterriini, vasikanpaistia ja jälkiruuaksi liekitettyjä omenoita (jotka minä olin sentään saanut kuoria ja pilkkoa).
— Totta kai, jos se on sinulle tärkeätä. Ja on hauska nähdä se sinun hevonenkin oikeasti. Se näyttää kuvissa niin erikoiselta. Ja pikku-Sonja varmaan olisi kiinnostunut näkemään kuvia.
— Oletko sä jo kertonut lapsille musta? Tai siis meistä?
— Ei ei, en ole vielä. Niin kuin sovittiin. Tosin luulen, että Sonjushka saattaa epäillä jo jotakin. Hän on terävä tyttö, Valja sanoi hymyillen, selvästi ylpeänä tyttärestään.

Minä tunsin oloni vähän kiusaantuneeksi. Ne lapset olivat kyllä ongelma, ihan jo nyt vaikken ollut edes tavannut heitä eikä Valja ollut kertonut vielä meistä. Mutta jos toinen jo kenties arveli asiaa ja jos lapsilta sitten kaikki menisi suoraan äitinsä tietoon, niin ei hyvä. Olin jo kerran joutunut mustankipeän exän hyökkäyksen kohteeksi enkä halunnut toiste sitä, vaikka se olikin silloin jäänyt siihen yhteen kertaan.

— Joko ystävät tallillasi tietävät minusta?
— Nelly tietää ainakin jo. Nelly on siis mun valmentaja ja Eetun avopuoliso. Eetu on siis tallin isäntä itse, että Nelly on vähän niinkuin emäntä sitten. Ja se on valmentanut mua oikeastaan siitä lähtien kun Hopiavuoreen tulin. Voi olla että Nelly on mennyt jo kertomaan muillekin susta, kun sanoin että tämä ei ole mikään suuri salaisuus. Tai no, siellä on nyt suurempiakin uutisia ollut, että voi olla ettei Nelly muista tätä lainkaan tässä kohtaa.
— Mitä suuria uutisia? Vai ovatko ne myös suuria salaisuuksia?
— Noo, ei ne nyt sillä tavalla salaisuuksia ole, kun osa porukasta tietää jo. Mutta Marsh ja Niklas, ne on miespari siis, ovat adoptoimassa lasta. Kuulemma ihan alkuvaiheessa vielä niin että tarkempaa tietoa ei ole. Ai niin joo! Ne ovat myös menossa naimisiin, kesällä ehkä tai joskus. Että varaudu siihen, että kutsu on avec ja mä raahaan sut sinne kans sitten. Että siksikin sut kuulemma täytyy viedä tallilla käymään.
— Kyllä se sopii minulle. Tutustun mielelläni sinun talliystäviisi.
— Talliperhe se kyllä alkaa olla jo, naurahdin.

Valja jäi makustelemaan vierasta sanaa.
— Talli… perhe? Mikä se on?
— Talliperhe. Barn family.
— Kyllä, tajusin. Mutta perhe?
— No melkein ainakin. Ja siksi sut on on vietävä esiteltäväksi. Ja pitää joku päivä viedä sut Otavaankin näytille…

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Miten mä aina päädyn vertailemaan omia seurustelusuhteitani Sonjan seurusteluun? Se on selvää, miksi samalla ihailen Sonjan juttuja. Jumaleissön, nehän tässäkin syö aikas fiiniä illallista, jonka ne on tehneet yhdessä, Sonja toki ilmeisesti vain avustajana, mutta silti. Kuvittelen nätin kattauksen ja siistit vaatteet ja kaikkia muita Aikuisten Juttuja. En tiedä, haluaisinko sellaista itselleni, vaikka kuinka ihailen, koska mun käsitys ihanasta illasta puolison kanssa on se, että pelataan pleikkareilla, molemmat omia pelejä vieläpä tietenkin, ja osoitetaan hellyyttä pukkaamalla toista välillä kevyesti nyrkillä kylkeen. Niin kuin 12-vuotiaat. 😀 Sonjan ukkelia kehtaakin esitellä huoletta ympäriinsä, tai niin ainakin tässä vaiheessa vilpittömästi uskon. Siitä osasta olen ehkä vähäsen oikeasti kateellinen. 😀

[Ilona EronenKatsoja]

Siis mä mietin tästä ihan samaa, että noi on niin hienosti tuolla nyt illallisella, että musta olisi kamalan ahdistavaa olla oikeastaan kenen tahansa kanssa tuollaisessa tilanteessa (saati jossain ”treffeillä” tms.), kun ei tehdä muuta kuin syödään ja tuijotetaan, hui kamala! 😀 Sitten mietin heti perään, että ehkä noi on jotain aikuisten juttuja, joita ymmärrän sitten isona. :DD

Ei mutta tää heppuhan vaikuttaa hyvältä tyypiltä! Toivottavasti siitä nyt ei paljastu mitään ikävää sitten myöhemmin, kun tämän perusteella ainakin on ihan herrasmiesainesta.

[Sonja T.Valvoja]

(Mä olen niin jumissa nyt Sonjan tarinan kanssa, etten osaa kirjoittaa siitä oikein mitään. Teki jo mieli heivata koko Vladimir pois tarinasta, mutta sitten vasta tuuliajolla olisinkin. Tämä ei ole mikään varsinainen säälinkerjäysyritys vaan ihan tiedoksi että jos joku on odottanut kynsiään pureskellen tietoa siitä, mitä Sonjalle ja Vladimirille kuuluu, niin en ole ihan turhan päiten pantannut asioita.)

Syvä miete
En ollut leiponut kotona mitään herran aikoihin, mutta nyt vatkasin kermavaahtoa täytekakun päällystämistä varten. Mietin ihan, että milloin viimeksi olin tehnyt mitään leivonnaisia. No, jouluksi tietysti jotakin, mutta oli siinä ja tässä että laskettiinko joulutorttujen tekeminen edes varsinaiseksi leipomiseksi. Valmis taikina kuitenkin ja sitten vain leikkaus, täyte, taittelu ja paisto.

