[AamuOsallistuja]

Jännityksen ABC
Torstai 23.09.2021

Minuuttiviisarin liikahtaessa suuntaamaan kohti kahtatoista, pinkaisi ensimmäisen hätäilijän käsi ilmaan. Pulpetit alkoivat kolista ja moni tunki jo kirjoja reppuunsa. Diaesitystä lopettamassa ollut Lindqvist nosti katseensa kohti luokkaa. Toinen kulmista kohosi kysyvästi. Pulpettien kalske hiljeni. Harmaiden silmien katse oli haastava.
”Ja mitäköhän asiaa Jessellä mahtaa olla?”
Jesse, jonka käsi oli hetki sitten singonnut ilmaan, laskikin nyt kätensä alas. Hänen vieressään istuva kaveri nauroi tukahtuneesti maskinsa alla. Kaikki tiesivät kyllä, ettei tunti koskaan loppunut ennen kuin Lindqvist niin sanoi. Luokassa vallitsi hetken jäätävä hiljaisuus, jonka aikana joku perällä istuva poika teroitti ahdistuneena kynäänsä. Sen rapina täytti huoneen. Odotimme yhteistä armahdusta, kuin synneistä vapautumista. Minuuttiviisari jatkoi kulkuaan. Pian Jessen vieressä istuva Henri alkoi suurieleisesti pakkaamaan tavaroitaan. Lindqvist tuijotti tätä alta kulmain, mutta henkäisi sitten:
”Noh, alkakaahan mennä.”
Pulpetit alkoivat jälleen kolista ja äkillinen vapaus sai aikaan innokkaan puheensorinan. Pakkasin pulpetilla lojuvat tavarani nopesti reppuuni ja kiiruhdin väkijoukon mukana ulos luokasta. Ovella loin vaivihkaa vilauksen Heliin, joka oli sammuttamassa diaprojektoria. Hänen katseensa ei enää ollut haastava, enneminkin väsynyt.

Lukion käytävällä havaitsin Ellinooran, joka oli jo hetkeä aikaisemmin päässyt biologian tunniltaan viereisestä luokasta. Hänen räikeänpunaiset hiuksensa erottuivat selkeästi väkijoukosta. Hän kävi parhaillaan intensiiivistä keskustelua abiluokan tytön kanssa, jonka nimen muistelin olevan Jonna. Harpoin heidän luokseen ja tökkäsin Ellinooraa kevyesti selkään.
”Hei, joko mennään?”

**

Kulunuttakin kuluneempi ”How do you do” -amispoppikappale pauhasi vanhan Nissanin bassoista. Ellinooran ajotyyli oli räväkkä, aivan kuten hän itsekin. Kaarteissa hivuttiin ojanpiennarta ja kierrosmittari huusi jatkuvasti hoosiannaa. Pidin vaistomaisesti kiinni turvavyöstäni. Bassonjytke tuntui kulkevan eri rytmissä oman sydämen sykkeeni kanssa.

Ei kulunut kuin hetki ja Otsonmäen kylä oli vaihtunut vanhaksi päätieksi. Asflatti oli auringon haalistama ja siellä täällä oli roudan aiheuttamia lommoja tiessä. Ruskan kirjavat eri värit vilisivät ikkunassa. Kaikki lehtivihreä ei vielä ollut kadonnut.
”Aatteliks sä koko päivän taas olla tallilla?” Ellinoora kysyi korottaen ääntään musiikin pauhun ylitse.
Rykäisin kurkkuani.
”Aikalailla joo.”
Olisin halunnut kertoa siitä, miten en ollut viime viikolla kerennyt juurikaan käymään tallilla. Ja siitä, miten Polinan kanssa oli ilmennyt haasteita kuumumisen kanssa. Siitä, miten tamma oli alkanut hörisemään minulle sitä tarhasta hakiessani. Ja siitä, mitä kaikkea olin suunnitellut jo tulevan talven varalle. En kuitenkaan kehdannut. Ellinooraa eivät oikeastaan hevoset kiinnostaneet. En halunnut tylsistyttää häntä. Vaihdoinkin siis puheenaiheen nopeasti tulevan viikonlopun suunnitelmiin.
”Hei, oliko sun tarkotus mennä sinne Sakelle nyt viikonloppuna? Eikös sillä jotkut bileet ollut?”
”Joo oli! Sähän varmaan lähdet mukaan, eiks niin?”
Bassonjytke alkoi tykyttää kovemmin rinnassa.
”Jooo, kylhän mä varmaan.”
”Ehkä säkin tällä kertaa juot! Olisi jo aikakin”, Ellinoora nauroi ja heitti perään vitsin siitä, miten viime bileissä joku oli oksentanut saunassa suoraan kiukaalle.
Hypistelin turvavyötä.

Hyvästeltyäni Ellinooran ja kiitettyäni tätä kyydistä, lähdin samantien hakemaan Polinaa tarhasta. Matkalla törmäsin Nellyyn, joka oli vastikään palannut tallille. Vaihdoimme tervehdykset ja jatkoin matkaani. Enhän minä häntä oikeastaan tuntenut. Olin kuullut ohimennen jonkun mainitsevan jotakin Nellyn lähdön syistä. Ilmeisesti sillä oli mennyt sukset ristiin Eetun kanssa ja se oli lähtenyt ovet paukkuen mahdollisimman kauas Hopiavuoresta. Mutta miksi – sitä en tiennyt. Joka tapauksessa kaikki vaikuttivat olevan mielissään hänen paluustaan.

Polina oli selvästi ystävystynyt Paahtiksen kanssa, sillä se oli jälleen kerran nuokkumassa tamman kanssa kylki kyljessä. Polina hörisi tuttuun tapaansa, mutta ei olisi mielellään liikauttanut lihastaankaan lähtiäkseen. Paahtis ei myöskään olisi mielellään luopunut vanhemmasta tarhatoveristaan, vaan lähti marssimaan perässämme kohti tarhan porttia. Sain hieman kamppailla saadakseni Polinan portista ilman, että kirjava tamma olisi livahtanut samalla ulos.

Kiinnitettyäni Polinan käytävälle, sai se jälleen jatkaa rauhassa uniaan. Kipaisin hakemassa harjat varustehuoneesta, jonka jälkeen aloitin tamman perusteellisen puunauksen. En viime viikolla ollut kerennyt käydä tallilla niin usein, sillä jo ensimmäiselle jaksolle oli sattunut muutama haasteellisempi lukiokurssi. Niitä työstäessä oli sitten mennyt sen verran aikaa, ettei tallille ollut kerennyt. Nyt kuitenkin viikonloppu oli lähestymässä ja saatoin nauttia vapaasta iltapäivästäni. Oli kuin tamma olisi kuullut ajatukseni. Se vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja asettui lepuuttamaan suosikkijalkaansa – vasenta takastaaan.

