[AlexOsallistuja]

”Mihnä on se kuppi jossa Emma pussailee Pollea?” Hello kysyi pää astiakaapissa.

Vilkaisin kahvimukiani. Se oli vaaleanpunainen. Toisella puolella oli Polle huulet törröllään kohti minua. Toisella puolella Emma antoi Pollelle suukkoa. Hörppäsin siitä lisää kahvia ja otin vielä yhden suklaakeksin. Ne olivat niitä halpoja ja hyviä Tasangon keksejä, joita joku aina raahasi paikalle. Oli paras pitää sitä suussa, etten olisi hoputtanut Oskaria. Se ja Nelly pauhasivat suu vaahdossa jostain saamarin kouluratsastuskisoista, ja Eira kuunteli niitä haltioituneena minun vierelläni.

Vilkaisin taas salaa Helloa. Sen mulkosilmäinen haukankatse, tai pikemminkin pulunkatse haravoi tasoja. Se avasi tiskikoneen, jossa oli likaisia astioita, mutta ei varsinaisesti ehtinyt kurkistaa sinne ennen kuin sen katse jo nauliutui edessäni nököttävään mukiin.

”Anna se mulle”, Hello käski.
”Mulla on tässä kahvia. Juo toisesta kupista, vitun autisti.”
”Eiku mä haluaisin juoda siitä. Jos mä annan sulle tän keltasen missä Polle juoksee, niin kaadetaan–”
”Hello mä en vitussakaan kaatele mitään kahvinloppuja puhtaaseen kuppiin!”
”No juo sitten nopeempaa.”
”Enhän juo!”

Yleensä Nellyn vihaisen kissantuijotuksen tunsi ennen kuin hän ärähti, mutta tällä kertaa komento sivalsi varoituksetta.

”Siellä on monta hyvää kuppia!” Nelly äyskähti Oskarin kouluratsastusjargonin päälle ja sai senkin hiljenemään.
”Toi on mun kuppi”, Hello väitti kädet puuskassa.
”Siinä ei lue sun nimeä. Otat sen keltasen kupin tai odotat. Ihan hiljaa odotat!”
”Lukee sen pohjassa mun nimi. Jos Alex kaataa noi kahvit tähän, niin mä voin vaikka n–”
”Hello!”
Hello vinkaisi oudosti.
”Istu!” Nelly käski niin ettei Helloakaan tyhmempi koira olisi tottelematta.

Jatkoin kahvin lipittämistä. Olisin varmaan voinut nielaista loput kerralla, ja olisin nielaissutkin tavallisessa tilanteessa, mutta todellakaan en rupeaisi minkään Hellon hulluutta ruokkimaan. Otin oikein vielä kaksi keksiäkin pöydälle odottamaan sen merkiksi, etten aikonut vielä lopettaa.

”Juo jo”, Hello kuiskasi.
”Miks tää on sulle muka yhtäkkiä niin tärkeä, yks kusinen kuppi?”

Hello yritti istua niin kuin ei olisikaan, mutta asennosta ja hengitystavastakin näki, että se odotti. Se puolestaan tiesi, että viivyttelin. Ai että oli ihanaa olla yhtä lapsellinen ja hullu kuin se. Nakersin keksiä mahdollisimman hitaasti. Upotin sitä välillä ihan kylmään kahvitilkkaan.

”Mennäänkö?” Oskari kysyi yhtäkkiä ja nousi ylös. ”Alex?”
”Juu”, nyökkäsin ja nousin itsekin.
Myös Hello ponkaisi paikaltaan.
”Mä taidan ottaa tähän vaan vielä vähä kahvia mukaan”, tuumin, eikä Nellykään sanonut mitään, vaikka Polle-mukeja ei saanut raahata tallille. Siitä oli pidetty kova messu sen jälkeen kun Eetu ja Camilla olivat unohdelleet niitä satulahuoneeseen yksi kerrallaan niin kauan, että kaapissa oli ollut enää jotain vanhoja, äärimmäisen valkoisiksi haalistuneita raitamukeja.

Olihan se kahvi sitä paitsi hyvää kunnollisen kokoisesta Polle-mukista parissa pakkasasteessa, kun kävelin Oskarin vierellä tallille! Kevät näkyi jo räystäiltä tippuvissa pisaroissa, kunnon maastolenkki oli edessä ja elämä oli ihanaa.

”You know”, Oskari sanoi tuumivasti.
”Mm?”
”Mä veikkaan että se olis halunnu just sen kupin koska siinä pussaillaan. Se puristeli jotain valkosipul… Eiku valkosuklaajauhejuttua.”
”Onks tää joku MK-ultra -juttu tai muu salaliittohomma vai mitä sä sössötät?”
”MK-ultra on itse asiassa — ihan sama. Mä luulen et se olis raahannu sen Milanille kun se ei uskalla tulla sisälle kun Eetu oli olkkaris. Nyt on ystävänpäivä.”
”No voi vittu että on pienestä kiinni senki elämä.”
”Mieti nyt jos joku ajattelis sua noin paljo. Täs. Mä ostin sulle vaan tän Snickersin.”

[AlexOsallistuja]

Haissin kanssa Italiassa

”Se oli ne oikean puolen pohjeavut taas tietenkin”, Oskari huokaili selällään sohvalla edelleen hikisessä tympeänvalkoisessa tallitakissaan. Yleensä se oli niin siisteysfriikki. Olisi mennyt jo suihkuun. Ja olisi lopettanut videoidensa vahtaamisen ja varsinkin puhumisen. Väsytti ihan sairaasti.

”Mhm”, vastasin kuitenkin sille. Se pystyi käymään keskusteluja yksinäänkin, kun analysoi ratsastustaan. Sille piti vain välillä ynähtää, ettei se ryhtynyt näyttämään videoita tai ryhtynyt kyselemään mitään.

”Mä luulen kuitenkin että tässä on jotain kehitystä saatu aikaan. Toi laukka ei ole niin perseellään koottu enää, vaikka ei se hyväkään oo. Ärsyttää vaan kun mä oon vanhojen videoiden perusteella saanu Kissistä oikeesti tosi hyviä laukkoja irti…”
”Jep.”
”Mä en kyllä hirveesti tykkää noista siirtymistäkään.”
”Mmhm.”
”Toi ravikaan ei ihan oo — siis koottu — mutta Kissi on ollu kyllä aina vähän vaatimattomampi kun joku emmätiedä Adiemus. Pitäs vaan miettiä mihin mä keskityn ennen kaikkea nyt. Kun tää alkaa viimeinkin sujua edes joten kuten. Iskällä nyt on mielipiteitä. Pitäsköhän mun kuitenkin mennä sille vakituisiin valmennuksiin?”
”Mm.”
”Niinpä, se on niin ärsyttävän ymmärtäväinen. ’Ei sun tarvi Oskari pystyä, hyvin yritetty, mieti kuinka vähän aikaa sä oot vasta’ – joo emmä mee sille. Semmonen yks Lakkaman Simo olis tosi hyvä, mutta arvaa vaan onko sillä aikoja ennen tyyliin ens joulua. Oikeastaan mä varmaan tarvisin ihan itselle personal trainerin. Tekeeköhän se mikä sen ison jätkän nimi oli, siis se se se Hellevaaran Tiitus vielä sivutoimisena?”
”En tiiä mut kuule Oskari”, sanoin lopulta.
”No?”
”Mene nyt vittu suihkuun! Koko meidän huone haisee aiva ruikulta ja perseeltä kun sä vaan makaat siinä hikoamassa siihen sohvaan!”
”Ai haisenksmä?” Oskari kysyi ihan tyhmänä.
”Aivan jeesuksen hirveelle! Onks sulla joku vitun korona tähän maailman aikaan jos sä et haista?”
”Aijjaa…”

Katsoin sängyltä (huom suihkunraikkaana ja puhtaissa vaatteissa) miten Oskari ponnahti ylös vatsalihasten voimalla. Joo-o. Jotta sen ja Kissin homma kehittyisi, varmaan se tarvisi sitten sellaisen personal trainerin, tai edes jonkun tekemän ohjelman. Se oli hyvässä kunnossa, mutta eihän se mikään ammattisalimake ollut. Kai se silti itse tiesi, että sen oikea puoli oli heikko. Skolioosi sille kuitenkin ensimmäisenä kehittyisi, kun se vahtasi niska pitkällä edelleen videoita kännykästään, kun käveli ärsyttävän hitaasti kylppäriä kohti.

”Mee jo”, käskin.
”Näyttääks Kissi susta tässä pätkässä ihan sairaan hyvältä? Kato miten se tässä taipuu, vaikka tää on vasemmalle tää taivutus!”
”Et tule tänne sen kanssa! Mene saatana suihkuun!”
”Mä vaan näytän–”
”Mä en oikeesti katto sitä!”
”Hmh.”

Oskarin suu supistui ja alahuuli luiskahti hieman törrölle. Sitten se käännähti ja marssi oikeasti sinne kylppäriin. Odotin, että se ähki siellä aikansa kun yritti varmaan saada vetoketjuja auki kovin ponnistuksin, ja että suihkuvesi alkoi valua. Sitten etsin oman kännykkäni.

Tasan ei kiinnostanut katsoa mitään suoritusvideoita, mutta valokuvia katsoin. Niissä Oskarin ja Kissin kehityksen näki paljon paremmin. Päivän ensimmäisessä Oskarikuvassa Oskari tuijotti vakavana isäänsä ja piteli Kissin ohjia joutumatta keskittää hevosen pitelemiseen kaikkea energiaansa. Seuraavassa se näytti habaa minulle Kissin selästä tullessaan pois esteradalta. Siinä se oli tyytyväinen kuin mikä, ja hampaat näkyivät kun se hymyili. Välissä oli monta muutakin kuvaa, mutta ihan viimeisessä se nauroi tämän hotellin hississä samanvärinen minun sen hiuksiin pujottamani ruusuke kummallakin korvallaan. Ihan sama, osasiko se ratsastaa: se oli nimittäin suurimmassa osassa kuvista iloinen.

No, eipä sen riemu kauaa kestäisi. Tasan olimme nimittäin menossa sinne ihme after ridelle kaikkien oikeiden ratsastajien sekaan, ja kun Oskari kuulisi siitä, se alkaisi laittaa ihan hirveästi hanttiin.

[AlexOsallistuja]

Spooky Games

”Mä en jaksais”, venyttelin suulissa kello miljoona yöllä.
”Sulla oo mitää jaksamista”, Oskari tuhahti, ja totesin hiljaa, että ai niin, ei ollutkaan.

Oskarilla oli. Välillä hän suoritti loistavasti kisoissa, ja välillä taas meni ihan penkin alle. Niin kuin nyt Spooky Gamesissa. Hänen tekemisensä oli epätasaista, eikä vika ollut hevosessa.

Tetris odotteli kärsivällisesti, että saisin venyteltyä ja vanuteltua loppuun ja suvaitsisin kääntyä sen puoleen suojia poistamaan. Se oli minun pieni kultani, vaikka oli kuinka iso. Silitin sen jykevää kaulaa ja kyykistyin riipimään tarroja auki sen sääristä. Siinä missä Oskarin tulokset poukkoilivat holtittomasti huippuprosenteista surkeisiin, minulla ja Tetriksellä oli aina vain menossa aivan naurettava voittoputki. Spooky Gamesistakin tuli kotiin ruusuke sekä esteiltä että koulusta, eikä ollut edes täpärällä. Tetriksen kanssa samassa vaativan A:n luokassa Oskari oli ratsastanut Kissillä ihan vihoviimeiseksi. Tetris oli mennyt komeasti ja reippaasti kuin olisi sotaan marssimassa. Kissi ja Oskari olivat näyttäneet ennemminkin etanoilta, jotka yrittivät vetäytyä seuraavan mahdollisen lehden alle piiloon. Nyt Tetris oli sitten erinomaisella tuulella, koska minäkin olin, ja Oskari valui Kissin vierellä kuin räkä.

Tetris tykkäsi ihan hirveästi, kun raavin sen kylkiä kaksin käsin siltä loimen riisuttuani. Se nosti ylähuultaan ja sen pää huojui sen kaulan varassa niin kuin käärmeenlumoojan käärme. En ehkä olisi ollut hyvällä tuulella, jos häviäisin kymmenen kisaa kaudessa niin kuin Oskari, mutta kilpailisinko silloin Tetriksellä? En kai: tämäkin touhu oli alkanut Oskarin mieliksi. Ehkä meidän välisemme ero voitoissa ja oikeastaan kaikessa olikin sitä, että kun minä pidin hauskaa Tetriksen kanssa, Oskari suoritti otsa rypyssä Kissin kanssa. Toisaalta minulla oli myös parempi ja ryppyotsaisempi valementaja kuin Oskarilla: minua ja Tetristä valmensi nimittäin Oskari Susi.

”Ooksä jo valmis?” Oskari kysyi ja napsutteli aikansa kuluksi Kissin riimunarun lukkoa. Siihen hän ei olisi pystynyt vielä hetki sitten, eikä tainnut itse edes huomata.
”No oon ollu aikaa sitte! Sua mä tässä odotan ja raavin tätä hevosta.”
”Oi ku kiva ku mä odotan tässä sua vaan kans! Vie jo se niin mä saan laittaa ovet lukkoon.”
”Hä? Onks täällä joskus ovet lukossa?”
”On! Joka yö. Mut avain on suulla.”
”Aivan helvetin hyödyllistä…”

*

Alexin ja Tetriksen Spooky Games:
VaA 6/26
160 cm 6/34.

[AlexOsallistuja]

Se, mistä kaikki alkoi

”Otsnmäen omatoimikirurginen yksikkö, hyvää iltaa”, vastasin puhelimeen kaiuttimella ja jatkoin vaatteiden tukkimista taloyhtiön pyykkituvan jättimäiseen pesukoneeseen. Nurkassa samoissa puuhissa oleva Haapamäen mummo kääntyi katsomaan. Oma pikkuinen pesukoneeni oli hajonnut, ja uusi ei ollut vielä ehtinyt meille asti. Puhtaita vaatteita oli pakko saada huomiseksi Ruotsin-ajokeikalle.

”Terve”, Miika vastasi lyhyesti ja hieman rätisevällä äänellä pyykkikoneen päältä, jonne kännykkäni työnsin.
”Tosi hyvä kun soitit”, sanoin sille. ”Nyt on käyny nimittäin niin että kaikkien virallisten määritelmien mukaan mulla ei oo enää yhtään pesupalloa tallessa.”
”Mikä jeesus on pesupallo? Käytätsä jotain luomuaineita siellä vai mikä sua vaivaa?”
”Eiku se on se muovijuttu johon laitetaan pesuaine.”
”Mulla ainaki on semmonen lokerojuttu koneessa mihin laitetaan.”
”No ei kukaan normaali ihminen laita sinne! Se jää sinne sitte. Pesupalloon laitetaan. Vitsin miehet…”
”Miks siellä olis sitten se lokero, jos sinne ei — no ihan sama — mitä on viralliset määritelmät sille, ettei ihmisellä oo pesupalloja?” Miika ihmetteli.
”No yhden virallisen määritelmän mukaan ihmisellä ei oo pesupalloja, jos se kokee ettei sillä oo pesupalloja. Toinen määritelmä on sitten, että jos ihmisen hallussa ei ole–”
”Mitä varten sä puhut mulle ylipäätään jostain pesupalloista!”
”Sä ite soitit mulle ja aloit kysellä jostain pesupalloista! Jos asia on nyt selvä niin hyvästi.”
”Eiku oota!” Miikan ääni sanoi pesukoneen päältä yli sen paukahduksen, joka kuului kun läimäisin luukun kiinni.

Otin puhelimen nyt kun kädet olivat vapaat ja napautin sen pois kaiuttimilta. Ei tarvisi Haapamäen mummonkaan kuulla kuinka vammainen veli minulla onkaan. Vilkaisin kellonaikaa koneesta. Joo-o, parin tunnin päästä saisi hakea vaatteensa kotiin. Täällä ei onneksi tarvinnut murehtia, että joku varastaisi ne, vaikka ne jättäisikin peseytymään ihan keskenään.

”Sulla oli sitten muutakin asiaa kun kysellä mun pesupalloista?” kysyin Miikalta ja nostin Haapamäen mummolle vielä kättä hyvästiksi poistuessani. Polttaisin tupakan ulkona ennen kuin menisin takaisin kotiin. Joo, hyvä idea.
”Joo. Kun Oskari ei vastaa puhelimeen”, Miika narisi.
”Kai nyt ei!”
”Mitenniin kai nyt ei!”
”No sulla on sille aina jotain vikinää jostain hevosista. Ei Miika sillä lailla saa kavereita. Soittaisit joskus sille vaan kuulumisia.”
”Varmaan mä soitan jollekin Oskarille jotain kuulumisia!”
”Eli sulla on joku tyhmä hevosjuttu.”
”No on! Soita sille ja käske sen vastata mulle!”
”Minä en teidän nahinoihin tosiaankaan sotkeudu. Kerro se sun tyhmä juttu mulle, niin mä voin harkita.”
”No — kun mulla on myyntivälityksessä se Ritalan ainoa hevonen.”
”Nonnii justiinsa juu, arvasin. En auta sua tässä. Oskarilla on hevonen.”
”Poltatsä kessua siellä vai miten sä hengität tolleen?”
”Poltan”, myönsin heti, vaikka Miikan ääni oli ärsyttävän tuomitseva.
”Sun piti lopettaa. Äiti sanoi että sä oot lopettanu.”
”Kai mä nyt valehtelin. Kerrohan, miksi Oskarin pitäis kiinnostua jostain Ritalan kusisesta hevosesta?”
”Ootsä kotona?” Miika vastasi kysymyksellä.
”Riippuu vähä.”
”Eli oot. Mä oon just tässä Ylistaron tässä Rapakujalla. Mä tuun sinne niin keitä kahvit.”
”Joo et kyllä tule tänne!”
”Moikka!”

Tumppasin tupakan pyykkituvan oven pielen roskiksen päälle sataneeseen ensilumeen ja lykkäsin sen roskiksen nieluun. Sitten lipsuttelin kalanmuotoisissa lipokkaissani omalle ovelleni ja väänsin oven auki. Piti ruveta pikasiivoamaan ja pikkuisen vinkeästi. Olin pakannut reissukassia niin antaumuksella, että tavaraa oli pitkin huonetta. Parvella oli sänky petaamatta, mutta ei Miika sinne menisi vahtaamaan, eikä sitä näkynyt huoneeseen paljon yhtään. Piti nakella siis tavarat kasalle sohvannurkkaan ja siivota keittiötaso. Jep, sillä tästä selviydyttäisiin.