Joka tapauksessa leipominen oli sellainen asia, johon tartuin vain silloin kun asiat olivat hyvin. Jos oli muita murheita elämässä, ei taikinan vaivaaminen paljon jaksanut kiinnostaa. Olin ylipäänsä alkanut taas leipoa enemmissä määrin silloin, kun Harri oli tullut kuvioihin. Tietysti sille oli käytännön syykin: oli toinen syömässä, ei tarvinnut pelkästään itselleen tehdä. Ja sitten se oli jäänyt siinä kesällä, kun Harrin lähtö Torontoon lähestyi enkä ollut sen jälkeen oikein innostunut. Satunnaisesti toki tein jotakin, joten ei tämän yhden täytekakun perusteella voinut nyt vielä sanoa, että mihin tämä kääntyy tästä. Mutta kun se oli ihan yllättäen purskahtanut suusta ulos, että hei, mähän voisin tehdä sulle täytekakun, niin ei se nyt välttämättä huono merkki ollut.

Vladimir täyttää nimittäin tänään vuosia, 42. Se on tietenkin (kirja)nörttien suosikki-ikävuosi, vastaus elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen. Vladimir ei tunnistanut viittausta, joten se oli pitänyt selittää. Mutta niin tai näin, se oli ihan passeli tilaisuus täytekakun tekemiselle.

Olin saanut kaivaa reseptiarkistojani melko syvältä ennen kuin löysin luotto-reseptini sokerikakkupohjan tekemiseen. Se oli idioottivarma ja mehevä. Kyseltyäni Valjalta mieltymyksiä, päätin täyttää kakun vadelmahillolla ja -moussella ja päällystää sen mokkapalakuorrutteella. Kermavaahdolla pursottaisin reunat ja eilen olin kakkupohjan lisäksi taiteillut marsipaaniruusuja. Eka kerta ikinä kun edes kokeilin sellaisten tekemistä, mutta onneksi netistä löytyi ohjevideoita ja vaikka kaikkia esiteltyjä työvälineitä ei ollut, soveltamisella, terävällä veitsellä ja sorminäppäryydellä sain aikaiseksi ihan kelvollisen näköisiä ruusuja.

Mutta olihan se totta, että tällä hetkellä tuntui siltä kuin elämä hymyilisi. Arki oli loksahtanut paikoilleen huolimatta kaikenlaisista epäilyksistäni Valjan ja seurustelun suhteen. Olimme tällä hetkellä samaa mieltä siitä, että lapsille ei vielä kerrottaisi eikä minua esiteltäisi. Tämä oli kuitenkin vielä niin tuore juttu. Vladimir halusi suojata myös lapsiaan, ymmärsin sen toki. Joten koska lapset olivat vuoroviikoin kummallakin vanhemmallaan, olimme Valjan lapsivapaat viikot tiiviisti yhdessä ja lapsiviikot minä puolestani olin Orionissa yksikseni. Introvertille se sopi hyvin. Valja oli vähän pahoillaan aina siitä, että minä lähdin, mutta toisaalta ne lapset olivat kuitenkin tulossa ja yritin selittää monta kertaa, että minä viihdyin ihan hyvin yksikseni kotona. Introverttiys tuntui olevan vähän vaikeasti sisäistettävä asia hänelle, mutta ehkä vielä jonain päivänä…

[Ilona EronenKatsoja]

Minusta tässä on hyvä alkuasetelma vaikka mille tuleville käänteille. Kaikki voi mennä hyvin, tai sitten homma voi lähteä jossain kohdin alamäkeen lujaakin. Kun asiat ovat pelkästään hyvin, voi olla vaikea keksiä kirjoitettavaa, mutta toisaalta siinä asetelmassa on jotakin menetettävää: on dramaattisempaa pudota korkealta kuin matalalta. Toisaalta tilannetta voidaan vain vähän tökkiä haasteilla, jotka saadaan kuitenkin ylitettyä. Kolmannelta kantilta ihana ja kepeä ajanjakso tarjoaa mahdollisuuksia ihan vain kauniille kuvailulle ja asioiden etenemisen päivittämiselle, ja ennen pitkää huomiota voidaan kiinnittää muiden elämän osa-alueiden mahdollisiin haasteisiin. Sitten taas neljänneksi mikäpä minä olen ketään jeesimään varsinkaan kirjoittamisessa. 😀

No mutta! Huomasin samaistuvani Sonjaan tässä suuresti, vaikken ollutkaan tullut aiemmin ajatelleeksi asiaa: mäkin leivon vain silloin, kun asiat ovat hyvin. Kiireen ja väsyn keskellä ei tulisi mieleenkään alkaa leipomaan. Sitten taas kun kaikki muu on hyvin, on ihana puuhailla keittiössä vaikka keskellä yötä — en siis usko, että se leipomisen pois jääminen vaikeampina aikoina on kiinni pelkästään edes siitä, ettei olisi aikaa, vaan ehkä enemmänkin jostain henkisistä voimavaroista. Vaikka elämä olisi tilapäisesti kuinka paskaa, mä pystyn kyllä esimerkiksi kirjoittamaan ja tarvitsenkin sitä silloin niin että sille on ihan vaikka raivattava aikaa. Mutta leipominen sitten taas on niin toissijainen aktiviteetti (enkä tee sitä purkaakseni mitään patoumia tai paetakseni maailmaa), että sellainen kyllä jää ensimmäisten asioiden joukossa pois.

