Tallipäiväkirja 2023

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Tallipäiväkirja 2023

Tämä aihe sisältää 229 vastaukset, 19 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 3 kuukautta, 2 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #9177 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Tallipäiväkirjaan saavat kirjoittaa kaikki. Kirja on avoin myös rekisteröitymättömille käyttäjille.

  • #9178 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Näin kävi

    ”Susi!”

    Camillan ääni oli joskus niin kuin piiska. Niin kuin nyt. Kelasin nopeasti läpi koko aamutallin hommat. En ollut tehnyt ainakaan mitään kohtalokkaita virheitä. Vasta sitten nostin nokkani näkyviin Jussin karsinan kalterien lomasta.

    ”No?”
    ”Toi ei ole normaalia käytöstä.”
    ”Mikä muka?” epäröin katsellen nopeasti talikkoa piteleviä käsiäni ja puruista pilkistäviä talvikenkiäni. En suinkaan pidellyt talikkoa pikkurilli ojossa. Olin varma, että näytin kaikin puolin normaalilta. Ainakin pipo päässä. Olin unohtanut kammata hiukset.
    ”Toi noin. Usko jo. Sä et voi olla niin eroahdistunut että seuraat mua joka paikkaan”, Camilla sätti ja osoitteli minua riimunarulla käytävän puolelta.
    ”Tää on mun työpaikka!” puolustauduin ja huomasin ojentelevani talikkoa niin kuin se olisi kilpi.
    ”Joo! Ja tänään on sun vapaapäivä! Painu muualle sieltä karsinasta!”
    ”Mut–”
    ”Susi. Anna se talikko. Irti.”
    ”Mä vaan–”
    ”Irti!! Hyvä! Ja nyt jolkottele tiehes!”

    Katselin varmuuden vuokseni taakseni, kun pakenin tallikäytävää pitkin. Aina kun katsoin, Camilla osoitti minua talikon piikeillä kulmat kurtussa, mutta ei sentään lähtenyt ajamaan takaa. Pysähdyin suulissa nojaamaan seinää ja katselemaan tallipihan suuntaan. Mitähän nyt?

    Olin vältellyt tallia sujuvasti koko joulun ajan. Tai siis Ilonaa. Mutta sitten olin kuitenkin nähnyt Ilonan noin neljämiljoonaa kertaa Otsonmäen Ässässä ja kerran Runoissa, niin että olin ajatellut, että sama kai se oli palata tallille. Sitten kun Ilona oli laittanut Alexin pyytämään minua lumikelkkailemaan ilmeisesti Ilveksiltä lainatuilla kelkoilla Jätinmontolle, niin olin lähtenyt, eikä se ollut edes ollut outoa. Tai ehkei se ollut ehtinyt olemaan outoa, kun olin yrittänyt ajaa Alexin päälle ja väistellä Alexin päälleajoyrityksiä niin kauan, että Hello oli huutanut takaani, etteivät kelkat ole mitään törmäilyautoja. Sitten Hello oli halunnut tulla kuskiksi minun sijastani ja oli välittömästi ajanut Alexin ja Ilonan kelkan perään kolarin. Ilona ei ollut varmasti kertonut kenellekään mitään, ja jopa Alex oli pitänyt nokkansa kiinni, koska kumpikaan ei vaikuttanut lainkaan syyllisen oloiselta. Se oli ollut hyvä päivä, ja sen jälkeen olin palannut tallille niin kuin en olisi poissa ollutkaan.

    Sitten olin kuullut, etten saa jatkaa enää osa-aikaisena Otsonmäen Ässässä vuodenvaihteen jälkeen. Olin ollut uudenvuodenaattona ihan hermona töissä, ja nyt olin sitten tässä. Kaiken aikaa. Lonimassa tallilla, vaikka olin edelleen osa-aikainen myös täällä.

    Raavin leukaani ja katselin, miten Eetu hytkytti lisää soraa jäiselle pihalle säntillisen tarkasti. Kissyllä oli vapaapäivä. Minulla ei ollut projektihevosen palaakaan, ellei Typyä laskettu. Eikä Typyllä tarvinnut enää useinkaan ratsastaa, vaan olimme jo siinä vaiheessa, että opetin Helloa ratsastamaan. Eikä Hello ollut paikalla. Voi pieru. Pitäisi varmaan myydä vihdoinkin Ukon satulat, että saisi vaikka vuokran maksettua viidentenä päivänä.

    Päätin lähteä sisälle. Ehkä nettiin olisi tullut joku ilmoitus jostain sellaisesta työpaikasta, johon minä voisin päästä. Kyllä tästä selvittäisiin, kun en jäisi miettimään liikoja. Piti vain pitää itsensä sopivan kiireisenä, vaikka Camilla yritti tehdä siitä tahallaan mahdollisimman hankalaa.

    • #9418 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Nyt kun kirjoittamisesta on tullut mulle vähän (ihan valtava) mörkö (josta olen kovin suruissani :<) nämä tälläiset tarinat tuntuu niin helpoilta. Nyt olen taas nopealla katsauksella kartalla siitä, mitä Oskarin elämässä tapahtuu, mutta silti tarina itsessään on ikäänkuin tarpeeksi ”kevyt” että uskallan lukea sen.

      Mä aina niin tykkään noista yksityiskohdista mitä keksit, kuten Oskari miettimässä talikoiko hän pikkurilli pystyssä, ja että Hello ajaa välittömästi jonkun perään vaadittuaan päästä rattiin.

      Mutta kuinka kauan mahtaa Oskarin tapa pitää itsensä kiireisenä toimia puolustusmekanismina? Se on niin vaikea taito ihmisille pysähtyä olemaan hetkessä ja antaa itsensä oikeasti ajatella ja tuntea, että ymmärrettävästi sitä kerää ympärilleen kasan muita häiriötekijöitä. Mahtaako sekään vaan loputtomiin toimia? Tosin uskon vahvasti, että Oskari on oikeassa siinä, että kyllä hän jotenkin selviää. Asioilla on onneksi tapana järjestyä!

  • #9184 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Mitäs on kiikarissa?
    — Noni, mitäs sulla on kiikarissa? Nelly paukautti samalla kun istui kahvikuppinsa kanssa pöydän ääreen.
    — Jaa niin kuin siis mitä? kysyin hämmentyneenä.
    — Katsos kun Marshall meni vuotamaan tiedon, että sä olet hevosta etsimässä.

    No niin, olisihan se pitänyt arvata. Ja olisi siitä toki voinut mainita Hopiavuoressakin muillekin kuin Eetulle, jolta olin kysynyt joskus ohimennen, että jos tässä sattuisi sopiva yksilö osumaan haaviin, niin olisiko tallipaikkaa tarjolla. Kuulemma oli. Ei se mikään salaisuus ollut, että minulla oli ostohousut vedettynä kainaloihin asti.

    — Sä nyt varmaan osaat arvatakin, mitä on hakusessa. Joku puoliverinen tai muu sopivanrotuinen kouluratsu, mielellään pitkälle koulutettu, ei mikään kovin nuori muttei ikäloppukaan, sopivankokoinen ja -näköinen, fiksu ja muutenkin sopiva. Hinta ei ole este, jos löytyy se täydellinen.

    Nelly nyökytteli tietävästi.
    — Oletko käynyt jo katsomassa ja kokeilemassa jotakin? Onks jotain jo harkinnassakin?
    — Simon luona kokeilin jo muutamia. Ihan ok hevosia, muttei vielä sellaista jonka olisin halunnut ihan heti. Ja nyt pikapuolin lähden käymään Kozloveilla, kun heillä kuitenkin on myynnissä useampia hevosia ja siellä lähistöllä on muutamia lisää. Grigorilla ja Anicella on suhteita sinne päin kuitenkin.
    — Ootko kysynyt Suden Olavilta? Siis Oskarin isältä, Alex puuttui keskusteluun.
    — En kun eikös se keskity enemmän estehevosiin?
    — Niin joo, se on kyllä totta. Entäs sit se talli, mistä Ilonan Veera tuli, mikä sen omistajan nimi nyt oli, joku suomenruotsalainen? Niillä on siellä vielä ainakin yksi ellei kaksi suokkia myynnissä, toinen ainakin oli kouluratsu.
    — En mä oikein suomenhevosta… Ne on yleensä vähän liian pieniä eikä niillä ehkä ihan riitä kapasiteetti kovin vaikeisiin luokkiin.

    En sanonut ääneen sitä, että minä en varsinaisesti pitänyt suomenhevosista, sillä Ilona istui pöydän toisella puolella ja Hello pesi tapansa mukaan olohuoneen sohvalla, äänestä päätellen kinasivat Eiran kanssa jostakin, tosin eivät kovin vakavissaan. Myönnän että Rizin, Mortin ja varsinkin Stanimirin jälkeen olin hieman laajentanut katsantoani siitä, mikä oli kelvollinen ja sovelias kouluratsu, kun aiemmin minulle oli kelvannut vain puoliverinen. Mutta suomenhevosiin asti se ei vielä yltänyt. En minä sillä, ratsastakoon suokeilla ketkä halusivat, olivathan ne omassa kategoriassaan ihan päteviä hevosia, mutta minä halusin silkosäärisen suoritushevosen.

    Oikeastaan minä voisin sulattaa oikein hyvin vaikka venäjänratsuhevosen, sellaisen kuin Barnum. Marwarinhevoset alkoivat olla jo hieman liian eksoottisia minun makuuni, vaikka kyllähän Marshall ratsasti Hakralla ihan kovissakin luokissa, pärjäsikin. Minä kuitenkin vähän vierastin koko rotua, vaikka tunnustin kyllä ettei siinä ollut taustalla mikään muu kuin ennakkoluulo. Orlovravureista en nyt ihan tiennyt, vaikka Stanimiriin olinkin ihastunut korviani myöten ja niissä oli muutenkin jotakin sellaista, joka minuun vetosi ja jota en osannut oikein kuvailla ääneen. Joka tapauksessa odotin innolla sitä, että pääsisin Kozloveille katsomaan ja kokeilemaan mitä kaikkea heillä oli tarjolla.

    • #9186 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      ”Ostohousut vedettynä kainaloihin asti” :DDD

      Enpä taida sulkea vielä arvailuistani sittenkään pois jotain sellaista hevosta, jota Sonja ”ei (muka) ainakaan ikinä ottaisi”, koska niinhän tässä on monella muullakin monta kertaa käynyt, että juuri sellainen tulee sitten kuitenkin lopulta hankittua mitä ei alun perin olisi missään nimessä voinut kuvitellakaan. No ei, ehkä se suokki tosiaan on vähän liian kaukana siitä, millaista harrastuskaveria Sonja hakee, mutta kun ennenkin on kerran vaihdettu puoliverisistä täykkäriin, niin voi sieltä vielä joku ihastuttava yllättäjä hyvinkin tulla vastaan. TAI sitten meitä hämätään ja se onkin lopulta joku ihan perus puokki, haa! 😀

      Mitä pidempään tätä tulevaa hevosta alustetaan, sitä kovemmat odotukset sitä kohtaan on. Sitä alkaa odottaa, että se on joku ihan jumalaisen täydellinen. Ja sitten jos se onkin ihan tuiki tavallinen kaikessa taitavuudessaan ja hienoudessaan, niin se onnistuukin olemaan tavallaan aika yllättävä käänne, koska niinhän se on, että tavalliset hevoset ovat virtuaalimaailmassa kaikkein erikoisimpia ja harvinaisimpia. Kävi miten kävi, jännää on! Minun puolesta tällä kutkuttavalla ostohousuvaiheella saa mehustella vaikka kuinka paljon. 😀

    • #9210 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nelly on opettanut Marshallin viimein hyvin. :DDD Nyt on mennyt perille, että Nellylle jumaliste kerrotaan kaikki isot uutiset. Kaikki. Muidenkin!! :DD

      Vaikka mä en ole hankkinut koskaan hevosta, koirien takia Sonjan ajatukset tuntuvat taas tutuilta. Mulla on ollut vain sellaisia rescueita, jotka on olleet uudelleensijoituskelvottomia, ja viimeisimmän koiran hankin ihan itte kasvattajalta. Siinä olikin sitten arpomista jo ihan rodun kanssa! Tietenkin rodun ominaisuudet ovat tärkein asia. Sonja ei halua suokkia senkään takia, ettei suokki vain taivu samaan, mihin puokki. Uuden lemmikin pitää sopia käyttöönsä. Täysiveriset, joihin Sonja nyt pääsi lämpiämään, ovat myös suorituskyvyltään erilaisia ja luonteeltaankin usein erityyppisiä kuin puoliveriset. Sitten on ne kaikki maailman erikoisemmat rodut. Ja kaikki hienot risteytykset, joita ei tässä nyt edes käydä. Käyttöominaisuuksien lisäksi uuden lemmikin on oltava myös miellyttävän näköinen — pinnallista mutta totta, t. maailman kauneimman koiran omistaja. 😀

      Sonjan valintaa on mielenkiintoista seurata. Jännittää jo, tekeekö hän lopulta oikean valinnan. Vai käykö niin kuin mulle. Otin collien, koska se on karvainen, säänkestävä, sporttinen, helppo, terve, kiltti ja riittävästi pienempi kuin leonberg, jota en tohtinut ottaa, kun asuin vielä vuokralla. Vasta kun tuo koira pisti mut koville, kuulin, että collie ei enää ole sama helppo, kiltti, terve ja sporttinen koira kuin ysärillä, kun meillä oli collieita. Ei saisi sanoa näin, mutta jos voisin nyt neuvoa itseäni, sanoisin, että ota vaan se leonberg. Ehkä tavallaan onneksi hevosia on yleisempää vaihtaa, jos valinta onkin väärä..?

  • #9188 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Varaslähtö

    ”Teit – KÖH – mitä? Olit missä?” kysyi Oskari, joka oli tukehtumaisillaan pullaansa. Olin tuonut niitä tullessani.
    ”Kisoissa olin”, ilmoitin uudelleen yrittäen näyttää itsevarmalta. Hymyilytti. Purin huuleeni peittääkseni sen.
    ”Missä? Miks?”
    ”Ai miksikö? Senhän takia mä Veeran hommasin…?”
    ”Niin mut mikset sä sanonu aiemmin?” Oskari kysyi ottaen tukea tuvan pöydänreunasta yrittäessään nielaista.

    Oskarille valmentaminen oli selvästi kunnia-asia. Olisihan mun pitänyt jo tietää, ettei sille voisi vain ohimennen ilmoittaa, että kävin muuten tuossa joulun alla kisoissa kertomatta kenellekään. Se varmaan tunsi nyt itsensä ihan petetyksi – varmaan ajatteli, että vaihtaisin kokonaan valmentajaakin seuraavaksi. Vaikka eihän se virallisesti edes ollut mun valmentaja – se vain katsoi mun ratsastusta silloin, kun sattui ehtimään.

    ”Koska sä oisit sanonu, ettei me olla vielä valmiita”, vastasin hiljaa.
    ”Ette olekaan!”
    En ollut koskaan kuullut Oskarin korottavan ääntään vähääkään, en ikinä. En ollut osannut kuvitella sille sellaista äänensävyä, vaikka se olikin valmentaessaan tarkka ja sai äänensä kuulumaan hämmästyttävän hyvin kaikuvassa maneesissa.

    Oskari pelästyi tietenkin omaa ääntään vieläkin enemmän kuin minä. Katselin näennäisen rauhallisena, kun se kävi mun edessä läpi kaikki traumaattisen kriisin eri vaiheet. Niistä jokaisen kohdalla sen kasvot vaihtoivat väriä. Samalla se soperteli jotakin. Kuulin useamman kerran sanan ”anteeksi”, muusta en saanut selvää.

    ”Kyllä mä tiiän. En ollut aikonut mennä. Se oli tyhmää, ja mä lähin hetken mielijohteesta”, pehmentelin Oskarin kovaa laskua.
    ”Miten sä pääsit sinne?” se keksi kysyä seuraavaksi, koska kyllähän se jo matkaratsastuskilpailun jäljiltä tiesi, etten mä uskalt- siis osannut ajaa kopin kanssa.
    ”Äiti ajoi”, vastasin pikkuisen ylpeänä.
    Oskari näytti siltä, kuin olisi yrittänyt ratkaista haastavaa yhtälöä päässään.
    ”Se oli nurkilla. Sen oli alun perin määrä ottaa vain mut mukaan niille jouluksi. Otettiin sitten viime hetkellä Veera kyytiin, kun siellä oli kisat lähellä. Lainattiin Eetun koppia – moni muukaan ei vissiin edes huomannut, kun melkein kaikki olivat jo lähdössä joulun viettoon. Eikä Eetu puhu toisten jutuista, jos ei kukaan tajua kysyä”, kerroin sitten antaen samalla Oskarille aikaa sulatella. Eihän se ollut voinut tietää, kun sitä ei ollut näkynyt tallilla pikkujoulujen jälkeen moneen päivään.

    Voi sitä poloista poikaa, kun se niin järkyttyi aina kaikesta. Se murahti ja käänsi katseensa kahvikuppiinsa kuin etsien sieltä lisää vastauksia moniin kysymyksiinsä, joita se ei koskaan osannut esittää ääneen. Se oli söpö kuin orpo koiranpentu, mutta olin päättänyt jättää Oskarin perässä roikkumisen taakseni, joten annoin sen pärjätä omillaan pöydän toisella puolella. Vaikka mikään meidän välillä ei ollut muuttunut, oletin silti Oskarin ajattelevan, että mä tiesin siitä liikaa – tai että se tiesi musta liikaa. Tai molempia. Minusta Oskari käyttäytyi liikaakin tyylilleen uskollisesti: se oli ihan yhtä pidättyväinen kuin aina ennenkin – ei enempää, mutta ei myöskään vähempää. Olin varmaan vetänyt viimeisetkin mahdollisuuteni vessanpöntöstä alas pikkujouluiltana, mutten silti katunut mitään. Musta oli silti parempi olla rehellinen.

    Seisoin vähän matkan päässä Oskarista nojaillen keittiön ja eteisen väliseen ovenkarmiin ajatellen, että kyllä se varmaan ihan pian tokenisi uusimmasta uutisesta, vaikka olinkin sotkenut sen pilkuntarkat valmennussuunnitelmat hetkeksi. Tietenkin olin mennyt niin lyhyellä varoitusajalla kilpailemaan ensisijaisesti siksi, etten ehtisi jännittää viikkoja etukäteen ja siten pilata koko suoritusta, mutta sitä en sanonut ääneen. Sen sijaan siirsin hiussuortuvan korvani taakse ja vaihdoin painoa jalalta toiselle odotellessani. Olisin halunnut naputella hermostuneesti ovenkarmia kynsilläni, mutta estin itseäni kaikin voimin. Lopulta Oskari murahti uudestaan.
    ”No miten teillä sit meni?” se kysyi ja nosti katseensa mun suuntaan pienellä viiveellä.
    ”Oltiin viidensiä metri kympissä. Helppo B meni ihan päin persettä – niin helpon luokan olis pitänyt onnistua ihan hyvin, mutta oltiin kolmanneksi viimeisiä. Ryssin sen ihan huolella.”, kerroin. ”Molemmissa luokissa oli muutama muukin suokki”, koin vielä tarpeelliseksi lisätä perään.

    Oskari katsoi mua kummallisella ilmeellä – se oli kai samaan aikaan sekoitus ylpeyttä, epäuskoa ja jotakin muuta, josta en saanut selvää. Kai se oli kaikkein eniten yllättynyt siitä, että olin uskaltanut mennä yrittämään.
    ”Siis sijoituitte esteillä, vaikka se hevonen on ollu sulla vasta – mitä – reilun kuukauden? Paljon siinä luokassa oli osallistujia?”
    ”Niin näköjään”, virnistin olkiani kohauttaen. ”Esteluokassa oli jotain kolkyt osanottajaa vissiin, ja koulussa nelkyt.”
    ”Ei mitkään ihan pikkukisat sitten”, Oskari tuumasi.

    Päättelin sen nopeasti lasittuvasta katseesta, että sillä alkoi pyöriä taas suuret ja mahtavat valmennussuunnitelmat mielessä. Saisin varmaan hinkata ilman jalustimia koottua ravia seuraavat sata vuotta tyrittyäni Helpossa Beessä niin pahasti. Ja kyllähän mun kouluratsastustaidot laahasivat auttamatta perässä, vaikka en minä kyllä ihan niin huono ollut oikeasti edes omasta mielestäni. No, yksi kilpailusuoritus ei onneksi kerro koko totuutta. Sinä päivänä oli ollut hyvä estevire, mutta kouluradalla oltiin oltu Veeran kanssa molemmat aivan liian huolimattomia, kun vauhti oli jäänyt päälle. Ja minä kun olin ajatellut aloittaa matalalla kynnyksellä helposta luokasta niin, että oltaisiin hyvin selviydytty vaikeammastakin radasta. Kissan viikset ja takaisin treenaamaan. Ensi kerralla en varmasti ratsasta ensin esterataa täysillä ja hölköttele siitä suoraan valkoisten aitojen sisälle, sillä siitä ei tule Veeran kanssa mitään.

    Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. En viitsinyt ihan vielä paljastaa Oskarille, että oltiin ilmoittauduttu jo seuraaviinkin harkkakisoihin, jotka olisivat heti tammikuun ensimmäisenä perjantaina. Ajattelin antaa sille vähän aikaa sulatella ensin. Yksi asia kerrallaan.

    • #9189 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Saisin varmaan hinkata ilman jalustimia koottua ravia seuraavat sata vuotta

      Haha, no todellakin! Jo lukiessani siitä miten koululuokka meni, ajattelin juuri tätä, että nyt Oskari pitää kyllä kurinpalautuksen sileällä.

      Oskari on tässä tarinassa kyllä taas ihan todella itsensä, mutta lohdullista on se, että pikkujouluillan paljastukset eivät ole liiaksi jääneet kummittelemaan. Sitä minä ehkä eniten pelkäsin, että Oskari ei uskalla enää ikinä puhua Ilonalle mitään ja luikkii karkuun kun vain näkeekin Ilonan (no, kyllähän se vähän, tuossa Oskarin tallipäivispostauksessa, mutta pääsi siitä kuitenkin nyt ylitse). Siinä mielessä voi ehkä olla hyväkin asia, että Ilona järkyttää tällä tavalla Oskaria, saapahan muuta ajateltavaa.

    • #9211 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Se, miten Ilona näkee Oskarin ihme kriiseilyn ja miten hän sen kertojaäänellään tuo ilmi, on ihan sairaan huvittavaa. Niin kuin se, miten Oskari käy läpi traumaattisen kriisin vaiheet. 😀 Tämän tarinan kohdalla pitääkin lyödä tästä aiheesta merkkipaalu maahan. Ulkopuolisessa kertojassa on etunsa niin kuin minäkertojassakin, ja viimeaikoina Ilona on kertonut itse tarinoitaan. Hänen kertojaäänensä on kehittynyt paljon. Se on aina ollut erottuva, mutta nyt kun Ilona on päässyt puhumaan itse enemmän ajatuksiaan, lukija näkee, miten hassu ja hauska hän on, ja miten hieno huumori hänellä on. Ilonan ääni on kehittynyt särmikkäämmäksi kuin ennen, ja se on hieno asia. Tämä on nyt se tarina, jonka kertojaääntä kannattaa verrata alkupään minäkertojallisiin tarinoihin ja seurata omaa kehitystään kirjoittajana. Seuraavan kerran, kun kertojaäänen kehitystä katsotaan, tämä on se vanhempi huippusuoritus, johon verrataan. 😀

      On kiva muuten päästä Ilonan ja Veeran kisauran mukaan heti näin alusta. Alku on ainakin tosi lupaava, vaikka koulu ei mennytkään tällä kertaa niin kuin Ilona olisi halunnut. Uutta kehiin vaan!

  • #9193 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Näyttäisitpä nyrpeää naamaa
    Osa 1. – Osa 2. – Osa 3.

    Hopiavuoressa asioilla oli tapana kulkea porukan korviin kuin kumivene kevätkosken kohinassa, eikä Barnum tehnyt poikkeusta tähän sääntöön. Etenkin Eetulla tuntui olevan hyvin tuoreessa muistissa Mortti kuin Wandakin, koska tuo oli nopeasti näyttänyt ottaneen uuden puoliteholla käyvän hevosen työlistan kärkipäähän. Seuraten orin tilannetta melkein tiheämmin kuin minä, osittain varmasti jo senkin takia jos oireet alkaisivat viittaamaan mihinkään tarttuvaan tautiin.
    Sama ajatus oli käynyt edellisiltana omassakin mielessä, minkä takia olin soittanut isälleni ja tiedustellut asian tiimoilta. Samaan aikaan onneksi kuin harmiksi, kotona ei mikään hevosista oireillut mitenkään poikkeavasti joten vastausta ei sieltä saanut, mikä sentään laski edes hieman mahdollisuutta kiertotautiin.

    Olin suunnannut tallille jo aamutallin aikoihin, ja pohtinut Eetun kanssa oliko Barnum parempi jättää sisälle lepäämään vai viedä tavalliseen tapaan tarhaan. Kummassakin vaihtoehdossa oli puolensa, joten tilanteen oli saanut ratkaista eläinlääkäri.
    Koska hevosen lämpö ei ollut noussut ja keli oli suhteellisen leuto, oli puhelimen toisessa päässä vastaillut mies suositellut ulos vientiä. Parempi ulkona raikkaassa kuin sisällä pölyssä, oli hän todennut. Ja samalla käskenyt pitämään hevosen vointia tarkasti silmällä, ja soittamaan uudestaan jos tilanne muuttuisi.
    Ulos päästyään Barnum hakeutui automaattisesti lähes samaan kohtaan keskelle tarhaa, missä se oli eilenkin seisonut. Lyhesti seurasin kun ori napsi muutaman heinänkorren valitun paikan lähelle tuodusta heinäkasasta, ennen kuin käännyin ympäri lähteäkseni takaisin talliin. Samalla huomasin kuinka Eetu vaappui ulos suulista, vesiämpäri toisessa kädessä ja autonrengas olan ympäri roikkuen.

    “Tuumasin että laitamma sille vettä tarjolle, jos jonkukkaan verta männöö. Ei tarvihje ihan koko aikaa käyrä tarjoomasa”, mies selitti samalla kun rummutti rengasta sormillaan.

    Illan tullen kun olin jälleen aitauksessa katsastamassa tilannetta, ehdein katsoa jo hieman huojentuneena puolilleen huvennutta vedenpintaa renkaan tukemassa ämpärissä.
    Samalla hetkellä alkoi köhiminen. Toki, vain satunnaisesti ja pari yskäisyä kerrallaan.
    Hyvä kun en viskannut puhelintani umpihankeen kun tempaisin sen vauhdilla takin taskusta

    “Köhhiikö palijoki tai tulleeko jotaki pihalle?” eläinlääkäri tiedusteli rutiininomaisesti.
    “Yhä ennemmin kuivan kuuloista, muutaman yskäisyn sarjassa. Suurinpiirtein ehkä… Kerran tai pari tuntiin. Ei mitään eritettä sieraimista tai mistään.”
    “hmm.. Jotakiha sielä voipi olla, mutta huolissaan en oo. Ku on kerta vähäsenki paremmi juonu ja muuta uutta ei oo tullu kuin tämä. Tehjään nyt kuule silleen, että seuraatta sen lämpyä ja niinko tähänki asti. Jos ei uutta tuu yötä myöte, niin tuutta sitte heti aamusta kaheksaksi tänne niin tutkimma läpi että mitä näkkyy.”

    Nyökyttelin päätäni samalla kun kuuntelin eläinlääkärin tarkempia ohjeistuksia miten Barnumin oloa voisi koettaa helpottaa aamua vartoessa.
    Puhelun jälkeen seisoin vain hetken, ja tuijotin päätään roikottavaa hevosta. Suorastaan toivoen, että se kohta kiskaisisi pään ylös, ja vetäisi korvat niskaa vasten nyrpeän näköisenä kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Vaan ei. Rapsutin orin otsaa sormenpäilläni, ennen kuin käännyin ympäri ja lähdin suunnistamaan takaisin talolle.
    Joskus vuosi tai jopa pari sitten en olisi edes nähnyt vaihtoehtona yöpyä Hopiavuoressa, etenkään kun en asunut niin kaukana. Mutta nyt olin sentään vain punninnut hetken että raaskeinko vaivata talon väkeä niin paljoa, ja tullut lopulta siihen tulokseen että rohkenin omatoimisesti kysyä jos voisin majoittua yöksi johonkin nurkkaan.

    Nelly huitaisi yllättävän napakasti patalapulla pääni sivuun, puhisten kuinka tallin vintillä oli yhtä kylmä mitä ulkona, ellei jopa kylmempi. Nainen pyörähti ympäri poninhäntä heilahtaen ja katosi käytävän puolelle, vain tullakseen pari silmänräpäytystä myöhemmin takaisin, ja ojensi siististi viikatut musta-valkoraidalliset petivaatteet ja lakanan.

    “Yläkerrassa on tyhjä huone, parempi nukkua siellä. Hello kuitenki rymistelee tänne ennen Keskiviikon tai Prinsessan laulua ja hyppää sohvalle mitään tai mihinkään katsomatta.”

    • #9196 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Hyvä ajoitus tällä tarinalla. Ravattuani puolet tästä päivästä koiran kanssa etsimässä eläinlääkäriä, joka ottaisi akuutin tuntuisen potilaan vastaan päivystysajan ulkopuolella, iski kyllä tämänkin tarinan eläinlääkärin tuumaus lähelle: seurailkaa tilannetta ja tulkaa aamulla sitten. Ei vitsit. Sehän tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, kun eläin on selvästi kipeä, ja omistaja haluaisi tietenkin heti tietää, mikä sillä on ja kuinka vakava tilanne on (etenkin, jos vaihtoehtoina ovat hengenvaarallinen tilanne ja harmiton pikku tulehdus – silloin olisi ihan kiva saada vastauksia ja vähän äkkiä). On aika pelottavaa, että aina sitä tarvittavaa apua ei ole edes saatavilla ainakaan lähellä, jos akuutti tilanne tulee ja kaikki lekurit ovat varattuina.

      Tietämättömyys on edelleen näissä asioissa ihan kamalaa, koska kun ei tiedä, ei oikein voi tehdä mitään tilanteen hyväksi. Ja sitten kun vihdoin saa sen vastaanottoajan, niin ne eläinlääkäritkään eivät ole mitään taikureita, vaan antavat vain valistuneita arvauksia ja ”kokeillaan nyt tällaisia lääkkeitä ja palataan asiaan, elleivät ne auta”, niin onhan se turhauttavaa ja vie yöunet pitkäksi aikaa, kun sitä tilannetta pitää vieläkin vain seurailla vähäsen tietämättömänä. Harvoin asiat selviävät yhdellä käynnillä, vaan sairauksia pitää sulkea pois yksi kerrallaan ja odotella.

      Ottaisin minäkin varmaan hepan kainaloon yöksi, jos mulla olisi sellainen kipeänä, että ymmärrän kyllä varsin hyvin, miksi Marshall nukkuisi mieluummin vaikka tallin ylisillä kuin lähtisi kotiin – varsinkin, kun kaikilla ovat nuo viimeisimmät sairaustapaukset hyvässä muistissa, ja Mortillekin vaiva koitui lopulta kohtaloksi. Toivotaan edelleen, että selvittäisiin vain säikähdyksellä, kipulääkkeillä ja antibiooteilla. Sekä koirien että hevosten kanssa…

    • #9216 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Konitohtorit. Niin meillä periferialla sanottiin kunnaneläinlääkäreistä. Ne eivät ole koskaan saatavilla, ja kun ovat, niin vastaus lemmikkien suhteen on yleensä, että katsellaan. Meedion lahjojahan niillä ei ole, mutta konitohtoruus ei tarkoita sitäkään, että ne osaisivat hoitaa hevosia. Yksi eläinlääkäri ei millään voi tietää joka eläimestä kaikkea, mutta oli se silti aikamoista, kun kerran vietiin lopetettavaksi kissa, jonka olkapää oli murtunut. Konitohtori tuumasi, että on tästä eläjäksi, ja kipsasi sen säären niin että se heilui murtuneen olkapään varassa. Katsellaan. Maanantaina sitten uudestaan. (Miten niin katkeroitunut kaikesta? Onneksi meillä on muuten nyt oikeassa elämässä ihan naapurissa eläinlääkäri, jolla suurin piirtein on niitä meedion kykyjä.)

      Tässä Barnumin mysteerivaiva muuttuu ahdistavammaksi köhimisen myötä. Nyt on todistettu lukijalle, että hevonen on ihan oikeasti kipeä. Mitään suurta ja dramaattista ei tarvitse olla, että omistajaa ja muita sen omia ihmisiä ahdistaa, niinhän se menee. Yleensä tietämättömyys onkin kaikista pahin tila. Omalla lemmikillä voi olla vaikka mikä! Eikä se osaa sanoa, sattuuko vaikka, vai mikä on. Ja pahimmassa tapauksessa tauti on pian kaikilla muillakin.

      Hopiavuoren hevosten talvi 22-23 ei totisesti ole mennyt hyvin…

  • #9197 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Kiva heppu

    ”Moi!” huusin tupaan heti, kun raotin ovea, mutta kukaan ei vastannut. Vilkaisin kenkätelineen suuntaan. Siinä oli siististi vain kolmisen kenkäparia, eivätkä yhdetkään niistä olleet Eetun kuluneet maiharit. Kuivia, talon väen kenkiä ne olivat. Ketään ei siis ollut paikalla.

    Joskus aluksi moinen näky olisi saanut minut varmaan perääntymään ovelta takaisin pihalle ja talliin, mutta ei enää. Olihan se outoa, että tupa oli tyhjä, mutta tiesin, että kyllä sisään sai silti mennä. Olihan porukkaa tallissa: pihalla oli ainakin muutama auto. Eetunkin auto. Riisuin siis kenkäni ja toisen kengän mukana vahingossa yhden Inarin tekemän joululahjavillasukan, jonka pari oli varmaan jossain sohvan alla kotona. Hyvin sitä pystyi silti käyttämään mummon tekemän, myös yksinäiseksi jääneen ruskean sukan kanssa, vaikka mummon tekemä olikin yksivärinen. Ja ihan eri värinen. Kaivoin Inari-sukan kengästä ja pompin yhdellä jalalla sitä pukiessani, etten kaatuisi.

    Polle-mukeja oli kaapissa vielä puhtaana. Kaivoin takarivistä suosikkini. Siinä hevoset lensivät ja vetivät Joulupukin rekeä. Kaadoin siihen kahvia ja hörppäsin, koska liian täyteenhän se kuppi meni. Kahvi oli palanutta. Irvistytti. Kaadoin koko kupillisen menemään ja loput pannun pohjaltakin. Piti keittää uutta.

    Nelly halusi, että kahvinkeittimeen kaadettaisiin vettä erillisellä vesikannulla, ettei keitin olisi heti rasvasta tukossa. Sitä samperin kannua ei tietenkään ollut missään. Harkitsin hetken, että kaatelisin pannuun kahvia puhtaalla kupilla, mutta siinä menisi sata vuotta. Kurkistin varmuuden vuoksi olohuoneeseen ennen kuin huuhtelin pannun ja täytin sen vedellä. Tällä mennään.

    Kun istuin pöytään odottamaan kahvin tippumista, ovi kävi.
    ”Moi?” kuului samanlainen huhuilu, kuin minkä olin itse päästänyt hetki sitten.
    ”Moi!” vastasin oven suuntaan.
    ”Eetu?” naisääni kysyi ennen kuin pää pilkisti oviaukon reunalta keittiöön. Se oli Janna.
    ”Kuulostanks mä Eetulta?” naurahdin. ”Kahvi on pian valmis.”
    ”Eiku onko Eetu täälä?” Janna kysyi posket pakkasesta punaisina.
    ”Ei kai.”
    ”Marshall?”
    ”Ei.”
    ”Nelly?”
    ”Ei?”

    Janna puristi suunsa viivaksi. Huomasin hänen roikottavan vauvansa sellaista — mikä se nyt oli — kantokoppaa — vasta kun hän vilkaisi siinä nukkuvaa lasta. Janna näytti harkitsevan jotain. Hän nytkähti jo oven suuntaan, mutta tulikin sitten keittiöön kengät jalassa.

    ”Santulla ja Paahtiksellon jotaki tuas, niin voisiksä kattoa tätä kun tuollon kakskytäkaks pakkaasta ja tämä jäätyy? Kiitos! Kiitos! Mä tuun aivan heti takaasin! Se nukkuu sen aikaa. Kattot vain jottei se ny herää ja huura siälä.”

    Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, oli kantokoppa vauvoineen minun jaloissani ja Janna piilossa eteisessä.
    ”En mä osaa–” ehdin huutaa, mutta ovi paukahti kiinni ennen kuin pääsin pidemmälle.

    Samalla paukahduksella vauva avasi silmänsä niin kuin olisi vain teeskennellyt nukkuvaa. Ne olivat ihan pyöreät, vaikka tuskin se oli hämmästynyt edes. Vauvat näyttivät aina hämmästyneiltä muuten vain. Sen suukin muuttui pyöreäksi o-kirjaimeksi, kun se haukotteli ja heilautti peukalontilattomien tumppujen peittämiä eturaajojaan.

    Nojauduin polviini ja katsoin sen levollista naamaa. Ihan söpö. Mutta mitä sille piti nyt tehdä? Ei se edes tiennyt, kuka minä olen.

    ”Terve vauva”, sanoin sille.
    Se ei vastannut mitään.
    ”Mun nimi on Alex. Osaatsä sanoo Alex?”
    Se tuijotti minua silmät suurina. Sitten sen otsa meni kurttuun, kita avautui niin että pikkukielikin pilkisti, ja se alkoi kitistä.
    ”Hei! Hei rauhotu. Ei mun ollu tarkotus painostaa sua. Älä nyt itke!”

    Voi nyt simpura. Kitinä yltyi itkuksi. Vauvan silmät eivät olleet enää ympyriäiset, vaan tuskaiset viirut, ja niihin kertyi pikku kyyneliä. Minun kävi sitä sääliksi. Avasin sitä sen kopassa pitelevät turvavyöt, että se saisi ilmaa, mutta ei se rauhoittunut.

    ”Mitä mä nyt sun kanssas teen?” mutisin sille. ”Pakko mun on sut sieltä ylös saada jollain. Pitääköhän sun niskaa tukea vielä? Ja miten se mahtaa tapahtua? Sori nyt, voisitsä edes vähän auttaa — mä en oo koskaan henkilökohtaisesti tavannut ketään, joka on vielä vauva — uppitta, älä luikerra yhtään niin mä nostan sut…”

    Vauvan itku rauhoittui kitinäksi ja sitten pieniksi väräjöiviksi henkäyksiksi. Vedin siltä pipon pois päästä, ja sen päähän oli hikinen. Se hymyili minulle vähän, mutta sen naama alkoi mennä taas kurttuun.

    ”Noni. Kuules neiti vauva. Meidän pitää saada se haalari sulta pois. Mitenhän se käy niin etten mä pudota sua? Tulis iso pipi jos sä putoisit. Kattopa kun täti nousee tästä, no niin, va-ro-vas-ti — mennään tonne sohvalle riisuun, niin, siellä sä et putoo.”

    Tämä vauva oli kiltti. Hytkytin sitä mennessäni ja se katseli taas silmät pyöreinä ympärilleen. Se tavoitteli kirjahyllystä jotain matkallamme, ja minä sanoin sille, että joo, siellä on heppa. ”Yy-yn”, se vastasi vakavana niin kuin olisi ymmärtänyt. Pullautin sen vaivalloisesti selälleen sohvalle ja avasin sen haalarin. Tuntui tosi vaaralliselta yrittää hivuttaa sen käsiä pois hihoista, kun ne olivat niin hauraat. Tuskin se oikeasti rikki menisi. Olin nähnyt joskus äitien vain kiskovan haalarinhihoja ihan reippaasti. Janna kuitenkin todennäköisesti haluaisi mieluummin itse repiä vauvansa kädet sijoiltaan kuin antaa minun repiä. Lopulta ipana oli kuitenkin vapaa haalaristaan, ja meillä molemmilla oli hiki.

    ”Noni”, sanoin sille.
    Se kikatti.
    Pärisytin sille huuliani.
    Se nauroi.
    ”Pöö!”
    Se alkoi nauraa niin, että se kiljui riemusta.
    Minuakin alkoi naurattaa, ja siitä se vasta innostui ja alkoi sirkuttaa niin kuin lintu.
    ”Sä oot hassu vauva.”

    Oikeastaan vauvan kanssa leikkiminen ei ollut kauhean vaikeaa, eikä edes tylsää. Pidin sohvatyynyä naamani edessä, kurkistin sen takaa ja sanoin pöö, ja vauva nauroi, kirkui ja potkutti alaraajoillaan. Se ei olisi kyllästynyt varmaan ikinä. Otin sen kuitenkin takaisin syliin hyvin varovaisesti. Se makasi vatsallaan rintani päällä, kuolasi syödessään toista etukäpäläänsä ja tunnusteli hiuksiani toisella käpälällään. Silloin Janna palasi.

    ”Alex?” hän kutsui, ja heti perään suorastaan säikähtäneenä: ”Elli!”
    ”Me ollaan täällä.”
    ”Ai se heräs! Mä ajattelin, jotta mitä, kun tua koppa oli tuala…”
    ”Joo se rupes itkeen, mut kai sen oli vaan kuuma. Mä riisutin sen”, myönsin, ja vasta silloin ajattelin, että ehkei vauvaa olisi saanut riisua ulkovaatteista.
    ”Hyvä — hyvä”, Janna kuitenkin sanoi. ”Piräkkö sitä vielä hetki jos minä käyn vessas?”
    ”Joojoo”, myönnyin ihan huolettomana veikkona. Tällä kertaa en olisi kuitenkaan yksin sen kanssa tyhjässä talossa. Sitä paitsi sehän oli ihan rauhallinen.

    Pussasin sitä poskelle, kun Janna lähti vessaan. En haluaisi ikinä omaa tällaista, mutta olihan tämä ihan kiva heppu.

    • #9198 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      ”mä en oo koskaan henkilökohtaisesti tavannut ketään, joka on vielä vauva” :Ddd

      Aika hyvin sanoitettu sellaista vähän kiusallista kohtaamista, kuin ei oikein osaa olla vauvojen kanssa. En minäkään oikein osaa vieläkään, vaikka olen kolmen tytön täti – tosin ne eivät ole olleet enää pitkään aikaan vauvojakaan. Tämä on siinä mielessä mulle jossakin määrin samaistuttava teksti, vaikka ihan hyvinhän se tässäkin meni oikeastaan alusta asti! Tai siis tosi hyvin siihen nähden, jos Alex ei ole ennen tavannut vauvaa. Alex oli oikeastaan ensikertalaiseksi aika rohkea, kun uskalsi nostella ja käännellä, koska haurasta ihmiselämänalkua on aika pelottavaa käsitellä ekalla kerralla. Musta vauvat tuntuvat jotenkin helpommin rikkimeneviltä kuin paljon niitä pienemmät koiranpennut syntyessään. Ja olihan tässä kuvailtu vauvaa kauhean söpösti, ja voisin kuvitella, että vauvanomistajat saavat tästä vielä paljon enemmän kuin muut lukijat.

    • #9203 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Mä oon lukenut tän nyt kolmasti enkä mä oikein vieläkään osaa kommentoida tähän sellaisella tavalla kuin mitä mä haluaisin. Osin se johtuu varmaan siitä että tää tarina tuli ulos sellaiseen aikaan kun epäilen itseäni kirjoittajana.

      Kuitenkin Ihanaa että Elliin uskalletaan tarttua muidenkin toimesta vaikka varmasti tuollaisen muutaman kuukauden ikäisestä lapsesta on varmasti hankala kirjoittaa. Vaikka mulla ei ole kokemusta omista lapsista tuntuu että Alex osaa silti toimia lapsen kanssa luonnollisesti.

    • #9419 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Vitsi miten siistiä olisi jos näihin voisi reagoida emojeilla samalla tavalla kun whatsapissa nykyään pystyy. :—D Tähän olisin reagoinut sillä itkunauru emojilla. Tosin oikeasti hyvä ettei voi, koska voisi jäädä meikäläiseltä se vähäinenkin kommentointi väliin.

      Alexin keskustelu vauvan kanssa sai mut naurahtamaan ääneen, ja tykkään muutenkin tämän kuvailusta tarinan läpi. Oikeastaan luulen, että tykkään siitä niin paljon, koska tykkään Alexin kertojaäänestä niin paljon.

      En haluaisi ikinä omaa tällaista, mutta olihan tämä ihan kiva heppu.
      Tämän mäkin allekirjoitan ihan täysin 😀 Mä varmaan muutenkin tulisin Alexin kanssa oikeassa elämässä ihan juttuun!

  • #9233 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Oodi vegaanisille Kitkateille

    Onni suolesti tennispalloa tuvan lattialla. Sille ei kyllä voinut antaa mitään mustaa kongia pehmeämpää pitkäksi aikaa, kun se oli niin murhanhimoinen leluja kohtaan. Uittelin Kitkatista taittaamaani pientä tankoa kahvissani ja tuijotin kännykkäni näytöltä Vaativan B:n kouluohjelmaa yrittäen painaa sitä mieleeni ja ratsastaa sitä mielikuvissani uudestaan ja uudestaan. Radalle kootussa laukassa, pysähdys, tervehdys, koottua ravia… oliko se oikealle? Eikun vasemmalle tietenkin…

    En kuunnellut saman pöydän ääressä istuvien Alexin ja Oskarin väittelyä. Mistä lie edes puhuivat. Ne taisivat oikeastaan olla pohjimmiltaan samaa mieltä keskenään, mutta onnistuivat silti vääntämään jostain. Ne olisivat voineet ihan hyvin olla sisaruksia eivätkä lapsuuden kavereita.

    ”Ilona! Mitä ihmettä toi on olevinaan?” Alex rääkäisi yhtäkkiä.
    Nostin katseeni kahvistani, joka jäi pyörteilemään äskeisen sekoitteluni jäljiltä. Olin nojaillut pöytään molemmilla kyynärpäilläni, mutta nyt suoristauduin.
    ”Häh? Mikä niin?”
    ”Varmaan sä uitat suklaata kahvissa! Toi on suorastaan… raakalaismaista”, Alex sanoi.
    Minusta se oli aika yllättävää, kun yleensä Alex hyväksyi melkein kaiken ilman sen enempiä ihmettelyjä. Näköjään Oskarin identiteetti ja Kitkatin uittaminen kahvissa olivat ainoat poikkeukset.
    ”Mut täähän on… keksiä?” sanoin epäröiden.
    ”MITÄ?! No eikä ole!” Alex melkein huusi.
    ”No onhan tää nyt- täähän on melkein kokonaan keksiä, tässä on vaan ohut suklaa päällä… Kyllähän ihmiset dippaa keksejä kahviin kaiket päivät”, väitin pidellen evästä silmieni edessä. Siitä putosi kaksi pisaraa kahvia pöydälle. Suklaapinta oli osittain sulanut.
    ”Se on kaupassa suklaaosastolla! Oskari, sano jotain!”, Alex parkui.
    ”Öö. Emmä- mä en oo enää kaupassa töissä-”
    ”Mut onhan tää nyt ainakin kahekskytviis prosenttia keksiä kuitenkin”, sanoin yrittäen vedota Oskariin, jotta se tuomarina ratkaisisi kiistan. Se kuitenkin vain tapitti mua viattomilla sinisillä silmillään takaisin vähän hätääntyneen näköisenä uskaltamatta ottaa sen enempää kantaa niin merkittävään aiheeseen.
    Alex puhisi kärsimättömänä.
    ”No maista, ei se ole pahaa”, tarjosin Alexille.
    Se pakeni mun ojentamaa elintarviketta kuin siinä olisi ollut vähintään hyppykuppa yhtenä ainesosana.
    ”En varmasti”, Alex julisti kädet torjuvasti ilmassa. ”Toi on suorastaan rikos. Mä meen nyt kertomaan poliisille. Tai ainakin Tetrikselle”, se sanoi tehden lähtöä.
    Mä katsoin sitä suoraan silmiin ja upotin Kitkatini kokonaan mustan kahvin täyttämään Polle-mukiini.
    ”AAAAAAAAA”, Alex huusi kädet korvillaan silmät kiinni rutistettuina ennen kuin katosi ulos.

    Pyöräytin Oskarille silmiäni. Se naurahti varovasti ennen kuin laski katseensa omaan kahviinsa, jossa oli maitoa muttei sokeria.
    ”Haluutko sä kokeilla?” kysyin ennen kuin hiljaisuus ehtisi laskeutua meidän välille. Ojensin pöydän yli pakettia, jossa oli vielä kolme pientä tankoa jäljellä.
    Oskari katsoi sitä epäröiden.
    ”Emmä kyl tiiä. Vaikuttaa vaaralliselta”, se sitten sanoi.
    Mä taitoin yhden tangon ja ojensin sen sille käteen. Sitä piti usein sillä tavalla vähän auttaa. Se kastoi sen varovasti viilentyneeseen kahviinsa ja maistoi.
    ”Ei jatkoon”, se sitten sanoi virnistäen hyväntahtoisesti – melkein anteeksipyytävästi.
    ”Häh! Te ette kans ymmärrä hyvän päälle sitten yhtään”, sanoin dramaattisesti.
    Silloin Oskari nauroi, ja sitä kuunnellessani mä ajattelin, ettei mun tarvitsisi saavuttaa sinä päivänä enää mitään muuta.

    • #9234 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Awww eikäääääh että mä kualen (taas), mä rakastan tätä tarinaa. Ne on niin söpöjä, ne on niin kotoisia yhdessä kaikki. Mä haluan, että niistä tehdään telkkarisarja, ellei niin hyvin käy, että niiden arjesta tehdään 629-sivuinen romaani, tai oikeastaan trilogia, tai oikeastaan trihundretologia. Käskekää nyt mun rauhottua.

      Pitäisi vissiin kommentoida jotain oleellistakin, eikä jättää pelkäksi fanitukseksi. Miksi?? Okei, ryhdistäydyn.

      Tarinan rytmi on tässä erityisen onnistunut etenkin dialogien osalta. Nämä dialogit kuljettavat tapahtumia eteenpäin, vaikka ovatkin taas ihme sekoilua. 😀 Tässä on saatu dialogin lomaan kerrontaa johtolauseisiin ja pikkuisiin kerronnallisiin virkkeisiin tekemättä dialogeista kuitenkaan raskaslukuisia.

      Toinen erityinen ansio ovat Ilonan ajatuksien yllättävimmät oivallukset: se, kuinka ”elintarvikkeessa” voi olla ”hyppykuppa” ja kuinka Oskarin identiteetti ja Kitkat kahvissa pystytään samastamaan. Vitsit kun mun ajatukset olisivat yhtä hauskoja. Tai ei oikeastaan. Ihmiset kattoisivat pitkään, kun nauraisin yhtäkkiä keskenäni kuitenkin…

      Joo, osui, upposi, naminami, tänkjuu!

  • #9235 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    ”Sinäkin, Brutukseni!” Alex parahti tervehdykseksi, kun pelmahti posket punaisena keittiöön.
    ”Mitänyh?” kysyin nostaen katseeni Ilkka-Pohjalaisesta.
    ”Ja siinä on toinen!” Alex valitti samalla äänensävyllä ja viittasi kohti Nellyä, jolla oli kahvista kostea Kitkat puolimatkassa suuhun. ”Miksi kaikki on tullu yhtäkkiä hulluksi?”
    ”Mikä sun nyt mahtaa olla? Elli nukkuu meidän makkarissa, eli nokka kiinni”, Nelly marmatti ja teki vielä vapaalla kädellään eleen, kuinka puristaisi Alexia nokasta, jos hänellä olisi sellainen.
    ”Miksi kaikki yhtäkkiä dippaa Kitkattia kahviin?” Alex kysyi silmät varmaan verenpaineesta pullistuneina, mutta paljon hiljaisemmalla äänellä.
    ”Ai, tää!” ilahduin ja ojensin Kitkattia Alexia kohti. ”Kokeile! Tää on tosi hyvää. Ilona opetti!”
    ”Ai, mä luulin et sä keksit tän”, Nelly kommentoi, kohautti olkiaan, haukkasi Kitkattia ja uppoutui saman tien selaamaan puhelintaan.
    ”Hyi yök”, Alex tuomitsi ja astui oikein askeleen taaksepäin. ”Kaikki yrittää työntää mulle nyt suklaata naamaan. Mä en edes syö suklaata muutenkaan.”
    ”Hää ong vegaangihka”, informoin pää takakenossa, etten vahingossa sylkäisisi juuri hörppäämääni kahvia.
    ”Nielase aina ennenku puhut”, Nelly mutisi puhelimelleen.
    ”Ihan sama vaikka olis tukaanista niin tota mä en syö.”
    ”Ota sitte leipää sieltä kaapista”, Nelly komensi katse puhelimessa ja suklaatikullaan epämääräisesti jääkaapin suuntaan huitoen.
    ”Kai seki ny on vegaanista”, Alex mutisi ja meni jääkaapille. ”Koska sehän muuttaa kaiken.”
    ”Se kinkku ei ainakaan oo”, huomautin tärkeänä ja sain osakseni murhaavaa esittävän, reunoiltaan kuitenkin huvittuneen mulkaisun.

    • #9236 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      :DDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDD

      Nyt määki kualen.

      Ei hele :DDD

      ”Ihan sama vaikka olis tukaanista.”

      Tukehdun. 😀

      Johan eskaloitui. Tämä on ku suoraan Alexin painajaisunesta.

    • #9423 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      :—-DD aih, tämä on kyllä uusin lisäys lemppareiden listaan.

  • #9255 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Istuin tuvan pöydän ääressä katseeni kiinnittyneenä puhelimeni näyttöön, oikean etusormeni piirtäessä kuviota pirtinpöydän naarmuttuneeseen pintaan. Yritin parhaani mukaan painaa mieleeni koulurataa taas kerran. En ollut täysin varma, jotta olisinko ilmoitanut minut ja Paahtiksen liian aikaisin ensimmäisiin kilpailuihimme äitiyslomani jälkeen. Mitään tulostavoitteita en ajatellut näille kilpailuille asettaa, vaan lähdettäisiin hakemaan vain rutiinia kilpailemiseen.

    ”…Harjoituslaukkaa, S:äs voltti oikealle halkaisija 10m…”
    ”Mitäs sinä täällä mutiset?” Hello kysyi minulta hiivittyään keittiöön.
    ”Koulurataa yritän opiskella. Me startatahan Paahtiksen kans Storywoodsissa heleppo B parin viikon päästä. Minoon kyllä tämän raran joskus kisannu mutta viimoosehe melekeen vuateen ei oo tullu kisattua kovinkaa palioa ku orotin Elliä” nostin katseeni puhelimeni näytöstä. Nostin jo viilenneen kahvikuppini huulilleni samalla kun ajatus putkahti päähäni.
    ”Hei, nyt ku sinä oot siinä nuan sopivasti, niin voisikko sä kuulustella multa tämän raran? Tai eres seurata, että mitenkä hyvin minoon saanu sen opiskeltua?”
    ”En minä näistä mitään ymmärrä! Oskari tai Eetu tai joku tuloo varmasti pian tupaan niin eksä vois odottaa siihen asti?”
    ”Kyllä sinä Hello osaat. Minä luatan suhun”. Yritin vedota Helloon pehmentämällä äänensävyäni sekä katsomalla pörröpäätä anovasti.

    Tuijotimme toisiamme hetken puolin ja toisin.
    ”Hmh. Et sitte valita että ”ei susta Hello oo mitään apua!” ” kiharapää kimensi ääntään tehden yllättävänkin hyvän improvisaation.
    ”En minä sano mitään” lupasin, samalla kun poimin puhelimeni käsiini ja avasin näytön lukituksen ja ojensin puhelimeni Hellolle. Odotin jotta mies sai silmäiltyä radan lävitse ennen kuin kysyin että oliko tuo valmis. Saamatta mitään kunnon vastausta annoin Hellolle vielä hetken ennen kuin aloin luettelemaan rataa lävitse kohta kohdalta.

    ”Alaku meni hyvi mutta harjoitusravista oli pysähdys – peruutus 4 askelta ja sitten takaisin harjoitusravia.”
    ”Äh, se on kyllä sellaanen kohta mitä minen meinaa muistaa. Kokeellahan uurestansa”.
    Hörppäsin uudelleen kahvikupistani ennen kuin lähdin luettelemaan rataa uudelleen lävitse. Tällä kertaa samalla kun kävin rataa tehtävä tehtävältä lävitse annoin etusormeni piirtää rataa tuvan pöydän kanteen. Yritin ajatella rataa rauhassa tehtävä tehtävältä samalla kun luettelin tehtävät Hellolle ääneen. Tällä kertaa rata meni kerralla lävitse ja huokaisin helpotuksesta.
    ”Tua ei oo eres pitkä rata ja silti minä onnistun sössimään sen aina…”
    Ottaessani puhelintani vastaan Hellolta tallista saapui isompi lössi porukkaa tupaan.

    ”Mitäs täällä tapahtuu?” Alex kysyi nähdessään puhelimenvaihtomme.
    ”Hello auttoo mua läpikäymään koulurataa niitä Storywoodsin kisoja varten. En minä tiärä että onko vähä aikaasta käyrä kilipaalemas mutta ainaki me saarahan lisää kokemusta jos ei muuta.”
    ”Hyvin se tulee menemään. Rata on teille kuitenkin entuudestaan tuttu, joten eiköhän se suju teiltä hyvin” Marshallin ääni kuului jostain ja yritin etsiä punapiirteistä venäläistä näköpiiriini.
    ”Noh, päätellen siitä mitenkä hianosti mä unohrin ensimmääsellä kerralla yhyren tehtävän kokonansa nii saas nähärä”.

    Sananvaihdostamme innostuneena Ilona kysyi miten olimme tottuneet opettelemaan erilaisia ratoja ja pian keskustelumme kävikin vilkkaana aihepiirin ympärillä.

    • #9256 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Et sitte valita että ”ei susta Hello oo mitään apua!”
      Tämä huvitti, koska se on niin totta ja luulen Hellon saaneen kuulla tätä lausetta noin miljoona kertaa elämänsä aikana.
      Tämä on jotenkin kiva tarina vaikka tämmöinen tosi arkinen pieni pätkä vain (ihan kuin täällä muutkaan kirjoittaisivat aina jotakin suurta draamaa), jossa on aika epätavallinen pari: Hello ja Janna. Janna ja Marshall olisi ollut tuttu ja looginen pari treenaamassa koulurataa, Janna ja Niklas myös, tosin jälkimmäinen on kyllä edelleen viikot pois, jos oikein olen ymmärtänyt. Janna ja Sonja olisivat myös hyvin voineet olla tässä, tai Ilona tai Oskari tai Eirakin vaikka. Mutta Hello oli vähän yllätysveto eikä huono! Sekin osaa olla ihminen eikä aina vain pelle, kyllähän me sen tiedämme.

      Tähän olisi niin helppo kirjoittaa lyhyt jatkopätkä omasta puolestani, jos tosin Sonja on olevinaan itärajan takana tällä hetkellä, mutta on sitä ennenkin tätä ajanlaskua venytelty, että katsotaan jos vaikka jotakin saisin aikaiseksi…

    • #9259 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Mua nauratti tässä eniten se, kun Hello oikein kimensi ääntään matkiakseen Jannaa just siinä ”ei susta Hello oo mitään apua!” -kohdassa. :DD Se on jotenkin yllättävää ja odottamatonta keskellä keskustelua, mutta samalla kuitenkin täysin sellainen asia, jota voisi odottaa Hellolta. Minustakin Hello oli yllättävä, mutta toimiva valinta Jannan vastanäyttelijäksi tähän kohtaukseen.

      Kirjoitat muuten hyvin myös Marshallia, kun tunnistin sen pelkästä äänestä ennen kuin ehdin lukea, kuka repliikissä puhuu – eikä sen oltu vielä kerrottu olevan edes paikalla tuvassa. Aika hyvin!

    • #9261 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mua liikuttaa tämä tarina jotenkin tosi paljon. Onko kukaan ikinä luottanut Helloon missään oikeassa hommassa? No ei varmaan ole. Mä heti kuvittelin, miten tohkeissaan se olisi, kun se ensin suostuisi moiseen vastuutehtävään. Niin kuin lapsi se olisi!

      Takerruin tarinan helmenä samaan kohtaan kuin muutkin. Se on hauska kohta ja hahmoon sopiva kohta, mutta se on myös erinomaisesti kirjoitettu. Siinä puhuja saa ääneensä väriä aivan uudella tavalla. En ole aina yhtä kiinnostunut siitä, mitä sanotaan, kuin siitä, miten sanotaan, ja mun kaltaiselle kirjoittajalle tämä osui ja upposi.

      Jannan ja Hellon kirjoittaminen yhteen on myös mustakin yllättävä veto, tai oikeastaan pitäisi sanoa virkistävä veto. Jannaa on nähty usein Marshallin ja Niklaksen kanssa, ja Hello on kyllä uusi aluevaltaus. Yllättävintä on se, miten hyvin tämäkin pari toimii. Janna ottaa heti sellaisen ystävällisen mentorin tai isosiskon tai äidin roolin, jota Hello harvoin saa kokea muualla kuin omien vanhempiensa luona. Se vetoaa paitsi muhun, varmasti myös Helloon. Hello puolestaan on omassa pellen roolissaan, mutta tietenkin rauhoittuu heti, kun Janna antaa ymmärtää, että nyt oikeasti pitää keskittyä, ja että Hellon käsiin luotetaan tässä ihan oikea tehtävä.

      Onnistunut tarina! Mun mielestä tämä on parhaita arkitarinoitasi tähän mennessä, ja tämä kannattaakin säästää tallessa oman kehityksen seurantaa varten.

    • #9280 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Tämä oli kyllä niin nappiinsa kirjotettu että, ja loistava yllätys että leikkikaverina oli Hello. Turhan moni ei tosiaan tunnu luottavan Hellolle mitään ns. oikeita juttuja, niin mukava lukea kun joku tekee niin. Vaikka kyseessä onkin ”vain” kännykän näytöltä radan opettelun avustus, tärkeä pesti sekin on.
      Tämä pari tuntui myös toimivan harvinaisen hyvin, minkä takia jäin vähän käsiä hieroen odottamaan että lisää tätä sarjaa kiitos.

  • #9260 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kai minustakin sitten jotain apua oli joskus oikeillekin ratsastajille, eikä pelkästään Oskarin kukkarolle Typyasioissa. Tai ainakin Janna hymyili, kun otti minulta vastaan puhelimensa, josta olin hänen rataansa tentannut. Ihme kyllä olin myös tunnistanut suurimman osan näytön lomakkeessa vilisseistä sanoista, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, miten suurin osa näistä hienonnimisistä toimenpiteistä suoritettiin. Meidän hevosharrastuksemme oli niin erilaista Jannan ja oikeastaan kaikkien muiden kanssa. Minusta oli hauskinta katsoa Typyä ja Skottia… Ne olivat huumoriveikkoja molemmat. Mieluiten olisin ottanut ne meille kotiin asumaan, niin kuin kanat aikonaan, mutta ei kaikkea voi saada.

    Samalla, kun Jannan kuivaharjoittelu päättyi, saapui tupaan myös Hopiavuoren laulukuoro Alex etunenässään.
    ”Mitä täällä tapahtuu?” hän uteli ja katsoi meitä epäillen ihan niin kuin olisimme juonineet jotain häntä vastaan.
    Jos Janna ei olisi heti kertonut puuhistamme, olisin lyönyt pökköä pesään. Ehdin jo avata suuni sanoakseni, että katsellaan tuota hevoskantaa, että ketkä joutuvat muuttamaan pois. Varmaan orit ekana.
    Hyvin se tulee menemään. Rata on teille kuitenkin entuudestaan tuttu, joten eiköhän se suju teiltä hyvin”, Marshall tuumi Jannalle jo seinän takaa ennen kuin ehti huoneeseen asti. Ilmaantuessaan hän hymyili. Hetken näin, mitä Niklas Marshallissa näki, mutta onneksi se meni nopeasti ohitse.
    ”Noh, päätellen siitä mitenkä hianosti mä unohrin ensimmääsellä kerralla yhyren tehtävän kokonansa nii saas nähärä”, Janna hymyili takaisin.
    ”Älä yhtään rupee tollaseksi”, sanoin Jannalle ja jatkoin saman tien muille: ”mä oon tätä nykyä sen henkilökohtainen valmentaja. Ei se voi muuta kun pärjätä kun sillä on mut.”
    ”Älä nyt soosaa kun aikuset puhuu”, Alex puhahti ja leyhäytti sanojani kädellään niin kuin kärpäsiä. ”Mee Marshall nyt edes vähä sinnepäin, että Ilonakin mahtuu.”
    ”Anteeksi.”
    ”Kyllä mä mahdun siihen…”
    ”Kyllä tuasta Hellosta oikiasti apu oli”, Janna sanoi suoraan Alexille, joka pärisytti huuliaan.
    ”Hellostako muka!”
    ”Mun valmennettava menestyy varmasti paremmin kun Suden Oskarin valmennettava”, sanoin Alexille ylhäisesti ja osoitin Ilonaa.
    Janna naurahti.
    ”Sen kun näkis”, Alex virnisti, ja olisi ollut oikeassa, jos olisin ollut yhtään kenenkään valmentaja oikeasti.
    ”No mut miten te tapaatte painaa erilaiset radat mieleen, kun eks sä ainaki kisaa montaa?” Ilona kysyi lytystä Alexin takaa ensin sekä Jannalta että Marshallilta ja sitten pelkältä Marshallilta.
    ”Me ainaki Jannan kaa aina–” aloin höpöttää, kun sekä Marshallilla että Jannalla kesti kauan miettiä.
    ”Voisitko Hello keittää kahvia?” Marshall kysyi.

    Toki. Nyökkäsin ja hymyilin Marshallille ennen kuin nousin. Olisin kaivannut itsekin vakavasti otettavaa vertaistukea, jos olisin ollut noiden tyyppien asemassa. Kaivoin kaapista kahvinpurut — Nelly oli ostanut niiden säilytykseen itselleen joululahjaksi Polle-astian — ja ryhdyin laskemaan mitallisia täyteen pannulliseen. Kun kahvipannu oli ladattu, nostelin maitoa pöytään ja viheltelin kunnes huomasin Marshallin kurtistuneet kulmat.

    • #9264 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      ”—-vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, miten suurin osa näistä hienonnimisistä toimenpiteistä suoritettiin.” Haha. 😀 Hienon nimisiä juu, ja mitään ei ymmärrä. Ymmärrän Helloa vähäsen. Minusta siinä ei oo yhtään mitään pahaa olla ”pelkkä” höntsäharrastaja ilman suuria tavoitteita, koska harrastus on vapaa-aikaa, jonka kukin saa käyttää juuri niin kuin haluaa.

      Aina välillä mun käy Helloa myös vähän sääliksi. Vaikka se on sellainen huoleton höseltäjä ja päällisin puolin leppoisa kaikkien kaveri, niin musta silti tuntuu, että se on joskus vähän ulkopuolinen. Tai että sitä pidetään tyhmänä tai ärsyttävänä tai että se joutuu tuntemaan olevansa muiden tiellä. Koska Hellohan on oikeasti fiksu äijä, jolla on ihan oikeita ajatuksia, tunteita, kokemuksia ja muistoja. Oikeastaan samaistun Helloon yhä enemmän koko ajan, vaikka se onkin pinnalta ihan omanlaisensa pöhkö. Syvemmällä on kuitenkin paljon muutakin. Sitä paitsi, on mullaki ollu kanoja lemmikkinä rivarissa sisällä. Se ei vissiin oo ihan laillista, mutta jos Hellollakin on ollu, niin en oo sit edes ainoa.

    • #9278 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      ”Älä nyt soosaa kun aikuset puhuu”
      Siis TÄMÄ!
      Ihan kuin Alex olisi itse yhtään sen kummempi, samanlainen hoosa, vähän vain toisella tavalla. Mutta eiiiii kun se on Hello se Hopiavuoren kakara. Niinkuin vähän kyllä onkin, tässä taas mentiin niihin hellomaisiin juttuihin, joista minä vain mietin, että mistä ihmeestä se tuonkin taas keksi ja miksei se vain… no, jotain.

      En tiedä pitäisikö Ilonan tavoin sääliä Helloa. Ehkä, mutta tarvitseeko Hello sääliä, kokeeko hän oman osansa ja asemansa jotenkin ulkopuoliseksi, tyhmäksi ja ärsyttäväksi? Ja jos tuntee, niin haittaako se Helloa suurissa määrin? Joistain spinoffeista on saanut vähän käsitystä että saattaisi haitata, ainakin joskus ja joissain asioissa, mutta toisaalta sitten taas tuntuu että ei haittaa yhtään. Ja tämän(kin) takia minä en saa Hellosta kiinni niin että pystyisin kirjoittamaan hahmoa omiin tarinoihini yhtään uskottavasti.

  • #9277 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Älkää nyt tulkitko, että Alex on supermustasukkainen, kun mokasin ja kirjoitin kaksi tarinaa samasta aiheesta näin lähekkäin. 😀 Se on vain vähän mustasukkainen.

    Oskari ei ehdi mitään kivaa enää

    Tallin edessä oli penkki. Siinä oli lunta. Sitä pidettiin tätä nykyä yleisesti tupakkapaikkana Camillan takia, mutta nyt autosta noustessani siellä ei ollut Camillaa, vaan penkin vieressä nyrpeänä kyyköttävä Alex. Seurasin hänen tuimaa katsettaan, joka oli nauliutunut Ilonaan ja Oskariin, jotka kävelivät Veeran kanssa maneesin suuntaan.

    Huokaisin. Taas valmennuspäivä. Kun katsoin kyykyssä tupakoivaa Alexia uudelleen, huomasin näkeväni peilikuvan siitä, miltä oma ilmeeni tuntui kasvoillani. Alexilla oli kulmat kurtussa, suu vähän mutrulla ja hän oli rypistänyt pienen nenänsä vartta aavistuksen verran. Päätin kävellä hänen luokseen. Penkin vierellä oli saatavilla henkistä tukea, vaikka oikeasti minulla ei olisi ollut mitään asiaa tupakkapaikalle.

    ”Hei Alex”, tervehdin varovaisesti siltä varalta, että hän olisi liian huonolla tuulella puhumaan.
    ”Mm. Moi.”

    Sitten emme sanoneet pitkään aikaan mitään. Katselimme, miten maneesin ovi avautui ja sulkeutui. Alex poltti tupakkansa loppuun, sammutti sen hankeen ja painoi huolellisesti Camillan jättämään mansikkahillopurkkiin. Hän ei kuitenkaan noussut kyykystä.

    ”Oskari ja Ilona taas menevät valmentavat?” kysyin, vaikka juurihan olimme molemmat sen nähneet.
    ”Jeppp”, Alex sanoi niin, että viimeinen p-äänne napsahti.
    ”Musta tuntuu Oskari ei ehdi mitään kivaa enää.”
    ”Eikä Ilona. Mut siis kiva, et ne nyt on löytäny toisensa ja ton — ton kisatouhun.”
    ”Joo. Kivaa.”

    Hetken vain hengittelimme pakkasilmaa. Sitten Alex nousi. Hän oli näin läheltä vielä pienemmän näköinen kuin edes Tetriksensä selässä. Hän kaivoi tosi tomerasti taskujaan ja nosti niistä lumiselle penkille vaaleanpunaisen kiven, hyvin pienen suan ja jonkinlaisen pienen pelikoneen ennen kuin löysi etsimänsä: purkkaa. Hän otti kaksi ja tarjosi pussia minullekin. Pudistin päätäni. ”Mhm”, hän äännähti.

    ”Tekisitkö minun kanssa kivaa?” kysyin aikani emmittyäni.

    Alex naurahti, mutta vakavoitui sitten ja katsoi minua silmät sirrillään päästä varpaisiin. Se oli erilainen katse kuin Eetun vihamielinen tuijotus, mutta hänen asentonsa oli samalla tavalla takakenoinen. Hän näytti harkitsevan tarkasti.

    ”Tuleeks Biffe toimeen Tetriksen kaa?” Alex kysyi epäröiden.
    ”Tulee hän”, vakuutin. ”Maastossa. Vaikka?”
    ”No, kokeillaan”, Alex tuumasi.

    • #9283 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Voi sitä Alexia. Vaikka tämä on tarinallisesti tarpeen, niin silti tekisi mieli mennä heti kirjoittamaan asiat kuntoon. Mutta draamaakin ehdottomasti tarvitaan, ja tästä tulee vielä hyvä liemi seuraavalle sopalle. Jos kaikki olisi aina pelkästään hyvin, ei olisi mitään kirjoitettavaa. Mitä vaikeammaksi asiat tekee hahmoille, sen parempi sitä enemmän on mistä ammentaa.

      Tämän tarinan pohjalta jään miettimään, tulisiko Milanista ja Alexista parempiakin kavereita ajan kanssa ja oikeissa olosuhteissa. Aika erilaisia ovat kyllä keskenään, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ehkä ne liittoutuvat kahdestaan Ilonaa ja Oskaria vastaan. 😀 Eivät toisaalta Alex ja Ilona tai Milan ja Oskarikaan ole mitään samiksia keskenään, mutta onnistuvat silti olemaan parhaita kavereita, niin että ei siihen kai samanlaisuutta tarvitakaan.

      En olisi voinut kuvitella, että kukaan ikinä missään yhteydessä sanoisi ”Tekisitkö minun kanssa kivaa?” ilman, että se aiheuttaa lainkaan väärinkäsityksiä. :DD Näköjään Alex ei tosiaan paljoa ihmettele.

  • #9286 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Valmennus Storywoodissa

    Juoksen karkuun enkä enää koskaan näytä naamaani missään

    Alex nakkeli mun tavaroita pieneen muovilaatikkoon. Olin pyytänyt sen avuksi lähtövalmisteluihin, koska en ollut oikein ehtinyt viettää sen kanssa aikaa tällä viikolla. En ainakaan samalla tavoin kuin yleensä.

    En osannut suoraan kysyä, mikä sillä oli. Olin yrittänyt ehdottaa, että tehtäisiin sitten lauantai-iltana jotain yhdessä, ja pyytänyt siltä pitkin viikkoa pieniä palveluksia, jotta se voisi tuntea itsensä tärkeäksi. Oli se välillä ollut hyvälläkin tuulella, mutta sitten taas näyttänyt hetken aikaa synkeältä. En oikein osannut tulkita, oliko se vieläkään leppynyt kokonaan. Mitä niin pahaa olin voinut tehdä?

    ”Ooksä nyt varma ettet pääse mukaan?” kysyin siltä.
    ”Joojoojoo. Ei mahdu kyytiin kuitenkaan montaa.”
    ”Ethän sä nyt paljoo tilaa vie.”
    ”Emmä tuu sun ja sun uusien bestiksien väliin”, se totesi pistävästi.

    Ai, siitäkö se kiikastikin. Pelkäsikö se, että Minja veisi sen paikan? Tuskin se Oskaria ainakaan tarkoitti. Oskarin ei ollut pitänyt tulla tallille tänään ollenkaan, mutta se olikin sitten halunnut lähteä mukaan kuulemaan, mitä toinen valmentaja sanoisi Veerasta. Ja varmaan se halusi nähdä kisapaikan, kun sekin oli kerran nyt tulossa sinne jotain Pyhän Yrjön piruetteja suorittamaan. Jopa Alex oli tulossa Minicupiin, muttei silti suostunut mukaan valmennusreissulle.

    ”Kuules nyt”, tiukkasin. ”Sun ja mun väliin ei tule kukaan eikä mikään.”
    Yritykseni kuulostaa assertiiviselta ei ollut kehuttava, vaikka tarkoitinkin sitä mitä sanoin.
    ”Niinhän ne kaikki väittää.”
    ”Mi – häh?”
    ”Ei mitään.”
    ”Mennäänkö lauantaina leffaan illalla?”
    ”Mä sun kans mihkään treffeille lähe”, Alex marisi.
    Se näytti miettivän hetken, muttei sitten jatkanutkaan, mitä ikinä olikaan ollut aikeissa sanoa. Oli sillä sentään ilmeisesti vähän huumorintajua jäljellä.
    ”Pöllö. Ne mitkään treffit ole. Tuut käymään kaupungissa”, päätin.
    ”Aha.”

    Mua jännitti vieraalle tallille lähteminen muutenkin. En oikein olisi tarvinnut Alexin mystistä mykkäkoulua siihen päälle.
    ”Onksulla purkkaa?” kysyin kokeillakseni, millaisella äänensävyllä se seuraavaksi vastaisi.
    Ei se vastannut mitään – kaivoi vain taskustaan purkkapussin ja ravisti sieltä kaksi palaa mun käteen.
    ”Ei ku pitää olla yks keltanen ja yks valkonen”, sanoin, laitoin toisen valkoisista takaisin pussiin ja kaivoin keltaisen sen tilalle.
    ”Minkä ihmeen takia?” Alex huokaisi niin kuin sillä olisi ollut kiire jonnekin.
    ”No kun pitää vaan olla.”

    Kun kamat oli pakattu ja hevoset lastattu, päästiin matkaan. Alex oli väittänyt olevansa ”ihan fine” ja lähtevänsä itsekseen suorittamaan Oskarin laatimaa treeniohjelmaa, mutten ollut vielä aivan vakuuttunut. Selvittäisin kyllä tasan heti huomenna, mikä sitä oikein aina aika-ajoin risoi.

    ”Jännittää”, mupelsin purkka suussa.
    ”Aivan suotta. Hyvin tuo menöö”, Minja vakuutteli ratin takaa.
    Mulla oli noin miljoona syytä jännittää. Ensinnäkin olin ensimmäistä kertaa Minjan auton kyydissä. Hevoset olivat mukana. Oltiin menossa vieraaseen paikkaan, jossa oli vieraita ihmisiä, joille saattaisin joutua puhumaan. Sitten pitäisi vielä esiintyä vieraalle valmentajalle – ja mitä jos joku muukin vieraan tallin väestä tulisi katsomaan valmennusta? Mitä jos tyrisin ihan huolella, ja sitten en voisi ajatella muuta kuin epäonnistumista tullessani samaan paikkaan kisaamaan viikon päästä?

    Toisaalta se oli myös tosi hyvä mahdollisuus, kuten Oskarikin oli sanonut. Pääsisin katsastamaan kisapaikan etukäteen. Näkisin lähtölistat. Okei, se oli huono asia sittenkin. Parempi, etten katsoisi. Ei kun katson kyllä.
    ”Pitäskö sun rauhottua?”, Oskari ehdotti hiljaa.
    Ihan syystä. Hytkytin mun vasenta jalkaa koko ajan ja hinkkasin etusormellani silmieni väliin pysyvästi muuttanutta huoliryppyä niin, ettei siinä kohta olisi ihoa enää ollenkaan jäljellä.
    ”Anteeksi”, mutisin.
    Oskari huokaisi.
    ”Käy vaikka rata läpi. Vaativa B:6, ole hyvä Ilona”, se sanoi.
    Sillä oli taas valmentaja Suden ääni käytössä. Olin aika varma, että se laittoi mut kertaamaan vain, jotta en stressaisi itseäni ulos nahoistani. Kyllä mä jo radan muistin, kun vain keskityin.
    ”Radalle kootussa laukassa. Pitää muistaa keskittyä suoruuteen. Pysähdys. Harjoitus – öö – ravia?”
    ”Joo.”
    ”-oikealle. EIKUN vasemmalle.”
    ”Älä hermoile”, Oskari komensi.
    ”Okei okei. Hoosta eehen avotaivutuksessa, sit voltti ja sen jälkeen vaihtuu sulkutaivutus.”
    Ratsastin mielessäni samalla. Mun kädet nykivät.
    ”Keskihalkasijaa suoraan ja sit oikeelle ja taas avo ja sen jälkeen voltti. Sulkutaivutus. Taas keskihalkasijalle ja siitä vasemmalle. Koottu käynti S:stä, takaosakäännös ja taas koottu ravi.”
    ”Napakka siirtymä siinä”, Oskari muistutti.
    ”Joo. R:ssä taas käyntiin ja takaosakäännös, sit takas koottuun raviin. Sit keskiravia, kokoaminen ja koottuun käyntiin B:ssä. Kootusta käynnistä keskikäyntiin, sit taas koottuna. Pysähdys, peruutus-”
    ”Monta askelta?”
    ”Viis.”
    ”Joo. Jatka vaan.”
    ”Peruutuksesta suoraan laukannosto. Sitä hiton koottua laukkaa taas.”
    ”Hyvä siitä tuloo”, Minja kannusti.
    ”No sit tulee kolmikaarinen kiemuraura, ja jostain kumman syystä laukat täytyy muistaa vaihtaa käynnin kautta”, kerroin. ”Sit puolirataleikkaa ja vastalaukkaa. C:ssä vihdoin se suora laukanvaihto. Se on kiva. Kootussa laukassa voltti, sit taas puolirataleikkaa vastalaukkaa, laukanvaihto – jee – sit keskilaukkaa. Sen tahti on aika vaikea hahmottaa vieläkin.”
    ”Me ehitään vielä treenata sitä”, Oskari kommentoi.
    ”No sit kokoaminen ja laukanvaihto taas. Sit kootussa ravissa radan poikki ja oikealle keskihalkasijaa myöten. Pysähdys ja tervehdys. Sit heitän ohjat pois ja juoksen äkkiä karkuun enkä enää koskaan näytä naamaani missään.”

    Minjaa nauratti niin, että mä pelkäsin sen ajavan vastaantulijoiden kaistalle. Kummasti se ratti vain kuitenkin pysyi sillä käsissä.
    ”Vapaasa käynisä ulos raralta”, se suomensi lopun, jonka olin kuvaillut vain vähän eri tavalla.
    ”Kyl sä ton radan muistat”, Oskari totesi välittämättä mun jännityspelleilystä.
    ”Minjan vuoro”, sanoin melkein hengästyneenä puhuttuani koko päivän edestä yhtä kyytiä. ”Kerro meille Helppo B.”