Harjattuani tamman läpikotaisin, aloin varustaa sitä. En ollut vielä saanut säästettyä tarpeeksi rahaa kuolaimettomiin suitsiin, joten menimme edelleen kuolaimilla. Rispaantuneen satulan etukaaren sen sijaan olin parhaani mukaan yrittänyt paikata. Kyllähän se vielä vähän onnettomalta näytti, mutta umpeenneulottuna ei ainakaan nahka repsottanut yhtä resuisena. Olin vielä kesällä yrittänyt vihjata isälle satulan ostamisesta, mutta yksi tuima katse oli riittänyt ampumaan sen idean tuhkana taivaalle. Hänen mielestään hevoseen meni muutenkin jo ihan tarpeeksi rahaa, niin ettei toimivia varusteita ollut hänen mukaansa järkevää korvata.

Ulkona kävi viima ja useampi ratsukko oli saanut ideakseen suunnata maneesin suojiin. Talutin tamman perässäni kentän keskelle ja kipusin selkään. Jäin ratsastamaan alkukäyntejä maneesin takaosaan. Polina tuntui vetreytyvän aiemmasta uneliaisuudestaan ja venyttelikin kaulaansa antaumuksella eteen. Katselin vaivihkaa muita ratsukkoja. Inari oli jo lopettelemassa Uunon kanssa. Niklas taas ravasi kahdeksikkoa vaalealla oriilla, Marshallin huudellessa ohjeita maneesin keskeltä. Hakra oli kieltämättä todella näyttävä hevonen. Sellainen, jota ei Otsonmäen tuppukylässä kuvittelisi tapaavan. Huomasin pian kuuntelevani Marshallin ohjeistuksia korva tarkkana. Hän muistutti Niklasta rentouttamaan lonkkansa ja selitti perään sitä, miten tiedostamatonkin jännittäminen vaikuttaa omaan ratsastukseen. Kokeilin tehdä samaa. Olin nimittäin huomannut jännittäväni Polinan selässä sen jälkeen, kun turhauduin sen kanssa silloin tallin pihassa. Jännittäminen taas sai Polinan vain kiihtymään entisestään, mikä ei auttanut tilannetta lainkaan. Hengitin tietoisesti syvään ja pyrin rentouttamaan ensin alakroppani, keskikehon ja sitten kädet. Tunsin istuvani heti ryhdikkäämmin.

Alkuverryttelyjen jälkeen lähdin ottamaan ravi-laukka-siirtymisiä toisella maneesinpuolikkaalla. Polina alkoi ensimmäisten laukkojen jälkeen tapansa mukaan kiihtymään. Se kauhoi eteenpäin kuin adrenaliinipiikin takapuoleensa saanut karhu. Yllättäen tuntui, että olisin käsilläni tasapainotellut koko hevosen päätä. Jännityin taas koko olemuksellani ja tamma alkoi laukan oheen nakella niskojaan. Mielessäni välähti kuva pukittelevasta hevosesta ja hidastin käyntiin. Jospa me nollattaisiin hieman päätämme.

”Hei, Aamuhan sun nimi oli?” Kuulin yllättäen sanottavan takaani.
Pysäytin Polinan ja käännyin ympäri satulassa. Kysyjä oli ollut Marshall. Hän oli seisahtunut muutaman metrin päähän. Hämmästykseni taisi näkyä kasvoiltani, sillä mies kiirehti selittämään.
”Niin, mä en voinut olla huomaamatta teidän kaahotusta.”
Kaahotusta? Auts! Välitön puna levisi kasvoilleni.
”..Joo.. Mul on vaan vähän haasteita kun tää kuumuu laukassa.”
Yllätyksekseni mies ei kuitenkaan alkanut moralisoimaan sitä, miten häritsin Niklaksen ratsastusta. Sen sijaan hän alkoi selittämään sitä, miten jännittäminen saa kuumuvan hevosen kiihtymään vain entisestään. Että vauhdin kontrolloinnin sijaan mun tulisi keskittyä rentouttamaan itseni selässä.
”Itseasiassa sitä mä oon juuri yrittänyt. Mä vaan oikein tunnu onnistuvan.”

Niklas ja Hakra loppuverkkasivat jo itsenäisesti, kun Marshall asettui full-opetus-moodiin ja kehotti mua nostamaan laukan. Hieman häkeltyneenä tein työtä käskettyä. Siirryin takaisin uralle ja pyysin Polinan laukalle. Otteeni ohjista tiukkeni välittömästi. Polina alkoi jälleen nakella niskojaan ja kaahottamaan.
”Istu syvemmin satulassa. Rentouta kädet. Huomaat sä miten sun koko kroppa on ihan jännittynyt?”
Noudatin ohjeita ja yritin rentoutua hammasta purren. Eihän se onnistunut.
”Rentouta ne kädet ja muista myödätä liikettä. Nyt sä haraat vastaan ja saat koko hevosen kireeksi.”
Laukkasin vielä puoli kierrosta hampaat irvessä, kunnes palaset alkoivat loksahdella paikalleen. Yksi kerrallaan jäseneni rentoutuivat. Ensin kädet, sitten lonkat ja lopuksi jännittynyt niska. Polina rentoutui sekin silmin nähden, kun lakkasin hönkimästä sen niskaan. Paino ohjien päässä keveni. Laukkasimme muutaman kierroksen rennosti ja hidastin sitten suosiolla käyntiin. Ilmeeni taisi kertoa siinä hetkessä kaiken oleellisen. Häpeän puna oli vaihtunut leveäksi hymyksi. Oli kuin paino – jonka olemassaolosta en ollut edes ollut tietoinen, olisi nostettu rinnaltani pois ja saatoin taas hengittää vapaasti.

Loppuverrytelyn ajan oloni oli Polinan selässä rennompi kuin pitkään aikaan. Fiilistelin oivalluksen jälkeistä olotilaa ja silittelin tamman hionnutta kaulaa. Niklas ja Marshall olivat jo kerenneet jo poistua maneesista ja olin jäänyt Polinan kanssa itsekseni hymisemään ilosta. Ennen heidän menoaan olin tietysti kiittänyt Marshallia opetushetkestä, johon lyhytsanainen mies ei ollut paljoa kommentoinut mitään.

// Heh, toivottavasti ei ollut liian ”out of character”- hetkiä, mutta tarkoituksena oli ihan vain sisällyttää enemmän hopiavuorelaisia tarinaan. Aamun sosialisoituminen on jäänyt tarinoiden osalta vähän puolitiehen, mutta pikku hiljaa. 😀

[AamuOsallistuja]

Syksyn tuskaa

Kipakka syyssade napsahteli poskille ja ruskan värit vilisivät silmissä. Tanner tömisi suomenhevostamman askelista meidän laukatessamme pitkin hiekkaista metsätietä. Yltyvä tuulenpuuska sai Polinan heittelemään päätään.
”Shh, eei mitään hätää tyttö”, äännähdin ja vapautin toisen ohjani sipaistakseni tamman kaulaa.
Tunsin miten sade alkoi vihdoin lävistää pusakkani ja kylmä vesinoro valui pitkin selkääni. Värähdin. Maiskautin Polinan yhä reippaampaan laukkaan ja se teki työtä käskettyä. Painauduin matalammas selässä. Kastuneet jouhet räpsähtelivät käsiini.