Kymmenen minuutin kuluttua ovella jo rapisi, kun velipoika tuli tupaan vara-avaimella. Pitäisi piilottaa se uudelleen numerovalon päältä muualle, kun kaikki kylähullut kerran näyttivät tietävän sen olinpaikan.

”Moi!” Miika huusi pikkuisesta tuulikaapista ihan tarpeettoman lujaa. Oli kuin olisin asunut kartanossa enkä yksiössä, ja ollut länsisiivessä hukassa.
”Ota pannusta sitä kahvia”, käskin sohvalta ja potkin romuja vielä vähän paremmin sohvan nurkkapaikalle.
”Täällä haisee.”
”Se on toi roskis, mä vien sen kohta kun mä haen pyykit.”
”Jaajaa.”

Miika roiskautti vähän kahvia hupparilleen istuessaan sohvan äärimmäiselle laidalle mahdollisimman kauas minusta. Se kirosi hiljaa ja pyyhki turhaan paitaansa kädellään, mutta ei sentään laskenut märkää kuppiaan kangassohvan käsinojalle pilaamaan koko hökötystä. Se hörppäsi kerran ja kaivoi sitten vaikean näköisesti puhelintaan farkkujensa taskusta, mutta ei onnistunut. Sen piti nousta seisomaan uudelleen, että se sai sen sieltä. Sitten se swaippaili hetken ennen kuin sanoi mitään.

”Tää hevonen on just niinku Oskari”, se pohjusti innoissaan.
”Ai saatanan suuri ja tyhmä?”
”No ei kun — mee ny — noh — muistatsä sen Ritalan tapauksen sillon emmätiiä pari vuotta sitte joskus?”
”Kuka sen unohtaisi?” kysyin ja värähdin ajatellessani herttaista Tetristäni.

Hyi kauhea, jos niin kävisi Hopiavuoressa. Ritalasta oli mennyt koko talli, eikä mitään ollut ehditty tekemään. Eetu oli onneksi tarpeeksi vainoharhainen pienentääkseen todennäköisyyttä, että niin kävisi Hopiavuoren hevostallilla. Mitään ylimääräisiä sähkölaitteita ei ollut seinässä vaihtimatta, ei varsinkaan sen Ritalan tapauksen jälkeen. Sielläkin koko katastrofi oli saanut alkunsa siitä, että rotta oli purrut kuivaustelineen johdon rikki ja satulahuoneessa oli alkanut kyteä. Aamuyöllä oli jo roihunnut. En olisi halunnut nähdä niitä kuvia, joita silloin leviteltiin. Mustaksi hiiltynyt talli, jonka katto oli romahtanut. Karsinat täynnä palaneita mölttejä, jotka joskus olivat olleet hevosia. Kaksi oli päässyt käytävälle asti ja ilmeisesti tupertunut savuun kesken epätoivoisen matkansa kohti vapautta. Hyi. Onneksi Tetris ei ollut ollut siellä…

”Siis hetkinen”, sanoin ja osoitin sormellani Miikaa. ”Sanoitsä et Ritalassa on taas hevosia?”
”No se yks sama hevonen”, Miika sanoi hitaasti niin kuin tyhmälle.
”Mikä jeesuksen sama hevonen? Eihän niitä saatu… Eihän niille jääny hevosia?”
”Paitsi Adiemus”, Miika totesi ja nakkasi puhelimensa syliini. ”Se on–”
”–ihan niinku Oskari”, täydensin Miikan aiemmin puhumat sanat heti kun näin kuvan.
”Ja mä luulen että tohon sillä olis ihan rahaa, ja jos tilanne olis toinen niin kaikkihan sen haluais… Mutta kun nyt ei viitti oikeen edes laittaa mitään myynti-ilmotuksia, kun — no näethän sä nyt. Ei siitä voi mitään oikeita rahoja edes pyytää.”

Se nimittäin oli: ihan niin kuin Oskari. Miika oli tyrkyttänyt Oskarille hevosia aina silloin tällöin, mutta ei Oskari tarvinnut hevosta. Hänellähän oli jo hevonen, vaikka se ei ollutkaan hänen omansa. Tästä hevosesta olin kuitenkin samaa mieltä kuin Miika. Oskari pitäisi raahata edes katsomaan sitä.

”Mä kyllä veikkan, että Oskari loukkaantuu jos sille sanoo että toi on niinku se… Mut missä tää hevonen on nyt?” kysyin Miikalta ja katsoin vaistomaisesti ikkunasta ulos ihan niin kuin Miika olisi voinut jättää sen hevosen Bemariinsa ikkunan alle odottamaan.
”No niissä mun vuokrakarsinoissa. Olavin työnä.”
”Oskari on oikeesti varmaan lenkillä näis mais nyt kun se osaa jo mennä yksin. Mennään ettiin se, ei se oo kun jossain tossa kylillä.”
”Ai että me niinku kaapataan se?”
”Joo. Ja mä ajan. Ja me mennään sun autolla.”
”Sä et muuten aja mun autolla enää!”
”No mähän en sun kyytiin tule varsinkaan liukkaalla ja onnea vaan kun etit Oskaria yksin tuolla!”
”Kyllä sä oot sitten perseestä oikeasti. Mutta paat jotkut toiset housut. Kukaan ei tule mun autoon Dimexeissä.”
”Mun kaikki housut on pesukoneessa.”

Niin alkoi se kerta, kun minä ajoin Miikan Bemarilla paskaisissa Dimexeissä ja metsästin Oskarin kiinni Kyrönjoen rannalta Otsonmäen Ässän takaa — ja kaikkihan tietävät, mihin se seikkailu muutaman vuoden päästä vei!

[AlexOsallistuja]

Jos ei ole sellaista kuin The One

Oskarista ei olisi arvannut, että se on vammainen. Se kätteli rennosti kuskia, jonka sen isä oli palkannut, ja toivotti hyvää matkaa vähän hymyillen. Kun se kuski tyrkkäsi kätensä minullekin, kättelin sitä itsekin, vaikka koko homma ei kuulunut minulle. Olin ihan itse päättänyt tulla urkkimaan, miten tmä tilanne vaikutti Oskariin, eikä se näyttänyt vaikuttavan mitenkään. Siinä se vain seisoi minun vierelläni niin pitkänä, että pystyin katsomaan sen nenänreikiin, ja nosti vielä viimeisen kerran kättään, kun kuski vedätti kuljetusauton tiehensä idioottimaisella Opelillaan. Oskari työnsi molemmat kätensä syvälle hupparinsa taskuihin ja kääntyi istumaan Camillan ja minun tupakkapaikalle, joka oli kostea ja vähäsen rämä penkki.

Kävelin Oskarin eteen ja pökkäsin sen kengänkärkeä omallani. Se hengitti syvään, nojautui tallin seinään ja rentoutui. Olikohan se vähän autisti? Se oli toiminut kivasti ja luontevasti äsken, mutta nyt näytti siltä kuin se olisi saanut teatteriesityksen loppuun ja olisi sen päälle jossain pukuhuoneessa, vai bäkkäriksikö niitäkin sanotaan?

”Miltä tuntuu?” kysyin ja istuin sen viereen. Se meni heti enemmän kasaan, kun ei halunnut olla niin lähellä minua.
”Ai hä?” Se kysyi ja irtosi seinästä. ”Et kyllä sytytä sitä!” se kielsi nähdessään, mitä kaivoin taskustani.
”Tää on mun röökipaikka”, huomautin.
”Tää on savuton työpaikka!”
”Hyvä etten mä oo töissä täällä, ja hyvä ettet sä kauheesti sit polta täällä.”
”Ei musta miltään tunnu”, Oskari vastasi alkuperäiseen kysymykseensä ja viikkasi jalkansa nätisti eteensä niin että sai puserrettua kantapäänsä penkille.
”Eiks sun tuu ikävä niitä?”
”Ei…”

Tavallaan uskoin. Jaska ja Nintendon’t oli viety samalla kyydillä. Oskari ei ollut koskaan halunnut Kissille varsaa, vaan Nintendon’t oli tehty Oskarin vastustuksesta huolimatta. Se ei ollut Oskarille mitään muuta kuin ärsyttävä hidaste, joka oli pilannut yhden kilpakesän. Sitä oli opetettu minun ja Oskarin voimin käsittelyyn Hellon häiritessä innokkaasti, mutta vain niin paljon kuin hyvä tapa vaati. Oskari oli tervehtinyt sitä silittämällä ja sanomalla sille jotain nättiä, mutta ei ollut kyllä kertaakaan hakeutunut sen seuraan huvikseen. Nintendon’t oli vain ollut läsnä, kun Oskari oli yrittänyt viettää aikaa Kissin kanssa.

Jaska oli kuitenkin ihan eri asia.

”Tai ehkä Jaskaa. Vähän”, Oskari myönsi hetken hiljaisuuden kuluttua.
”Sulla olis ollu nyt rahaa ostaa se, you know?”
”Joo…”
”Miks sä päästit sen meneen?”

Oskari katsoi tielle, jonne kuljetusvaunu Jaskoineen oli kadonnut. Se ei ollut lähtenyt kauas: Jaska pudotettaisiin Olaville Tervajoelle samalla matkalla kun Nintendon’t jatkaisi Vaasaan ja laivalla Ruotsiin. Oskari voisi vielä tavata Jaskaa, mutta tiesin, ettei se sillä lohduttautunut. Se tiesi paremmin kuin minä, että sen isä oli enää pelkkä entinen kouluratsastaja, ja kohta entinen hevoskauppiaskin. Jaska oli saanut hyvät kilpailunäytöt Oskarin kanssa, kun se oli tuurannut Kissiä, ja ei olisi ihan hirvittävän vaikeaa löytää sille tarpeeksi rahakasta ostajaa. Ensi kesänä Jaska voisi olla ihan missä tahansa, mutta tuskin se olisi enää Tervajoella. Tiesin, ettei Oskari menisi enää katsoman sitä.

”Pitää olla järkevä”, Oskari sanoi lannistuneesti.
”Mitennii järkevä?”
”Et vieläkään sytytä sitä! Siten niin järkevä, että vaikka mä oon mun kuntoutumisen velkaa Jaskalle, se ei oo tarkoitettu mulle. Jos mä joskus voisin… Uskaltaisin? Jos mä saan vielä jotenkin oman hevosen, sen pitää olla mulle tehty, tai oikeastaan mä haluan olla sille tehty. Jos Jaska on silloin siinä, mä joudun vaan katsoa kun joku vie mun hevosen, kun mulla on jo yksi.”
”Jaaha — mutta entä jos sä romantisoit tätä nyt liikaa, eikä oo olemassa sellasta kun the one?”
”Voi olla ettei oo. Sitten mulla ei oo koskaan omaa hevosta. Nyt se ei kuitenkaan haittaa.”
”Miksei?”
”Alex mulla on Kissi. Iskä voi päättää tehdä lisää tyhmiä ratkaisuja sen elämällä, koska onhan se sen hevonen, mutta ehkä se ei päätäkään.”

Oskari oli ollut jossain vaiheessa Hopiavuoren tuvan takaterassilla. Sillä oli hiuksissaan nimittäin sitä moskaa, jota irtosi villiviinistä, jos oli kuusi metriä pitkä ja hipoi päällään niitä viinejä niin kuin Oskarin tapauksessa kävi. Se nojasi leukaansa polviinsa ja katseli jonnekin maneesin ohitse. Sitten se ojensi kätensä suoraksi eteensä ja liikutteli sormiaan niin kuin olisi soittanut näkymätöntä pianoa tai jotain. Tiesin, mitä se ajatteli. Tuuppasin sitä olkapäälläni kylkeen hymyillen salaa ja sytytin tupakan, vaikka Oskari alkoikin heti mouruta siitä niin kuin kollikissa.

[AlexOsallistuja]

Mä ja Oskari hankitaan elämä

Tuomon lempihommaa lauantaisin oli istua Kontiolassa. Koska en ollut töissä, niin sitä sitten istuttiin. Se tarjosi juomia niin minulle kuin kavereilleenkin niin kuin olisi ollut kovinkin äveriäs, vaikka tasan tiesin, että sillä oli korkeintaan kaksisataa tilillään tässä vaiheessa kuukautta. Ellei se sitten juonut tuossa firmansa rahoja. Ei olisi yllättänyt sekään.

Tympi, joten nousin.

”Mihin sä meet?” Tuomo kysyi heti. Sen silmät eivät harittaneet tai mitään, mutta jokin sen katseessa oli jo vähän humalaisen ja tosi rasittavan näköistä. Ehkä se oli silmien verestys, vaikka vuotivat sen silmät muutenkin.
”Mä käyn vaan vessassa”, sanoin sille ja puristin sen hartiaa.

Sinne se jäi puhumaan ärsyttävän kovaan ääneen siitä, kuinka naisten piti rampata puuteroimassa nenäänsä, ei tuo minun Alexinikaan aivan tuolta aamulla näytä, ei, ehei, sillä menee ainakin tunnin verran kauppaan lähdössäkin. Just joo. Se ei ollut tainnut nähdä minulla meikkiä vielä. Joo-o: eihän se ollut voinutkaan. En tosiaankaan olisi raahannut sitä mihinkään Power Jumpin After Riden kaltaiseen paikkaan, tuollaista saatanan peikkoa.

Ei ollut oikeasti mitään asiaa vessaan, mutta istuin kuitenkin pytyn kannen päälle. Bemmi-Tuomo oli laittanut viestin! Olisiko tänään uusi ajelu, jos vaikka pyörähdettäisiin Vaasassa? Huomasin hymyileväni, kun vastasin sille, että ei tässä mitään menoa ollut, että tottahan toki. Sitten menin pesemään käsiä, vaikka olin varonut koskemasta edes ovenkahvaan. Naistenkin vessassa oli täällä järkyttävä kusenkäry.

Saman tien kun pääsin edes hiema parempaan hajuun baarin puolelle, näin kaksi tuttua selkää kumartuneena sillä tavalla yhteen, että siellä oli jokin keskustelu meneillään. Aioin jo rynnätä messuamaan, että mitäs se Oskari ja Milan tekevät täällä ilman aikuisen valvontaa, mutta onneksi en ehtinyt. Hartialleni läpsähti nimittäin käsi, ja kun katsoin, kuka minua puristeli, sehän oli jumaliste Sissalan Riikka! Sillä oli jumalattoman ihania pinkkejä Volvoja! Olin aina halunnut töihin sille, mutta aina kun olin etsinyt paikkaa, sillä oli joka Volvossa jo kuski. Kaikki naisia: vitsi miten mahtava työmaa!

”No mutta mistä on Tiederberg tänne pudonnut!”
”Terve!”
”Missäs sä ajat nykyään?”
”Petellä. Vieläkin.”
”Petellä! Siitähän on jo ainakin pari vuotta kun sä menit sinne. Miten sä oot jaksanu noin kauan niin kusista hommaa?”
”Itse asiassa kolme. Ettei sulla olis yhtä Volvoa ajoja vailla?”
”Kuulepa kun mulla olis oikeasti yksi auto, jolle tarvis toisen kuskin. Mutta se on kyllä justiin samaa Ruotsin-ajoa mitä ne Peten pojat tekee. Niin ja sä. Kiinnostaisko sua oikeasti?”
”En mä kyllä oikeasti voi Peteä jättää. Se on hyvää hommaa. Jos siis ajaminen ylipäätään voi olla hyvää hommaa.”

Sissalan Riikka nauroi. Se oli niin ihana rekka-akka: kovaääninen, rempseä ja hauska. Se rakasti täräyttää ammattinsa, kun siltä kysyttiin, koska sen ruskeat kiharat ja tällä hetkellä siniset rakennekynnet sanoivat, ettei se ainakaan ollut yrittäjä, ajojärjestelijä ja kuorma-autonkuljettaja.

”Mulla on tuolla sponsorineuvottelut”, se paljasti ja osoitti Oskaria ja Milania. ”Mä törmäsin tommosiin poikiin ja kuulin että tuo tummempi poika on joku ratsastaja. Sen sponssaaminen sopis ihanasti yhteen pinkkien Volvojen kanssa. Harmi, että se vaikuttaa siltä että se tosiaan ratsastaa vaan hevosilla… Mutta eikös sullakin joskus ollut se poni?”
”Joo sillon joskus. Piti luopua siitä sillon, mutta mulla on hevonen nyt vieläkin.”
”No mutta sitten sun pitää tulla ehdottomasti tonne mun kanssa. Niin kuin asiantuntijarooliin.”

Olisi pitänyt sanoa, että tunnen Oskarin. No sanoinko? En saatanassa sanonut! Sen sijaan seurasin mieli tyytyväisenä ja piru olkapäälläni Sissalan Riikkaa tahmaisen lattian poikki kumpikin Tuomo vain hyvin etäisenä mielessäni.

”Kuulkaas, herrasväki”, Riikka sanoi, ”mä löysin tuolta vessasta asiantuntija-apua hevosneuvotteluihin, ettette te pääse huijaamaan mua. Tässä on Alex Tiederberg, ja tässä on Oskari Susi ja… Mikä sä nyt olit, Milan joku.”

Ojensin välittömästi käteni pitkälle ennen kuin kalvennut Oskari ehti änkyttää yhtään mitään tyhmää, että me muka tuntisimme toisemme. Se puristi sitä nihkeällä kädellään arasti kuin hiiri. Milan puolestaan ei epäröinyt yhtään. Sitä nauratti.

”Alex, selvitä onko tämä sälli mistään kotoisin”, Riikka kehotti, ja huikkasi Mäkelän Samille, joka oli taas reppana baarimikkovuorossa, että meille oluet. ”Tietää, että onko se vaan tahra mun bisnesimperiumin imagolle.”
”Oskariko sä nyt olit?” kysyin viattomasti. ”Susi?”
”Joo?”
”Mä oon kuullu vaan Olavi Sudesta. Ettei se oo joku sun sukulainen? Se on vissiin ollu vielä kymmenen vuotta sitten aivan huippujen huippu, muttei enää kisaa silleen…”
”Se on mun isä”, Oskari sähähti hampaidensa välistä.
”Oikeen totta! Riikka sen isä on aivan loistava. Vitsit kun se ettis sponsoria. Ootsä Oskari sitte edustanu jossain isommissa kisoissa?”
”Power Jump… Kultasaaren kansainväliset… Komiat… Näin… Viimeisimpänä.”
”Ne on Riikka ihan isoja kunnon kisoja. Ja tulossa on varmaan vielä jotain?”
”Häjyt, Solgården Slott, Harmony Champions ainakin, ja ehkä –”
”Alex, hän pyörty kohta”, Milan nauroi väliin.
”Siis tunnettekste?” Riikka älähti.
”Jos jollain on hevosia täs sadan kilsan säteellä, niin me taatusti jotain kautta tunnetaan se”, tunnustin. ”Noiden molempien hevonen asuu samalla tallilla kun mun.”
”Mitä sä sitten sitä kiusaat? Noin herttaista poikaa?”
”Poikaa? Oskari, sun olis pitäny kertoa Riikalle että sä oot vahempi kun se.”
”Eikä ole!” Riikka väitti. ”Mä oon kakskytseittämän! Tommonen baby face…”
”Se on kolkytkaks.”
”Mä pidin sua aiva vähän päälle parikymppisenä!”