    • #9297 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mietin tässä vaan, että mun kaikki hahmot taitaa olla tavallaan niinku mä: ihme sakkia. Tässä yksi on ihme tinttaliisa ja toinen tarjoaa maailman parhaan ohjeen jännitykseen: älä jännitä. 😀 Mutta oikeasti se, että Oskari pistää Ilonan aivot hommiin, kertoo mulle, että se välittää Ilonasta ja tietää jo paljon siitä, miten Ilona toimii. Tuohan on tietenkin harhautus. En mä ainakaan jaksa tai osaa harhauttaa ihmisiä, joita en tunne ja joista en välitä. Minjan rento olemuskin luulisi olevan apuna. Arvasinkin, että se suhtautuu paitsi valmennukseen, myös kisoihin miljoona kertaa rennommin kuin Ilona. Sille on jo normaalia paitsi kilpailla suokilla, myös hengailla kisatallin maaperällä. Vitsi mikä etulyöntiasema.

      Vaikka kisoja haudotaan ja odotetaan kaikella hartaudella, ja vaikka mäkin odotan niitä hahmojen takia ja olen innoissani niiden puolesta, silti sosiaalinen kanssakäyminen ihmisten kesken on tässä mun lempiasia.

  • #9287 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Tämä tapahtuu tämän viikon lauantaina.

    Endorfiini on endogeeninen opioidi

    Meidän oli pitänyt mennä Alexin kanssa kaupunkiin lauantaina, mutta jotenkin oltiin päädytty ratsastuksen jälkeen kuitenkin Hopiavuoren tupaan eväsretkelle. Oltiin molemmat aika poikki, koska Oskari oli laittanut meidät koville. Enää viikko aikaa kisoihin. En yhtään ymmärtänyt, miten Alex noin vain ehtisi virittää itsensä ja Tetriksen valmiiksi Pyhää Yrjöä varten, mutta kun Oskari ei kyseenalaistanut koko hanketta, niin en sitten minäkään.

    Syömisen jälkeen tiskasimme Alexin kanssa tuvassa. Ajateltiin olla kilttejä ja pestä samalla muidenkin astiat, joita oli hiljalleen päivän mittaan kertynyt tiskipöydälle. Alex lähinnä huljutteli käsiään lämpimässä vedessä ja listasi syitä, miksi Hello oli sen mielestä autisti. Se oli sellainen omituinen höpöttäjä – Alex siis. Ehkä juuri siksi se oli mun paras kaveri.

    Yhtäkkiä huomasin tehneeni melko merkittävän virheen. Olin nimittäin ollut pesemässä mielestäni aivan normaalisti tiskiharjalla sahateräistä isoa leipäveistä, kun olinkin yhtäkkiä huomannut peseväni veitsen terää sormellani. Kipu tulvahti vähän liian myöhään, ja terä oli käynyt syvällä. Kiskaisin käteni kuumasta vedestä, mutta veri oli ehtinyt lähteä leviämään tiskiveden joukkoon.
    ”Mitä sä- miksä tolleen- hei nyt noi pitää pestä uuestaan, ku toi tiskivesi on ihan sun veressä”, Alex sanoi.
    Olipa se kerrankin käytännöllinen.

    Pitelin sormeani vedet silmissä ja hypin tasajalkaa. Sattui vietävästi.
    ”Anna mä katon sitä”, Alex sanoi.
    ”No en varmana! Et tasan koske!” puolustauduin ja vedin käteni kauemmas.
    ”No anna nyt kun se pitää puhdistaa.”
    ”Eikä pidä. Et koske siihen.”
    ”No pitäähän se nyt- siinä haavassa on tiskivettä ja ties mitä!”
    ”Ei siihen nyt kosketa”, parahdin ja lähdin juoksemaan pakoon, kun Alex tarrasi kiinni mun käsivarteen.

    Juoksin turvaan olohuoneen puolelle. Alex riensi perään, mutta onnekseni juuri silloin Hello tuli vastaan oviaukossa pysäyttäen Alexin etenemisaikeet ottamalla sitä kiinni olkapäistä.
    ”Ei juosta sisällä”, Hello sanoi niin kuin olisi ollut joku eskarinsetä vähintään.
    ”Mutta Ilona- Ilonakin juoksee ja-”
    ”Hys hys”, Hello sanoi ja kävelytti Alexin takaisin keittiöön. ”Eipäs syytellä muita,” se ohjeisti tärkeänä istuttaessaan Alexia keittiön tuolille.

    Minä juoksin edelleen pientä ympyrää olohuoneen puolella puristaen tiukasti sormeani.
    ”Miks sä juokset vieläkin?” Alex kailotti keittiöstä.
    ”Endorfiini on endogeeninen opioidi eli sisäsyntyinen kivunlievittäjä”, vastasin silmät tiukasti kiinni rutistettuina. Ajattelin, että juokseminen veisi kivun pois. Ainoa vain, että juoksemalla olohuonetta ympäri ei tuntunut erittyvän sen enempää endorfiineja kuin muitakaan hyödyllisiä yhdisteitä.

    ”Tuu nyt pois sieltä”, Alex käski. ”Se pitää teipata kasaan se sun sormi.
    ”Ai sillä on sormessa pipi”, Hello oivalsi.
    ”No se leikkas sormeensa tiskatessa”, Alex valotti.
    ”Ei silleen kannata tehdä”, Hello neuvoi avuliaasti.
    ”Endorfiini on endogeeninen opioidi…” toistelin itsekseni kuin mantraa puristaen verta vuotavaa sormeani edelleen tiukasti. Jos hyppeleminen auttaisi enemmän kuin juokseminen? Pitää kokeilla…

    ”Hei nyt oikeesti! Missä täällä on laastarit?” Alex parahti livahtaen Hellon kainalon ali kaivelemaan kaappeja. ”Hello!! Missä on laastareita?”
    ”Mä en, tota, en oo itse asiassa hetkeen tarvinnu”, Hello väitti, vaikka tasan sillä oli ollut viime viikolla laastari sormessa. Se ei vain ollut itse laittanut sitä, kun Nelly oli auttanut, niin ei Hello voinut tietää, missä niitä oli.
    ”Kato vessan kaapista”, vinkaisin luovuttaen viimein. Pakko siihen olisi laastari laittaa, kun verta valui joka paikkaan.

    ”Täällä on. Noni, tuu tänne nyt sen kanssa”, Alex käski.
    ”En tule! Laitan ite”, päätin.
    ”Se pitää puhdistaa”, Alex sanoi uhkaavasti ja lähestyi haavanpuhdistusainepullon kanssa mua kovaa vauhtia kädet ojossa.
    ”EI EI EI!” kiljuin kauhun vallassa ja juoksin takaisin keittiöön turvaan. Paitsi että se keittiön nurkka oli umpikuja. ”Pliis älä, mä laitan ite!”
    ”Ei kun nyt oot ihan paikallas niin täti hoitaa”, Alex mutisi, taklasi mut sujuvasti lattialle ja istahti mun päälle. Se otti mun käden omaansa ja ennen kuin ehdin edes huomata, se oli suihkaissut desinfiointiainetta haavaan.
    ”Mä itse asiassa muistinki just että mun pitää mennä, tota, johonki muualle. Mä en sit ollu mitenkään osallisena tässä onnettomuudessa”, Hello lateli vastuuvapauslausekkeensa ja pakeni ulos ovesta, vaikka se ei ollut ehtinyt edes riisua takkiaan vielä.
    ”Kirveleeee”, pillitin lattialta.
    ”Hys hiljaa nyt”, Alex komensi ja taputteli paperilla hellästi mun sormea puhtaaksi. ”Hyvä siitä tulee, kun sen maalaa.”
    ”Mitä helv- ei!”
    ”No ei oikeesti. Tietenkään. Se on vaan sanonta”, Alex opasti alkaessaan askartelemaan laastarista sopivaa kaistaletta mun sormeen. ”Aika ison haavan onnistuit saamaan itelles”, se moitti.
    Valittelin jotain selittämätöntä vastaukseksi sen alta.

    ”Noin. Siinä on sievä paketti”, Alex esitteli lopulta mulle mun oman sormen.
    ”Kiitti”, murahdin loukkaantuneena. ”Mut mitenköhän – yyh – mitenhän mä pystyn nyt ratsastaa tällä?”
    ”No ihan hyvin pystyt. Eiköhän se oo kohta ihan kunnossa. Mut ei nyt kerrota Oskarille kuitenkaan, kun tää tapahtu vähän niin kuin mun vahtivuorolla.”

    • #9290 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ilona!
      Siis mitä ihmettä? Mitä ihmettä tässä tapahtuu ja miksi? Miten Ilona saa yhdestä veitsenviillosta tällaisen kohtauksen? Paniikkikohtaus? En tiedä, mutta siltä tuo vähän haiskahtaa. Tai joltain vastaavalta. Vai siis mitä? Jään kyllä odottamaan, että mikä ihmeen juttu tämä on.
      Vaihteeksi Alex on tässä siinä järkevän aikuisen roolissa ja melkein Hellokin.

    • #9298 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      En mä tulkitse tätä outona tai paniikkikohtauksena. (Johtuukse sitten siitä, että Hellolla ja mulla on sama persoona ja järjenjuoksu, eli me ollaan itse vissiin outoja?) Mä tulkitsen tämän niin, että kävi semipaha haaveri, ja koska tuollainen viilto sattuu muuten ihan pirun kivasti, eikä meinaa edes lopettaa vuotamista ja mennä kiinni päiväkausiin, niin Ilona ei halua tuntea sitä kipua. Voidaan tässä toki esitellä jokin Ilonan taipumuskin, mutta toistaiseksi en taivu ajattelemaan niin. Ehkä tää voisi kertoa vähän siitä, että Ilona on juoksuharrastuksensa tai muun syyn takia perillä siitä, miten ihmiskeho toimii?

      Se, mitä tässä ennemminkin mun mielestä esitellään, on että taas kääpiöt pitävät yhtä, ja että niin kuin oikeillakin ihmisillä, näiden roolit vaihtelevat. Yleensä ajattelen, että Ilona on järki ja Alex muskeli, mutta oikeat ihmiset eivät ole niin yksioikoisia. Joskus muskelin pitää hoivata järkeä hellästi, ja joskus järki hyppii seinille kun saa naarmun. Ja tietenkin sekä Alex että Hello haluavat sanoutua irti Ilonan sotahaavasta.

  • #9288 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Piirileikkejä pirttipöydän ääressä

    Seisoin kengät käsissäni tuvan eteisessä, hakien jostain sopivaa koloa minne laittaa ne sivuun. Kaksitasoisen kenkätelineen ylärivi toi mieleen enemmän keskeneräisen pelin Jengaa, kun kirjava joukko kenkiä lojui siellä juuri sen näköisenä että ne oli potkaistu jalasta suurinpiirtein oikeaan suuntaan. Lattialla oli puoli järjestelmällisessä muodostelmassa vieretysten jätettyjä kenkiä, osa pystyssä ja osa kumoon kaatuneina.
    Nostelin muutamat parit tiiviimmin seinän viereen, kunnes sain sujautettua omat saappaat riviin.

    “HELLO! Tänne se kusine ohjain, se on mun vuoro!” Eiran ääni kajahti terävästi.
    “Eiku- Oota nyt hetki! Mä koitan vielä kerran–”
    “MOLEMMAT! Jos ykski niistä mukeista tippuu ja hajoaa kun te siinä tappelette niin lennätte kumpiki jäähylle takapihalle!” Nelly komensi samalla hetkellä kun olohuoneesta kuului astioiden kilahtelua.

    Hymähdin hieman itsekseni kun kuuntelin talon kotoisaa elämää, ja jätin vielä takkini muiden joukkoon naulakkoon ennen kuin suuntasin keittiöön päin. Ovelle asti yltävä vahva kahvin sekottui teen makeaan tuoksuun, kielien sanattomasti siitä että uusi pannullinen oli juuri valmistunut.
    Iso osa tallilla olijoista oli vaeltanut jo hetki sitten sisälle, minkä johdosta pirttipöydän ympärillä ei tyhjiä paikkoja juurikaan näkynyt. Pari vilkaisua oviaukolle johti säntilliseen uudelleen järjestäytymiseen penkeillä ja tilaa löytyi taas.

    “Miten Barnum?” Sonja tiedusteli kun pääsin mukeineni penkille istumaan.
    “Täysin oma itsensä”, vastasin pienen hymyn kera, “tyytyväinen kun pääsi paremmin töihin.”
    “Onko se kipeänä? Tai siis, oliko?” Santtu kysyi hieman varovaiseen sävyyn, lämmitellen sormiaan höyryävän mukin kylkiä vasten.
    “Matkustus meidän kotoa, venäjältä, takaisin tänne ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Se on aina matkustaessa ollut huono juomaan, mutta nyt ensimmäistä kertaa siitä tuli isompia seuraamuksia. Barnum jouduttiin nesteyttämään klinikalla sekä antamaan hieman ensiapua kuivuneille hengitysteille.”
    “..Eli se toipu siitä nyt?”
    Nyökkäsin päätäni, ottaen varovaisen ensimmäisen hörpyn kahvistani. “Täysin. Mutta voi olla että tulevana kisakautena pysyn Barnumin kanssa pitkälti suomessa. Ainakin jos ei jostain löydy jotain keinoa millä sen saa juomaan paremmin matkustaessa, muuten pitkät matkat on liian iso riski.”
    “Ajattelitko jättää kaikki ulkomaan kisat välistä?” Sonja kysyi väliin.
    “Suurimman osan ainakin. Ehkä parit useamman päivän kisat, kuten viime vuoden Pariisin matka, saatamme käydä tekemässä mutta… Saa nähdä. Tälle kaudelle en enää ehdi uutta hevosta hankkimaan, niin pitkin hampain isäni myönsi Stanimirin jatkoajalle tätä kisakautta varten.”

    Keskustelu pyöri hetken samojen aiheiden ympärillä, minkä ohessa esiin nousi lähestyvän kevään myötä etenkin Fifi. Santtu oli alkanut jo hyvissä ajoin varautumaan tulevaan, mutta aiheesta puhuminen selvästi nostatti ahdistuneisuutta ja huolta. Ja ymmärsihän sen. Nuori hevosenomistaja, joka yritti kaikkensa ja enemmän helpottaakseen kesäihottumasta kärsivän hevosen oloa läpi kesän. Siinä kokeneempikin omistaja alkaisi nyhtämään hiuksia päästään. Kaikki vaikuttivat toivovan viileää ja helppoa kesää ihan vain Santun ja Fifin tähden.
    Lopulta tupaan lampsi muutama kasvo lisää, kun Eetu asteli kynnyksen yli käyden läpi sylissään olevaa postinippua ja hänen perässä tuli Camilla joka nyppi villapaitaansa tarttuneita heinänkorsia pois. Seurasi aikaisemman tavoin automaattinen järjestäytyminen, kun väki siirtyi penkeillä jotta ainakin yksi istuja mahtui sekaan. Vasta kun Eetukin oli löytänyt istumapaikan ja saanut vetää henkeään, viitsein häiritä toista.

    “Vieläkö se Barnumin viereinen karsina olisi vapaana?”
    ”Kylhään soon tyhyjänä. Meinasikko hakia Hakran takaste vai?”
    Pudistin päätäni, ”En, mutta toisin sen Stanimirin tänne.”

    p.s. Ei tarvinnu painostaa, olihan se nyt tähän hetkeen aika ilmiselvä suunta Marshin tilanteeseen xD

    • #9289 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Haa! I KNEW IT! 😀

      Ihanaa, että Stanimir tulee tänne meitä ilahduttamaan! Kylläpä meillä on nyt hevoskokoonpano vaihtunut lyhyehkön ajan sisällä vallan totaalisesti.

      Tämäkin on ihan tosi hyvin kirjoitettu teksti. Vitsit, että meillä on nyt yhtäkkiä hurjan kova taso kaikilla kirjoittajilla. Kaikki hahmot on kirjoitettu taas tässäkin hyvin tunnistettaviksi. Erityismaininta Hellon ja Eiran lyhyestä dialogista – ei voi erehtyä, ketkä siinä puhuvat. Muutenkin kaikki kuvailu on minusta todella onnistunutta ja kiireetöntä. Hyvin tunnusomainen yksityiskohta, että Marshall järjestelee toisten sikin sokin potkittuja kenkiä eteisessä, kun eihän sinne sotkun sekaan saa omia kenkiä muuten aseteltua. 😀

      Hyvin myös jaksotettu tarina sen mukaan, miten porukkaa lappaa sisälle tupaan ja väki järjestäytyy pöydän ääressä. Mun päässä se yhdistyy kuvaannollisesti tähän meidän hevoskatraassa vähän väliä tapahtuneeseen muutokseen: kun uusia tulee, vanhoja siirtyy alta pois – tai sitten tiivistetään. Aina on tilaa uusille tulijoille niin tuvassa kuin tallissakin.

    • #9299 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Taas mä kualen. Mä mietin miten kaikki hopiavuorilaiset on pöydässä Marshallin piirtäminä piirroshahmoina ja sitten ne nutisee ja nitkuttaa itseään siinä että mahtuu aina lisää väkeä. Siis niiiiin suloinen mielikuva. Ai että mä olen taas että aww: ihminen on mun mielestä ihan hervottoman suloinen laumaeläin. Tää on niin ihana yksityiskohta ja niin kotoisaa!

      Kotoisaa on myös olkkarin suunnalla, kun taistelupari siellä vähän pelaa ja niiden keinoemo pitää jöötä. Voi jeeeeeeee!

      Ja MUHAHAHA Stanimir! Ei meidän tarvinnutkaan tehdä mitään kiristyskampanjaa sun varallesi. 😀

  • #9295 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Tämä on nyt sitten pelkkää sitä aivopierua alusta loppuun, että ei kannata aina tulkita mitään hienoa ja syvällistä mun jutuista, kun niissä ei oikeasti ole päätä eikä häntää – edellisessä vielä vähemmän kuin tässä. 😀

    Tervetuloa junttilaan

    ”Tuus nyt kattomaan tätä”, Alex sanoi ja kävelytti minut hartioista katsomaan tallin ovesta pihalle.
    ”Mikä TOI on?” pääsi suustani vahingossa.
    ”En kans tiedä”, Alex sanoi antaessaan käsiensä pudota mun olkapäiltä.
    ”Onko toi… kalju?” kysyin seuraavaksi.
    ”Emmä ihan nää täältä asti…” Alex mumisi yrittäessään varvistella, jotta näkisi muka jotenkin yhtään sen paremmin pihalla liikehtivää helmenvalkeaa otusta, joka näytti ensisilmäyksellä koostuvan suurimmaksi osaksi pitkistä jaloista.

    ”Kato, Sonja taluttaa sitä. On se varmaan hevonen”, sanoin uskaltamatta osoittaa sentään ihan sormella, kun meidät oltaisiin voitu huomata. Marshallkin oli pihalla ja katseli eläintä kädet lanteilla niin kuin olisi ollut tuollaisten läpinäkyvänväristen käärmehevosten asiantuntija. Ehkä se olikin, mistä minä tiesin.

    ”Muuttaakohan toi tänne?” Alex mietti ääneen.
    ”Varmaan. Ehkä tohon Mortin vanhalle paikalle?” ehdotin vilkaisten meidän vieressä olevaa tyhjää karsinaa.
    ”Meinaatko? Eikös se Sonja halunnu kisata ja kaikkea? Ei kai se nyt missään aavikkovaelluksessa ala kilpailemaan…” Alex ihmetteli, mutta loppu vaimeni hiljaiseksi mutinaksi, kun Sonja lähti meitä kohti kummitus ja Marshall vanavedessään.

    ”Moiii”, Alex sanoi reippaalla äänellä saapujille onnistumatta kuitenkaan esiintymään ihan niin muina naisina kuin olisi sopinut toivoa.
    Sonja ja Marshall nyökkäsivät meille tervehdykseksi. Tärkeän näköisiä olivat. Niillä oli kai ollut joku keskustelu menossa, mutta nyt se keskeytyi. Hevonenkaan ei sanonut mitään. Lähempää katsottuna se näytti hyväkuntoiselta, kiiltävältä ja arvokkaalta, vaikka sillä ei oikein kunnollista harjaa ollutkaan. Se oli vähän niin kuin whippet, mutta hevonen. Kun ajatus kävi Onnissa, hevosesta tuli mielessäni heti vähän helpommin lähestyttävä – söpökin, suorastaan. Olisin halunnut kysyä uudestaan ääneen, mikä eläin tuo oikein oli, mutta se ei varmaan olisi ollut ihan sopivaa.

    ”Kukas se… tämä on?” muotoilin, kun jotain tuntui olevan pakko sanoa.
    ”Tämä on Gin Armjanin”, Marshall vastasi Sonjan puolesta.
    ”Arm… ahaa”, valui ulos suustani. ”Hieno”, köhäisin perään, jotten vaikuttaisi enempää ääliöltä juntilta.
    ”Tuleeks se tähän Mortin paikalle?” Alex kysyi.
    Onneksi se otti ohjat huomatessaan, että mun yrityksistä keskustella ihmisten kanssa ei taaskaan tullut mitään.
    ”Katsotaan”, Marshall vastasi kärsivällisesti avatessaan juuri kyseisen karsinan ovea.
    ”Laitetaan nyt ainakin alkuun tähän”, Sonja jatkoi taluttaessaan hevosen sisälle.
    Katsoin muiden huomaamatta Alexia silmät pyöreinä, että sanoisi nyt jotain järkevää kerrankin, mutta se vain tuijotti uutta hevosta vaiti.
    ”Onko toi ori?” keksin kysyä, sillä en ollut ihan varma. Morttikin oli kyllä vissiin ollut ruuna.
    ”On joo”, Sonja vastasi ottaessaan hevoselta riimua pois päästä.

    Vaikka Sonjan äänensävy oli ystävällinen, tunsin itseni kaksivuotiaaksi, joka yritti keskustella aikuisten kanssa. Viereisten karsinoiden suomenhevosetkin alkoivat näyttää perunoilta uuden tulokkaan rinnalla.
    ”Niin mikä sen nimi siis olikaan?” Alex havahtui kysymään.
    ”Armjanin”, Sonja artikuloi.

    Aloin jo kovaa kyytiä miettiä sopivaa lempinimeä, jonka minäkin muistaisin ja osaisin lausua. Kyllä siitä vielä joku Jani tai Arto taipuisi, niin osaisi Eetukin sitten kutsua sitä tarhasta.

    ”Aattelin kutsua sitä Aaveeksi”, Sonja kuitenkin jatkoi.
    ”Osuvaa”, Alex myönsi.

    Kyllä minunkin oli myönnettävä, että sen nimen varmaan muistaisin.

    Mutta voisihan sitä silti kokeeksi kutsua vaikka Janiksi ja katsoa, mitä Sonja siitä tuumaisi.

    • #9300 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Taas ne kaksoset edustaa siellä! Mä olen ennenkin sanonut, mutta sanonpa taas: mitä tahansa ne konhottaa, niin mä olen ihan fiiliksissä. Ihana pölläälypari.

      Ihanaa on taas myös se, että ihan kaikki ei niele uusia hevosia purematta. Onhan se Aave nyt jumankauta outo tuolla perunoiden, ei kun suokkien toverina. Se on niitä hevosia, joita pitää joko kauniina, tai sitten, öötota, ei länsimaisten kauneusihanteiden mukaisena. Ainakin se herättää huomiota, ja on superkivaa, ettei Sonja joudu yksin kirjoittaa siitä, että näin on. Mullakin on yksi tyyppi, jolla on jo vuorosanat valmiina Aaveesta, kun ehtisi kirjoittaa kaiken. 😀

      Tässä on läpi tarinan leikitty tosi ihanasti sillä, miten Ilonalla ja Alexilla on pienten tallityttöjen rooli, ja miten Sonja ja Marshall on Ne Aikuiset Hevosenomistajat siellä hoitoheppatallilla. Mä muistan noi keskustelut, joita oon itsekin käynyt — kumpanakin osapuolena. 😀

      Aivopierut on usein niitä parhaita hyvänmielentarinoita.

    • #9301 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      ”On se varmaan hevonen”
      Mää niin kuolen tähän, nimittäin naurusta 😀

      Pitäisihän minun jotakin muutakin osata sanoa, mutta ei nyt irtoa. Minä ihan totta nauroin tuolle ääneen ja kauan. Ja olen tosi otettu siitä, että tällä tavalla on Aaveen saapuminen tallille huomioitu. Ilona sanoo just sen, mitä Sonja vähän pelkäsi: että onko tämä nyt oikeasti vakavastiotettava kouluratsu vai pitävätkö kaikki sitä jonakin aavikkotanssiponina.
      Ja että siinä heti perunoiden vieressä 😀

  • #9332 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Pariisin salaliittolaiset
    — Sehän on vähän samanvärinen kuin Gæs, Santtu sanoi. — Tosin kylläkin tuollainen sileäkarvainen ja kiiltävä, kun Gæs muistuttaa lammasta. Ja onhan Aave kyllä muutenkin tosi erinäköinen. Gæs varmaan kävelisi suorin jaloin sen mahan alta…
    — No melkein joo, sanoin ja vedin suutani hymyyn. En ollut oikeastaan tajunnutkaan, että tallilla oli toinenkin samanvärinen hevonen, jos tosin melko erinäköinen, kuten Santtu oli sanonut. Ja tietysti oli ollut Hakra, mutta sillä oli tummat silmät, vaikka muuten olikin kermanvalkoinen.
    — Aiotko lähteä kisaamaan Aaveella jo heti?
    — En oikeastaan, se ei ole ihan kisakunnossa. No, ehkä jotakin helppoja luokkia voisi käydä kokeilemassa, jos on jossain lähistöllä. Ihan vaan sen muistia virkistämässä. Sehän on kilpaillut aiemmin kyllä, joten pitäisi olla tuttua puuhaa.

    Vedenkeitin napsahti ja nousin kaatamaan meille molemmille kuumaa vettä mukeihin. Keittiössä ei ollut muita eikä kahviakaan, joten Santtukin sanoi haluavansa mieluummin teetä kuin alkaisi kahvinkeittoon itseään varten. Vaikka harvoin Hopiavuoren keittiö kovin kauaa tyhjänä pysyi. Olin tuonut Thaimaan-reissultani taas tuliaisteetä. Hätäinen valinta lentokentän tax-freessä osui hedelmillä maustettuun teehen, joka oli makeaa, mutta ainakin minä pidin. Siitä lähti huumaava tuoksu.

    — Kiinnostaisko sua lähteä kisahoitajaksi jos tässä nyt tulee jotakin pikkukisoja?
    — Eeee… En mä oikein tiedä. Pitäisi varmaan tutustua Aaveeseen ensin paremmin. Kun se on ori ja kaikkea.
    — Joo totta kai. Se on kyllä osoittautunut ainakin toistaiseksi aika helpoksi tapaukseksi vaikka onkin ori. Mäkin sitä aluksi vähän epäröin, mutta kuten Lakkaman Simo kerran sanoi niin hevonen hevosena. Ja nyt mäkin tiedän enemmän tästä kisameiningistä, niin osaan varmaan neuvoa paremmin kuin siellä Pariisissa. Vaikka hyvinhän se sielläkin meni, sä hoidit oman tonttisi tosi hyvin.
    — Joo, kiitti, mutta mä tunnustan, että sain vähän neuvoja Marshalliltakin.
    — Niinhän sä sanoit joskus, mutta siitä huolimatta. Se oli kyllä hieno reissu.
    — Niin oli!
    — Ehkä vielä joskus lähden sinne Aaveenkin kanssa. Ja todellakin pyydän sua kisahoitajaksi.
    — Joo, enköhän mä lähde, Santtu naurahti.

    Katselin ikkunasta kun tallin suunnasta alkoi valua porukkaa tupaa kohti, Janna etunenässä pieni Elli kantokopassaan. Heti ensimmäinen kysyi ovelta että onko kahvia valmiina. Kun sanoimme Santun kanssa, ettei ole, kuului paheksuva tuhahdus, mutta ei kestänyt montaa hetkeä kun keittimessä jo pulputti tuore kahvi.

    • #9495 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      On se oikeesti ihanaa, että Santulla on Sonja. Santtu on jo täysi-ikäinen ja vaikka mitä, mutta silti melko nuori ja kokematon hevosmaailmassa. Osoittaa ihanaa, vahvaa luottamusta, että Sonja oli valmis aikoinaan ottamaan Santun Pariisiin, ja että hän ottaisi Santun uudelleenkin kisareissulle. Santtukin on oma vastuuntuntoinen itsensä, kun ei säntää suoraa päätä hyväksymään tarjousta, vaan tahtoo ensin tutustua Aaveeseen. Nämä kaksi hahmoa ovat niin hellyyttävää luettavaa sinun kirjoittamanasi, että sydän aina sulaa. <3

  • #9339 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Eetu nytkäytti sohvaa ikävästi istuessaan sille. Hän valahti takakenoon selkänojaa vasten ja sulki silmänsä. Pidätin hengitystäni varmuuden vuoksi vielä hetken sen jälkeenkin siltä varalta, että hän liikkuisi vielä. Tällaiset säät, kun lämpötila vaihteli pakkaselta plussalle ja takaisin, olivat kaikkein hirveimpiä. Silloin sattui kaikkein eniten. Ei auttanut kuin yrittää olla paikoillaan kunnes lääkkeet taas alkaisivat vaikuttaa.

    Alex oli pitänyt minulle seuraa hiljaisena nojatuolista käsin ja nyt uusi seuralaisemme oli ihan yhtä tuppisuu. Jos ei ruumiini koko oikeaa puolta olisi vihlonut niin kovasti, olisin painellut varpaillani Eetun kylkeä siinä sohvalla maatessani. Eetu on niin herkkä kutiamaan. Ääniefektit ovat kivoja häntä kutitettaessa.

    ”No mites menee?” kysyin kutittamisen sijaan. Eetun velttoudesta päätellen ei hirveän hyvin mutta se saattoi olla väsymystä yhtä hyvin kuin murheellisuuttakin.
    ”Hianosti”, Eetu tuumasi veltosti. ”Ihan upiasti.”

    Jaaha. Sitä ei oltu juttutuulella. Olisin voinut olla vaikka kännykällä niin kuin Alex, mutta puhelimeni oli allani vasemmassa taskussani, enkä halunnut liikkua. Tallilta ainakin oli ollut useampi hevonen kisoissa tänään, ja Alex oli vuotanut heti tiedot kaikista. Oskari ja Marshall olivat tietenkin suurin piirtein voittaneet, kuinkas muutenkaan, kun olivat sellaisia jeesuksia. Alex oli tyytyväinen itseensä ja Tetrikseensä, vaikka menestystä ei ollut tullut, ja vaikka hän oli omien sanojensa mukaan kärsinyt hermoromahduksenkin päivän mittaan. Niklaksen suorituksesta ei saanut puhua, mutta Ilonasta ja Veerasta sai kuulemma olla ylpeä, ja hengissä oli ilmeisesti Milankin.

    Jos kipu pian hellittäisi, saattaisin vielä saada Milanin kiinni tallista… Vaikka mitä minä hänellä oikeastaan tekisin? Kumma kun ei ollut rahaa jättänyt yöpöydälle joulun alla…

    Eetu huokaisi ja ravisteli itseään hereille niin kuin Mielikki aina kun se otti päikkärit minun päälläni sohvalla. Piti purra hampaita yhteen.

    ”Eetu?” kysyin mahdollisimman kiltisti kun ihme ravistelutuokio oli ohitse.
    ”No?”
    ”Ottaa pikkusen kipeetä tollaset äkkiliikkeet.”

    Eetun katse valpastui ja suuntautui oikeaan käteeni, joka oli ainoa sellainen uloke, joka ei ollut vaatteiden verhoama ja jossa nivelet olivat vain ohuen ihon alla nähtävissä. Sitten hän vilkaisi minua silmiin ja lopulta polveen niin kuin olisi mitään housujen läpi nähnyt.

    ”Hanenkmä sulle lääkkehiä?”
    ”Mä otin jo.”
    ”Jäävesisangoon?”
    ”Mulla on liian kylmä.”
    ”No mitä minä teen?”
    ”Voisitsä hieroo tätä jalkaa?”
    Eetu tuhahti ja pyöräytti silmiään ennen kuin vastasi. ”Mee ny jo piilohon.”
    Naurahdin, vaikka ei kauheasti naurattanut. ”Ei sitte.”
    ”Ai sä meinasit jotta oikiasti?”
    ”Joo. Mutta ei tarvi.”

    Käsittämättömästi mutisten Eetu tarttui lahkeeseeni ja roikotti siitä oikean jalkani syliinsä. Hän riisui villasukkani ja antoi sen pudota löysäksi lätyksi sääreni päälle. Hänellä oli lämpöiset kädet, vaikka hyvällä tahdollakaan niitä ei voinut sanoa pehmeiksi.

    Jos puolessa ruumiissa risteilevien sähkömäisten kipujen kanssa pystyi tuntemaan olonsa mukavaksi, niin siinä oli mukavaa. Tuvassa oli lämmin, sohva oli pehmoinen ja kukaan ei sanonut mitään. Alex välillä naksautti kieltään puhelinta katsellessaan, tai naurahti satunnaisesti. Eetu oli Eetuksi ihan hiljaa, vaikka hän nyt toki tuhiseekin aina hengittäessään sisään nenän kautta. Jeppe taisi maata eteisessä viileämmässä, ja sieltä sen tukahtunut unihaukku taas kuuluikin. Jeppe oli kyllä hyvä vahtikoira… Se olisi voinut olla vaikka poliisikoira…

  • #9340 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Hellolla oli taas sitä kipua. Välillä sitä oli usein, välillä ei pitkään aikaan. Hän oli halunnut, että minä hieroisin hänen jalkaansa, joka oli turvonnut punertavaksi limpuksi. Kovaa sitä ei tohtinut hieroa. Oikeastaan se oli silittelemistä, mutta mitäpä sitä ei kaverin puolesta tekisi. Parempi kuitenkin oli, että Alex oli kännykkänsä lumoissa ja koko muu kööri muualla katselemassa ihan muita asioita. Telkkaria kun olisi vain saanut katsella samalla. Kävi aika pitkäksi tuijotellessa seinää. Onneksi ilmeisesti kävi Hellollakin.

    ”Eetu?” Hello kysyi viattomasti niin kuin olisi muka lapsi.
    ”No?”
    ”Ootsä koskaan tehny mitää laitonta?”

    Mistä hänelle tulikaan mieleen kaikkea tuollaista? Tutkimattomia ovat pelimannien tiet.

    ”E”, vastasin lyhyesti ja rehellisesti, mutta sitten muistin, ettei se ollutkaan ihan totta.

    Silloinhan minä olin tehnyt rikoksen, kun se ryssänpenikka Milan oli oikein tempaissut joitakin vuosia sitten. Olin kuullut vahingossa, että hän oli jäämäisillään kiinni niistä huumeista, joita myi. Samoin oli tainnut Milan kuulla.

    Jopa Aili, joka oli paitsi poliisi, myös Hellon äiti, oli ollut valmis antamaan Milanille anteeksi, mutta minä en ollut, enkä olisi koskaan. Milan oli ollut Hellon poikaystävä ja Hello oli ollut vakuuttunut, että saisi Milaninsa, kirkkohäänsä ja onnellisen loppuelämänsä ja ties mitä kaikkea. Jos Milan oli välittänyt Hellosta rahtuakaan, miksi hän oli piilottanut romunsa Hellon mopon katteisiin, kun tilanne oli muuttunut vaaralliseksi? Miksi juuri Hellon?

    Silloin ei olisi pystytty näyttämään todeksi, että se oli Milan. Syyttävä sormi kääntyi Helloon, joka halusi jo silloin lukea lakia ja olla joskus lakimies ja sitten tuomari. Hello oli varmasti ihana epäilty: sellainen vähän outo ja, noh, sekava. Kävin siis tunnustamassa, että minä se olin, joka oli myynyt huumeita Otsonmäellä. Muistan hyvin, miten Aili paukautti kämmenellään omaa otsaansa, kun ei voinut tai halunnut paukauttaa minua.

    ”Aijai Eetu! Nyt kuule pikkasen nipistää kun sä survot mun hentoja pikku nilkkoja tolleen!”
    ”Anteeksi!”

    • #9341 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      No johan nyt meidän kaikki salaisuudet paljastuvat lyhyen ajan sisällä. Tämä oli se puuttuva pala, jota ihmettelin, ja jota en ollut löytänyt mistään penkomalla. Ilmankos. Vai niin. No mitäs hittoa, niin sitä vaan keikautetaan lukijan tunnelmat Milanista kerralla ihan kumoon ja päälaelleen. Minkäs takia se Hello edes silloin tällöin kattelee sitä enää? Tai kukaan? Tietääkö Oskari? Tuskin. Nyt mäkään en enää kauheasti tykkää Milanista, jos tämä oli totta. Ärsyttävää, kun se oli niin ihana ja symppis. 😀 Ainahan on toinenkin puoli tarinasta, ja sen kyllä kuulisin mielelläni. Onhan vielä mahdollista, että löytyy järkiselitys…

      Hello pitäis upottaa parafiiniin. Tai johonkin, mikä helpottais. Se lamauttava kipu on kyllä kamalaa, kun se vie päivän (tai neljä) kerralla pois elämästä silleen, ettei voi tehdä mitään. Ymmärrän, että siitä kirjoitetaan vähän ja harvoin siksi, kun onhan se nyt aika tylsää maata kykenemättömänä paikallaan, kun ei voi tehdä mitään. Joku voisi ajatella, ettei siinä sellaisessa ole mitään luettavaa, mutta meille samaistujille siinä on paljonkin. Ekan tarinan perusteella diagnosoin Hellolle fibron tai nivelreuman, mutta haluaisin kuulla lisää tehdäkseni lopullisen arvion.

      Ihana Eetu, kun hiljaa mielessään kuitenki välittää ja huolehtii Hello-parasta. <3

    • #9342 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      No niin, nyt alkaa selvitä sitten se, miksi Eetu niin paljon Milania vihaa. Ja huumeita. Ja oletettavasti myös huumeidenkäyttäjiä. Että Eetu on sitten ottanut jonkun huumejutun kontolleen, ettei Hellolta menisi maine ja tulevaisuus, sitä en osannut arvata! Tai no, Eetu on just sellainen, joka sen tekisi.

    • #9347 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Osittain oon jo ekojen lukemisten jälkeen ollu että ok, kun tullu ilmi kuin Eetu karsastaa huumeita, niiden käyttäjiä ja etenki Milania. Vähän kuitenki samalla sellainen, mutta miksi niin järkkymättömästi?
      Mutta jassoo, että Milan on vetäny tollasen tempauksen. Onko se siis ihmekkään.
      Monelta ei odottais tuollaista, että otetaan omalle kontolle huumejuttuja, mutta Eetu on niitä jonka näkis niin tekevän. Etenkin jos tilanne on tuollainen, että sillä tavalla pelastaa oman läheisen..no, kaiken.

  • #9350 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Kun mulla oli yksi tehtävä

    Hopiavuoren pihalla istui ilkeän näköinen kissa. Kävellessäni autolta tupaa kohti ajattelin, että toivottavasti pienimmät koirat ja kanat olivat turvassa, sen verran tuima ilme katilla oli. Se käänsi keltaisten silmiensä katseen mun suuntaan korvat luimussa, kun tulin lähemmäs.
    ”Mistäs sä oot tänne eksyny?” tiedustelin. Kissa nousi istumasta seisomaan, pyöristi selkäänsä, taittoi korvansa sivuille ja sähähti.
    ”Vai niin”, mutisin ja jatkoin kulkuani kohti tupaa.

    Että pitikin ihmisten antaa kissojensa kulkea vapaana. Kai se ennen pitkää menisi matkoihinsa. Kilteissä kissoissa ei ollut mitään vikaa, mutta sen verran useasti olin saanut töissä näpeilleni tuollaisilta sähikäisiltä, että pidin mieluusti turvavälin.

    Mielikki oli onneksi sisällä vastassa. Se oli niin pieni, että iso ja lihava kattipaha olisi varmaan vienyt sen mennessään, jos olisi saanut pikkupinserin kynsiinsä. Mielikki oli suunnilleen mun kengän kokoinen, kun se pyöri mun jaloissa odottamassa, että riisuisin ulkovaatteet.
    ”Ei tullu Onni tänään mukaan. Ei halunnu tulla”, kerroin Mielikille. Nostin sen yhdellä kädellä kainalooni jatkaessani matkaa eteisestä keittiön kautta olohuoneeseen. Keittiössä ei näet ollut ketään. Jostakin syystä koko poppoo oli kerääntynyt sohvalle.
    ”Terve”, sanoin ja laskin Mielikin Oskarin syliin.
    ”Mitä mä tällä teen?” Oskari tervehti takaisin, mutta otti Mielikistä kaksin käsin kiinni, ettei se putoaisi.
    ”Lainaat sitä vaikka”, vastasin kohauttaen olkiani.
    ”Me kuollaan nälkään”, Hello ilmoitti.
    ”Pitää mennä kauppaan, mutta jonkun täytyy jäädä laittaan uuni päälle, että saadaan ruoka heti sinne kun tullaan. Eihän kukaan ala enää siinä vaiheessa oottaan ton ikivanhan rakkineen lämpenemistä, ku siinä kestää ikuisuus ja siinä ajassa kaikki nääntyy kuoliaaksi”, Alex kertoi dramatisoimatta asiaa juuri lainkaan.
    ”Ilona voi jäädä laittaan uunin päälle”, Hello päätti.
    ”Mi- mitä? Minä? Miks mä?”
    ”Se on oikeestaan hyvä”, Alex tuumasi. ”Sä tulit vikana”, se sanoi mulle perusteluksi.
    ”Mutta Veera…” yritin pelastautua.
    ”Veeralla on vapaapäivä”, Oskari tiesi kertoa.
    Mulkaisin sitä pahasti. Miksi se piti tuoda kaikkien tiedoksi? Nyt mä jäisin tupaan jumiin vuosikausiksi, kun tuo ryhmä lähtisi keskenään kauppaan. Onko muka kenenkään mielestä hyvä idea, että Alex ja Hello lähtevät yhdessä kauppaan? Miten Oskari edes huoli lähteä niiden kanssa?

    ”Mikset sä voi jäädä?” kysyin Oskarilta.
    ”Munkin pitää mennä kauppaan”, se väitti.
    ”Aha. No kai mä sit jään. Siinä tapauksessa mä otan kyllä tän takasin”, sanoin ja kaappasin Mielikin Oskarilta. ”Kai täällä on muitakin koiria mun seurana?”
    ”Jeppe huolehtii susta kyllä”, Hello lupasi auliisti.

    En nähnyt koko koiranrohjaketta missään, mutta kai se sitten nukkui jossakin nurkan takana. Tai Nellyn ja Eetun sängyssä. Siitäpä Eetu vasta ilahtuisi, kun saisi tietää.

    ”Noni, pidä kännykkä tallessa niin mä viestitän sulle sit kun voit laittaa uunin päälle. Etkä karkaa mihinkään. Moikka”, Alex sanoi ja lähti Oskari kannoillaan eteiseen. Hello vääntäytyi sohvalta ylös vähän hitaammin.
    ”Onks sulla vielä paikat kipeenä?” kysyin.
    ”Ei niin pahasti. Kyllä se tästä”, Hello sanoi ja yritti virnistää, mutta ei se aivan kunnossa vielä tainnut olla. Liikkui se, mutta hitaanlaisesti.

    Niin mä jäin yksin tupaan miettimään, miten aina päädyinkin mukaan kaikenlaisiin outoihin hankkeisiin. Nyt sitten vain odottaisin, ja siinä menisi koko ilta hukkaan. Enkö vain voisi käydä juottamassa ja harjaamassa Veeran sillä välin? Eiväthän kauppaan menijät saisi tietää siitä. Paitsi jos joku muu näkisi ja kertoisi niille. Minkä takia Alex oli käskenyt mun nimenomaan odottaa orjallisesti uunin ääressä? Oliko täällä joku yleinen trauma siitä, kun Hello oli silloin kerran meinannut polttaa pannukakun mukana koko torpan? Mutta voisinhan mä mennä ulos tai talliin ja palata sitten sisään, kun saisin Alexilta viestin…? Toisaalta en useinkaan muistanut katsoa kännykkääni, kun olin tallilla. Tai oikeastaan en ylipäätään koskaan oikein muistanut katsoa kännykkääni, olin missä hyvänsä.

    Siliteltyäni hetken Mielikkiä ajatuksiini vaipuneena hiippailin keittiöön. Talo oli hiljainen. Tarkastelin uunin säätönapikoita. Samanlaiset ne olivat kuin aina ennenkin, kyllä minä niitä osaisin käyttää. Voisin ottaa pellin ja leivinpaperin valmiiksi esiin. Paitsi että mitä ne kauppareissulaiset edes ajattelivat paistaa? Otin tykötarpeet kuitenkin kaiken varalta valmiiksi. Varmaan jotain helppoa ja nopeaa tekisivät kuitenkin, kun kerran olivat kuolemassa nälkään.

    Sitten mulla tuli tylsää. Kurkin keittiön ikkunasta pihalle. En nähnyt enää vilaustakaan kissasta. Tarhoillekaan en nähnyt. Hevosten katselu olisi ollut hyvää viihdettä. Tunsin tuhlaavani aikaa sisällä vailla aktiviteetteja. Jos kävisin ihan nopeasti ulkona – ulkoiluttaisin vaikka Mielikin? Joo, niin tekisin.

    Paitsi että Mielikki ei halunnut mennä edes pikapissalle pihalle, kun oli pakkasta. Ei auttanut kuin luovuttaa sen hankkeen suhteen.

    Menin eteiseen. Avasin ulko-oven ja suljin sen heti. Yleensä sillä tavalla sai kaikki talossa olevat koirat paikalle. Yläkerrasta kuului pari tömpsähdystä, ja sitten portaat narahtelivat siihen malliin, että Jeppe oli kuin olikin ollut jossakin päin taloa päiväunilla.
    ”Terve! Lähetkö ulos?” kysyin nurkan takaa ilmestyneeltä turjakkeelta.
    Jerusalem kallisti päätään ja kömpi sitten verkkaisesti häntä heilahdellen ulko-ovelle.
    ”Joo, mennään ulos. Kyllä voi mennä, jos ei mee yksin”, vakuuttelin enemmän itselleni kuin koiralle avatessani oven ja luistellessani taas kenenkä lie kengissä rappusille.

    Tasan käytin verukkeena Jerusalemin ulkoiluttamista sille, että lähdin ulos. Hulluksihan sitä neljän seinän sisällä tulisi ilman tekemistä ja seuraa. Jeppe jolkotti nurkan taakse pissalle ja mä ajattelin, että se kyllä tulisi kohta mun perässä tallin suuntaan. Kentällä näytti olevan pari ratsastajaa – mikäs siinä valoisana pakkaspäivänä.

    Äkkiä takavasemmalta kuului kahahdus ja vingahdus. Se ei voinut olla muu kuin Jerusalem, sillä kyllä minä erotin ison koiran parahduksen kaikista maailman muista äänistä. Riensin hätiin, mutta Jeppe luikki jo mua vastaan häntä koipien välissä. Se perhanan ruma sinisenharmaa katti istui korvat luimussa talon nurkalla. Kas kun en ollut sitä nähnyt, kun se päivysti suoraan ikkunalaudan alapuolella. Se näytti äkäiseltä.

    ”Voi Jeppe…” sanoin koiralle.
    Kyykistyin ja tarkistin, että sillä oli molemmat silmät tallella. Se ei onneksi ollut saanut köniinsä kovin pahasti, enemmänkin henkisesti, mutta oli sillä pieni naarmu kuonossa kuitenkin.
    ”Voi sitä”, lohdutin koiraa ja halasin sen karvaista kaulaa.
    Kylläpä se tuoksui oikealle Kunnon Koiralle. Onni ei tuoksunut oikein miltään – kuivalta hiekalta korkeintaan, ja siltäkin vain kesäisin.
    ”Tuu, täti hoitaa. Mennään”, sanoin Jepelle, ja se lähti korvat riippuen takaisin tuvan ovelle.
    ”Hus, veks! Paha kissa”, sanoin turvallisen välimatkan päästä kutsumattomalle vieraalle turhaan ja ponnettomasti.
    En minä osannut häätää kissoja pihasta. Siihen se jäi nököttämään samalle paikalle naama nurinpäin.

    Sisällä etsin käsiini Betadinea ja pumpulilapun.
    ”Ei kuule haittaa yhtään. Säikähdit vaan”, kerroin Jepelle taputellessani pientä verestävää naarmua sen kuonossa.
    Se antoi kiltisti putsata häviävän pienen taisteluarpensa, vaikka sillä olisi varmaan ollut kiinnostavampaakin tekemistä. Kävin kaivamassa sille jääkaapista nakin hyvitykseksi, vaikka eihän se kyllä minun syytäni ollut, että pihalla vaani kissapeto. Kyllä koirien pitäisi saada ulkoilla turvallisesti, mutta eihän tuollaista vihaista kissaa voinut vain ottaa syliin ja kantaa pois pihasta.

    Samalla tajusin jääväni kiinni ulkona käymisestä samoin tein, kun Alex ja pojat palaisivat, sillä eihän täällä sisällä ollut yhtään kissaa, joka olisi voinut nakata Jeppeä kuonoon. Kyllä Hello huomaisi, että sen parhaalle kaverille oli sattunut haaveri.

    Juuri silloin Alexin Skoda kaarsi pihaan. Miten ne nyt jo palasivat? Kylläpä aika oli mennyt nopeasti. Niillä täytyi olla oikeasti kiire saada ruokaa, kun eivät olleet jääneet jahkailemaan.

    Ai niin. Se uuni. Voi perse.

    Katsoin kännykkääni. Jep, Alexilta oli tullut viesti jonkin aikaa sitten, että laita vaan jo uuni päälle. No olinko laittanut? En ollut. Siinä mä katsoin ikkunan läpi rukkaset suorina, kun kaikki kolme lähestyivät tupaa pihan poikki. Hieno homma. Olisin pulassa ihan justiinsa.

    Naksautin uunin päälle samalla hetkellä, kun Alex tempaisi ulko-oven auki.
    ”Onks uuni valmis?” se hoilotti eteisestä potkiessaan kenkiä jaloistaan.
    ”Öö. Melkein”, piipitin keittiöstä.
    ”Ilona tuu kattoo, tääl pihalla on kissa!” Hello huudahti jostain vielä kauempaa.
    ”Emmä nyt tällä kertaa, kiitos”, mutisin varpailleni. ”Sitä kannattaa sit vähän varoa…”
    ”Ai jestas, se raapas mua! SE RAAPAS MUA!!” Hello ulvoi ulkoa.
    ”Jep, niin siinä käy”, totesin lähtien kaivamaan uudestaan esiin Betadinea ja pumpulilappuja.

    • #9496 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Samastuttava tarina. :DD Miten sitä aina unohtaa tehdä sen ainoan asian, joka käsketään tehdä? Hieman jopa ajatuksenvirtamainen tyyli toimii tässä hyvin. Se tuo onnistuneesti esiin sen, miten Ilonan ajatukset ihan tosi nopeasti lopulta lipuvat pois koko uuniasiasta, kun hän ei enää aktiivisesti ajattele vain ja ainoastaan sitä. Alun pitkät minuutitkin on saatu venytettyä ihan toooosi pitkiksi.

      Harmitti, kun mulle tuli tässä vaiheessa tämä tosi kiire jakso. Kun luin tätä ekan kerran, nimittäin tiesin heti, mitä Hello nyt tekisi, kun Ilona on antanut kissan VAURIOITTAA hänen prinssiään, Jerusalemia. 😀 Nyt on jo niin paljon vettä virrannut Lapuanjoessa, että saas nyt nähdä kerkeänkö ikinä palaamaan näihin parin kuun takaisiin juttuihin kunnolla kirjoittaakseni…

  • #9360 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Tollakin on tommonen
    Tästäkö se elämä taas alkoi? Istuin nimittäin Ilonan kanssa Hopiavuoren keittiössä ja siinä jutellessa kävi ilmi, että olimme molemmat lähdössä Vaahterapolun harjoituskilpailuihin. Minä olin ilmoittanut Aaveen helppoon A:han, varovaisesti, Ilona vaativaan B:hen ja metrin esteluokkaan. Oli hienoa pitkästä aikaa miettiä kisaamista ja kisavalmisteluja ja kaikkia käytännön asioita. Vaikka minä ja Aavehan menisimme ihan vain turisteina kokeilemaan että miten meidän käy ja verestämään kummankin muistia.

    — Mulla on kyllä kahden hevosen koppi, sanoin Ilonalle. — Asennutin siihen orilevynkin nyt kun Aave tuli. Että jos muita ei ole tulossa, niin voin tarjota kyydin kyllä samalla. Sinne mahtuu aika hyvin tavaraakin mukaan.
    — No, katotaan, Ilona sanoi. — Onkohan täältä muita tulossa?
    — En tiedä yhtään, en ole kysellyt kun itsekin vastikään ilmoittauduin. Minja nyt on kisoissa kulkenut ja Niklas ja Barnum. Oskarille ja Alexille tuolla taitaa olla vähän liian pienet luokat. Niin ja Janna ehkä, kun sekin on suunnitellut kisaamisen aloitusta. Eetu nyt harvakseltaan mitään kisaa ja Stanimirille nuo luokat ovat kans liian helppoja. Milanista ja Biffestä en tiedä.

    Totta puhuen minua jännitti jo etukäteen ne kisat. Sinne kuitenkin oli tulossa useampia kisoista puolituttuja ratsastajia ja muita. Varmaan Simokin, kun joissain luokissa oli hänen ratsukoitaan. Ei muuten, mutta kun Aave… Simolle olin mennyt sanomaan, että tulin hankkineeksi vähän jotakin muuta kuin puoliverisen, mutta muuten olin pitänyt kynttilää vakan alla enkä sanonut kellekään, että minulla oli nyt ahaltek-ori. Mutta kun ratsastaisin jäänvärisellä Aaveella radalle, en voisi enää piilotella sitä. Se loistaisi niiden ruunikoiden ja rautiaiden puoliveristen joukosta kuin majakka! Muistutin mieleeni Marshallin sanat siitä, että aidalta huutelijoita riitti aina. Silti jotenkin toivoin, että Marsh olisi tullut mukaan Stanimirilla, niin olisin voinut ihmettelijöille osoittaa, että kattokaa, on tollakin tommonen, en oo ainoo.

    • #9361 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Hih, tollakin on tommonen. 😀

      No mutta vähänkö kivaa! Ilona kun on ollut ihan paineissa siitä, että omistaa suokin, niin eipähän tarvii olla valokeilassa, kun harkkakisoissa niitä on varmaan pilvin pimein, kun tekkejä taas… noh, luultavasti tasan yksi. 😀 Kerrankin Ilonalla on varmaan pienemmät paineet, kun ajatteli käydä harjoituskisoissa vaan nopeasti pyörähtämässä ”tärkeämpien” kisojen lomassa. Siinä ehtii sitten olla tukena Aaveen ja Sonjan yhteisen kisauran alkutaipaleella. Jännää!

    • #9370 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Oon jotenki aivan liian innoissani siitä, että tälle tulevalle kaudelle tallista tuntuu löytyvän useampikin kisoissa reissaaja! Onhan sellanen nyt isommalla porukalla hauskempaa.

      edit. Ei näyttäny listat vielä päivittyneen uudestaan, mutta Niklas on lähdössä Barnumin kanssa varovaisen toiveikkaana samoihin kisoihin HeB ja 60cm luokkiin.

    • #9497 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onpa muuten kiva tarina, jolla on mun nähdäkseni onnistuneesti kaksi funktiota. Eka on tietenkin viedä juonta eteenpäin: tästä se kisaaminen alkaa. Toka on kuitenkin ilmoittaa muille, että olisi tällaiset kisat ja porukkaa on menossa, jos kirjoituttaa.

      Sonjan ja Aaveen alkutarina on sellainen, joita tykkään sekä lukea että kirjoittaa. Kun ei tunne olevansa ihan samaa paria hevosen kanssa tai joutuu ajattelemaan (liikaa) muiden mielipiteitä, niin siinä on jotain muhun tällä hetkellä vetoavaa. (Ei näy yhtään omissa ratsukoissa tämä, ei.)

  • #9377 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Jos on blokki ja väsy, sitä puretaan kirjoittamalla. Silloin ei synny ehkä juonellisia ja mahtavia juttuja, mutta mua ainakin auttaa, että saan julkaistua edes jotain!

    ”Kuinka saisin rikki Onnipähkinän, tiididiidi, kuinka tästä lainkaan selviän?”

    Vilkaisin merkitsevän kyllästyneenä Ilonaa Polle-mukini ylitse. Hän yritti pidätellä hymyään. Oli rasittavaa, että Hellon melkein parikymmentä minuuttia yhteen mittaan kestänyt hoilaus oli hänestä yhä jotenkin huvittavaa. Sitä paitsi jos Onni olisi ollut minun koirani, en olisi kyllä antanut Hellon kanniskella sitä käsivarsillaan niin kuin järkyttävän pitkäjalkaista vauvaa, heijata sitä ja laulaa sille suurin piirtein aina kun se pysyi tarpeeksi kauan paikallaan joutuakseen kiinni.

    Hello ei ollut turhantarkka laulaessaan. Kun hän kyllästyi yhteen lauluun, alkoi seuraava vaikka kesken säkeen. Kookospähkinäbiisi oli hänestä ilmeisesti hauska, koska hän lauloi sen kahdesti ja marssi samalla rytmikkäästi ruokasalissa Onnin etutassut ilmassa marssin tahdissa tutisten. Sitten hän vaihtoi lennosta paljon rauhallisempaan laulantaan. Sen koreografiaan kuului Onni-paran keinuttaminen niin kuin se olisi vauva.

    ”Kooooorpikuusen kannon alla on piiiiikku-Onnin kolo! Siellä on nami, ja siellä on lelu, ja Onnilla pehmoinen olo!”

    ”Etsä aio puuttua tohon vieläkää?” kysyin jotain kysyäkseni ja otin vielä yhden keksin.
    ”Jostain syystä Onni tykkää Hellosta”, Ilona sanoi olkiaan kohauttaen.
    ”Kukaan ei tykkää tommosesta.”
    ”Onni tykkää. Anna sen nyt laulaa sille.”
    ”Kun mä olin vielä pieni ja pisamainen, niin tommoset olis viety saunan taa laulamaan…”

    ”Pieni Onnivaaaaaaviii”, Hello lauloi Tao-Taon sävelin purjehtiessaan keittiöön ja kaivaessaan jääkaapista kinkunsiivun suoraan Onnin pitkään kitaan. ”Pieni Onnivaaaaaviiii, pieeeni vauvakoira on.”
    ”Mee edes muualle laulamaan!” komensin nopeasti, ettei Hello vain keksisi istua penkille tuudittamaan elukkaansa.
    ”Intiassa Alexikin on kiltimpi, oohiiohei. Kuin Onni täällä meillä mut pienempi, oohiiohei.”
    ”Mee nyt jo!”

    • #9379 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ihan kuin täällä muutkaan kirjoittaisivat aina jotain kauheata draamaa ja suuria juonenkäänteitä (kommentoin tätä samaa jo aiemmin jollekulle toiselle, mutta pitää se edelleen paikkaansa). Lauleskeleva ja Onnia sylissään kanniskeleva Hello on huvittava ajatus, mutta ymmärrän kyllä Alexiakin, että rajansa kaikella ja sitten menee hermo. Alex sentään uskaltaa sanoa sen ääneen siinä missä Sonja olisi luikkinut häntä koipien välissä yksinäiseen linnantorniinsa kotiinsa turvaan.

    • #9380 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Ehheeeh mun koirat ois kadonnu paikalta aikaa sitte, ai jestas mitä kyytiä :DDD Kyllä meilläki koirille lauletaan, mut syliin? Ehei! Onni on kyllä kärsivällinen tyyppi tai sit sillä on tosi oudot ihmismieltymykset kun se Helloa jaksaa. 😀 Tää oli just hauska pätkä, ja samalla jäi kookospähkinäbiisiki päähän pyörimään. 😀

  • #9410 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Maksutapoja on monia

    “Kyllä joku tälläne lenkki ny menee vaikka päälleen seisten, mutta son 15km. Mun perse jäätyy irti sielä!”
    “Ei se ole kuin noin viisi kilometriä enemmän mitä tänään.”
    “Se maasto oli Google Mapin kuvan mukaan hyvin pitkälti pelkkää peltua.”
    “…Me.. Me treenasimme melkein koko ajan pelkästään pellolla…?”
    “Son iha eri asia!”

    Kohotin toista kulmaani, yrittäen parhaani mukaan asetella ajatukseni Niklaksen näkökulmaan.

    “Laita toppahousut jalkaan kisoihin?”
    “Ei niillä pysy satulasa ko liukuu joka hiton suuntaan niinko kananmuna tiskialtaasa. Mä en oo samanlaine liimaperse ku eräs joka on syntynyt perse satulasa kii.”

    Nyökytin päätäni hitaasti, levittäen auki sylissä pitelemäni villaloimen ja pyöräytin sen toisen ympärille ennen kuin kurottauduin ottamaan kiinni Barnumin ohjista.

    “Ja ennen ko ees ehotat sun topparatsareitten lainaamista, non niin isot että niistä on yhtä vähä ilua.”
    “..Hööksissä on ainakin muutama malli talviratsastushousuja. Voisi olla ihan paikallaan hankkia sinullekin sellaiset?”
    “Ei mulla ny uusiin sellasiin oo varaa.”
    “Onneksi onnistuit saamaan kisakaudelle ystävällisen sponsorin joka haluaa varmistaa että sinulla on varusteet kunnossa.”

    Hytinästä huolimatta, Niklas näytti hyvin nopeasti enemmän innosta hytkyvältä loimiburritolta mitä jäätymiskuolemaa välttelevältä kalisijalta.

    “..Ookko varma? Sä kuitenki hankeit jo sen uuen kisatakinki mulle.. Ja ne Barnumin violetit kamppeekki…”
    “Olen. Koska kuten sanoin, haluan varmistaa että sinulla on varusteet kunnossa. Niin kunnon puolesta kuin omaan, eli sinun, makuusi sopivat. Mutta talvihousuja ei saa kuin mustana.”
    “Se käyy.”

    Taputin pakkasessa höyryävän orin mustaa kaulaa toisella kädelläni, seuraten Niklaksen mukana suulin suuntaan. Kontolan matkaratsastuskilpailut olivat tulleet ehkä vähän turhan nopealla aikataululla vastaan, mutta onneksi sinne lähteminen ei ollut ongelma hevosta ajatellen. Barnumilla oli enemmän kuin tarpeeksi kuntoa viidentoista kilometrin lenkkiin, reippaassakin tahdissa. Mutta Niklakselle nämä olisivat ensimmäiset lajin kilpailut, eikä hän ollut turhan paljoa maastoillut mustan hevosen kanssa päineen selästä tai maastakaan käsin. Toinen oli kuitenkin puhkunut siinä määrin itsevarmuutta esitellessään ideaa kilpailuihin lähdöstä, että olin antanut myöntävän vastauksen omista epäröinneistäni huolimatta.
    Kyllä Niklas osasi.

    “Nii, tai voinhan mä maksaa nää uuet kamat vaikka luontovisaa vinguttamalla.”
    Vedin tajuamattani turhan nopeasti henkeä, mikä kostautui tilanteeseen nähden turhankin rajulla yskäkohtauksella kun kylmää ilmaa meni vauhdilla vähän joka torveen. Köhimisen välistä näin vain kuinka Niklas katsoi kiero virne päälaelle asti venyen kun yritin saada itseni kasaan.

    • #9413 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Mielikuva villaloimeen kääriytymisestä pakkaspäivänä on kyllä ihana. Ja ai että, veispä joku mutkin Hööksiin tolleen! 😀 Sponsorin saaminen vaan vissiin edellyttäisi ensin sitä kilpailemista… :DD

      ”liukuu joka hiton suuntaan niinko kananmuna tiskialtaasa.” Hehee :DDD Tässä oli taas hyviä vertauksia muutenkin. Ja voi kun sillä Marshallilla meni lopussa ihan pasmat sekaisin. Vähemmästäkin! 😀

    • #9498 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hehe 😀 Niklaksen jutut on aina niin odottamattomia. Mä en ole ikinä kuullut oikeastaan mitään sen vertauksia ja muita kielikuvia. Pitäsköhän seuraavalla neloskurssilla ottaa Niklasta oppimateriaaliksi kielikuvien opiskeluun pölyisten runojen sijaan? :DD Johan me analysoidaan Larvaakin toisessa yhteydessä, ja sekin on ollut suosittua… 😀

      Marshall kehittyy mun mielestä yhä vielä ihmisenä. Tässä mä arvostan tosi paljon sitä, että Marshall kohtaa Niklaksen ihan reilusti vertaisenaan, vaikka onkin niin, että Marshallilla on enemmän käyttörahaa ja enemmän hevoskokemusta, eli valta ei oikeasti-oikeasti jakaudu hevosen kanssa tasan. Niklas saa ihan itse kuitenkin päättää kisareissustaan, vaikka Marshall onkin oikeastaan eri mieltä. Ihanaaaaa…

  • #9414 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Ei tuu ny millään muuta vieläkään. 😀 Onneksi alkaa loma.

    Koirafarssi 2/3

    Lentävä Lallero

    ”Kuka tää on?” Eira kimitti ja syöksyi koiraa kohti heti kun Hello talutti sen keittiöön.
    ”Se on Lentävä Lallero!” Hello sössötti hellimä-äänellään samaan aikaan kun minä yritin sanoa, että se on joku löytökoira ja Jerusalem yritti murahtaa ruokasalin ovelta.
    ”Outoo et sen nimi on Len — tai siis kenen se on?” Eira jatkoi ja suoristautui normaaliin seisoma-asentoon, kun löytökoira ensin peruutti ja laskeutui sitten selälleen hymyillen lerppakielistä hymyään niin kuin sillä oli tapana.
    ”Ei kai se oo kenenkää”, Hello vastasi olkiaan kohauttaen.
    ”Kyllä se vain jonku on”, väitin. ”Miten Jussi voi?”
    ”Mä pistin sen karsinaan mutta ainakin se vaikuttaa olevan ihan kunnossa”, Oskari sanoi pöydän äärestä.
    ”Mähän sanoin et se on ihan kunnossa”, Nelly mutisi naulakkojen suunnasta.
    ”Minä meen kattomahan sitä”, kerroin lähinnä Oskarille.
    ”Et mene”, Nelly ilmoitti ja asettui ovensuuhun tientukkeeksi. ”Sulla voi olla vaikka aivotärähdys. Istu.”
    ”Muloli kypärä!”
    ”Istu!”

    En tohtinut olla istumatta. Myös irtokoira istui Hellon selän taakse nauramaan ja Jerusalem salin ovelle kurtistelemaan huolestuneena kulmiaan. Nelly tönäisi Helloa porhaltaessaan ovelta kimppuuni.

    ”Eikö sullakaan oo mitää tapoja?” Nelly tiuskaisi Hellolle. ”Anna sille elukalle juotavaa! Ja sillä on varmaan nälkä.”
    ”Soon kyllä aika paksu…”
    ”Eetu hiljaa. Anna Hello sille tota Mielikin pateeta.”
    ”Missä Mielikki edes on?” Hello kysyi.
    ”Varmaan siellä mihin sä sen jätit. Eikö se sulla viimeksi ollu meidän sängyssä? Etkä päästä sitä koiraa sitte irti ja sen kimppuun.”
    ”Ei se varmahan mitää tekis, katto ny minkä näköö–”
    ”Juo tää vesi! Ei syötetä Noan koiraa vieraille pedoille.”

    Nelly olisi halunnut, että lähden päivystykseen ensin pääni ja sitten takapuoleni takia. Onneksi sain suostuteltua hänet siihen, että odotettaisiin nyt vielä ja katsottaisiin. Ei tässä mikään hätä ollut, eikä huvittanut turhan takia odotella päivystyksessä tuntikausia. Sitä paitsi oli sitä ennenkin hevosen selästä pudottu. Olisin halunnut mennä Jussia katsomaan, mutta Oskari vakuutteli monta kertaa, ettei se ollut mistään kohtaa kuuma, ontuva tai aristava. Lopulta yritin keskittyä irtokoiraan, josta Eira ja Hello kinastelivat hiljaa.

    ”Eiks sen laatas muka lue kenen se on?”
    ”No ei täs lue mitää!”
    ”Mistä sä sit edes tiedät et sen nimi on Lentävä Lallero!”
    ”En mä tiedäkän. Mä annoin sille sen nimeksi. Daa.”
    ”Daa! Mitä sä oot jotain satavuotias? Mikset sä sit antanu sille jotain normaalia nimeä?”
    ”Koska tää näyttää ihan Lentävältä Lallerolta.”
    ”Eikä näytä!! Lentävä Lallero on corgi!! Mistä kohtaa se muka näyttää siltä?”
    ”Hymystä!”
    ”Hymystä!!”
    ”Kai te tiedätte et sen pitää mennä koiratarhalle?” Nelly keskeytti lopulta.

    Hello näytti siltä kuin synttärit olisi peruttu. Koko loppuelämäksi. Ja ihan kaikilta. Hän haukkoi hetken henkeään, ja kerrankin siinä ei ollut mitään teatraalista.

    ”Ei Lallero voi mennä tarhalle”, Hello kuiskasi katsoen Nellyä anovasti.
    ”Pakkohan sen on mennä. Kyllä sä tiedät et sen pitää mennä kun sinne siitä ekana soitetaan kun sitä aletaan ettiä.”
    ”Mut siellä on niin kauheet ne häkit…”
    ”Se löytää kotiin sieltä. Lähetkö sä ajaan Kulkuriin viemään sitä vai mä?”

    Pienestä asti Hello oli ollut mestari puhumaan tädeille. Tätien sydämet sulivat aina, kun Hello katsoi heitä aina hieman kosteilla ruskeilla mulkosilmillään tuolla hieman hätääntyneellä ja eksyneellä ilmeellään. Nellyyn se ei kuitenkaan näyttänyt tehoavan. Hän oli painanut kämmenensä niin tukevasti vyötärölleen, että Hellon olisi päästettävä koira lähtemään Kulkuriin. Ja oikeinhan se oli: se oli jonkun oma lemmikki.

    Taisin olla itse käymässä vanhaksi, kun Hellon tädinkesytysilme riipi niin kovasti.

    ”Kuule Nelly”, aloitin suostuttelevasti. ”Mitä jos soitettaas sinne Kulkurihin ny esti ja ilimootettaas vain jotta tua koira on meillä jos sitä ettitähän.”
    ”Tuo koira ei jää mihinkään meille! Se saastuttaa Mielikin!”
    ”Siis minä tarkootin jotta soon Hellolla eikä meillä. Jos ne meinaa jotta sen on paree olla niillä häkis niin viämmä sen, mutta kyllähän ne Hellon tuntoo ja muutenki soon jonku jätinmettälääsen koira. Ei tuallaanen pullero oo kauas kotoansa jaksanu juasta.”

    Nelly raapi otsaansa rasittuneen näköisenä. Hello ei edes räpyttänyt silmiään, koska hänellä oli niin kiire tuijottaa Nellyä anovasti. Eira näytti vaipuneen transsitilaan, jossa tallensi tietoa. Tiesin Eiran tietojen iskevän myöhemmin takaapäin. Joku kerta hän raahaisi meille ketunpoikasia Jätinkissankiveltä ja sanoisi, että kun Hellokin sai herran vuonna 2023 pitää kulkukoiraa niin hänkin saisi kettuja. Tai harakan. Tai jotain muuta. Onneksi Nelly ei näyttänyt huomaavan Eiraa.

    ”Selvä”, Nelly päätti. ”Te kaks”, hän jatkoi osoittaen vuoroin Helloa ja vuoroin Eiraa, ”soitatte Kulkuriin ja kysytte, ja jos ne ei halua sitä välttämättä sinne niin toimitatte sen joka tapauksessa pois täältä ennenku Mielikissä on kirppuja, ja laitatte Facebookkiin ilmotuksen että toi on Hellolla.”
    ”Miks MÄ, MÄ en oo tässä mitenkää muk–” Eira aloitti, mutta hiljeni kun Hello hyssytti. Hyssytys kuulosti kovasti siltä kuin joku olisi sihissyt: ”oo nyt hiljaa niin saat ES.”

    Nellylle alkoi tulla taas päänsärkyä. Hän hieroi siihen malliin ohimoitaan. Ja sanoi sen ääneen. Hän lähti hoippumaan kohti makuuhuonetta. Oskari puolestaan mutisi epämääräisiä hevosiin liittyviä sanoja ja lähti eteiseen. Katselin Eiran kanssa, kuinka Hello rapsutteli Lentävää — ei kun kulkukoiraa ja kuinka kulkukoira nauroi, mutta oikeasti kuulostelin, koska Oskari lähtisi ja sulkisi oven takanaan.

    ”Noni”, sanoin hiljaa kun ovi oli kolahtanut kiinni Oskarin jälkeen. ”Hello auta mua menemähän tallihin.”
    ”Miten ne ajattelikaa et ne sais pidettyä sut pois Jussin luota?” Hello huokaisi ja nousi samaan aikaan Lentävän Lalleron kanssa lattialta. ”Vaikka kyl mäki tietenki karkaisin talliin jos vaikka Skotille olis — paa nyt johonkin muualle se käsi äläkä koskettele mun tissejä!”
    ”Sulla ole tissiä.”
    ”Eira voisiks sä tulla samalla keikalla? Ottaisit Lallerosta pari kuvaa et voidaan laittaa sinne fasepuukkiin. Jerusalem tule! Mennään!””
    ”Fasepuukkiin!” Eira parahti.
    ”Hys! Jos Nelly nousee, se ei anna mun pitää Lalleroa sittenkään!”
    ”Sinet oo muutenkaa pitämäs mitään Lalleroa”, muistutin varmuuden vuoksi. ”Sen väki hakoo sen varmahan jo tänään, viimeestänsä huamenna. Tai sitten ne haluaa sen Kulkuriin.”
    Hello vain hymyili pikaisesti suupielestään ja suvaitsi lähteä taluttamaan minua ja riimunarun päässä lentävää Lalleroa ovea kohti.

    • #9415 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Vasta tätä lukiessani tajusin, että oon itsekin lentänyt lepikkoon satulasta irtokoiran takia. Paitsi että kaksi koiraa päästettiin tahallaan irti meitä kohti. Tapahtuma ärsyttää edelleen, ja vasta tätä toista osaa lukiessa huomasin senkin, ettei Eetu ole vihainen eikä syytä irtokoiraa tai sen omistajaa, joka on vielä toistaiseksi tuntematon. Olisi varsin inhimillistä tuohtua ja etsiä joku syntipukki, jota syyttää tapahtuneesta. Moni muu voisi pikkuisen hiiltyä siitä, että irtokoira aiheuttaa vaaratilanteen hevoselle ja ihmiselle, kun niin ei pitäisi päästä käymään. Eetun suhtautuminen on kiinnostava ja käytännöllinen: hän keskittyy nykyiseen ja tulevaan eikä jää vatvomaan sitä, mitä tapahtui.

      Toisaalta olihan koira itsekseen liikkeellä, eikä ainakaan sitä itseään voi siksikään syyttää. Omistajallekin on voinut käydä puhdas vahinko, mutta toisaalta alati vapaana kuljeksivat ja joka päivä karkailevat koirat ovat sitten asia erikseen, jos niille ei vain viitsitä tehdä kunnollista aitaa… No joka tapauksessa jännä nähdä, miten tässä seuraavaksi käy – päätyykö Eetu antamaan palautetta koiran oikealle omistajalle vai jääkö Lallero kenties Hellon koiraksi ja huolimattoman omistajan henkilöllisyys mysteeriksi? Hello ja Lallero sopisivat kyllä toisilleen varsin hyvin. Oikeastaan tuohan on niin Hellon koira kun voi olla!

    • #9416 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Voi soosaavat hopiavuorelaiset! Mistä vetoa, että kun Nelly mönkii takaisin ihmisten ilmoille koira on edelleen keittiössä, kukaan ei ole soittanut sinne löytöeläintarhalle eikä kukaan ole pannut FB:iin mitään ilmoitusta tai edes ottanut kuvia. Eetua kiinnostaa vain Jussi, Eiraa ei kiinnosta mikään tähän liittyvä ja Hello… No, ei sitäkään oikeastaan kiinnosta soittaa sinne tarhalle, koska pikku-Lallero joutuisi sitten lopuksi elämäänsä rääkättäväksi ahtaaseen häkkiin ainakin Hellon mielikuvissa, joten ihmekös sitten, jos asia pääsee vähän unohtumaan.
      Että joo, Lallerosta tulee joko Hellon koira tai sitten Hopiavuoren yhteiskoira, vahva veikkaus tämä myös.

  • #9426 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Pakkasta pakoon

    Kevättalvella kenttä vetää paljon ratsukkoja puoleensa, onhan kauan kadoksissa olleen auringon alla ihana ratsastaa pitkästä aikaa. Mutta aina ei edes sen lämpö riitä, kun pakkanen putoaa tasaiseen tahtiin ja peltoaukeiden kautta puskee hyytävä pohjoistuuli. Niinä päivinä maneesi houkuttelee yhden jos toisenkin seiniensä suojaan ratsastamaan.
    Onneksi sopu tilaa antaa, niin maneesiin mahtuu hyvin pyörimään niin vakavalla asenteella treenaavat kuin välipäivän köpöttelijät.

    Kuva hieman isompana

    edit: Keskimmäinen parivaljakko tuli hevosen osalta vähän turhan tummana, mutta tarkotus olisi esittää Tetristä ja Alexia xD

    • #9427 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Eikä! Ihana kuva, mutta kuka tuo keskimmäinen on karvanutturansa kera? Jussi? Ei voi, Jussilla pitäisi olla tähti. Kissi? Ai niin, tietysti Tetris, hyvä minä 😀
      Ja onpa Aave ja Sonjakin päässeet mukaan. Mä kehrään tämän takia loppuillan ja vähän huomisaamunakin.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 3 kuukautta sitten  Sonja T..
    • #9504 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No voi ny ievana miten ihana! Mä oon nyt tosi ihastunut sellaisiin kuviin, joissa tapahtuu vähän sitä sun tätä, niin kuin tässäkin tapahtuu. Ennen tykkäsin eniten pönötyskuvista, mutta niin kai se maku kehittyy. Kaikki vieläpä touhaa tässä jotain tosi omaan persoonaansa sopivaa! Vautsi!

  • #9452 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    En tiedä haluavatko Marsh ja Niklas asian vielä leviävän Hopiavuoreen laajemmalti, mutta kun otin kuitenkin vähän taas vapauksia, kun kerran Nellylle on kerrottu, niin sieltä se sitten valuu eteenpäin. Sonja osaa tarvittaessa pitää suunsa kiinni salaisuuksista.

    Mannapuuroa ja mansikkaa
    Nelly seisoi hellan ääressä sekoittamassa riisipuurokattilaa. En ihan tiedä että miksi hän riisipuuroa keitti, mutta no, kai sitä voi syödä muulloinkin kuin vain jouluna. Tämä oli kuulemma vegaaninen versio ja keitetty maidon sijasta kookosmaitoon. Joku oli ostanut isomman satsin kookosmaitotölkkejä, kun olivat olleet tyrkyssä Otsonmäen K-kaupassa. En ollut koskaan maistanut kookosmaito-riisipuuroa, mutta se kuulosti kyllä hyvältä.

    Nellyn puhelin piippasi. Lopettamatta kattilansa hämmentämistä Nelly kaivoi puhelimen taskustaan. Sitten hänen kasvoilleen levisi niin leveä ja iloinen hymy, että nyt oli pakko olla jotakin todella mieluisia uutisia. En osannut edes arvata, mitä moiset voisivat olla.

    — Hei, tuutko vähäksi aikaa sekoittamaan tätä? Mun on ihan pakko vastata tähän viestiin nyt.
    — Ookei, sanoin ja nousin pöydän äärestä.

    — Jotain tosi hyviä uutisia? kysyin uteliaana.
    — No niinkin vois sanoa! En tiedä haluaako Niklas ja Marsh tätä vielä isommin jakoon, niin että älä nyt levittele tätä vielä kaikille, mutta ne on menneet kihloihin.
    — Eikä? Ihan totta?

    Hymyilin vähintään yhtä leveästi kuin Nelly äsken, sillä tämä oli todella mahtava juttu. Marsh ja Niklas olivat kauan pitäneet kynttiläänsä vakan alla ja enemmän tai vähemmän esittäneet olevansa ”kämppiksiä”, mutta nyt näemmä aikoivat virallistaa suhteensa. Se oli todella hieno juttu, minusta ainakin.

    Nelly sai viestinsä kirjoitetuksi ja palasi kauhan varteen.
    — Katotaan saadaanko kesähäät, hän sanoi. — Kysyin jo, mutta Marsh ei ole vielä vastannut.
    — Sillä voi olla puhelin täynnä muitakin onnittelijoita ja kyselijöitä. Mutta kesähäät olisi kyllä mahtava juttu. Toivottavasti saadaan koko talliporukka kutsut.
    — No todellakin saavat luvan kutsua meidät kaikki! Mitenköhän mahtaa olla kun on miespari… Ei varmaan kirkkohäitä, ehkä. En tiedä.
    — Niin, voi olla ettei kirkko vieläkään suostu vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. En ole seurannut viimeisimpiä käänteitä. Vai oliko niin, että pappeja ei voida velvoittaa siihen, että omantuntonsa mukaan tai jotain. Tää Otsonmäen kirkkoherra on kyllä semmoinen konservatiiviänkyrä, että sitä on turha pyytää.
    — Niinpähän tuo taitaa olla, Nelly myönsi kerkeästi. — Enkä mä tiedä, jos Marsh on ortodoksi. Että voi olla maistraattivihkiminen sitten. Ei kyllä vissiin saada sitten hääjuhlia, hän jatkoi vähän synkeän kuuloisena.
    — Ei se siviilivihkiminen juhlien pitoa estä. Jotkut niistä tuomareista, tai mitä lie viskaaleja ne nyt on, voivat tulla juhlapaikalle viikonloppuna, ettei se ole välttämättä sidottu maistraattiin ja sen aukioloaikoihin. Tai sit vihitään maistraatissa etukäteen ja pidetään juhlat jälkikäteen. Niin me tehtiin.