Sitten vielä spekulointia: onkohan Sonja siinäkin vähän niin kuin mä, että se on dopamiinikoukussa? Että asian tavoittelu ja muu ennen sitä varsinaista palkintoa tapahtuva on itsessään oikeastaan kaikkein palkitsevinta? Että nyt kun se mies on ja pysyy siinä, niin pitäisi lähteä metsästämään seuraavaa dopamiinipurkausta muulta vähän samallailla kuin taiteen tekeminen itsessään on palkitsevampaa kuin sen valmistuminen ja julkaiseminen, niin että heti on pakko alkaa tehdä ja tavoitella seuraavaa? Tavallaanhan se on ihan hyvä riippuvuus, kun tulee tartuttua uusiin haasteisiin, edettyä uralla jne., mutta jos jää koukkuun ihastumiseen ja ihastuksen kohteen tavoitteluun eikä se varsinainen seurustelu sitten tunnukaan enää pian sen rinnalla oikein miltään, voi homma kääntyä itseään vastaan… Minusta asetelma on tosi ymmärrettävä etenkin fysiologisesta näkökulmasta, mutta tämä on ehkä jo aika pitkälle vietyä spekulointia. 😀

No, en tiedä, hyvä tarina joka tapauksessa, lähti oikein mielenkiintoisesta havainnosta ja laittaa näköjään ajattelemaan! Tulipas ihan laittoman pitkä kommentti. 😀

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Luen tämän kevyesti vertauskuvallisena juttuna. Tässä kerrotaan lopussa suoraan siitä, miten Sonja Vladimir sovittavat elämiään yhteen lapsivapaiden viikkojen puitteissa, ja miten Vladimirin on ajateltava lapsiaankin. Kun pääsin siihen kohtaan, päädyin tulkitsemaan täytekakun näpertämistäkin uuden rakentamisena ja vanhan luottoreseptin etsimistä sinä, miten vanhoja hyväksi havaittuja kuvioita sovelletaan uusiinkin ihmissuhteisiin. Juujuu, ei ole todennäköistä, että virtuaalitallilta löytää sellaisia vertauskuvia, mutta eihän sillä ole väliä, mitä kirjailija yrittää sanoa, vaan sillä, miten lukija sen tulkitsee. :DD Novellianalyysissä olisin kovasti väittänyt kakkua uuden suhteen vertauskuvaksi ja ruusujen kanssa soveltamista ihmissuhteen yksityiskohdissa soveltamiseen, ja sitä kun kaikki välineet eivät löydy niin vaikka siihen, miten kaikesta ei ole vielä ehditty keskustella ja sopia, että miten edetään. Mutta soveltamalla siitäkin selviydytään.

[Sonja T.Valvoja]

Palaan vielä kertaalleen tähän Summer Paloozaan ja Kozloveille. Marshall jossain ilmoitti, että Hopiavuoren porukalle on tarjolla majoitus heidän luonaan, joten siihen nojataan tässä, jos joku ihmettelee.

Kaadan päälleni samppanjaa
Anice muistutti Nellyä joissain asioissa. Kun hän sai kuulla vähän kiertoteitä pitkin, että minulla oli uusi miesystävä ja että tämä oli tulossa katsomaan kisoja, Anice toivotti hänetkin tervetulleeksi majoittumaan heillä. Talo tuntui olevan täynnä jo muutenkin kun oli meitä hopiavuorelaisia ja muuta sukua paikalla, mutta kyllä nyt yksi venäjääkin puhuva Vladimir mahtuisi sekaan, varsinkin kun hän ei edes omaa huonetta tarvinnut. Minun vierashuoneen parisänkyyn mahtui kyllä.

Sain tietysti selittää Vladimirin taustoja, kun nimi oli venäläinen, taustaltaan kuitenkin ranskalainen ja asui Suomessa. Olin ihan varma, että Vladimir ja Anice tulisivat toimeen hyvin, kumpikin olivat vähän samanlaisia, kotimaataan vaihtaneita, tottuneesti piireistä toisiin siirtyviä ja useampaa kieltä puhuvia kosmopoliitteja. Jännittävä seikka sen sijaan oli se, että miten sitten tämä Hopiavuoren muu porukka suhtautuisi Valjaan, kun eivät olleet vielä tavanneet, en ollut saanut vielä esiteltyä häntä ”virallisesti” tallilla. Tai mitäpä he Valjasta, mutta jos Nellylle asti lipsahtaisi tieto siitä, että muut tallilaiset olivat jo tavanneet minun miesystäväni ja hän ei, niin sitten olisi kyllä helvetti irti.

Vladimiriin ja hänen käytöstapoihinsa saattoi aina luottaa: hän oli kohtelias vieras. Kiitokseksi majoituksesta Kozlovit saivat kukkakimpun ja valikoituja Suomen-tuliaisia. Ja se samppanjapullokin tuli ihan tarpeeseen kun ensimmäisen kisapäivän iltana juhlistimme kirjastossa hopiavuorelaisten ruusukkeita. Päivä oli ollut kiireinen ja tupaten täynnä kaikenlaista touhuttavaa, varsinkin isäntäperheellä, mutta iltamyöhällä sentään oli kaikilla hetki aikaa istua alas huokaisemaan ja rauhoittumaan. Minä itse rakastin näitä iltahetkiä Kozlovien kirjastossa ja vielä enemmän nyt kun sain istua Vladimirin kainalossa.

— Miksiköhän se Minja ei tullut tänne? Niklas murehti. Olimme kutsuneet Minjankin iltaa istumaan, vaikka hän asuikin rekassa. Olisi se kakkossija ollut samppanjalasin arvoinen.
— Jaa, en tiedä, vastasin sieltä Valjan kainalosta. — Vetosi väsymykseen ja jännään päivään. Mitä en kyllä ihmettele yhtään, on tässä itse kukin vähän ryytynyt.
— Minja taitaa olla vähän ujo, sanoi Ilona pyöritellen puoliksi juotua samppanjalasia käsissään. Me hopiavuorelaiset olimme linnoittautuneet sohvaryhmään ja kieli vaihtui automaattisesti suomeksi. Vain Marshall istui toisaalla juttelemassa isänsä kanssa. Näytti siltä, että heillä oli vakavampikin keskustelu, mutta ei siinä välttämättä puhuttu muuta kuin Stanimirista. Grigori näytti miltei aina siltä kuin hänellä olisi vain haudanvakavaa asiaa.