Nauratti. No siis kaikkia paitsi Oskaria nauratti. Sen kalpeus oli väistynyt, ja nyt sen korvat oikein loistivat punaista. Sen tuolilla kiekkaamisesta näki, miten se olisi halunnut haihtua ilmaan, mutta ei uskaltanut ryhtyä höyrystymään siinä kuitenkaan. Riikka alkoi välittömästi kysellä siltä tyhmiä hevosista ja ratsastuksesta niin kuin se olisi voinut kysellä joltain tutulta. Vaikka en ollut aikonut nyhjätä Oskarin kanssa lauantaitanikin, siinä oli ihan hirveän kivaa olla. Siirryimme oikein pöytään, ja koska Riikka kiirehti istumaan Oskarin viereen, minulle jäi paikka Milanin vieressä.

Se kaikki keskeytyi, kun Tuomo ruumiillistui seistä päjöttämään pöydän päätyyn kädet taskuissa ja lantio vittumaisesti etukenossa.

”Mä ajattelin, että mihinkä saatanaan säkin jäit!” se pauhasi.
”Näin tuttuja”, sanoin olkiani kohauttaen, mutta en vaivautunut esittelemään sitä kenellekään tai ketään sille. Saatanan hullu.
”Tuu nyt jo jumalauta takasin tonne”, se määräsi.
”Mä juttelen nyt näiden kanssa.”
”Mikä mies se on sulla siinä kainalossa? Terve. Mä oon kuule Tuomo. Saatanan hinttari, hyviin tapoihin kuuluis kätellä — nyt Alex mennään.”

Se vitun vajakki kiskaisi minua kauluksesta niin että varmaan tuli mustelma. Olin sekunnissa seisaallani ja valmis tirvaisemaan sitä kuonoon. Kukaan ei jumaliste yhtäkään kertaa retuuta minua. Hakatkoon muita akkoja ja potkikoon koiria tai kakaroita, mutta minua oli aivan turha nykiä.

Oli ihan järjetöntä nousta nyrkit ojossa, kun vastassa oli äijä, joka painoi varmaan kahdeksankymmentä kiloa enemmän kuin minä. Siinä minä vain olin, mutta huomasin saman tien, etten ollut yksin, vaan pöytäseurueen joka ainoa oli jaloillaan. Olisi naurattanut, jos ei olisi adrenaliini virrannut, koska siinä etunenässä nyt oli minun kanssani Sissalan Riikka kynsineen kaikkineen.

En tiedä, olisiko Tuomo perääntynyt, kun sillä oli vastassa ylivoima. Varmaan olisi. Sillä ei ollut kuitenkaan aikaa, kun seuraavaksi sen kimpussa oli Mäkelän Sami ja se poke, jonka tasan täytyi olla Kytän Annikan isoveli. Ei Tuomokaan niille mitään voinut, vaan suostui talutettavaksi pihalle jäähtymään. Sami palasi oikein kysymään, että olinko kunnossa, vaikka näkihän se, että olin.

”Kukas se tommonen oli?” Riikka kysyi asiallisesti niin kuin Tuomo olisi vain käynyt tervehtimässä.
”Mun tuleva eksä”, tunnustin.
”Saatanan vanha. Ja saatanan ruma. Mitä sä nyt tollasen kanssa teet?”
”…sitä me ollaan siltä kyselty…” Oskari mutisi.
”Aijjaha”, Riikka hyrähti. ”Parikymppisen näkönen ratsastajapoika sopiskin sulle paremmin.”
”No älä saatanassa. Mun miehen pitää painaa ihan vähintään kaks kertaa se minkä mä, ja–”
”–tietää enemmän autoista kun sä”, Riikka sanoi kuorossa kanssani. ”Sä et sitten oo aikuistunu, tai no muuttunu, tässä vuosien varrella.”
”Sun puhelin soi”, Oskari huomautti yhtäkkiä.
”Voi saatana. Se on Tuomo. Se lupas hakea mut ajelemaan.”
”Siis tuo äskeinen juoppo?”
”No ei! Pitkä juttu. Mun pitää mennä, mutta Riikka, siinä on sulle kaksi hyvää ratsastajapoikaa, mä en tarvi niitä.”
”Kiva”, kuului Oskarin suunnasta.
”Joo ei hätää, mä pidän niistä huolen. Soittele sitten kun sä kyllästyt ajamaan Peten romuja. Saat multa joka laivaylityksellä buffan. Meillä on pääkallopaikka Hyllykalliolla nykyään.”
”Saan mä Peteltäkin buffan. Ei se oikeasti oo mitään kusihommaa.”
”Mutta on kivempi syödä kun on ensi menny siistillä ja nätillä Volvolla ruutuun, kun mitä jos on jollain paskasella Scanian romulla puksuttanu ensin äijien pershikisessä penkissä.”
”Totta, totta. Jos saan yksisarvisteippaukset vielä keulaan niin sitte keskustellaan.”
”Niistäkin voidaan neuvotella!”

Niin minä menin, vitun vajakki kun olin, ja kun ilta vaihtui yöksi ja yö aamuksi, suuntasin sunnuntain mustuudessa tallille Homo-Tuomon nyrkin mallinen musta silmä huonosti piilossa aurinkolasien takana. Tuomolla itsellään täytyi olla molemmat silmät mustana, mutta oli harmi, että minä löin vain toisen. Bemmi-Tuomo oli nimittäin toden totta saapunut Kontiolan eteen.

[AlexOsallistuja]

Mitäs me läheisriippuvaiset

”Hei”, Oskari huokaisi ja istui viereeni, vaikka olin tupakkapaikaksi jo kuulemma vuosia sitten muuttuneella penkillä polttelemassa. Oskarista täytyi ihan tosissaan olla puhti pois. Yleensä hän ei viihtynyt tupakansavussa.

”Terve”, vastasin, puhalsin savua oikein ylöspäin kohteliaisuusvimmassani ja seurasin, miten Oskari ähisi pitkät jäsenensä kokoontaitettuun muotoon. Kantapäät piti saada penkille ja jalat koukkuun, mutta silti se ilmeisesti ei halunnut nojata verkkatakkiaan seinään. Onnistuihan se, vaikka se näytti vaikealta.

Oskari on vähän sellainen, että siitä näkee heti, jos sitä harmittaa. Se hengittäkin eri lailla silloin: ihmeellisesti tuhisten, vähän niin kuin jos sen herättäisi päiväunilta. Jos siltä kysyy silloin, että mikä sitä riepoo, niin eipä se kerro pitkään aikaan kuitenkaan. Niinpä odottelin. Odottelin ja polttelin. Sain sytyttää oikein seuraavan Westin edellisen tulipäällä, kun kesti niin jumalan tähden kauan.

”Camilla ei ota mua Jällivaaraan”, Oskari kertoi lopulta piilosta polviensa takaa. Se oli ährännyt oikein hupunkin päähänsä.

No ei todellakaan ottaisi. Miksi Oskari edes halusi mihinkään Jällivaaraan hevonvitunkuuseen? Ja vaikka olisikin halunnut, miksi se edes yritti tukkia Camillan mukaan? Sehän oli muutenkin paljon Camillan varassa, ja jos se ei ollut tallilla, se oli Camillan kanssa himassaan. Varmaan Camilla siis halusi sen vaivoikseen vielä sinne ihme Jällivaaraankin.

Ei ollut kuitenkaan kohteliasta sanoa sitä kaikkea. Päätin siis välttää sanomasta sitä kaikkea, joten sanoin oikeastaan saman tien sen kaiken.

”Mitä vittua sä siellä tekisit?”
”En mitää? Mitä Jällivaarassa nyt yleensä tehdään? Katon lintuja ja — no en mitää! Juoksen vaikka jos siellä on joku purkkari.”
”Täälläki on purkkari, saatanan talipää.”
”No joo mut se olis pohjosessa.”
”Sä et oo ikinä elämässäs puhunu että sä haluaisit mennä johki pohjoiseen, ja siellä on muutenkin perseestä olla. Jos siellä ei oo saatanasti lunta ja kylmä, siellä on saatanasti sääskiä ja kylmä.”
”Camillaki menee.”
”Onks sun pakko tehdä kaikki mitä Camillakin tekee? Mikä viiden vanha sä oot?”
”No jos se menee ja mä en pääse niin mä joudun oleen täällä yksin jotain nelkyt viikkoa.”
Just joo. Tosi yksin joo.
”Mä oon täällä, vajakki.”
”Se nyt on vielä pahempi. Etkä sä asu meillä.”
”Pelkäätsä nyt niinku olla yksin teillä?”
”No en!”
Eli pelkäsi se.
”Jaajaa, eli sun tulee vaan ikävä Camillaa.”
”No eikä tuu.”
Eli tulisi sille.
”Mä mietin että mitä sä sille Shanette-tytölle viestittelet kun sä oikeesti asut jo Camillan kaa ja haluat muutenki olla sen kaa koko ajan, ja nyt se ei sais mennä edes ihmisiin ilman että sä roikut siinä.
”Arvaa kuka käsittäis, eikä vaan naurais siinä, jos mä kertoisin että mä jään yksin johki Virkatien itsemurha-asuntoon? Camilla!”
”Voi vittu!”

Kun kyselin, kävi ilmi, ettei Oskari tiennyt kuin suurin piirtein, missä se sellainen Jällivaara oli. Siitä sillä oli parempi kuva, että ketä kaikkia siellä oli — ja ketä ei enää ollut. Annoin Oskarille kaksi vaihtoehtoa lähitulevaisuutta vaten. Sen piti joko kysyä vielä nätisti, pääsisikö se kuitenkin Camillan riesaksi, jos vaikkapa lahjoisi tätä jollain, mistä tytöt pitävät, niin kuin vaikka uusilla talvirenkailla autoon. Toinen ja huomattavasti realistisempi ja parempi vaihtoehto oli kasvaa aikuiseksi ja keksiä muuta tekemistä, koska Camilla tai kukaan ei jaksaisi nuohota jokaista vapaahetkeään kenenkään, varsinkaan Oskarin, kanssa. Oskarin vastaus tai pohdinta tähän oli epäselvä: pahantuulinen murahdus ja nykäisy, jolla huppu nousi peittämään kasvot ihan kokonaan.

”Voisiks sä sit tulla meille sillon?” hupusta kuului lopulta, kun tumppasin toisen tupakan.
”No en todellakaan.”
”Käythän sä muutenki meillä.”
”No joo käymään! Mutta en mä aio mitenkää asua siinä sun sairaalloisen siistissä kämpässä. Vittu, mä oon aina aiva kauhusta jäykkänä et mitä jos mä vaikka murustelen jotain siihen sohvalle.”
”No en mä nyt tarkottanukkaa et sä tulisit jotain viikoksi.”
”Noni, sitte.”
”Paraolympialaiset tulis vielä…”
”Ja niitä mä en sitte katto yhtään hetkeä! Sä osaat kattoa teeveetä ihan yksinkin.”

Siellä se sitten viilettikin, parkkipaikalla, Camilla siis. Senkin kahvitauko oli kai loppu, ja Oskari ei ollut ehtinyt omalleen ollenkaan. Oskari katseli muka eri suuntaan, mutta nousi niin kuin kiltti koira, kun sitä huudettiin. Yritin potkaista sitä persuksille, kun se lähti, mutta osuin takareiteen kun sen takapuoli kuitenkin on noin viiden metrin korkeudessa. Kiva, jos se jotenkin tosiaan luikertaisi itsensä mukaan johonkin vitun Jällivaaraan. Ne olisivat siellä ihan oikeasti jotain sata viikkoa kuitenkin, ja sittenhän minä jäisin ihan yksin tänne. Pitäisi nähdä jonkun saakelin Tuomon naamaa joka ilta, kun ei olisi mitään oikeaakaan menoa. Hyi jeesus. Ylihuomenna lauantaina muuten olisi se päivä, kun sekä minä että Oskari hankkisimme elämän.

[AlexOsallistuja]

Satu kahdesta Tuomosta 1

”Arvatkaa mitä, arvatkaamitäarvatkaamitä”, sanoin heti suulissa ja heristin puhelintani sekä Oskaria ja Kissiä että Minjaa ja Liljaa kohti. Jaaha, sitä oli oltu ratsastamassa yhdessä. Se johtui Kissistä, joka oli varsansa myötä päättänyt, ettei tule enää toimeen Tetriksen tai muiden orien kanssa. Olisin silti ollut olevinani tosi tosi loukkaantunut, mutta kun minulla oli liian tärkeä asia, jotta olisin voinut hidastella.

”No?” Oskari kysyi, niin kuin tässä ei olisi ollut elämä ja kuolema kyseessä.
”Tuu”, kehotin sitä, ja se ähkäisi, kun retuutin sen verkkatakin kauluksesta perässäni Minjan luo Liljan taa piiloon. ”Kattokaa.”

Kumpikin katsoi puhelintani kuuliaisesti. Minja katsoi tarkemmin, mutta Oskari vain vilkaisi ensin näyttöä, sitten minua ja sitten taas näyttöä. Kumpikaan ei reagoinut asiaankuuluvasti

”Mikä toi nyt muka on?” Oskari kysyi.
”Se on Tinder. Kannattais sunki kokeilla.”
”Kyllä mä nyt sen tiedän, mutta–”
”Tuomoa? Miten Tuomoja voi tulla sulla vastaan Tinderissä?” Minja viimein älysi.
”Tää on eri Tuomo!” paljastin. ”Voi vitsi, kato millanen Bemari tällä on!”
”Eri Tuomo?” Oskari ihmetteli, vähän hidas kun on.
”Älä nyt siihen keskity. Mä meen tänään ajeleen tän Tuomon Bemarilla.”
”Mitä sille vanhalle Tuomolle kävi?” Minja kysyi.
”Siis koettakaa nyt oikeesti keskittyä. M5-sarjan BMW E34, kattokaa sitä — täällä on toinen parempi kuva, niin te näätte par–”
”Onks sulla niinku kaks Tuomoa?” Oskarikin mankui.
”Jätitsä Tuomon? Siis… Ekan Tuomo?”
”Me tarvitaan näille Tumpeille eri nimet. Ex-Tuomo ja Uus-Tuomo?”
”Te pilaatte taas tän koko jutun. Ei oo mitään ex-Tuomoo. Kukaan ei oo jättäny ketää. Äiti ja isi rakastaa teitä edelleen ja diipadaapa. Nyt katseet tähän autoon, olkaa hyvä!”
”Sit ex-Tuomo ei käy”, Oskari mietti.
”Vanhempi-Tuomo ja Bemmi-Tuomo”, Minja ehdotti. ”Vai Tuomo ja Tumppi?”
”Voi vittu.”
”Mitä jos Vanhempi-Tuomo joskus kuulee et sitä sanotaan Vanhempi-Tuomoksi?” Oskari huomautti.
”Nyt sitte. Vaikka se olis Herkku-Tuomo niin se olis jo huolestuttavaa et teidän pitää keksiä sille jotain lisänimiä, joten ihan sama vaikka sanoisitte sitä Homo-Tuomoksi. Eli tärkeempiin asioihin! Enkö mä oo aina sanonu, että M5–”
”Pistä se Tuomo vielä takas. Tästäkö tää auto laitetaan pois?” Minja kysyi ja sorkki puhelinta.
”Et paina mistään”, käskin tiukasti ja luovutin puhelimeni.
”Aika kivan näkönen”, Minja arvioi.
”No eikö! Jos mulla olis rahaa, mäkin ostaisin–”
”Alex, se tarkottaa Bemmi-Tuomoa eikä sitä autoa”, Oskari väitti.
”Mä en näytä teille enää mitään ikinä.”
”Sen autonko kanssa sä meinaat seurustella?”
”En! Kun Tuomon! Siis Homo-Tuomon. Ja tänään mä menen ajelulle. Siis Bemmi-Tuomon kanssa.”

Tuomitsevia katseitahan siitä seurasi. Oskari ja Minja olivat usein ajoin niin kuin pikku pyhäkoululaisia, kun niille yritti kertoa oikeasta elämästä. Marmatin, että olin aikonut kysyä Minjalta, mitä laittaisin päälleni illalla, mutta enpä kysyisi kuitenkaan, kun kerran tästä suulista ei tukea tai edes ihailua herunut ihmiselle tällaisen tilanteen keskellä. Minjalle se oli kuulemma ihan sama, kunhan ei laittaisi Dimexejä, kun menisin treffeille ihan oikean elämän pojan kanssa, joka oli kerrankin alle viidenkymmenen. Vaan enpä minä nyt niin hullu ollut, että olisin istunut ihmisten BMW E34:ään paskaisissa Dimexeissä.

”Kerro sit illalla kuinka meni”, Minja huhuili vielä perään, kun marssin jo tupaan päin katsomaan, olisiko siellä ketään järkevää.
”Joo joo”, tuhahdin. Ei niitä kuitenkaan kiinnostanut. Kyselisivät vain kaikkea turhaa siitä Tuomosta ja toisesta Tuomosta sen sijaan, että olisivat keskittyneet olennaiseen.

[AlexOsallistuja]

Komia Dressage 2024

Wau, mikä hevonen. Jouduin oikein puristamaan suuni kiinni, kun se meinasi jäädä auki. Tetris, joka oli seissyt kuljetusrekassa vain parikymmentä minuuttia tavallisen monen tunnin matkan sijaan, liikkui Yorca Warmbloodsin lämmittelykentällä Tervajoella niin kuin — niin kuin — no ei sitä voinut oikein kertoakaan, kuinka. Niin kuin kotona, paitsi että pöyhkeästi kuin riikinkukko: tulista miestä varmaan tammoille esittäen, niska korkealla niin kuin katkarapu-Oskarilla silloin kun se kirjoitti mitä tahansa käsin — paitsi että Tetris oli kaunis. Selästäkin sen näki, ja herran tähden tunsi.

Aidalla roikkui Oskari itse. Hänelläkin oli silmät lautasina. Vilkutin ja virnistin, mutta sen silmät eivät irronneet hevosestani. Se ei varmaan edes huomannut. Se oli tullut mukaan muka valmentajan ominaisuudessa, vaikka Noeul ratsasti Jaskalla Oskarin asemasta.