Noin vartin kuluttua saavuimme tallin pihaan, molemmat litimärkinä ja vettä valuvina. Polina oli kiihdyksissään metsälaukasta, eikä olisi mielellään siirtynyt käyntiin, saati pysähtynt.
”Noooh”, mumisin ja yritin saada tammaa seisomaan aloillaan.
Se korskahti, puri kuolaimiin ja jyräsi paineen läpi. Käänsin sen pienelle ympyrälle, ilmeisesti liian napakasti, sillä tamma viskaisi päätään mielenosoituksellisesti. Sisimmässäni leimahti turhautuneisuus. Tein useita pidätteitä, mutta tamma alkoi vain ärtyä entisestään. Se nosti itsepäisesti kännistä raviin ja siinä me sitten hölmösti jäimme pyörimään pientä volttia, minun keikkuessa selässä. Eikä. Häpeä nousi pinnan alta ja poskiani alkoi kuumottaa. En kerennyt katsoa keitä ympärillä oli, mutta kuulin selvästi etäällä kavionaskelia sekä epämääräistä puheensorinaa. Yritin epätoivoisesti pidätellä tammaa, mutta se oli itsepäisesti päättänyt vain puskea paineen läpi. Kurkkua kuristi. Aloin pelätä, että sen ärtymys yltyisi pukkien heittelyksi asti. Purin huultani ja katsahdin hehkuvin poskin ympärilleni. Eira oli juuri astunut tuvasta pihamaalle.
”Öhm..- Hei!”
Eira katsahti suuntaani.
”Et viittis auttaa tän kans?”

Päästyämme vihdoin tallin lämpöön, poskiani kuumotti yhä. Eira ei ollut varsinaisesti sanonut mitään ilkeää, harpponut vain lähemmäs ja auttanut pitämään Polinan aloillaan sen ajan, että sain liu’uttua alas selästä. Silti tilanne tuntui häpeälliseltä. En voinut lakata ajattelemasta, etteikö hänen silmissään ollut ollut häivähdys ivaa. Eira varmasti ajatteli minun olevan surkea ratsastaja. Silmäkulmiani alkoi kirvelllä.

Riisuttuani Polinalta varusteet, olin pukenut sille fleeceloimen ja jättänyt kuivattelemaan karsinaan. Häpeä oli laimentunut, mutta jokin tuntui yhä jomottavana painona vatsanpohjassa. Tavanomaisten hellittelyhetkien sijaan suuntasin suoraan tupaan, toivoen ettei siellä olisi ollut ketään vastassa. Kuitenkin jo ennen oven avaamista saatoin kuulla sisältä kumpuavan puheensorinan. Astelin sisään hieman kiusaantuneena vettä valuvasta olemuksestani. Harpoin suoraan kohti vedenkeitintä.
”No ohhoh, taisit sit käydä ulkona uimassa?” Naurahti ääni, jonka tunnistin Helloksi.
”Mm”, nyökkäsin vaisusti ja napsautin vedenkeittimen päälle. Olisi ollut hiljaa.
Tuvassa istuva nelikko siirtyi jatkamaan omaa keskusteluaan. Sipaisin hiussuortuvan otsaltani ja jäin tuijottamaan höyryävää vedenkeitintä.

Olin ollut Hopiavuoressa nyt yhteensä vähän päälle kaksi kuukautta. Olin tutustunut tallin väkeen päällisin puolin, mutta keskustelut pyörivät edelleen smalltalkin tasolla. Tuntui haastavalta tutustua keneenkään paremmin ja jollain tavalla muiden itsevarmuus sai minut tuntemaan itseni epävarmaksi. Porukka oli tiivis ja kaikki vaikuttivat tuntevansa toisensa jo pitkältä ajalta. Lisäksi ainoita oman ikäisiäni hopiavuorelaisia olivat Eira ja Santtu – joista ensimmäinen oli itsevarmudellaan lähinnä pelottava ja jälkimmäinen vielä minuakin hiljaisempi. Ainiin – ja olihan vielä Sannikin, mutta hän vaikutti vielä Eiraakin pelottavammalta. Inaria, Eiran isosiskoa taas ihailin, hän vaikutti kaikelta siltä mitä itse halusin olla. Hän oli kouluttautunut ja fiksu, eikä hän todellakaan olisi yksi niistä ihmisistä, joka jäisi loppuiäkseen asumaan Otsonmäelle.

Vedenkeitin napsahti valmiuden merkiksi. Haalin sivupöydältä itselleni muin ja kaadoin sen miltei piripintaan kiehuvaa vettä. Nappasin teevalikoimasta jonkin satunnaisen teepussin ja jätin sen hautumaan. Jäseniäni paleli. Kuuntelin puolella korvalla toisten keskustelua. Janna oli käynyt hevosensa kanssa Pariisissa asti ja suunnitteli nyt lähtevänsä seuraavaksi Enontekiöön. Sonjakin oli aikeissa lähteä. Niinpä tietysti. Lievä kateus ja harmistus nousi pintaan. Kaikki tuntuivat onnistuvan hevostensa kanssa sillä aikaa, kun minä pyörin avuttomana rinkiä kiihtyneen tamman kanssa. Ja kaiken lisäksi olin vielä joutunut pyytämään Eiraa auttamaan. Märät vaatteeni tuntuivat entistäkin nihkeämmiltä. Älä ole tyhmä, sanoi järjen ääni päässäni. Tietenkään se ei oikeasti ollut niin. Olin vain pettynyt itseeni. Hienohan asia se oli, että toiset uskalsivat lähteä kurottamaan unelmiaan ja testaamaan taitojaan uudessa lajissa. Ryhdistäydy ja lakkaa vellomasta, älähti ääni päässäni.

[AamuOsallistuja]

Unettava kesäpäivä
Lauantai 7.8

Seisoin tarhassa nojaten vasten lämmintä hevosta. Auringossa kuumentunut karva kutitti poskea. Aika ajoin hevosen keho liikahti sen hätistäessä ötököitä kauemmas. Annoin silmieni suljeta ja hengitin syvään suloista hevosentuoksua.

Ensimmäiset viikot Polinan kanssa olivat olleet kuin lempeää, onnellista unta. Kuin huumaa, josta ei haluaisi koskaan havahtua hereille. Jokainen hetki hevosen kanssa tuntui erityiseltä, kaikki oli vielä niin uutta ja merkillistä. Olimme alkuun ihan vain tutustuneet toisiimme, kiirehtimättä ratsastuksen kanssa. Olin ottanut aikani hoitaessa ja tehnyt venytysharjoituksia. Olimme käyneet myös useammilla kävelyretkillä, ensin ihan tallin pihassa ja myöhemmin uskaltautuen maastopoluillekin. Olin ilokseni havainnut Jätinhautuumaalla olevan todella kivoja maastoreittejä. En malttaisi odottaa millaisia ratsastusretkiä meillä olisi tamman kanssa luvassa. Kenties joskus kävisimme jopa kotona asti lenkillä.

Olin kivunnut tamman selkään ensimmäisen kerran vasta muutama viikko sen tulon jälkeen. Selkäännousu oli sujunut ongelmitta ja ratsastus mennyt kohtalaisen hyvin. Polina oli ollut melko raukea helteen vuoksi ja hitaampi reagoimaan kuin koeratsastuksessa, mutta ei kuitenkaan vastustellut apuja. Emme olleet tehneet mitään ihmeellistä; alkukäyntien jälkeen olin ottanut muutamia käynti-ravi-siirtymisiä, ratsastanut voltteja ja laukanneet lopuksi molempiin kierroksiin. Siitä huolimatta se oli jäänyt mieleeni yhtenä mieleenpainuvimpana ratsastuskertana.