— Vaikka kyllä Minjakin juttelee kaikenlaista, kun vähän tutustuu, Ilona jatkoi.
— Niin kun sä olet käynyt sen kanssa valmennuksissa yhdessä, muistelin.
— Joo. Vaikka Hopiavuoren tupaankin sitä saa vetää ja työntää.

Muistelin itseäni kun olin vastikään tullut Hopiavuoreen ja tottumaton siihen, että noin vain sai saapastella Eetun kotiin hevosensa hoidettuaan. Outin ja Nellyn perässä minäkin sinne olin lopulta uskaltautunut. Ehkä pitäisi yrittää kutsua Minjaa mukaan useammin. Tiesin kyllä ettei moinen tuppautuminen välttämättä ollut helppoa tai luontevaa. Mutta kaikkeen tottui ja olin ollut ihan tosissani puhuessani Valjalle talliperheestä, sillä vähän niinkuin perhe se olikin tätä nykyä.

[Ilona EronenKatsoja]

Ihanasti vedetty vähän sivuun jäänyttä hahmoa mukaan, tai ainakin ojennettu kättä siihen suuntaan. <3 Näin se yhteisöllisyys toimii.

Ja voi kun niillä on niin kotoisaa siellä, vaikka ovatkin kaukana kotoa! Pieni ujo Ilonakin on kasvanut isoksi tytöksi: siellä se aikuisten kilparatsastajien seassa vaan istuu ja ihan jutteleekin. Yksinään se oli ihan vasta hukassa ja orpona ulkomailla, mutta nyt kun on tarpeeksi omaa väkeä tiiviisti ympärillä, niin kaikki on hyvin. Oikeastaan tässähän on Ruotsin reissuun verrattuna lisätty vain Sonja, joten ehkä se on Ilonalle tärkeämpi kuin äkkisältään ajattelisi. Ja kyllähän nyt aikuisesta rauhallisesta naisihmisestä tulee turvallinen olo, vaikkei se mikään äitihahmo sen kummemmin olisikaan.

Ei puhuta turhaan barn familystä. Kyllä se talliperhe ymmärtää ja kokee yhdessä paljon sellaista, mitä muille ihmisille ei voi edes yrittää selittää. Vitsit miten siistiä lähteä isolla porukalla Ahvenanmaalle!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Hopiavuoren sosiaalinen piiri muistuttaa tosi paljon mun omaa kaveriporukkaa. Mä näen siitä vain ihanan puolen, ja siksi mä näen yleensä Hopiavuorestakin vain ihanan puolen: koti on siellä, missä ne on. Jos ne on Kozlovien kirjaston sohvaryhmällä, kaikki on kotoisaa ja tuttua, vaikka miljöö onkin iiiiihan eri kuin joku Hopiavuoren köyhä tupa. Tässä on sitä. Samalla Minjan ja Vladimirin kautta näkyy samaisen kaveriporukkatyypin ruma puoli. Millä ihmeellä sinne pääsee sisään? Ja mitä sitten voi tehdä, jos porukka päättää jotenkin joukolla, että toi yksi ei pääse, koska meidän persoonat ei nyt vain kohtaa?

Onneksi ymmärrän Hopiavuoren porukan toimintaperiaatteen samanlaiseksi kuin oman kaveriporukkani. Riittää, että on yksi ainoa linkki sisään, ja sisäänpääsy on nopeaa. Koska porukka tykkää Sonjasta, ne automaattisesti tykkäävät Vladimirista, ellei hän osoittaudu ihan itse roskatyypiksi. Koska Minja on tutustunut Ilonaan ja Ilonasta tykätään, tykätään Minjastakin samoissa rajoissa kuin Vladimirista.

Samalla kun nautin perhemäisistä tiiviistä porukoista sekä tässä että oikeassa elämässä, inhoan sisäpiirin ideaa. Sisäpiiri kuulostaa eliittihenkilöiden suljetulta porukalta ryhmän sisällä: jotenkin muita tärkeämpien henkilöiden joukolta. Parhaita kavereita muodostuu ja saa muodostua, mutta olisi kauhea ajatus, että mun kaveriporukassa tai mun Hopiavuoressa olisi sellainen sisäpiiri. Silti ulkoapäin voi joskus näyttää siltä, että on, vaikka ei olisi. Tässä sisäpiiriajatus rikkoontuu sillä, että Ilona puhuu Minjan puolesta ja on ollut sen kanssa kuitenkin tekemisissä.

Mua surettaa myös tarkkanäköinen, realistinen kuvaus siitä, miksi Minja ehkä on ihan oikeastikin vähän ulkona porukasta. Tässä näytetään, miltä vetäytyminen näyttää. Minjalla on muiden mielestä ehkä joku syy olla tulematta mukaan. Se voi olla väsymys — tai vaikka se, ettei Minja edes tykkää muista! Tämä osuu johonkin mun vanhaan yksinäisyyden haavaan niin täysillä. Olin joskus tosi yksinäinen, enkä edes jaksanut yrittää mukaan mihinkään, koska ”eihän musta kukaan tykkää edes”. Tietenkin muut otti sen niin, etten mä halua olla niiden kanssa! Niin vähän tässäkin. Surettaa Minjan puolesta.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on Åland Weekendin tuotoksia, kun bongasin sieltä tuttuja nimiä.

Vanhoja tuttuja
Kyllähän Royal Gardenista oli ollut omistajaporukkaa ja muita kilpailemassa siellä Summer Paloozassakin, mutta Louis’ta en ollut nähnyt sitten kun olin Sveitsistä lähtenyt. Teki melkein mieli halata, kun törmäsin häneen tallialueella. Louis’lta myös Rizin olevan tällä kertaa mukana, Melinan ratsuna.