Kauemmalla kentällä edellinen ratsastaja näytti olevan loppusuoralla. Annoin Tetrikselle piskät ohjat, vaikka se olikin aivan liian ylpeällä tuulella kulkeakseen rennosti kaula pitkänä. Oskari väistyi auki sidotulta portilta edelleen Tetristä tuijottaen. Se ei ollut varmaan räpäyttänyt silmiään kertaakaan.

Kun pysäytin Tetriksen Oskarin viereen viime hetken saarnaa, ei kun kommentteja odottaen, se hullu, siis Oskari, kiskaisi minua kisatakin liepeestä. Kaksi nopeaa sydämenlyöntiä pelkäsin, että se päätti pudottaa minut kostoksi, kun ei saanut itse ratsastaa, mutta aika monta vielä miljardi kertaa hirveämpää sydämenlyöntiä pelkäsin, että sekin nyt luulee minua lesboksi ja suutelee, kun se kiskoi minut niin matalalle, että sai roikuttua kauluksissani. Ei se onneksi sitä tehnyt, mutta katsoi suoraan silmiin vaativasti, tai oikeastaan jotenkin kiihkeästi. Tetris otti sivuaskelta, kun vähän niin kuin roikuin sen kyljellä Oskarin käsien varassa.

”Voita ne”, Oskari sanoi hyvin hiljaa, mutta se ei ollut onnentoivotus, eikä edes vaatimus, vaan määräys.
”Mä yritän, mut jos sä pudotat mut– okei! Tottakai. Mikä ettei. Heeeeeelppo homma.

Yhtä nopeasti kuin Oskari oli minut melkein pudottanut, se tuuppasi minut takaisin ylöskin. Vaikka sen voimat eivät riittäneet mihinkään, kun vertasi edes sellaisiin riisikäsiin kuin Milan tai Hello, tänään se nosteli niin kevyesti about neljääkymmentä kiloa minua, että teki mieli potkaista sitä naamaan saappaalla. Jätin nipin napin potkaisematta, ja kohensin vain Eiran typerää takkia paremmin ylleni matkalla kentälle.

Kentällä Tetris oikein ravautti pyllyään nytkäyttämällä riikinkukonpyrstönsä auki, kun tervehdin tuomaria. Tottahan sen piti päästä sitä esittelemään, kun melkein kotona kerran oltiin. Katsokaa kaikki: tämä on Tetris Tiederbergin aluetta, hän määrää näillä pelloilla ja näissä metsissä. Vilkaisin aitaan kiinni liimautunutta, melkein ankaran näköistä Oskaria nopeasti, vaikka ei saisi. No niin, Susi. Sinun pitää tietää minusta ja Tetriksestä yksi asia: me pidämme aina, mitä lupaamme.

Alex & Tetris Komia Dressagessa vaativassa A:ssa 1/55.

[AlexOsallistuja]

”Näitteksten sen uuden äijän?” supatin suoraan Oskarin korvaan, kun hän yritti näyttää Eiralle jotain Eiran omaa ratsastusvideota kännykältään.
”Mee ny pois”, Oskari ähkäisi ja ravisti minut selästään, johon olin niin kovin ketterästi hypännyt.
”Ai kenen äijän?” Eira kysyi silmät kiiluen.
”Hys! No sen Joel-äijän”, sipisin ja viitoin niitä kahta lähemmäs. Mistä sen tiesi, vaikka joku olisi kuuntelemassa ja äijävarkaissa kun kuuli siitä.
”Me oltiin siinä sillon kun sä näit sen”, Oskari sanoi normaalilla puheäänellä, joka kuulosti siltä kuin hän olisi puhunut johonkin megafoniin, että tulkaa nyt kaikki äkkiä kuuntelemaan korva pitkällä.
”Mitä siitä?” Eira kysyi.
”No. Miettikää. Kerranki semmonen mies tallilla, joka näyttää mieheltä eikä–”
”Kiitti”, Oskari livautti.
”–miltään Oskarilta tai Noeulilta.”
”Kiitti!” Oskari toisti.
”Ei Oskari ja Noeul näytä samalta”, Eira sanoi melkein loukkaantuneena.
”Mä tarkotan että ratsastajapojat on aina tommosia — totanoin. No tommosia.”
”Ai mimmosia?”
”Tommosia luikkuja. Tai siis jotkut tykkää varmaan arabialaisista, mutta mä tykkään enemmän suurista puoliverisistä.”
”Kas kun et työhevosista. Vai ootsä vielä sen Tuomon kaa?” Oskari narisi.
”Toi on oikeesti kammottavaa toi miesten ja hevosten–”
”Keskittykää”, komensin. ”Miettikää että sillä olis parta, niin te ymmärrätte mitä mä tarkotan.”
”Hevosella?” Eira kysyi ihan tyhmänä.
”Ei kun sillä Joelilla.”
”Älä oikeesti purista mun käsivartta noin kovaa kun–”
”Koska se nyt varsinaisesti tulee tänne? Tiedäksä? Oskari? Mitä sä pudistelet päätäs, sä oot töissä täällä?”
”Se sano et täs parin viikon sisällä”, Eira muisteli.
”Nyt on parin viikon sisällä”, sipisin. ”Missä se äijä kuppaa? Mulla alkaa pian työt ja sit joku Nelly ja Minja ehtii viedä sen. Tai sä Eira. Ja vissiin äijiä ei voi edes varata, enkä mä edes nähny sitä eka…”

Yhtäkkiä takaamme, parkkipaikan puolelta, kuului rykäisy. Se sai sydämen kurkkuun. Muut ponnahtivat nanosekunnissa yhtä suoriksi ja kauas toisistaan kuin minäkin.

”Ketä äijiä?” tulija kysyi.
”Saatana Hello mä jo säikähdin että sä oot–” aloitin, mutta suljin suuni kun sain pääni kääntymään.
”Mitä?” Joel kysyi onneksi niin viattoman kuuloisesti, ettei sillä ehkä ollut aavistustakaan, että juorusin siitä paraikaa.
”Ehehehe”, pääsi suustani. Oskari pärskähti sille äänelle niin kuin hevonen.
”Mä tulin vaan tuomaan näitä”, Joel sanoi ja näytti jotain mystistä nuhruista tavarakassia, ”enkä mä muista välttämättä, että missä se satulahuone on.”
”Mä voin näyttää!” Eira kiekaisi heti.

Niin ne katosivat. Katsoin harmissani perään. Oskarinkin alahuuli oli törröllään, mutta häntä tuskin harmitti se, ettei hän ollut satulanhuoneennäyttöreissulla urkkimassa, oliko se uusi äijä hyvä tyyppi vai ei. Ainakin sillä oli hartiat toisin kun juuri jollain Oskarilla ja Noeulilla.

”Tolla on niin lyhyt keskittymiskyky kun mä yritän selittää sille näitä valmennusjuttuja”, Oskari murahti.
”Vitut sun valmennusjutuista. Minkä takia se edes meni näyttämään sitä satulahuonetta kun mä JUST sanoin–”
”Niin mitä sanoit?” kysyi taas joku Hellon äänellä, ja kun kerran Joel oli mennyt, Hello sen oli oltava.
”Puhuttiin tosta Joelista”, tuhahdin.
”Ai jaa!” Hello innostui ja läimäisi käsivartensa ympärilleni niin kuin sellaisen raajaan napsautettavan heijastimen. ”Mieti jos sillä olis parta vielä.”
”No sitä mä tässä yritin sanoa. Hyvä että joku edes tajuaa asioita.”
”Sä et kyllä tarvi noin pitkää, niin että mitä jos jättäisit tommoset ihmisen kokoisille”, Hello tuumi.
”Eiks sulla oo Milan?”
”Eiks sulla oo Tuomo?”
”Sun oma osaa edes ratsastaa.”
”Sun oma korjaa autoja!”
”Eiks teillä kummallakaan oo mitään oikeaa tekemistä?”

[AlexOsallistuja]

Salailmoittaja

”Mitä vittua tää oikeen meinaa?” tivasin Oskarilta samalla hetkellä, kun se avasi Camillan auton oven. En ikinä myöntäisi, mutta olin väijynyt sitä noin kolme varttia tupakkapaikalla aivan hermona.
”Mikä?” Oskari kysyi niin kuin ei muka tietäisi.

Camillan mulkaisu kertoi, että huutaminen saa riittää. Sitä varten nakkasin Oskaria kännykälläni. Vasta, kun olin päästänyt laitteesta irti, muistin, etteivät sen refleksit toimi. Vatsanpohjaa jo kouristi — ai mun uusi iPhone — mutta hämmästyksekseni Oskari sai kopin eikä koko vehje präiskähtänyt pitkin tannerta. Oskari näytti ihan yhtä yllättyneeltä, mutta rykäisi, yritti esittää coolia ja katsoi puhelintani. Siinä oli auki se perhanan ilmoittautumisvahvistus.

”Jaa”, Oskari tuumi ihan iloisena. ”Täähän tarkottaa et sun ilmottautuminen Solgården Slottin kilpailuihin on hyväksytty, maksu on onnistunu ja kaikki on kunnossa.”

Katsoin Oskaria niin kuin se olisi vähän vähäjärkinen. Näätä se oli. Aivan sairaan iso näätivä näätä. Paskanäätä.

”Kun mä en ole ilmoittautunut mihinkään Solgårdenin paskakisoihin”, hyrräsin niin samettisesti kuin osasin.
”A-hä? Ja sä luulet että mä oon ilmottanu sut salaa? Ei mulla oo semmosia rahoja.”
”Kukahan muu muka tekis jotain niin vammaista? Mä sanoin sulle Oskari, että mä en jaksa enää Power Jumpin päälle, ja sitten sä pakotit mut ilmottautuun jo tohon Tervajoellekin, ja nyt tää, ihan oikeesti mä en jaksa!”
”No en mä oo tätä tehny”, Oskari puolustautui.

Tuijotin tiukasti sen silmiin. Se katsoi suoraan takaisin. Se oli maailman paskin valehtelija. Se ei pystynyt katsomaan lähellekään koko olemustani silloin, kun se yritti valehdella. Perkele. Tässä sai vielä lähteä ehtoonsa ratoksi jahtaamaan jotain salailmoittajaa, joka yritti pilata minun ja Tetriksen elämän. Paitsi että jos se ei ollut Oskari, eihän se voinut olla kukaan muu kuin–

”Miika”, Oskari sanoi.
”Jep”, vastasin niin että napsahti.
”Noh. Tapatko sä sen nyt, vai ehditkö sä odottaa siihen asti että me ratsastetaan Jaska ja Tetris ensin?”

[AlexOsallistuja]

Power Jumpin after ride

”Mihinkä sinoot menos nahkatakis?” Eetu kysyi helat helkkyen käännähdyksensä mukana, kun olin sanonut, että morjens, ja yrittänyt häipyä hotellihuoneen ovesta. Jotenkin sitä oli vain päädytty tähän, että minä ja Oskari vietimme enemmän aikaa Eetun ja Noeulin huoneessa kuin omassamme, vaikka nukkuminenkin laskettaisiin mukaan.

”Bailaamaan”, muistutin. ”Mä sain semmosen sijoituksen että kuule Miikakin on sitä mieltä, että nyt mun pitää juhlia!”
”No ei se sitä tarkoottanu jotta sinä lähäret johonki baarihypyylle.”
”Eikö vaan Oskari että me mennään juhlimaan?”
”No…” Oskari hymisi arasti. ”Mä tarkotin että me mennään After Ridelle.”
”Mä en sinne lähde!”
”Lähäre ny. Kaikki orottaa jotta sinä oot siälä.”
”Voi vitun saatana!”
”Meettä sitte vaikka siitä ryypyylle mutta käy ny eres kattomas. Siälon kaikki.”
”Kauanko siellä pitää muhia!”
”Normaali ihiminen olis tyytyväänen jotta saa mennä juhulimahan tuallaasta menestystä…”
”Mä kysyin kauanko!”

Aivan niin kuin minulla olisi mitään vaatteita, joilla voisi mennä johonkin hienojen ihmisten kamalaan painajaiseen. Nahkatakissa ja farkuissa sinne ei menisi kukaan. Oskarilla oli jumaliste mirri kaulassa, enkä ollut kyllä Eetuakaan helavyössä ennen nähnyt. Eetu oli itse asiassa ihan kivan näköinen. Eetun sijaan otin kuitenkin Oskaria käsivarresta kiinni ja lähdin vetämään, kun olin päässyt ylisiististä nahkatakistani.

”Emmä ehdi nyt lähtee mihinkään!” Oskari valitti ja harasi vastaan, eikä liikkunut millään ovea kohti.
”Jonkun pitää tulla mun kanssa ostamaan mekko!”
”Mistä sä luulet semmosen saavas tähän aikaan?”
”Mikset sä sanonu mulle että semmonen pitää olla? Mä meen vaikka johki hooetämmään hakeen jonkun kesämekon.”
”Sinne pitää olla pitkä! Ja pukukoodi on vieläpä jotain legendaarista.”
”Ettepä tekää oo kauheen legendaarisia”, sanoin osoittaen vuorotellen kaikkia, Noeuliakin, joka ei edes ymmärtänyt, mistä paasasin.
”Kuule sen jäläkhen miten komiasti meillä meni Jussin kaas niin minen tarvi kuule kun tämän liivin ja tämän helavyän”, Eetu virnisteli peilikuvalleen.
”Mee kysyyn onks Minjalla jotain, jos se ei oo vielä menny”, Oskari ehdotti.
”Voi vitun jeera.”

Minja ei ollut halunnut mitenkään osallistua matkan suunnitteluun, huoneiden jakamiseen sun muuhun, enkä ihmettele. Että tällaisen idioottisakin kanssa joutui kuljeskelemaan. Idioottisakin, joka pakotti lähtemään joidenkin idioottien ihme gaalajuhlaan hienostelemaan, niin ettei päässyt baariin näkemään normaaleja ihmisiä ja ennen kaikkea jotain kivaa ja komeaa miestä. Minjan hiljaisuus kuitenkin tasan tarkoitti, ettei se halunnut minua vaivoikseen, kun keskittyi töihinsä. Siitä huolimatta paukutin kuuliaisesti sen ovea, vaikka se tappaisikin minut vielä tätä menoa.

”Hei..?” Minja tervehti ovenraosta ennen kuin avasi oven kunnolla. Sillä oli kimaltavaa luomiväriä. Eikä mitään pellejen pitkää iltapukua. Sillä oli ihan sikasiisti haalari.
”No voi vittu”, totesin sille. ”Noi valehteli että sinne paskajuhlille pitää olla joku pitkä tanttu.”
”Hä? Ai sinne after ridelle! Joo, tai yleensä laitetaankin. Se ei oo niinku mitkään bileet sillä lailla… Vähän niinku — tanssiaiset?”
”No onks sulla sitte mitään mekkoa? Ihan mitä tahansa. Jotain rättiä vaan?”
”Eiku mä laitan tän varmaan.”
”Eiku mulle! Mulla ei oo mitään kun vitut mä tienny että täällä joutuu kaikkeen tämmöseen. Mistä mä voin tietää mitään kun kukaan ei ikinä kerro mulle mistään, enkä mä oo osallistunu tällaiseen sirkukseen ikinä. Eetu vaan paasaa tuolla ja Oskarikin–”

Se oli ihan sairaan nolo hetki. Seisoin paljain jaloin kirjavalla kokolattiamatolla Minjan edessä ja olin yhtäkkiä ihan loppu. En ollut syönyt pariin vuorokauteen, en nukkunutkaan, ja siinä paikassa kaikki oksettava jännitys painoi vielä kerran päälle. Alkoi itkettää.

”Hei! Ei tässä nyt ole mitään hätää”, Minja sanoi ihan sairaan hädissään.
”Mä en halua mennä sinne.”
”Tuu nyt tänne. Mulla on kyllä joku mekko mut se on sulle liian iso… Saataiskohan me se jotenkin hakaneuloilla tai jollain? Kyllä sä haluat sinne after ridelle.”
”Enkä halua…”

Minja oli vähän niin kuin äiti. Se nakkasi minua ensin mekolla, joka ei kyllä ollut mikään iltapuku. Kun vain hypistelin sen naruolkaimia, Minja huokaisi, tuli lähemmäs ja veti henkarin mekon sisältä. Se pyyhki vastentahtoisesti naamaani ranteillaan, joissa oli jotain ruusunhajua, ja kiskoi ihan sairaan siistin ryypyjuhla mielessä puetun paitani pois ja veti mekon pääni ylitse.

”Pue”, se komensi hiljaa ja lempeästi, ja minä tottelin.

Mekko oli iso minulle. Ihan sairaan iso. Olin ihan sairaan tyytyväinen siihen. Kaikki vaatteet, jotka täytyy pukea juhliin, ovat hirveitä nakinkuoria.

”Voi ny”, Minja huokaisi. ”Mulla on hakaneuloja. Ei siitä nyt ihmeellistä saa tehtyä, mutta voisit edes nopeesti kehdata käydä.”
”Eikä kun tää on täydellinen näin”, hymyilin ja nousin seisomaan. Poseerasinkin oikein Minjalle niin, että hän näki asuni koko loistossaan.

”Se on tosi iso sulle”, Minja mutisi.
”Älä nyt kun mä paan tähän vaan jonku huivin”, vakuuttelin tyynenä taas.
”Jos sä meinaat…”
”Joo joo. Mennäänkö? Mulla ei oo kenkii, mutta en mä nyt voi kengiksi muuttua.”
”Eiku hei oota. En mä voi lähtee nyt sinne sun kanssa. Mulla on töitä koko illan.”
”Mitä saatanan töitä? Eiku ainii.”
”Nii.”
”Etit sitten mut illalla kun kerkeet. Jos mä en löydä sua. Mä en rupee istumaan siellä minkään Oskarin kanssa.”

[AlexOsallistuja]

Miika Rossi kertoo.

Ikarianmeri on syvä ja kylmä

Alex katseli Tetriksen vierellä kentän suuntaan täysin kaikesta siitä ihmis- ja hevosmäärästä välittämättä. Tallipihan ja tallin vaaleanpunaisen- ja kermanväriset sävyt eivät sopineet yhteen sisareni kanssa, mutta se ei tuntunut häiritsevän häntä. Olisin halunnut kuvailla häntä tyyneksi kuin Afrodite, mutta suoraan sanoen hän näytti enemmän ihan maalliselta, oksennustautiselta lapselta, koska vihersi hienoisesti silmät kosteina. Tiesin, mitä hän oli tehnyt juuri Misangien tallin vessassa, joka oli ylellisempi kuin oma kotikylpyhuoneeni, enkä halunnut ajatella sitä.