    — Miten niin… ei kun niin kun sä olet ollut naimisissa. Sori, mä unohdan tän aina. Mä aattelin jo, että missä välissä sä muka Harrin kanssa olit vihille ehtinyt ja että miksette olleet kertoneet mitään. Niin teidät vihittiin maistraatissa sen sun entisen miehen kanssa ja juhlitte jälkikäteen?
    — No joo, tosin ei ne juhlat mitkään hääjuhlat silleen olleet. Kutsuttiin molempien vanhemmat ja sit Jarnon sisarukset perheineen meille syömään, että hyvin epämuodolliset. Ei ollut valkoista prinsessakolttua eikä mitään. Mutta olisi voinut olla jos olisi haluttu.

    Sain kertoa Nellylle juurta jaksain meidän häistä. Ei niissä sinänsä paljon kerrottavaa ollut. Minulla oli ollut niitä varten vain kolme vaatimusta: avioehto viimeisen päälle kuntoon, sormus pitää olla ja kukkakimppu. Ne myös sain. Muuten sitten menimme kahdestaan arkipäivänä maistraattiin, Jarno pikkutakissa ja suorissa housuissa, kravatti kaulassa ja minulla oli tumma jakkupuku eli ihan normaali business casual. Vihkimisen jälkeen menimme baariin juomaan lasilliset kuohuvaa ja illaksi oli varattu illallispöytä meille ja muutamille ystäville.

    Ajatella, että näistä häistäkään ei ollut vielä edes kymmentä vuotta vaikka tuntui siltä, että se oli tapahtunut vähintää kaksi ikuisuutta sitten! Sitä pystyi miettimään ilman palantunnetta kurkussa ja silmäluomien takana piileskeleviä kyyneliä. Huolimatta vaatimattomista puitteista ja siitä ajatuksesta, ettei se yksi paperi kauheasti arkielämää muuta, se oli silti yksi onnellisimpia muistoja.

    Illalla kotona asiaa miettiessäni tunsin itseni yksinäiseksi, jopa katkeraksi. Kaikki muut löytävät sen oikeansa ja menevät kihloihin ja aikanaan naimisiin, minä vain en. Tai siis: löysin sen oikean (okei: en sinänsä usko mihinkään ”siihen oikeaan” vaan ennemminkin vähiten väärään), joka sitten kuoli. Löysin toisenkin ja sen tyrin ihan itse. Kävi taas mielessä, että mitä jos se Harri… kuitenkin… Jos ei tunnustaisi?

    • #9453 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      1. Alussa on ihan tunnelma. Puuro kiehuu tuvassa ja saadaan iloisia uutisia.

      2. Noniin, kaikki ovat nyt järkkäämässä hääjuhlia parin puolesta, heh. Tähän on varmasti jokaisella oma mielipiteensä, miten hääparin tulisi asia järjestää – odottakaas vain, kun muu talliporukka kuulee. 😀 Siellä on 6 kaasoa ja 5 bestmäniä saman tien rivissä antamassa valistuneita neuvoja, vaikka tyyliin kukaan niistä ei ole edes naimisissa… :DD

      3. No sitten tulee Sonjan haikeat muistot. Varmana kuristaa kurkusta ja mahasta vieläkin joka kerta, enkä ihmettele. Voi olla, että sitten häävieraana ollessakin nousee pala vastaavia muistoja pintaan ja tulee vähän ulkopuolinen olo hetkeksi, voisin kuvitella. Tämä osa Sonjan menneisyyttä näyttää meille sellaisen pehmeämmän ja haavoittuvaisemman puolen hahmosta – toisaalta ehkä juuri tämän takia hän on nykyään päällisin puolin niin vahva ja itsenäinen tyyppi. Viimeisenä jäin miettimään sitä, olisiko tällä traagisella menneisyydellä osansa siinä, miksi Sonjan miesseikkailut ovat sellaisia kuin ovat: vaikea sitoutua ja mikään ei ole kyllin hyvä, koska entinen oli niin täydellinen etenkin ajan kullattua muistot. Miten sitä uskaltaisikaan keneenkään sitoutua ja luottaa kunnolla, kun aviomieskin haihtui pois? Lopussa Harri nousee esiin vaihtoehtona yksinäisyydelle, mutta ei kai nyt pelkästään yksinäisyyden pakenemiseksi kannata sitoa itseään toiseen ihmiseen, vaan sen ihmisen takia? Tämä on pintaa syvemmältä yhä kiinnostavampi kuvio – onko Sonjan kaipuuajatuksissa oikeasti kyse Harrista ihmisenä, vai siitä, että se on parempi kuin yksinäisyys tai moni muu sulhasehdokas? Pitääkö oikeasti valita vähiten väärä, vai voisiko joku kuitenkin olla Sonjalle oikea?

    • #9454 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Se on Marshallin laskelmoima riski että sana ehtii levitä ennen kuin ovat päässeet edes kotia, joten Nellyn saama tiedon jyvä on vapaassa käytössä 😀 Ja tykkäsin mahottomasti kun ja miten otitki sen käyttöön!

      Kaikkein eniten ehkä tykkäsin siitä, kuinka siitä samalla aukeni tällänen tilaisuus katsoa hieman Sonjan menneisyyteen, muistoja omasta naimisiin menosta Jarnon kanssa. Samalla myös yhdyn Ilonan tuumaukseen, että olisko sillä ikävällä lopulla jotaki tekemistä Sonjan nykyisiin miesseikkailuihin. Jos on, niin osaako Sonja yhdistää asiat mielessään vai löytääkö yhdistelyapua jostain?
      Harrikin pulpahtaa taas vähän esiin, mikä laittaa mun sisäisen Ulla Taalasmaan odottamaan ja kyttäämään että syntyykö pienestä viittauksesta jotain isompaakin kuviota.

    • #9506 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mun mielestä on jotenkin kierolla tavalla ihanaa olla näin sekaisin ja eksyksissä omissa mietteissään kuin Sonjan kanssa tässä tarinassa olen. Mä olen ennenkin avannut sitä, että petollisuus ja uskottomuus (oli sitten parisuhde tai ihan vain kavereita) on mun maailmassani synneistä suurimmat. En tosiaankaan tee oikeassa elämässä yhtään mitään sellaisilla ihmisillä, joihin en voi luottaa. Se mustavalkoinen ajatusmaailma saa mut karsastamaan Sonjan tekoja ja näitä lopun ajatuksia. Samalla kuitenkin kun käsitellään Sonjan surua, samastun siihen, koska se on tosi saman tuntuista kuin mun oma tapani surra. Se saa mut tuntemaan paitsi sääliä, myös jotain ihmeellisen syvää ymmärrystä ja sympatiaa. Siinä vaiheessa menen sekaisin ajatuksissani etenkin nyt tällä kertaa, kun molempia asioita käsiteltiin samassa tarinassa. Olenko mä nyt oikeasti tässä vähän niin kuin sitä mieltä, että Sonja saa tehdä mitä lystää, koska sillä on ollut rankkaa? No ei nyt siis mitä lystää, mutta että onko Sonjan suru mun mielestä nyt muka jokin lieventävä asianhaara? Ja miksi mä samalla koen, että mun oma menneisyyteni ei lievennä yhtään mitään, mitä mä teen nyt? Olen tosi sekaisin ja ristiriitaisissa tunnelmissa, ja se on tosi ihanan virkistävää. On ihanaa pohtia omaa mustavalkoista maailmaa tarinoista saadun ponnahduslaudan avulla.

      Ihanaa on myös alun kodikas, lämmin realismi. <3 Hopiavuoren keittiö on yhä mun lempipaikkoja koko maailmassa: sekä oikeassa että keksityssä.

  • #9457 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Uskollinen ystävä

    Maaliskuinen kevätaurinko puski sisään tuvan ikkunasta. Uskollinen ystävä -teepaketti lepäsi pöydällä siinä kohdassa, mihin olin laskenut sen tullessani kaupan kautta tallille. Tai siis Hopiavuoren isännän kotitalon pöydän ääreen, jos tarkkoja ollaan. En ollut vielä käynyt tallissa tänään.

    Toinen uskollinen ystävä lepäsi jaloissani lattialla. Onni arvosti mukavuutta ja pehmeitä makuupaikkoja, mutta valitsi silti nojata päätään jalkaterääni ja maata lattialla. Vastavuoroisesti minä roikotin toista jalkaani viileällä lattialla ystäväni tyynynä, ja vain vasemman alaraajani olin koukistanut penkille turvaan vanhan talon vedolta.

    Tarhoissa ulkoilevat hevoset paistattelivat auringossa, vaikka ulkoilman lämpötila oli olevinaan vielä täpärästi pakkasen puolella. Talvi yritti takertua tiukasti kiinni maahan, mutta kevät raivasi sitä tieltään kaikella hitaudella ja hartaudella. Kiire sillä ei näyttänyt olevan, mutta minua se ei haitannut. Pidin talvesta. Oikeastaan juuri kevättalven aurinkoiset päivät olivat siinä kaikista parasta, ja minun puolestani se vaihe sai viipyä luonamme niin pitkään kuin vain suinkin viihtyi.

    ”Ootko sä yksin täällä?” kysyi Sonja saapuessaan sisään.
    Se käveli pehmeästi ja äänettömästi niin kuin kissa.
    ”Hm? Joo, e-ei täällä ollu muita, kun tulin”, vastasin havahtuen talvihorroksestani.

    Tarrasin vaistomaisesti tiukemmin lämpimään teemukiini niin kuin olisin tarvinnut jonkin selityksen sille, miksi istuin yksin talossa, jossa en asunut. Ajatella – vaikka olin täällä kaiket päivät – olin ollut jo viime kesästä asti, ja uusi sellainen teki jo tuloaan. Silti yksin tuvassa oleminen tuntui yhä oudolta – kai sellaiseen tuli tilaisuus niin harvoin, ettei siihen koskaan tottunut.

    Sonja ei näyttänyt huomaavan mitään epäilyttävää käytöksessäni. Se käveli vakain askelin vedenkeittimelle ja kokeili varovasti, oliko se vielä lämmin. Sitten se valitsi mukin kaapista ja kääntyi saapuakseen pöydän ääreen valitsemaan teepussia. Uskollinen ystävä -paketissa oli vain yhtä ja samaa hedelmäistä makua, joten kauaa ei tarvinnut valikoida.

    Sonjalla oli outo virne naamallaan. Tai ei virne oikeastaan, mutta sellainen pieni… hymy? Se ei yleensä hymyillyt sillä tavalla itsekseen, vaan näytti tavallisesti enemmänkin mietteliäältä, jos nyt ei vakavalta. Hymyili vain kohteliaasti kohdattaessa. Nyt tuntui siltä kuin se olisi tiennyt jotain todella mehukasta, mitä minä en tiennyt. Mitä ihmettä se saattoi olla? Liikkuiko tallilla jokin juoru, josta en ollut kuullut? Miten se oli mahdollista, kun olin ensinnäkin Alexin kaveri ja toisekseen luuhasin täällä kaiket päivät?

    ”Mikäs… Onks jotain…?” yritin kysyä, mutta tiedättehän te, miten siinä yleensä käy, kun minä yritän keskustella ihmisten kanssa.
    ”No joo, nyt kun kysyit…” Sonja vastasi ja kiepautti itsensä yllättävän nopeasti pöydän ääreen.
    ”No? No?!” innostuin ja nojauduin lähemmäs pöydän yli puristaen teemukia molemmilla käsilläni niin, että sen kyljessä komeilevan Polle-paran silmät näyttivät pullistuvan ulos päästä.
    ”No mä en nyt sitten tiedä, saako tästä kertoa, mutta… No jos et vielä muille…”
    ”Joo en, en tietenkään kerro”, kiiruhdin vakuuttamaan muistaen varsin kirkkaasti, miten mulle viimeksi kävi, kun lupasin Alexille etten kertoisi jotakin asiaa eteenpäin.

    ”No, ei kai tämä mikään salaisuuskaan ole”, Sonja sanoi mietteliäänä ja kuulosteli vielä hetken hiljaista taloa varmuuden vuoksi. ”Marshall ja Niklas on menneet kihloihin”, se sitten sanoi vilpittömän iloisen kuuloisena. Hymy ulottui silmiin.

    Oli siinä ehkä jotain selittämätöntä haikeuttakin seassa. Vaiko sittenkin vain liikutusta?

    ”Ai on?!” kirahdin. ”No ihanaa! Ihan mahtavaa! Siellä kisamatkallako?”
    ”Siellä, niin. En tiedä sen tarkemmin yksityiskohtia, Nelly vaan kertoi ja myöhemmin sain Marshallilta tän viestin”, Sonja selitti pyyhkäisten kännykkänsä näytön auki kuin valmiina todistamaan tietonsa oikeiksi.
    ”Aaah, häät! Ihanaa, kun tulee iloisia uutisia”, myhäilin, mutta rentoutin sitten Pollea puristavia sormiani hieman.

    Pienen hetken mietin hiljaisuuden vallitessa, oliko reaktioni ollut liian innokas. Olinko hihkaissut liian kovaa jonkin sanan? Reagoinut liikaa, ollut liian kiinnostunut toisten asioista? Eihän se minulle kuulunut…

    ”Niin on. Tässä on ollut niin… kaikkea”, Sonja sanoi, ja tiesin tasan, mitä se tarkoitti.
    Tai niin ainakin luulin.

    Se tarkoitti koko tätä kulunutta talvea. Kaikkea synkkää, ikävää ja lopullista, joka siihen oli liittynyt.

    Mutta nyt se talvi oli tulossa omaan loppuunsa. Tulisi kevät.

    Ehkä se saisi sittenkin tulla niin pian kuin suinkin. Olkoon tämä talvi takana. Tulkoon uusi alku.

    • #9462 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      No niin, niin ne alkaa suuret uutiset levitä! Enkä muista nyt ihan tarkkaan että onko tämä eka kerta kun olet ainakaan suuremmin tarttunut Sonjan hahmoon, mutta hyvin olet osannut kirjoittaa. Sonja voi olla vähän vaikea kirjoitettava, äkkiä katsoen hiljainen tarkkailija, mutta kyllä sekin osaa puhua ja ainakin näytellä sosiaalista, kun tarve vaatii.

    • #9463 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Ai vitsit kuin samaistun Ilonan loppupäässä tulleeseen mietintään. Reagoinko liian innokkaasti, hihkasinko liian kovaa, reagoinko ylipäätään liikaa ja ties mitä muuta.
      Samalla tykkäsin jotenki tosi paljo siitä, miten tekstin alkupäässä talvi on kiva, ja kevättalvi etenki saisi olla ja pysyä pitkään. Mutta lopulta talven jääminen taakse olisikin ihan hyvä, että tulisi kevät, ja saataisiin uusi alku. Hopiavuoressa vuoden vaihteen aika oli varmasti vähän kaikkien mielestä turhan tapahtumarikas, eikä hyvässä mielessä.

    • #9510 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Parasta on alun kotoisuus. Kuulette tätä kyllästymiseen asti, mutta Hopiavuoren keittiö on se mun happy place, johon matkustan, kun on tarvetta. Minustakin on outoa lukea se kuvattuna tyhjäksi, kun yleensä siellä on vaikka keitä.

      Tykkään tokaeniten siitä, että tässä jaksetaan taas levittää juorua. 😀 Ihmiset reagoi näihin hyviin uutisiin eri tavoin, vaikka Ilonan reaktiota osasin odottaakin. Mitä useampi tietää, sitä useampi vielä saa tietää, ja sitä enemmän reaktioita saan lukea. Ylipäätään fiktiivinen juoruilu on myös ihana tapa osoittaa kiinnostusta toisten juttuihin. Nämä uutiset ovat isoja ja poka notta niitä on odotettu kauan ja hartaasti!

      Kolmanneksi nostaisin esiin kielen kuvallisuuden. Paras kielikuva on se, kun talvi yrittää takertua kiinni, mutta muutenkin tykkään tämän kohdan personifikaatioista. Kuvallisuus ei ole liian alleviivattua, vaan huolellisesti tehdyn tuntuista!

  • #9471 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Kakkukahvit
    19.3. iltapäivänä

    Maaliskuun alku oli tuntunut melkoiselta myllytykseltä kun kalenteri oli ollut ratkeamis pisteessä ensimmäiset viikot. Olin harvinaisen varma siitä, että tiesin miltä tiskirätistä tuntui kun se oli rutistettu kuivaksi ennen ripustamista. Tuvan hälinä kuulosti siltä kuin kaikki tapahtui seinän toisella puolella, hieman vaimealta ja puuroutuneelta massalta jonka seasta kuului satunnaisia korkeamman sävyn hihkaisuja. Tunnelma itsessään oli korkealla. Olimme hetki sitten selvinneet takaisin Hopiavuoreen Storywoodsin Minicupin viimeisestä osakilpailusta, eikä kotiin oltu tarvittua lähteä ilman tuliaisia. Saati kakkua, mikä oli kurvattu hakemaan kaupasta ennen tallille ajamista. Pari ruusuketta päivän suorituksista sekä yksi luokkavoitto loppu rankingissa antoi aihetta pieneen juhlaan.
    Heiluttelin laiskasti Stanimirin kolmosruusukkeen toista nauhaa sormenpäälläni ja tuijotin Polle-mukin sisällä hiljalleen jääähtyvän kahvin pintaa.

    “Hei, maa kutsuu.”
    Jonkun hienoinen äänen korotus kaappasi huomioni, samalla kun vieressä istuva Niklas potkaisi jalkaani pöydän alla.
    “Au–.. Mitä?”
    “Vastaa ku kysytään, en mä yksinäni pysty vastauksia antaa”, Niklas puhahti muka toruvaan sävyyn. Suupielien virne tosin paljasti tuon todellisen mielialan.
    “Päivämäärä, kuukausi, jotain! Kai me saadaan kesähäät?” Nelly tivasi.
    “No siis..”, yritin parhaani mukaan palauttaa automatkan keskusteluja aiheesta mieleeni, “.. Niklas oikeastaan päättää ajankohdan, mutta pitkältihän se riippuu siitä miten löydämme sopivan paikan.”
    Niklas pyyhkäisi otsahiuksiaan diivamaisin elkein “Tai siis, jos me löydetään paikka mitä täyttää mun kaikki kriteerit.”
    “Millainen sen paikan pitäisi olla? Ja onko miten väliä missä? Mulla on paljon tuttuja niin voin kyllä tiedustella”, Sonja kommentoi, lämmitellen sormiaan teemukin kylkiä vasten.
    Nelly nyökytteli toisen sanojen mukana.
    “Iso ja halapa, näillä tuloilla ei paljo hienoja maksella.”
    “…Niklas.. Vanhempani huolehtivat kustannuksista.”
    “Hä? Hoitaa vai?”
    “Olit paikalla kun he sanoivat siitä”, naurahdin hieman.
    “..Ei perkele.. Mä saan sitteki Rinsessahäät!” toinen henkäisi terävästi ja melkein kumosi oman teemukin nurin.

    Toinen maalaili tohinalla mielikuvia valtavista kartanon pihoista, notkuvista pitopöydistä ja prameista koristeista. Minkä myötä useampikin pöydän ääressä intoutui heittämään ehdotuksia kun aihe muuttui värien ja teemojen miettimiseen.
    Oli myönnettävä, että tuntui jokseenkin oudolta keskustella omista häistä muiden kanssa tuvassa. Eii kuitenkaan tarvinnut mahdottoman montaa vuotta mennä taaksepäin kun varsin surkeasti teeskentelimme, tai minä teeskentelin, että olimme ihan vain kämppäkavereita.
    Hymyilin kahvikupin reunaa vasten, siirtäen toista kättäni sen verran jotta saatoin tarttua Niklaksen kädestä kiinni. Nuoremman miehen huomio oli ehkä hyvin tiukasti ilmassa lentelevässä keskustelussa, mutta sormet hakeutuivat hyvin nopeasti omieni lomaan.

    • #9472 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Voi! Marshallin vanhemmat ovat ihania kun lupautuvat maksamaan häät. Että saavat ihan oikeat ”rinsessahäät”. Minua kyllä vähän pelottaa tuo Niklas, koska se nyt olisi sellainen tyyppi, jolla ne häät ja häähumu ja kaikki järjestelyt menevät kyllä helposti överiksi. Jaksaako Marsh toppuutella ja neuvotella? Vai näkeekö sitä tarpeelliseksi, antaako mennä Niklaksen mukaan? Vai kenties itsekin innostuu ainakin vähän salaa siitä häähumusta?

    • #9511 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      JES HALLELUJA! Niklas ei tuota pettymystä!! Nyt kun se saa käyttää rahaa kunnolla ja kun sillä on vielä selitettävissä oleva syy rahan olemassaololle, niin odotan jotain niin niklasmaista kuin olla ja saattaa. Tämä on nyt sellainen operaatio, että jos poijjat menevät Suomen puolella naimisiin, niin tästä saa revittyä yhden tai kahden miljoonan tarinan verran juttuja. Mutta tällä hetkellä mä ihan oikeasti odotan eniten sitä, että
      a) mitä suureellista ja fyrryistä se Nikke keksii ja
      b) meneekö sen mielenterveys suunnitellessa vai nauttiiko se vaan. :DD

  • #9478 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Häitä, varsoja ja kisoja
    En ole kyllä varma onko Veera haettu vielä takaisin kotiin tai onko Ilona löytänyt jo kyydin mutta….

    “Airottako te pittää ne teirän juhlat miten lapsille avoomina?” Janna uteli Paahtiksen selän yli.
    “Mukelot on tervetullu, etenki Elli”, Niklas kommentoi sukkelasti samalla kun hapuili satulavyötä Barnum mahan alta.
    “mmhm. Sinne tulee muutama muukin lapsi, nuorin taitaa täyttää nyt.. Kolme vuotta.”
    “Kuin isot teirän juhulista muute on tulosa? Tai että kuin monta vierasta te ootta kuttumasa.”
    “Öää.. jjaa-a, en kyllä tiiä. Tai siis, en tiiä että miten määritellään minkä kokoset pippalot on keskikokoset tai isot. Mä en oo ollu ko pareisa, eikä niisä oo misään ollu ihan älyttömästi porukkaa.”
    “Moon ollu muutamisa. Non tainnu kaikki olla ehkä jotaaki keskikokoosia.”
    “Minä olen ollut.. No, useammissakin, mutta en osaa sanoa että onko ne olleet–”
    “Pienet häät ois max viiskytä päätä, keskikokoset välillä viiskytä ja sataviiskytä ja siitä isommat on sitte isoja häitä. Tai näin ainaki tää yks paikka sanoo”, Niklas kommentoi katse kännykän näyttöön liimattuna.
    “No tuon määritelmän mukaan olen ollu keskikokoisissa ja isoissa.”

    Ei mennyt kauaa kun seurue oli valmis päivän maastolenkille. Viime aikoina vähän isomman porukan lenkit olivat olleet yleisempiä, ja tänäänkin lähtövalmiina oli meidän kolmen lisäksi myös Ilona Veeran kanssa ja Minja Liljan kanssa. Kaksikolla kuulosti olevan hyvin tiivis keskustelu menossa varsoihin liittyen.
    Keskustelut jatkuivat omalla painollaan, pysyen välillä kahdessa eri leirissä kuin yhdistyen välillä yhdeksi yhtenäiseksi keskusteluksikin. Jossain vaiheessa juttu kääntyi kisojen kautta Storywoodsiin, Veeran astutukseen ja varsatoiveisiin ja takaisin kisoihin kun Minja kertoi hieman naurahtaen hänen ja Ilonan kohtaamisesta Trevorin kanssa.

    “Raven Crossing?” varmistin että olin kuullut oikein.
    “Joo, ne on vähän uudemmat kilpailut Latviassa yhdellä tallilla. Niillä on ihan latviankielinenkin nimi, mutta omistajat on suomalaisia niin se kulkee myös nimellä Korpinkulku”, Ilona vastasi hieman jännittyneen näköinen hymy kasvoillaan.
    “Kyllä kyllä, tuttu talli näin nimen puolesta. Nuorempi veljeni on ollut siellä töissä jo jonkin aikaa.”
    “..Aaa, joo”, naisen katse näytti harhailevan hetken käsissä ja Veeran harjassa.
    “Niin menetkö itse niihin kisoihin?”
    “hmh? Mitä?”
    “Oletko itse lähdössä sinne, Raven Crossingiin?”
    “No.. Joo. Ilmottauduin Veeran kanssa 110cm esteille ja senioreiden vaativa B luokkaan. En vain ole vielä varma että millä menen sinne..”
    “Minä olen lähdössä Stanimirin kanssa sinne, niin kyytiin mahtuu”, heitin lähes heti kun toinen paljasti epävarmuutensa kisoihin matkaamisen suhteen, “Barnum jää tällä kertaa kotiin, niin tarvittaessa hevosten väliin voi jättää yhden paikan verran hajurakoakin.”

    • #9479 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Heh, joo, on Veera palannut, en vain ole ehtinyt kirjoittaa. 😀 Ja kyytiäkin olivat edelleen vailla – tätä vähän salaa toivoinkin kun tiesin Stanimirin menevän kanssa, mutten ollut ehtinyt tehdä mitään aloitetta tähän suuntaan. Kiitos kyytitarjouksesta, Ilona varmasti tarttuu tähän kiitollisena! Vielä kun ehtisi jotain rustailla itsekin aiheesta. 😀 Saa nähdä ehdinkö edes tuotoksia lähettää ajallaan…

      No mutta, ai että, hääsuunnitelmat jatkuvat täydellä teholla! Ja selvä kevään merkki taas kun porukassa maastoilu näyttää lisääntyneen hiljattain täälläkin. Ja vähänkö Ilonaa ujostuttaa lähteä pro-kilparatsastaja-Marshallin kanssa kisareissulle. :DDD Mutta lähtee se silti kun mä pakotan sen. 😀

    • #9512 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Yritin etsiä tästä tarinasta saumoja ja liimaa, mutta en löytänyt liimausjälkiä. Erotan, että tässä käsitellään ihan tosi montaa asiaa samaan aikaan. Käsitän, että kun itse teen niin, siitä tulee aina vähän omituinen ja rosoinen teksti. Yritin siis oppia jotain ja keksiä, miksi tämä pysyy kasassa ja omat ei, mutta enpä osannut liiaksi analysoida. Yksi tekijä kuitenkin on lyhyys ja tiukka pääkohdissa pysyminen. Tässä kuvataan ihan tosi lyhyt aika, eikä hahmojen ajatuksiakaan seurata kauas menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Kaikki jutut ovat tässä ja nyt, vaikka monta aihetta onkin ilmassa. Jotain muutakin täytyy olla, mutta tämä on niin taitavasti rakenneltu, etten löydä ihan yhtäkkiä muita keinoja.

      Ihan parasta, että Marshallilla on kisojenkin kautta nyt enemmän kosketusta tallilaisiin! Niklaksella nyt on ollutkin jo, mutta toki silläkin. Marshall toimii tätä nykyä mun mielestä tosi hyvin Niklaksen valmentajamaisena hahmona, kun niiden suhde on mun silmissä tasa-arvoisempi kuin ikinä. Arkimarshall maastoon lähdössä on suorastaan — en olisi uskonut pari vuotta sitten, että käyttäisin näitä sanoja Marshallista — hellyyttävä ja kotoisa. <3

  • #9482 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Uusia tulokkaita
    — Hee, kato sulla on uusi auto! Alex kiekaisi välittömästi, kun nousin autosta ja Alex sattui olemaan Ilonan ja Oskarin kanssa menossa juuri tupaa kohti.
    — Juu, piti päivittää, vastasin tyytyväisenä uuteen ostokseeni.

    Alex tuli näkymättömän kuminauhan vetämänä auton viereen silmät innostuksesta kiiluen.
    — Onko tämä nyt sitten mikä? Ihan uusiko?
    — Joo, ihan uusi. Mersun GLC kolmesatanen.
    — Onks diesel?
    — Ladattava hybridi ja bensakone.
    — Oookei, aivan. Vetoautoksi meinasit kuitenkin?
    — Tietysti, vetää sitten bensamoottorilla pääasiassa.
    — Paljon tässä on sähkömoottorin toimintasäde?
    — Vähän toistasataa kilsaa, riippuu tietysti vähän. Laskeskelin, että pystyn nää päivittäiset pikkuajot hoitamaan sähköllä hyvin pitkälle.

    Alex kyseli kaiken mahdollisen ja paljon sellaistakin, mihin en osannut edes vastata suoraan. Piti näyttää autoa oikein sisältäkin ja hyvä ettei koeajolle tarvinnut lähteä. Konepellin alta ei löytynyt mitään kiinnostavaa, koska suunnilleen kaikki oli peitetty muovikatteilla. Ei omistajalla ollut konepellin alla muuta tekoa kuin öljyn tarkistus ja tuulilasinpesunesteen lisäys. Huomasin miettiväni, että mitenköhän se oli, pitikö tässä tarkistaa edes öljyjä… Oskari oli saapastellut sisälle, mutta Ilona roikkui auton vieressä vähän eksyneen näköisenä.

    — Tyylikkään värinen se ainakin on, hänen kommenttinsa oli kun Alex oli saanut tarpeekseen ja lähdimme kaikki kävelemään talolle päin.
    — Niin minustakin. Ehkä vähän tylsä kyllä ja perinteinen, mutta eipä ollut kauheasti valinnanvaraa. Musta, valkoinen, punainen, pari sinisen sävyä ja sit kymmenen erisävyistä harmaata, naurahdin.
    — Tuo olisi varmaan hieno punaisenakin. Tai mustana. Tai miksei vaikka valkoisenakin.

    • #9487 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Tää oli kyllä metka teksti. Ensinnäkin Alexia on osattu kirjoittaa tosi hyvin ihan ensimmäisestä repliikistä lähtien. Toisekseen herättää ihailua lukea taitavasti kirjoitettua tekstiä aiheesta, josta ei itse tiedä mitään. Sitä suuremmalla syyllä uskoin ihan joka sanan, mitä tässä kerrottiin autoista. Tiedän oikeasti tasan sen, että autolla pääsee paikasta toiseen, ja että mun auto on kai hybridi – onko Sonjankin auto sellainen? En tiedä, ja nyt nolottaa että edes kysyin. Noh, Sonja ja Alex näköjään tietävät, ja heillä onkin tässä vähän yllättäen yksi yhdistävä tekijä! Ties mitä tästä vielä seuraa!

    • #9513 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Taas sitä mennään. 😀 Alex toimii tässä paremmin kuin mun kirjoittamissa pitkään aikaan. Tarina tuntuu niin tosi vaivattomalta luettavalta, että aivan kuin se olisi ollut vaivatonta kirjoitettavaa. Oikeasti sellaisia johtopäätöksiä ei voi tehdä, mutta tuleepa sellainen tunne joka tapauksessa. Ilona on siellä hyvänä kontrastina. Eihän se piittaa autoista, mutta Alex rakastaa, ja Sonja on ennenkin osoittanut tietynasteista kiinnostusta ja osaamista. Tämä on autoja tuntemattomasta n00bistakin helppolukuinen teksti!

  • #9499 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Hopiavuoren tupa oli yllättävän hiljainen saapuessamme sinne Ellin kanssa. Olimme lähteneet tallille sellaiseen aikaan, että Rasmus ei ollut päässyt mukaamme tallille, joten tämä reissu menisi ihan vain naisten kesken. Kello alkoi olemaan sen verran että kaikki alkaisivat varmaankin pian saapumaan tupaan, joten päätin ainakin yrittää laittaa kahvia tulemaan. En tiennyt miten tulisin tehtävässäni onnistumaan, mutta aseteltuani keittiön lattialle huovan sekä pari hoitolaukussa olevaa Ellin lelua, toivoin jotta tyttö viihtyisi paikallaan sen verran että saisin kahvin keittymään. Napauttaessani keitintä päälle kuulin kuinka tuvan ovi aukesi.

    ”Mullon sitte Elli täälä laattialla jos joku on tulos koiran kans!” huikkasin olkani ylitse kohti eteistä. Odotettuani jotta keitin korahtaisi merkiten sitä, että kaikki olisi kunnossa ja kahvi alkaisi pian keittymään. Kahvinkeittimen pulputtaessa yritin laskea montako kahvikuppia minun täytyisi nostaa valmiiksi, jotta jokaiselle olisi oma kuppinsa valmiina, sillä epäilin että kaikki haluaisivat kahvia tai teetä mahdollisimman nopeasti päästyään tupaan. Kääntyessäni ympäri katseeni hakeutui lattialle leivttämääni huopaa, jonka päällä odotin tyttäreni näkevän. Kuitenkin huopa oli tyhjä Ellille antamiani leluja lukuunottamatta.

    Vaikka tiesin että tyttö ei voisi olla kaukana, sydämeni jätti silti muutaman lyönnin välistä ja kaikenlaiset kauhuskenaariot täyttivät mieleni. Kuppien etsintä sai jäädä sillä prioriteettini siirtyivät samalla sekunnilla siihen, että löytäisin tyttäreni. Aloitettuani etsinnän keittiöstä en kuitenkaan löytänyt tyttöä mistään. En uskonut, että kukaan olisi päässyt sisälle niin hiljaa että en olisi kuullut tuon tulemista ja kerennyt viemään tyttöä vain vajaan parin minuutin sisällä. Eteisessä Elli ei todennäköisesti ollut, sillä tyttö olisi kuitenkin varmasti tuotu sieltä mukanaan tai joku olisi ihmetellyt miksi tyttö olisi yksin eteisessä. Siirsin Ellin etsinnän ruokailuhuoneeseen, josta en kuitenkaan löytänyt tyttöä, joten jatkoin olohuoneeseen.

    ”ELLI!” huudahdin nähdessäni tytön istumassa olohuoneen lattialla hevoslehti käsissään. Tyttö katsoi päälleni hieman hämmentyneenä, ennen kuin tuo vain alkoi kikattamaan ja näytti siltä, että tuolla oli todella hauskaa. Kävelin tytön luokse ennen kuin kyykistyin Ellin eteen ja tartuin tyttöä kädestä, jotta saatoin alkaa irrottamaan tytön pieniä sormia lehden ympäriltä. Tyttö ei ollut ihan samaa mieltä siitä, jotta kieltäisin tuolta omasta mielestään hauskan leikkinsä, minkä tuo toikin esiin itkulla. Lopulta lehti oli vapautettu tytön otteesta ja Ellin ollessa sylissäni yritin siivota lapsen aiheuttamaa sotkua parhaani mukaan ennen kuin suuntasimme keittiöön, josta kuului jo puheensorinaa.

    ”Kattoosko joku tätä hetke? Minen viitti jättää sitä eres sekunniksi yksin, ku se karkas jo kerra” pyysin samalla kun laskin tytön uudelleen huovalle ja vasta sitten huomasin, että Eetukin oli keittiössä. ”Minoon Eetu pahoollani mutta Elli pisti vähä uutehe uskoho yhtä hevosleheristä joita tuanne olohuaneen sohovapöyrän alle on kertyny. Ei se onneksi siitä palaa saanu irti mutta se o vähä rutus. Minä voin kyllä tuara uuren tilalle, ku käyn seuraavaksi kaupas.”
    ”Älä siitä hualehri, minen eres oo ihan varama että mistä ne kaikki on sinne päätyny.”
    ”No joo mutta ei silti kyllä tämän tarvittis teherä pahojaan. Ny ku Elli on päässy liikkeelle nii minen eres välillä tajua, että mitenkä nopia se osaa olla ja mua vähä kyllä pelottaa, että millaane viikari tästä tulookaan ku se varmaha kävelöö ennen ku on vuaren…”
    Varmistuttuani siitä, että tyttö oli kiinnostunut leluistaan, suuntasin olohuoneeseen siivoamaan loppuun Ellin aiheuttaman sotkun. Lopulta tytön aiheuttamat sotkut olivat selvitettynä ja saatoin siirtyä takaisin keittiöön muiden seuraan. Elli oli nostettu syliin, joten tyttö olisi ainakin toistaiseksi poissa pahanteosta ja saatoin kaataa itsellenikin kupillisen kahvia ja kuunnella käynnissä olevaa keskustelua ennen kuin pääsisin siitä sen verran kartalle, jotta osaisin antaa omia kommenttejani.

    • #9501 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      ”Tyttö ei ollut ihan samaa mieltä siitä, jotta kieltäisin tuolta omasta mielestään hauskan leikkinsä, minkä tuo toikin esiin itkulla.” TÄMÄ kertoo ihan hirveästi siitä, miten hyvä äiti Janna on. Lapsi tuo tunteensa ja kokemuksensa tilanteesta esiin reaktiollaan, joka sattuu tässä tilanteessa olemaan itkeminen – varsin luonnollista. Kuinka moni olisi voinut ajatella, sanoa tai kirjoittaa yksinkertaisesti, että lapsi vain kiukuttelee? Ihan samalla tavoin kuin eläintenkin kanssa moni toteaa hevosen tai koiran vain perseilevän tahallaan ajattelematta tilannetta eläimen / lapsen näkökulmasta: lasta tai eläintä voi sattua tai harmittaa syystä tai toisesta, ja se esiin tuotu tunne on aivan aito. Eivät ne osaa tahallaan huvikseen kiukutella tai vetää aikuista ihmistä nenästä. Ei ainakaan vielä tuon ikäinen ihmislapsi osaa, ehkä myöhemmin sitten. Ihanan tietoisesti kirjoitettu ja herättää paljon pohdintaa!

      No mutta, nyt se sitten tosiaan lähtee liikkeelle. Varokaa vaan kaikki koirat, kivet ja männynkävyt. :DD Siinä onkin Jannalla kaitsemista sitten, kun kaikkea pitää kokeilla. Niinhän ne lapset oppii ja kehittyy, niin ihmiset kuin eläimetkin: kokeilemalla asioita kaikilla aisteillaan. Uskoisin, että tästä seuraavasta vaiheesta tulee hauska ja samalla hyvin opettavainen.

    • #9515 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nyt se Elli alkaa sitten olla siinä ihan parhaassa iässä, että se touhaa ja leikkii. 😀 Vaikka ajatus omista lapsista on aina kammottanut mua, niin muiden lapset on tässä vaiheessa ihania. Niiden kanssa voi jo leikkiä ja toimittaa ja ne käsittävät asioita. Sitten kun ne alkavat huutaa tai kakkivat pöksyynsä, ne onkin kätevä ojentaa vanhemmilleen: saan siis parhaat palat päältä. :DD Virtuaalimuksutkin on hauskoja seurattavia, varsinkin kun Elliä on päässyt seuraamaan jo Jannan ollessa raskaana! Osaat myös kirjoittaa pienestä lapsesta tosi uskottavasti — ja mielenkiintoisesti, vaikka kyseessä on ihan arkinen seikkailu! Arki tietenkin myös on mun mielestä parasta kuvattavaa.

  • #9500 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Paska juttu

    ”Hello! Sun puhelin soi!” karjuin sohvalta vessan suuntaan, sillä sinne se Hello oli kadonnut.
    ”Kuka se on!” kuului vaimea huuto takaisin.
    ”Emmä tiiä! Pelkkä numero!”
    ”Tä?”
    ”PELKKÄ NUMERO, saakelin kuuro…”
    ”Vastasiima!” Hello mokelsi vessasta.
    ”TÄ?”
    ”VASTAA SIIHEN! MÄ OON PASKALLA.”
    ”Kiitos tiedosta!” huikkasin ja ajattelin, että hyi jeesus. Piti rykäistä ennen kuin vastasin.
    ”VASTAA SIT ASIALLISESTI!” vessasta kuului vielä.
    En siis vastannutkaan ”Tanelinlammen Nakusauna”, niin kuin olin ajatellut, vaan ”Herra Helemias Ilveksen puhelimessa Alex.”

    Soittaja henkäisi linjalla ennen kuin alkoi puhua.
    ”Onko Hello paikalla?” naisen ääni kysyi kovin hämmentyneenä.
    ”Mitähän asia mahtaa koskea?” kysyin voittaakseni aikaa, koska en voinut sanoa, että on se tuolla mutta se on paskalla justiinsa.
    ”Ai, anteeks! Mä oon Kojolan Tuulia tästä Kulkurilta.”

    Voi paska. Kirjaimellisesti. Tämän puhelun se Hello haluaisi varmasti heti. Nyt ne soittaisivat siitä Lallerosta, jonka ne olivat halunneet talrhalle, ja jonka vuoksi Hello oli itkenyt silmänsä ruvelle.

    ”Hetkinen, mä haen Hellon”, tokaisin pitkin hampain.

    Vastentahtoisesti kävelin vessan ovelle. Peitin luurin kädelläni ja puhuin mahdollisimman hiljaa ovenrakoon.
    ”Ne soittaa Kulkurista. Mä heitän nyt tän puhelimen tästä ovesta sinne.”
    ”Etkä heitä kun ojennat! Se on ihan uus!” Hello vastusti.
    ”Mä en ojenna mitään ihmiselle joka on paskalla.”
    ”Sun thäythyy”, Hello sanoi painottaen sanojaan omituisesti.
    ”Eikä täydy. Mä joko heitän tämän nyt sinne tai sitte mä sanon että sä et oo tavoitettavissa, päätä ite.”
    ”No heitä ny sitte”, Hello myöntyi, ”mutta et sitte paiskaa vaan nätisti heität!”

    Raotin ovea hengittämättä — hyi hitto silti — ja siristin silmiäni, etten vain näkisi mitään kamalaa, joka palaisi verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Sitten nakkasin puhelimen sisään ja kiskaisin oven kiinni ennen kuin syöksyin mahdollisimman nopeasti olohuoneeseen hengittämään.

    Jerusalem ponki esiin pianon takaa kauhealla kolinalla ja katsoi minua niin kuin minä olisin tässä se hullu eikä Hello.
    ”Mistä vetoa niin saat pikkusiskon”, tokaisin sille. ”Sen jättläismäisen pikkusiskon joka kuolaa ja joka näkee keskiviikkona molemmat pyhät, muistakko?”

    • #9502 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Kualen! :DDDD

      Ahhahhaa! Nauroin oikeasti vedet silmissä aivan alusta loppuun. Ja nauran varmaan koko loppuillan!

      Ihan jo vastasiima oli niin hauska että olin tukehtua kuolaani.

      Mulla menee nyt hetki toipua tästä. :DD Pakko varmaan lähteä ulos vetämään happea. 😀

      Muistin tässä juuri miksi nämä kaksi torveloa ovat kyllä aina ja ikuisesti eräitä mun lempihahmoista. :DDD

    • #9508 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Sen jättläismäisen pikkusiskon joka kuolaa ja joka näkee keskiviikkona molemmat pyhät, muistakko?”
      Hahahaa 😀
      Muutenkin huvittava teksti, Hello ja Alex ovat tosiaan kyllä melkoinen parivaljakko.

  • #9519 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Käännöskirjallisuutta

    Kahvi oli jo vähän viileää, mutta join sitä silti ikkunanpieleen nojaillessani ja Hopiavuoren takapihalle katsellessani. Sint-eiku-Kissillä oli vapaapäivä ja Ilona teki jotain itsenäistä hommaa, eli toisin sanoen kaikki oli kurjaa ja tylsää. Olohuoneessakin tunnelma oli laiska. Inari selasi jotain puhelimeltaan huokaillen välillä ja Janna nautti silmät kiinni, kun Elli oli jossain ulkona Eetun nukutettavana päiväunille. Ei ollut muuta katseltavaa kuin takapiha.

    Eikä takapihallakaan tapahtunut mitään erityistä. Siellä oli Hello ja Hellolla Jerusalem, se ihme Lentävä Lallero, Mielikki ja Onni. Hello nakkeli kulunutta tennispalloa, jota Onni haki Mielikki sinnikkäästi perässään räksyttäen. Jerusalem makasi lumikasassa oikoisenaan. Hellon Lallero ei tehnyt oikeastaan mitään, kunhan katseli, ja välillä Hello kutsui sen luokseen ja näytti ylistävän ja rapsuttavan sitä niin kuin se olisi suorittanut jonkin uroteon. Muuta siellä ei tapahtunut, paitsi että pari jotain lintua lensi välillä liian matalalta ja sai Jerusalemin nostamaan päänsä unelmoivasti.

    Havahduin, kun Inari rykäisi, mutta se oli turhaa. Kun vilkaisin häntä, hänellä oli edelleen katse puhelimessaan ja otsa tosi huolestuneessa kurtussa. Kello näytti olevan melkein neljä…

    ”Hello on ollu aika kauan tuolla koirien kanssa”, totesin vähän niin kuin jotain sanoakseni.
    ”Mm”, Inari mumisi. ”Se kouluttaa Lentävää Lalleroa…”
    ”Just just…”
    Inari nosti katseensa ja päätti puhua lisää. Ilmeisesti hänen kännykässäänkään ei tapahtunut mitään oleellista.
    ”Se tykkää pitää koiria irti, mut se sano et sitä ahdistaa jos se ei voi olla satavarma et ne tulee heti kun kutsuu. Ja kun täällä ei oo mitää koirapuistoo, missä harjotella, niin…”
    ”Ai.”

    Ai. Ai että Hellon touhuissa oli jokin muukin järki kuin hauskanpito? Siis Hellon?

    Kun seurasin tarkemmin, niin olihan Hellon toimissa logiikkaa. Muita koiria hän näytti pitävän mukanaan ihan vain siksi, että ne nyt tykkäsivät olla ulkona ja leikkiä, tai Jerusalemin tapauksessa maata ja ottaa aurinkoa lumikasassa. Lalleron kanssa leikkiminen ei kuitenkaan tainnut olla niin satunnaista. Hellohan kutsui sitä kun se oli jo tulossa muutenkin. Sitä paitsi Hello ylipäätään kantoi vastuunsa siitä, kun piti sitä aidatulla pihalla, kun ei ollut varma sen tottelemisesta. Olisipa Hello ollut samanlainen Typynkin kanssa, niin eihän tässä olisi ollut mitään ongelmia eikä edes paljon opetettavaa.

    Mitä jos..?

    Nielaisin viimeiset kylmät kahvit ja hylkäsin ikkunapaikkani. Tuntui ehdottoman tärkeältä pikakävellä välittömästi keittiöön viemään kuppi pois ja pukea, jotta pääsisin hakemaan Hellon takapihalta.

    Koiralla ja hevosella on paljon samoja eleitä, mutta paljon on erojakin. Mitä tapahtuu, jos sanoitankin Hellolle koira-hevonen -sanakirjan, enkä yritä enää turhaan keksiä Hello-hevonen -sanakirjaa? Mitä jos Hello kuvittelee, että hevonenkin puhuu koiraa ja luulee, että hännän heiluttaminen tarkoittaa samaa asiaa?

    Innostuksissani laitoin vahingossa Inarin kengät, mutta en enää keskellä pihaa malttanut mennä vaihtamaan, vaikka vähän häiritsi, että meillä oli ilmeisesti sama kengännumero.

    • #9521 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Ahhaa, kuinka oivaltavaa! Ei olisi kyllä ikimaailmassa tullut itsellä mieleen – tämä on kyllä vaatinut todellakin laatikon ulkopuolelta ajattelua. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten homma etenee ja miten hevosta saa käännettyä koirien kielelle. 😀

      ”Sint-eiku-Kissillä” 😀 Myös Ilona on näemmä edistynyt Oskarin kouluttamisessa. :DD

  • #9556 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Muistakaahan juhlia tämän kuun 24. koiranpäivää! <3

    Koiranpäivät

    “Mussu”, sanoin viereeni sohvalle hypänneelle Onnille ja likistin sen kainalooni.
    Se nojasi pois päin väistellen pusujani, muttei varsinaisesti pyristellyt, koska tiesi, ettei minun rakkaushyökkäyksiäni ollut pakeneminen.
    “Söpöli”, kuiskasin sen ruttaantuneeseen ruusukorvaan.

    Koira nykäisi itsensä liikkeelle. Onnekseen se pääsi irti otteestani ja siirtyi muutamalla loikalla nojatuolissa istuvan Alexin syliin turvaan.

    “Mikä salaliitto tää on olevinaan? Varmaan se on vaihtanut emäntää”, valittelin käsiäni levitellen.
    “Onni on nykyään mun poikaystävä”, Alex ilmoitti.
    “Aijaa, mä luulin että sä oot kiinnostunu vaan autoista.”
    “Heko heko”, Alex vastasi ja heitti mua tyynyllä.

    Puolustauduin laittamalla toisen tyynyn suojakilveksi eteeni.
    “Ei heitellä!!” Nelly älähti.

    Se oli tullut juuri sopivasti huoneeseen niin, että Alexin tyynypommi päätyi sen jalkojen juureen eikä suinkaan mun naamaan, kuten oli ollut tarkoitus.

    “Menkää ulos leikkimään”, Nelly komensi.
    “Mutta siellä on märkää ja kurasta”, Alex parahti.
    “Olkoon vaan. Teillä on muistaakseni molemmilla hevoset tuolla”, Nelly totesi.
    “Mä taidanki mennä kattomaan Veeraa…” aloitin.
    “Et mene”, Alex komensi. “Sä kattelet sitä kaiket päivät muutenkin.”
    “No kai mä nyt kattelen sitä koko rahan edestä. Ei ollu halpa”, hymähdin.
    “Kohta sulla on niitä kaks”, Alex sanoi haaveilevasti ja siirtyi Onnin perässä lattialle vatsalleen.

    Se nojasi leukansa nyrkkeihinsä ja katseli mua jalkojaan heilutellen. Räpytteli silmiäänkin.

    “No toivotaan. Ei nyt vielä riemuita”, mutisin vakavoituen.
    “Joko sä oot miettiny nimeä?”
    “No en tietenkään! Se tietää huonoa onnea. Tässähän on vielä vaikka kuinka pitkä aika…”
    “Saanko mä päättää nimen?”
    “No et kyllä.”
    “Öö, miksen?”
    “No kun sä ristit sen tyyliin joksku Yrjö-Riinaksi tai Kirveliinaksi kuitenkin.”
    “Kirveliina on ihan hyvä idea kyllä. Mut vähän persoonaton silti.”
    “Just ton takia sun ei voi antaa päättää mitään.”
    “Sä et vaan ymmärrä hyvän päälle. Pitäähän nimen jäädä mieleen. Ilona Eronen ja Yrjö-Riina…”
    “Ai kamala, ei.”
    “Sä oot tylsä”, Alex huokaisi ja heitti mua uudestaan tyynyllä.

    Paitsi että se ei osunut lähellekkään. Sen sijaan se lensi mun ohi ja suoraan ruokasalin puolelle.

    “TYTÖT NYT!!” kuului Nellyn karjaisu nurkan takaa.
    “Nii!” älähti Eira samasta suunnasta.

    “Eiköhän me lähetä sinne ulos…” mutisin.
    “Jep, mä just muistinki että Tetriksellä on tota… pesupäivä…” Alex yhtyi ja lähti luikkimaan perässäni eteiseen.
    Ilmeisesti sekään ei viitsinyt vastustaa Nellyä ja Eiraa tieten tahtoen.

    Eteisessä oli kuitenkin ruuhkaa, eikä me päästy ulos ihan niin vain. Hello tuli juuri kahden karvaisen lapsensa kanssa sisälle.

    “Päivää, sir”, Hello sanoi Onnille ja kätteli sen etutassua. “Arvon neidit”, se jatkoi minulle ja Alexille nyökäten syvään ja hartaasti.

    Raaputin Lalleron päätä, kun se istui viereeni ja nojasi jalkaani vasten koko valtavalla painollaan. Se katseli minua suu auki ja kieli ulkona omituisilla mulkosilmillään. Tai en ollut varma, katsoiko se minua, kun sillä näytti karsastavan.

    “Lentävä Lallero on valinnut sinut”, lausui Hello juhlallisesti.
    “Tota… kiitti…?”

    Ennen kuin hulluus pääsi enempää valloilleen, ulko-ovi aukesi taas. Sisään tulivat Luojan kiitos Oskari ja Marshall keskustellen jostakin ratsastamiseen liittyvästä. Jotkut kisat oli varmaan taas tulossa, mutta minä en ollut menossa. Niiden perässä saapui Niklas kännykkäänsä katsoen. Kun eteinen alkoi käydä ahtaaksi, Hello suksi koirineen olohuoneen puolelle. Ja kun meidän ulos pääsemisessä alkoi kestää, Alexilla meni hermot, eikä se sitten enää halunnutkaan pukea ulkovaatteita ja mennä ulos leikkimään – ei kun siis laahustaa talliin – vaan seurasi sen sijaan muita keittiöön. Nelly katsahti siihen silmät sirrillään, muttei sanonut mitään.

    Istahdin pöydän ääreen laittaen merkille, että Onni oli seurannut meitä, vaikka sen olisi luullut menneen Hellon ja toisten koirien kanssa. Tarkalleen ottaen Onni näytti olevan erityisen kiinnostunut Oskarista. Siinä se napotti miehen tuolin vieressä tuijottaen vaativasti niin kuin olisi yrittänyt hypnotisoida sitä tai jotain.

    Ei kai vaan Oskari…?

    Katsoin silmä kovana, kun Oskari näytti yrittävän kaikin voimin estää itseään antamasta Onnille syötävää pöydästä. Olisin voinut vaikka vannoa… Samalla se vältteli mun katsetta minkä ehti. Toisaalta siinä se oli maailmanmestari muutenkin.

    Sitten Alex heitti kokonaisen kinkkuviipaleen lattialle. Onni oli hotkaissut sen ennen kuin ehdin älähtää ääneen “HEI!”

    “Säkö sille annat noita…?”
    “En yleensä”, Alex väitti. “Oskari antaa.”
    “Noniin! Mä arvasin!”
    “Enkä – enhän anna”, Oskari yritti puolustautua.
    “Joku sitä täällä lahjoo, kun se ei kotona enää halua syödä omaa ruokaansa. Ja te kaks ootte kyllä pääepäillyt, kun se seuraa teitä kaikkialle. Ja Eetu. Ja no Hello tietysti, mutta ei se sitä yksinään ehdi niin paljoa syöttää, kun sillä on noi omatkin.”

    Niklas ja Marshall olivat kumpikin hiljaa.

    “Te ootte salee nähneet Oskarin pahanteossa. Kakaiskaa ulos”, Alex yllytti niitä.
    “Minä en tiedä asiasta mitään”, Marshall sanoi niin rauhallisesti, etten olisi kuuna päivänä uskaltanut kyseenalaistaa.

    Niklas mutisi jotakin katse harhaillen.

    “Niklas, ootko säkin syöttäny sitä?”
    “Ehkä jonku kerran…” se myönsi lopulta. “Mutta ku kattokaa ny sitä! Ja on Oskariki antanu.”
    “No ehkä joskus jotain…” Oskari myönsi vastahakoisesti.
    “Kiinni jäit”, sanoin sille. “Kiinni jäitte kaikki!”

    “Miten niin kaikki? Enhän mä nyt-” Alex aloitti.
    “Sähän oot antanu noille koirille vaikka mitä”, Oskari väitti Alexin suuntaan.
    “Varmaan sä vasikoit tolleen! Me sovittiin!” Alex kiljaisi. “Oskari on antanu kyl enemmän ku mä!”

    • #9563 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      En kyllä vieläkään ymmärrä, miten pystyt kirjoittamaan Hellon ja Alexin noin hyvin. En vaan tajuu! Olivat taas molemmat tässä tekstissä niin omia itsejään, että hyvin pystyy tunnistamaan. Niin ja Oskari, joka salaa syöttää Onnille herkkuja siinä missä Alexkin. Tämä oli kyllä tosi hauska teksti Nellyine kaikkineen. Puhumattakaan karsastavasta Lallerosta.

    • #9611 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Miten se menee aina tolleen koirien kanssa? Mulla oli ihan uusi pentu, kun opiskelin ekaa vuotta yliopistossa, ja mun siskon perhe tuli käymään. Sanoin, että Nisulle sitten EI anneta yhtään mitään, kun se oli sellanen muutaman sadan gramman chihuahuanpalanen ja sillä oli muutenkin aina vatta sekasin. No ihan vaan kävin makkarista hakemassa jotain, niin jo siellä oltiin käsi ojossa pöydän alla että pekonia Nisulle. Osaa ne kerjätä, varsinkin Onni, mutta jotenkin näyttää siltä, että edes koiraihmiset ei tiedä, mitä tarkoittaa, että älä anna. Sillähän voi olla joku allergia vaikka, tai sitten se ei vaan enää syö oikeaa ruokaa niin kuin Onni. Saisi paukauttaa koko sakkia ympäri korvia. Mulla on sellaiset hyvin syövät koirat myös (Nisukin on nyt kymmenen ja vatta on hyvä), että ihan sama, jos niille antaa, mutta ei tulisi kyllä mieleenkään kinkuttaa muiden koiria täyteen. Onnin omistajana olisin pistänyt ne apinat paljon kovemmalle kuin Ilona. :DD

      Mutta siis hauskahan tämä on. Ja tietenkin ne torvet syöttää Onnia. Sehän näyttää niin laihalta silloin, kun on hyvässä kunnossa, että tekee mieli antaa vaikkei se edes kerjäisi. Ja sitten kun Hello ei osaa sanoa millekään elukalle oikein ei, ja Niklas ja Oskari nyt on Niklas ja Oskari. Samoin nautin aina Nellyn kurinpidollisista toimista. :DD Silloin kun Nellyn kirjoittaja vielä kirjoitti ja me tutustuttiin oikeassa elämässä, me muotoiltiin Nellystä just tollanen kurinpitäjä, joka huutaa kyllä, muttei pure. Musta on niin ihanaa, että se on jäänyt voimaan, vaikka Nellyä ei enää varsinaisesti kirjoita kukaan.

  • #9559 Vastaus

    Santtu
    Osallistuja

    Kylmää kokista

    Takatalvessa parasta oli se, kun joku keksi laittaa kaikki limupullot tuvan jääkaapista terassille. Siinä ne ovat juuri täydellisen kylmiä, kunhan joku vaan muistaa nostaa ne yöksi sisälle etteivät jäädy.

    Takatalveksihan kai lasketaan se, kun maaliskuun lopussa sataa lunta ainakin puoli metriä ja muutaman päivän kestäneiden plussakelien jälkeen on yhtäkkiä taas viisitoista astetta pakkasta yöllä. Varmaan jokainen ihminen lumimyrskyä katsellessaan huokaisi enemmän tai vähemmän raskaasti. Ainakin mä olisin jo ihan valmis kunnon kevääseen.
    Toisaalta, Sonjakin sanoi, että otetaan nyt sitten edes hyöty hankitreenistä irti. Kai sen niinkin voi ajatella. Mäkin voisin vaikka alkaa hiihtämään tallille. Tai voisin, jos hiihtäminen ei olisi ihan kamalaa.

    ”Mmoi.”
    Noa ja Ilona olivat terassilla, joista jälkimmäinen näytti siltä että oli tullut tallista. Noa puolestaan istui kaiketi Eetun reinot jalassaan ja kädet hupparin taskuissa, eikä ollenkaan näyttänyt siltä että olisi ajatellut istua siinä pitkään.
    ”Moi”, Ilona sanoi ja siirtyi kohteliaasti askeleen sivuun oven edestä.
    ”Mitä Santtu?” Noa kysyi, eikä kuulostanut alkuunkaan siltä että olisi palellut, edes vähää. Mun varpaat ja sormet oli ihan syväjäässä. Ensin olin hypännyt pientä rataa Paahtiksen kanssa ja Janna oli ollut mukana. Se nosteli puomeja ja vähän neuvoi samalla, ja varmaan halusi muutenkin vaan nähdä miten Paahtis liikkuu. Mä oon ratsastanut Paahtiksella nyt vähän harvemmin, kun Janna ja Rasmus ovat ehtineet tehdä sen kanssa enemmän. Se on kyllä tosi kiva hevonen, mutta ei vain ehkä ihan mun tyylinen sellainen. Mutta Janna on kyllä ihan huippu, kun se antaa mun ratsastaa hevosellaan, ja varsinkin hypätä!
    Sen jälkeen olin vielä juoksuttanut Fifiä kentällä hyödyntäen siihen sataneen hangen, kun Eetu ei ollut ehtinyt vielä lanaamaan sitä. Tai kai se oli enemmän ohjasajon ja juoksuttamisen yhdistelmä, koska mulla oli siinä kaksi ohjaa. Ulkoisempi ohja vain tuli Fifin selän yli juoksutusvyön renkaasta. Mä tykkään siitä enemmän kuin liinan päässä juoksuttamisesta, koska siinä saa kuolaimeen paremman kontaktin. Jossu oli sen mulle opettanut.

    ”Mun varpaat tippuu kohta. Ja mulla on karsee jano”, kerroin ja noukin pullon kokista käsiini.
    ”Ota hei se toinenki messiin kun meet sisään, ei sit jää tähän”, Noa sanoi.
    ”Joo. Mut miks te tässä istutte? Vai keskeytinkö mä jotain?”
    ”Et sä”, Ilona vakuutti. ”Me puhuttiin varsoista vaan.”
    ”Siitä puheenollen, Dimi ja Fannikin sai vihdoin passit”, Noa hymähti. ”Tuli eilen postissa.”
    ”Häh, minkä ikäisiä ne oikein on?” Ilona ihmetteli.
    ”Tulee ens kuussa kolme.”
    ”Miten ne passit sai vasta noin vanhoina?”

    Musta kolme ei kuulostanut ollenkaan vanhalta, mutta passia ajatellen se taitaa kyllä olla. Ihmisvauvatkin saa syntymätodistukset varmaan saman tien.

    ”Ei rekistereillä oo kiire jos kyseessä ei oo ravuri, tai suomenhevonen”, Noa kohautti harteitaan huvittuneena.
    ”Ai?” Ihmettelin, sillä se kuulosti kummalliselta.
    ”No onneksi Veera on suokki”, Ilona julisti. Mieleeni palautui Sonjan sanat siitä, miten hän ei koskaan tahtoisi omistaa suomenhevosta. Me vaan satuttiin puhumaan suokeista yleisesti ottaen, Veera oli silloin vasta muuttanut talliin, ja heti sen jälkeen Sonja oli kyllä myös todennut sen, että Veera on kuitenkin kivan urheilullinen suokiksi.

    Mä en ihan sillä lailla miettinyt hevosten rotuja, vaikka välillä mietinkin miten hienoa olisi omistaa vähän isompi hevonen. Fifi on maailman paras, mutta Paahtiksen kanssa olin päässyt hyppäämään jo sujuvasti kahdeksankympin rataa ja se oli musta todella kivaa. Fifi ei millään pystyisi siihen, vaikka olikin nelikäyntinen jolla on vahva laukka.

    ”Jos se edes tiinehtyy”, Ilona lisäsi.
    ”Väärä asenne, miksei se skulaisi”, Noa hymähti, läpsäytti kätensä reisiään vasten ja nousi seisomaan. Mielikki ilmestyi jostain terassille ja kipitti tervehtimään ensin Ilonaa ja sitten mua. Lopulta se siirtyi Noan jalkojen eteen josta Noa noukki sen syliinsä.
    ”Kuka se uusi tyyppi muuten on?” utelin seuratessa Ilonan perässä eteiseen.
    ”Joku Maisa se oli, sukunimeä en kyllä muista”, Ilona kertoi ja alkoi kuoriutumaan kaikista toppavaatteistaan.
    ”Joko se muutti vai?” Noa kysyi ja laski Mielikin alas riisuakseen myös sen talvitakin.
    ”Hevonen ainakin on”, kommentoin, sillä olin heti tallille tultuani huomannut sen tarhassa. Niitä tulee katseltua aina matkalla pihattoon.
    ”Pitää muistaa esittäytyä”, Noa taisi sanoa lähinnä itselleen, sillä kesken lauseen hän lähti kävelemään keittiöön Mielikki edeltä juosten.

    Pian Mielikki pyyhälsi kuitenkin ohi Krem perässään, josta päättelin että Niklas tai Marshall, tai molemmat, olivat siellä myös.
    ’Montako lasia?” Ilona kysyi kaapilla häärätessään.
    ”Mitä juodaan?” Niklas ihmetteli. Laskin pullon pöydälle – ja muistin sillä hetkellä unohtaneeni sen toisen, jonka Noa pyysi ottamaan sisälle.

    Kurotin kädelläni oven raosta kokispulloa kohti, koska en millään halunnut avata ovea kokonaan ulkona käyvän tuulen vuoksi. Samaisesta raosta huomasin kuitenkin terassia kohti kävelevän hahmon, joten avasin oven kokonaan.
    ”Moikka”, vieras ääni huikkasi ja pysähtyi terassille päästyään. ”Maisa”, se sanoi ja ojeni kätensä.
    ”Santtu, moi”, vastasin ja kättelin sen kanssa.
    ”Tulin vaan kysymään, että onko maneesin valokatkaisija missä? Mä en millään löytänyt sitä, vaikka Eetu on kyllä näyttänyt sen jo kerran.”
    ”Aijaa, tota, oota hetki. Mä voin tulla näyttään”, lupauduin ja olin siirtymässä takaisin sisälle hakemaan takkia.
    ”Tuutko sä sisälle siksi aikaa? Meillä on tapana, oikeestaan aina, tulla tänne vaan oleen”, selitin, ja olin jo siirtymässä oven edestä sivumpaan, mutta muistin napata sen toisenkin pullon käsiini ennen sitä. ”Juotko sä kahvia tai jotain? Tai on tässä tätä kokistakin.”

    • #9561 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Ihan pikkusen kivempi herätä arkiaamuna, kun voi ekana lukea tällaista lämminhenkistä tarinaa, jossa on Noa terassilla Eetun reinot jalassa. Kyllä oli taas tunnelmaa! Ihanasti otettu uusi hahmokin mukaan ja suorastaan kutsuttu tupaan. Lisäksi tietysti varsajutut lämmittävät mieltä. <3 Tässä ollaan selvästi hyvin perillä Hopiavuoren ajankohtaisista asioista, kun kaikki olennaisimmat teemat on huomoitu.

      Tästä tulkitsen kyllä taas, että Santun on ennemmin tai myöhemmin aika päivittää ratsunsa johonkin vähän isompaan, vaikka Fifi ihana onkin. Samalla pelkään, että se edellyttää Fifille käyvän ensin huonosti, ja se harmittaa jo valmiiksi. Toisaalta olen utelias saamaan selville, millainen hevonen Santulle tulisi seuraavaksi ja millaisista hevosista se oikeastaan tykkää. Minusta on myös varsin ymmärrettävää, että vaikka Paahtiksella on kiva ratsastaa, se ei tunnu kuitenkaan ihan omalta. Näen tässä kyllä melko selkeän ja avoimen väylän muutoksen edellyttämälle juonikululle, kun nyt ollaan tässä vaiheessa kevättä.

    • #9562 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ah, tämä on kauhean kiva teksti, jossa viitataan ainakin vähän ohimennen tosi moneen asiaan. Sitä ollaan selvästi luettu muiden kirjoituksia! Mitään järkevää en osaa sanoa tähän 🙂

    • #9612 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Taas tän tarinan jälkeen mun sydäntä vähän särkee, etten oikeasti voi elää Hopiavuoressa. Myös mun mieli kiinnittyi nimittäin Eetun lainareinoihin ja siihen, miten mäkin olisin halunnut uutena kävellä tuollaiseen tilanteeseen ja tulla tolla lailla kutsutuksi sisään. En tasan uskaltaisi itse mennä, jos ei joku melkein taluttaisi mukanaan, ja tässä olisi nyt talutettu kyllä. Tykkään niin lujaa, miten hahmot touhaa tuvassa niin kuin kotonaan!

  • #9564 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Jatkoa tälle.

    Kahvia, kokista ja koiria

    Tulin tupaan samaan aikaan Noan ja Santun kanssa, mutta jälkimmäinen hävisi johonkin sillä välin, kun kaivelin laseja ja mukeja kaapista.

    “Juotko sä Niklas kokista vai kahvia? Vai teetä?” kysyin.
    “Voiskoha niitä sekottaa keskenään?” se mietti ääneen, kun ei osannut päättää.
    “Kuulostaa eksoottiselta”, naurahdin ja annoin sille sekä lasin että mukin kaiken varalta.
    Laitoin samalla vaivalla teevedenkin kiehumaan. Sonja tulisi kuitenkin ennen pitkää, ja se ei ainakaan juonut yleensä kahvia.

    Santtu palasi keittiöön vanavedessään meidän uusin tallilainen.
    “Lisää mukeja”, tiedotin lähinnä itselleni ja lähdin takaisin kaapille.

    Noa alkoi onneksi jututtaa Maisaa, kun minä en oikein sillä tavalla osannut heti puhua vieraille ja uusille. Kannettuani lisää astioita pöytään kaappasin Mielikin saadakseni käsilleni tekemistä pöydän ääressä istuessa. Se suostui onneksi jäämään syliini paijattavaksi – herkkujen toivossa varmaankin.

    “Sulla on se kimo tamma”, totesin Maisalle.

    Tyhmä asia sanoa: ei kysymys, vaan toteamus täysin ilmeisestä asiasta – mutta tulipa nyt taas sanottua. Taisin olla mestari tyrehdyttämään keskusteluja.

    “Joo, sen nimi on Oili”, tyttö kertoi.

    Minä en tietenkään osannut vastata siihen enää muuta kuin että ai jaa ja okei, ja sitten aloinkin jo ajatella, että paikalle kaivattaisiin kipeästi Helloa tai jotain muuta suupalttia. Alexia esimerkiksi. Tai edes Eiraa, joka varastaisi shown.

    Tiirasin tuvan ikkunasta toiveikkaana, kuka sieltä oli tulossa. Sonja se oli. Mietin itsekseni mukini takaa, miten sillä tuntui pysyvän aina tallilla vaatteet niin puhtaina, kun nytkin sillä oli tahrattomat ratsastushousut jalassa. Pitäisi kysyä siltä joskus.

    Moikkasin Sonjalle ja tein tilaa viereeni. Kaipasin rauhallista naista tuekseni, kun puheenaiheet alkoivat käydä vähiin eikä Alex ollut hölöttämässä puolestani kaikkia minun ja samalla muidenkin asioita jokaisen kyläläisen korville. En osannut kertoa itsestäni mitään, kun yleensä se tehtiin puolestani.

    Sonja sanoi sanan siellä ja toisen täällä, kysyikin jotakin, mutta muutoin kuunteli keskustelua mietteliäänä. Niin minustakin tuntui hyväksyttävältä lähinnä kuunnella ja seurata sivusta.

    Noa osasi onneksi jutella nuorille omalla rennolla tavallaan. Missä olet opiskellut, miten päädyit tänne, taidatte olla melkein saman ikäisiä Santun kanssa ja sitä rataa. Tavallisia asioita, joita en silti olisi itse osannut kysyä uudelta tulokkaalta.

    Välillä harhaannuin katsomaan ikkunasta, kun Oskari työnsi kottikärryä pihan poikki talliin. Sonja huomasi, että katsoin sinne. Se katsahti samaan suuntaan kuin selvittääkseen, mitä niin kiinnostavaa siellä saattoi olla. Siirsin nopeasti katseeni käsiini, ja Sonja siirsi omat tarkkanäköiset silmänsä minun punehtuvaan poskeeni. En oikein keksinyt, mihin olisin seuraavaksi katsonut, mutta ainakaan en uskaltanut kohdata Sonjan katsetta tai vilkaistakaan enää ikkunan suuntaan. Niinpä tuijotin oman hämmentyneen naamatauluni heijastusta kahvini himmeästä pinnasta ja mietin, miten ihmisellä voikin olla niin punaiset posket.

    “Tiiätsä Ilona siitä enemmän?” kysyi Noa yhtäkkiä.

    Minulla ei ollut hajuakaan, mistä puhuttiin, kun en ollut seurannut keskustelua.

    “Häh mitä? Mistä?” takeltelin niin kuin olisin juuri herännyt.

    “Hellon uudesta koirasta. Et miten se tarkalleen sille sit lopulta pääty?”
    “Aaa. Lallero. Öö. Sieltä Kulkurin kautta kai. Se osti sen. Tai lunasti jotenkin…”
    “Nii just, tarhan kautta”, Noa kiteytti nyökäten.

    Sitten porukka alkoi puhua koirista yleisemmin, ja sain esitellä syliini asettuneen Mielikin Maisalle.

    “Ilonallakin on koira”, Sonja kertoi.
    “Juu, Onni on kotona”, sanoin rakastavasti.

    Silloin hymyilin, ja kukapa ei hymyilisi puhuessaan omasta uskollisesta koirastaan.

    “Ja hei Santullakin on koira”, muistin.
    “Joo, Kaapo”, Santtu vahvisti. “Oikeestaan se on mun porukoiden koira, mutta mä sitä taidan hoitaa eniten.”
    “Joku noutajako se oli?” Sonja kysyi.
    “Joo, kultainennoutaja”, Santtu nyökkäsi.
    “Ne on kyl söpöjä”, sanoin ja kiersin käteni Mielikin ympärille. “Onko tätäkin kenties syötetty pöydästä?”
    “Joo, Eetu syöttää ainakin”, Noa sanoi siihen malliin, että asia oli yleisessä tiedossa ja ihan peruskauraa. “Onniaki ihan varmasti.”
    “Jep, ja lisäks ainakin Alex, Hello, Oskari ja – krhm – Niklas”, luettelin vilkaisten lopuksi ainoaa paikalla olevaa asianosaista muka tuomitsevasti, mutta virnistäen kuitenkin.
    “Mut vaan pari kertaa”, Niklas huikkasi sormi pystyssä.
    “Joo joo, niinhän te kaikki sanotte”, naurahdin.
    “Siihen täällä saa kyl tottua, jos sattuu omistamaan koiran”, Noa totesi.
    “Missä Krem muuten on?” kysyin.
    “Tossahan se juoksi eteisessä vähän aikaa sitten”, Noa mietti.
    “Nukkuu varmaa jossaki”, Niklas kuittasi huoletta.
    “Joo eli noilla on kans vielä koira”, selvensin Maisalle nyökäten Niklasta kohti. “Marshallin kanssa.”
    “Onko muuten mitään uutta kerrottavaa hääsuunnitelmiin liittyen?” Sonja kysyi Niklakselta, ja siitä riittikin sitten juttua pitkäksi aikaa.

    Minä jäin vaitonaisena kuuntelemaan toisella korvalla miettien samalla, että jos joskus pääsisin naimisiin, tekisin sen paljain jaloin ja kukkaseppele päässä. Sellaisesta voisin tietenkin vain haaveilla, mutta onneksi saisin nähdä ainakin yhdet häät tänä kesänä vieraan vinkkelistä.

    • #9565 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ah, just ihan Sonja paikalla! Ei mikään superpuhelias, mutta kysyy kun vastataan ja tarkkailee kaikkia. Semmoinen se on. Ja aina on vähän vaikeata kun on uusi ihminen mukana. Olet saanut kyllä tosi hyvin kirjoitettua Sonja. Ja tietty muutkin hahmot, minä puolueellisena tietysti vain hehkutan oman hahmoni käsittelyä, mutta ei ole kyllä mitään vialla muissakaan.

    • #9613 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nyt mä samastun NIIN LUJAA. Mä oon niin kuin Ilona omissa mielikuvissaan: mestari tyrehdyttämään keskusteluja. Luulin ihan oikeesti koko elämäni, että mä olen oikeasti ihan jumalattoman tyhmä ääliö, mutta mun ihme itseinho hävisi kun sain aikuisena tietää että oon vaan autisti. :DD Mutta niin kuin Ilona, mäkin oon kiitollinen, kun on joku Noa johdattamassa keskustelua. Ja ihailen, kun on joku Sonja, joka osaa laittaa sakkautuneen keskustelun soljumaan. Siis miten ne tekee sen??? Viime viikolla kaveri toi tyttöystävänsä mulle näytille. Se kysyi multa, että ”niin sä oot sit opettaja?” ja mä vastasin (niin kuin ääliö, kun en oikeesti tiennyt mitä muuta voi sanoa): ”joo.” No se loppu siihen. :DD Onneksi on koirat, niin kuin tässäkin. Niistä osaa kyllä sanoa jotakin, ja kaikkihan rakastaa kertoa omastaan, niin ettei juttu lopu!

  • #9566 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Jos jonkun pitäisi saada lapsia, niin tuon tuolla, ajattelin katsellessani Hellon menoa. Hänellä oli yksi Helmipuron pikkutyttö kummallakin puolellaan ja Elli toisella käsivarrellaan, kun hän istui pianon ääressä pukkien Helmipuron tyttöjä vuorotellen kyynärpäillään ja laulaen heille.

    ”Vaarilla on saari, se oma saari on!” Hello hoilasi ensin toiselle tytölle ennen kuin jatkoi toiselle. ”Martti Ahtisaari sai Nobel-palkinnon! Hyvä Martti! Aijai vaareja, joita ei Nobel-palkita–”
    ”Ei se noin mee”, kuului Eiran tyytymätön ääni jostain ehkä keittiön kätköistä.
    ”–mutta meidän Eiralla, hiekkaa pyllys on!”

    Hello nauroi nenänvarsi ryppssä, kun Inkeri nauroi niin että kiljui. Irma sen sijaan kokeili varovasti painaa jotain kosketinta ja sai Hellon pörröttämään hiuksiaan vapaalla kädellään.

    ”Haluaako Irma soittaa nytte?”
    ”Haluan!”
    ”Ootapa siinä nii Hello pistää Ellin tohon matolle.”
    ”Ekkä laita!” kiiruhdin kieltämään ja taistelin itseni mahdollisimman nopeasti ylös sohvan uumenista. ”Siinon pölyä ja sitä paitti se karkaaloo. Anna tänne se.”
    ”Janna käski mun vahtia sitä. Ei sun.”
    ”No sitte joko vahari tai anna se mulle.”
    ”Ethän sä halua Eetulle ethän? Aiva kamala Eetu, hyi kauhiaa!”
    ”Älä peliättele sitä”, komensin kädet ojossa.

    Onneksi Elli ei vielä osannut ottaa Hellon typeriä juttuja todesta, vaan söi rauhassa vasenta kättään. Hän vaihtoi syliä ihan tyynenä. Irma topsahti Hellon syliin Ellin tilalle sellaisella voimalla, että sai Hello-paran ähkäisemään.

    ”No niin! Paa Irma sormi suoraksi nii soitetaan. Eiku etusormi. Tää sormi paa.”
    ”On sulla reppanalla kans seuralaaset”, mutisin Ellille, kun pianosta alkoi kuulua yhdellä sormella soitettu Tuiki tuiki tähtönen. ”Mennähän kattomahan ikkunasta olisko hevoosia. Ka, koira! Jeru… Jeppe. Jeppe-koira. Mennähän päästämähän se pihalle.”
    ”Vie se pois täältä, se huutaa”, Eira narisi keittiön pöydän äärestä hieman leipää suussaan.
    ”Noon Hello ja sinä jokka täälä aina huutaa, eikä tämä.”
    ”Vie vaan Helloki pois. Mä haluan olla rauhassa.”
    ”Mikset soo sitte vaikka vintis? Sielei oo ketää?”
    ”On siellä Noa ja se Chai”, Eira sanoi vääntäen naamansa irvistykseen Chain kohdalla. Kai häntä harmitti, kun hän ei saanut enää roikkua Noan perässä kaikkia päiviään.
    ”No. Tuukko sitte meirän kans kattomahan hevoosia jos mä puetan tämän?” kysyin, vaikka tuskin Eira ulos tahtoisi.
    ”Vois kyllä oikeestaan”, hän sanoi kuitenkin mietteliäänä.

    Varoin näyttämästä yllättyneisyyttäni. Kävin avaamassa Jerusalemille oven ja hakemassa Ellin haalarit, kumpparit ja miljoonat muut tykötarpeet. Eira ehtisi ihan hyvin syödä leipänsä loppuun sillä aikaa kun minä saisin Ellin puetettua.

    Pianon äärestä raikasi ”tule kanssani Herra Jeesus, tule pelaan Fortnitee” hartaalla äänellä ja minä toivoin, että meillä voisi olla tällaista joka päivä.

    • #9567 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Siis tää tuli kyllä jotenkin niin hyvään saumaan piristämään <3 Jotenkin ihana nähdä tällaisiakin pätkiä Hopiavuoren tuvan elämästä ja arjesta.

      Samalla on kyllä ihanaa myös se että Ellistäkin on tullut osa arkea ja että sitä uskalletaan ottaa mukaan tarinoihin vaikka se onkin vielä tuollainen alta vuotias pikkuneiti. Varsinkin kun silloin kun raskausjuttuja suunnittelin ja kirjoittelin tuntui siltä että oliko koko homma sittenkin ihan väärään aikaan tulossa osaksi Jannan ja sitä kautta myös Hopiavuoren tarinaa kun saman aihepiirin ympärillä käytiin kuitenkin sitten sitä surullisempaakin puolta lävitse.

  • #9575 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Tupa oli se paikka missä tapahtui, minkä pirttipöydän vierellä olevat penkit näyttivät kanalan orsilta kun väki istui kylkikyljessä. Ja silti uuden naaman tullessa sisälle ensimmäinen reaktio oli: tiivistetään, tehdään tilaa niin kyllä mahtuu. Sen sijaan että joku ehdottaisi että otetaan lisätuoli naapurihuoneesta.
    Kohta se aika taas koittaisi, kun loputkin tallin puolelta selviytyisivät tupaan asti saatuaan hevosensa takaisin ulos.


    Kuva isompana

    • #9576 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Voe mavon silimä!! Nyt on! Piti tuijottaa tätä pitkään ja hartaasti, ennen kuin maltoin edes kommentoida. On kyllä. Ai että. On osattu taltioida Onnin intensiivinen ilme, jolla se yrittää hypnotisoida ihmiset antamaan pullaa pöydästä. Ja sillä on saman värinen nuttu ku Ilonalla! Ja ai että Ellin ja Jannan hetki tuolla, niin kaunista! <3 Mä en nyt pysty kirjoittamaan enempää, kun pitää jatkaa tuijottamista.