Tähän mennessä olin käynyt Polinan selässä neljästi ja tänään aikomukseni oli kivuta ratsaille viidennen kerran. Olin kuitenkin unohtunut täysin tarhaan ajatuksiini uppoutuneena. Lämpimällä kesäpäivällä ja rauhoittavilla hevosten äänillä oli huumaavan unettava vaikutus. Havahduin horroksestani vasta, kun kuulin jonkun astelevan tarhalle. Räpyttelin vastahakoisesti silmäni auki ja suoristauduin omille jaloilleni. Tulija oli Janna. Tunnistin hänen leveän murteensa välittömästi. Hän huuteli Paahtista tarhan portilta, mutta tuli sitten sisään tarhaan ja ottamaan hevosen kiinni. Pyyhkäisin vaivihkaa hevosen karvoja ja pölyä paitani rinnuksilta. Poskeni tuntui turralta.
”Hei”, tervehdin naista, joka niin ikään vastasi tervehdykseeni.
Peitin pakottavan huokauksen. Väsytti. Taputin Polinan selkää, kohtaa johon olin vasta nojannut.
”Eiköhän meidänkin pitäisi tästä mennä”, mumisin tammalle.

Käytävällä Polina pälyili kiinnostuneena, kun liu’utin satulan paikalleen sen selkään. Ongin satulavyön sen vatsan alta ja kiristin vyön sen alimpiin reikiin. Sitten lähdin hakemaan suitsia varustehuoneesta. Olisin halunnut ottaa käyttöön kuolaimettomat, mutta olin kuullut että Polinan mukana tulleet kuolaimettomat – sidepullit, vapauttivat ohjien paineen viiveellä. En uskonut niiden sen vuoksi toimivan kovin hyvin Polinalla, joka oli muutenkin herkkä kädelle. Olinkin siis ajatellut myydä ne ja säästää toisiin kuolaimettomiin, hackamoreihin tai vaikkapa LG Bridleihin. Ymmärsin toki, ettei kuolaimettomien käyttö ollut oikotie onneen, mutta vaihtelemalla paineen paikkaa uskoin voivani ehkäistä mahdollisia tulevia suuongelmia.

Satuloituani ja suitsittuani Polinan, talutin sen tallipihalle. Tamma oli jälleen kerran helteestä unelias – niin kuin minäkin, ja nuokkui paikallaan noustessani sen selkään. Se seisoi hievahtamatta paikallaan, kun kiristin satulavyön ja lähti vastahakoisen hitaasti liikkelle, kun pyysin. Oli tavallaan hassua, miten niinkin pirteästä hevosesta tuli kesäkuumalla lahnamainen taapertaja. Niin se kuitenkin vain oli, että kuumuus vei veronsa itse kultakin. Hiki tuli pelkästä kävelystä pihalla ja helteellä olisi mieluiten vain lojunut sängyn pohjalla kymmenen tuulettimen kanssa. Ilmeisesti useat hevosetkin olivat samaa mieltä. Ja tulevaisuudessa tilanne on entistä pahempi, kuului ääni päässäni. Niin, ilmaston lämpenemisen ja yhä kuumempien kesien myötä meillä varmaan olisi parinkymmenen vuoden päästä energisten hevosten sijaan ratsuinamme kasapäin apaattisia laamoja.

Suuntasimme eräälle kapealle metsätielle, jonka olimme löytäneet yhdellä kävelyretkistämme. Havaittuaan mihin olimme matkalla, Polina valpastui. Se nosti päänsä korkeammalle, puhisi ja käveli innokkaamin eteenpäin. Ympärillä pörräsi kärpäsiä ja muutama paarma yritti tarrata reiteeni, siinä kuitenkaan onnistumatta. Takaa päätieltä kuului vaimeita auton ääniä. Keinahtelin käynnin mukana rentona. Tasainen kavioiden kopse kohti maata tuntui juurruttavan minut tähän hetkeen. Oikeastaan ratsastus oli yksi niitä harvoja asioita, jolloin minulla ei ollut hankaluuksia keskittyä. Koulussa tunsin usein keskittymiseni herpaantuvan, etenkin, jos luokassa oli hälinää tai opettaja piti monotonista luentoa tunnin aiheesta. Uppouduin usein omiin ajatuksiini ja haavemaailmoihini niin, että unohdin täysin mitä ympärillä tapahtuu ja missä edes olin. Koin opiskelun helpoimmaksi kotona, jolloin sain rauhassa pureutua aiheeseen. Keskittyäkseni tarvitsin rauhaa ja mieluiten toistuvaa taustamusiikkia. Kuitenkin ratsastaessa koin olevani täysin läsnä. Kenties se johtui siitä, että ratsastus itsessään oli rytmikästä, musiikillista. Ajatus yllätti minut. Niinhän se tosiaan oli. Jokaisella askellajilla oli oma rytminsä ja ratsastaja saattoi määritellä liikkeen tahdin. Kavioiden kopse oli säännöllistä, tasaista rumpumusiikkia, joka rentoutti ja samaan aikaan sai keskittymään käsillä olevaan.

Pitkän kävelymatkan jälkeen päätin nostaa ravin.. Polina pyrähti mielellään liikkeelle. Aloin keventämään ravin tahtiin ja jälleen ajatus ratsastuksen musiikillisuudesta nousi mieleeni. Polinan ajoittainen pärskähtely oli kuin lisä tuohon melodiaan, jolle olin vasta nyt ymmärtänyt herkistää korvani. 1-2-1-2. Tasainen, itseään toistava sävelkulku. Satunnainen pärskähdys ja hännän viuhahdus. Melodiaan yhtyivät linnut ja puiden pehmeä havina. Korviini kantautuva melodia oli jotakin tuttua, jonka olin kuullut ennenkin, mutta jotakin, jonka olin vasta nyt ymmärtänyt kuulevani. Olin suorastaan lumoutunut kuulemastani.

Ravattuamme pidemmän pätkän, hidastin tamman käyntiin ja käänsin sen ympäri. Polina ymmärsi, että olimme lähdössä takaisin kotiinpäin ja se tarjosi uudelleen ravia. Tein pidätteen, pyysin sen menemään hetken käyntiä ja nostin sitten ravin omasta pyynnöstäni. Aikaisemmasta ajatuksesta ratsastuksen musiikillisuudesta oli siinnyt useita piirustus- ja kirjoitusideoita. Palasin halusta päästä luomaan uutta tästä äkillisestä inspiraatiosta. Yritin painaa kaikki ideat mieleeni palauttamalla niitä mieleeni kerta toisensa perään. Ne eivät ehkä olisi käyneet järkeen, jos olisin sanoittanut ne ääneen, mutta hajanaisina mielikuvina ja välähdyksinä niissä oli jotakin ihmeellistä, jotakin kiehtovaa ja inspiroivaa..

// Heh, vähän tuli pitkä tauko tän ensimmäisen ja toisen tarinan välillä. :’D Aivot ovat tökkineet ihan huolella, mutta eiköhän ne tästä ala toimimaan kun jotain kirjoittelee. Terv. keskittymiskykyni on kuin porkkanalla.