Siinä missä minä moikkailin hevosmaailman tuttujani – kas, Käkiharjut, ja tuolla on Antonini – Alex oli kiinnittänyt katseensa ilmeisesti yhteen ainoaan aitatolppaan ja hengitteli hillitäkseen käsiensä vapinaa ja maailmansa mustumista reunoiltaan. Hän ei ollut kuin kotonaan, niin kuin me muut, sillä hänellä oli vuosia vähemmän kilpailukokemusta. Muutenkin ihan mahdottoman lyhyt ja takkinsa kanssa pikkupojalta näyttävä Alex ei liian suurine hevosineen ja minulta lainattuine liian suurine kilpatakkeineen näyttänyt kuuluvan tallipihan viimeisen päälle hoidettujen istutusten ja haravoitujen hiekka-alueiden reunalle.

”Ehkä kuitenkin se Taivaan portit -hässäkkä”, Alex sanoi yhtäkkiä. Minulta kesti hetken ymmärtää, että hän jatkoi lempiestekeskusteluamme, johon oli tullut tauko vaihdettuani muutaman sanasen Malmilan emännän kanssa. ”Mitä sä olit siitä esteestä mieltä? Miika?”
”Sitä oli poka syvältä hypätä”, sanoin suoraan. ”Se oli jotenkin ahdas.”
”Isäs oli ahdas. Mee ny siitä pelottelemasta mua. Tiedäks kun telkkaris näytetään hidastettuna joku hyppy, niin toivottavasti mua kuvataan just sillä esteellä. Se on niin kaunis.”
”Toivottavasti ei todellakaan, ellet sä halua että kaikki näkee laajakuvana kun sä irvistät kauhusta kun Tetris ei meinaa mahtua tulemaan siitä. Se on oikeasti varmaan tympein hypättävä. Noi muut on aika simppeleitä. Mieti jos Tetris vielä pelkää sitä.”
”Mee ny oikeesti mehulle. Se on meille sopiva este, vai mitä, Tetris? Me ollaan nimittäin jumalaisia. Voittamattomia oikeestaan”, Alex oli pauhaavinaan. Tiesin, ettei hän ollut oikeasti niin leuhka. Kunhan puhui unohtaakseen, että hänen pelkäämänsä kansainvälinen kisapäivä oli oikeasti koittanut. Alex oli kutsunut päivää etukäteen hänen Suureksi Kansainväliseksi Televisiotavaksi Mokakseen.
”Aijai! Mikä tuo on!” osoitin umpimähkään johonkin Alexin leuhkaa ilmettä tavoittelevan naaman viereen.
”Mikä!”
”Se on aurinko! Sä leijut just siihen! Varo Ikaros!”
”Heh heh. Sentään mulla on siivet ja sä oot pelkkä näätä.”

Alex ei vahingossakaan vilkaissut minuun, vaikka puhuikin kanssani. Katseltavaa ympärllämme olikin. Tämä kaikki oli minulle jo tuttua, mutta silti jännittävää. Power Jump oli aina Power Jump: esteratsastusvuoden kiistaton kohokohta. Olisin tahtonut nähdä kaiken Alexin silmin: hän oli kilpaillut vasta pari vuotta. Miltähän se olikaan tuntunut, kun oli ensimmäisissä oikeasti suurissa kansainvälisissä kilpailuissaan? Ainakaan itse en ollut oksentanut ylellisessä tallivessassa. Oliko sitä katsellut tällaisia samalla tavalla arkana ja ihaillen joitain toisia upeiksi hoidettuja tiluksia, jotka olivat hulppeammat kuin missä ikinä itse pääsisi talliarkeaan viettämään? Vai olivatko huomion silloin vieneet ihan hevoset: enemmän loistavia kilpahevosia, kuin tulisi missään muualla elämässään koskaan näkemään yhdellä kertaa? Oliko kiinnittänyt huomiota yksityiskohtiin, kuten noiden valkeiden pionien ja istutusten petunioiden kukkakauppamaiseen tuoksuun hevosen- ja heinäntuoksun keskellä? Olisiko silloin katsellut ällistyneenä, miten oikein Englannin lippu liehui salossa Power Jump -bannerien kaverina? Olisiko ihmetellyt, miten pelkässä tallipihassa oli sillä hetkellä enemmän ihmisiä, kuin kotona Tervajoen vähän yli tuhannen asukkaan kunnassa edes asui? Katsellut, miten ylellisiä ratsastusvermeitä ihmisillä oli, ja miten kauniiksi he kilpailun kunniaksi olivat itsensä laittaneet? En muistanut, mitä olin katsellut Alexin asemassa, mutta nyt katselin ennen kaikkea ihmisiä. Naiset olivat nättejä, vaikka näteintä kaikista ei näkynyt. ”Se on se Majina, jolla on ne huulet”, Eira oli kuvaillut muutama viikko sitten kotona Alexille, joka ei ollut muka ollenkaan yhdistänyt, kenen kartanolla Power Jump tänä vuonna järjestettäisiin. Olin Eiran kanssa yhtä mieltä siitä, että oli harmi, että hän oli ratsastaja ja emäntä eikä näyttelijä. Hänen olisi kuulunut olla Barbie, eikä Margot Robbien. Hänhän sitä paitsi asuikin Barbien unelmatalossa ja varmasti juuri hän oli suunnitellut tämänkin tallin ja pihan ulkoasun. Jotkut tosiaan pystyivät lentämään aurinkoon sulamatta…

”Onks sulla nyt kaikki?” kysyin Alexilta, vaikka katselin kentän suurimmaksi vaaleanpunaisen, valkoisen ja ruskean värisiä suloisen pikkutyttömäisiä esteitä. Ne eivät voineet olla kenestäkään uhkaavia edes tämän korkuisina.
”Ihan kaikki paitsi ihan sairaan kuuma mies, mielellään semmonen iso ja partanen.”
”Tä?” kysyin, koska siinä hälinässä luulin kuulleeni väärin.
”Et voisin ottaa vielä miehen, jos se olis–”
”Jaa kuulin mä oiken. Mä tarkotin kisaa varten mutta selvä.”
”Mäkin tarkotin kisaa varten. Ratsastajapojat on aika pikkusia. Ei tarvis ees olla kovin iso mies et se olis iso mies täällä.”
”Nyt on ihan just sun vuoro. Älä mieti ratsastajapoikia. Tää ei oo mikää Tervajoen ratsastuskoulun kisa.”
”Mä en milloinkaan mieti ratsastajapoikia. Mennään tonne Tetriksen kaa näyttään mallia… Ei vitsi mua oksettaa.”

Alex ei ollut mikään Misangien emäntä, mutta paitsi pieni ja siro, myös sisukas hän oli. Hänhän lensi huvikseen itseään korkeampia esteitä aivan liian suurella hevosella, eikä ottanut kuuleviin korviinsa, ettei hän ollut esteratsastajatyyppiä. Työkseen hän ajoi b-linkkirekkaa, vaikka äiti ja koko muu maailma olivat sanoneet, ettei sellainen ole tuollaisen söpön likan hommaa. Hän teki mitä tahtoi, vaikka olisi hirvittänyt. Nyt Alex pureksi hermostuneena rohtunutta alahuultaan edelleen tolppia tuijottaen, mutta riisti sitten katseensa Misangien puutarhurin huolella kastelemista talleja reunustavista alppiruusuista ja katsoi minuun oudon kiinteästi suuren Tetriksen huipulta. Hänen oli korkea aika mennä. Toivoin, että hän saisi pääsyn pääluokkaan, mutta ei sijoittuisi. Voi miten sietämätön hänestä tulisikaan, jos hän sijoittuisi. Siivet palaisivat ennen pääluokkaa.

”No?” hän tuiskaisi vaativasti.
”Mitä no?”
”Toivota onnea ääliö!”
”Onnea ääliö.”
”Kiitti. Mä näytän sulle mallia, miten saadaan kunnon sijoitus”, hän sanoi teennäisen koppavasti ja oli pyyhkäisevinään pitkiä hiuksiaan, joita hänellä ei ollut koskaan ollut.
”Lennä varovasti. Ikarianmeri on syvä ja kylmä, ja pudotus pitkä.”

Alex ei tunnistanut viittaustani ja käski minun vain puntata itsensä takaisin satulaan. Hän vihersi taas hieman, mutta kurtisti väkisin kulmiaan ja nytkäytti ylähuulensa koppavaan asentoon niin kuin jokin haisisi tosi pahalta hänen nenäänsä. Kehotin vielä kerran olemaan varovainen Taivaan porteilla. Sisareni ei vastannut, mutta näytti peräti kahta keskisormea kuin voitonmerkkejä hyvän aikaa ennen kuin katosi käymäjalkaa ratsastaen Kristensenin tiimin taa näkymättömiin. Ilman rumaa elettäänkin hän näytti mahdottoman epäsopivalta kaiken sen hempeän vaaleanpunaisen keskellä: Action Manilta Barbietalossa. Tuolla kentällä kuitenkin vain taidoilla oli merkitystä. Yhtäkkiä toivoin, että hän lentäisi korkeammalle kuin kukaan, vaikka olin häntä varoitellutkin. Alexin siipiä ei ollut tehty vahasta ja linnunhöyhenistä.

Power Jump 2024: Alex ja Tetris olivat tekstituotosluokassa 4/14 ja arvoluokassa 4/78.

[AlexOsallistuja]

Oskarin juoni

Oli sellainen hiljainen hetki kahvilla, kun Eetu ja Camilla olivat juuri häipyneet ovesta takaisin ulos. Nelly oli jossain tuvassa, mutta nukutti vauvaa, niin että olimme Oskarin kanssa kahden. Se luki Ilkka-Pohjalaista tyytyväisen näköisenä, ja kaikki muutkin olisivat kyllä tietäneet, mistä se johtui. Se oli käynyt läpi melkein kaikki urheilu-uutiset, eikä ollut kertaakaan joutunut kysymään, mitä jokin sana tarkoitti. Yleensä ne sen kyselemät sanat olivat olleet ihan tavallisia, mutta sen aivot olivat nähneet niissä mitä sattuu. Eilen se oli kysynyt, mikä on kal-li-oi-mar-re ja mikä oli las-tenko-dinka-dulla, mutta kun ne oli lukenut vain ääneen normaalimmin painottaen kal-li-o-i-mar-re ja lasten-kodin-kadulla, se oli kyllä ymmärtänyt ne ilman laajempaa selitystä. Tavallaan tykkäsin katsella Oskarin touhuja, vähän niin kuin Hello tykkäsi katsella koiriensa touhuja. Se loi jotain ihme uskoa tulevaan, kun näki, miten Oskari kasvatti taistelutahtoaan joka päivä. Sitä paitsi se oli aika sympaattinen silloin harvoin, kun ei tehnyt mitään vammaista.

Oskarin luku-urakan katkaisi sen puhelimesta kuuluva pling-ääni. Ennen muinoin se olisi lukenut loppuun ja katsonut viestinsä sitten, mutta nyt sen käsi syöksähti puhelimelle ja silmät syttyivät. Se hymyili näytölle salamannopeasti ja ojensi sitten puhelimensa pöydän yli minulle.

”Voikko avata”, se pyysi.
”Mä en tajua mitä varten sulla edes on tässä salasana kun koko maailma tietää sen”, huomautin sille, mutta se ei edes katsonut päälle, vaan vain tuijotti puhelintaan, joka oli kädessäni. Että siitä oli tullut riippuvainen.

En ollut niin kauhea, että olisin lukenut Oskarin viestin, mutta tietenkin näin, keneltä se oli. Se oli saanut paljon viestejä tältä Shanetelta. Sitä paitsi se reagoi niihin viesteihin noin: syöksähti puhelimelleen kesken urheilusivujensa. Annoin sille puhelimen takaisin ja taas sen kasvoilla käväisi nopea hymy ja se ryhtyi naputtelemaan näyttöä keskittyneesti.

”Oskari on pihkassa”, totesin ja join viimeisen kahvitilkkani.
”Enkä”, se väitti ja oli pihkassa.
”Kukaan ei oo ollu noin pihkassa sitten Suuren Pihkaantumisen jolloin Inari rakastui muhun.”
”Hä?” se kysyi ja kerrankin sen katse irtosi puhelimesta. Ai niin joo, se oli salaisuus.
”Mitä?”
”Onks Inari ollu…?”
”Mä en tiedä mitä sä kuulit, mut varmaan omias kun oot niin pihkassa. Koska sä tuot tän Shaneten näytille?”

Oskari aukoi vähän aikaa suutaan puhelin edelleen tanassa, vaikka katsoikin minua. Se näytti siltä kuin ei olisi osannut päättää, änkyttäisikö korvat punaisina jotain valheita vai käskisikö minun pitää pääni kiinni ja karkaisi pihalle. Lopulta se päätyi varsin epäoskarimaiseen ratkaisuun.

”Perjantaina. Mut sä et tuu sillon tallille.”
”Miten niin en tuu? Mä todellakin tuun kattoon onks se Shanette tarpeeks hyvä sulle.”
”Mä en halua sua siihen pelottelemaan sitä heti. Enkä Helloa, enkä edes Eiraa.”
”Ai että sä varaat koko tallin ja potkit muut pihalle.”
”No en, mut ei teidän tarvi tulla samalle neliölle sen ainoan kerran kun mulla on joku kaveri tallilla…”
”Jaajaa. Monen mais se tulee?”

Oskari vilkaisi puhelintaan ja sitten tuijotti minua liian kiinteästi silmiin. Oli ilmiselvää, että mitä tahansa se vastaisi, se valehtelisi. Se raukka vahtasi tuolla lailla aina kun yritti valehdella.

”Me tullaan vasta illalla…”
”Okei, eli te tuutte suurin piirtein ysiltä aamulla eiks niin?”
”No… No joo. Mutta sä et oikeesti tuu. Sä muutenkin nukut sillon.”
”Tän täytyy olla vakava juttu kun sä yrität salakuljettaa sen talliin keskellä yötä kun kaikki nukkuu!”
”En mä mitään salakuljeta.”

Oskari tuijotti minua vielä hetken silmät ammollaan. Sitten se palasi näpytyksensä pariin. Se tuijotus oli vieläkin liikaa, vaikka olin jo saanut sen kiinni kellonajan valehtelemisesta. Se likka oli niin tulossa jonain muuna päivänä kuin perjantaina. Niin kovasti en halunnut Oskaria ärsyttää, että olisin jaksanut joka päivä herätä ysiksi kärkylle tallille, niin että taitaisi Shanette jäädä näkemättä, ellei Oskari lipsauttaisi oikeaa päivää. No saihan sillä muitakin kavereita olla. Sitä oli vain niin kivaa ärsyttää. Ja olisi ollut ihan kiva nähdä, oliko se Shanettekin pieni ja vaaleatukkainen, kun Oskari kerran oli tuollainen.

”Mä meen nyt Minjan kaa maastoon”, ilmoitin ja nousin.
”Hä? Taas? Eiks sun pitäny tulla mun kaa?” Oskari kysyi.
”Piti, ja mä kysyin Minjaa meidän kaa, ja sä näytät siltä ettet oo tulossa mihkää. Hence, mä meen Minjan kaa maastoon.”
”Eiku tuun mä, oota nyt mä kirjotan tän–”
”Anna nyt mä kirjotan ja sä sanelet, kun sulla menee jotain kuussataa vuotta kirjottaa se.”
”En kyllä anna. Sä luet aina kaikki.”
”Mä oo ikinä lukenu mitään.”
”No joo et, mutta silti mä kirjotan ite.”

[AlexOsallistuja]

Näätä

”Näätä”, Oskari sanoi varsalle sen hyppiessä iloisena ympärillä, kun me syötimme Sinttiä Liljan ja Minjan kanssa pian avattavalla laitumella. Se oli ensimmäinen kerta, kun Oskari minun nähteni ylipäätään jutteli varsalle, tai käytti sellaista sanaa kuin näätä.

”Vai näätä”, haukottelin heinikosta, jossa makasin punkkienkin uhalla selälläni. Oli kesä, joten minun täytyi tuntea tuoreita ruohonkorsia takareisissäni, piste.
”Surkia näätä”, Oskari vahvisti, mutta ihan ystävällisellä äänensävyllä.
”Paskanäätä”, venyttelin. ”Shit weasel.”
”Eihän weasel oo näätä.”
”Mikä sit on muka näätä? Badger?”
”No se ainakin on joku mäyrä”, Oskari päti.
”Lilj… Eiku Minja mikä on näätä englanniks?”

Taivutin niskaani taaksepäin niin paljon, että Minja ja Lilja mahtuivat ylösalaisin näkökenttääni. Minja raapi suupieltään parilla sormella otsa hieman rypyssä. Olin saanut sen meidän mukaamme ahkeralla houkuttelemisella. Olin valehdellut sille silmät kirkkaina, että laitumella oli taas joutsenia, vaikka viimeksi olin nähnyt niitä pari kuukautta sitten. Olin arvannut oikein, että se ei ollut nähnyt joutsenta ikinä läheltä.

”Mä olisin kans sanonu että badger mutta se on kyllä tosiaan mäyrä. Eiks marten oo näätä?”
”Kas kun en tienny”, naurahdin ja rentouduin takaisin litteäksi. ”Ikinä kuullukkaa semmosta sanaa. Hei Tenho, sä oot shit marten!”
”Mikä Tenho!” Oskari melkein kiljahti. Se vilkaisi nopeasti Minjaa ja peitti suunsa kädellään. ”Sanoitsä Tenho?” se sitten kysyi miehekkäämmin, mutta yhä hätääntyneenä. Sitten se ryki, haroi hiuksiaan ja yritti olla tosi Mister Man. Kai nyt Minja sen läpi näki.
”Nintendon’t eli Tenho”, vahvistin.
”Voi tappakaa mut nyt…”
”Eiks ookin Minja hyvä nimi tolle Tenho?”
”Aika hassu”, Minja tuumi.
”Se on Nintendon’t eli Nintendo”, Oskari väitti, ja alhaaltapäin näki hyvin, miten sen sieraimet värisivät kun se yritti olla tiuskimatta Minjan aikana.
”Juujuu. Ihan niinku Sintti on Kissi. Ehdottomasti se on Nintendo. Juujuu. Sä saat ihan ite päättää nää asiat, tietenkin, kukaan ei varmaan sano sitä Tenhoksi kun mä kerron kaikille et se on Tenho.”
”Tenho”, Minja sattui houkuttelemaan sillä hetkellä lempeästi ja sai Oskarin painamaan kasvonsa litteiksi Sintin kaulaan. Käkätin tyytyväisenä. Oi että miten elämä oli joskus vain niin mukavaa.