    • #9614 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ahaha arvatkaa mikä on nykyään mun koneen työpöydän taustakuva? Missäs mä mieluummin olisin kun alan tekeen työjuttuja, kun Hopiavuoren tuvassa…

      Mutta joo mä rakastan tätäkin, niin kuin sitä joulun alla tehtyä kuvaa! Päivä toisensa jälkeen mä etsin tämän ja vahtaan sitä aina vain lisää. Vaikka kuinka upeasti piirrät sekä hevosia että hahmoja, tämä ja se joulun alla tullut kuva on ehdottomasti mulle kaikkein rakkaimmat teokset kaikista kuvista. Siis kaikkien kaikista kuvista. Siis oikeasti kaikkien kaikista kuvista mukaan lukien kaikki maailman taidekuvat. Ja mun vessan ”Your butt napkins my lord” -taulu.

    • #9654 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Onni on kyllä tuossa pöydän alla hypnotisoimassa seuraavaa uhria 😀

  • #9601 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Kärpänpoikanen

    Yleensä menen aamulla talliin, vaikka Oskari olisi kuinka tulossa aamuvuoroon. Kyllä hän siellä pärjää, mutta mieluiten käytän kiireettömän ajan hyväkseni korjaamalla jotain, mitä en ole aiemmin ehtinyt, tai vaikka vain olemalla Jussin ja muiden kanssa. Sinä aamuna kuitenkin päätin ihan vain nauttia hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Oli sellainen olo. Päivällä saisin taas olla muiden kanssa ja tupa olisi täynnä, mutta joskus sitä kaipaa pikku hetkeä ihan yksinkin.

    Odottelin siis kahvin tippumista keittiössä. Reinot oli joku kävellyt pihalla likaisiksi, niin että vedin villasukat jalkaan. Ne olivat äidin tekemät, eivät Inarin, ja sen tunsi heti. Äiti teki paljon paksummasta langasta. Ja ikävä totuus oli sekin, että äidin sukat eivät pysyneet kantapäistä yhtä hyvin paikoillaan kuin Inarin. Pehmoisemmat ne kuitenkin olivat. Äiti tapasi myös neuloa kirkkaita värejä miestenkin sukkiin, vaikka Inari ei niin tehnyt. Tykkäsin, kun sukissa oli oranssia, niin kuin niissä äidin tekemissä.

    Chai oli jäänyt yöksi. Sen huomasi heti ensimmäisenä aamuisin. Hänellä oli tapana laittaa kaikki astiat koneeseen ja kone päälle. Nelly inhosi sitä: koneen punainen merkkivalo tuijotti aamulla keittiössä kuulemma niin kuin vihainen, vesivaurion uhan aiheuttava silmä. Minä tykkäsin. Kerrankin kaikki astiat olivat puhtaina kerralla, tasot pyyhitty ja pöytä kuurattu. Jopa pöydällä lojuvat lehdet olivat siistissä pinossa keksilautasen alla.

    Ulkonakin oli jo valoisaa. Voisin ottaa kahvin terassille. Istuisin siinä. Jos ottaisin sohvalta viltin, ei tulisi edes vilu. Katselisin siitä vähän hevostallille. Ei siellä Oskarin lisäksi vielä ketään olisi, mutta ehkäpä hevonen hirnahtaisi kauempaa. Mielikkikin voisi tulla. Se viitsi herätä näin keväällä usein kaveriksi. Pissalla se ei kyllä kävisi, mutta voisin ottaa sen viltin alle ja rapsuttaa. Se tykkäsi torkkua kaulaani vasten kevätaamuina. Toisaalta Mielikki taisi kyllä olla Noan huoneessa. Ainakaan en ollut herännyt kertaakaan yöllä siihen, että se potkiskelisi minun ja Nellyn sängyssä niin kuin joskus. Nyt kun Chai oli kylässä, en ehkä kuitenkaan viitsisi häiritä… Mutta voisinhan ottaa tuon Jerusalemin tuolta pihalta kaveriksi!

    Hetkinen.

    Pihalla toden totta juoksi muuan Jerusalem. Sillä oli kokonainen halko suussaan ja se paineli maneesin taakse niin määrätietoisesti, että oli joko menossa kakalle tai sitten hautaamaan aarrettaan laskuojaan. Etsin vaistomaisesti Helloa, mutta en nähnyt. Kuulin kyllä lähes saman tien.

    ”Kärpänen, muni munasen!” kuului kuiskattu laulu eteisestä sen narahduksen jälkeen, joka lähti oven avaamisesta ja sulkemisesta.
    ”Munasta kuoriutui, kärpän poikanen! Kärppä koteloitui, kotelosta kuoriutui! Kärpänen, muni munasen! Munasta kuoriutui, Lalleron poikanen! Lalle koteloitui! Kotelosta kuoriutui! Lallero, muni munasen! Munasta kuoriutui, Lallen poikanen! ”Lalle koteloitui –”
    ”Mitä sinä teet täälä tähän aikahan?” kysyin, kun lauluesitys siirtyi keittiön puolelle.

    Hellolla oli tukka pystyssä. Siis tavallistakin enemmän. Hänellä oli Lallero vanavedessään ja ilmeisesti ihmeellinen kärpäslaulu oli suunnattu sille. Muistelisin, että se oli ihan olemassa oleva rallatus, eikä mikään Hellon keksintö. Normaalit ihmiset kuitenkin lauloivat perhosista. Koteloituminenkin sopi niihin.

    ”Ai, mä luulin että sä olisit tallissa”, Hello sanoi niin kuin olisi hänelle täysin normaalia olla minun kotonani siihen aikaan, tai ylipäätään hereillä.
    ”Ajattelin juora kaffia esti.”
    ”Noni, sä oot jo keittäny”, hän ilahtui ja taputti Lalleron päätä. Sitten hän pyörähti kaapille kaivamaan kuppia, mutta siirtyikin pesukoneelle, kun ei löytänyt etsimäänsä.
    ”Niin jotta mitä sinä täälä teet?”
    ”Voin mä mennä pihallekin jos sä haluut olla rauhassa?”
    ”Eiku mitä soot hereellä?”
    ”Aijjaa joo! Mä oon samoilla silmillä vielä täs ku eilenki. Meillä oli Häjyjen kevään eka keikka ja sit mä kävin Jannen kaa yksillä ja sit me jotenkin ruvettiin pelaan Guitar Heroa kun niillä on se kakkospleikkari vielä.”

    Hello joi kahvistaan ison kulauksen ja rutisti naamansa siihen myyrämäiseen tyytyväisyyden ilmeeseensä, jossa silmät melkein lakkasivat olemasta olemassa, kun hän sulki ne niin tiukasti. Odottelin lisäselvitystä, mutta Hello vain istui minua vastapäätä pöydän ääreen ja hymyili minulle ennen kuin ryhtyi käymään läpi lehtipinoa.

    ”Eiks oo tän päivän Ilpoo?”
    ”Ilpoo?”
    ”Ilkka-Pohjalaista.”
    ”No sei oo viälä tullu. Kello on vailla kuuren.”
    ”Ai se on niin vähä! Toivottavasti Nelly ei heränny kun mä lauloin tai se tappaa mut…”
    ”Sä lauloot aika hiliaa.”
    ”No hyvä. Onks juustoo? Otatsäki leipää?”

    Pudistin päätäni. Hello nyökyttii huulet ymmärtäväisen oloisessa törrössä ja nousi ratsaamaan jääkaappia.

    ”Mikset soo kotonas?”
    ”Emmä tiiä. Oli jotenki yksinäinen olo niin mä hain pojat kotoo ja ajattelin et meen Nellyn kaa nukkuun.”
    ”Justihin. Nukuksä useenki mun emännän kans?”
    ”Älä ny yhtää kuulosta ton väriseltä. Sitä paitsi voin mä sunkin kanssa nukkua välillä jos sä jotenkin pelkäät että mä rakastan Nellyä enemmän kun sua. Eiku oikeesti mä ajattelin tulla tohon sohvalle. Jotenki on niin kiva välillä herätä siihen ku joku touhaa täs keittiös sitte aamulla ihmisten aikaan.”

    Hello hymyili taas ja ryhtyi mättämään hirveää juustomäärää Ruispalalleen. Nousin ottamaan kahvia. Menköön nyt sitten pariksi tunniksi nukkumaan minun puolestani. Harvoinpa enää olinkaan saanut yllättyä aamuisin siitä, että Hello nukkui sohvalla, kun heräsin. Sitä paitsi vaikka rauhallinen ja yksinäinen aamu olisi ollut kiva aina silloin tällöin, niin olihan se nyt tuhat kertaa kivempi, kun tuvassa oli joku muukin hereillä ja kahvilla samaan aikaan kuin minä. Ei tarvinnut edes talliin lähteä korjaamaan mitään, jotta voisi jutella Oskarille, tai etsiä Jussia ja muita höpötelläkseen niille.

    ”Soon muute perhonen”, kerroin Hellolle ja otin kuitenkin pussista leipää myös itselleni.
    ”Mikä?”
    ”Se joka munii munasen.”
    ”Eipä oo. Mieti ny. Munasta kuoriutuu — nii mikä sitte? Perhon poikanen? Perho on joku kalastushomma.”
    ”Toukan poikanen.”
    ”Se mikää toukan poikanen oo, jos perhonen on sen äiti, hullu.”
    ”Perhosen munista tuloo toukkia! Sitä paitti kärpääsen munasta ei tuu kärppiä.”
    ”Minkäs teet. Ei kärpät edes koteloidu. Kuka hullu tonki laulun on edes keksiny? Mut kärpät on sentään eläimiä toisin ku perhot.”
    ”Sinä sen oot uurelleensanoottanu.”
    ”Se on sun henkilöohtainen mielipide.”
    ”Eipoo kun fakta.”
    ”No toi harhaoppisuus puolestaan on sun henkilökohtainen ongelma. Kärpänen, muni munasen! Munasta kuoriutui, kärpän poikanen! Kärppä koteloitui…”
    ”Nelly nukkuu tuas seinän takana!”
    ”Ai nii joo!”

    • #9608 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Mä en osaa vieläkään kommentoida tähän mitään kovin järkevää, muuta kuin että samaistuin kovasti Hellon samoilla silmillä -sekoiluun. Nimittäin kun luin tän ekan kerran, olin itsekin juuri silloin töissä samoilla silmillä valvottuani ähkypotilaan kanssa. Kyllähän siinä tilanteessa ajatuksenjuoksu on lähinnä sitä, että apinat hakkaa lautasia yhteen pään sisällä. Kaikki on jotenkin oudon hilpeää, kun tarpeeksi väsyttää. Tää tarina sopi kyllä siihen kohtaan vähän liiankin hyvin. 😀 Joo. Hieno ja hassu pätkä!

  • #9656 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Nyt on ihan pakko rykäistä tämmöinen nopea kommenttina viimeaikaisiin tapahtumiin. Olen taas pannut sekaan kaikkia omiani.

    Suuri saalis
    — Kyllä sääkin nyt voisit, Niklas sanoi samalla kun mätti kakkua suuhunsa. Se oli Hopiavuoren tuvassa taas kakkutarjoilut, kun Niklas oli mennyt voittamaan kenttäkisoissa, ihan ensimmäisissään, mikäli olin oikein ymmärtänyt.
    — Ei ne pienten luokkien estehet ole mitään isoja, Aaveenkin kokoonen hevoen vaan harppaa niistä ylitse. Ja ettekste ole kuitenkin ihan tavallisia esteitä hypänneet jo? Niklas jatkoi sujuvasti.
    — Joo, on ne, pisti Nelly väliin. — Ihan hyvin sekin tuntuu sujuvan, vaikka Sonja tykkää väittää muuta.
    — Niin mutta kun mä en ole ikinäni edes kokeillut maastoesteitä.
    — No mutta kato nappaat Marshin mukahan ja Aaveen traikkuun ja meette vaikka tonne Kangaslammelle treenaamaan, siellä on vissihin semmoinen pikkiriikkinen treenirata maastoesteitä. Pari kertaa siellä kun meette, niin kyllä te jo jostakin harrasteluokasta selvijätte.

    Minua nauratti Niklaksen into ja hehkutus. Olihan se toki totta, että aika vähällä maastoestetreenillä he olivat näihin kisoihin lähteneet. Mutta Barnum olikin jo rutinoitunut kenttäratsu ja Niklaksella oli Marshall tukenaan. Jos minun pitäisi kilpailla jotakin muuta kuin koulua, aloittaisin jostakin tavallisesta esteluokasta, mahdollisimman pienestä.

    En ollut huomannut lainkaan missä vaiheessa Axa oli poistunut omalta paikaltaan. Ei se mikään ihme ollut, sillä se touhusi Hopiavuoren sekalaisen koiralauman kanssa mielellään ja sai minun puolestani touhutakin. Tekivät kaikenlaisia mystisiä koira-asioita, joista meillä ihmisillä ei ollut mitään ymmärrystä. Nyt se kuitenkin tuli häntä heiluen, suussaan jokin aarre, joka piti ehdottomasti luovuttaa minulle.
    — Hyvä tyttö, kehuin sitä ja silitin päätä, sillä saaliin tuovaa spanielia piti aina kehua. Tällä kertaa ”saalis” oli Ellin kenkä.
    — Janna, tuossa sinulle Axan lahja, sanoin ja ojensin kenkää pöydän ylitse. — Axa sen on jostain kaivanut ja toi mulle ylpeänä. Ei se onneksi sitä näytä pureskelleen, mutta kuolassa se on kyllä.
    — Joo ei haittaa. Soon Elli varmahan sen kengän jostakin itte kaivannut, Janna nyökäytti päätään kohti kovaa kyytiä konttaavaa perillistään, joka touhusi koiralauman mukana. — Mä vien sen takasin tuanne porstuaan, jos vaikka sen pari olis siellä vielä tallessa. Jaa, kai meirän tarttee ruveta lähtemään kotia, kello on nuan palijoon.
    — Korjaa tuolta lattialta omasi mukaan, Nelly sanoi ja viittasi Elliin ja Myssyyn. — Vaikka täältähän ne huomenna löytyisivät kyllä, ei sillä.
    — Vois olla kotona selittämistä Rasmukselle, notta mihin oon jättänyt koiran ja kersan…

    Kun Janna lähti vastalauseitaan kiljuva Elli kainalossa ja Myssy hihnassa, samalla ovenavauksella sisään tulivat Ilona ja Alex ja seuraava uutisaihe. Eihän tallilla mikään salassa pysynyt, joten kaikki tiesivät jo Ilonan vanhan Seatin hajonneen. Autokaupoista ja -kauppiaista Alex tuntui Ilonalle pajattavan nytkin. Kun he ehtivät pöytään asti, Ilona istui vastapäätä minua ja Alex kiinnitti huomionsa Niklakseen ja kakkuun, joten minulle aukeni mahdollisuus kysäistä Ilonalta autosta.
    — En mä tiiä tarkkaan, hän vastasi kun kysyin että mikä vika autoon oli tullut. — Se hajosi kun ajoin pahasti pientareelle ja siinä oli just syvä kuoppa.
    — Etujousi ja ripustukset varmaan, Alex sanoi muun keskustelun väliin. — Niin ja rengas hajosi kans. Ei kannata ehkä tuonikäistä autoa enää lähteä korjauttamaan, maksaisi enemmän kuin auto ite, vaikka veisikin jonnekin nyrkkipajalle.
    — Meinaatko uutta autoa ostaa sitten? kysyin Ilonalta.
    — Joo meinaa se, Alex vastasi avuliaana Ilonan puolesta.
    — Kyllä se kai vissiin pitää, Ilona sanoi kaikuna Alexin puheille. — Kun sitä autoa kuitenkin tarvitsee.
    — Niinpä.
    — Onks sulla jotakin vinkkejä auton ostoon? Ilona kysyi vastavuoroisesti.
    — Eipä mulla taida, olen aina ostanut autoni uutena suoraan merkkiliikkeestä. No, älä tuonne paikalliseen Volvo-liikkeeseen mene. Huonoja kokemuksia muutaman vuoden takaa, siellä oli sellainen sovinistimyyjä ainakin silloin. Ostin sit sillä kerralla naapuriliikkeestä Audin, sen jonka vaihdoin nyt pois.
    — Ei kai vaan se Korteskoski? Alex puuttui taas. — Se on ainakin saanut fudut sieltä Volvolta. Tai lähtikö itse, en tiedä, mutta ei sitä ole siellä enää.
    — En mä sen myyjän nimeä muista, vaikka kyllä se antoi mulle käyntikorttinsa ja mä jätin siitä palautetta jälkikäteen, että älkää tämmöistä herran tähden pitäkö asiakaspalvelussa, mihin voi tulla naisia.
    — No se Korteskoski ainakin oli semmoinen, että naisihmisen olisi tehnyt mieli vetää turpaan. Se oli kerran kuorma-autopuolen huollon toimistossa ja mä osuin sinne just kun oli mennyt työautosta jarrutehostin. Jumalauta että se väitti melkein suoraan ettei tämmönen nuori likka edes tiedä mikä on jarrutehostin, vaikkei ite varmaan ollut edes ikinä istunut kuorma-auton ratin takana!
    — Kuulostaa suhteellisen tutulta, voi olla sama kaveri, sanoin kun muistelin sitä myyjää. — Mulle se ei viitsinyt selventää varustepaketteja, mutta metallivärin olisin saanut just niinkuin pikkurouva haluaa… Kyllä se turpiin antaminen kävi kieltämättä mielessä.

    • #9657 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Ai saatana tuollaset autokauppiaat. :DD Noista voiski nyhtää vaikka mitä kuohuttavaa settiä. Miettikää nyt Alex napit vastakkain tollasen kanssa… Onneksi ei ole omalle kohdalle osunut oikeassa elämässä tuollaista, mutta toisaalta oonkin aina mennyt tarkan kriteerilistan kanssa tyyliin tietty auto valmiina mielessä (ja ostanut tietenkin vain näitä tylsiä ja helppohoitoisia automaatti-hybridi-toyotoita toisensa perään, saman värisiäkin kaikki :DD). Järkyttävää, että todennäköisemmin yritetään kusettaa tai ainakin vähätellään, jos menet naisena yksin autokaupoille.

      Katsotaan, mitä osaan tästä autoaiheesta kirjoittaa ja miten saan siitä yhtään kiinnostavaa (ei hajuakaan vielä), mutta ainakin jossakin vaiheessa yritän, kunhan karvaooppelini kaitsemiselta ehdin. Saa ilman muuta heittää kaikkea autoasiaa väliin – siitä on todennäköisesti vain apua mulle. :DD Tästä jo aika äkkiä välittyi, että autoista tiedetään ainakin enemmän kuin mä tiedän! 😀

      Ai niin, melkein unohtui sanoa: kadehdin taas, miten hyvin säkin kirjoitat noita murteita!

    • #9659 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mitenhän noita Korteskoskia aina on? Joo on niitäkin naisia, että punainen auto kiitos, mutta kamooooon. Voin kuvitella kans Alexin räyhäämässä siellä…

      Mulla on tällä kertaa kaks lemppariasiaa tässä tarinassa. Toinen on tällä kertaa taustat. Tämä on niin kuin Marshallin piirtämät ne The Kuvat. 😀 Koirat ja kakarat menee siellä yksityiskohtaisesti, vaikka kuvan aiheet istuvatkin kahvilla ja juttelevat kisoista ja autoista.

      Toinen mun lempparijutuista on sama kuin usein: kun muut malttaa työntää lusikoitaan toisten hahmojen soppiin. En vieläkään keksi kivempaa tapaa sanoa toiselle, että olen muuten lukenut sun juttuja.

      Tästä tuli heti yksi mun tämän kevään suosikkijutuista. Elli ei ainakaan opi pelkäämään elukoita, kun menee lauman mukana. :DD

  • #9660 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Eiraa piti oikein etsiä. Yleensä kyllä kiekuna kantautui siltä suunnalta, missä Eira sattui olemaan, mutta nyt kun tarpeeksi etsin, löysin hänet nojatuolin nurkasta autiosta olohuoneesta puhelimeltaan. Hän ei nostanut katsettaan kapineesta, vaikka raahasin kitisevää Ilonaa ranteesta mukanani.

    ”Eira”, tervehdin, kun hyppäsin selkänojan ylitse sohvalle ja kiskaisin Ilonankin mukana.
    ”Mm?” Eira äänsi mielestäni hyvin epäeiramaisen hiljaa.
    ”Eiks sun kummisedällä oo lämmin talli?”
    ”Mm.”
    ”Onks sillä kakspilarinostin siellä?”
    ”Hm?”
    ”Et onks siellä semmonen pönkä millä saa auton nostettua ilmaan, vai pitääkö siellä tunkilla–”
    ”Kyllä mä nyt tiedän mikä kakspilarinostin on!” Eira ärähti. Hyvä, se ei ollutkaan kipeä.
    ”No onko sillä se?”
    ”Ei!” Eira tuhahti.
    ”Voi ny vitsi… Meidän pitäs saada se Ilonan auto nostettua ylös…”
    ”Meidän?” Ilona parahti.
    ”No olisit heti sanonu. Sillä on saksinostin kumminki siellä”, Eira huokaisi silmiään pyöräyttäen.
    ”Enksmä just — no ihan sama. Voisko sinne mennä ruuvaamaan?”
    ”Ei me nyt Ilveksen talliin voida mennä”, Ilona epäröi, mutta edes Eira ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota.
    ”Jos siellä ei oo just nyt mitää Allun tai Mannin romuja… Ei siellä eilen ainakaa ollu ku moottoripyörät tallis et kyl kai sinne mahtuu”, Eira mietti, mutta näytti sitten sierainten laajenemisesta päätellen provosoituvan nollasta sataan noin sekunnissa. ”Mitä sä edes multa sitä kyselet! Soita sille ja kysy!”
    ”No kun mä ajattelin et säkin voisit tulla mukaan kun mä luulen että etujousi ja ripustukset meni paskaksi, niin saisit kans kattoa–”
    ”Hei hei hei hei!” Eira keskeytti ja vilkuili nopeasti ympärilleen.
    ”Mitä!”
    ”Älä huuda tommosia hullu! Eksä kuule et Oskari on tuolla keittiössä!”

    Katsoin hölmönä Ilonaan, jonka silmät olivat ihan ymmyrkäiset. Toisaalta Ilonasta ei voinut olla varma, ihmettelikö se, miten Oskari liittyi tähän keskusteluun, vai miettikö se edelleen, mitä etujousi tarkoitti. Onneksi Eira päätti selventää ensimmäistä asiaa.

    ”Mieti jos siitä tulee joskus mun poikaystävä. Mieti jos se tietäis jostain… Autojutuista?”
    ”So?” suustani pääsi automaattisesti.

    Ilona oli suu raollaan ja niska suorana ihan sen näköinen kuin Eira olisi juuri ilmoittanut seurustelevansa Oskarin kanssa. Olisin pyöräyttänyt silmiäni, mutta kun kukaan ei olisi nähnyt. Eiralla oli kiire tähytä keittiön suuntaan ja Ilonalla tuijottaa Eiraa huulet valkoisina.

    ”No ihan sama”, Eira tuhahti. ”Paljo maksat jos mä korjaan sen?” Eira kysyi kulmat kohollaan Ilonalta.
    ”Öö…”
    ”No ensi pitäs tarkistaa et se varmasti oli edes se jousi. Ja jos se on vaan joku helppo niin mä teen sen ite. Mä tiedän et sä oot veloittanu Hellolta viiskymppii yhden laturinremmin vaihdosta”, sanelin Ilonan puolesta. ”Sä oot aika kallis.”
    ”Et ite edes vaihtais laturinremmii viidestäkympistä”, Eira tuhahti.
    ”En niin, mut saisin sen vaihdon kolmellakympillä.”
    ”Mistä muka saat!”
    ”Ammattietuja. No? Kiinnostaako vai ei?”
    ”Mikä?” Eira kysyi niin kuin ärsyttävä kakara.
    ”Tuutko meidän kaa varmistaan, onko se se jousi?”
    ”En!” Eira ärähti. ”Koska se ei ollu mikään jousi ja helma. Kaikki sen tietää.”
    ”Ei vai? Ai tietää vai?”

    No niin. Nyt meni uskottavuus. Virnistin hädissäni Ilonalle, joka vain katsoi minua silmät edelleen suurella ja muistutti erehdyttävästi lasta, joka oli eksynyt äidistä Seinäjoen vanhaan Anttilaan.

    ”No teidän ’tarinan’ mukaan”, Eira huokaisi ja piirsi tarinan kohdalla lainausmerkit ilmaan jostain syystä, ”se auto vaan paukahti ja puolsi ojaan.”
    ”Nii?” kannustin.
    ”No notkahtiko siitä nokka hä?”
    ”No ei kyllä notkahtanu…”
    ”No sitten ei ole jousi ja ripustukset! Tietenkään!”
    ”Okei… No… Me koitetaan sit varmaan kattoa, et mikä se oli…” mutisin. ”Annatsä mulle Mannin numeron et me saadaan nostettua se auto?”
    ”En”, Eira ilmoitti. ”En mä voi päästää teitä kahdestaan sähläämään siellä. Palkkaatte mut mukaan.”
    ”Paljo maksaa?” huokaisin alistuneena.
    ”Viiskymppii nii kerron mikä sen on.”
    ”Viiskymppii tyhjästä! Ei käy!”
    ”Ei ole tyhjästä! Vaan kerron mikä sen on ja mitä osia haette mulle ja paljo maksatte et korjaan sen!”
    ”Ei käy. Viiskymppii siitä et selvität mikä sen on ja korjaat sen.”
    ”En varmaan jos se on joku monen tunnin urakka! Menkää sit ite kattoon niin saatte purkaa sitä keulaa siellä turhan takia ja soittaa kuitenkin lopuksi mulle!”
    ”Maksetaan sille nyt se viiskymppii”, Ilona sai sanottua väliin.
    ”Mun asiakas ehdottaa, että viiskymppii siitä, et selvität vian, plus eka tunti korjaustyötä jos lähetään korjaamaan.”
    ”No… Käy. Ei kun ei käy. Lisäks mulle kaks Eeässää korjausjuomiksi.”
    ”Yks.”
    ”Kaksi.”
    ”Annetaan sille nyt kaks eeässää…”

    • #9662 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Ahhaa! 😀 Olen kyllä otettu, kun te tartuitte tähän aiheeseen näin hanakasti. :DD Toivon hartaasti tälle jatkoa, koska en itse osaisi suurin surminkaan jatkaa tästä (ja tietenkin, koska Eira ja Alex korjaamassa autoa kuulostaa varsin viihdyttävältä, vaikkei autoista paljoa tajuaisikaan). Voin vaan kuvitella, millainen show tästä seuraa. Nyt en oikeasti tiedä, saadaanko vanha Seat elvytettyä, vai lähdetäänkö lopulta sinne autokaupoille. Toivottavasti joku näistä autoeksperteistä päättää asian Ilonan puolesta… :DD Kuulostaa siltä, että Eira voisi hyvinkin saada vian korjattua.

      Joo, tää oli taas hauska. En edes tiedä, miksi vertaus Seinäjoen vanhaan Anttilaan eksyneestä lapsesta nauratti mua niin paljon.

  • #9690 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kuinka Stanimir saa poikasia

    Eetu kaivoi nenää. Tasan kaivoi. Hän yritti naamioida sen raaputtamiseksi, mutta ihan varmasti kävi sormi siellä sisälläkin. Odotin kiinnostuneena, josko hän ampuisi seuraavaksi räkäpallon sormensa päästä, mutta ei ampunut, kunhan vain jatkoi paperiensa plaraamista sohvalla vieressäni niistä mitään ymmärtämättä. Meidän Eetu ei ole kunnolla oppinut lukemaan, ja sitä varten minua rankaistiinkin. Pidin muka hänelle seuraa, vaikka oikeasti luin ja tulkkasin vaikeita kohtia. Ei siitä muuten olisi mitään tullut. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitsisi tietää. Jos joku kirjoitti epäselvästi, häntä pidettiin nimittäin herkästi tyhmänä. Eihän Eetu tyhmä ollut, mutta kirjaimet vain kuulemma pomppivat riveillä.

    Onneksi puuhan keskeytti niin äänekäs oven pamaus, että ikkunat helisivät. Olisin veikannut Eiraa, mutta ovelta kuului Nellyn äänellä ”HELLO!!” käheän tukahtuneen huutavasti jo ennen kuin lasien helinä oli edes puolessa välissä menossa ohitse.
    ”NO?” huusin vähän niskaani kääntämättä takaisin, ja kuulin miten Nelly juoksi kengät jalassa omituisen pitkän eteisen läpi ennen kuin hyppäsi sohvan selkänojan läpi. Asian täytyi olla tärkeä, koska Nellyn oranssille karvamatolle ei astuttu kengillä, mikäli haluttiin säilyä elossa.
    ”HELLO!!” Nelly kähisi uudelleen Eetusta välittämättä ja potkaisi papereita kavutessaan hajareisin syliini kasvot muutaman sentin päähän omistani. ”Hello! Mulla on ihan sairaan tärkeetä kerrottavaa!”
    ”No?” toistin ja yritin ryhdistäytyä Nellyn alla. Sohvalla oli rapaviiruja, eikä Nelly raivonnut kenellekään, eli nyt oli tosi kyseessä.
    ”Eikö sulla mulle oo mitää tärkiää?” Eetu kysyi nenä vähän loukkaantuneessa asennossa.
    ”Ei, mee nyt siitä, sä kuulet muualtakin aiva justiinsa.”
    ”Kerro nyt vaikka se tärkeä kerrottava asia meille molemmille”, ehdotin ihan mahdottoman diplomaattisesti.
    ”En!” Nelly tokaisi. ”En mä saa kertoa sitä.”
    ”Mikset?”
    ”Mä lupasin, etten mä kerro kenellekään.”
    ”No — mitä tässä nyt on tehtävissä, jos sun pitää kertoa asia, jota sä et saa kertoa.”
    ”Arvaa!” Nelly kehotti.

    Eetu huokaisi, murahti ja nousi sohvalta ja tassutteli tiehensä. Aina välillä hänestä huokui mustasukkaisuutta. Nelly kai sieti sitä, koska Eetu ei tainnut varsinaisesti toimia tunteensa mukaan. Tavallaan ymmärsin Eetua, tavallaan en. Ei Nelly kuitenkaan muiden päällä kiipeillyt kuin minun, mutta toisaalta noin innostuneena asiat kerrottiin yleensä ensimmäisenä omalle puolisolle, eikä millekään minulle.

    ”Miten mä voin arvata ihan tyhjästä? Voitsä antaa jonku vinkin?”
    ”En! Arvaa nyt vaan!”
    ”No — tuleeks uus hevonen?”
    ”Ei.”
    ”Koira? Joo! Koira!”
    ”Ei! Todellakaan. Täs on näitä koiria — arvaa kunnolla!”
    ”Kalkkuna?”
    ”Ei nyt mitää eläimiä!”
    ”Voi taivaan jumala!”
    ”Ei sekään!!”

    Nellyn silmät olivat suuret ja pullollaan. Hän puristi olkapäitäni ja tuijotti silmiini niin ylhäältä, että näin hänen nenänreikiinsä. Niissä ei ainakaan ollut räkää, niin kuin ilmeisesti Eetulla oli.

    ”No kerro nyt”, patistin. Millä voisin arvata jonkin ilmeisen yllättävän asian ilman vihjeitä.
    ”Johan mä sanoin, etten mä voi.”
    ”No kerro edes mihin se liittyy!”
    ”En mä voi usko jo! Arvaa. Tai no… Hei Hello?”
    ”No?”
    ”Eikö olis kivaa, jos Ellillä olis leikkikaveri?”

    Läpsäisin käpäläni suuni eteen, kun se aukesi itsestään. Nellyn ei tarvinnut joutua näkemään, miten sekalaisessa järjestyksessä hampaat suussani sojottivat.

    ”SÄ OOT RASKAANA! Onnea! Hei — mikset sä kerro Eetulle ensin?”
    ”No ko EI, ääliö! Arvaa kunnolla!”
    ”No joku on raskaana?”
    ”Nellyn silmät pullottivat entistä enemmän, kun hän sanoi hyvin omituisen painokkaasti, että ei ole. Eli oli?
    ”Janna!” päätin.
    ”Ei!”
    ”Ei kai Sonja oo sellasia–”
    ”No ei ole!”
    ”Eikä Camilla.”
    ”Ei!”
    ”ILONA?”
    ”EI!”
    ”En kai mä oo raskaana?” kysyin epäileväisesti. ”Mä tiiän kyl kuka sen isä on, jos oon, ei hätää.”
    ”Sulla on kolesteroli neljämiljoonaa, et sä edes tuota terveitä munasoluja enää, että rauhotu.”
    ”Kuka täällä muu edes voi olla raskaana? Eira ja Inari on kakstoista”, laskeskelin, ja sitten jatkoin kuiskaamalla: ”ei kai Oskari voi olla raskaana?”
    ”NONI nyt sä lennät justiinsa pihalle!” Nelly ilmoitti ja nyrkitti muutaman kerran kumpaakin olkapäätäni.
    ”Kehen se sit liittyy? Helmipuroihin? Ei kai äiti ja iskä — hyi! Allu? En mä tunne enempää ihmisiä!”
    ”Koita ny!”

    Ryhdyin luettelemaan nimiä. Kauan sain luetella ennen kuin pääsin Marshalliin asti, jolloin Nelly taas kirkaisi ”EI!” ja nyökytti villisti päätään.

    ”Eli jos joku on raskaana ja se liittyy Marshalliin…”
    ”Ei ei ei”, Nelly hymyili niin että naama meinasi revetä.
    ”Mä en jaksa enää!” ilmoitin ja työnsin Nellyn päältäni. ”Mä meen kertoon kaikille et sä oot raskaana ja Marshall on sen isä.”
    ”No ei ole!”
    ”Eli Niklas.”
    ”No ei!”
    ”Selvä! Mulla on kusihätä. Mä kerron kaikille, et sä oot raskaana ja Stanimir on sen isä. Siinä on sulla miettimistä miten sä sen korjaat jos et saa kertoa tätä sun ihme arvoitusta.”

    • #9691 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Voi Marshall, nyt lähti kyllä juttu leviämään ja Niklas saa loppuiäkseen kettuilemisen aihetta.

      Mutta että ”Mä kerron kaikille, et sä oot raskaana ja Stanimir on sen isä.” Siinäpähän sitä olisi juorua kerrakseen ja Nellyllä selvittäminen, että ihan näin ei kuitenkaan ole käynyt… Muutenkin tässä tämä dialogi on kyllä huippuhauskaa.

    • #9692 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Tiiättekö kun ootte vähän sellasessa paikassa, ettei saisi nauraa (niin ku vaikka töissä) ja sitten lukee jotain tällaista, niin että alkaa naurattaa ihan kohtuuttomasti? Joo, oli hauskaa. Iteppä aloin lukemaan. 😀

      On vaikea yrittää erotella, mikä kaikki tässä naurattaa, mutta listaan muutaman:
      – se, kun Eetun nenä on vähän loukkaantuneessa asennossa
      – Hellon tyyliin kaikki repliikit 😀
      – kalkkuna (?!!) :DDD eli siis randomit asiat jälleen
      – se, kun taivaan jumalakaan ei ollut se, mitä haettiin
      – ylipäätään koko asetelma, jossa Nelly ei voi kertoa yhtään mitään, vaan Hellon on pakko arvata tyhjästä :DDD
      – kolesterolit ja munasolut ja että ne ovat tässä ainoa syy sille, miksei Hello voi olla se, joka on raskaana :DD
      – se kun Eira ja Inari on kakstoista (ja että se piti ihan laskea) 😀
      – no sitten ehdotettiin Oskariakin ja sen jälkeen loppu on pelkkää soosaamista, kun Hello ei jaksa enää :DD

      Ihan vaan muutaman hauskimman kohdan maintakseni. 😀 Että aika luovasti lähestytty juorun levittämistä! Kyllä onkin taas iloinen ja iso juoru liikkeellä. Näiden etenemistä on aina niin hauska seurata.

    • #9694 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      No, Nelly piti lupauksensa eikä kertonu. Tavallaan 😀
      Tässä oli kyllä monta niin hyvää kohtaa että, mutta kaikkein eniten nauratti tuo ”Sulla on kolesteroli neljämiljoonaa, et sä edes tuota terveitä munasoluja enää, että rauhotu.”

      Marshallilla on hieman selitettävää, ja jos Niklakselta kysytään niin joutais ulkoruokintaan hetkeksi.. xD

  • #9704 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Kun luulin pääseväni Ruotsiin

    Katselin vähän kateellisena Oskarin pitkiä tummia silmäripsiä, kun se tuijotti sopivasti alas kännykkäänsä istuessaan tuvan pöydän ääressä. Eivät menneet nallekarkit tasan tässäkään geeniloton osa-alueessa.

    “Toiko se nyt on?” Sonja kysyi tullessaan sisään.
    Se nyökkäsi ikkunasta ulos sinne päin, missä mun uusi auto seisoi rivistön jatkona.
    “Joo”, osasin vain vastata.
    “Oliko toi vuoden kakstuhattaviistoista malli?”
    “Joo”, sanoin taas.
    “Paljon sillä on ajettu?”
    “Kuuskytseittemäntuhatta”, tiesin kertoa, sillä olin tarkistanut asian ja painanut sen tällä kertaa mieleeni, etten olisi taas ihan joku idiootti pölkkypää.
    “Yllättävän vähän, kun on tuon verran kuitenkin ikää.”
    “Joo, se on varmaan ollu tähän asti vaan jonkun mummon kauppakärrynä”, arvelin.
    “Ja sama kohtalo sillä jatkuu edelleen!” Alex raakkui olohuoneesta, jossa se pelasi jotain Eiran kanssa.

    Niistä oli tullut autonkorjausoperaation jälkeen jotenkin ihmeellisesti kai kavereita. Kas kun minua tarvittiin enää yhtään mihinkään.

    Sonja laittoi teeveden uudelleen kiehumaan ja kaiveli kaapista mukeja ja mitälie. Minä katsoin uudelleen Oskaria, joka puolestaan katsoi vieläkin kännykkäänsä nojaten poskeaan käteensä. Se näytti ehkä vähän väsyneeltä.

    “Mun tekis mieli lähteä sinne Ruotsiin”, sain viimein kakaistua ulos.

    Oskari nosti katseensa ja tuijotti mua hetken aikaa sanomatta mitään yrittäen kai saada kiinni, mistä puhuttiin. Sitten sen aivot menivät päälle ja se tajusi, että puhuin Hannabystä.

    “No lähe”, se sanoi käytännöllisesti.
    “Ai keskellä työviikkoa? Eiköhän suokeille soveltuvat luokat oo heti maanantaina.”

    Oskari mutisi jotakin ja palasi sitten kännykkänsä pariin. Kai se älysi, etteivät kaikki olleet oikeita kilparatsastajia, niin kuin se itse.

    Miten mä muka mihinkään viikon mittaisiin kilpailuihin pääsisin ikinä? Muilla olisi sitten suorituksensa viikonloppuna, niin että jos lähtisinkin, saisin palata yksin kotiin edeltä… Keitä sinne nyt sitten ikinä olikaan lähdössä, en tiennyt edes. Olikohan Sonja lähdössä…?

    Sitten keksin.

    Mun työhän oli pääasiassa etätyötä. Helvetti soikoon. Ottaisin työkamat mukaan ja tekisin siellä aurinkoisessa Ruotsissa jossain söpöllä pienellä parvekkeella virka-ajat hommia – kuka minua esti? Maanantaina voisin pitää liukumavapaan, jotta pääsisin itse kilpailemaan. Pitäisi vain katsoa, että Veera voisi majailla siellä koko viikon. Eiköhän muu porukka kisannut vasta viikonloppuna tai jotain, että pääsisin joka tapauksessa katsomaan ja auttamaan. Onni lähtisi tietenkin mukaan, ettei tarvitsisi poiketa Lahden kautta viemään sitä porukoille hoitoon.

    Olikohan Alex lähdössä? Pitäisihän sen lähteä. Tai en tiedä. Se ei ollut tahtonut millään suostua edes Power Jumpin karsintoihin, vaikka ne olivat Suomessa. Ah, aurinkoisessa Hangossa – kyllä minulle vain kelpaisi! Kumma, kun ei se suostunut. Oikeat kilparatsastajat olivat sitten outoja.

    No, joka tapauksessa pitäsi varmaan ainakin yrittää suostutella sitä Hannabyhyn, jotta voitaisiin jakaa huone tai jotain. Jos siis lähtisin. Ei tulisi niin kamalan kalliiksi tuollainen reissu sitten. Ja pitäisihän jonkun ajaa muutenkin. Oletin, että Oskari roikkuisi Milanin käsipuolessa koko ajan, enkä halunnut pyöriä vieraassa paikassa taas yksinäisenä ja eksyneenä kuin puolukka ämpärin pohjalla.

    Ellei Eira ollut lähdössä…? Ei kai se nyt – ei kai sillä ollut sellaista hevostakaan? Paitsi ehkä Cozmina, jos se lainaisi sitä? Ei kai Nelly nyt antaisi… Jos Eira lähtisi, Alex olisi varmaan sen kanssa koko ajan, kun ne olivat niin hyvää pataa nykyään, ja puhuivat vain autoista. Jos Eira lähtisi, tai jos Alex ei lähtisi, minä olisin puolukka. Siellä kilparatsastajien keskellä niin. Harrastelija-tätiratsastajana änkemässä suomenhevoseni kanssa joka paikkaan taas…

    “Kyl mä lähen”, pääsi suustani.
    “Ai lähet?” Oskari kysyi nostaen katseensa uudelleen.
    Tuijotin sitä takaisin harkiten vielä hetken.

    Ajattelin niitä hienoja puitteita ja hyviä ratsastuspohjia. Veera oli ennenkin kilpaillut Ruotsissa. Siellä olisi aurinkoista, ja kirsikkapuut kukkisivat.

    Alexia ehtisi vielä suostutella mukaan. Kyllä mä halusin lähteä.

    “Joo.”
    “Kouluun vai esteille vai molempiin?” Oskari kysyi katse lasittuen, kun se jo suunnitteli päässään kaikkea.
    “Kouluun ainakin. En ihan tiiä noista esteistä, kun on toi tiineys… Tai no, mä kyllä ilmotin meijät aikaa sitten jo kesäkuullekin yhille esteille. Mut onko ihan tyhmää lähteä vaan yhen koululuokan takia Ruotsiin asti?”
    “En mä voi sitä sun puolesta päättää.”
    “No voisit sä vähän auttaa silti. Muistaakseni sä oot kuitenki valmentajana tässä.”
    “No – en kai mä nyt – eihän se –”
    “Alex!!” huusin olkkarin suuntaan.
    “Ei! Älä. Ei tarvii sentään kutsuu erotuomaria. Meet sinne Vaativaan Beehen vaan, se on ihan hyvä. Ei oteta niitä esteitä nyt tähän väliin. Se on teille tuttu koulurata”, Oskari selitteli.
    “No niin. Joo. Niin on hyvä.”
    “Onhan se nyt kuitenki kivempi ku on joku tähtäin, mitä varten treenata. Kuitenki aika paineeton reissu teille, kun voitte keskittyy vaan tohon yhteen tuttuun luokkaan.”
    “Mm. Johan tässä oli kuukausi kisataukoa”, mumisin.

    Mutta riittikö se Veeralle tällaisen kevään jälkeen? Kuukausi, jonka aikana oltiin treenattu kevyehkösti, mutta kuitenkin edistytty. Kun oli se solumöykkykin siellä… Mitä jos Veera stressaisi kuitenkin kisoja? Toisaalta se kyllä tuntui kestävän reissut ja kisapaikat paljon paremmin kuin minä…

    “Vitun vittu”, sanoin sitten yllättäen vähän itsenikin.
    “No?” Oskari sanoi kuulostaen säikähtäneeltä.
    “No ihan vitun vittu.”
    “No mikä nyt on?”
    “Ilmottautuminen on menny kiinni nelkytviis minuutta sitten”, parkaisin katse edelleen kännykän näytössä siltä varalta, että asia siitä muuttuisi joksikin, kun kiroaisin tarpeeksi.
    “Ette te sit vissiin lähekkään”, Oskari totesi rauhallisesti niin kuin ei olisi mikään maailmanloppu, kun ei päässyt Ruotsiin viikoksi.

    Harmitti.

    “Mä olisin vaan halunnu nähä ne kirsikkapuut”, mutisin masentuneena.

    • #9712 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä vaiheessa Ilonalle oli käymässä sama kun mulle ja mun hahmoille kävi. Ai jjjjjesus, yksikään mun hahmo ei pääse Hannabyhyn ja kyllä meinaan ottaa otsalohkoon.

      Ilonalla on ennenkin ollut tämä olo, että hän jää yksin. Itse asiassa on tainnut tämän kolmikon jokaisella hepulla olla vuoron perään, kun ne ovat pariutuneet kaiken maailman valmennuksia jne varten. Mustasukkaisuus on musta kiinnostava aihe kirjoittaa ja lukea, mutta samalla tosi pelottava. Eihän kunnon kaveri saisi olla mustasukkainen kaveristaan, eihän? Ei puolisostakaan saa olla. Sitten kun kirjoittaa siitä, joku kommentoi, että hyi hyi Ilona, kun yrität omistaa Alexin. Ja sitten, jos kyseessä olisi mun kirjoittama teksti, tuntuisi tosi ikävältä, koska kyllä mä olen itsekin joskus mustasukkainen kavereista. On eri asia tuntea niitä tunteita kuin toimia niiden mukaan. Lisäksi kaikki jopa toimii niiden mukaan joskus. 😀

      Oskari on poka ärsyttävällä päällä nyt…

  • #9705 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Kun pääsin sittenkin

    “Oskari!!” huusin hengästyneenä tuvan ovelta. “Onks Oskari täällä?”
    “Ei oo näkyny”, Nelly sanoi.
    “Missähän se luuraa…”, mutisin ja lähdin harppomaan kohti tallia kumisaappaat lompsuen.

    “Oskari!?” kailotin suuliin jo kaukaa, mutta siellä oli vain Marshall Stanimirin kanssa.
    “Oskari meni talliin hetki sitten”, Marshall neuvoi.
    “Kiitti!” läähätin ja jatkoin puolijuoksua sisään.

    “OSKARI!?” kaikui hengästynyt huhuiluni käytävällä, mutta turhaan.
    “Oskari!” puhisin rynnätessäni satulahuoneeseen.
    “No?” se kysyi täysin tyynesti keskeyttämättä saappaidensa kiillottamista.
    “OSKARI SUSI!” huusin sille vielä kerran kaiken varalta, että se kuuli, että mulla oli sille asiaa. “Vitsit että sua sai taas ettiä… No ihan sama. Arvaa mitä! ARVAA MITÄ! Arvaa!”
    “Hengitä…”
    “Arvaa mitä Oskari!! Mä lähen sittenki Ruotsiin!”
    “Miten se on mahollista?” se kysyi yhtymättä lainkaan mun hengästyneeseen pauhaamiseen.
    Se ei näyttänyt oikeastaan edes innostuneelta. Nosti se vihdoin katseensa kuitenkin saappaasta muhun.
    “Soitin sinne ja anelin ruotsiksi, että ne ottaa mut vielä listoille. Siellä kuulemma oli jotain viivettä listojen päivittymisessä, niin ne katsoi läpi sormien tällä kertaa ja pääsin vielä mukaan vähän jälkijunassa.”
    “Soitit sinne ruotsiksi…?”

    Oskari seurasi minusta vähän turhan hitaasti tilanteen vakavuuteen nähden.

    “Tajuatsä, mä pääsen sittenkin!” toitotin sille ja tartuin sitä molempiin hihoihin, koska Oskariin itseensä ei auttanut koskea. “Mä nään kirsikkapuut!”
    “No hyvä sitten! Hienoa”, se sanoi vieläkin minusta vähän turhan vaisusti tilanteeseen nähden.
    “No! Mä alan jo vaikka pakkaamaan kaiken varalta”, sanoin, kun ei se sitten vissiin ollutkaan kenellekään muulle niin kauhean iso juttu.

    Koska tietenkin oikeat kilparatsastajat reissasivat koko ajan ympäriinsä, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Oskarikin oli varmaan nähnyt kirsikkapuita ennenkin.

    Otin Ikea-kassin ja aloin lappaa sinne kisavermeitä – sellaisia varusteita, joita ei enää kotona tarvitsisi ennen lähtöä.

    ”Mä en tienny et sä osaat ruotsia niin hyvin”, Oskari sanoi.

    Siihenkö se nyt takertui? Keskustelussa oli selvästi jokin viive.

    ”Joo joo, mun mummo on ruotsinkielinen. Sen kanssa oon puhunu lapsesta asti tietenkin. Mut ei nyt takerruta siihen. Ketä kaikkia muita on tulossa?”

    • #9706 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Ilona, Alex ja Oskari on kyllä niin hauska kolmikko ja niiden menosta on kyllä aina yhtä mielenkiintoista lukea, sillä tuntuu että näiden kanssa voi sattua ja tapahtua vaikka ja mitä.

      Jännityksellä odottaen kuinka Ilonalla ruotsissa meneekään ????

    • #9709 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Mahtavaa että saadaan Hopiavuoresta vähän lisää Hanamiin lähtijöitä! Mitä useampi niin sen hauskempaa.
      Vähän toivon että myös Alex saadaan jotenki lähtemään mukaan niin päästäisiin lukemaan tämän kolmikon juttuja myös kisaviikolta. Ilonan, Alexin ja Oskarin menoa on jotenki aina niin hauska lukea eikä koskaan pysty varmuudella sanoa mitä tapahtuu seuraavaksi.

    • #9713 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mikä sitä poikaa nyt risoo kun se ei ymmärrä, miten iso asia tämä on Ilonalle? 😀 Epäilen, että sillä on mielessään niitä Milan-hommia, ja sekin, kun se ei itse nyt pääse Ruotsiin syystä, jota en ole varsinaisesti vielä keksinyt (koska mokasin). Musta on ihanaa, että Ilona pääsee, ja että se on noin innoissaan. Saan seurata sitten ainakin Ilonan ja Marshallin porukan menestystä tänä vuonna. Ilonan itsetunnolle tekisi hyvää myös raahata kotia ruusuke: toivottavasti arpaonni suosii!

      Hitsin vitsit kun olisi saanut Oskarinkin niin romanttiseen maisemaaaaaaan mä kualen!

  • #9710 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Suoraa jatkoa edelliseen.

    Kun kokoonpano muuttui

    “Marshall on vissiin menossa”, Oskari vastasi hajamielisen kuuloisena.
    “Aijaa. Eiks Alex meinaa tulla?”
    “En usko.”
    “Aha. Siis ei muita ku mä, sä ja Marshall, niinkö?”
    “Tä?”
    “Että eikö muita kun –”
    “Ei ku kyl mä kuulin. En mä oo tulossa kisaamaan.”
    “Tä?”
    “Että en mä oo –”
    “Miten niin et oo tulossa?” tivasin.
    “Emmä tuu ku Milankaan ei tuu.”
    “Miksei Milan tuu?”
    “No sillä ei… ei se nyt vaan tuu.”
    “Mä en ymmärrä miksei?”
    “Ei sun tarviikkaan ymmärtää kaikkea.”

    Silloin mun otsa meni ruttuun. Mitä se nyt oli tarkoittavinaan? Ettei minun tarvinnut ymmärtää? Minun piti tasan tietää ja ymmärtää kaikki maailman asiat ja mieluiten heti.

    “Tarviipas”, väitin vastaan.
    “Älä nyt – oikeesti – ei puhuta tästä.”
    “No nyt me ainakin puhutaan tästä!”
    “Ei.”

    Oskari veti käsivartensa puuskaan ja suunsa tiukaksi viivaksi.

    “Onks Milanilla siis joku syy, miksei se tuu? Vai eikse vaan halua?”
    “Ei se halua”, Oskari sanoi.
    En ollut varma, puhuiko se totta vai ei.
    “Miksei halua?”
    “No… en tiiä.”
    Oskari raaputti niskaansa ja vältteli mun katsetta.
    “Ja sä et tuu koska Milan ei tuu?”
    “Niin.”
    “Mitkä siiamilaiset kaksoset te oikein ootte…”
    “Mitä?”
    “Ei mitään.”

    Harmitti taas. Minä kun olin luullut, että Oskari ja ehkä Alexkin olisivat olleet tulossa.

    “Eli mä lähen taas ulkomaille Marshallin kanssa. Tuleekohan Nikke?” mietin ääneen sulateltuani asiaa hetken.
    “Sitä sun täytyy varmaan kysyy niiltä”, Oskari vastasi taas ärsyttävän käytännöllisesti.

    Vilkaisin sitä. Sillä oli kolme haaleaa pisamaa nenänvarressa. Yhtäkkiä en enää halunnutkaan lähteä Ruotsiin niin kovasti. Tai ainakin teki mieli viivytellä.

    “Ehkä kysynki”, sanoin lopulta, kun en keksinyt mitään nokkelampaakaan vastausta.

    Satulahuoneen ovi kävi ja Minja tuli sisään. Se moikkasi ja kysyi rennon rempseästi, että mitäs siellä palaveerattiin.

    “Ei kun tota Ruotsiin lähtöä vaan… Pakkailen…”, mutisin ja jatkoin tavaroiden asettelua kassiin.
    “Ai Ruotsihin? Mäki oon lähärössä sinne ensi viikolla.”
    “Ai kisaamaan?”
    “Ei kun töihin. Toimittamahan.”
    “Aijaa! No lähetkö samalla kyydillä?”
    “Ei oo ollu mitään sellaasta puhetta…”
    “Kysytään Marshallilta. Itse asiassa, tuu, kysytään nyt heti. Mun pitää kysyä siltä muutakin samalla. Siis että tuleeko Niklas.”

    Ja niin mä lähdin taakseni katsomatta vetämään Minjaa suuliin, jossa olin Marshallin viimeksi nähnyt.

    • #9714 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Joo, Marshall on tosi jännittävä reissukaveri sellaiselle kuin Ilona, vaikka onhan ne ennenkin yhdessä menneet. Niklas on sellainen höpöttäjä, että sen kanssa olisi helpompaa varmasti liikkua ja jutella. Onneksi Minja ainakin lähtee, kun se on Ilonalle tutumpi jo ennalta, niin ettei tarvitse yksin notkua iltojaan. Mun mielestä Oskari on tässä edelleen tosi apina, vaikka sillä olisikin jotain mielen päällä. Yritä nyt tuollaiselle ihme mörölle kertoa asioita ja keskustella, kun siitä ei saa mitään järkevää irti…

  • #9718 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Puhelin piipitti. En olisi millään jaksanut avata silmiäni, joten yritin löytää sen käsikopelolla. Ei löytynyt, mutta ärsyttävä ääni jatkui. Oli avattava silmät. Mutta kun edelleenkään en nähnyt mitään. Ulkona oli vielä pimeää. En ollut voinut nukkua montaakaan tuntia.

    Puhelin ehti soida jonkin aikaa ennen kuin Nellyn käsivarsi lopsahti selkäni takaa pääni päälle hänen kurotellessaan vuorostaan veltosti puhelinta ja hengittäen samalla unisesti nenäänsä. Hänen kalaonnensa oli parempi kuin minun, ja kirkas näyttö sokaisi minut, kun Nelly veti laahaavasti kätensä puhelimineen naamani ylitse.

    ”Mh?” Nelly vastasi puhelimeen.
    Puhelimesta kuului läpi kovaa meteliä ja Hellon huuto.
    ”Ei”, Nelly totesi unisesti.
    Kuului lisää Hellon ihan liian kovaäänistä puhetta.
    ”Ei sekään.”
    Hello kuului kysyvän jotain.
    ”Johan sä arvasit sen verran. Marshalliin”, Nelly mumisi.
    Hellon kälätys muuttui kimeämmäksi.
    ”Ei. Hyvää yötä”, Nelly sanoi, sulki puhelimen ja käänsi minulle selkänsä hyvin tarmokkaasti. Puhelin kuului kolahtavan patjan raosta lattialle.

    ”Mikä sen oli?” kysyin viitsimättä esittää, etten tiennyt, että Hello siellä soitteli.
    ”Se yritti arvata sitä asiaa”, Nelly haukotteli.
    ”Ai sitä lapsiasiaa?”
    ”Nii.”
    ”Keskellä yätä?”
    ”Joo. Mä tapan sen sit huomenna kun mä herään. Nukutaan nyt.”

    • #9724 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Nelly! Mä ymmärrän. Keskellä yötä herättäminen on ihan perseestä. Paitsi jos talo palaa, niin sitten voi vähän tökkiä muttei yhtään aiemmin. Hello ansaitsee kidutuksen ja kuoleman!

  • #9723 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Hanami-muistoja
    — Ai että, siellä Hanami Weekillä oli kyllä ihanaa! hihkaisin ääneen kun Ilona meni tallinkäytävällä mainitsemaan olevansa lähdössä sinne. — Mä olin siellä viime keväänä Mortin kanssa ja olisin kyllä halunnut tänäkin vuonna, mutta kun ei olla oikein vielä kisakunnossa Aaveen kanssa eikä viitsi ihan pilan päiten reissata. Olisi kyllä tehnyt mieli lähteä katsomaan kisoja ihan turistina vaikka, mutta nyt ei oikein ehdi.
    — Mä kuulin Marshallilta että te olitte olleet siellä viime vuonna.
    — Ne kirsikkapuut ja se kirsikkapuisto olivat tosi mahtavia, kun viime vuonna ne ainakin kukkivat komeimmillaan just silloin kisaviikon aikana. Ja niitä oli siellä käsittämättömän paljon. Mä olin siellä koko viikon niin sai loppuviikosta ratsastella niiden lomassa kun luokat oli olleet alkuviikosta.

    Oli pakko hymyillä vieläkin niille muistoille. Koska ne kirsikkapuut olivat todella olleet upeita. Minulla oli Mortista varmaan tuhat muotokuvaa, jossa se poseeraa kukkivien puiden edessä ja joissain kuvissa minäkin olen mukana, maassa pitelemässä sitä suitsista tai selässä. Ehkä vielä jonakin vuonna saan samanlaisia Aaveestakin. Oli pakko tietysti kaivaa kännykkä taskusta ja selata niitä kuvia Ilonalle näytettäväksi.

    Ilonan suu aukeni selvästä ihastuksesta.
    — Siis… vau. Nuo näyttävät ihan epätodellisilta. Miten voi puut olla noin täynnä kukkia?
    — Ne on varmaan jotakin jalostettuja koristekirsikoita että niissä on oikein näyttävä kukinta, mutta joo, kuten sanoin, tosi upeita ovat. Viime vuonna sattui vielä niin hyvät kelitkin.

    — Siellä oli muuten viime vuonna ihan ammattivalokuvaajakin paikalla ainakin parina päivänä, että sai sillä otattaa oikein virallisia potretteja, sanoin muistaessani asian. — Mullakin on sellaisia pari kappaletta, toisen mä teetin ihan printiksi ja kehystytin ja ripustin seinälle. Parempi kuin mikään Picasso.
    — Ai että, Ilonan kasvoille nousi haaveileva ilme. — Olisipa hienoa saada Veerastakin sellainen kuva.
    — Toivottavasti siellä on tällainen valokuvausmahis tänäkin vuonna. Voisi kuvitella, koska viime vuonna sille kuvaajalle oli ajoittain jopa ruuhkaa, kun kaikki halusivat kuvattavaksi. Niin ja iltagaalassa oli valokuvaus kans, mutta sinne ei tietysti hevosia saanut. Mutta iltapuvussa sai itsestään kuvan tai seurueestaan, jos oli semmoinen.

    Selasin taas vähän puhelintani etsiäkseni sen iltapukukuvan.

    — Tuossa, sanoin puhelintani ojentaen. — Se gaala oli siellä linnassa, niin näihin sai tämmöiset hienon taustan kans, joko tuota seinää vasten tai sitten portaikossa.
    — Sulla on upea puku.
    — Kiitos, ostin sen ihan tuota varten. Marchesa Notten iltapuku. Oli vähän valinnanvaikeutta, mutta ajattelin sitten että kukkakuosi soveltunee keväisiin juhliin ja hanami-teemaan.
    — Voi hitsi, mitähän sitä itse keksisi…

    • #9725 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Eeii ei nyt kuulkaa on ihana kamalaa, kun sinne ei lähdetä heti paikalla kunnon porukalla ottamaan niitä kuvia ja vetämään pukuja ja kolttuja pykälään! Kun olisi Sonjakin vaan lähtenyt katsomaan ja tunnelmoimaan tänäkin vuonna, vaikkei itse kisaisikaan… Ja ihan kaikki muutkin, koko porukka! Olis tullu niin hyvä matka! Itkettäääää :DD

    • #9726 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi mee ny. Mä sen kun katkeroidun lisää, kun hahmot ei pääse Hannabyhyn. Kaikki on ihan syvältä. Sonjan muistelotkin kuulostaa niin ihanilta ja kauniilta. Ihanan miljöön lisäksi se on vielä niin huolella järjestetty tapahtuma, että mä oikeasti kärsin ja kualen nyt justiinsa. Saispa niitä kuvia edes…

  • #9727 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Puhut kun annetaan lupa

    Olin suunnitellut ratsastavani ensin ja puhuvani sitten, mutta Marshilla oli kyllä pointti että sillä järjestyksellä Nelly todennäköisesti hyppäis mun taakse Barnumin selkään ja istuis sielä hönkimäsä siihen asti että me mentäis tupaan.
    Joten, siinä me istuttiin kuin pahemmanki kuulustelun alasina tuvan pöydän ääressä. Nelly näytti siltä että jos kohta ei alkaisi tulemaan vastauksia niin hän ottaisi pullapitkon leikkaamiseen tarkoitetun veitsen pöytäliinalta ja vaatis vastaukset. Sonja istui toisen vieressä rauhallisen odottavaisesti. Eetu taas vaikutti kanavoivan omaa uteliaisuuttaan tasaisesti edessään olevan Ilkan sivuille. Keittiössä olis voinu kuulla murusia varastelevat muurahaisekki, jos niitä siis olis. Ensimmäiset sisälle eksyneet muurahaiset ja Nelly oli alottanu ötökkävainot että nehän ei tuvan kaappeihin tänä kesänä pesiytys. Perempää talosta sen sijaan kuulu sihinää ja supinaa, mikä oli epäilemättä lähtösin olohuoneen puolelle muka salakuuntelemaan jääneistä Alexista ja Ilonasta.
    Viimein ulkoa kuului töminää mitä seurasi ulko-oven avautuminen.

    “Sori, kesti vähän kauvemmin mitä luulin. Elli oli sitä mieltä että soon kesä, eikä kesällä tarvihje takkia tai lakkia. Yllätyn vieläki siittä kuin palijo näin pienesä lapsesa voi olla voimaa, tai kuin nopiaha se pääsee karkuun”, Janna huikkasi eteisen puolelta.

    Ootimme hetken jotta nainen pääsi kiemurtelevan alligaattori-lapsen kanssa tuvan puolelle. Kiukkunen peto onneksi leppyi kun pääsi syöttötuoliin pöydän päähän, ja pääsi tonkimaan muroista jauhetun hiekan seasta yksittäisiä pieniä murorenkaita kakkuvuoan sisältä.

    “Noni, nyt alatte laulaan tai ennen kuin Hello ehtii tänne”, Nelly komensi.
    Vilkasin Marshallin puoleen joka puolestaan katso mua. “No siis. Kuten tää apina tässä eilen jo parille meni möläyttään niin joo, me aiotaan hankkia lapsi”, pääsin tuskin viimeseen sanaan kun Nelly päästi äänen mikä muistutti hiirtä tai lintua, pieni mutta kimakka inahdus, mikä katkesi siihen kun nainen puristi leveästi hymyillen huulensa tiukasti yhteen.
    Janna tuijotti vain suu auki, nähtävästi yrittäen sisäistää kuulemansa.
    “Millon? Miten? Tai siis kun-”
    “Joo, evoluutio ei oo vielä sielä asti että pystyttäs samaan ko heterot. Adoptio tai sijaissynnyttäjä, kaikki on vielä super alussa. Parin viikon jälkeen olis ehkä ollu jotakikaan enemmän kerrottavaa, ku ehkä olis asiat selvinny että mitä. Mutta kuinkas tässä sitte kävikään…”, käänsin katseeni hitaasti vieresäni istuvaan Marshallin.
    Vanhempi mies kääntyi tuijottamaan pöytää, yrittäen kuitenkin samalla pidätellä hymyään.
    “Onko tää syynä siihen miks tootta ettiny talua?” Janna kysy lopulta, hytisten pienesti paikallaan kuin pidättelisi iloa.
    “Yks niistä joo. Ei tohon kämppään misä me nyt asutaan turhan hyvin lasta mahtus, ei oo ko yks makkariki. Tosa talosa on kuitenki kaks alakerrasa ja yläkerrasa hyvästi lisää tilaa. Mahtuu paremmin ko hyvin vaikka tulis vieraitaki käymään.”
    “Mikä juttu se on, että hevosenpito mahdollisuus oli tärkeää. Mutta silti jättäisitte Barnumin ja Stanimirin Hopiavuoreen?” Sonja kysyi päätään hieman kallistaen. “Marshallin antama vastaus oli sen verran kryptinen.”
    “No joo, se kerto mitä se sano”, totesin silmiäni pyöräyttäen, “Siinä oli perää, että se alkaa vähän niinku tekeen etätöitä. Kun siis talli itessään kuuluu virallisesti Marshin vanhemmille, niin sieltä tuuaan jotaki poneja sitte sinne ja Marsh saa hoitaa oman osansa vaikka jääjäänki tänne. Mutta ei sulla sitte käyny mielesä sanoa miks pojat jää tänne, että Hopiavuoresa on paremmat puitteet ympärivuotiseen treenaamiseen? Meillon vaan kenttä ja täälä maneesi.”
    “…No nyt kun sanot sen noin niin..”
    “Hiton talitintti”, pudistin päätäni, “Mutta joo. Nää hepat pysyis täälä, me käyään täälä aika normisti muutonki jälkeen, meille tulee lapsi täsä joskus kun asiat etenee ja häät muuten pijetään meijän uudessa kodissa. Tai siis siinä pihapiirisä.”
    Marshall näytti vähintäänki hämmentyneeltä. “..Pidetään vai?”
    “Joo, päätin sen aamupalalla. Koska miksei, siinon tilaa ja samaan syssyyn saa häät ja tuparit sitte.”

    Janna siirtyi hieman lähemmäs penkillä, ja heitti käsivartensa mun ympärille siten että oli lähellä kumota pöydällä olleen maitopurkinki ympäri. Minkä Sonja kiirehti pelastamaan.

    “En tierä onnittelisko talosta, lapsesta vai mistä mutta laitetaan kaikki sammaan pinnoon niin onnittelen kaikesta.”
    “Kaikki käy.”
    “Teirän piettää kyllä nyt pittää meirät ajantasalla tästä hommasta. Oli se sitte aroptio, sijaissynnyttäjä tai iha vaan sijotuslapsi. Mutta teirän piettää kertua. Myönnän kyllä, että solis mahtavaa jos kävis silleen että Elli sais leikkikaverin teirän lapsesta.”
    “Sehän voisi olla hyvinki mahdollista. Kun miettii, täsä vaikka vuosi eteenpäin niin Ellin ja sen lapsen välinen ikäero ei olisi kauhean suuri niin hyvinkin voisivat leikkiä yhdessä”, Sonja sanoi pienen tuumaamisen jälkeen.
    “Elli pääsis leikkiin isosiskoa”, Nelly sanoi kädet yhdessä, “Mutta, Marshall. Sähän oot ollu nyt oudon hiljaa”, nainen lisäsi toista kulmaansa kohottaen.
    “No parempi ollakki, sanoin että tänään se puhuu vasta ku mä annan luvan.”
    “Tiesikkö Nikke, sä muistutat just nyt tosi paljo Nellyä. Tomera maatilan emäntä joka näytää kaapin paikan”, Alex kiekaisi jostain nurkan takaa. Mitä seurasi terävä hyssyttely, sekä epäselväksi jäänyttä tukahdutettua mölinää.
    “Totta muuten”, Sonja henkäisi.

    Samalla hetkellä eteisen ovi paiskautui auki ja kiinni niin että seinät vain laulo, ja Hello tömisteli sisälle kuin norsunpoika viidakossa hypähdellessään kenkien yli. Mies vaikutti aavistuksen hengästyneeltä, kuin tuo olisi suorittanu pikajuoksun autolta sisälle.

    “Oon täälä! Mistä on kyse? Nyt joku kertoo mikä se juttu on ja kuka saa koiran!”
    “Ei oo mitään uutta koiraa!” Nelly täräytti “Ja kukaan ei kerro sille yhtään mitään! Tuo saa jatkaa arvuutteluja vaikka maailman tappiin asti!”
    “Mitä mää oon muka tehny? Ite alotit, uteliaisuus tappo kissan niin se voi ihan hyvin koitua munki kohtaloksi”, Hello parahti, “Ensin käsketään paikalle että kuulee uutiset ja sitte tehään näin. Ei tää voi olla mitenkään päi laillista!”
    “Ihan oma syys, mitä soitit keskellä yötä turhanpäiten ja herätit meidät kummatki”, Nelly sanoi järkkymättömästi, viittoen itseensä ja Eetuun.

    • #9728 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Siis ei ja voi! Niin loistava, loistava teksti! On kyllä loistava aihekin, ei sillä.
      En tiedä mille hekottelisin eniten, alligaattori-lapselle, katumusharjoituksia tekevälle Marshallille, Nellyä muistuttavalle Niklakselle vai Hellolle, jota rankaistaan oikein rankemman päälle. Tämä on niin just täydellinen teksti tähän kohtaan, ettei mitään rajaa.

    • #9729 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Joo, tää oli kyllä mainio! Mua nauratti erityisesti norsunpoika viidakossa. :DD Vitsit että houkuttaisi kirjoittaa tästä Ilonan ja Alexin näkökulmasta nurkan takaa, mutta katsotaan ehdinkö. Kivasti levitetty juorua niin, että nyt aiempaa useampi tietää, mutta ei ihan koko maailma kuitenkaan vielä. Ehditään siis vielä nauttia varmaan joistakin ensireaktioista, kun loputkin kuulevat. Eiköhän se tämän kuulijakunnan hyppysistä levähdä aika äkkiä koko kylän korville. 😀

  • #9749 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Tämmöinen nopea kommentti Hannabyn tuloksiin kun huomasin että siellähän on muitakin tuttuja.

    Kisatuloksia
    Eira istui keittiönpöydän ääressä, ryysti kahvia kupistaan ja selasi puhelintaan. Minä istuin toisella puolella, yhtä lailla join teetä ja selasin puhelimeltani Hannaby Hanami Weekin tuloksia. Lähinnä olin katsomassa hopiavuorelaisten tuloksia, mutta olihan siellä muitakin tuttuja nimiä.

    Jo heti maanantain ensimmäisessä luokassa oli tuttu voittaja: Vladimir Kozlov ja K. O. Re-Echo Roar. Hymyilin ja naurahdin iloisena. Muistin sen täplikkään oriin siltä reissulta kun kävin Kozloveilla vuosi sitten ja ehkä jossain kisoissakin olen saattanut nähdä joskus. En ihan muistanut. En huomannutkaan, kun Eira nosti katsettaan kännykästään kysyvän näköisenä.
    — No mitä nyt?

    Havahduin takaisin sinne Hopiavuoren tupaan.
    — Ei mitään. Katselin tässä vaan näitä Hannabyn tuloksia, Marshallin serkku on voittanut maanantaina kenttäkisan kouluosuuden.
    — Ai. Onks siellä mitään tietoa Marshallista? Tai Ilonasta?
    — Ootas, en ole vielä ehtinyt muuta katsoa. Ah, kato täällä on myös Ulla… Ulriikka Arvo sijoittunut vaativassa B:ssä kolmanneksitoista, viimeinen sijoittunut. Se oli viime kesänä siellä Sveitsissä samalla tallilla, tuttu sitä kautta. Ilona ja Veera on samassa luokassa sijalla 36, prosentit 62 ja risat. Niin ja Anssi ja Salieri kisasivat kans tässä luokassa, eivät sijoittuneet, olivat sijalla 28, prosentit 66 prosentin pintaan.

    Klikkasin auki seuraavan päivän tulokset. Maastossa Vladimirilla ja K. O. Re-Echo Roarilla ei ollut mennyt yhtään niin hyvin. Itse asiassa Vladimir oli pärjännyt siinä paremmin toisella ratsullaan. Vaativassa A:ssa Kiaran oli sijalla kymmenen, toiseksi viimeinen sijoittunut. Hevosen nimeä en tainnut suoraan tunnistaa, mutta Royal Gardenissahan niitä oli.

    — Vaativassa A:ssa Marsh ja Barnum ovat sijalla 26. Tulos 64 prosenttia. Anssi ja Salieri pesivät ne siinä, sija 21 ja 65 prosenttia.
    — Aika tasaista tulosta Salieri tekee sen Anssin kanssa.
    — Joo, tuntuu tekevän. Vähän vaan alakantissa, pitäisi päästä sinne seitsemänkympin pintaan, että olis mitään saumaa pärjätä. Mutta ehkä ne vielä.

    — Jaa kato, Marshall on kisannut Barnumilla esteitäkin samana päivänä. Sija 16 ja neljä virhepistettä, että jonkin puomin on vissiin ottanut alas.

    Katsoin kenttäkisojen lopulliset tulokset ja huolimatta kouluosuuden voitosta, Vladimir ei juhlinut kummankaan hevosen kanssa, sillä sijat olivat vasta 17. ja 18. Mutta pyhässä yrjössä Luciano oli viides. Marshallilla ei ollut mainittavia sijoituksia, mutta Grigori oli kolmas GP:ssä ja kvaalautui viimeisen päivän specialiin. Sieltäkin tuli sijoitus, kun oli viides. Melina ja Kiaran olivat molemmat mukana specialissa myös, mutta eivät sijoittuneet. Anice oli sijoittunut interissä sillä hienolla mustalla tammallaan, Adrasteyalla. Harmi ettei Hopiavuoreen tullut sijoituksia, mutta oli kiva että muut tutut pärjäsivät. Aih ja voih, olisipa voinut itsekin lähteä…

    • #9752 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oih… Ens vuonna sitten isommalla kokoonpanolla, niin on enemmän oman tallin arpoja pelissä. 😀 Musta on ihanaa, kun hahmot verkostoituu. Joo ennen kaikkea pelikavereiden kanssa, kun niiden kanssa tulee eniten kirjoitettua ja niiltä saa eniten mainintoja, mutta myös muiden tallien hahmojen kanssa. <3

  • #9764 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Niitä Hannabyjuttuja tulee vielä, mut nyt kevyempi ja helpompi pala väliin.

    Pizzagate

    ”Kuka söi mun pitsan?” Hello ärähti ja kääntyi katsomaan meistä jokaista vuoron perään. Mietin nopeasti, että ajatteliko se tosissaan sellaisten ihmisten, kuin joku Sonja tai Oskari, halunneen syödä sen pitsan, mutta reiluuden nimissä ainakin minä, Eira ja Nelly olimme ihan varteenotettavia epäiltyjä. Silti se katsoi yhtä tiukasti Sonjaa, Oskaria ja Eetuakin.

    ”Mä luulin et se oli kaikkien pitsaa”, Eira sanoi olkiaan kohauttaen.
    ”Ai luulit vai!” Hello kivahti ja kumartui kaivamaan roskista, jossa olikin Runoin pitsapahvit. ”Ai vaikka tässä luki mun nimi?” hän äyskähti ja heilutti pitsalaatikkoa.

    Siinä ihan totta luki mustalla tussilla piirretyin kirjaimin HELEMIAS ILVEKSEN JA CAMILLA MUSTAV VANHANIEMEN HENKILÖKOHTAISTA OMAISUUTTA ÄLÄ OTA. ”MUSTAV” oli sutattu laiskasti ylitse.

    ”No kun sillon sä kirjotit sun nimen niihin jugurtteihinkin vaikka ne oli kaikille et sä sait ne yksin!” Eira puolustautui harvinaisen hyökkäävästi.

    Hörähdin ääreen ja katsoin Oskaria. Luulisi, että sekin olisi nauranut minun kanssani, mutta se tuijotti vain niska jäykkänä pöydällä lepääviä käsiään. Luuliko se oikeasti, että Hello kävisi kenenkään, edes Eiran, kimppuun yhden pitsan takia? Vai pelkäsikö se huutamista?

    ”Se oli vaan sen yhden kerran ja se oli hauska vitsi”, Hello huomautti.
    ”Vois lähteä kattoon ne Aaveen loppuviikon kuviot valmiiksi”, Sonja sanoi Nellylle hiljaa.
    ”Sinoot kyllä kirioottanu usiemminki. Siihen jätskiin kiriootit”, Eetu huomautti.
    ”Ei nyt vielä ku mä haluan nähdä kuinka täs käy”, Nelly mumisi Sonjalle.
    ”No joo no kaks kertaa”, Hello puolustautui.
    ”Ai jaa? Entä ne suklaakeksit?” Eira kiekaisi.
    ”Se oli kyllä Nelly joka niihin kirjotti!”
    ”No ne nyt oli ihan oikeestikin mun!” Nelly tokaisi.
    ”Se ny oli yks pitsa vain”, Eetu yritti tyynnytellä.
    ”Ai vaan yks pitsa! Se oli mun ja Camillan työpäivän eväs!”
    ”Et soo eres töis täälä ja Camilla kävi syämäs lihakeittoa.”
    ”Nii ja mun oli sitä paitsi nälkä”, Eira sanoi tosi pirullisella äänellä.
    ”Joo nyt tää menee tylsäks, voidaan lähtee”, Nelly sanoi Sonjalle ja he nousivat.
    ”NELLY SANOI”, Hello aloitti osoittaen Eiraa sormellaan pitsapahveilla toisella kädellä räpyttäen niin kuin siivellä räpytetään, ”että ota sieltä lihakeittoa jos on nälkä!”
    ”No ei mun nyt niin nälkä ollu!” Eira rääkäisi. ”Lihakeitto maistuu ihan perseeltä!”

    Näin, miten Eetu katseli Oskaria sivusilmällä, kun Eiran ja Hellon sota pitsasta jatkui. Hän rypisti otsaansa ja irvisti sitten yhtäkkiä ennen kuin löi kätensä pöytään. Hello ja Eira hiljenivät.

    ”Noni. Mee Hello tekemähän jotaki kehittävää”, Eetu komensi.
    ”Mut mulla on nälkä!”
    ”Eira hakoo sulle Runoista uuren pitsan.”
    ”Ei mulla oo semmosia rahoja”, Eira protestoi.
    ”Ota tualta eteesen lipstonloorasta rahaa.”
    Eira tuhahti ja pyöräytti silmiään.
    ”Heti!” Eetu määräsi ja osoitti ovelle. Kun Hello väänteli Eiralle naamaansa tämän mennessä, Eetu kääntyi ärähtämään myös Hellolle. ”Mee pihalle sinäki! Nyt!”
    ”Pitääks munki?” varmistin.
    ”Et sinoo täälä paasannu täälä tuan pitsan kaas niin jotta oikiat ihimiset joutuu lähtiä tallihin kaffia juamasta”, Eetu vastasi ja vilkaisi taas Oskaria.

    Sitten laskeutui rauha. Eetu levitti lehden eteensä ja Oskarin hartiat laskeutuivat ihan normaalille korkeudelle korvien tasalta. Mietin, että miksiköhän Eetu ei halunnut omia lapsia, kun sekä kanteli mielellään Elliä että paimensi Eiraa ja Helloa.

    • #9765 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Yritä vaan kirjottaa kuinka kevyttä hyvänsä, mä luin tämänkin foliohattu päässä. Miksi Eetu ja Alex vilkuilevat Oskaria? Mikä sillä on ja miksi se on nyt taas niin jäykkä? Miksi Alex on enimmäkseen hiljaisen tarkkailijan roolissa ja kiinnittää huomiota juuri näihin asioihin tässä? Miksi Alex olettaa, ettei Eetu halua lapsia — eikö se tiedä? Ja ennen kaikkea: onko mulla foliohattu liian tiukalla ja mietinkö ja ylitulkitsenko vain taas liikaa ja näenkö olemattomia johtolankoja kaikkialla?

      No mutta joo, vissiin kaikki eivät sitten mene toisten jääkaapille niin kuin Alex menee Ilonalle. Eikä kaikilla tarviikkaan olla sellaista, kun eihän sellaisessa rakkaudenosoituksessa muuten olisi mitään erityistä, jos kaikki tekisivät koko ajan niin.

  • #9779 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Tämön ny ihan vääräs paikas mutta joko minoon vaan Tosi Tyhymä tai Tosi Sokia mutta en löytäny Pasin päiväkirjaa mistään.

    Juuri samalla hetkellä, kun Rasmus sammutti autonsa Hopiavuoren pihaan, tilan isäntä astui tallista pihalle.
    ”Eetu!”
    Viljanvaalea mies käänsi päätään ennen kuin nosti kätensä varjostamaan katsettaan. Noustuani autosta kävelin miehen luokse ja vähän ennen kuin seisahduin aloin jo lausumaan kysymystäni.
    ”Oisko Pasia saanu lainata?”
    ”Kyllä sitä saa. Eihän soo liikkunu hetkehe notta ei sillä varmaha kyllä kunto riitä mihinkää huriaan.”
    ”Ei se haittaa, ku ei me eres ajalteltu mennä Rasmuksen kans. Enemmänki me ajattelimma että jos tuan likan olis nostanu hetkeksi selekähän. Paahtis ku o ehkä vähä liika korkia notta ainakaha viälä viittiis Elliä nostaa sen selekähän.”
    ”Jaa notta sellaaset suunnitelemat. Löyräksä sen varustehet vai tuunko näyttämähän mihinä ne o?”
    ”Eiköhän me löyretä. Kiitos ny kauhiasti jo etukätehen” kiitin Eetua ennen kuin käännyin ympäri ja palasin Rasmuksen ja Ellin luo.

    ”Mitä Eetu sanoi?”
    ”Kyllä Pasia sai lainata. Käyttäkö te kattelemas sen varustehia jos mä hajen ponin?”
    ”Se voi mennä sillä tavalla helpoiten. Kannanko mä ne suuliin?”
    ”Joo mennähän sinne vaan”.