Rizi oli komistunut tai sitten en vain muistanut enää. Väriltäänhän se oli tosi samannäköinen kuin Aave, mutta ainakin kolme kertaa muhkeampi. Ori muisti minut vielä ja painoi kermanvärisen turpansa kämmeniini. Kylläpä se olikin upea! Tuntui ihan uskomattomalta, että olin todella ratsastanut tällä joskus ja jopa kilpaillut pyhässä Yrjössä. Nythän Rizi ja Melina osallistuisivat GP-luokkaan. Huh, minua huimasi edelleen ajatus GP:stä ja siitä, että olin todellakin ratsastanut hevosella, joka kilpaili GP-tasolla. Se oli vieläkin jotakin sellaista, jota ei uskaltanut päästää oikein edes päiväuniinsa, vaikka olin myöntänyt itselleni jo, että olin ja halusinkin olla ihan tavoitteellinen kouluratsastaja.

Ja tietenkin, tietenkin Louis kyseli kaiken mahdollisen Aaveesta ja tuli katsomaankin sitä. Ahaltek oli hänelle tuttu rotu, mutta naureskelipa kuitenkin, että kun Mortti oli jo ollut Royal Gardenissa sieltä siroimmasta päästä hevosia, niin tämä olisi vielä enemmän, vaikka värinsä puolesta kyllä passaisi aika kivasti joukkoon. Hieno hevonen kuulemma oli, erikoinen toki, mutta sen nyt tiesin itsekin.

Kiaranin ja Melinan kanssa vaihdoin myös muutaman sanan ja Kiaran varsinkin toisti aikoinaan sanomansa, että olin edelleen tervetullut Royal Gardeniin, jos haluaisin, lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa ja ilman muuta Aaveen kanssa. Mokoma. Kyllähän se pani taas vähän kutittelemaan, Sveitsissä odottaisi hienot tallit, hienot maisemat, hienot hevoset ja vanha, tuttu valmentaja, keski-Euroopan meno kisojen suhteen ja kaikkea. Jos ei Vladimiria olisi, niin…

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Aijai kun vedetään kahteen suuntaan. 😀 Hienot satuhevoset, ihanat ihmiset, lähempänä suurta maailmaa… Toisaalla on myös ihania ihmisiä, Vladimir, maaseudun rauha… 😀 Sonja ei ihan harkitse tässä lähtöä, mutta mielessä se käy. On jotenkin surullista, että oikea ihminen ei voi olla useassa paikassa samaan aikaan ja saada kaikkea.

[Sonja T.Valvoja]

Katastrofin ainekset kasassa
Istuin kukkaköynnösten varjostamalla terassilla ja kaivoin puhelimen shortsien taskusta. Hopiavuoren WA-ryhmässä ei ollut mitään uutta tietoa Oskarista. Huokaisin kevyesti. Mitähän sille oli mahtanut käydä? En tiennyt ihan tarkalleen, vain sen että Oskari oli löydetty kentältä tajuttomana, ambulanssi oli hakenut ja oli nyt sairaalassa, ilmeisesti tajuttomana edelleen. Se ei tiennyt hyvää. Nelly oli silloin illalla organisoinut Kissin-etsintäpartioita, mutta minä ehdin juuri kotoa Hopiavuoreen, kun tuli ilmoitus Kissin löytyneen, onneksi vahingoittumattomana. Mikä sen oli pelästyttänyt, kukaan ei tiennyt, mutta, no, hevoset. Ei sen tarvinnut olla mikään muovipussia kummempi asia.

Vladimir tuli sisältä ja laski lasit pöydälle. Pergolassa kävi viilentävä tuulenvire ja alas laaksoon oli aika hieno näköala, vaikka maisema alkoi vähitellen muuttua rehevän vihreästä lievän kuivuneeksi ja kulottuneeksi. Etelä-Ranskassa oli jälleen kuivuutta eivätkä satunnaiset ukkoskuurot parantaneet tilannetta. Näin kesäkuun lopulla lämpötila oli kuitenkin vielä siedettävissä lukemissa. Heinäkuussa tilanne olisi toinen. Ja onneksi huvilasta löytyi toimiva ilmastointi.

Lisäksi saatoin nyt hengittää kevyemmin, sillä Vladimirin vanhemmat olivat lähteneet tänään takaisin Pariisiin. Vladimir oli saanut käyttää kaiken suostuttelutaitonsa siihen, että oli saanut minut tänne samaan aikaan vanhempiensa kanssa. Alunperin hän ehdotti että viettäisimme kokonaisen viikon tai kenties kaksikin yhdessä hänen vanhempiensa kanssa täällä kesähuvilalla. Ja alunperin minä olin aivan varma, ettei tule mitään. Joo, loma etelä-Ranskassa kuulosti hyvältä, mutta että samassa talossa wannabe-appivanhemmat, joita et ole koskaan tavannut, niin minusta siinä on mahdollisen katastrofin ainekset kasassa. Tietenkin he voisivat olla ihan mukavia ihmisiä, mutta… Teimme kompromissin: tulimme tänne kolme päivää ennen kuin he lähtivät kotiinsa. Kolmesta päivästä nyt selviäisi vaikka löysässä hirressä, kai.

— Isä ja äiti pitivät sinusta kovasti, sanoi Vladimir istuessaan pitsimäiselle terassituolille. — Hermoilit ihan turhaan.
— Mistäpä sen silloin tiesi, että onko se turhaa vai ei. Mutta kiva olla täällä ihan kahdestaankin.

Ei se hermoilu ollut oikeastaan turhaa, sillä kyllä heidän kanssaan sai vähän olla tietyllä tapaa varpaillaan. Luulen itsekin että olin suoriutunut ihan kelvollisesti. Siunasin hiljaa mielessäni niin monia asioita, mitä olin oppinut: taide, ooppera, balettikin, kielet, historia, museot, politiikka, talous, tiedekin. En jäänyt keskusteluissa ihan paitsioon, oli aihe mikä tahansa, vaikka pitikin myöntää että esimerkiksi EU-politiikasta tai Ranskan taloustilanteesta en tiennyt yhtään mitään.

Aleksei muistutti jossain määrin Grigoria eikä vain siksi, että molemmat olivat parrakkaita ja puhuivat venäjää. Heidän olemuksessaan oli jotakin samaa, vähän turvallista, nallekarhumaista, jähmeää, mutta alta pilkahteli kuitenkin huumori ja hellyys, jälkimmäinen varsinkin vaimoa kohtaan. Hevosista Aleksei ei tiennyt juurikaan mitään.