[AamuOsallistuja]

Muutto Hopiavuoreen

Kuuden paikkeilla puhelimeni kilahti viestin merkiksi. Henna – Polinan entinen omistaja, ilmoitti olevansa noin kymmenen minuutin sisään Otsonmäellä. Juuri siemaisemani kahvi oli vähällä mennä väärään kurkkuun.
”Ne on täällä! Henna laittoi juuri viestiä”, hihkaisin hypähtäessäni ylös pirtin pöydästä.
Äkkiliikkeeni täräytti pöytää niin, että kahvikuppini jämät pisaroittivat punaisen pöytäliinan.
”Hei! Aamu varo vähän”, älähti kattilasta katseensa nostanut äitini.
”Niin, mutta-”
Käsiini työnnettiin tiskirätti.
”Kuivaa sotkus.”
Virutin rättiä veden alla ja aloin tekemään työtä käskettyä. Äiti jatkoi puhumaan käännetylle selälleni.
”Isäs oli justiin tulossa pellolta syömään. Ettette molemmat olis ehtiny ensin haukata vähän jotain?”
”Ei. Jos me halutaan keretä sinne ennen niitä, meidän on mentävä nyt.”
”Vai niin”, hän huokaisi ja jatkoi: ”No minä laitan teille sitten jääkaappiin ruuat odottamaan.”
Suoristauduin ja virutin tiskirättiä pikaisesti hanan alla. Sen tehtyäni kiiruhdin eteiseen. Isän askeleet kolistelivat eturportaita ylös ja sekuntia myöhemmin hän avasikin jo ulko-oven.
”Hei se Henna laittoi viestiä, nin voitaisiinko me lähteä ihan nyt heti?”, kysyin heti ykskantaan.
Isä kohotti kulmiaan ja astui sitten ohitseni eteisestä. Luulin ensin hänen täysin ohittaneen sen, mitä olin juuri sanonut. Hetken päästä hän kuitenkin palasi takaisin eteiseen autonavaimet käsissään. Elävöityneet kasvot katsahtivat minuun huvittuneena.
”Noh, eikös neidillä ollutkaan kiire?”

Pakkauduimme vanhan farkkuvolvon etupenkille. Isä napsautti järviradion soimaan ja lähdimme ajamaan ptikin Ievannevan hiekkateitä. Seurasin ohi viliseviä maisemia ikkunasta. Aurinko oli vielä korkealla, vaikka kello olikin jo kuusi. Jotkut naapurit olivat vielä traktoreineen pelloilla ja naapurin Arja näkyi ripustaneen pyykit ulos kuivumaan. Vatsanpohjassani kihelmöi. Tänään saapuisi ensimmäinen oma hevoseni Polina. Polina. Mieleeni välähti muistikuva tamman ruskeista silmistä. Huuleni kaartuivat tahtomattani hymyyn. Juuri niiden silmien pilke, niistä kajastava eloisa leikkisyys ja elämänpalo olivat saaneet minut niin ihastumaan tammaan. Hetkessä mieleeni alkoi tihkua mielikuvia itsestäni hevosen kanssa. Miten samoilisimme tuntikausia vehreissä metsissä vailla huolta huomisesta. Miten juoksuttaisin sormiani sen kauniilla otsalla ja suukottaisin sen vaaleanpunaista turpaa. Miten yksinkertaisetkin hoitotoimenpiteet tuntuisivat erityisiltä, sillä hoitamani hevonen oli ensimmäistä kertaa minun omani. Silmiini tulvivat kirjavat kuvat maastopoluista ja saatoin miltei kuulla kavioiden kopsuvan vasten hiekkatietä. Hiekka pöllysi, vieno tuuli puhalsi kasvoille ja edessä siinsi silmänkantamattomiin jatkuva tie..

Olin niin uppoutunut haaveisiini, että hädin tuskin huomasin meidän ohittavan Otsonmäen kylän ja kääntyvän Hopiavuoren pihaan. Havahduin ajatuksistani kunnolla vasta, kun näköpiiriini osui hevonen. Raskasrakenteinen ruunikko oli nostanut päänsä saapuvan auton suuntaan. Olimme perillä. Vatsan pohjassani alkoi jälleen kerran kihelmöidä ja poskipäitäni nykiä. Pian näkisin Polinan. Pian pääsisin elämään elämäni ensimmäisen päivän hevosenomistajana.

Isä pysäköi auton maneesin eteen. Ennen kuin nousin ulos autosta, vedin matkustajanpuoleisen peilin alas ja tarkastin ulkonäköni. Pari hiussuortuvaa oli karannut väärälle puolelle jakausta. Tasasin nopeasti jakaukseni ja nousin autosta pihamaalle. Innostukseeni sekoittui välittömästi häivähdys jännitystä. Hetki oli käsillä. Silmieni edessä seisoi isohko punainen tallirakennus, ratsastuskenttä ja niiden takana hevosten tarhat. Hain katseellani hevosautoa tai traileria, sitä kuitenkaan löytämättä. Henna ei ollut ilmeisesti vielä saapunut. Hyvä niin.
”Noh, pitäiskö meirän ehtiä paikan isäntä?” Isä ehdotti ja talsi viereeni tuijottamaan edessä seisovaa tallirakennusta.
Palautin mieleeni kuvan tallinomistajasta. Eetu Hopiavuori oli noin kolmikymppinen, vaaleahiuksinen harteikas mies. Olin nähnyt hänet kerran jos useammankin kylällä, paikallislehdessä ja sitäkin useammin kuullut hänet ja hänen tallinsa mainittavan hevosaiheisissa keskusteluissa. Hopiavuori, niin. Tallilla en ollut itse koskaan aikaisemmin käynyt, sillä se ei tarjonnut vakituisia ratsastustunteja. Olin sen sijaan ratsastanut Seinäjoella pyöritettävällä ratsastuskoululla sekä liikuttanut naapurin Arjan suomenhevosta. Nyt minulla oli kuitenkin vihdoin oma hevonen ja polkuni oli johdattanut minut Hopiavuoreen. Tiesin Helmipuron tyttöjen, Inarin ja Eiran käyvän myös Hopiavuoressa. Kumpaakaan en juurikaan tuntenut, mutta Eiran näin yhtenään koulussa, sillä hän kävi samassa lukiossa yhtä luokkaa ylempänä. Emme kulkeneet samoissa porukoissa, mutta kaikkihan Eiran tunsi. Se oli sellainen kaikkien kaveri, jolla oli laaja ystäväpiiri ja aina jotain meneillään. Eiran lisäksi olin muistelevani että myös joku poika – olisiko ollut Eiran luokkalainen, kävi Hopiavuoressa.