    Teidemme erotessa lähdin tekemään matkaa ykköstarhalle, jossa kirjava poniruuna ulkoili. Pasin kiinni saaminen ei ollutkaan läpihuutojuttu ja muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen vaihdoinkin taktiikkaa. Tarjotessani kaiken huomioni Jussille ja Skotille sekä hieman rapistellessani tallitakkini taskuun unohtunutta Tupla paperia, kirjavan poniruunan uteliaisuus voitti ja lopulta sainkin Pasin kiinni.

    Suunnatessamme yhtämatkaa suuliin, oli Rasmus saanut jo Pasin suitset ja harjat tuotua sinne. Kiinnitettyäni lainaratsumme, otin tyttäreni syliini siksi aikaa, jotta Rasmus sai haettua vielä Pasin satulan. Rasmuksen lähtiessä hakemaan satulaa kyykistyin sen verran, jotta saatoin avata poniruunan harjapakin ja poimia ensimmäisen harjan käteeni. Suoristettuani ryhtini ojensin harjaa Ellille ja tyttö tarttuikin siihen pienellä kädellään. Taiteiltuani tyttöä parempaan asentoon sylissäni ohjasin oman käteni tytön pienen käden päälle ja autoin ohjaamaan harjan ponin karvapeitteelle.
    ”Näääin. Hellästi” puhelin tytölle samalla kun tyttö sai ainakin yrittää harjata Pasia.
    ”Jahas että tällaista täällä vaan harjoitellaan” Rasmuksen ääni kuului jostain selkäni takaa mutta miehen äänestä oli selkeästi kuultavissa, jotta toinen virnuili puhuessaan.
    ”Katto ku piänestä alakaa opettaa nii pian ei oo isillä muuta maharollisuutta, ku ostaa tyttärelleen oma poni” jatkoin Rasmuksen aloittelemaa kiusoittelua, samalla kun kyykistyin poimiakseni suulin lattialle tipautetun harjan ja aloin harjaamaan Pasia.
    ”Mä kyllä osasinkin vähän arvella, että tässä kyllä joutuu jossain kohtaa varmasti ponikaupoille”.

    Laitettuamme poniruunan yhdessä kuntoon, kävin hakemassa Ellille oman ratsastuskypäräni lainalle ja Rasmus otti Pasin talutukseensa. Kaikki olivat joko kentällä tai maastossa ratsastamassa, joten suuntasimme maneesiin. Vislattuani ovella ja avattuani sen huomasin, että halli oli tyhjä, avasin oven sen verran että Rasmus ja Pasi mahtuivat maneesiin helposti. Suljettuani oven seurasin aviomiestäni maneesin hiekalle, johon tuo oli jo Pasin kääntänyt ja alkanut kiristämään ponin satulavyötä, sekä lyhentämään jalustimia usean kiepin verran. Siltikin jalustimet jäivät ihan liian pitkiksi, mutta se ei haittaisi koska Elli ei kuitenkaan ratsastaisi pitkään.

    Rasmuksen saatua säädettyä vyön sekä jalustinhihnat, ojensin Ellin Rasmukselle joka lopulta nosti tytön kirjavan satulaan. Pasista huomasi, jotta se ei ollut ihan varma pienestä kiljujasta selässään, mutta onnekseni poniruuna päätyi vain näyttämään siltä kuin joku olisi tarjoillut sille juuri kilon sitruunoita.

    Varmistuttuani siitä, että Pasi ei heittäisi ainakaan heti Elliä selästään ja kysyttyäni vielä Rasmukselta olisiko tuo valmis, pyysin poniruunan liikkeelle ja lähdin taluttamaan kirjavaa etanakäyntiä eteenpäin. Muutaman kerran kävellessäni kurkistin olkani ylitse Ellin ilmettä, joka oli kaikkea ihmettelevän innostuneeseen. Pari hyvin hidasta kierrosta maneesin ympäri sai riittää Ellin ensimmäiseksi ratsastukseksi ja juuri sopivasti pysäytettyämme poniruunan hieman maneesin keskelle, kuulin ovelta vislauksen.
    ”Tuu vaan, me lopetettihin justihi!”

    Oven avauduttua Oskari asteli maneesiin. Ennen kuin toinen kerkesi karkaamaan kovinkaan kauas, kutsuin toisen luokseni, kaivellen samalla puhelintani taskustani.
    ”Otaksä pari kuvaa meistä? Minen viitti jättää molempia Rasmuksen kontolle, mutta olis kiva saara eres jonkinlaane muisto tästä”. Nyökkäsin epämääräisesti sivulleni kohti kirjavaa ruunaa ja edelleen ponin selässä istuvaa tyttöä.
    ”Mä.. En… Joo”

    Lopulta Oskari nosti puhelimeni siten että tuo saattoi ottaa pari kuvaa, ennen kuin ojensi puhelimeni minulle takaisin.
    ”Kiitos!” Kiitin toista, ennen kuin käänsin huomioni takaisin Elliin ja Rasmukseen. Miehen nostettua tytön pois satulasta palasimme takaisin talliin jotta sain hoidettua Pasin takaisin ulkoilemaan urhoollisen suorituksensa jälkeen.

    • #9780 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Pasin päiväkirjaan ei olla varmaan kirjoitettu mitään vuosiin, niin se on pudonnut listalta näkymättömiin. Ei ihme ettei sitä löytynyt, mutta suora osoite on tämä: https://kristallijumala.net/hopiavuori/forums/topic/pasi/

      Ja sitten tekstiin! Ja tämähän arvattiin, ettei Elli ole vielä kunnolla vuottakaan, kun se pääsee jo hevosen selkään. Rasmukselle ei tosiaan jää paljon muita vaihtoehtoja kuin lähteä kohtapuolin ponikaupoille, siinä Janna on ihan oikeassa 😀

    • #9781 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Voi Pasi! <3 Kyllä jokainen poni ja hevonen ansaitsee vähintään yhden pikkutytön kaiken rakkauden. Käy sääliksi, kun Pasilla ei ole omaa ihmistä. Onneksi sillä on nyt tärkeä tehtävä toimia Ellin ensiratsuna! Se onkin kaikkien ponien kaikista tehtävistä eräs tärkeimmistä. Pasilla taitaa olla sen verran ikääkin, että sille voi antaa moisen vastuutehtävän. Ei voisi minkä tahansa ratsun vastuulle laittaa pienen ihmisen turvallisuutta edes talutettuna. Vaikka Pasi osaa olla kärtty, se on kuitenkin pohjimmiltaan ihan perusjärkevä! Ihanaa, kun se sai tavallaan oman tarinan, vaikka tämä kertookin pääasiassa Ellistä ja Jannasta.

      Rasmus ponikaupoilla kuulostaa hauskalta. 😀

    • #9790 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Ilonaa kompaten voi Pasi ❤️ Ja miten Pasi osaa käyttäytyä. Yleisesti tunnettu kuitenkin ehkä hieman äksynä, mutta ihan kuin poni tietäisi, että nyt ollaan vastuussa pienestä ihmisestä. Kiva myös, että Pasi on päässyt ensiponiksi Ellille ja ihan vain, että on tarinassa mukana eikä tarhassa seisovan varjona.

    • #9825 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oi, oppii se vanhakin koira, ei kun poni, uusia temppuja. <3 Pasi taitaa olla fiksu, vaikka se on niin känkkäränkkä. Se tietää, ettei kaikkien kanssa voi riehua samalla lailla. Mun serkun hevonen oli samanlainen, kun me oltiin ihan pieniä. Se kiukutteli mun vanhemman serkun kanssa ihan ronskisti, mutta kun me pikkuiset keikuttiin sen niskassa ja putoiltiin sieltä peräkanaa, se oli tosi kärsivällinen. 😀

  • #9792 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Jatkoa Alexin pätkälle

    Pizzagate part 2
    Oli kiva taas päästä normaaliin elämään kiinni. Wäckelinissä aika oli ollut jotenkin raastavaa. Rytmi oli ollut muuten samankaltaista kuin Hopiavuoressa, mutta samaan aikaan hevosia piti hiitata, esitellä niitä ostajille ja laittaa tavaraa myyntiin. Yhtä hevosta saattoi käydä katsomassa muutamakin kiinnostunut ja piti katsoa, ettei hevosen kanssa vetänyt kovaa treeniä pari päivää sitä ennen. Onneksi kaikilla oli jonkinlaista kilpailukokemusta, jotka puhuivat puolestaan.

    Hopiavuoressa minun ei tarvinnut kuin ruokkia hevoset ja viedä ne pihalle. Onneksi ilma oli lämmennyt eikä hevosia tarvinnut pahemmin loimittaa. Omistajat hoitivat itse hevostensa liikutukset. Täällä minulla oli työaika ja tiesin, milloin seuraava vapaapäivä olisi.
    ”Se oli mun ja Camillan pitsa! Luki ihan selvästi kannessa”, Hello nurisi pihalla Eiralle, joka näytti harmistuneelta.
    ”Sinä täällä aina itsekin syöt muiden ruokia. Enkä minä ajatellut”, Eira polkaisi maata vihaisena.
    Laskin kottikärryn pyörän käsistäni ja katsoin pihalla kiistelevää kaksikkoa.
    ”Oliks meillä pitsaa vai?” katsoin hieman hämmentyneenä Helloa.
    ”Hain meille tervetuliaispitsat. Nyt kun oot takas täällä.”
    Hello haroi hieman vaivaantuneen näköisenä pörröistä tukkaansa.
    ”No, Eetu laittoi minut hakemaan teille uuden pitsan”, Eira murahti ja tarttui polkupyöränsä sarvista kiinni.

    Susi saapasteli tuvan ovesta pihalle hiljaisena ja vältteli kaksikkoa katseellaan.
    ”No hei, mulla ja Sudella on pian työpäivä pulkassa! Pitää vain heinät jakaa ja vaihdan kottikärryihin uuden pyörän. Mennään sen jälkeen pitsalle porukalla!” ehdotin kolmikolle.
    Susi saapasteli edeltä nyökytellen tallilla. Katsoin kysyvästi Eiraa ja Helloa.
    ”Mulle sopii!” Hello hymähti. ”Mutta vauhtia! Mulla on nälkä.”
    Eiran olkapäät laskivat hieman ja tuittuinen ilme muuttui hieman hämmentyneeksi.
    ”Hopi hopi siitä sitten! Tuutte auttaa niin päästään nopeammin”, virnistin kaksikolle.

    Työt saatua tehtyämme ahtauduimme Audini kyytiin. Eira valtasi pelkääjänpaikan Hellon ja Suden istuessa takana.
    ”Mihin sää tarvit tälläsen määrän tavaraa?” Hello katsoi keskipenkille kasattua tavaraläjää.
    ”Ikinä ei tiedä, jos sataa, tai tarvitsee vaihtokengät”, naurahdin.
    Hello pyöritteli minulle silmiään.

    • #9826 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Miten mä jotenkin luulen, että tämä pitsareissu on kaikkein tärkein Eiralle? Sillä on paljon kavereita juu, mutta tallilla melkein kaikki kohtelee sitä niin kuin kakaraa. (Joo aihetta on, koska se käyttäytyy niin kuin kakara…) Nyt se pääsee kuitenkin Isojen Ihmisten kanssa Runoihin, niin onhan se nyt siistiä. Hellokin antaa sille varmaan anteeksi heti kun sillä on maha täynnä… 😀

  • #9816 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Ei kai vain (/Hannabyn jälkeen)

    Jotain niiden välillä oli muuttunut. Oskari räppäsi kännykkäänsä sohvalla. Näin, että heppakuvia siellä vilisi, suurin osa Sintistä, mutta kun Ilona tuli Hopiavuoren olohuoneeseen, kuvaralli pysähtyi. Oskari tuijotti puhelimen näyttöä tiiviisti, ja sokeakin olisi nähnyt polvella, miten se vilkaisi Ilonaa, joka istui sohvan vapaaseen päätyyn niin, että jäin keskelle.

    ”Mitä tehtäs?” kysyin Ilonalta. Oskari nyt harvemmin keksi muuta kuin tylsiä juttuja.
    ”Ai mitä? Hevosten kanssa vai?” Ilona kysyi tosi oskarimaisesti. Kai seura tosiaan teki kaltaisekseen.
    ”Nii tai sit ihan muuten vaan. Rakennetaanks ihan vitun iso dominorata?”
    ”Miks?”
    ”Huvin vuoks tietenkin.”
    ”Emmä… Pitäis pestä ne Veeran kamat vielä…”

    Jep. Jotain oli tosiaankin muuttunut. Ilona oli justiinsa yhtä tylsällä päällä kuin Oskari. Ja Oskari katsoi sitä taas muka tosi salaa, vaikka ei osannut. Mulkaisin Oskaria silmät suurella ja se rykäisi, nosti jalkansa sohvalle ja halasi omia polviaan niin kuin sillä oli tapana. Se meni tosi pieneen pakettiin siihen nähden, että se oli kuitenkin aika pitkä. Ilonan muminan selitti se sen varsahomma. Oskarin vilkuilua ei mikään.

    ”Mä voin auttaa peseen niitä”, Oskari mutisi tuijottaen edelleen kännykästään sitä samaa kuvaa, jonka kohdalle se oli jumittunut. Tai siis se kyllä esitti tuijottavansa.
    ”Mitäpä mulla sit enää täällä tehdään”, huokaisin dramaattisesti. ”Vois mennä kotia, kaivaa takapihalle kuopan ja mennä valmiiks sinne maata, etten oo sit teille vaivaks kun mä kuolen.”
    ”Eiku ei sun Oskari tartte”, Ilona mutisi samalla lailla kuin Oskari, ja taas Oskari vilkaisi sitä silmäkulmastaan. ”Tai siis saat sä tulla auttaan jos sä haluat, mut ei siellä oo paljoa hommaa.”
    ”Ihme kiertelyä”, tuhahdin Ilonalle. ”Loverboy haluaa viettää sun kaa aikaa ja sä leikit vaikeasti tavoiteltavaa.”
    Ilona henkäisi, ja taas Oskarin katse kävi sen naamassa, joka punehtui hieman.
    ”Älä jaksa”, se yritti sanoa muka tosi kovanaamana, koska eihän se tietenkään ollut yhtään rakastunut Oskariin. ”Mä käyn vessas. Sit mä pesen niitä kamoja, ja sit voidaan vaikka pelata dominoilla.”
    ”Hyvää pissua”, toivotin sille, kun se nousi.
    ”Mee ny!”
    ”Enkä mä halua pelata mitään dominoa! Mä haluan rakentaa radan.”

    Oskarin kuvaselaus jatkui. Se poisti ihan hirveästi kuvia ja oli sairaan tylsä ja mykkä. Sitten sen sormet taas pysähtyivät kosketusnäytöllä. Siinä oli se niiden pariskuntakuva. Se kirsikankukkakuva. Tosi kiva juttu. Vaikka se oli aluksi ollut vitsi, ajattelin uudelleen ihan tosissani, että mitä minulla tässä enää tehtäisiin, jos nuo kaksi ryhtyisivät johonkin kutemiseen, silmiintuijottelumaratoneihin, ällöön toisilleen hymyilyyn ja muuhun tosi karmaisevaan. Oskari oli varmaan salaa lääppijä. Ihan varmasti oli. Ainahan tuollaiset kosketusta pelkäävät sitten lopulta olivat pahimpia lääppimään. Se lääppisi Ilonaa ihan koko ajan, kun Ilonan kanssa yrittäisi tehdä jotain järkevää. Hyh.

    ”Miksköhän se ei istunu mun viereen?” Oskari kysyi yhtäkkiä ihan hiljaa.
    Jaa-a, törppö. Johtuisikohan siitä, että vaikka sen takapuoli olisi mahtunutkin meidän väliimme, sillä oli noin kolme kertaa enemmän tilaa sohvan päädyssä?
    ”Ei tähän oikeen oo mitään muuta järkevää selitystä kun et se vihaa sua”, olin tuumivinani.
    ”No heh heh.”
    ”Mikä hinku sulla edes on olla sen vieressä? Vastahan te nukuitte Hannabyssä viikon sylikkäin.”
    ”No se oli pari yötä. Eikä me — mitään sylikkäin muutenkaa. Älä jaksa, sä oot ihan kauhee!”
    ”Samas sängys nukuitte”, huomautin muka tosi itsevarmasti, vaikka mistä minä niiden nukkumajärjestelyistä tiesin. Halusin vain nähdä, miten Oskarilla oli vaikeaa istua sohvalla, kun sitä härnäsi.
    ”No ei — no — no joo joo mitä sitte!”
    ”Ai nukuitte!” hönkäisin vähän liian lujaa. Miksei se Ilona ollut kertonut Oskarin joka liikkeestä? Olisihan sen nyt pitänyt tuollaiset asiat sanoa minulle!
    ”Sä — sähän tiesit!”
    ”No nyt tiedän kun sä tunnustit! Nooo? Oliks ihanaa?”
    ”Mikä!” Oskari parahti.
    ”Ei mikää”, virnistin.
    ”Oot säki nukkunu kavereiden kaa samas sängys”, Oskari tuhahti ja rypisteli otsaansa.
    Sen näytölle oli jäänyt se niiden kuva. Katselin kaikessa rauhassa sen punaisia poskia.
    ”Itse asias en oo”, väitin sille. ”Kiva kuva.”
    ”Mit — kiva et sä kurkit ihmisten puhelimia!”
    ”Mitä jos Ilonalla on poikaystävä?” olin tuumivinani, kun kerran härnäämisen alkuun olin päässyt.
    ”No ei sillä ole.”
    ”Ei sit.”
    ”Eihän oo?”
    ”Miks sä muuten oot edes kiinnostunu sellasesta asiasta että onko vai ei?”
    ”No en ookkaa. Ajattelin vaan. Kun sä vissiin tiedät onko.”

    Jostain syystä teki mieli sanoa, että on sillä. Jos Oskari oli noin outo oikeasti sen takia, että oli ihastumassa Ilonaan, sellaisen asian sanominen olisi tehnyt koko niiden hommasta lopun. Olisin saanut pitää Ilonan vähän niin kuin itselläni. Voitaisiin jatkaa niin kuin nytkin, eikä Oskari olisi sille aina automaattisesti tärkeämpi kuin minä. Millainen kaveri kuitenkaan tekisi niin toiselle? Kai sitä mustasukkainen saisi olla, aiheettomastikin, kunhan ei toimisi sen mukaan. Saihan?

    ”No ootsä muka kuullu sen puhuvan jostain pojista?” huokaisin Oskarille vastentahtoisesti, vaikka en olisi halunnut myöntää sitä itsellenikään. Olin onneksi vain ajatuksen tasolla paska kaveri.
    ”No em — en tiiä, en oo kysyny — ei mua silleen kiinnosta.”
    ”Eipä.”
    ”No ei!”
    ”Pistä hei toi kuva taustakuvaks niin sun ei tartte tolleen ettii sitä galleriasta aina tuijotettavaks.”
    ”Miks sun pitää aina olla tommonen?”

    Oskari nousi ja tassutteli eteiseen. Se ei edes rymistellyt vihaisesti. Jotain se sanoi Ilonalle, kun se tuli vessasta, ja sitten ne häipyivät ulos yhdessä. Tuskinpa se Oskari mitään oli ihastunut. Kunhan oli vain oma omituinen ja vaikea itsensä, eikö niin? Ne olivat vain lähentyneet siellä reissussa jotenkin. Sehän kaiken selitti. Ja silti se oli nyt Ilonan kanssa menossa hinkkaamaan jotain satulaa, eikä kukaan halunnut rakentaa dominoista ihan sairaan isoa rataa.

    • #9817 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Siis aaaRGH! Näitä kahta saamatonta on suorastaan hilpeätä seurata ja Alex kärppänä paikalla tekemässä vähemmän hienovaraisia havaintoja ja laukomassa niitä ääneen. Siinä suhteessa Alex taitaa muistuttaa Helloa, jotenkin varsinkin tähän tekstiin Alexin ja Hellon voisi melkein vaihtaa keskenään eikä se kärsisi kuin paikoin. Mutta Alex-paran harmistus hylätyksi tulemisesta on kyllä ihan inhimillistä ja ymmärrettävää.

    • #9818 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Loverboy XDDDD

      Ette tiedäkkään, miten paljon mokoma mustasukkaisuus-härnäämis-hassuttelupätkä piristi mun kamalaa päivää ja viikkoa. Alex on kyl loistava ja ei lähes lainkaan dramaattinen. 😀 Se on kans ihan super tarkka ja tuntee nää kaks kaveria tosi hyvin, kun se melkein pelkistä vilkaisuista ja katseista tekee päätelmiään.

      Alexin ”hyvää pissua” kerto mulle vihdoin sen, miksi Alexista on tullut mulle niin tärkeä ja miksi siinä on koko ajan ollut jotain tuttua ja helposti kirjoitettavaa: sehän on ihan kun mun paras kaveri, jonka oon tuntenu noin miljoona vuotta (ja joka ei muuten varmana silti hakis mua Ruotsista saakka, vaan ehkä korkeintaan satamasta). Siinä on ihan sama asetelma, että sellanen valloittava ekstroverttimarakatti on aikanaan adoptoinu mut niin kuin Alex on adoptoinut Ilonan. Ja tajusin samanlaisuuden vasta nyt! Ja joo, tasan tällaiselle Alexin tapaiselle apinakaverille pitää kertoa AIVAN kaikki, tai siitä tulee just tuollanen tinttaliisa. <3 Best!

      Vai sellasta juu. 😀

  • #9839 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    ”Minen halua jotta ne tuloo.”

    Minua harvoin jännitti sillä tavalla. Kisaaminen jännitti, ja ihmisten edessä puhuminen, mutta ei sillä lailla, etten olisi tahtonut tehdä niitä millään, jos täytyi. Kisoissakin kävi ihan mielellään sitä paitsi. Nyt en olisi kuitenkaan tahtonut ajan kuluvan eteenpäin ja velvollisuuksieni kohtaavan minua.

    ”Sä et halua et ne tulee?” Nelly naurahti pirtinpöydän toiselta puolelta ja laski kahvikuppinsa keltakukalliselle liinalle, joka oli ihan vieraita varten vaihdettu. ”Siis sä? Sä, joka muutut levottomaks heti ko talo on tyhjä, et halua, et tänne tulee vieraita?”

    Nelly ei ymmärtänyt. Tämä oli kokonaan eri asia. Ei meillä vieraita käynyt juuri koskaan, vaan omaa väkeä yleensä: Helmipuroja, Ilveksiä, Tähtisiä, Ilona, Alex ja ihan omat työntekijät. Ei ketään vieraita. Uusia hevosenomistajia tuli välillä, mutta he olivat tulossa jäädäkseen, eivätkä miksikään vieraiksi. Joskus joku toi jonkin vieraan mukanaan, mutta hoiti itse hänen esittelynsä ja kertoi, mistä sai kahvia, niin etteivät hekään mitään vieraita olleet. Omaa väkeä tänne mahtui vaikka kuinka. Vieraita piti viihdyttää. Vieraille piti pitää seuraa. Sitä paitsi nämä vieraat olivat ennen kaikkea… No… Ihan tosi tosi vieraita.

    ”Minen osaa olla niiren kaas.”
    ”Sä osaat olla kaikkien kans.”
    ”En niiren!”
    ”Ja miksköhän et muka just niiden kans sit osaa olla?”
    ”Nelly!” kuului silloin ovelta, ja Eira paukahti tuvan puolelle.
    ”Kengät pois!” Nelly komensi saman tien sormi ojossa ja kaiken maailman vieraat unohtaneena, ja Eira potkaisi kiltisti kengät jonnekin eteisen suuntaan.
    ”Voinks mä muuttaa takas tänne?” Eira kysyi ja katsoi Nellyä samalla kun käveli kollaamaan pakastinta. Varmaan halusi jäätelöä, mutta kun viimeinen syötiin jo.
    ”Et!” ilmoitin, vaikka minulta ei kysyttykään. ”Tai ainakaa nyt et — en minä tiärä — voirahanko puhua tästä illemmalla?”
    ”Ja miksköhän en!” Eira parkaisi.
    ”Minen nyt kerkiä perehtyä tähän! Mee muualle leikkimähän noin kahareksi tunniksi!”
    ”Kyllä sä voit tänne tulla”, Nelly lupasi.
    ”Ei se nuan vain voi voi!”
    ”Eira”, Nelly sanoi hymyillen vähän liian maireasti, aika pelottavan maireasti. ”Äippä ja isi keskustelee tästä. Voisiksä mennä hetkeks tekeen jotain muuta?”
    ”Minen nyt oikiasti pysty keskustelemahan tästä ny”, ilmoitin molemmille.
    ”Aiva rauhassa nyt. Asia kerrallaan. Katotaan ensin tää vierasasia ja sitten toi Eiran asia.”
    ”Tua pystyy samahan aikahan monopolisoomahan sekä Netflixin että Risniplussan, ja sitte taas huurethan mulle jotta –”
    ”Asia kerrallaan! Eira. Mee — mee johonkin. Jutellaan illalla.”

    No tietenkin se Eira totteli kiltisti Nellyä. Kivahan se oli, kun Eira oli täällä — mutta kun nyt hermostutti kaikki. Toivoin, että olisin tullut kipeäksi. En vakavasti, mutta sen verran, että olisin joutunut maata tämän päivän sängyssä. Tai että olisin voinut vaikka ulvoa hetken aikaa ilman, että olisin järkyttänyt puolta tallia sillä.

    ”No niin. Eetu. Kuuntele. Sä osaat olla ihmisten kanssa. Sä vaan meet, tervehdit niinku aina–”
    ”Minen osaa puhua mitää niiren kiäliä ja niiton kolomekytä ja mua on vain yks!”

    Nelly katsoi minua ihan hiljaa ja vakavana. Ei ollut aavistustakaan, mitä se sellainen ilme tarkoitti. Hörppäsin kahvia. Se oli jo viileää. Teki mieli nousta ja lompsia talliin, jos en kerran voinut jäädä sänkyyn. Nelly olisi voinut vaikka hoitaa ne vieraat. Nelly osaisi sitä paitsi puhua niille.

    ”Etköhän sä oo vähä ylikierroksilla?” Nelly kysyi hiljaisuutensa päätteeksi hyvin rauhallisesti.
    ”Kuinka niin?”
    ”No… Ensinnäkin sieltä tulee viis ihmistä, eikä kolkyt.”
    ”Kyllä mä sen tiärän”, väitin, vaikka määrä oli todella tuntunut kolmeltakymmeneltä.
    ”Toisekseen kolme viidestä puhuu suomea.”
    ”No — joo — sen mä ehkä jotenki unohrin…”
    ”Niin, koska sä oot ylikierroksilla. Ja Eetu, yks niistä ihmisistä on meidän ihan oma vävypoika Chai. Ei sulla oo mitää hätää.”

    Kyllä se vain taisi niin olla, että olin mennyt ylikierroksille. Ajatuksissani tilanne oli näyttänyt ihan sietämättömän hirveältä: minä, kielitaidoton, yksin ison aasialaislauman keskellä niin kuin joku matkanjohtaja. Todellisuus oli ihan toista. Pihaan sirosti kaartaneesta, ihan eri miljööseen kuuluvan näköisestä kiiltävästä punaisesta Mersun katumaasturista nousi todellakin vain viisi ihmistä. Ja yksi niistä oli ihan vain Chai. Ihan omaa väkeä. Vävypoika. Chai, joka majaili meidän vintillä enemmän öitä kuin kotonaan.

    Chai oli kuitenkin niin erilainen kuin tavallisesti, että se oli saman tien saada valmiiksi ylivirittyneen hermostoni taas hälytystilaan. Missä olivat hihansuistaan rispaantuneet hupparit ja maastokuvioinen hiuki hiertynyt farkkutakki? Itsepäisen sekaiset, liian pitkiksi kasvaneet hiukset? Ja ennen kaikkea se rauhattoman riemukas, ponnahteleva ja syöksähtelevä liikkumistapa, joka aina oikein hohti sitä, miten hyvällä tuulella Chai oli tullessaan puolijuoksua tienpäästä hevostallin markille? Tällä nuorella miehellä oli samat tutut kasvot, mutta hänet oli puettu epäkäytännöllisen valkoiseen kauluspaitaan, jollaisia näki vain posliinipäisillä nukeilla ja hautajaisissa. Hän käveli minun luokseni suoraan ja rauhallisesti niin kuin olisi pankinjohtaja eikä meidän Chai, katse lasittuneena ja vieras värähtämätön hymy kasvoillaan. Vieraan näköistä Chaita seurasi lauma niitä — niitä vieraita. Yritin teeskennellä hymyä, mutta se tuntui muovisemmalta kuin Chain hymy näytti.

    ”Päivää”, Chai sanoi niin kuin yleensäkin tapasi sanoa, vaikka kukaan muu maailmassa ei tainnut tervehtiä sanomalla päivää.
    ”Päivää”, huomasin vastaavani ja olevani siinä mielessä ihan yhtä omituinen.
    ”Eetu, tässä on mun äiti, Jittramas, ja täti Ngam-Chit.”

    Nimet olivat omituisia, ja niin olivat naisetkin omituinen pari. Ei heitä olisi siskoksiksi uskonut, ellei olisi tiennyt. Chain äiti näytti vähän samalta kuin naiset niissä kuvastokuvissa, joita Nelly selasi, kun tilasi netistä vaatteita ja joskus meikkiä. Paitsi että ne naiset olivat yleensä selkeästi valkoisia, ja Chain äiti, vaikka olikin vaalea, oli mustahiuksinen ja -silmäinen. Chain täti puolestaan näytti enemmän oikealta ihmiseltä. Hän hymyili pää vähän kallellaan — niin kuin Ilveksen Aili tapasi tehdä. Hänen kiharat hiuksensa lepattivat vienossa tuulenvireessä. Pelkästään se pään asento teki hänestä heti tutumman näköisen. Vaistosin saman tien, että tädistä oli helpompi pitää kuin äidistä.

    En edes yrittänyt painaa mieleeni saati sanoa äidin ja tädin nimiä, mutta ojensin heille käteni ja sanoin omani. Äidin kädenpuristus oli voimakas ja pikainen, ja tädin pehmoinen ja lämmin. Äitiin katsominen tuntui samalta kuin vihaisen opettajan katsominen joskus parikymmentä vuotta takaperin. En ollut pystynyt lukemaan ääneen, vaikka oli pitänyt.

    Olin kiinnittänyt kaiken huomioni ensin Chain omituiseen olemiseen ja sitten kummallisiin naisiin — etenkin tätiin, kun äitiä ei tehnyt mieli katsoa pitkään, ja katsoin kunnolla serkkupoikaa vasta, kun Chai sanoi hänen nimensä. Serkkupoika oli Chaita pidempi, mutta yhä lyhkäinen, ja yhtä mustatukkainen hän oli kuin Chai. Serkun piti olla nuorempi, niinhän oli ollut puhetta, mutta hänen piirteensä olivat paljon terävämmät kuin Chain. Ajattelin taas Eiraa. Eihän häntä voinut nyt ainakaan täällä pitää, rakastuisi pian tuohon poikaan ja hänen kapeahuuliseen hymyynsä, ja sitten olisi taas suuri suru, kun poika lähtisi. Ja mikä se sen pojan nimi olikaan? Se piti painaa mieleen ja osata sanoa, sillä poikahan kulkisi kesän täällä!

    ”Joel?” varmistin nimen serkkupojalta itseltään.
    ”Noeul”, hän vastasi, eikä siitä olisi ottanut Hellokaan selvää, vaikka osasikin puhua kielillä.
    ”Noel?” yritin uudestaan, ja poika vastasi nauraen jotain.
    ”Noeul sanoo että Noel on ihan hyvä”, sani joku muiden takaa.

    Chai siirtyi hieman sivuun. Hänen selkänsä takaa katsoi vielä yksi poika, pieni. Hänen täytyi olla Chain — mutta — eikö Chailla ollut pikkusisko? Tämä lapsi oli puettu niin kuin poika, ja hiuksetkin oli leikattu lyhyiksi. Chain äiti osoitti häntä sormellaan niin kuin Hello osoitti joskus Jerusalemia kieltäessään siltä jotain, ja lapsi loi katseensa maahan niin kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.

    ”Eetu”, sanoin, kun en muuta osannut, ja ojensin käteni Noeulille, vaikka olisin halunnut kyykistyä juttelemaan vaiennetulle lapselle.
    ”Eetu”, tämä Noel toisti.
    ”Joo.”
    ”Ja tässä on…” Chai sanoi lasta katsellen, mutta vilkaisi nopeasti äitiään. ”Mun… Pikkuveli…”
    Veli? Veli, niin Chai sanoi.
    ”Joona Meesang”, lapsi tokaisi reippaasti laiha käsivarsi ojossa, ja hymyni muuttui aidoksi.
    ”Vai jotta Joona. Minoon Joona kuullu jotta sinäkin tykkäät hevoosista.”
    ”Joo, iskä vie mua ratsastustunneille.”
    ”Ehtisikköhän sinäki tänne ratsastamahan isojen poikaan kans? Meillolis yks aiva sun oloonen mustavalakoonen poni–”
    ”Eetu”, Chai kuiskasi ihan hiljaa, ja vilkaisi äitiään niin kuin olisi osoittanut häntä katseellaan. Nyökkäsin niin vähäisesti kuin osasin.
    ”Mutta Chai kertokin jotta te ootta kiireesiä ihimisiä”, sanoin naisille nopeasti, vaikka tuskanhiki alkoi puskea pistellen selkäni ihohuokosista ja ylähuulestani. En tosiaankaan osannut puhua näiden ihmisten kanssa. ”Mennähän kattomahan sitä Pondia.”
    Pikkupoika siirtyi Chain tädin viereen, teki sen niiden omituisen puolikumarruksen tälle ja ryhtyi puhumaan — tulkkasi kai, kun kerran nyökkäsi minun suuntaani ja sanoi myös Pond puhuessaan. Äiti sen sijaan liikahti saman tien kävelläkseen — ja mitä ihmettä — hänellä reppanalla oli mustat korkokengät jaloissaan tallilla! Olikohan äiti nähnyt koskaan tallia? Tai hevosta?

    Äidin suhtautuminen koko tallivierailuun oli muutenkin ihmeellinen. Hän näytti yrittävän pitää ilmeensä kurissa, mutta hevosen haju tuntui silti haittaavan. Hän käveli päkiöillään niin kuin ei olisi halunnut koskettaa maata, ja Pondin karsinalla väisti hevosen tutustumisyrityksen täysin. Onneksi tuota äitiä oli vain yksi, eikä kolmeakymmentä, niin kuin olin pelännyt. Koko muu porukka suhtautui hevosiin paljon normaalimmin. Varsinkin Joona osasi hienosti tervehtiä kaikkia sisällä olevia hevosia vuoron perään ennen kuin palasi tädin vierelle niin kuin olisi tottelevainen koira.

    Chai nyt tietenkin hieroi ensimmäisenä koko naamansa Pondin otsaan niin että karvat pöllysivät ja unohti hetkeksi kokonaan hillityn pankinjohtajaroolinsa.
    ”Ma nii”, hän sanoi Noelille ja kiskaisi hänet käsivarresta Pondin luokse. ”Pond, Pondi, kato, tässä on se Noeul, tästä mä kerroin sulle”, Chai kujersi ja visersi. Noel antoi samalla Pondin haistaa kämmenselkäänsä ja silitti sitä sitten hyvin hellästi poskesta jutellen sille jotain hiljaa. Pond puolestaan hirnahti omaan römeään tapaansa, mikä sai kaikki pojat hymyilemään ja äidin ottamaan vielä askeleen lisää taaksepäin. Täti, jonka paita näytti niin kalliilta, etten olisi uskonut hänen tahtovan koskea hevosiin se yllään, taputti Pondia reippaasti kaulasta ja jutteli sille iloisesti jotain omalla kielellään.

    ”Ngam-Chit sanoo, että hei Pond, kiltti Pond”, pikkupoika kuiskutti kipitettyään nopeasti vierelleni. ”Pidä huolta minun pojastani. Näytät viisaalta hevoselta, joten ole kiltti minun pienelle Noeulilleni.”
    ”Sinä se osaat hyvin kiäliä”, kuiskasin takaisin.
    ”Mäa puhuu kotona thain kieltä”, lapsi supisi.
    ”Miksei Chai osaa nuan hyvin?” kysyin hetken mielijohteesta.
    ”Mäa ei… Tai… Se on pitkä tarina.”
    Nyökkäsin vaivihkaa.

    Kun äiti ja täti lähtivät nuori Joona mukanaan, tunsin olevani ihan poikki, vaikka en ollut muuta tehnytkään kun seisoskellut Pondin karsinalla. Edes kahvia naiset eivät olleet tahtoneet — onneksi, vaikka niin ei saisikaan sanoa. Noel ei tuntunut ollenkaan niin vaivalloiselta kuin aikuiset olivat, ja sitä paitsi hän pärjäisi kyllä kahden Chain kanssa. Noel olisi sitä paitsi pian omaa väkeä. Komensin pojat tupaan syömään perunoita ja nakkikastiketta puolen maissa, ja Chai sai sen jotenkin käännettyä Noelinkin ymmärtämään muotoon. Sitten sain jättää heidät suuliin hinkkaamaan Pondia harjoillaan. Pond ainakin näytti onnelliselta hieroessaan päätä vuoroin Chaihin ja vuoroin Noeliin.

    ”Noooo?” Nelly kuulutti keittiöstä jo kun riisuin kenkiä.
    ”No?” vastasin hänelle uupuneesti.
    ”Oliko kauheeta?”
    ”Oli! Aivan kauhiaa. Onko kahavia?”
    ”On, ja pullaaki haetutin et sä elpyisit. Mutta älä syö liikaa. Ruoka on puolelta.”
    ”Joo. Niin sinä sanoot. Käskin nua poijjat syämähän. Muut osaa tulla käskemäti.”
    ”Hyvä hyvä. Mä sanoisin, että Eira vois melkeen muuttaa vintille, vaikka itse se on sitä mieltä et se asuu tallin ylisillä, mutku siellä on kyllä niin kuuma…”
    ”Sinoot jo siis päättäny jotta se tuloo?”
    ”Joo.”
    ”Iliman mua?”
    ”Eetu. Oikeesti. Illalla ko sä oot vatta täynnä ja suihkus käyny, niin ethän sä sitä oikeesti kieltäisi tulemasta. Voidaan siis säästää aikaa ja jättää toi sun kiukuttelu väliin. Käykö?”
    ”No joo. Mutta sitte kun tuloo valituksia Netflixistä –”
    ”–niin ohjaat ne sitten mulle niin mä pidän kyllä kansalaiset kurin ja nuhteen alla. Kaikki on hyvin. Viimestään ko sä saat ruokaa niin kaikki on hyvin. Eikö niin?”
    ”Joo. On.”

    Ja kaikki oli hyvin. Suulista kurkisteleva Pond sai Noelilta suukkoja, ja jos hevonen luottaa johonkuhun, hänestä ei voi olla erityisesti harmia.

  • #9865 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (Tämä on tämmöinen vähän nopea rykäisy Åland Weekendistä inspiroituneena, voi olla että menee sinne tuotokseksi, jos hyväksytään.)

    Kummituksia kyydissä
    Siellä Hopiavuoren keittiönpöydän ääressä puhe kääntyi Summer Paloozasta jo seuraaviin kisoihin, joihin ei kovin pitkää aikaa ollutkaan. Ilmeni, että Ahvenanmaalle saattoi olla lähdössä varsin kattava edustus Hopiavuoresta.
    — Minä ja Aave ja te ja Barnum ja Stanimir. Ja Minja ja Lilja, mutta hehän nyt sinne Venäjällekin tulivat omalla kyydillään. Sitten jos Ilona ja Veera lähtee niin siinä olisi jo kumminkin neljä hevosta. Viisi, jos Lilja tulee samaan kyytiin.
    — Niin. Ja sitten jos Alex ja Oskari lähtevät myös niin ei se iso hevosauto riitä enää, Marshall totesi.
    — Lisäks Oskari mutisi jotakin Typystä, sanoi Niklas väliin.
    — Typystä? Ei kai nyt sentään?
    — No jotakin se sano jotta pitää kattua onko luakkia sille. Emmää tiärä sen kummemmin sitten.
    — Ai niin ja Salieri. Anssi vähän kyseli, että jos on tilaa jossain autossa, niin hän ja Salieri voisivat olla kyytiä vailla. Kuitenkin nyt ovat silleen matkan varrella. Simolta ei ole muita tulossa Ahvenanmaalle. Tietysti mä voin ottaa kopin ja mennä keskenäni ja noukkia Salierin kyytiin. Mutta sitten ei ole toista ajamaan sitä isoa autoa.
    — Paitsi Alex.
    — Niin joo, tietysti. Hyvä että täällä on näitä isompia kortteja muillakin, kun alkaa näyttää siltä, että tätä kisaporukkaa on joskus vähän enemmänkin.

    — Hei, pitäisi hankkia sellaanen isompi hevosauto, jonka kylkeen maalattais teksti että Hopiavuoren Häjyyt! hihkaisi Niklas. — Samanlainen kö Marshin vanhemmilla on, misä lukee että Kozlov Estate.
    — Jos mä ostaisin sellaisen, niin sen kyljessä kyllä lukisi että kummituksia kyydissä. Ainakin niin kauan kuin mulla on Aave.
    — Joo hei, solis komia!
    — Mä olen kyllä suunnitellut joskus, että hommaisi itselleen hevosauton. Ei mitään kauhean isoa, kolme hevosta maksimissaan ja sitten jonkinlaiset asuintilat, ettei aina tarvitsisi metsästää hotellia. Ne vain tuppaavat maksamaan ja olisiko sellaiselle sitten lopulta niin kovasti edes käyttöä…

    — Täytyy kysellä noilta muilta, että ovatko tulossa ja miten monen hevosen kanssa ja tarvitsevatko kyytiä ja miten järjestetään, Marshall siirsi keskustelun taas asialinjalle. — Täytyy myös katsoa niitä lautta-aikatauluja ja varata etukäteen nekin.

    • #9867 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Mä vaan luen kateellisena, kun sä kirjoitat taas niin hyvin noita murteita. Ja kun se ei jää vaan siihen, vaan sä myös vaihtelet eri puhetyylien välillä dialogissa todella taitavasti ja sujuvasti! Jokainen hahmo kuulostaa hyvin omaleimaiselta itseltään alusta loppuun, vaikka vuorosanoja on paljon ja keskustelu voisi helposti puuroutua sekavaksi. Sun tarinoissa ei käy koskaan niin. Tässäkin on niin erilaiset puhetyylit kaikilla, ja niin sitä vaan hypätään vuorosanasta seuraavaan niin kuin ei mitään. Ei onnistuis kaikilta!

  • #9871 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    On tämä saatana sirkus

    ”Jotta nyt on kyyrit miätittynä”, kuului Eetu päättelevän kokoustaan keittiössä. Riisuin kengät ovelle ja kurkistin sisään. Suurin piirtein kaikki olivat paikalla. Alex kaivoi sormellaan pullasta hillosilmää suuhunsa Ilonan katsoessa toimitusta oma pullansa puolimatkaan suuta kohti pysähtyneenä. Hello istui keittiön tasolla kahvikuppeineen Marshallin nojaillessa siinä vieressä. Niklas oli taitellut sanomalehden kulmasta jonkin sortin origamitaideteoksen, jota tähtäili sen näköisenä kuin yrittäisi lennättää sen Hellon kasvoihin. Sonja kurtisteli kulmiaan kännykälle, mutta ryhtyi pian hakemaan Marshallin katsetta. Nelly nojasi tisikonetta kädet puuskassa. Kaiken keskellä, pöydän päässä, istui Eetu.

    ”Oskari. Hyvä kun tulit”, Eetu ilahtui, mutta hänen huomionsa herpaantui saman tien minusta. ”Onko se Noa ny tosiaan kotona? Pankaa ny joku sille viästi.”
    ”Hei”, tervehdin miettien, mihin istuisin. Sain epäselvää muminaa vastaukseksi.
    ”Tuu Osku tänne”, Hello onneksi sanoi ja nytkäytti ruumistaan niin kuin tekisi muka tasolle tilaa minun istuttavakseni. Tottelin kutsua.
    ”Mä pistin sille viestin jo”, Nelly sanoi Eetulle.
    ”Hyvä. Niin jotta me soviimma vähä kyytiä sinne Affenanmaan kisoohin”, Eetu kääntyi sanomaan minulle. ”Tuloo kaks isoa rekkaa ja sitte tuloo pikkuautos kaks hevoosta. Sitte pitääs mahtua kaikkien.”
    ”Entä kuka menee ny kenenkäki kyydis?” Niklas kysyi.
    ”Justhan me käytiin tää”, Alex vastasi. ”Tetris, Jussi ja –”
    ”Ei kun ihmiset”, Niklas korjasi.
    ”Noa on Meijerillä”, Nelly sanoi kännykkäänsä katsellen.
    ”Henkilöautoon mahtuu kuljettajan lisäksi kolme. Kuka ajaa henkilöautoa?” Marshall kysyi.
    ”Oskari!” Alex kiljaisi.
    ”En mä halua ajaa sinne asti!” vastasin.
    ”Ei kun et sä tuut Oskari mun kyytiin kuorma-autoon.”
    ”Eli Oskari ei mene henkilöautoon?” Marshall kysyi.
    ”Ilona kans.”
    ”Henkilöautoon?” Marshall kysyi.
    ”Ei ku mun kyytiin tietenkin!”
    ”Keskittykää ny jos te haluatta kyyrit sopia nyt!” Eetu komensi.
    ”Miten niin kaikki hevoset mahtuu tällä tavalla?” kysyin Eetulta ynnättyäni hevoset nopeasti.
    ”Jussi, Tetris, Stanimir, Barnum ja Aave mahtuu –”
    ”Laskitsä muute Typyn?” Hello varmisti.
    ”Sinä sekaat mun ajatuksia. Laskin!” Eetu ilmoitti.
    ”Laskitsä Biffen?” kysyin, vaikka Hello oli juuri saanut kuulla kunniansa. ”Sä nimittäin luettelit just oikeestaan kaikki muut –”
    ”Mitä! Minkä!” Eetu kysyi silmät selällään.
    ”Biffen.”
    ”Tulooko se — se — tulooko se yksikin sontiaanen — siis tulooko Milanki?”
    ”Joo?”

    Eetun pää painui niin että otsa osui pöytään. Marshall huokaisi vierelläni ja hieroi kulmakarvojaan etusormellaan ja peukalollaan.

    ”Selevä. Paamma sitte suomenhevoostammat vielä yhtehen koppihin. Ne tuloo sen matkan toimehen”, Eetu päätti.
    ”Tarttee yhden kuskin lisää”, Nelly sanoi miettivästi.
    ”Minä voin ajaa itte yhtä”, Eetu tuumi.
    ”Mä en sit oo ajamas”, Niklas sanoi. ”Mä meen Marshallin kyytiin.”
    ”Entä majotukset?” Hello kysy. ”Onks kukaa kattonu niitä?”
    ”Eikö kukaa oo kattonu niitä!” Nelly parahti.
    ”Mä oon kattonu omani”, Sonja sanoi.
    ”Hello. Sinoot majootusvastaava. Kones auki. Äkkiää ennenku kaikki paikat menöö.”
    ”Joojoo”, Hello ähkäisi hypätessään jo alas.
    ”Hevoosten kyyrit on sitte sillä selevät ainaki”, Eetu päätti.
    ”Hei täs listas ei oo sitä, mikäsenniminyon”, Alex sanoi vedettyään jonkin suunnitelmalistan näköisen paperinpalan Eetulta.
    ”Barnum?” Ilona ehdotti.
    ”Ei kun se on kyllä. Se sen uuden söpön pojan hevonen.”
    ”Ai Pond!” Niklas tiesi.
    ”Aina vainko niitä tuloo lisää!” Eetu huokaisi.
    ”Hei Eetu…” Hello sanoi varovasti ruokasalin ovelta.
    ”No!”

    Tiesin heti, kun näin Hellon naaman.

    ”Totaniin, hotellit on täynnä.”
    ”Katto toinen hotelli.”
    ”Mä katoin kolmenkytä kilsan säteeltä kaikki. Vähän matkan pääs oli tilaa neljälle.”
    ”Ota ny edes ne!” Nelly käski.
    ”Mä otin! Jos kerran Niklaksella ja tolla”, Hello sanoi Marshallia osoittaen, ”ja noilla”, hän jatkoi Sonjaan osoittaen, ”on jo omat majotukset, ja nyt on neljälle muulle, niin… Me tarvitaan vielä aika monta nukkumapaikkaa.”
    ”Me voidaan nukkua autossa”, Ilona sanoi. ”Eiks niin että voidaan?” hän varmisti Alexilta.
    ”Eikä! Mä nukun töissä ihan tarpeeksi siinä saamarin kerrossängyssä!”
    ”Te ootte pienimmät”, Hello sanoi osoittaen Alexia.
    ”Mä voin nukkua autossa”, ilmoittauduin vapaaehtoiseksi.
    ”Voi vittu!” Alex parahti. ”Sit varsinkin toi haluaa nukkua autossa!” hän valitti Ilonaa osoittaen.
    ”Miks?” Hello ihmetteli.
    ”Ei silloo väliä”, Eetu päätti saman tien samalla kun Alex sanoi: ”no siks kun toi on halunnu pelata Oskarin kaa kahestaan Unoa iät ajat kun vaan pääsis musta eroon ensin!”
    ”Ei Unoa voi pelata kahdestaan”, Niklas sanoi.
    ”NYT TEHDÄÄN NÄIN”, Nelly jyrähti ja kaikki hiljenivät. ”Teillä ja teillä on paikat”, hän sanoi osoittaen Marshallia, Niklasta ja Sonjaa. ”Tuon ja tuon on ainakin pakko nukkua sisällä”, hän jatkoi osoittaen seuraavaksi Helloa ja Eetua, ”koska ne on aivan varmasti kipeitä jos ne nukkuu autossa. Chai ja se poika — mikä sen pojan nimi nyt on?”
    ”Noel”, Eetu mutisi.
    ”Ne nukkuu autossa ainakin.”
    ”Miks?” Alex kysyi.
    ”Koska ne on nuorimmat, ne pärjää.”
    ”Mut eiks Chai halua nukkua Noan kanssa?” Hello kysyi ja sai Eetun läpsäisemään koko kämmenen kasvoilleen.

    Eetu näytti todella kärsivän, eikä liikkunut pitkään aikaan. Oli ihan hiljaista. Annoin katseeni kiertää. Kaikki katsoivat Eetua, ja outoa olikin nähdä hänet niin jotenkin uuvuksissa. Kului monen, monen hengenvedon pituinen hetki ennen kuin Eetu puhui.

    ”Noako ei jää kotia?”
    ”Mä vaan ajattelin et Chai ottaa sen mukaan”, Hello vastasi olkiaan kohauttaen.
    ”Nyt mun on aiva sama miättiä mitää makuujärjestelyjä teirän kass. Ei meilloo ketää jäämäs kotia kattomahan tallia ja hevoosia.”
    ”Camilla–” Hello aloitti.
    ”Sei päriää täälä yksinänsä.”
    ”No täältä on kyllä suurin osa hevosistakin reissussa”, Nelly mietti.
    ”Emmä me silti sitä tänne yksin jätä. Kauhiaa olis selevitä yksin jos justihin jotaki sattuus.”
    ”Minä jään”, Nelly sanoi päättäväisesti ja kädet lanteillaan.
    ”Sinä halusit mukahan.”
    ”Mutta nyt mä jään tänne. Ei tässä oo kato mitään hätää.”
    Eetun hartiat rentoutuivat.
    ”Mites se majoittumisasia?” kysyin kuitenkin, jotta koko hommaan saataisiin jotain selvyyttä, ja Eetun koko selkä oli taas ihan kireä.
    ”En minä tiärä. Minä luulin jotta meitä lähtöö — montako ny piti alun perin lähtiä?”
    ”Mä, Niklas ja Marshall”, Sonja sanoi, ”ja sit sä.”
    ”Nonii. Tämei oo mun päänsärkyni”, Eetu ilmoitti ja nousi pöydästä.

    Katselin hiljaa, kuinka hän marssi niska jäykkänä eteiseen. Sitten kuului kuinka ovi kävi. Eikö meille tosiaan ollut tilaa kaikille? Kuka meistä jäisi pois? Hevosiakin oli jo jouduttu sijoittaa lähitalleille, kun ei samaan paikkaan mahtunut niin montaa.

    ”Se kuitenkin aikoo murehtia tän henkilökohtaisesti valmiiksi”, Nelly sanoi kuin itsekseen. ”Se ei nuku ennen kun se on järjestäny kaikille paikan, tai sit se päättää jäädä kotiin.”
    ”Mä meen jatkaan ettimistä”, Hello sanoi hiljaa ja luikahti takaisin ruokasaliin.
    ”Mä kysyn tunteeks kukaa ketää, joka asuis siellä jossain ja majoittais”, Alex mumisi yhtä hiljaa ja tarttui kännykkäänsä.
    Ja mä istun tässä hyödyttömänä, ajattelin, ja mietin Eetun rasittuneita kasvoja.
    ”Oskari”, Marshall sanoi yhtäkkiä miettiväisenä.
    ”No?”
    ”Soita sinun isälle.”
    ”Hä?”
    ”Eikö sinun isäsi ole Olavi Susi?”
    ”On?”
    Näin sivusilmällä, miten Ilona katsoi meitä aavistuksen kalpeana. Sitten vasta sytytti. Meidän isä voisi tuntea lähitallien isäntiä. Jostain voisi järjestyä nukkumapaikka.
    ”On tämä saatana sirkus”, Alex mutisi ja oli ihan oikeassa.

  • #9873 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    “Vitsit, pitäisköhän mun vaan jäädä pois”, mutisin mietteliäänä potkaisten pientä kiveä matkalla tuvasta talliin.
    “Miten niin? Siis miksi?” Alex kysyi.
    “No kun kaikki ei nyt selvästikään mahdu mukaan ja sinne on oikeitakin kilparatsastajia lähössä…”
    “Kyl me kyydit ja paikat jotenkin saadaan järjestyyn. Ja mitä oikeita kilparatsastajia, sähän oot kisannu tyyliin enemmän ku mä ja Oskari yhteensä tällä kaudella.”
    “No katotaan nyt”, huokaisin.

    Teki mieli oikeasti jättäytyä pois Ahvenanmaan kisareissulta, jotta kaikki muut pääsisivät. Samalla en halunnut mistään hinnasta jättäytyä pois, kun tasan kaikki olivat lähdössä.

    Minun ei ollut pitänyt alun perin lähteä. Veeran oli pitänyt lomailla kesäkuussa, enkä ollut ajatellut kilpailla. Sitten Oskari oli kysynyt, ajattelinko lähteä Ahvenanmaalle, ja hetkeä myöhemmin olin löytänyt itseni ilmoittautumislistalta.

    “Tietenkin sä lähet. Nukutaan vaikka teltassa”, Alex päätti.
    “Entä jos tulee kylmä?” valitin.
    “No menet sinne Oskarin kainaloon niinku viimekski.”
    “Mihin sinne — mitä — ei ku nyt sä vaan huudatat taas.”
    “Se sano et te nukuitte samassa sängyssä Hannabyssäkin”, Alex sanoi tietävän näköisenä.
    “Mit — ai sano?”
    “Joo joo, sano sano. Varmaan mä saan kuulla tälläsistä siltä enkä sulta.”
    “No — et sä kysyny — eikä siinä nyt silleen ollu mitään — varmaan se kerto sulle! Mitä muuta se sano?”
    “Miks sua kiinnostaa niin kauheasti mitä se on sanonu susta?”
    “Ei kai mua kiinnostakaan. Kuhan kysyin”, sanoin kohauttaen toista olkaani ja katsellen tallin seinää niin kuin siellä olisi ollut jotain tosi kiinnostavaa.
    “Eipä”, Alex pärskähti niin että vähän sylkeä lensi näkökenttäni poikki. “Seki salee tykkää susta.”
    “Älä jaksa”, murahdin mahdollisimman välinpitämättömästi, vaikka oikeasti keuhkoni tuntuivat halvaantuvan. “Enkä mä tykkää kenestäkään”, lisäsin vielä varmuuden vuoksi, ettei Alex vain luulisi mitään.
    “Ei se hei mitään, jos sä haluat elää valheessa”, Alex sanoi painaen kätensä mun olkapäälle muka jotenkin tosi ymmärtäväisesti. “Kaikki muut vaan näkee sen läpi.”
    “Äh, pää kiinni…”
    “Ooksä koskaa ajatellu –”
    “Emmä halua ajatella!”
    “Ei ku kuuntele nyt tätä!” Alex hihkui.
    Siitä jo tiesin, että jotain aivan sairaan typerää sieltä oli taas tulossa.
    “Kelaa jos te menisitte naimisiin –”
    “Nyt! Vittu Alex…” mutisin käsi sen suun tukkeena.
    “Ni sä oisit Ilona Susi kans”, Alex mokelsi käteni läpi niin että Luojan kiitos vain minä sain sanoista selvää.
    “Vitsit sun kanssas nyt… Mee hakeen se Tetris ja tee jotain kehittävää sen kanssa. Sulla on kisat tulossa”, komensin.
    “Niin sullaki on kisat tulossa!”
    “Joo joo, mee nyt pois täältä missä ihmiset voi kuulla.”
    “Ei täällä oo muita kun me.”
    “Mä lukeudun niihin ihmisiin.”
    “Kuitenki haluut kuulla ku mulla on niin hyvät jutut.”
    “Sul on tänään harvinaisen huonot jutut. Mee nyt.”

  • #9874 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Kanalauma
    Ei jumankekka, nyt sinne Ahvenanmaalle oli lähdössä kaikki. Siis kaikki, Hellokin, vaikken minä ymmärtänyt että mitä Hello siellä teki. Eihän Hello ratsastanut Typyllä kai koskaan. Eikä juuri Skotillakaan, vaan ajoi ennemmin. Eikä Skotti ollut lähdössä. Kai. Niin ja Chai, se Chain en tiedä mikä, veli tai serkku tai joku, Noa vissiin. Milan, siis Milankin, joka ei ollut kilpaillut kai pitkiin aikoihin ja muutenkin näkyi tallilla tosi vähän. Biffensä jävi liikuttamassa ja siinä se.

    Ja kaikki oli ihan sekaisin eikä se tietysti mikään ihme ollut. Kun kaikki noin vain päättävät yhtäkkiä lähteä kisoihin ja pitävät sitä hyvänäkin ideana miettimättä sen enempää käytännön asioita. Kukaan ei tiennyt miten monta hevosta oli tulossa, miten monta rekkaa ja traileria ja kuskia piti olla. Keille tarvittiin majoitus ja mistä ja kuka voi nukkua rekassa ja kenen kanssa. Ottaisivat nyt edes paperin, kirjoittaisivat siihen allekkain kaikki hevoset ja mukaantulijat ja sitten merkkaisivat perään että kuka tuli missäkin rekassa ja kellä oli majoitus ja missä. Ei olisi Eetun tarvinnut pitää kaikkea päässään ja unohtaa puolia.

    Minä en kestä näitä ihmisiä nyt, kun edes Nellyn tai Eetun auktoriteetti ei riittänyt pitämään mokomaa kanalaumaa hiljaisena, vaan kaikki hölpöttivät toistensa päälle. Tästä ei tulisi ikinä yhtään mitään. Vinkkupullosta vetoa että lähtöpäivänä huomattaisiin, että yksi hevonen vielä tarvitsisikin kyydin ja toiselle rekalle ei ollut kuljettajaa. Tai että jollain ei ollut nukkumapaikkaa.

    Minulla onneksi oli hotelli jo varattuna ja maksettuna. Samoin oli kisailmoitus tehty ja sekin maksettu. Kyydin pystyisin järjestämään itse. Minun ei tarvinnut kuunnella tätä. Lähetin Anssille viestiä, että oliko hän ja Salieri vielä kyytiä vailla. Että minä tulisin trailerin kanssa ja sinne mahtui toinen hevonen, tavarat ja mies mukaan kyllä. Ja koskapa Anssi tiesi muuttuneen miestilanteeni, ei minkäänlainen flirttailu tahi muu ollut toivottua eikä varsinkaan suotavaa.

    Näytölle ilmestyi heti teksti ”Anssi is typing…”.

    Toinen suupieli vetäytyi hymyntapaiseen, kun luin Anssin viestin. Saatoin siis nousta pöydästä ja sanoa suhteellisen kuuluvalla äänellä:
    — Mulle tuli nyt suunnitelmiin vähän muutoksia. Aave ei tule rekan kyydissä ja mä menen sinne Ahvenanmaalle traikun kanssa. Noukin Anssin ja Salierin mukaan matkalta. Ja kun mä en tarvi sitä majoitustakaan kun mulla on jo, niin voitte unohtaa mut laskuista. Kattokaa kuitenkin että on kuski kaikkiin autoihin. Mut mun tarttee lähteä nyt, nähdään taas huomenna.

    En jäänyt kuuntelemaan sen enempää ja mitäpä muut olisivat siihen sanoneetkaan. Anssi ja Salieri ja ylimääräinen mutka matkassa oli minusta ainakin ihan riittävä tekosyy siihen, että jätin kimppakyytimahdollisuuden käyttämättä. Oma auto, oma traikku, oma hevonen, oma hotelli, oma rauha eikä yhtään mitään vänkäämistä kenenkään kanssa, sillä tiesin Anssin olevan vaivaton tässä suhteessa. Hänen kanssaan oli ollut aina helppo sopia mistä tahansa käytännön asioista ja hän oli muutenkin järkevä tapaus. Olin tosi tyytyväinen itseeni kun istuin autoon ja käynnistin sen. Joku raja minunkin sietokyvyllä oli.

    • #9892 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi ievana mikä kaaos. :DD Musta tuntuu joskus samalta kun Sonjasta, kun suunnitellaan kavereiden kanssa lähtöä jonnekin ja päivä lähestyy. Onneksi sekä Sonjalla että mullakin on ainakin yksi sellainen järkevä toveri, jonka kanssa pääsee matkaan tasaisemmin. 😀

  • #9875 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Oskarin tarinasta inspiroituneena oli pakko naputella tälläänen piäni pätkä lennosta. Typoista saa syyttää puhelinta + kuollutta aivotoimintaa.

    Astellessani tuvan portaille Eetu pokkasi ulos sen näköisenä kui mieltään painaisi jokin. Monestikaan ei ollut Hopiavuoren isäntää nähnyt tuon näköisenä ja aloinkin heti ajattelemaan olisiko kaikki varmasti hyvin.

    ”Moooooooi” huusin eteisestä riisuessani kenkiäni ja keittiön puolelta kuuluikin epämääräinen vastauskonsertti.
    ”Oliko Eetulla kaikki hyvi? Se oli vähä jotenki sen näkööne niinku joku olis sitä painanu” en voinut olla tiedustelematta samalla kun vilkaisin kahvipannun suuntaan vain todetakseni jotta se oli tyhjä. Jäinkin siis vain nojailemaan keittiön tasohon.

    ”Se olis kai halunnu kans lähtiä Ahvenanmaalle mutta ku sitte Camillan kans ei jäis kukaan hoitamaan tallia” Hello oli ensimmäisenä äänessä vaikka tuota yritettiinkin hiljentää.
    ”Aaa… no mutta jos se on siitä kiinni niin mä voin kyllä tulla auttamaan Camillaa. Minä kun en sinne oo lähössä eikä Rasmuskaan. Kai musta jonkinlaanen apu Camillalle vois olla, vaikken välttämättä ookkaa nii tehokas.”
    ”Mitä musta ja tehokkuudesta?” Camillan ääni kuului kysyvän jostain eteisestä.
    ”Nämä oli pohtinu kuka jää sun kans hoitamahan hevooset ku ne on Ahavenanmaalla nii sanoon notta minä voin kyllä avittaa. Jos sua ei vaa haittaa?”
    ”Varmahan Eetun mielipide vaikuttaa kyllä enemmän…”

    ”Mä meen kysymään Eetulta!” Alex ilmoitti, vetäen Ilonan mukaansa joka puolestaan nappasi Oskarin mukaansa. Kolmikko alkoi olemaan jo niin tuttu näky jotta en oikeastaan edes ihmetellyt asiaa, vaikka tokihan olisin voinut itsekin ehdotukseni Eetulle esittää.

    • #9894 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Janna on kyllä pelastava enkeli! Kun nuo torvet ei saa mitään aikaan, niin tässä tulee onneksi pelastus ja kaikki pääseekin suorittamaan luokkansa. Onhan se harmi, kun Janna ei lähde, mutta olisi aika rankka veto pienen lapsen takia, vaikka olisikin treenannut. Onneksi heppojen kanssa on mukavaa myös kotopuolessa, ja kisoja tulee ja menee. 😀 Janna pelastaa tällä kertaa muiden kisat. <3

  • #9882 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Pyydän anteeksi kaikkia törkeyksiä ja hahmojen (väärin)käyttöä. Vetoan siihen, että tämä sima-episodi ei ollut alunperin minun ideani.

    Keskikesän juhlan sima
    Heti näki kuka luki Fingerporia.
    Minä, Noa ja Niklas yritimme pitää naamamme väkisin peruslukemilla, sillä kyseessähän oli ilmiselvästi vain pieni, viaton lipsahdus. Marshall ei huomannut mitään tai sitten hänellä oli parempi pokerinaama kuin meillä. Oskari muuttui hitaasti tummanpunaiseksi. Camilla jatkoi Ilkan selailua pieni hymynvirne suupielessään. Alex näytti hätääntyneeltä enkä minä ainakaan ymmärtänyt että miksi. Ehkä siksi, että Ilona tällä tavalla meni möläyttelemään. Ilona itse ihmetteli keskellä lattiaa. Vain Nelly purskahti pidäkkeettömään nauruun.

    — Et ole, Ilona, tosissasi! hän hirnui.
    — No siis, miksi ei muka? Ilona kysyi hämmentyneenä. — Ihan hyvin voitais tehdä juhannussimaa. Oskari ainakin haluaisi.

    Nelly nauroi tikahtuakseen ja Niklakseltakin petti pokka. Parempi nauraa ääneen kuin katsoa puhkeaako päästä jokin verisuoni kun yrittää kovasti pidätellä. Minä nojasin eteenpäin niin että otsa otti kiinni pöytään ja yritin nauraa hiljaa, mutta tietysti kaikki näkivät miten hartiani hytkyivät.

    — Siis, ööö, ei mua varten tartte, kröhäisi Oskari. — Emmä oikeesti halua simaa.
    — Mut sähän just…

    — Ei! huusi Alex täyteen ääneen. — Siis ei todellakaan mitään Ilonan tekemää itsemurhasimaa! Mun puolesta sä voit hankkia Juhan nussimaan itseäsi tai vaikka kymmenen, mutta simapulloista sä pysyt ihan saatanan kaukana!

    Nyt tajusivat viimeisetkin. Kaikki muut nauroivat vedet silmistä valuen paitsi Oskari ja Ilona, jonka naaman väri alkoi muistuttaa keitettyä rapua, ei kun siis Oskaria. Oskari näytti siltä kuin olisi halunnut kadota savuna ilmaan, mieluummin jo vartti sitten. Ja Alexiakaan tilanne ei naurattanut.

    — Siis ei kun ihan oikeasti, hän paahtoi tuohtuneena. — Toi yhden sortin kotitalousihme oli jättänyt simapullon parvekkeelleen talven yli ja se meinasi ihan pokkana juottaa sen meille. Sitten se samainen neropatti räjäytti sen pullon tienvarressa, niin että se pääsisi sillä esityksellä suoraan Al-Qaidan autopommiryhmään. Kun siellä oli ehkä vähän painetta. Ja nyt sitten juhannussimaa vielä muka… Jeesus me kuollaan siihen kaikki!

    Tämä ei varsinaisesti rauhoittanut ketään. Minä pitelin vatsaani kun siihen sattui jo mutta nauru ei vain suostunut loppumaan. Niklas makasi puolittain keittiönpöydän päällä ja ulisi kuin haavoittunut koira, kyyneleet silmistä valuen. Nelly oli valunut astiakaapinovea pitkin lattialle ulvoen kippurassa siellä.

    — Mitä ievanan möräkkää täällä piretähän? Hevoset pelijästyy.
    Eetu ilmestyi keittiön ovelle. Kukaan ei ollut kuullut ulko-oven käyvän eikä se tietysti mikään ihme ollut, sellainen naurunrätkätys kun täällä oli.

    — Juhannussimaa, pihisi Nelly lattialta kun sai vähäsen henkeä vedettyä. — Me teherähän juhannussimaa. Ja ainakin tilatankillinen.
    — Te ootta kaikki sekaasin. Aiva seinähulluja jokahinen, päätteli Eetu.

    • #9883 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      EIII ahhahhaa mä kuolin tälle ihan huolella!! XDDDD Ei ole todellista.

      Oikeesti rähätin tälle aivan vedet silmissä. En toivu ehkä koskaan. Meni lemppareihin. Apua sentäs. :DDD Ei pysty sanoo mitään järkevää. Ihan sairaan hyvä teksti, päivän piristys. Siis mä eläydyin noiden jokaisen nauruun tikahtumiseen ihan täysillä!! 😀 Emmä kestä.

    • #9896 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      :DDD
      Mä rakastan kun meidän hahmot on vähän pöljiä ja lapsellisia. Tietenkin mua siis huvittaa tämä teksti ja säästän sen erityiskokoelmaani, jota luen, kun tarvitsen vähän lisää voimia. Hulluuttelun lisäksi mun mieltäni piristää kovasti myös se, miten tämä vastaa Ilonan vanhempaan tarinaan. 😀

      Vaikka noi on ne päälimmäiset asiat, joiden takia tämä tarina menee mun kokoeilmaan, on tässä muutakin: jotain, mikä saa mut hereille. Se on Sonjan rooli hulluuttelussa. Noihin moniin torviin verrattunahan Sonja on tosi hillitty, tosi sivistynyt, tosi hyväkäytöksinen. Tässä se on eri tavalla osa porukkaa, kun se on hetken ihan yhtä ääliö kuin muutkin ääliöt. :DD

  • #9928 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Kaikkeen sitä isäntäparka pakotetaankin

    Tuvassa elettiin normaalia elämää. Hevosia oli paljon laitumella, joten sekä minä että Camilla ehdimme juoda kahvimme samaan aikaan. Nelly oli tehnyt sämpylöitä, joita järsi selaten samalla jotain instaa tai pönstaa tai mitälie puhelimeltaan hajamielisen näköisenä ja hiukset huolimattomalla nutturalla. Marshall hymyili Ellille ja kävelytti hänelle pöydällä pientä keltaista muovikirahvia, jonka Hello oli tuonut kirpparilta muiden viidakon eläinten kanssa ja jota Nelly oli pessyt astianpesukoneessa kolmen kierroksen verran. Niklas seurasi leikkiä, tai ennemminkin Marshallin kasvoja nojaten silmät haaveksivasti puolikiinni kyynärpäitään pöytään ja leukaansa nyrkkeihinsä. Janna yritti voidella sämpylää, mutta se näytti vaivalloiselta, koska leipä oli vielä kuumaa ja koska hänellä oli kiire Camillan jo ojentaessa kättään voiveistä kohden ja odottaessa vuoroaan. Minä tyydyin ottamaan pelkkää kahvia, koska leipä ilman kinkkua ei ollut kunnon leipää, ja kinkkuahan ei viitsinyt ottaa pöytään, koska Janna epäili Ellin saaneen poskiinsa ihottumaa joko kinkusta tai Hellon koirista. Sitä paitsi jos kinkkupaketti avattaisiin, Ellin lisäksi kerjuulla olisivat Mielikki, Onni, Jerusalem ja Lallero, jotka kaikki nukkuivat ihan hiljaa jossain päin taloa, Mielikki varmaan meidän sängyssämme.

    ”Siinä on”, Camilla sanoi, kun sai voideltua pienen sämpylänpuolikkaan. Hän ojensi sitä Ellille.
    ”Mulle mulle mulle!” Elli vaati kädet ojossa.
    ”Joo joo, sulle sulle. Ota!”
    ”Ota!” Elli toisti ja pusersi sämpylän tohjoksi.

    Suuta kohti sämpylä silti meni puserrettu klimppi kerrallaan. Kun Elli otti pienen kirahvin toiseen nyrkkiinsä, suussa kävi sen pääkin vuorotellen leivän kanssa. Joka kerta Marshall veti kuolaisen kirahvin lapsennyrkkeineen päivineen Ellin suusta niin että maiskahti, ja Elli laittoi tyytyväisenä leipää kirahvin tilalle. Voisipa meilläkin olla tuollainen muovieläimensyöjä…

    ”Mulle mulle mulle”, Elli sanoi uudelleen heti kun tohjoinen leipä oli syöty. Hän ojenteli limaisia käsiään kohti Camillaa, jolta oli saanut edellisenkin ruokapalan.
    ”Mä syön nyt tämän itse!”
    ”Anna!”
    ”Enkä anna! Tää on Camillan oma leipä. Odota hetki.”
    ”Äiti teköö sulle leivän, orota”, Janna havahtui ja ryhtyi voitelemaan leipää.

    Elli imeskeli kirahvia kaikessa rauhassa, kun Janna voiteli uutta sämpylänpuolikasta. Juuri kun Ellille oltiin ojentamassa valmista leipää, Nelly henkäisi niin, että sai varmaan kaikki muutkin kuin minut hätkähtämään. Leipä mätkähti pöydälle voipuoli alaspäin ja muovinen kirahvi kopsahti sen vierelle. Ellin suu aukesi, silmät kurtistuivat ja käheä ulina alkoi nousta lapsen kurkusta hitaasti mutta varmasti.

    ”Mikä ny?” kysyin Nellyltä etsien välitöntä vaaraa selkäni takaa. Ainakaan se ei ollut se Noan käärmeolio, ja hyvä olikin ettei ollut. Se tästä puuttuisi, jos se olisi päässyt pistämään koiria ja kakaroita. Myöskään koiria ei näkynyt, eikä edes pöydällä ollut mitään vaarallisen oloista.

    ”Ei kuule mitään hätää!” Nelly sanoi Ellille. ”Nelly vähä säikähti — kato kun kirahvi menee syömään sun leipää. Otakko ennen kun kirahvi syö?”
    ”Joo”, Elli nyykäisi, ja itkukohtaus oli ilmeisesti peruttu, vaikka hänen silmänsä lainehtivat vuotamattomista kyynelistä.
    ”Mikä tuli?” kysyin uudestaan.
    ”Mä muistin et kukaan ei oo sanonu Milanille Oskarista.”

    Milanille. Vai että piti sillekin ilmoitella joka napsahduksesta, joka meidän tallilla tapahtui. Eihän se ollut edes täälläpäin tällä hetkellä. Mitä sille kuului, mitä täällä tapahtui? Johan sen läsnäolosta oli kerran päästy. Vieläkö sille piti peräänkin soitella? Mistä sen tiesi, vaikka se ilmaantuisi takaisin? Vaikka varmaan se joskus ilmaantuisi, kun ei ollut karsinapaikkaakaan irtisanonut. Mutta jos sille ei ilmoittelisi kukaan yhtään mitään, mitä jos kävisi niin ihana tuuri, että se unohtaisi tulla ikinä kotiin! Sitä paitsi eikös se ollut Olavin homma tiedotella kaiken maailman ryssänpojille Milanista? Minä en ainakaan sille soittaisi, hyi että!

    ”Älä yhtään katto ton näkösenä!” Nelly komensi minua ennen kuin ehdin edes sanomaan mitään. ”Sun pitää soittaa sille.”
    ”Minen sille soita!”
    ”Sun pitää. Se on Oskarin paras–”
    ”Sei oo yhtään mitään. En soita.”

    Tunsin miten Camilla, Marshall ja Janna vilkaisivat minua. Niklas tuijotti ihan avoimesti niin kuin jotain telkkariohjelmaa. Nellyn silmäkulmiin ja suupieliin ilmestyi päättäväisiä ryppyjä.

    ”Tää menee niin, että ensin sä oot koko päivän pahalla päällä ja urahtelet tuolla ja tiuskit, kun sä ajattelet sitä soittamista. Sä kitiset ettet sä aio soittaa sille, vaikka mä en sanois enää koko jutusta mitään. Sitten lopuksi kun sä menisit nukkumaan, sä et vois kuitenkaan olla nousematta ja soittamatta, ko sä et voi nukkua enää, ko sä tiedät että Oskarin paras kaveri ei tiedä, että Oskari on sairaalassa. Ihan sama vaikka sä olisit mitä mieltä Milanista, niin Oskarista sä kuitenkin tykkäät paljon enemmän kun inhoat Milania. Eli mitä sanoisit, jos skipattais se sun koko päivän murjotus tällä kertaa ja soittaisit vaan heti?”

    Tuhahdin ja asettelin käteni puuskaan.

    ”Camilla soittaa”, ilmoitin ja nostin nokkani enemmän kattoa kohti ja poispäin Nellystä.
    ”Ei mulla oo sen numeroa”, Camilla väitti.
    ”Onpahan! Soon yhtenänsä teillä kyläskin, kyllä minä tiärän!”
    ”Se on Suden kaveri, Sudella kylässä.”
    ”Sä sille soitat”, Nelly vaati.
    ”Kattothan ny. Kun mä kerkiän.”
    ”Ei kun nyt!”

    Yritin katsella kattoon ja sitten kahvikuppiin, mutta Nelly ei herennyt tuijottamasta minua. Murahdin jotain luovuttamisen merkiksi ja kaivoin kännykän takataskusta. Onneksi siinä ei montaa numeroa ollut, niin että sen penikan numero oli nopea etsittävä. Sillä aikaa kun puhelu yhdisti, näytin ruutua nopeasti Nellylle, joka nyökkäsi ja nojautui sitten taaksepäin penkillä.

    ”Milan?” se penikka vastasi vakavalla äänellä.
    ”Soon Hopiavuoren Eetu.”
    ”Ai — hei?”

    Yhtäkkiä en oikein tiennytkään, mitä pitäisi sanoa. Hetken ajaksi erehdyin kai ajattelemaan niin kuin Milan ajattelisi, niin kuin Milan olisi ihan oikea kunnon ihminen. Minä en saisi varmasti hengitettyä, jos joku soittaisi ja sanoisi, että Nelly tai Hello tai Leevi tai äiti makaa sairaalassa. Tai että Eira on pudonnut päälleen hevosen selästä. Tai Marshall katkonut jalkansa tuossa pihassa. Tai Niklas tai Sonja tai–

    ”Oskari”, sanoin puhelimeen ja rykäisin ennen kuin sain jatkettua.
    ”Mitä? Mitä! Mitä Oskari! Eetu!”
    ”Se sai vähä hevoosen kans kipiää ja soon Seinäjojella sairaalas.”
    ”Vähä kipiää!” Nelly puuskahti hiljaa.
    ”Mitä? Meni rikki jalka? Käsi? Hän haluaa minä ratsastan Sintin kanssa nyt? Minä soitan Oskarin kanssa. Sovin, koska täytyy–”
    ”Et sä voi kun soon… Koomassa. Soon nukutettu jotta sen aivot paranoo.”
    ”Mitä?”

    Kerro nyt tuollaiselle, joka ei osaa mitään kieltä kunnolla. Siristelin Nellylle silmiäni. ”Käytä helpompia sanoja”, hän kuiskasi.

    ”Oskari nukkuu. Soon nukutettu. Sei herää ennenku se saarahan parempahan kuntohon.”

    Milan oli hetken hiljaa linjalla. Vain hengitys kuului. Sitten alkoi hermostunut ärrää ja ässää sihautteleva ja pärisyttelevä puhe, joka aivan taatusti sisälsi vieraskielisiä kirosanoja kaiken muun ohella, tai ehkä ainoastaan. Ei siitä ottanut pirukaan selvää. Tai itse asiassa — ehkä joku ottaisikin!

    Vilkaisin Marshallia, joka oli kovasti keskittyvinään Ilkka-Pohjalaisen lukemiseen. Ojensin luuria häntä kohti.
    ”Mitä?” Marshall kysyi.
    ”Se paasaa sitä venäjäänsä. Voikko puhua sille tai tulukata tai jotaki?”
    ”Tuota–” Marshall epäröi.
    ”Se on serbi, senki ääliö!” Nelly ärähti.
    ”Venäläänenhän sinoot?” ihmettelin Marshallille. ”Tai ainaki puhut venäjää, ekkö muka?”
    ”Kyllä, mutta–”
    ”Ei kun Milan on serbi!” Nelly sanoi ihan yhtä vihaisesti kuin äskenkin. ”Ei se siellä venäjäksi sulle paasaa!”
    ”Ai nii joo. Minä unohrin kun se kuulostaa tosi samalta…”
    ”Susta on kyllä hienotunteisuus niin kaukana etten mä aina ymmärrä miten mä sun emännäksi päädyinkään…”

    Ei auttanut kuin jatkaa itse kuuntelemista ja puhumista. Eikö nyt edes jotain englanninkielentaitoista olisi voinut laittaa tähän hommaan, jos kerran venäjän kielestä ei ollut apua?

  • #9930 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Sade ja hassut puut

    Vaikka sade ja ukkonen särkivät ja sattuivat, halusin takapihan terassille katselemaan niitä. Varauduin pukeutumalla Nellyn luonnonvalkoisen ja keltaisen kirjavaan vilttiin niin kuin toogaan ja laittamalla Lallerolle hihnan. Se oli sisällä ihan rauhallinen, mutta mistä sen tiesi, jos se pelkäisi ukkosta ulkona. Tämä oli ensimmäinen ukkosemme. Jerusalemin kanssa ukkosia oli jo koettu vuosikaudet, joten sen päästin pujahtamaan edelläni Hopiavuoren koiria varten aidatulle takapihalle.