Kun kukaan ei kauhistellut Tenhoa, oli rauhallista. Oskari nyt oli yhtä rento kuin tikku paskassa, mutta se on sille ihan normaalia. Kuulin Minjan kuitenkin kahistelevan istumaan parin metrin päähän. Olisin halunnut osoittaa Oskaria sormella ja sanoa, että no niin, muutkaan ei pelkää punkkeja, paitsi pikkutytöt nimeltään Oskari, mutta en löytänyt voimia. Maa oli viileä, aurinko kuuma ja tuuli ihana, niin että ihan sama. Lilja oli tullut niin lähelle, että sain silitettyä vähän sen poskea. Tammat tuoksuivat ihanasti ruohonleikkurilta syödessään ja pitivät tasaista rouskuntaääntä, ja Tenho leikki niiden ympärillä ylpeänä nimestään, jonka muutamassa päivässä vakiinnuttaisin ihan kaikkien suuhun.

[AlexOsallistuja]

Henkilökohtaisesti

”Mitäs nyt?”

Oskari ei vastannut kysymykseeni pitkään aikaan, vaan katseli tyhjälle pihatielle. Jaska hermoili sen vierellä suulin pieliin sidottuna ja toimettomana. Tetris ei onneksi ollut enää siellä. Olisivat varmaan ruvenneet isottelemaan toisilleen, kun ei niille järjestetty muutakaan tekemistä.

”Miten niin mitä nyt”, Oskari sanoi niin tasaisella äänellä, ettei se ollut edes kysymys.
”Kun Ilona lähti. Kun eiks se ollu sulle joku–”
”Se ollu mulle mitään”, Oskari tuhahti.
”Aika kylmää.”
”Mä luulin et sä tarkotit et se me oltiin — mitä sä tarkotit?”
”No kun te olitte kans kavereita, ja sitten se lähtee ilmoittamatta lomaileen ja venyy ja vanuu siellä. Jättää meidät tänne. Lopuksi lähettää tuulen mukana sanan, ettei se tuukaan takasin.”
”Ai. No joo. Sillä on varmasti syynsä. Mieti nyt.”
”Mut mitäs nyt?”

Oskari huokaisi, pyöräytti pienesti silmiään ja veti sualla Jaskan kaulaa umpimähkään pari kertaa. Hevonen oli heti tyytyväisempi, kun hoitaminen jatkui, mutta se myös loppui yhtä nopeasti. Jaska kuopaisi ensin kerran ja sitten paristi, kun Oskari tuijotti tyhmänä sen punaista kylkeä.

”Oskari? Hä? Hä? Hä?”
”No en mä edelleenkään tiedä mitä sä oikeen meinaat. Ihmisiä tulee ja menee elämässä.”
”Mutta et sä kaikkien takia vahtaa pihatielle niinku ne tulis maagisesti sillä lailla sieltä.”
”No en vahtaa en. Voitko antaa mun olla?”
”Sureksä?”
”No en.”
”Hä? Surekko?”
”No joo sitten. Mä en haluaisi puhua tästä. Ainakaan vielä.”
”Vihaatsä sitä nyt?”
”En.”

Kyllä se suri. Se oli surrut jo kauan aikaa. Se oli ottanut yhtä henkilökohtaisesti kuin minä, kun se ei ollut saanut enää viesteihinsä vastausta, ja oskarimaiseen tapaansa se oli luovuttanut ja lakannut itse viestimästä. Tulppaanikarnevaaleilla se ei olisi enää halunnut lähetellä mitään, mutta minäpä lähetin. Onneksi sillä oli nyt Jaska, niin se ei ehtinyt märehtiä liikaa. Oskarin sydän sykki hevosille, mutta vaikka se muuta väitti, se oli mennyt rakastumaan. Ei siitä olisi tietenkään pitkän päälle mitään tullut, kun Ilona oli hoitanut sitä niin kuin isoa miesvauvaa. Ei sellaisen kanssa enää pääse tasavertaiseen romanttiseen suhteeseen. Ja muutenkin. Oskari oli tuollainen. Kiva kaveri ja kaikkea, mutta silti. Sanottiinpa tasa-arvosta kovaan ääneen mitä tahansa, se oli silti tuollainen. Jostain syystä en kuitenkaan pystynyt näkemään itsessäni mitään yksittäistä suurta vikaa. Säälin ennemmin Oskaria kuin tein selkoa omista ajatuksistani.

Kauan aikaa Oskari puunasi Jaskaa. Se katsoi kaikki kaviotkin oikein kunnolla. Jaska oli kiltisti, kun se ymmärsi, miksi sen piti päjöttää suulissa. Aluksi Oskarin harjaaminen oli ihmeellistä hosumista ja sosimista, mutta sitten se rentoutui hevostranssiinsa. Mielessäni kävi, että mikä osa siitä repaileisennäköisestä harjaamisesta johtui vielä Oskarin onnettomuudesta. Voiko olla niin, että jokin asia on lihasmuistissa ja sydämessä niin syvällä, että kun pääsee yli tietoisen mielen vastustuksesta ja ylimääräisestä mielenliikutuksesta, se rakkain asia sujuu edelleen? Ainakin Oskarin harjanvedot olivat tasaisia ja rauhallisia silloin, kun sen kasvot olivat sileät ja rennot. Se oli pohjimmiltaan sama kuin ennen. Ennen Ilonaa, ennen onnettomuuttaan. Ennen kuin sen nimi oli edes Oskari.

”Mä en voi vihata sitä”, Oskari sanoi rauhallisesti niin pitkän hiljaisuuden jälkeen, etten ollut ensin varma, mistä se puhui. ”En mä vois vihata suakaan, jos sä lähtisit samalla tavalla. Ensin mä olisin surullinen. Ja oon. Mut ihmisen mieli unohtaa, ja lopuksi se toinen olis vaan muisto, ei enää elävä ihminen.”
”Ihme filosofi”, tokaisin sille, kun en muuta keksinyt. Ei se yleensä ollut niin syvällinen.
”Ootsä sitten kuinka surullinen? Kestäksä?”
”En mä oo surullinen”, väitin sille. ”Mä oon aivan saatanan vihainen. Mä kuvittelin, että mulla on sille jotain väliä.”
”Mäkin ehkä olin joskus, mutta mä tein jonkun surutyövaiheen heti sillon kun se lähti sinne lomalle. Mä jotenkin tiesin, ettei se palaa.”
”Paskat sä mitään tienny.”
Oskari katsoi minua kummallisen utuisesti. ”Ne ei koskaan palaa.”
”Mitkä?” kysyin ihan hölmönä.
”Ei mitkään. Tai no Outi, ja Ilona.”

Se kryptinen mietintä oli kirkkain ajatus, jonka Oskari oli ikinä sanonut ihastumisesta. Sen selkä olisi kaivannut silittämistä ja olkapää puristamista, mutta ei se antanut koskea, sehän oli ihan vauhko aina lähestyttäessä. Sentään se nojasi Jaskaan hetken aikaa puristamista vailla olevalla olkapäällään ja taisi latautua siinä. Ainakin sen pää nousi takaisin pystyyn.

”Mä käsitän, että jos samantapainen asia käy ihmissuhteissa mulle monta kertaa, se on sillon mun oma vika, koska yhdistävä tekijä oon mä”, se vielä lausahti ääni vähän särkyen.
”Kaks kertaa ei oo monta kertaa”, huomautin.
”Ei se haittaa. Mä tiesin jo sillon kun — mä tein jo sen valinnan, että mä oon todennäköisesti aina yksin. Mulle oli tärkeämpää olla minä.”

Joo, koville sillä otti. Se kääntyi hieromaan nenäänsä Jaskan poskeen, vaikka se ei ikinä hellinyt hevosia sillä lailla. Se ei myöskään ikinä ottanut puheeksi korjaushoitojaan, tai niitä ihastusasioitaan. Vaikka se oli jo monesti aiemmin käskenyt minut pois, sillä näytti olevan tarve puhua. Istuin pissatulehduksenkin uhalla suulin kylmälle kivijalalle. Oskari ei kuitenkaan sanonut enää mitään. Se hymyili vähän lannistuneen näköisenä itsekseen ja nosti satulan Jaskan selkään. Satulavyön se kiristi hellästi, mutta kun Jaska yritti kääntää päätään hieman pois suitset nähdessään, sitä Oskari ei hyväksynyt, vaan murahti heti komennon. Seuraavaksi hän liikkui rauhallisesti laskemaan jalustimet alas ja taputti sitten hevostaan hellästi kaulalle.

”Mä en tiedä annanko mä sille anteeksi”, tunnustin Oskarille. ”Mä otan tän henkilökohtaisesta.”
”Mä taas en näe mitään, mitä pitäis antaa anteeksi. Jos meidän kahden osat olis vaihtunu sen kanssa, mäkin olisin varmaan halunnu pois.”
”Tiedätsä jotain, mitä mä en tiedä?”

Oskari hymyili oudosti pää kallellaan. Se taisi olla tarkoitettu helläksi tai lohduttavaksi se hymy, mutta se näytti vain oudolta, koska ei se ikinä hymyillyt niin paljoa, että olisi osannut erilaiset hymytyypit tarpeeksi luontevasti. Hän silitti Jaskan poskea katsomatta sen päälle ennen kuin irrotti hevosensa ketjuista.

”Mä en tiedä yhtään enempää kun sä.”

[AlexOsallistuja]

Kuikelo

Jeevana vie että sillä pienellä oli kimeä hirnunta! Sen turpa ylsi juuri ja juuri kurkkimaan ylimmän aitapuomin ylitse. Silmiä se ei saanut sille tasolle nostettua. Oskari ei kuitenkaan katsonut sitä, vaan tuijotti Sinttiä. Eipä varsakaan kyllä katsonut Oskaria, vaan hirnui inisemällä silmät nauliutuneena Helloon, joka hymyili sille vierestäni. Kun Oskari lähti juoksemaan Sintin luo sivuuttaen täysin koko varsan, Hello käveli minun vieressäni rauhallisemmin haalle ja kyykistyi orivarsan eteen suukottelemaan sen turpaa.

”Well that’s gay”, tuumin hänelle.
”Eikö oo vaan hieno”, Hello kehui sikin sokin sijoittuneet hampaat oikein loistaen ja pienen varsan kikkaraharjaa sormissaan pyöritellen ihan ylpeän isän näköisenä.
”Vammasen näkönen toi oikee etujalka”, totesin arvioni. Muut olivat valkoisia.
”Siinä ei oo mitään vikaa”, Hello sanoi saman tien ankarana ja vakavana. ”Anna tassu, anna.”
”Opeta se tosiaan potkimaan etujaloilla eteenpäin”, mutisin silmiäni pyöräyttäen, mutta silitin kuitenkin varsan kaulaa. Se pentele väisti kättäni niin kuin noin pienet usein tekivät.
”Aiva sama mulle mitä sä sille opetat”, Oskari sanoi kauempaa. Hän tunnusteli ja taputteli Sinttiä joka puolelta. ”Murhaaja”, hän vielä sihahti varsalle leuka pystyssä ja nenä nyrpistyneenä. Minunkin teki oikein pahaa pienen eläimen puolesta.
”Ei se oo sun syy”, Hello supatti varsalle ennen kuin nousi ja keplotteli itsensä aitojen raosta haan sisäpuolelle. Hän asettui seisomaan Oskarin ja Sintin muodostaman symbioosin ja varsan väliin pää pystyssä. En uskaltanut sanoa, että se ei ollut maailman turvallisin paikka seisoa. Sintti olisi pian räjähtänyt.
”Sun on muutenkaan aivan turha mulkoilla sitä”, Hello sanoi Oskarille kulmat julmassa kurtussa. Hänen äänensä oli hyvin vakava, matala ja puheensa hidasta.
”Mitä sä nyt pelleilet?” Oskari ihmetteli.
”Toinen on ihan pieni varsa ja sä katot sitä niinku siinä olis joku vika.”
”…siinähän on…”
”Et viitti edes tervehtiä sitä. Et edes kunnolla kato sitä. Kato nyt. Se on näin pieni, että sen voi vielä nostaa syl–”
”Et nosta sitä!” rääkäisin kun Hello kiersi käsivartensa varsan ympärille.
”Hä?” Hello äännähti.
”Sintti potkii sut, et nostele sitä! Ei hevosia saa nostella! Ja toi oppii tulemaan päälle jos sitä nostelee!”
”No — oon mä kyllä ennemminkin nostanu.”
”Joo mut nyt et nosta!”
”No ei sitte.”

Tuijotin hetken Sinttiä siltä varalta, että se kävisi Hellon päälle, mutta ei se onneksi aikonutkaan. Tiedä sitten, miksi olin niin varuillani. Mitä olisin muka voinut tehdä, jos se olisi suuttunut? Varsa puski itseään Hellon käteen niin kuin koirat silityksiä halutessaan ja hyppi sitten juomaan emänsä maitoa. Sintti vain heilautti hännällään itikat tiehensä, vaikka Oskarin millintarkka tutkimus ja julma varsan mulkoilu jatkuivat aina vain, ja vaikka Hello rapsutteli samalla varsan takapuolta. Oli siinäkin idioottia sakkia. Toista ei näyttänyt kiinnostavan vähääkään, että oli häiriöksi varsalle. Toinen taas ei tainnut tietää, ettei varsoja tavattu lääppiä tuolla lailla tässä vaiheessa, ei varsinkaan kesken niiden ruokailun.

”Ihan kunnossa se on”, Oskari arvioi lopulta. ”Luojan kiitos.” Hän vilkaisi vielä varsaakin nenänvarttaan pitkin.
”Niin on tääkin, kiitos kysymästä”, Hello ilmoitti käsi edelleen varsan takapuolen päällä.
”Kasvaispa se ihan sairaan nopeesti vieroitusikäiseksi”, Oskari mutisi. ”Sais lähtee iskälle äkkiä.”
”Oskari”, Hello sanoi herttaisesti ja hymyili ripsiään räpytellen.
”No?”
”Meille tulee ongelmia hyvin nopeesti, jos sä et pääse yli tosta pelleilystä ja rupee kohteleen tätä kiltisti.”
”Se on idiootti ja pyöri väärin päin ja melkein tappoi ton. Ja mitä sä muutenkaan nuohoat sitä? Ei se ole sun varsa. Eikä onneksi kyllä munkaan.”
”Toi on paska synnyttäjä ja melkein tappoi tän, jos nyt tolle linjalle mennään.”
”Just”, Oskari tuhahti ja lähti marssimaan tallille päin.
”Et sä oo paska synnyttäjä”, kuulin Hellon sipisevän salaa Sintille.
”Jep, tästä tulee maailman paskin varsakesä ikinä”, huokaisin lähinnä itselleni ennen kuin lähdin Oskarin perään suloisen surullisen varsan luota.

[AlexOsallistuja]

Whatsappista 18.4.

Sinä:

Näätä:
Menkää jo pois

Sinä:
Mä leikkasin oakarin hiukset
Tuliko hyvä
Hä
Hä
Hä
Hä
Gä
Hä
Ilona
Hä
Hä

Näätä:
Joo joo! Odota mä katon!

Sinä:
Hä
Hä
Joo

Näätä:
Sillä on melkein kalju laikku tuolla niskassa. Näkee peilistä

Sinä:
Oho niinpä on
Älä kerro sille
Se kasvaa takas
Mitä sä oot non tuomitseva
En mä voinu päästää sitä kisoihin sillä tukalla
Hei
ILONA

Näätä:
En mä sanonu mitää
Kävin vessas

Sinä:
Tuliko hyvä kakka?

[AlexOsallistuja]

Kansalliset espanjaviikot

”Jumalan terve, hyvä väki”, Hello sanoi ylväästi purjehtiessaan keittiöön sipsuttavin askelin ja molemmat kädet omituiseen teennäisen arvokkaaseen tervehdykseen nostettuina. ”Hyvää päivää, Nelly Anastasia Jokikannas”, se vielä lisäsi ja kumarsi hiukan ennen kuin kääntyi kaivamaan kuppia kaapista.
”Onks sun toinen nimi Jokikannas? Ei ku siis Anastasia?” Eira kysyi heti riemastuneena.
”Ei”, Nelly sanoi lyhyesti kohottamatta katsettaan lehdestä tai viitsimättä nielaista pureksimaansa keksiäkään.
”Minäpä otan tästä tätä gluteenitonta kasvimaitoa”, Hello toimitti yhä kovin ylhäisenä ja sai Nellyn mulkaisemaan itseään. Ne pitivät yllä äärimmäisen intensiivistä ja Hellon osalta aavistuksen pullottavasilmäistä katsekontaktia koko sen ajan, kun Hello lorotti kauramaitoa kuppiinsa.
”Sä voit syödä noita”, Nelly sanoi keksipakettia tökäten, kun Hello viimein kääntyi laittamaan maidon takaisin jääkaappiin.
”Kiitsa”, Hello ähkäisi ja istui viereeni unohtaen olla ylhäinen enää. Painoin häntä kyynärpäällä kylkeen, jotta hän ymmärtäisi jäädä penkin reunalle eikä lähestyisi minua tai Aku Ankkaani enää milliäkään.
”Ne on gluteenittomia kans”, Nelly sanoi.
”Jaahas, mitäs nää — Dumle? Joo-o, joo-o, ooksä Alex jo saanu?”
”En mä halua”, mutisin ja vedin Aku Ankkaa vielä hieman kauemmas.
”Ne on ihan sulle siihen jätetty”, Nelly tokaisi.
”Ai kun se on gluteenitonta.”
”Jes söör.”

Aku Ankka loppui, mutta minulla oli kahvia vielä. Poimin tyhjäksi menneen keksipaketin ja käänsin sen ympäri. Ruokapöydässä, niin kuin vessassakin, täytyi aina lukea jotain. Eirakin tutki kännykkäänsä ja Nelly Ilkka-Pohjalaistaan. Vain Hello katseli ikkunasta ulos pääni ylitse ja hengitti ärsyttävästi nenänsä kautta pureksiessaan pahoja keksejään. Gluteenittomien keksien paketista ei edes riittänyt luettavaksi kauaa.