Nina oli selkeästi ollut nuorena kaunotar ja oli vieläkin. Siro, elegantti, sopusuhtaiset kasvonpiirteet, joita eivät mitkään rypyt ikinä voisi peittää. Hänen kätensä liikkuivat eloisasti puheen mukana niinkuin ranskalaisilla yleensä, mutta aivan jotenkin erityisen hienostuneesti. Syykin taisi selvitä: hän oli tanssinut nuorena balettia. Tunsin itseni välillä kömpelöksi ja kolhoksi hänen rinnallaan. Ratsastustakin hän oli harrastanut ja ainakin esitti vaikuttunutta, kun kerroin kilpailleeni jo jollain tasolla kouluratsastuksessa. Hän itse sanoi ratsastaneensa lähinnä esteitä, koska siihen maailmanaikaan Ranskassa oli kuulemma hienoa hypätä, mahdollisimman korkeita tietenkin.

— Siis aivan todella, vanhempani olivat hyvin… impressed… sinusta, Valja aloitti uudestaan.
— No, se on kiva kuulla. Mitä he tarkalleen ottaen sanoivat?
— Että olet sivistynyt ja tyylikäs, erinomaista seuraa. Lisäksi he toivoivat, että menisimme syksyllä käymään Pariisissa heidän luonaan, he haluaisivat viedä sinut oopperaan katsomaan Don Giovannia. Ja sinä pelkäsit että olet jotenkin huono!

Don Giovanni Pariisin oopperassa! Olin vissiin läpäissyt jonkin testin. Hipaisin Valjan kättä. Katsoimme vähän aikaa toisiamme.
— Voisihan sitä harkita.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Yh, yäk, hyi, ällöä, hirveää! :DD Tietenkin luen tätä taas ihan oman elämäni kokemuksia ja omaa persoonaani vasten. Luulen, että se suurentelee Sonjan negatiivisia ajatuksia uusiin appivanhempiin tutustumisesta. Onhan ne ajatukset jännittyneitä, epäileväisiä ja jopa pelokkaita, mutta mun silmissä ne ehkä moninkertaistuu. Uusien ihmisten tapaaminen ylipäätään on HIRVEÄÄ, kun pitää esittää fiksua ja filmaattista. No Sonja nyt siis onkin sellainen, mutta kun mä itse olen vain joku mä, joka ei osaa keskustella ylipäätään yhtään mistään. Sitten kun vielä pitää tavata puolison vanhemmat, niin onhan siinä aika kovat panokset. Tietenkin niiden pitää tykätä uudesta puolisokandidaatista!! Tietenkin pitää antaa oikein erikoishyvä kuva itsestään!! Mutta kun samalla ei saisi esittää mitään!! Mitä siinä kuuluu tehdä? 😀 Sonjan sivistys on onneksi hyvä pelastusrengas, jolla kellua kolme päivää. Hän on löytänyt puolison omasta kastistaan, niin että keskustelu ja ylipäätään oleminen on varmaan helpompaa kuin ihan erilaisen elämän eläneiden ihmisten kanssa. Molempien suvut ja tavat ovat kuitenkin melko samanlaisia näin pintapuolisesti. On se vaan silti rohkia veto olla kolme päivää kylmiltään apen ja anopin kanssa, huh huh! Onneksi miljöö ainakin on sellainen, johon Sonja tuntuu sopivan, josta hän tuntuu pitävän ja joka on jotenkin luonteva. Ainakin mua se auttaa paljon, jos tutustun ihmisiin. Jossain koirapuistossa rytkyt päällä mun on luontevampaa puhua ääneen kuin kraka kiristäen jossain ihme fancyissa juhlissa. :DD

[Sonja T.Valvoja]

Kun haluaa kaiken
Vaihtelu virkistää, sanovat ja ovat ihan oikeassa.

Viime viikolla ryvin sadekuuron jälkeisissä kuralätäköissä Axan perässä ja kaivelin karsinasta Aaveen tuoreita munkkeja lähettääkseni ne lanta-analyysiin, että tiedettäisiin mitä kannattaa madottaa. Tänään keinuin korkeakantaisissa narusandaaleissani ja kesäisessä kukkamekossa pitkin Nizzan kuumia katuja, tulossa Galeries Lafayettesta ja menossa aikaiselle päivälliselle kaupungin kuulemma parhaimpaan kala- ja äyriäisravintolaan. Ensi viikolla tonkisin taas puutarhassa niin että kynnenaluset ovat täynnä multaa ja mutaa. Sillä miksi valita jos voi saada kaiken?

Siksi kai se välillä oli ollut niin vaikeata miesten kanssa, kun minä halusin kaiken myös heiltä. Piti olla kiinnostunut kulttuurista, autoista, museoista, hevosenlannasta, kirjoista, koirankarvoista, designer-vaatteista, traktoreista, oopperasta ja industrialista. Tai ei ainakaan saanut teilata näistä yhtäkään, jos nyt ei ihan suoranaisesti itseä kiinnostanut, sillä minkäänlaista vähättelyä en kestänyt. Harri vähätteli lähinnä itseään aina välillä, että ei hän osaa eikä ymmärrä. Vladimiria vieläkin vähän epäilin liian fiiniksi vaikka toistaiseksi siihen ei ollut ilmennyt syytä. Siihen nähden mitä hänestä kuvittelin, hän oli osoittautunut jopa ihailtavan maanläheiseksi ihmiseksi.

Mustavalkoiseen asuun pukeutunut hovimestari ohjasi meidät pöytään, joka näytti olevan salin paras: ikkunan vieressä oleva kahden hengen pöytä, jonka ympärillä oli isoja huonekasveja niin, että se oli vähän katseilta suojassa. Epäilen Vladimirin varanneen tämän ihan tarkoituksella, kun kerran sanoi paikan olevan hänelle entuudestaan tuttu. Tästä oli se maanläheisyys kaukana, mutten minä valita.