Jätin isän autolle odottamaan ja kipitin tallin päädystä sisälle katsomaan, josko siellä olisi joku. Käytävällä oli kuin olikin ketjuihin kytketty hevonen ja sen ympärillä hääräsi lettipäinen nainen. Lähestyin kaksikkoa hieman empien.
”Öhm.- Hei”, äännähdin ja hymyilin hermostuneesti.
Samanaikaisesti kirjava hevonen viskaisi päätään ylös niin että ketjut kalisivat. Nainen kohotti katseensa ja huomasi minut. Välittömästi hänen kasvoilleen levisi tuttavallinen hymy.
”Ai hei! Joku hukassa?”
Nyökkäsin ja jatkoin, ”Tän paikan omistaja, Eetu, sattuisit sä tietämään missä se on?”
Nainen mietti hetken. Ehdin luoda häneen paremman katseen. Hän oli arviolta parikymppinen, vähän naapurintyttömäisen oloinen.
”Ei se aenakkaan tallissa ole. Olisko lie kotonaan?”
Kotonaan? Mutta missä tämä niin kutsuttu koti oikein oli?
”Niin tuossa tallin viereisessä talossa?”
”Siinä justiisa.”
”Aivan, no mä meen varmaan sinne koputtelemaan. Kiitos avusta.”
Olin jo lähtemässä, kunnes äkisti pyörähdin ympäri.
”Anteeks, en tajunnut kysyä sun nimeä. Mä oon siis tosiaan Aamu.”
”Janna”, nainen vastasi ja jatkoi sitten: ”Oot ilmeesesti uus?”
Nyökkäsin. Välillemme lankesi hetken hiljaisuus. Sano jotain, älä vain seiso siinä.
”Ja tää hevonen on varmaan sun? Sulonen tyyppi.”
”On joo. Paahtis. Viisvee, joskus ihan fiksu tapaus.”
Naurahdin hermostuneesti. Olin aikeissa kysyä lisää hevosesta, kunnes äkkiä muistin pihalla seisovan isäni ja sen mitä varten olinkaan tallissa ollut.
”Oho- hetki- öö sori”, aloitin änkyttämään. ”Siis mun piti tosiaan mennä etsimään se Eetu”, selitin, huidoin pahoitellen käsilläni jotakin epämääräistä ja käännyin kannoillani.
”Nähellään”, lisäsin vielä olkani ylitse ja kiiruhdin pikavauhtia ulos tallista.

Hopiavuoren isäntä löytyi kuin löytyikin kotoaan. Mies saappaili kanssamme pihamaalle, kätteli isän ja hetkessä kaksikko keskustelikin jo viljelystä. Kuuntelin puolella korvalla isän valitusta siitä, miten pitkittynyt helle oli rasittanut satoa ja Eetun esittämästä huolesta heinän laadun suhteen. Huokaisin ääneti. Isällä oli maaginen taipumus saada jokainen keskustelu käännettyä maatiloihin, lehmiin ja viljelyyn. Kaipa se oli ammattitauti tai se, että kotitila oli isän henkireikä. Oli miten oli, olin saanut kuulla jatkuvaa keskustelua lehmien sairauksista, maidontuotannosta ja viljelystä riittävästi koko elämän tarpeiksi. Astuin sivummalle rupattelevasta kaksikosta ja tapitin kohti päätietä. Etäältä kuului auton ääntä. Ääni lähestyi. Tunsin miten sydämeni alkoi tykyttää kurkussa saakka. Nytkö ne tulisivat? Mutta harmikseni ohitse vilahtikin hevoseton vanha Opel. Tykytys kurkussani laantui. Olin ollut ihan varma, että Henna olisi ollut jo hevosineen täällä meitä odottamassa. Miten heillä kesti näin? Ei kai heille vain olisi sattunut jokin onnettomuus? Sydänalaani alkoi kivistää ja samassa näin silmieni edessä elävästi miten hevoseni makasi keskellä maantietä verisenä, traileri pirstaloituneena tuhansiksi palasiksi. Ei, ei, ei. Karistin hölmöt ajatukset mielestäni. Tietenkään he eivät olleet joutuneet onnettomuuteen. Oli paljon todennäköisempää, että he olivat vain tylsän tavallisesti myöhässä.

Kesti vielä tovin ja muutaman pettymystä aiheuttavan auton verran, kunnes pihaan ihan oikeasti kääntyi traileria vetävä auto. Eetu ja isä lakkasivat keskustelemasta ja katsahtivat taakseen.
”Jaahas, taisi humma vihdoin saapua”, isä totesi raukeasti ja katsahti sitten tuttavaansa.
”Jos pystysit auttaan tyttöä sen kopukan kanssa? Minen niistä mitään tierä.”
Eetu – jolla varmasti olisi ollut parempaakin tekemistä, lupautui kohteliaasti auttamaan ja lähdin hänen kanssaan kävelemään kohti lähestyvää autoa. Mies viittoi kuskille mihin pysäköidä ja marssi sitten samantien tervehtimään Hennaa.
”Jokisen Henna”, nainen esittäytyi ja katsahti sitten minun suuntaani.
”Oon pahoillani että kesti. Mun piti pysähtyä viimesen parin kilometrin kohdalla varmaan viidesti katsomassa ettei se ollut itseään telonut, kun se sai kerran jonkun hepulin ja taiteili jalkansa heinäverkkoon.”
”Ei se mitään”, sanoin ja tarkoitin sitä.
Vaikka hetki sitten olinkin jo elätellyt kauhukuvia hevosen kohtalosta ja tuntenut pettymyksen sekaista turhautumista naisen myöhästymisestä, oli kaikki tuo nyt tipotiessään. Myös kuristava jännitys tuntui rauhoittuneen ja sen sijaan olin vain täynnä kihelmöivää onnea.

Eetu peruutti hätäisen suomenhevosen alas rampilta ja antoi sen sitten hetken haistella ympärilleen. Polina steppaili paikallaan ja puuskutti. Sen sieraimet olivat laajat kuin lautaset ja selässä kimmelsivät hikipisarat. Se näytti isommalta kuin muistikuvissani.
”Taluttaakos likka sen ihte karsinaan?”
Kysyjä oli Eetu. Hän ojensi minulle narunpäätä, johon tartuin jännittyneenä. Polina tanssahteli vielä hetken paikallaan, mutta asteli sitten perässäni kuuliaisena kohti tallia. Janna hevosineen oli kadonnut käytävältä.
”Perimmäisin karsina”, Eetu ohjeisti takaani.
Tamma seurasi perässäni karsinaan, pyörähti tottuneesti mukanani ja jäi sitten seisomaan aloilleen.
Pyysin sitä laskemaan päätään ja sain jäykin sormin riisuttua siltä riimun. Heti sen tehtyäni Polina vetäisi päänsä ylös, tärisytti sieraimiaan ja päästi ilmoille kuuluvan hirnahduksen.
”Heti tekee tuttavuutta muiden kanssa”, naurahti karsinalle päässyt Henna.
”Nähtävästi.”
Paikalleen seisahtunut tamma hirnahti uudelleen. Ääni värähteli sen koko kehossa ja sai kiihtymyksestä voipuneet lihakset värisemään. Huulilleni nousi hymy. Sisikuntaa lämmitti. Siinä se nyt oli. Eloisa hevosvanhukseni. Polina.

// Hieman kankealta tuntui kirjoitella pitkästä aikaa, mutta eiköhän se tästä ala sujumaan. Ai niin ja saa nauraa (ja mielellään korjata) mikäli teurastin jonkun murteen! :DD Etelä-Pohjanmaan murre liippaa läheltä omaa, mutta on kuitenkin monella tapaa erilainen ja vaatii opettelua.