”Mitä se gluteeni oikeestaan ees on?” kysyin samalla kun se tuli minulle mieleen.
”Mm”, Hello äännähti suu täynnä ja etusormi ojossa sen merkiksi, että oli aikeissa vastata, ja nielaisi mahtavasti. ”Se tulee englannin kielen sanasta glute. Se on sellanen hormoni, jota lisätään geenimuunneltujen viljojen pakaroihin.”
”Mee ny mehulle siitä”, mutisin Hellolle, koska nyt vain on niin vammainen.
”Sä voit myös joskus vastata, että en tiiä”, Nelly sanoi.
”Joo varsinki jos se meinaa vaan rääkätä Noeulia!” Eira sanoi yhtäkkiä kimakasti.
”Mitä se teki sille?” naurahdin.
”Hei! ’Se’ istuu tässä näin!”
”Noeul kysyi siltä, miks noissa lehdissä lukee ale ale ale. Toi sano et koska on kansalliset espanjaviikot ja suomalaiset kirjottaa ale kun se lausutaan meillä olé. Sitte se, siis Noeul, menee tuolla tosissaan toimittamassa tollasia.”
”Toi ei ees ollu niin hyvä kun se, kun se kysyi multa että mikä toi kuivauskaappi tuolla on.”
”Sä oot paska”, Eira tuomitsi.
”Eiralla on tossa pointti”, sanoin Hellolle, kun hän jo veti henkeä.
”Vaikka on se Noeulkin vammanen kun kysyy tolta mitää”, Eira tokaisi. ”Luulis oppivan kerrasta mut ei.”
”Sä et saa rääkätä enää ulkomaalaisia”, Nelly sanoi lehtensä takaa rauhallisesti.
”Pitää siirtyä sit kotimaisiin”, Hello mutisi. ”Hei Alex–”
”Ei!” sanoin heti. ”Mä tunnen sut jo. Turha yrittää mitään.”
”Mitä? Mä olisin vaan kysyny että lähtisitsä hakeen mun kaa kananmunia.”
”Mitä vitun kananmunia!”
”No Kinder-munia tietenkin. Me ei saada niitä kato enää trullittelemalla niin mä sanoisin että ostetaan kaikille yks, paitsi mulle ja Ellille kaks koska mä oon niin iso ja Elli niin pieni. Ja kun me käytetään mun rahaa kumminkin.”
”Kuulostaa ihan kahden ihmisen hommalta juu.”

[AlexOsallistuja]

Vusselit

”Mitä Vusseleita te olisitte jos olisitte Vusseleita?” Hello kysyi yhtäkkiä, kun ratsastimme maastoreittiämme retkellä, joka oli Hellon itsensä mukaan perinteikäs. Perinteikäs Hopiavuoren torstaimaasto. Se perinne oli alkanut tänään ja tuskin kestäisi edes yhtä viikkoa. Joka tapauksessa siellä me olimme: minä Tetriksellä, Santtu Tihkulla, Sonja Aaveella ja Hello Skotilla, joka erottui simpsakampien hevosten joukosta kuin kipeä penis.
”Mikä vittu on Vusseli?”
”Ehkä mä olisin Karhonen”, Santtu tuumasi.
”Nii muute olisit”, Hello hörähti.
”Mikä on Karhonen?”
”Mä olisin Lempiainen”, Hello sanoi niin kuin olisi jotenkin ylpeä siitä, että olisi se mikälie Lempiainen.
”Miks sä olisit muka se?” Santtu ihmetteli niin kuin se ei olisi ollut kokonaan Hellon itse keksimä sana.
”Mulla on samanlainen tukka.”
”Etkö sä olisi enemmän Hylvi?” Sonja kysyi, ja minun teki mieli parahtaa ääneen. Sekin tiesi jostain ime Pysselestä tai Hysseleistä tai mistä lie.
”Eiks Chai oo Hylvi?” Hello kysyi.
”Chai ei oo täällä. Meistä neljästä sä voisit olla Hylvi”, Santtu päätti.
”Mikä on Hylvi?” yritin taas kysyä.
”Yks Vusseli”, Santtu sanoi ohimennen ennen kuin puhui kovempaan ääneen Hellolle. ”Välillä sä oot kyllä yhden sortin Pupuhepo.”
”Vitun Pupuhepo”, tuhahdin.
”Sonjakin on Karhonen”, Hello tuumi.
”Ei voi olla kahta Karhosta”, Santtu sanoi ja sai Sonjan hymähtämään vähän tuskastuneesti.
”Voi olla kun mä keksin tän pelin.”
”Ei tää oo mikään peli.”
”Voi kuitenkin olla kaks Karhosta.”
”Alexko on sitte muka Kengantti?” Santtu kysyi.
”Vitut”, vastasin.
”Ennemmin Sarpanssi — tai hei, se on kyllä Römö. Kato sen naamaa. Se on aina noin äärettömän positiivinen. Niinku Römö.”
”Tiedätkö säkin muka oikeesti mistä noi puhuu?” kysyin Sonjalta.
”Se on semmonen lastenkirja”, Sonja selitti. ”Ne oli jotain hybridieläimiä, ne Vusselit. Mä ihmettelen että noi ylipäätään tietää sen, kun se on kuitenkin mun lapsuudesta.”
”Ai tää on joku kultturellijuttu…”
”No ei kun jonkun kirjakerhon kirja se on. Ne opetti lapsille, ettei saa roskata luontoa ja semmosta.”
”Justiinsa”, tuhahdin ja potkaisin jalustimet jaloistani. Pitäisi muistaa sitten tallilla katsoa, miltä se sellainen Römö näytti ja millainen se oli. Tietäisinpä ainakin, millaiseksi minua haukuttiin, koska haukkua tässä taidettiin. ”Nyt Vusselit!” kuulutin niille kaikille ihme Sarpansseille. ”Jalustimet ylös ja nättiä ravia tonne noin! Mä oon luvannu etten mä lähteny tänne maastoon pelkästään laiskottelemaan!”
”En mä voi ravata ilman jalustimia kun se sattuu mun vattalihaksiin”, Hello kuului valittavan, mutta Tetris ravasi jo allani.
”Ulinasta päätellen sä et oo edes Hylvi, vaan se niitten Laulava vesiputous”, Santtu huusi taaksepäin viereltäni.

[AlexOsallistuja]

Hän on minun näätäni, johon minä olen mieltynyt

Pyyhin hieman tiskisaippuaiset kädet lötköjen housujen takamuksiin ennen kuin vastasin puhelimeen. Että se osasikin aina soittaa, kun joko tiskasin tai istuin vessassa.

”Porin pikamuoti- ja pakkotyölaitos”, sanoin kyllästyneesti puhelimeen. ”Vittupääviikarista varteenotettavaksi vaatturiksi jopa viidessä viikossa.”
”No moi”, Miika sanoi samanlaisella tosi tasaisella nuotilla. ”Mitä teet?”
”Tiskaan.”
”Aha. Käytä tiskikonetta.”
”En todellakaan kolmelle kupille ja parille lautaselle ja muutamalle haarukalle.”
”Vammanen.”
”Niin oot.”

Hetken Miika hyräili puhelimeen. Se tarkoitti, että se soitti taas sellaisella hetkellä, kun sillä oli itselläänkin homma kesken. Se soitti aina, kun sen mieleen vain juolahti joku juttu, koska kai se oli niin ääliö, että unohti sen heti, jos odotti vähän aikaa.

”Onks sulla muuta kun taloudenhoidollisia asioita?” kysyin siltä, kun se hyräili liian pitkään.
”Joo. Mä totanoin kuulin että Olavi aikoo myyntiin tätä yhtä tammaa, niin mun mielestä sun pitäs ostaa se.”
”Ei kiitos. Mä meen takas tiskaan loppuun, että hei –”
”Etkä! Mikset muka osta?” Miika vinkui niin kuin olisi vähän vajaa.
”Mä en tiiä unohditsä, mutta mulla on hevonen, eikä mua kiinnosta pitää kahta. Hädin tuskin yhtäkään kun se tarkottaa että sä soittelet koko ajan ja vainoat mua.”
”Eikä kun myyt nyt sen Tetriksen pois. Mä voin ostaa.”
”No en ole myymässä”, sanoin sille hitaasti ja selkeästi. ”Mut niinku keskustelun vuoksi voisin kysyä, että minkähän saatanan takia mä myisin hevosen että saisin toisen hevosen?”

No tietenkin sillä oli taka-ajatuksia. Se oli itse kiinnostunut Tetriksestä nyt, kun se pärjäsi jopa minun kanssani. Miika kyllä väitti, ettei muutamassa vauvojen vaativassa A:ssa sijoittuminen mitään pärjäämistä ole edes. Se yritti vängätä, että se Olavin mikä lie paskatamma olisi sopivan pieni ja näpsäkkä minulle, ja Tetris oli ihan toisenlaisten ratsastajien ratsu, pärjäisi paremmin oikeiden ihmisten luokissa toisen, mielellään miespuolisen ratsastajan kanssa. Sanoin Miikalle, että kun se kerran haaveili minun isojen ihmisten hevosta itselleen, niin sen piti muistaa, että se oli minua vielä puolta päätä lyhyempi, melkein kymmenen kiloa kevyempi ja viisitoista metriä idioottimpi kun tuollaisia ehdotteli ilmeisesti ihan tosissaan. Eikä sillä olisi ikinä niin paljoa rahaa, että möisin hevoseni sille.

”Koittasit nyt edes miettiä”, se vänkäsi aina vain, vaikka olin loukannut sitä jo monta kertaa.
”Vitut koitan!”
”Tulisit edes tänne, kokeilisit ratsastaa ton tamman niin näkisit!”
”Niin näkisin, nimittäin sun tyhmän naaman, enkä halua nähdä sitä.”
”Se olis niin paljon parempi mätsi sulle. Kyllä mä tiedän nää–”
”Mä tiedän että sä tiedät, mutta mua ei kiinnosta yhtään kuinka erinomainen tamma siellä on. Mun tiskivesi jäähtyy.”
”Miten muka voi olla ettei kiinnosta?” Miika änkkäsi. Tajusin, ettei se oikeasti tajunnut.
”Koska Tetris on mun vauva, vitun vatipää.”

Se oli hetken hiljaa, mutta ei hyräillyt mitään. Sitten se hengähti, ja sen puheen nuottii oli muuttunut kitisevästä taas asiallisemmaksi, vähän niin kuin ymmärtäväisemmäksi.

”Ai jaa. No sitte ei mitään. Mä luulin että sä otit sen vaan vähäksi aikaa siksi kun mä vähän niinku pakotin sut ottaan sen”, Miika sanoi.
”Niin otinkin, mutta jotenkin mä kiinnyin siihen vaikka se on tollanen pitkäkoipi läskipää näätä.”
”No. Unohda sitte koko tamma. Ei kannata tulla kattoon. Rupee vaan ärsyttämään jos kokeilee sitä kun on jo ostanu…”
”Joo en oo tulossa. Eikä rupee ärsyttään mikää muu kun sun ihme soittelu.”

Lopetin puhelun idioottiveljeni kanssa suhteellisen sovussa. Miika sai jankutettua itselleen iltapäiväksi kutsun katsomaan minun ja Tetriksen ratsastusta Olavin siivellä, ja sitten hän aikoi tulla vielä meille. Perse. Nyt pitäisi kyllä ihan oikeasti siivota, ettei se näkisi, että olen syönyt koko kuluneen viikon pelkkää pitsaa enkä koskenutkaan imuriin. Ensin kuitenkin loput tiskit…

[AlexOsallistuja]

”Mo”, sanoin Eiralle ja kävelin asiakaapille. Siellä oli vielä se muki, jossa Polle kurkki tallin punaisen oven takaa. Jes.
”Terve”, Eira vastasi jotenkin huolimattomasti, ja silloin vasta näin, että sillä oli seuraa.

Se oli joku poika. Joku Ilonan tyylinen vissiin. Sehän tykkäsi tuollaisista kukkakapeistä. Pitäisi raahata se tutustumaan, jos tuo kloppi olisi edes vähän vähemmän ällö kuin Oskari. Ainakin se nyökkäsi tervehdykseksi, mitä Oskari ei aina enää tehnyt. Sitten se sipisi Eiralle, että missä on vessa, ja Eira osoitti.

”Kuka toi on?” kysyin hiljaa, kun istuin Eiraa vastapäätä.
”Ai kuka?” Eira kysyi ihan niin kuin vaihtoehtoja olisi ollut aivan sikamonta.
”No tää nainen tässä lehdessä vissiin”, tuhahdin ja nakkasin Ilkka-Pohjalaisen Eiran mehukupin viereen. ”Ei kun toi pentu!”
”Se oo mikää pentu”, Eira puolusti. ”Se on yks Jesse”, se jatkoi niin, että tuli selväksi, että se tunsi sen pennun kyllä.
”Jaa, no, mitä tää yks Jesse tekee tää — eiku toinen kysymys sittenkin! Kuka vitun Jesse?”
”Mun tuleva poikakaveri”, Eira ilmoitti. ”Mä näin sen eka, eli et tuu siihen mankumaan.”
”Kuule pidä aiva hyvänäs. Vaikka etkö sä ookaan sen Noeulin kaa?”

Eira hyssytti minut hiljaiseksi, kun vessan ovi narahti auki.
”Älä sotkeudu mun asioihin”, se vielä sihahti.
Jaajaa. No. Eipä Eiralla ja Noeulilla kai mitään vuosisadan rakkaustarinaa tainnut muutenkaan olla meneillään. Menetin mielenkiintoni koko poikaystäväskenaarioon, ja itse asiassa vähän siihen koko Jesse-sälliinkin.
”Nii täs on Jesse. Ja täs on Alex”, Eira ennätti esittelemään.
”No terve”, tokaisin. ”Ooksä kattelemassa kotia sun ponille vai..?”
”Jesse ei oo vielä kauheesti ratsastanu”, Eira kiirehti sanomaan ennen kuin poikaparka ennätti sanoa mitään. ”MÄ autan sitä”, se lisäsi silmät sirrillään.
Just. Auta vaan. Ilveksen Manni oli kaikista talliin kytkeytyvistä miehistä eniten minun makuuni, ja silläkin oli vaimo. Ja tuo kloppi oli muuten pikkasen kaukana Ilveksen Mannista. Joutaisi ihan hyvin sille Ilonalle, kunhan Eira ensin alkaisi käydä sen hermoille. Ja kunhan Ilona kyllästyisi siihen tuppisuu-Oskariinsa.

”Nii”, Eira sanoi minulle hetken hiljaisuuden kuluttua. ”Oliks sulla jotain asiaa vai?”
”Ihan kahville tulin.”
”Mee olkkariin juomaan, niinhän sä aina teet!”
”No kirjaimellisesti en ikinä tee. Mut nyt kun sä noin kiltisti kysyt, niin kiinnostaisko ratsastaa Tetriksellä ensviikon?”
”Mikset sä mee ite? Eiku paljo maksat?” Eira kysyi. Se oli niiiiiiiin raskas mukula, mutta valitettavasti se oli tämänhetkisistä vaihtoehdoistani myös paras ratsastaja Tetrikselle.
”Maksan sulle ilmasta ratsastusta puoliverisellä”, hymähdin.
”No…” se oli epäröivinään. ”Ehkä mä just ja just ehdin… Ku on Cozmina ja kaikkee…”
”No kiva. Kiitti.”
”Tetriskö on sun hevonen?” se ihme Jesse ehti sanomaan Eiran ohi. ”Onks sillä hoitajaa?”

Jaa, että se hoitajaksi haaveili. Sen pisteet nousivat saman tien silmissäni. Se ei ollutkaan mikään Hellon tapainen ääliö, joka päätti hommata ponin vartin kokemuksen jälkeen, koska poni sattui olemaan söpö. Tetrishän tuolle Jesselle ei tosiaankaan sopisi, jos sillä ei ollut kerran hevoskokemusta, mutta silti.

”Ei sillä oo”, vastasin sille Jesselle tyytyväisenä sen asenteeseen. ”Mä kyllä yleensä ite oon sen kaa. Mutta nyt mulla on koko ensviikon ruotsinajoo, niin sen takia — tai no, Eira on kattonu ennenkin sen perään ja niillä menee kivasti.”
”Mitä sä sit teet? Siis työkses?” se kysyi.
”Mä oon kuorma-autonkuljettaja”, kerroin.
”Eli rekkakuski”, Eira suomensi samalla kun Jessen suu värisi niin kuin se ei olisi osannut päättää, vitsailenko vai en.
”Mä lähen nyt joka tapauksessa pihalle ja ratsastan vielä ennenku tarttee laittaa tota kentän hirveetä valoa päälle”, sanoin ja nousin. Kahvinloppu oli nopeasti nielty.
”Mä voin tulla kans”, Eira sanoi ihan yllättäen.

Voi jeesus. Niin tietysti se voisi tulla kans. Pitihän sen päästä näyttämään, että sillä oli lupa ratsastaa Nellyn hevosella. Iskin kahvikupin tiskipöytään ja lähdin edeltä, kumpaakaan penskaa odottamatta kiskomaan kenkiä takaisin jalkoihini.

[AlexOsallistuja]

Akkulaturioperaatio

”SAATANA!” karjaisin ennen kuin huomasin, että naapurin Sirkka-Liisa oli myös autokatoksessa. ”Sori”, käännyin sanomaan sille, enkä nyrkittänyt autoani, vaikka ai että kuinka teki mieli. Sen sijaan soitin Ilonalle.

”Moi”, Ilona vastasi. Kuului sellaista hälinää, että se oli kaupassa tai jossain liikenteessä.
”Onks sulla akkulaturia?” kysyin tervehdykseksi.
”Siis… On? Millanen pää?”
”Ei puhelimen laturia! Kun auton akkulaturia!”
”Ai! No ei kyllä oo. Eikö sun auto starttaa?”
”No vittu ei! Mä en jaksa tätä vitun talvea! Ensin toi ovi, jonka osat tulee kuulemma NELJÄN VIIKON päästä ja nyt tää! Mun pitää lähtee töihin aamulla, voi vitun vittu, ja tallillakin olis ollu aiva pakko käydä just nyt!”
”Okei — soita Eiralle?”
”En! Moro!”

Taas se saakelin Eira. Istuin autoon. Siellä oli edes vähän lämpöisempi, kun sisätilalämmitin pauhasi. Eiran numero oli kätevästi viimeksi soitetuissa edelleen.

”Mitä ny taas?” Eira vastasi, mutta ei hirveän vihaisesti.
”Onks sulla akkulaturia?”
”Ei.”
”No voisitkohan sä mahdollisesti tietää kellä on akkulaturi?”
”No en kyl tiiä! Soita Eetulle! Sen tehtävä on hoitaa nää pelastamisjutut!”
”Vitun pelastamisjutut!”
”Kyllä! Heippa!”
”No hei sitte.”

No niinpä niin. Mistä sillä Eiralla olisikaan akkulaturi ollut? Sillä oli ollut auto jotain vartin, ja se oli niin vanha bensa-auto, että lähti varmaan pystystä kolmessakymmenessä asteessakin. Pysähdyin numeroita selatessani hetkeksi taas Sonjan kohdalle: sillä olisi ollut akkulaturi. Tasan olisi ollut. En kuitenkaan kehdannut soittaa. Sitä paitsi sen akkulaturi olisi varmaan joku saatanan älylaturi, joka ei suostuisi lataamaan kylmää akkua. Halusin sen vanhan kunnon punaisen pömpelin, kiitos. Tiesin, että omani oli jäänyt erossa eksälle.