Vasta illalla huvilalla huomasin Harrin lähettäneen viestiä. Hän on vihdoin saanut oman asuntonsa tyhjäksi ja olisi tulossa tässä joskus hakemaan tavaroitaan, jos sopii. Lähetin lyhyen viestin takaisin, jossa kerroin olevani nyt matkoilla, palaavani lauantaina, että sen jälkeen sopii. Jos pitäisi saada heti, voisi ottaa yhteyttä Markukseen. Toivoin salaa, että Harri haluaisi tavaransa aivan välittömästi, mutta eipä tietenkään: ensi viikko kuulemma sopii hyvin. Ja minä en millään välittäisi tavata Harria vaikka enää ikinä. Se luku oli elämässä loppu ja sillä hyvä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Haistan vaikeuksia horisontissa, vaikka Vladimirin kanssa on mennyt hyvin alusta asti. Kun Sonja on vain keksitty hahmo, odotan kiinnostuneena, mitä on tulossa, vai onko mitään. Vladimir on kuitenkin paperilla aika täydellinen Sonjalle, vaikka tässä Sonja epäilee hänen olevan hieno. Harria Sonja ei halua enää nähdä vahingossakaan, ja se taitaa olla isoin asia, joka soittaa mun hällytyskelloja.

Sonja on monipuolinen. Samalla se on ristiriitainen niin kuin oikea nykyaikainen ihminen on. Siinä on modernia ja perinteistä, feminiinistä ja maskuliinista, ihan superfiiniä ja superarkista. Silti sen persoona ei mene sillä lailla äärimmäisyyksiin, että siihen olisi kerätty pelkkiä äärimmäisyyksiä. Hahmona Sonja voi kehittää itselleen siis aika monenlaisia tarinoita. Mä uumoilen, ettei tämä ole sen onnellinen loppu, vaan välipysäkki.

[Sonja T.Valvoja]

Kuulo on aisteista viimeinen
Monet yrittivät tallilla ja varsinkin tuvassa pitää yllä iloista naamataulua, mutta kaikkien olkapäillä keikkui se Oskari-apina, toisilla isompi, toisilla pienempi, mutta aina se siellä oli. No, Ilona ei edes yrittänyt esittää mitään vaan muistutti lähinnä hautansa kadottanutta haamua. Ymmärsin, sillä vaikka Oskari oli hiljainen eikä tahallaan juuri kenenkään tielle eksynyt, oli porukassa silti Oskarin mentävä lovi. Olihan Oskari ollut Hopiavuoressa… niin mitä?

Kurtistelin otsaani ja mietin. Silloin kun minä toin Salierin tänne, Oskari ei vielä ollut töissä vaan hän tuli myöhemmin. Muistan kun tapasin hänet ekan kerran tallinpihalla. Minulla oli silloin Salieri ja se saattoi olla syksyä, mutta joko Harri oli kuvioissa? En muistanut. Tai siis, joo, kyllä varmasti oli, mutta joko me silloin seurustelimme ihan oikeasti? Ei välttämättä, en ollut ihan varma. Eli kyseessä olisi ehkä syksy 2019, muutama kuukausi sen jälkeen kun minä olin elokuussa tullut Hopiavuoreen.

Oskarilla oli silloin Ukko, Google Me. Se oli hieno ori ja sen nimikin vetosi nörttiin, niin ettei ihme jos se oli jäänyt mieleen. Mutta jossain vaiheessa Ukolle tuli jotain. Sehän oli tosi pitkään jotenkin puolitehoinen, ei oikein kunnossa mutta mitään varsinaista vikaakaan ei löytynyt. Ja sitten kun se alkoi hyökätä varoittamatta kimppuun ja sekoilla muuten, en tiedä ihan tarkkaan kaikkia yksityiskohtia, niin Oskari lopulta päätti lopettaa sen. Ehkä se oli paras päätös, mutta voin kuvitella Oskarin mielessä pyörineen miljoona kertaa sanat: ”Mutta entäs jos se vielä kuitenkin…” Minulla ainakin olisi pyörinyt.

Outilla oli ollut jotakin tekoa Oskarin kanssa silloin alkuaikoina, vaikkei hän sitä ikinä ääneen suostunut myöntämään. Olihan Oskari valmentanut Outia ja Jussia joitain kisoja varten. Hetkinen, olikohan kyseessä TT-cup, vuotta aiemmin kuin minä ja Mortti osallistuimme siihen? En ollut ihan varma siitäkään, miten ei ihminen muista? Camilla ja Oskari sen sijaan taisivat olla ihan vain kämppiksiä, sitten lopulta, vaikka joskus olin epäillyt muuta. Välillä he kyllä muistuttivat vanhaa avioparia tallilla, muttei missään romanttisessa mielessä.

Mitä sitten Ilonan ja Oskarin välillä oli, en tiennyt ihan tarkasti. Toki Oskari valmensi Ilonaakin, että kenties sen takia Ilona oli niin maansa myyneen oloinen nyt. Ehkä Ilona oli vähän samanlainen kuin minä, joka etsi aina jonkinlaista isähahmoa tai muuta gurua, johon tukeutua ja oli sitten vähän eksyksissä, jos tällainen katosi kuvioista. Niinkuin minulla oli Simo, Nelly, Louis, Grigori ja jossain määrin ehkä Marshallkin. Jos nämä kaikki yhtäkkiä häviäisivät maailmasta, en todellakaan tietäisi mitä tehdä Aaveen kanssa.