[AamuOsallistuja]

Tätä tilannepäivitystä on kyllä odotettu!

Yllätyin miten Nelly nyörtyi tilanteessaan ja lähti hakemaan itselleen apua. Vaatii rohkeutta katsoa omia ongelmia silmästä silmään ja myöntää oma osallisuutensa niiden syntyyn. Vaikka Nellyn tarinaa en olekaan pitkään lukenut (aloitin vähän ennen Nellyn lähtöä), sai tästä tarinasta Nellystä hahmona tosi positiivisen ja inhimillisen kuvan. Toivottavasti Nelly jaksaa työstää haasteitaan, eikä motivaatio lopahda liian pikaisesti. Tärkein ja ensimmäinen askel on kuitenkin tehty: ongelman tunnustaminen ja vastuun ottaminen.

[AamuOsallistuja]

Ohhoh, yllätyinpä minäkin!

Voin elävästi samaistua Jannan bodyjen hypistelyyn, sillä huomaan tekeväni usein itse samaa kaupoilla käydessäni. (Vaikka omaan elämäntilanteeseen ei tosin ole muksuja vielä lähitulevaisuudessa tulossa)

Mielenkiinnolla odotan miten tämä vauvakuumeentapainen lähtee kehittymään. Selkeästi on vielä huomattavissa, että Janna itse ei ole aivan varma äidiksi tulemisesta. Ajatus itää vielä. Omat lapsuudenkokemukset ovat vielä ainakin osittain vauvasuunnitelmien tiellä.

Sonjan tapaan tuli itselläkin mieleen, että miten Nelly mahtaisi suhtautua Jannan mahdollisiin vauva-uutisiin? Voisi kuvitella tilanteeseen mahtuvan ainakin ripaus draamaa. (Popparit esiin!)

Rasmuksesta olen päinvastoin saanut päällisin puolin hyvän kuvan. Toki vielä ei ole tiedossa mitä tulevaisuus tuo mukanaan, mutta Rasmuksen suhteen olen luottavaisin mielin. :’D

[AamuOsallistuja]

Komppaan Eetun mainitsemaa realismia, joka on tässä tarinassa toteutunut tosi hyvin. Todellisuus jäähyväisistä pettää Sonjan ennakko-odotukset ja ”jee, jee, hyvät läksärit” kaltaisen tunnelmoinnin sijaan lopputuloksena onkin paljon moniulotteisempi kertomus. Erityisen hyvä saavutus näin lyhyessä tekstissä.

Alun jäinen tunnelma on ihan käsin kosketeltavissa. Paikalla käydään vain muodon vuoksi haukkaamassa piirakkaa, hyvästellään ja sitten luikitaan paikalta. Koko ruljanssi muistuttaa pelottavan läheisesti jonkun puolitutun sukulaisen hiljaisia kakkukahvitteluja. Siis sellaisia, joissa kaikki istuvat hiljaa kahviaan siemaillen, joku sanoo väliin ”hyvää kakkua”, jonka jälkeen keskustelu hyytyy ja kaikki alkavat tuijottelemaan seiniä. Onneksi kuitenkin Hello, Eira ja Hannah saapuvat rikkomaan jään. Itsekin varmaan tuossa tilanteessa mielessäni kiittäisin ketä tahansa, joka vain sattuisi purkamaan sen kiusallisen jännitteen. (koska itsehän sitä ei tietenkään voi tehdä, eh eh.)

Uutena täällä ei mulla hirveän laajat tiedot ole Harrista ja jäi kyllä nyt Harrin työkuviot itselläkin pimentoon tämän ”yksinkertaistetun” selityksen toimesta. :’D

ps. alkoi tehdä mieli omenapiirakkaa

[AamuOsallistuja]

Todella elävää kuvailua, tykkään!

Etenkin pidin siitä, miten voimalliseksi kuvailit tuon tunteiden mylläkän. Tunteet ottavat niin pahasti vallan, että Tiitus ei kykene kunnolla hengittämään, silmissä pimenee ja aistit sammuvat. Juuri tuollaiselta kova henkinen isku tuntuu. Se lyyhistää lattialle ja saa uskomaan, että nyt se on menoa.

Uusi henkinen isku käy Tiituksen nähdessä Hellon. Jälleen tunteet on kuvattu hyvin voimallisiksi, niin että kroppa meinaa pettää. Tästä saa hyvän käsityksen, miten vahva vaikutus erolla on Tiitukseen.

Samaan aikaan on kamala lukea, miten pohjamudissa toinen on, mutta toisaalta taas niin hyvin kirjoitettua kuvailua, että tästähän kokee melkein jotain sairasta mielihyvää. :’D

[AamuOsallistuja]

Kirva- oli kyllä itselleni ihan uusi sana. 😀 Meillä päin ”noijutaan” ja ”kirutaan”, mutta kirvat pysyvät puissa. Pitääpä painaa mieleen tulevien tarinoiden varalta.

Voi Chaita, kun Hellon piti mennä sitä härnäämään. Vaikka pakko myöntää, että hymy kävi huulilla lukiessani Hellon leikkisän tiedotuksen siitä keitä kaikkia ”parempia” tuvassa odottelisi. Vaan ei taida Chaita muut Hopiavuorelaiset kiinnostella, Noa vaan. Tosin Eira vaikuttaisi olevan asiasta toista mieltä!

Oho, mulla on tainnut mennä täysin ohi tuo Meijerin postilaatikko – draama. Tuskin mainittiin tässä tekstissä ensimmäistä kertaa?

[AamuOsallistuja]

Ei sun tarvitse mitään pahoitella, eikä tämä teksti todellakaan mitään täyttä roskaa ollut! Itseasiassa lukuunottamatta tuota ”tuo/tämä”- asiaa, minkä Eetukin jo mainitsi, oli teksti oikein hyvä päivitys Jannan ja Paahtiksen tilanteesta. Karmivista kirjoitusblokeista on itselläkin kokemusta ja ainakin omalla kohdalla ne ovat auenneet loppujen lopuksi vain kirjoittamalla. Vaikka ruudulle näypytelty teksti tuntuisikin tuottavan infernaalista tuskaa huonoudellaan, on se kuitenkin jotakin. Ja sitä jotakin voi aina lähteä editoimaan paremmaksi, palata tekstin eteen myöhemmin uudelleen ja kehittää siitä parempaa. Tosin kirjoitusblokki ja sen juurisyyt ovat kaikilla niin erilaisia, että se mikä toimi itselläni ei tietenkään välttämättä toimi muille. Joka tapauksessa oon iloinen että sait kirjoitettua tän päivityksen! :3

Ratsastusjousiammunta ja matkaratsastus kuulostaa ihan huipuilta lajeilta! Myös idea siitä, että Janna ja Sonja alkaisivat yhdessä valmentautumaan ratsastusjousiammunnassa on kiva. Kenties se olisi tilaisuus syventää kaksikon välistä ystävyyssuhdetta (?) Mikäli Hopiavuoreen saataisiin käymään lajia opettava valmentaja, voisi varmaan useampi muukin olla kiinnostunut kokeilemaan lajia. Ei muuta kuin nuolet viuhumaan!