”Hopiavuori”, Eetu vastasi jotenkin neutraalisti tai asiallisesti tai jotain.
”Terve. Se on Alex tässä.”
”No hei.”
”Ei sulla olis lainata mulle akkulaturia kun auto ei lähe?”
”Sei sitte lupaakkaa? Pyärittääkö se?”
”No joo, mutta ei jaksa startata. Joten onko–”
”Ookko pitäny piuhas sen? Sei riitä mikää puali tuntia tällä pakkaasella.”
”Totaniin, mä tiedän jotain vähäsen autoista, ja mulla on nyt näpit tosi jäässä tässä, eli onko sulla sitä laturia?”
”No on — mutta soon Nellyn autos kii… Kuule, minäpä soittelen vähä ja hommaan sulle –”
”Okei! Ei tarvi. Mä koitan soitella vähän ite ensin. Mut mä en nyt tänään tuukkaan tallille, niin voisko vaikka Oskari –”
”Minä sanon sille jotta viää Tetristä vähä.”
”Kiitti.”

Räkäkin jäätyi nenään. Koitin startata vielä kerran. Juu ei. Upea homma. Etsin seuraavaksi Hellon numeroa aika kauan. Sen löytymisessä kesti, koska olin tallentanut sen nimen vahingossa joskus väärin: jello.

”Mitäpä Alexandra tietää?” Hello vastasi aurinkoisen kuuloisesti.
”Mä tarvin akkulaturin”, kerroin sille ongelmani ytimen.
”Jaaha? Mistäs sellasen saa?”
”Mä luulen, että sun isältäs, joten voisinko saada sen numeroa nyt sitte seuraavaks tännepäin?”
”Iskä on tässä näin, oota mä annan sille”, Hello höpötti, ja viimeiset sanat kuuluivat niin kaukaa, että se varmaan ojensi jo puhelinta samalla eteenpäin.
”Manni?” Hellon isä sanoi melkein heti.
”Alex — siis Tiederberg tässä terve.”
”Joo, kyllä mä sun muistan. Mitäpä Alex?”
”Mä en nyt tiedä keneltä muulta kysyn, kun mä tarvisin akkulaturin. Olisko sulla lainaksi?”
”No mutta tietenki on!”

Halleluja. Tuntui, että sain henkeä vähän paremmin ja selkäkin suoristui ihan itsestään penkkiä vasten kahisten. Ehkä tästä päästäisiin edes töihin huomiseksi, jos ei muuta.

”Meillä on just peli kesken Hellun, Allun ja äipän kaa”, Manni Ilves kertoi sellaisella ystävällisellä sävyllä, kuin olisi selittänyt viisivuotiaalle, että kädet piti pestä ennen ruokaa. ”Me pelataan se loppuun, niin mä lähden tuomaan sulle sitä. Vai ookko jossakin kylmässä?”
”Ei kun kyllä mä pääsen sisälle, mä oon kotona”, latelin helpottuneena.
”Joo, katto mee sisälle vaan. Mä oon siinä joskus vartin-parikytä minsan päästä.”

Kiittelin Mannia, mutta en viitsinyt mennä sisälle. Kylmä oli nimittäin sielläkin, kun se saakelin parvekkeen ovi oli auki. Sitä paitsi autossa oli melko jees, kun sisätilalämmitin pauhasi.

Voisin lyödä vaikka pääni vetoa, että kun Manni tulisi, se laittaisi akkulaturin paikoilleenkin niin kuin en itse muka osaisi, ja neuvoisi rasittaviin yksityiskohtiin mennen, että sen piti antaa olla koko yö ja piuha kiinni ja sellaista. Toisaalta Mannin holhottavaksi joutuminen ei ollut edes kovin kamalaa, kunhan Hello vain pysyisi kotonaan eikä tunkisi mukaan virnuilemaan.

Vartin päästä autoni taakse lipui hirveä punainen Toyota. Hellon auto. Voi saakeli. Sitä näytti ajavan onneksi suuri, partainen, hurjannäköinen mies: Manni Ilves. Kun Manni nousi autosta, apukuskin puolen matkustaja paljastui. Se oli jumaliste Hello, joka näytti ihan sairaan tyytyväiseltä itseensä ja elämäänsä ja koko maailmaan, vaikka oli niin paska sää ja kaikkea. Kaiken lisäksi takapenkillä kökötti Ilveksen Allu, joka onneksi katseli toiseen suuntaan ja yritti kaikin voimin näköjään olla näkymätön.

”Nonnii, laitetaas”, Manni myhäili julman partansa takaa isällisesti. ”Onneksi oot tässä kotona, niin ei tässä oo hätiä mitiä. Vai pitikö sun kauppaan tai johonkin? Me voidaan poikien kanssa kyllä käyttää sua samalla.”

[AlexOsallistuja]

Pitkäsalpaoperaatio

”Soita Eiralle”, Ilona neuvoi tympeän rauhallisena puhelussa, jossa kirosin niin monta sanaa minuutissa kuin ihminen vain voi.
”Vitut se tätä osaa hoitaa! Se on kakara!”
”Soita lukkosepälle.”
”Mä soitin kaikille koko maailman lukkosepille ja niillä on aikaa ensvii — mähän sanoin et mä soitin jo!”
”No sit sulle ei jää kun Eira. Se on kätevä.”
”Minä en soita Eiralle tästä!”
”Soita Sonjalle sitten!”
”MINÄ EN — joo.”

Katkaisin puhelun ja soitin mitään ajattelematta Sonjalle.

”Sonja”, Sonja vastasi puhelimeen. Sillä oli minun numeroni. Muuten se olisi takuulla ladellut myös sukunimensä. Ja Otavan nimen. Vitsit kun se osasi olla niin tyylikkään asiallinen, kun olin joskus salakuunnellut kun se soitti eläinlääkärille.
”No hei. Kuule. Kun sulla kuitenkin pysyy ruuvimeisseli ja vasara kädessä –”
”– joo –”
”niin et osais tehdä jotain mun parvekkeen ovelle? Tai neuvoa mua? Se ei mee kii ja alkaa tulla aika kylmä.”
”Siis mikä sen on?” Sonja kysyi sen kuuloisena, että rypisti otsaansa tai ainakin hieroi sitä.

Näin tarkemmin ajatellen emme olleet ollenkaan sellaisissa väleissä, että voisin soittaa ja pyytää apua. No, meni jo, ja sitä paitsi minulla ei ollut vaihtoehtoja kolmenkymmenen asteen pakkasessa kun ovea ei saanut kiinni.

”Toi kripa menee ylös-alas kyllä mut toi klipu ei toimi”, selostin meidän ovenkahvankorjaajien tarkalla ja täsmällisellä ammattislangilla.
”Siis onko sulla siinä pitkäsalpa vai mikä?”
”Mikäsalpa?”
”Pitkäsalpa. Onko se samanlainen kun vaikka ikkunoissa on? Tuuletusikkunoissa?”
”No joo.”
”Se kahvako on rikki?”
”Ei! Kripa toimii mut joku on sieltä sisältä rikki.”

Sitten me ovimekaanikot ryhdyimme hommiin. Sonja käski ruuvaamaan koko ovenrivan irti ja minä tottelin. Ihan normaalilta näytti: ihan niin kuin olisi juuri sellaisen tuuletusikkunan rivan ruuvannut irti. Sonjan lukkosepänkoulutukselliset taidot kuitenkin loppuivat siihen.

”Soita lukkosepälle”, sekin neuvoi. ”Vaikka niitä voi olla vaikeaa saada pakkasilla, kun kaikki hajoilee.”
”Mä soitin jo kaikille. Tiedätsä ketää?”
”No en. Tai… Hei, mä tiedän. Eira tai Ilveksen Manni vois osata tehdä sille jotain.”
”Kaikki käskee soittaa jollekin Eiralle!”
”Mikset sitten soita sille?”
”Koska se on kakstoista. Lapsityövoimaa.”
”No se on sun valinta. Soita sille, soittele lukkosepille tai sitten sun on tosi kylmä. Hei mulla on nyt oikeasti töitä ja –”
”Joo, sori. Kiitti.”

Pakko kai se olisi soittaa sille Eiralle. Olin soitellut koko Seinäjoen, Ilmajoen, ja ties minkä joen lukkosepät läpi. Varhaisin aika, jonka saisin, menisi yli viikon päähän. Tänne kuolisi ennen sitä. Etsin siis Eiran numeron.

”NO?” Eira vastasi kärttyisästi. Silläkin oli varmaan jokin kesken.
”Mun pitkäsalpa ei toimi”, kerroin opittuani tämän uuden hienon sanan Sonjalta. ”Voisiks korjata?”
”Mikä hiton kusinen pitkäsalpa?” Eira äyskähti.
”Parvekkeen oven kahva. No? Osaakko korjata?”
”E”, Eira äännähti.
”Miten niin et!”
”En mä ole mikää hiton lukkoseppä! Korjaa ite!”
”En mä tiedä mitä mun pitää tehdä!”
”Soita lukkosepälle!” Eira melkein huusi.
”Soitin jo!” vastasin samalla mitalla. ”Ei niitä oo vapaana!”
”Ai ei koko Otsonmäellä?”
”Ei koko Eepeen alueella!”
”No voi ny perse. No. Ruuvaa se koko paska irti ja mee hakeen kaupasta uus”, Eira komensi.
”En osaa.”
”Ai ruuvata?”
”Ei kun ostaa uutta joka sopii!”
”Ostat vaan samanlaisen! Sitä varten sä otat sen vanhan mukaan! Ääliö.”
”Vittu!”

Eira sai koko homman kuulostamaan samanlaiselta puuhalta kuin auton korjaaminen. Kun et tiedä, millainen osa pitää vaihtaa, ota vanha mukaan. Sitten ei muuta kuin Motonettiin näyttämään ja sanomaan, että yksi tällainen kiitos. Joskus oli etua olla nainen. Sai heittäytyä avuttomaksi, kun piti korjata autoaan, eikä tiennyt jonkin osan tarkkaa mallia. Kai se oli näiden pitkäsalpaoperaatioidenkin kanssa sama homma. Noudatin Eiran neuvoa ja irrotin koko paskan ja lähdin sen kanssa liikenteeseen. Jumaliste niin minä en jäisessä asunnossa viruisi yli viikkoa.

[AlexOsallistuja]

Poikien kotkotuksia

Ihme, ettei Tetristä ärsyttänyt Hellon jatkuva räpätys. Minua ainakin ärsytti, mutta hevosen häntä ei huiskinut suulissa ollenkaan. Ratsuni seurasi tallipihan ja loskaisten hakojen menoa ihan tyytyväisenä ja uneliaana. Minä puolestani en voinut kuin yrittää antaa Hellon mölinän mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun se toimitti jotain suulin toisella puolella.

”Tänään mä meen pitään sitä muskaria niin tänään ei käy. Eikä kun kyllä sä muistat, mä tarkotan että sinne kirjaston talolle tulee niitä pentuja pianotunnille. Joo justiin ne Kojolan pojat, Akseli ja Elias. No on ne vielä ihan pentuja! Mitä se Akseli on, kakskyt? No kakskytkaks sitte, ihan sama. Kakskytyks? En mä tiedä miksi ne käy vielä, kun äitinsä ei voi pakottaa niitä enää. No en tiedä.”

Kuulosti siltä kuin Hello olisi puhunut puhelimessa, mutta ei se puhunut. Nostin satulan Tetriksen selkään ja se havahtui päiväuniltaan. Sen naama nyrpistyi, kun sille alkoi valjeta, että se joutuisi sateeseen. Minä olin havainnut sen jo eilen illalla, kun tämä paskasää alkoi. Hello kuitenkin toimitti ihan iloisesti. Vilkaisin sitä Tetriksen jalkojen lomasta salaa, kun kurotin satulavyön hevoseni toselta puolelta. Ei, ei se puhelimessa tosiaankaan puhunut, vaan Oskarin kanssa, ja vaikka Hello oli maailman epätodennäköisin kaveri Oskarille, ne olivat kehittäneet yhdessä jonkin ihmeellisen kielen ja ymmärsivät toisiaan.

Oskari puhui tätä nykyä suurin piirtein yhtä paljon kuin Tetris. Niitä erotti vain se, että ainoastaan Tetris osasi hirnua ja höristä. Oskarista ei kuulunut oikeastaan ääniä, paitsi pieni vinkaisu kun se haukotteli. Sen ilmeetkin olivat kadonneet suurin piirtein samaa tahtia kuin se oppi uudelleen ratsastamaan kunnolla. Yritin edelleen jutella sille, mutta se oli aika vaikeaa, kun aina ei tiennyt, kuunteliko se edes. Ilona oli jättänyt sen jo kauan, kauan aikaa sitten, enkä ihmetellyt. Vain Hello jaksoi pitää sille enää seuraa noin pitkiä aikoja kerrallaan, ja se Milan, joka olisi ollut kivan näköinen, jos ei olisi ollut niin siima.

”Ai mitä sä sanoit?” Hello kysyi oltuaan nanosekunnin hiljaa ihan niin kuin Oskari olisi muka sanonut jotain. Katselin samalla, kun tarjosin Tetrikselle kuolaimet ja liu’utin sitten niskahihnan sen korvien taakse. Onneksi se ei nostellut tällä kertaa päätään.

”No etkä! Älyttömän hyvä, Osku! Hei Alex–! Älä nyt viitti, kyllä meidän pitää kertoo tästä kaikille — Alex!”

Olin ehtinyt kääntää juuri ajoissa selkäni, jotta sain pyörähtää dramaattisen kyllästyneenä katsomaan. Tetris nosti päätään, mutta ihan sama: sillä oli jo suitset.

”No?” kysyin lyhyesti.
”Oskari laitto itte suitset”, Hello kehui ylpeänä kuin olisi itse synnyttänyt Oskarin.
Vilkaisin Kissin ja Skotin takapuolia, jotka häämöttivät hämäryydessä. ”Hyvä.”
”Älä ny viitti ku tuu kattoon.”
”Oon mä ny saatana suitset ennenki nähny!”
”No et oo Oskarin laittamia”, Hello sanoi painokkaasti. ”Kuules!” hän kääntyi sitten sanomaan Oskarille, joka taputti hänen olkapäätään. ”Kyllä se nyt vaan saa tulla kattomaan ja todistamaan, että älä sinä siinä ollenkaan kainostele.”

Jätin Tetriksen huokaisten ja marssin katsomaan. Saatanan pojat. Ihan niin kuin olisivat viiden vanhoja. Ihan niin kuin olisin niiden äiti.

Katsoin suitsien solkia, jotka olivat kuin olivatkin kiinni. Sitten katsoin tympääntyneenä Helloa silmiin. Joko riitti? Oskari kurottui Hellon takaa puristamaan rannettani, tai oikeastaan takkini kangasta ranteen vierestä. Hän oli ilmeetön, mutta sen verran minäkin puhuin oskaria. Se tarkoitti, että sori hei, Hello innostui taas vähän liikaa.

”Niinpä”, mumisin vastaukseksi. ”Mut on se oikeesti hieno saavutus”, myönsin ja yritin hymyillä Oskarille. Hän ei vastannut hymyyni mitenkään, mutta läpsäisi kevyesti Hellon käsivartta.
”No joo joo niinhän sä sanoit, niinhän sä sanoit”, Hello totesi hyväntuulisesti. ”Ja oikeessa olit.”
”Mitä se muka sanoi?”
”Että ei sua kauheesti kiinnosta tämmöset pikkuasiat”, Hello naurahti, mutta naukaisi sitten ”hei!” kun Oskari läpsäytti kovempaa.
”No eihän se nyt pientä oo et sä paranet”, sanoin Oskarille, joka ei reagoinut muuten kuin katsomalla minua hetken ennen kuin nykäisi äsken pahoinpitelemänsä käden peittävää toppatakinhihaa.
”Joo joo, mennään mennään”, Hello vastasi ja sai uuden nykäisyn. ”Ootsä varma?” Hello mutisi. ”No selvä. Tuuksä Alex kans maastoon?”

Oskari oli ilmeetön, mutta sitä se oli kyllä varmaan halunnut kysyä oikeastikin. Tai siis kyllä siitä edes sen huomasi, kun joku puhui sen suulla ihan puutaheinää. Helloakin se läpsi.

Vilkaisin Tetristä. Ulos menisin joka tapauksessa, koska jotain kouluratsastusjeesuksia meni maneesissa, Sonjaa ja Nellyä ja mitä näitä nyt oli. Olisihan se periaatteessa kiva rupatella samalla, se kun kiertää yksin loskaista kenttää.

Oskarilla oli edelleen Hellon takinhiha pihtiotteessaan. Jos heidän kielensä koostui kerran läpsinnästä, nyinnästä ja muusta poikien ihme vääntämisestä ja pelleilystä, niin se oli ensinnäkin ihan vitun paska kieli. Toisekseen sitä ei voinut puhua hevosen selässä. Se, joka puhuisi lakkaamatta, olisi siis Hello, eikä siltä kyllä ollut juttu loppunut kertaakaan niin että olisin moisen tilanteen ollut todistamassa.

”Muute joo mut meidän pitää kyl oikeesti harjotella”, valehtelin kirkkain silmin.
”Toisella kertaa sitte”, Hello vastasi ihan tyytyväisenä.

Käännyin ja palasin hevoseni luokse suitsienvahtaamisreissultani, mutta mikään hiljaisuus ei laskeutnut.
”Jep”, Hello vastasi johonkin Oskarin juttuun. ”Enhän uskonu. Ite uskoit. No uskotpa, sä uskot kaiken mitä sulle sanoo.”
”Mitä se nyt uskoo?” kysyin puoliääneen, eikä sen ollut tarkoitus oikeasti kuulua Hellolle asti.
”Et sun pitää harjotella.”
”Siis säkö tajuat jos joku yrittää vältellä sua?” möläytin ällistyneenä ennen kuin huomasinkaan puhuvani ääneen.
”Joskus”, Hello myönsi piilossa Tetriksen pyllyn takana ja kuulosti siltä, että hymyili samalla. ”Yleensä, vois sanoa.”

Pikku hiljaa Hellon räpätys kaikkosi, kun pojat taluttivat hevosensa parkkipaikan puolelle — Oskarikin ihan itse — ja nousivat niiden selkään ratsastaakseen johonkin hevonvitun kuuseen ihmisiä häiritsemästä. Pyörittelin silmiäni Tetrikselle, kun kerran ihmisiä ei ollut saatavilla katseenvaihtoa varten. Meidänkin oli kyllä nyt parasta astua sateeseen ja harjoitella ihan oikeasti, kun kerran tänne olimme jääneet.

[Julkaisija]

Viestit