    Katettu takakuisti oli kuitenkin jo varattu. Jerusalem säntäsi häntä heiluen Chain luokse, ja vaikka Chai oli nähnyt sen noin miljardi kertaa, hän kavahti silti ennen kuin tarjosi sille ujosti kättään. Meidän Jeppe ei kuitenkaan mihinkään käteen tyytynyt, vaan Chain kämmenselän nuoltuaan pujotteli hänen jalkojensa välistä moneen otteeseen, vaikka ei meinannutkaan mahtua puisen puutarhatuolin alle edes ryömimällä. Pöydän kulmalla istuvasta Noeulista Jerusalem sen sijaan ei piitannut. Se ei niin ollut ihmisten perään ennen kuin tutustui: mitä nyt korkeintaan kohteliaasti nuuhkaisi ja heilautti häntäänsä ennen kuin jatkoi omien ihmistensä kimpussa pyörimistä.

    ”Mitä äijät”, tervehdin kahdella kielellä onnuttuani vapaalle tuolille asti. Istuin ähkäisten.
    ”Onko kaikki okei?” Noeul kysyi englanniksi.
    ”Sadekelit vähän vaan särkee vanhoja niveliä”, vastasin dramaattisesti ensin Noeulille ja siten saman suomeksi Chaille. ”Onneksi Lallero voi tulla tohon noin lämmittään mun varpaita. Siihen niin Lallero, paa maata vaan.”

    Katselin salamoiden loittonemista ja sateen hiljenemistä. Vaikka pojat olivat paikalla — sekä korat että ihmiset siis, ja poikiin Lallerokin lukeutui tyttöydestään huolimatta — sain olla ihan rauhassa. Tämä olikin parasta: löytää sellaista seuraa, jonka kanssa ei tarvinnut koko ajan keksiä puhumista, jollei ollut puhetuulella, tai jos puhuminen sattui ja särki.

    Sadepisarat olivat kuin suuria helmiä, ja niiden mukana katteeseen paukkui suuria rakeita aina välillä. Rännit eivät ehtineet kuljettaa kaikkea vettä pois, vaan sitä valui eteemme maahan niin kuin vesiputouksesta. Luonto kiittää, ja maanviljelijät, sanoivat varmaan kaikki maailman iskät juuri nyt: meidän iskä ainakin.

    Kun Lallero nousi rapsuteltavaksi, tulin katselleeksi poikiakin. Oli ruma ajatus, että kaikki saman väriset näyttivät samankaltaisilta, mutta noiden kahden kohdalla se piti kyllä ihan oikeasti paikkansa. Näkyi naamasta, että Chai ja Noeul olivat sukulaisia. Samalla näin kaksi ihan erilaista ihmistä. Chai katseli vesiputouksen maahan kaivamaa vanaa ja railoon ryöppyävää vettä, kun Noeul seurasi salamoita taivaalla. Kovimpien jyrähdysten aikana Chain hartiat nytkähtivät eteenpäin, kun taas Noeul hengitti syvään ja painoi silmänsä kiinni. Lallero hivuttautui hitaasti pois luotani ja käpertyi Noeulin pöydän alle niin, että paljaat varpaat hipoivat sen turkkia. Jerusalem murahti sille vaimeasti paikaltaan Chain säärten ympäriltä, mutta sulki sitten silmänsä. Chai oli hauska ja vähän reppana. En vielä tiennyt, pidinkö Noeulista.

    ”Ennen vanhaan, kun tiikerit poltti vielä piipputupakkaa, me tavattiin istua mun isän kanssa katselemassa kovia sateita yläparvekkeella”, Noeul hyrisi hiljaa kahdella kielellä.
    Chai nyökytti vähän, mutta minä huomasin kurtistavani kulmiani.
    ”Kun tiikerit poltti vielä piipputupakkaa?” naurahdin. ”Miksi sekä sun että Chain jutut lapsuudesta alkaa aina noin?”
    ”Mun äiti sanoi aina niin.”
    ”Mäa Fah sanoo kans aina niin!”
    ”Ennen vanhaan, kun tiikerit poltti vielä piipputupakkaa, eli tosi kauan sitten.”
    ”Mä sanon vaan että ennenku intherveppi tuli.”
    ”Mikä?”
    ”Internet.”

    Noeul tuhahti nenänsä kautta huvittuneena. Chai oli valunut terassilaudoitukselle ja sotkenut jalkansa Jerusalemin jalkojen kanssa sekasotkuiseksi palmikoksi. Jerusalem näytti nauttivan, kun Chai venytti ja vanutti sen korvia. Kurotuin päästämään Lalleronkin irti. Ei se näemmä ukkosesta piitannut.

    Eira oli sanonut, että Noeulin kanssa jutteleminen onnistui ihan ookoo, mutta että Chai sotki kuviot pelkällä läsnäolollaan. Olihan se outoa, että Chai ei puhunut montaa sanaa englantia, mutta jonkin verran hän näytti kuitenkin puhuvan thain kieltä kuitenkin. Noeul sen sijaan puhui englantia paljon paremmin kuin minä ja tuntui vaihtavan kieltä helpon ja luonnollisen tuntuisesti koko ajan ihan niin kuin olisi jutellut kielipuolten kanssa elämänsä. Ei Chai minusta mitään kuvioita sotkenut. Poikien kanssa oli ihan samanlaista jutella kuin keiden tahansa muidenkin kanssa. Omaa vuoroaan vain piti odottaa kauemmin, kun kaikki toistettiin kahteen kertaan, mutta siihenkin oppi näköjään nopeasti.

    ”Miltäs on Suomi tuntunut?” kysyin venytellen vihlovia olkapäitäni varovaisesti.
    ”Kylmä melkein koko ajan. Muuten tykkään. Mun suosikit täällä on nyt Pond, uudet perunat ja tommoset hassut puut.”
    ”Hassut puut?”
    ”Noi mustavalkoraidalliset. Ne näyttää ihan glitteriltä, kun tuulee ja varsinkin nyt kun sataa. Tosi pienet lehdet. Mä kävin katsomassa niitä kerran läheltä. Hauskat sahalaidat niissä lehdissä ja tuoksuu hyvältä.”
    ”Ei koivut haise miltään paitsi saunassa!”
    ”Kyllä ne vaan tuoksuu. Mutta se on outoa, että ei ole yhtään merta eikä yhtään mäkiä. Ihmisiäkään ei ole missään. Kaupatkin ihan melkein tyhjiä koko ajan joka päivä. Mutta se on toisaalta rauhallista. Vaikka aluksi mua melkein pelotti.”
    ”Mäeksi ja ihmisiksi mä en voi sulle muuttua, mutta kyllä tossa ihan Vaasassa meren näkee.”

    Noeul hymyili. Hänellä oli paljon vaaleammat silmät kuin Chailla. Hän rapsutteli varpaillaan Lalleron päälakea, mutta ei yltänyt enää, kun Lallero vaipui pöydän alla onnellisena kyljelleen.

    ”Sade lakkaa. P’Chai, voidaanko taas ratsastaa metsässä?”
    ”Mä en jaksais millään kävellä tuolla märässä sun perässä…”
    ”Ota Chai Typy. Se tarvii liikuntaa nyt kun… Ota Typy lenkille joo.”
    ”Enhän mä sille pärjää?”
    ”Mikset pärjäisi? Otat puhelimen mukaan vaan, ja Noeul on Pondilla kuitenkin siellä.”
    ”Ai oikeesti?”
    ”Oikeesti.”
    ”Voi vitsit — arvaa — Noeul –” Chai innostui ja unohti sitten puhua suomeksi yhtään mitään tulkkausta.

    Noeulia hymyilytti, kun hän kuunteli Chaita, joka leipoi vimmatusti velttona nauttivaa Jerusalemia puhuessaan ennen kuin ponkaisi ylös ja sai koirankin taistelemaan itsensä jaloilleen. Yhä höpöttäen Chai kiskoi Noeulin kädestä mukaansa tuvan puolelle Jerusalem tiukasti kintereillään. Ennen kuin Noeul katosi näkyvistä, hän hymyili ja vilkutti minun suuntaani.

    No joo. Jerusalem tykkäsi Chaista ja varmaan tunkeutuisi mukaan ratsastusretkellekin. Senhän minä olin jo tiennytkin, että Chai oli hyvä tyyppi. Lallero oli kuitenkin halunnut nukkua Noeulin jaloissa, eli varmasti tykkäisin Noeulistakin.

  • #9934 Vastaus

    Minja Jaakkola
    Osallistuja

    Tästei ihan tullukkaa sellaane ku ajattelin, mutta yritän ny vaa julukaasta myäs vähä tällääsiä D luokan juttuja. Toisaalta tämön hyvin hatara pala mun suunnitelmani palapelis niin ehkä tämä lopulta onki jotakin. Ainakin minoon yrittäny ja se saa ny riittää.

    Bonus kesäkuu 2023

    Istuin Hopiavuoren pihamaalla nakkelemassa puolihuolimattomasti palloa Iikalle. Vaikka lämpötilat olivat jatkuvasti lähemmäksi hellettä, suomenlapinkoira tuntui silti jaksavan noutaa palloa loputtomiin. Vaikka huomioni olikin pääasiassa koirassa, oli se silti myös kentällä liikkuvassa ratsukossa. Noeul oli ilmestynyt tallille Chain kanssa ja nopeasti tuo oli myös päätynyt ratsastamaan niin Pondia kuin myös Kissiä. Tummapiirteinen nuorimies – tai ainakin oletin, jotta Noeul olisi nuorehko – puhui Chain kanssa jotain sellaista kieltä, jota en tunnistanut.

    En ollut täysin varma siitä, kuka Noeul oli, oikeastaan tiesin toisen nimenkin vain sen vuoksi, jotta olin kuullut hänestä puhuttavan tallilla ohimennen. Monet olivat kiertäneet kisoja aika lailla, ympäri Eurooppaa ja lopulta Oskarin loukkaantuminen oli vienyt kaikkien ajatukset. Varmasti kaikki muut tiesivät tarkasti mitä hänelle oli käynyt, mutta itse en ollut uskaltanut udella, sillä en viettänyt edelleenkään tuvassa aikaa niin paljon tai usein kuin mitä kaikki muut siellä viettivät. Tokihan varmasti edelleen suurin osa epävarmuudestani liittyi siihen, jotta en ollut tottunut siihen, jotta tallitupa sijaitsi tallinomistajan kotona. Toisaalta ajatukseni olivat aika tehokkaasti olleet keväällä myös siinä ajatuksessa, jotta astuttaisin Liljan nyt keväällä ja että ensi kesänä minulla olisi oman tammani jälkeläinen.

    Varsasuunnitelmien lisäksi myös Peter oli vienyt osan ajatuksistani. Tokihan olin tyytyväinen siitä, jotta olimme päässeet miehen kanssa jonkinlaiseen lopputulemaan, vaikka ehkä se ei ollut täysin tapahtunut sellaisissa merkeissä kuin olimme ajatelleet. Ravistin päätäni kadottaakseni kaikki ajatukset johonkin kauas, ennen kuin tunsin reidelleni laskeutuneen tassun. Katseeni tarkentuessa sen omistajaan, näin kuinka Iikka oli kallistanut päätään kuin kysyen olisiko kaikki hyvin. Rapsutin pörröistä suomenlapinkoiraa huolimattomasti, ennen kuin hieman enemmän vierittämällä heitin pallon uudelleen Iikan noudettavaksi. Koira ampaisi neonkeltaisen pallon perään ja samalla palautin katseeni takaisin kohti kenttää.

    Noeulin ratsastaminen oli mukavaa seurattavaa ja vaikka en ollutkaan itse mikään valmentaja, saatikaan huippuratsastaja, huomasin kuitenkin, että tuo oli ratsastanut aiemmin. Mitä pidemmälle pääsin seuraamaan Noeulin ratsastamista, sitä enemmän mielenkiintoni heräsi. Tokihan Hopiavuoressa oli monia hyviä ja minua taitavampia ratsastajia, mutta ehkä ruunikkoa ratsastavan tuntemattomuus herätti mielenkiintoani enemmän. Kipuaallon iskiessä huuleeni, tajusin vetäneeni sen hampaideni väliin ja nakertelevani huultani ajatuksissani. Vapautettuani huuleni vankilastaan, hieraisin suupieltäni kämmenselälläni, ihan kuin se auttaisi kipuun.

    Päästin ilmoille pari hiljaista, juuri ja juuri kuuluvalla äänellä lausuttua kirosanaa ja hieraisin suupieltäni uudelleen. Lopulta käänsin katseeni takaisin kentälle, mutta se oli tyhjennyt. Ratsukon olisi todennäköisesti täytynyt lähteä kävelemään loppukäyntejä maastoon, sillä muuten olisin nähnyt edes jonkinlaisen vilauksen heistä tasaisesti. Kentältä katseeni sai kiertää takaisin tallipihalle ja etsin black-tan värisen koirani. Paikallistettuani Iikan nousin vaivalloisesti ylös, sillä olin onnistunut saamaan jalkani puutumaan maassa istuessani.

    ”Pitäiskö meidän mennä poika metästämään Lilja pellosta?” kysyin koiralta samalla kun lähdin tekemään matkaa kohti laitumia, vilkaisten välillä olkani ylitse jotta koira varmasti seuraisi minua.

    • Tätä vastausta muokkasi 11 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Minja Jaakkola.
  • #9942 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Perästä kuuluu vai miten se menee? Pätkiä tän kaiken keskellä kesken jääneistä tarinoista väliltä 20.6 ja tämä päivä. Jos jonku pätkän sisältö ei istu omien hahmojen menoihin niin voi huoletta ohittaa ja kuvitella tilalle jonku muun.

    Sopimus on sopimus

    “Heeelloo. My man, buddy, buddy boy,” Niklas leperteli kuin kehräävä kissa hypätessään toisen viereen tuvan penkille.
    “Niikkeee, mitäää, mitä oot vaillaa?” Hello pidenteli sanojaan toisen aloituksen mukaisesti.
    “No kiva ko kysyit, ko jos oot jo ehtiny kuulla niin meillä iski vähän paniikki muutto. Pitäs saaja se meijän kämppä tyhjäksi että saajaan tehä loppusiivous ja luovuttaa kämppä viimestään kuun viimenen päivä.”
    “Ehkä oon, ehkä en. Mutta miten mä sovin tähän kuvaukseen?”
    “Kuule ku… Et liikenis kantoavuksi? Saat V.I.P vierailun ekana Hopiavuorilaisena sinne meijän uuteen kotiin.”
    “hmm… Mutta mähän nään sen jos tuun sinne teidän häihin.”
    “No joo, mutta saisit jo tänään all inclusive tarjoilun. Ruoka, jälkkäri ja juotavat.”
    “Mitä ruokaa?”
    “Mitä ny Runoista haluatkaan, jälkkärin voi kyllä hakia kaupastaki jos niikseen,” Niklas heitti tarjouksen pöytään ja hivutti kättään hitaasti lähemmäs kauppojen loppuun viemiseksi.
    Hello näytti puntaroivan tarjoustaan hetken, ennen kuin löi kättä päälle ja heilutti Niklaksen kättä ylös ja alas liioitellun suurella liikkeellä “Söör Nikke, kaupat tuli.”
    “Mikkä kaupat?” Eira materialisoitui hämmästyttävän nopeasti ruokasalin oviaukolle.
    “Niklas pyysi Hellon avuksi muuttotavaroiden kantoon.”
    “NIKKE! Mihin sä oot muka lähösä?!”
    “Ei me Hopiavuoresta kadota.”
    “Jaa, no sitte. Mutta mihin te sitte lähette?”
    “Reilu puoli tuntia täältä Vaasaan päin”, vastasin vähän ympäripyöreästi, “Kiinnostaako lähteä avuksi? Ei tarvitse pakata mitään, kantaa autoon ja autosta uuteen taloon.”
    “Paljoko maksat?”
    “Paljonko pyydät?”
    Eira mutristi suutaan mietteliääseen sävyyn ja puntaroi hetken, “Paljoko portaita ja minkälainen matka ovelta autolle?”
    “Täällä päässä ei portaita, auton saa asunnon eteen. Määränpäässä yhteensä… seitsemän askelmaa, auton saa sielläkin oven eteen.”
    “Paljoko isoja huonekaluja?”
    “Kaksi yksittäistä kirjahyllyä, mutta kevyitä. Pari pienempää kalustetta.”
    “Eikö teillä oo muka ees sohvaa?”
    “On, mutta nyt viemme nyt vain osan mitkä saimme pakattua, kun ylihuomenna meidän pitää lähteä Norjaan Sommersolvervia varten.”
    “hmm… Neljäkymppiä ja ruuat päälle.”
    Harkitsin Eiran palkka ehdotusta hetken. Tämän muuttokuorman työmäärään nähden hinta oli ehkä aika kova, kun kantajia oli useampikin mutta toisaalta taas… “Sovittu.”
    “Hä? Miks mä saan vaan ruuat?” Hello parahti pirttipöydän äärestä.
    “Koska sä et yrittäny tinkiä parempaa diiliä, ääliö.”
    “Mä haluan kans taskurahaa ja ruuat!”
    “Sori kaveri, mutta diili on diili,” Niklas huokaisi pahoittelevaan sävyyn ja taputti toisen hartiaa, “Ruokapalkalla nyt joudut hommiin, kättäki ku lyötiin jo.”
    “Keitä teillä on ees kantamassa?”
    “Hello, sä ja Nelly. Tai Nelly ny tais lähtä lähinnä talliäitin roolisa kattoon että millaseen paikkaan perheenjäsenet oikein muuttaa. Ja että saa vähän muuta ajateltavaa ku.. no, Oskari ja näin.”

    Keittiöön laskeutui nopeasti hiljaisuus. Hopiavuoressa oli ollut hieman odottavan synkeä ilmapiiri siitä lähtien kun Oskari oli joutunut ambulanssin kyydissä sairaalaan, ja se oli vain syventynyt sen jälkeen kun tieto hänen tilanteesta oli saapunut väen korviin.

    Tilakierros

    Ensimmäinen muuttokuorma seisoi auton kyydissä talon edustalla, valmiina purettavaksi, mutta se oli saanut jäädä odottamaan hetkeksi. Niklas oli nimittäin ottanut haltuunsa esittelykierroksen.

    “Koska jos mä en tätä tee nyt ku ekat talliperheen tyypit on käymäsä, niin sä kuitenki saat jonku uuen aivohalvauksen ja suurinpiirtein esittelet talon piirustuksien kera missä mikäki huone on.”

    Niklas oli täräyttänyt sanansa sen kuuloisena että en ollut täysin varma oliko se ihan vain vinoilu, ja vai myös hieman katkeruutta aikaisemmasta kun olin paljastanut suunnitelmat lapsesta Nellylle ja Sonjalle. Sillä ei varsinaisesti ollut kyllä väliä, koska jos Niklas halusi esitellä paikan ensimmäisille vieraillemme niin hän sai sen tehdä. Mutta tunsin kyllä yhä pienen piston mielessä taannoisesta möläytyksestäni.

    “Ai te ootte hankkinu jo jotain hevosia tännekin? Ettehän te oo vielä ees muuttanu sisälle niin ootteko te rampannu joka ilmansuuntaan?” Nelly kysyi kummastelevaan sävyyn ja katsoi metsätarhan puiden seassa kuikuilevia hevosia.
    “Ei, nuo on vuokralaisten hevosia. Ne olivat täällä jo ennen kuin paikka laitettiin myyntiin, eikä vanhempani nähneet syytä irtisanoa heidän karsinapaikkoja joten he ovat saaneet pysyä täällä. Tuo Suomenhevonen ja lämminverinen muuttaa tosin pihattoon kun talliin tulee muita hevosia, nyt ne ovat asuneet sisällä lähinnä jotta tamma ei joutuisi olemaan yksin sisällä.”
    Nainen nyökytteli päätään hyväksyvään sävyyn. “Myönnän että tää paikka on kyllä vähän isompi mitä kuvista ymmärsin. Tai lähinnä näin pinta-alallisesti. Tosi hyvän kokoset tarhat.”
    “Runko on hyvä. Aitoja joutuu osaltaan uusimaan sekä tarhojen katoksia, mutta tallissa ei ole tällä hetkellä mitään mikä vaatii huomiota. Kentässä tulee olemaan suurin työ, koska sen pohja pitää kaivaa auki ja uusia. Tuollaisenaan se riittää kyllä perus harrastamiseen, mutta aktiiviseen ja tavoitteelliseen ratsastamiseen etenkin pidemmässä juoksussa se on vähän liian kova. Sekä etenkin hyppäämistä ajatellen.”
    “Joko tiedät mitä hevosia tänne tuotte?”
    “Minulla ei kauheasti ole siihen vaikutusvaltaa, tänne tulee hyvin pitkälti ne mitä vanhempani päättävät. Mutta Arlekin isä laittoi jo lähtölistaan.”

    Mikä lohduttaa kun menee huonosti?

    Olimme lähteneet Norjaan hyvillä mielillä, Niklas ihan kisaamaan ja minä yllättäen tuomarin tuoliin. Oli ollut ihan mielenkiintoista olla pitkästä aikaa kouluaitojen päädyssä istumassa eikä hevosen selässä aitojen sisällä. Viime kerrasta oli jo.. huh, yli kuusi vuotta.
    Niklaksen kenttärankingiin liittyvä koulurata oli sinänsä mennyt ihan hyvin, vaikka tulos ei riittänyt kovin hyviin pisteisiin luokan sisällä. Lisäksi otettu helppo B lähtö oli taas mennyt vielä vähän paremmin. Niklas oli ollut suoraan sanottuna jossain kilpailijan huumassa, toistaen moneen otteeseen kuinka hän ei voinut uskoa sitä että luokan voittajan ja hänen tuloksen välillä oli ollut vain vajaan neljän prosentin ero. Edes puuttuva ruusuke ei ollut laimentanut hänen intoaan.
    Seuraava päivä oli kiskaissut maton alta täysin. Jos rataesteiden kaksikymmentä virhepistettä ja viimeinen sija ei siihen riittänyt, niin kenttärankingin väliaika tulos oli rapisuttanut kaiken sen itsevarmuuden mitä Niklaksella oli vielä ollut. Nimi oli löytynyt listan lopusta, eikä sen hetkinen piste-ero antanut turhan suurta toivoa että sieltä pääsisi nousemaan yhtä sijaa enempää.
    Siirsin katseen vieressäni seisovaan Niklakseen, tarkastellen hänen ilmettä. Lyöty oli kuvaavin sana mikä mieleen tuli. Tuon hartiat tipahtivatalas, ja koko ryhti painui kasaan samalla tavalla kuin Hopiavuoren pihaan rakennetulla lumiukolla kun kevätaurinko oli alkanut paistamaan. Suurin ero oli se että lumiukko ei ollut nieleskellyt tai hampaita purren yrittänyt pidätellä kyyneleitä.


    Niklaksen näkökulmasta myöhemmin samana päivänä:
    Mikä siinä oli että ku silimät vuosi niin kaikki vuosi? Ja sitte silmät tuntu turvonneelta ku pahempanaki krapula-aamuna ja nokka oli tukosa niin että vaan henki pihisi. Seksikkyyden multihuipentuma, mitä Marsh ei onneksi ollu näkemäsä.
    Mua ärsytti. Vitutti, itketti, nolotti ja hävetti.
    Vitutti ja itketti se, että mä olin kämminy koko esteratan niinku en olis ikinä rataa missään hypännykkään.
    Ärsytti ja nolotti se, että olin märsäävä ameeba josaki sängyn nurkasa. Ees Krem ei ollu jaksanu kattoa sitä vaan oli vaan käpertyny nukkuun mun viereen. Okei, se oli ihan lohdullista että oli pieni kuumavesipullo vieresä mutta silti.
    Mutta sen lisäksi mua hävetti. Ihan helvetisti. Se että että mä en saanu ittiäki ylös että olisin menny kävelyttään ja hoitaan Barnumin. Ei se sen vika ollu että mä en osannu ratsastaa ja pilaisin sen tällä menolla täysin. Mua hävetti myös se, että sen pitäis olla muka mun hevonen ja olin uikuttanu Marshille että voisko se käyä ees tän kerran hoitaan sen ja lupailin että kyllä mä sen seuraavan kävelytyksen hoitaisin.
    Ottaiskohan Marsh Barnumin vielä takas? Se olis niin paljo järkevämpää.

    Kohtalo, oletko se sinä?

    Istuin livingin oviaukossa kahvikuppi toisessa kädessä ja tihrustin puhelimen näytöllä näkyvää tekstiä silmät hieman sirillään. En tiedä johtuiko se auringon ja varjon luomasta kontrastista että tekstiä oli niin vaikea nähdä. Kallistin puhelimen kyljelleen, jotta näyttö kiersi eteen tulleen videon suuremmaksi koko näytölle. Ruunikko piirtopäinen ori näytti vähän liiankin hyvältä. Raamikas ja lihaksikas voimapesä mikä näytti kantavan itseään luonnostaan erinomaisesti. Vaikutti ehkä hieman turhan nöyrältä omaan makuun, puoliautomaattinen, mutta sitä ei kyllä voinut turhan suureksi miinukseksi laskea. Vyacheslav II. Nimi tuli hieman yllätyksenä, etenkin kun ori asui Ranskassa ja sukupuussa ei näkynyt kuin pari venäläistä nimeä ja nekin vasta isänisän jälkeen
    Ehkä tämä on jokin kohtalo. Tuumasin ehkä hieman huvittuneena.
    Vilkaisin puhelimen yläreunassa näkyvää kelloa. Niklas voisi ihan hyvin nukkua vielä ainakin puolituntia ennen kuin tarvitsisi käydä hoitamassa Barnum. Toisaalta, pitäisikö antaa hänen nukkua vähän pidempään ja käydä tekemässä aamuhommat hänen puolesta?

    Hevosmietteitä

    Stanimir tuntui hieman happamalta lyhyen lomansa jälkeen, minkä takia mietin olisiko sittenkin ollut viisaampaa että se olisi ollut Norjan reissun ajan Storywoodsissa edes kevyellä liikutuksella. Sopivia kilpailuja oli ollut nyt vähän vähemmän mitä olin toivonut, monet olivat menneet päällekkäin toisten kanssa ja jotku oli pitänyt jättää väliin muista syistä.
    No, olihan tässä kevään aikana ollut kyllä ihan tarpeeksi muuta ohjelmaa, niin ehkä ihan hyvä näin. Sen myötä tosin isäni oli alkanut kärkkymään malttamattomana Stanimiria takaisin itselleen. Enkä voinut syyttää häntä: ori oli vielä hyvässä vedossa ja meillä näkyi kalenterissa vain parit kilpailut tällä hetkellä. Samaan hengenvetoon isäni oli kehoittanut minua useampaankin otteeseen käymään paikan päällä katsastamassa Ranskasta löytynyt ori. Trakehner ei ehkä ollut ensimmäinen vaihtoehtoni, mutta Westfalenin ja Hannoverin jälkeen en voinut nirsoilla pelkän rodun takia.

    “Mitäs sinä noin kovasti mietit kun et puhetta kuule?” Sonja kysyi virnistäen kentän aidan ulkopuolelta. Aave seisoi ratsastajansa rinnalla ylväästi kuin marmoripatsasta. Nainen oli kyllä todellakin tehnyt hyvää työtä orin kanssa, “kysyin että sopiiko tulla teidän kanssa kentälle?”, nainen lisäsi kun huomasi saaneen huomioni.
    “Ah, anteeksi. Joo, tulkaa vain.”
    Kaksikko kulki sulavasti portin kautta kentälle ja sulki sen perässään. “Niin, onko jotain mielen päällä?”
    “Paljonkin,” naurahdin hieman, “Mutta juuri nyt mietein sitä kun isäni haluaisi ottaa Stanimirin mukaansa samalla reissulla kun lähtevät häiden jälkeen takaisin Venäjälle.”
    “Mutta eihän se ole ollut täällä kuin vasta… muutaman kuukauden.”
    “Puolivuotta. Mutta Hopiavuoressa joo vasta muutaman kuukauden.”
    “Eihän sinulle siinä vaiheessa jää omaa hevosta ollenkaan jos Grigori ottaa Stanimirin takaisin, niin millä sinä sitte kilpailet?”
    “Ei varsinaisesti. Ainakaan sellaista jonka kanssa jatkaa tavoitetta kohti. Ranskassa olisi kyllä yksi ihan kiinnostava, mutta en tiedä.”

    Sonjan ja Aaveen alkukävelyjen ajan muodostimme listaa Vyacheslavin hyvistä ja huonoista puolista, minkä kautta asiaa oli helpompi tarkastella. Niin kauas ei kuitenkaan ihan turhanpäiten halunnut matkata hevosen perässä etenkään kun se ei ollut aiheuttanut sellaista tunnetta että tämä voisi olla se.

    • #10047 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ar-le-kin! Ar-le-kin! Ar-le-kin!
      Veikkaan, että muutamaa muuta surettaa, jos Stanimir katoaa, mutta mä olen alusta asti ollut Team Arlekin. (Pitääks näistä tehdä tiimipaidat? Tai joku kisa?? :DD) Joo vaikkei se tänne meille edes tulisi, niin onhan se nyt juutina vie semmonen heppavauva muhkuli, ettei noi shinyt puoliveriset ikinä tavoita sen persoonan nyansseja. 😀

      Eniten nautin tällä kertaa ekasta tarinasta, koska noh, meidän hahmot täällä on niin torvia ja erilaisia persoonia. Tietenkin Hellon saa houkuteltua ruualla, ja tietenkin Eira pyytää ylimitoitetusti massia jotta tekisi yhtään mitään. 😀 Kas kun ei. 😀 Nikas ja Hello on myös yhdessä jotenkin niin suloisia, kun molemmille on kirjoitettu se vajaa ja dramaattinen puoli.

  • #9980 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    x


    The Great Barbecue Feast 2023

    ”Haanpää & Ilves ylpeinä esittävät!” huusin jo ovelta, kun raahasimme sisään painavia muovipusseja, joiden sisällöstä ainakin puolet oli grillisalaattia. ”The Great Barbecue Feast kakstuahattakakskytkolme!”

    Vain Alex osasi reagoida oikein, kun pääsimme keittiöön asti. Hän taputti ja vislasi, niin kuin asianmukaista on. Eetu kurtisteli tylsänä kulmiaan, mutta Nelly, Sonja, Janna ja Camilla näyttivät edes ihan tyytyväisiltä. Ilona nyt oli naama ilmeettömänä, mutta niinhän hän muutenkin Oskarin takia. Juuri siksi oli kuitenkin hyvä miettiä välillä jotain muuta: vaikkapa grillisalaattia.

    ”Mitä me edes grillataan?” Eiran ääni marmatti olohuoneen suunnasta, ja pian hänen naamansa kurkistikin jo keittiön ovelta.
    ”Makkaraa”, Niklas totesi.
    ”Eiks oo edes mitää oikeeta lihaa?”
    ”Sä oot vegaani”, ilmoitin Eiralle. ”On meillä oikeeta lihaa mut sä et niitä syö.”
    ”Enhän, en oo ollu sataan vuoteen”, Eira tuhahti ja kumartui tonkimaan juuri sitä pussia, jota Niklas vielä piteli.
    ”Eikä ku mee nyt pois siitä”, Niklas komensi, ”mee vaikka laittaan grilli tulille.”
    ”Emmä osaa”, Eira väitti. ”Mä oon tyttö!”
    ”Oo vaan tyttö mutta mee silti laittaan se grilli!”
    ”Minä laitoon jo”, Eetu tuumasi. ”Eira auttaa kantamahan astioota. Sielei vielä oo niin palio itikoota, jotta ei vois syärä ulukona.”

    Dramaattisin elkein Eira ryhtyi auttamaan Eetua, vaikka Eetu se oli, joka kantoi suurimman osan astioista. Alex lupasi lähteä raahaamaan maneesin takaa toisenkin pöydän takapihalle. Ilonaa vilkaistuaan hän kääntyi kuitenkin Sonjan puoleen pyytääkseen kantoapua ja häipyi.

    ”Nii koska se Marshall kerkee tulla?” kysyin Niklakselta, kun kaivoin niitä Eiran kaipaamia oikeita lihoja tasolle avatakseni ne ja miljoona makkarapakettiamme.
    ”Siellä oli vielä homma kesken. Se sano et se käy suihkus ja tulee sit.”
    ”Eiku meinasin vaan et jos se ei oo vielä lähteny, niin me unohdettiin ostaa ne kokikset kumminkin.”
    ”Mä laitan sille — missä mun puhelin — eiku oho tossa.”

    Grillaamaan pääsivät suurin piirtein kaikki. Tuntui kuin joka ainoa olisi yrittänyt olla mainitsematta Oskaria, joka ei tietenkään ollut paikalla. Yritin itsekin. Silti aina välillä joku sanoi jotain sellaista, joka oikein alleviivasi hänen poissaoloaan. Olemisesta ja elämisestä tuli jotenkin helpompaa, kun väki alkoi löytää paikalle. Noa piti Chaita kädestä tullessaan, ja Chai pälyili sen johdosta vauhkona ympärilleen ja räpytteli silmiään. Noeul seurasi heitä ja melkein heittäytyi Lentävän Lalleron vierelle terassille heti sen nähdessään. Hän ei ollut kuulemma koskaan grillannut sillä tavalla: ainoastaan sisällä ravintolassa, mitä se sitten tarkoittikaan. Inaria ei näkynyt, eikä hän edes lukenut Nellyn lähettämää viestiä.

    Koirat ja Elli pyörivät puutarhassa laumana. Kaikki niistä, varsinkin Lentävä Lallero, kävivät aina välillä hakemassa ruokaa pöydän äärestä. Kävin puhaltamassa sille sakille saippuakuplia. Onni, Krem ja Elli ottivat niitä kiinni. Jerusalem ei paljoa piitannut, vaan pötkötteli marjapusikon juurella ja Lallero ei väistynyt Noeulin viereltä. Chai oli monopolisoinut Mielikin, eikä se päässyt leikkimään.

    Vaikka väkeä oli, grillisalaattiakin oli ihan liikaa tuhottavaksi. Chili oli parempaa kuin sinappinen, mutta ne muutamat valkosipuliset, jotka kuormassa olivat olleet, katosivat ennen kuin ehdin maistaa niitä. Tuijotin sinappista grillisalaattia vatsa niin pinkeänä ruokaa, että se melkein soi, ja tunsin kuvotusta.

    ”Voiskohan tota antaa koiralle?” mietin ääneen, kun lauma oli taas kerääntynyt ympärilleni kerjuulle. ”Lallero? Haluakko maistaa namia?”
    ”Et helvetissä!” Alex kirkaisi. ”Tolle pieruperseelle ei ainakaa kaalia syötetä!”

    Viime aikojen tunnelma oli ollut niin synkkä, vaisu ja omituinen melkein koko tallissa, että Alexin kauhu nauratti minua ihan kohtuuttomasti. Se oli sellaista vapautunutta, estotonta naurua, joka sattui vatsaan. Kun muita ei kauheasti naurattanut, minua naurattivat ihmisten vakavat naamatkin, ja silloin Niklas ja Alex repesivät myös. Se sai naurun viimein tarttumaan.

    ”Mä en sit naura tolle pieruperseelle”, Niklas sai sanottua hapettomasti, selvästi vatsalihasten voimalla virkkeensä ulos puristaen, ”kun sun naurulle.”

  • #9982 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Aina on apuja

    Asunto oli ollut helppo löytää. Vaasa ei ole ihan hirveän kallis kaupunki asua. Söpön yksiöni vuokra oli varsin kohtuullinen, ja siinä oli pieni parveke. Lemmikit ja tupakointi oli kielletty, mutta niinhän oli melkein aina, eikä se haitannut.

    Äiti oli ylpeä. Hän oli ryhtynyt heti keräämään minulle kaikkea pientä tarpeellista. Minulla oli Ilveksen autotallissa pahvilaatikoita, jotka sisälsivät lautasia, mukeja, kuppeja, ruokailuvälineitä, kaksi kattilaa, paistinpannun, pyyhkeitä, kahdet lakanat ja niin edelleen. Eirakin oli hyväksynyt, että olin lähdössä, mutta ei tainnut ymmärtää, mitä se todella tarkoitti.

    Istuin tallin pihassa penkillä, jolla Camilla ja Alex tapasivat tupakoida, ja katselin autoja. Eira oli saanut Ilonan vanhasta autosta itselleen ihan nätin auton. Nätimpi se oli kuin minun. Hello ajoi yhä Toyotallaan, joka oli korjauksineen monin verroin kalliimpi kuin kunnollinen uudempi ja parempi auto. Alexilla oli iso ja korkea Skoda, ja Oskarin Volvo kökötti yhä hylättynä nurkassa. Maneesin puolella oli Sonjan ja Marshallin autot, jotka olivat muita hienompia, ja Eetu oli parkkeerannut tupansa eteen soralle.

    Olin käynyt Hopiavuoren hevostallissa jo silloin, kun se ei ollut vielä Hopiavuoren hevostalli, vaan Annikan oma talli. Sitä ennen olin käynyt päivähoidossa vanhassa Hopiavuoressa, Eetun äidin luona, ja siellä oli ollut Hopiavuoren hevostalli jo kauan ennen kuin täällä. Olimme Eiran kanssa halunneet jonkin samanlaisen hevosen kuin Riitan ratsastuskoululla: puoliverisen, ehkä solakasta päästä olevan suomenhevosen tai vaikka jonkin ison ponin. Meille oli kuitenkin ostettu Uuno, jossa emme moneen vuoteen nähneet mitään vikaa.

    Uuno oli aina asunut täällä, jo Annikan aikana, ja vain Jussi oli ollut täällä hieman ennen sitä. Vuosikaudet olin mennyt sen kanssa noita samoja maastoreittejä, harjoitellut tuolla samalla kentällä. Ennen vanhaan olin käynyt Eetun ja Annikan kotona hörppäämässä mehua kuumalla säällä ja jatkanut sitten Uunon kanssa ja Uunolla leikkimistä. Nykyään Eetun ja Nellyn kotona tuli käytyä muutenkin, ja usein joku, yleensä Nelly, teki myös ruokaa. Elämä oli käynyt helpoksi, tutuksi ja turvalliseksi, mutta kauan odottamani muutos oli jo tulossa.

    Vaikka Vaasan vuokrataso oli kuinka halpa, en pystyisi irrottamaan mistään Uunoa varten rahaa. Kesä oli mennyt hyvin karsinapaikkaa Eiran kanssa puoliksi maksaen, vaikka isä ei halunnut olla enää missään tekemisissä Uunon kanssa. Muutto kuitenkin lähestyi. Ensikuu olisi viimeinen kuukausi, kun maksaisin osuuteni Uunon karsinavuokrasta, ja sitten olisi pakko keksiä jotain muuta. En ollut saanut sanottua sitä Eiralle, mutta se olisi pakko sanoa nyt, jotta hänelle jäisi edes vähän aikaa miettiä seuraavaa siirtoaan.

    Todennäköisesti Eira päätyisi laittamaan Uunon myyntiin ylläpitomahdollisuudella. Toodennäköisesti se ei silti kelpaisi kenellekään. Todennäköisesti siitä olisi sitten hankkiuduttava eroon muilla keinoin, vaikka se oli niin terve ja kiltti kuin hevonen voi olla.

    Eetu käveli pihan poikki pistolapiota kantaen ja tuijotti kauan minua. Camillan ja Alexin paikalla ei tavattu istuskella, joten kai Eetu tarkasti, etten polttanut salaa tupakkaa. Hän teki ihmeellisen mutkan kesken matkaansa kentälle ja seisahtui penkin eteen.

    ”Mikon?” Eetu kysyi korupuheetta.
    ”Vähä huolia.”
    ”Jaa… Tuataniin Nelly on tuvas kyllä.”
    ”Eiku en mä sille tullu juttelemaan.”
    ”Justihin. Et kai… Et kai mulle ainakaa? Minen kuule tiärä mitä — eikö Nelly ny olis kumminki paree, kun–”
    ”En mä suakaan odota.”
    ”Jaa? Ketäs?”

    Eiraa. Mutta en tiennyt, mitä sanoa. Oikeastaan olisin kaivannut jotain Nellymäistä apua, mutta Nelly ei kuitenkaan ollut sopiva. Häneltä sai oikeat repliikit käyttöönsä, mutta ne olivat reippaat kuin Nelly itse, eivätkä sopisi minun tilanteeseeni. Vaikka en ollut ajatellut tulla hakemaan neuvoja tai lohdutusta, yhtäkkiä tiesin, kenen kanssa halusin jutella ennen kuin pystyisin puhumaan Eiralle.

    ”Onks Noa kotona?”
    ”Noa?”
    ”Nii. Vai onkse Meijerillä? Mä voin kyl odottaa sitä.”
    ”Ei kun oli se tuala. Tais justihin mennä koiraan kaas kattomahan postia. Kai se siältä tuloo pian, jos Jerusalemi ei karkaa taas siltä mettän pualelle.”

  • #10003 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Puoliverinen vai lämminverinen
    18.7.

    Matka oli tuntunut kestävän ikuisuuden, ja näin pitkällä reissulla todellakin kaipasin Niklaksen seuraa. Siinä missä hänen seura oli erityisen toivottua puuduttavilla pitkillä tieosuuksilla niin apukäsi useamman hevosen kanssa matkustaessa oli sitäkin suotuisampaa. Onneksi Barnum oli Niklaksen neuvoilla sentään juonut ihan hyvin tien päällä.
    Vilkaisin kojelaudan kellotaulua ja nyökyttelin päätäni tyytyväisesti. Olin onnistunut arvioimaan saapumisajan yllättävän hyvin. Ehdimme purkaa hevoset, tavarat ja siivota auton sekä hoitaa muut reissun jälkeiset asiat sekä juoda kahvit tuvassa ennen kuin pitäisi katsella kotiin lähtöä jotta ehdimme meille vanhempiani vastaan.

    Hopiavuoren pihaan ajaessa yksi ensimmäisiä asioita mitä näin oli se, kun Niklas hyppäri terassin kaiteen yli ottamaan ilmiselvästi Mindin ja Mandin paidanniskasta kiinni kun kaksikko oli juoksemassa autoa vastaan. Tallin valkeat ratsut, Aave ja Cozmina, näkyivät kiertävän kentällä ja Eetu lampsi tasaisen hitain askelin talolta päin. Isännän askelista näki että hän oli selvästi pelkällä korvakuulemalla tiennyt mikä ajokki pihaan oli kaartanut. Ja sen myötä osasi mitoittaa liikkeelle lähdön kuin kävelyvauhdin juuri sopivaksi siten, että kun kuljetusauto pysähtyi pihaan niin mies seisoi täsmällisesti hytin paikkeilla tallin seinustalla.

    “Hyvi selevisittä takas kotio?”
    “Ihan hyvin. Mitä nyt tuntui että koko Saksan mitta oli pelkkää työmaata.”

    Stanimirin ja Barnumin hoitamisessa ei mennyt aikaa paljo kahvinkeittoa kauemmin, kun oreilta napattiin suojat pois, juotettiin ja vietiin tarhaan jaloittelemaan. Barnum oli selvästi sitä mieltä että seisomista oli ihan tarpeeksi, koska se kiersi reippaallaa juoksulla ympäri aitausta turpa maata hipoen: eli kohta se olisi hiekasta harmaana ja ruskeana. Stanimir sen sijaan valitsi hieman maltillisemman suunnan, hölkötellen tasaisella ravilla omaan tahtiinsa.
    Pääasiassa hevoset olivat vielä nauttimassa laidunruohosta, mutta Kissi ja Pond oli hetkessä uteliaina aidalla notkumassa kun tarhoille tuli hieman lisää elämää. Kentällä kiertäneetkin ratsukot olivat näyttäneet siirtyneen hetkeksi käyntiin ja vilkuili tallin takaa kuuluvan tömistelyn suuntaan.

    “Aattelin että kun tääloon nää tarhat nyt tyhyjänä, niin jos laitamma sen yhen ainaki ensalakuun vaikka tohon,” Eetu selitti samalla kun viittoi pihaton läheisyydessä olevaa aitausta, “niin siirretään sieltä sitte pihattoon.”
    Nyökyttelin päätääni vastauksena, “Kuulostaa ihan hyvältä. Saa hetken katsella rauhassa ympärille.”

    Kentällä olleet Sonja, Eira ja Nelly, joka taisi vetää kahta ratsastustuntia päällekkäin, olivat melkein ehtineet palata takaisin työn pariin mutta käynti jatkui talon puoleiseen päätyyn keskittyneenä.

    “Mikä tuolla autossa vielä on?” Sonja kysyi ja vilkuili tallin edustalla olevaa kuljetusautoa kohti mistä kuului muutaman pärskähdyksen sarja.
    Nelly näytti siltä että pidätteli naurua. Hän oli näemmä pitänyt suunsa supussa.
    “Onko se puoliverinen? Vai lämminverinen??” Eira tiedusteli samalla kun kuikuili Cozminan selässä.
    “No, lämminverisen puolelle se taitaa kallistua,” vastasin samalla kun kiipesin takaisin auton perään.

    • #10082 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sellanen kotiinpaluu. 😀 Mä olin unohtanut jo koko elukan, ja sain olla tässä muiden mukana sillä lailla, että mitähän siellä nyt on, ja miksi Nellyä niin huvittaa. 😀 Kun mukana oli joku mysteerieläin, niin tietenkin sitä odotti jotain puoliveristä Eiran mukana. 😀

  • #10019 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Tehtävälistan lyhentämistä
    19.7.

    Pyöritin kylmäyssuojien tarroja kiinni Stanimirin jalkojen ympärille samalla kun seurasin Niklaksen ja hänen siskojen tekemisiä Oscarin kanssa. Ratsastamaan Mindi ja Mandi eivät valitettavasti vielä päässeet, mutta heille näytti riittävän vallan hyvin jo se että olivat saaneet harjata sen sekä seurata sivusta kun Niklas oli mitannut ruunan ruumiinlämmön. SIihen oli tosin sisältynyt paljon kikattelua, koska olihan se nyt melkoista kun kuumemittarin kanssa touhuttiin ponin takaosan parissa. Kohokohta oli tosin selvästi ollut se, kun tytöt olivat saaneet vuorotellen kävelyttää Oscaria hetken kentällä.
    Siirtyessäni laittamaan kylmäämään Barnumin jalkoja, en voinut estää ajatuksiani liukumasta tulevien asioiden pariin. Kaksosten mahdollisuus oli aina olemassa, vaikkakin ehkä epätodennäköinen. Toki, jo yhden lapsen kanssa oli ihan tarpeeksi tekemistä. Kunhan meille tulisi terve lapsi, muulla ei väliä ollutkaan.
    Seuratessani Niklaksen ja tyttöjen toimintaa minun oli myönnettävä että vaikka ajatus kisatauosta hieman harmitti, olin kuitenkin enemmän innoissani siihen johtavista syistä. Sekä kaikista niistä asioista mitä sen myötä kuvaan astui.

    “Kylläpä sitä nyt hymyillään,” Nellyn ääni kuului vähän piikittelevään sävyyn.
    “..On helppo hymyillä kun siihen on aihetta.”
    “Totta, totta. Kai edes vähän kuitenkin jännittää?”
    Puristin suuni tiukaksi viivaksi. “Arvaa vain.”
    Nainen nauroi ja pysähtyi suulin pieleen.
    “Tänään on vielä suhteellisen rauhallista, mutta huomenna alkaa se suurin tohina kun aletaan laittamaan asioita valmiiksi ja muutama muu vieras tulee jotka myös yöpyvät meillä. Onko Eetu muuten missä?”
    “Talliss-tuossa,” nainen aloitti ja vaihtoi lennosta vastaustaan kun Eetu tuli tallin puolelta suuliin. Miehen ilme oli heti hieman kysyvä ja osoitti itseään kuin varmistaakseen että häntäkö tässä oli kysytty.
    “Piti kysyä että olisiko ensi viikolla miten onnistunut vuokrata kenttä tai maneesi pariksi päiväksi käyttöön? Ei minulle, vaan veljelle ja serkulleni.”
    “Kylhään se onnistuu. Kattoo vaan että milloon te tarvisitta kenttää niin laittaa viestiä sinne.. viestiryhymään, niin muut tietää vaan.”
    “Joku tuntikohtainen vuokra tai kokonaishinta?”
    “Ei sun tarvihje sellaasesta maksaa… Kuitenki sun sukulaasia niin..”
    Nelly karaisi kurkkuaan sivusta, ja kohotti kulmakarvojaan Eetulle.
    “…Niinno.. Jos te vaikka sovitta jonkulaasta kaikille sopivaa hintaa… Mä lähren viemään näät heinät tonne tarhoolle.”

    Nellyltä tuli hyvin nopeasti ehdotus vuokrahinnan suhteen. Olihan kyseessä kuitenkin useamman tunnin valtaus ratsastusalueelle sekä estekaluston käyttö, niin kyllähän siitä jotain pitäisi maksaa. Etenkin kun sama toistui parina päivänä.

    “Teillä ei varmaan taida ollakaan kummoista estekalustoa?”
    “Ei ole ei, mutta sitäkin enemmän vaikuttaa se kentän pohja. Siinä ei viitsi hypätä etenkään sen korkuisia mitä Dmitriy hyppää.”
    “Se harjoittelee jotain kisoja varten vai?”
    “Power Jumpia varten. Ne on ensi viikonloppuna Englannissa. Veljeni osallistuu yhdellä hevosella metri neljäänkymmeneen ja kahdella metri kuudenkymmenen luokkaan. Serkkuni hyppää metri kolmessakymmenessä.”
    “Mmhm, eli sitähän pitää kantaa tuolit terassilta kentän viereen. Varmasti löytyy kiinnostuneita demonstroimaan katsomoakin.”
    ”Voin tarjota eväät ja juotavat niille katsojille jotka auttavat esteiden pystyttämisessä,” heitin virnistäen.

    • #10083 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä tavallaan nautin kivojen juttujen odottamisesta niin oikeassa elämässä kuin tarinoissakin. Esim pari vikaa työpäivää ennen kesälomaa on kauhean kivoja, kun tietää, että pian se loma alkaa. Tarinoissakin just tää asioiden kypsyttely kaikessa rauhassa miellyttää mua. Ensin tarvin aikaa nimittäin valmistautumiseen, ja sitten kun se on hoidettu, odotan ihan innoissani että noni, mitä ny. Hullua kannattaakin pitää jännityksessä. 😀

      Nelly on kyllä vissiin aivan oikea mätsi Eetulle ainakin tallin puolesta. Vaikka Eetu on vähän mustasukkainen tallistaan, niin konkkaanhan se menisi että heilahtaa, jos ei olisi Nellyä pistämässä kapuloita noihin omin päin pyöriviin rattaisiin. Pitäisi itsekin saada oma Nelly, etten anna itsestäni, rahoistani ja elämästäni liikaa. 😀

  • #10058 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Oskari halusi tietenkin unirättinsä tallille. Joka paikkaanhan se sen halusi. Ihme kun se ei ottanut sitä vessaankin mukaan. Unirätin piti istua sen vieressä takapenkillä. Minua siinä projektissa ei olisi sillä lailla oikeastaan tarvittu, mutta kun unirätti ei voinut samaan aikaan ajaa autoa ja istua Oskarinsa kanssa takapenkillä, niin että minutkin otettiin mukaan. Sain jo heti Oskarin pihassa rätiltä mulkaisun, kun laitoin Oskarin turvavyön kiinni kun se oli ensin turhaan yrittänyt itse laittaa sitä jotain sata vuota.
    ”Se olis kyllä saanu sen”, rätti väitti, mutta Oskari näytti helpottuneelta sen vieressä ja rentoutui penkin selkänojaa vasten.

    Automatkalla ei saanut poltella, vaikka ihan omassa autossani olin. En olisi muuten totellut, mutta kun Oskari ihan itse kielsi.
    ”Haittaaks jos mä poltan?” kysyin ja sytytin jo tupakkaa samalla.
    ”Mä-en-halua”, Oskari sanoi vähän robottimaisesti mutta selkeästi.
    ”Mun auto”, väitin lähinnä saadakseni sen puhumaan lisää.
    ”Haisee”, se sanoi.
    Taustapeilistä näin miten Ilona hymyili salaa ikkunasta ulos niin että sen naama meinasi ratketa. Se ei olisi varmaan edes uikuttanut, jos olisin laittanut tupakaksi kuitenkin, vaikka se aina tekikin ärsyttäviä ilmeitä ja leyhytteli mielenosoituksellisesti kädellään.

    Neiti Tallimestarin luvalla ajoin autolla suoraan suulista läpi. Ilona olisi voinut vaikka auttaa katsomaan, etten napsauta peiliä irti, mutta se näytti rukoilevan jotain korkeampaa voimaa silmät vuoroin kiinni ja vuoroin selällään.
    ”Tiiätsä. Jos me osutaan tästä vauhdista tohon seinään, niin ei tuu edes pikku denttiä”, kerroin sille.
    ”Ei osu”, Oskari sanoi vakavana ja tuijotti apukuskin puolen sivupeiliä, josta oli ainakin kilsan matka vielä suulin pieleen.
    ”Sano se tolle sun tyttöystävälle”, tuhahdin.
    Taustapeilissä Oskari vilkaisi Ilonaa silmät ammollaan ja ryhtyi sitten nopeasti vahtaamaan jotain tärkeää suulin seinällä. Yritin olla nauramatta, mutta silti nenän kautta pääsi ulos asti sellainen pieni töräys.

    Hauska loppui haan luona. Menimme tietenkin katsomaan Sinttiä ekana. Houkuttelin sen Oskarille portille ja Oskari työnsi käpälänsä sen turvan alle. Ilonakin rypisti otsaansa, kun Oskari rapsutti Sinttiä vähän, taputti sitä kaulalle ja kääntyi sitten katsomaan minua vähän hymyillen ja kulmakarvat kohollaan. Mitä seuraavaksi, kysyi sen ilme.

    ”Tunneksä ton?” kysyin epäröiden siltä torvelta ja osoitin peukalollani hörisevää Sinttiä, joka ei saanut iskältään kaipaamaansa huomiota.
    ”En”, Oskari sanoi, ja korvani alkoivat soida.
    ”Se on Sint…” Ilona vinkaisi. ”Siis se on Kissi!”
    ”Heppa”, Oskari väitti.
    ”Ei kun se on — Alex!” Ilona mankui niin kuin minä olisin tässä muka tehnyt jotain väärää.
    ”Sä et muista Sinttiä? Siis Kissiä?” varmistin Oskarilta.
    ”En..?” Oskari vastasi empien ja katsoi vielä tarkasti hevostaan. ”En tunne.”
    Suurentelin Ilonalle silmiäni. Voi nyt saatana.
    ”Ukko”, Oskari muisti taas.
    Seuraavaksi irvistin Ilonalle sen selän takana. Oskari oli pyytänyt Ukkoa paljon, emmekä me olleet viitsineet sanoa sille, ettei mitään Ukkoa enää ollut. Ajattelimme, että se muistaisi sen kyllä pian itsekin, ja sitä mieltä oli ollut Olavikin.
    ”Voi ny perseen suti”, mutisin salaa.
    ”Hei Oskari?” Ilona huhuili. ”Mennäänks tupaan? Kaikki varmaan odottaa et sä tuut kahville.”
    ”Joo”, Oskari vastasi ja hapuili otteen Ilonan takin hihasta.
    ”Jaksaksä kävellä?” Ilona kysyi. ”Vai mennäänkö autolla?”
    ”Joo.”
    ”Eli kumpi? Jaksat kävellä?”
    ”Joo.”
    ”Mä soitan Olaville”, mutisin salaa Ilonalle, kun ne kaksi lähtivät vaappumaan matkoihinsa.

    • #10059 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Tässä on perinteistä hilpeää Alex-Oskari-Ilonaa, josta tulee aina hyvä mieli. Ilahduin erityisesti Ilonan vertaamisesta unirättiin. 😀 Se kuvaa hellyyttävällä tavalla sitä, miten tärkeä Ilonasta on tullut Oskarille täysin erillään siitäkin, millaista laatua niiden suhde on: ne voisivat olla vaikka sisaruksia, ja Oskarin roikkuminen Ilonan hihassa olisi silti minusta varsin söpöä. Tässä jatkuu myös se sama teema, jossa Oskari rinnastuu ajoittain lapseen. Nostat sitä kuitenkin hienosti myös välillä ylös sieltä lapsen asemasta, mikä tietenkin ilahduttaa, koska samalla nähdään taas edistystä Oskarin toimintakyvyssä. Nousujohteisuus pitää otteessaan mua ainakin aina.

      Samalla mua jännitti koko ajan, miten Sintin kohtaamisessa käy, ja tallille päästessä oli jo perhosia palleassa. Siinä mielessä tapahtumien ajoitus olikin mielestäni oikein onnistunut: odotusta ei pitkitetty liikaa, mutta vähän ehti jänskättää kuitenkin.

      No, sen Sintin kanssa kävi sitten juuri niin kuin olin pelännytkin. Tietenkin tekisi mieli laittaa joku täräyttämään suoraan, missä mennään, mutta sulla on varmaan joku parempi suunnitelma, joten en ehkä tunge näppejäni tuohon väliin vielä.

    • #10060 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Että huvitti tuo Ilonan nimittäminen unirätiksi. Mitä sehän se Oskarille tällä hetkellä taitaa ollakkin, pieni tuki ja turva toimintakykyä kehittäessä. Ja Oskarin reaktio kun Alex nimitti Ilonaa sen tyttösytäväksi: Juuri sellanen mitä odottelin, enkä joutunu edes pettymään.

      Siitä asti kun ”Ukko” hyppäs tekstiin mukaan, oon oottanu pienellä kauhulla että mitä tuleman pitää. Ja nyt selvis Oskari ei näemmä muista Sinttiä vaikka ihan näki sen, ei tullu mitään ahaa elämystä tai muutakaan. Se pistää vähän huolestuttaan että millanen reaktio tulee olemaan kun se kuulee asioist. Ja kuka sekä miten asia sille esitetään?

  • #10066 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Mustaa kahvia ja pannukakkua

    Pannukakku oli vasta vähän aikaa sitten mennyt uuniin, joten tuoksu ei ollut vielä ehtinyt houkutella enempää väkeä tupaan. Alex onnistui näköjään samaan aikaan keikkumaan tuolilla ja roikkumaan puoliksi mahallaan pöydän päällä kännykkäänsä katsoessaan. Lopulta se laski puhelimen kyllästyneenä kädestään ja keskeytti kahvihetkeni, jota olin toimittanut silmät ummessa kofeiinin hivellessä aivojeni verisuonia.

    “Oskari tykkäs ihan sikana siitä kissasta”, se hymähti kai vain jotain sanoakseen ja herättääkseen minut transsistani.
    “Sille pitäis hommata oma kissa”, tuumasin.
    “No ei varmana, ei kai se nyt sellasesta pystyis huolehtiin.”
    “Miksei? Siinähän se motivoituis kuntoutumaan. Joutuis muistamaan asioita ja käyttämään käsiään. Sais vastuuta. Se tekis hyvää. Mä auttaisin tietenkin.”
    “No aiva varmasti auttaisit…”
    “Mitä?”
    “Ei mitään. Arvaa mitä! Oskari kysy eilen, onks sulla tyttöystävä”, Alex hörötti sitten.
    “Ai — köh — mitäs — krääh — mites se sellasta — köh — keksi kysyä?” ihmettelin tukehtuen samalla kahviini.
    “Älä nyt kuole, se oli vitsi”, Alex sanoi ja iski minua nyrkillä selkään niin että kylkiluut raikasivat.
    “Kiitti, kiitti, kyl mä — köh — selviin”, vakuuttelin silmät vuotaen ja edelleen yskää pidätellen.
    Vitsit että kuuma kahvi oli ikävää keuhkoissa.
    “Mut joo, en mä tiedä mistä se sellasia keksii. Varmaan sen aivot muodostaa jotain omia totuuksia unohtuneiden tilalle. Mitä lie unia nähny”, Alex mietti viedessään juomalasiaan tiskialtaaseen. “Hyi saatana, nähny susta jotain unia…” se mutisi vielä perään inhoten.
    “Kaikkea ne aivot keksiiki”, yritin mutista mukana muina naisina pidätellen vieläkin yskää epätoivoisesti.
    Lähtisi nyt edes vessaan, niin saisi ihminen tukehtua rauhassa.

    “Mikä tuoksuu?” tiedusteli Hello ulko-ovelta.
    “Pannari!” huikkasin takaisin.

    Hello ei ehtinyt vastata mitään, kun se potki kiireellä kengät jaloistaan ja saapui kolme kuraista koiraa mukanaan keittiön puolelle. Yksi niistä näytti olevan minun.
    “Muistaakseni sulla on porttari keittiöön, kun täällä tehään pannaria”, Alex huomautti.
    “Ei ku kato mä istun tässä vaan”, Hello vakuutti. “Ja Ilona on vastuussa pannarista. Ei tässä kuinkaan käy.”
    “Jep jep. Mä meen nyt kuselle. Tuleeko joku muu?” Alex kuulutti.
    “Ei kiitos”, Hello sanoi.
    Minä en pystynyt sanomaan mitään. Karsea yskänkohtaus räjähti ilmoille heti, kun Alex oli sulkenut vessan oven perässään.
    “Onks sulla joku kuolemantauti?” Hello kysyi.
    “Ei ku — köh — ku tota — kröhhöh — vedin tota kahvia henkeen tossa…”
    “Miks sä silleen menit tekemään?” Hello kysyi ja taputteli avuliaasti selkääni vähän sieltä sun täältä.
    “Kiitti, kyllä mä selviin”, vakuuttelin jo toistamiseen pyyhkäisten yskänpuuskan tuoman kyyneleen silmänurkastani.

    “Mitä täällä vollotetaan? Tekikö Oskari oharit?” kysyi vessasta palannut Alex.
    “No se oli nopee pissa”, Hello kehaisi sellaiseen sävyyn kuin joku normaali ihminen kehuisi vaikka jonkun kaverin uutta paitaa hienoksi.
    “Kiitti”, Alex vastasi tyytyväisenä itseensä niin kuin sen uutta paitaa olisi todellakin juuri kehuttu. “Mites sen pannarin tilanne?”
    “Ai vittu se pannari”, lipsahti suustani samalla kun tein täyskäännöksen uunia kohti. “Miten me ei huomattu? Miten tätä ei oikeesti haistanu kukaan meistä?” ihmettelin avatessani uunin luukkua, josta tuli jotain ihme savua tai höyryä tai mitä lie.
    “Mä aattelin et sen kuuluu haista tältä”, Hello väitti.
    “En kai mä nyt tonne vessaan haista mitään ku siellä tuoksuu joku Nellyn vessanraikastin”, Alex puolustautui.
    “Ai niin joo, oishan se pitäny muistaa että tää oli mun vastuulla kokonaan”, mutisin nostaessani lieden päälle toisesta päästä palaneen pannukakun.
    Etureunassa näytti olevan vielä jotakin syötäväksi luokiteltavaa. Kyllä se ainakin Hellolle ja koirille varmaan kelpaisi.

    “Mikä tääl haisee?” kuului portaista.
    Noa harppoi keittiöön vähintään yhtä huolestuneen näköisenä kuin sen kannoilla tepsuttava Mielikki.
    “Eeei mikään”, Hello sanoi ja lähti peruuttamaan kohti eteistä.
    “Ei oikeesti yhtään mikään”, vakuutin siirtyen lieden eteen niin, että pellillinen mustaa pannukakkua jäi selkäni taakse.

    • #10085 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ah jes. Juorut pitää aina (keksityssä maailmassa) saada liikkeelle. Nyt oli pojat vaikea saada, kun Oskari ei juorua. Tämän takia se ei päätään kolauttanut, mutta tulipa hoidettua samalla. Alex osaa kyllä pilata Ilonan elämän vallan hyvin tästä eteenpäin, vaikka ei edes koko hommaa totena pidä. <3 Se on niin etevä.

      Tykkäsin aivan hirviästi tuollaisesta luonnollisen ja vaivattoman tuntuisesta viitteestä vanhoihin tarinoihin. Se, että Hellolla on porttikielto, on tosi selkeä viittaus, mutta vielä enemmän tykkään siitä hienovaraisesta viittauksesta, kun Noa tulee haistellen esiin. Varmaan pelkäsi meidän Ilves saavansa satikutia, kun päätti luikkia pakoon. Sitä puolestaan ei kai kukaan uskoisi, että Ilona polttaa kamaa pohjaan. Menikö sekään edes Ilonan syyksi, kun se unohti silloin kerran laittaa uunin päälle ja vaurioitti vielä Jerusalemiakin? 😀

      Ton noiden vessakeikan mä tiedän lukevani niin väärin kuin ihminen voi. Mä tiedän, että siinä kerrotaan, miten Alex ja Hello on vähän erikoisia ja aivan liian avoimia. Samalla mä luen sen normaalina vuorovaikutuksena, joka kertoo, että ne kaksi on väleissä. Mä nimittäin viimeksi eilen illalla sain pelikavereilta kehuja, kuinka nopia pissu oli, ja kiitin tietenkin ilahtuneena. Mä myös juorusin kaikille samassa pelissä, miten näin yhden pelaajan persenahan tässä viikolla videopuhelussa, kun se meni varoittamatta vessaan. Kysyivät, oliko kuinka kalpea persenahka, kun nahan omistajakin on kuitenkin ihan vitivalkoinen. Samalla lailla kuin muut voisivat vissiin kysyä, että no minkäs makuista limsaa juot. En mä hyvänen aika uusille tuttavuuksille puhuisi näistä jutuista, mutta loppuviimein koko meidän oma väki pitäisi noiden keskustelua ihan normaalina kepeänä sananvaihtona.

  • #10071 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Mustaa kahvia ja pannukakkua ^

    Todennäköisin kämmäri

    Kuului yksi oven avautumisen ja sulkeutumisen ääni, mutta kahden ihmisen verran kolinaa ja kahinaa, kun kenkiä riisuttiin. Kaksi täsmälleen saman näköiseen ilmeeseen puristunutta naamaa kurkistikin pian keittiöön toinen matalammalta ja toinen korkeammalta. Ne näyttivät siltä kuin niiden nenän alla haisisi sonta. Tai palanut pannukakku.

    ”Mikä haisee?” Nelly äyskäisi ja katsoi automaattisesti Helloa, joka nakersi aika mustaa pannarinpalaa. Se oli laittanut siihen niin paljon hilloa, että ei kai se hirveästi haitannut, että pala oli ihan rapea.
    ”Hello”, hörähdin, kun Ilona painui ikkunan vierellä vähän kasaan.
    ”Oho sori”, Hello myhäili suu täynnä mustaa. ”Se kaalilaatikko oli vissiin virhe.”
    ”Ootsä taas oikeesti polttanu jotain pohjaan!” Nelly kiekaisi. ”Mä oon sanonu et sä et kokkaa täällä enää yhtään mitään! Kaikki muistaa sen rahkahulabaloon vieläkin, ja sitten sä meinasit polttaa koko tuvan ja nyt taas!”

    Hello kohautti olkiaan ja työnsi nopeasti loput pannukakusta kitaansa. Eetu vain huokaisi ja käveli kahvipannulle. Hello meni nopeasti sen ohitse ja laittoi astiansa tiskikoneeseen. Miksei se puolustautunut?

    ”Mee joo vaan viemään ne pois!” Nelly äyski. ”Oikeestaan mee pihalle asti ite kans! Mä en jaksa nyt oikeesti, mä just oon siivonnu sen uunin ja täällä haisi kerranki ihmisasunnolle eikä sulle ja sun koirille!”

    Eetukaan ei puolustanut Helloa, eikä Hello sanonut vieläkään mitään. Se vain nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi ja jonotti kahvinkeittimelle, jonka äärestä Eetu oli poistumassa.

    ”Mee jo!” Nelly hoputti ja osoitti koko käsi suorana ovelle.
    ”Saanks mä ottaa kahvia mukaan?” Hello kysyi nöyrästi. ”Mä meen heti sen jälkeen.”
    ”Et! Häivy heti!”

    Ilona henkäisi. Kai sen mielestä Nelly oli edelleen vähän pelottava, vaikka ei se kyllä oikeasti edes ollut. Se vain raivosi välillä lähinnä Hellolle ja joskus Eiralle, mutta ei se muille huutanut. Sitä paitsi vaikka se raivostui nopeasti, se leppyi aina vieläkin nopeammin.

    ”Mä sen pannarin poltin”, Ilona sanoi ja katsoi silmät suurina Nellyä.
    ”Justiinsa”, Nelly tuhahti. ”Näinkö on?” se kysyi edelleen vihaisena Hellolta.
    Hello kohautti olkiaan.
    ”Mikä sun on kun sä yrität pistää kaikki muiden syyksi! Mee nyt muualle mun keittiöstä, äläkä palaa enää ikinä!”
    ”Se oli kyl oikeesti lähinnä Ilona joka sen poltti”, sanoin, kun Hello luikki varovaisesti Nellyn ohitse eteiseen.
    ”Kas kun ei”, Nelly murahti ja kiskoi kaapin oven voimalla auki, jotta saisi Polle-mukin ja sinne kahvia.
    ”Mikset sä usko?”
    ”Ei sitä Helloa tartte pualustella”, Eetu sanoi hiljaa ja istui pöydän toiselle puolelle. ”Siinei oo mitää uutta, jotta aina tuloo jonku sortin katastroofi kun se menöö oikiastansa mihin tahansa. Kyllä tuakin tuasta pian sille leppyy, kunhan tua haju saarahan pois.”

    Yhtäkkiä keittiössä, jossa aina oli lämpöistä ja ihanaa, oli ankeaa ja epäreilua. Katsoin ikkunasta, kuinka Hello istui portailla ja nojaili omiin polviinsa. Se oli kuin jäähylle lähetetty kakara. Hörppäsin loput kahvit ja kävin laittamassa kupin tiskialtaaseen. Sitten otin kaapista uuden. Sinne piti laittaa aika vähän kahvia, aivan sairaasti maitoa ja noin kokonaisen sokeripaketin verran sokeria. Ihme kun ei jäänyt lusikka pystyyn siihen sokerimäärään. Melkein kyllä jäi.

    ”Ilona”, kutsuin, kun Ilona kyyhötti paikallaan ja tuijotti pannukakusta veistettyä pehmeämpää kohtaa niin kuin se olisi ollut kaktus, joka hänen olisi pitänyt niellä.
    ”Mm?”
    ”Äkkiä. Meillä on se — juttu.”
    ”Ai niin, se juttu”, Ilona sanoi melkein uskottavasti ja nousi.
    ”Jumaliste jos te sen kupin särjette sinne pihalle”, Nelly uhkasi hyvästiksi.
    ”Älä ny”, Eetun tyynnyttely kuului vaimeana eteiseen. ”Niitä saa uusia.”
    ”Se on viime joulun Polle-muki, niin että ei saa enää!”

    Menin terassille ilman kenkiä, koska kuivahan se aina oli. Istuin Hellon vierelle ja vedin Ilonankin portaille istumaan. Ojensin kahvikupin. Hello hymyili ja nyökkäsi, kun otti sen.
    ”Laitoikko edes sokeria?” se kysyi.
    ”Aivan vitusti.”
    ”Hyvä.”

    Hello hörppäsi. Se nyökytti ihan vähän hyväksymisen merkiksi ja nuoli ohkaisia huuliaan, jotka olivat varmaan saman tien takerossa sen kupin sisältämästä sokerimössöstä.
    ”Kaks kysymystä”, ilmoitin sille.
    ”No?”
    ”Yksi, miks sä otat vaan tolleen syyt niskoilles? Siis ihan pieni ja typerä juttuhan toi nyt on, mut silti.”

    Hello katsoi hetken aikaan minua ihan suoraan ja avoimesti. Sitten se vilkaisi Ilonaa saman näköisenä ja sen toinen suupieli nousi hymyyn. Käsitin, miksei Hello kelvannut Eiran poikaystäväunelmiin, vaikka se sovitteli joka toista miestä poikaystäväkseen vähän väliä. Hello ei tosiaankaan ollut sellainen perinteisellä tavalla komea mies. Sillä oli iso nenä, suuret mulkosilmät, ohuet huulet ja aika pyöreät posket. Sen tukka oli toiselta puolelta lytyssä ja toiselta puolelta pörrössä. Kun se nauroi, sen suusta paljastui lajitelma sikin sokin sojottavia hampaita. Minä olisin voinut sen kyllä ottaa muuten, mutta se olisi saanut olla viisi metriä pidempi ja tietää jumaliste edes mikä on jakoavain. Jos ei sen autotiedollisia puutteita ja vertikaalista rajoittuneisuutta laskenut, sen kanssa olisi voinut olla aika hauska elämä.

    ”Ei mua kukaan usko”, Hello nauroi vailla katkeruuden häivääkään. ”Mä oikeesti kämmään aika paljon koko ajan, niin tietenkin muidenkin kämmit on mun syy, kun mä oon se todennäköisin kämmäri.”
    ”Sä oot ihan vitun outo”, kerroin sille.
    ”Te ootte ihan sairaan kääpiöitä”, se sanoi takaisin. ”Kiitti kahvista. Mä meen kattoon Skottia.”
    ”Eijei. Oli vielä toinenki kysymys!”
    ”No?”
    ”Voidaanks me tuoda Typy talliin? Me ajateltiin et Oskari vois kattoa sitä, kun ei se tajua Sintistä mitään.”
    ”Siitä vaan”, se sanoi olkiaan kohauttaen. ”Mut te sit kans vahditte sitä. Mulla ei kyllä sitte siihen oo osaa ei arpaa, jos se tappaa Oskun.”
    ”Sun syyksi se kumminki tulee”, tokaisin olkiani kohauttaen.
    ”Näin on marjat”, Hello myönsi ja nousi ähkäisten ja toista polveaan vapaalla kädellään puristaen. ”Olkaa ihmisiksi. Varsinki sä, Ilona.”

    • #10077 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Vitsit että käy tietenkin Hello sääliksi taas tässä. Aina oletetaan suoraan, että kaikki on sen syytä. Pahinta on se, että Hello on itse niin tottunut siihen, ettei edes vaivaudu enää puolustautumaan. Niin epäreilua, vaikka kyse olikin nyt vain pannarista eikä mistään huumekätköstä. Liekö menneisyys jotenkin vaikuttanut tähän, ettei Hellolle ole väliä, syytetäänkö sitä aiheesta vai aiheetta. En tiedä, kunhan spekuloin. Tämän päivän spekulaatiot ja muut sekoilut voikin muuten sitten laittaa kuumeen piikkiin. Älkää lukeko liiallisella vakavuudella.

  • #10084 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Tässä ei varmaan ole nyt kauheasti päätä eikä häntää, mutta menköön.

    Vuoden päästä tähän aikaan

    Oskaria turhautti, kun se joutui pyytämään apua. Tai oikeastaan tarkalleen ottaen sitä taisi turhauttaa se, että se joutui olemaan autettavana. Eihän kukaan halua olla autettavan asemassa. On paljon jalompaa voida itse auttaa muita.

    Se oli tottunut kertomaan minulle, mitä tehdään, ja nyt se ei saanut itse omalle hevoselleen suitsia päähän, vaan joutui pyytämään apua siihen. Saatoin vain kuvitella, kuinka turhauttavaa se kaikki oli Oskarille, joka oli hirveän tarkka kaikesta hevosiin liittyvästä, ja joka teki varmuuden vuoksi kaiken muiden tekemän vielä kertaalleen uudestaan, jotta se oli kunnolla tehty — etenkin, mitä tuli sen omaan hevoseen. Melkein ärsyttävyyteen asti sillä oli tietyt tarkat tavat tehdä asiat, ja nyt se joutui katselemaan kädettömänä vierestä, kun minä tein sille leipää.

    Oskarin ilmeestä ei oikein saanut selvää. Arvelin tekeväni sen mielestä leipiä ihan päin persettä — koska toki leivän voi tehdä monella tapaa — mutta että se ei vain kehdannut, jaksanut tai osannut sanoa sitä ääneen. En voinut tehdä muuta kuin yrittää parhaani. Toisaalta se pyysi aina minun apuani, joten eivät kai minun leipäni niin sysihuonoja sitten kuitenkaan voineet olla.

    Kyllä se tavallaan sai henkensä pitimiksi tehtyä leipää itsekin, mutta nyt kun se ei ollut kotonaan, niin oli parempi, että minä autoin sitä. Muuten koko Hopiavuoren keittiö olisi sotkussa ja juustot koirien kitusissa, ja jälkien siivoamiseen menisi kauemmin aikaa kuin itse leivän tekemiseen. Ja kyllä siihen leivänkin tekemiseen menisi aika kauan. Ja sitten jonkun pitäisi vielä siivota sen jäljiltä, kun Oskari olisi yrittänyt itse siivota omia jälkiään. Niin että minä nyt vain pidin kätevimpänä tehdä sille leipää, ja Oskari oli ilmeisesti samaa mieltä, kun se kerran oli itse pyytänyt minua tekemään ne.

    “Kurkkua?”
    “Joo.”
    “Paljon?”
    “Neljä.”
    “Neljä molempiin?”
    “Joo.”

    Sellaisia meidän keskustelumme usein tätä nykyä olivat. Ymmärsin yleensä jo yhdestä sanasta tai vähän sinnepäin tehdystä eleestä, mitä se halusi sanoa, mutten halunnut pitää mitään itsestäänselvyytenä ja vain olettaa automaattisesti asioita. Oli jo muutenkin siinä rajoilla, etten rajoittanut liikaa Oskarin itsenäisyyttä. Yritin auttaa sitä vain silloin, kun se itse pyysi. En tiennyt, miksi se pyysi aina juuri minua, vaikka lähempänäkin olisi ollut monta auttajaa, mutta tietenkin se tuntui minusta salaa hyvältä. Tunsin itseni tarpeellisemmaksi kuin oikeastaan… koskaan.

    “Siitä”, sanoin ja annoin leipälautasen Oskarin molempiin käsiin sen sijaan, että olisin kantanut sitä pöytään sille valmiiksi.
    Se lähti otsa hyvin keskittyneessä rutussa leipiään tuijottaen kohti tuvan pöytäryhmää. Minä seurasin katseellani sen menoa samalla kun kaadoin kahvia mukiini. Vakaa askel sillä oli, ja käsikin pysyi omalla paikallaan, kun siihen keskittyi. Voi kun sillä vain olisi kaikkien muiden päivittäisten toimintojen opetteluun samanlainen motivaatio kuin ratsastamiseen.

    En tykännyt, kun Oskarille puhuttiin välillä niin kuin lapselle. Tutuimmat eivät onneksi tehneet niin, mutta oli tietenkin inhimillistä erehtyä aluksi kohtelemaan vammautunutta ihmistä niin kuin sillä olisi ollut päässä jokin vialla. Olin saanut useita todisteita siitä, että Oskari oli terävä kuin pakasta vedetty partaveitsi ainakin silloin, kun se ei ollut totaalisen uupunut. Se vain ei saanut sanotuksi ja tehdyksi kaikkea ajattelemaansa niin kuin ennen.

    En tiennyt, palautuisiko se ajan myötä kokonaan ennalleen vai ei, kun ei minulla tietenkään ollut mitään oikeuksia saada sen terveystietoja, eikä Oskari itse osannut kertoa. Tavallaan sillä ei ollut minulle väliäkään. Tietenkin minua harmittaisi sen puolesta, jos sille jäisi pysyviä toimintavajauksia, sillä se olisi sille varmaan tosi kova paikka. Tietenkin toivoin, että se tulisi kuntoon ja että sillä olisi kaikki hyvin. Mutta yhtä kaikki minä autoin sitä mielelläni ja oikeastaan toivoin, että se tarvitsisi minua jatkossakin tavalla tai toisella; ohittaisi kaikki muut ja etsisi käsiinsä juuri minut. Se itsenäistyi hitaasti mutta varmasti päivä päivältä, ja minä katselin sen kehitystä miettien, kaipaisiko se minua enää lainkaan vuoden päästä tähän aikaan.

    • #10092 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä on taas tosi ristiriitainen tarina mulle, vaikka sen ei pitäisi olla. Se on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu, ja se käsittelee selkeästi sitä, miten Ilona kokee olonsa tarpeelliseksi ja oikeastaan rakastetuksi, kun juuri hänet on valittu ja juuri hänet etsitään apuun, vaikka muitakin olisi. Etenkin lopetus alleviivaa sitä, että Ilona haluaa olla tarvittu — ja silti mä samastun sivuhenkilö Oskariin ja mulle tulee tästä tarinasta tosi sellainen murheellinen ja pelokas olo. Mun oma tausta vaikuttaa, kun olen joutunut olemaan autettavana, mutta mietin, mitä Oskari meinaa. Se pyytää Ilonalta usein ja paljon. Jos Oskari on yhtään niin kuin mä, se pelkää koko ajan, että se pyytää liikaa, ja pyytäähän se liikaa. Se on väistämätöntä, että Ilona joskus kyllästyy, tai sillä on joskus vaikka huono päivä, eikä se jaksa olla aikuisen miehen yksinhuoltaja. Sellainen pelottaisi ainakin mua autettavana. Mä siirrän omia ajatuksiani Oskariin ja musta tuntuu, että se on parista leivästä niin kiitollinen, että sitä tukehduttaa se, ja samalla sellaista ei voisi sanoa ääneen, vaikka osaisi puhua.

      Sitten kun mun näkökulma on mikä on tähän tarinaan, musta on tosi omituista nähdä Ilonan ajatuksia. Siis se oikeasti katselee herranjumala lempeästi, kun Oskari kantaa itse leipiään. Se teki palveluksen sellaisella rakkaudella, että mä en osaa suhtautua siihen. Se oli vain leipä, mutta Ilonan ajatukset on sellaisia lempeitä, että mun tekisi mieli mennä tohon olkkarin parketille maata ja tehdä kuolemaa. Yritin aivan kauheasti saada kiinni siitä lempeydestä: mikä sen tekee. Oskarin kehityksen seuraaminen joo, mutta ei se ole se, mikä melkein särkee mua tässä. Etsin jonkin aikaa ja tajusin, että sekin on tuo loppu. Oskari ei ole nyt sama, mitä se oli ennen. Siitä ei ole nyt Ilonalle valmentajaksi, ei suoraselkäiseksi ja itsevarmaksi kilparatsastajaksi, ei oikeastaan miksikään sellaiseksi, jona Ilona on sen nähnyt. Silti se kelpaa Ilonalle ja silti Ilona haluaa auttaa sitä: niin paljon, että on huolissaan, että joku päivä Oskari ei tarvitsekaan apua. Mä en tiedä, kuinka usein oikeassa elämässä joku rakastaa toisen sielua sillä tavalla, että olisi oikeasti ihan sama, millaisessa kuoressa se sielu maan päällä vaeltaa. Mä oon löytänyt sellaisia kavereita, joille on ihan sama, vaikka päättäisin muuttua laamaksi heti ensi torstaina: silti ne haluaisivat mut ja vaikka toisivat mulle rehua sitten eivätkä enää Rolloja. Suurin osa ihmisistä, jotka mä oikeassa elämässä tiedän, ei kuitenkaan todellakaan haluaisi mua laamana eivätkä Oskaria vammaisena.