[AamuOsallistuja]

Aamu Johanna Rauhala
Syntymäaika: 24. lokakuuta 2004

16-vuotiaan Polinan omistaja. (Polinan sivut)

Aamu Rauhala on 17-vuotias herkkä ja pohdiskeleva ”taitelijasielu”, jonka sydän palaa taiteelle, tieteille sekä tietysti hevosille. Hän on vahva tunne-eläjä, mutta ulospäin hyvin hillitty.

Ulospäin Aamu on kohtelias, ystävällinen ja muut huomioonottava. Uusien ihmisten kanssa ja uusissa tilanteissa Aamu on kuitenkin melko varautunut ja jää usein herkästi tarkkailijan rooliin. Parhaimmillaan hän on kahdenkeskisissä keskusteluissa, empaattisena tsempparina ja lojaalina olkapäänä.

Koulu on tytölle hengen asia ja hän on vahvasti motivoitunut opiskelija. Erityisesti hän loistaa historiassa, psykologiassa sekä kielten opiskelussa. Matemaattiset aineet taas tuottavat tytölle päänvaivaa.

Aamu on asunut Otsonmäellä koko ikänsä, ja pikkukylällä onkin erityinen paikka hänen sydämessään.

Ulkonäkö
Aamu on 170-senttinen pitkäraajainen vaaleaverikkö. Silmien väri on isältä peritty ruskea ja äidin tavoin silmät kaartuvat aavistuksen yläviistoon. Vasemmasta silmästä hieman viistosti alas sijoittuu tummanruskea pieni, mutta näkyvä luomi. Sen lisäksi useita samanlaisia pieniä luomia täplittää tytön rintakehää ja raajoja. Vaaleat hiukset ulottuvat puoleen selkään.

Useimmiten Aamu pitää hiuksensa auki ja oikeastaan ainoastaan lenkkeillessä – jos silloinkaan, hän pyöräyttää hiukset poninhännälle.

Aamu ei juurikaan käytä meikkiä, satunnaista huulikiiltoa tai peitevoidetta lukuunottamatta.

Vaatteiden sävyt ovat maanläheisiä. Tytön vaatekaapista löytyy kasapäin villapaitoja ja jalkaan eksyvät usein vaaleanruskeat farkut.

Tallilla tytöllä on päällään vaalea takki ja beiget, ruudulliset ratsastushousut.

Hevoset/ratsastus
Aloittanut ratsastuksen kymmenvuotiaana ja käynyt aktiivisesti ratsastustunneilla viimeisen neljän vuoden ajan. Liikuttanut naapureidensa suomenhevosta Tolstoita kolmen vuoden verran, kunnes ruuna jouduttiin lopettamaan. Ratsastustaidoiltaan Aamu on HeB:n luokkaa.

Hevosten kanssa Aamu on toisinaan melko arka ja ei sen vuoksi pärjää hurjemmille tapauksille. Myös avuille ”kuurommat” hevoset tuottavat tytölle vaikeuksia, sillä hän on tottunut kommunikoimaan hevosten kanssa vähäisin avuin.

Suku
Aamu perheineen ovat maitotilallisia ja Rauhalat pyörittävät Kaunolan tilaa Ievannevalla jo kolmannessa polvessa. Aamun isä Johannes peri sukutilan isältään, joka taas oli perinyt tilan omalta isältään. Isän päätoiminen työnkuva ja vannoutunut elämäntehtävä onkin maatilan pyörittäminen. Siinä sivussa hän nikkaroi kaikenlaista ja tarjoaa auttavaa kättään naapureiden ja tuttujen rakennusprojekteissa.

Aamun äiti, alun perin Nurmosta kotoisin oleva Aino-Maria toimii luokanopettajana yhdessä Otsonmäen kyläkouluista. Aino-Marian perhe on vanhoillislestadiolaisia, mutta hän itse jätti liikkeen parikymppisenä, vähän ennen avioiduttuaan Johanneksen kanssa. Syvään juurtunut lestadiolainen kasvatus näkyy kuitenkin pitkälle Aino-Marian arvomaailmassa.

Vanhempien lisäksi Aamulla on kaksi vanhempaa sisarta. 24-vuotias isosisko Alma Jokineva asuu aviomiehensä Lauri Jokinevan ja heidän kolmen lapsensa kanssa pienessä rintamamiestalossa, noin viiden kilometrin päästä Kaunolasta. Vanhempi veli Jaakko Juhani, tutummin Jukkis, on parikymppinen, isänsä hermoja alati koetteleva tuhlaajapoika – jonka taakkana ja siunauksena on periä sukutila. Jukkista haisevien elukoiden sekä kulahtaneen talon isännöinti ei voisi vähempää kiinnostaa ja hän onkin haistattanut suunnitelmalle pitkät jo kerta toisensa jälkeen.

Rauhaloilla on suuri suku, ja Aamulla riittääkin serkkuja joka sormelle ja varpaalle – puhumattakaan muista sukulaisista. Isän puolen suvusta pitkälti kaikki ovat ainakin lähtöisin Otsonmäeltä, joista sitten osa on vähin äänin kerännyt kamppeensa ja läksinyt muualle asumaan. Äidin puolen sukulaiset taas ovat kotoisin Nurmosta ja Kurikasta, mutta asettuneet paljon väljemmin ympäri maata. Mainitsemisen arvoisia sukulaisia ovat nyt ainakin Kaunolan tilan entiset omistajat, Aamun isovanhemmat Aili ja Touko, jotka tätä nykyä asuvat kirkolla. Heidän lisäkseen sukulaisista lähimpiä ovat Aamulle Otsonmäellä asuvat serkut, 15-vuotias Suvi ja 12-vuotias Aaro, sekä äidin Kurikassa asuva sisko, railakas ja taiteellinen 34-vuotias Helena.

Kaverit
Aamun paras ja pitkäaikaisin ystävä on kirkolla asuva samanikäinen Ellinoora. Hänen lisäkseen Aamu pitää serkkuaan Suvia sekä siskoaan Almaa lähimpinä ystävinään. Koulussa Aamulla on luokkakavereita, mutta hän ei juurikaan tapaa heitä vapaa-ajalla.

Nippelitietoa
* Aamun ehdoton heikkous niin hevosten kanssa kuin muutenkin on hermojen pettäminen. Nk. heikkohermoinen
* Vapaa-ajallaan piirtää, maalaa, kirjoittaa, lukee kirjoja, lenkkeilee ja vaeltelee Otsonmäen metsien syvyyksissä
* Rakastaa syvällisiä keskusteluja
* Ei voi sietää epäkohteliaita tai suoranaisen töykeitä ihmisiä
* Ei kiroile tai käytä päihteitä – salaa hieman paheksuu ihmisiä, jotka näin tekevät
* Käy Otsonmäen lukiota

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 4 kuukautta sitten  Aamu.
• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 4 kuukautta sitten  Aamu.
• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 1 kuukausi sitten  Aamu. Syy: Pieniä muokkauksia + kuvan päivittäminen
• Tätä vastausta muokkasi 5 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Eetu Hopiavuori.
• Tätä vastausta muokkasi 5 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Eetu Hopiavuori.

[Julkaisija]

Viestit