Minua vähän ihmetytti se, että tosi moni kertoi käyneensä katsomassa Oskaria, vaikka hän oli edelleen koomassa. Se nyt oli ehkä ymmärrettävää, että Alex ja Ilona kävivät siellä, kun he kuitenkin olivat Oskarin ystäviä muutenkin, näin olin ainakin ollut ymmärtävinäni. Eetunkin vielä ymmärsi kun oma työntekijä oli kyseessä ja Nellyn. Niklaksen ja Hellonkin saattoi vielä arvata, mutta sitten kun kävi ilmi että Marshallkin oli käynyt sairaalassa, tuli minulle mieleen, että pitäisikö minunkin ja jos pitäisi, niin miksi. Rehellisesti sanoen en ollut ajatellut käyväni. Huolimatta näistä kaikista samalla tallilla vietetyistä vuosista en ollut koskaan jutellut Oskarin kanssa juurikaan mitään sen erityisempää. Tervehdimme kyllä toisiamme aina nähdessä, tietenkin, mutta aina kun keksin jotakin muuta sanottavaa, Oskari oli ehtinyt jo kadota. Ja minä masennuin aina sairaaloista.

Mietin asiaa pari päivää ja aivojen sopukoista nousi pari seikkaa esiin. Olinhan vastikään maininnut Vladimirille sanan ”talliperhe” enkä aikonut peruutella puheitani. Kyllä tämä oli talliperhe. Ja Oskari oli osa talliperhettä, ei siitä mihinkään päässyt. Lisäksi Oskari oli hoitanut minunkin hevosiani moitteettomasti ja ammattitaidolla jo monta vuotta. Eikö tässä ollut tarpeeksi syytä käydä sairaalassa, edes kerran? Ja toisaalta kun me emme todellakaan olleet Oskarin kanssa mitenkään läheisiä, niin ehkä siellä oli hyvä käydä nyt, kun toinen oli tajuton. Jos Oskari olisi hereillä, käynnistä voisi tulla kiusallinen. En minä tiennyt mitä olisin Oskarille puhunut ja tuskin häntään olisi osannut ylläpitää mitään harmitonta small-talkia. Kyllä, niin minä tekisin ja veisin mukanani jonkin kortin, johon kirjoittaisin ”Toipumisia, terveisin Sonja” tai jotain sellaista. Kun… jos Oskari heräisi, näkisi hän kortin ja tietäisi että minäkin olin käynyt.

Koputin huoneen oveen, mutta avasin sen odottamatta vastausta sen ihmeemmin. Oskari makasi sairaalasängyssä ja sängyn vieressä tuolilla istuva Ilona näytti peuralta ajovaloissa.

— Moi, sanoin Ilonalle.
— Ööö, moi, Ilona vastasi sen näköisenä kuin olisi jäänyt kaupassa kiinni näpistyksestä, vaikken ymmärtänyt että miksi. Kyllähän me kaikki tiesimme, että Ilona kävi usein Oskaria katsomassa. Sitten vasta huomasin Ilonan sylissä kirjan ja Ilona huomasi minun huomanneen.

— Mä luin tätä Oskarille ääneen, Ilona selitti vähän kuin häpeillen.

Muistikuvat jysähtivät mieleeni kuin taivaalta putoava siirtolohkare. Minäkin olin istunut sairaalasängyn vieressä ja lukenut ääneen. Luojan tähden, mikä se kirja oli? Jokin tietokirja, jostain kirjailijasta. Olisiko ollut Saima Harmajan elämänkerta? Hoitajat siellä saattohoito-osastolla olivat sanoneet, että kuulo on tiettävästi aisteista se joka kuolevallakin viimeisenä toimii. Sitä en muista, miksi minulla oli mukana juuri Saima Harmajan elämänkerta, mutta joka tapauksessa luin sitä Jarnolle ääneen vielä senkin jälkeen kun hänet oli nukutettu. Ja pidin kädestä kiinni. Ihan kuin Ilona nyt, vaikkei hän pitänyt Oskaria kädestä, mutta olisi voinut pitää.

Sain rykäistyä kurkkuun nousseen ahtaan tunteen pois ja hymyilin Ilonalle vähäsen.
— Se on hyvä. Mulle sanottiin kerran, että ihminen voi vielä kuulla vaikka…
Mietin vähän aikaa sanavalintojani, sillä en voinut puhua kuolevasta.
— … vaikka olisi tajutonkin.

Istuin sängyn toisella puolella olevalle tuolille ja kaivoin käsilaukusta tuomani kortin.
— Mä toin Oskarille kortin, sanoin. — Sit kun se herää, niin saa minunkin terveiset.

Ojensin kortin nähtäväksi Ilonalle. Olin löytänyt sellaisen kortin, jossa oli ihan Kissin näköinen hevonen. Tai ainakin samanvärinen. Se laukkasi laitumella vapaana. Ilona nosti kortin vieruspöydälle nojaamaan hevos-pehmolelua vasten. Ajattelin hetken että jos kertoisin Ilonalle Jarnosta, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Ilona ei ehkä haluaisi kuulla kuolemasta eikä varmaan Oskarikaan.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mites tän nyt sanoisi, että tämä tulisi oikein ulos: kehuna eikä toruna. No, Sonja on ajatuksineen mun mielestä aika lailla oikeassa: olisi vähän tavallaan outoa mennä katsomaan Oskaria varsinkin kun se ei ole ihan tässä maailmassa. Se on hahmon kanta. Samalla kirjoittaja aivan pakosta huomaa, että mä kerään siellä jotain, jonka vaan muut kirjoittajat voi antaa. Sonja pitää siis saada jotenkin menemään sinne, vaikka se ei ehkä oikeassa elämässä menisi. Tässä tulee se kehu: hyvin vääntelehditty niin, että Sonjan saa uskottavasti paikalle, vaikka ei ole helppo homma. 😀

Sen onnistuneen vääntelyn lisäksi tykkään siitä, miten Sonjan ihan oma elämä limittyy niin vahvasti tähän hänen oman menetyksensä kautta. Silloin, vaikka Sonja on epätodennäköinen vieras, hän ei jää ollenkaan irralliseksi. Mulle jää lukijana sellainen olo, että tottakai se oli siellä, ja tottakai tämä kuului hallittuna ja suunniteltuna osana Sonjan elämään, vaikka alussa se oli kuinka epätodennäköinen vieras!

[Julkaisija]

Viestit