  • #10090 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Vihannes
    Näin ikkunasta miten Ilona asteli tupaa kohti Oskari vanavedessään. Kirosin hiljaa mielessäni. Just nyt kun olin saanut teeveden mukiin ja siivilän sinne! Huljutin siivilää raivoisasti, vaikka tiesin ettei se mitään auttaisi. Tee otti aikansa valmistua, mutta nyt oli hätätilanne. Kun väri oli edes vähän sinne päin, nostin siivilän pois ja hörppäsin liian kuumaa ja liian laihaa juomaani. Pahus.

    En tiennyt kumpi oli pahempi, se että Oskari oli koomassa vai se että Oskari oli tallilla. Silloin kun Oskari oli koomassa, kaikki olivat vähän huolissaan siitä, mutta toisaalta Oskari itse oli turvallisesti siellä sairaalassa. Nyt kukaan ei ollut juurikaan huolissaan, kun Oskari oli elossa, hereillä ja tallilla, mutta ongelma olikin Oskari itse.

    Minä en vieläkään tiennyt, mitä sille oli käynyt, muuta kuin ilmeisesti lyönyt päänsä. Siis aivovamma tai jokin tällainen. Se liikkui, muttei kovin hyvin. Se puhuikin, ei kovin hyvin kyllä sitäkään. En tiedä mitä Oskari tiesi tai muisti. Sanoin ”moi” aina nähdessäni, kuten olin aiemminkin tehnyt, mutten tiennyt tiesikö Oskari kuka minä olin. Ukkoa olin kuullut sen haikailevan ja mahaa kivisti ajatella että oliko joku kertonut Oskarille, miten Ukon kävi.

    Suomeksi sanottuna: Oskari oli enemmän tai vähemmän vihannes enkä minä tiennyt, miten vihannesten kanssa oltiin. Pitikö puhua, hiljaa, kovaa, hitaasti, yksinkertaisesti, normaalisti? Pitikö auttaa vai antaa selvitä itse? Ei Oskari ainakaan apua pyytänyt, mutta näin aina välillä sivusta, että apua olisi kyllä tarvittu. Ilona auttoi aina. Minä en pitänyt ihmisistä, joiden kanssa en tiennyt miten olla. Ja jos en pitänyt jostain ihmisestä, pyrin välttelemään tätä.

    — Mun täytyy lähteä tästä, sanoin Noalle, joka vielä haudutti omaa teemukillistaan. — Menoa illalla ja unohdin ihan kokonaan, myöhästyn kohta, selitin hätäisesti. Oskari oli istunut pöydän ääreen eikä puhunut mitään, mutta se oli silti liian outo minun makuuni.

    • #10093 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jes! Jes!! Vihdoin! Vertaistukea! Mä oon oikeasti niiiiiiiin onnellinen siitä, että meidän hahmot ei ole mitään arkkienkeleitä, jotka huokuu pelkkää puhtautta ja rakkautta, koska ei oikeatkaan ihmiset ole. Virtuaaliheppahahmot vaan yleensä on, koska jostain syystä keksittyjen ihmisten pitää olla kaikille kilttejä. Vaikka mä luotan meidän hahmoihin, silti vähän jänskätti, onko Alex lopulta ainoa, jolle Oskarista muodostuu ongelma. Mutta ei, ei onneksi! Sonja kammoaa sitä samalla lailla kuin mä voisin oikeassa elämässä kammota, jos olisin sen kanssa samanlaisissa väleissä kuin Sonja. Miettisin just samoja juttuja. Kuinka paljon se vihannes nyt sitten oikeasti tajuaa? Miten sille puhutaan? Vauvojen kanssa on sama. Niille pitää jutella, mutta ne vain möllöttää, niin en tiedä yhtään, mitä niille sitten sanoisi. Hyi yök oikeasti. 😀 Kukaan ei vain näe tällaisia ajatuksia ulospäin, koska mussa ja muissa oikeissa ihmisissä ei ole minäkertojaa.

      Tämä teki mut tosi onnelliseksi! 😀 Kauheaa sanoa varmaan näin tarinasta, jossa on niin rumia ajatuksia. Mutta kun rumuus on jotenkin rehellistä. On muutenkin rohkea veto joka kerta, kun kirjoittaa oman hahmonsa rumista puolista. Siinä asettaa hahmonsa ja joidenkin silmissä jopa itsensä alttiiksi aika rankalle kritiikille. Sitä paitsi perinteisesti omia virtuaalihahmoja on haluttu pitää jotenkin ideaali-ihmisinä, joissa ei ole virheitä. Ihania kiiltokuviahan ne on, mutta valitettavasti tylsiä. Mä oon niin innoissani, kun sitä muottia rikotaan taas!!

      Kiitos! Ihanaa!

  • #10095 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Ennen, kun tiikerit vielä polttivat piipputupakkaa:
    Punainen lanka

    Biffe peruutti vakain askelin kuljetuskopista. Kaikki neljä jalkaa asettuivat rauhallisesti tallipihaan. Sen perässä rampilta laskeutui Milan. Molemmat näyttivät paremmilta kuin muistin. Biffe näytti olevan huippukunnossa. Milanillakin oli enemmän lihaa luidensa ympärillä. Kevyt rusketus kasvoilla näytti terveeltä, eikä likaiselta, niin kuin viimeksi kun näin hänet.

    Milan haki katseellaan pihalta jotain. Olisin toivonut, että hän haki minua, mutta ei hän edes katsonut kuistin portaille, jossa Chain ja Noeulin kanssa istuin. Milan olisi kuulunut tänne meidän kanssamme vielä. Me olimme ne oudot: suurin osa jollain lailla ulkomaalaisia ja ilmeisesti kaikki hieman tyhmänä pidettyjä. Yksi lisäulkomaalainen, jota ainakin suurin osa piti julmana, olisi ihan hyvä lisäys. Milanin katse kuitenkin pysähtyi lopulta siihen mieheen, joka oli yksi vähiten julmista, vähiten tyhmistä, vähiten vältellyistä: Ilonan takin hihasta suulin pielessä pitelevään Oskariin.

    Oskari näytti nykivän Ilonaa hiljaa. Hän näytti lapselta. Ihan selvästi hän olisi halunnut mennä Milanin luokse, mutta jostain syystä ei kuitenkaan lähtenyt ilman Ilonaa. Odotin Ilonan kävelyttävän hänet sinne, mutta sen sijaan Ilona irrotti yksi kerrallaan hihaansa pitelevät sormet ja sanoi Oskarille jotain nyökyttäen. Oskari näytti hämmentyneeltä, mutta lähti omin päin Milanin luokse, kun Ilona nyökytti lisää ja taputti hänen kyynärvarttaan.

    Meidän Oskua ei saanut halailla. Ärsytti, että minun Milanini tiesi sen niin hyvin, että vaihtoi vain painoa jalalta toiselle, taputti Biffeä ja hymyili Oskarille. Ihan sama, että Oskuliini otettiin niin hyvin huomioon: ärsyttävää oli se, että Milan oli viitsinyt opetella toisen takia niin sopivat tavat ottaa hänet huomioon. Vielä enemmän kuitenkin ärsytti, kun Oskari otti vielä pari epäröivää askelta ja puristi varovaisesti käsivartensa Milanin kaulan ympärille. Kas kun ei hänen niskahiuksiaan haronut ja antanut suukkoa kaulalle salaa. Milanilta kesti hetki ymmärtää halata takaisin. Hän sulki silmänsä pitkäksi ajaksi, mutta avasi ne sitten ja katsoi minua. Hän hymyili. Hymyilin takaisin, mutta kiinnitin sitten nopeasti huomioni Noeuliin, joka irvistellen opetteli vierelläni juomaan kahvia.

    ”Ootsä tavannu ton?” kysyin Noeulilta ja nyökkäsin Milania kohti.
    ”Kyllä. Oskari Susi”, Noeul tiesi.
    ”Ei kun toi toinen. Toi vaalea.”
    ”Au?” Se oli outo äännähdys. Ilmeisesti Thaimaassa jopa ”hä?” oli eri kieltä. ”En oo tainnut tavata tätä toista.”
    ”Se on Milan”, esittelin, koska halusin puhua hänestä jollekulle, enkä voinut puhua kenellekään sen enempää.

    Chai ei edes yrittänyt seurata englanninkielistä keskustelua. Se reppana oli käynyt vain yläkoulun, ja välillä tuntuikin, ettei hänellä ollut ylipäätään minkäänlaista kielitaitoa tai yleissivistystä. Hän oli vielä niin nuoren oloinenkin, että olisi tehnyt mieli tuupata hänet lukioon kasvamaan, mutta ei hän tainnut itse haaveilla moisesta. Nytkin hän tutki täysin tyytyväisenä pulskaa koppakuoriaista, jonka oli kai kaivellut jostain terassilaudoitusten välistä. Hassua, että olin ollut tavallaan kateellinen Noalle Chaista, tai ehkä Chaille Noasta. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut mikään Milan. Kukaan ei ollut.

    Milan oli fiksu, mutta aika suuri osa älystä piiloutui johonkin kielimuurin taakse. Hänellä oli vanhoissa todistuksissaan rivi kiitettäviä, eli hän osasi myös opetella ja päntätä. Hän osasi hienoissakin paikoissa valita oikean lusikan ja oikean haarukan rivistöstä, mikä yllättäen Chaikin osasi, mutta sen lisäksi hän osasi keskustella kenen tahansa kanssa edes jostain keskustelukumppania kiinnostavasta, kunhan vain yhteinen kieli löytyi puhuttavaksi. Hauskakin hän osasi olla sellaisella tyhmällä tavalla, joka minua miellytti, mutta harmi kyllä niin tosi varovaisesti, että hän vaati pitkän lämmittelyn sanoakseen vitsin tai vinoillakseen. Kaiken lisäksi hän oli kaunis.

    ”Mikset mene sanomaan sille hei?” Noeul kysyi. Tarkkaavainen nulikka.
    ”Sillä on nyt kiireitä tuolla”, hymyilin vastaukseksi, ja toden totta Milan purkikin suojia Biffen jaloista ja höpötteli Oskarille ja Ilonalle.
    ”Keskeyttäähän se puuhansa siksi aikaa”, Noeul sanoi.
    ”En mä viitti mennä. Sillä on nyt Oskun kanssa tuolla homma kesken.”
    ”Mutta sä haluat mennä.”
    ”Kyllä mä kerkeen.”

    Noeulin vieraan mallisissa silmissä välähti vanha ja viisas katse, mutta hän ei sanonut enää mitään. Biffe oli ryhtynyt torkkumaan harvinaiseksi käyneessä auringonpaisteessa. Oskari silitteli sitä paljon lempeämmin ja tuttavallisemmin kuin olin nähnyt hänen silittelevän viime aikoina omaa hevostaan. Milan laski jotain taskustaan Oskarin kämmenelle, ja Oskari näytti ilahtuvan syöttäessään sen jonkin Biffelle. Tuntui niin kalvavan kateelliselta ja surulliselta. Kaikki oli mennyt jotenkin lopullisen tuntuisesti pilalle sinä yhtenä päivänä, kun olin muutamankymmentä sekuntia kuvitellut, että seurustelisin tuon kanssa vielä, voisin elää elämäni tuon kanssa vielä.

    ”Haluatko sä tämän lopun kahvin?” Noeul kysyi.
    ”Hyi, en. Sä et laittanu paljo yhtää sokeria.”
    ”Ai siksikö tämä maistuu näin pahalta? No jaa. Onko tämä Milan sun mies?”

    Tuhahdin melkein huvittuneena. Mistä tuo poika sellaisia keksi? No okei. Varmaan siitä, että olin viimeisen vartin vahdannut Milania tässä huokaillen. Ei siinä kauhean Sherlock varmaan tarvinnut olla, että ymmärsi ainakin jotain. No Chai ei välttämättä ymmärtänyt. Hän juoksutti edelleen koppakuoriaista kämmenselällään ja yritti ilmeisesti ottaa siitä kuvaa. Hetkinen — kuoriainen taisi itse asiassa olla vaihtunut jossain vaiheessa. Tämä oli niin paljon pienempi.

    ”Ei se ole.”
    ”Mutta sä haluaisit.”
    ”Mm.”
    ”Punainen lanka”, Noeul sanoi niin ihmeellisen arvoituksellisesti ja niin omituisessa kohdassa, että jäin räpyttelemään silmiäni.
    ”Hä?”
    ”Teillä on punainen lanka.”
    ”Mikä?”

    Noeul hymyili ja taputti olkapäätäni. Sitten hän alkoi kertoa. ”Silloin kun tiikerit vielä polttivat piipputupakkaa”, alkoi Noeulin tarina.

    En uskonut uudelleensyntymään. Meillä on vain yksi elämä täällä. Noeul kuitenkin uskoi, ja tavallaan hän näytti uskovan punaiseen lankaankin. Ilmeisesti se oli hänen maansa taruissa ja tavoissa ihan konkreettinen punainen lanka, jonka rakastavaiset sitoivat nimettömiinsä ja tekivät yhdessä itsemurhan, jos eivät voineet olla yhdessä siinä elämässä. Se punainen lanka sitten yhdisti heidät toisiinsa seuraavassa elämässä, ja silloin he saivat olla viimein yhdessä. Lanka ei antanut heidän ajautua kauas toisistaan ja varmisti, että he lopulta päätyisivät yhteen.

    Pudistin päätäni. Noeul näytti pitävän tarinaansa lohdullisena. Minä pidin sitä kauheana. Aivan taatusti ajatus seuraavasta elämästä yhdessä ajoi varsinkin nuoria tekemään itsemurhan yhdessä. Sitä paitsi olisi kauheaa herätä uudessa elämässään ilman vaihtoehtoja. Jos uskoisin moiseen, en voisi olla kenenkään muun kuin Milanin kanssa, eli viettäisin lopun elämäni yksin ja kaipaisin jotain, mitä en voinut oikeasti saada.

    Ei, ei meitä mikään punainen lanka yhdistänyt. Meitä yhdistivät Milanin kauneus ja minun tyhmyyteni.

  • #10105 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Ilmaisia konsertteja ei ole olemassa

    ”Tuu tänne Oskuliini.”
    Mitä varten? ”En.”
    ”Tuu nyt vaan.”
    ”Miksi?”
    ”Istu mun kanssa kun mä soitan.”
    Mä varmaan vahingossa kosken johonkin. En mä pärjää siellä. ”En halua.”
    ”Eikä mitää tommosia nyt Osku, kun tuut tänne tai mä haen sut tänne.”
    ”Ei!”
    ”Tuu hetkeksi. Voit sitte lähtee heti jos täällä on paskaa.”
    Enkö mä pääse susta eroon muulla kuin tulemalla sinne istumaan? On tämä nyt taas… ”Joo.”

    Ensimmäisellä kerralla, kun menin istumaan Hellon vierelle Hopiavuoren arvokkaannäköisen pianon ääreen, hän soitti ja minä kuuntelin. Olin tunnistavani kappaleet etäisesti. Olin kuunnellut niitä radiosta autossa joskus edellisessä elämässä. En kuitenkaan viitsinyt istua kauaa. Katselin Hellon käsiä ja vihasin sitä, että minun käteni eivät voineet pidellä ohjaksia enää kunnolla. Hello päästi minut lupauksensa mukaisesti pois heti kun halusin.

    Toisella kerralla en laittanut enää hanttiin. Se taisi olla turhaa Hellon kanssa.

    ”Osku”, Hello kutsui, kun erehdyin Eetun ja Nellyn olohuoneen puolelle.
    ”Joo.”
    ”Tuu tänne soittaan mun kaa.”
    ”Joo.”

    Hello soitti samanlaisia tusinakappaleita. Se oli vaivattoman näköistä, mutta ei helpon. Hän ehti katselemaan minua välillä silmiin soittaessaan. Silti hänen sormensa vipelsivät sillä tavalla, että en ikinä oppisi moista. Halusin kysyä, miksi Hello ei ollut lähtenyt opiskelemaan musiikkia, vaan oli lukenut lakia. Hän soitti niin eri tavalla kuin minä ratsastin. Tuntui, ettei hänelle ollut merkitystä, vaikka välillä kuulin muutaman virheen. Hän ei palannut niihin kohtiin, niin kuin minä ratsastaessani, vaan jatkoi hämääntymättä eteenpäin ja hengitteli rentoutuneesti. Ehkä juuri siksi Hello ei ollutkaan muusikko. Sellainen ryppyotsaisuus puuttui, joka vei ihmisen huipulle.

    Kolmannella kerralla Hello sanoi vain ”Osku”, ja minä nousin sohvalta huokaisten. Taisin istua pianon äärellä pidempään kuin koskaan. Se kerta loppui vasta, kun Hello ilmoitti nälän ajavan hänet katatoniseen tilaan, ellei hän menisi välittömästi syömään keittiöstä haistamiaan pullia.

    Neljäs kerta oli kummallinen. Hello istui pianon ääressä ja jutteli olohuoneen suuntaan meille, tai siis oikeastaan muille. Olin yrittänyt kertoa Ilonalle Sintin näköisestä hevosesta, josta olin nähnyt unta, mutta ei siitä ollut tullut oikein mitään. Olin niin väsynyt puhumiseen, etten jaksanut osallistua. Kun Alex ryhtyi siitä huolimatta kyselemään jotain, nousin ja menin Hellon vierelle.

    ”Kuule Osku, en mä sulle ilmasia konsertteja pidä”, Hello tokaisi, vaikka kääntyikin pianoa kohti.
    En jaksanut sanoa mitään.
    ”Soita sä välillä.”
    En osaa. Soita jo. En osannut ennenkään, enkä osaa varsinkaan nyt.
    ”No niin, monsieur”, Hello sanoi sellaisella rauhallisella äänellä, että siihen olisi Typykin luottanut, ja kurkotti tarttumaan vasemmalla kädellään oikeaan ranteeseeni.

    Yritin tietenkin vaistomaisesti päästä vapaaksi, mutta Hellon suuret silmät olivat ihan tyynet, vaikka kiskoinkin rannettani vapaaksi. Hän huokaisi nenänsä kautta syvään ja väänsi suunsa myötätuntoiseksi vinoksi viivaksi. Annoin periksi. Hän ohjasi oikean kätensä oman oikean kätensä päälle ja asetteli jokaisen sormeni omien sormiensa kohdalle.

    ”Sä soitat näitä”, Hello sanoi ja painoi koskettimia.
    Eivät minun sormeni paikoillaan tietenkään pysyneet, mutta Hello asetteli ne saman tien uudelleen.
    ”Ja näitä”, hän sanoi niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja painoi jostain toisesta kohdasta. Sen jälkeen hän joutui asettelemaan sormiani taas.
    ”Vähä kato rentoudu, eiks niin? Jos sä oot ihan lötkönä siinä, niin sä et harota niitä sormia tolleen ja ne pysyy.”

    Helpommin sanottu kuin tehty. Tuntui ihan kauhean väärältä pitää kättä Hellon käden päällä, jokaista sormenpäätä Hellon kynnen päällä. Lisäksi pelotti, että sormet lipsuisivat ihan koko ajan, ja lipsuivathan ne. Joka ikinen kerta, kun Hellon käsi liikahti, olivat sormeni missä sattuu. Jännitti niin paljon, etten tainnut ehtiä suuttua tottelemattomiin jäseniinsä.

    Hello ei kuitenkaan hermostunut minuun. Joka kerta, kun sormeni olivat poissa paikoiltaan, hän asetteli ne yksi kerrallaan takaisin, vaikka joutui aina keskeyttämään soittamisen. Joka ainoa kerta hän hymyili minulle niin kuin kävisimme ystävällistä keskustelua, vaikka emme puhuneetkaan juuri mitään.
    ”Älä sä mua ainakaa jännitä”, hän mumisi vain aina välillä, tai ”aiva rauhas vaan.”

    Vaikka en mitään tehnytkään, se oli väsyttävää puuhaa. Kun suljin silmät hetkeksi, sormet olivat kuitenkin paremmin lipsumatta.
    ”Kato nyt!” Hello ilahtui. ”Noni Osku, nyt mä en jaksa enää ja mun pitää mennä kotia.”
    Nytkö? Nyt, kun tässä oli ensimmäisen kerran tavallaan… Kivaa?

    Myöhemmin Hello vain taputti paikkaa vieressään tai kallisti päätään pianoa kohti, kun satuimme samaan aikaan sen liepeille. En oppinut soittamaan mitään, mutta huomasin, ettei se ollut Hellon tarkoituskaan. Opin pitämään sormiani paikoillaan. Opin lopulta tähtäämään ne itse Hellon sormien päälle, kun ne lipsuivat. Tunsin etäisesti, että käteni tosiaan olivat täynnä pieniä lihaksia, mutta osa niistä jännittyi ihan kireiksi asti ja osa ei tuntunut toimivan ollenkaan. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten asia korjattaisiin, mutta jatkoin pianon äärellä istumista joka kerta, kun olin liian väsynyt puhumaan enää yhtään sanaa. En sanonut koskaan kiitos, mutta kävin kerran Ilonan kyydillä ostamassa Hellolle yhden auringonkukan ja hänen suosikkikeksejään: niitä Tasangon suklaakeksejä. Ostin samalla reissulla Ilonalle sellaisen oikein pitkäpiikkisen kaktuksen, koska kai se oli kukkien maailmassa niin kuin minä.

  • #10117 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Mulla on ollu joku Elli mood päällänsä ny pari päivää ja teki miäli kirjoottaa jotain Oskarin ja Ellin välille. En minä oikiasti osannu mutta leikitää että ketää ei haittaa jookos kookos?

    ”Oai ee uku?” Elli kysyi selkeästi ihmetellen samalla kun katseli ruunikkoaan harjaavaa miestä.
    ”Ei, Oskari ei enää nuku”.
    ”I-i?”
    ”Oskari nukkui niin paljon jotta hän on ihan pirteä. Vähän kuin sinä päiväunien jälkeen” yritin selittää. En ollut ihan varma siitä, paljonko Elli ymmärsi Oskarin onnettomuudesta.
    ”oei” tyttö totesi, ennen kuin jatkoi banaanin syömistä. Ellille oli rakennettu oma tallijakkara vanhasta lypsyjakkarasta ja lasten keinusta. Mikään nätti tuo viritelmä ei ollut, mutta se ajoi asiansa ja tyttö viihtyi tuolissaan.

    Jatkaessani Paahtiksen harjaamista, pohdin olimmeko olleet tallilla yhtä aikaa Oskarin kanssa. Saattoi hyvinkin olla jotta edellisen kerran Elli olisi nähnyt toisen oli vieraillessamme sairaalalla.
    ”Äii, äeeö ois?” tytön kysymys sai huomioni kääntymään takaisin lapsen puoleen.
    ”Tottakai rakas”
    ”Iitos”
    ”Älä sitten lähde kauaksi jotta äiti näkee. Eikä saa juosta nii hepat ei säikähä”.
    ”Oo”

    Varmistuttuani jotta tyttö jää touhuamaan turvalliselle paikalle kiinnitin huomioni taas hetkeksi kirjavaan ratsuuni. Setvittyäni tamman hännän ja todettuani sen olevan pesun tarpeessa, aloin etsimään Elliä joka yllättäen ei ollutkaan enää takanani. Lopulta katseeni poimi tytön tekemässä matkaansa suulin toiselle puolelle. En tiennyt mitä tyttö suunnitteli joten seurasin vain Ellin menoa. Lopulta tyttö seisahtui Oskarin vierelle.

    ”Oai?”
    Näin miten brunette käänsi katseensa kohti noin metrin päässä itsestään seisovaa tyttöä. Elli odotti yllättävän kärsivällisesti jotta Oskarilla olisi aikaa reagoida puhutteluunsa, ennen kuin tuo ojensi kätensä eteenpäin. Tarkalleen en nähnyt mitä tyttö Oskarille ojensi, mutta selkeästi jotain vaihdettiin pienestä kädestä suurempaan.
    ”Oe yä Oai” kirkas lapsen ääni kuului sanovan, ennen kuin tyttö lähti kipittämään luokseni hymyillen. Elli palasikin luokseni juuri sopivasti ennen kuin Ilona palasi tallista kantaen Kissin varusteita.

    Ellin päästessä luokseni kyykistyin jotta saatoin kiinnittää katseeni tytön silmiin.
    ”Mitä sä Elli veit Oskarille?”
    ”Eein” tyttö vastasi viitaten kohti jakkaransa vierellä olevaa reppuani jonka avoimella suulla näin kettukarkki jaffakeksi paketin.
    ”Keksin?”
    ”OOO!” Tyttö kiljahti pienesti.
    ”Elli, ei saa kiljua.”
    ”Aeei”
    ”Ei se haittaa, mutta hepat saattaa säikähtää. Nitä jos hoidetaan Paahtis loppuun ja viedään se ulos?”
    ”Oei.”

    • #10148 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä en kestä miten ihana Elli on! Se on niin hyväsydäminen pikkunen. Miettikää nyt lasten maailmaa: ne on murheellisia, kun niillä on nälkä tai väsy, ja sitten ne on iloisia kun niillä on vaikka keksi. Tutkimusten mukaan lapset luonnostaan jakaa omastaan ja osaa jakaa tasan, joten on periaatteessa ihan normaalia, kun Elli vie Oskarille keksin. Silti se on jotenkin niin supersuloista. Elli tykkää keksistä, joten siitä tulee hyvä mieli, joten se ajattelee, että vienpä Oskarillekin, niin silläkin on hyvä mieli. Samalla kun mua ällöttää ajatus kakrujen hikisissä ja räkäisissä kourissa hiutuneista kekseistä, mua liikuttaa se miten ne voi vaan antaa omansa pois toiselle vaan siksi, että niiden mielestä keksistä tulee hyvä mieli. Voi aww Elli!

  • #10137 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Leuhkintabileet

    Sofian, yhden vanhan meidän luokkalaisen, synttärikutsu herätti meidän vanhan lukioryhmämme henkiin WhatsAppissa. En ollut muistanut sulkea ryhmää, eikä oikein kukaan ollut tainnut muistaa poistua sieltä. Kaikkia poikia siellä ei ollut koskaan ollutkaan, koska suurin osa oli ollut silloin ihan paskoja.

    Kutsu koski kuulemma kaikkia, mutta ei se oikeasti koskenut kaikkia. Sofian parhaita kavereita se koski, eli Lottaa ja Piia K:ta, mutta mistä vetoa niin ainakaan Läski-Annaa ei todellakaan ollut kutsuttu, eikä minua, Ällö-Eiraa. Arvelin, että Sofia oli Lotan ja Piia K:n kanssa tekemisissä vielä muutenkin, niin että laajempaa piiriä hän ainakin tavoitteli sieltä ryhmästä. Varmaan hän halusi mukaan ainakin sen kolmikon, jota kutsuttiin Petolinnunperseiksi, koska he olivat olleet silloin gootteja, mutta eivät kyllä olleet enää: olin nähnyt kaikki Ässässä joskus. Luulisi, että Hanna ja koko hänen vanha porukkansa olisivat myös tervetulleita, sekä tietenkin kaikki pojat, paitsi ehkä ei Pizzanaama-Mika. Joka tapauksessa en vastannut mitään, kun Annakaan ei vastannut.

    Olin jo Hopiavuoressa asti ja ottanut Nellyn hedelmämehua kuppiin, kun luin ryhmää uudelleen. Minut oli tägätty yhteen viestiin. Vilkaisin muita Hopiavuoren keittiössä olevia: Helloa, Eetua, Camillaa, Noeulia, Chaita ja Noaa. Kaikki olivat keskittyneet omiin juttuihinsa, eli Hello ja Noeul höpöttämään suu vaahdossa jostain, Eetu ja Camilla räpättämään jotain tylsiä tallijutskia ja Noa katsomaan miten Chai söi tonnikalaleipää ihan sairaan sotkuisesti. Katsoin viestin.

    Sofia
    Ok. Entä @eira @Anna @PiiaA. ?

    Selasin nopeasti muut viestit. Sofian tietäen synttärit olivat tilaisuus näyttää, miten hyvin hänellä meni. Lotta ja Piia K olivat samanlaisia. Emilia oli kysynyt, koskeeko kutsu hänen poikaystäväänsäkin, ja kun kuulemma koski, moni muukin oli ilmoittanut tuovansa sellaisen mukanaan. Varsinkin Hanna, joka seurusteli vissiin vieläkin sen kroisos-Jonin kanssa, jolla oli mökki Vaasan rannikolla.

    Voi paskan paska. Kun kerran minut oli erikseen tägätty, olisi pakko suostua. Menisin sinne samanlaisena Ällö-Eirana, jollaisena lukiosta lähdinkin ja muut kertoisivat minulle jatko-opinnoistaan, ihanista poikaystävistään, kaikista hienoista harrastuksistaan. Minun vanha porukkani oli oikeastaan kaikilla muilla luokilla kuin omallani, joten en saisi mitään taustatukea, jos sinne tulisi lähinnä vanhoja meidän luokkalaisia.

    Hopiavuoren keittiön ikkunasta näkyi, miten Alex ratsasti Tetriksellä jotenkin tavallista määrätietoisemman näköisenä kentällä ja Sonja teki jotain ravihommaa toisessa päädyssä Aaveella. Minulla oli vain tämä, kun muilla oli kaikkea siistiä.

    Mutta hetkinen. Minulla oli TÄMÄ. Ja monta muuta asiaa.

    Näin sieluni silmin itseni Sofian luona. Kuvittelin hänet edelleen samaan jättiomakotitaloon, jossa hän asui lukiossa, vaikka tasan hän asuisi jossain opiskelijajutussa. Sofia ja Hanna ja Emilia ja kaikki roikkuisivat poikaystäviensä käsipuolissa ja maukuisivat kuorossa, kuinka he olivat päässeet sinnejasinne opiskelemaan, kuinka ihanaa oli asua kaupungissa, kuinka siistiä oli olla opiskelijabileissä — ai niin, mitäs se Eira muuten tekee nykyään?

    Kuvitelmassani hymyilin ja vastasin. Joo, pidän tässä edelleen välivuotta, mutta menen muuten syksyllä oikikseen. Teen ekan vuoden Helsingissä ja sitten mahdollisimman paljon täältä, kun on näitä kaikkia projekteja. En ole siis kerennyt yliopistoa aloittamaan, kun on noita heppajuttuja, tiedättekös. Ratsastan tosiaan nykyään täysiveristä, eli yhtä Cozmiinaa, ja sitten yhtä suomenpuoliverivarsaahan olen tässä saanut kouluttaa ihan sen elämän alusta asti. Ostin muuten oman auton justiinsa.

    Noeul alkoi nauraa jollekin Hellon idioottimaiselle jutulle. Hänellä oli sellainen melko korkea estoton nauru ja hän nojautui aina taaksepäin räkättäessään. Kuinkahan monella Otsonmäen tytöllä oli noin kivan näköinen poikaystävä, paitsi tietenkin Hannalla?

    Sofian keittiössä tytöt eivät olleet enää ollenkaan ylimielisen näköisiä, kun olin saanut sanoa, että on minullakin jotain meneillään, vaikka olen vielä Otsonmäellä. Sitä paitsi minulla oli otteessani Noeulin käsivarsi, niin että ellei Hannan Jonia laskettu, muiden poikaystävät alkoivat näyttää kaljuilta veteliltä kummituksilta minun omani rinnalla.

    Hopiavuoren pirtinpöydän toisella puolella Noeul haukkoi henkeään ja yritti rauhoittua, mutta purskahteli aina vain uudestaan nauruun. Hello räkätti mukana ja lisäsi vettä myllyyn. Onneksi Noeul ei ollut yksin noin vammainen, vaan Hello vain teki kaikista vammaisia. En ollut vielä ihan kauheasti edennyt projektissani Noeulin kanssa, mutta nyt tulisi vähän kiire ja pitäisi toimia aktiivisemmin.

    Kirjoitin ryhmään vastaukseksi, että kai me ehdittäisiin tulla. Saisivat siitä sitten pähkäillä, että ketkä me. Sitten taputin Noeulin kättä, jotta hän katsoisi minua eikä Helloa. Noeulilla oli kyyneleitä alaluomillaan nauramisesta, mutta hän nyökytti ja myönteli heikolla äänellä, kun kysyin, että mentäisiinkö taas Jätinkissankivelle.

  • #10139 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Elämänlanka

    ”Ei!”

    Minun ehdotukseni katkaisi joko Nellyn terävä kielto tai hänen pystyssä törröttävä etusormensa. Saattoi se olla niiden molempien yhdistelmäkin. Makasin sängyssä selälläni, enkä uskaltanut edes hengittää ehdotukseni jatkamisesta puhumattakaan.

    ”Ei. Eetu. Mä oon väsyny tähän et sä teet hyväntekeväisyyttä. Nyt oikeesti riittää. Taas on viljasta puolet hukkunu peltoon, ja ko tosta tallista jää viivan alle vaan satasia niin millä sä luulet, et me kestetään tääki vielä tai ylipäätään yhtään enempää?”

    Nellyn viha tuntui ihan kauhean epäreilulta. Ensinnäkin kyseessä oli minun tallini, minun. Siitä oli keskusteltu. Nelly sai vaikka räjäyttää tämän tuvan, jos tykkäsi, tai maalata sen kultaiseksi sisältä ja ulkoa, mutta hevostalli oli minun, minun, ainoastaan minun. Sitä paitsi kyse ei ollut kattoikkunan ja poreammeen asentamisesta vintille tai muusta hellomaisen kalliista ja turhasta, vaan ihan oikeasta elämästä.

    Keräsin rohkeutta pää tyynyllä, vaikka se vaikeaa olikin, kun Nelly puri hampaitaan yhteen niin että posket pullistuivat ja kyyhötti uhkaavana ylläni sormi edelleen pystyssä. Sotkuinen nuttura ei vähentänyt pelottavuutta ollenkaan. Nelly osasi vaatia ja pitää puolensa, eikä häntä tarvinnut suojella ja paapoa. Siitä pidin hänessä eniten. Samalla sitä pelkäsin nyt eniten.

    ”Nelly…”
    ”Ei!”
    ”Kuuntele eres–”
    ”Ei käy. Piste. Ei.”
    ”Nelly…”
    ”No okei. Sulla on minuutti aikaa. Sen jälkeen vastaus on edelleen ei.”

    Vedin nopeasti keuhkot täyteen ja aloin puhua. Kun Nelly sanoi minuutti, se tarkoitti oikeasti minuuttia.

    ”Kukaan ei oo eres soittanu siitä hevoosesta paitti se Poolanmettäläänen, ja kaikki ny tiätää jotta teurasauto on paree vaihtoehto. Soon selevä asia jotta Uunolle ei kotia löyry vaikka se annettaas ilimatteeksi — vaikka maksettaas jotta joku sen viää. Aiva kauhiaa panna nuari terve hevoonen lahtihin kun sei kelepaa — tai no — Nelly miäti Eiraa miten sen syrän murtuu, oma hevoonen tervehenä teurahaksi — kyllä rahaa aina tuloo ja menöö, soon uusiutuva luannonvara — panisimma sen vaikka pihaton taa omahan aitauksehen niin ei soo kalliskaan — ja talaven yli vain, kyllä sen keväällä tuasta joku haluaa –”
    ”Minuutti meni”, Nelly keskeytti. ”Ei käy. Me ei sitä oteta.”
    ”Mutta kun soon kumminkin Eiran ja –”
    ”Ei! Usko jo! Se syö enemmän kun Skotti, vaikka olis kuinka pihalla, ja mitä sillä kukaan edes tekee? No ei mitään! Ei edes Eira, kun sillä on Cozmina!”
    ”Mutta panna ny nuari terve –”
    ”Lopeta jo oikeesti.”

    Nelly kierähti toiselle kyljelleen ja piilotti selkänsäkin vihaisesti ylleen nykäistyn peiton alle. Katselin hänen niskaansa, mutta en sanonut mitään. Kuulin hengityksestä, että hän oli ihan liian vihainen ja virkeä nukkuakseen, mutta käänsin itsekin hänelle selkäni. Ei ollut unihiekkaa minunkaan silmissäni.

    Uuno-parka oli ollut tuossa pihassa jo monta vuotta. Se oli kaikin puolin hyvä hevonen: luotettava kuin kallio ja väkevä kuin mikä. Sairastellutkaan se ei oikeastaan ikinä. Nelly oli kuitenkin oikeassa. Kukaan ei tarvinnut sitä enää. Pienestä oli kiinni parhaidenkin hevosten elämänlanka.

  • #10145 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Koska Alexin prätkään on vain mahdotonta olla vastaamatta mitään. Olen vähän pannut omiani sekaan, unohtakaa, jos yksityiskohdat mallin tai kuutioiden suhteen ei sovi.

    Prätkä
    Olin juuri ajanut auton parkkiin tallinpihalle kun pihaan kaartoi moottoripyörä. Ihan ehta moottoripyörä, katsoin oikein. Kuka täällä prätkällä ajaa? Eira? Ei kai nyt sentään. Marshall tuskin, mutta Niklas? Tuskin tai mistä minä tiedän. Hello? Ei Hello ollut kiinnostunut autoistakaan, joten olisiko pyöristä sitten? Lisäksi kuski näytti aika pieneltä pyöränsä kanssa. Joku vieras? Olipahan kuitenkin asiallinen sportti-Honda eikä mikään Harrikka, että olisi pitänyt miettiä oliko Seinäjoella joku Helvetin Enkelit -alajaos ja Eetu jättänyt väärälle taholle velkaa pystyyn…

    Yllätys ei ollut oikeastaan iso, kun kypärän alta paljastui Alex. Olisihan se pitänyt arvata.

    — Olet prätkän hankkinut, totesin kun Alex sai pyöränsä sammutettua. — Vai onko toi ollut sulla jo pidempäänkin?
    — Ei ole, just ostin.
    — Kiva. Mikä toi on?
    — Hondan CBR Fireblade, sanoi leveästi hymyilevä Alex, hyvä ettei taputtanut pyöräänsä. Ymmärsin.
    — Paljon kuutioita?
    — Tuhat. Ei se kannata mitään ihan nuhapumppua hankkia.
    — No ei. Mulla oli aikanaan kans CBR, mutta se oli vaan 600-kuutioinen. Eka pyörä kato. Hayabusastahan mä haaveilin, mutta sillä olisi tapattanut itsensä.
    — Hayabusa olis kiva! Ei vaan ollut nyt sopivaa oikein kaupan, niin ostin tän.

    Samaan aikaan Ilona oli ajanut autollaan pihaan ja pysäköinyt sen Alexin pyörän toiselle puolelle.
    — Toi nössö ei uskaltanut tulla kyytiin, Alex naureskeli ja nyökkäsi Ilonan suuntaan. — Mä sitä kävin hakemassa mukaan.
    — No ei sitä voi moittia, jos ei ole ajovarusteita.
    — No joo kai, mutta olis se nyt tämän matkan voinut tulla…

    Ilona mutisi jotakin hulluista kaahareista ja lähti tallia kohti.
    — Vielä mä sen saan kyytiin, usko pois.

    Olin sanoa, että minä voisin tulla mielelläni kyytiin, mutta oikeasti olisin halunnut ajaa itse. Sitä en kehdannut sentään ehdottaa. Illalla kuitenkin huomasin selailevani pyörien myynti-ilmoituksia. Nyt syksyä kohti niitä saisi ehkä hyväänkin hintaan kun ihmiset myivät kesäpyöriään pois. Talvisäilytys ei ollut ongelma täällä maalla, tilaa oli. Valja pyöritteli päätään, muttei sanonut mitään. Minun kohtalonani on kai miehet, jotka pitävät moottoripyöräilyä hengenvaarallisena harrastuksena. Eihän Jarnokaan ollut ikinä suostunut kyytiin edes.

    • #10149 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä en kuollaksenikaan muista, onko Sonjan tarinoissa ollut kauheasti juttua pyöristä, mutta samalla mä olin satavarma, että se niistä tykkää. Sekin oli selvää, että se niistä ymmärtää ainakin yhtä paljon kuin Alex. Sonjalle kyllä sopisi oma prätkä ihan sairaan hyvin. Toivottavasti se innostuu. Saataisiin hyvällä säkällä asiantuntevampia ja konkreettisempia prätkäjuttuja kuin multa on luvassa. 😀

  • #10173 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Projekti, joka tunnettiin myös nimellä talon ostaminen, oli ollut varmaan stressaavampaa kuin mitä olin osannut sen ajatella olevan. Tokikaan en varmasti ollut osannut ajatella, jotta saattaisimme löytää Rasmuksen kanssa niinkin hyvän talon kuin mitä olimme lopulta löytäneet. Palattuamme Hollannista suomeen kuun alussa, olimme käyttäneet pari ensimmäistä päivää asioiden hoitamiseen ja vasta kun kaikki paperit olivat oikeasti allekirjoitettuna ja meillä oli uuden kotimme avaimet kädessä, saatoin uskoa, jotta talon osto oli oikeasti tapahtunut. Samalla toki se tarkoitti myös sitä, että pakkaaminen pääsi alkamaan.

    Uusi kotimme oli onneksi sen verran hyvässä kunnossa, jotta minkäänlaiselle pintaremontille ei ollut tarvetta, joten saatoimme muuttaa heti kerralla. Päästessään torstaina töistä Rasmus oli käynyt Biltemassa ostamassa muuttolaatikoita ja kunhan Elli oltiin vain saatu yöunille, oli pakkaaminen päässyt alkuunsa. Ensimmäiset laatikot täyttyivätkin yllättävän helposti, vaikka samalla ne täyttivätkin nykyisen asuntomme olohuonetta.
    ”Minen ehkä osannu orottaa notta näitä laatikoota tulis näin palio ja näin nopiaa…” huokaisin nostaessani taas yhtä laatikkoa kasan päälle.
    ”No siis vähän sama vika. Mutta toisaalta mehän voitaisiin varmaan viedä jo jotain talolle? Tokikaan siellä ei oo mitään kalusteita, mutta ainakin saataisiin vähän tilaa ja jos joku vain kerkeäisi apuun niin voitaisiin toisaalta mun puolesta viedä jo ainakin noi kirjahyllyt sinne. Tokihan sitten kaappeja voi alkaa täyttämään siellä.”
    ”No joo tua kuullostaa kyllä ihan järkevältä. Mä voisin kysäästä mitä Marshallilla ja Niklaksella on, jos ne kerkiääs vai oliko sulla jotaki miäles?”
    ”Ei, kysy vaan. Jos ne ei pääse nii mä kysyn sitte josko Antti ja joku toinen kerkiäis”.

    Ennen kuin Marshall varmaan kerkesi edes ajatusta prosessoimaan, oli Niklas jo luvannut tuoreen pariskunnan muuttoavuksi. Näin ollen lauantaina kävin aamulla Hopiavuoressa tyhjäämässä trailerini.
    ”Pesuhommia?” Eetu kysäisi kävellessään ohitse.
    ”Ei oikiastansa. Muuttohommia pikemminkin. Ei viälä pystytä muuttamahan kunnolla, ku ei olla sovittu muuttoporukkaa ja isoompaa autua, mutta viärään tänään jo ensimmääsiä juttuja taloolle. Alakaa olemaha sen verta laatikoota pakattuna notta tuloo vähä aharasta ja sitte ku Elliki on jo sen verran vauhrikas. Et muute sattuusi keherata auttaa notta saisin tämä väliseinän pois? Ku oot nua sopivasti siinä hollilla.” Nostettuamme Eetun kanssa trailerin väliseinän vasten tallin seinustaa, sain siivottua vielä viimeisetkin purut pois, ennen kuin kävin kippaamassa ne Paahtiksen karsinaan ja suljin rampin. Rivitalon pihamaalla trailerin kanssa peruuttelu oli omanlaisensa projekti, mutta lopulta yhdistelmä oli sellaisella paikalla, jotta Rasmuksen ja Marshallin oli helppoa kantaa kirjahyllyt kyytiin, samalla kun itse yritin pitää Ellin poissa jaloista.

    Kirjahyllyjen lisäksi traileriin nostettiin muutama muuttolaatikoista ja kun kaikki mitä vain helposti tähän kyytiin sai mahdutettua, oli kyytissä, oli aika lähteä ajamaan kohti uutta kotiamme. Sinisen omakotitalon tullessa esiin, tuntui jotenkin ihmeelliseltä ajatella, jotta tuo olisi meidän uusi kotimme. Sisälle päästessämme talo kumisi tyhjyyttään ja ennen kuin yhtäkään laatikkoa purettiin tai kalustetta kannettiin sisälle, suunnittelimme Rasmuksen kanssa, kuinka haluaisimme asiat järjestää. Lopulta totesimme, jotta suunnitelmat varmasti muuttuisivat, kunhan saisimme viimeisetkin kalusteemme tänne, joten ehkä tässä kohtaa olisi vain paras kantaa ne joillekin paikoille. Vaikka emme tässä kohtaa vielä purkaneetkaan yhtään laatikkoa, jo pelkästään tieto siitä, että ne olivat täällä, sai ajatuksen uudesta kodistamme jotenkin konkreettisemmaksi.

    Palattuamme vanhalle asunnollemme, Rasmus ja Marshall tekivät vielä yhden pienen muuttokuorman verran kierrosta uudelle talolle, samalla kun jäin itse vielä pakkailemaan vanhalle asunnolle. Oli mukavaa päästä touhuamaan rauhassa, sillä Niklas oli ottanut kontolleen Ellin viihdyttämisen, joten minun ei tarvinnut olla joka kolmas sekunti katsomassa taaperon perään, tai irrottamassa pieniä käsiä sanomalehdistä, joihin yritin kääriä tauluja. Miesten palatessa asunnolta, kiitin molempia suuresti avusta. Lupasimme ilmoittaa, kun tietäisimme tarkemmin muuttopäivästä ja vaihdettuamme vielä muutaman sanan totesimme, että saattaisimme nähdä vielä tallilla vähän myöhemmin. Muutamaa tuntia myöhemmin totesimme Rasmuksen kanssa yhteistuumin, jotta emme jaksaisi pakata enää yhtään laatikkoa tänään. Taisteltuamme keskeneräisen laatikon valmiiksi, luovutimme pakkaamisen suhteen ja suuntasimme Hopiavuoreen.

    Peruuteltuani trailerin sen omalle paikalle, Rasmus kävi irrottamassa sen autoni perästä. Auton ollessa parkissa, oli tupaa kohden käynnissä sellainen vaellus, jotta se ei saattanut meinata mitään muuta kuin täyttä kahvipannua.
    ”Onko meille asti viälä kaffia?” kysäisin heti kun vain pääsin keittiön ovelle.
    ”Justiin kaadettiin viimeiset kuppiin, mutta viitisen minuuttia niin on taas täyspannu”.
    ”Kyllä me ny sen verta jaksetahan orottaa” totesin ja laskin sylissäni kiemurtelevan Ellin lattialle. Tyttö lähti päättäväisesti kävelemään kohti pöytää ja sen äärellä istuvia ihmisiä enkä ollut taaskaan varma mitä tytöllä oli mielessä.

    Keskustelu tuvassa kävi tutusti hevosten ympärillä ja keskusteluun oli helppo päästä mukaan. Olin yllättynyt siitä, jotta Santtu puhui Fifin lähdöstä. Nuori mies oli hoitanut islanninhevostaan niin huolella jotta varmasti monikaan tuon ikäinen ei sellaiseen pystyisi. Toki oli ymmärrettävää, jotta haaveet ja tavoitteet varmasti muuttuisivat vuosien kuluessa ja olisikin mielenkiintoista nähdä millaisen hevosen tai ponin tuo ostaisi seuraavaksi. Keskustelun kääntyessä kilpailemiseen kysyttiin jokaiselta vuorollaan millainen suunnitelma kisaamisen suhteen olisi.
    ”Me ei taireta kereetä kovinkaan kilipaalemaan täs kuus. Meillä on kuitenki tua muutto päällänsä ja suunnittelin notta laittaasin tuan nykyysen kämpän vuakralle ku se on kuitenki omistusasunto. Notta jos tiätää jonku joka ettii kämppää seinäjoelta nii siitä saa vihijata” totesin. Alkava syksy toisi eteen paljon uusia asioita, enkä todellakaan tiennyt miten hankalaa olisi saada asuntoa vuokrattua seinäjoelta, saati miten vuokranantajana toimiminen tulisi tapahtumaan.

    Kuuntelin vielä pari vastausta ennen kuin Elli varasti huomioni ja saadessani tytön taas keskittymään omiin kirjoihinsa, saatoin kaataa itsellenikin kupillisen kahvia ennen kuin uusikin pannullinen oli mennyt täysin.

    • #10208 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Haluaisin nostaa esiin tällä kertaa kaksi sellaista asiaa, jotka tässä tarinassa kertovat sun kehityksestä kirjoittajana ja niiden lisäksi yhden jutun, jonka olet osannut hyvin jo tosi kauan.

      Ensimmäinen asia on talonostoprojekti. Tästä on kirjoitettu ennen kuin talon saaminen oli edes varmaa. Kauppojen toteutumista on juhlittu. Kun se osa n nyt ohi, projektia ei hylätä vieläkään, vaan se jatkuu yhä tarinasta toiseen. Nyt ruvetaan pikku hiljaa muuttohommiin ja vieläkään ei ole valmista. Pitkäjänteisyys onkin ensimmäinen asia, jossa olet kehittynyt juuri nyt hurjasti. Talon hankkiminen herättää vieläkin mussa mielenkiintoa ja tunteita tämän takia. Esimerkiksi silloin sata vuotta sitten ollutta koiran hankintaa voi verrata tähän, kun katsot omaa kehitystäsi. Pitkäjänteisyys on syy, jonka takia tämä toimii paremmin. Hienoa kehitystä!

      Se toinen juttu on erilaisten näkökulmien käyttäminen. Tässä tarinassa näkyy ihan tosi selvästi, miten eri tavalla Janna kokee tämän yhteisön kuin Minja. Vaikka molempia kohdellaan periaatteessa samalla tavalla, ja vaikka kumpikaan hahmo ei ole ollut täällä hamaasta alkuvuodesta 2019, heillä on ihan päinvastaiset kokemukset esimerkiksi tupaan menemisestä. Jannalle se on tätä nykyä helppoa. Hän kokee, että keskusteluun pääsee, kun vain menee. Minja kokee, että tupaan on aika inhottavaa mennä, kun muilla on omat juttunsa, eikä keskusteluun meinaa päästä mukaan. Molemmilla on kuitenkin vastassa samat ihmiset, sama tupa ja samat keskustelut. Kirjoitat tätä nykyä siis tosi hyvin hahmojen persoonia niin, että heidän sisäinen maailmansa vaikuttaa vahvasti heidän tulkintaansa tapahtumista ja tilanteista. Se on se juttu, joka tekee hahmojen omalaatuiset äänet erottuviksi toisistaan! Jes!

      Kolmas juttu on nyt se, jonka olet jo piiiiiitkään osannut, mutta jonka haluan ottaa esiin. Varmaan huomioni kiinnittyy nyt siihen siksi, että omassa kerronnassani tämä juttu onnahtelee juuri nyt tosi pahasti, enkä saa siitä itse juuri nyt kiinni. Se on se maailman eniten arvostamani juttu: sosiaalinen tarinointi. Nytkin Jannan muuton voisi hoitaa ihan hyvin omassa nurkassaan ypöyksin, mutta saat siitäkin sellaisen, että muilla hahmoilla on lusikoineen pääsy Jannan soppaan. Pitää yrittää muistaa ottaa mallia, jotta pääsisin itsekin vauhtiin kans. Se, että myös muita on mukana, lisää mulle lukijanakin tarinan kiinnostavuutta entisestään.

  • #10176 Vastaus

    Minja Jaakkola
    Osallistuja

    Hopiavuoren tupa oli yllättävän hiljainen raottaessani varovasti ulko-ovea ja astellessani sisään. Ajatus siitä, että toisen kotiin saattoi vain kävellä sisään kuin omaansa, oli hullu. Siirryttyäni eteisestä keittiön ovelle, ei siellä näkynyt ketään ja koko tila näytti siltä, kuin siellä ei parhaimmillaan olisi varmaan viisitoista ihmistä kerrallaan.

    Kahvi – mikäs muukaan – oli ajanut minut hiippailemaan Eetun kotiin, mutta harmikseni pannu oli tyhjä. Hetken mietin kehtaisinko availla kaappeja ja yrittää etsiä jostain suodatinpusseja sekä kahvinporoja. Säilyttiköhän Eetu ne jääkaapissa?

    Kai Eetu olisi tottunut siihen, että keittiön kaappejaan kollattiin? Vai olisiko Eetu kieltänyt sen joskus? Tai olisikohan joku sellainen kaappi, johon kaikilla olisi oikeus koskea, mutta josta en vain itse tiennyt?

    Päädyin kuitenkin lopulta hylkäämään ajatuksen kahvin keittämisestä ja sen sijaan hain paikkani pirtin pöydän äärestä. Olin lähtenyt liikkeelle kevyemmällä varustuksella, joten läppärini sijaan nostinkin repustani padini sekä muistikirjani. Vaikka tuntuikin väärältä jäädä tupaan, kun siellä ei ollut ketään, toivoin että ehkä pieni odottaminen ei haittaisi, jos vaikka tupaan saapuisikin joku, joka tietää mistä kahvitarpeet löytyisi. Artikkeliin keskittyminen meinasi olla hankalaa, sillä jossain takaraivossani kuiski koko ajan jokin pieni ääni siitä, että olisi väärin olla toisen kotona ilman että sinne olisi kutsuttu. Yritin vakuuttaa itselleni, jotta olisi ok olla tuvassa, sillä se muutenkin tuntui olevan epävirallisen virallinen tallitupa. Onnistuin lopulta keskittymään artikkeliin, vaikka pitkään en kerennytkään sen parissa viettämään.

    Eteisestä kuuluvat äänet kuuluivat Eetulle ja Camillalle. Kaksikko kävi jotain keskustelua liittyen ilmeisesti tarhoihin, vaikka en kuullutkaan selvästi keskustelun sisältöä, josta aiheen olisi voinut varmasti päätellä. Vaaleapiirteisen Eetun astuessa ensimmäisenä keittiöön ei mies sanonut mitään tunkeilustani keittiöön.
    ”Mä… mä tulin kattomaha, josko täälölis ollu kaffia. Mä olisin muuten kyllä keittäny pannullisen mutta en keherannu ettiä värkkejä nii minen saanu sitä keitettyä. Enkä minä kyllä oikee tiärä notta olisinko minä saanu olla täälä nii moon pahollaani jos en” selvitin.
    ”Ei se haittaa. Täälön koko ajan sen verta porukkaa notta vaikia ketää on kiältääkkää täälä olemasta. Hello viimmeestää on kollannu kaikki kaapit nii tehokkaasti notta kyllä niitä saa aukua. Mutta ens kertaa ajatellen kaffijutut on täs kaapis” Eetu viittoi kohti oikeaa kaappia, josta poimikin suodatinpussin sekä kahvinporot ja taiteltuaan suodatinpussin keittimeen alkoi mies mittaamaan oikeaa määrää poroja pussiin täyttä pannua varten.

    Hiljalleen, kai kahvin valmistumista uumoilen myös muut alkoivat saapumaan tupaan. Alex ja Ilona saapuivat ensin Oskarin ja Hellon seuratessa pian perästä. Jouduin puremaan itseäni posken sisäpuolelta, jotta sain pidettyä ilmeeni neutraalina. Vaikka yksityistallin meno olikin rauhallisempaa kuin mitä se oli ollut ratsastuskoululla, huomasin silti ajoittain kaipaavani sellaista porukkahenkeä, joka Hallavassa oli. Tokihan täällä oli omanlaisensa porukka henki, mutta vielä en ollut löytänyt hyvää keinoa päästä porukkaan täysin sisään.

    Keskustelu pöydän ympärillä oli polveilevaa, eikä kukaan näyttänyt pelkäävän komentaa toista. Joku otti esiin kilpailut ja niihin valmentautumisen.
    ”Ettekös tekin oo Minja kilpaillut?”
    ”Joo. Ei me kyllä olla menty, ku heleppoja. En minä tierä olisko Liljasta vaativiin enkä minäkää oo reenannu niitä pitkään. Mutta oon mä ilimoottanu sen Black Swaniin ja Ahavenanmaalle. Tai no, en mä oo varma kyl tosta Ahavenanmaasta ku sinne on kuitenki aika pitkä matka ja ku ny on kuitenki nii pimiää aamuusi ja iltaasi nii minen tiärä kehtaanko mä lähtiä ajamaa yksin nuan pitkää matkaa kopin kans…” viimeiset sanani lausuin hieman hiljaisemmalla äänellä. Tokihan halusin lähteä kilpailemaan Ahvenanmaalle, mutta samalla ajatus pitkästä ajomatkasta yksin ei innostanut.
    En kuitenkaan tiennyt olisivatko muut jo sopineet kyytinsä, joten en kehdannut kysyä, josko olisimme mahtuneet Liljan kanssa johonkin kyytiin, tai olisiko joku vailla kyytiä. Juotuani kahvini nousin pöydästä ja poimin reppuni ennen kuin jätin kahvikuppini tiskipöydälle ja suuntasin talliin hakeakseni Liljan maastoilua varten.

    • #10206 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Jännä, miten hahmoilla ottaa niin eri ajan kotiutua porukkaan. Toivottavasti Minja onnistuisi jatkossa pääsemään paremmin ryhmään mukaan, eikä tarvitsisi ujostella.

      Toivottavasti myös kyytihomma selviää, jotta on mielekkäämpää kirjoittaa matkasta. Näköjään molemmat Erosetkin nyt sitten tuppautuvat tuonne mukaan, toinen apukätenä ja toinen kilpailijana, jos näistä on matkustusta ajatellen jotain hyötyä. Eiköhän me jonkinlaiset kimppakyytiryhmät saada taas aikaiseksi, ettei kukaan jää yksin. Muistaakseni oli kunnon show viimeksi, kun lähdettiin koko joukolla… 😀

    • #10209 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä tarinassa on lisää onnistumisia. Tästä tuli yksi mun suosikeista sulta tähän mennessä juuri niiden onnistumisten takia.

      Tämän tarinan onnistuminen on siis Minjan näkökulma. Tässä Minjalla on sisäistä puhetta, joka sopii tosi hyvin hahmoon. Se on myös kerrottu luontevasti niin, että ajatusta ei kehystä mikään ylimääräinen kerronta. Elikkä näin:
      Kai Eetu olisi tottunut siihen, että keittiön kaappejaan kollattiin?
      eikä näin:
      Mietin, että kai Eetu olisi tottunut siihen, että keittiön kaappejaan kollattiin.

      Minjalla on tässä tarinassa sisäisen puheen lisäksi sellaisia havaintoja ja toimintoja, joita värittää hänen persoonansa. Hän liikkuu hiljaa ja epävarmasti, niin kuin hänelle sopii omassa mielentilassaan, ja epäröi kahvinkeitossa tuvassa. Epävarmuus näkyy hienosti.

      Samastun myös Minjaan tässä. Jos mut laitettaisiin johonkin vastaavaan tilanteeseen, jossa jännittäisin liikaa, päättäisin myös varmaan olla tekemättä mitään. Lukkiutuisin pöydän ääreen, en keittäisi kahvia. 😀

  • #10178 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Sivuja ja kuvia ja kuvauksia ja kaikkea on kyllä tulossa ihan kohta — ei enää montaa päivää, kun olen taas ainakin jonkin aikaa hevoseton ja huoleton, ja ehdin taas orientoitua johonkin muuhunkin kuin sairastuvan pyörittämiseen… Anteeksi kaikille hiljaisuudesta ja kommentoimattomuudesta ja kaikesta, teen parhaani ja luen kyllä kaikki teidän jutut aina heti kun ehdin! <3

    Vain minua kiusatakseen

    Eipä käynyt mielessänikään, että suolistosairaan, kummallisen kirjavan hevosen mukana tulisi minun velipoikanikin. Siis ihan kokonaan, Otsonmäelle asumaan kuulemma. Hetkeksi ainakin. Se oli käynyt täällä tasan kahdesti aiemmin, ja päätti nyt sitten muuttaa kopukoineen tänne tuppukylään. Minä en itsekään asunut vieläkään Otsonmäellä, vaan Seinäjoella, mutta niin vain Iiro kiilasi ohitseni. Siis eihän sillä vielä ollut virallisesti kämppää edes, vaan se punkkasi minun luonani, mutta kuulemma se etsi itselleen asuntoa Otsonmäeltä. Ja eiköhän koko kylä ollut tarjoilemassa sille jos minkälaista asumusta, kun kerran nuori mies tuli isosta kaupungista sinne yllättäen. Etätöitä tekevä ja jalkapalloa pelaava diplomi-insinööri ja kaikkea. Kyllä otsonmäkeläisten nyt kelpasi.

    Kukaan ei näyttänyt huomaavan sitä, että Iiron hevonen oli sairas. Tai no okei, se todella oli täysin oireeton, oli ollut kuulemma pari vuotta jo. Mutta koska krooninen suolistotulehdus ei lähde hevosesta pois kun se on kerran tullut, olin aika varma, että Iiro halusi hevosensa juuri Hopiavuoreen siksi, että minä olin koulutukseltani klinikkaeläintenhoitaja ja hoitaisin tietenkin ilmaiseksi sen hevosta.

    Ja paskat.

    Laikukas hevonen nimeltä Mai tai Maj tai Maikki tai joku Martta vai mikäsenytoli jäi tutkimaan uteliaana tarhaansa ravattuaan ensin pari kertaa verkkaisesti aidan viertä edestakaisin. En viitsinyt vielä perehtyä siihen sen tarkemmin, kun piti keskittyä katsomaan silmät viiruina Eetun ja Nellyn talon vieressä olevalla nurmikolla palloa potkivaa Iiroa. Alexin lisäksi se oli ominut myös Oskarin, ja nyt tuvasta juoksi vielä Chaikin tukka lepattaen palloa kohti kuin kultainennoutaja konsanaan. Perässä kömpivät Hello ja Niklas hekotellen keskenään. Näytti siltä, että kaikki rakastivat Iiroa tyyliin heti. Se ei ollut yhtään sillä tavalla ujo ja arka kuin minä, vaan sujahti mihin tahansa ryhmään ärsyttävän helpon oloisesti. Eniten melkein ärsytti se, että Iiro osasi heti olla Oskarin kanssa niin kuin ei mitään, eikä sitä yhtään häirinnyt, ettei Oskari puhunut kunnolla. Toiseksi eniten ärsytti se, että kaikki olivat olleet vielä ihan äsken touhuamassa lähtöä kuka mihinkin kilpailuihin, mutta silti niillä oli aikaa Iirolle. Mihinpä siinä minua enää tarvittaisiinkaan? Oikeastaan ihan sama mennä katsomaan sitä hevosta. Kukaan ei edes huomaisi, kun poistuisin paikalta.

    Oli ihan sairaan ärsyttävää huomata, että se oli tosi hieno ja kaunis hevonen. Sitä en myöntäisi tietenkään koskaan ääneen, koska sairaan hevosen ostamisessa ei ollut mitään järkeä, ja vastustin sitä viime kädessä vaikka ihan pelkästä periaatteesta. Tasan Iiro oli saanut eläimen pilkkahintaan, ellei jopa ilmaiseksi. Se oli heti saapuessaan auliisti luovuttanut minun huostaani hevosen kaikki vanhat sairauskertomukset siihen malliin kuin hoitovastuu olisi vastedes minulla.

    Nyt hevonen näytti kieltämättä ihan hyvinvoivalta. Ei se mikään kisakireä ollut, eikä varmaan tulisi koskaan olemaankaan, mutta se oli ihan sopivassa lihavuuskunnossa ja sillä oli pitkät, upeat jouhet ja suorat jalat. Kirjava karvapeitekin oli ihan mukiinmenevässä kunnossa, ja eriparia olevat silmät tuikkivat kirkkaina. Kaiken lisäksi hevonen oli ihan vietävän kiltti ja ystävällinen, oikea terapiaeläin.

    Varmistin, ettei kukaan nähnyt, kun silitin sen tasaista otsaa pitkien jouhien alta. Hemmetti. Meni sitten hankkimaan kaikista maailman eläimistä juuri tällaisen ihan sairaan hurmaavan yksilön. Taatusti ihan tahallaan!

    • #10211 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ihminen on laumaeläin, jota ajaa pelko siinä missä unelmatkin. Siksi etenkin tytöille tyypillinen koulukiusaamisen muoto, ulkopuolelle jättäminen, on niin paljon tehokkaampi murentamaan toisen kuin perus turpaan vetäminen. Tässä ulkopuolelle jättäminen ei ole todennäköisesti todellista, vaan pelkkä Ilonan pelko ja ajatus, mutta silti se riittää siihen, että kaikki on vähän harmaata. Samastun tähän tosi vahvasti! Ennen kuin löysin itse oman laumani, mulla oli koko ajan päässä sellainen olo, että ei noi nyt varmaan mua tähän kaipaa, kun niillä on tässä kuitenkin niitä-ja-niitä muitakin tyyppejä seurana. Pahimmalta tuntuu just se, kun ”omat ihmiset”, eli Ilonan tapauksessa Alex ja Oskari, viedään, tai edes ”viedään” häneltä.

      Samaan aikaan on tietenkin ihanaa, että Iiro tuli. Jo aiemmin on käynyt selväksi, että Iiro on Ilonalle mieluinen ja rakas. Mieluiselle ja rakkaallekin voi kuitenkin olla mustasukkainen. Mustasukkaisuus on musta sitä paitsi rauhoittavaa luettavaa, koska sitä pidetään niin pahana ja rumana ja kiellettynä, vaikka mä luulen, että muutkin kuin vain mä on mustasukkaisia aika usein. Ololleen ei voi kauheasti tehdä, mutta kaikki on OK, jos ei toimi olojensa mukaisesti tässä tilanteessa, eli eristä Iiroa pois. Silti jopa Maikin naama ärsyttää, koska onhan se nyt ihan pyllystä, että Iirolla on kiva hevonenkin kun se ”tulee ja vie kaverit”. 😀

  • #10186 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Tunnelmaa

    Kun tulin tupaan, Iiro oli pelaamassa Fortnitea Eiran ja Hellon kannustaessa vieressä. Ilmeisesti Niklas osallistui peliin kotoaan omalta pleikkariltaan, sillä Eira huusi jatkuvasti sen nimeä ja perään valikoituja solvauksia. Sohvalla vetelehtivä Alex oli heittänyt jo kätevästi molemmat jalkansa veljeni syliin. Siinäpä ei ollut kauaa mennytkään. Toisaalta oli se kai parempi kuin kaikki ne kaljut Karit ja Jarit, joita Alex tapasi raahata välillä kotiinsa kapakoista. Tai en tiedä oliko. Aika ällöä kyllä. Ja Alex vielä arvosteli minun miesmakuani…

    Kukaan ei ollut varmaan koskaan kotiutunut Hopiavuoreen niin nopeasti kuin Iiro, eikä siihen oltu edes tarvittu minun apuani ollenkaan. Sentään Oskari ei ollut tällä kertaa mukana siinä hulluudessa. Se istui keittiössä selin ovelle, kun tassuttelin sisään. Puristin helpottuneena sen kättä ohi kulkiessani. Sentään minullakin oli vielä joku.

    Ensin se säikähti, mutta minut huomattuaan rentoutui takaisin tuoliinsa.
    “Mmh”, se tervehti väsyneesti tai laiskasti.
    Yritin tarkastella sitä salaa kaataessani kahvia mukiin. En osannut päätellä, kummasta oli kyse.
    “Miten treenit etenee?” kysyin yrittäen kuulostaa huolettomalta.
    “Etenee”, Oskari sanoi mietittyään hetken.
    Se kohautti toista olkaansa samalla.
    “Tuu… mukaan”, se pyysi.
    “Ai mihin? Ai nyt…? Eiku aaa, kisoihin?”
    “Joo.”
    “No…”
    “Veera.”
    “Ai. Ei. Ei ei ei. Ei me olla… ei me nyt kisata, kun…”
    En voinut sanoa ääneen, että ei oltu treenattu, kun ei ollut valmentajaa. Siitä ei puhuttu ääneen. Oskari sai tehdä omia juttujaan nyt. Se oli parasta kuntoutusta.
    “Voin tulla auttaan. Groomiksi?” ehdotin.
    “Okei”, Oskari nyökkäsi.

    “HELVETIN HELVETTI, kuole nyt! Miksei se kuole?!” kuului olkkarista.
    Tuijotin hetken tonnin setelinä seinää miettien, pitäisikö paeta sitä sirkusta ulos vai osallistua, etten jäisi kokonaan kohta ulkopuoliseksi kaikesta. Oskari näytti siltä, kuin olisi halunnut jostain ihmeen syystä mennä katsomaan olohuoneen edesottamuksia.

    “Haluuksä mennä?”
    “Joo.”
    Yritin estää itseäni huokaamasta huomiota herättävän syvään poimiessani meidän molempien puolillaan olevat kahvikupit ja tassutellessani Oskarin perässä olohuoneeseen. Istuin lattialle sohvan eteen ja ojensin sohvalle rantautuneelle Oskarille sen mukin takaisin. En voinut olla katsomatta sitä hetken, kun se siinä niin istui mukavasti hupparinsa sisällä sohvannurkassa toinen villasukkaan verhotuista jaloista nostettuna koukkuun ja muki kummankin tassunsa varassa. Syksy teki tuloaan ulkona, ja oikeasti edes Iiro ei voinut pilata Hopiavuoren tuvan lämmintä tunnelmaa.

    “Mitä?” Oskari kysyi hiljaa, kun jatkoin sen toljottamista.
    “Ei mitään”, sanoin hymyillen ja käänsin katseeni peliin, jota minäkin pelaisin paremmin kuin yhä ohjaimen kanssa heiluva veljeni.

    • #10187 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Kaikessa simppeliydessään tää on jotenkin ihanan lämminhenkinen tarina. Vaikka Iiro ei oo ollut Hopiavuoressa vielä pitkään, on se päässyt ilmeisen hyvin silti mukaan porukkaan. Ainakin selkeesti jotain samanhenkisyyttä siitä löytyy kuin muustakin väestä hevosia lukuunottamatta.

      Ilonan ja Oskarin kanssa käymistä on kans mielenkiintoinen seurata ja joka tarinan jälkeen odottaakin vain suuremmalla mielenkiinnolla että millaiselle suunnalle näiden tarina jatkuukaan.

    • #10212 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä näen tässä tarinassa ihan muuta kuin simppeliä. 😀 Tähän on rakennettu kehys, joka näkyy ulospäin: tuvassa pelataan pelejä, mikä ei ole kaikille mieleen, ja Ilonan mustasukkaisuus jatkuu. Kehys on simppeli ja siitä olisi saanut kirjoitettua varmasti mielenkiintoisen tarinan yksinäänkin.

      Kehykseen on kuitenkin upotettu vielä Oskarin ja Ilonan yksityinen hetki. Se alkaa keittiöstä. Ilona esittää sen niin, että hänelläkin on vielä edes joku, vaikka Iiro vie kaikki muut, mutta samalla näytetään myös se, mitä Ilona ei ihan tiedosta. Se on poka haastava homma minäkertojan kanssa: kertoa, mitä minäkertoja ei huomaa. Oskari hätkähtää, kun joku koskee häneen, mutta huomaa, että se onkin vain Ilona. Ilonan ajatuksissa asia jää siihen, mutta lukija tietää siitä, että yhtään kenelläkään muulla ei ole asiaa hipelöidä Oskari Sutta yhtään, paitsi Ilonalla. Sitten kun nuo kaksi siirtyvät muiden luo, yksityinen hetki jatkuu, vaikka muut edelleen paasaavat pelinsä kanssa. Kukaan ei edes huomaa, kun he käyvät ihan oman hiljaisen keskustelunsa. Suurin osa siitä on sanatonta. Tällä kertaa Ilona, vaikka on minäkertoja, ei paljasta lukijalle, mitä ajattelee. Sen sijaan kerrotuksi tulee taas se, mitä Ilona ei huomaa: Oskari kiinnittää eniten huomiota Ilonaan, vaikka kuinka halusikin ihan itse tulla muiden luo.

      Novellianalyysi on mulle ammattitauti. Se on myös ihan sama, mitä kirjoittaja tarkoittaa milläkin, kun mä tulkitsen menemään. :DD

  • #10189 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Ihan paskaa, että Fortnite oli vain etänä moninpeli. Kun Hopiavuoreen saatiin edes vähäksi aikaa Pleikka 4, niin mistään sosiaalisesta pelaamisesta ei tullut mitään, kun kaikista maailman lastenpeleistä väki oli yhtäkkiä alannut pelata Fortnitea. Jos joku yhtä lapsellinen, helppo ja paska peli olisi pitänyt valita, niin minun tunnuksillani olisi pystynyt pelaamaan sekä CTR:aa että STR:aa, mutta kun ei käynyt. Sitten vielä minun piti näyttää mallia penikoille, eli siis Hellolle, Chaille ja ketä näitä nyt oli, jotka eivät osanneet edes pelata. Vieläpä jonkun ääliön päälle jääneillä tunnuksella e-ilo-na. Se vammainen e-ilo-na oli vasta levelillä 32 uudella kaudella, eli pelasi muita lapsia vastaan, joilla oli ruutuaika. Oli ihan sikahelppo voittaa, varsinkin kun turretit olivat tulleet takaisin ja äkkiä tilin kaveriksi etsimäni Niklas pelasi tietsikalla kotoaan. Se oli varmaan ainoa, joka osasi sekä ajo- että sotapelit, mutta onneksi sen kanssa sai yleensä pelata vähän järkevämpiä battle royale -pelejä kuin joku Fortnite.

    Uudessa mapissa oli vain kolme paskaa uutta paikkaa. Niistä piti heistata volteista shittiä, mutta kun ainoa hyvä shitti siellä voltissa oli Alfa, eikä sitä taaskaan ollut siellä. Oli vain se paska jousipyssy ja raygun.
    ”Mä en halua kumpaakaa”, sanoin huonolaatuisten kuulokkeiden mikrofoniin Niklakselle.
    ”Mä otan sit ton raygunin jos käy”, Niklaksen ääni särisi korviini.
    ”Siitä vaa. Mä otan vaan tota kultaa tosta. Ei sillee oo väliä vaikka heti ottasit sen raygunin kun tossa on noi turretit ovella.”
    ”No voi vitt… Mitä mä näitä hakkaan kun mulla on kullat täynnä? No ihan sama. Ota sä niitä niin mä meen sit tappaan noi botit tosta ovelta. Ja tos päällä ui joku oikeeki pelaaja.”
    ”Mä en sit nosta jos sä kuolet johonki botteihin.”
    ”Oonksmä ikinä kuollu botteihin?”
    ”Just viikolla Mega cityssä kuolit.”
    ”Mulla ei ollu sillon yhtään shieldiä ja helaa oli vissii kakskyt kun mä olin pudonnu sieltä kultatalolta ja mä pakenin sitä perusakkatiimiä sinne bottimestaan. Et sitä ei lasketa.”
    ”Pitää olla aika paska pelaan jos sinne pakenee kun on kakskyt helaa eikä hiilii missää…”

    Helloa ei oikeasti tainnut niin peli kiinnostaa. Hän keskittyi enemmän syömään leipäänsä. Chai kuitenkin jännitti lihaksiaan sitä mukaa, kun kiipeilin ylöspäin kohti talon kattoa sen sisäpuolelta. Alue rajautui niin kivasti, että katolla olisi hyvä sniputusmesta, kun myrsky ajoi muita suoraan syliin.

    ”Tuolla on joku!” Chai vinkaisi.
    ”Se on vaan botti”, sanoin ja ammuin sitä yhden kerran violetilla haulikolla naamaan, niin se putosi. Botit eivät ampuneet tarkasti ja kuolivat nopeasti.
    ”Hä?” Niklas kysyi kuulokkeista.
    ”Ei mitää. Chai vaan on tossa ja pelkää botteja. Mä meen tonne katolle sniputtaan.”
    ”Eikä! Mä en jaksa olla tässä taas. Eiks me voitas mennä Brutaaliin nostaan lippu?”
    ”No voi perse! Mennään sitte.”

    Siitä Niklas oli kyllä ärsyttävä, että hän ei pysynyt paikallaan ja tahtoi sooloilla herkästi. Hänen vahvuutensa oli lähitaistelu, mutta samalla se oli hänen heikkoutensakin. Varsinkin kun pelattin squadia ja sniputeltiin toista tiimiä korkealta, niin Niklakselta meni aina hermo ja hän porhalsi muiden keskelle tappamaan itsensä SMG:n tai haulikon kanssa. Sitten hän valitti, kun joutui knokkiin, ja jos joku lopulta ehti finishaamaan hänet, hän ulvoi kuin syötävä jonkin aseensa tai slurp juicensa perään. Nyt kun pelattiin duoa, ei ollut niin väliä, vaikka Niklas juoksi vapaana. Kyllä hän sai duossa toisen tiimin tapettua yksinkin. Varsinkin, kun olimme tämän käyttäjän kanssa jumissa jossain vauvaliigassa naurettavalla 32-levelillä.

    Olimme melkein päässeet sinne Brutaaliin asti (tai siis Niklas oli jo mennyt sinne raketilla ja varmaan nostanut lipunkin, mutta minä juoksin edelleen), kun se vitsin paska Iiro tuli siihen pilaamaan.

    ”Voi vitsit!” sanoin äkkiä Chaille. ”Mä en siis tajuu kun tässä on niin monta nappia tässä ohjaimessa!”
    ”Mitä sä nyt selität?” Niklas kysyi, mutta en voinut vastata.
    ”Hä?” Chai ähkäisi silmät suurella.
    ”Mistä tää juoksikaan?” kysyin Chailta.
    ”En mä–” Chai oli pilaamassa juuri kun Iiro istui siihen sohvalle.
    ”Eiku niin nyt mä muistanki mitä sä sanoit! Piti painaa tää keppi pohjaan!”
    ”Ei vitsi siihen niin tuli joku poika”, Niklas sanoi kuulokkeessa.
    ”Mm”, vastasin, kun en muuta voinut Iiron aikana.
    ”Kuka? Milan?”
    ”M-m.”
    ”No sano kuka? Eira oikeesti! Älä viitti ampua tahallas ohi jonku pojan takia. Etsä käytä tähtä — ei vitsi et kai sä oikeesti tosissaan esitä ettet sä osaa tähdätä??”
    ”Iiro tuli just tähän”, sanoin Niklakselle niin kuin hän ei olisi yrittänytkään juuri arvata, kuka paikalle tuli. ”Ehkä sun pitää pelata sen kaa seuraavaks kun en mä tajuu tällästä ampumapelii yhtää.”
    ”Eira ihan oikeesti! Tää olis kolmas kruunuvoitto putkeen! Et pilaa mun kruunuvoittoa nyt jonkun Iiron takia! Mä en ihan oikeasti ikinä enää pelaa sun kanssa mitään, jos sä tahallas häviät! Meitä on jäljellä viis kolmessa!”
    ”Apua Niklas tuolta tulee joku!”
    ”Ammu se! Mitä sä nyt — OIKEESTI — joku sniputti mut sun takia! Tapa se nyt ja nosta mut — EI JEESUS KRISTUS MAARIA MITÄ SÄ TEIT!”

    Niklaksen ulvontaa kuului vielä vähän luureista läpikin, kun riivin ne päästäni ja hymyilin kaikille erikseen. Hello näytti kyllästyneeltä ja Chain silmät olivat ihan pyöreät. Iiro näytti ihan Ilonalta niin kuin hänellä oli tapana.

    ”Ei vitsit”, sanoin Iirolle, ”me tultiin oikeesti kolmansiks! Mä en oo ikinä pärjänny näin hyvin!”
    ”…just sait sen kruunuvoiton…” Hello mutisi, mutta potkaisin häntä oikein kunnolla.
    ”Sun pitää varmaan nyt pelata, kun en mä osaa”, ehdotin Iirolle ja hän antoi minun asetella kuulokkeet päähänsä. Olisi luullut, että hänellä olisi karheat hiukset, tai ainakin samanlaiset tankeat kuin joillain Helloilla ja Oskareilla, mutta ihan sileät ne olivat.
    ”Kai sä oot pelannu tätä ennen?” kysyin Iirolta.
    ”Joo oon mä jonkin verran. Moi Nikke.”
    ”Mä en kato osaa yhtää tämmösii sotapelejä…”

    Alussa Fortnitessä pitää kahmia käsiinsä mitä aseita ikinä saakaan, koska siinä ei ehdi valikoida. Niin Iirokin teki. Siinä en vielä huomannut mitään outoa. Kun peli eteni, kävi kuitenkin ilmiselväksi kaikille, paitsi ehkä jollekin Chaille, että ei Iiro pelata osannut. Se käytti pitkän matkan peliin jotain idioottimaista DMR:aa ja ampui sillä paljon enemmän ohi kuin osumia. Turretteihin hän ei koskenutkaan, vaikka olisi tasan tarvinnut niiden apua. Lähitaistelussa Iiron kaltaiselle epätasaiselle räiskijälle olisi sopinut parhaiten jokin nopea haulikko, vaikka Havocon Inflator tai edes Maven, niin hän olisi osunut paremmin, mutta hän pelasi itsepäisesti SMG:llä ja hiljennetyllä assaultilla niin kuin isot pojat, vaikka ei kyllä osannut vielä. 30-levelisten vauvaliigassa Iiro toki Niklaksen avulla hilautui viidentoista parhaan joukkoon, mutta ai pojat sitä oli tympeää katsoa ja kannustaa. Kaikkeen sitä on naisen kuitenkin uhrauduttava. Jos Noeulista ei tulisi minun poikaystävääni, niin mistä sen tiesi, vaikka Iiro olisi muuten ihan fiksu, vaikka ei osannutkaan pelata. Tai no osasi se jonkun Chain mielestä, vaikka sen osumaprosentti oli jotain 12, kun Chai ei ainakaan osannut itse.

    Kärsin läpi kolme Iiron ja Niklaksen peliä. Olin jo muutenkin lähdössä niiden jälkeen tekemään jotain järkevää, mutta päätökseni varmisti viimeistään se, kun Niklas viimein ragequittasi. Ihme, että hän jaksoi niinkin kauan. Jos minä olisin pelannut edes yhden pelin noin, Niklas olisi lähtenyt jo ajat sitten ovet paukkuen lobbyn kautta offlineen.

    • #10201 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      :DDD

      Siis tajusin ehkä puolet, mutta silti oli hauskaa. Tässä on nyt kyllä hyvin omaksuttu sellainen sanasto, jota Eiran voi kuvitella käyttävän tässä yhteydessä, kun se on oikein sisällä tuossa maailmassa. Tietenkin Eiraa kiinnostaa heti, kun remmissä on uusi mieshenkilö — tätä vähän arvelinkin. Taitaa tämän perusteella Iiro olla liian tylsä ja vanha Eiran makuun, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos se yhtälailla tietämättään jollain toisella osa-alueella tekeekin paremmin vaikutuksen. 😀

      No mutta kiitos huomioinnista, ei ole helppoa tarttua ekana uuteen hahmoon! Näin ne kuitenkin yhdessä rakentuvat, ja imen kyllä jokaisen vaikutteen näistä muiden teksteistä myös omiini etenkin näin alkuvaiheessa. Jännä nähdä, millainen hahmo Iirosta muotoutuu meidän kaikkien yhteisen pyörityksen myötä.

      Iiro näytti ihan Ilonalta niin kuin hänellä oli tapana. :DD hauskasti!

  • #10205 Vastaus

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Näin se mieli muuttuu
    liittyy: Åland Weekend

    “Mä voisin lähteä sinne Ahvenanmaalle”, ilmoitin.
    “Niin, sanoit”, Oskari muistutti.
    Se seisoi parkkipaikalla tekemässä lähtöä. Tihkusade liimasi sen otsaan hassun hiussuortuvan, joka oli tyvestä tumma ja kärjestä vaalea.
    “Ei ku… kisaamaan.”
    “Ai?”
    “Onks paha?”
    “Ei kun hyvä.”
    “Voin silti yrittää autella sua siinä samalla…”
    “Iiro auttaa.”
    “Ai sekin tulee? Mistä sä… ai te ootte puhunu?”
    “Joo.”
    “Okei. No. Mutta sinne toiseen sun kisaan mä tuun groomiksi sulle.”
    “Joo.”
    “Ai Iiro tulee Ahvenanmaalle kanssa…”
    “Niin. Mitä meinasit?”
    “Mitä – Vaativaa Beetä ajattelin.”
    “Joo. Hyvä. Alex on samassa.”
    ”Ai on?”
    ”Keskity vaan omaan…” Oskari alkoi sanoa, muttei löytänyt viimeistä sanaa, vaikka kuinka kaiveli.
    “Joo. Ei tässä kai auta ku kaivaa kamat kaapista ja yrittää treenata jotain ennen sitä. Saa nähä mitä siitä tulee.”
    “Hyvä tulee. Älä mieti liikaa.”

    Se oli paras neuvo, jonka olin varmaan koskaan saanut Oskarilta. Sen pitäisi useammin sanoa minulle sellaisia asioita.

    “Yritän.”
    “Voin vähän kattoa. Huomenna.”
    “Se ois kiva. Jos jaksat. Mut ei paineita. Sulla on omatkin treenit.”
    “Joo, vähän jaksan ja Marshall kattoo loput.”
    “Okei. Hei muuten!”
    “Joo?”
    “Puhuin Marshin kans yks päivä, että…”
    Mietin hetken, oliko sittenkään hyvä idea sanoa siitä. Entä jos Oskari ei muistaisi koko asiaa?
    “… olitte joskus ennen… tota, silloin aiemmin puhunu, että Veera vois pyrkiä Vaativaan A:han jossain vaiheessa…?”
    “Oltiin…ko… Joo. Kuulostaa hyvältä. Ens vuonna.”
    “Ens vuonna sillä on varsa alla”, laskeskelin.
    “Sitä seuraavana sitten”, Oskari tuumasi tavallaan käytännöllisesti, mutta oli mahdotonta sanoa, kuinka kartalla se oli yhtään mistään ajanlaskusta tai muustakaan Veeraan liittyvästä.
    “No, katotaan sitä. Mut mä meen nyt. Treenaamaan.”
    “Huomenna.”
    “Joo, huomiseen.”

    • #10213 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Siis aww, Oskulilla on kaveri. Ihan oikea poika, jonka kanssa se voi pelata palloa ja jutella, ja joka ei pidä edes ihmeellisenä, että siitä on tullut vähän tuollainen sen koomakeissin jälkeen. Tosi liikuttavaa, että se on osannut itse hankkia sellaisen. <3

      Sekin on aika aww, kun Oskuli on väleissä Marshallinkin kanssa. Joojoo, mä katon sun treeniä niin kauan kun jaksan ja Marshall sitten kattoo loput, Osku tuumaa. 😀

      Musta tuntuu tämän myötä, että Oskarin päässä onkin jokin tärähtänyt paikoilleen eikä pois, niin kuin pelkäsin. Se on rauhallisempi ja vähemmän totinen valmennuskuvioiden kanssa. Luuletteko, että vanha Oskari olisi luovuttanut Marshallille yhtään mitään vastuuta mistään Ilonan jutuista vähintään hermoilematta? Tai että hän olisi sanonut ylipäätään yhtään kenellekään, että älä hermoile, hyvin se menee? Ihan hyvä muutos ihmisessä. Hevosasioissa toi heppu on ollut sairaan raskas tyyppi...

      Ilona ottaa tässä hyvin uutta vauhtia Veeran kanssa. Villi veikkaus, että Iiron tuleminen sparraa Ilonaa eteenpäin. Mistään näyttämisen halusta tässä ei puhuta, mutta ainakin mun veto voisi hyvin olla keskittyä sitten puoliksi sinnillä treeneihin, kun Iiro kerran muka vie mun muut kuviot. 😀

  • #10214 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Kuin huomaamatta Hopiavuoren tupa oli muuttunut lapsiystävällisemmäksi. Muutamiin pistorasipohin oli ilmestynyt suojuksia, keittiön nurkkaankin oli tiensä löytänyt syöttötuoli. Taisipa kaikkien polle mukien seassa tätä nykyään majailla myös nokkamuki. Muitakin muutoksia tuvassa oli tapahtunut joista selkeästi kävi ilmi jotta tuvassa vieraili säännöllisesti myös pieni ihminen.

    ”Aaaaas!” päättäväinen komennus kajahti ilmoille ennen kuin keittiön lattia tuntui jalkojen alla. Hrti vain kun taspaino sen salli, pienet askeleet lähtivät kiidättämään pian 90cm pituista tyttöä kohti olohuonetta. Matka kuitenkin pysähtyi ovelle, samalla kun harmaat silmät tutkivat sohvalla istujia. Kuitenkaan katse ei tavoittanut kunpaakaan niistä joita tyttö etsi. Kuullessaan ulko-oven käyvän pienet jalat käänsivät kulkusuunnan kohti ovea ja pienet kasvot kerkesivät jo kirkastua. Matkanteko kuitenkin tyssäsi, tytön todetessa tulijan ihan oudoksi tyypiksi.

    ”Ua?” kysymys lausuttiin ilmoille kirkkaalla äänellä.
    ”Mä olen Iiro. Kukas sä olet?” mies tervehti lasta.
    ”Oei. Eeii”.
    ”Elli?”
    ”Oo”

    Katse mittaili tutkivasti uutta tulijaa, ennen kuin ovi kävi uudelleen ja vihdoin ja viimein tuttu ääni kuului.
    ”Iiieee!” Melkein kirkaisunomaisesti huudettiin ennen kuin puoliksi juokseva askel kuljetti tytön kummisetiensä jalkoihin.
    ”Mitä sinä Elli huurat täälä? Ei saa huutaa” äitinsä saapui keittiön ovelle toruen samalla jälkikasvuaan.
    ”Ai oliko siälä kummisetä?” Nyökkäys sai toimia naisen osalta tervehdyksenä toiselle, ennen kuin huomionsa tyttärensä puoleen.
    ”Tulisiksä Elli viälä juamaan vähä?”
    ”Eeeeei. Ie” taapero totesi päättäväisesti samalla kun istahti eteisen lattialle.
    ”Kehtaaksä Nikke ottaa likan sylii tullessas? Minoon purkanu muuttolootia nii palio notta mullo lihakset iha jumis ja ku Elli on tualla päällä nii se o torennäköösesti iha kauhia jos minä eres yritän nostaa.”
    ”Mä huolehdin”.

    Kauaa ei Elli kerennyt lattialla istua kun kummisetänsä kyykistyi eteensä.
    ”Tehäänkö lentokone?”
    ”OO!” pienet kädet ojentuivat kohti miestä, ennen kuin toinen nosti taaperon ilmaan ja parivaljakko teki matkansa keittiöön. Niklaksen yrittäessä istuttaa kummityttönsä syöttötuoliin lausuttiin päättäväinen käsky sylistä. Toiveensa toteutuessa tyttö suostui rauhoittumaan ja jopa juomaan vähän nokkamukiinsa jääneestä maidosta ennen kuin uni viimein voitti pienen kiukuttelijan ja tyttö nukahti kummisetänsä syliin.

    • #10220 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      Voi vitsit miten söpö Elli taas! Ja on se kyllä reipaskin. Mä ainakin olisin varmaan tuon ikäisenä ujostellut vierasta aikuista miestä, mutta niin vaan Elli menee esittäytymään Iirolle ihan itse. Niin tomerana siellä vaan mittaillaan katseella uusinta tulokasta! Ja kiva kun Elli on kummiensakin kanssa noin läheisissä väleissä. Ihana! <3

    • #10239 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Elli on kyllä ihana hahmo ja tyyppi! Aijje! Niklas on nyt selvästi ihan tosi rakas. Niinhän ne lapset tekee, että ne valitsee itselleen jonkin idolin, jota ne palvoo. Jos niillä on tarpeeksi vanha isompi sisarus, se on sitten yleensä se, mutta jos ei ole, niin kyllä se idoli jostain löytyy. 😀

  • #10224 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Kun Aave elämänsä rakkauden kohtasi
    Iiron kanssa juttu luisti heti ihan eri tavalla kuin Ilonan. Ilonalle piti keksiä kysymyksiä, joihin tämä kyllä sitten vastaili ja siitä saattoi saada keskusteluakin aikaiseksi, mutta Iirosta ei tarvinnut edes aluksi nyhtää vastauksia. Tietysti meillä oli yhteisiä puheenaiheitakin kyllä, Tampere ja TTY vaikka Iiro oli käynyt koulunsa vuosikymmenen minun jälkeen. Vaan mihinkäs se teekkarielämä olisi muuttunut tässä välillä? Ei yhtään mihinkään.

    Ja nyt meillä oli yhteinen naurunaihekin: Aave oli nimittäin muistanut olevansa ori ja liehitteli Maj’ta oikein antaumuksella. Tavallisesti minua olisi nolottanut se, kun oma hevonen karjuu kurkku suorana tamman perään, mutta Iiroa asia vain nauratti. Jännä sinänsä, ettei Aave muiden tammojen perään ollut koskaan huutanut tuolla tavalla eikä tanssahdellut kaula ja häntä kaarella. Kyllä se tammat oli toki noteerannut, varsinkin kevätauringon lämmittäessä, mutta se oli huomattavasti hienovaraisempaa ja kohteliaampaa. Vissiin Maj oli kolahtanut täysillä.

    — En minä tiedä mitä sille pitäisi tehdä, sanoin keittiönpöydän ääressä. — Pitäisköhän ne esitellä kunnolla toisilleen tai jotain. Tai sit yrittää pitää mahdollisimman kaukana toisistaan. Tai odottaa että noi hormonihöyryt tasaantuu ajastaan.
    — Eihän se nyt vielä mitään kauheita orimaisuuksia ole esittänyt?
    — No ei tai mistä mä tiedän kun ei ole aiemmin oria ollut. Mutta on se käsissä pysynyt aina, ettei se silleen mahdoton ole. Sitä mä en ymmärrä kyllä, että miksi just Maj, kun ei se ole tallin muiden tammojen perään koskaan vouhannut.
    — No mutta onhan Maj hemaiseva tamma, Iiro naurahti.
    — On on, mutta pitäisi tuon mun pahkirakastuneen oriin silti osata käyttäytyä…

    • #10229 Vastaus

      Santtu
      Osallistuja

      Eii, emmä kestä :–D Ihanaa, Aaveella on kyllä mainio maku naisissa. Ja mielikuva niistä kahdesta yhdessä, toinen on sellainen kalju ja toinen mammutti. Tästä pitänee piirtää joskus kuva… 😀

    • #10230 Vastaus

      Ilona Eronen
      Katsoja

      :DDD hahaa! Aavehan esittää oikein komeita koululiikkeitä liehitellessään uutta tammaa, vielä kun saisi tuon sen innon suunnattua työntekoon. Pitäisi varmaan raahata Maj seuraneidiksi kisoihin — Aaveelle varma voitto! 😀

      Ihanaa kun Iiro on saanut Sonjasta kaverin, jolla on samoja kiinnostuksenkohteita. Arvelinkin, että näillä voisi ainakin alaan liittyvä juttu luistaa.

      ^^ Kalju ja mammutti. :DDD Kelatkaa nyt Maj talvikarvassa Aaveen rinnalla. Pliis piirtäkää joku joskus toi mielikuva. 😀

    • #10240 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Aave senkin tauno! :DDD Mielikuva noista on kyllä jotain niin hienoa, kun ne ovat niin lipputanko ja perävaunu. Tää ajatus piristi mun iltaa kyllä hirveästi. Hauska juttu!

  • #10262 Vastaus

    Iiro Eronen
    Osallistuja

    Pojat asialla

    Yhtenä päivänä huomasin, että Alexin hevosen — Tetriksen — karsinan ovi vinkui, kun sitä liikutti. Lähemmässä tarkastelussa selvisi nopeasti, että koko ovi roikkui vähän löysästi saranoistaan niin, että se oli kaiken aikaa aavistuksen vinossa.

    Ei mennyt turhan kauaa paikantaa lähin akkuporakone ja käydä toimeen, kun kerran olin jo tavallaan aloittanut selvittämällä natinan syyn. Olin jo asettamassa poranterää ruuvin uraan, kun Oskari ilmestyi jostain tyhjästä viereeni.
    “Mitä… teet?” se kysyi.
    “Aattelin vaan nopee fiksata tän ku tää narisee.”
    “Ei tarvi.”
    “Ei tää oo oikeesti iso homma.”
    Oskari kohautti olkaansa ja lähti jo vähän surkean oloisena tekemään matkaa pois.

    Minusta vähän tuntui, että siitä tuntui, että siltä vietiin kaikki hommat käsistä. Olin kuullut, että Oskarin työnkin oli saanut hiljattain se Noeul, jonka hevonen asui Majn vieressä. Ennen kuin ehdin sen enempää harkita asiaa, huomasin huikkaavani Oskarin perään.
    “Hei oota.”
    Se tietenkin pysähtyi ja kääntyi kysyvänä.
    “Viittisiksä oikeestaan vähän jeesata tässä?”
    Ajattelin sen olevan kivemmin sanottu kuin “okei, voit sä tässä auttaa, jos välttämättä haluat”, tai joku sen tapainen.

    Ja vissiin se oli, koska Oskari oli Tetriksen karsinan ovella nopeammin kuin ehdin sanoa kissaa. Se polvistui maahan ja tarttui molemmin käsin porakoneeseen. Asettelin terän takaisin valmiiksi oikeille urille, ja Oskari huristeli menemään. Siinä jossain vaiheessa puhdetta tulin ajatelleeksi, että Ilonalta voisi tulla taas jonkinlaista sanomista, jos se sattuisi paikalle, mutta ei se onneksi sattunut, niin mitään ongelmaa ei ollut.

    Se oli parin minuutin työ, johon meni Oskarin avulla kymmenen minuuttia, ja kylläpä äijä lähti sen jälkeen vähän reippaammalla ilmeellä jatkamaan päiväänsä. Ajattelin vielä varmuuden vuoksi öljytäkin ne saranat, kun kerran olin asialla, ja siinä samalla tehdessäni matkaa palauttamaan työvälineitä öljysin muutaman muunkin oven saranat, kun kerran oli purkki kädessä.

    Kyllä siinä tuli itsellekin ihan freesi olo, kun pääsi pitkästä aikaa käyttämään käsiään johonkin hyödylliseen.

    • #10268 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi jos herra Hopiavuori tämän näkisi, sehän flippaisi! 😀 Eetu ei näkisi, että ai kiva kun joku on auttanut. Se näkisi, että JAAHA vai on mun talli jo niin rempallaan, että muidenkin pitää sitä korjata!11 Toivottavasti sen kaikkinäkevä silmä oli just kiinni. :DD

      Mun mielestä tää tarina (niin kuin se suihkutarinakin) alleviivaavat sitä, että hei, Iiro on muuten Poika. Sanoit, että kirjoitat ekaa miespuolista hahmoa, ja ehkä tää on sitä roolin etsimistä. Ruuvaaminen, korjaaminen ja rakentaminen nyt on sellaista stereotyyppistä miestoimintaa, jota tohtii esitellä. (Edelleenkin mä käsitän, että kaikki miehet ei ole samanlaisia, tai että mikään toiminta ei kuulu vain miehelle tai vain naiselle, joten ihan rauhassa siellä, kansalaiset.) Iiron rooli on tässä ensivilkaisulla maskuliinisempi kuin mun poikain, joissa siis on ihan tosi feminiinisiä puolia melkein joka tarinassa. Sitten kun katsoo ihan silmällä — Iiron sisäinen maailmahan on paljon feminiinisempi tässä kuin mun poikain yleensä. Jos joku niistä korjaisi jotain, se sitten korjaisi jotain. Ne on paljolti stereotyyppisiä putkiaivoja, paitsi Hello, eikä ne keskity kauhean moneen asiaan kerrallaan. Ei ne huomaisi välttämättä, että Oskarilla on nyt joku, kun niillä olisi vain ruuvit ja saranarasvat mielessä sillä hetkellä. Se Hello huomaisi.

      Tykkään kyllä sekoittelusta, myös maskuliinisen ja feminiinisen. Tässä on sekä ruuveja että hoivaviettiä. Koska Iiron toiminta ja ajatukset eivät ole jotenkin linjassa, tämä tarina ei kuitenkaan tee siitä mitenkään ”enemmän poikaa” mun silmissä kuin se ennen tätäkään oli. Jos miehenä olemisesta järjestettäisiin joku nuorten MM-kisa, niin meidän nuorisosta löisin vieläkin vetoa Eiran voiton puolesta. 🙂

  • #10265 Vastaus

    Iiro Eronen
    Osallistuja

    1. Koti-Ilona
    2. Talvi-Ilona

    Kun saavuin yhtenä päivänä Hopiavuoren tupaan jutellen samalla Noeulin kanssa meidän hevosista, jotka olivat ystävystyneet ryhdyttyää karsinanaapureiksi, Ilona istui kavereineen jo keittiössä.

    Oikeasti ihan kiva, että sillä oli vähän ehkä yllättäenkin löytynyt täältä kaukaa kotoa niin läheisiä kavereita kuin vaikka Oskari ja Alex, ja muutenkin sillä oli hyvä ryhmä ympärillä — oikea tukiverkosto. Olin kuullut jotain juttua, että Oskari oli joskus kesällä hakenut Ilonan Ruotsista asti kotiin, kun se ei ollut itse päässyt. Ihan kiva, mutta kun ei se ollut omaan oikeaan perheeseensä ollut edes yhteydessä koko asiasta, vaan suoraan talliperheeseensä. Jotain erityistähän siinä oli silloin oltava.

    Oskaria se Ilona kyyläsi kyllä välillä erikoisen pitkiä aikoja kerrallaan ja niillä tuntui olevan joku ihan oma kielensä, johon ei ilmeisesti kuulunut välillä lainkaan sanoja. Olinkin toisinaan ohimennen alkanut miettiä, mahtoiko siinä sitten kuitenkin olla jotain, vaikka viimeksi Ilona oli kyllä heilastellut sen tytön kanssa. Siitä ei aina tiedä, eikä minun toisaalta onneksi tarvitsekaan tietää. Oikeastaan ehkä jopa parempi, jos en tiedä. Ei minulla silleen ole mitään mielipidettä sen asioista.

    No mutta ilmankos se oli viihtynyt täällä niin hyvin, ettei ollut paljoa porukoillakaan kuulemma käynyt edes kääntymässä. Vissiin jouluna viimeksi. Nyt se istui kerällä tuvan nurkassa selkä seinää vasten villasukissaan ja viltti harteillaan. Sillä oli tietenkin kahvikuppi tiukasti käsissään. Vähemmästäkin pystyi päättelemään, että se aika vuodesta oli taas alkamassa.

    Tiesin nimittäin aika varmasti, ettei Ilona liikkuisi ilman villasukkia yhtään mihinkään ennen ensi kevättä, ja ettei se ylipäätään liikkuisi lämpimästä nurkastaan juuri muualle kuin töihin, ratsastamaan ja ehkä juoksulenkille. Sinne se kyllä kummasti viitsi aina lähteä, vaikka taivaalta putoilisi ämmiä äkeet selässä. Turha varmaan yrittää enää tässä vaiheessa etsiä mitään logiikkaa siitä, miten ilonat toimivat, mutta sen tiedän, ettei tämä kyseinen yksilö tasan lähtisi mihinkään lumitöihin tai hakkaamaan jäistä paskaa irti maasta, kun pakkaset alkaisivat. Talvella ei ollut montaa paikkaa, mistä etsiä, jos halusi löytää lähimmän ilonan.

    Niin ja jotta ei olisi liian selkeää, niin Ilonahan siis väittää, että syksy ja talvi ovat sen lempivuodenaikoja.

    • #10269 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oih, mä toivon, että mun veljet katsooo mua noin kuin Iiro Ilonaa alussa. Toivottavasti se näkyy, ettei tarvi olla huolissaan enää, ja kaipa se ihmisestä just noin näkyykin, etenkin hätätilanteissa. Se kertoo paljon, että kenelle voi soittaa, kun pelottaa Ruotsissa, ja kenen tietää auttavan, kun tulee joku hätä. Ymmärrän Ilonaa ihan täysillä. Vaikka mullakin on mukavaa kotona-kotona, en malttaisi lähteä himasta sinne, kun mun oma lauma on niin kuin pikku aurinkoja, jotka lämmittää mun kylkiä koko ajan joka puolelta. Tulee kylmä porukoilla!

      Uskottavan velimäisiä ajatuksia Iirolla on myös Ilonan seurustelukuvioista. Onkohan tuossa nyt jotain? Jaa, no voi olla, mutta ei silleen kyl kiinnosta. 😀 Jos olisi joku epäilyttävä puolisokandidaatti, sitten kiinnostaisi pistää se ruotuun. Samalla mut yllätti, että Iiro ensinnäkin tietää Ilonan eksästä ja toisekseen ei pidä sitä mitenkään ihmeellisenä asiana. Mä oon itse toki maalta ja Iiroa hieman vanhempi, mutta ei tuo asia olisi meidän sisarusparvessa mennyt tuolla lailla läpi, eikä varmaan menisi vieläkään. Kakaroina meille homo oli ihan perus haukkumasana, ja niin näyttää olevan vielä nykyajankin pojilla kouluissa, joissa olen ollut töissä. Ja sitten jos joku sanoo, että homo tarkoittaa muuten tätä ja tätä, että olkaapa nyt rauhassa, niin reaktio on aina HYI SAATANA ONNEKS KUKAA MEISTÄ EI OO HOMO. Tyttöt ei niin inhoa, tai sitten ne peittää sen paremmin. Tietenkin on hyväksyviä kuplia, jossa monet monet aikuisetkin elää (ja jollaisiin mäkin olen joskus hakeutunut), mutta valtaosa varsinkin miehistä olisi että hyi saatana, ellei kyse ole lesbopornosta.

      Meni sivuraiteille niin, että hurahti. Kootusti siis tällä hetkellä Iiro on mun mielestä uskottava ja viihdyttävä veljen roolissa. Sen osaat. Ehkä tää on just se, jota et mieti liikaa ja otat rennosti. Ihan sama, onko ne siskoja vai veljiä vai muita sisaruksia, niin kakrujen dynamiikassa on jotain samaa. Tätä ei tarvitse harjoitella kehittymismielessä, vaan tämä on sun vahvuus Iiron kanssa. Tällä hetkellä sun ja Iiron heikkous sen sijaan on Iiro kaverina. Mun aivot hyväksyy, että se osaa olla Oskarin kanssa luonnostaan. Oskari on Ilonalle tärkeä, joten koska Iiro välittää Ilonasta, hän on automaattisesti suopea Oskarillekin. Lisäksi niin kuin hahmotkin sanoi, Chaille ei tarvi kuin palloa näyttää ja se on myyty. Muiden kanssa mun ajatukset huutaa vastaan tutustumisvaiheen puuttumista. Muilla ei ole ollut valtaa sanoa, tykkääkö ne Iirosta vai ei. Takuuvarmaa on vain se, että kaikki ei tykkää, koska Hopiavuoren hevostalli mallaa oikeaa elämää, eikä virtuaalitalleille tyypillistä ihanaa kaikki-on-kavereita -utopiaa. 😀 Uskon, että Iirokin kasvaa kaverina ja ylipäätään hahmona ihan itsestään, jos joutuu myös ikäviin sosiaalisiin tilanteisiin ja pääsee esimerkiksi riitelemään.

  • #10284 Vastaus

    Noeul
    Osallistuja

    Equador

    Oskari ratsasti Sintillä vaihteeksi itse. Olavi oli tullut taas Hopiavuoreen asti katsomaan, ja huomautteli yhtenään, miten Sintti oli käyrä vuoroin vasemmalle ja vuoroin oikealle. Tuntui pahalta katsoa sitä. Oskari yritti niin, että hiki valui hänen niskassaan ja kaulallaan, mutta Olavi ei tuntunut ottavan ollenkaan huomioon, ettei Oskari hallinnut liikkeitään niin kuin terve ihminen. Toisaalta mikä minä olen Olavin toimintaa kyseenalaistamaan. Sitä paitsi Oskarikin näytti siltä, ettei aikonut ottaa tätä seikkaa huomioon yhtään sen enempää. Mitä enemmän hänen isänsä huomautteli, sitä tiukemmiksi hänen purentalihaksensa muuttuivat. Hänen suunsa oli pelkkä viiva ja katse yhtä terävä ja kova kuin haukalla.

    ”Oli miten oli”, Olavi sanoi, kun oli juuri sanonut Oskarille tällä kertaa suomeksi jotain sellaista, joka sai hänen kulmakarvansa painumaan ankaraan kurttuun. ”Noeul.”
    ”Mitä?” kysyin kiltisti, mutta mietin samalla, kohtelisiko Olavi joskus minuakin yhtä ankarasti.
    ”Katsos tätä. Mitä oot mieltä?”

    Olavi ojensi minulle kännykkänsä. Se oli paljon isompi kuin minun. Näytöllä oli hevosen kuva.

    Line Rosenhill /dA

    En osannut sanoa siitä kuvasta tai hevosesta oikeastaan mitään — tai oikeammin en ymmärtänyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa.

    ”Kaunis?” yritin ympäripyöreästi ja ojensin puhelinta takaisin. Olavi ei kuitenkaan ottanut sitä.
    ”Se on Equador, ja parempi väki huhuilee, että se on myynnissä. Kannattaako ostaa?”
    ”Vaikea sanoa kuvasta…” mutisin.
    ”Kerro mitä sä näet.”

    Se oli kai jonkinlainen testi. Olavi avasi puhelimen näytön uudelleen, koska se oli ehtinyt jo mustaksi. Katsoin kuvaa oikein tarkasti. Zoomailin. Pitikö nyt sanoa itsestäänselvyyksiä, vai olisiko minun pitänyt nähdä jotain muuta kuvassa?

    ”Ruuna? Varmaan — aika nuori, kun sen kimoutuminen on hassussa vaiheessa. Näyttää kouluratsulta.”
    ”Mm, hyvä”, Olavi mumisi. ”Oskari! Keskity nyt vaan saamaan se ravaamaan suorassa se lävistäjä! Niin se on sellainen ori, että kouluratsastusihmiset Suomessa uskoo siihen vankasti, ja mä olen päättänyt saada sen.”
    ”Se on varmaan aika kallis”, tuumin.
    ”Siinä se hauskuus piileekin, kun ei ole. Kun huhuilua kuuntelee, hinta on puolet siitä, mitä tollasesta pitäis pyytää. Arvaapa miksi.”
    ”No?”
    ”Se on vihainen. Mutta katsopa sitä kuvaa.”

    Olavi avasi näytön taas ja pyyhkäisi pari kuvaa eteenpäin. Se oli ratsastuskuva. Siinä tämä Equador ravasi kauniisti ja suorana kuin mikä — silmät sirrillään, suupielet kireinä ja korvat lerpallaan.

    ”Siihen sattuu”, totesin.
    ”Niin taitaa olla. Tää on nyt näitä klassisia tapauksia, joissa orille lisätään rautaa suuhun, kun se ei pysy käsissä, ja kappas kummaa kun se alkaa juosta pakoon sitä kipua suussakin. Ja katso tota turpahihnaa. Sano mun sanoneen, niin tällä on koko pää tosi kipeä, enkä ihmettelisi vaikka olis selkäkin, kun se on yrittänyt vähentää painetta niin kauan.”
    ”Ja siks se on vihanen?”
    ”Mä en usko vihaisiin hevosiin”, Olavi totesi. ”Oskari! Mä näen tänne asti että sä oot löysä vasemmalta, ettet joutuisi tekeen töitä oikealta!”
    ”Eikös Oskarin edellinen hevonen ollu–”
    ”Sairas”, Olavi keskeytti. ”Aivokasvain. Jos Ukko olis ollut terve hevonen, tuskin se olis tehnyt kenellekään mitään.”

    Mietin, miksi Olavi näytti minulle tätä hevosta. Olavi kuitenkin kääntyi vain takaisin kentän, Oskarin ja Sintin puoleen ja nojasi käsivarsiaan rennosti aitaan. Hän tuijotti Sintin menoa silmät sirrillään. Oskari oli painanut leukansa alas ja työntänyt niskansa ylös niin kuin se Equador siinä ratsastuskuvassa.

    ”Nyt menee hyvin, kun sä et laiskottele siellä”, Olavi kehui poikaansa. ”Ota vaan käyntiin. Onnistumiseen on hyvä lopettaa.”

    Hetken aikaa Olavi huuteli Oskarille vielä jotain suomeksi. Ratsastajan hartiat rentoutuivat hieman ja ilme pehmeni. Ehkä Olavi kehuikin välillä. Hän kuitenkin lopetti suomeksi juttelunsa lyhyeen ja katsoi taas minua kulmat kysyvästi koholla.

    ”Lähdetkö katsoman sitä hevosta mun kanssa?” Olavi kysyi.
    ”Mitä?”
    ”Sitä Equadoria. Mennäänkö katsomaan?”
    ”Miksi mä? Eikö Oskari..?”
    ”Oskarista ei oo just nyt hyötyä siinä hommassa. Sen hevosen emäntä vie sen Åland Weekendiin. Voitaisiin samalla katsoa se.”
    ”Se olis mielenkiintoista — mutta mitä hyötyä mustakaan siinä on?”
    ”Se tarvii ratsastajan. Mä en ehdi enää tämän elämän aikana viedä uutta hevosta huipulle. Sä puolestas tarvit hommia siinä vaiheessa, kun Oskari palaa sun työhön, ja mun työtarjous on edelleen voimassa. Mä meen nyt suunnittelemaan ton Ilo… Oskarin kanssa tätä sen ratsastuksen edistystä. Mieti sitä Equadoria.”

    Vai Equador. Tiesin jo meneväni Olavin mukana mihin tahansa hevosprojekteihin vain pääsisinkään. Olisi aika hienoa nähdä niin komea hevonen oikeassa elämässä, ilmielävänä, ja päästä katsomaan, miten hevoskauppoja oikein tehtiin. Menisin, vaikka jälleen kerran veisin Oskarin paikan vain olemalla olemassa.

    • #10285 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Kas niin! Sitä Ukon käytöksen syytä ei muistaakseni koskaan kirjoitettu auki mihinkään. Se vain lopetettiin, vaikka ainakin minä kyllä osoitin sormella yhdestä tekstistä ylimalkaisen maininnan jostain varjostumasta, joka nyt piti olla ihan tasan harmiton. Oli muistaakseni niitä sormella osoittelijoita muitakin. Niin tai näin, tässä se nyt tuli: aivokasvain. Ei toki kauhea yllätys, ylläkirjoitetun huomioiden.

      Sitten toisiin asioihin.
      Minulla on vähän jotakin hampaankolossa isä-Sutta vastaan, ollut aina. Siinä on jotain, jotain… itsevaltaisuutta tai miksi sitä sanoisi. Tässä tekstissä se nyt ei silleensä näy ja toisaalta olen hirveän iloinen Noeulin puolesta, kun Olavi on ottanut sen tuolla tavalla siipiensä suojaan. Tarjoaa ihan työpaikkaakin, kun mistään muualta ei saa (paitsi Hopiavuoresta Oskarin sijaisuuden). Mutta sitten se toinen puoli, mitä Noeulkin tässä alleviivaa: viekö Noeul Oskarin paikan kaikin tavoin? Noeul on vienyt jo hevosen ja työpaikan, jotka kuuluivat Oskarille. Onko niin että kohta Oskarilla ei ole isää lainkaan kun Noeul vie senkin?
      No, ei nyt tietysti mitenkään kirjaimellisesti ja ylidramatisoin nyt sanojani, mutta silti. Olavi tuntuu olevan vähän tällainen mutkat suoriksi vetävä, ehkä voisi sanoa (inho-)realistiksi, joka on sillä tavalla kyllä ihan kylmällä järjellä ajatellen oikeassa, mutta ei välitä missään välissä pysähtyä miettimään, että miltä Oskarista mahtaa tuntua. Tosin mehän emme ole vielä kovin paljon lukeneet Oskarin ajatuksia Noeulista ja sen nurkanvaltaamisesta, en ainakaan muista.

      Mutta ori on komea ja kuulostaa mielenkiintoiselta paketilta. Mahdammeko saada sen Hopiavuoreen? (Olisi muuten TOSI ikävä temppu roikottaa tuollaista herkkupalaa täällä ja sitten todeta, että joo, ei tuu Hopiavuoreen. Ettäs tiedät 😀 )

  • #10286 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Niin paljon, että kaikki maailman tiikerit sulaa ja muuttuu voiksi

    ”Tykkäätsä musta vielä?” Noa kysyi alahuuli niin törröllään, ettei ollut ihan tosissaan. Olin luullut, että hän oli kiristänyt Pondin satulavyön aiemmin, joten olin humpsahtanut kentän pohjalle kun satula oli valahtanut melkein kyljelle asti. Siitä oli kuitenkin lopun ratsastuksen ja Pondin karsinaan hoitamisen verran aikaa jo. Pond oli tyytyväisenä karsinassa takanamme. Ei se niin pienestä hätkähtänyt.

    Vedin hihaa ylös ja katsoin kyynärvarttani ennen kuin vastasin mitään. Se alkoi sinertää jo. Noakin katsoi, joten vedin hupparinhihan nopeasti takaisin alas.

    ”Tykkän mä vielä vähä”, nyökyttelin hymyillen ja nojauduin Pondin karsinan edustan kaltereihin.

    Noan silmät räpsähtivät pari kertaa tiheästi. Hänellä oli silitettävän näköiset kulmakarvat, mutta ei niitä voinut tallissa silittää. Tiedä vaikka joku tulisi juuri silloin.

    ”Kuinka paljo?” Noa kysyi edelleen yhtä teeskennellyn lohduttoman näköisenä.
    ”Mä tykkään susta niin paljo, että kaikki maailman tiikerit sulaa ja muuttu voiksi”, kerroin vakavasti, enkä kääntänyt katsettani hänen silmistään, vaikka Noan katsominen pitkään tuntui aurinkoon katsomiselta.
    ”Hä?” hän naurahti ja ujutti toisen kätensä vyötärölleni niin kuin ei mitään.
    ”Joo. Niin paljo, et jos mä olisin ihan pienen pieni kissa, mä uiskentelisin sun aamuteessä ja maukuisin sulle.”

    Nauru tuhisutti taas Noan nenää ja hytkäytti hänen hartioitaan. Työnsin häntä rinnasta, kun hän yritti tulla lähemmäs, mutta silti hän hieroi nenäänsä otsaani ja antoi pienen suukon suoraan huulille. Onneksi ei ainakaan kuulunut mitään askelien ääniä.

    ”Niinkö paljo?” Noa kysyi hiljaa.
    ”Niin paljo et kaikki maailman tunturipöllöt laulaa siitä öisin lauluja”, sanoin vielä hiljempaa siltä varalta, että satulahuoneessa olisi kuitenkin joku. Yritin olla välittämättä siitä, että pyörrytti.
    ”Et ihan kaikkiko pöllöt?” Noa mutisi huuliani vasten ja unohdin hetkeksi olla huolissani.
    ”Ei kun pelkät tunturipöllöt vaan. Älä innostu.”
    ”Ai pelkät tunturi — no paljo se sit on?”
    ”Niin paljo et mä h– haluan mennä n–”

    Silloin se kaikkein pahin tapahtui. Eli käytävältä kuului ihan todellinen yskähdys. Löin pääni kaltereihin. Noa irvisti huuliani vasten ennen kuin otti askeleen taaksepäin, ja kalterit humisivat matalaa sointuaan. Niiden takana Pond pärski ja kuopi.

    Käytävällä oli Eetu, vaikka en tohtinutkaan katsoa häntä kuin kengänkärkiin.

    ”Tuata nuan”, Eetu yskäisi. Hänen kenkiensä takana olivat Cozminan valkoiset jalat.
    ”Jep”, Noa sanoi niin että p-äänne poksahti.
    ”Täälä käy Noa kakarootaki”, Eetu huomautti niin kuin sanoja olisi vaikea sanoa. Cozminan jalkojen toisella puolella olivat mustat Converset. Niihin puetut jalat kuuluivat Hellolle. Tietenkin.
    ”Nii, keep it in your pants”, Hello komensi painokkaasti.
    ”Juu”, Noa myönteli ja raapi niskaansa.

    Eetulla tuntui olevan kiire päästä Cozminan kanssa karsinaan piiloon, mutta Hello jäi käytävälle. Olisin lyönyt vaikka pääni vetoa, että hän virnisteli, mutta en uskaltanut katsoa.

    ”Me oltiinki tästä justiin…” Noa selitteli ja veti minut hupparinhihasta mukaansa Hellon ohitse. Hellon henkäyksestä päätellen Noa tallasi hänen Converse-varpailleen mennessään, enkä usko, että se oli vahinko.

  • #10288 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Hauta

    ”Mä haluan vielä kahvia”, Nelly sanoi tervehdykseksi, kun tulin tupaan pitämään pientä taukoa. ”Viittisitkö keittää?”
    ”Iliman muuta”, vastasin eteisen puolelta ja riisuin kengät. Kahviahan minäkin olin tullut hakemaan.

    Nellyllä oli Halpa-Hallin mainoslehtinen edessään. Ei hän siitä kai mitään etsinyt, mutta hän tapasi lukea mainoksetkin läpi. Suukotin hänen olkapäätään ennen kuin tartuin kahvipannuun. Vein pannun tiskialtaan päälle ja kaadoin palaneet jämät pois.

    Paitsi että kahvia hulahti viemäriin puoli pannullista. Olin tuijottanut nesteen valumista ja viemäriin vetäytymistä aika kauan ennen kuin olin rekisteröinyt asian. Suurin piirtein tähän aikaan keitin aina kahvia. Koska tähän aikaan ei ollut enää kahvia.

    ”Nelly?” kutsuin.
    ”No?” Nelly kysyi ja nosti hajamielisen katseensa Halpa-Hallinkeltaisesta lehtisestä.
    ”Jottet sinolisi jo keittäny kaffia äsköön?”
    ”Hä? Ei ku en oo. Mä tulin just vasta sieltä Ilveksiltä.”
    ”Jaa…”
    ”Mikä nyt on?”

    Nostin nyt tyhjää kahvipannua ilmaan ennen kuin laskin sen takaisin omalle pienelle levylleen koneeseen.

    ”Tääloli viälä puali pannua. Tai siis äsköön oli mutta mä kaaroon sen vahingos viämärihin.”
    ”No vitsit.”
    ”Minkä tähären tääloli niin palio?”

    Nelly katsoi ohitseni keittiön seinään, jossa ei ollut mitään sen mielenkiintoisempaa katsottavaa. Hän näytti täysin rauhalliselta. Sitten hän kohautti olkiaan, laski taas katseensa mainokseen ja käänsi vaatesivuilta lelusivuille.

    ”En tiiä.”
    ”Ketä täälon ollu tänään eres?”
    ”Hä?”
    ”Mä kaaroon eileenki puali pannua menöhön vahingos ja nyt taas. Eikö väki käy enää juamas?”
    ”Nyt kun sanot, niin…”

    Nelly katsoi ikkunasta ulos. Polle-kuvioinen kahvipurkki kädessäni kävelin hänen selkänsä taakse katsomaan myös. Pihalla oli minun autoni ja Camillan auto. Katseemme kohtasivat lyhyesti ennen kuin Nelly käänsi taas sivua, vaikka ei ollut edes vilkaissut lelusivua vielä.

    ”Ootko huolissas?” Nelly kysyi lehdeltä.
    ”En kai”, sanoin ihan hetken mietittyäni. ”Hello juaa yksin ku siäni ja se on flunssas.”
    ”No ei se kyllä kahvia silleen juo. Se juo mun mehut aina.”
    ”No Kozlovin poijjat on reissun päällä. Ne juaa. Ja Alex on ajos.”
    ”Jep. Hyvä. Älä siis vaivaa päätäs.”

    En ollut vaivannutkaan. Mittasin vain puoli pannullista vettä kokonaisen sijaan ja laitoin puruja ihan naurettavan vähän. Niin. En ollut ollut huolissani. Nyt olin. Talo oli hiljainen. Jopa Mielikki oli kylässä vanhalla Meijerillä Noan mukana. Ei minua talli huolettanut, kyllä sen kanssa selvittäisiin vaikka hevosia lähtisi. Tämä hiljaisuus sen sijaan oli kolkkoa, kun sitä oikein pysähtyi kuuntelemaan. Kukaan ei paiskonut olohuoneessa pelikonsolien ohjaimia. Jääkaapissa oli ihan liikaa ruokaa, jota kukaan ei käynyt syömässä pois. Kukaan ei edes takonut alakerran vessan ovea ja karjunut, että nyt pitäisi päästä ja vähän äkkiä. Kyllä ihmisen tuvassa piti aina olla vähintään viisi elävää olentoa yhdellä kertaa, jotta elämä tuntui elämältä ensinkään. Tämä ei kuulostanut Hopiavuoren tuvalta, vaan haudalta.

  • #10292 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Tapahtuu sopivaan aikaan kun kaikki ovat paikalla

    ”Sinä, sinä ja sinä!” Nelly karjahti ja osoitteli meitä sohvalla istujia etusormellaan. ”Heti tänne! Mä perehdytän teitä vähän siihen et miten ihmiset elää!”

    Niklas nousi heti kiltisti. Eira pyöritteli silmiään ja naksautti kieltään, mutta nousi myös. Marshall ei tehnyt elettäkään: vilkaisi vain ensin Niklasta ja sitten muita ja hörppäsi viikset levollisesti vipattaen kahvikupistaan.

    ”Hello!” Nelly rääkäisi.
    ”Mä luulin et sä osotit Marshallia!” puolustauduin heti.
    ”En ko sua! Marshall osaa tämän jo!”
    ”Miksei noiden sit pidä–?” kysyin osoittaen Eetua, Alexia ja Jannaa samalla kun nousin, mutta Nelly ei jaksanut odottaa kysymyksen loppuun asti.
    ”Nekin osaa asua ihmisasunnossa! Te ette! Äkkiä keittiöön!”

    Keittiö näytti muuten ihan normaalilta, mutta Nelly huokui myrkkyä ja pahuutta keskellä sen räsymattoa. Hyvin hiljaisella äänellä hän ohjasi meidät riviin kasvot kohti tiskipöytää. Sitten hän poimi Saarioisten punaisen mikropitsapakkauksen etusormensa ja peukalonsa väliin ja nosti sen ilmaan.

    ”Seuratkaa tätä!” hän käski taas kovaan ääneen. ”Kun otamme pitsan, emme jätä näitä saatanan kuoria pitkin poikin!”
    ”Se on Hellon pitsankuori”, Niklas sanoi.
    ”Ihan sama! Siinä on ollu sunki roskia joka välissä! Niin — tässä kaapin ovessa on tällainen mekanismi!”

    Nelly tarttui hyvin harkitusti sormillaan roskakaapin oven vetimeen ja avasi oven hitaasti. Sitten hän sulki sen, avasi taas, sulki ja avasi.

    ”Tämä aukeaa tällä tavalla! Ja erityisesti Niklas huomioi, että tämä sulkeutuu myös samalla tavalla! Ja kun tämä on auki –”, Nelly opasti vihaisena, ”– täältä paljastuu tällainen sininen sankoa muistuttava laitos! Tietääkö joku, mikä se on? HÄ? Aivan oikein, se on roskis!”

    Eira naksautti taas kieltään, mutta ei tainnut uskaltaa huokaista, kun Nelly mulkaisi niin pahasti.

    ”Kun meillä on käsillämme jätettä, kuten nyt, emme aseta sitä tähän tasolle! Avaamme tämän oven tällä mekanismilla. Sitten asetamme jätteen roskakoriin tällä tavoin! JA SULJEMME OVEN SEN JÄLKEEN!”

    Nelly paiskasi roskakaapin oven kiinni niin että paukahti ja marssi sitten tiehensä.

    ”Saaks ny poistuu?” huikkasin vielä varmuuden vuoksi perään.
    ”Ei!” Nelly ärähti olohuoneen puolelta. ”Te siivootte ne roskat siitä ensin ja viette samalla roskapussit pihalle roskikseen asti!”

  • #10304 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Koska onhan tähän nyt pakko vastata jotakin.

    Pieni, karvainen ja kutiava
    Teknisesti ottaen minulla olisi ollut vähän kiire, kun olin luvannut tulla tallilta suhteellisen aikaisin kotiin. Mutta kun näin Santun nojaavan hartiat lysyssä pihaton aitaan ja Fifiä ei näkynyt missään, tajusin että tänään oli se päivä. Kaikki kiireet loppuivat siihen.

    Santulla oli ollut ongelmia Fifin kanssa niin kauan eikä niistä voinut syyttää sitä, etteikö Santtu olisi yrittänyt parastaan ihottuman hoidossa. Kuinka moni muu teini pesisi hevostaan päivittäin, klippaisi, rasvaisi, taluttaisi öisin, loimittaisi, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kaikki kesät, pitkälle syksyyn? Niinpä. Hevosen omistaminen ei ollut heikkohermoisten hommaa, se tiedettiin, mutta tällainen terveysongelma teki siitä hiuksianostattavaa painajaista. Ja mitäpä siitä, mutta kun se hevonen silti kärsi.

    No, nyt Fifi oli sitten lähtenyt ja kuulemma sellaiseen paikkaan, jossa on vähemmän ötököitä ja parempi hoito. Mietin kyllä itsekseni, että millä tavalla muka voi vielä olla parempi hoito kuin mitä Santtu on tarjonnut, mutta en käynyt riitelemään asiasta. Toivotin mielessäni Fifille hyvää onnea tulevaisuuteen, toivottavasti se ihottuma todella helpottaisi. Ja kohta tulisi Santun uusi hevonen. Tihku ei ollut ihan sellainen, jonka olisin itse valinnut, mutta mukava, järkevä tamma joka tapauksessa ja minusta he olivat Santun kanssa aika mukiinmenevä pari. Saatoin vain toivoa sitäkin, ettei tamman mahahaavasta kehittyisi pahaa ongelmaa. Santtu oli varovasti puhunut siitä, että ehkä hän voisi jossain vaiheessa lähteä Tihkun kanssa kokeilemaan kilpailemista, muttei toki vielä. Piti ensin tutustua tammaan ja antaa senkin tottua uuteen kotiinsa.

    Mutta nyt ei selkeästikään ollut iloisten kisasuunnitelmien aika, sen näki Santun ryhdistä jo kauas. Ja ymmärsihän sen. Olkoonkin että Fifi oli pieni, karvainen ja kutiava, oli se ollut Santun oma monta vuotta. Ei siinä lohduttanut ajatella uutta hevosta, kun ei se ollut sama asia.

    Kävelin aidan viereen ja Flida käänsi päätään minun suuntaani niin että Santtukin huomasi minut.
    — Fifikö on nyt haettu tänään? kysyin vaikka tiesin.

    Santtu nyökkäsi vain ja jatkoi Flidan rapsuttelua.
    — Onhan se surullista. Fifi oli niin suloinen.

    Santtu tyytyi taas vain nyökkäämään enkä minä oikeastaan mitään vastausta odottanutkaan, kunhan puhuin lämpimikseni. Vähän ajan kuluttua Santtu sai kuitenkin suunsa auki:
    — Mun tulee ikävä Fifiä, vaikka Tihku onkin tulossa.
    — No varmasti tulee, ehtihän se sulla monta vuotta olla. Paljon oudompaa olisi, jos ei tulisi.
    — Niin. Niin kai.

    • #10332 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi poijjat kun sattuu. Kirjoittamalla Sonjan sympatiaa saat Santun murheen hyvin esiin. Efekti on sama kuin jos itse tosi murheellisena pystyy näyttämään pokerinaamaa, mutta heti kun joku kysyy, että voitsä hyvin, niin sitä alkaa rääkyä. Tässä myötätunto on tosi luonnollista, vähäeleistä ja kaunista. Joskus on hyvä kertoa enemmän asioita vähemmin merkein.

  • #10306 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Viihdettä

    Milan meni menojaan. Nyökkäsi mennessään, kun astuin autosta ulos. Talutti Biffeä maneesilta suulia kohti. Oli harvinainen aurinkoinen ja lämmin päivä, eikä voinut sanoa varmaksi, kumpi hohti auringossa kirkkaammin: Biffen turkki vai Milanin hiukset.

    Olisin halunnut kävellä perään, mutta meninkin tupaa kohti. Portailla istui Noeul, joten nyökkäsin hänelle niin kuin Milan juuri minulle ja istuin yhtä porrasta alemmas.

    Hetken aikaa kuului vain viimeisten lintujen harvoja säveliä ja laiskan tuulen humahtelu maneesin tauksen vanhoissa kuusissa. Minun nenäni vinkui heikosti, kun hengitin.

    ”Erositteko te?” Noeul kysyi ponnistelematta.
    ”Ei me oltu yhdessä”, sanoin. Biffen pää näkyi suulista.
    ”Tulee parempia.”
    ”Niin vissiin.”

    Tulisihan niitä. Olisi helpompaa lopettaa tämä jo. Parkkipaikalle omin luvin kasvaneesta koivusta varisi keltaisia lehtiä uuden tuulenpuuskan hulmauttaessa sitä.

    ”Yes, you will rise from the ashes”, Noeul sanoi niin hiljaa, että se oli hukkua kuusen humahdukseen. ”But the burning comes first. For this part, darling, you must be brave.”

    Tuhahdin. Kovin hienoa kieltä Noeulin suusta.

    ”Mitä toi nyt on olevinaan?” kysyin, koska en halunnut ajatella loppuun sitä, miten paljon paremmin voisin, jos kärsisin tämän kerralla kunnolla.
    ”Kalen Dionia.”
    ”Hä?”
    ”Kalen Dion.”
    ”Selvä. En mä tienny että sä luet runoja.”
    ”Vain hyviä runoja.”

    Vilkaisin taaksepäin. Noeul näytti levolliselta yläportaalla: kaiveli kynsiään ja huojutteli polviaan hieman puolelta toiselle niihin nojatessaan. En tiennyt hänestä oikeastaan mitään. Paitsi että hän tiesi jonkin ihme Kalen Dionin runon.

    ”Kerro mulle”, kehotin, mutta en keksinytkään, mitä pitäisi kertoa.
    ”Mitä?”
    ”Kuka sä oot?”

    Noeul hymyili ja vastasi hetken katseeseeni ennen kuin jatkoi kynsiensä nyppimistä.

    ”Mä olen mun äidin ja isän ainoa poika. Mä olen meistä serkuksista toisiksi nuorin. Mä olen insinöörilinjan opiskelija, taitoluistelija, Olavi Suden suojatti ja hevosvaras. Tallityöntekijä, kahden kissan isä, hyvä kokki ja joku, joka rakastaa kaikkea kaunista. Kuka sä olet?”

    Annoin selkärankani oieta korkkiruuvilta taas suoraksi. Suulissa Biffen turpa tärisi siihen malliin, että se taisi pärskiä, ja ihmekös se. Tuulenpuuskahan osui suoraan sen naamaan.

    Minä olen Helemias Ilves, yksi Häjyistä ja pelimanni. Viihdettä, enkä kenellekään mitään muuta.

    ”Mä olen herra Ilves sulle!” sanoin ylhäisesti ja nousin. Virnistin Noeulille, joka vain kohotti toista suupieltään samalla kuin nousi tullakseen sisälle kanssani.

  • #10317 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Koirakin on parempi lapsenlikka
    Taas kerran Hopiavuoren keittiönpöydän ääressä puhuttiin kisajuttuja. Joku meni mainitsemaan uuden sarjan, Merri Dressage ja Jumping Tourin, jonka ensimmäinen osakilpailu olisi tulossa koht’siltään. Että onko joku menossa ja mihin luokkaan ja pitäisikö ja keitä muita sinne on jo ilmoittautunut. Bongasin osallistujalistoilta tuttuja nimiä Royal Gardenista enkä ollut pahemmin edes yllättynyt.

    — En mä sinne lähde, sanoin kun joku sitä minulta erikseen kysyi. — Joo, olisihan siellä tuo pyhä Yrjö, mutta mä nyt skippaan kuitenkin. Aave saa olla vähän kevyemmällä noiden edellisten kisojen jälkeen, mutta tuossa myöhemmin syksyllä lähden ehkä Kozloveille parin viikon tehotreeniin. Riippuen, että miltä siellä sitten tuntuu, niin vois miettiä jotain yksittäisiä kisoja vielä loppuvuodeksi, jos löytyy jotakin fiksua. Ja sit joulun ajan pidetään ihan puhdasta lomaa.

    Ja sitten toisaalle:
    — Ei, en mä usko että Anssi ja Salieri olis lähdössä tuonne. Siellä on vähän huonosti luokat, ainakin ne Tour-luokat. Kun ne ei ole vielä pyhää Yrjöä startanneet ja vaativaan B:hen ne ei voi osallistua kun ovat kisanneet A:ta jo. Mutta ei Salieri taida vielä olla ihan sillä tasolla, että se selviäisi tuosta Prix St Georgesta.

    Elli opi oppinut jo kävelemään ja juoksemaankin ja se mennä vipotti pitkin keittiötä ja olohuonetta ja mekasti mennessään. Janna ja Rasmus yrittivät rauhoitella, mutta aika tavalla turhaan. Koirien kanssa Elli osasi olla yllättävän nätisti, ei kiusannut yhtään niitä. Ja toisaalta Hopiavuoren koirat olivat tottuneet Elliin. Axan kanssahan ei ollut ongelmia, sillä se oli ollut Otavassa jo silloin kun Sofia oli ihan pieni eikä Laurikaan suuri ollut. Axa kantoi Ellille lelun toisensa perään ja sai aina ilahtuneen vastaanoton.
    — Tiitta, sanoi Elli kun Axa ojensi sille epämääräisen vaaleanpunaista purulelua.

    — Minen ymmärrä notta mitä varten ihimiset sanoo notta se vauvavuasi olisi jotenkin raskas, huokasi Janna kahvikuppinsa ääressä. — Vauvahan on joulukinkun kokoonen ja pysyy kohtuuhyvin paikoillaan. Saattaa tua nyt valavottaa, jos huanosti sattuu, muttei sen perässä tarvi juasta ja olla pelastamassa aina joka paikasta. Mutta sitten tää taaperovaihe… Janna huokasi taas, muttei toivottomana vaan vähän melkein humoristisesti.
    — Sun tarttee palkata toi Sonjan Axa teille töihin kun metsästyskausi loppuu, sanoi Nelly katsellessaan parivaljakon touhuja. — Toinen tuo leluja ja toinen kiittää ja molemmat on kauheen tyytyväisiä.
    — Se on se kun koirakin on parempi lapsenlikka kuin mä, heitin ja sain aikaiseksi kollektiivisen naurunhyrinän.

    • #10333 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Siis koirat ja kakrut!!!

      Mä suhtaudun kakruihin vähän niin kuin öö joihinkin ilveksiin. Osa on ihan tavallaan söpöjä, mutta ei mua silti kiinnosta silittää niitä tai varsinkaan ottaa himaan asumaan ja sotkemaan. En mä halua pahaa ilveksille enkä kakruille, mutta en mä halua erityisesti hoitaakaan niitä. No ehkä ilveksiä voisi, kun ne on pörröisiäkin… 😀 Silti mun kivisydänkin lämpenee, kun mun koirat pääsee leikkimään kakrujen kanssa. (Heh varmaan sen takia, kun mun koirilla on kivaa, en mä niistä lapsista niin…) Meidän Juuso onkin vähän niin kuin Axa, eikä tarvi edes kuvitella miten se raahaa siskon nuorimmaiselle kaiken omaisuutensa ja palvoo sitä siinä. Viimeksi eilen se palvoi ja halusi imeytyä tämän lapsen kudoksiin ja tulla yhdeksi sen kanssa tai jotain. :DD Samalla kun mä näen Juuson ja Axan samana, mä näen mut ja Sonjan samana. Heh, kukapa nyt ehdottaisi, että me hoidetaan jotain mukulaa ennemmin kuin koira? 😀 Me ollaan vastuuntuntoisia ja fiksuja ja kaikkea, mutta en voi kuvitella kumpaakaan meistä leikkimässä naperon kanssa böö-leikkiä tai barbienukeilla. Mulle on jäänyt Sonjastakin sellainen kuva, että jos sen syliin laittaisi vauvan, niin se olisi hieman hukassa. Mitä sille pitää sanoa? Muut osaa jutella sille. Hyvää päivää, vauva? Mä olen Sonja? Mitä muuta oot tänään tehnyt kun juonut tissiä? :DD Vyörytän nyt Sonjaan kuitenkin ihan mun omia ominaisuuksia. Se on sosiaaliesti ihailtavan taitava. Ehkä se jotenkin tietää, mistä vauvojen kanssa kuuluu keskustella. 😀 Sehän osaa sanoa vitsinkin!

  • #10340 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Työnkuva

    Siinä me olimme, kaksi lukutaidotonta, minä ja Eetu, sen paperin kimpussa. Meitä ympäröi kerrankin ihan tyhjä keittiö, mutta ei koko tupa tyhjä ollut. Hello soitti pianolla sitä Painajainen ennen joulua -stop-motion -elokuvan laulua ja hoilasi sitä innosta kirkuvalle Ellille erilaisilla hassuilla äänillä naapurihuoneessa. Ainakin Janna tai Rasmus oli myös paikalla. Lopulta Eetu kohotti ryppyotsaisen katseensa paperista, jonka olin ojentanut.

    ”En minä käsitä mitä täs sanotahan”, hän totesi.

    Minä käsitin, vaikka en pystynytkään lukemaan niin pitkiä tekstejä. Camilla oli kertonut. Käteni olivat olleet siitä asti ihan kylmät ja tunnottomat. Olin toki aavistellut jotain tällaista joka kerta, kun olin saanut Kelalta postia.

    Eetu kääntyi kannoillaan paperi kourassa. Seurasin häntä ruokailuhuoneeseen, jota ei koskaan käytetty syömiseen. Janna piti kiinni Ellin niskasta, jotta pikkutyttö pysyisi Hellon vieressä pianotuolilla kaatumatta. Hellon lauluun kuului näköjään hassujen lauluäänten lisäksi myös erilainen hassu ilme jokaiselle laulavalle hahmolle. Suoraan sanoen Elli näytti arvostavan niitä paljon enemmän kuin musiikkia.

    ”Hello”, Eetu keskeytti, mutta Hello ei reagoinut. ”Mitä täs lukoo?”
    ”Minä voin vilikaasta”, Janna sanoi kättään paperia kohti ojentaen, kun Hello ei tehnyt elettäkään.

    En ehtinyt estääkään, enkä ole varma, olisinko jaksanut estää, vaikka olisin ehtinytkin. Ihan sama kai se oli. Jannan kulmat menivät samaan tiedonhaulliseen kurttuun kuin Eetun aiemmin. Sitten hänen silmänsä suurenivat ja hän pyöräytti niitä lukiessaan. Suusta pääsi eiramainen kielen naksahdus kitalakea vasten ja sitten huokaus.

    ”Joo ei tämoo tottakaa”, Janna mutisi.
    Niinpä.
    ”Mitä sinä ny on?” Eetu kysyi taas.
    ”Kelan lääkärien mukahan sinoot Oskari työkykyynen ja sun etuuret loppuu ny”, Janna sanoi minulle ja kylmiä käsiäni pisteli taas, vaikka paperin viesti oli jo minulle tuttu. ”Siinä lukoo käytännös jotta mee töihin, äläkä uraja, kun sinoot kerran aiva terve.”
    ”Mitä!” Hello sihahti, lopetti soittamisen kesken kaiken ja nappasi paperin Jannalta. ”Eipähän. Eiku… Kyllä! Voi ny Jeesus mä sanon!”

    Olisi pitänyt ottaa joku mukaan. Camilla tai Ilona. Edes Alex. Eetu katsoi minua, mutta ei arvioiden niin kuin työnantaja, joka mietti, mihin pystyin. Ei edes pohtien niin kuin työnantaja, joka mietti, miten sanoa, ettei hänen yrityksensä ollut mikään suojatyöpaikka. Olin tullut eroamaan virallisesti työpaikastani, koska tähän työhön en todellakaan tällä hetkellä pystynyt, mutta Eetu katsoi minua niin kuin meidän isä silloin kun avasin silmiäni ensimmäisiä kertoja sairaalalla onnettomuuden jälkeen. Siinä oli mukana huolta ja jotain perheenjäseneen kohdistuvaa lämpöä.

    ”Ei siinä sitte auta”, Eetu sanoi lopulta.
    Niinpä. Olisin vain halunnut itse sanoa, että lopetan, ettet joutuisi antamaan potkuja.
    ”Meirän pitää kattella Noeul jotta mä voin sanoa, jotta sä tuut nyt takaasin.”
    Niinpä. Niinp — eiku ei!
    ”Mä olin kyllä ajatellu että saamma orottaa sua vielä kauan aikaa, kun et sinä oikiasti siinä kunnos oo, mutta keksitähän jotaki sellaasia hommia jokka sopii sulle. Kattotahan sitte sitä mukaa lisää kaikkia kun paranet. Minä luulen, kuule, jotta jos sullen sopii, niin laajennetahan vähän sun tyänkuvaa niin voisit mennä maalaten nua ikkunanpiälet täältä tuvan sisältä. Ne pitää pakkaasella maalata vasta. Mutta aivan ensi mennähän ny kahaville. Ja sulatetahan pullia. Pitäähän sitä ny juhulia, jotta…”

    Eetu puhui enemmän kuin varmaan ikinä minun aikanani. Tiesin, että kyllä hänellä järki juoksi. Hän tiesi, ettei minusta olisi hyötyä, ja ettei tämä ollut mikään juhlapäivä. Kai hän tarvitsi yksinäisyyttä hetken aikaa, kun lähti hakemaan pullia pakkasesta. En viitsinyt seurata. Jäin mielummin Jannan ja Hellon tuijotettavaksi. Onneksi Elli kuitenkin pelasti minut kirkaisemalla, hakkaamalla pianon koskettimia ja sitten Helloakin saaden näin Hellon jatkamaan soittamista. Janna kurkotti vapaalla kädellään puristamaan minua ranteesta ja hymyili myötätuntoisesti. En väistänyt, vaikka en pitänyt siitä, että minuun koskettiin.

  • #10368 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Uusi auto ja muita teknisiä haasteita
    Kaikkien tallinpihalla liikkuvien päät kääntyivät katsomaan, kun käännyin vanhalta päätieltä Hopiavuorta kohti. Tuijotus jatkui siihen asti kunnes nousin autosta ja ihmiset tunnistivat minut. Sen siitä saa kun on liikkeellä vieraalla autolla! Mietin kurillani, että pitäisiköhän tallilta palatessa käydä vielä Runoista hakemassa pizzat perjantain kunniaksi. Iltapäivällä siellä olivat suunnilleen kaikki, joten kaikki paikkakunnalla näkisivät vieraan auton ja saisivat vähän juoruilun aihetta, että Tähristön flikka on vaihtanut autoa, mutta miten se nyt muutaman vuoden vanhan Volkkarin on hommannut.

    Muutama tallilainen ehti jo kysäistä, että olenko uuden auton ostanut ja miksi, mutta sanoin vain etten ole, laina-autolla liikkeellä. Vasta ratsastettuani Aaveen, hoidettuani sen kuntoon ja istuttuani Hopiavuoren tuvan pöytään sain selvitettyä asian niin kuin se oli.
    ”Juu, Mersu meni huoltoon, tekevät siihen jotakin takuuhuoltoa. En mä tarkemmin tiedä, tuli vaan kutsu. Joku softapäivitys sähkölinjaan vissiin. Tuo Volkkari on sen Kimmon, se on taas täällä käymässä, mutta kun se tekee töitä, niin sain lainata sen autoa sitten tänne tallireissulle.”
    ”Eikös se Kimmo ollut täällä just taannoin käymässä? Kun se kävi kuvaamassakin sua ja Aavetta?” Nelly mietti ääneen.
    ”Juu olihan se, mutta tulipahan nyt taas uudestaan. Se sanoi että on kiva käydä täällä, kun on tilaa ja maaseutua ja kaikkea. Ja mustakin on kiva, että on välillä seuraakin kotona, muutakin kuin Axa. Äläkä Nelly yhtään katsele tuommoisella ilmeellä, se on ihan oikeasti vaan kaveri.”
    ”Olivatko ne sen Kimmon ottamia kuvia, mitä jaoit Whatsappissa?” Marsh kysyi ja olin kiitollinen siitä, että sain käännettyä keskustelun ja kenties Nellynkin ajatukset pois mistään suhde-epäilyistä. ”Olivat nimittäin oikein hienoja kuvia.”
    ”Juu, sen kuvia olivat. En tiedä pitäisikö taas kuvata, kun nyt on enempi lunta ja välillä saattaa aurinkokin paistaa. Kimmo kyllä otti kalustonsa taas mukaan.”

    Ihmisiä tuli ja meni tupaan ja pois siinä tahdissa, että ulko-oven tilalle kannattaisi kohta varmaan vaihtaa pyöröovi. Eikä täysimittaisesta narikastakaan olisi varmaan haittaa, sillä näin talven tullen eteisessä olevien vaatteiden ja kenkien määrä, paksuus ja koko kasvoivat eksponentiaalisesti kesään verrattuna, vaikkei ihmisiä ollutkaan varsinaisesti yhtään sen enempää kuin kesälläkään. Ja koska pukeutumiseen meni kaikilla enemmän aikaa, eteisessä oli jatkuva ruuhka ja ryysis.

    ”Kahvia”, murahti Alex, joka oli seuraava tuvanovesta sisäänpäässyt kaksijalkainen. ”Eiks täällä ole edes kahvia?”
    ”Se loppui, keitä uutta.” totesi Nelly hörppiessään viimeisiä tilkkoja omasta kupistaan.
    ”No voi nyt…”, Alexin manaus hukkui hiljaiseen mutinaan, mutta kohtaloonsa alistuen hän alkoi puuhata kahvinkeittimen kanssa.

    ”Ei kellään satu olemaan hevosannosta rauhoittavia?” Alex kysyi teatraalisesti istuessaan pöytään.
    ”Mihkä sä niitä tarvitset? Sä näytät siltä että tarvit enemmän kahvia kuin pameja…”
    ”Tetrikselle.”
    ”No mitä se nyt?”
    ”En minä tiedä. Hyppii kuin oikosulussa oleva vibraattori.”
    ”Älä puhu tuammosia, täälön lapsia”, varoitti Eetu, vaikkei Elli ollutkaan paikalla ja nuorimmat olivat Eira ja Santtu.
    ”No korkea aika niittenkin oppia mikä on oikosulussa oleva vibraattori.”

    Eetu tyytyi vain kurtistelemaan kulmiaan.

    • #10441 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä muistan kun toivoin, että Sonja olisi ajanut jollain ihan pommilla tässä. 😀 No se ei olisi ollut ehkä ihan Sonjaa se: hänen piirissään autot ovat ihan OK muillakin.

      Mä kiinnityin tässä siihen, miten Sonjan oletukset ulkomaailmasta saattavat kuvata ihan yhtä hyvin oikeaa ulkomaailmaa kuin Sonjan päänsisäistäkin maailmaa. Se olettaa, että päätä kääntyilee, ja että Runoin-keikan jälkeen juoruiltaisiin. Olisi ihan uskottavaa, että Otsonmäen kaltaisessa paikassa juoruiltaisiinkin. Toisaalta olisi ihan yhtä uskottavaa, että Sonja kokee olevansa enemmän katseen alla kuin oikeasti onkaan. Toki tutut kysyvät uudesta autosta, mutta kiinnostaisiko Runoin teinejä, työukkoja ja eläkeläisiä? Voisi kiinnostaa — ja voi olla, että tässä kerrotaan Sonjan päästä eikä Otsonmäen tilasta. En osaa päättää. 😀

      Pääteoriaa tukee se, miten elävää tuvassa on. Muut jatkavat hommiaan, kun autohomma on käsitelty. Ei vaikuta siltä, että kukaan miettisi sitä. Toisaalta, vaikka miettisivätkin, eivät ne jauhaisi… Kimmoa joku Nelly sen sijaan aivan var-mas-ti sovittelee jo yhteen Sonjan kanssa, mutta eipä hän ole sellainen jankkaajatyyppi. Ainakin se kertoo Sonjan päästä, että häneltä mahdolliset autojuorut saavat enemmän huomiota kuin potentiaaliset Kimmojuorut. 😀

      OK, oikeasti tässä tarinassa pitäisi kiinnittyä yhtä lailla loppupuolen tunnelmakuvaukseen kuin alkupuolen autoon. Mä edelleen rakastan nimittäin Hopiavuoren tupaa. Tässä tarinassa siellä liikkuu niin sujuvasti käytännössä kaikki, keitä meillä on, vaikka niitä ei jokaista nimeltä mainitakaan. Mä voin kuvitella sen perheen eteiseksi suunnitellun eteisen ahdistavuuden, kun sen käyttöä on paisutettu puolelle valtakunnalle. Samalla se ähinä, riitely ja valitus on musta ihan yhtä kodikasta kuin ne iloisemmatkin hetket, joita tuvan puolella elellään.

  • #10371 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Joulu on lasten juhla

    Minä tunsin Eetun jouluperinteet. Ne oli peritty Ritvalta ja yhdistetty Nellyn omiin. Ne olivat hyvin perinteisiä ja liittyivät aattoon. Kinkku tuli paistaa edellisenä yönä niin, että se oli aattoaamuna valmis. Eetu söi sitä edelleen ensimmäisen kerran lämpöisenä, ja vaikka hän ei sitä myöntänyt saati mainostanut, taatusti hän katsoi yhä samalla Kuumaalinjaa. Sen jälkeen Eetu luki, vaikka se oli yhä työlästä ja varmaan ainoa kerta vuodessa, kun hän edes piteli romaania. Päivän mittaan oli saunaa, jouluruokaa, pitkä käyntimaasto ja illalla hautausmaakierros. Joulupukki ei vieraillut tietenkään enää, koska Hopiavuoressa ei asunut lapsia.

    Tänä vuonna Eetu oli kuitenkin rikkonut perinteensä. Tallin väki oli lähdössä joulunviettoon aatonaaton iltana ja aattoaamuna, joten kinkku oli paistettu päivän verran etukäteen. Sitä nökötti ruokasalin pöydällä, jossa ei yleensä syöty, ja sitä ympäröivät muut jouluruuat, joita Eetu tapasi syödä. Uusia lisäyksiä Eetun lapsuudesta olivat rosolli ja vihreä salaatti, koska ne kuuluivat Nellyn jouluun, vaikka Eetu ei niitä syönytkään. Pieniä tonttuja ja kynttilöitäkään pöydällä ei ollut ollut ennen Nellyä.

    Pöydän ympärillä istuivat kaikki, vaikka oikeasti kaikki eivät olisi siihen mahtuneetkaan. Keittiöstä oli haettu lisää tuoleja. Minä ja Oskari istuimme pianon penkillä. Kyllä siihen mahtui, kun ei kauheasti levitellyt kyynärpäitään. Noeul tosin löi peräti kahdesti vahingossa Minjaa, kun osoitti ensin rosollia ja sitten jotain sienisalaateista ja kysyi, että mitä tuo on. Minja ei tietenkään pahastunut.

    Elli oli istutettu pöydän päähän. Hän sai koko päädyn itselleen. Se johtui siitä, että hän istui syöttötuolissa, joka oli ruuvattu kiinni pöytälevyyn, sekä siitä, että hän söi yhä aika leveästi ja sottaisesti pienet tassut viuhuen ja kinkunrasvaa valuen. Hänellä oli edessään satukirja, jonka kuvia hänen vierellään istuvat Janna ja Inari hänelle vuorotellen osoittivat. Tontut olivat tuoneet sen vahingossa meille yöllä ja Elli oli saanut avata sen heti, vaikka ei ollutkaan vielä aatto. Sen mukana oli tullut balalaikka, koska mistään ei ollut saanut mitään kivaa puhallinsoitinta. Olihan kirjan ensimmäinen satu Hamlinin pillipiiparista.

    Oskari söi hiljaa mutta itse veitsi oikeassa kädessä ja haarukka vasemmassa, eikä näyttänyt edes kamppailevan. Olin ollut hakemassa häntä Hopavuoreen samaan aikaan kun hänen isänsä oli ollut hakemassa häntä kotiin. Oskari oli halunnut ensin Hopiavuoreen, mutta puhuminen oli ollut vaikeaa. Olin odottanut raivaria: vähän niin kuin pikkulapset turhautuvat, kun eivät saa sanottua asiaansa. Oskari oli saanut sanottua. Olin luvannut tuoda hänet Tervajoelle jälkeenpäin ja nostanut kissan hänen syliinsä autoon.

    Nyt se kissa istui koirien kanssa siistissä rivissä, Mielikin ja Lentävän Lalleron välissä, ja kerjäsi pöydästä niin kuin koira. Karvaiset lapset olivat huomanneet, että paras paikka kerjäämiselle oli Eetun vierellä. Jos taas oli valmis näkemään vaivaa ja syöksymään putoilevien murujen, klönttien ja kimpaleiden perään, Ellin edusta oli paras. Lallero ei kuitenkaan mahtunut pöydän alle, joten se ei ollut sille vaihtoehto.

    Sonjalta ja Alexilta ei ruokaa putoillut nälkäisiin koiran- tai kissansuihin. Alex sihahti kerjäläiset heti tiehensä niin kuin olisi kinkkuaan vartioiva kissaemo itsekin, mutta Sonja ohjasi ne pois hienovaraisemmin sormiaan napsauttamalla ja osoittamalla. He olivat tehneet hyvin ottaessaan istumapaikat vieretysten, niin kummankin selusta oli suojeltuna. Sitä paitsi Alex toimi loistavasti kiinnostuneena yleisönä ja kommentaattorina, kun he pohtivat yhdessä sitä, miten paljon Aave oli kehittynyt siitäkin, kun Kimmo oli ollut sitä alkutalvesta kuvaamassa. Nellyn selvästi kuunteli kauempaa, mutta ei puuttunut puheeseen, vaan rapsutteli Jerusalemia samalla kun söi toisella kädellä sormin viimeistä kinkunsiivuaan.

    Eetu oli erikseen sanonut kaksi asiaa ennen kuin syömään oli tultu. Toinen oli sanottu kaikille, ja se oli, että kukaan ei saa tuoda piskoakaan glögiä, ettemme taas uisi siinä vielä helmikuussakin. Totaalikieltoa oli toteltu, ja olin nähnyt jääkaapissa valmiiksi ostettua glögiä ihan tarpeeksi. Suurin osa oli sitä halpaa Marlin glögiä, josta melkein kaikki tykkäsivät, mutta oli siellä jotain hienompaakin, koska ainakin Nelly tykkäsi enemmän siitä. Toinen Eetun varoitus oli suunnattu minulle ja Eiralle ihan privaatisti. Me emme saaneet istua samalla puolella pöytää, emme varsinkaan vierekkäin. Toisen potkiminen ja läpsiminen oli kiellettyä, samoin kuin ilmehtiminen, toista herneillä tai muulla syötävällä tai ei-syötävällä heittäminen, toisen jutuille ilkeästi nauraminen sekä oikeastaan kaikki muu. En ollut jaksanut pullikoida vastaan, vaikka olikin ihmeellistä, että juuri meille piti saarnata. Aikuisia tässä kuitenkin oltiin, Eirakin, eikä edes ikinä tapeltu tai huudettu.

    Eira istui nytkin rauhassa Inarin vieressä. Inarista hänet olisi pitänyt erottaa ennemminkin, sillä heti ensimmäisenä kun Inari oli pitkästä aikaa tullut Hopiavuoreen, Eira oli tokaissut, että tämä on muuten läski. Tai no ei ensimmäisenä, mutta aika alussa. Olin jo Eetun kiellosta huolimatta menossa sekaantumaan, koska Inari ei ollut lihava sen paremmin kuin lihonutkaan, mutta Nelly oli mennyt laittamaan Eiran kuriin niin ettei ollut tarvinnut. Sopu oli syntynyt, ja vaikka Inari oli kiskonut huppariaan löyhemmin olemattoman muka-vatsansa päälle, hän oli suostunut juttelemaan Noeulin kanssa, jota Eira oli kiidättänyt heti hänen eteensä ja maukunut, että Noeul oli muka hänen poikaystävänsä nyt. Eetu oli päättänyt istuttaa myös Noeulin ja Eiran eri nurkkiin pöydässä, koska Noeul ei olisi saanut syötyä mitään, jos Eira olisi jatkanut hänen kaulassaan roikkumistaan samalla tavalla pöydässäkin.

    Inari ei ollut ollut hevosten kanssa sitten Uunon, mutta aina kun tilaisuus tuli, hän näytti kysyvän kyllä muiden hevosten kuulumisia ja kuuntelevan hartaasti. Suomenhevoset, varsinkin Lilja, tuntuivat viehättävän Inaria erityisesti, ja ennen ruokaa hän oli viettänytkin pitkän tovin Minjan vierellä sohvalla. Kyllä Inarin pitäisi hevonen saada vielä uudelleen. Päätin yrittää saattaa hänet yhteen Typyn kanssa. Sillä tavalla saisin tavallaan pitää sen, mutta se saisi Inarista ihan ikioman, hevoskohtaisen, omistautuneen emännän. Sen voisi kuitenkin hoitaa sitten joskus: vaikka kun Inari valmistuisi tai opiskelisi vähemmän intensiivisesti.

    Ruuan jälkeen väki valui sohville ja Eetu raahasi sitä glögiä. Oskarin ja Ellin kupit olivat vain puolillaan ja varmasti jäähdytettyjä, koska kumpikaan ei pitänyt kauhean hyvin niistä kiinni. Elli yritti juottaa Jerusalemiakin, joka olisi juonut mielellään, mutta nostin hänet kesken vauhdin syliini. Elliä nauratti, kun kuiskasin, että näin miten Jeppe nuoli omaa pyllyään vähän aikaa sitten ja olisi nyt laittanut saman kielen Ellin kuppiin. Tyttö kaatoi vähän glögiä liivilleni, mutta se johtui kylläkin siitä, että halasin häntä liian lujaa. Mielessäni välähti Milan, kun toivoin, että minullakin olisi joskus tällainen, mutta ajoin hänet tiehensä mielestäni ja olin purevinani Ellin olkapäätä ja vilkaisin Sonjaa, joka ihaili Inarin monimutkaisen näköisiä polvipituisia villasukkia, joissa oli pöllöjen kuvia.

    Koska joulu on lasten juhla, puhe kääntyi lapsiin. Heitä olivat oikeat lapset, niin kuin Elli, mutta siinä myös karvaiset lapset. Meillä oli tai ainakin oli ollut kaikilla jokin lapsi. Ellilläkin mielestään oli, nimittäin Baby Born, jolla ei kuulemma ollut nimeä vielä. Silloin, siellä puheen lomassa, Nelly yhtäkkiä sanoi, että ensi jouluna meidänkin talliperheessämme on yksi lapsi lisää, ja painoi kätensä varsin litteälle vatsalleen. Nostin käden ylös ja huusin kummisetä samaan aikaan kuin Eira huusi kummitäti. Sen päälle hän potkaisi minua sääreen niin että istutin Ellin sylistäni vierelleni ja löin Eiraa tyynyllä naamaan. Eetu tuumasi, että onneksi tämä heidän seuraava vauvansa sentään kasvatetaan käyttäytymään kuin ihminen edes jouluna.

Vastaa aiheeseen: Tallipäiväkirja 2023
Tietosi:




Peruuta